Kirjoittaja Aihe: Memory (Kelmit, K-12, het) VALMIS 29.11.08  (Luettu 160139 kertaa)

0 vuotislaista ja 1 Ankeuttaja kyttää tätä aihetta.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #50 : Maaliskuu 02, 2007, 21:20:06 »
44.osa - Romaniaan
10.2.1979

Lily oli ainoana todistamassa Siriuksen lähtöä Romaniaan. Oli varhainen tiistaiaamu, ja helmikuinen lumisade oli vasta lakannut tupruamassa ikkunan ulkopuolella, kun Sirius ja Lily seisoivat kahden Siriuksen asunnon eteisessä pojan vähäisten matkatavaroiden keskellä. Sirius oli itsepintaisesti väittänyt, ettei tarvinnut Romaniaan juuri mitään mukaan.
  “Enhän minä sinne mitään naisia ole menossa iskemään”, Sirius puuskahti ja yritti hymyillä Lilyn alakuloisesta ilmeestä huolimatta. Hän vilkaisi ranteessaan olevaa kelloa ja kietaisi käsivartensa ystävänsä vaimon ympärille.
  “Älä nyt näytä noin surkealta, Lily, kaikki menee ihan hyvin. Herra P. pitää minut kurissa ja nuhteessa siellä ulkomailla.”
Lily nyökkäsi. “Kyllä minä tiedän. Ja tiedän, että on idioottimaista olla surullinen. Sehän on vain vähän alle kaksi kuukautta.”
  “Minä todella tarvitsen tämän loman, Lily”, Sirius sanoi ja kohotti tytön leukaa katsoen häntä vakavasti suoraan silmiin. “Tulen hulluksi, jos jään tänne seuraamaan Ariannan ja sen väpättäväviiksisen typeryksen hääsuunnitelmia. Kahdessa kuukaudessa ehdin unohtaa koko jutun, ja kun tulen takaisin, sillä ei ole enää merkitystä, vaikka Arianna naisi tuhat Ralphia.”
Lily nyökkäsi uudemman kerran ja niiskaisi lohduttomasti. Hän tiesi kyllä Siriuksen olevan oikeassa. Kaiken jälkeen olisi ollut hullua odottaa, että Sirius olisi jäänyt Lontooseen kärvistelemään mustasukkaisuutensa keskellä. Monella tapaa oli jopa parempi, että poika oli lähdössä. Hän ehtisi korjata asiansa ja Viistokujalle laskeutuisi rauha, jonka keskellä olisi varmasti helpompaa tehdä niin hää- kuin muunlaisiakin suunnitelmia. Helppoa se ei silti ollut.
  “Minusta tuntuu niin typerältä”, Lily niiskutti räpytellessään kiivaasti silmäluomiaan. “Olen kuin mikäkin äiti lähettämässä poikaansa maailmalle.”
  “Siinä tapauksessa olisit melkoisen nuori äiti.”
  “Äh, ei sillä ole nyt väliä! Minä vain ajattelen - asioiden ei olisi pitänyt mennä näin - sinun ja Ariannan olisi pitänyt tehdä sovinto ja - “
Siriuksen huulet puristuivat ohueksi viivaksi. “Kaikki meistä eivät ole James Pottereita, jotka saavat haluamansa, Lily. Ja minä pärjään kyllä. Kuka tietää, pari kuukautta ulkomailla voi tehdä hyvääkin. Pääsen pois kaiken tämän hässäkän keskeltä”, Sirius lisäsi yrittäen parhaansa mukaan nähdä asian valoisat puolet. Sisimmässään hän alkoi jo toivoa, ettei olisi pyytänyt Lilyä saattamaan itseään. Tyttöhän oli kuin vesiputous! Silti olisi tuntunut omituiselta vain lähteä sanomatta kenellekään mitään, eikä Sirius kaikesta huolimatta ollut osannut pyytää Jamesia, Remusta tai Peteriä saattajakseen. Ei etenkään Jamesia. Hän ei halunnut Kelmitovereidensa näkevän, miten hän oikein olikaan lopulta luovuttanut ja paennut maasta häntä koipien välissä. Vaikka totta kai James saisi pian tietää asiasta - sellaiset salaisuudet eivät säilyneet loputtomiin, eikä niiden ollut tarkoituskaan säilyä.
Sirius huokaisi ja halasi Lilyä rohkaisevasti, kun herra Potter ilmestyi korkean kerrostalon eteen mukanaan porttiavaimen virkaa toimittava vanha luudanvarsi. Rouva Potter oli päättänyt jäädä tämän toisen matkan aikana kotiin pitämään huolta talosta.
  “Kaikki menee ihan totta hyvin, pikkusisko, usko pois. Pari kuukautta, ja olen taas entistä eheämpi ja pyörrytän Lontoon naiset olemuksellani”, Sirius sanoi väläyttäen Lilylle häikäisevän hymyn. Tyttö vastasi siihen surkeana. “Kunhan vain pidät huolen siitä, ettei Sarvihaara tee mitään typeriä temppuja sillä aikaa, kun olen poissa.”
  “Ei hätää”, Lily vakuutti itkuisesti ja takertui kiinni Siriuksen saippualta tuoksuvaan paitaan. “James on minun tossuni alla loppuun asti.”
Sirius nyökkäsi ja nielaisi. “Pidä sinäkin huoli itsestäsi, pikkusisko. Ei mitään kuolonsyöjäongelmia sillä aikaa, kun minä olen poissa, eihän?”
  “Ei, jos minä vain voin vaikuttaa asiaan.”
  “Hyvä tyttö. No niin - “ Sirius irrotti varovasti Lilyn kädet kaulansa ympäriltä ja pörrötti tytön punaista tukkaa, ennen kuin rykäisi ja poimi vähät matkatavaransa maasta. Hän heilautti tottuneesti kuluneen laukun olkapäälleen, nosti toisen käteensä ja ylitti asfalttipihan herra Potterin luokse. Miehet - nuori ja vanha - vaihtoivat keskenään muutaman sanan, sitten herra Potter ojensi Siriukselle porttiavaimen ja poika tarttui siihen.
Lily henkäisi syvään nähdessään kaksikon katoavan näköpiiristä. Hän ei voinut itselleen mitään; häntä itketti. Hän tiesi, että Sirius selviäisi kyllä ja että kyseessä olisi vain kaksi kuukautta, mutta siitä huolimatta hän ei saanut pyyhittyä mielestään Siriuksen onnetonta, tyhjää katsetta, kun poika oli vakuuttanut palaavansa takaisin. Entä jos Sirius saisi päähänsä jäädä Romaniaan? Se olisi niin pojan tapaista, Lily mietti laahustaessaan pihan poikki takaisin sisälle. Niin Siriuksen tapaista, ja niin suuri menetys kaikille niille, jotka olivat milloinkaan luoneet katsettaan pojan palaviin kasvoihin.

Lily oli yhä apealla mielellä palattuaan takaisin kotiin Talvahallankujalle. Hän keitti koneellisesti kahvia, teki kaksi voileipää itselleen ja istui keittiön pöydän ääreen syömään. Keittiö oli vielä toistaiseksi hämärä ja hiljainen, mutta Lily tiesi, ettei kestäisi kauan, ennen kuin James nousisi ylös ja hänet pakotettaisiin selittämään pojalle, mitä tämän ystävä oli oikein tehnyt. Siriuksen olisi itse pitänyt kertoa asiasta, mutta siihen poika ei tietenkään kaikessa ylpeydessään pystynyt.
Lily käänsi aiemmin samana aamuna saapuneen sanomalehden etusivun esille ja silmäili nopeasti lävitse päivän uutisotsikot. Ei Ariannaa ja Ralphia tällä kertaa, eikä mitään muutakaan Rapakon Palloseuraan viittaavaa. Sen sijaan lehdessä kerrottiin, että Päivän Profeetan juorutoimittaja Lucy Wright-X oli joutunut kuolonsyöjähyökkäyksen kohteeksi ollessaan lomalla Gran Canarialla. Lehden mukaan “toimittaja kieltäytyi antamasta lausuntoa asiasta”. Lily hymähti; hän saattoi hyvinkin arvata, mikä oli saanut kuolonsyöjät hyökkäämään Lucyn ja tämän perheen kimppuun kesken viattoman lomamatkan. Kuinka kauan kestäisi, ennen kuin joku selvittäisi Lilylle, miksi kuolonsyöjät oikein olivat niin kiinnostuneita Sunday Wrightista?
  “Alessandro saa luvan kertoa minulle pian”, Lily mutisi itsekseen siirtyessään miellyttävämpiin uutisotsikoihin (‘hutsun puremaan viimein keksitty sivuvaikutukseton vastalääke’).
  “Alessandro saa kertoa sinulle mitä? Että hänellä ei ole aivoja juuri nimeksikään?”
  “Huomenta vain sinullekin”; Lily huokaisi kääntyessään katsomaan Jamesia, joka oli juuri ilmestynyt tyhjästä keittiön ovelle ja kietoi aamutakkia paljaille olkapäilleen. “Miten sinä jaksat piikitellä Alessandroa heti aamusta?”
  “Aikainen lintu nappaa fletkumadon”, James tuumasi ja suuteli vaimoaan viipyillen. “Ihan tosi, mistä on kyse? Miksi sinä näytät noin synkältä?”
Lily harkitsi hetken. Hän voisi väittää, että uutinen kuolonsyöjistä ja Lucysta oli saanut hänet huolestumaan, ja siirtää niin ikävää mutta välttämätöntä paljastushetkeä Siriuksen tekemisistä myöhemmäksi. Mitä se muka loppujen lopuksi hyödyttäisi? Jamesille pitäisi kertoa joka tapauksessa.
  “Ehkä sinun on parempi istua alas”, Lily ehdotti väsyneesti. “Asia koskee Siriusta. Se on pitkä juttu…”

Kuten Lily oli odottanutkin, James ei ollut ottanut Siriuksen äkillistä lähtöä mitenkään hyvin. Siihen mennessä kun Lily oli saanut aamiaisensa syötyä ja paennut asunnosta töihinlähtöön vedoten James oli ehtinyt joko murhaavansa Ralphin, lähettävänsä Ariannan lähimmälle psykologille (hän oli luopunut suunnitelmasta muistettuaan, että Ralph OLI lähin psykologi) tai menevänsä Romaniaan kiskomaan Siriusta takaisin. Lily oli viimein saanut hänet rauhoittumaan muistuttamalla, että Sirius oli aikuinen ja osasi itsekin tehdä omat päätöksensä - jopa ulkomaille lähtöä koskevat sellaiset.
Lily tunsi olonsa raskaaksi tarpoessaan pitkin Lutonin kaupungin lumeen hautautuneita katuja. Pakkaslumi narisi hänen jalkojensa alla, kun hän suuntasi kulkunsa kohti Velhojen Vakoiluverkostoa. Sinä päivänä hänen oli tarkoitus ryhtyä tutkimaan erään siepatun pikkutytön vaiheita, vaikka ei uskonutkaan pystyvänsä keskittymään työhön kovin täysipainoisesti. Tehtävä toi hänen mieleensä erään toisen siepatun pikkutytön ja sen, miten hän ei ollut vielä päässyt alkuunkaan aikomuksissaan selvittää, mitä erikoista tuossa tytössä oikein oli.
Lily kohensi toppatakkia olkapäillään ja vihelsi yksinäisen laulunpätkän. Jokohan Sirius oli turvallisesti perillä Romaniassa? Mitä poika mahtaisi siellä tehdä? Toivon mukaan hän ei sentään rikkoisi lupaustaan ja ryhtyisi juoksentelemaan romanialaisten hameenhelmojen parissa. Sellaisesta seuraisi vain monta särkynyttä sydäntä, vaikka samalla se voisikin auttaa Siriusta unohtamaan Ariannan ja Ralphin kuviot. Mitähän Arianna ajattelisi kuullessaan entisen poikaystävänsä tempusta? Sydän verta vuotaen Lily joutui myöntämään, ettei uskonut Ariannan erityisemmin piittaavan. Kaikki, millä oli tytölle nykyään merkitystä oli Ralph McCovanaugh.
  “Hei - hei, Lily - odota!”
Tyttö pysähtyi paikoilleen kuin naulittuna kuullessaan miehen äänen huutavan nimeään. Alessandro, hän arveli ja valmistautui laukaisemaan miehelle yhden niistä terävistä huomautuksista, jotka olivat ehtineet muodostua jo vitsiksi heidän välilleen, kun hän vilkaisi olkapäänsä ylitse ja tajusi, ettei puhuja ollutkaan Alessandro, vaan pitkä, punatukkainen jästimies. Troy Christiansen.
  “Mitä sinä täällä teet?” Lily kysyi yllättyneenä miehen ehdittyä hänen luokseen.
Troy iski silmää ja heilutti kädessään olevaa nimikorttia Lilyn silmien edessä. “Tutkin yliluonnollisia asioita työkseni nykyisin. Kuulin, että täällä Lutonissa on jotakin tavallisuudesta poikkeavaa.”
Lily joutui puremaan huultaan ollakseen nauramatta. Troy oli tietämättään osunut oikeaan - Lutonissa oli paljonkin tavallisesta poikkeavaa, ainakin, jos Velhojen Vakoiluverkosto laskettiin mukaan joukkoon. Sitä poikaparka ei kuitenkaan saisi tietää.
  “Entä mitä sinä täällä teet?”
  “Minä - minä olen - öh - lomalla”, Lily valehteli vikkelästi ja otti viattoman ilmeen kasvoilleen. Hän toivoi, ettei Troy ymmärtäisi kysyä, miksi ihmeessä joku haluaisi viettää lomansa Lutonin kaltaisessa kaupungissa, tai miten Lilyllä ylipäätänsä saattoi olla loma siihen aikaan vuodesta. Tytön onneksi mies ei kuitenkaan ollut niitä älykkäimpiä ihmisiä. Tämä oikeastaan nyökkäsi etäisesti.
  “Minäkin olin lomalla pari viikkoa sitten”, Troy sanoi ja miehen kasvot vääntyivät rumaan, kauhua täynnä olevaan irveeseen. “Pääsiäissaarilla. Se oli hirveää.”
  “Mitä hirveää siinä oli? Pääsiäissaarten täytyy olla upea paikka.”
  “Onhan se. Paljon tyttöjä pienissä vaatteissa, hienot maisemat ja niin poispäin”, Troy selitti poissaolevana. “Siellä oli kuitenkin täysin sekopäisiä miehiä. Kaksi kappaletta. Vähäpukeisia ja kaiken aikaa minun kimpussani. Minussa täytyy olla jotakin vikaa”, Troy jatkoi kiivaasti. “Vedän miehiä puoleeni kuin magneetti rautaa.”
Lily kätki naurunsa muistaessaan, miten Sirius oli vilkuillut Troy-parkaa hänen ja Jamesin häissä. Ja nyt Pääsiäissaarten kokemukset. Oli ihme, ettei miesparka ollut vielä paennut suljetulle osastolle pakoon ahdistelevien saman sukupuolen edustajien massaa.
  “Ehkä sinussa vain on jotakin, joka saa miehet viehättymään sinusta välittömästi”, Lily ehdotti naurunsäikeitä ääneensä punoutuneena.
  “Ehkä niinkin”, Troy sanoi ja rypisti mietteliäästi otsaansa. “Vaikka toisessa niissä miehistä oli kyllä jotakin tuttua…”
  “Ei se ollut Sirius, jos sinä sitä epäilet.”
  “Kuka on Sirius?”
Lily tuijotti miestä hetken typerästi ennen kuin tajusi, ettei tämä ollut todennäköisesti koskaan kuullut Siriuksen nimeä. “Se tummatukkainen ystäväni, joka yritti iskeä sinua muutamaan otteeseen.”
  “Ai, HÄN”, Troy tuhahti halveksuen. “Pahimmanlaatuinen homo.”
  “Tuota… itse asiassa ei. Hänellä on ollut - oli - tyttöystävä yli puolentoista vuoden ajan. Arianna Bell, jos muistat.”
  “Arianna.” Troy kuulosti yllättyneeltä. Lily tajusi miehen käsittävän viimein koko kuvion siitä, miten tämä oikein oli yrittänyt iskeä Ariannaa ja joutunut mustasukkaisen Siriuksen hyökkäyksen kohteeksi.
  “Vai niin…” mumisi Troy. “Mutta se ei silti selitä… no… äh, olkoon, minun pitää mennä. Oli hauska nähdä, Lily.”
Mies nyökäytti jäykästi päätään ja katosi Lutonin kaduille mutisten kiivaasti itsekseen. Lilyä nauratti.

Alessandro ei ollut missään lähettyvillä, kun Lily tunkeutui Velhojen Vakoiluverkoston kirjastoon. Mikaja Thornton sen sijaan nojaili pölyttyneeseen kirjahyllyyn ohutkantiseen kirjaan syventyneenä. Naisen tummat hiukset valuivat hänen kasvoilleen sotkuisena takkuna ja hänen tylyt harmaat silmänsä ahmivat kirjan tekstiä näköjään lainkaan havaitsematta Lilyn saapumista. Pienen hetken verran Lily harkitsi lähtevänsä kirjastosta sanaakaan sanomatta, mutta sitten hän muutti mieltään. Alessandro ei ehkä kertoisi hänelle mitään Lucy Wright-X:n asioista, mutta Mikajalla ei ollut samanlaista vaihtelevaa oikeudentuntoa… jos Lily osaisi esittää asiansa oikealla tavalla, nainen ehkä puhuisikin jotakin. Lily rohkaisi itsensä ja astui askeleen lähemmäs.
  “Tuota - Mikaja? Thornton? Minulla olisi asiaa”, tyttö sanoi epävarmasti. Nähdessään työtoverinsa hyisen silmäyksen Lily suoristi selkäänsä ja toisti varmemmin: “Minun täytyy saada puhua sinun kanssasi.”
  “Puhu sitten, Potter. Kyllä minä kuuntelen.”
Lily nielaisi. “Sinä olet kirjoittanut kirjan, etkö olekin?”
  “En ymmärrä, miksi sinua kiinnostaisi.” Mikaja ei vaivautunut edes nostamaan katsettaan kirjastaan. Lily puristi kätensä nyrkkiinsä ja kirosi Alessandro Visardon syvimpään hornaan. Miksi miehen piti olla niin hankala ja kaivaa olematon moraalinsa esille juuri silloin, kun sitä vähiten kaivattiin? Jos Alessandro vain olisi voinut kertoa hänelle, mitä siinä tietyssä kirjassa oli lukenut, ei hänen olisi tarvinnut nöyristellä tällä tavoin Mikaja Rinara Thorntonin jalkojen juuressa.
  “Kyllä minua kiinnostaa. Se liittyy erääseen työhöni”, Lily sanoi lujasti. “Sinä kirjoitit kirjan Redille ja Jazzille viime vuonna.”
  “Rauha heidän sieluilleen”, Mikaja sanoi sarkastisesti. “Mitä sinä siitä kirjasta haluat?”
  “Tietää, mitä se koski”, Lily sanoi tiukkaan sävyyn.
Mikaja naurahti kylmästi ja pudisti päätään. “Ei tule kuuloonkaan, nukketyttö. Menettäisit vain yöunesi.”
  “Miksi? Onko se kenties jonkinlaista aikuisviihdettä?”
  “Pahempaa kuin se. Kuvittele hirvittävistä hirvittävin ja kerro se kolmellasadalla. Sitten pääset kenties lähelle”, Mikaja sanoi alentuvaan sävyyn.
Lily yritti kuvitella, mutta ei loppujen lopuksi pystynyt siihen - ei halunnut edes yrittää. Hän katsoi Mikajaa pistävästi. “Onko sillä kirjalla jotakin tekemistä Sunday Wright-X:n kanssa?” hän uteli.
Mikaja ei epäröinyt vastatessaan: “Kuka on Sunday?”, mutta vaikka hän oli hyvin vakuuttava, ei Lily pohjimmiltaan uskonut häntä.

Kotiin palatessaan Lily kohtasi olohuoneesta Jamesin lisäksi suureksi yllätyksekseen myös Remuksen. Poikaa ei ollut näkynyt viime aikoina - hän oli ollut hoitelemassa täydenkuun asioita kotonaan Wolverhamptonissa, minkä lisäksi hän oli viettänyt melkoisesti aikaa kehittelemällä sudenmyrkkyjuomaa yhdessä Tinka Schmittin kanssa. Suurin osa tuosta kehittelystä oli toteutettu yöllä, joten ei ollut mikään ihme, että Remus näytti nukkuneen rukoukselta kyhjöttäessään sohvalla Jamesin seurana. Kaksikko näytti uppoutuneen tutkimaan jonkinlaisia papereita.
  “Mitä te teette?” Lily kysyi kovaan ääneen.
James ja Remus hätkähtivät.
  “Emme mitään erikoista”, James sanoi nopeasti. “Tutkimme ravintolaoppaita.”
  “Ravintolaoppaita!” Lily huudahti epäuskoisena. “Miksi? Mitä te aiotte?”
  “Emme mitään erikoista”, toisti James. Remus näytti nololta.
  “Kyllä hänelle voi kertoa, Sarvihaara. Lily-kulta, me vain etsimme sopivaa ravintolaa minun huomisiltaisia treffejäni varten”, poika sanoi ujosti hymyillen.
Lily ei pystynyt hillitsemään itseään; hän hihkui riemusta. James ja Remus vilkaisivat toisiaan huvittuneina.
  “Hän on näköjään odottanut tätä käännettä, Kuutamo”, James virkkoi leveä hymy huulillaan.
  “Kuka se on?” Lily uteli ja syöksähti penkomaan ravintolalistoja yhdessä miehensä ja ystävänsä kanssa. “Se on Tinka, eikö olekin? Voi, sen on PAKKO olla Tinka! Remus, minä tiedän täydellisen ravintolan, minne voitte mennä, Tinka pitäisi siitä varmasti, se on - “ Lily vaikeni nähdessään ystäviensä huvittuneet ilmeet. “Mitä?”
  “Ei mitään”, Remus sanoi päätään pudistaen. “Tekee vain hyvää nähdä sinut noin iloisena.”

Samaan aikaan Romaniassa Sirius Black tuijotti mykkänä tähtitaivasta, pureskeli mietteliäänä sulkakynänsä kärkeä ja ihmetteli, mistä hetkestä lähtien kaikki olikaan alkanut mennä niin kammottavalla tavalla pieleen. Viereisen huoneen musiikki tunkeutui oven alitse hänen huoneeseensa - nuoret romanialaistytöt ne siellä pitivät juhlia englannin poikien saapumisen kunniaksi. Poikia oli Siriuksen lisäksi kolme; kuin Kelmien korvikkeet ja silti kovin kaukana siitä. Nyt nuo pojat tanssivat olohuoneessa Romanian tyttöjen kanssa halpojen värivalojen ja tyttöjen kimmeltävien hameiden joukossa. Kai he odottivat Siriustakin seurakseen, mutta siihen pojasta ei ollut. Hän painoi kädet korvilleen ollakseen kuulematta.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #51 : Maaliskuu 02, 2007, 21:22:31 »
45.osa - Vähemmän romanttiset treffit
11.2.1979

Remus valmistautui huolella tapaamiseensa Tinka Schmittin kanssa. Hän lähti aikaisin Pyhästä Curetumista, kävi suihkussa ja pesi huolella valvomisen ja täydenkuunyön jäljet kasvoiltaan. Napaten Siriukselle kuuluneen Hienojen Huispausvarusteiden esitteen käsiinsä Remus vajosi sohvalle ja odotti. Asunto tuntui hiljaiselta ja tylyltä ilman Siriusta. Kauanko kestäisi, ennen kuin poika saisi nuoltua haavansa ja palaisi takaisin Lontooseen? Liian kauan todennäköisesti.
Remus teki kaikkensa uppoutuakseen mainoslehteensä, mutta sinä päivänä siitä ei tullut mitään. Hän oli liian kärsimätön - kärsimätön tai hermostunut. Cinnamonin kanssa kaikki oli vain loksahtanut paikalleen, mutta nämä treffit olivat jotakin erilaista… jotakin, mitä hän ei ollut kokenut pitkään aikaan. Tuntui hämmentävältä ja ihmeelliseltä, että niinkin raadollisessa maailmassa kuin heidän saattoi yhä olla niin yksinkertaisia tapahtumia kuin ensitreffit. Remusta melkein nauratti.
Poika vilkaisi kelloa, ja sitten uudelleen. Hänen oli tarkoitus mennä hakemaan Tinka vasta noin tunnin kuluttua. Mitäköhän tyttö sanoisi? Sikäli kuin Remus tiesi, Tinka ei ollut koskaan ollut kunnollisilla treffeillä, eikä tuntunut sen puoleen niitä kovin suuresti arvostavankaan. Silti tyttö oli suostunut hänen seurakseen - joko uteliaisuudesta tai kohteliaisuudesta, Remus ei tiennyt, vaikka toivoikin luonnollisesti Tinkan suostuneen, koska tyttö piti hänestä. Muutenkin kuin työtoverina, tietenkin. Remus repi hermostuneesti kynsiään. Hän vihasi sitä, ettei ollut täysin varma siitä, mitä oli tulossa. Jos Sirius olisi ollut paikalla, poika olisi varmastikin osannut säikyttää Remuksen irti hermostuksestaan. Ikävä kyllä Sirius oli kuitenkin kaikkien tietojen mukaan onnellisesti Romaniassa ja iski siellä naisia… tai piti hauskaa muuten vain. Sillä hetkellä Remus todella inhosi Ralph McCovanaughia. Ei vain siksi, että tämä oli erehtynyt viemään hänen ystävänsä tyttöystävän, vaan siksi, että mies oli karkottanut pois maasta sen ainoan henkilön, josta olisi ollut Remukselle apua sillä hetkellä.
  “Ehkä minun pitäisi järjestää kosto kunnon Kelmien tapaan”, Remus mutisi itsekseen. “Lumota mätä kananmuna jahtaamaan Ralphia. Ei, ei, huono idea, Lupin. Ajattele järkevästi…”
Poika veti syvään henkeä ja viskasi huispauslehden sivuun jaksamatta enää pyöritellä mielessään erilaisten peruutusvaihteiden hyviä ja huonoja puolia. Sellainen käytöshän tekisi hänestä jopa Jamesin. Hetkinen - James! Miksi hän ei ollut ajatellut asiaa aiemmin? Jos hän kerran kaipasi seuraa, olisi luonnollisinta ilmiintyä Jamesin ja Lilyn luokse Talvahallankujalle.
  “Sinusta on todella tulossa hyvää vauhtia kuuhullu”, Remus jupisi ponkaistessaan ylös sohvalta. “Oikea ääliöiden ääliö, jos saan sanoa.”

Lilyn ja Jamesin asunto vaikeroi hiljaisuuttaan, kun Remus ilmiintyi keskelle puhtauttaan hohtelevaa keittiötä. Keittiössä ei ollut ketään - ei Lilyä, ei Jamesia, ei minkäänlaista viestiä siitä, minne kaksikko olisi voinut mennä. Kylpyhuoneen suunnalta sen sijaan kantautui valuvan suihkun ääntä. Remus päätteli joko Lilyn tai Jamesin - tai huonolla tuurilla molempien - olevan töiden jälkeisessä suihkussa, joten hän siirtyi olohuoneeseen odottelemaan kaikessa rauhassa. Olohuoneen lasi- ja puupöydällä komeili edelleen ravintolaopas, jonka James oli sinne epähuomiossa unohtanut. Remus poimi hymyillen oppaan käsiinsä ja käänsi esille Nomaran tanssiravintolaa esittelevän sivun. Sinne hänen ja Tinkan oli tarkoitus mennä illalla, ainakin jos Tinka suostuisi hänen suunnitelmiinsa. Remus ei oikeastaan tiennyt, pitikö tyttö tanssimisesta vai ei, mutta eipä hän tiennyt tytöstä juuri paljon muutakaan; vain sen, että tällä oli kotona Itävallassa taikavuohifarmarivanhemmat ja Sebastian-pikkuveli, sekä vampyyriserkku Gavrielo. Hän tiesi myös Tinkan suhtautuvan erittäin intohimoisesti kotitonttuihin, ihmissusiin ja muihin kaltoinkohdeltuihin kansanluokkiin, mutta sen pohjalta oli vaikeaa kehittää kovin onnistusta treffiohjelmaa. Elleivät he sitten menisi pitämään mielenosoitusta taikaministeriöön, tietenkin.
Remus hymyili ja otti mukavamman asennon sohvalla samalla kun suihkun hana käännettiin kiinni kylpyhuoneessa. Kestäisi vain hetki, ennen kuin Lily tai James saapuisivat paikalle rauhoittelemaan hänen hermojaan, hän totesi tyytyväisenä ja sulki silmänsä sohvalla. Millainen treffi-illasta mahtaisi tulla?
Kylpyhuoneen ovi kuului avautuvan naristen ja paljaiden jalkojen läpsytys vasten lattiaa kieli jonkun tulleen huoneeseen. Remus nousi istumaan aikomuksenaan hymyillä tulijalle, mutta hymy muuttui varsin nopeasti loksahtaneiksi leuoiksi, kun hän mitteli katseellaan tulijaa. Pitkä, puolipukeinen vartalo… tumma tukka… ruskeat silmät… ivallinen hymy… ei, ei missään tapauksessa James, eikä varsinkaan Lily. Siinä Remuksen silmien edessä seisoi vettävaluva ja huvittunut Alessandro Visardo.
  “Minä taidan nyt pyörtyä”, Remus sanoi ääni väristen. “Mitä sinä täällä teet?”
Alessandro avasi suunsa vastatakseen.
  “Ei, älä sano. Parempi, etten kuule sitä sinulta. Se on Lily, eikö olekin? Vai… vai onko se James?” Remus kysyi varovasti toinen toistaan pahemmat kauhukuvat silmien edessä vilistäen. Hän kohotti kätensä, kun Alessandro aikoi puhua. “Älä sano sitäkään. En halua tietää. Merlin, minulla on paha olo!”
  “Entä jos sanon, etten ole tehnyt mitään sopimatonta Lilyn ENKÄ Jamesin kanssa?”
Remus jähmettyi paikoilleen kesken liikkeen. Hänen aivonsa työskentelivät kuumeisesti. Jos Alessandro ei ollut tehnyt mitään epäsoveliasta Lilyn tai Jamesin kanssa, mitä ihmettä mies sitten oikein teki kaksikon asunnossa? Remuksesta tuntui, että hän oli tipahtanut puusta pahemman kerran.
  “Mitä.. miten…?”
  “Loukkaannuin pienessä vakoiluonnettomuudessa Manchesterissa”, Alessandro sanoi kuivasti. “Lily käski minut tänne suihkuun ja paikkaamaan itseäni. Hän on Jamesin kanssa hakemassa kiinalaisia, jos kiinnostaa tietää.”
  “Hakemassa kiinalaisia?” Remus voihkaisi.
  “Kiinalaisia aterioita, siis, ei mitään laittomia adoptiolapsia”, tarkensi Alessandro.
  “Ahaa”, Remus huokaisi helpottuneena. Hän vajosi takaisin sohvalle ajatukset yhtenä solmuna risteillen.
  “Te britit”, Alessandro sanoi päätään pudistaen. “Ajattelette aina vain pahinta.”
Remus risti kätensä rinnalle ja katsoi italialaismiestä kulmiaan kurtistaen. Hän ei osannut sanoin kuvailla, miten epämukavalta tilanne hänen mielestään oikein tuntuikaan. Olkoonkin, että hän uskoi päässeensä lopultakin yli Cinnamonista, suhtautui hän edelleen Alessandroon enemmän kuin varautuneesti.
  “No?” Alessandro hoputti kulmiaan kohottaen. “Kai sinullakin oli jokin syy tulla tänne? Vai kierrätkö ympäriinsä vartioimassa, etteivät väärät ihmiset ole vallanneet ystäviesi suihkua?”
  “Olet paljon mukavampi silloin kun vain murjotat itseksesi”, Remus laukaisi pystymättä estämään itseään. Alessandro hymähti ja käveli keittiöön napaten kaapista avaamattoman kermakaljapullon. Hän korkkasi sen ja liittyi Remuksen seuraan sohvalle.
  “Kun nyt olemme molemmat tässä, voimme vähän keskustella.”
  “Keskustella? Mitä puhuttavaa meillä muka on?”
  “Paljonkin. Tiedäthän”, Alessandro piti tauon tehostukseksi. “Olen aina halunnut tavata ihmissuden.”
Remus jäykistyi kesken liikkeen. Hänen olisi pitänyt arvata, että Alessandron kaltainen liero kyllä käyttäisi tietoa hänen sairaudestaan hyväksi. Mitä mies aikoisi tehdä? Kiristää häntä ja vaatia häntä murhaamaan puolestaan. No, sitä mies saisi odottaa. Remus ennemmin kuolisi itse kuin tappaisi jonkun.
Äkkiä Alessandro puhkesi hohotukseen. “En minä vakavissani ollut, Lupin! Minulla on parempaakin tekemistä kuin vaivata päätäni sinun asioillasi.”
  “Sepä hauskaa”, Remus sanoi puristaen kätensä tiukasti nyrkkiin. Hän pelkäsi, että jos hänen sormensa saisivat kulkea omia teitään, ne saattaisivat hyvinkin raivata kulkunsa Alessandron kaulalle ja kuristaa miehen siihen paikkaan.
  “Lupin, rentoudu! En minä aio sinua syödä! Vakavissaan, jos sinä aina vain synkistelet tuolla tavoin itseksesi, en lainkaan ihmettele, että Cinnamon - “
  “Mitä Cinnamonista?” Remus kysyi rivakasti. He olivat nyt saapuneet sille alueelle, josta hän vähiten halusi keskustella.
Alessandro levitteli käsiään ja kohotti kermakaljapullon irvistäen huulilleen. “Ei tämä litku ole edes juomisen arvoista”, mies kommentoi hätkähtäen sitten huomaamaan Remuksen kiinteän tuijotuksen. “Ai, sinä haluat puhua Cinnamonista?”
  “En erityisemmin. Mitä sinä olit sanomassa?”
Italialaisvakooja suki välinpitämättömästi poninhäntäänsä. “Vain sitä, ettei ole ihme eikä mikään, ettei hän ollut pidemmän päälle kiinnostunut sinusta. Vain harvat jaksavat olla kaiken aikaa paikkaamassa poikaystävänsä itsetuntoa.”
  “Ja sinun itsetuntosiko sitten on taivaissa?” Remus kysyi purevasti.
  “Ei varsinaisesti. Mutta ero sinun ja minun välillä, Lupin, on siinä, että minua ei voisi vähempää kiinnostaa. Ja tietenkin siinä, että minä en ole Cinnamonin poikaystävä”, Alessandro lisäsi kuin olisi vasta silloin tullut ajatelleeksi asiaa.”
Remus huokaisi ja vajosi syvemmälle sohvaan. Tämä keskustelu ei ollut lainkaan sitä, mitä hän kaipasi ennen hermostuttavia treffejään - päinvastoin, jos tätä jatkuisi vielä pitkään, hän venyisi ohueksi kuin väkisin kiskottu viulunkieli ja napsahtaisi ensimmäiselle vastaantulijalle. Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt vain niellä tappionsa ja lähteä paikalta, kuten monta kertaa ennenkin, mutta jostakin syystä hänestä ei ollut siihen tänään. Hänen teki mieli kalistella hieman sarviaan suuren, pyhän vakoojan kanssa.
  “Taitaa olla oma vikasi, ettet ole Cinnamonin poikaystävä. Mikä on vikana? Eikö sinua kiinnosta? Vai eikö hän ole tarpeeksi hieno tyttö sinun egollesi?”
Alessandro pudisti päätään vaimeasti naurahtaen niin, että oli mahdotonta sanoa, mihin kysymykseen mies oli vastauksensa tarkoittanut. “Usko tai älä, minua ei vain kiinnosta. Juuri nyt minulla on tarpeeksi tekemistä siinä, että saan velhomaailman pelastettua erittäin suurelta katastrofilta ilman, että joudun omin käsin pelastamaan sitä. Muulla ei ole minulle väliä.”
  “Miksi sitten roikut Cinnamonissa kaiken aikaa?” Remus kysyi luoden pistävän katseen nuoren, komean italialaisen kasvoihin. Hänen pettymyksekseen katse ei saanut miestä edes hätkähtämään, saati sitten paljastamaan totuutta.
  “Se on pitkä juttu. Miksi sinä välität? Et kai ole mustasukkainen?”
Samaa ihmetteli Remus itsekin. Pitkään hän oli saanut teräviä sirpaleita sydämeensä joka kerta, kun joku oli vain maininnutkin Alessandro Visardon nimen ja nyt -
  “No en ole.”
Alessandro katsoi häntä pitkään.
  “No en. Ystävillä vain on tapana huolehtia toistensa hyvinvoinnista.” Puhuessaan Remus tajusi sen olevan lopultakin totta. Aivan liian monta päivää ja viikkoa hän ja Cinnamon olivat kiertäneet toisiaan sekavina ja nöyryytettyinä, entistä läheisyyttä kaivaten, mutta kykenemättä taipumaan anteeksipyyntöön. Nyt näytti siltä, ettei sanoja loppujen lopuksi tarvittu. Remus ei enää rakastanut Cinnamonia, eikä Cinnamon rakastanut häntä - ainakaan sillä tavoin kuin ennen. Muuta ei tarvittu, ja heidän oli joka tapauksessa parempi olla ystäviä kuin rakastavaisia. Mikä oli lopultakin saanut kaiken muuttumaan?
Tinka se oli, Remus ajatteli hämmästyneenä, kun hän ja Alessandro Visardo jakoivat ensimmäisen aidon hymynsä sitten aikojen aamun. Tinka oli se, joka oli parantanut hänet raivostuttavasta mustasukkaisuudestaan.

Kello löi puoli seitsemän, ja Remus seisoi Viistokujalla tyttöjen asunnon oven ulkopuolella odottamassa, että Tinka livahtaisi ulos. Kumpikaan ei ollut kiinnostunut kuuntelemaan Cinnamonin ja Ariannan kiusoittelua ties mistä raivostuttavasta asiasta, joten he olivat sopineet tapaavansa vasta rappukäytävässä. Jälkeenpäin Remus oli hyvinkin kiitollinen päätöksestä. Keskusteltuaan Alessandron kanssa hän ei olisi kestänyt enää ainuttakaan hermojaraastavaa huomautusta, oli asialla sitten hänen ystävänsä tai ei.
Varttia vaille seitsemän tyttöjen asunnon ovi vihdoin raottui ja Tinkan hahmo ilmestyi ulos ovesta. Tyttö hymyili ja jäi seisomaan oven ulkopuolelle paksussa toppatakissaan. Hänellä oli ne ainaiset letit hiuksissaan ja hänen kengänkärkensä irvistivät rumasti. Taikavuohifarmarin tyttären elämäkään ei aina ollut niin hohdokasta kuin olisi voinut kuvitella.
  “En meinannut millään päästä lähtemään”, Tinka huoahti kärsivään sävyyn. “Arianna naulitsi minut eteiseen vastaamaan typeriin kysymyksiin siitä, millaisia kukkia hänen pitäisi tilata häihinsä. Ihan kuin minua kiinnostaisi. Arianna on rai-vos-tut-ta-va. En tajua, mitä Ralph tekee hänen kanssaan.”
  “Minä en halua tietää, mitä Ralph tekee hänen kanssaan”, Remus vastasi inhoavasti tarjoten samalla Tinkalle käsivartensa. “Mennäänkö?”
  “Minne me olemme menossa?”
  “Näet sitten. Voit ilmiintyä minun mukanani.”
Tinka rypisti otsaansa tyytymättömästi, mutta nyökkäsi viimein. Rakennus, jonka ulkopuolelle he ilmiintyivät, ei ollut ulkoapäin katsottuna kummoisenkaan näköinen - pelkkä tavanomainen, lahoamaisillaan oleva puukartano, jonka ränsistyneistä ikkunalaudoista roikkui muratteja. Tinka kohotti kulmiaan.
  “Olen kyllä kuullut monenlaisia tarinoita omituisista treffeistä, mutta siitä huolimatta minun on pakko kysyä tämä. Olemmeko me todella menossa tuonne?”
Remus myhäili. “Ulkonäkö voi pettää.”
  “Tiedän kyllä tunteen”, Tinka huomautti kuivasti, kun Remus tarttui hänen kyynärpäähänsä ja ohjasi hänet sisälle Nomaran tanssiravintolan saranoiltaan roikkuvasta ovesta. “Olen usein erehtynyt kuvittelemaan, että Siriuksen pään sisässä voisi olla jotakin tutustumisen arvoista. Olen ollut katkerasti väärässä.”

Ravintola oli sisältäpäin täysin toisenlainen kuin järjellä ajateltuna olisi voinut kuvitella. Se oli puulattiainen, hallimainen, kynttilöin ja pienin lyhdyin valaistu rakennus täynnä syvänpunaisella verhottuja upottavia tuoleja ja tummasta puusta tehtyjä pöytiä. Tarjoilijat, yhtä lailla punaisissaan, kiertelivät pöydästä pöytään jakamassa juomia ja ruokavadillisia asiakkaille. Hämärästi valaistulla tanssilattialla keinui umpirakastuneita pariskuntia hiljaisen musiikin tahdissa.
Remus vilkaisi Tinkaa nähdäkseen, mitä mieltä tyttö oli paikasta. Tyttö katseli ympärilleen valppaasti pää kallellaan.
  “Mielenkiintoista”, hän kommentoi, eikä Remus osannut päätellä, oliko lausahdus tarkoitettu kohteliaisuudeksi vai loukkaukseksi. “En tiennytkään, että tällainen paikka oli olemassa.”
  “James kertoi minulle siitä.”
Tinka nyökkäsi hyväksyvästi. “James on aina ollut mukava poika. Hyvin - järkevä.”
Remus käänsi kiireesti päänsä toiseen suuntaan, ettei Tinka vain olisi nähnyt hänen hymyään. James? Järkevä? Tinka ei varmastikaan olisi ollut samaa mieltä, jos olisi nähnyt Jamesin viisitoistavuotiaana, tai vielä vuotta myöhemminkin. Mutta siitä tytölle ei toivon mukaan koskaan kerrottaisi.
He istuutuivat, ja karmiininpunaiseen pukuun ja viittaan pukeutunut noita säntäsi ottamaan heidän tilauksensa.
  “Maitoa”, Tinka sanoi päättäväisesti, kun hänen juomatottumuksiaan kysyttiin.
Remus nieleskeli hetken ällistyneisyyttään, ennen kuin pystyi jälleen puhumaan. “Sama minulle”, hän sanoi ja kääntyi katsomaan Tinkaan kulmat koholla. Tinka kohautti välinpitämättömästi olkapäitään kuin kieltäen Remusta tuomitsemasta häntä.
  “Miesseurassa liikkumiseen sääntö numero kahdeksan: älä koskaan juo alkoholia, ellet halua tulla hyväksikäytetyksi”, tyttö sanoi tiukasti.
Remusta nauratti. Tinka saattoi muuten olla hieman omalaatuinen tapaus, mutta ainakaan hänen seurassaan ei ollut ikinä tylsää.
  “Suhtaudutte minuun kammottavan epäluuloisesti, neiti Schmitt”, Remus valitti matkien entisajan herrasmiesten huoliteltua aksenttia.
  “Suhtautuisit itsekin, jos olisit kasvanut Itävallassa. Et tiedäkään, miten pelottavia asioita meille oikein siellä opetetaan.”
  “Vuohien lassoamisen lisäksi?” Remus kiusoitteli.
Tinka tuhahti. “No, sitä taitoa MINÄ en ikinä oppinut - “
  “Jos sitä voi kutsua suureksikaan menetykseksi.”
He vajosivat keskelle vaivaantunutta hiljaisuutta, kun tarjoilija saapui tuomaan heidän alkusalaattinsa - Remuksen kanasalaatin ja Tinkan epäilyttävääkin epäilyttävämmän itusekoituksen. Remus yritti kuumeisesti keksiä sopivaa keskustelunavausta. Kaikki hänen mieleensä putkahtaneet aloitukset olivat kuitenkin suurimmaksi osaksi Siriukselta peräisin ja niin ollen erittäin vihjaavia, elleivät jopa loukkaavia. Omaa mielikuvituksettomuuttaan kiroten Remus painoi katseensa lautaseensa ja keskittyi haarukoimaan poukkoilevia kurpitsanpaloja haarukkansa piikkeihin.
  “Mitä Cinnamon sinulle oikein teki?” Tinka kysyi yllättäen.
Remus säpsähti. “Mitä?”
  “Mitä Cinnamon sinulle teki? Kun olet noin kauhistuneen näköinen, tarkoitan. Vai onko se sinun luonnollinen olotilasi?”
  “On, siis, ei - “ änkytti Remus. Hän väänsi hymyn huulilleen. “Et taida olla kuullut, ettei entisistä seurustelukumppaneista saa udella ensimmäisillä treffeillä?”
  “Olen minä kuullut, mutta mielestäni se sääntö on täysin turha. Eli… Cinnamon?”
Remus huokaisi ja laski haarukkansa pöydälle. “Ei se mitään erikoista ollut. Hän vain ei ollut kiinnostunut minusta niin kuin minä hänestä.”
  “Niin niin, minä tiedän tuon jo! Mitä hän TODELLA teki? Jätti sinut julmasti kasvoista kasvoihin?”
  “Itse asiassa hän teki sen kirjeitse”, Remus sanoi kuivasti.
Tinka veti syvään henkeä ja purskahti sitten nauruun. “No ilmankos! Sinä kai oletat, että minä teen samalla tavalla?”
  “Me emme seurustele”, huomautti Remus. Jostakin syystä puheenaihe ei kiehtonut häntä tipan tippaa. Tinka oli kuitenkin peräänantamaton, antoi veitsen laskeutua kädestään ja katsoi Remusta vaanivasti. Poika ei halunnut tietää, mitä Tinka oikein aikoi sanoa. Haukkua Cinnamonin maan rakoon, vai ilmoittaa, että Remus oli haihattelija? Mitä se ikinä olikin, säästyi Remus kuitenkin kuulemasta sitä, kun Nomaran tanssiorkesteri aloitti uuden, aiempaa kovaäänisemmän kappaleen ja peitti Tinkan puheen kuuluvista.
Tinka nyrpisti nenäänsä. “Mitä sirkusmusiikkia.”
  “Millaista musiikkia sinä sitten kuuntelet? Jodlausta?” Remus ei voinut estää pistävää kysymystä karkaamasta huultensa välistä. Tinka ampui häneen hyisen katseen pöydän ylitse.
  “Sano tuo vielä kerran ja saat huomata suusi muuttuneen pysyvästi trumpetiksi!” tyttö tiuskaisi kipakasti.
  “Anteeksi. Se oli vitsi.”
  “En ymmärrä teikäläisten huumorintajua.”
  “Unohdetaan se. Millaisesta musiikista sinä pidät?”
Tinka nielaisi ja veti syvään henkeä. “No, vaikkapa sellaisista kuin The Wizarding Group, Ein Kleiner Zauberer, Pelastakaa Kotitontut, Avada Kedavran Viemää ja Mistaken Identity.”
  “Onhan meillä sitten jotakin yhteistä”, Remus huomioi yrittäen parhaansa mukaan sivuuttaa Tinkan mainitsemat lukuisat anarkistiset velhoyhtyeet. “Mistaken Identity. Eräs tuttuni soitti siinä bändissä.”
  “Sääli, että se hajosi.”
Lisää hiljaisuutta. Remus alkoi kovaa vauhtia epäillä, että oli ehkä sittenkin ollut virhe tulla näille treffeille - eihän hänellä ja Tinkalla näyttänyt olevan mitään puhuttavaa työnteon ulkopuolella! Ehkä hän oli vain sekoittanut kaiken ja heidän välillään oli sittenkin vain pelkkää ystävyyttä…

Pääruoat saapuivat ja Tinka löysi jälleen uuden epämiellyttävän puheenaiheen: hän arvosteli Remuksen ruokailutottumuksia. Remus tiesi, ettei tyttö tarkoittanut sitä - tämä oli vain joutunut keskelle tilannetta, jota ei osannut täysin hallita ja kosti sen tuittuilemalla kaikesta, mistä ikinä nyt pystyikään. Silti Remus toivoi, että Tinka olisi miettinyt edes hieman, mitä meni sanomaan.
  “Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että sinä olet lihansyöjä”, Tinka väitti ja näpräsi levottomasti palmikoitaan. “Tai hyvä on, on minulla, mutta kestäisin sen jos - “
  “Jos sinulla ei olisi niin paljon sitä vastaan?” Remus ehdotti vinosti hymyillen.
  “Älä viitsi!” Tinkan leteistä kantautui piiskamainen sivallus, kun tyttö heilautti päätään. “Olen vain sitä mieltä, että kasvissyöjänä sinun olisi ehkä hieman helpompi hallita… no, tiedät-kyllä-mitä.”
Kunnon Kelmin tapaan Remus keksi heti tuhat eri kaksimielistä asiaa, joita Tinkan “tiedät-kyllä-mitä” olisi voinut tarkoittaa, eikä siis ollut mikään ihme, että hän punastui varsin helakasti. Lähipöytien vanhat naiset kääntyivät katsomaan häntä ärsyttävän tietäväisesti hymyillen.
  “Äh, en minä mistään sellaisesta puhunut!” Tinka puuskahti arvaten miten ilmeisimmin hänen ajatuksenjuoksunsa. “Puhuin nyt sinun kerran-kuussa ongelmastasi.”
  “Vain sinä saat tuon kuulostamaan siltä, että kärsisin naistenvaivoista…”
Tinka risti käsivartensa rinnalleen. “Sinä et nyt ota minua vakavasti.”
  “Totta kai minä otan. Mitä sinä halusitkaan sanoa?”
  “Sitä vain, että jos olisit kaiken aikaa kasvissyöjä, et ehkä tuntisi täydenkuun aikanakaan niin suurta intoa käydä ‘pihvien’ kimppuun, jos ymmärsit.”
Remus harkitsi asiaa. Tinkan puheessa oli järkeä, jos missään niin kummallisessa nyt saattoi olla minkään valtakunnan järkeä. Silti Tinka ei ollut mikään typerys ja hänen suunnitelmansa olisi ollut varmasti toteuttamisen arvoinen, ellei -
Remuksen katse lukkiutui Tinkan lautaselta roikkuviin ituihin. “Kokeillaan sitten”, hän sanoi ja nappasi yhden epämääräisenvärisen, uhkaavannäköisen idun haarukkaansa. Hän työnsi sen suuhunsa ja irvisti.
  “Tämä maistuu aivan heinältä!”
  “Se johtuu siitä, että se ON heinää, herra Lupin”, Tinka sanoi herttaisesti ja taputti Remusta poskelle. Remus hymyili tytölle ja äkkiä kaikki oli taas paremmin kuin hyvin.
  “Oi, tämäpä suloista”, imelä, haukkamainen ääni sanoi juuri silloin jostakin Remuksen selän takaa. Poika vilkaisi vastapäätä istuvaa Tinkaa ja näki väkinäisen hymyn jähmettyneen tytön huulille, kun tyttö katseli hänen olkapäänsä ylitse tulijaa. Kyseessä ei siis voinut olla mikään miellyttävä tapaus, Remus ajatteli varautuneesti kääntyessään ympäri.
  “Mitä sinä täällä teet, Kalkaros?” hän rähähti tunnistaessaan tulijan.
Hämähäkkimäinen, hontelo nuori mies venytteli ja hymyili häijysti. “Kuka tietää, ehkä minulla oli tapaaminen jonkun kauniin naisen kanssa.”
  “Minäkin MELKEIN uskon tuon.”
Kalkaros niksautti olkapäitään ja hymyili tutkimatonta, kylmää hymyään. Hänen mustat silmänsä kiilsivät kuin kaksi syvää peilipintaa kynttilänvalossa. “Sinuna en puhuisi ennen kuin olen varma asiastani. Ajattele, jos minulla oli vaikka tapaaminen HÄNEN kanssaan.”
Kalkaros nyökäytti päätään luisevan, ravintolasta parastaikaa ulos laukkaavan tytön puoleen. Arianna, tajusi Remus, ja tytön kannoilla ravasi pahantuulisen näköinen Ralph. Oliko rakkaudessa ryppyjä? Toiveajattelua, todennäköisesti. Joka tapauksessa Nomaran tanssiravintolassa näytti olevan sinä iltana hieman liikaa tuttuja.
  “Ehkä sinun ei pitäisi elätellä tuollaisia toiveita, Severus”, Remus sanoi tuttavallisesti tuskallisen tietoisena Tinkan uteliaasta katseesta selässään. “Masennut pian pahasti. Kuule, oliko sinulla jotakin asiaa, vai haluatko vain soittaa suutasi?”
  “Mitä se sinulle merkitsee? Aiotko kenties mennä kertomaan Potterille, että kiusasin sinua?” Kalkaros räkätti.
  “Saanko minä lyödä häntä, Remus?” Tinka aneli hampaitaan kiristellen.
  “Odota.”
  “Ai, tässä on uusi tyttöystäväsi, Lupin? Ihmettelinkin, kuinka kauan aioit roikkua siinä Bellinin säälittävyydessä - tai hän sinussa, sen puoleen. Vaikka siinähän olisi vakka kantensa valinnut…”
  “Nyt riittää!” Remus ärähti. “Häivy, tai sinulle käy huonosti.”
Kalkaros nauroi. “Erehdyt, Lupin. Jos tässä jollekulle käy huonosti, niin sinulle. Tulet huomaamaan, että meillä on vielä paljon suunnitelmia sinun varallesi.”
  “Nenäveretys!” Tinka kiljaisi ja kohottautui ylös tuoliltaan ennen kuin kukaan ehti oikeastaan huomaamaan, mitä tapahtui. Kirous iski suoraan valmistautumattoman Kalkaroksen nenään ikävästi räsähtäen. Seuraavassa hetkessä nuoren nilviäisen nenästä jo purskahtikin paksu, tumma veriryöppy suoraan hänen mustalle paidalleen.
Kalkaros kirosi ja nosti käden nenänsä suojaksi. “Tästä sinä saat vielä maksaa!” hän sanoi vaikeasti. “Antakaa joku nenäliina!”
  “Turha toivo!” ärähti Remus. “Selätys Pikamus!”
Kirouksen seurauksena Kalkaros lensi lattialle ja jäi lojumaan siihen verivanan tahratessa lattian. Remus vilkaisi vihamiestään tuntien epämääräistä huolta tämän puolesta - kuinka paljon verta yhdestä haavasta muka voisi vuotaa? Tinka ei kuitenkaan näyttänyt piittaavan tippakaan. Tyttö viittasi tarjoilijan heidän luokseen ja osoitti Kalkarosta.
  “Olkaa hyvä ja viekää tuo saasta ulos ovesta. Voin pahoin, kun vain näenkin hänet.”
  “Tietysti, neiti.”
Vanttera, ladonovea muistuttava tarjoilijamies tarttui Kalkaroksen käsivarsiin ja raahasi tätä lattiaa pitkin kohti ulko-ovea. Remus irvisti nähdessään veritahrat, jotka valuivat miehen jäljessä lattialle siistinä viivana. Toinen tarjoilija kiirehti siivoamaan jälkiä ja ravintolan jännittynyt tunnelma laukesi kaikkien keskittyessä jälleen omiin pikku puheenaiheisiinsa. Remus vilkaisi Tinkaa alta kulmien.
  “En tiennytkään, että osaat menettää malttisi tuolla tavalla.”
  “En minäkään”, Tinka tunnusti aidon hämillisesti ja Remus hymyili. Hän ei muistanut koskaan aiemmin kuulleensa Tinkan myöntävän, ettei tyttö ollut täysin tilanteen tasalla. Tuntui hyvältä huomata, että tytössä oli ihmistä paljon enemmän kuin hän antoikaan ymmärtää.

  “Haluatko tanssia?” Remus kysyi myöhemmin samana iltana, kun ravintolan valot olivat himmentyneet punertavansävyiseksi, kalpeaksi hehkuksi ja tarjoilija oli kantanut heidän jälkiruoka-astiansa pois. Tinka istui tuolillaan hiljaisena ja sillä tavoin rauhanomaisen näköisenä kuin ihmiset yleensä ovat syötyään pitkän ja täyttävän aterian. Remuksen ehdotuksen kuullessaan tyttö kuitenkin nyrpisti pisamaista nenäänsä. Hän tuntui tekevän sitä usein.
  “En pidä tanssimisesta. Se on niin omituista.”
  “Olet hassu tyttö, Tinka Schmitt.”
  “Miten niin?” haastavuus hiipi Tinkan ääneen ja hän kurtisti kulmiaan.
Remus hymyili vaarasta välittämättä. “Et pidä tanssimisesta, et välitä vaatteista tai meikeistä, eikä ulkona käyminen kuulu lempiharrastuksiisi. Mistä sinä oikeastaan sitten välität?”
  “Toisten auttamisesta”, Tinka sanoi yksinkertaisesti.
  “Niin, se on kai tullut selväksi, muutenhan emme olisi tässä”, hymyili Remus. “Mutta vain pyhimykset ja tylsimykset auttavat toisia mistään muusta välittämättä. Joten… kerro.”
Tinka kallisti päätään ja näytti pienen hetken ajan olevan aikeissa avata sielunsa Remukselle. Hän laski päätään hieman alemmas kuin nöyrtyen, hymyili varovasti ja avasi suunsa. Juuri silloin heidän molempien suureksi epäonneksi Admire Speir kuitenkin liehui heidän näköpiiriinsä vaaleanpunaisessa jumpperissaan. Remus alkoi tuskastua. Olivatko kaikki hänen tuttavansa päättäneet kokoontua Nomaran tanssiravintolaan sinä iltana?
  “Hei, Admire”, Remus sanoi pakotetun ystävällisesti, kun tyttö ilmestyi heidän luokseen. “Mitä sinäkin täällä?”
Admire näytti huomaavan hänet vasta sillä hetkellä, tai ainakin tyttö kiepsahti ympäri siniset silmät suuriksi levinneinä. “Ai, sinä”, hän sanoi selvästi pelokkaasti ja poika sulki tuskastuneena silmänsä. Kuinka kauan kestäisi, ennen kuin Admire pääsisi yli siitä tosiasiasta, että Remus oli ihmissusi? Varmasti ikuisuuksia.
  “Olin tapaamassa erästä tuttua”, Admire mutisi. “Lapsuudenystävää.”
  “Missä Peter on?”
  “Jäi kotiin nukkumaan. Häntä nukutti hyvin paljon”, Admire painotti ja sormeili hermostuneesti vastapermanentattua vaaleaa tukkaansa. “Anteeksi nyt, mutta minun pitää mennä. On kiire.”
Tyttö nosti vaaleanpunaisen käsilaukkunsa olalleen, hymyili Remukselle pakokauhuisesti ja lähti kipittämään kiireesti ulos ravintolasta. Matkankin päästä saattoi nähdä, kuinka tyttö tunki jotakin kovalla kiireellä jumpperinsa alle.
  “Outoa”, Remus totesi enemmän itselleen kuin Tinkalle.
  “Mikä niin?”
Remus ei vastannut, nousi vain ylös pöydästä ja suunnisti ulko-ovelle. “Seurataan häntä.”
Poika tiesi olevansa typerä, hän tiesi, ettei hänen olisi pitänyt lähteä Admiren perään - hän tiesi sen jo ennen kuin Tinka juoksi hänen peräänsä ja tivasi, mitä hän oikein kuvitteli tekevänsä.
  “Johan minä sanoin, seuraan Admirea”, Remus sanoi tuimasti.
  “Miksi ihmeessä? Luuletko sinä, että hän pettää Peteriä?” Tinkan ääni oli ylenkatseellinen, mutta Remus ei välittänyt siitä. Sillä hetkellä hän ei edes muistanut sitä tosiasiaa, että hänen oli tarkoitus olla treffeillä Tinkan kanssa - hän tiesi vain, että Admirella oli jotakin outoa tekeillä, ja hän halusi myös tietää, mistä oli kyse.
  “En minä sitä luule. Minä vain... haluan tietää, minne hän meni.”
  “Sinä olet seonnut!”
  “En ole. Minä vain pidän huolta ystävistäni.”
Tinka ei vastustellut enempää, puristi vain huulensa ohueksi viivaksi ja seurasi Remusta. He puoliksi kävelivät, puoliksi juoksivat eteenpäin sitä katua, jota pitkin Admire oli vain hetkeä sitten harpponut tiehensä. Remus katseli ympärilleen yrittäen keksiä, minne tyttö oli oikein kadonnut. Admire ei ollut tavallisesti niitä nopeimpia kävelijöitä - tyttö pysähtyi katselemaan taivaalle, taputtelemaan vieraita koiria ja etsimään poimittavaksi kelpaavia kukkia. Jopa talvella.  Miten Admire nyt siis oli ehtinyt niin äkkiä pois?
  “Ehkä hän kaikkoontui”, Tinka ehdotti tuskastuneella äänellä.
  “Ei kaikkoontunut! Olisin kyllä kuullut sen.”
  “Taidat luulla itsestäsi liikoja.” Nyt Tinkan ääntä väritti selvästi suuttumus. Remus pysähtyi hetkeksi ja mietti, olisiko hänen pitänyt jättää Admiren seuraaminen sikseen - hänhän oli sentään ulkona Tinkan kanssa. Hän ei kuitenkaan voinut päästää irti uteliaisuudestaan.
  “Mennään tänne.” Poika nykäisi Tinkan mukanaan hämärälle sivukujalle.
  “Iskunkiertokuja?” Tinka älähti vilkaistuaan kadun osoitekylttiä. “Kuvitteletko sinä, että Admire - kaiken vaaleanpunaisen kuningatar, pehmolelu-Admire - olisi mennyt SINNE?”
  “Miksi ei? Onhan Ariannakin menossa naimisiin”, muistutti Remus.
Tinka kiristeli hampaitaan. “Miehet! Samanlaisia luupäitä kaikki! Kuule, jos sinä menet tuonne kujalle nyt, minä - minä - minä lyön sinua!”
Remus vilkaisi Tinkaa ja tytön punaisen villapaidan verhoamia käsivarsia arvioiden, kuinka suurta vahinkoa niillä voisi saada aikaan. Suurtakin, hän arveli, sillä vaikka Tinka ei ollutkaan mikään lihasvoiman ihmelapsi, oli tyttö kuitenkin lähes yhtä pitkä kuin Remuskin ja  varmasti vaarallinen suuttuessaan. Remus ei ollut vielä unohtanut tapaa, jolla he olivat tutustuneet toisiinsa Amos Diggoryn häissä.
Poika huokaisi ja repi katseensa irti Iskunkiertokujan nimikyltistä. “Hyvä on, ei mennä sinne. Kierrellään vähän aikaa näitä muita katuja siltä varalta, että Admire meni jollekin niistä.”

Kun Remus viimein tunnin kuluttua luopui tuloksettomasta etsinnästään, olivat he molemmat paitsi väsyneitä, myös lumisia ja ärtyneitä, eikä kunnon riita ollut kaukana, kun he kävelivät Perhovarjonkatua pitkin takaisin kohti Nomaran ravintolaa, minne kumpikin heistä oli jättänyt päällysvaatteensa. Tinkan huulet hohtivat kylmästä sinisinä ja ajatuksiensa keskelläkin Remus saattoi arvata, ettei itse näyttänyt juuri kehuttavammalta.
  “Olet typerys, Remus Lupin”, Tinka sähisi vääntäessään vettä tummista palmikoistaan. “Oikea typerysten typerysten typerys. Mitä sinä oikein kuvittelit tekeväsi siellä?”
  “Johan minä sen sanoin. Huolehdin ystävistäni.”
  “Ystävistä ei huolehdita juoksentelemalla heidän perässään, kun he eivät sitä itse halua”, kimpaantui Tinka.
Remus katsoi tyttöä ärtyneesti. Niin paljon kuin hän tytöstä arvelikin pitävänsä, oli tämän seura sillä hetkellä yksinkertaisesti liikaa hänen hermoilleen. “Sinä et olekaan ikinä oppinut Kelmien käsitystä ystävyydestä. Ystävät huolehtivat toisistaan silloinkin, kun he eivät halua ottaa apua vastaan.”
  “Eli he roikkuvat toistensa kannoilla väkisin”, Tinka sanoi voitonriemuisesti.
  “He pitävät huolta toisistaan ja luottavat siihen, että ystävät ymmärtävät loppujen lopuksi.”
Tinka ravisti päätään synkeänä. “Sinun ystäväsi ovat outoja.”
  “Mutta he ovat minun ystäviäni”, Remus sanoi lujasti, pysäytti Tinkan ja tarttui tämän olkapäihin kääntäen tämän itseään kohti. “Minä en ole sen parempi kuin hekään, joten jos sinä et pidä heistä, ehkä sinun ei pitäisi pitää minusta!”
Tinkan ruskeat silmät kipunoivat ja Remus oli aikeissa sanoa enemmänkin, purkaa loukkauksiin ja ärähdyksiin kaiken sen ärtymyksen, jota hän sillä hetkellä tunsi. Hän oli väsynyt, läpimärkä ja kylmissään, ja hänellä oli juuri ollut elämänsä kamalimmat treffit. Siitä hän saattoi kuitenkin syyttää vain itseään... tai ehkä Admire Speiriä ja tämän omituisuuksia, hän lisäsi synkästi mielessään. Admire oli elänyt koko elämänsä vailla persoonallisuutta, joten miksi hänen piti hankkia sellainen juuri silloin, kun Remuksella meni kerrankin hyvin? Remus raastoi hiuksiaan turhautuneena.
  “Ei tämä riitely kannata”, hän sanoi lannistuneena. “Anteeksi, että raahasin sinut ulos ravintolasta.”
  “Ei se mitään”, Tinka vastasi välinpitämättömästi. “En minä siellä muutenkaan viihtynyt.”
Remus ei voinut kuin nauraa seuralaisensa ainaiselle rehellisyydelle, jolle ei tuntunut löytävän rajoja. Hän vilkaisi tyttöä syrjäsilmällä.
  “Taisin olla väärässä, kun pyysin sinua näille treffeille. Minä vain luulin - no, minähän sanoin, ettei sinun tarvitse suostua vain kohteliaisuudesta, joten - “
Poika vaikeni tietämättä, mitä olisi sanonut. Hän tunsi itsensä pettyneeksi ja silti kovin… normaaliksi. Kuin hän olisi kaiken aikaa arvannut, että hänelle kävisi niin. Hyvä on, hän ajatteli kuumeisesti, Tinka ei ehkä ollut kiinnostunut hänestä, mutta elämä jatkuisi ja hän kyllä -
  “Odota nyt vielä vähän“, Tinka pyysi yllättäen.
Remus tarjosi tytölle täyden huomionsa.
  “Mennään tuonne.”
  “Tikapuille?” Remus ihmetteli seuratessaan Tinkan käden osoittamaa suuntaa. Siellä, harmaan kivitalon seinässä oli rautaiset, jään peittämät tikapuut, jotka näyttivät ulottuvan loputtomiin.
  “Juuri sinne.”
  “Mutta Tinka, ne ovat jäässä - “ 
  “Oletko sinä mies vai hiiri?”
  “Hiiri”, Remus ähkäisi.
Tinka loi häneen julman katseen ja marssi hänen edellään tikapuille. Vähääkään Remuksen vastusteluista välittämättä tyttö läimäisi lapasten suojaamat kätensä tikapuiden reunoihin ja ryhtyi kiipeämään.
  “Naiset”, Remus jupisi itsekseen ja seurasi Tinkaa vastahakoisesti tikapuille. Tyttöhän voisi vaikka pudota, jos kukaan ei ottaisi häntä kiinni. Oli kokonaan eri asia, miten Remus saisi otettua tytön kiinni, jos molemmat hänen kätensä pitivät kiinni tikapuista, mutta poika jätti huolellisesti tuon nimenomaisen seikan huomioimatta kivutessaan Tinkan kannoilla ylös tikkaita.
  “Minne me oikein olemme menossa?” hän tivasi.
  “Katolle”, kuului vastaus. Sen jälkeen Tinka ei suostunut vastaamaan minkäänlaisiin kysymyksiin, vaan jatkoi huolellisesti kiipeämistään aina vain ylöspäin. Remus seurasi vaitonaisena. Olivat nämäkin treffit, hän pohti puristaessaan tikapuiden jäisiä puolia sormiensa koko voimalla niin, että hänen sormenpäitään kivisti jo jäykkyydestä.
Aivan liian pitkältä tuntuvan ajan jälkeen he olivat viimein perillä määränpäässään. Se ei ollut kovin kummoinen paikka, eikä missään tapauksessa kiipeämisen arvoinen, Remus tuumi tarkastellessaan korkean kerrostalon kivikattoa. Lunta, jäätä ja loskaa silmänkantamattomiin, eikä juuri mitään muuta, ellei matonpiiskaustelinettä sitten laskettu suureksi nähtävyydeksi. Juuri tuolle telineelle Tinka kuitenkin suunnisti.
  “Mitä sinä nyt aiot?” Remus huokaisi seuratessaan tyttöä.
  “Näytän sinulle jotakin. Istu alas.”
Remus vilkaisi varautuneesti puistelutelinettä. Se oli aivan katon reunalla, ja vain noin puolen metrin välimatka ja katon kivireunus estivät telineellä istujaa putoamasta monen metrin korkeudesta katukivetykselle. Tinkan täytyi olla hieman kajahtanut.
Remus puristi tiukasti mattotelinettä istuessaan Tinkan vierelle kovan telineen reunalle. Ei hän korkeita paikkoja pelännyt - Kelmien seurassa oleskeleminen karkotti kaikki sellaiset pelot - mutta niin jäisissä olosuhteissa oli viisainta olla varuillaan.
Hän katsahti vierellään istuvaan tyttöön ja näki tämän sulkeneen silmänsä ja hymyilevän leveästi. “Mitä nyt?”
  “Etkö huomaa mitään?” Tinka kyseenalaisti.
  “Me istumme katolla, jos sinä sitä tarkoitit”, Remus sanoi sarkastisesti.
Hän ansaitsi kommentistaan palkkioksi terävän luunapin ohimolleen. Tinka räväytti pähkinänväriset silmänsä auki, hymyili salaperäisesti ja osoitti sitten kädellään katon reunan ulkopuolelle. “Katso.”
Remus teki työtä käskettyä. Ensin hänen silmänsä tavoittivat vain lisää kivitaloja, lisää savupiippuja ja niistä tupruavaa harmaata savua, joka ei paljastanut mitään muuta kuin sen, että iltahämärässäkin oli elämää. Sitten Tinka tarttui hänen käteensä ja ohjasi hänen katseensa kauemmas, talojen ja merkityksettömien katujen toiselle puolen. Siellä, jossakin kaukana, avautui kokonaan toinen maailma. Mustan ja punaisen kirjava pienoismaailma olemattomine tuikkuvaloineen ja kimmeltävine, jäisine hankineen. Näky oli niin kaunis, että lyhyen hetken ajan Remus unohti, miten hengitetään.
  “Hienoa, vai mitä?” Tinka kysyi matalalla äänellä, ikään kuin ääneen puhuminen olisi voinut pilata hetken jollakin tavalla.
Remus ei saanut sanaa suustaan. “Miten sinä tämän löysit?” hän pihisi lopulta paremman sanottavan puutteessa.
Tinka hymyili ja koukisti sormeaan. “Olen lahjakkaampi kuin arvaatkaan.”
  “Siltä alkaa vaikuttaa”, myönsi Remus.
He katsoivat toisiaan pitkään, ja yö ja pakkanen muuttuivat hetkessä täysin merkityksettömiksi asioiksi.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #52 : Maaliskuu 02, 2007, 21:25:55 »
47.osa - Molemminpuolisia petoksia?
25.2.1979

Kylmä hiki virtasi vanana pitkin Peterin otsaa. Hän pyyhki kasvonsa valkoisen paidan hihaan ja vilkuili peilistä omaa säikkyä, kalvennutta peilikuvaansa. Pimeyden piirto poltteli hänen käsivarressaan tykyttävänä ja vaativana, pistellen. Piirron polttelu on merkki siitä, että meidän kaikkien täytyy ilmiintyä välittömästi pimeyden Lordin vierelle”; oli Bellatrix aikoinaan sanonut, eikä Peter ollut missään tapauksessa unohtanut sanoja. Siitä huolimatta hän seisoi omassa kylpyhuoneessaan kauhusta kangistuneena, kykenemättömänä tottelemaan käskyä. Hänen sydämensä hakkasi kuin tuhat nyrkinlyöntiä rinnan sisässä ja suuta kuivasi kuin hän olisi vaeltanut Saharassa vuosituhansia pysähtymättä. Hän tiesi olevansa pulassa kaikin tavoin - pulassa, jos menisi kuolonsyöjien luokse liian myöhään ja vielä pahemmassa pulassa, jos jättäisi menemättä.
Poika kumartui lavuaarin ylle ja läiskytti kylmää vettä kasvoilleen ja paidankaulukselleen. Pelkkä ajatuskin kuolonsyöjien kokouksesta sai hänet voimaan pahoin. Hän ei halunnut edes ajatella, kenelle kuolema määrättäisiin tänään - ja kuka tuon tapon saisi toteuttaa. Peter tiesi, että Voldemort oli käskenyt Kalkaroksen taivutella Jamesia joukkoihinsa, joskaan hän ei uskonut tuon hirviömäisen velhon antaneen käskyä kovin tosissaan. Voldemort tiesi yhtä hyvin kuin Peterkin, ettei James suostuisi vaihtamaan puolta ja siksi pyyntö olikin varmasti ollut enemmänkin pelkkä muodollisuus. Muodollisuus ennen tappoa.
Peter huokaisi ja vilkaisi kelloa. Pimeyden piirron polttelusta oli kulunut jo kuusi ja puoli minuuttia, ja kipu oli yltynyt melkein sietämättömästi välkähdellen hopeisena ja violettina valona Peterin silmien edessä. Kuolisiko hän kipuun, ellei antaisi periksi? Sillä ei ollut mitään merkitystä. Hän kuolisi joka tapauksessa, jos ei menisi oitis kuolonsyöjien luokse.
Vastentahtoisesti ja kädet kuolevan kämmenten lailla vapisten Peter napitti paitansa ja puki pakkasviitan ylleen. Hän ei pystynyt katsomaan peilikuvaansa lähtiessään kylpyhuoneesta; hän halveksui tuota peilikuvaa liikaa. Hän oli kuvitellut, että syyllisyys ja itseinho helpottaisivat, kunhan hän kärsisi rangaistuksensa ja liittyisi kuolonsyöjien riveihin. Enää hän ei ollut niin hyväuskoinen. Hän tiesi jo tarpeeksi ymmärtääkseen, ettei mitään rangaistusta ollut kärsitty loppuu naakka, eikä sitä koskaan kärsittäisikään - se oli pelkkä ikuinen, ikuinen tuomio ja teki kipeää. Kylmyys lehahti vasten Peterin poskia, kun hän pakeni kylpyhuoneesta käytävään.

Peter oli juuri aikeissa pujahtaa makuuhuoneeseen ilmiintyäkseen huomaamattomasti Pikkuhirttivaaran kylään, kun Admire ilmestyi kulman takaa hänen eteensä ja esti häntä pääsemästä toiseen huoneeseen. Peter yritti mennä tytön ohitse, mutta Admire astui uudelleen hänen tielleen. Tytön silmissä oli omituinen ilme ja hänen huulensa vapisivat rajusti.
  “Pete”, Admire parkaisi ja takertui Peterin paidankaulukseen pitkillä, vaaleanpunaisilla kynsillään. “Et kai sinä taas ole lähdössä? Minua inhottaa, kun en ikinä tiedä, minne sinä olet menossa!”
  “En minä minnekään ole menossa”, Peter valehteli omatunto kivistäen.
Admire loi häneen moittivan katseen. “Olet sinä, kyllä minä sinut tunnen.”
  “Mutta en ole!”
  “Älä valehtele minulle, Pete!” Admire nyyhkäisi näyttäen siltä, että voisi purskahtaa rajuun itkuun hetkenä minä hyvänsä. Peter tunsi tutun syyllisyydentunteen valtaavan sydämensä sen pienimpiä kammioita myöten. Jos hän jotakin oli elämänsä aikana halunnut, niin miellyttää ystäviään ja tehdä Admiresta onnellisen. Nykyisin hänestä tuntui, että kaikki meni pieleen aina vain pahemmin ja Admire tuli onnettomammaksi päivä päivältä. Hän ei vain ymmärtänyt, miten voisi korvata asiat. Hän osasi vain rakastaa Admirea, eikä maailman suurinkaan rakkaus aina riittänyt.
  “Hyvä on”, Peter huokaisi. “Olen menossa käymään Hienoissa Huispausvarusteissa. Olen pahoillani, tiedän, miten sinä vihaat sitä, että olen ylitöissä - “
  “Vain Hienoissa Huispausvarusteissa, et muualla?” Admire keskeytti ja tytön silmäripset värisivät helpottuneesti. Peter hymyili vähintään yhtä huojentuneena ja nyökkäsi.
Admire lehahti kasvoiltaan niin vaaleanpunaiseksi, että äkkiseltään oli vaikea sanoa, mistä tytön iho alkoi ja mihin hänen paidanhihansa päättyi. Typerä, ihana tyttö, Peter ajatteli ja halasi tyttöystäväänsä äkillisen hellyydentunteen myötä. Hän suuteli Admirea poskelle.
  “Anteeksi. Tiedän, ettet pidä ylitöistä, mutta - “
  “Ei se mitään”, Admire niiskaisi kietoen hoikat käsivartensa hänen kaulansa ympärille. Tytön hengitys tuntui lämpöiseltä vasten hänen kaulaansa ja Peter ajatteli, ettei koskaan voisi antaa kenenkään satuttaa tyttöä. Hän välitti tästä aivan liikaa.
  “Luulin, että olit menossa jonnekin muualle”, Admire mutisi hiljaa.
  “Minne?” Peter kysyi. Hänen pulssinsa tuntui äkkiä kiihtyvän, kun hän vain ajattelikin mahdollisuutta siitä, että Admire olisi saattanut saada selville hänen salaisuutensa. Miten se voisi olla mahdollista?
Admire pudisti päätään. “En tiedä. Jonnekin vain”, hän änkytti. “Vaarantamaan henkesi Dumbledoren puolesta. Pete, minä en halua menettää sinua!”
Tyttö puhkesi hillittömään itkuun ja tempautui Peterin sylistä haluamatta selvästikään nolostuttaa poikaa. Peter katseli avuttoman säälin vallassa, kuinka Admire heilautti kullanvaaleat hiuksensa kasvojensa verhoksi ja säntäsi kylpyhuoneeseen suremaan surujaan, kuten Peter itsekin vain hetkeä aiemmin. Poika toivoi yli kaiken, että olisi voinut mennä tyttöystävänsä perään ja lohduttaa tätä; Admire antaisi vähintäänkin sen oltuaan niin välittävä tyttöystävä niin pitkään. Peterillä ei kuitenkaan ollut varaa ajatella sitä, mitä Admire ansaitsi. Hänen oli aika mennä kuolonsyöjien luokse.
Hän huokaisi, kietoi viitan tiukemmin ympärilleen ja sujahti makuuhuoneeseen ilmiintyäkseen Pikkuhirttivaaraan. Mielessään hän vannoi, että korvaisi Admirelle kaiken, kunhan tulisi takaisin, joskaan hän ei todennäköisesti olisi ollut aivan sellaisten vallassa, jos olisi nähnyt, kuinka Admire heti hänen lähdettyään pujahti ulos kylpyhuoneesta ja hänen työpöytänsä kimppuun…

Pikkuhirttivaaran vanha talo oli yhtä kuollut ja pölyinen kuin aina ennenkin. Peter veti vanhan oven auki temmaten sen lähestulkoon saranoiltaan ja astui narisevien lattialautojen yli eteiseen. Heti oven sisälle astuttuaan hän tunsi kylmyyden pureutuvan aina luihinsa ja ytimiinsä saakka, eikä kylmyys missään tapauksessa johtunut ainoastaan siitä, ettei taloa ollut lämmitetty vuosikausiin. Lordi Voldemort oli talossa.
  “Shhhhh”, ohut, etäisesti teepannun vihellystä muistuttava ääni sihisi jostakin Peterin jalkojen juuresta. Poika katsoi lattianrajaan ja läimäisi käden suunsa eteen estääkseen itseään huutamasta. Lattialla hänen jalkojensa välissä luikerteli kammottava, valtava käärme. Se oli varmasti vähintään yhtä pitkä kuin Peterkin ja sen limainen, suomuinen pinta oli myrkynvihreä. Sen keltaiset silmät tuijottivat kylmästi suoraan Peterin kasvoihin ja ohitsekiitävän hirvittävän hetken ajan hänestä tuntui, että käärme ymmärsi yhtä paljon kuin ihmisetkin.
  “Hus”, Peter komensi hermostuneena. “Häivy siitä.”
Käärme sihisi uudelleen ja lipoi kaksihaaraista kieltään merkitsevästi.
  “Ei, ei”, takelteli Peter. “Ymmärsit väärin. Minä en ole päivällinen.”
  “Kautta Merlinin parran, Piskuilan, voisitko sinä enää vajota alemmas?” Bellatrix Lestrangelle kuuluva halveksuva ääni sylkäisi käytävän päästä. Peter pyörähti ympäri ja punehtui nähdessään naisen tuijotuksen. Nainen katsoi häntä kuin hän olisi ollut umpihullu ja Bellatrix se tervejärkinen, eikä päinvastoin. Bellatrix pudisti murheellisesti päätään.
  “Olet säälittävä, Piskuilan.”
  “Miten niin? Salazar Luihuinenkin puhui käärmeille.”
  “Sinulla ja Salazar Luihuisella on se ero, että Salazar Luihuinen teki myös monia muita asioita, joita sinä et yrittäisi edes kaikkein itsetuhoisimmissa päiväunissasi. Sekä tietenkin se, että Salazar ei ollut ylipainoinen”, Bellatrix lisäsi tavoitellen ilmeisesti herttaista hymyä, mutta sai ainoastaan aivan hieman vampyyrimaisen irveen. Vampyyrien ajattelu toi mutkien kautta Peterin mieleen Tinkan ja sitten Remuksen ja muut hänen ystävänsä. Mitä he olisivat ajatelleet, jos olisivat nähneet hänet nyt? Hän häpesi.
  “Mitä sinä täällä teet?” Peter äyskähti. “Eikö sinun pitäisi olla huolehtimassa Pimeyden Lordista?”
Hän vihasi tapaa, jolla puhuttelunimi ‘pimeyden lordi’ oli sulautunut mukaan hänen kielenkäyttöönsä. Ei koskaan hänen ystäviensä kuullen, ei tietenkään, joskin hänen oli kerta kerralta vaikeampi lausua ääneen Voldemortin nimi. Asiat yksinkertaisesti olivat erilaisia, kun joutui kohtaamaan kerran toisensa jälkeen Voldemortin vihan kasvoista kasvoihin, ja kärsimään nöyryytystä ja kipua.
Bellatrixin vahamaiset kasvot näyttivät heräävän hetkellisesti eloon ja nainen hymyili vinosti, lähestulkoon Siriusmaisesti. Ensimmäistä kertaa vuosiin Peter tuli ajatelleeksi, että Bellatrix ja Sirius todella olivat olleet ystäviä joskus.
  “Pimeyden Lordi huomasi sinun tulosi ja lähetti minut ottamaan sinut vastaan. Hän halusi sinun tietävän, ettei hyväksy myöhästymistäsi”, Bellatrix sanoi nykäisten taikasauvan esiin vyöstään eleellä, jonka oli alun perin ollut tarkoitus olla sulava, mutta joka lopulta muuttui säälittäväksi kiskomiseksi, kunnes nainen viimein sai sauvan käteensä ja kohotti sen Peterin ylle. “Polvillesi.”
  “Mitä?” Peter kuiskasi.
  “Polvillesi, Piskuilan, vai haluatko, että Mestari saa syyn kiduttaa sinua entistä pahemmin? Tämä on kivuttomampaa näin, usko pois”,  Bellatrix vaikeni ja hymähti ilmeisen tyytymättömästi. “Tosin jos Pimeyden Lordilla olisi ollut aikaa, olisin omakätisesti pitänyt huolen siitä, että hän huolehtisi rangaistuksestasi itse. Nyt saat kärsiä välikäden kautta. Kidutu!”
Peter ei ymmärtänyt, miten ei ollut osannut odottaa kirousta etukäteen. Hän oli saanut maistaa kidutuskirousta jo muutaman kerran aiemmin ja tiesi jo, miten paljon se sattui. Tuo tosiasia ei tosin lohduttanut tippaakaan, kun hän sätki lattialla viheliäisesti kuin raajansa taittanut hämähäkki. Kipu poltteli pahemmin kuin pimeyden piirto milloinkaan, se poltti aina mielen perukoilla ja silmäluomien takana pakottaen Peterin puremaan hampaitaan yhteen. Hän tunsi veren virtaavan suuhunsa ja havaitsi hämärästi purreensa itseään kieleen.
  “Pyyhi suusi, Piskuilan, sinä ällötät minua”, Bellatrix äyskähti nostaessaan kirouksen Peterin yltä. Huohottava ja hullun lailla hikoileva Peter kuivasi leukaansa pitkin valuvan verivanan kaapunsa hihaan ja kömpi ylös lattialta jokainen raaja kivistäen.
  “Ymmärrät varmasti olla myöhästymättä seuraavalla kerralla”, Bellatrix letkautti ja upotti kyntensä äkkiarvaamatta Peterin käsivarteen. “Nyt mennään, Piskuilan. Pimeyden Lordi odottaa sinua.”

 Kokoushuoneeseen saapuessaan Peter yllättyi, miten vähän Voldemort oikein kiinnitti häneen huomiota ollakseen mies, joka oli juuri lähettänyt alaisensa kiduttamaan häntä myöhästymisen vuoksi. Hiipiessään muiden kuolonsyöjien joukkoon kaamea maski kasvoillaan Peter ei voinut olla miettimättä, miksi Voldemort oikein toimi niin kuin toimi. Hän oli odottanut vähintäänkin pistävää huomautusta myöhästymisen vuoksi, mutta sellaista ei kuulunut - Voldemort ei osoittanut eleelläkään, että olisi huomannut hänen läsnäoloaan. Niinpä hän asettui kuolonsyöjäjoukon laitamille, risti edelleen kipeät käsivartensa ja yritti päästä mukaan tapahtumiin. Hän olisi halunnut kysyä vierustoveriltaan, mistä Voldemort puhui, mutta tiesi, että siitä palkittaisiin vain uudella kidutuskirouksella. Arvellen etteivät hänen raajansa kestäisi enää toista kidutuskohtausta sinä iltana Peter tyytyi tekeytymään mahdollisimman pieneksi ja kuuntelemaan siinä toivossa, että saisi jotenkin keskustelusta kiinni.
Hän ehti seisoa paikoillaan ehkä viitisentoista minuuttia, ennen kuin viimein tajusi Voldemortin puhuvan Feeniksin Killasta. Hän hätkähti. Totta kai hän oli tiennyt jo kauan Voldemortin tietävän Feeniksin Killasta, mutta oli aivan eri asia kuulla tuon hirviömäisen miehen puhuvan siitä. Puhuvan Peterin ystävistä - Kelmeistä, Dumbledoresta, Vauhkomielestä… Redistä Voldemort ei sanonut sanaakaan ja siitä Peter oli kiitollinen. Hän ei halunnut enää koskaan ajatella Rediä ja sitä, miten oli tuhonnut miehen siinä missä itsensäkin. Tuhonnut kaiken.
  “…niinpä minun on jo korkea aika esitellä teille mies, joka vakoilee Feeniksin Kiltaa puolestani”, Voldemort sanoi äkkiä teeskennellyn huomaavaiseen sävyyn havahduttaen Peterin ajatuksistaan. Peter kalpeni ja nielaisi peläten pahinta. “Saanko esitellä Peter Piskuilanin, miehen, joka liittyi joukkoihimme varsin vastentahtoisesti ja kunnioittaa teitä kuolonsyöjiä niin vähän, ettei edes saapunut paikalle ajoissa. Piskuilan, ole hyvä ja astu esiin.”
Jokainen raaja vapisten Peter tunkeutui kuolonsyöjäjoukon lävitse Voldemortin keskelle. Hän ei pystynyt kohottamaan katsettaan. Hän hätkähti tuntiessaan Voldemortin asettavan kylmän, luurankomaisen kätensä hänen leukansa alle.
  “Piskuilan, mitä Feeniksin Kilta suunnittelee juuri nyt?”
  “E-en tiedä”, änkytti Peter. “Meillä ei ole ollut kokouksia.”
Voldemort kohotti kädellään Peterin leukaa niin, ettei pojalle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin kohottaa vastahakoinen katseensa pimeyden lordin kasvoihin. Hän värähti nähdessään epäinhimillisenväriset silmät ja pupillit, jotka eivät enää näyttäneet kuuluvan täysin ihmiselle. Niissä oli jotakin muuta, jotakin eläimellistä ja petomaista.
  “Kuulitteko, rakkaat kuolonsyöjäni”, Voldemort sanoi silkkisesti ja antoi kätensä liukua Peterin leualta tämän kaulalle. Peter nielaisi. “Tämä mies ei tosiaan aio tehdä jaloa työtäni minulle helpoksi. Sen sijaan, että kiittäisi minua, koska armahdin häntä hänen myöhästyessään hän ilmoittaa minulle, ettei voi auttaa minua, sillä hänellä ei ole kokouksia. Eikö olekin hassuin juttu, jonka olette ikinä kuulleet?”
Voldemort nauroi kimakasti, mutta kaikki muut huoneessaolijat näyttivät aistivan, että kyseessä ei missään tapauksessa ollut vitsi. Peter vavahti tuntiessaan Voldemortin luisevien sormien lukkiutuvan kurkkunsa ympärille. Velho ei kuitenkaan puristanut - Peter pelkäsi muutenkin.
  “Et ole ollut järin hyödyllinen mies, Piskuilan. Ehkä minun pitäisi vain tappaa sinut tähän paikkaan”, Voldemort pohti ääneen. Hänen äänensä oli kevyt, mutta siitä huolimatta Peter tiesi hänen olevan haudanvakavissaan. Poika tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä.
  “Ei, älkää, Mestari. Minä - minulla on teille tietoja”, hän kähähti ja kirosi omaa heikkouttaan. Hän olisi voinut antautua Voldemortin surmattavaksi ja tehdä kerralla lopun siitä pahasta, joka oli alkanut kutoa omaa verkkoaan hänen sisälleen. Sen sijaan että olisi tehnyt niin ja suojellut samalla ystäviään hän kuitenkin päätti raukkamaisesti takertua omaan elämäänsä.
  “Kerro sitten tietosi, Piskuilan.”
  “Tuota - tämä on sisäpiirin tietoa - suoraan Dumbledorelta. Hän kirjoitti - kirjoitti eräälle ihmiselle - “ Peter vältti tarkoituksella lausumasta ääneen Jamesin nimeä, sillä hän pelkäsi Voldemortin pakottavan hänet satuttamaan jollakin tavalla ystäväänsä, jos hän erehtyisi puhumaan tästä. “Hän kirjoitti epäilevänsä, että te piileskelette Pikkuhirttivaarassa ja ehdotti, että Killan jäsenet tekisivät tie-tiedusteluretken sinne.”
Voldemort näytti yllättyvän uutisesta. Välinpitämättömästi hän irrotti otteensa Peterin kaulalta kuin poika olisi äkkiä ollut pelkkä tehtävänsä täyttänyt roskasäkki. Peter valahti lattialle kaikki voimansa menettäneenä.
  “Feeniksin Killan väki aikoo hyökätä minun kimppuuni, etkä sinä aikonut kertoa asiasta minulle?” Voldemort kysyi kylmästi. “Et katsonut sen olevan tarpeellista tietoa?”
Peter tuijotti lattiaan ja tärisi.
  “Katso edes silmiin, kun sinulle puhutaan!” ärisi Voldemort. “Avery - Crabbe - viekää tuo rotta ulos täältä! Huolehdin hänestä myöhemmin.”

Admire Speir kirosi ja räjäytti turhautuneena Peterin työpöydällä olleen lasikoristeen vasten huoneen seinää. Syvenevän ärtymyksen vallassa hän katseli, kuinka lasinsirpaleet satoivat lattialle sinne tänne kuin veitsenteräviksi aseiksi jäätyneet vesipisarat. Admire suoristi pikimustan villapaitansa helmaa, kävi nelinkontin lattialle Peterin työpöydän eteen ja ryhtyi tempomaan laatikoita lattialle. Hän levitti tavarat sikin sokin välittämättä siitä, että sellaisen jälkeen Peter varmasti huomaisi jonkun penkoneen laatikoitaan. Hän ei aikonut olla paikalla, kun tuo halveksuttava poika astuisi seuraavan kerran pieneen työhuoneeseensa.
  “En olisi uskonut, että se poika on niin fiksu“, Admire mutisi itsekseen selatessaan lattialle levähtäneitä papereita. “Estoloitsu kutsuloitsua vastaan… ja minä kun luulin häntä idiootiksi.”
Tyttö heitti tylysti sivuun Peterin koulutodistukset ja tämän äidin lähettämät ruokaohjeet ja nyyhkyhajuvedeltä tuoksuvat kirjeet. Kuullessaan kolinaa oven takaa hän jähmettyi paikoilleen kesken luvattoman nuuskimisen, nappasi taikasauvansa käteensä ja kääntyi katsomaan peläten Peterin palanneen jo kotiin kokouksestaan. Sitten pehmeä, valkoinen Siirappisöpöliiini-kissa kuitenkin tassutteli huoneeseen vaaleanpunainen nenänpää sievästi väristen ja Admire uskalsi taas hengittää. Hän vilkaisi inhoten kissaa, joka sipsutti suoraan hänen luokseen häntä diivamaisesti koholla ja ryhtyi hankaamaan itseään vasten hänen sääriään. Typerä katti! Admire oli hankkinut sen vain näön vuoksi ja hän vihasi sitä joka solullaan. Kissa ei ollut puoliakaan siitä pikkutiikeristä, joka hänellä oli kotona.
Admire kääri villapaitansa hihat ylös, tuuppasi kissan syrjään ja palasi takaisin penkomistyönsä pariin. Hän pelkäsi joka solullaan, että Peter pääsisi kerrankin kuolonsyöjäkokouksestaan aikaisin ja päättäisi palata kotiin aikaisin. Hän ei missään tapauksessa halunnut tavata Peteriä enää sinä iltana. Luoja, miten hän olikaan saanut tarpeekseen tuosta raukkamaisesta pojasta! Hän olisi lähtenyt jo ajat sitten, ellei olisi ollut niin varma onnistumisestaan. Kun hän nyt viimein sai tilaisuuden toteuttaa suunnitelmaansa alkoi kuitenkin uhkaavasti näyttää siltä, että se kariutuisi ennen kuin pääsisi kunnolla alkuunkaan. Miksi sen Piskuilanin typeryksen piti piilottaa paperinsa niin hyvin?
  “Ahaa, tässä!” Admire huudahti ilahtuneena, kun hänen sormensa tavoittivat Peterin mustavalkoraidallisen päiväkirjan. Kuluneen vuoden aikana hän oli nähnyt päiväkirjan Peterin käsissä lukemattomia kertoja ja lukenutkin sitä toisinaan - lähinnä silloin, kun oli onnistunut hankkimaan nukkujuomaa ja vaivuttamaan Peterin syvään uneen. Niitä kertoja oli kuitenkin vähän, eikä Admire siksi ollut lukenut paljon. Nyt hän kuitenkin käänsi muutaman sivun esille ja nyrpisti nenäänsä lukemalleen. Kuinka säälittävää tekstiä se oikein olikaan! Siinä Peter valitteli sivutolkulla omaa erehdystään, sitä, miten oli erehtynyt tapattamaan Red Stronin ja miten oli mennyt kuolonsyöjien puolelle lievittääkseen omia syyllisyydentuskiaan. Syvän halveksunnan vallassa Admire läimäytti kirjan kiinni, keräsi muut todistusaineistot laukustaan ja käveli takan luokse jättäen lattian täydellisen kaaoksen valtaan. Hän nappasi nopeasti hormipulveria takan reunalta, mutisi osoitteen ja polvistui lattialle kumartuen liekkeihin. Vain hetkeä myöhemmin hänen päänsä jo työntyi esiin Lontoon virallisen Auroriakatemian takasta.
  “Yliaurori Visardo?” Admire kysyi nopeasti.
Susimainen, kovaa vauhtia harmaantuva, ahavoitunut mies pyörähti ympäri työtuolillaan ja kohtasi yllättyneenä Admiren katseen. Ärtymys ja kyllästyneisyys häivähti miehen tummissa silmissä.
  “Niin, tyttö? Miten voin auttaa?”
  “Minulla on vedenpitäviä todisteita erään nuoren miehen kuolonsyöjyydestä. Voinko tulla esittelemään ne teille?”
Yliaurorin olemus muuttui silmänräpäyksessä ikävystyneestä kiinnostuneeksi ja Admire virnisti voitonriemuisesti itsekseen.
  “Totta kai, tule välittömästi”, Visardo kehotti. “Käsken avustajani lähettää sinut suoraan ylös. Mikä nimesi on, tyttö?”
  “Speir. Admire Belinda Speir.”
  “Hyvä on, neiti Speir. Tapaamme hetken kuluttua, ja tuo kaikki todisteesi mukanasi.”
Admire nyökkäsi ja vetäytyi kauemmas tulisijasta. Hän oli aina vihannut takan välityksellä puhumista. Inhon vallassa hän ravisteli nokea olkapäiltään, noukki ohueen ketjuun kiinnitetyn tiimalasin läheiseltä pöydältä ja suoristautui aikomuksenaan sännätä ulos ovesta. Hän kuitenkin jähmettyi siihen paikkaan nähdessään Peterin seisovan ovella ja tuijottavan itseään epäuskoinen ilme kasvoillaan.
  “Mitä ihmettä…?” poika aloitti ja vaikeni parempien sanojen puutteessa.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #53 : Maaliskuu 02, 2007, 21:27:54 »
48.osa - Tyttö tiimalasista
25.2.1979

Maailma tuntui pyörivän äkkiä aivan liian lujaa Peterin ympärillä. Hän horjahti ja nappasi kiinni ovenpielestä estääkseen itseään kaatumasta samalla kun lukitsi katseensa työhuoneen punaisella matolla seisovaan tyttöystäväänsä. Admire oli samanlainen kuin aina ennenkin ja silti tytössä oli jotakin kovin erilaista, eikä se johtunut ainoastaan villapaidasta, joka tytöllä oli yllään. Mustasta villapaidasta. Peter ei käsittänyt, mikä maailmassa olisi voinut saada vaaleanpunaisen nimeen vannovan Admiren pukemaan sellaiseen vaatteen ylleen; Admirehan olisi halunnut mennä vaaleanpunaisissaan jopa hautajaisiin!
Peter katseli, kuinka uhmakkaan syyllinen ilme lipui hänen tyttöystävänsä kasvoille samalla kun hän itse yritti epätoivoisesti käsittää, mitä oli meneillään. Työhuone oli pahemman kaaoksen vallassa kuin edes kuolonsyöjähyökkäyksen aikaan - papereita lojui siellä täällä, pöly oli kerrostunut matolle ja lattiannurkassa oli säpäleiksi hajonnutta lasia. Kaiken sotkun keskellä seisoi Admire kihara tukka poninhännällä ja käsi määrätietoisesti lanteilla siinä kohdassa, missä paidan musta väri kohtasi farkkujen tumman sinen. Admire ei käyttänyt farkkuja juuri koskaan. Hänellä oli tapana sanoa, että housut kuuluivat miehille.
Ja entä sitten paperit Admiren kädessä? Matkankin päästä Peter saattoi erottaa sen mustavalkoraidallisen kierrevihkon, jota oli käyttänyt päiväkirjanaan jo yli vuoden ajan. Suuttumus kohosi uhkaavana myrskynä hänen sisältään ja kiersi huonetta kuin vaaniva peto. Oliko Admire uskaltanut mennä lukemaan hänen päiväkirjaansa? Tosin Peteristä alkoi kovaa vauhtia tuntia siltä, ettei päiväkirjan varastaminen suinkaan ollut Admiren pahin teko. Hän oli nähnyt ja kuullut melkein kaiken, mitä Admire oli tulisijassa sanonut ja vaikka muutama sana olikin jäänyt pimentoon, ei Peter varsinaisesti pitänyt niitä tarpeellisina. Hän tiesi liikaa muutenkin. Hän tiesi, että Admire aikoi kavaltaa hänet Visardolle.
  “Mitä sinä oikein teet?” Peter kysyi uudemman kerran, kun Admire pysyi itsepintaisesti vaiti ja ainoastaan katseli häntä peräänantamattomasti sinisillä silmillään. Jopa tytön silmät näyttivät erilaisilta, joskin Peter ajatteli sen johtuvan vain omista tunteistaan. Admiren katse ei enää ollut aivan niin pehmeä, ei niin viaton ja se pelotti häntä. Hän ei tiennyt mitä ajatella.
  “Kyllä sinä tiedät mitä minä teen, Peter”, Admire sanoi käheästi ja heilautti käsissään olevia papereita. Niiden joukossa oli pimeyden piirrolla varustettu pergamentti. Peterin teki mieli kiskaista se Admiren otteesta, mutta tyttö piteli papereita tavalla, joka kieli, ettei hän irrottaisi otettaan niistä taistelussa.
  “En tiedä”, Peter sanoi. Osittain se oli tottakin; osa hänestä ei edes halunnut tietää.
  “Sitten minun ei tarvitse kertoa sinulle. Päästä minut ohi ja unohda, että tätä koskaan tapahtuikaan”, Admire pyysi. Hänen äänensä oli hiljainen ja tuttu. Silti siinä oli kokonaan toisenlainen, aiempaa itsevarmempi sointi. “Unohda tämä, ja kaikki on helpompaa meille molemmille.”
  “Unohda?” Peter haukahti. “Ad, sinä pengoit minun huonettani!”
  “Niin, hyvästä syystä.”
  “Ja mikä sinun syysi mahtaa olla?” Peter kysyi raivosta vapisten. “Se, että aiot kavaltaa minut auroreille?”
  “Sinä olet kuolonsyöjä, Peter!”
Peter nyökkäsi liian vihaisena tunteakseen varsinaista häpeää. “Niin olen. Miten sinä sait selville?”
Admire hymähti alakuloisesti ja heilautti hiuksiaan vapauttaen ne poninhännältä. Hän työnsi hiljaisena hiuslenkin taskuunsa.
  “Olen tiennyt koko ajan. Todennäköisesti jo ennen kuin sinä tiesit.”
  “Miten?” Peter kuiskasi epäuskoisena. Tapahtumat tuntuivat kulkevan liian lujaa. Häntä huimasi.
Admire pudisti päätään puristaen tiukemmin papereitaan. Hän otti askeleen lähemmäs laskien kylmät sormensa Peterin käsivarrelle. Peter säpsähti ja nykäisi kätensä poispäin.
  “Miten?” hän toisti vaativasti.
  “Ei sillä ole väliä. Peter, etkö sinä käsitä, että tästä voi aiheutua vain vahinkoa?” Admire kysyi kiihkeästi. “Jos sinä jatkat kuolonsyöjänä, satutat ystäviäsi pahemmin kuin osaat kuvitellakaan! Pystyisitkö sinä elämään sen tiedon kanssa?”
  “Admire, mistä tässä oikein on kyse?” Peter kysyi epäuskoisena. “En ymmärrä mitään!”
  “Sitten on hyvä, ettei sinun tarvitsekaan ymmärtää”, Admire sanoi tiukasti ja nosti leukaansa. “Tärkeintä on, että sinä kuuntelet minua. Tule mukaani Auroriakatemiaan ja tunnusta kaikki Visardolle. Vain sillä tavalla voit korjata kaiken!”
Peter nielaisi. Hän tuijotti lamaantuneena Admiren käsissä olevia papereita ja punnitsi tytön sanoja mielessään. Admire tiesi hänen olevan kuolonsyöjä. Hänen kiltti, suloinen, kultainen Admirensa tiesi ja aikoi kavaltaa hänet auroreille. Hänestä tuntui kuin tyttö olisi pettänyt hänet, vaikka samalla toinen - paljon hiljaisempi - ääni sanoi hänelle, että Admire teki vain sen, mikä todella oli oikein. Niin hänenkin pitäisi tehdä. Hänen pitäisi seurata Admirea ja toteuttaa tytön pyyntö - myöntää syyllisyytensä Visardolle. Mitä siitä mahtaisi seurata? Tuomio Azkabanissa nyt ainakin, kenties elinikäinen. Manico Visardo oli mies, joka ei missään tapauksessa ollut tunnettu armeliaisuudestaan. Hänelle ei merkitsisi mitään, vaikka Peter myöntäisikin itse syyllisyytensä sen sijaan, että Admire paljastaisi hänet.
Pelkkä ajatuskin Azkabanista hirvitti Peteriä. Silti tunnustaminen tuntui samalla myös houkuttelevalta, kuin velan maksulta. Tunnustamalla syyllisyytensä hän voisi pelastaa paitsi ystävänsä, myös itsensä. Hän oli pettänyt heidät ja ansaitsi tulla tuomituksi…
Peter oli juuri avata suunsa ja myöntyä Admiren pyyntöön, kun jokin tytön kaulalla kiiltelevä esine kiinnitti hänen huomionsa. Täysin varoittamatta hän ojensi kätensä ja kietaisi esineen ketjun sormiinsa tarkastellen kiiltelevää esinettä. Se oli tiimalasi, kultainen ja mitä ilmeisimmin hyvin kallis. Hiekka valui sen sisällä tasaisena virtana, kuluttaen hetkeä vääjäämättömästi eteenpäin. Peter tunsi jähmettyvänsä. Hän oli nähnyt samanlaisen tiimalasin vain kerran elämässään ja se oli tapahtunut silloin, kun hänen entinen pimeyden voimilta suojautumisen professorinsa oli esitellyt luokalle ajankääntäjää.
  “Kuka sinä oikein olet, Admire?”
Tyttö hymyili yhtä aikaa alakuloisesti ja itsetietoisesti. Hän otti taikasauvansa esille ja vastaamisen sijasta osoitti sillä itseään. Peter ei tiennyt tarkalleen itsekään, mitä oikein odotti - että Admire muuttuisi lohikäärmeeksi, tai paljastuisi Mikaja Thorntoniksi kuten professori Mahiska oli tehnyt edellisenä vuonna? Jos Peter olikin pelännyt jotakin sellaista, ei niin kuitenkaan tapahtunut. Sen sijaan Admiren viattoman vaaleaverikön ulkokuoren takaa purkautuivat nuoren, mustatukkaisen tytön terävät, kauniit piirteet ja uhmakas hymy. Tyttö suoristautui täyteen sadanseitsemänkymmenen sentin pituuteensa ja katsoi Peteriä niskojaan nakellen.
Peterin leuka loksahti auki hänen yrittäessään sisäistää tyttöystävänsä muodonmuutoksen. “Merlin!” hän ähkäisi.
  “Sano vain Admireksi. Se on helpompaa meille molemmille sillä tavalla”, mustatukkainen tyttö lupasi jalomielisesti ja väläytti Peterille teeskennellyn herttaisen hymyn, joka Admiren kasvoilla olisi mennyt täydestä, mutta joka tämän muukalaisen hymyilemänä sai pojan lähinnä voimaan pahoin.
  “Oletko sinä... oletko SINÄ muka Admire?” Peter puuskahti heikosti. Hänestä tuntui kuin hänen jalkansa olisivat voineet pettää hetkenä minä hyvänsä. Hän ravisti päätään. “Ei, ei... sinä et voi olla Admire. Tämä on taas kuolonsyöjien metkuja, vai mitä?”
  “Sinähän sen tiedät”, Admire sanoi kuivasti. “Meistä kahdesta sinä olet se kuolonsyöjä.”
  “Ja mikä sinä olet? Vakooja? Murhaaja? Aurori?” Peter luetteli kuivin suin. Admire kuitenkin ravisti ponnekkaasti päätään jokaisen sanan kohdalla.
  “No mikä sinä sitten olet?” älähti Peter. Hän perääntyi huoneensa ovelle valmiina pakenemaan paikalta. Admire kuitenkin arvasi hänen aikeensa ja kohotti merkitsevästi taikasauvaansa. Peter ryhtyi hapuilemaan omaa sauvaansa taskustaan, mutta hänen kätensä vapisivat siinä määrin, ettei etsimisestä ollut tulla mitään.
Tyttö hymyili etäisesti, melkein pahoittelevasti. “Minä olen Admire. Siis siinä määrin kuin kukaan voi olla Admire Speir.”
  “Miten niin?” ähkäisi Peter.
  “Merda, pitääkö kaikki vääntää sinulle rautalangasta?” Admire tiuskaisi. “Siksi että Admirea ei ole olemassa, tietenkin! Admirea ei ole koskaan ollut olemassa! Hän on tekaistu henkilö, peitehahmo, alter ego, miksi ikinä haluatkin sitä nimittää! Kai se sentään mahtuu sinun paksuun kalloosi?”
Peterin oli jälleen kerran otettava tukea läheisestä seinästä. “Ad-Admirea ei ole olemassa? Kuka sinä sitten oikein olet?”
  “Älä luulekaan, että kertoisin sinulle oikeaa  nimeäni”, tyttö hymähti kieputtaen kaulassaan roikkuvaa tiimalasiketjua sormensa ympärille. “Muuten vain metsästäisit minut käsiisi heti minun synnyttyäni ja kuristaisit minut ennen kuin ehtisin vetää muutamaa hengenvetoa enempää keuhkoihini.”
Tyttö siis oli tullut ajankääntäjän avulla. Peter oli epäillyt sitä siitä lähtien, kun oli tunnistanut tämän kaulassa roikkuvan tiimalasin. Tieto ei kuitenkaan tarjonnut vastausta kaikkiin hänen kysymyksiinsä. Jos tyttö oli kerran tullut ajankääntäjän kautta, miten hän oli tullut etsineeksi käsiinsä juuri Peterin? Minkä vuoksi? Äkkiä Peter tajusi, että toisin kuin hän oli kuvitellut, pahinta ei missään tapauksessa ollutkaan epätietoisuus, vaan - 
  “Sinä tulet tulevaisuudesta?”
  “Jep.”
  “Etkä… etkä sinä ole vielä syntynyt?”
  “En.”
  “Voi Merlin”, Peter parkaisi haudaten kasvonsa käsiinsä. “Olen lapsiinsekaantuja!”
  “Kehdonryöstäjä pikemminkin”, mustatukkainen tyttö huomioi huvittuneesti hymyillen. Sekavan tajuntansa lävitsekin Peter tuli ajatelleeksi, että tytön hymyssä oli jotakin hyvin tuttua, mutta hän ei olisi kuolemakseenkaan saanut päähänsä, mitä se oli. Tilanteessa oli muutenkin liikaa käsiteltävää. Tyttö, jota hän oli kuvitellut arkajalkaiseksi, läpeensä vaaleanpunaiseksi tyttöystäväkseen olikin mustiin pukeutunut, tulevaisuudesta saapunut olento, joka halusi… Peter keskeytti mietteensä tajutessaan, ettei hänellä ollut oikeastaan aavistustakaan siitä, mitä tyttö halusi.
  “Luulin sen tulleen jo selväksi”, tyttö puuskahti dramaattisesti, kun Peter tivasi häneltä asiaa. “En voi ikinä kertoa sinulle koko juttua, enkä myöskään sitä, mistä olen tämän kuullut, mutta minun tulevaisuudessani eräs ihminen mainitsi, että olet kuolonsyöjä, ja... ja se tosiasia vaikuttaa melkoisesti minun elämääni. Tulin muuttamaan sen.”
  “Sinä huijasit minua”, Peter sanoi tukahtuneella äänellä. “Sinä huijasit minua alusta asti. Tekeydyit toiseksi tytöksi saadaksesi huomioni, vakoilit minua selvittääksesi olenko kuolonsyöjä vai en... mitä muuta sinä oikein olet tehnyt?”
  “Voi, paljon asioita!”
Äkkiä outo ajatus iski tiensä lävitse Peterin mielen ja hän nielaisi.
  “Kuinka kauan siitä oikein on, kun tulit tänne ajankääntäjällä?”
  “Vähän yli vuosi”, tyttö vastasi ja salattu ilo välkkyi hänen sinisissä silmissään. Nuo silmät olivat ainoa asia, joka entisestä Admiresta oli jäljellä. Silti niiden ilme oli täysin erilainen kuin ennen. “Tulin tänne ehkä paria viikkoa ennen kuin menin ulos Siriuksen kanssa ja ryhdyin kuljeskelemaan sinun perässäsi. Tekeydyin ihastuneeksi typerykseksi, jotta kiinnostuisit minusta ja sen jälkeen roikuin sinussa kuin ankerias. Minun täytyi päästä sinun lähellesi, jotta voisin -  “
  “Riittää!” Peter keskeytti. “En halua kuulla sitä.”
  “Itsepähän kysyit”, ‘Admire’ sanoi kohauttaen olkapäitään. Hänen äänensä oli viileä ja vilpittömän huvittunut.
  “Niin kysyin. Mutta en siksi. Minä… sinun tarinassasi on yksi suuri aukko.”
Tyttö kohotti kulmiaan ivallisesti. “Vain yksikö?”
  “Sinä sanot tulleesi tänne vähän yli vuosi sitten. Minulla on kuitenkin sinusta muistoja jo paljon pidemmältä ajalta. Muistan sinut kolmannelta luokalta, ja neljänneltä… samoin ystäväni. Miten sinä sen selität?” Peter kysyi voitonriemun hiipiessä hänen mielensä perukoille. Tuntui hyvältä tajuta, ettei Admire ollut saanut häntä täysin mykäksi paljastuksillaan, hän tajusi. Hänen itsevarmuutensa kuitenkin horjui, kun hän näki Admiren pilkallisen, leveän hymyn.
  “Et tosiaan ole tainnut kuunnella pimeyden voimilta suojautumisen tunnilla, vai mitä?” tyttö tuhahti.
  “Miten niin?”
  “Oletko koskaan kuullut sellaisesta asiasta kuin muistin muuntelu? Sen kautta on mahdollista käsitellä toisten muistia - poistaa sieltä paloja ja lisätä sinne muistoja, jotka eivät ole todellisia. Luulin sinun kuulleen siitä. Ministeriön työntekijät osaavat tehdä sitä, Admire lisäsi ikään kuin se olisi selittänyt kaiken.
  “Eräs äitini ystävä opetti sen tempun minulle”, tyttö lisäsi. “Sen jälkeen oli helppoa tulla Tylypahkaan, käsitellä hieman teidän muistianne ja luoda illuusio siitä, että olette tienneet olemassaolostani jo vuosia. Muita kysymyksiä?”
Peter yritti kuumeisesti keksiä jonkin tekosyyn, joka todistaisi, ettei Admire voinut missään tapauksessa olla mitä väitti olevansa. Hän ei pystynyt uskomaan sitä - hän ei halunnut uskoa sitä todeksi. Admiren selitys tuntui yksinkertaisesti liian järkyttävältä ja epätodelliselta ollakseen todella mahdollinen. Silti tytön kaulassa roikkuva tiimalasi piti tiukasti kiinni omasta tarinastaan.
  “Peter kiltti”, Admire aneli. “Unohda tämä sotku ja tee niin kuin minä pyydän. Se olisi pelastus meille kaikille.”
  “Minä en tiedä, mitä sinä olet tulevaisuudessasi kuullut”, Peter sylkäisi. “Mutta minä en ikinä pystyisi minkään valtakunnan hirviömäisyyksiin. Sinä olet sekopää ja kuvittelet asioita.”
  “Mutta minä en ole sekaisin päästäni! Olen vakavissani!”
  “Miksi sitten et kertoisi minulle koko tarinaa alusta loppuun?”
Tyttö ravisti mustia kiharoitaan epätoivoisesti. “En voi tehdä sitä. Sinun täytyy vain luottaa minuun.”
  “Luottaa sinuun? Sen jälkeen, kun tulit tulevaisuudesta, tekeydyit toiseksi ja teeskentelit rakastavasi minua vain voidaksesi vakoilla minua?” Peter huudahti. Pystymättä enää hillitsemään itseään hän alkoi nauraa hysteerisesti, joskin ilo oli kaukana siitä naurusta. “Sinun täytyy olla todella sydämetön ihminen!”
  “Siinä se vitsi piileekin. Minä en ole. En tullut tänne pelastamaan omaa nahkaani, tai sinun tai sinun ystäviesi. Tulin tänne pelastamaan erään ihmisen, jota rakastan.”
  “Tunnenko minä hänet?” Peter vaati tietää.
Admire nyökkäsi epäröiden. “Mutta älä kysele enempää, sillä minä en kerro. En aio koskaan kertoa sinulle. Pete - “
  “Älä kutsu minua tuolla nimellä!”
  “Peter, kuuntelisit minua”, tyttö rukoili ja hänen kylmä ylimielisyytensä näytti sulavan suoranaiseen epätoivoon. Hänen siniset silmänsä porautuivat vaativina suoraan Peterin kasvoihin. “Minä yritän vain auttaa sinua.”
  “No, yrityksesi on turha. Minä en halua sinun apuasi!”
Admire huokaisi ja kohotti taikasauvaansa. “Sitten minulle ei jää muita vaihtoehtoja. Olen pahoillani, Peter, mutta olen haaskannut liikaa aikaani menneisyydessä antaakseni sinun pilata nyt kaikkea. Kang - “
  “TAINNUTU!” Peter karjaisi voimalla, joka yllätti hänet itsensäkin. Järkytyksen vallassa hän katseli, kuinka loitsu iski Admireen ja tyttö kaatui kovan tömäyksen seurauksena lattialle iskien päänsä ikävännäköisesti pöydänkulmaan. Peter tunsi pahoinvoinnin läikähtävän sisällään hänen nähdessään, kuinka veri valui Admiren päästä lattiamatolle. Pahoinvointia seurasi paljas kauhun tunne. Mitä hän oikein oli mennyt tekemään? Miten hän selvittäisi tilanteen? Hän työnsi taikasauvansa syrjään ja vajosi polvilleen Admiren vierelle kohottaen tytön päätä. Takaraivossa oleva ruhje oli ilkeännäköinen, mutta ei mitenkään vaarallisen syvä. Peter olisi huokaissut helpotuksesta, ellei olisi tiennyt olevansa kaulaansa myöten ongelmissa. Siinä hän oli, taikasauva kädessään, vierellään tyttö, joka aurorien tietojen mukaan oli ollut matkalla akatemiaan paljastamaan kuolonsyöjää. Jos Admire ei ilmestyisi paikalle, heräisi tämän olinpaikasta kysymyksiä. Peter tiesi, ettei voisi päästää tyttöä menemään; tyttö vain paljastaisi hänet. Toisaalta hän ei voinut myöskään pitää Admirea vankinaan. Hän oli pahemmassa pulassa kuin ikinä aiemmin, eikä se tuntunut hyvältä. Pahinta oli se, että Peter oli todella, todella rakastanut Admirea. Hän oli luottanut tyttöön ja tyttö… tämä oli teeskennellyt olevansa rakastunut häneen vain voidakseen pelastaa jonkun toisen.
Peter puristi kätensä nyrkkiin ja katseli tajuttoman tytön kasvoja. Tämä ei näyttänyt tippaakaan siltä Admirelta, jonka hän oli tottunut tuntemaan. Tytön piirteet olivat terävämmät, joskaan eivät lainkaan vähemmän kauniit. Admire oli näyttänyt suloiselta, mutta tästä tytöstä pisti tämän nukkuessakin esille voima ja älykkyys. Silti tyttö oli suorastaan rukoillut Peteriä antautumaan auroreille. Millainen tyttö Admire Speir pohjimmiltaan oikein oli?
Peter vilkaisi tytön kaulassa roikkuvaa ajankääntäjää ja yritti karkottaa syyllisyydentunteet mielestään. Hän oli edelleen aivan liian järkyttynyt ajatellakseen selkeästi ja hän tiesi, että hänen täytyi toimia nopeasti. Jos joku hänen ystävistään päättäisi äkkiä ilmiintyä paikalle ja löytäisi Admiren tajuttomana ja loukkaantuneena hänen huoneensa lattialta... hänen elämänsä olisi lopussa. Kauhun vallassa hän kurkotti taskuunsa ja veti esille pienen, marmorikuulaa muistuttavan kiven, jonka hän heitti takan liekkeihin. Kivi poksahti ja sen sisältä levisi vahvasti rikiltä haisevaa vihreää pulveria ympäriinsä. Peter painoi kynnet kämmeniinsä ja odotti. Hän tiesi, että Bellatrix näkisi vihreät liekit omassa tulisijassaan ja ymmärtäisi tulla oitis hänen luokseen.

Kesti noin viisi minuuttia, ennen kuin Bellatrix saapui. Viisi pitkää, iätöntä, loputtomalta tuntuvaa minuuttia, joiden aikana Peter ehti kaluta repaleisiksi kaikki kynnet vasemmasta kädestään, sekä kaksi oikeasta kädestä. Hän tuijotti herkeämättä lattialla tajuttomana makaavaa Admirea, jonka takaraivossa oleva haava oli hänen onnekseen hyytynyt epämääräiseksi, punaisen ja mustan sekaiseksi möykyksi. Peter oli niin keskittynyt tyttöystäväkseen kuvittelemaansa olentoon, ettei lainkaan aistinut Bellatrixin ilmestymistä, ennen kuin naisen petolinnunkynnet upposivat takaapäin hänen olkapäihinsä. Hän älähti.
  “Voisit edes varoittaa tulostasi!” Peter ärjäisi kiepsahtaessaan ympäri.
  “Miksi?” Bellatrix kohotti kulmiaan. “Sinähän kutsuit minut, vaikka - suo anteeksi - luulinkin, ettet ikinä tekisi sitä. Äläkä erehdy ottamaan tuota kohteliaisuutena, rotta. Mitä asiaa sinulla oli?”
Peter viittasi sanattomana takanaan makaavaan Admireen. Huolimatta hänen yrityksistään hillitä itsensä hänen kätensä vapisi kuin horkassa.
  “Kuka tuo on?” Bellatrix kysyi ilmeettömästi.
  “Siinä se ongelma onkin. Minä en tiedä. Hän on ollut olevinaan minun tyttöystäväni viimeisen vuoden ajan - “ Peter tunsi luvattoman kiukun nousevan sisällään kuin polttava laava, joka hiipi ylös tulivuoren rinteitä vain purkautuakseen mitä pahimmalla hetkellä.
  “Älä viitsi!” Bellatrix nauroi kolkosti. “Tuo tyttökö muka olisi Admire Speir? Sinusta on tainnut tulla värisokea!”
  “Mutta hän on! Tai siis, on ollut olevinaan. Katsohan - “ Peter veti syvään henkeä ja kertoi Bellatrixille sen, mitä oli vain hetkeä aiemmin kuullut tyttöystävältään - että tyttö oli tullut tulevaisuudesta ajankääntäjän mukana estääkseen Peterin ryhtymisen kuolonsyöjäksi. Puhuessaan hän alkoi itsekin sisäistää asioita. Hän pakotti itsensä nielemään jokaisen piikkilangalta maistuvan yksityiskohdan kunnes hänestä tuntui, että hän tukehtuisi, jos ei lakkaisi ajattelemasta asiaa. Hän korahti naurusta - ikään kuin hänen olisi ollut mahdollista unohtaa koko juttu.
Bellatrix tuntui suhtautuvan koko tilanteeseen enemmän kuin epäluuloisesti. Peterin päästyä kertomuksensa loppuun nainen nytkäytti suupieliään ja pärskäytti, että Peterin tyttöystävä oli seonnut pahemman kerran.
  “Hullu hän on, jos jotakin”, Bellatrix ilmoitti ja loi tylyn silmäyksen jalkojensa juuressa makaavaan tyttöön, joka liikahti ja äännähti tajuttomuutensa keskellä. Tytön vahvasti punattujen huulten raosta purkautui vaikerrusta.
  “Valerio”, tyttö mutisi unessaan. “Valerio, kuuntele…”
Peter jännittyi. “Hänen on tarkoitus olla täysin tajuton!”
Bellatrix tuhahti ylenkatseellisesti. “Et tainnut tehdä loitsua kunnolla, Piskuilan. En voi sanoa olevani yllättynyt.”
  “Minulla on todisteita siitä, että hän on tullut tulevaisuudesta”, Peter sanoi nopeasti. Hän roikotti kultaista ajankääntäjää Bellatrixin silmien edessä. Nainen vilkaisi sitä ja nappasi sen hänen kädestään kuin harakka kiiltelevän esineen. Bellatrixin silmiin syttyi ahnas kiilto.
  “Tämä muuttaa asian kokonaan! Kertoiko hän oikeaa nimeään? Tiedätkö, mitä hän tuli muuttamaan?”
  “En ja en”, Peter mutisi. “Hän yritti estää minua liittymästä Pimeyden Lordin joukkoihin. En tiedä miksi. Hän ei suostunut kertomaan.”
  “Tyypillistä”, kirahti Bellatrix. Nainen potkaisi nukkuvaa, mustatukkaista tyttöä saappaansa korolla ja  sai tämän valittamaan uudemman kerran.
  “Mitä minä teen hänelle?” Peter kysyi hermostuneena. “Yliaurori Visardo tietää, että hän oli matkalla paljastamaan kuolonsyöjää. Häntä odotetaan jo. Jos hän jää tänne, häntä tullaan taatusti etsimään, eikä minulla ole selitystä.”
Bellatrix kallisti päätään ja harkitsi asiaa hetken. Ilmekään ei värähtänyt naisen ennen niin kauniilla, luisevilla kasvoilla, kun tämä tokaisi: “Tapa hänet.”
  “Ei!” Peter parahti.
  “Älä heittäydy pehmoksi minun edessäni!” tiuskahti Bellatrix. “Sinä olet kuolonsyöjä ja hänen tappamisensa palvelee Pimeyden Lordin etua. Tee se!”
Peter pudisti päätään kauhusta jähmettyneenä. Hän ei pystynyt siihen - hän ei voisi tappaa Admirea.
  “Minä en ole sellainen mies“, hän mumisi pystymättä katsomaan Bellatrixiin.
  “Harkitsepa asiaa uudelleen, ennen kuin sanot“, Bellatrix sihahti häijysti. “Muistele Red Stronia.”
Juuri Rediä Peter ei halunnut muistella. Hän ravisti kiireesti miehen pahankurisen, nauravaisen kuvan pois mielestään ja pakottautui keskittymään siihen hetkeen. Bellatrixiin, ja Admireen jalkojensa juuressa.
  “Ei tässä ole kyse vain minun hellämielisyydestäni”, Peter yritti epätoivoisesti. “Jos tapamme hänet nyt, saatamme sekoittaa tulevaisuuden jollakin tavalla. Entä jos se on ratkaiseva meidän kannaltamme? Mitä Pimeyden Lordi sitten sanoisi?”
Tekosyy oli tuulesta temmattu, mutta pojan suureksi helpotukseksi Bellatrix näytti harkitsevan asiaa.
  “Hän on sotkenut jo tulevaisuuden tulemalla tänne”, nainen napautti ja kohotti taikasauvansa.
  “Ei!” huusi Peter. Hän asettui huolellisesti Bellatrixin ja Admiren väliin tietäen, ettei se kuitenkaan lopullisella ratkaisuhetkellä merkitsisi mitään - jos Bellatrix haluaisi tappaa, nainen tappaisi hänetkin.
  “Miten niin ei?”
  “Hän ei ole muuttanut mitään. Minä olen kuolonsyöjä kuten hänen tulevaisuudessaankin. Meidän täytyy keksiä tähän jokin toinen ratkaisu - ja äkkiä”, Peter lisäsi katsahtaen kelloon. Hän tiesi, että aurorit hermostuisivat ja tulisivat etsimään Admirea hetkenä minä hyvänsä. Silloin kaikki epäilykset lankeaisivat Peterin harteille.
  “Hyvä on”, Bellatrix sanoi vastahakoisesti ja laski sauvansa. “Heitämme hänet takaisin omaan aikaansa ja pidämme huolen siitä, että hän jää sinne.”
  “Kiitos”, Peter huokaisi helpottuneena.
Nainen vilkaisi häntä mustat silmät häijyinä viiruina välkkyen. “Älä luulekaan, että teen tätä hempeydestä. Pimeyden Lordi ei olisi tyytyväinen meihin, jos tekisimme mitään, mikä saattaisi riskeerata hänen tulevaisuutensa. Ota tämä!”
Bellatrix sulloi ajankääntäjän takaisin Peterin käsiin ja kohotti taikasauvansa. Hän nauroi kyllästyneesti kuullessaan Peterin pelästyneen henkäyksen ja osoitti sitten sauvallaan tajutonta Admirea.
  “Herpaannu!”
Admiren siniset, unenpöpperöiset silmät rävähtivät auki ja tyttö käänsi päätään yrittäen ilmeisesti sisäistää, missä oikein oli ja mitä oli tapahtunut. Äkkiä hän näytti muistavan, sillä hän nousi kyynärpäidensä varaan ja oli juuri aikeissa pyrkiä ylös lattialta, kun Bellatrix painoi saappaankorkonsa hänen rintakehälleen ja painoi hänet takaisin matolle.
  “Pysy aloillasi, tyttö, tai minä todella tapan sinut. Kuinka kaukaa sinä tulet?”
  “Minä - äsh - Lontoosta”, tyttö sanoi sekavasti.
  “En tarkoita paikkaa, typerä tyttö, vaan aikaa! Miltä vuodelta sinä tulet?”
Admiren silmät kapenivat viiruiksi ja hän pysyi vaiti.
  “Kerro, ellet halua kuolla. Miltä vuodelta sinä tulet?”
 “1998”, Admire kivahti mulkoillen kapinallisesti Bellatrixia. Peter yritti miettiä kuumeisesti, kenet hän saattaisi tuntea siltä vuodelta. Siihen oli aikaa vielä kahdeksantoista vuotta, eikä mustatukkainen tyttö selvästikään ollut niin vanha - pikemminkin viidentoista tai kuudentoista vuoden ikäinen.
  “Tarkka päivämäärä, paikka ja kellonaika.”
  “Tammikuun viimeinen päivä, Kehrääjän Verkko-pubin kulma, kello 23:41”, Admire luetteli hyiseen sävyyn. “Mitä te aiotte?”
  “Me viemme sinut kotiin, typerys, enempää sinun ei tarvitse tietää”, Bellatrix sanoi kylmästi. “Äläkä kuvittelekaan, että voit tulla takaisin enää sen jälkeen. Minä saan tietää siitä ja tapan sinut omakätisesti, jos edes yrität, ymmärsitkö?”
Tyttö ei vastannut, tuijotti vain Bellatrixia silmääkään räpäyttämättä. Katse ilmeisesti ärsytti Bellatrixia jollakin tavalla, sillä nainen potkaisi Admirea varoittamatta kasvoihin. Peter sulki silmänsä haluamatta nähdä, kuinka Admire teki kaikkensa ollakseen valittamatta. Hän ei voinut itselleen mitään - järkytyksestä, pettymyksestä ja raivosta huolimatta osa hänestä rakasti tyttöä yhä sen vuoksi, mitä tyttö oli ennen ollut. Olkoonkin, että se kaikki oli vain katkeraa petosta.
  “En ota mitään riskejä tämän kanssa”, Bellatrix ilmoitti. “Piskuilan, sinä otat hänen sauvansa. Mitä tulee sinuun, tyttö - tainnutu!”
Bellatrixin avustuksella Peter nosti hervottoman Admiren pystyyn ja tuki tyttöä itseään vasten samalla kun Bellatrix kietoi tiimalasin ketjun heidän kaikkien ympärille ja ryhtyi kääntämään tiimalasia eteenpäin. Peter tuijotti ihmetyksestä mykkänä, kuinka vuodet virtasivat eteenpäin heidän ympärillään. Siinä hänen silmiensä edessä asunto näytti muuttuvan. Admiren ajoilta tuttu sievän valkoinen ja vaaleanpunainen sisustus vaihtui räväkän mustaan ja sittemmin tomuun hautautuneeseen loukkoon, joka tiimalasin pysähtyessä viimein oli pelkkä autio ja ränsistynyt, puoliksi purettu huoneenrähjä. Peteriä pyörrytti hurjan kieppumisen jäljiltä. Hän vilkaisi Bellatrixia.
  “Onko tämä se? Onko tämä oikea hetki?”
  “Melkein. Meillä on neljä minuuttia aikaa kantaa tämä typerys Kehrääjään Verkkoon. Sinä saat hoitaa sen puolen, Piskuilan.”
Tottelevaisesti Peter kumartui ja heilautti Admiren hennon ruumiin käsivarsilleen. Seuratessaan Bellatrixia ulos asunnon ovesta hän ei voinut olla miettimättä, mikä oli saanut tytön tulemaan tulevaisuuteen niin pitkäksi ajaksi ja mikä tytön oikea nimi mahtoi olla. Kysymyksille ei kuitenkaan ollut aikaa. Hän kulki Bellatrixin kannoilla Viistokujaa pitkin eteenpäin ja teki parhaansa ollakseen huomaamatta vähäisten ohikulkijoiden vinoja katseita. Oli aika mikä hyvänsä, oli päivänselvää, etteivät asiat olleet velhomaailmassa sen paremmin kuin Kelmienkään aikana. Ajatus painoi Peterin sydäntä, mutta hän pakottautui painamaan sen taka-alalle mielessään.

Puuskuttaen ja helmikuun pakkasesta huolimatta hikoilevana Peter pääsi viimein taakkansa kanssa perille Kehrääjän Verkon pubin luokse. Hän oli aikeissa sännätä suin päin pubin kulmalle ja hylätä Admiren sinne, kun Bellatrix pysäytti hänet ja sihahti hänen korvaansa:
  “Aika ei ole vielä oikea. Odota!”
Ymmällään Peter jäi seisomaan aloilleen ja seurasi sivusta sitä, mitä Bellatrix halusikin hänen katsovan. Kesti kuitenkin aikaa, ennen kuin hän havaitsi pubin kulmalla meneillään olevan kohtauksen - luihuisen kaulaliinaan kääriytyneen mustatukkaisen tytön, joka halasi tiukasti yhtä lailla tummatukkaista, itseään pidempää poikaa. Pojalla ei ollut minkään tuvan tunnusmerkkejä, vaikka hän oli selvästi yhä kouluikäinen. Kuka hän oikein oli ja mitä hänellä oli tekemistä Admiren kanssa? Huolimatta siitä tosiasiasta, ettei Admire ollut koskaan todella ollut hänen tyttöystävänsä Peter tunsi mustasukkaisuuden vihlovan vatsansa pohjalla.
  “Minä odotan sinua”, tummatukkainen poika sanoi huvittuneesti hymyillen samalla kun irrottautui tytöstä. Poika lisäsi tytön nimen, mutta hän sanoi sen niin hiljaa, ettei Peter saanut siitä selvää. Tyttö nyökkäsi, veti syvään henkeä ja ryhtyi kääntämään ajankääntäjää. Peter katseli oudosti viehättyneenä, kuinka tuo vakavailmeinen tyttö tarttui tiukasti tiimalasiinsa ja katosi.
  “Nyt!” Bellatrix sihahti. “Anna tyttö minulle!”
  “Miksi ihmeessä?” Peter kysyi heikosti ja puristi taakkaansa tiukemmin itseään varten peläten, että Bellatrix tappaisi tytön sinä silmänräpäyksenä kun hän irrottaisi tämän otteestaan.
Nainen loi häneen ylimielisen silmäyksen. “Jonkun täytyy antaa heille opetus, eikä sinusta ole siihen. Anna tänne se tyttö!”
Vastahakoisesti Peter luovutti kannettavansa Bellatrixille, joka tasapainoili tämän kanssa pienen hetken, ennen kuin viimein lähti marssimaan määrätietoisesti kohti pitkää, mustiin pukeutunutta poikaa, joka piteli kaikessa rauhassa pubin seinää pystyssä olemuksellaan ja poltti savuketta. Poika ei huomannut Bellatrixia ja Peteriä, ennen kuin he olivat aivan tämän edessä. Silloin poika hätkähti ja suoristautui tavoitellen taikasauvaansa.
  “Et tarvitse tuota”, Bellatrix sanoi laiskasti. Peterin vastusteluista välittämättä hän irrotti otteensa Admiresta ja antoi tytön pudota katukivetykselle ilkeän tömähdyksen kera. Ilmekään ei värähtänyt tytön kasvoilla; tämä oli yhä tajuton. Bellatrix ei kuitenkaan antanut sen häiritä itseään, vaan nosti taikasauvansa ja osoitti sillä Admirea mutisten loitsun, josta Peter ei saanut kunnolla selvää, mutta jonka seurauksena ilkeännäköinen haava ilmestyi Admiren kaulalle. Tummatukkainen poika ynähti säikähtäneesti ja kiirehti etsimään taskuistaan jotakin, jolla tukkia verenvuodon.
  “Kuuntele, poika”, Bellatrix komensi ja tarttui kiinni pojan mustan t-paidan kaulukseen pakottaen tämän katsomaan itseään silmiin. “Älä enää ikinä yritä pelleillä ajalla, tai varmistan, että kohtalosi on kuolemaakin pahempi, onko selvä?”
  “Minä en pelkää sinua”, poika sanoi jäykästi ja suoristautui Bellatrixin otteessa.
  “Sinun pitäisi!”
Nainen tönäisi pojan seinää vasten ja katsoi tätä inho jokaiseen eleeseensä piirtyneenä. Hän viittasi Peteriä seuraamaan itseään ja oli juuri aikeissa lähteä pois, kun hän äkkiä kääntyi ympäri ja katsoi poikaa pitkään.
  “Näytät tutulta. Mikä nimesi on?”
  “Senhän sinä haluaisit tietää”, poika sanoi uhmakkaasti. Hän otti farkkujensa taskusta esille tupon sideharsoa ja polvistui katukivetykselle ryhtyen painelemaan sillä Admiren kaulaa. Bellatrix ärisi tavoitellen taikasauvaansa.
  “Anna olla”, Peter pyysi. “Siitä ei ole mitään hyötyä, eikä sinulla ole varaa jäädä kiinni tässä ajassa. Lähdetään pois.”
  “Minä en halua säälittävää rottaa komentelemaan itseäni!” Bellatrix kivahti, mutta sulloi joka tapauksessa taikasauvansa takaisin kaapunsa uumeniin. Hän veti ajankääntäjän esiin taskustaan, kietoi sen omilleen ja Peterin harteille ja ryhtyi kääntelemään sitä. Hänen kasvoillaan käväisi paljas, eläimellinen raivo, kun hän katsoi viimeisen kerran tummatukkaista poikaa.
  “Muista, poika - yritä mitään tämän kaltaista enää uudelleen ja - “
Bellatrix ei ehtinyt sanoa enempää, kun ajankääntäjä jo tempaisi heidät toiseen hurjaan loikkaan yli vuosien.

Yö oli jo kääntymässä aamuksi, mutta sillä ei ollut Peterille vähäisintäkään merkitystä. Hän istui lattialla keskellä työhuoneensa kaaosta ja hengitti asuntonsa syvää hiljaisuutta ihmetellen, tuntisiko enää koskaan oloaan normaaliksi tuossa murheellisessa asunnossa, jonka seinätkin tuntuivat syyttävän häntä Admiren kohtalosta. Asunto tuntui oudon autiolta nyt, kun Peter tiesi, ettei hänen tyttöystävänsä ilmestyisi kulman takaa ja lennähtäisi hänen käsivarsilleen säteilevä hymy kasvoillaan. Admiresta oli jäljellä ainoastaan se typerä kissa, Siirappisöpöliini, joka nytkin kiehnäsi Peterin jaloissa ja hieroi otsaansa vasten hänen sääriluutaan. Hän tuijotti kissaa vihaisesti, mutta ei tönäissyt sitä pois. Sen läheisyys tuntui lohduttavalta.
  “Siitä tiedät, että olet vajonnut alas, Piskuilan”, Peter mutisi pyyhkiessään suuttumuksen ja epäuskon kyyneleitä poskiltaan. “Kun olet tuhonnut elämäsi niin täydellisesti, ettei siitä ole jäljellä enää mitään muuta kuin typerä kissa.”



Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #54 : Maaliskuu 02, 2007, 21:29:33 »
49.osa - Pahan pojan paluu
3.3.1979

  “Katso, äiti, tuo setä tanssii!”
Sirius Black virnisti leveästi juna-asemalla seisovalle pikkutytölle, joka nyki äitinsä kättä tuijottaen häntä suurin silmin. Tytön ihmettelevästä tuijotuksesta välittämättä hän keikautti kevyen reppunsa selkäänsä ja jatkoi steppaustaan katukivetyksellä. Hän oli loistavalla tuulella. Tuntui hyvältä olla pitkästä aikaa Englannissa. Aurinko kurkisteli kainosti pilven takaa, tuttu savusumu tukehdutti hänen henkitorveaan ja mikä parasta, ympärillä puhuttiin pelkkää englantia. Sirius oli melkein ehtinyt unohtaa, miten hyvältä tuntui ymmärtää kaikki, mitä sanottiin.
Hän tanssahteli kantapäitään kopautellen eteenpäin King’s Crossin junalaituria. Oli tosiaan jo korkea aika palata kotiin. Romania oli ollut mielenkiintoinen maa - ainakin sen jälkeen, kun Sirius oli toipunut murheistaan tarpeeksi kiinnittääkseen huomiota muuhun kuin omaan itsesääliinsä - ja hän oli tutkinut ympäristöään mielellään, mutta edes uusi kulttuuri ja uudet naiset eivät saaneet häntä unohtamaan velvollisuuttaan ystäviään kohtaan. Kyllä vain, hän päätti marssiessaan ulos juna-asemalta kyytiä etsimään, oli jo korkea aika selvittää, mitä Kelmien elämässä oikein oli meneillään, Cinnamonista ja Lilystä nyt puhumattakaan.
Sirius jätti tarkoituksella Ariannan nimen mainitsematta listassaan. Hän oli tehnyt paljon työtä unohtaakseen tytön, eikä sillä tosiasialla, että nuo työt olivat sisältäneet paljon alkoholia, tyttöjä ja hengenvaarallisia tilanteita, ollut oikeastaan merkitystä. Sirius oli viimein saavuttanut sen pisteen, jolloin hän alkoi olla jokseenkin sinut Ariannan tilanteen kanssa. Elämä jatkui aina vain. Silti hän ei halunnut riskeerata vastalöytynyttä välinpitämättömyyttään ajattelemalla Gabriella Arianna Belliä yhtään enempää kuin oli ehdottomasti pakko.

Mikään ei ollut oikeastaan muuttunut hänen ja Remuksen asunnolla, ei ainakaan eteisestä katsottuna. Väkevä kahvintuoksu leijui Siriusta vastaan eteiseen, kun hän antoi laukkunsa pudota lattialle ja heitti viittansa naulakkoon. Hän ei ollut koskaan aiemmin ollut yhtä onnellinen astuessaan kynnyksen yli omaan asuntoonsa. Romanian asunto oli toki ollut mielenkiintoinen, joskin se oli ollut enimmäkseen erilaisten kulttuurien sekoittama yhteisasuntola, johon oli liittynyt aivan liikaa epämukavia pikkuasioita, kuten yhteinen kylpyhuone. Omaa asuntoa ei kuitenkaan voittanut mikään.
Itsekseen myhäillen Sirius luovi tiensä lattialla lojuvien epämääräisten vaatemyttyjen ylitse keittiöön, missä hän arveli Remuksen jo istuvan samalla tavalla kuten joka aamu - kahvikuppi kädessään ja sanomalehti pöydälle levitettynä. Hän väänsi jo suupielensä pilkallisesti ylöspäin valmistautuen huomauttamaan ystävälleen jotakin nasevaa siitä, miten tietyt asiat eivät ikinä muuttuneet, kun hän viimein astui keittiön ovelle ja oli pökertyä järkytyksestä. Hänen leukansa loksahtivat auki tavalla, joka sai hänet epäilemään, että ne olivat lopullisesti irronneet paikoiltaan.
  “Nyt minä kyllä kuolen!” Sirius paukautti sen enempää ajattelematta. Hän ei yksinkertaisesti pystynyt ajattelemaan - ei tämän järkytyksen jälkeen. Hänen katseensa oli liimautunut keittiön pöytään, joka sentään näytti olevan kunnossa, mutta joka oli kerännyt Remuksen lisäksi äärelleen toisenkin - huomattavasti kutsumattomamman - asiakkaan: Tinka Schmittin. Tytön tummanruskea tukka roikkui olkapäillä suorana ja pörröisenä, kerrankin irti leteiltään, ja tytöllä oli yllään yöpuku, sekä kylpytakki. Siriuksen kylpytakki.
Remus ponkaisi ylös tuolistaan sellaisella voimalla, että tuli iskeneeksi päänsä lamppuun. Tinka sylkäisi teensä pöydälle säikähdyksestä.
  “Sirius! En tiennytkään, että olit tullut takaisin Englantiin“, Remus sanoi yrittäen vakauttaa äänensävyään. Kelminuorukainen näytti pelästyneeltä. Sirius olisi onnitellut itseään hyvästä säikäytyksestä, ellei hänen mielensä olisi ollut räjähtämäisillään Tinka Schmittiin liittyvien kysymysten voimasta.
  “Se johtuu siitä, etten kertonut sinulle, Kuutamo“, Sirius vastasi lyhyesti ja loi merkitsevän silmäyksen - tai pikemminkin mulkaisun - tuolilla istuvaan Tinkaan. “Ja näyttää siltä, että sinäkin olet jättänyt jotakin kertomatta.”
Remus puri huultaan raivostuttavan tyttömäisesti. “Niin, siis... minä… hän.. no…”
  “Kakista ulos, nuoriherra Lupin!” Sirius komensi ottaen mahdollisimman mcgarmiwamaisen ilmeen kasvoilleen. Se ilmeisesti tepsi, sillä Remuksen posket punehtuivat kuin kaksi poimittavaksi valmistautuvaa omenaa ja poika kähisi, että hän ja Tinka seurustelivat.
Sirius ei tiennyt, mitä olisi ajatellut uutisesta. Luonnollisesti hän oli toivonut jo pitkään, että Remus pääsisi ylitse fiaskostaan Cinnamonin kanssa ja löytäisi itselleen uuden tytön. Mutta mitä tuli Tinkaan… Sirius oli aavistellut pahaa siitä hetkestä lähtien, kun oli kuullut vahingossa, kuinka Remus pyysi tyttöä ulos. Tinka ei vain voinut olla sellainen tyttö, joka tekisi Remuksen onnelliseksi. Ainakaan hänen läsnäolonsa ei ollut koskaan tehnyt Siriusta onnelliseksi. Tinka oli liian raivostuttava ja liian teräväsanainen. Ja hän halveksui Siriusta vähintään yhtä paljon kuin poika halveksi häntä. Se oli monellakin tapaa äärimmäisen huono yhtälö.
  “Vai niin…” Sirius mumisi katse tiukasti pöytään luotuna. “Tuota… sepäs... öh… hienoa. Kai.”
  “Ei sinun tarvitse teeskennellä ilahtunutta, Sirius”, Tinka sanoi niin ystävällisesti, että Sirius saattoi haistaa terävän jatkohuomautuksen metrien päähän, ennen kuin se oli edes löytänyt tietään Tinkan huulille. “Minäkään en voi sietää sinua.”
  “Hienoa”, toisti Sirius, ja tällä kertaa hän myös tarkoitti sitä. “Sitten olemme sujut.”
  “Niinhän te kai olette“, huokaisi Remus. “Tosin minä olisin huomattavasti onnellisempi, jos te itse asiassa tulisitte toimeen keskenänne.”
  “Ja minä olisin onnellisempi, jos sinä et kuljettaisi neiti Vuohenjuustoa aamiaispöytään minun ruokahalujani pilaamaan, mutta kunnon ystäväni en tietenkään koskaan pyytäisi sellaista. Ymmärrät kai vihjeen, Kuutamo hyvä”, Sirius sanoi ja hänen harmaat silmänsä pilkahtivat salatusta ilosta.
Remus kätki oman hymynsä ja nyökkäsi. Omalla tavallaan tuntui hyvältä, kun Sirius oli taas kotona. Talo olikin tuntunut liian hiljaiselta ilman tuota suulasta poikaa.
  “No niin”, Sirius sanoi hieroen käsiään yhteen. “Nyt kun olemme käyneet läpi tämän äärimmäisen nolostuttavan keskustelun meidän ihmissusiystävämme yöllistä elämää koskien, taitaa olla parasta, että minä jätän teidät kyyhkyläiset tänne hieromaan kahvikermaa toistenne nenänpäihin ja menen purkamaan tavarani. Muutamat vaatteistani kaipaavat pesua Romanian tyttöjen jäljiltä.”
  “Olet ällöttävä, Sirius Black”, Tinka irvisti. “Puhut tytöistä kuin esineistä.”
  “Ja sinä moralisoit liikaa. Kuutamo, ehkä sinun pitäisi tukkia tuon tytön suu. Mutta vasta sitten, kun minä olen jo lähtenyt huoneesta!”
  “Taidan teeskennellä, etten kuullut tuota viimeistä”, Remus sanoi kuivasti. “Ole kunnolla, ota itsellesi kahvia ja istu, Anturajalka. Haluan kuulla, millaista Romaniassa oli.”
Sirius harkitsi tarjousta. Hän ei ollut puhunut Remuksen kanssa aikoihin ja hän oli todella ikävöinyt ystäväänsä, niin epämiehekästä kuin sen myöntäminen olikin. Keittiössä oli kuitenkin myös Tinka, eikä Sirius mielellään ollut tuon pelottavan egonlyttääjän lähettyvillä yhtään enempää kuin oli pakko. Hän oli jo keksimäisillään Remukselle jonkin lähestulkoon uskottavan tekosyyn, kun hänen katseensa osui Remuksen silmiin. Ihmissusipojan sinisissä silmissä oli pyytävä ilme.
Sirius huokaisi syvään, kutsui kahvipannun luokseen ja kaatoi itselleen kahvia alkaen kertoa…

Mitä tuli Romaniaan, Sirius ei ollut odottanut maalta kovin paljon lähtiessään. Hän oli toki tiennyt, että Romania oli sillä hetkellä yksi velhoavan Euroopan mielenkiintoisimmista maista. Maassa oli paljon ulkomaisten velhojen välisiä konflikteja, onnettomasti päättyviä lohikäärmerokkotapauksia, lukemattomasti mahdollisuuksia seikkailuun ja huippuunsa hiottu huispausjoukkue, joka - toisin kuin Englannin joukkueet - huispasi talvellakin. Kukapa sellaisesta ei olisi pitänyt? Jälkeenpäin Sirius ajatteli, että olisi saattanut rakastaa maata paljon enemmän, ellei olisi saapuessaan rakastanut niin viiltävästi Arianna Belliä.
Hän oli kuluttanut ensimmäiset vuorokautensa Romaniassa oman huoneensa seinien sisällä, näykkinyt ruokaansa ja tuijottanut kattoa säälittäviä rakkauslauluja kuunnellen. Toisinaan hän oli kuvitellut, ettei enää ikinä tuntisi minkäänlaista halua nousta sängystään; suru oli ollut liian suuri. Vähitellen elämä oli kuitenkin voittanut, kuten aina. Sirius oli kutsuttu mukaan Romaniassa koottuun kansainväliseen retkikuntaan, jonka tehtävänä oli ollut löytää ja tappaa lohikäärmerokon Romaniaan tuonut lohikäärme ja estää sitä levittämästä sairautta enää pidemmälle. Herra Potter ei tietenkään ollut pitänyt ajatuksesta laisinkaan - hän olisi halunnut lähettää Siriuksen kotiin jo silloin.
  “Lohikäärmerokko on vaarallinen tauti, eikä sillä ole leikkimistä”, oli herra Potter saarnannut, kun Sirius oli seisonut heidän majapaikkansa pihalla reppu selässään ja valmiina lähtemään vaellukselle. Sirius muisti yhä oman nenäkkään vastauksensa:
  “Sitten on hyvä, että aion löytää parempia leikkikaluja itselleni.”
Ja niin hän olikin löytänyt. Alunperin hänen aikomuksensa oli ollut selvitä Ariannan asiasta läpi ilman, että hän sekaantuisi yhteenkään naiseen. Nuo suunnitelmat olivat kuitenkin kumoutuneet, kun hän oli törmännyt erikoislaatuiseen, tulta syöksevään Draconellaan, sekä Flada Seivästäjättäreen - Transilvaniasta kotoisin olevaan kaunottareen, joka nautti seipään heiluttelusta elävien ihmisten lähettyvillä. Ei Sirius ollut tehnyt kummankaan tytön kanssa mitään sellaista, mistä ei olisi voinut jälkeenpäin kertoa omille ystävilleen. Hän otti tehtävänsä retkikunnassa hyvin vakavasti, eikä karu, lohikäärmeen kärventämä erämaa juuri houkutellut dramaattisten rakkauskohtausten luomiseen. Sitä paitsi sekä Draconella että Flada olivat osoittautuneet erittäin mustasukkaisiksi ja riitaisiksi tapauksiksi. Haluten ansaita itselleen Siriuksen lähtemättömän kiihtymyksen he olivat lopulta ajautuneet kaksintaisteluun, joka päättyi siihen, että Flada seivästi Draconellan kiinni puuhun tämän mekonhelmasta, kun taas Draconella oli polttanut Fladan kauniit, vaaleat hiukset olemattomiin. Sirius oli tullut siihen tulokseen, ettei ollut mieltynyt seivästettyihin eikä kaljuihin naisiin, ja niinpä hän keskittyi loppuretken ajan käyttäytymään ammattimaisesti ilman naiseläviä.
Kun retki oli päättynyt, oli herra Potter sitten vaatinut Siriusta palaamaan Englantiin, eikä mies ollut tällä kertaa ollut valmis tinkimään vaatimuksistaan. Hän sanoi, että tilanteesta oli tullut Romaniassa jo aivan liian vaarallinen. Lohikäärmerokko oli levinnyt maan kaukaisimpiinkin osiin, minkä lisäksi velhot olivat aloittamassa sisällissotaa Romaniassa. Siriuksen vastusteluista huolimatta herra Potter kieltäytyi ottamasta poikansa parhaan ystävän kuolemaa omalletunnolleen ja tilasi pojalle kyydin takaisin Lontooseen. Sirius oli lähtenyt erittäin vastahakoisesti, ja vielä Viistokujalle palattuaankin hän mietti, mahtoiko herra Potter selvitä ilman häntä. Olkoonkin, ettei hän ollut parhaimmillaankaan ollut erityisen hyödyllinen tapaus.

Sopeutuminen takaisin Lontooseen kävi hitaammin kuin Sirius oli osannut odottaa. Vaikka hänen sydämensä oli säilynyt kaiken aikaa Englannissa, oli hänen mielensä ehtinyt jo tottua Romanian tapoihin. Hänestä oli aina omituista huomata, että asunnossa olikin aamulla hiljaista, eikä yksikään Pääsiäissaarilta kotoisin oleva sekopää tullut herättämään häntä vain valittaakseen, kuinka joku hörhö oli yrittänyt iskeä tämän kotona Pääsiäissaarilla. Oli suoranaista ylellisyyttä saada kylpyhuone kokonaan omaan käyttöönsä. Ensimmäisenä iltana Sirius viipyi suihkussa niin pitkään, että Remus uhkasi murtaa oven, jos ei pian pääsisi käyttämään kylpyhuonetta. Ja entä sitten aurorikoulutus? Sirius oli niin tottunut kuuntelemaan taisteluohjeita vieraalla kielellä, että ensimmäisen päivän jälkeen Vauhkomieli repi harmaantuvia hiuksiaan ihmetellen, mitä luokan tähtioppilaalle oikein oli tapahtunut. Kieliongelmien hälvettyä kuitenkin kävi ilmi, että Sirius oli oppinut Romaniassa oleskellessaan rutkasti enemmän kuin oli osannut odottaa. Hän oli nyt taidoiltaan reilusti edellä muuta kurssia ja sai jopa Jamesin kiemurtelemaan kateudesta voittamalla tämän kaksintaistelussa noin vain. Pitkästä aikaa Sirius uskalsi taas elätellä toivoa siitä, että pääsisi seuraavana vuonna edistyneiden auroriopiskelijoiden koulutusohjelmaan ja mukaan oikeisiin taisteluihin.
Sitten yllättäen, kesken kaiken totuttelun ja iloitsemisen koitti se päivä, jota Sirius oli niin pitkään pelännyt. James ja Lily kutsuivat hänet mukaan päivälliselle, missä olisivat osallisena myös tulevat herra ja rouva McCovanaugh. Sirius ei ollut nähnyt Ariannaa kertaakaan paluunsa jälkeen, eikä se ollut ollut hänen aikomuksensakaan.

Päivällispäivä oli maaliskuun seitsemäs päivä ja torstai yhtä aikaa - kaikin puolin sievä, aurinkoinen päivä, jossa ei ollut mitään muuta vikaa kuin se, että Siriuksen täytyisi viettää se samassa asunnossa Ariannan ja Ralphin kanssa. Hän oli kuitenkin liian pelkuri vastustaakseen Lily Suuren tahtoa silloin, kun tuo punapää oli vakavissaan jotakin päättänyt. Niinpä hän puki tunnollisesti päälleen, järjesteli ylikasvaneet hiuksensa peilin edessä täydellisen hurmaavaksi ryöpyksi, repi hymyn väkisinkin huulilleen ja suunnisti Talvahallankujalle muistuttaen itseään vielä kerran siitä, että oli aikaa sitten päässyt yli Ariannasta.
Talvahallankujalla mikään ei ollut muuttunut. Ei todella - vain pienet asiat, kuten valon värit keittiön seinällä ja ikkunaheijastuksina, tai siivekästä hevosta esittävä maalaus olohuoneen sohvan yläpuolella. Tunnelma oli kuitenkin yhä sama. James istui sohvalla lukemassa ranskankielistä lastenkirjaa vierellään Peter, joka ei ymmärtänyt kirjasta mitään, kun taas Lily seisoi keittiön hellan ääressä kääntelemässä paistinpannua kyljeltä toiselle sellaisella voimalla, että oli ihme, ettei heidän ateriansa ollut vielä päätynyt lattialle. Vaikka ei sekään olisi mikään menetys ollut, Sirius ajatteli tyytyväisenä. Olisipahan ollut koira lähellä nuolemassa lattian puhtaaksi.
  “Sirius!” Lily kiljahti äkkiä huomatessaan tummatukkaisen Kelmin saapumisen. Hän hylkäsi paistinpannun levylle ja syöksyi asunnon poikki suoraan Siriuksen syliin tönäisten nuoren miehen kumoon vasten kirjahyllyä. Kirjahylly heilahti uhkaavasti ja lasikoristeet kilisivät.
  “Hei, näpit irti minun tytöstäni!” James karjaisi sohvalta.
  “Ethän sinä edes katso tännepäin!”
  “Minun ei tarvitse! Tiedän muutenkin, mitä te siellä kirjahyllyn luona teette!”
Sirius virnisti ja laski Lilyn takaisin jaloilleen halaten tyttöä tiukasti itseään vasten. Tytön tuttu tuoksu ympäröi hänet mitä ihastuttavimmalla tavalla.
  “Minulla oli ikävä sinua, pikkusisko”, Sirius mutisi hiljaa.
  “Samat sanat, isoveli”, Lily hymähti ja näytti hänelle kieltä irrottautuen hänen sylistään. Tyttö virnisti hänelle vielä olkapäänsä ylitse matkallaan keittiöön.
Sirius siirtyi sohvalle istumaan ja kietaisi käsivartensa impulsiivisesti Jamesin olkapäiden ylitse. “Vaimosi on yhä yhtenä kappaleena, älä huoli, Sarvihaara.”
  “Paras ollakin. En erityisemmin arvosta sitä, että muut lähentelevät häntä”, James tokaisi nostamatta katsettaan kirjastaan, joka ainakin kuvista päätellen käsitteli jonkinlaista ritaria ja prinsessaa - Sirius ei ymmärtänyt ranskankielisistä sanoista pystyäkseen varmistumaan siitä, millainen tarina oikeastaan oli kyseessä.
  “Miksi et sitten itse lähentele häntä?” järkeili Sirius.
  “Koska minä mökötän hänelle”, James vastasi edelleen kirjaansa lukien. Tuskastuneena Sirius tempaisi opuksen ystävänsä käsistä ja heitti sen sumeilematta olkapäänsä ylitse, missä se osui johonkin - tai johonkuhun - kovan kolauksen saattelemana.
  “Merlin!” Remuksen ääni parkaisi käytävästä. “Voisi melkein kuvitella, etten ole tervetullut.”
Sirius käännähti ympäri ja virnisti Remukselle, joka seisoi hänen takanaan käytävässä ja hieroi päätään loukkaantuneen näköisenä. Pojan käsipuolessa roikkui Tinka, joka tuijotti Siriusta silmiään siristäen.
  “Kyyhkyläiset ovat saapuneet”, Sirius totesi kuivasti Jamesille.
  “Älä välitä heistä, niin hekään eivät välitä sinusta. Säästyt verbaalisilta puremilta”, James neuvoi.
  “Paljon mahdollista. Miksi sinä oikein mökötätkään Lilylle?”
  “Koska hän meni PIILOTTAMAAN MINUN NENÄÄ PUREVAN TEEKUPPINI”, James sanoi korottaen ääntään niin, että Lily kuuli sen varmasti paistinpannun tirisevän äänen ylitse. Tyttö sammutti lieden ja vilkaisi Jamesia ärtyneenä.
  “En minä sitä piilottanut! Olet vainoharhainen!”
  “Ei, sinä vain olet kateellinen. Olet kateellinen siitä, että keksin jotakin niin nerokasta ja kätkit sen. Kyllä minä sinut tunnen!”
  “Mistä keksinnöstä mahtaa oikein olla kyse?” Sirius pisti väliin.
  “Nenää purevasta teekupista”, vastasi James. “Keksin sen, että voisin kostaa Kalkarokselle. Lilyn mielestä se on typerä keksintö.”
  “En minä niin ole sanonut”, Lily huokaisi ja jätti paikkansa hellan ääressä tukistaakseen Jamesia. “Sinä vääristelet kaikkea mitä minä sanon!”
  “En vääristele!”
  “Jos saan huomauttaa, on epäkohteliasta riidellä vieraiden kuullen”, Tinka huomautti.
  “No, et saa!” Sirius ärähti riidanhaluisesti.
  “Sirius, sinä olet ollut  kotona neljä päivää. Et kai sinä vielä aio syödä minun tyttöystävääni?” Remus kysyi ja naurahti.
Sirius vajosi syvemmälle sohvaan ja pudisteli päätään. “Tämä on yhtä hullunmyllyä. Missä tulevat herra ja rouva Ällötys viipyvät?”
  “Älä nimittele Ariannaa tuolla tavalla”, Lily tiuskaisi niin admiremaiseen sävyyn, ettei Sirius voinut olla havaitsematta vaaleanpunaisen tyttörukan poissaoloa. Oli omituista, että Admire suostui ylipäätänsä jättämään Peterin kylkeä, hän ajatteli huvittuneesti - yleensähän tyttö roikkui tässä kuin takiainen. Oliko rakastavaisten välille tullut riita?
  “Missä Admire on?” Sirius tiedusteli ääneen, eikä antanut epäilystensä paistaa sanoistaan.
Peter jäykistyi ja puri huultaan.
  “Hän on Timbuktussa”, James huokaisi raskaasti. “Karkasi sinne helmikuun loppupuolella.”
  “Karkasi jonkun vaahtokarkkitehtailijan mukana”, täydensi Remus. “Matohäntä ei ehtinyt estämään häntä.”
Peterin siniset silmät kyyneltyivät uhkaavasti ja toiset kiirehtivät vaihtamaan puheenaihetta. Siriusta kadutti. Hän oli itse aina vihannut itkemistä ja tunsi ystävänsä tarpeeksi hyvin ymmärtääkseen, etteivät he arvostaneet sitä sen enempää. Hän tapaili sopivia sanoja huulilleen. Onneksi - tai epäonneksi, miten vain - juuri silloin kolme eteisestä kantautuvaa poksahdusta kielivät seurueen puuttuvien palasten, eli Cinnamonin, Ariannan ja Ralphin, saapuneen paikalle. Sirius kaivoi kynnet kiinni sohvanpäällykseen ja väänsi kohteliaan hymyn huulilleen. Oli tullut se hetki, jota hän oli pelännyt. Oli aika kohdata katkera menneisyys.
  “Hei kaikki”, Arianna toivotti aurinkoisesti saapuessaan huoneeseen sulhasensa käsipuolessa. Heidän kannoillaan käveli Cinnamon, joskaan Siriukselta ei liiennyt tytölle tippaakaan huomiota. Hän oli liian keskittynyt katsomaan Ariannaa. Tyttö näytti kauniilta, todella kauniilta; hänellä oli yllään valkoinen mekko ja verkkomainen, pörröisestä langasta kudottu shaali, jonka hän oli kietonut kapeiden olkapäidensä suojaksi. Ja entä sitten tytön hymy? Säteilevä, täydellinen, onnellinen. Tytön violetinsinisten silmien katse ehti viipyä Siriuksessa vain lyhyen hetken verran, ennen kuin hän jo tanssi peremmälle huoneeseen halaten kaikkia paikallaolijoita (paitsi Tinkaa, joka istui paikallaan jäykkänä kuin kivi). Sirius uskalsi taas hengittää kääntäessään katseensa Ralph McCovanaughiin.
Ralph ei näyttänyt hyvältä, ei ainakaan Sirius Blackin mittapuulla. Miehellä oli laivastonsininen, siististi napitettu puuvillapaita ja farkut. Hänen ylikasvaneet kiharansa roikkuivat olkapäillä oljenvärisenä merenä ja hänen viiksensä pistivät ikävästi esiin teräväpiirteisistä kasvoista. Mies kohtasi Siriuksen katseen, ja näennäisen ystävällisestä ilmeestä huolimatta tämän silmät olivat pelkkää jäätä. He nyökkäsivät toisilleen jäykästi.
Sitten Arianna ehti tervehdyskierroksellaan Siriuksen eteen ja kaikki muu unohtui pojan mielestä. Arianna ojensi hänelle kättään ja veti hänet jaloilleen niin, että he seisoivat vastakkain. Aiemmasta suuttumuksesta tai epävarmuudesta ei näkynyt jälkeäkään; Arianna kietoi sorjat käsivartensa hänen keskiruumiinsa ympärille ja veti hänet syleilyynsä. Varautuneesti Sirius vastasi halaukseen. Ariannan hiukset tuoksuivat omenalta ja kanelilta yhtä aikaa; hänen lämmin läsnäolonsa tuntui täyttävän Siriuksen kokonaan. Hetki kuitenkin päättyi nopeasti ja Arianna vetäytyi pois haluamatta ilmeisesti antaa sulhaselleen aihetta mustasukkaisuuteen.
Sirius suoristi hajamielisesti paitansa helmaa. Hän oli selvinnyt koettelemuksesta paremmin kuin oli uskonut selviytyvänsä. Hän ei ollut murtunut, ja kun hän oikein pinnisteli, hän pystyi jopa hyväksymään sen tosiasian, että Arianna palasi takaisin paikalleen Ralphin syliin. Sillä hetkellä Siriuksesta tuntui ensimmäistä kertaa aikoihin, että asiat sujuisivat sittenkin hyvin.

He kävivät pöytään. Sirius joutui suureksi epäonnekseen istumaan Tinkan viereen; hänen toiselle puolelleen istui Lily. James ja Remus valtasivat paikat pöydän päädyissä, kun taas Ralph, Arianna ja Cinnamon istuivat pöydän toisella puolella. Ralph Siriusta vastapäätä, mikä ei erityisemmin helpottanut hänen oloaan. Hänestä tuntui kaiken aikaa siltä, että Ralph hautoi jotakin ilkeää hänen päänsä menoksi. Sirius naurahti mielessään - ikään kuin miehellä olisi ollut mitään aihetta mustasukkaisuuteen.
Lily piti huolen keskustelusta. Tietenkin; he kaikki olisivat varmasti olleet pulassa ilman tuota viehättävää punapäätä, joka ymmärsi heidän kaikkien tunteita niin hyvin ja huolehti siitä, ettei kukaan heistä ehtinyt tuntea oloaan epämukavaksi. Ainakin tyttö yritti. Sillä hetkellä Siriuksesta tuntui siltä, etteivät mitkään maailman teot olisi saaneet häntä tuntemaan oloaan täysin luonnolliseksi. Häntä melkein nauratti, kun hän vain ajatteli, mitä heidän kaikkien ystävyydestä oikein oli tullut. Aluksi oli ollut vain he Kelmit ja heidän tyttöystävänsä; nyt oli Tinka, josta kukaan ei oikeastaan pitänyt, sekä Ralph, josta he pitivät vielä vähemmän.
  “Miten Auroriakatemiassa on sujunut, Sirius?” Arianna kysyi ystävällisesti pöydän toiselta puolelta. Tytön hymy oli aito, mutta hänen silmänsä olivat jollakin tapaa… persoonattomat. Sirius nielaisi ja laski haarukan lautaselleen.
  “Oikein hyvin, kiitos kysymästä”, hän vastasi kuin olisi puhutellut hyvänpäiväntuttua, eikä jotakuta, joka oli kerran rakastanut häntä kenties enemmän kuin kukaan toinen ikinä. “Opin Romaniassa paljon. Sarvihaara ainakin tietää sen.” Sirius virnisti omahyväisesti parhaalle ystävälleen.
  “Älä muistuta”, James nurisi.
  “Mitä sinä teit?” Remus kysyi huvittuneesti hymyillen.
  “Annoin hänelle köniin“, Sirius vastasi yksinkertaisesti. “Hän vältteli katsettani koko päivän.”
  “No, luuletko, että minusta on hauskaa nähdä, kuinka aseveljeni on äkkiä kammottavasti minua edellä?” napautti James. Poika kolautti lasinsa voimalla pöytään. “Minä luulin, että meidän oli tarkoitus oppia kaikki yhdessä!”
  “Hyvä on”, Lily sanoi nopeasti. “Puheenaiheenvaihdos. Arianna, Ralph, miten hääsuunnitelmat sujuvat?”
  “Loistavasti”, Ralph vastasi. “Olemme tietenkin palkanneet hääsuunnittelijan auttamaan, jotta kaikki sujuisi kunnolla.”
  “Niinpä tietenkin“, Cinnamon mutisi puoliääneen. Sirius ei sanonut mitään.
Näytti siltä, että päivällisestä oli tulossa tuskallisempi kokemus kuin hän oli osannut kuvitellakaan.

Päivällisen jälkeen sekä Cinnamon että Peter lähtivät omille teilleen - Cinnamon tapaamaan Alessandroa, Peter jonnekin, mistä poika ei halunnut puhua, joskin Sirius oli melko varma siitä, että asialla oli jotakin tekemistä Admiren kanssa. Vaikka Peter piti onnellista naamiota tiukasti kasvoillaan, ei tarkkanäköisen ollut vaikeaa nähdä, kuinka kärsimyksen jäljet hiipivät silloin tällöin pojan sinisiin silmiin ja poika rutisti silmänsä kiinni.
Toiset siirtyivät olohuoneeseen. Sirius tunsi olevansa täysin väärässä paikassa katsellessaan, kuinka hänen ystävänsä asettuivat yksi toisensa jälkeen tyttöystäviensä luokse. Remus ja Tinka tutkivat ihmissusioppaita, Lily ja James nahistelivat edelleen keskenään ja mitä tuli Ariannaan… Sirius todella toivoi, että tyttö olisi muistanut, miten ei kuulunut käyttäytyä entisten poikaystävien edessä. Jos hän ei olisi tuntenut Ariannaa paremmin, hän olisi epäillyt tytön tekevän niin tahallaan.
  “Mitä Rapakon Palloseuralle kuuluu?” Sirius kysyi tehdäkseen lopun siitä epämääräisestä yksinäisyyden tunteesta, joka kalvoi tietään hänen ytimiinsä.
Arianna vapautti itsensä Ralphin kuristuskäärmeotteesta. Vaivaantuneisuus häivähti tytön suurissa silmissä. “Me olemme talvilomalla, kai sinä sen tiedät? Ottelutauko.”
  “Mutta kai teillä harjoituksia on?” painosti Sirius.
  “No… on”; Arianna sanoi vaikeasti ja kiemurteli tuolillaan. “Mutta minä olen vähän miettinyt, että lopettaisin koko pelaamisen.”
KLONK. Ranskankielinen kirja, jota Sirius oli hypistellyt käsissään, putosi lattialle kovan kolahduksen kera. Ääni kaikui dramaattisesti äkisti vaienneessa huoneessa.
  “Sinä lopettaisit pelaamisen?” Sirius huudahti. “Et voi olla tosissasi! Olet parasta, mitä Rapakon Palloseuralle on tapahtunut aikoihin!”
  “Sellaisella ei ole enää merkitystä minulle“, Arianna vastasi vakavasti ja oikaisi shaaliaan olkapäillään. “Ralph on sitä mieltä, että urheileminen saattaa lietsoa minun syömishäiriöni uuteen liekkiin. En halua sellaista.”
Sirius naurahti katkerasti. Milloin tahansa aiemmin hän olisi ollut riemuissaan kuullessaan Ariannan puhuvan noin järkevästi. Nyt se vain sai hänet tuntemaan olonsa katkeraksi, katkeraksi ja vanhaksi ja tyhjäksi. Hän ei enää tuntenut Ariannaa.
Äkkiä häntä ahdisti. Hän ei halunnut seurata sivusta, kuinka hänen entinen tyttöystävänsä pilasi hänen elämänsä.
  “Minä menen ulos“, hän mutisi ja nousi ylös sohvalta.

Juurikaan ajattelematta Sirius suunnisti Talvahallankujan kulmalle pienen kioskin luokse. Hän tunnusteli kolikoita kasvoistaan, otti esille muutaman sulmun ja pyysi tupakkaa. Järjenääni hänen sisällään käski häntä unohtamaan koko jutun - hän ei ollut koskaan ennen polttanut lukuunottamatta sitä päivää, jolloin oli karannut kotoa. Silloinkin hän oli tehnyt sen kokeilumielessä ja katunut katkerasti jälkeenpäin. Hän nauroi omille ajatuksilleen; katua hän voisi nytkin, mutta ainakin sillä olisi silloin jokin tarkoitus.
Syvällä omissa ajatuksissaan Sirius repi kuoren pois savukepakkauksen päältä ja sormeili askia levottomana. Sen kyljessä oli pääkallon kuva ja yksi niistä naurettavista teksteistä, joilla rikkaat ja hyväosaiset pyrkivät aina kontrolloimaan muiden käytöstä. ‘TUPAKKA TAPPAA’, askin kyljessä luki. No, niin teki särkynyt sydänkin. Sirius muunsi kiireesti yhden savukkeista tupakansytyttimeksi ja napsautti liekin sen päähän työntäen tupakan suuhunsa. Kitkerä savu tunkeutui hänen keuhkoihinsa ja tukehdutti häntä; hän yski ja kakoi tuntiessaan vellovan tunteen vatsanpohjassaan, ikään kuin häntä olisi oksettanut. Urheasti hän kuitenkin sytytti toisenkin savukkeen tumpaten samalla edellisen kengänkärkensä alle.
  “Onko tuo jokin kokeilu?” tytön sarkastinen ääni lausahti lähettyviltä. “Testaatko, montako tarvitset, ennen kuin kuolet?”
Sirius kääntyi ympäri ja kohtasi ilmeettömästi Ariannan kiinteän katseen. “On sitä pahempiakin kuolintapoja.”
  “Niin varmasti“, Arianna naurahti ja asteli lähemmäs. Hänen valkoiset vaatteensa näyttivät hohtavan pimeydessä, kun hän pysähtyi Siriuksen eteen ja tupakansavu kietoi heidät molemmat tiukasti sisäänsä. Sirius näki paheksuvan pilkahduksen Ariannan silmissä ja työnsi uhmakkaasti uuden savukkeen huuliensa väliin.
  “Vakavissaan, Sirius, etkö voisi lopettaa?”
  “Miksi ihmeessä?” Sirius naurahti ja vilkaisi merkitsevästi ympärilleen. “Ei täällä ole tyttöjä, joiden kanssa olisin aikeissa ajautua lähikontaktiin, vai mitä?”
Silloin se tapahtui. Vastaamisen sijasta Arianna tarttui hänen niskahiuksiinsa ja veti hänen päänsä alas suudellen häntä lujasti huulille. Sirius tiesi, että hänen olisi pitänyt tempautua irti. Hän ei ollut niitä miehiä, jotka koskivat toisten kihlattuihin. Miehiä. Ajatus räsähti ikävästi hänen korvaansa. Silti, ehkä se oli jollakin tapaa totta - ehkä hän oli kasvanut pojasta mieheksi jossain välissä - silloin, kun oli kostamisen sijasta päättänyt päästää irti Ariannasta. Nyt irtipäästämisestä ei kuitenkaan näkynyt jälkeäkään. Sirius yritti kyllä kaikkensa, mutta hän ei pystynyt työntämään Ariannaa kauemmas itsestään, joskaan ei hän vetänyt tyttöä lähemmäskään. Hän yksinkertaisesti… oli. Hän oli ja tunsi tavalla, jota ei Romaniassa oleskellessaan ollut uskonut edes mahdolliseksi.
  “Sinä taidat olla seonnut”, Sirius totesi, kun Arianna oli irrottanut otteensa ja hän alkoi saada järjenrippeitään koottua yhteen. “Mitä Ralphille tapahtui, Arianna?”
  “Ralph jäi Lilyn ja Jamesin luokse”, Arianna kuiskasi.
  “Tiedät kyllä, mitä tarkoitan.”
  “Niin tiedän. Mutta en voi sanoa sitä, Sirius, minä halusin vain… minä halusin vain…” Ariannan silmät kyyneltyivät ja hän vangitsi Siriuksen sormet omiensa lomaan puristaen niitä tiukasti. “Sinä et ymmärrä tätä. Ei Ralphin kanssa aina helppoa ole.”
  “Kuule, minä en halua kuulla mitään sinun ja Ralphin suhteesta - “ Sirius aloitti, mutta Arianna keskeytti hänet.
  “Ralph rakastaa minua, Sirius, ja hän haluaa naimisiin minun kanssani. Hän vain… hän vain... tämä on huono ilta kaikin puolin. Ralph… hän…”
  “Ralph mitä?” Sirius tiukkasi, kun Ariannan ääni sortui ja tyttö vavahti.
  “Ralph ei ollut ollenkaan iloinen kuullessaan, että sinä tulit takaisin Englantiin.”
  “Mitä hän teki?”
Arianna värähti. Hitaasti, hyvin hitaasti tyttö riisui lumivalkean, pörröisen shaalin olkapäiltään ja liu’utti mekkonsa toisen olkaimen alas vetäen pukuaan alaspäin. Sirius tuijotti tyttöä suu kuivana. Oliko tämä seonnut?
Varsin pian vaikutti kuitenkin siltä, ettei Ariannalla ollut minkäänlaisia taka-ajatuksia. Hän veti mekkoaan alemmas ainoastaan sen verran, että tuli paljastaneeksi rintakehänsä sileän, valkean ihon ja siihen uurtuneen punoittavan, syvän, turvonneen jäljen, joka näytti nyrkin iskulta. Sirius tunsi vihan kohoavan sisällään ja kärventävän häntä sisältäpäin kuin helvetin lieskat.
  “Ralph… hän teki tuon?”
Arianna nyökkäsi hiljaisena ja pukeutui jälleen. Shaaliin kääriytyessään tyttö näytti äkkiä hyvin pieneltä ja onnettomalta, ja kaikki unohtamista koskevat ajatukset, joita Siriuksella oli ollut, katosivat sinä silmänräpäyksenä. Hän kirosi äänettömästi mielessään. Oli Ralphillakin ajoitus, hän ajatteli katkerana - jos hän vain olisi saanut kävellä pois paikalta tänä iltana, hän olisi pystynyt hyväksymään Ariannan päätöksen, siitä hän oli varma. Nyt hän tunsi lukkiutuneensa tyttöön entistäkin tiukemmin kahlein. Jos hän ei olisi tiennyt Ariannan olevan syytön, hän olisi saattanut vihata tyttöä.
  “Voi Merlin”, Sirius sanoi käheästi, oikeita sanoja löytämättä. “Voi Merlin… miten sinä olet yhä… miten sinä olet…”
  “Yhä Ralphin kanssa? Minähän sanoin. Minä rakastan häntä, Sirius. Mutta minä rakastan myös sinua.”
Kyyneleet silmissään tyttö kohotti Siriuksen käden huulilleen ja suuteli pojan rystysiä. Sitten, äänettömästi, hän antoi Siriuksen käden valahtaa otteestaan, kääntyi ympäri ja liukui osaksi sitä pimeyttä, josta oli vain hetkeä aiemmin ilmestynytkin.
Sirius ravisti päätään sekavin mielin ja upotti kätensä taskuunsa. Luoja, hän tarvitsi uuden savukkeen!

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #55 : Maaliskuu 02, 2007, 21:32:38 »
50.osa - Kuka pelkää mustaa mieltä?
10.3.1979

Angie Lennox oli VVV:n uusin vakooja - niin nuori, niin viattoman näköinen ja niin ilmeisen ihastunut Alessandro Visardoon, ettei Lily vaivautunut edes teeskentelemään yllättynyttä, kun Alessandro maanantaiaamuna talutti Angien kirjastoon ja ilmoitti tytön olevan uusin lisäys heidän salaisessa vakoojaympyrässään. Hän silmäili tyttöä epäilys sydämessään. Angie ei voinut olla kuuttatoista vuotta vanhempi, eikä sen ikäinen tyttö selviäisi ikinä Mikaja Thorntonia vastaan. Lily pelkäsi naista itsekin ja hän sentään oli ollut vuosikurssinsa parhaita oppilaita Tylypahkassa.
  “En ole varma, onko tämä kovin hyvä ajatus, Alessandro”, Lily sanoi mitellessään katseellaan pitkänhuiskean italialaisen vierellä seisovaa tyttöä. Angie Lennox oli pitkä, paljon häntä itseään pidempi, ja tytöllä oli hiekanväriset hiukset ja kellertävät silmät. Hänen rohtuneilla huulillaan välkkyi ujo hymy ja hänen silmiään ympäröivät suttuiset, poskille levinneet rajaukset. Hän näytti siltä kuin olisi asunut vasten tahtoaan kadulla hieman liian pitkään, ja ehdottomasti siltä, ettei milloinkaan selviäisi Mikaja Thorntonia vastaan. Alessandro oli todellinen typerys ottaessaan tytön mukaan Mikajan selän takana toimivien vakoojien ryhmään. Tyttöhän tulisi tapetuksi alta aikayksikön, Lily arvioi mielessään aavistuksen verran säälien.
  “Ei minulla ole mitään sinua vastaan, Angie“, Lily lisäsi vikkelästi nähdessään Angien ilmeen venähtävän. “Sinä vain… tiedätkö sinä varmasti, mitä oikein olet tekemässä? Me toimimme Mikajan selän takana. En lainkaan epäile sitä, että hän ei tappaisi jokaista, jonka saa tästä kiinni.”
  “Rauhoitu, Lily”, myhäili Alessandro. “Luottaisit tyttöön edes vähän!”
Lily silmäili Angieta päästä varpaisiin ja totesi mielessään, ettei Alessandron pyyntö olisi niitä kaikkein helpoimpia toteutettavia. Alessandro huokaisi ikävystyneesti.
  “Angie, kerro hänelle!”
  “Kerro minulle mitä?” Lily kysyi varautuneesti puristaen tiukasti kirjaston pölyttynyttä pöytää otteessaan. Tilanne ei erityisemmin miellyttänyt häntä. Saapuessaan sinä aamuna Vakoiluverkostoon hän oli odottanut löytävänsä aina yhtä pahantuulisen Alessandron, aina yhtä paljon pölyä ja aina yhtä paljon hyödyttömiä, mutta mielenkiintoisia arvoituksia. Sen sijaan häntä tervehdittiinkin leijonan, enkelin ja maksullisen naisen sekoitusta muistuttavalla omituisuudella, joka Alessandron mukaan kuului heidän työryhmäänsä. Sellainen olisi saanut kenet tahansa pahalle tuulelle, Lily tuumi.
Angie ravisti tuuheaa, leijonanharjaa muistuttavaa tukkaansa ja hymyili ujosti. “Alessandro löysi minut Trikiasta.”
  “Trikiasta?” Lily toisti ilmeettömästi. “En ole koskaan kuullutkaan.”
  “Se taas johtuu siitä, että sinulla on vielä paljon opittavaa vakoojana”, Alessandro pisti väliin. “Olet valittanut kaiken aikaa, ettei sinulla ole aavistustakaan siitä, miksi kuolonsyöjät ovat niin kiinnostuneita Lucy Wright-X:n tyttärestä. Et ole kuitenkaan vaivautunut edes ottamaan selvää tytön vanhempien taustoista.”
  “Miten minä olisin voinut tehdä niin?” hiilestyi Lily. “Lucy on omituinen ja Jude on ranskalainen!”
  “Ja sinä kuulostat pikkutytöltä. Aikuistuisit nyt, Lily!”
Lily risti käsivartensa rinnalleen ja tuijotti Alessandroa riidanhaluisena. Hän piti tilanteesta hetki hetkeltä vähemmän. Aina tähän saakka hän oli ollut selvästi Alessandron suosikkityttö koko Vakoiluverkostossa, ja nyt mies nousi vastustamaan häntä jonkin... jonkin tuntemattoman pikkutytön vuoksi. Lilyn järkevämpi puoli varoitti häntä käyttäytymästä naurettavasti, mutta siinä pisteessä hänen oli hyvin vaikea hillitä itseään. Hän nykäisi itselleen tuolin ja irvisti kuullessaan tuolinjalkojen raapivan ilkeästi kulunutta puulattiaa.
  “Omituisuus tai ranskalaisuus ei häiritse kunnollista vakoojaa. Mutta en minä sinulle saarnaa”, Alessandro sanoi.
Lily tuhahti.
  “Ihan totta, en. Minä vain päätin viedä asioita eteenpäin sinun selkäsi takana. Pengoin vähän sekä Langloise-Riouxin että hänen vaimonsa asioita... tapasin muutamia sukulaisia… kiristin… kiskoin luurankoja komerosta... sitä tavallista, tiedäthän”, Alessandro lopetti ilottomasti hymyillen.
  “Ja…?” kannusti Lily.
  “No, Langloise-Rioux osoittautui täysin hyödyttömästi tapaukseksi. Ei se sinänsä minua yllätä, mutta silti… lyhyesti sanottuna hän on koko lapsuutensa Ranskassa elänyt nahjus, joka puhuu vähän ja silloinkin vääriä asioita… hänen sukulaisensa sanoivat, ettei hän olisi ikinä hakenut Auroriakatemiaan, ellei hänen äitinsä olisi vaatinut sitä. Ranskan mukamasaatelisia”, Alessandro pärskähti halveksuvaan sävyyn ikään kuin pelkkä ajatuskin olisi ollut hänestä äärimmäisen vastenmielinen. “Joka tapauksessa, olen melko varma siitä, ettei Langloise-Riouxin menneisyydessä ole mitään sellaista, mikä saattaisi kiinnostaa Voldemortia… pikemminkin hän on vain mennyt sekaantumaan väärään tyttöön. Kun taas Wright-X on paljon mielenkiintoisempi tapaus… tyttö on jästisyntyinen ja sanalla sanoen täysin kajahtanut.”
  “Et voi olla tosissasi”, Lily tokaisi latteasti muistellen niitä lyhyisiä välähdyksiä Lucysta, joista oli päässyt osalliseksi. Ensimmäisenä hän muisti Lucyn tapaninpäivältä, jolloin tyttö oli itkenyt hillittömästi jouduttuaan auttamaan Red-petoksessa. Muisto ei ollut niitä onnellisimpia ja niinpä Lily karkotti sen nopeasti.
  “Wright-X tulee rikkinäisestä kodista. Isä jättänyt äidin varhaisessa vaiheessa, ei sisaruksia. Mielenkiintoisinta on, että koko äidinpuoleinen suku on kotoisin tästä kylästä - Trikiasta”, Alessandro luetteli monotonisella äänellä. “Se on pelkkä pahainen jästikylä, oikein säälittävä tapaus. Wrightin suvulla on siellä suuri kartano, on ollut jo vuosisatojen ajan. Kävin itse katsomassa kartanoa. Se on oikea lahonnut rähjä ja kaiken lisäksi tyhjillään.”
  “Tyhjillään?”
  “Katsohan, Lily-pieni, koko kartanossa on asunut kerrallaan vain yksi Wrightin suvun jäsenistä. Ei koskaan enempää. No, onhan se sen verran helvetillinen loukko, etten itsekään varmasti olisi jäänyt sinne, mutta siksi herääkin kysymys, miksi talossa ylipäätänsä asui ketään? Ei kai yhden ihmisen voimin pidetä kokonaista kartanoa pystyssä… ei 1600-luvulla eikä meidän ajassamme. Minun teoriani on, että asukkaat ovat huolehtineet jostakin… vahtineet, kenties. Halusin tietää asiasta lisää, joten etsin käsiini tämän Angien - “ Alessandro väläytti ihastuttavan hymyn vasemmalla puolellaan seisovalle tytölle ja tuuppasi tätä eteenpäin niin, että tyttö horjahti suoraan Lilyn eteen. Lily ojensi vaistomaisesti kätensä pitääkseen Angieta pystyssä. Angien kämmenen iho tuntui omituiselta, yhtä aikaa sileältä ja ryppyiseltä. Katsoessaan tarkemmin Lily näki sen olevan palanut ja äkkiä hän ymmärsi paljon paremmin, miksi Alessandro näytti viihtyvän niin hyvin Angien seurassa. Cinnamon-parka…
  “Minä poltin käteni kartanolla”, Angie sanoi ujosti ja sujautti molemmat kädet velhonkaapunsa taskuihin.
  “Tytön äiti on työskennellyt kartanolla koko ikänsä.”
Angie tuhahti. “Raatanut orjana, pikemminkin! Ja minä olin hänen pikku apulaisensa.”
  “No, asia on niin, että tämä pikku apulainen tässä - “ Alessandron äänensävy sai Angien punastumaan. “ - tietää siitä kartanosta enemmän kuin kukaan muu. Sen jälkeen kun hänen äitinsä oli kertonut hänestä, metsästin häntä varmasti kissojen ja koirien kanssa. Angie oli vielä koulussa.”
  “Norjassa”, Angie pisti väliin. “Minulla on kaukaisia sukulaisia siellä.”
Lily tuijotti Alessandroa ällistyneenä. “Menitkö sinä Norjaan?”
  “Etkö sinä muka halunnut selvittää tämän arvoituksen?” Alessandro kysyi rauhallisesti.
  “On epäkohteliasta vastata kysymykseen kysymyksellä.”
  “Nyt sinä kuulostat Cinnamonilta.”
  “Kuka on Cinnamon?” Angie uteli.
  “Ei kukaan”, Alessandro sanoi samaan aikaan kun Lily tokaisi:
  “Alessandron tyttö.”
  “Ai”, Angie mumisi ja tuijotti varpaitaan. Alessandro vilkaisi Lilyä vihaisesti, mutta tyttö teeskenteli kääntäneensä huomionsa johonkin kirjahyllyn lukuisista teoksista. Koko tilanne ärsytti häntä ja Alessandro oli vain saanut mitä ansaitsi ryhtymällä punomaan juoniaan hänen selkänsä takana. Juden ja Lucyn asiat olivat hänen mielestään ennen kaikkea hänen vastuunsa, eikä hän ollut milloinkaan ollut tyttö, joka perääntyi lupauksistaan.
  “Palataan takaisin asiaan”, murahti Alessandro. “Minä siis noudin Angien koulusta ja takaisin Trikiaan. Hän näytti minulle paikkoja siellä, ja mikä parempaa, hän voi kertoa meille monenlaista.”
  “Minä muistan Lucyn äitini tarinoista”, Angie pisti väliin. “Tai Lucy-neidin, niin kuin häntä silloin kutsuttiin.”
Lily katsoi tyttöä ihmeissään. Mistä lähtien kartanoissa oli ollut palvelijoita ja neitejä vielä 1950-luvulla? Hän teki kaikkensa kuvitellakseen Lucy Wright-X:n kalliin kartanon tyylikkääksi pikkuneidiksi pitseissään ja leningeissään, mutta pelkkä mielikuva tytön uskomattomista korkokengistä, revityistä sukkahousuista ja vihreäraitaisista hiuksista sai kuvitelman muuttumaan oksanhaaran tavoittaneeksi saippuakuplaksi.
  “En minä häntä palvellut. En ollut edes syntynyt silloin, kun Lucy asui kartanossa. Mutta äiti palveli heitä”, Angie kiirehti jatkamaan, kun Lily pysyi itsepintaisesti vaiti. Jollakin tasolla Lilystä tuntui, että tuo miellyttämisenhaluinen tyttö halusi ansaita hänen hyväksyntänsä, eikä ajatus miellyttänyt häntä vähääkään. “Äiti sanoi aina, että Lucy oli kamalan hankala lapsi. Suloinen, kyllä, mutta ei ikinä hiljaa, ja heti kun hän oppi kävelemään hän  oli aina väärässä paikassa, hajotti astioita ja äiti sai syyt niskoilleen - “
Alessandro rykäisi. “Eksyt nyt asiasta.”
  “Anteeksi.” Angie sormeili levottomana hiekanväristä tukkaansa. “Minun siis piti sanoa, että Lucy muutti pois kaupungista, kun hän oli kolmevuotias. Ei sinne jäänyt muita kuin hänen tätinsä, ja se tätikin lähti pian. Sen jälkeen kartano on ollut autiona, mutta äiti käy yhä siivoamassa sitä. Minä käyn myös, silloin tällöin. Minulla on avaimet melkein joka huoneeseen, katsokaa - “ tyttö otti taskuistaan raskaan metalliavaimen, jonka avaimenperään oli painettu tinasta valmistettu korppivaakuna. “Vaikka ei siellä kartanossa mitään ihmeellistä ole, jos sitä kuvittelette. Pelkkä tavallinen, koinsyömä kartano.”
  “Mutta siinä tavallisessa, koinsyömässä kartanossa on jotakin, mikä kiinnostaa Voldemortia”, Alessandro sanoi lujasti. “Minulla on jo vahva aavistus siitä, mitä se on. On ollut jo kauan.”
  “No?” hoputti Lily.
Tytön suureksi pettymykseksi mies ravisti tummaa poninhäntäänsä. “En puhu siitä, ennen kuin olen täysin varma. Se on liian... no, se ei sovi sinulle.”
  “Sinä et voi pimittää asioita minulta tuolla tavalla!” Lily huudahti.
  “Voin jos haluan!” tuiskautti Alessandro. Kumpikaan heistä ei kiinnittänyt enää mitään huomiota Angieen, joka tarkkaili tilannetta vaivautuneena kellertäviä silmiään räpäyttämättäkään.
Lily pudisti päätään hetki hetkeltä vihaisempana. “Sinä olet ärsyttävä ja ylisuojeleva, Alessandro Visardo! Minä yritän tehdä työtäni!”
  “Ja minä yritän estää sinua ajautumasta poluille, joille et voi mennä!” Alessandro karjaisi takaisin.
  “Merlin, hellitä vähän, Alessandro!” Lily huusi painaen kädet lanteilleen. “Sinä et ole minun isoveljeni! Minä en ole Ema, eikä sinun tarvitse vartioida minua kuin mikäkin vahtikoira! Tällä tavalla sinä vain tuhoat kaiken! Sinä - “
  “Riittää! Liikut vaarallisella alueella!”
  “Voi hyvä!”
Alessandro pudisti päätään inho jokaiseen kalvakkaan piirteeseensä uurtuneena. Liian myöhään Lily tajusi, että oli mennyt rikkomaan kaikkein tärkeintä tabua heidän välillään. Hän oli lausunut ääneen Eman nimen. Hän avasi suunsa puhuakseen, pyytääkseen anteeksi tai pakottaakseen väärät sanat alas kurkustaan, miten vain, mutta silloin oli jo liian myöhäistä. Alessandro oli jo kääntynyt ympäri ja harppoi ulos huoneesta Angie kannoillaan kuin tyttö olisi ollut omistajastaan eksynyt sylikoira. Lily lysähti syvemmälle tuoliinsa ja kuunteli, kuinka Alessandron raskaiden askelten pitkä, vakaa kaiku katosi VVV:n käytäville. Mitä hän oli oikein mennyt tekemään? Ja minkä ihmeen vuoksi?
  “Taitaa olla ongelmia paratiisissa”, Mikajan vahingoniloinen ääni kihersi läheisen kirjahyllyn takaa. Lily jäykistyi paikoilleen ja kohtasi verivihollisensa sadepäivää muistuttavien silmien katseen. Hän ei koskaan lakkaisi hämmästelemästä sitä tapaa, jolla Mikaja osasi ilmestyä Velhojen Vakoiluverkoston tyhjyydestä täysin odottamatta. Vanha rakennus todella oli Mikajan valtakuntaa, halusi Alessandro myöntää sitä tai ei. Vuosien aikana tuo puolihullu nainen oli ehtinyt löytää kaikki löytämisen arvoiset salakäytävät ja punoa omat verkkonsa talon verkkojen lomaan.
  “Joskus on ongelmia”, Lily vastasi jäykästi ja nousi ylös tuoliltaan keräten tavaransa. “Hauskaa päivänjatkoa, Mikaja.”
  “Ei niin nopeasti!”
Lily oli ollut jo matkalla huoneen ovelle, kun hoikat, luurankomaiset sormet puristuivat hänen kurkulleen ja pitelivät häntä aloillaan. Hän ei uskaltanut hengittää; hänet ympäröi Mikajan oma, kärsimyskukkaa muistuttava ominaistuoksu, sekä vanhentuneen liköörin haju. Hän yritti kiemurrella irti naisen otteesta.
  “Muista tämä, punapää”, nainen sähisi ja veti hänen päätään taaksepäin niin, että hengittäminen muuttui entistäkin vaikeammaksi. “Minä tiedän, että sinä ja Visardo suunnittelette jotakin. Ja minä tiedän, että se jokin on tarkoitettu minulle. Mutta teidän on turha kuvitella, että pystytte tuhoamaan sen kaiken, mitä minä olen täällä saanut aikaan… minä tuhoan teidät ennemmin. Jonakin yönä, kun nukut onnellisesti sängyssäsi rakkaan aviomiehesi kanssa… jaa-a, saattaa käydä niin, että veitseni lipsahtaa väärään paikkaan, etkä sinä herääkään enää seuraavana aamuna. Tiedätkö, se olisi sitten kammottavan surullista?”
Lily väänsi väkivalloin Mikajan hämähäkkimäisen käden kaulaltaan ja pakeni ulos huoneesta sydän kurkussa hakaten. Hän olisi mielellään uskotellut itselleen, että Mikajan uhkaukset olivat merkityksettömiä ja ettei nainen koskaan toteuttaisi niitä, mutta sillä hetkellä se oli hyvin vaikeaa.

Lily vapisi edelleen sisäisesti kävellessään Viistokujaa pitkin kohti Remuksen ja Siriuksen asuntoa myöhemmin iltapäivällä. Hän aavisti jo, että James oli mennyt ystäviensä luokse, sillä poikaa ei ollut näkynyt kotona - ei, vaikka Lily todella tarvitsi hänen seuraansa. Tyttö upotti kätensä syvälle myrkynvihreän kaapunsa taskuihin ja tunnusteli niiden pohjalla olevia esineitä yrittäen rauhoittua. Avaimet, kaulaketju, pergamentinpalanen, nappi… Miten päivä olikaan saattanut alkaa niin surkealla tavalla? Ensin Angie, sitten Alessandron suuttumus, sitten Mikaja… Lilystä tuntui kuin hän ei olisi osannut tehdä mitään oikein. Vaikka oli vikaa kyllä ollut Alessandrossakin, hän ajatteli äkäisesti hengittäessään sisäänsä Viistokujan kirpeää talvi-ilmaa. Kevätauringon ensimmäiset heikot säteet loistivat hänen kasvoilleen lämmittämättä juurikaan. Silti Viistokuja oli muuttumassa loskaiseksi ja liukkaaksi, kuten joka kevät. Tänä keväänä vain kujalla ei ollut juuri ketään näkemässä tapahtumaa. Sota eteni ja katu autioitui päivä päivältä. Vasta edellisenä päivänä Pikkuhirttivaaraan lähetetty Feeniksin Killan partio oli kokenut julman lopun. Carlos Niittu oli saanut surmansa ja sekä Sturgis Podmore että Emily Twain olivat joutuneet Pyhän Mungon kriittisten tapausten osastolle. Vaikutti siltä, että kumpikin toipuisi aikanaan, mutta se ei juuri Lilyä lohduttanut. Mitä kauemmin hän ajatteli asiaa, sitä enemmän hänestä tuntui siltä, että jotenkin, jollakin ihmeellisellä tavalla kuolonsyöjät olivat tienneet tiedustelupartion saapumisesta.
Lily karisti ajatuksen mielestään ja nopeutti askeleitaan. Hänen kengänkärjistään tirskahteli vettä vasten hänen sukkiaan, ja jalkoja paleli. Hän mietti, mistä mahtoi johtua se tosiasia, että masentuneena ihminen näki poikkeuksetta koko maailman harmaana. Olisiko hänen pitänyt jäädä Vakoiluverkostoon ja pyytää anteeksi Alessandrolta? Hän oli sanonut aivan väärät asiat. Vaikka ei Alessandrokaan kyllä ollut juuri tilannetta parantanut tuodessaan sen Angie-tytön VVV:hen. Lily tuhahti.
Saapuessaan Viistokujan ja Iskunkiertokujan kulmaukseen hän oli aikeissa juosta sen ohitse kuten aina ennenkin. Äkkiä Iskunkiertokujan kivimuuriin nojaileva henkilö kuitenkin kiinnitti hänen huomionsa ja pysäytti hänet paikoilleen. Se oli Sirius - mutta miksi ihmeessä poika olisi Iskunkiertokujalla? Tämähän pääsisi pian hengestään! Lily oli kahden vaiheilla siitä, pitäisikö hänen syöksyä kiskomaan poika pois, vai kävellä ohi ja teeskennellä, ettei ollut tätä koskaan nähnytkään. Hän ei kuitenkaan päässyt päätöksenteossaan puusta pitkään, ennen kuin Siriuksen luokse jo ilmestyi toinen hahmo, yhtä lailla pitkä, mutta vaaleatukkainen ja viiksekäs. Ralph! Lily painautui varjoihin seuratakseen tilannetta sivusta.
  “En ymmärrä, miksi meidän pitää tavata tällä tavalla”, Ralph sanoi vahvalla skottiaksentillaan, joka oli räikeässä riidassa hänen muun olemuksensa kanssa. “Iskunkiertokujalla, Sirius. Tämä ei ole viisasta tällaisina aikoina.”
  “Se sopii yhteen sinun mustan mielesi kanssa, siksi”, Sirius vastasi ja kohensi hieman asentoaan niin, että nojasi edelleen rennosti seinään, mutta pystyi tarvittaessa syöksymään taisteluvalmiuteen hyvinkin nopeasti. Lily tunsi levottomuuden häivähtävän sydämessään kuin musta verho.
Ralph nauroi matalalla äänellä. “Yhäkö sinä vihaat minua, Sirius? Luulin sinun käsittäneen jo, ettei siinä ole mitään järkeä. Ihmiset eroavat ja rakastuvat uudelleen.”
  “Sinä vihaat minua, joten minulla on kaikki oikeudet vihata sinua”, Sirius vastasi helposti. Lilyä huolestutti, kun hän näki vallattoman pilkahduksen pojan harmaissa silmissä. Sirius Blackin tapauksessa se ei tiennyt koskaan hyvää.
  “Mikä saa sinut kuvittelemaan, että minä vihaisin sinua?”
  “Sinä löit Ariannaa kun kuulit, että minä olin tullut takaisin Englantiin.”
Lilyn sydän hypähti ja hän onnistui vain vaivoin estämään itseään paljastamasta, että oli kuullut koko keskustelun. Ralph… oliko Ralph lyönyt Ariannaa? Sitä oli vaikea uskoa. Lily ei ehkä tiennyt kovin paljon Ralphista, mutta sen hän tiesi, että mies oli psykologi ja vastusti väkivaltaa enemmän kuin kukaan muu miespuolinen ihminen, johon Lily oli elämänsä aikana törmännyt.
Ralph naurahti. “Vai niin hän siis sinulle sanoi.”
  “Mitä nyt? Pelottaako, kun minä sain tietää?”
  “Ei pelota, Black. Katsos, mitä Arianna ikinä sinulle kertoikin, se on valetta. Minä en lyönyt häntä mustasukkaisuuksissani”, Ralph sanoi painokkaasti.
Oli Siriuksen vuoro nauraa. Jo pelkästään kuuntelemalla sitä naurua Lily tajusi Ralphin olevan hyvin, hyvin pahoissa vaikeuksissa. Sirius kuulosti siltä kuin itse helvetin voimat olisivat seisoneet pojan edessä, ja poika olisi tiedostanut sen.
  “Älä valehtele, Ralph! Näin jäljet itse, enkä suoraan sanottuna usko, että hän olisi saanut niitä ovenkarmeista. Minä todella halveksun sinua, McCovanaugh! Tiedätkö, on tyttöjen asia tapella keskenään, jos he niin haluavat, ja miehet tappelevat keskenään, jos haluavat. Miehet eivät koske tyttöihin siinä mielessä. Luulisi psykologin tietävän sen.”
  “Sirius…” Ralph puri huultaan. “Minähän sanoin jo. Arianna valehteli sinulle.”
  “Voi Merlin, älä nyt viitsi!”
  “Totta se on. Etkö sinä käsitä, että hän vain pyörittää meitä molempia? Sinä et riittänyt hänelle, joten hän halusi minut. Nyt minäkään en riitä hänelle. Joten sen sijaan, että olisi iso tyttö ja tekisi päätöksen meidän väliltämme hän valehtelee meille molemmille. Onko mielessäsi käynyt kertaakaan, että hän olisi kertonut lyönnistä vain saadakseen sinut pysymään yhä kiinni itsessään?”
Sirius siirsi painoa jalalta toiselle, eikä ollut vaikeaa arvata, että ajatus tosiaan oli käynyt pojan mielessä. Lily painautui tiukemmin vasten kivimuuria ja kylmyys tuntui leviävän sen kautta jokaiseen hänen jäseneensä. Hänen varpaansa olivat aikaa sitten menettäneet tuntonsa. Silti hän ei voinut tehdä muuta kuin jatkaa kuuntelemista.
  “Minä en usko sinua“, Sirius kuiskasi käheästi. “Sinä olet pelkkä surkea valehtelija alusta loppuun.”
  “Minä voin vannoa sen sinulle, etten lyönyt Ariannaa”, sanoi Ralph ja miehen ääntä väritti epätoivo. “Voin vannoa sen sinulle… rikkumattoman valan kautta.”
Lily haukkoi henkeään. Kukaan ei uskaltanut vannoa rikkumatonta valaa, ellei ollut täydellisen varma asiastaan. Valan rikkominen johti poikkeuksetta kuolemaan. Siriuskin näytti tajuavan saman asian, sillä pojan ilme nytkähti ja hänen äänensä sai kokonaan toisenlaisen sävyn, kun hän puhui.
  “Vannoisitko sinä tosiaan rikkumattoman valan kautta?”
  “Haluatko sinä, että minä teen sen?“ Ralph kysyi oitis. “Voin tehdä sen heti paikalla, jos haluat.”
Sirius pudisti päätään. “Ei… ei se ole tarpeellista. Minä vain... minun täytyy ajatella tätä asiaa.”
  “Älä ajattele sitä liikaa, Sirius”, Ralph neuvoi isällisesti. “Päästä irti. Hän ei ole sinun arvoisesi.”
  “Miten sinä muka päästäisit irti? Tiedät itsekin, millainen hän on ja silti olet menossa naimisiin hänen kanssaan.”
  “Niin, mutta asiat muuttuvat, kunhan olemme naimisissa”, Ralph sanoi luottavaiseen sävyyn. “Arianna lopettaa huispauksen ja me muutamme takaisin minun lapsuudenkotiini Skotlantiin. On aika epätodennäköistä, että hän ajattelee sinua siellä, vai mitä?”
Lily haukkoi henkeään siinä missä Siriuskin.
  “Aiotko sinä raahata hänet pois Englannista?” poika rähähti. “Pakotatko sinä häntä lopettamaan huispauksen?”
  “Minun ei täytynyt pakottaa, minun tarvitsi vain pyytää. Huispaus on syypää kaikkiin hänen ongelmiinsa, Sirius”, Ralph sanoi kärsivällisesti. “Se ajoi hänet syömishäiriöön, ja sen tuoma julkisuus sai hänet kuvittelemaan, että hän voi pyörittää koko maailmaa.”
  “Oletko sinä hullu? Huispaus on koko hänen elämänsä! Et sinä - et sinä voi - voi noin vain manipuloida häntä lopettamaan!” Sirius takelteli, selvästi liian raivoissaan muodostaakseen kunnollisia sanoja. Ralph vain hymyili alentuvaa psykologin hymyään. “Sinä olet sairas, Ralph McCovanaugh.”
Sitten Sirius teki sen, mitä Lily oli kaiken aikaa pelännyt. Poika veti oikean käsivartensa taakse ja iski täydellä voimalla nyrkkinsä suoraan Ralphin vatsaan. Ralph taipui kaksin kerroin vatsaansa pidellen. Ei kuitenkaan kestänyt kauan, ennen kuin mies jo toipui ja syöksyi suoraan Siriuksen kimppuun. Lily tunsi jähmettyvänsä paikoilleen silkasta kauhusta. Ralph oli hyvä - liiankin hyvä Siriuksen kannalta. Lily ennätti juuri ja juuri näkemään, kuinka veri purskahti Siriuksen nenästä, ennen kuin hän viimein sai jalat alleen ja säntäsi Remuksen asunnolle hakemaan apua.

Kun Lily noin viittä minuuttia myöhemmin palasi paikalle James ja Remus mukanaan, oli tappelu jo ohi ja Sirius kyhjötti maassa hieroen olkapäätään kärsivä ilme kasvoillaan. Lily syöksähti pojan luokse.
  “Mitä tapahtui? Väänsikö hän sinun olkapääsi? Onko se murtunut?” tyttö kyseli.
Sirius sysäsi hänet kauemmas. “Äh. Minä vain löin häntä liian lujaa, siinä kaikki. Ei enempää uutisia länsirintamalta tänään”, poika lisäsi vinosti hymyillen ja näytti vasta sillä hetkellä tiedostavan Remuksen ja Jamesin läsnäolon.
  “Kuutamo, Sarvihaara… tämäpä mukavaa. Mitä te täällä teette?” Sirius hämmästeli sarkastisesti ja tunnusteli revennyttä huultaan.
  “Lily sanoi sinun joutuneen tappeluun. Taisit saada selkääsi”, Remus totesi myötätuntoisesti ja ryhtyi auttamaan Siriusta ylös maasta. “Hitto, sinä olet painava!”
  “Hitto, sinä kiroilit!” ihasteli Sirius.
  “Hän on raivostuttava jopa hakattunakin”, James mumisi toisesta suupielestään, ennen kuin siirtyi Siriuksen toiselle puolelle tukemaan poikaa. Poika ravisti hänet ärtyneenä irti.
  “Olen kyllä kävelykunnossa, kiitos vain! Se oli pelkkä tappelu!”
  “Pelkkä tappelu, jonka sinä ilmeisesti hävisit”, huomautti James.
Sirius mulkaisi. “Voi kiitos, Sarvihaara! En tiennytkään, että parhaiden ystävien elämäntehtävä on kääntää veistä haavassa!”
  “Sirius, tuosta ei ole mitään hyötyä”, Lily pisti väliin ystävällisesti. “Mennään vain takaisin teidän asunnollenne ja paikataan sinut, ja sitten sinä voit kertoa kaiken, vai mitä?”
Sirius näytti siltä, että olisi voinut vastustella pelkästä vastustelemisen ilosta, mutta varoittava ilme Lilyn kasvoilla sai hänet pysymään aloillaan ja nyökkäämään syvään huokaisten. Säilyttääkseen viimeiset ylpeytensä rippeet hän kuitenkin ravisti Remuksen käsivarren irti olkapäältään.
  “Sarvihaara, sinun olisi pitänyt miettiä kahdesti, ennen kuin menit naimisiin kanaemon kanssa”, Sirius jupisi, kun Lily lähti paimentamaan häntä kohti hänen ja Remuksen asuntoa.

  “No niin, veliseni, kerrohan nyt, mitä tapahtui”, James kehotti, kun Sirius oli istutettu turvallisesti sohvatyynyille ja Lily pyöri pojan ympärillä korjaillen parhaansa mukaan tämän haavoja taikasauvallaan. Sirius ärisi ja murisi kuin vesikauhuinen koira, ja pojan olkapäät nytkähtelivät, kun Lily hieroi lääkettä hänen haavoihinsa.
  “Ei se ollut mitään. Pelkkä erimielisyys vanhan kunnon Ralphin kanssa”, Sirius mutisi.
  “En taida nyt uskoa sinua.”
  “Ei sinun tarvitsekaan, James”, Lily sanoi kohottamatta katsettaan upouudesta ihmistilkkutäkistään. “Minä tiedän, mitä tapahtui. Ralph aikoo pyytää Ariannaa lopettamaan huispauksen ja viedä hänet häiden jälkeen Skotlantiin. Sirius ei ilahtunut.”
  “Tuo taitaa olla laimea ilmaisu”, Remus totesi huvittuneesti katsellessaan Siriuksen ruhjoutuneita rystysiä.
  “Äh, älkää te puuttuko asioihin, jotka eivät kuulu teille!” Sirius pärskähti ja työnsi Lilyn syrjään. “Pikkusisko, en minä olen neulatyyny, eli pidä nuo narusi kaukana minusta!”
  “Jonkun täytyy ommella sinun haavasi!” protestoi Lily.
  “Mutta se joku et ole sinä. Sinä et ole minun ikioma sairaanhoitajani, kiitos vain.”
Lily perääntyi sohvalle pahoilla mielin. Hän tiesi kyllä, ettei ollut hänen asiansa tuomita Siriusta. Poika oli kokenut kovia, ja kaiken lisäksi hävinnyt tappelussa. Ei ollut mikään ihme, ettei tämä ollut mikään varsinainen päivänsäde.
Sirius puristi kätensä nyrkkiin. “En tajua Ralphia! Hän on valmis raahaamaan Ariannan Skotlantiin asti vain päästäkseen kauas minusta.”
  “Hän on mustasukkainen”, James sanoi.
  “Niin, vaikka hänellä ei ole siihen mitään aihetta!”
  “Eikö?” Remus kysyi lempeästi.
Sirius tuijotti syliinsä, eikä vastannut. Sillä hetkellä Lily sai vahvistuksen sille tosiasialle, mitä oli arvellut jo kauan: vaikka Sirius ja Arianna väittivät kumpikin tahoillaan unohtaneensa toisensa, ei asia missään tapauksessa ollut niin. Lily huokaisi. Hän ei täysin ymmärtänyt, mitä oikein oli tapahtumassa. Sirius ei suostunut puhumaan asiasta, eikä Lily nähnyt Ariannaa enää niin usein, että olisi voinut asettaa tytön seinää vasten tämän aikeista. Arianna oli aina poissa. Tytöllä oli Rapakon Palloseuran harjoitukset, tapaamiset hääsuunnittelijan kanssa ja illalliset sellaisten ihmisten kanssa, joista Lily ei ollut koskaan kuullutkaan. Kyseessä olivat aina Ralphin tuttavat - hienot, rikkaat ihmiset, jotka pitivät syvällisistä keskusteluista viinilasien ja kynttelikköjen äärellä. Ei Lilyllä ollut varsinaisesti mitään sellaista vastaan; Arianna vain ei ollut sellainen tyttö. Tai ei ainakaan ollut ollut ennen.
Lily huokaisi. Ehkä oli aika päästää irti Ariannasta, lopullisesti.
  “Minä en halua puhua Ariannasta”, Sirius mutisi lopulta kohottamatta katsettaan.
  “Entä haluatko sinä puhua Ariannalle?” James tiedusteli järkevästi.
Sirius nauroi karusti. “Ja sinäkö luulet, että hän suostuisi puhumaan minulle sen jälkeen, kun hakkasin hänen sulhasensa?”
  “Minusta näyttää enemmänkin siltä, että hänen sulhasensa hakkasi sinut”, arvosteli Remus.
  “Niin, no... Tunne oli molemminpuolinen”, Sirius hymähti kuivasti ja ponnisteli ylös sohvalta hieroen kipeytynyttä kättään. Hän nappasi taikasauvansa ja ryhtyi paikkaamaan haavojaan oma-aloitteisesti toisten seuratessa sivusta vailla vastaanpanemisen mahdollisuutta. Sellainen Sirius Black yksinkertaisesti oli - hän ei suostunut kenenkään hoivattavaksi, oli kyseessä sitten henkisiä tai ruumiillisia vammoja. Toiset eivät voineet muuta kuin katsella kaukaa, kuinka hän repi itseään rikki yhä uudelleen, ja toivoa, että jonakin päivänä tuo typerä poika oppisi.
  “Mitä sinä aiot tehdä kyyhkyläiskaksikon suhteen tästä eteenpäin, veli?” James kysyi, kun painostavaa hiljaisuutta oli jatkunut liian pitkään.
Sirius ravisti venähtänyttä tukkaansa. “Minä en aio tehdä mitään. Olen tehnyt velvollisuuteni ja hakannut väkivaltaisen sulhasen. Jos Arianna haluaa jatkossakin olla yhdessä sen idiootin kanssa - “ poika puristi huulensa tiukaksi viivaksi. “Olkoon sitten niin.”
  “Olen pahoillani, Sirius”, Lily kuiskasi laskien kätensä pojan olkapäälle.
  “No, älä ole. Parempi näin kuin valvoa yökaudet odottamassa, että Arianna ehkä tarvitsee taas minun lohdutustani. Parempi, että hän lähtee Skotlantiin.”
  “Vaikka hänen minuutensa tuhoutuisi samalla?” Remus kysyi kulmiaan kohottaen.
  “Hänessä ei ole enää mitään tuhottavaa jäljellä. Enkä minä suostuisi hänen salaiseksi poikaystäväkseen, vaikka hän saapuisi rukoilemaan sitä henkihieverissä”, Sirius sanoi julmasti.
  “Koputa päätäsi”, neuvoi James. Sirius teki työtä käskettyä.
  “Päätä? Minä luulin, että puuta”, Lily kummasteli.
  “Niinhän se todellisuudessa menee, Lily”, Remus sanoi ystävällisesti. “Mutta Siriuksen tapauksessa ne kaksi ovat yksi ja sama asia, joten tuo todella säästää meiltä sopivan puun etsimisen vaivan. Usko minua.”

Päivän tapahtumat sekoittuivat yhdeksi harmaankirjavaksi verkoksi Lilyn mielessä, kun tyttö myöhemmin samana iltana istui ikkunalaudalla kuuntelemassa, kuinka taittuvan talven viimeiset lumihiutaleet satoivat vasten ikkunaa. Kun hän oli oikein hiljaa ja vain hengitti, hän saattoi melkein kuvitella kuulevansa nuo lyhyet, välähdyksenomaiset hetket - pakkaslumen helinän, ja sihahduksen, kun se painautui ikkunanpieliin muuttuen pienenpieneksi, lohduttomaksi vesipisaraksi. Kyyneleeksi talven poskella.
  “Tiedätkö, tavallaan olen melkein iloinen siitä, että hän oli siinä tappelussa tänään”, James sanoi mietteliäästi. “Anturajalka, tarkoitan. Luulen… luulen, että se teki hänelle hyvää. Hän taisi saada tarpeekseen Ariannasta ja Ariannan ihmissuhteista.”
  “Enpä tiedä. Se tuntui aika äkilliseltä päätökseltä.”
  “Niin, mutta hän oli hautonut sitä kaiken aikaa Romaniassa. Tämä oli vain viimeinen hiekanjyvä tiimalasiin, tiedäthän sinä“, James huomautti leppeästi kiivetessään Lilyn seuraksi ikkunalaudalle. Hän kietoi käsivartensa vaimonsa ympärille ja Lily nojasi päätään vasten hänen olkaansa. Päivän koettelemusten jälkeen tuntui lohduttavalta olla sellaisen ihmisen syleilyssä, joka todella välitti, ilman ongelmia tai ehtoja. Lily toivoi, että niin olisi voinut olla aina.
  “Alessandro hankki meidän pieneen salaseuraamme tänään uuden työntekijän”, hän mumisi suljetuin silmin ja hautasi kasvonsa Jamesin kaulaan hengittäen syvään miehen tuttua tuoksua. “Angien. Se tyttö vaikutti tosi ihastuneelta Alessandroon. Säälin Cinnamonia.” 
  “Sinun ei kannata sääliä Cinnamonia, ennen kuin tiedät, onko Alessandro ihastunut tähän tyttöön”, James sanoi varautuneesti. Hän ei ollut koskaan pitänyt Alessandrosta niin paljon, että olisi halunnut pohtia tämän ihmissuhdeasioita. Hän arveli, ettei tulisi koskaan pitämäänkään Alessandrosta - ei sillä tavoin kuin Cinnamon ja Lily pitivät. Kumpikin tytöistä jankutti, että italialaisvakoojalla oli hyviäkin puolia niiden julmien särmiensä lisäksi, mutta James ei ollut nähnyt noista puolista vielä ainuttakaan. Hän pikemminkin sieti Alessandroa kotirauhan vuoksi, eikä Lily häneltä koskaan ollut enempää vaatinutkaan. 
  “En usko, että Alessandro osaa todella ihastua keneenkään”, Lily arveli. “Hän on… hän on vääränlainen sellaiseen. Mutta mitä tulee siihen tyttöön... ehkä Alessandro pitää hänestä, jollakin tasolla. Se tyttö on polttanut kätensä.”
  “Miten se liittyy tähän?”
Lily ravisti punaisia hiuksiaan. “Se on pitkä juttu. Pitkä ja kurja. Minä vain pelkään, että Alessandro päätyy vielä loukkaamaan Cinnamonia.”
  “No se nyt on tiedetty alusta asti. Mutta se on Cinnamonin oma vika. Jos hän ei olisi ollut niin lapsellinen, hän voisi olla yhä Remuksen kanssa.”
  “Ja silloin meillä ei olisi Tinkaa ilonamme. Et kai sinä todella haluaisi luopua Tinkasta?” Lily tiedusteli hymy huulillaan välttääkseen alkavan riidan.
James teeskenteli harkitsevansa asiaa ja pudisti sitten päätään. “Tinka on jotakin liian uskomatonta, ja minä sitä paitsi rikastun hänen avullaan.”
  “Miten?”
James virnisti kelmimäisesti. “Lyön Matohännän kanssa vetoa siitä, kumpi voittaa väittelyt: Sirius vai Tinka.”
  “En olisi ikinä uskonut, että Sirius voisi kohdata voittajansa rakastumatta häneen silmittömästi.”
  “Äh, ei Tinkaan voi rakastua”, James vähätteli.
Lily tuijotti miestään pitkään.
  “Kukaan muu kuin Kuutamo, siis”, tarkensi James. “Mutta unohdetaan se. Minun piti oikeastaan kysyä yhtä juttua, mutta unohdin sen, kun Anturajalka päätti mennä ahdistelemaan meidän viiksisankariamme.”
  “Kysy pois.”
James kohotti taikasauvaansa ja kutsui keittiön pöydältä tulipunaisen, aukirevityn kirjekuoren, joka muistutti etäisesti räyhääjän kuorta, mutta joka oli ehdottomasti aivan liian huolella avattu sellaiseen. Sanattomana poika ojensi kuoren Lilylle, joka veti näppärin ottein pergamentinpalasen käsiinsä sen sisältä. Hän kääri paperin auki ja antoi silmiensä niellä hieman horjuvalla, sarjakuvamaisella käsialalla kirjoitetut sanat.

Hyvä herra Potter,

Lähetitte meille muutama päivä sitten uuden keksintönne (’nenää näykkivän teekupin’). Suunnitteluryhmämme on nyt tutkinut ja arvioinut lähetyksenne, ja tullut pitkän harkinnan jälkeen siihen tulokseen, että keksintönne olisi juuri sopiva lisä pilailuvälinekokoelmaanne. Mikäli vain olette yhä kiinnostunut asiasta, tarjoudumme ostamaan oikeudet keksintöönne kolmellasadalla kaljuunalla, sekä neuvottelemaan kanssanne mahdollisista uusista keksinnöistä. Olisimme kiitollisia, mikäli saapuisitte Tylyahon toimipisteeseemme 24.3 klo 19.00.

Lämpimin terveisin,
Matami Kieros
 Zonkon Keppos- ja Pilailuvälinekaupan suunnitteluvastaava


Lily antoi paperin vaipua käsistään samalla kun vastustamaton hymy nyki hänen suupieliään.
  “He siis pitivät sinun kupistasi. Olen ylpeä sinusta, James”, hän myhäili ojentaessaan kirjeen takaisin pitkälle pörröpäälle, joka tuijotti sitä ilmeettömänä.
James ei sanonut mitään.
  “Mitä nyt? Luulin, että olisit iloinen. Sinähän sanoit aina, että haluat tehdä työtä pilailuvälineiden parissa”, Lily sanoi ymmällään nähdessään Jamesin haudanvakavan ilmeen. Häntä melkein huolestutti. Oliko James äkkiä päättänyt, ettei ollutkaan kiinnostunut pilailuvälineistä? Oliko nuorukainen päättänyt hylätä Kelmin uransa noin vain?
  “Minä olen iloinen”, James sanoi verkkaiseen sävyyn. “Minua vain ihmetyttää… en lähettänyt sitä kuppia sinne. Minähän luulin hukanneeni sen.”
  “Tiedän”, Lily sanoi iloisesti.
  “Sinäkö… veitkö sinä sen Zonkolle?” Jamesin pähkinänruskeat silmät tuntuivat suorastaan huutavan vastausta liimautuessaan Lilyn kasvoihin. Lily ojensi kätensä Jamesille ja suuteli poikaa nopeasti huulille kiusoittelevasti hymyillen.
  “Jaa-a, sanotaanko vain, että haltiakummin mielestä sinä ansaitsit mahdollisuuden.”
  “Sinä siis teit sen?”
  “Minä sen tein. Minun mielestäni sinulla on lahjoja, ja nyt Zonkon työntekijätkin tietävät sen.”
Kesti hetken, ennen kuin Lilyn sanat upposivat todella Jamesin sanontaan. Sitten poika kiljahti, heitti kirjeen lattialle ja veti Lilyn syliinsä ponnahtaen alas ikkunalaudalta. Hän tuki heidän molempien painoa omilla jaloillaan. Säteilevä, vilpittömän riemastunut hymy välkkyi Jamesin huulilla, kun poika ryhtyi pyörittämään Lilyä sylissään ympäri huonetta. Lily nauroi ja kietoi tiukasti kätensä Jamesin ympärille estääkseen itseään putoamasta tämän otteesta.
  “James, minun pääni menee pyörälle!”
  “Anteeksi, en pysy nahoissani. Sinä vain olet paras vaimo koko maailmanhistoriassa. Olet aina ollut minun ykköstyttöni, Lily”, James lisäsi aina vain hymyillen. Kun hän laski Lilyn takaisin jaloilleen, oli hänen hymyssään kuitenkin jotakin muutakin - siinä oli vakavuutta ja kiitollisuutta, ja ehdottomasti rakkautta. Jamesin vangitessa Lilyn huulet omillaan ei tyttö voinut olla miettimättä, että päivä oli ollut kammottavuudestaan huolimatta sittenkin elämisen arvoinen. Hän upotti sormensa Jamesin pörröisiin hiuksiin ja päätti mielessään, että unohtaisi ystäviensä murheet… ainakin yhdeksi yöksi.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #56 : Maaliskuu 03, 2007, 10:22:28 »
Zenzibar, Isilme ja henia, kiitos teille! Hyvä tietää, ettei ole ihan täysin boikotissa tätä nyky. Uusi osakin on tulossa, todennäköisesti tämän päivän aikaan, kun se kerran on jo valmis. Ensin vain pitää postittaa nämä vanhat pois alta.

51.osa - Poikien ilta ulkona
24.3.1979

Ensisilmäykseltä arvioituna matami Kieros oli hyväntahtoinen, joskaan ei missään tapauksessa hyväuskoinen nainen. Seisoessaan Zonkon pilailuvälinepuodin ovensuussa hän ulottui lähestulkoon kaksimetrisen ovenkarmin ylälaitaan saakka täyttäen sen samalla myös sivusuunnassa valtavine, ladonovia muistuttavine olkapäineen. Hänellä oli hennon lila tukka ja samanvärinen kaapu, jonka etumukseen oli kirjailtu paksuin mustin langoin: “ÄLÄ KOSKAAN RAKASTU NAISEEN, JOKA TEKEE PILAA KAIKESTA YMPÄRILLÄÄN”. Hänen silmissään pilkahteli samanaikaisesti leikin taju ja vaarallinen älykkyys.
James nielaisi hermostuneesti. Suoraan sanottuna hänellä ei ollut ollut aavistustakaan siitä, mitä odottaa, kun matami Kieros oli kutsunut hänet tapaamiseen Zonkon pilapuotiin. Hän oli käynyt mielessään kaikki mahdolliset vaihtoehdot aina professori McGarmiwaa muistuttavasta haukasta kyyryselkäiseen kalkkunaan, mutta mitä tuli tähän naiseen… häntä James ei ollut osannut ennakoida. Poika ei ollut ollut aikoihin niin kiitollinen Siriuksen läsnäolosta kuin sillä nimenomaiselle hetkellä, kumartaessaan matami Kierokselle tervehdykseksi.
  “On ilo tavata teidät”, James sanoi muodollisesti ja hymyili matami Kierokselle. Sirius seurasi hänen esimerkkiään hurmurin elkeineen.
Matami Kieros tuhahti. “Tuollaiseen pokkurointiin ei ole tarvetta, pojat. Mennään sisälle, niin päästään liikeasioihin. Varokaa ovea, sen yllä on vesisankoja - kepposista vanhin ja halvin.”
James vilkaisi varoen ovenkarmia astuessaan pilapuodin matamin vapauttamasta oviaukosta sisään aina sormenpäihin saakka huoliteltu Sirius kannoillaan. Alun perin hän oli aikonut tulla tapaamiseen yksin, mutta hänen oikeudentuntonsa ei ollut antanut hänen tehdä sitä - ei kaiken sen jälkeen, mitä Sirius oli hänen hyväkseen tehnyt. Pilailuvälineiden valmistaminen oli ollut heidän yhteinen unelmansa aina siitä lähtien, kun he olivat tutustuneet Tylypahkassa ja he olivat nähneet varhaisempina vuosinaan myös paljon vaivaa sen jälkeen, joskin sittemmin muut asiat - pääasiassa tytöt - olivat kiinnittäneet heidän huomionsa. Vaikka Sirius ei ollutkaan ollut osallisena nenää purevan teekupin valmistamisessa, olisi ollut sulaa vääryyttä olla kutsumatta häntä.
  “Mennään takahuoneeseen”, matami Kieros huikkasi olkansa ylitse yhtenä vaaleanlilan tukkapehkon pilvimäisenä leyhähdyksenä. “Voin kai luottaa siihen, että tunnette paikat?”
  “Luonnollisesti, matami Kieros”, Sirius sanoi lipevästi ja virnisti Jamesille naisen selän takana. Totta kai he tunsivat paikat hiiviskeltyään vuosien ajan öisin Tylyahossa mielensä mukaan!
He seurasivat seniltaista keskustelukumppaniaan Zonkon värikkäiden, korkeiden hyllyjen täyttämän myyntitilan lävitse kaupan takahuoneeseen. Se oli arviolta Jamesin olohuoneen kokoinen räiskyvän takkatulen ja upottavien, violetinsävyisten istuinten täyttämä huone, jonka seinällä oli mainoksia Zonkon kaikkien kuuluisimmista keksinnöistä - Tohtori Jarrumiehen ilotulitteista, lemupelleteistä ja näkymättömyyspulverista. James virnisti. Kaikkia seinällä mainittuja keksintöjä oli aikoinaan ollut varastoituna Kelmien kepposvälinekokoelmien joukossa, mutta tokkopa matami Kieros sitä tiesi.
  “Istuutukaa”, nainen pyysi liikemiesmäisesti hymyillen ja tapaaminen saattoi alkaa.

Sirius vilkuili hermostuneena Jamesia. Hän olisi valehdellut, jos olisi erehtynyt väittämään, ettei tapaaminen Zonkolla herättänyt hänessä minkäänmoisia tunteita; hän oli haaveillut kepposvälinekeksijän urasta nuorena liian usein, ja vaikka aurorina toimiminen oli hänelle nykyään paljon tärkeämpää, eivät vanhat haaveet unohtuneet kovin nopeasti. Itse asiassa ne eivät tuntuneet unohtuvan ollenkaan.
Sirius hymähti ja risti käsivartensa rinnalleen luoden odottavan katseen matami Kierokseen. “Mitä asiaa teillä olikaan minun rakkaalle ystävälleni?”
  “Ensin haluaisin tietää, kuka sinä ylipäätänsä olet”, matami Kieros vastasi aivan yhtä ovelasti.
  “Sirius Black, jokapaikanhurmuri, hauska tavata”, Sirius vastasi leveästi hymyillen ja ojensi kätensä pöydän ylitse. Matami Kieros silmäili häntä epäillen, mutta tarttui ojennettuun käteen yhtä kaikki ja puristi sitä nopeasti nojautuen vähintään yhtä sukkelaan takaisin omalle paikalleen. Hänen silmissään oli epäluuloinen katse.
  “No niin, nyt kun me kaikki tunnemme toisemme - “ Sirius aloitti hilpeästi. James katkaisi hänen puheensa lyhyeen tallomalla hänen varpailleen.
  “Mitä jos antaisit minun hoitaa tämän, Anturajalka?” Kelminuorukainen ehdotti tekohymy kasvoilleen liimattuna.
Sirius kohautti olkapäitään. “Kuten haluat, poju, mutta toimi nopeasti. En tietääkseni tullut tänne vain, jotta sinä voisit istua hiljaa paikallasi, vai mitä?”
  “Matami Kieros”, James aloitti syvään huokaisten. “Minä olen James Potter. Teillä oli minulle asiaa… koskien minun teekuppiani?”
Matami nyökkäsi tiukasti ja varoitti pelkällä silmäyksellään Siriusta huomauttamasta mitään huvittavaa, ennen kuin hän itse ehtisi puhumaan. Kieros saattoi vaikuttaa mukavalta tuttavuudelta, tuumi James, mutta mitä tuli liikeasioihin, nainen oli päivänselvästi kaukana siitä.
  “James”, matami Kieros lausahti. “Sinun teekuppisi… se oli nerokas. Pieni, mutta pippurinen. Juuri sitä, mitä asiakaskunnastamme nuorimmat hakevat - yksinkertainen, ei kovin kallis, mutta samalla hauska. Kuten varmasti muistatkin, mainitsin olevani erittäin kiinnostunut kupin lisäämisestä kokoelmiimme, ja vieläpä sievoiseen hintaan.”
  “Muistan minä. Hinta oli mielestäni oikein hyvä.”
  “Siinä tapauksessa olemme tehneet kaupat. Jätä vain ennen lähtöäsi henkilötietosi ja holvisi numero sihteerilleni, niin toimitamme maksun sinulle ensi tilassa. Aikomuksenamme on vetää teekuppi myyntiin heti kevätsesongin alussa”, Kieros kertoi ja hymyili pienesti toisella suupielellään. “En kuitenkaan kutsunut sinua tänne puhuakseni siitä, vaan mahdollisista uusista keksinnöistä.”
Sirius terästi kuuloaan lausahduksen kohdalla. Nyt hän käsitti, miksi James oli vaatimalla vaatinut, että hän tulisi mukaan tapaamiseen, vaikka hän itse oli ollut alun perin kovin vastahakoinen. James oli toden totta reilu ihmishirvi, Sirius ajatteli ihaillen. Kelmitoveri oli saanut häneltä lukemattomia kertoja selkäänsä Auroriakatemian kaksintaisteluharjoituksissa ja silti James löysi aina uusia tapoja päästä nöyryytyksensä ylitse ja näyttää Siriukselle, miten loistava ystävä oikein olikaan. Että James todella jakaisi pilailuvälinekeksijän paikkansa hänen kanssaan -
  “Ensin haluaisin tietää, oletko sinä tehnyt paljonkin pilailuvälinekeksintöjä aiemmin, James?” matami Kieros sanoi jo huomattavasti tuttavallisempaan sävyyn ja kerberosmainen katse haihtui lopultakin hänen silmistään. “Teekuppi on liian nerokas pikku keksintö ollakseen ensimmäisesi.”
  “Ei se olekaan”, James myönsi. “Harjoittelin paljon Tylypahkassa. Yhdessä Siriuksen kanssa”, hän lisäsi nyökäten päätään Siriuksen suuntaan. Sirius hymyili ystävälleen kiitollisena.
  “Hmm…” matamin silmät siristyivät, kun hän silmäili Siriusta, joka yritti parhaansa mukaan näyttää vastustamattomalta ja viattomalta yhtä aikaa. “Voisitteko ystävällisesti antaa jonkinlaisia esimerkkejä keksinnöistänne?”
  “No, kun olimme viidennellä luokalla, meillä oli näitä Kalkaroksenkiusauskarkkeja - “ Sirius aloitti hitaasti.
  “Mitä ne olivat?”
  “Eivät mitään erikoista”, James sanoi nopeasti. “Pelkkiä pilailukaramelleja... lähinnä ruumiinosien turvottamiseen ja pahoinvointiin. Niin, ja paiseiden hankkimiseen, tietenkin.”
Matami Kieros ei näyttänyt vakuuttuneelta, joten James kiirehti jatkamaan:
  “Kerran me teimme kartan…”
Sirius hätkähti syyllisesti.
  “Kartan? Millaisen kartan? Puriko se? Haukkui? Eksytti lukijansa?” kuulusteli matami Kieros. James pudisti päätään jokaisen kysymyksen kohdalla. Matami näytti pettyneeltä ja tuhahti.
  “No, ei se sitten voi olla kovinkaan kummoinen kartta.”
  “Se oli kartta koulusta”, James sanoi ilmeettömästi. “Tylypahkasta. Se näytti jokaisen käytävän ja salakäytävän. Ja jokaisen opettajan, oppilaan ja kummituksen. Kaiken aikaa.”
Sirius kohotti katseensa matami Kieroksen kasvoihin. Hetkeä aiemmin nainen oli näyttänyt ikävystyneeltä, mutta nyt hänen kasvoillaan oli yksinomaan kiinnostunut ilme, kuten varmasti James oli arvannutkin tapahtuvan. Kartasta puhuminen oli ollut hyvä veto, joskin Sirius tunsi sattuneesta syystä olonsa hieman harmistuneeksi. Hän oli tietoisesti vältellyt Kelmien Kartan mainitsemista aina koulun päättymisestä lähtien, ja hänellä oli myös hyvä syy tehdä niin.
  “Kuulostaapa mielenkiintoiselta kartalta”, kiitteli matami Kieros. “Ja kuinkahan vanhoja te mahdoitte olla silloin?”
Sirius ja James katsahtivat toisiinsa. “Tuota… kuusitoista”, he sanoivat yhteen ääneen.
  “Kuusitoista! Entä voisinko minä kenties nähdä tämän kartan? Se kuulostaa tosiaan sangen mielenkiintoiselta”, matami toisteli. “Hyvin mielenkiintoiselta…”
  “Anturajalka, missä Kelmien Kartta on?” James kysyi.
Sirius väänteli käsiään. Tätä puheenaihetta hän oli etukäteen pelännyt. “No, se on pitkä juttu… muistat kai, että minä ja Matohäntä lainasimme sitä viimeisenä kouluyönä? Kun hiivimme jättämään jäähyväislahjamme McGarmiwan vaatekaappiin? No, joka tapauksessa, uskoin kartan Matohännälle, koska hän halusi sitä niin kovasti… ongelmana on se, että vastaan tuli Voro ja koska Matohäntä on kaikkien todisteiden mukaan surkea valehtelija, hän ei onnistunut piilottamaan karttaa, vaan - no, lyhyesti sanottuna Voro halusi kuulemma ‘tutkia, mikä pirullinen paperinpalanen meillä on’, ja… et varmaan ylläty, jos sanon, että Kelmien Kartta päätyi Argus Vorolle.”
  “Mitä?” huudahti James. “Ettekä te sanonut minulle mitään?”
  “Matohäntä ei uskaltanut ja… no, minä en katsonut sitä aiheelliseksi”, Sirius valehteli vikkelästi. “Sinulla oli siihen aikaan niin paljon muuta... Suuri Kosinta, tiedäthän…”
Kelmimäinen virne leikitteli Jamesin huulilla ja nuori hirvi näytti unohtaneen koko asian, kuten Sirius oli arvannutkin tämän tekevän. Taivaalle kiitos Lily Evansista, Sirius ajatteli kiitollisena ajatellen automaattisesti Lilyä tämän omalla sukunimellä, kuten hän teki niin usein vielä kuukausien jälkeenkin. Jotkut koiran karvoista vain istuivat lujassa.
Matami Kieros rykäisi ja kelmikaksikko muisti äkkiä olinpaikkansa. He vakavoituvat lähestulkoon samanaikaisesti.
  “Tästä varmaan kävikin jo ilmi, ettemme voi esitellä Kelmien karttaa”, James sanoi pahoittelevaan sävyyn. “Ellette sitten halua hyökätä Tylypahkan vahtimestarin kimppuun.”
Matamin suupielet nykivät. “Kerrassaan mielenkiintoinen ajatus, ja ehdottomasti harkitsemisen arvoinen. Ikävä kyllä valtuuteni eivät riitä, eli minun täytyy vain luottaa teidän sanaanne. Ehkä voimme sopia, että te jatkatte keksimistä ja tarjoatte minulle seuraavaa keksintöänne? Mikäli suunnitteluryhmä pitää ajatuksestanne, voimme kenties allekirjoittaa kanssanne pitkäaikaisemman sopimuksen, hyvät herrat.”
Sirius nielaisi. Pitkäaikainen sopimus Zonkon työntekijänä? Sehän oli - sehän oli melkeinpä unelmien täyttymys, hän ajatteli epäuskoisena ja yritti samalla turhaan estää tunteitaan paistamasta kasvoiltaan. Hän tiesi hohtavansa kuin jästien yliviritetty hehkulamppu. Onneksi hän ei kuitenkaan ollut ainoa - myös Jamesin kasvoille oli jähmettynyt kerrassaan ääliömäinen virnistys.
  “Huomaan, että ajatus miellyttää teitä”, matami Kieros sanoi kuivasti ja nousi ylös pöydästä kätellen heitä molempia; Jamesia pidempään kuin Siriusta. “James, älä unohda jättää yhteystietojasi sihteerilleni. Palaamme varmasti asiaan, kunhan olette keksineet lisää?”
  “Siihen ei mene kauan”, James vakuutti leveästi hymyillen.
  “Älä sano”, suhisi Sirius. “Nerous vie aikaa.”
  “Ikään kuin sinä tietäisit jotakin neroudesta, rakki…”
Matami Kieros alkoi näyttää lievästi pakokauhuiselta ja nopeutti askeleitaan ohjatessaan heitä ulos Zonkon ovesta. Mennessään Sirius ojensi kätensä läheisen hyllyn suuntaan ja nappasi muiden huomaamatta purkillisen Tohtori Haivenen Jokamiehen Parrankasvatuspulveria taskuunsa. Hän virnisti itsekseen. Kaiken varalta…

Kolme Luudanvartta oli sinä iltana tavallista täydempi, jos arviolta viittätoista asiakasta nyt saattoi kutsua kovin suureksi maksajakunnaksi. Matami Rosmerta näytti silti tyytyväiseltä laskiessaan rahojaan myyntitiskinsä takana. Hänen ilmeensä muuttui entistäkin iloisemmaksi, kun Sirius ja James valtasivat paikat baaritiskiltä ja tilasivat tuliviskiä.
  “Alkoholia, pojat? Oletteko nyt ihan varmoja?”
Sirius iski matami Rosmertalle silmää. “Tulimme juhlimaan onnistuneita liiketoimia, eli olemme ansainneet ryyppymme. Laitahan tulemaan.”
  “Onko teillä rahaa maksaa?” Rosmerta kysyi näennäisen ankarasti.
  “Rosie, me olemme työssäkäyviä miehiä!” Sirius huudahti teatraalisesti.
  “Tuota… itse asiassa me emme ole. Aurorikoulutuksesta ei makseta, jos muistat“, oikaisi James.
Sirius levitteli käsiään. “Hyvä on, SINÄ olet työssäkäyvä mies.”
  “Minä?”
  “Sait juuri rahaa Zonkolta, sinä maksat!”
  “Hei…” James protestoi yllättyneenä. “Ei ole reilua!”
  “Elämä ei ole aina reilua, Sarvihaaraseni.”
James huokaisi syvään, mutta alkoi yhtä kaikki kaivaa kuvettaan matami Rosmertan tarkkaavaisen katseen alla. Kuten nuoret kelmit olivat arvanneetkin, Rosmerta laskutti heiltä vain puolet juomien alkuperäisestä hinnasta ’sillä ehdolla, että saisi kuulla uusimmat uutiset’. Sirius hymähti - ikään kuin heillä olisi ollut paljonkaan kerrottavaa. Hän teki kuitenkin parhaansa.
  “Entinen tyttöystäväni on menossa naimisiin viiksekkään miehen kanssa muutaman päivän sisällä, Peterin entinen tyttöystävä karkasi vaahtokarkkitehtailijan mukana Timbuktuun, Remuksen entinen tyttöystävä jahtaa italialaista idioottia ja Jamesin entinen tyttöystävä... no, hän on Jamesin nykyinen vaimo, eli hänestä ei ole mitään pahaa sanottavaa”, Sirius lopetti ja väläytti matami Rosmertalle hymyään. “Kelmeillä menee hyvin, kuten aina.”
  “Oletan, että tuo on sarkasmia.”
  “Olet hyvä olettamaan”, James pisti väliin hyväksyvästi. “Mutta älä missään tapauksessa erehdy olettamaan, että minä olisin ainoa Kelmi, jolla on kaikki hyvin… Remuksella on, myös. Hänellä on jo uusi tyttöystävä.”
 “Ihanko totta?” Rosmerta kiinnostui. “Millainen?”
Sirius irvisti. “Mitkään sanat eivät kuvaa häntä…”
  “Yrittäisit edes olla vähän kiltimpi Tinkalle, Anturajalka!”
  “Ai hänen nimensä on siis Tinka? Sievä nimi”, kommentoi matami Rosmerta.”
  “Se onkin sitten suunnilleen ainoa asia, joka hänessä on sievää“, jupisi Sirius. “Se tyttö on riivinrauta. Letit ja pisamia ja ärsyttävän kaikkitietävä asenne…”
  “Suunnilleen samanlainen kuin omasi”, James huomautti. “Voisimme tehdä sinulle peruukin ja maalata naamaasi pisteitä, ja pystyisit esittämään Tinkaa milloin tahansa!”
  “Vaihdetaanko puheenaihetta?” Sirius pyysi kärsivästi. “En tosiaan haluaisi tuhlata mukavaa iltaa puhumalla tytöistä.”
  “Eli Lily on siis kielletty puheenaihe?” James kysyi pettyneesti.
  “Ellei hän sitten ole vaihtanut sukupuolta sitten viime näkemän.”
  “No mistä me sitten puhumme?”
  “Miten olisi heistä?” Sirius nyökäytti päällään kohti Kolmen Luudanvarren nurkkaa, missä pitkänhuiskea, kiharatukkainen ranskalaismies istui pitelemässä pienikokoista, sääolosuhteisiin nähden aivan liian pieniin vaatteisiin pukeutunutta tyttöä käsistä.
  “Jude ja Lucy täällä?” yllättyi James. “Voisi kuvitella heidän vahtivan tyttöään herkeämättä! Mitähän he täällä tekevät?”
  “Jaa-a, näyttää aika romanttiselta, jos minulta kysytään.”
  “En nyt tarkoittanut sitä. Matami Rosmerta, ovatko he olleet täällä kauan?”
  “Tuo hullunkurinen pariskuntako? Kyllä vain, ovat istuneet täällä jo tunnin verran. Aiemmin heidän seuranaan oli sellainen pitkä mies, kovasti sinun näköisesi, Sirius-kulta. Näytti kovasti huolestuneelta, se mies, tarkoitan”, Rosmerta jutteli kuin kuka tahansa hyväntuulinen juoruämmä, joka oli sattunut kohtaamaan kaduilla harhaillessaan mehukkaan tarinanpoikasen. “Mitä tulee noihin kahteen... eivät tuntuneet pitävän miehestä. Kovin terävään sävyyn puhuivat sille. Riitelivätkin… mutta en menisi sanomaan, että voittivat väittelyn.”
  “Miten niin?” Sirius uteli ja tarttui uuteen tuliviskiin, jonka matami Rosmerta niin avokätisesti tarjosi.
Nainen pudisti murheellisesti päätään. “Se mies lähti niin vauhdilla, että… Ja kirosikin mennessään. Uhkasi tiedät-kai-kenellä. Enpä haluaisi törmätä siihen tapaukseen enää uudelleen.”
Sirius nyökkäsi tietämättä, mitä ajatella. Hänestä kuulosti vahvasti siltä, että kyseessä oli Regulus, vaikka oli tietenkin mahdotonta olla täysin varma. Vieläkö Regulus muka ahdisteli Judea ja Lucya? Hän oli toden totta sinnikäs... tai pikemminkin Voldemort oli. Mutta miksi ihmeessä? Mitä sellaista tuo eriskummallinen pariskunta muka voisi omistaa, ettei Voldemort pystynyt elämään ilman sitä?
  “Onko Lily kuullut mitään uutta Juden ja Lucyn asioista?” Sirius uteli muistaen, kuinka hänen parhaan ystävänsä vaimo oli ottanut asiakseen vakoilla selville Langloise-Rioux-Wrightin perheen salaisuuden.
James kohotti kulmiaan. “Tietääkseni Lily on edelleen tyttö, ja koska emme keskustele tänä iltana tytöistä, en voi millään vastata kysymykseen.”
  “Hyvä on, muotoillaan kysymys uudelleen: onko kukaan kertonut sinulle mitään uutta Judesta ja Lucysta?”
  “Ei varsinaisesti. Sitä samaa vanhaa vain. Visardo tietenkin tietää jotakin, mutta hän on ärsyttävä mies, eivätkä ärsyttävät miehet paljasta ikinä tietojaan, ellei kyseessä ole mahdollisimman huono hetki sellaiseen. Odota vain”, James ennusti pahaenteisesti ja tyhjensi lasinsa. “Minä olen juonut tarpeeksi tälle illalle.”
  “Mitä?” ällisteli Sirius. “Onko sinusta tulossa vanha?”
  “Minä olen yhdeksäntoista, en haudassa.”
  “Mutta jos sinä et juo - “
  “Lähinnä se tarkoittaa sitä, että joku odottaa minua kotona nähdäkseen, olenko minä humalassa vai en”, James vastasi kipakasti.
  “Äsh. Sinusta on tullut tylsä. Minä kaipaan parempaa seuraa”, Sirius puuskahti loukkaantunutta teeskennellen ja nousi sulavasti ylös pöydästä kulauttaen loput tuliviskistään kerralla kurkkuunsa. James tarrasi hänen hihaansa.
  “Et kai sinä aio mennä Juden ja Lucyn luokse? Sirius, jätä heidät rauhaan!”
  “Miksi ihmeessä? Luuletko sinä todella, että Sirius Black tuli takaisin Romaniasta vain ollakseen kiltisti?” Sirius älähti kuin ajatus olisi ollut typerin mahdollinen maailmassa.
James puri huultaan. “No… en. Mutta se ei tarkoita, ettet voisi silti kokeilla sitä.”
  “Äsh, minä turhia”, Sirius toisti ja ravisti Jamesin käden irti käsivarreltaan. Myötätunto häivähti hänen hämähäkinseitinharmaissa silmissään, kun hän nipisti toverinsa nenänpäätä ja lähti marssimaan eteenpäin. James seurasi hänen liikkeitään kauhulla arvaten hänen hyökkäävän onnettomien Jude ja Lucy-parkojen luokse, mutta Sirius virnistikin hänelle uhmakkaasti olkansa ylitse ja saapasteli suoraan ulos Kolmen Luudanvarren ovesta. Tapahtuma ei silti rentouttanut tippaakaan Jamesin mieltä; hän arvasi kyllä, että tavalla tai toisella Siriuksella oli pahat mielessään, niin kuin aina. Hän laski lasinsa pöydälle ja säntäsi Siriuksen perään.

James tavoitti Siriuksen tämän ja Remuksen yhteisellä asunnolla. Nuori hurtta seisoi eteisen ja olohuoneen välisessä käytävässä paikoilleen jähmettyneenä kuin jäniksen haistanut petoeläin. Hänen ilmeensäkin oli sen mukainen; harmaissa silmissä oli valpas katse ja huulet olivat vääntyneet keskittyneeseen irveeseen, ikään kuin jokin olisi ärsyttänyt nuoren miehen herkkiä aisteja. Hiipiessään lähemmäs James sai huomata arvelujensa osuneen oikeaan - olohuoneen sohvalla kyhjöttivät Remus ja Tinka, jotka olivat kietoutuneet yhteen kuin boakäärmeet; oli vaikeaa määritellä, mikä raaja kuului kenellekin.
  “Inhottavaa, vai mitä?” Sirius sanoi tuomitsevaan sävyyn.
James virnisti itsekseen - ikään kuin Sirius ei olisi itsekin harrastanut useaan otteeseen vastaavanlaista, ellei vielä rangaistavampaakin toimintaa, hän naurahti. Sitä ei kuitenkaan kannattanut sanoa Siriukselle. Moiset huomautukset olisivat ainoastaan muistuttaneet tuota kovanonnen lasta Ariannasta. Ariannasta, joka oli menossa naimisiin viikon kuluttua… James haroi hiuksiaan karkottaakseen epämukavan mielikuvan päänsä sisältä. Hän ei yksinkertaisesti halunnut ajatella Ariannaa rouva McCovanaughina; persoonattomana ja hennon ystävällisenä.
  “Ainakin Kuutamo näyttää onnelliselta”, James kuiskasi hyväksyvästi.
  “Ai, näyttää vai? Koska sikäli kuin minä näen, Tinka syö hänen kasvojaan siinä määrin, että hänen ilmeitään on jokseenkin vaikea erottaa. Poikaparkahan tukehtuu kohta!”
Pirullinen kiilto syttyi Siriuksen katseeseen, kun hän silmäili Remusta ja Tinkaa. James oikaisi oitis varautuneena selkäänsä. Hän aavisti kyllä, ettei tuo nimenomainen ilme tiennyt hyvää, ei ainakaan mitä tuli Sirius Phoenix Blackiin.
  “Anna heidän pitää hauskaa, Anturajalka”, James pyysi vaimealla äänellä. “Kuutamolla on rankka vuosi.”
  “Ja se muuttuu vielä rankemmaksi, jos hän ei ymmärrä pian päästää irti tuosta lettipäisestä kammotuksesta. Älä huolehdi noin paljon, Sarvihaara! Voisi melkein kuvitella, ettet enää ymmärrä minua“, Sirius syytti miellyttävä hymy huulillaan.
James kiemurteli vaivaantuneena. Sirius oli väärässä - täysin väärässä. Hän ymmärsi ystäväänsä paremmin kuin tämä kuvittelikaan ja pitkälti juuri sen vuoksi hän teki parhaansa hillitäkseen tätä. Sitä Sirius ei kuitenkaan koskaan käsittäisi. Nuori Black tuntui todella kuvittelevan, että James oli aikuistumassa ja hylkäämässä hänet sen vuoksi.
  “Hyvä on”, James huokaisi lannistuneeseen sävyyn. “Mitä sinä aiot tehdä?”
Sirius iski vallattomasti silmää. “Katso ja ota opiksesi!”
Hän sulki silmänsä ja antoi koiran piirteiden ottaa vallan itsestään. Vielä vuosien jälkeenkin James sai huomata ihailevansa salaa sitä huoletonta tyylikkyyttä, jolla Sirius muuttui vähä vähältä painuen ensin kumaraan notkeasti kuin voimistelija, tai kenties tanssija. Vähitellen pojan raajat alkoivat lyhentyä ja hänen kämmeniinsä kasvoi mustaa koirankarvaa, joka vähä vähältä otti kokonaan hänestä vallan. Nenä työntyi kuonoksi ja selkärangasta venyi pitkä, heiluva häntä. Samana pysyivät ainoastaan silmät, pehmeän harmaat, nauravaiset ja samalla kovin uhmakkaat. James hymähti.
  “Muodonmuutoksesi ovat aina pröystäilyä, Anturajalka. Pelkkää pröystäilyä”, hän moitti naureskellen.
Koira katsoi häneen ja kallisti pilkallisesti päätään kuin sanoakseen, että James oli ainoastaan kateellinen, koska ei itse osannut yhtä sulavaa muodonmuutosta.
  “Tiedetään, Anturajalka, tiedetään…”
Sirius nauroi koirannauruaan ja säntäsi sitten tassut hilpeästi puulattiaa vasten tömähdellen olohuoneeseen, missä Remus ja Tinka jatkoivat yhä pahaa-aavistamattomina tietynlaista ajanviettoaan. Heitä lähestyessään hiilenmusta koira hidasti askeleensa oikeaksi hiipimiseksi, kunnes viimein oli päässyt sohvan taakse. Sen lavat jännittyivät ja se köyristi selkäänsä puhjetessaan raikuvaan rähäkkään. Tinka ja Remus säpsähtivät eroon toisistaan. Tinka kirkaisi nähdessään hurjasti haukkuvan koiran ilmestyvän esille sohvan takaa ja ennen kuin James tai Remus ehtivät tekemään mitään, oli Tinka jo ehtinyt tarttumaan sohvapöydällä olevaan tiiliskivikirjaan ja heittämään sen onnettoman koiraparan niskaan. Kirjaa seurasi lenkkitossu, jonka Tinka nykäisi jalastaan. Sitten toinen.
  “Lopeta!” Remus huudahti. “Se on Sirius!”
  “SIRIUS?” Tinka toisti ällistyneenä.
James astui varoen esille eteisestä ja nyökkäsi. “Se on Sirius. Hänen mielestään te olitte hieman liian läheisiä, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.”
Seuraavassa hetkessä James huomasi ajattelevansa, miten kovasti Remus oikein olikaan muuttunut viime aikoina. Entinen Remus olisi ilman muuta punastunut, tai vähintäänkin nolostunut ja pyrkinyt pakenemaan toisten kiusoitteluja oman huoneensa rauhaan. Tämä nykyinen Remus John Lupin kuitenkin ainoastaan väläytti ilkikurista kelminhymyään, nousi ylös sohvalta ja veti Tinkankin mukanaan.
  “Minkä sille voi, Anturajalka?” poika kysyi retorisesti ja hymyili hyväntahtoisesti. “Miehen on tehtävä mitä miehen on tehtävä.”

Kello tuli puoli yksitoista illalla, ja Sirius istui yksin olohuoneessaan hieromassa olkapäähänsä kovaa vauhtia kohoavaa ilkeän violetinsävyistä mustelmaa. Hemmetin Tinka Schmitt, hän manasi painellessaan jääpalapussia vasten olkansa kipeytyneitä luita. Että Remuksen olikin pitänyt mennä rakastumaan juuri niin pahansisuiseen tyttöön! Eikö joku yksinkertaisempi tapaus olisi riittänyt? Remus sai totisesti kiittää onneaan siitä, että oli Siriuksen ystävä. Muussa tapauksessa hän olisi saanut pian huomata olevansa yhtä lailla vailla tyttöystävää kuin muutkin Kelmeistä, Jamesia nyt ehkä lukuunottamatta. Sirius hymähti itsekseen. Siinä hän taas oli - hän oli vannonut, että välttelisi tytöistä puhumista sinä iltana, mutta se ei tarkoittanut sitä, että hän olisi voinut olla ajattelematta sitä. Nykyisin hän ajatteli Ariannaa aivan liian usein. Sen välttäminen oli mahdotonta nyt, kun Arianna oli menossa naimisiin. Vain vaivaisen viikon kuluttua... muuttuisiko kaikki sen jälkeen helpommaksi? Ainakin siihen oli mahdollisuus. Jo nyt Sirius oli alkanut unohtaa. Ei helposti, eikä vaivattomasti, mutta yhtä kaikki hän oli alkanut kasvaa ylitse. Joka aamu hengittäminen tuntui hieman helpommalta, eikä sydämestä valunut enää niin paljon verta, kun se löi. Löi, löi, löi. Elämä voitti, kuten aina.
Ovikello soi. Sirius veti syvään henkeä, laski jääpalapussin sohvalle ja laahusti huoneen poikki eteiseen. Hän vilkaisi ovisilmästä nopeasti, mutta ei erottanut mitään muuta kuin tupon tummaa tukkaa. Joku naispuolinen siis, Sirius päätteli ja naksautti asuntonsa lukon auki. Hän työnsi oven raolleen valmistautuen tokaisemaan vähemmän kannustavan aloitusrepliikin, kun hän äkkiä tajusi, ettei tulija ollutkaan mikään mainostaja tai kauppias. Hänen edessään seisoi Arianna Bell, tumma tukka hajallaan ja meikit poskilla kuin pesukarhun irvikuvalla. Sirius ei ehtinyt edes sanoa mitään, ennen kuin Arianna oli jo lyyhistynyt hänen käsivarsilleen ja puhjennut hillittömään itkuun.
  “Hei!” Sirius älähti paremman sanottavan puutteessa.
  “Si-Sirius”, Arianna itki, ja tytön kyyneleet tuntuivat lämpimiltä vasten Siriuksen paljasta kaulaa. Hänen käsivarsiensa ote painoi kipeästi vasten olkapäiden mustelmia, mutta äkkiä Siriuksen oli yksinkertaisesti kovin vaikea ajatella mitään sellaista.
  “Hei”, hän sanoi uudemman kerran, nyt jo pehmeämmin ja lempeämmin, ikään kuin koko hänen uhmakkuutensa kaikessa viiltävyydessään olisi sulanut siihen paikkaan, kun hän kietoi käsivartensa Ariannan ympärille ja halasi entistä tyttöystäväänsä lujasti itseään vasten.
  “Voinko minä jäädä tänne täksi yöksi?” Arianna niiskutti pyyhkien kiivaasti meikkejä poskiltaan. Vahinkoa ei kuitenkaan voinut enää korjata.
Sirius nyökkäsi liian ymmällään tehdäkseen mitään muuta. “Tietenkin”, hän lupasi ja astui syrjään oviaukosta kieltäytyen ajattelemasta, että saattaisi tehdä virheen. Mikä tahansa Ariannan olikin ajanut hänen luokseen sinä iltana, sen hän ehtisi selvittää myöhemmin.
  “Tietenkin sinä voit jäädä. Totta kai.”

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #57 : Maaliskuu 03, 2007, 10:25:39 »
52.osa - Suoraan sydämeen
25.3.1979

Varhainen aamuaurinko työnsi kultaiset lonkeronsa ikkunaverhon alta sisälle huoneeseen ja Siriuksen suljettujen silmäluomien alle. Poika vääntelehti haparoivassa unessaan hätkähtäen viimein kivuliaasti valveille oman huoneensa valkoiseen ja utuiseen todellisuuteen. Hiljaisuus täytti huoneen vanhojen haamujen kuiskutuksen lailla; ainoastaan olohuoneesta kantautuva vaimea rapina kieli, että asunnossa todella oli elämää.
Sirius nousi istumaan sängyllään ja yritti saada kiinni edellisestä illasta, yritti tavoittaa jonkinlaisen hataran muistikuvan, joka kertoisi hänelle, miksi ihmeessä hän tunsi olonsa niin omituiseksi, kun mitään syytä ei ollut. Kaikki on hyvin, Sirius toisti itselleen yhä uudelleen samalla kun keräsi tavaransa ja suunnisti suihkuun. Kaikki oli hyvin.

Vasta valuttaessaan kuumaa vettä pitkin selkänikamiaan Sirius pystyi kutsumaan mieleensä osan edellisen illan tapahtumista. Hän muisti kuinka oli pidellyt ovea auki Ariannalle, kun tyttö oli horjahdellut käytävästä hänen syliinsä. Arianna. Gabriella Arianna Bell, hänen entinen tyttöystävänsä. Nimi oli hänen mielessään sekä rukous että kirous yhtä aikaa, eikä hän osannut itsekään sanoa, kumpi oikein tuntuikaan suloisemmalta. Arianna oli syöksynyt hänen asuntoonsa kuin jalkaan ammuttu metsäkauris ja itkenyt itsensä uneen hänen sylissään. Sillä nimenomaisella hetkellä Sirius oli ajatellut tilannetta lähinnä vaivaannuttavana, mutta nyt jälkeenpäin ajateltuna se tuntui oikeastaan nerokkaalta vedolta. Arianna oli säästynyt kertomasta hänelle, miksi ylipäätänsä tarvitsi yöpaikkaa ja sitä tyttö varmasti oli halunnutkin. Astuessaan suihkusta vesi pörrötukasta valuen Sirius päätti mielessään, ettei päästäisi Ariannaa aivan niin helpolla. Tyttö saisi luvan kertoa, miksi oli halunnut niin kovasti viettää yön hänen sohvallaan, vaikka tämä oli menossa kuuden vuorokauden kuluttua naimisiinkin. Naiset, Sirius tuhahti pukiessaan nopeasti päälleen. Aina yhtä hankalia.

Hän kiirehti olohuoneen halki keittiöön suomatta juuri silmäystäkään sohvalla nukkuvalle Ariannalle. Halusi hän sitä tai ei, ei hän kuitenkaan voinut olla huomaamatta tapaa, jolla tyttö oli käpertynyt sohvalleen koiran lailla, tai tapaa, jolla tytön hiukset olivat valahtaneet peitteeksi olkapäille. Tytön oikea peitto lojui myttynä lattialla tämän jalkojen juuressa. Pienen hetken verran Sirius mietti, pitäisikö hänen nostaa peitto takaisin sohvalle. Ajatus kuitenkin tuntui ylitsepääsemättömältä ja niinpä hän ainoastaan hiipi eteenpäin keittiöön sulkien sen oven nopeasti takanaan. Hän nojasi tiskipöytään pyyhien hikeä otsaltaan. Oli tämäkin tilanne...

Sirius napsautti kahvinkeittimen päälle ja tarttui kirjenippuun selaten sen hätäisesti lävitse. Hän asetti Päivän Profeetan syrjään myöhempää tutkimista varten tarkastaen nopeasti postin. Laskuja… tiedote Auroriakatemiasta… nahistuneen näköinen kirje, jonka päälle oli painettu Siriuksen nimi... Hän käänteli rypistynyttä kuorta käsissään yrittäen turhaan selvittää, keneltä se oli. Sitten hän huomasi romanialaisen postileiman kirjeen oikeassa yläkulmassa. Kirje oli herra Potterilta, Sirius tajusi yllättyneenä. Ei sillä, olihan Jamesin isä lähettänyt hänelle viestejä aiemminkin, mutta ne olivat olleet pikemminkin postimerkinkokoisia paperinpalasia, joissa ei sanottu mitään syvällistä. Ei mitään sellaista kuin kirjeissä.
Sirius työnsi kyntensä kirjekuoren liimapinnan alle ja repi sen auki vaivautumatta säästelemään jo ennestäänkin kärsinyttä kuorta. Uteliaisuus nipisteli hänen mielensä perukoita. Mitä sanottavaa herra Potterilla voisi olla hänelle? Eikö mies kirjoittaisi mieluummin Jamesille, joka sentään oli tämän oikea poika? Sirius ei voinut itselleen mitään, mutta kirjeen saadessaan hän tunsi olonsa tärkeäksi, halutuksi. Tunne oli niin omituinen, ettei hän oikein osannut olla sen kanssa. Niinpä hän ainoastaan kiskoi kirjeen esille kuorestaan ja veti tuolin itselleen istuakseen lukemaan.

Sirius-poika,

Ihmettelet varmaan, miksi kirjoitan sinulle enkä Jamesille. Älä turhaan; kirjoitin kyllä Jamesillekin, mutta koska te asutte nykyään eri asunnoissa, on mielestäni täysin oikeutettua, että sinäkin saat tietää, mitä Romaniaan kuuluu. Toivon todella, että asiat ovat selkiytyneet sinun osaltasi Lontoossa. Olet liian hyvä poika murehtimaan jonkun tytön perään, olkoonkin, että tyttö olisi niin viehättävä kuin neiti Bell.
Olen saanut viestejä Auroriakatemian työntekijöiltä ja he ovat kertoneet minulle, että edistyt taas hyvin opinnoissasi. Sitä toivoinkin. Sirius, mitä ikinä tapahtuukin, muista, ettet lakkaa opiskelemasta. En sitten millään haluaisi sanoa tätä, mutta tässä maailmassa juuri tuo sinun nulikkamainen rohkeutesi on paras puolustus, jota voit saada. Kaikki Auroriakatemiassa eivät suhtaudu hyvällä Blackin suvun jäsenen läsnäoloon. Unohda heidät, pure hammasta ja jatka opiskelua.
Mitä tulee Romaniaan, asiat täällä ovat vaikeutuneet entisestään. Siksi minä oikeastaan sinulle kirjoitinkin. Lohikäärmerokko on taas levinnyt ja puolet lähetystömme väestä on nyt sairastunut siihen. En voi kirjoittaa tästä Sashalle tai Jamesille. Yritä ymmärtää - he ottaisivat sen liian raskaasti, enkä halua heidän huolehtivan sellaisesta, mitä he eivät voi ymmärtää. Sinä ymmärrät, Sirius. Olet ollut täällä ja tiedät, että se työ, jota teen, on liian tärkeää jätettäväksi kesken vain sairauden pelossa. Siksi minulla onkin sinulle pyyntö: käy puolestani Apoteekissa ja tilaa minulle lohikäärmeen kynsistä jauhettuja vitamiinipillereitä. Se saattaa tietenkin olla pelkkää huhupuhetta, mutta täällä sanotaan, että lohikäärmeenkynnen ainesosat ennaltaehkäisevät sairastumista. Lähetäthän vitamiinit minulle niin nopeasti kuin mahdollista? Ja vielä kerran, älä sano sanaakaan Sashalle tai Jamesille.
Kiitos suuresti palveluksestasi, Sirius. Toiset saavat sanoa mitä tahansa, mutta minun mielestäni sinä olet hyvä poika. Elleivät olosuhteet muutu, viivyn Romaniassa toukokuun puoleenväliin saakka. Tapaamme silloin!

Pidä lippu korkealla,
Terveisin Joseph


Sirius laski kirjeen käsistään. Hän tunsi olonsa omituiseksi. Edes hänen oma isänsä ei ollut koskaan kirjoittanut hänelle sillä tavoin kuin Jamesin isä, ja Pottereille hän oli sentään ollut aina pelkkä lainapoika, sinänsä tarpeeton… sillä hetkellä hän toivoi yli kaiken, että olisi osannut ilmaista sanoin sen, kuinka kiitollinen oikein olikaan Pottereille. Oliko sen suurisydämisempiä ihmisiä olemassakaan? Sillä hetkellä Siriuksesta tuntui, ettei edes Albus Dumbledore kaikessa suurenmoisuudessaan yltänyt Potterien tasolle, mitä välittämiseen tuli.

Hän taitteli kirjeen siististi takaisin kuoreensa ja kuivasi silmänsä huppupaitansa hihaan. Hänellä ei ollut aikaa heittäytyä tunteelliseksi. Aurorikoulutuksen alkuun oli enää tunnin verran ja sitä ennen hänen pitäisi käydä vielä Apoteekissa noutamassa herra Potterien haluama lääke.
Kuten aina, tekemättä olevien asioiden ajatteleminen auttoi häntä rentoutumaan. Hän kaatoi itselleen kupillisen kahvia ja tyhjensi sen sellaisella vauhdilla, että oli samalla polttaa kitalakensa. Ovelta kuuluva koputus sai polttavan kuuman kahvin takertumaan Siriuksen kurkkuun.
  “Sisään”, poika kähähti sitä suuremmin tarkoittamatta, tai edes haluamatta. Arianna ei kuitenkaan mitä ilmeisimmin osannut lukea ajatuksia, sillä tyttö raotti ovea astellen keittiöön. Hän oli pukenut ylleen Siriuksen vanhan, ylisuuren kylpytakin ja yritti epätoivoisesti kiristää vyötä saadakseen vaatteen pysymään päällään.
Sirius kohotti kulmiaan. “Päätit sitten käydä minun vaatekaapillani.”
  “Anteeksi. Ei ollut tarkoitus”, Arianna pahoitteli välinpitämättömästi ja veti itselleen tuolin. “Saanko minäkin kahvia?”
  “Miten niin ei ollut tarkoitus? Ja nouda itse.”
  “Palvelu on huonontunut sitten viime näkemän…”
  “Niin, no, oletko ikinä ajatellut, että se olisi huonontunut tarkoituksella?” Sirius tiedusteli suunnaten pisteliään katseen Ariannaan.
Tyttö huoahti väsyneesti ja heilautti hiuksiaan. “Sama vanha virsi aina vain, Sirius?”
  “Uudet virret kuulostavat epävireisiltä“, arvosteli Sirius. Hän seurasi jäykkänä sivusta, kuinka Arianna nousi ylös pöydästä ja kaatoi itselleen kahvia palaten takaisin tuolilleen. Tyttö veti Päivän Profeetan pöydältä heidän välistään ja käänsi sen etusivun esille.
  “Huh. Ei yhtään kuolonsyöjätragediaa tänä aamuna. Mutta Lontoon Kaunein Vauva-kilpailu on ratkennut… Cedric Diggoryn hyväksi.”
  “MITÄ?” Sirius parkaisi unohtaen hetkeksi kokonaan oletetun suuttumuksensa vastapäätä istuvaa huispaajatyttöä kohtaan. “Sano, että tuo on vitsi! Rukoilen sinua polvillani!”
  “Tämä keskusteluhan on jumalallista tänä aamuna…”
  “Ihan tosissaan, et voi olla vakavissasi.”
Arianna kiepsautti lehden ympäri esitellen Siriukselle leveästi harvalla hammasrivistöllään hymyilevän pikku Cedric Diggoryn kuvaa. Poika voihkaisi ja peitti silmänsä käsillään.
  “Tämä on painajainen…”
  “En suosittelisi sanomaan tuota Amokselle!” kikatti Arianna.
Nauraessaan orvokkisilmäinen tyttö kuulosti siinä määrin entiseltä kurittomalta itseltään, että lyhyen hetken ajaksi Sirius todella unohti kaiken, mitä heidän välillään oli tapahtunut. Hän muisti sen vasta nähdessään, kuinka Arianna tyrkkäsi sokerikupin kauemmas itsestään sen sijaan, että olisi lisännyt osan sen sisällöstä kahviinsa. Ennen tuo teräväsanainen poikatyttö ei ollut suostunut koskemaankaan kahviin ilman sokeria. Elämä oli totisesti omituista, Sirius ajatteli kitkerästi nojautuessaan taaksepäin tuolillaan. Että niin pienillä muutoksilla saattoikin olla niin paljon merkitystä…
  “Mennään asiaan”, Sirius tokaisi tylysti ja hymy kuoli heidän kummankin huulilta kuin nuoren auroriopiskelijan kylmää äänensävyä peläten.
  “Mihin asiaan, Sirius?”
Hänen teki mieli kieltää Ariannaa lausumasta hänen nimeään ääneen sillä tavalla, niin julman välinpitämättömästi. Sellainen olisi kuitenkin vaikuttanut tytön silmissä lapselliselta, ja niinpä Sirius ainoastaan nojautui taaksepäin ja leikitteli täytekynällä kuin savukkeella ainakin. Hän nautti nähdessään tuomitsevan katseen Ariannan sinisissä silmissä. Hän ei ollut koskenutkaan savukkeisiin sen yhden illan jälkeen, jolloin oli erehtynyt polttamaan kuin korsteeni, mutta oli hauska kiusata Ariannaa ajatuksella.
Sirius huokaisi ja laski puolityhjän kahvimukinsa pöydälle. Hän vältteli Ariannan katsetta.
  “Miksi sinä oikein tulit tänne? Et sanonut eilen, mikä sinua vaivaa.”
  “En niin. Minä vähän niin kuin toivoin, että voisimme välttää sitä aihetta”, Arianna lisäsi anovasti.
  “Älä yritä. Minä en ole enää sinun poikaystäväsi, minulla ei ole mitään auta-äläkä-kysele-velvollisuuksia sinua kohtaan, eikä sinun koiranpennunkatseesi tepsi minuun. Ala puhua, tai menen teroittamaan rakkaalle hammasharjaviiksellesi eräitä tosiasioita koskien sitä, missä vietit viime yösi.”
  “Minä nukuin sinun sohvallasi!” kimpaantui Arianna.
Sirius virnisti vihjailevaan sävyyn. “Nii-in, mutta uskooko Ralph sinua?”
Ariannan silmät kapenivat viiruiksi. “Olet paskiainen!”
  “Silti sinä tulit minun luokseni turvapaikkaa etsimään. Miksi?”
  “Se on pitkä juttu.”
  “Sepä hyvä. Minulla on aikaa tarkalleen… viisitoista minuuttia, eli kehottaisin sinua aloittamaan.”
Arianna tuijotti kynsiään nyrpeä ilme kasvoillaan.
  “Vauhtia nyt!”
  “Minulla oli huono päivä, onko selvä?” tyttö tiuskaisi vihaisesti. “Olin vihainen Ralphille, enkä halunnut mennä kotiin. Minulla ei ollut muutakaan paikkaa, minne mennä!”
Sirius vihelsi matalasti. “Olet menossa kuuden päivän päästä naimisiin ja riitelit sulhasen kanssa? Ettei vain paratiisissa olisi kärpäsiä?”
  “Sinä ja sinun kärpäsesi! Voisit edes yrittää esittää myötätuntoista!”
  “Se on aika vaikeaa ottaen huomioon sen, etten tiedä, mistä on kyse.”
  “Huispauksesta.”
  “Anteeksi?”
  “Minä erosin huispausjoukkueesta”, Arianna mumisi katse käsiinsä lukkiutuneena.
  “Mitä?”
Sirius menetti tasapainonsa ja oli horjahtaa alas tuolilta. Hän tuijotti Ariannaa kauhun laajentamin silmin. Oliko Arianna Bell todella eronnut Rapakon Palloseurasta? Hyvä on, tytön ura ei ollut ehkä alkanut aivan niin kuin tämä olisi halunnut - Ariannahan oli tunnetumpi miesten kanssa seikkailevana syömishäiriötapauksena kuin vakavasti otettavana urheilijana - mutta se ei silti ollut mikään syy lopettaa lentämistä. Ei, syy oli varmasti Ralphissa. Sirius puristi kätensä nyrkkiin.
  “Mitä Knightsdale siihen sanoi?” hän ärähti paremman sanottavan puutteessa.
Arianna hymähti ilmeettömästi. “Ei hän innoissaan ollut. Mutta eihän hän minulle mitään voi.”
  “Kukapa voisi…”
  “Minä kuulin tuon! Ja ihan vain tiedoksesi, että Tom selviää kyllä oikein hyvin. Hän ottaa meidän lyöjämme pikkuveljen - Paris Blacklockin - minua tuuramaan. Tiedäthän, sen pojan, joka paikkasi minua silloinkin, kun olin Nälkäkurjessa.”
Haaveksuva ilme kohosi Ariannan silmiin, kun tyttö mainitsi ääneen Nälkäkurjen. Sillä hetkellä Sirius saattoi nähdä hieman liiankin selvästi Ariannan pään sisään ja painaa mieleensä kaikki ne lukemattomat hermoradat, joilla Nälkäkurki yhdistyi Ralph McCovanaughiin. Siriuksen teki mieli oksentaa.
  “En tajua miten pystyit eroamaan Rapakon Palloseurasta”, Sirius mutisi itsekseen. “Sitähän sinä halusit. Sen piti olla sinun toiveammattisi.”
  “No, se ei ollut. Ei ainakaan sillä hinnalla. Kyllähän sinä tiedät, että urheilu - “
  “ - voi kannustaa syömishäiriöön, kyllä. Mutta voit myös laittaa ruokaa kotona ja kaataa kuuman veden syliisi. Arianna, luulin sinun kaikista ihmisistä ymmärtäneen, ettei elämää voi laskea jos-korttien varaan.”
  “Asiat muuttuvat”, kuului Ariannan hiljainen vastaus.
Sirius nyökkäsi. “Niin, niin muuttuvat. En tunne sinua enää.”
  “…”
  “En tunne sinua enää, ja pahinta siinä on, etten edes halua tuntea“, Sirius jatkoi korottaen ääntään niin, ettei Arianna voinut välttyä kuulemasta hänen sanojaan, vaikka tyttö katselikin parhaansa mukaan käsiään ja kynsiensä levotonta liikettä vasten pöydän pintaa. Tilanne tuntui ajavan heidät molemmat hulluuden partaalle, vaikka kumpikin oli liian hienotunteinen sanoakseen mitään. Hetkinen - hienotunteinen? Ei kai sentään, Sirius tuhahti. He vain olivat ajautuneet liian kauas toisistaan.
Hän nousi ylös ja laski kahvimukinsa tiskialtaaseen muiden likaisten astioiden joukkoon, ennen kuin kääntyi taas Ariannan puoleen.
  “Kuule, en minä halua sotkeutua tällaiseen. En halua lohduttaa sinua, kun sinä itse pilaat elämäsi. Syö vain aamupalasi ja palaa sitten takaisin sulhasesi luokse. Minun pitää mennä töihin”, Sirius sanoi karheasti.
Hän nappasi päällyspaitansa tuolin selkänojalta ja oli juuri aikeissa paeta huoneesta, kun Ariannan käheä ääni pyysi häntä pysähtymään.
  “Mitä vielä?”
  “Ei mitään, kai… halusin vain sanoa, että minulla ON kyllä syyni tähän kaikkeen. Ei minua ole niin vaikea ymmärtää... jos sinä vain yrittäisit.”
Sirius pyöräytti turhautuneena katseensa kattoon. Mitä muuta hän oli muka viime aikoina tehnyt kuin yrittänyt ymmärtää, yrittänyt yrittämästä päästyään, kunnes hän tunsi menettävänsä jo järkensäkin?
  “Maailman viisainkaan ihminen ei ymmärtäisi sinua, Gabriella Arianna Bell”, hän tokaisi tylysti tytölle, joka hätkähti. “Ei ennen kuin sinä annat hänelle jotakin aihetta ymmärtää.”

***

Samaan aikaan noin kilometrin päässä saman kujan varrella Cinnamon Bellini ja Lily Potter harhailivat ympäri matami Malkinin puotia etsien hääjuhliin sopivia vaatteita. Kumpikaan heistä ei suhtautunut tilaisuuteen erittäin suurella innolla; pelkkä ajatus Ariannan häistä sai vaatteet kuin vaatteet tuntumaan käärmeennahalta vasten heidän ihoaan. Cinnamon hylkäsi koboltinsinisen juhlakaavun inhoten sovitustilan nurkkaan todettuaan sen aivan liian räikeäksi vaatekappaleeksi tilanteen huomioon ottaen. Ariannan ja Ralphin häät jos mitkä olisivat vaatineet mustia hautajaisvaatteita oikeutuksekseen.
  “Kyllä Arianna sen ymmärtäisi”, Cinnamon lisäsi painokkaasti nähdessään limenvihreää juhlakaapua kannattelevan Lilyn moittivan katseen. “Hän olisi itsekin halunnut tulla sinun häihisi mustissa, ja hän - toisin kuin me nyt - oli sentään morsiusneito.”
  “Niin, mutta se oli entinen Arianna”, Lily huomautti. “Tämä nykyinen ei kestäisi niin mustaa huumoria.”
  “Jos suoraan sanotaan, minusta ei olisi mikään suuri menetys tulla leikatuksi pois tämän nykyisen Ariannan ystäväpiiristä… hänessä ei ole enää kovin paljon jäljellä sitä tyttöä, josta minä pidin…”
  “Nii-in, mutta se ei tarkoita sitä, että me voisimme vain hylätä hänet“, Lily sanoi yrittäen itsepintaisesti silotella sähköisiä, punaisia hiuksiaan, jotka pyrkivät takertumaan hänen poskilleen. “Ystävyyden on tarkoitus kestää myötä- ja vastoinkäymisissä, jos muistat?”
  “Itse asiassa tuossa on kyse avioliitosta, mutta ihan sama. Minä en jaksa välittää”, Cinnamon julisti dramaattisen huokauksen kera ja kääntyi sitten poseeraamaan peilikuvalleen vaaleansinisellä ja valkoisella sävytetyssä juhlakaavussaan. Hän kokosi hiuksensa löyhästi päälaelle ja hymyili kuvajaiselleen.
  “Miltä näyttää?”
  “Siltä, että olet uskomattoman rakastunut omaan peilikuvaasi. Mutta mekko on kyllä sievä.”
Cinnamon näytti pettyneeltä. “Vain sievä?”
  “En ole vastakkaista sukupuolta, eli et voi olettaa minun osaavan arvostella tämän tarkemmin”, Lily vastasi näppärästi ja veti vaikuttavan punaisen pukunsa vetoketjun kiinni. Se ei näyttänyt ollenkaan hullummalta, Cinnamon arvioi katsellessaan, kuinka Lily pyörähti peilin edessä. Päinvastoin, sellainen juhlakaapu yllään Lily näyttäisi vähintäänkin upealta Ariannan häissä. James tuntisi itsensä onnenpojaksi. Vaikka todellisuudessahan Lily oli se onnentyttö - hänellä oli aviomies, joka rakastaisi ja palvoisi häntä varmasti hänen hamaan kuolemaansa saakka. Kun taas Cinnamonilla…
  “Hei, ei itsesääliä”, Lily komensi nähdessään hänen ilmeensä valahtavan. “Sinulla ei ole mitään valittamista.”
  “Onhan minulla. Minä en ole naimisissa”, Cinnamon puuskahti riisuessaan pukua yltään. Lily seurasi hänen esimerkkiään.
  “Sinulla olisi oikeus valittaa, jos eläisimme 1700-luvulla ja naimisiinmeno olisi kunniallisen naisen elinehto. Nykyään on paljon tärkeämpää olla rakastunut ja pitää hauskaa. Sikäli kuin minä olen huomannut, sinä täytät molemmat kohdat.”
Hento puna kohosi Cinnamonin poskille tyttöjen astuessa yhtä jalkaa ulos sovituskopista. He siirtyivät takaisin kaupan puolelle, missä hiekanvärisiä hiuksia ja paitaa kantava tyttö selaili vaaterekkejä välinpitämättömän näköinen ilme leijonanharjan värisissä silmissään. Lily jännittyi.
  “Mitä nyt?” supatti Cinnamon.
  “Tuo on Angie Lennox. Alessandron uusi käsinukke”, Lily mutisi toisesta suupielestään. “Mennään toiseen suuntaan.”
He toimivat liian myöhään. Angie oli jo huomannut heidät ja kutsui Lilyn nimeä ujo hymy huulillaan. Cinnamonia ärsytti, vaikka hän ei ollut vielä ehtinyt sanomaan tytölle sanaakaan. Pelkkä tieto siitä, että tällä tytöllä oli jotakin tekemistä Alessandron kanssa sai hänet asettumaan vastahankaan.

Lily kiepsahti ympäri tekohymy huulilleen jähmettyneenä. “Ai, hei Angie. En huomannut sinua!”
  “Ihanko totta?” leijonasilmä vastasi surullisesti astellessaan lähemmäs. “Minusta kun näytti ihan siltä, että huomasit. Mutta ei se mitään. Nyt olemme molemmat tässä joka tapauksessa. Halusin oikeastaan keskustella sinun kanssasi Wrightin perheen tapauksessa.”
  “Angie, ei nyt!” Lily kivahti terävästi. Cinnamon katsahti yllättyneenä tavallisesti niin hyvänsuopaa ystäväänsä.
  “Miksi ei?” Angie näytti yllättyneeltä.
  “Luulin Alessandron teroittaneen sinulle, että työasioista ei keskustella julkisella paikalla, mutta minun täytyykin ilmeisesti muistuttaa Alessandroa asiasta.”
Angie hymyili veikeästi ja nyökäytti päätään taaksepäin. “Siinä tapauksessa voit yhtä hyvin tehdä sen heti. Hän odottaa tuolla ulkopuolella.”
  “Alessandro odottaa vaatekaupan ulkopuolella vapaaehtoisesti?” Cinnamon pärskähti pystymättä estämään itseään. Lily loi häneen pettyneen silmäyksen, ikään kuin punapää olisi toivonut hänen pysyvän vaiti.
Angie tarttui tilaisuuteen ja käänsi kirkassilmäisen katseensa Cinnamoniin. “Mikä sinun nimesi on?” tyttö kysyi herttaisesti.
  “Cinnamon Bellini.”
  “Aa… Alessandron tyttö?”
Cinnamon vilkaisi Lilyä pikaisesti. “Mitä sinä olet mennyt kertomaan hänelle?”
  “Älä välitä hänestä”, Angie sanoi suloisesti. “Parempi, että selvitämme tämän asian kahdestaan. Sinun ei tarvitse olla mustasukkainen minun vuokseni. Alessandro ja minä olemme vain ystäviä... hän auttaa minua eräässä projektissa.”
  “Joka on…?” Cinnamon tivasi kitkerästi. Hän ei voinut itselleen mitään; Angien sanat eivät saaneet häntä vakuuttumaan.
  “Älä siitä välitä”, Angie toisti. Tällä kertaa tytön hymy oli aito. “Minä vain olen opiskellut koko elämäni Norjassa, enkä tunne täältä ketään. Haluaisin todella tutustua teihin tarkemmin:”
Tytön äänessä oli vilpitön sointi, eikä Cinnamonista ollut torjumaan hänen pyyntöään suoralta kädeltä. Jos Angie ei kerran halunnut seurustella Alessandron kanssa, ei heillä kahdella kai pitäisi olla mitään syytä inhota toisiaan, järkeili Cinnamon. Ja mitä Angie nyt sitten Alessandrolta halusikin... kuinka vakavaa se voisi olla? Tuskin mitään ihmishenkiin liittyvää. Cinnamon huomasi Lilyn katsovan itseään tutkivasti ja nyökäytti päätään tuskin havaittavasti.
  “Minun mieheni aikoo pitää pienimuotoiset grillijuhlat tänä iltana“, Lily kääntyi sanomaan Angielle. “Sinä ja Alessandro olette molemmat tervetulleita.”
Vakoojatytön huulille levisi iloinen hymy ja hän kapsahti Lilyn kaulaan onnellisena kuin kaikki hänen haaveensa olisivat juuri käyneet todeksi.
  “Tulemme mielellämme, kiitos. Mikä osoite? Mihin aikaan?”
Lily kertoi nopeasti osoitteen ja hyvästeli sitten Angien, joka suunnisti ulos kaupasta tyytyväinen hymy huulillaan. Lily ja Cinnamon puolestaan siirtyivät kassalle maksamaan ostoksensa.
  “Mistä lähtien James on halunnut pitää grillijuhlat?” Cinnamon tiedusteli kääriessään pukuaan paperikassiin. “Nyt on maaliskuu, Lily.”
  “Minä tiedän sen, ja moni muukin tietää. Ikävä kyllä James ei tunnu tietävän…”

***

Sirius heilautti laukun olkapäälleen ja harppoi ulos Auroriakatemian ovesta. Iltapäivä oli jo pitkällä harjoitusten kestettyä sinä iltana tavallista pidempään. Väsymys nipisteli Siriuksen jäseniä, kun hän pysähtyi marmoriportaiden yläpäähän venyttelemään kipeytyneitä raajojaan. Päivän harjoitukset olivat olleet aiempaa rankemmat, mutta se teki vain hyvää. Ainakin rankka ruumiillinen työ auttoi Siriusta unohtamaan aamupäiväisen keskustelunsa Ariannan kanssa.
  “Hei, Black, onko sinulla hetki aikaa?”
Sirius kiepsahti ympäri nähdessään Hermel Elmer Biggsin odottavan itseään läheisen patsaan takana.
  “Kyllä kai”, hän vastasi epätietoisena. “Mitä asiaa?”
  “No, muistat kai, että harjoittelimme tänään Cardinalen hengenahdistusloitsua…”
Sirius hymähti. Millainen mies muka unohti päivän opetukset niin lyhyessä ajassa?
  “Jatka, Biggs”, hän kehotti tutkimaton sävy äänessään.
Hermel nielaisi nykien kauluspaitansa kauluksia levottomasti. “Huomasit varmaan senkin, että olin aivan onneton niiden loitsujen kanssa.”
  “Voisin olla kohtelias ja teeskennellä, etten huomannut mitään, mutta se olisi päivän paras valhe. Näytit siltä kuin olisit äkkiä kasvattanut itsellesi neljä jalkaa kahden sijasta ja yrittänyt pidellä taikasauvaa varpaillasi. Oikein vaikuttava esitys”, Sirius kehaisi sarkastisesti.
Hermel punastui onnettomana. “Niin, en kai ollut aivan parhaimmillani... ajattelin vain kysyä, voisitko sinä kenties neuvoa minua?”
  “Miksi ihmeessä? Eikö sinun pitänyt pelätä minua kuollaksesi? Vai oletko jo unohtanut minun sukunimeni?” Sirius nälväisi kyllästyneenä. Hän oli aivan liian huonolla tuulella haaskatakseen aikaa Hermel Biggsin kaltaisen surkimuksen opettamiseen. Olisi ollut eri asia, jos Hermelillä olisi ollut edes toivoa oppimisesta, mutta - no, kaikki Auroriakatemian opettajat olivat aikaa sitten huomanneet, että Hermelin hyväksyminen oli vuoden pahin virhearvio.
  “Yritä ymmärtää, Black… anteeksi, aion nyt sinutella ja sanoa Sirius.”
  “Mietinkin jo milloin uskaltaisit.”
  “Kevätkokeet lähestyvät, Sirius. En pääse seuraavalle vuosikurssille, jos en opi tekemään Cardinalen hengenahdistusta oikein. Se olisi äidille kammottava pettymys”, Hermel jatkoi ja kyyneleet kihosivat vaaleatukkaisen miehen lempeisiin silmiin.
Sirius nieli vihaiset sanansa. Oliko tuon raivostuttavampaa miestä olemassakaan?
  “Minulla ei ole aikaa opettaa sinua, Hermel”, hän sanoi suorasukaisesti. “Minulla on oma elämäni... omat ongelmani…”
  “Entä jos maksan siitä palkkion?”
  “Minä en ole täysin halpa.”
Jo Hermelin reaktio Siriuksen toteamukseen riitti osoittamaan, kuinka täydellisen mielikuvitukseton ihminen tässä oikein olikaan kyseessä. Kuka tahansa tervejärkinen nuori mies olisi purskahtanut nauramaan huomautukselle, mutta Hermel ainoastaan räpytteli silmiään ja otti kasvoilleen entistäkin anovamman ilmeen vitsiä ymmärtämättä. Sirius alkoi hermostua.
  “Palvelus, sitten? Olisit nyt kiltti”, Hermel rukoili.
Kyllästynyt vastaus oli jo Siriuksen kielenpäällä. Hänen teki mieli sanoa, että Hermel oli hyödytön ja ettei mies pystyisi ikimaailmassa tekemään mitään sellaista, mitä Sirius ei voisi halutessaan hoitaa itsekin. Sitten hän kuitenkin keksi.
  “Autan sinua, jos otat puolestani selvää eräästä miehestä.”
Hermel räpäytti yllättyneenä silmiään. “Kuuntelen.”
  “Paras onkin. No niin, tämä palvelus ei ole mitenkään vaikea, ainakaan jos olet normaali oma itsesi. Sinun pitää mennä Nälkäkurjen syöttölään syömishäiriöstä kärsiviä noitia ja velhoja varten ja etsiä sieltä joku, joka tuntee miehen nimeltä Ralph McCovanaugh. Kun olet tehnyt sen, kyselet häneltä kaiken mahdollisen tästä Ralphista. En välitä siitä, mitä tekosyytä käytät, kunhan se toimii, onko selvä? Kirjoitat kaiken muistiin ja tuot minulle mahdollisimman pian. Heti kun olet saanut tehtyä sen, minä pidän huolen siitä, että opit Cardinalen hengenahdistuksen. Sovittu?”
Hermel näytti säikähtäneeltä Siriuksen puhetulvan johdosta. Ei se mikään ihme ollut, Sirius tuumi huvittuneena. Keskustellessaan Hermel Biggsin kanssa hän käytti yleensä lähinnä yksitavuisia vastauksia, eikä häntä voinut siitä syyttää.
Epäröiden Hermel ojensi kätensä ja nyökkäsi. “Sovittu. Saat haluamasi tiedot heti huomisaamuna.”

***

Sekä Sirius että Arianna loistivat poissaolollaan sen illan epävirallisilla grillikutsuilla. Ei sillä, että Lilyllä olisi ollut jotakin asiaa vastaan. Hän piti kyllä Siriuksesta vilpittömästi, mutta tuon mahdottoman piskin läsnäolo olisi kenties edellyttänyt myös Ariannan ja Ralphin saapumista, eikä kukaan todella kestänyt sitä rikinkatkun määrää, joka leijui ilmassa, kun nuo kolme joutuivat samaan huoneeseen.
Remus ja Tinka sen sijaan olivat löytäneet tiensä paikalle ja istuivat kinastelemassa hyväntahtoisesti sohvan nurkassa. Kaksikkoa katsellessaan Lily alkoi vähitellen ymmärtää, mitä Remus oikein Tinkassa näkikään. Ihmissusipojan kanssa ollessaan teräväkielinen itävaltalainen ei muistanut olla aivan niin raivostuttava kuin yleensä, vaan jopa näytti toisinaan sen paremman puolen itsestään. Nuo hetket olivat kuitenkin lyhyitä kuin tuulenhenkäys aavikolla ja pian Tinka jälleen palasi vanhaan muottiinsa - raivostuttamaan heidät kaikki hengiltä.
Myös Cinnamon ja Alessandro näyttivät käyvän jonkinlaista kiistaa keskenään, joskin Lilyn onneksi he tekivät sen äänettömästi ja lähinnä tuijottivat toisiaan vihaisesti. Oli mahdotonta sanoa kaksikon mielissä liikkui - Lily oli kuitenkin kiitollinen siitä, etteivät he sanoneet sitä ääneen. Angie sen sijaan pyöri ympäri asuntoa näyttäen niin joukkionkuulumattomalta, että viimein Lilyn kävi sääli tyttöä ja hän raahasi tämän mukanaan keittiöön.
  “James, tässä on minun työkaverini Angie Lennox”, Lily esitteli grillinrähjän ääressä hääräävälle aviomiehelleen, jonka kasvot olivat peittyneet grillihöyryn nostattamaan hikeen ja jostakin kummallisesta syystä myös nokeen. Se ei kuitenkaan estänyt Jamesia hymyilemästä ystävällisesti ja ojentamasta kättään Angielle, joka punastui aina rikkinäisistä sukista esille pilkistäviä varpaitaan myöten.
  “Angie, tässä on minun mieheni James Potter”, Lily jatkoi sulavasti.
James kumarsi poikamaisesti hymyillen. “On aina ilo tavata Lilyn työtovereita. Tai no... melkein aina“, hän lisäsi mulkaisten vihaisesti Alessandroa, joka seisoi olohuoneen laidalla kädet suojelevasti puuskassa ja yritti puhua järkeä raivokkaasti jotakin selittävälle Cinnamonille.
  “Sinutkin on hauska tavata, James. Tosi hienoa, että kutsuitte minutkin. Olen vasta tullut Norjasta, en tunne täältä ketään muuta kuin Lucy Wrightin ja Alessandron ja - no, Alessandro ei ole yhtä hyvää seuraa kuin miltä näyttää”, Angie lisäsi nyrpistäen nenäänsä. “En ymmärrä, mitä tuo sinun ystäväsi näkee hänessä, Lily.”
  “Ai, Cinnamon? Se on pitkä juttu… ehkä on parempi, että kerron sen joskus toiste. Tule, jätetään James pilaamaan pihvit ja esitellään sinut toiselle.”
Angie seurasi Lilyä kiitollisesti hymyillen, kun punatukkainen vakooja kierrätti häntä ympäri huonetta ja esitteli hänet yksitellen ystävilleen. Heidän molempien onneksi Lilyn ystävät näyttivät ottavan Angien jokseenkin hyvin vastaan - lukuunottamatta ehkä Peteriä, joka istui yksin nurkassa ja murjotti tavalla, joka kieli, ettei poika edes liikkunut sillä hetkellä samassa maailmassa kuin he. Suurimman yllätyksen tuotti tavallisesti niin töykeä Tinka, joka otti Angien sydämellisesti vastaan ja uppoutui heti kiihkeään keskusteluun tytön kanssa.
  “Mikähän Tinkaa nyt vaivaa?” Lily tuumi ääneen siirtyessään yhdessä Remuksen kanssa sivummalle.
Remus hymyili aurinkoisesti. “Tuskin mikään kovin vakava. Kai Angie näyttää hänen mielestään täysipäiseltä ihmiseltä, tai jotakin.”
  “Tai jotakin”, Lily toisti kuivasti. Sitten hän hymyili. “Näytät hyvältä, Remus.”
  “Onko tuo tarkoitettu kohteliaisuudeksi vai iskuyritykseksi?”
Lily pukkasi ystäväänsä kyynärpäällä kylkeen. “Tyhmä!”
  “Tiettyjen näkökulmien mukaan kyllä. Anteeksi, taidan olla liian hyvällä tuulella. Se vain... no, minä ja Tinka pääsimme eilen askeleen verran eteenpäin sudenmyrkkyjuoman kehittelyssä.”
  “Ihanko totta?” ilahtui Lily. “Joko saitte sen toimimaan?”
  “Äsh… sanotaanko vaikka, että juoma ei enää aiheuta tukehtumisreaktiota, vaan pelkän mahataudin. Mutta en minä koskaan uskonutkaan, että se juoma valmistuisi helposti”, Remus lisäsi tavalla, joka kieli hänen kuvitelleen juuri niin.
Lily taputti alakuloista lähestulkoon-lankoaan olkapäälle ja siirtyi takaisin keittiöön katsomaan, mitä pihveille kuului.

Remus nappasi velhoradion mainoksen sohvapöydältä ja istahti matolle lukemaan. Ajatusten höyryjuna rymisti hänen päänsä sisällä suostumatta pysähtymään oikealle asemalle. Hän toisti uudelleen mielessään sen, mitä oli aiemmin sanonut Lilylle; ei hän ollut koskaan uskonut, että sudenmyrkkyjuoma valmistuisi helposti. Häntä nauratti - tottahan se oli, Tinka oli varoittanut häntä tuhansia kertoja toivomasta liikoja, mutta oliko hän ikinä kuunnellut? Toivominen oli jotakin, mitä hän oli tehnyt koko elämänsä ja mihin hän oli jo ehtinyt tottua, sillä eihän hänellä ollut ikinä ollut kovin paljon muuta. Tai niin hän ainakin oli itselleen aina väittänyt. Vähitellen hänestä oli alkanut tuntua siltä, että ehkä kaikki hänen itsesäälinsä oli himpun verran turhaa. Hyvä on, hän ei ehkä koskaan saisi samanlaista loisteliasta uraa kuin Sirius tai James, tai tulisi sillä tavoin luotetuksi kuin Peter huispausliikkeessään, mutta hänellä oli paljon muuta, ja tärkeämpää, kuten nyt vaikkapa ihmeellisen omalaatuinen tyttöystävä ja kolme parasta ystävää koko maailmassa. Ja entä sitten perhe? Remus tunsi syyllisyyttä ajatellessaan vanhempiaan, joiden luona ei ollut vieraillut kertaakaan puoleentoista kuukauteen, vaikka olisihan hänellä luonnollisesti aikaa ollut. Hän vain ei ollut uskaltanut.
  “Mitä mietit?” Tinka uteli istuessaan lattianrajaan hänen vierelleen. Tyttö sormeili levottomasti palmikoitaan ja kääntyi hymyilemään huoneen toisessa päädyssä seisovalle Angielle. Remus kohotti kulmiaan. Oliko Tinka Schmitt itse asiassa saanut ystävän?
  “Vanhempiani”, Remus vastasi rehellisesti.
  “Mitä heistä?”
  “Ajattelin, että minun pitäisi tavata heidät pitkästä aikaa.”
Tinka ei vastannut.
Remus empi. “…Haluaisitko sinä tulla minun mukaani?”

Cinnamon kihisi kiukusta siirtyessään pöytään istumaan. Hän ei ainoastaan ollut joutunut todistamaan, kuinka Alessandro saapui paikalle mukanaan uusi naisystävänsä, vaan oli sen lisäksi saanut kuulla, että oli naurettava vaivautuessaan olemaan mustasukkainen. Eikä Alessandro edes vakuuttanut hänelle, että hän oli ainoa tyttö vakoojan elämässä  - ei, sen sijaan tuo raivostuttava poninhäntäpää oli tokaissut, ettei ollut mikään patsas, jonka kylkeen sopi kiinnittää omistuslaatta ja että teki mitä halusi kenen kanssa halusi. Cinnamon pyyhkäisi raivonkyyneleen pois silmänurkastaan ennen kuin kukaan ennättäisi näkemään sitä ja vakuutti jälleen kerran itselleen, että unohtaisi Alessandro Visardon. Maailmassa oli muitakin miehiä. Aivan takuulla oli.
Nyt Alessandro istui hänen vasemmalla puolellaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan ja viritteli keskustelua alakuloiselta vaikuttavan Peterin kanssa. Cinnamonin oli vaikea keskittyä siihen, mistä kaksikko puhui - sillä tuntui olevan jotakin tekemistä aikamatkustuksen kanssa - eikä hän oikeastaan välittänytkään tietää. Hän maisteli hiiltyneen lihanpalasensa kulmaa kohteliaan innostunut ilme kasvoillaan ja seurasi samalla sivusta, kuinka James ja Angie juttelivat innostuneesti jonkin norjalaisen huispausjoukkueen tähtipitäjästä. Tunnelma asunnossa oli poreilevan hilpeä ja välitön ja monella tapaa miellyttävämpi kuin silloin, kun Arianna ja Ralph olivat paikalla. Cinnamon tunsi itsensä kammottavaksi ihmiseksi ajatellessaan sillä tavoin, mutta hän ei voinut olla miettimättä, että asiat olivat moninkertaisesti yksinkertaisempia, kun ei tarvinnut huolehtia Ariannan vastalöytyneistä, äärimmäisen herkistä tunteista. Kukaties häiden jälkeen kukaan heistä ei enää pitäisikään paljon yhteyttä Ariannaan, Cinnamon tuumi. Hän kielsi itseään jatkamasta lausetta loppuun edes ajatuksissaan - sitä, ettei Ariannan menettäminen olisi ehkä loppujen lopuksi mikään maailman suurin suru.
  “Sarvihaara, sinun pitää opetella grillaamaan paremmin”, Remus nauroi parhaillaan hyväntahtoisesti pöydän päästä.
James oli niin keskittynyt urheilukeskusteluunsa, ettei edes kuullut.
  “Älä haaskaa aikaasi häneen, Remus”, Tinka neuvoi terävästi. “Kyllähän sinä tiedät, mitä urheilu tekee miehille.”
  “Mikä minä sitten olen, jos en mies?”
  “Äärimmäisen hyvin koulutettu mies“, Tinka sanoi omahyväisesti.
Remus kohotti sarkastisesti kulmiaan ja he suutelivat.
  “Hei, ei mitään tuollaista minun ruokapöydässäni”, Lily kiirehti. “Riiteleminen on sopivaa, samoin ystävällismielinen keskustelu. Saattaisin jopa sulattaa kädestäpitelyn pöydän alla niin kauan kuin minun ei tarvitse sitä nähdä. Mutta tuo tuollainen... paha, paha asia.”
  “Sanoo meistä se, joka on jo viettänyt hääyönsä”, virnisti Remus.
  “Äh, kuka meistä enää muutenkaan uskoo häihin saakka kestävään selibaattiin?” James pärskähti havahtuen viimein keskustelustaan. Angie puri huultaan aiheeseen kuulumattomasta huomautuksesta yllättyneenä ja keskittyi ruokaansa punaisena kuin tomaatti Toscanan auringon alla.
  “Ei ainakaan Sirius”, Peter nauroi jo hieman paremmalla mielellä.
  “Mutta hän ei ole täällä nyt todistamasta omasta puolestaan, joten myönnetään vain, että olemme jo kaikki rappiolla!” James julisti hilpeästi.
  “Minä en ole”, Angie sanoi hiljaisella äänellä. “Minä täytän vasta kohta seitsemäntoista.”
  “Enkä minä”, Tinka lisäsi ylpeästi. Kaksikko jakoi keskenään pikaisen hymyn.
  “Mitä?” ällisteli James. “Kuutamo, miten sinä kestät tuota tyttöä?”
Remus tuijotti häntä vaivaantuneena. “Tämä ei taida olla oikein ruokapöytäkeskustelun aihe, vai mitä?”
  “Anna hänen ällistellä”, Tinka lupasi jalomielisesti. “Hän on vain kevytkenkäinen britti, joten hänen on varmasti vaikea käsittää, että meidät itävaltalaiset on kasvatettu siveiksi.”
  “Niin varmasti”, James virnisti kaksimielisellä tavalla. “Ja mikähän sinun koulusi nimi mahtoi olla? Neitsyt Marian oppikoulu? Hetkinen, mikä neitsyt mahtaa olla saksaksi?”
  “Sarvihaara!” Remus aneli. “Anna vain olla!”
  “Joku taitaa olla juonut hieman liikaa viiniä tänään”, Alessandro hymähti noustessaan ylös pöydästä. “Anteeksi. Käyn haukkaamassa raitista ilmaa.”
Cinnamon tuijotti kiinteästi Alessandron loittonevaa selkää. Ei ollut vaikeaa arvata, miksi erakkomainen vakooja ahdistui sillä tavoin Kelmien puheensorinan täyttämässä joukkiossa, varsinkin kun puheenaihe oli mitä oli. Cinnamon viskasi lautasliinan lautaselleen, mutisi nopean anteeksipyynnön ja säntäsi Alessandron perään.

  “Onko kukaan ikinä sanonut sinulle, että ystäväsi ovat hermoillekäyviä?” Alessandro tiedusteli seisoessaan kädet syvällä taskuissa Lilyn ja Jamesin kotikerrostalon portailla. Italialaishujopin hengitys höyrysi, kun Cinnamon pysähtyi hänen vierelleen ja ojensi kätensä oikoakseen hänen nurinkurisesti kiepsahtanutta poninhäntäänsä.
  “Monetkin. Siksi me kai olemmekin niin hyviä ystäviä. Koska kukaan muu ei ymmärrä meitä.”
  “Sille on olemassa toinenkin nimi. Sitä kutsutaan sisäänpäinlämpiävyydeksi”, Alessandro tokaisi.
Cinnamon hymähti. “Sinusta näkee kymmenen peninkulman päähän, että haluat haastaa riitaa, joten älä edes yritä.”
 “Miksi en? Aiemmin tänä iltana olit kovinkin innokas riitelemään minun kanssani!”
  “Niin, koska Angie ärsytti minua.”
  “Johan minä sanoin. Et ole sellaisessa asemassa, että voisit olla mustasukkainen”, Alessandro sanoi ääntään korottaen.
Cinnamon upotti kyntensä miehen olkapäihin kohottaen vaikeasti katseensa tämän kasvoihin. “Millainen ihmisen sitten pitäisi olla, että hän voisi olla mustasukkainen sinusta? Pitäisikö hänellä olla täydellinen enkelin luonne, niin kuin Emalla? Niin kuin Lilyllä? Vai pitäisikö hänen polttaa kätensä, niin kuin Angie on tehnyt? Minä pidän sinusta paljon. Mutta siihen minäkään en suostu”, Cinnamon sanoi tiukasti. Alessandro katseli häntä outo ilme kasvoillaan, ikään kuin olisi tavoittanut hänen katseessaan jotakin sellaista, mitä Cinnamon ei itsekään tiennyt kertovansa. Mitä hän ei halunnut kertoa.
  “Cin - “
  “Kuuntele loppuun! Me olemme pelanneet tätä ihmeellistä peliä jo ikuisuuksia, eikä se ikinä mene minnekään! Aina kun minä pidän sinusta - aina kun minä KUVITTELEN voivani pitää sinusta, sinä keksit jotakin typerää saadaksesi minut perumaan puheeni! Ensin se oli Red - annoit hänen kuolla kylmäverisesti ja minä annoin sinulle anteeksi! Sitten se oli Angie - en edes ymmärrä, miksi raahasit sen tytön tänne sieltä hemmetin Norjasta!”
  “Se tyttö auttaa minua ja Lilyä erään vakoiluprojektin kanssa.”
  “Aina vain työasiat! Entä jos minä ilmoitan sinulle tässä ja nyt, että olen kyllästynyt olemaan sinun elämässäsi sijalla tuhatyksipisteyksitoista? Entä jos minä sanon sinulle, että saat alkaa kohtelemaan minua paremmin, tai en enää ikinä puhu sinulle? Mitä sinä sitten teet, Alessandro Adamo Visardo?” Cinnamon sihahti vihaisesti.
Alessandro näytti yllättyneeltä hänen kiukunpurkauksensa johdosta. Ei se kai mikään ihme ollutkaan, Cinnamon ajatteli etäisesti. Kyllähän hän oli useinkin Alessandrolle raivonnut, mutta ei ollut koskaan uhannut lakata puhumasta hänen kanssaan. Tuo nilkki oli aina tiennyt olevansa askeleen edessä, Cinnamon mietti vihaisena itselleen. Tänä iltana siitä kuitenkin tulisi loppu. Angie Lennox oli ollut ehdottomasti viimeinen pisara parantajan maljaan.
  “Siinä tapauksessa minä sanoisin, että on parempi, ettemme puhu lainkaan”, Alessandro vastasi kylmästi. “Minä en ole niitä ihmisiä, joita voi kiristää mukaan johonkin ihmissuhteeseen. En halua sellaisia. En valehtele, sinun kanssasi on ollut oikein hauskaa - “
 Cinnamon naurahti koleasti.
  “ - mutta ei niin hauskaa, että haluaisin jatkaa sitä väkipakolla. Minähän sanoin sinulle jo aiemmin”, Alessandro jatkoi. “Mutta sanon sen nyt uudestaan. Sinä törmäät kyllä vielä joskus mieheen, joka rakastaa sinua sillä tavalla kuin sinä rakastat häntä. Mutta minä en ole se mies, eli on parempi, ettet tee minun kanssani mitään sellaista, mitä katuisit jälkeenpäin sen toisen miehen seurassa.”
  “Minä luulin sinun jo tajunneen!” Cinnamon vastasi aivan yhtä kylmästi. “Minä en ole kiinnostunut etsimään mitään toista miestä.”
  “No, sitten on parempi, että alat harjoitella nyt. Mene takaisin sisälle, Cinnamon. Sano Angielle, että puhun hänelle myöhemmin Vakoiluverkostossa.”
  “Älä luulekaan! Saat itse viedä omat viestisi!” Cinnamon sylkäisi kylmästi. Hän kääntyi ympäri ja säntäsi pois Alessandron luota etäinen katumus mielensä perukoilla tykyttäen. Eikö hän ikinä oppinut hallitsemaan ihmissuhteitaan? Miksi kaikki meni aina väärin? Ensin Remus ja nyt Alessandro… hän oli toden totta toivoton tapaus.

***

Samoihin aikoihin kun Cinnamon rypi omassa kurjuudessaan Talvahallankujan varjoissa kiipesi Sirius Black ylös oman asuntonsa portaita. Hän oli vähintään yhtä lohduttomalla tuulella kuin Cinnamonkin, vaikka hän ei sitä tietenkään tiennyt. Ruokakassi roikkui hervottomana hänen toisessa kädessään, kun hän sohi avaimen lukkoon ja laahusti sisälle asuntoonsa. Se oli pimeä ja autio, kuten Sirius oli toivonutkin sen olevan. Arianna oli siis lähtenyt, hän totesi. Siitä huolimatta solmu hänen vatsan pohjalla ei tuntunut alkuunkaan hellittävän otettaan.
Sirius kantoi ostoskassinsa keittiöön ja lastasi nopeasti päivän ostokset - valmislasagnen, jogurtin, sämpyläpussin ja olutpaketin - oikeille paikoilleen jääkaappiin, ennen kuin siirtyi olohuoneeseen avattu olutpullo käsissään. Hän tunsi olonsa sekavaksi. Toinen puoli hänestä iloitsi siitä, että Arianna oli lähtenyt ja että Hermel ottaisi selvää Ralphin edesottamuksista, toinen puoli tunsi olonsa auttamattoman tyhjäksi.

Sirius oli juuri aikeissa istua alas, kun olohuoneen pöydällä lojuva paperinpalanen kiinnitti hänen huomionsa. Hän nappasi sen hyppysiinsä ja kääri auki. Käsiala kuului selvästi Ariannalle.

Sirius,
Olen pahoillani aamuisesta. Yritin kertoa asiat oikealla tavalla, mutta - kuten aina - kaikki meni täysin pieleen. Jos tulet tapaamaan minua kello 22.00 Sianpään varastohuoneeseen (luotan siihen, että Kelmintaitosi löytävät sen), kerron sinulle kaiken. Kiertelemättä.
Saanhan sydämesi?
Arianna


Sirius laski viestin käsistään ja vilkaisi kelloaan. Se oli kymmentä vaille kymmenen. Hän säntäsi jaloilleen ja makuuhuoneeseensa etsimään puhtaita vaatteita. Jos hän oli täysin rehellinen itselleen, oli hänen myönnettävä, ettei hän oikeastaan tiennyt, halusiko kuulla Ariannan selityksiä... mutta hän aikoi mennä joka tapauksessa.

***

Oli jo myöhäinen ilta, kun Remus, Tinka, Angie ja Peter lähtivät yhtä matkaa Potterien luota kotiin. Tinka oli paremmalla tuulella kuin aikoihin ja keskusteli vauhdikkaasti Angien kanssa vieraassa maassa olemisen vaikeuksista, vaikka Angie oli itse asiassa britti eikä norjalainen. Sitä Tinka ei kuitenkaan tuntunut hyväntuulisuudessaan muistavan. Taaempana vaiteliaan Peterin seurassa vaeltava Remus arveli tietävänsä syynkin Tinkan tavanomaisesta poikkeavaan hilpeyteen, eikä hän voinut kuin kiitellä itseään siitä, että oli ymmärtänyt kutsua tytön mukanaan tapaamaan vanhempiaan... vaikka tuosta nimenomaisesta tapaamisesta saattaisikin muodostua katastrofi, jota edes Remuksen varsin kyseenalaiset diplomaatintaidot eivät riittäisi sovittelemaan.
  “Angie, olet onnekas, kun et tavannut Siriusta tänä iltana”, Tinka jutteli hypellessään katukivetyksellä kevytkenkäisesti eteenpäin. “Hän on toivoton tapaus. Pahimmanlaatuinen hurmuri.”
  “Niin on Jameskin”, Angie huomioi kevyesti punastuen. Remus terästi kuuloaan.
Tinka naurahti. “Et ole nähnyt vielä mitään, jos pidät Jamesia toivottomana hurmurina! Odotahan vain, kunnes törmäät Siriukseen… hetkinen, eikös tuo tuolla ole Cinnamon?”
Tyttöystävänsä katsetta seuratessaan Remus huomasi vaaleatukkaisen, tuhrusilmäisen tytön, joka nojaili seinään vähän matkan päässä Talvahallankujan kulmauksessa. Cinnamon se toden totta oli - tytön beigenvärisestä kevättakista ei ollut erehtyminen. Mutta miksi tyttö näytti niin onnettomalta?
  “Anteeksi”, Remus pahoitteli irrottautuessaan Joukosta. “Menkää te jo edeltä. Jutellaan myöhemmin - “

  “Mikä sinua tänä iltana masentaa?” Remus tiedusteli liittyessään Cinnamonin seuraan kädet syvälle taskuihin haudattuna. Hän hymyili ujosti. “Iltahan on kaunis.”
  “Ehkä jonkun rakastuneen ihmisen mielestä. Minulla on huono päivä tänään”, Cinnamon vastasi ystävänsä katsetta kohtaamatta.
Remus nyökkäsi mietteliäästi ja ryhtyi nojaamaan seinään Cinnamonin eleitä matkien. Ei ollut vaikeaa arvata, mikä - tai kuka - Cinnamonin mieltä painoi. Jos Remukselta kysyttiin, hänen entinen tyttöystävänsä oli äärimmäisen typerä roikkuessaan miehessä, jota ei voisi koskaan saada, paitsi ehkä ruumiillisesti. Sitä Cinnamon-raukka ei kuitenkaan näyttänyt alkuunkaan ymmärtävän. Tyttö järsi alahuultaan lohduttoman näköisenä ja heilautti hiukset kasvojensa verhoksi.
  “Mitä Alessandro tällä kertaa teki?”
Hätkähdys. “Oli oma itsensä.”
  “Sinä siis myönnät, että hän on tunteeton ja julma ihminen?”
  “Ainakin tänä iltana. Sitähän hän on - “
  “Miksi sinä roikut hänessä?” Remus keskeytti kärsimättömästi. “Anteeksi, jos kuulostin tökeröltä. En vain ymmärrä. Eihän hän pidä sinusta pennin vertaa, ei sillä tavalla kuin minä olisin - äsh, unohda!”
Oli Cinnamonin vuoro näyttää epäluuloiselta. “Oletko sinä onnellinen Tinkan kanssa?”
  “Olen minä”, Remus vastasi rehellisesti. “Te saatatte pitää häntä hermoillekäyvänä riivinrautana, mutta hän on oikeasti loistotyttö. Parempi kuin kukaan… mutta et kai sinä sitä halunnut kuulla?”
  “En.”
He pitelivät hetken hiljaisina seinää pystyssä. Remus sylkäisi purukumin maahan ja vilkaisi epäröiden Cinnamonia, joka tuijotti häntä omituinen, lohduton ilme lemmikinsinissä silmissään. Tyttö tuki itseään kyynärpäällään kauemmas seinästä ja liikahti osittain Remuksen eteen. Hän veti henkeään sanoakseen jotakin, mutta näyttikin sitten muuttavan mielensä ja vaikeni.
  “Mitä?” Remus kysyi hymyillen.
Cinnamon tarttui häntä paidankauluksesta kiinni ja suuteli. Ei varoen, eikä varmastikaan vahingossa; hänen huulensa liimautuivat Remuksen huulille kuin ankeuttapa, joka valmistautui imemään sielun pois. Aluksi Remus oli niin ällistynyt, ettei edes kunnolla tajunnut, mitä tapahtui. Vähitellen järki kuitenkin hiipi varpaita pitkin ylöspäin ja takaisin hänen mieleensä, ja hän tyrkkäsi kauhuissaan Cinnamonin kauemmas itsestään.
  “Mikä sinua vaivaa?” hän äyskähti.
  “An-anteeksi”, Cinnamon änkytti, mitä ilmeisimmin itsekin omasta teostaan järkyttyneenä. “En tarkoittanut - “
  “No et varmasti”, puuskahti Remus. “Ihmiset suutelevatkin toisiaan puolivahingossa. Vai huomasitko kenties roskan minun hampaassani ja päätit poistaa sen?”
  “Mutta Remus - “
  “Älä sinä siinä muttaremustele minulle! Me erosimme ja minä seurustelen. Minä seurustelen onnellisesti. Se tarkoittaa sitä, ettet saa mennä suutelemaan minua miten vain, onko selvä?”
Cinnamon räpytteli silmiään. “Yrittäisit ymmärtää, minulla on ollut todella huono päivä - riitelin Alessandron kanssa - ja nyt minä riitelen sinun kanssasi - halusin vain saada oloni vähään paremmaksi - “
  “Joten päätit hyökätä minun kaulaani”, Remus päätteli liian katkerana pystyäkseen ajattelemaan selkeästi. “Niinhän se menee. Vanha kunnon Remus on aina pelastamassa päivän. Kuule, Cinnamon, minusta todella tuntuu, ettei sinun pitäisi tavata Alessandroa enää.”
  “Miten niin?” Cinnamon kysyi hänen rajua äänensävyään säikähtäen.
Remus nytkäytti suupieliään. “Hän on hyväksikäyttäjä, ja nyt sinä alat itsekin muuttua sellaiseksi. Oletko ikinä ajatellut asiaa siltä kannalta?”
Hän korjasi paidankauluksensa asentoa ja pyyhälsi pois ajatukset hullun lailla pään sisällä myrskyten.

***

Sirius mursi Sianpään varastohuoneen ikkunan lukon yhdellä taikasauvanheilautuksella ja heilautti jalkansa ikkunalaudalle kiiveten sen kautta sisälle varastohuoneeseen. Hän tarkasti nopeasti huoneen mahdollisten tunkeilijoiden varalta sytyttäen valot vasta kun oli varmistunut olinpaikkansa turvallisuudesta. Hän jäi nojaamaan vasten ikkunalautaa ja hengitti syvään; hän oli yksin. Tulisiko Arianna edes? Vai oliko kyseessä ollut jälleen yksi tytön julmista piloista, jotka päättyivät poikkeuksetta itsesyytöksiin ja raivoon Siriuksen osalta? Jos niin olisi, Sirius ei enää koskaan sanoisi sanaakaan Ariannalle. Tosin niinhän hän oli väittänyt itselleen jo aiemmin, mutta -
Oven takaa kuului rapinaa ja Sirius saattoi heittää katkerat ajatuksensa syrjään, kun Arianna livahti sisälle pieneen varastoon taikasauvaansa pidellen. Tyttö väläytti Siriukselle salaliittolaismaisen hymyn.
  “Valehtelin Aberfortille, että minun täytyy käydä naistenhuoneessa. Tosin eihän täällä näytä olevan minun lisäkseni ainuttakaan naista - “
Sirius epäröi pienen hetken ja antoi sitten itselleen luvan hymyillä varoen. “Hyvä, että tiedostat yhä sukupuoleni. Anteeksi minunkin puoleltani siitä aamuisesta... minua vain ärsytti, suoraan sanoen. En haluaisi sinun lopettavan huispausta.”
  “Niin, niin kai se on…” Arianna sanoi mietteliäästi ja heilautti tummat kiharansa olkapäänsä ylitse pysähtyessään Siriuksen veteen. Ovela katse välähti hänen silmissään. “Minulla on syyni.”
  “Mutta mitkä syyt?” Sirius turhautui. “Sanot aina, että sinulla on syysi tehdä niin kuin teet - lopettaa huispaus, naida Ralph, käyttäytyä kuin pystyynkuollut zombie - mutta minä en ole vielä löytänyt sinun teoistasi yhtään mitään järkeä! Minä vain - minä en ymmärrä mitään, Arianna.”
  “Shh…” Arianna painoi sormensa hänen huulilleen. “Ymmärrät kyllä heti kun sinun pitääkin ymmärtää.”
  “Mitä - “
Äkkiä Sirius ei löytänyt sanoja, eikä olisi sen puoleen saanut tilaisuuttakaan niiden lausumiseen. Ariannan käsi, joka vain hetkeä aiemmin oli liukunut sileästi pitkin hänen vatsaansa iskeytyi äkkiä täydellä voimalla vasten hänen rintakehäänsä. Suunnaton, verenpunaisen salaman lailla räiskyvä kipu lävisti Siriuksen sydämen. Hän seurasi kauhun vallassa tapahtumia kuin olisi katsellut jästien hidastettua elokuvaa. Sen sijaan, että Ariannan käsi olisi vain törmännyt vasten hänen rintansa ihoa se tunkeutuikin hänen ihonsa alle, hänen rintaansa, hänen sieluunsa, ja takertui siihen kiinni missä hänen sydämeensäkin. Sirius haukkoi henkeään ja horjahti vasten varastohuoneen seinää. Kipu oli liian suuri, jotta hän olisi pystynyt edes huutamaan. Hänestä tuntui, kuin Arianna olisi repinyt hänen sydäntään irti paljaalla kädellään.
  “Saanhan sydämesi, Sirius Black?” Arianna pyysi ivallisesti nykäistessään kätensä irti Siriuksesta. Hän liikahti kauemmas inhon ilme ihastuttaville kasvoilleen juurtuneina ja perääntyi varastohuoneen ovelle.
Sirius tapaili huulillaan sanoja, mutta mitään ei tullut ilmoille. Hän tuijotti Ariannaa avuttoman kauhun vallassa samalla kun liekit leimusivat hänen rinnassaan.
  “Älä sinä siinä katso minua tuolla tavalla!” tiuskaisi Arianna. “Kuin olisin pettänyt sinut jotenkin! Luuletko sinä todella, että olisin ikinä rakastanut sinua?”
  “Mitä - mitä - sinä - teit?”
  “Äh, älä välitä siitä! Saat kyllä tietää tarpeeksi pian, usko pois.”
Tyttö tuhahti ja saapasteli kivikasvoisena ulos huoneesta. Sirius katsoi hänen jälkeensä vain pienen hetken ja lysähti sitten lattialle istumaan liian väsyneenä, liian sairaana edes hengittääkseen kunnolla. Hän sai ilmoille vain kuolinkorinaa muistuttavia pihahduksia. Koko hänen elimistönsä tuntui palavan, mutta pahin kipu tuntui hänen sydämessään ja siinä kohdalla rintakehää, mistä Ariannan käsi oli työntynyt läpi. Viimeisillä voimillaan Sirius siirsi paidankaulustaan syrjään paljastaen sen alta nyrkinmuotoisen, verenpunaisen jäljen, joka toi epämiellyttävästi hänen mieleensä Ariannan rinnassa olleen mustelman. Vai oli Ralph lyönyt häntä? Ehkä ei sentään, Sirius ajatteli nyt sumuisesti. Vaikka mitä väliä silläkin oli? Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä hänelle oli tapahtumassa.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #58 : Maaliskuu 03, 2007, 10:26:49 »
53.osa -
26.3.1979

James ei saanut unta. Aamuyön tunnit kuluivat hänen makuuhuoneensa ikkunan ulkopuolella mustina ja punaisina, katulamppujen heijastamina varjoina. Lily hänen vierellään oli nukahtanut jo aikaa sitten; tytön vatsan päällä lojui hylätty Ihmepoika-sarjakuva, jota hän ei ollut jaksanut lukea loppuun. James virnisti ja ojensi kätensä napaten sarjakuvan Lilyltä. Hän käänteli sitä laiskasti käsissään. Ei ollut mikään ihme, ettei Lily ollut lukenut lehteä loppuun; se oli juuri niitä tyhjänpäiväisiä maailmanpelastuslehtiä, joissa alaikäinen velho kukisti pahishahmon ja sai naisen. Lily oli aina vihannut niitä tarinoita; hän väitti, ettei niissä ollut mitään todellista.
James käänsi kylkeä ja yritti keskittyä lukemiseen. Hän ei ymmärtänyt, mikä teki hänet sinä yönä niin levottomaksi - jopa hengittäminen tuntui vaikealta ja keuhkoja ahdisti, ikään kuin jotakin pahaa olisi ollut tulossa. Hänestä ei ollut koskaan ennen tuntunut siltä; jopa hänen verensä tuntui jäätyvän. Mitä niin kammottavaa muka olisi voinut tapahtua? James kävi mielessään lävitse kaikki vaihtoehdot aina Voldemortista pillastuneen hevoskotkan hyökkäykseen, mutta kumpikaan ei tuntunut todelliselta tai oikealta.
Hän heilautti itsensä ylös sängystä ja käveli ikkunaan. Huurtuneen lasin ulkopuolella tähdet tuikkivat kylminä ja hiljaisina, vastauksia antamatta. James kaivoi kynnet kiinni reisiinsä. Miksi hänen piti tuntea olonsa näin levottomaksi? Hän ei pystynyt käsittämään, miten Lily saattoikaan nukkua niin syvää unta kuin sillä hetkellä - pieni nyrkki peiton ympärille sulkeutuneena, punainen tukka verhona kasvoilla. James tunsi kateuden läikähtävän mielessään. Sitä seurasi välitön pelon vihlaisu. Mikä häntä oikein vaivasi?
  “Hitto!” hän älähti ja läimäytti käden vasten yöhousujensa taskua tuntiessaan jonkin polttelevan siellä. Ei kestänyt kauan, ennen kuin James jo tiesi, mikä polttava esine oli. Hän oli jo aikaa sitten ottanut tavakseen kulkea kaikkialla peili taskussaan - ei niinkään oman turvallisuutensa vuoksi, vaan Siriuksen. Nyt alkoi näyttää siltä, ettei hänen huolensa missään tapauksessa ollut turhaa. Vai herättäisikö Sirius Black hänet keskellä yötä vain kertoakseen saippuan olevan loppu? Mahdollisesti.
  “Mitä pahusta sinä poltat reikiä minun jalkaani tähän aikaan yöstä?” James mutisi vaimealla äänellä peiliin haluamatta herättää Lilyä. Hän kurtisti kulmiaan nähdäkseen kunnolla Siriuksen peiliin heijastuvat kasvot, mutta huoneessa oli liian pimeää. James laahusti eteiseen ja sytytti valot. Hän hätkähti näkemäänsä.
Siriuksen kasvot eivät olleet ainoastaan tuhkanharmaat ja väsyneet, vaan myös kivusta vääristyneet. Hän näytti hengittävän vaivalloisesti ja vähän väliä hänen harmaat silmänsä puristuivat umpeen silkasta kivusta. Hänen suupieliään kiersivät päättäväisyydestä kertovat juonteet. Äkkiä James oli täysin valveilla.
  “Anturajalka”, James sanoi uudemman kerran, kun näytti siltä, ettei Sirius ollut kuullut hänen kysymystään. “Mikä on hätänä?”
  “Sarvihaara”, Sirius huohotti vaivalloisesti. “Tulesanpää’än.”
  “Mitä?”
  “Tule… Sianpäähän… nyt heti.”
  “Anturajalka, mitä sinä teet Sianpäässä?” James kysyi nojautuen lähemmäs peilin pintaa. “Kerro!”
Sirius irvisti ja veti syvään henkeä kuin se olisi tehnyt kipeää. “Olen varastohuoneessa”, hän sanoi ja yski - kerran, kaksi, aivan liian syvään. “Tule tänne.”
  “Hyvä on, minä tulen… mitä on tapahtunut?”
  “Tule nyt vain”, Sirius kähähti ja sitten pojan kasvot katosivat peilipinnasta. James jäi seisomaan keskelle eteistä otsa syviin huolenryppyihin vääntyneenä. Mitä Sirius teki Sianpään varastohuoneessa? Miksi ihmeessä se kelmi oli näyttänyt niin… niin voimattomalta, haavoittuneelta? James sujautti peilin takaisin yöhousujensa taskuun ja palasi makuuhuoneeseen tönimään Lilyä valveille.
  “Mitä - ?” Lily mumisi tuntiessaan Jamesin vahvojen käsien ravistelevan itseään kuin elotonta nukkea. “James?”
  “Minä tietenkin, ja sinun pitää nyt herätä”, James sanoi päättäväisesti. “Sirius on loukkaantunut, menen hakemaan häntä.”
  “Sirius - “
  “Älä sano mitään, kuuntele vain! Pue päällesi ja hanki kaikki tarvittavat paikkaustarvikkeet, tulemme tänne jos häntä ei tarvitse viedä Mungoon.”
Lily voihkaisi. “Niin pahasti?”
  “No siltä se vaikutti, mistä minä voisin tietää!” James puuskahti kärsimättömästi. “Menen hakemaan Matohännän, yhdessä me saamme Siriuksen tuotua pois sieltä... sieltä missä hän ikinä onkin. Tulemme noin viidentoista minuutin kuluttua, joten ole valmiina silloin, onko selvä?”
Lily nyökkäsi liian säikähtäneenä tekemään mitä muuta. James puristi vaimonsa kättä, suuteli tätä otsalle ja säntäsi etsimään Siriusta.

  “Valois”, sihahti James. Kuin käskystä hänen taikasauvansa kärkeen syttyi himmeän valkoinen valo, joka kiersi huonetta vaarallisen villipedon lailla. James vaihtoi nopean katseen vierellään hiipivän Peterin kanssa. He olivat Sianpää-pubin takahuoneessa ja etsivät parhaillaan käytävää, joka veisi heidät varastohuoneeseen. Kaiken aikaa James pelkäsi, että joku saapuisi paikalle ja yllättäisi heidät kesken kaiken.
  “Miten Anturajalka on ylipäätänsä hankkiutunut johonkin homeiseen varastohuoneeseen?” Peter jupisi jostakin Jamesin takaa. “Sanonpa vain, että se on pahuksen huono idea.”
Tilanteesta huolimatta James virnisti. “Sano ihmeessä tuo Siriukselle sitten kun löydämme hänet. Ehkä hän jopa uskoo sinua.”
  “Se nilviäinen ei usko ketään, jolla ei ole puolia reisistä paljaana…”
  “No, sittenhän se on kokeilemisen arvoista, vai mitä?”
Peter teeskenteli oksentavansa. “En halua Siriuksen salaisten halujen kohteeksi näin nuorella iäl - AUTS!”
  “Ole nyt hiljaa!” James sähähti, kun Peter tarrasi kiinni jalkaansa ja alkoi voivottaa kovaäänisesti. “Haluatko sinä jäädä kiinni?”
  “Niin, täällähän onkin niin paljon vartijoita… Hemmetti, minkä päälle minä oikein astuin?”
James madalsi taikasauvaansa lähemmäs lattiaa ja ryhtyi tutkimaan sitä. “Merisiilin”, hän vastasi vakavin kasvoin ja poimi jotakin maasta.
  “Ihanko totta?” edelleen jalkaansa pitelevä Peter parahti.
  “No ei ihan. Katso, se on tikku. Puolen sentin mittainen tikku”, James tarkensi vinosti hymyillen. “Taidat tosiaan vuotaa kuiviin.”
  “Älä viitsi pilailla, se sattui! Ja haava voi tulehtua - “
  “Ja sinä voit kuolla verenmyrkytykseen, tiedetään! Vakavissaan, Matohäntä, ottaisit vain lopputilin ja liittyisit Illusia Stainwrightin draamaklubiin, menestyisit varmasti hyvin“, James ivasi.
Peter mulkaisi häntä vihaisesti. “Anna nyt vain olla.”
  “Hyvä on, hyvä on… minä vain sanoin.”
  “Etsitään se varastohuone tai pääni räjähtää.”
James nyökkäsi tuimasti palaten takaisin asiaan. Hän kohotti taikasauvaansa ja löysi viimein takahuoneen perältä oven, joka johti Sianpään käytävään. Ruosteinen ovenkahva naksahti helposti alas ja hetken kuluttua Peter ja James tunsivat haparoivansa keskellä sysimustaa pimeyttä.
  “Ei täällä kovin monia huoneita voi olla”, James tokaisi vaimealla äänellä ja laski kätensä lähimmän ovenkahvan ylle. “Tässä…”
  “Löysitkö sen? Oletko varma?” Peter innostui.
  “Älä nyt allesi laske, minun pettämätön vaistoni vain sanoo, että olemme oikean oven kohdalla. Se on lukossa... tietenkin. Alohomora”, James sanoi käskevästi. Lukko niksahti auki ja ovi lennähti raolleen. Peter kiirehti tunkemaan päätään ovensuuhun ennen kuin James ehti tekemään mitään.
  “Pettämätön vaistosi on tainnut tulla kouluaikoina yliherkäksi tietyille asioille”; Peter kommentoi ovenraosta. “Tämä nimittäin on siivouskomero.”
  “Hemmetti…”
Läheltä alkoi kantautua kolinaa, ikään kuin voimattomat nyrkit olisivat iskeytyneet vasten puuta. James terästäytyi kuin jättiläismäiselle apinapellolle osunut jänis.
  “Kuuletko tuon?”
  “Kuulen. Luuletko…?”
  “Sirius”, pojat sanoivat yhteen ääneen.
James hylkäsi Peterin siivouskomeroon ja kiirehti äänen kolinan suuntaan.

Varastohuone oli äänetön ja valoa vailla, ja pistävän tunkkainen lemu halkoi luvattomasti sen ilmatilaa.  James kohotti kätensä nenänsä suojaksi tunkeutuessaan peremmälle huoneeseen. Hänen taikasauvansa valo haparoi ja oli vähällä sammua; hän mutisi taikasanat nopeasti uudestaan ja kääntyili puolelta toiselle ystäväänsä etsien. Rahiseva hengitys kieli Siriuksen olevan lähellä.
  “Tuolla hyllyn alla“, Peter huudahti astuessaan huoneeseen. Seuratessaan rottapojan katsetta James näki korkean alkoholihyllyn varjossa lojuvan hahmon, joka näytti siltä, että yritti parhaansa mukaan istua, mutta ei oikein onnistunut. Siriuksen kasvot olivat vääristyneet kivusta, hiukset olivat liimautuneet hänen otsalleen hiestä märkinä ja hänen toinen kätensä lepäsi suojelevasti puolittain auki napitetun paidan rintamuksella.
  “Pahus, Anturajalka, mitä sinulle oikein on tapahtunut?” James rääkäisi kiirehtiessään parhaan ystävänsä vierelle.
  “Ehkä hän yritti hurmata väärää naista“, Peter ehdotti.
James loi poikaan katseen, joka kielsi tätä vitsailemasta enää enempää. Sirius kuitenkin haukahti nauruntapaisen vaivalloisen hengityksensä lomasta. Loukkaantunen hurmurin ilkamointi päättyi nopeasti hänen koko olemustaan vavisuttavaan yskänpuuskaan.
  “Ihan… niin”, hän mutisi vaikeasti. “Olen koko ajan yri-yrittänyt iskeä - väärää - naista - “
  “Anturajalka, mitä sinulle on tapahtunut?”
Sirius ainoastaan pudisti päätään. “Viekää - minut kotiin - “
James ja Peter vaihtoivat pikaisia katseita keskenään. James tunsi olonsa epäluuloiseksi, kun taas Peter tyytyi kohauttamaan olkapäitään kuin sanoakseen, että heidän pitäisi tehdä niin kuin Sirius halusi. Mitä Siriukselle oli ikinä tapahtunutkin, asian pohtiminen ei auttaisi mitenkään. Heidän täytyi viedä Sirius paikattavaksi.
  “Mitä luulet?” James kysyi heidän tukiessaan huonokuntoista veljeään jaloilleen. “Tarvitseeko hän Mungoa?”
Peter näytti huolestuneelta. “Voi olla - “
  “Ei”, kielsi Sirius. “Ei!”
  “Kuule, kaveri, tiedän, että haluat säilyttää arvokkuutesi, mutta - “
  “Siitä ei ole mitään apua”, Sirius kuiskasi hiljaa. “Viekää minut vain kotiin.”
Jamesin teki mieli vastustella, mutta päättäväinen ilme Siriuksen kasvoilla kieli, että tämä taistelisi Mungoa vastaan viimeisillä voimillaankin, ja juuri sillä hetkellä Siriuksella ei näyttänyt olevan yhtään voimia tuhlattavaksi. Olkapäitään kohauttaen James myöntyi ja siirtyi raahaamaan Siriusta jonnekin, missä he saisivat pojan kenties puhumaankin.

Talvahallankujan asunto tuoksui hennosti piparmintulta ja yrteiltä, kun James ja Peter palasivat Siriuksennoutoretkeltään takaisin Potterien olohuoneeseen. Lily seisoi jo odottamassa heitä olohuoneen sohvan edessä. Tytön kasvot olivat kalvenneet ja hän puristi kämmeniään yhteen kuin hiljaa rukoillen, vaikka James tiesikin täysin hyvin, ettei Lily Potter koskaan rukoillut. Kyyneleet kihosivat Lilyn silmiin, kun hän näki tulijat ja hän kiirehti auttamaan Siriusta pitkälleen sohvalle. Sirius oli niin väsynyt, ettei edes pistänyt vastaan. Jo se riitti huolestuttamaan Jamesin akuutin pyörtymisen partaalle.
  “Voisiko joku mennä herättämään Cinnamonin ja Remuksen?” Lily pyysi kierrellessään hermorauniona Siriuksen sohvan ympärillä. “En tiedä, mitä hänelle pitäisi tehdä - onko hän edes tajuissaan - “
  “Minä voin tehdä sen”, Peter lupautui ja kaikkoontui näkyvistä. Lily ei kunnolla edes huomannut pojan lähtöä; hän oli liian keskittynyt Siriukseen. Hän kumartui melkeinlankonsa ylle ja nosti tämän toista silmäluomea nähdäkseen, oliko tämä enää valveilla.
Sirius parahti. “Ei valoa!”
  “Oletko nyt varma siitä, että tuo hoitomuoto on oikea?” James kysyi hermostuneesti.
  “Minä en yritä hoitaa häntä!” tiuskaisi Lily. “Näytänkö minä mielestäni muka hoitajalta?”
  “No, nyt kun sanoit - “ James mitteli katseellaan vaimonsa limenvihreää yöpaitaa. Lily läimäytti häntä käsivarteen.
  “Pysy asiassa!”
  “Niin juuri”, väsynyt Sirius säesti. “En halua olla todistamassa kun lapsenne saa alkunsa.”
James kohotti kulmiaan. “Ei hän taida kovin väsynyt ollakaan…”
  “Anna minä arvioin sen“, Lily ehdotti kipakasti. Tyttö työnsi Jamesin päättäväisesti syrjään ja ryhtyi napittamaan muitta mutkitta Siriuksen paitaa auki, vaikka poika yrittikin parhaansa mukaan estellä häntä. Äkkiä Lily hengähti ja vetäytyi kauemmas.
  “Mitä nyt?” James älähti.
Lilyn käsi vapisi, kun hän osoitti Siriusta. Seuratessaan noita sammaleenvihreällä värillä maalattuja kynsiä katseellaan James sai kunnian nähdä jotakin, joka pyyhki kaiken ihmetyksen hänen mielestään salaman lailla. Siriuksen paljasta rintakehää koristi tummanpunainen, uutuuttaan kiiltelevä arpi.
  “Mitä pahusta sinulle on tehty, Anturajalka?”
  “Ei mitään vakavaa”, Sirius vastasi jurosti ja siirsi voimattomalla kädellään paidan ihonsa suojaksi. Hän puri hampaitaan yhteen kivusta. “Kunhan repivät sydämeni irti.”
  “MITÄ?”
Sirius käänsi kylkeään niin, etteivät toiset voineet nähdä hänen kasvojaan. Hänen äänensä kuulosti oudosti vääntyneeltä, kun hän mutisi:
  “Niin siinä kävi.”
  “Voi hittolainen!” James manasi. Hän ponkaisi ylös sohvalta ja ryhtyi ravaamaan edestakaisin ympäri huonetta miettien, miten he selvittäisivät tämän ongelman. Olivathan he kokeneet monenlaista ja ratkoneet monia vaikeuksia aina Red Stronista Voldemortiin, mutta irtirevitty sydän oli jo kokonaan toinen asia. James hieroi otsaansa.
  “Rauhoitu, James”, komensi Lily. “Ei Siriukselta mitään sydäntä ole revitty.”
  “Miten niin ei?” James ja Sirius kysyivät yhtä aikaa.
Lily pyöritti silmiään. “Ihminen ei voi elää ilman sydäntä. Jos joku olisi repinyt Siriukselta sydämen, hän olisi nyt yhtä hengetön kuin kaulimella nuijittu lahna.”
James värähti pelkästä ajatuksestakin.
  “Älä viitsi”, Sirius murahti ja taputti veljensä kyynärpäätä. “Älä mieti sitä.”
  “Miten minä voisin olla miettimättä?” James ärähti kiivaasti. “Sinä olet minun paras ystäväni!”
  “James, rauhoitu”, Lily pyysi. “Ei hän ole vielä kuolemaisillaan!”
  “Mistä sinä sen tiedät?”
Tyttö tarttui Jamesin käteen ja painoi sen vasten Siriuksen rintakehää. He kumpikin tunsivat pojan sydämen sykkivän - ei ehkä aivan yhtä hilpeästi ja kiihkeästi kuin yleensä, mutta kuitenkin. James huokaisi helpotuksesta, joskin tunnetta kesti vain lyhyen hetken verran, kun seuraava ongelma jo rasitti hänen mieltään.
  “Jos Siriukselta ei ole revitty sydäntä irti, miksi hänellä sitten on tuollainen arpi?”
  “Lakkaisitteko puhumasta minusta kuin olisin kuuro ja sokea?” Sirius ärjäisi. Kiukunpuuska näytti vieneen hänen viimeisetkin voimansa, sillä hän vajosi takaisin sohvatyynyille ja hengitti raskain vedoin. Lily kiirehti valuttamaan jäävettä  hänen huultensa väliin.
POKS. Apujoukot ilmoittivat saapumisestaan kovan pamahduksen kera. James hypähti kiitollisena ylös sohvalta ja kiirehti hoputtamaan Remusta ja Cinnamonia eteiseen. Heidän perässään paikalle ravasi säikähtänyt Peter, sekä Tinka, joka näytti olevan täysin väärässä paikassa. James huokaisi helpotuksesta nähdessään lääketieteelliset kirjat, joita Cinnamon kantoi mukanaan. Kaikki tulisi sittenkin olemaan hyvin.

Aamu valkeni verkkaisesti. James haukotteli, hämmensi lusikkaa kahvikupissaan ja vilkaisi syrjäsilmällä olohuoneen puolelle. Cinnamon ja Remus istuivat lattialla Siriuksen sohvan vierellä ja väittelivät kiivaasti jostakin Siriukseen liittyvästä lääketieteellisestä ongelmasta. Sirius puolestaan nukkui sohvallaan, tai siltä se ainakin olisi näyttänyt, ellei kuumeesta kielivä hikivana olisi valunut pitkin pojan otsaa tämän paidankaulukselle. Sirius oli selvästi sairas, mutta mikä poikaa vaivasi, siitä Cinnamon ja Remus eivät tuntuneet pääsevän yhteisymmärrykseen.
James venytteli ja pyyhkäisi otsalle liimautuneen hiuskiehkuran syrjään kasvoiltaan. Hän vilkaisi kelloa. Se näytti puoli yhdeksää aamulla. James oli jo ilmoittanut Auroriakatemiaan, ettei menisi sinä päivänä mukaan koulutukseen, ja nyt hänellä ei ollut juuri muuta tekemistä kuin yrittää pysytellä valveilla ja selata jonkin lääketieteellisen kirjan sivuja siltä varalta, että sieltä löytyisi ratkaisu Siriuksen rinnassa olevaan arpeen. Lilyn selityksen jälkeen James ei oikeastaan uskonut, että Siriukselta olisi revitty sydäntä irti, mutta mitä hänelle sitten oli tapahtunut? Kukaan heistä ei ollut oikeastaan saanut tuosta nahjuksesta irti muuta vastausta kysymyksiin kuin sen, että Ariannan kädellä oli ollut jotakin tekemistä asian kanssa.
  “Ikään kuin se auttaisi”, James huomautti vieressään istuvalle Peterille. “Keksin liiankin monta selitystä sille, mitä Ariannan käsi olisi voinut tehdä Siriukselle.”
  “Sinä olet inhottava”, Peter sanoi suupielet pidätetystä naurusta väpättäen. “Ystäväsi on sairas ja sinä vain mietit kaksimielisyyksiä.”
James virnisti paljonpuhuvasti. “Ikään kuin sinä et tekisi samaa koko ajan tuossa pienessä päässäsi.”
  “No, ainakin minä osaan salata sen!”
James hymähti ja keskittyi taas kirjaansa. Hänen selkänsä takana Tinka haahuili keittiöön tyhjä kahvikuppi kädessään. Tyttö oikoi lettejään ja läimäytti Jamesia reippaasti takaraivoon. Kelmi oli nyykähtää vasten kirjaansa.
  “Mistä hyvästä tuo tuli?” James kysyi mulkaisten kahvia kaatavaa itävaltalaista.
  “Tuijotit kirjaa, mutta silmäsi eivät liikkuneet. Eikä tuo muutenkaan auta yhtään mitään”, Tinka lisäsi raivostuttavan tietäväiseen sävyyn.
  “Miten niin ei?” Peter kysyi riidanhaluisesti.
James laski kätensä rauhoittavasti tämän polvelle.
  “Älä käpälöi minun sääriäni!”
  “Minä en vakavissani halua tietää, mitä siellä pöydän alla oikein tapahtuu”, Tinka sanoi pahoinvoivan näköisenä. “Teitä sen sijaan saattaa kiinnostaa se, että tuon kirjan lukeminen on ajanhukkaa. Ei Siriuksella mitään maagista sairautta ole. Pimeää taikuutta se on jos jotakin.”
Peter nauroi ääneen. “Ikään kuin Arianna osaisi mitään pimeää taikuutta!”
  “Jaa-a, mistä sitäkään tietää? Hänhän voi olla kuolonsyöjä”, väitti Tinka.
Peter ravisti päätään. “Ei hän ole.”
  “Mistä sinä senkin tiedät?”
  “Tiedänpähän vain.” Nyt Peterin äänensävy oli samanlainen kuin hänen ilmeensäkin; kärsivä ja piinaantunut.
  “Anna Matohännän olla, Tinka, ei tässä mistään inkvisitiosta ole kyse!” James pyysi.
Tinka nauroi terävästi. “En minä sitä väittänytkään. Te vain olette niin läheisiä ystäviä keskenänne, ettette pysty uskomaan pahaa kenestäkään... edes silloin, kun se olisi aiheellista.”
  “Mitä sinä tarkoitat, nainen?” James karjui, mutta oli jo liian myöhäistä; Tinka oli jo jättänyt huoneen. James murisi itsekseen ja iski nyrkkinsä kipeästi vasten keittiön pöytää.

Siriuksen tilassa ei tapahtunut suurta kehitystä suuntaan tai toiseen seuraavan vuorokauden aikana. Asia saattoi johtua, ettei kenelläkään ollut oikeastaan aavistustakaan siitä, mikä tuota näsäviisasta naistenmiestä oikein vaivasi. Sirius itse ei ollut siinä parhaassa kunnossa auttaakseen toisia tapauksessaan; vajottuaan kerran syvään uneen ei hän ollut suostunut heräämään muutamaa kertaa enempää ja silloinkin hän oli ollut liian janoinen puhuakseen oikeastaan mitään järjellistä. Hän ei ollut enää kuumeessa ja arpi hänen rinnassaan punoitti aavistuksen verran vähemmän, mutta ei hän silti kunnossa ollut.
Jo seuraavana päivänä suurin osa Kelmeistä suunnisti töihinsä, kun taas Lily suostutteli Alessandron antamaan itselleen päivän verran vapaata ja jäi vahtimaan Siriusta hänen ja Jamesin asunnolle. Jameskin olisi halunnut jäädä, mutta Vauhkomieli ei antanut hänelle lupaa. Niinpä Lily istui yksin keittiössä teekuppinsa kera ja teki velhoristikoita vilkuillen samalla varoen nukkuvan Siriuksen suuntaan. Mikään ei ollut muuttunut.
Lily yskäisi ja yritti keskittää huomionsa ristikkoonsa. Siitä ei ollut juuri apua - hän oli liian hermoraunio muistaakseen edes sitä tosiasiaa, ettei todellisuudessa voinut sietää ristikoita. Pelkkä istuminen sai hänet tuntemaan olonsa niin turhautuneeksi ja hyödyttömäksi, ikään kuin hän ei olisikaan ollut vakooja Lily Potter, vaan pelkkä peukaloitaan pyörittelevä kotirouva.
Vakooja… Miksi hän ei ollut ajatellut sitä aiemmin? Sirius ei ehkä itse pystynyt kertomaan ongelmaansa, mutta Lily ei ollut missään tapauksessa niin heikko, ettei olisi osannut ottaa selvää itsekin. Hän työnsi teemukin syrjään ja nousi ylös pöydästä. Tuolinjalat raapivat kovaäänisesti lattiaa, mutta eivät herättäneet Siriusta. Lily vilkaisi poikaa epäillen. Uskaltaisiko hän? James ei missään tapauksessa ilahtuisi, jos kuulisi hänen jättäneen Siriuksen aivan yksin. Mutta silti…
Lily siirtyi olohuoneeseen ja tarttui päättäväisesti Siriuksen olkapäihin ravistellen unisen pojan valveille.
  “Umm…”
  “Sirius, valveille nyt”, Lily hoputti reippaasti. “Minulla on sinulle asiaa.”
Harmaat silmät raottuivat varoen ja kuivuneiden huulten välistä purkautuivat sanat:
  “Anna tulla…”
Lily nielaisi. “Aion jättää sinut nyt yksin. Vähäksi aikaa, vain. Katsoisin saanko selville mitään älykästä. Kyllähän sinä tiedät, että James ja muut yrittävät, mutta heillä on väärät keinot - “
  “Miten vain”, Sirius mutisi katse ikkunaan kiinnitettynä. “En minä mikään pikkulapsi ole. Ajattelin jatkaa nukkumista joka tapauksessa.”
  “Niin arvelinkin. Ajattelin käydä tapaamassa Ariannaa. Selvittää, mitä hän sinulle oikein teki - “
Sirius naurahti. “Ei hän sitä sinulle kerro!”
  “En voi olla varma ennen kuin olen yrittänyt“, Lily sanoi itsepintaisesti. “Eikä tästäkään pidemmän päälle mitään hyötyä ole. Emme me voi vain istua ja odottaa, että vastaukset kävelevät meidän luoksemme.”
  “Vastaukset…” Sirius toisti hitaasti ja pojan silmiin syttynyt valo kieli, että hän oli keksinyt jotakin. Hän kohottautui tyynyllään varoen. “Pikkusisko, etsi Hermel Biggs!”
  “Ai se onneton kömpelys?” Lily varmisti epäluuloisesti.
  “Juuri hän! Hänen piti penkoa Ralphin asioita minun puolestani. Käy kysymässä, onko hän saanut jotakin selville.”
Lily nousi ylös lattialta Siriuksen vierestä ja nyökkäsi. Hermel Biggs ei ainakaan heittäytyisi turhan hankalaksi, hän ajatteli helpottuneena, joskin tuskin miehestä kovin suurta apuakaan olisi. Mutta ainakin hän voisi sillä tavalla kuvitella tekevänsä edes jotakin. Hän sanoi nopeat hyvästit Siriukselle ja marssi makuuhuoneeseensa yrittäen turhaan tukahduttaa mielensä kätköissä nipistelevää syyllisyydentunnetta.
Lily oli tuskin ehtinyt ilmiintyä tiehensä, kun Sirius jo vääntäytyi ylös sohvaltaan ja laahusti kylpyhuoneeseen napittaen samalla paitaansa auki. Hän kiristeli leukaperiään nähdessään ihonsa arven. Asiat eivät toden totta olleet hyvin.

Hermel Biggs löytyi Auroriakatemian ruokakaukaloiden ääreltä. Lily astui ruokalan ovesta sisään varoen, ikään kuin se pullistelun ja testosteronin määrä olisi voinut vahingoittaa häntä jollakin tavalla. Hän kävi huoneen asujaimiston nopeasti mielessään lävitse, kunnes paikansi kohteensa ruokalan perältä. Jamesin ja Siriuksen kuvausten perusteella Hermelin paikantaminen ei ollut lainkaan vaikeaa; miehen pehmeät, nallekarhumaiset kasvot ja pelokkaat silmät vangitsivat Lilyn huomion matkankin päästä. Tyttö purjehti ruokalan lävitse kuin punaisen ja vihreän sekainen tuomion enkeli ja pysähtyi Hermelin eteen heittäen varjonsa miehen pahaa hajua levittävän ruokatarjottimen ylle. Hermel säpsähti ja vetäytyi kauemmas.
  “Ai”, hän sanoi tajuttuaan, kuka tulija oikein oli. “Ethän sinä näytä kovin vaaralliselta.”
Lily pidätteli nauruaan istuessaan tuolille Hermeliä vastapäätä. “En minä olekaan. Olen Lily Potter, hauska tavata.”
Hermel tarttui kohteliaasti ojennettuun käteen ja lausui oman nimensä mahtipontisella korostuksellaan. “Sinä olet Jamesin vaimo, etkö olekin?”
  “Olen”, myönsi Lily. “Ja Siriuksen ystävä. Tunnet kai Siriuksen?”
Vaaleatukkainen mies värähti kauhusta nyökätessään. “Kukapa ei tuntisi.”
  “Niinpä niin... joka tapauksessa, olen täällä Siriuksen asialla. Hän lähetti sinut penkomaan Ralph McCovanaughin asioita, jos muistat?”
Hermel naurahti hermostuneesti; hengitys purkautui hänen kurkustaan hätääntyneen vinkunana. “Vaikea unohtaa”, hän mutisi hiljaa. Hänen kätensä vapisivat. “Kävin Nälkäkurjessa kuten Sirius halusi. Kyselin tästä Ralph McCovanaughista.”
  “Ja…?” Lily painosti.
Hermel tunki porkkanan ponnekkaasti hampaidensa väliin. “Ei se hauskaa ollut. Ralph McCovanaugh… he eivät halunneet oikein kertoa hänestä tietoja. Oikea pyhimys, sikäli kuin minä tiedän. Hän on kuulemma ilmiömäinen psykiatri, saa itsepäisimmänkin syömishäiriötapauksen kuuntelemaan itseään.”
Lilyn suuta kuivasi. “Miten hän sen tekee?”
  “Sitä ne eivät suostuneet kertomaan. Tuskin tietävät itsekään“, Hermel lisäsi kainosti. “Taikurit eivät paljasta salaisuuksiaan ja niin edespäin.”
  “Ja niin edespäin”, Lily toisti jäykästi. Ajatukset raksuttivat hänen päänsä sisällä aivan liian lujaa rataa. Jos Ralph kerran osasi hoitaa jokaisen syömishäiriötapauksen kuntoon vaikeudesta riippumatta, oliko oletettavissa, ettei hän kenties käyttänyt täysin rehellisiä keinoja?
  “No, tuo varmasti kiinnostaa Siriusta”, Lily sanoi noustessaan ylös. “Kiitos. Kerron hänelle terveisiä sinulta.”
  “Parempi että et!”
  “Miksi?”
Hermel värähti. “Minä pelkään Siriusta.”

Sirius oli laahautunut takaisin paikalleen sohvalle, kun Lily puolta tuntia myöhemmin ilmiintyi Talvahallankujalle tiedot Ralphista mukanaan. Hänen hoivattavansa oli luonnollisesti kiinnostunut kuulemaan tietoja siitä, mitä Hermel oli sanonut, mutta Lily lukkiutui keittiöön ja kieltäytyi vastaamasta kysymyksiin; tytöllä oli liikaa mielessään. Miten Ralph muka pystyisi parantamaan sadan prosentin todennäköisyydellä kaikki potilaansa? Hallitsemalla heidän ajatuksiaan komennuskirouksella? Se oli jo kulunut idea, Lily ajatteli happamasti, mutta ehdottomasti varteenotettava vaihtoehto. Mitä muuta Ralph muka olisi voinut tehdä? Vai oliko Siriuksen rintakehässä olevalla arvella jotakin tekemistä asian kanssa? Lily hieroi ohimoitaan väsyneenä. Hän tulisi tällä menolla vielä enemmän kuin hulluksi; hän lakkaisi olemasta kokonaan ja sitäkin voisi pitää melkeinpä siunauksena. Keittiön seinällä tikittävä kello muistutti häntä raivostuttavasti siitä, ettei James tulisi kotiin vielä muutamaan tuntiin. Hän olisi siis yksin ongelmiensa kanssa.
Lily kurtisti otsaansa ja yritti keksiä, mitä voisi tehdä. Alessandro tuskin suostuisi auttamaan häntä, tai ei ainakaan ilman melkoista manipulaatiota. Hän olisi pyytänyt Cinnamonia avukseen, ellei tyttö olisi ollut sillä nimenomaisella hetkellä suuttunut Alessandrolle ja kieltäytynyt puhumasta miehelle. Muita vaihtoehtoja Lily ei keksinyt, ellei hän sitten halunnut pyytää avukseen Angieta tai Mikajaa. Tietystä syystä kumpikaan vaihtoehto ei houkutellut häntä kovin paljon.
Punapää työnsi vahvasti kanelilta tuoksuvan teemukinsa syrjään ja käveli pitkin askelin makuuhuoneeseen penkomaan kirjahyllyään. Outo ennakkoaavistus nipisteli hänen mielensä perukoita ja muistutti häntä siitä, että jos Siriuksen kimppuun oli iskenyt jonkinlainen pimeä taika, siitä kyllä pitäisi olla merkintä kirjoissa. Pakkohan Voldemortinkin oli jostakin loitsunsa oppia, Lily mietti itsepintaisesti. Muutaman turhan yrityksen jälkeen hänen oli kuitenkin pakko luovuttaa. Vaikka hänen ja Jamesin kirjahylly sisälsikin joitakin pimeästä taikuudesta kertovia kirjoja, ei niistä löytynyt mitään konkreettisia loitsuja. Lily työnsi viimeisen kirjan tuskastuneena hyllyyn. Mistä hän muka ikinä saisi tietää, mitä loitsua Arianna oli Siriukseen käyttänyt?
  “Niin tietenkin”, Lily mutisi itsekseen jättäessään huoneen. “Olet todellinen typerys, Lily! Miksi et sitä heti keksinyt?”
  “Keksinyt mitä?” Sirius tiedusteli varautuneesti olohuoneen puolelta.
  “Varhennum loitsuimesia”, Lily vastasi rientäessään etsimään taikasauvaansa. “Anteeksi, minun täytyy mennä etsimään Arianna.”

Vielä monien vierailujen jälkeenkin Lily vierasti Ralph McCovanaughin asuntoa. Se oli ahdistavan siisti ja viimeisen päälle sisustettu - toisinaan, kun Lily harhaili mustien ja räikeän oranssien nahkasohvien välissä hänestä tuntui kuin pölyhiukkasetkin olisivat asettuneet kohdalleen. Tuntui omituiselta ajatella, että Ariannan kaltainen lenkkitossuja käyttävä pyörremyrsky olisi viihtynyt Ralphin tyylikkäässä asunnossa kuin kodissaan. Silti juuri siellä tuo entinen poikatyttöhuispaaja vietti nykyään suurimman osan ajastaan.
  “Ria?” Lily kutsui harhaillessaan peremmälle asunnolleen. “Arianna, oletko sinä täällä?”
Viereisen kylpyhuoneen ovi avautui ja Ralphin viiksekäs, kiharatukkainen hahmo ilmestyi paikalle vettävaluvana ja pyyhkeeseen kääriytyneenä. Lily hypähti järkyttyneenä taaksepäin.
  “Kaikki hyvin?” Ralph kysyi oudoksuva ilme kasvoillaan. “Näytät… pahoinvoivalta.”
  “Söin liikaa intialaista ruokaa”, Lily väitti kasvot peruslukemilla samalla kun vältti katsomasta Ralphia. Ralphin kaltaisten miesten ei pitäisi missään tapauksessa antaa harhailla ympäriinsä puolipukeisena, Lily ajatteli kiivaasti ja muisteli kaiholla Jamesin ja Siriuksen pyykkilautavatsoja.
  “Onko Arianna täällä?”
  “Tulee kohta”, Ralph sanoi hajamielisesti. “Meni hakemaan postin pöllöpostitoimistosta, joku pöllö oli tyrinyt. Voit mennä olohuoneeseen odottamaan.”
Lily nyökkäsi antaen katseensa harhailla olohuoneeseen jalkojensa mukana. Ralphin olohuone toi aina epämukavasti hänen mieleensä jonkinlaisen taidemuseon ihmeellisenmuotoisine huonekaluineen ja tyylikkäine tauluineen. Huoneessa tuntui siltä, että sohvalle istuminen olisi synti ja Lily oli sentään itsekin melkoisen siisti ihminen. Silti mikä tahansa paikka olisi mukavampi kuin käytävä, jonka varrella oli myös puolialaston Ralph McCovanaugh.
Livahtaessaan olohuoneeseen Lily ei voinut olla huomaamatta, kuinka Ariannan käsilaukku lepäsi tytön taikasauvan vierellä pöydällä. Oli outoa, ettei Arianna ollut ottanut sauvaa mukaansa - tavallisesti hän ei mennyt minnekään ilman sitä. Mutta ehkä postin noutaminen oli hieman eri asia… tai ehkä Ariannalla ei ollut mitään pelättävää. Oliko kuolonsyöjillä ikinä?
  “Lopeta!” Lily kivahti itsekseen. “Hän ei ole kuolonsyöjä! Hän on tavallinen tyttö. Tavallinen omahyväinen, miehiä nielevä tyttö. Mitään hätää ei missään tapauksessa ole!”
Olohuone ei vastannut. Ariannan taikasauva sen sijaan jatkoi vaativaa tuijotustaan sohvapöydältä, ikään kuin se olisi vaatinut Lilyä tarttumaan itseensä. Lily taisteli halujaan vastaan. Hän tiesi, ettei olisi viisasta ryhtyä penkomaan Ariannan taikasauvan saloja silloin kun kaikki olivat paikalla - hän voisi jäädä kiinni. Mutta silti...
Entä jos hän vain ottaisi taikasauvan mukaansa? Tuskin kukaan sitä huomaisi. Eikä Arianna varsinaisesti tarvinnut sauvaansa, ei varsinkaan nyt, kun hänellä oli rakas Ralph tukenaan. Silti Lilyä epäilytti. Kuolonsyöjät voisivat hyökätä milloin tahansa Ariannan kimppuun ja jos Lilyllä olisi ystävänsä taikasauva, tämä saattaisi olla hengenvaarassa. Tosin ajatus kuolonsyöjien hyökkäyksestä tuntui epätodennäköiseltä olettaen, että Ariannalla oli jotakin tekemistä tuon joukon kanssa. Pelkkä ajatus sai Lilyn vatsanpohjan kipristelemään epämiellyttävästi. Eikö riittänyt, että Admire oli jättänyt Peterin vaahtokarkkitehtailijan vuoksi? Kuinka monta kertaa heidät vielä revittäisiin rikki?
Kylpyhuoneen suunnalta kuului paljaiden jalkojen läpsytystä ja pakokauhu täytti Lilyn mielen. Hän ei halunnut joutua enää uudelleen Ralphin vähäpukeisuuden uhriksi ja niin kävisi mitä todennäköisimmin, ellei hän tekisi pian jotakin asian hyväksi. Kauhun vallassa hän kaappasi Ariannan taikasauvan kouraansa ja kätki sen kaapunsa hihaan juuri kun Ralph ilmestyi takaisin huoneeseen jo paremmin vaatetettuna. Miehen viiksenkärjet tihkuivat vettä.
  “Saat kyllä istuakin jos haluat. Ei se sohva ole vielä ketään syönyt.”
Lily hivuttautui sohvalle yrittäen parhaansa mukaan peittää syyllistä ilmettä kasvoillaan. “Kestääköhän Ariannalla vielä kauankin?”
  “Vaikea sanoa. Hän lähti kävellen.”
  “No, ehkä minä sitten lähden tästä. Halusin vain kysyä häneltä yhtä juttua - “ Lily unohti, mitä oli ollut aikeissa sanoa. “Mutta ehkä sen täytyy odottaa toiseen kertaan.”
Ralph nyökkäsi. “Ehkä niin. Vaikka Arianna on tätä nykyä hyvin kiireinen. Muistat kai, että olemme menossa naimisiin sunnuntaina?”
  “Kuinka voisinkaan unohtaa…” Lily mutisi toivoen samalla mielessään, että olisi pystynyt siihen.
  “Niin. No, tiedät kai, että siitä seuraa tiettyjä kiireitä. Mutta kerron Ariannalle, että kävit.”
Lily pakotti kiitollisen hymyn huulilleen noustessaan ylös sohvalta. Hän puristi käsivarttaan tiukasti itseään vasten toivoen, ettei jäykkä sauva hänen hihassaan paistanut kovin pitkälle. Hikikarpalot kihosivat hänen otsalleen, kun hän käveli toiseen huoneeseen ilmiintyäkseen takaisin omalle asunnolleen. Hän ei halunnut edes kuvitella, mitä tapahtuisi kunhan Ralph ja Arianna huomaisivat jälkimmäisen taikasauvan kadonneen... tai tajuaisivat, että hänellä oli jotakin tekemistä asian kanssa.

Halu tutkia Ariannan taikasauvaa painoi Lilyn mieltä koko pitkän päivän ajan. Hän kiersi ympäri asuntoaan kuin kissa pistoksissa ja vilkuili kärsimättömästi kelloa odottaessaan, että sen viisarit kääntyisivät viimein numero kolmen kohdalle ja tarjoaisivat Jamesille vapautuksen Auroriakatemian pauloista. Myös Remus, Cinnamon, Tinka ja Peter olivat kerääntyneet Talvahallankujalle ja istuivat Siriuksen lepopaikan ympärillä käsi kädessä kuin viimeistä voitelua toimittava rukousrinki. Sirius näytti lähinnä ärtyneeltä huomion johdosta, mutta samalla hänen myrskynvärisessä silmissään pilkahteli salattu mielihyvä. Hän oli kai tuntenut olonsa hyljätyksi Ariannan vuoksi, Lily pohti hengittäessään höyryä vasten keittiön ikkunaa, ja halusi nyt  kernaasti ottaa sen vähän huomion, mitä hänelle tarjottiin.
Keittiön kello siirtyi raksuttamaan kolmea. Lily poimi Ariannan taikasauvan sormiinsa kuin myrkyllisen käärmeen ja palasi hiljaisen joukon luokse olohuoneeseen. Hän jaksoi hädin tuskin odottaa, että pääsisi tutkimaan Ariannan taikasauvaa tarkemmin. Mitä kirousta Arianna oli mahtanut Siriukseen käyttää?
  “En ymmärrä, mitä seremonioita tässä kaivataan”, Sirius jupisi yrittäessään epätoivoisesti pysyä valveilla. “Ei siitä sauvasta mitään avada kedavraa paljastu kuitenkaan!”
  “Ei ehkä, mutta jotakin muuta mielenkiintoista kyllä. Miltä arpesi tuntuu? Anna kun katson.”
  “Irti minun paidastani!”
  “Sirius - “
  “Mitä?” poika kysyi kapinallisesti. “En halua esitellä rintalihaksiani koko tälle joukkiolle! Ties vaikka joku heistä ihastuisi minuun!”
  “Remustako tarkoitat?” Lily kysyi kuivasti.
  “Hei!” Remus ja Tinka huudahtivat yhteen ääneen.
  “Tuo on inhottavaa”, mumisi Peter. “Onko teidän pakko puhua kuin siamilaiset kaksoset?”
  “Voi sinua, Peter, kyllä minä ymmärrän, että - “ Tinka aloitti häijynilkisesti. Remus keskeytti tytön.
  “Anna olla vain, Tink.”
  “Sirius, olen vakavissani tämän kanssa”, Lily sanoi vaativaan sävyyn. “Sattuuko arpeesi? Entä sydämeesi?”
Sirius nauroi. “Kenen sydämeen muka ei sattuisi tällaisena aikana?”
  “Tiedät mitä tarkoitan.”
  “Se ei tarkoita sitä, ettenkö voisi tekeytyä hankalaksi. Ei, sydämeeni ei satu. Vereni kiertää täysin normaalisti. Korkeintaan olen niin väsynyt, etten jaksa liikkua - “ poika nousi kyynärpäidensä varaan ja rojahti sanojensa vakuudeksi takaisin tyynyille. Cinnamon kiirehti pöyhimään hänen tyynyjään.
  “Äh, Cin, keskitä hoivaamisviettisi maahanmuuttajiin, ole kiltti! Inhoan sitä, että minun ympärilläni kanaemoillaan!” Sirius äsähti.
  “Et kai aio heittäytyä hankalaksi, Anturajalka?” Jamesin hyväntuulinen ääni tiedusteli ovensuusta.
Lily vingahti riemusta ja säntäsi miehensä kaulaan. “Sinä tulit!”
  “Niin tulin. Miksi minä en saa joka kerta näin hyvää vastaanottoa?” James ähkäisi hämmentyneenä.
  “Ei sillä väliä. Meillä on töitä, tule tänne sohvalle.”
Lily tarttui Jamesin käteen ja johdatti pörröpään mukanaan sohvalle. Hän ojensi taikasauvan pojalle selittäen nopeasti, miten oikein oli saanut sen ja mitä aikoi sillä tehdä.
  “Nerokas idea”, James kehaisi vakavana. “En voi kuin ihmetellä sitä, miten en itse keksinyt tuota.”
  “Se johtuu siitä, että älykkyysosamääräsi ei ole lähelläkään naisen säkenöivää älyä”, Remus ehdotti myötätuntoisesti.
  “Hauskaa, Kuutamo, hauskaa…”
  “No niin, pysytäänpä nyt asiassa”, Tinka ehdotti kovaan ääneen. “Vai haluatteko odottaa, että itse Arianna ilmaantuu paikalle?”
  “Tinka on oikeassa”, Cinnamon vahvisti. “Ruvetaan hommiin.”
Lily nyökkäsi, kääri kaapunsa hihat ja rykäisi painaen taikasauvansa kärjen vasten Ariannan omaa. “Valmiina?”
  “Kuin mantikori ruumishuoneella.”
  “Hyvä on. Varhenna loitsus.”
Taikasauvan kärjestä purkautui hopeanharmaa savuhahtuva, joka kiersi heidän päidensä yläpuolella ottaen hitaasti jonkinlaisen muodon. Se taipui sorjaksi käsivarreksi ja siihen kiinnittyviksi käsiksi lyhyine, pureskeltuine kynsineen ja tummina erottuvina verisuonineen. Ariannan käsi. Lily pidätteli hengitystään. Jos Siriuksen kertomukseen oli uskominen, juuri tuo nimenomainen käsi oli tunkeutunut pojan rintaan. Lily katsahti sivusilmällä ystäväänsä ja näki tämän kiristelevän hampaitaan, ikään kuin kuvan näkeminen olisi herättänyt tuskallisia muistoja.
Vähitellen usvakäsi alkoi liikkua. Se työntyi äkillisesti jonnekin, joka oli ehdottomasti Siriuksen iho. Lily saattoi nähdä kuinka Ariannan kohde värähti ja yritti vetäytyä taaksepäin. Hän melkein pystyi kuulemaan Siriuksen huudon korvissaan, tuntemaan tämän kivun. Siinä heidän silmiensä alla käsi kuitenkin vetäytyi kauemmas ja haihtui sitten usvaksi.
Lily laski taikasauvansa.
  “Mikä loitsu tuo oli olevinaan?” James kysyi otsa rypyssä. “En saanut kunnolla selvää.”
  “En ole ikinä nähnyt mitään tuollaista”, Peter lisäsi väristen.
  “Olisit tullut paikalle eilisiltana. Olisin tarjonnut ilmaisnäytöksen”, tokaisi Sirius.
  “Lopeta tuo! Meillä on nyt vakavaa tekemistä!”
Sirius levitteli käsiään. “Ellei teistä ole äkkiä tullut loitsujen ensyklopediaa, ette saa kuitenkaan tietää, mikä kirous oli kyseessä. Voin yhtä hyvin sulaa tähän sohvalle ja kuolla saman tien pois”, poika jatkoi jurosti.
  “SIRIUS!” tytöt kiljaisivat yhteen ääneen.
  “Ei hirtehishuumoria”, Remuskin kielsi. “Se on pessimististä.”
  “Mauttomasta nyt puhumattakaan…”
  “No niin, tytöt, pojat ja McGarmiwan jalkavaimot, takaisin asiaan”, Cinnamon komensi läimäyttäen kätensä napakasti yhteen.
Tinka katsoi tyttöä oudoksuen. “Kenen mitkä?”
  “Tylypahkalaisten juttuja vain… Onko kenelläkään mitään ideoita siihen, miten saamme selville, mikä kirous oli kyseessä?” tiedusteli Cinnamon.
  “VVV?” ehdotti Peter.
  “Alessandro ei suostu auttamaan.”
  “Pakotetaan Cinnamon suostuttelemaan - “
  “Ei!” tiuskaisi Cinnamon. “En suostu siihen!”
  “Sitä paitsi Alessandro on käymässä kotonaan Italiassa”, Remus pisti väliin.
Lily kääntyi katsomaan parantajaopiskelijaa ällistyneenä. “Miten sinä sen tiedät?”
  “Etkö sinä sitten tiennyt?” hämmästeli Remus.
Lily pudisti päätään.
  “Hän oli tänään paikattavana Pyhässä Curetumissa. Valvojani päästi minut käyttämään häntä haavankorjauksen harjoituskappaleena”, Remus sanoi vinosti hymyillen. “Hän on kuulemma aiheuttanut Curetumissa niin paljon ongelmia, ettei olisi mikään menetys, vaikka hän saisikin muutaman ylimääräisen arven.”
  “Minä sitten inhoan Alessandroa toisinaan”, mutisi Lily. “Hän on niin... niin hankala.”
  “Hyvä on, Visardo on siis poissa laskuista“, James keskeytti kovaan ääneen. “Mitä ehdotatte? Vierailua kirjastoon?”
  “Jos sinä jaksat kahlata läpi kokonaisen kirjaston, Sarvihaara…”
  “Hei, minä opiskelin animaagiksikin oikein ahkerasti“, puolusteli James. “Enkö opiskellutkin, Anturajalka?”
  “Mitä nyt kaljanhuuruiltasi pystyit…”
  “Minä luovutan!” James huusi nostaen turhautuneena kätensä ilmaan. “Hän on mahdoton toipilaana ollessaan!”
  “No olisit sinäkin!”
  “Asiaan, pojat, ASIAAN! Minä ehdotan, että jäämme tänne odottamaan, että Arianna tulee tänne hakemaan taikasauvaansa ja pistämme hänet sitten selkä seinää vasten, vaikka Sirius onkin liian sairas auttaakseen tuossa nimenomaisessa puolessa…”
  “Hei, en minä ole täysin perverssi, vaikka sinä niin ilmeisesti kuvitteletkin!” Sirius puolustautui äkäisesti. Hän olisi saattanut lyödä Tinkaa tämän asiattoman huomautuksen vuoksi, mutta hänen kätensä tuntuivat liian voimattomilta; ainoastaan hänen äänensä toimi niin kuin ennen. Sekin oli varsin kyseenalainen siunaus sillä hetkellä, tuumi Sirius.
  “Minä kannatan Tinkan ehdotusta”, James sanoi verkkaisesti.
  “Ja minä”, vahvisti Remus.
  “Totta kai sinä kannatat, sinä seurustelet hänen kanssaan!”
Remus vaiensi Peterin ohimennen tyynynkulmalla. “Odottaminen kuulostaa vakavissaan hyvältä idealta. Saako sen aikana kahvia?”

He odottivat. Ja odottivat. Ja odottivat. Neljännen kahvikupillisen jälkeen joukossa ei ollut ketään, joka  ei olisi tuntenut oloaan sekä pahoinvoivaksi että turhautuneeksi. Laskiessaan kahvikuppinsa takaisin pikku lautaselleen Lily vannoi hiljaa mielessään, ettei enää milloinkaan koskisikaan kahviin. Samalla hän tiesi, että rikkoisi päätöksensä jo seuraavana aamuna.
  “Kauanko Ariannalla muka voi kestää?” Sirius nurisi sohvaltaan. Päivän mittaan poika oli jo alkanut tuntea olonsa paremmaksi ja pystyi jo istumaan jokseenkin kunnollisesti. Remus ja Cinnamon uskalsivat esittää toiveita siitä, että Sirius parantuisi itsestään, mutta selitys ei sopinut yhteen Lilyn logiikan kanssa. Miksi Arianna muka olisi vaivautunut käyttämään pimeää taikuutta Siriukseen, jos siitä ei pidemmän päälle olisi mitään hyötyä?
  “Ehkä hän ei osaa arvata, että olisimme vieneet hänen taikasauvansa. Ehkä hän luottaa meihin”, Cinnamon ehdotti.
  “Tai sitten Ralph on kieltänyt häntä tulemasta”, Peter ennusti pahaenteiseen sävyyn.
  “Epätodennäköistä, mutta mahdollista. Pitäisikö meidän mennä etsimään Ariannaa?”
Lily pudisti päätään. “Hän tulee kyllä. Ei hän osaa olla ilman taikasauvaansa pitkään. Meidän pitää vain - “
POKS.
  “No viimeinkin!” Sirius huudahti ja ponkaisi jaloilleen. Hän horjahti eteenpäin rintaansa pidellen. “Hyvä on... seisominen ei nähtävästi onnistu vielä…”
  “Pysy sinä vain aloillasi”, Remus kähisi auttaessaan ystäväänsä takaisin istumaan. “Me hoidamme tämän.”
Lily nyökkäsi vähemmän vakuuttuneena. Hän ehti juuri parahiksi tarttua omaan taikasauvaansa, kun Arianna jo pyyhälsi sisälle huoneeseen siniset silmät itkettyneinä ja kihara tukka harakanpesämäisenä pehkona kasvojen ympärillä. Kuluneet verkkahousut pilkistivät hänen laivastonsinisen huispauskaapunsa alta. Hän näytti olevan poissa tolaltaan.
  “Lily, minä olen hukannut taikasauvani!” Arianna itki. “En tiedä, missä se voisi olla!”
Lily vilkaisi Jamesia sivusilmällä. Poika nyökkäsi tuskin huomaamattomasti myöntymyksensä äänettömään kysymykseen.
  “Taikasauvasi on minulla”, Lily sanoi nousten seisomaan. “Vein sen asunnoltasi aiemmin tänään.”
  “Mitä?” kiljahti Arianna. “Miten sinä voit tehdä jotakin sellaista?”
Vasta silloin Arianna näytti huomaavan, miten vakavasti ja syyttävästi toiset häneen katsoivat. Suuttumus hänen kasvoiltaan vaihtui ensin hämmennykseksi ja sitten hermostuneisuudeksi. Punaiset läikät polttelivat hänen poskillaan, kun hän perääntyi askeleen verran taaksepäin ja mutisi, että Lily oli säikäyttänyt hänet.
  “Vähästäpä sinä säikähdät”, James nälväisi pisteliäästi. “Kun puhutaan siitä, miten sinä säikäytit meidät - “
Hän nyökäytti päätään Siriuksen suuntaan.
Arianna naurahti epävarmasti. “Mutta enhän minä Siriusta mitenkään vahingoittanut.”
  “Ai miten niin et?”
  “Hän on yhä hengissä, näettekö?” Ariannan käsi vapisi, kun hän osoitti sillä Siriusta. “Hän on kunnossa.”
  “Se riippuu siitä, minkä laskee kunnossa olemiseksi”, Remus ilmoitti rauhallisesti. “Olisitpa nähnyt hänet viime yönä…”
  “Minä tiedän täsmälleen, miltä Sirius Black näyttää öisin, kiitos vain!” kimpaantui Arianna.
  “Tiedät hyvin, ettemme tarkoittaneet sitä. Mitä sinä teit Siriukselle, Arianna?”
  “Antakaa minun sauvani!”
Lily mitteli pahoilla mielin raivosta vapisevaa ystäväänsä - entistä sellaista - päästä varpaisiin. “Mikä sinua vaivaa, Arianna?”
  “En ole velvollinen selittämään motiivejani teille”, kirahti Arianna.
  “Et olekaan. Vain ystävä olisi.”
Toteamus sai aikaan syvän hiljaisuuden. Lyhyen hetken verran Lilystä näytti siltä, että Arianna tunsi sittenkin jotakin noiden peilinsirpalesilmiensä takana; tytön alahuuli vapisi, kun hän imaisi sen hampaidensa väliin ja näykki sitä verille. Sääliä ele ei silti herättänyt.
  “Sirius on kunnossa. Hän paranee kyllä“, Arianna vakuutti. Oli mahdotonta sanoa, kenelle hän puhui.
  “Miten sinä voit tietää?”
  “Kyllä hän sen tietää“, Sirius vastasi Ariannan puolesta. “Ralph on tehnyt hänelle saman tempun kuin hän teki minulle.”
  “Mistä arvasit?” Arianna hätkähti.
Sirius hymyili vinosti. “Saatat pitää minua tyhmänä, mutta olen kyllä osannut aina laskea yhteen yksi ynnä yksi. Olet huijannut minua niin monta kertaa, että huijausten välistä on pakko löytyä totuuksiakin.”
Huispaajatyttö kiristeli hampaitaan. “Niin voisi päätellä.”
  “Arianna”, Lily sanoi ojentaen anovasti käsiään tytölle. “Mitä Ralph teki sinulle? Mitä sinä teit Siriukselle?”
  “Miksi minä sitä kertoisin?”
  “Koska sinä et ole oikeasti tuollainen ja tiedät sen itsekin. Minulla ei ole suoraan sanottuna aavistustakaan siitä, mikä sinua tätä nykyä vaivaa, mutta kai sinä haluat auttaa Siriusta?”
  “En minä siitä mitään hyödy”, Arianna vastasi kammottavan ilmeettömästi.
Lily ojensi tytön taikasauvaa omistajalleen. “Saat taikasauvasi, jos kerrot, mitä teit Siriukselle. Saat taikasauvasi, ja meidän ystävyytemme päättyy tähän. Turha enää odottaa meitä häävieraiksi.”
  “En ole odottanut sitä enää aikoihin”, sanoi Arianna.
  “Niin arvelinkin. Miten on?”
Tummaverikkö näytti harkitsevan ajatusta. “Lupaatko, että saan sitten taikasauvani?”
Lily teki ristin sydämensä kohdalle, kuten VVV:ssä oli usein tapana. Hän ei kertonut, että ele merkitsi paitsi lupausta, myös petosta; hän oli liian väsynyt huijatakseen Ariannaa. “Potterin kunniasanalla.”
  “Se on paljon se”, vahvisti James.
  “Hyvä on”, myöntyi Arianna. “Minä tein Siriukselle sydänlukon. Sauvani?”
Haluamansa saatuaan hän purjehti ulos ovesta ja Kelmien elämästä.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #59 : Maaliskuu 03, 2007, 10:28:51 »
54.osa - Uudenlainen häähuipennus
31.3.1979 / 1.4.1979

Gabriella Arianna Bell oli häpeissään. Se ei ollut ensimmäinen kerta hänen elämässään, mutta varmasti yksi muutamista harvoista, eikä hän oikein tiennyt, miten menetellä tunteen kanssa. Hän istui yksin Ralphin olohuoneen sohvalla ja pyöritteli kädessään olevaa hopeaa, kahleelta tuntuvaa rannerengasta edestakaisin laihojen ranneluidensa ympärillä. Oikealle, vasemmalle, oikealle, vasemmalle... muutakaan tekemistä ei ollut, ja konkreettinen puuha tarjosi helpon pakotien vaikeilta ajatuksilta. Kuten avioliitolta.
Arianna käänsi katseensa vasemmassa kädessään olevaan sormukseen ja irvisti. Seuraavana päivänä hän menisi naimisiin. Saisi toisen sormuksen sormeensa, toisen kahleen jalkaansa, muuttuisi harmaaksi kotirouvaksi ja kuolisi onnettomana. Sillä tavalla hän oli suhtautunut ajatukseen naimisiinmenosta siitä lähtien, kun oli ollut tarpeeksi vanha käsittääkseen, mitä se tarkoitti, eikä tilannetta helpottanut lainkaan se, että onnekas sulhanen oli juuri Ralph McCovanaugh. Hemmetin Ralph, kuten Arianna häntä mielensä perukoilla kutsui; ääneen ei milloinkaan. Hän ei oikein itsekään kunnolla käsittänyt, mitä Ralph hänelle loppujen lopuksi merkitsi: mieheen kätkeytyi aivan liian monta kerrosta. Silloin kun Ralph ei ollut paikalla, Arianna vihasi häntä ja enemmänkin. Sellaisina hetkinä hän halveksui kaikkea Ralphissa aina harottavista viiksistä epämiellyttävään luonteenlaatuun, jonka avulla ei koskaan saavutettaisi rakkautta. Asiat kuitenkin muuttuivat, kun Ralph oli paikalla. Silloin Arianna alkoi poikkeuksetta kyseenalaistaa vahvoja mielipiteitään, miettiä, ettei loppuelämä Ralphin kanssa kenties olisikaan niin paha vaihtoehto... mutta pyörsikö hänen oma mielensä vain puheitaan, vai kuuluiko rakkauden olla sellaista? Siriusta Ariannan ei ollut koskaan täytynyt kyseenalaistaa.
Sirius. Häntä Arianna ei olisi sillä hetkellä halunnut ajatella. Hän oli mennyt tekemään Siriukselle sydänlukon ja tuo nimenomainen teko hävetti häntä melkein enemmän kuin mikään tähänastisista. Jos joku olisi sillä hetkellä tullut kysymään häneltä, miksi hän oli erehtynyt tekemään sellaisen tempun, ei hän olisi osannut vastata. Se oli vain jotakin sellaista, mikä oli sillä hetkellä tuntunut järkevältä ja oikealta. Ehkä se johtui siitä, että vielä avioliittonsa kynnykselläkin Arianna pelkäsi menettävänsä Siriuksen. Sydänlukko kahlitsisi pojan häneen niin kuin hänet oli kahlittu Ralphiin, ja sillä tavoin kenties hän voisi säilyttää edes osan entisestä elämästään. Sen pienen osan, joka vielä oli ollut hyvin, ennen kuin kaikki oli mennyt pieleen.

Arianna ei itsekään osannut jälkeenpäin hahmottaa sitä hetkeä, jolloin oli menettänyt kaiken. Hänen ei olisi koskaan pitänyt mennä Nälkäkurkeen, sen hän tiesi. Siellä hän oli tavannut Ralph McCovanaughin, joka sittemmin oli ehdottanut hänelle, että he tekisivät hänelle sydänlukon hänen syömishäiriönsä parantamiseksi. “Se auttaa sinua suuntamaan huolesi muualle kuin ruokaan”, Ralph oli sanonut vakuuttavalla äänellään ja tarttunut hänen käteensä. Totta kai Arianna oli suostunut. Hän oli ollut niin kyllästynyt kuulemaan toisten vakuutteluja siitä, miten hänen pitäisi syödä, että nopea parannuskeino - vaikka sitten näennäinen - oli tuntunut enemmän kuin lupaavalta ajatukselta. Mitenpä hän olisi silloin voinut tietää, että sydänlukko paitsi parantaisi hänet syömishäiriöstään, tekisi hänestä vastustuskyvyttömän mollamaijan, joka Ralph McCovanaughin seurassa ollessaan ei pystynyt kieltämään mitään, mitä mies sanoi. Arianna ei itsekään ymmärtänyt miten se oli mahdollista, mutta hän kirosi sitä koko sydämestään. Kun Ralph oli paikalla, hän menetti oman tahtonsa ja myötäili kaikkea mitä mies halusikin hänen myötäilevän. Hän suostui kosintaan, menetti ystävänsä, lopetti huispauksen... joskus Ariannasta tuntui, ettei hän voisi enää vajota syvemmälle menetyksen kaivossa ja juuri sinne hän kaiken aikaa putosi. Pahinta oli, ettei hän osannut valittaa. Hän saattoi yrittää, mutta ei löytänyt sanoja, tai sanat kuristivat hänen kurkkuaan kuin hieman konkreettisempi versio siitä kaulapannasta, joksi hänen elämänsä oli viime aikoina muuttunut.
Hän puristi kätensä nyrkkiin ja vilkaisi seinäkelloa. Puoli yhdeksän illalla. Vielä noin puoli vuorokautta ja hänestä tulisi virallisesti rouva Arianna McCovanaugh. Sitten hänen elämänsä olisi virallisesti ohi.
 
  “Tässä. Sydänlukko. Kyllä tämän etsimisessä kestikin”, James puuskahti kärttyisesti ja käänsi Charm You-lehdestä esille sivun, joka käsitteli sydänlukkoa. Hän haukotteli leveästi ojentaessaan lehden vieressään istuvalle Siriukselle. He olivat viettäneet sekä suurimman osan illasta että kuluneesta viikosta penkomalla mahdollisia sydänlukkoa käsitteleviä julkaisuja. Tehtävä oli ollut helpommin sanottu kuin suoritettu, sillä vaikka sydänlukko ei ollutkaan varsinaisesti mikään salaisiin lukeutuva loitsu, ei siitä yleensä sanottu sen enempää kuin “ei suositeltava.”
Sirius hapuili lehden kärttyisästi otteeseensa. “Toivon mukaan tässä on jotakin hyödyllistä. Haluaisin tietää, miksi ihmeessä Arianna vaivautui nipistelemään minun verenkiertoelimiäni pikku kätösillään, kun oloni ei kerran ole sen kummoisempi sen jälkeen kuin ennen sitäkään. Päänsärkyä ja pahoinvointia nyt lukuunottamatta - “
  “Ehkä Arianna ei osannut tehdä loitsua oikein”, ehdotti James.
Sirius ainoastaan pudisti päätään. Hän oli odottanut, että sydänlukon suorittamisen jälkeen hänestä tulisi samanlainen tahdoton juuttisäkki kuin entisestä tyttöystävästäänkin. Sen sijaan hän olikin saanut huomata, ettei mikään oikeastaan ollut muuttunut. Hän ei ollut täysin varma siitä, olisiko hänen pitänyt olla helpottunut vai odottaa huolissaan, milloin muutokset alkaisivat. Miksi Arianna muuten olisi tehnyt sydänlukkoa, ellei muuttaakseen häntä? Tarvitsi luoda tyttöön vain yksi silmäys, että saattoi nähdä, mitä sydänlukko teki.
  “No, meidän ei kannata riidellä sydänlukosta ennen kuin tiedämme mikä se on“, James huomautti järkevästi. “Lue se artikkeli ääneen.”
Sirius karaisi kurkkuaan ja teki työtä käskettyä.
  “Sydänlukko (Viscus propinquus) = Entisaikojen tehokeino halutun rakkauden vaalimiseen, nykyään kielletty pimeäksi taikuudeksi luettuna, rangaistuksena mahdollinen taikasauvan takavarikointi tai määräaikainen rangaistus velhovankilassa. Sydänlukon suorittamiseen tarvitaan paljon mielenlujuutta. Oikein luotuna se asettaa tietynlaisen “lukon” kohteensa sydämeen estäen tätä tuntemasta rakkautta mitään tai ketään muuta kuin edellä mainitun loitsun suorittajaa kohtaan. Sydänlukko voi ilmetä pakkomielteisenä rakkauden illuusiona, liiallisuuksiin menevänä myötämielisyytenä, hajamielisyytenä, jatkuvana kaipauksena tai mustasukkaisuutena, ympäröivää maailmaa kohtaan suuntautuvana välinpitämättömyytenä tai aggressiivisuutena. Sivuvaikutuksina jatkuva päänsärky, kuumeilu, voimattomuus sekä ajoittainen pahoinvointi. Sydänlukon oireiden vahvuus riippuu sekä loitsijan että loitsittavan mielenlujuudesta.
Sydänlukko on luokiteltu Virallisessa Loitsuluokituksessa vaativien loitsujen joukkoon (luokitus v. 1768 velhoneuvoston kokouksessa) ja sen vuoksi sen loitsimisessa onkin kaksi vaihetta. Se on myös yksi  tunnettujen loitsujen listan harvoista loitsuista, jotka edellyttävät sekä taikajuomaa että taikasanoja. Tämän loitsun ensimmäisessä vaiheessa loitsijan on juotava valmistamansa juoma, joka valmistaa häntä tietyn yhteyden luomiseen. Taikajuoman juomisen ja taikasanojen lausumisen jälkeen loitsijalla on puoli tuntia aikaa luoda sydänlukko. Se luodaan tarttumalla käsin loitsittavan kohteen sydämeen ja asettamalla lukko sen ympärille. Sydänlukon voi purkaa ainoastaan loitsija, tai loitsijan mahdollinen kuolema. Se on elämänmittainen ja kiertämätön. Toisaalta lukko muuttuu hyödyttömäksi, mikäli loitsijan ja loihdittavan välillä vallitsee jo molemminpuoleinen rakkaus.
Lukon kieltämiseen lailla on olemassa monia ilmeisiä syitä. Niin tehokas loitsu kuin sydänlukko onkin, ei sillä voi luoda aitoa rakkautta, vaan ainoastaan illuusion siitä. Tämä harhakuva johtaakin usein lukon kohteen alistumiseen ja mahdollisiin persoonallisuudenmuutoksiin, joista ensimmäisinä ilmenevät kaikkeen paitsi loitsijaan ulottuva välinpitämättömyys, sekä mahdolliset masennuksen oireet.
Artikkelin lähde: Harvinaiset ja vähemmän hyväksytyt loitsut vuosilta 1541-1975, kirjoittanut Ronie Tilirimpsis.”

  “Wau”, James kommentoi Siriuksen lukutuokion päätyttyä. “En ole varma, ymmärsinkö kaiken oleellisen.”
  “Sama täällä. Se johtuu kai tästä suunnattomasta tietomäärästä…”
  “Tai miehen aivoista”, James ehdotti kuivasti.
Sirius läimäisi ystäväänsä lehdellä takaraivoon. “Ole nyt vakavissasi, taukki! Me yritämme miettiä mitä sydänlukko tarkoittaa!”
  “Ei kai sillä ole väliä, mitä se tarkoittaa”, tuhahti James. “Näytäpä sitä lehteä… juuri niin, tämä lause sen kertoo, kuuntelepa: ‘sydänlukon voi purkaa ainoastaan loitsija, tai loitsijan mahdollinen kuolema.’. On lukko mikä tahansa, sinun on paras rukoilla Ariannaa purkamaan loitsu, tai voit varautua tappamaan hänet.”
  “En tajua, miten voit edes vitsailla tuollaisella!”
  “Mitä? Tottahan minä puhuin! En tarkoita, että sinun pitäisi tehdä niin, mutta - “
  “Annetaan sen asian olla nyt“, Sirius ehdotti lujasti. “En ehkä enää seurustele hänen kanssaan, mutta se ei tarkoita sitä, että haluaisin hoitaa hänet pois päiviltä.”
  “Niin”, James myönsi. “Niin minä vähän arvelinkin. Mutta ei se tee tästä yhtään helpompaa, vai mitä? He menevät huomenna naimisiin - “
Sirius teki nopean kädenliikkeen viitaten Jamesia vaikenemaan. “Antaa sen olla. Se on Ariannan päätös ja hän saa elää sen mukaisesti.”
  “Vaikka hän olisi tehnyt sen päätöksen sydänlukon vallassa?” James kyseenalaisti kulmiaan kohottaen.
Sirius ei sanonut mitään.

Arianna pyöri lakanoidensa välissä saamatta unta. Kuu oli kivunnut ohueksi sirpiksi taivaalle ja kohmetti nyt makuuhuoneen ikkunaa kuurankukkasillaan. Jos Arianna jostakin oli kiitollinen, niin siitä, ettei Ralph ollut sinä yönä kotona, vaan juhli tulevaa avioliittoaan ystäviensä kanssa Nälkäkurjessa. Ariannan mielestä tuossa avioliitossa ei ollut mitään juhlittavaa. Hän saattoi kyllä vakuuttaa sitä toisille, jos Ralph niin vaatisi ja juuri niin hän tekisi seuraavana päivänä alttarillakin, mutta sydäntä hän ei saanut noihin lupauksiin mukaan. Hänen sydämensä oli tiukasti kahleissa, joskaan ei suinkaan sellaisissa, kuin Ralph todennäköisesti kuvitteli. Se saattoi kuulua nimellisesti tuolle kieroja keinoja käyttävälle psykiatrille, mutta todellisuudessa tuon sydämen omistaja oli Sirius Black. Mutta sitä Arianna ei koskaan pojalle kertoisi. Ei koskaan, ei koskaan, ei koskaan - se kuulosti liikaa huonon rakkauslaulun säkeeltä, vaikka olikin totta. Tosin oikeampaa olisi ollut ajatella, että Siriuksen sydän oli hänen otteessaan, vaikka siitä ei enää seuraavan päivän jälkeen olisikaan ollut hyötyä.
Lyhyen hetken ajan Arianna harkitsi karkaavansa ja jättävänsä koko likaisen sotkun taakseen. Hän ei halunnut olla rouva McCovanaugh, ei näennäisesti eikä todellisuudessa.  Ystävistä kaukana eläminen saattoi olla kova hinta vapaudesta, mutta silti Arianna olisi mieluummin karannut maasta kuin viettänyt loppuelämänsä Ralphin uhrina ja katsellut sivusta tekoiloisena, kuinka hänen ystävänsä elivät omaa elämäänsä ilman häntä. Hän kuitenkin aavisti, ettei Ralph olisi noin vain antanut anteeksi morsian karkuteillä-efektiä, vaan olisi hyvinkin saattanut kostaa sen hänen ystävilleen. Arianna ei ymmärtänyt, miten mies saattoi olla niin pakkomielteisesti rakastunut. Ehkä se johtui siitä, ettei Ralphilla ollut koskaan aiemmin ollut ollut tyttöystävää. Tai ehkä miehellä oli lapsuuden traumoja. Ehkä joku oli ampunut hänen pehmolelupesukarhunsa, kun hän oli ollut lapsi -
Arianna nauroi ääneen. Ei hän varsinaisesti iloinen ollut, mutta nauru sai hänet unohtamaan hetkeksi sen tosiasian, että seuraavana päivänä hänen pahin painajaisensa toteutuisi ilman, että kukaan tulisi pelastamaan häntä. Olihan nauraminen helpompaa kuin haudata kasvonsa tyynynkulmaan ja tukehduttaa itsensä sanoihin, joita ei saanut sanotuksi vaikka yritti.

Sirius olisi valehdellut, jos olisi väittänyt nukkuneensa yönsä hyvin. Hän oli viettänyt yön pitkän pahanmakuiset tunnit tuijottaen huoneensa kahvinläikkien värittämää kattoa, ja aamulla ylös noustessaan hänestä tuntui kuin joku olisi jyrännyt hänet useaan otteeseen poimittaislinjan bussilla. Tai dinosauruksella. Olikohan dinosauruksia vielä olemassa? Äh, ei sillä ollut mitään merkitystä. Sirius tanssahteli tekopirteästi suihkuun ja antoi jäisen veden helliä luunsa tunnottomuuden partaalle. Ehkä hän voisi sillä tavalla turruttaa oman sydämensäkin. Unohtaa, että hänen entinen tyttöystävänsä -
  “Hei, poika, eipäs ajatella sitä“, Sirius komensi ja nipisti itseään polvitaipeesta. “Hyvä. Unohduttu.”
Pää onnellisesti tuulitunnelin riepottelemana hän marssi keittiöön, missä Remus istui juomassa kaakaota pää sanomalehteen haudattuna.
  “Petturi”, Sirius jupisi toisesta suupielestään taikoessaan kahvinkeittimen toimintaan.
Remus kohotti kulmiaan lievästi kiinnostuneena.
  “Juot kaakaota. Et kahvia. Olet häpeäksi Blackin kahvilahkolle.”
  “Viimeksi kun tarkastin, se oli Blackin puhdasverisyyslahko, mutta miten vain“, Remus tuumasi tyhjentäessään vihatun kaakaomukinsa sisällön yhdellä pontevalla kulauksella kurkkuunsa. Hän vakavoitui katsoessaan Siriukseen. “Millainen olo sinulla on?”
  “Hieman krapulainen, kiitos vain.”
  “Mutta ethän sinä juonut eilen illalla“, Remus sanoi ymmällään.
Sirius virnisti nenäkästä sävyä tavoitellen. “Niinhän sinä luulisit. Vakavissaan, pelkkä sokerihumalakin riittää sekoittamaan pääni ja saamaan minut tanssimaan tangoa kirjastotätien kanssa.”
  “Anturajalka”, voihkaisi Remus. “Et kai sinä oikeasti…?”
  “No en, en”, Sirius pärskähti. “Minä tanssin Jamesin kanssa.”
Remus peitti silmänsä käsillään ja voivotteli. “En halua kuvitella tuota tilannetta.”
  “Voi, ei sinun tarvitse”, Sirius lupasi jalomielisesti. “Mutta siis, asialinjalla pysyäkseni, kaikki on hyvin.”
  “Vaikka Arianna menee naimisiin tänään?” Remus kysyi epäluuloinen ilme kasvoillaan.
Sirius jähmettyi. “Tuosta ei saanut puhua.”
  “Anteeksi”, pahoitteli Remus. “Et ollut kiinnittänyt muistilappua otsaasi varoittaaksesi minua siitä. No, vahinko on jo tehty. Voit yhtä hyvin vastata. Arianna menee naimisiin tänään, miltä sinusta tuntuu?”
Sirius huokaisi. “Tyhjältä”, hän myönsi. “Oudolta.”
  “Jatka vain”, Remus kannusti.
  “En”, Sirius kielsi rajusti. Hän käänsi katseensa seinän nastanreikiin, jottei joutuisi katselemaan vastapäätä istuvan pojan valheellisen ymmärtäväistä ilmettä. Ei Remus ymmärtänyt. Yrittää hän saattoi, hyvä on, ja pääsi kenties toisinaan lähellekin, mutta todellista ymmärrystä pojalla ei ollut. Ei Sirius olisi sitä tosin ystävältään odottanutkaan. Sellainen oli liian tekopyhää, eikä hän oikeastaan edes halunnut ketään kertomaan, miltä hänestä tuntui. Suruja oli vain yksi jokaisella, ja vain se yksi oikea, eikä kukaan muu voinut tavoittaa niitä.
Sirius huokaisi. “En minä halua mennä sotkemaan Ariannan häitä, jos sinä sitä kuvittelet”, hän sanoi nähdessään Remuksen arvioivan katseen. “Hän on jo kärsinyt tarpeeksi. Ja me olimme joskus ystäviä.”
  “Mutta sitten hän teki sinulle tuon”, Remus muistutti osoittaen merkitsevästi Siriuksen paidankaulusta. Poika nykäisi vaistomaisesti paitansa tiukemmalle ja sulki ylimmän napin.
  “Katse pois minun lihaksistaimistostani. Ne ovat yksityislihakset.”
  “Usko pois, Tinka ei ilahtuisi jos kuulisi sinun epäilevän minusta tuollaisia”, Remus sanoi vakavana.
  “Hienoa”, ilahtui Sirius. “Sitten minun täytyy muistaa mainita siitä hänelle.”
  “Keskity vain oman rakkaasi suhteen rikkomiseen”, Remus murahti kireästi. “Sen sinä kuitenkin haluat eniten tehdä.”
Sirius puri huultaan. Remus oli oikeassa; hän halusi pilata Ariannan häät. Eikä vain pilata. Hän halusi murskata ne kuin hyttysen vasten seinää. Hän halusi iskeä papin tajuttomaksi, sotkea Ariannan hääpuvun mutaan, solmia Ralphin kengännauhat yhteen niin, että Viiksi-Vallu-rukka hämmentyisi täysin ja iskisi sänkisen leukansa lattian punaiseen mattoon - kaikkea lapsellista, joka aina pienempänä oli auttanut kostonhimoon. Hän ei kuitenkaan ollut enää lapsi, eikä hänellä ollut oikeutta tehdä sellaista. Arianna oli mennyttä elämää; niin Sirius oli vakuuttanut itselleen jo kauan. Se tosiasia, ettei vakuuttelusta ollut mitään hyötyä ei ollut varsinaisesti piristävä seikka, mutta kunnon miehen lailla Sirius antoi tiedon mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos - sillä tavalla asiat oli aina hoidettu. Vaan jos hän sittenkin menisi Ariannan häihin ja tekisi jotakin kiusaa... jotakin aivan pientä?
  “Anturajalka”, Remus sanoi varoittavaan sävyyn. “Sinun takaraivostasi nousee savua.”
  “Mitä?” Sirius älähti ja kiirehti tunnustelemaan kutrejaan.
Remus kiristeli hampaitaan. “Se oli metafora. Sinulla taitaa olla pahat mielessä.”
  “Mutta kun ei edes ole”, Sirius väitti pahastuneena. “Tai no... ehkä ihan vähän. Mutta ei kai sille mitään voi? On ihan inhimillistä haluta pilata entisen tyttöystävänsä häät, vai mitä?”
Remus näytti pidättelevän nauruaan. “Mistäpä minä tietäisin.”
  “No, se on ihan typerä ajatus. En minä sitä tekisi”, Sirius vakuutteli - enemmän itselleen kuin Remukselle. “Arianna saa mennä naimisiin jos haluaa. Minä en aio enää ikinä puhua hänelle. Paitsi ehkä peruakseni tämän loitsun…” Hän viittasi kädellään rintansa suuntaan.
  “Luuletko, että se onnistuu?” Remus huolehti.
Sirius kohautti olkapäitään tavalla, joka saattoi tarkoittaa melkein mitä tahansa maan ja taivaan väliltä. Totta puhuen hän ei uskonut, että Arianna suostuisi noin vain perumaan sydänlukkoa, vaikka se olikin käytännöllisesti katsoen hyödytön, tai niin Sirius ainakin arveli. Ehkä lukko ryhtyisi toimimaan vasta tietyn ajan kuluttua? Oli miten oli, hän ei ollut erityisen innokas pohtimaan, milloin menettäisi oman vähemmän terveen järkensä ja muuttuisi tahdottomaksi perunaksi. Hän halusi päästä niskan päälle asioiden kanssa.
  “Kyllä minä uskon, että se onnistuu“, Sirius sanoi vakuuttavasti pirullisen suunnitelman ryhtyessä punoutumaan hänen mielessään. “Jos ei hyvällä niin pahalla.”
Ehkä hän voisi huijata Ariannaa? Tai kiristää tyttöä? Vaihtoehdot seilasivat hänen mielessään, kun hän nousi ylös pöydän äärestä ja lipui sanaakaan sanomatta omaan rauhaansa. Kenties hän suorittaisi sittenkin pienen vierailun Ariannan ja Ralphin häissä.

Ariannalle aamu oli ankea. Hän söi haluttomasti muutaman kurkunviipaleen, harjasi säkkärätukkansa ja pukeutui hääpukuun. Se oli valkoinen, ikävännäköinen, tekopyhä luomus; jonkun toisen mielessä se olisi kenties ollut kaunis himmeästi hehkuvine kivineen ja helmin päärmättyine kaula-aukkoineen, mutta pukeutuessaan siihen Ariannasta tuntui kuin hän olisi kiemurrellut käärmeennahkaan. Peiliin katsoessaan hän ei pystynyt näkemään morsianta, vaan ainoastaan nukketeatterissa leikkivän valehtelijan. Hänen ripsensäkin räpsyivät kuin paatuneen huijarin silmänkehykset.
  “Arianna, oletko sinä valmis?” Ralphin ääni kantautui makuuhuoneen ovelta.
Arianna kokosi helmansa ja kääntyi ympäri. Ralph seisoi ovensuun matolla yllään yksi niistä ikävystyttävän asiallisista mustista kaavuista, joita käytettiin velhojen juhlapäivinä ja jotka saivat kaikki näyttämään vanhoilta ja persoonattomilta, Siriusta nyt ehkä lukuunottamatta. Ariannan sydämessä kivisti, kun hän ajatteli Siriuksen ylipitkää otsatukkaa ja huoletonta virnettä. Yksi katse Ralphin silmiin kuitenkin karisti kaikki sellaiset ajatukset hänen mielestään. Ollutta ja mennyttähän se oli. Lakaistu roskakoriin, niin kuin eteisen lattialle eilisiltana kuollut hiiri. Hiiriparka.
  “Arianna”, Ralph toisti ja kärsimättömyys häivähti miehen äänessä. “Joko mennään?”
Arianna nielaisi, halusi kieltäytyä. Oikeita sanoja ei kuitenkaan löytänyt. Hän ainoastaan nyökkäsi ja purjehti Ralphin ohitse huoneen ovelle aikomuksenaan paeta paikalta, ennen kuin mies taas ehtisi sekoittamaan hänen ajatuksensa ties millä kierolla keinolla. Ralph tarttui häntä käsivarresta ja pysäytti hänet.
  “Kyllähän sinä tiedät, että minä rakastan sinua. Ja että sinä rakastat minua.”
Ei Arianna oikeastaan rakastanut, mutta sitä hän ei sanonut ääneen. Sen sijaan hän hymyili sieluttomasti kehräten ja painoi suukon Ralphin poskelle, ennen kuin irrottautui huolellisesti miehen otteesta ja siirtyi eteiseen rukoillen, että olisi päässyt irti miehen otteesta; että olisi saanut sanottua sen mitä halusikin.

Sirius penkoi vimmaisesti vaatekaappiaan yrittäen löytää jotakin häätilaisuuteen sopivaa päällepantavaa. Juhlakaapua hän ei missään tapauksessa käyttäisi, eikä mitään muutakaan siistiä; roskakuskin vaatteet olisivat varmasti olleet omiaan, jos Sirius vain olisi sellaiset itselleen löytänyt. Löytäisiköhän hän jostakin vuokrattavissa olevan haudankaivajan kaavun?
  “Mitä turhia”, Sirius sanoi pudottaessaan maalitahraisen t-paidan lattialle. “He tuntevat mielipiteesi kuitenkin.”
Lopulta hän päätyi pukeutumaan tavallisen mustaan asukokonaisuuteen ja kampasi kaiken lisäksi hiuksensa siististi otsalle - ei siksi, että olisi erityisemmin välittänyt, vaan pystyäkseen tekeytymään häävieraaksi mikäli Ralph olisi kaikessa psykologisessa vähä-älyöisyydessään päättänyt palkata jonkun vartioimaan häitään. Mitä muuta muka saattoi odottaa mieheltä, joka joutui loitsimaan sydänlukon saadakseen vaimon itselleen?
Sirius tunsi epämääräisen huonon omantunnon pistoksen. Hän tiesi aivan hyvin, että mikäli oli olemassa pieninkin mahdollisuus siitä, ettei Arianna ollut menossa naimisiin sataprosenttisesti omasta halustaan, olisi hänen pitänyt mennä paikalle pelastamaan tilanne. Varmasti hän olisi pystynyt siihen, jos hän olisi halunnut. Hän oli auroriopiskelija, ja hän oli auroriopiskelija nimeltä Sirius Black. Mikä muka saattoi olla pahempaa kuin se?
Totuuden nimissä Siriuksen oli kuitenkin myönnettävä itselleen, ettei hän oikeastaan välittänyt - tai ei halunnut välittää. Hän oli yrittänyt turhaan huolehtia Ariannan asioista niin kauan ja tullut torjutuksi tai hämmennetyksi niin monta kertaa, ettei hänellä ollut enää voimia uuteen yritykseen. Arianna oli käyttäytynyt viime aikoina niin sekapäisesti, kuin jakomielitautinen; Sirius ei uskaltanut enää luottaa siihen, että tyttö olisi ollut täysin rehellinen kertoessaan sydänlukosta.
  “No, on Arianna rehellinen tai ei, hän saa luvan perua tämän kirotun loitsun minun kohdaltani”, Sirius lausahti jurosti peilikuvalleen. “On tyylitöntä marssia ympäriinsä jokin jättimäistä vampyyrinpuremaa muistuttava tarra rintakehässä.”
Hänen peilikuvansa hymyili hänelle tyynen synkästi. “Kun nyt vain varautuisit pahimpaan, kultaseni…”

Kappelissa Arianna hylättiin Ralphin äidin seuraksi pieneen huoneeseen, joka oli virallisesti sanottuna tarkoitettu valmistautumista varten. Hän ei ymmärtänyt, miksi kukaan enää kuvitteli hänen tarvitsevan valmistautumisesta. Eikö se ollut riittänyt, että hän oli viimeisten muutamien kuukausien aikana pilannut elämänsä täydellisesti? Pitikö hänen vielä miettiäkin asiaa? Hän istui hartiat lysyssä tuolissa peilin edessä ja silmäili peilikuvaansa pohdiskellen, mahtaisiko Ralph perua häät, mikäli hän leikkaisi hiuksensa pois.
  “Älä sinä yhtään siinä irvistele, tyttönen”, Ralphin äiti - etäisesti hillosipulia muistuttavana valkoisiin pukeutunut korppikotka - kielsi topakasti. “Saisit olla iloinen tästä tilaisuudesta. Johan sinä kerran sanoit kyllä. Alttarilta ei karata McCovanaughin suvussa.”
Ariannan teki mieli huomauttaa naiselle, ettei hän ollut sukua ja ettei hän ollut alunperinkään sanonut kyllä omasta tahdostaan. Siitä ei kuitenkaan olisi ollut siinä pisteessä enää mitään hyötyä: rouva McCovanaugh oli joko täysin poikansa lumoissa tai sitten samassa juonessa tämän kanssa. Ehdottomasti ensimmäistä, arveli Arianna. Oli tarpeeksi surkuhupaisaa, että joku oli valmis kiroamaan vaimonsa epätoivoissaan ilman, että siihen sotkettiin enää mukaan vanhempiakin.
Arianna pyöritteli hääpukunsa helmaa sormissaan.
  “Älä näperrä sitä, tyttö”, rouva McCovanaugh tokaisi ja läimäytti häntä sormille taikasauvallaan. “Se on hyvä puku!”
  “Se on tekopyhä”, tiuskaisi Arianna. 
  “Mikä siinä nyt muka on tekopyhää?”
  “Valkoinen väri!”
Rouva McCovanaugh haukkoi henkeään. Arianna nautti. Hän ei ehkä pystyisi estämään avioliittoaan paholaisen viiksekkäämmän version kanssa, mutta ainakin hän voisi aiheuttaa sydänkohtauksen tulevalle anopilleen. Sitähän hän oli aina halunnut, joskin noissa sekavissa (ja hävettävissä) kuvitelmissaan Arianna oli kuvitellut anopikseen rouva Blackin, ei rouva McCovanaughia. Sikäli kuin hän oikein arveli, kukaan ei olisi halunnut rouva McCovanaughia anopikseen. Naisellahan oli viiksiä suupielissään!
Ulkoa kuului kovaa meteliä. Arianna nousi ylös tuolistaan ja käveli ovelle avaten sen raolleen. Hän kuulosteli ääniä käytävästä; kaksi miestä puhui siellä kovalla äänellä keskenään. Ei, ei puhunut vaan kiisteli. Ralphko se oli? Ei sentään, vaan joku Ralphin ystävistä - niistä, jotka olivat suudelleet Ariannan kämmentä ja kutsuivat häntä “kukkaseksi” tietämättä halventavansa samalla Lily Potteria.
  “Tule pois sieltä ovelta. Vilustut vielä.”
Arianna pyöritti silmiään ja palasi peremmälle huoneeseen. Sillä hetkellä häntä kadutti, ettei hän ollut tullut lukeneeksi tarkemmin sydänlukon rajoituksista. Pystyisikö hän sen rajoissa pahoinpitelemään rouva McCovanaughin sairaalakuntoon samalla Ralphin tahtoa rikkomatta? Ei ainakaan kovin helposti.
Lisää meteliä. Arianna alkoi tuntea olonsa levottomaksi.
  “Mitä siellä oikein riehutaan?” Ralphin äitikin älähti. “Tämä on kirkko, ei mikään diskoteekki.”
Arianna pyrskähti. “Ehkä pappi ei halua vihkiä minua ja Ralphia!”
  “Uskallakin sanoa tuo minun pojalleni!”
Kyllä minä uskaltaisin, Arianna ajatteli kiivaasti, mutta asia ei vain ollut siitä kiinni. Sitä rouva McCovanaugh ei kuitenkaan ymmärtänyt. Nainen ei varmastikaan käsittänyt, millaista oli olla vankina oman päänsä sisällä.
Äkkiä melu voimistui entisestään, ja sitten lähestyvien askelten äänet pysähtyivät kappelin sivuhuoneen ulkopuolelle. Arianna pidätti hengitystään. Oliko Ralph tullut toisiin ajatuksiin naimisiinmenosta? Hän tiesi sen olevan surkeaa toiveajattelua, mutta parempaankaan hän ei sillä hetkellä pystynyt. Ja olihan ihmeitä tapahtunut ennenkin -
Hänen mietteensä keskeytyivät, kun sivuhuoneen ovi lennähti auki ja huohottava, hikoileva, vihainen Sirius Black ilmestyi oviaukkoon.

Sirius muisti yhä elävästi veljensä ja Bianca Malfoyn häät vähän yli vuosi sitten. Hän muisti, kuinka hänen sukunsa oli käynyt hänen kimppuunsa, ja kuinka hän oli silloin vannonut, ettei enää koskaan menisi mukaan häihin, joissa ei varmasti viihtyisi. Kun hän nyt seisoi morsiamen sivuhuoneen ovella mustelmilla ja väsyneenä, ei hän kuitenkaan voinut olla ajattelematta, etteivät Reguluksen häät olleet olleet mitään tähän verrattuna. Siellä hän oli sentään osannut odottaa vihollisuuksia; täällä hänen kimppuunsa oli hyökätty noin vain heti ovensuussa, koska hän oli näyttänyt epämiellyttävältä. Ajatus liki nauratti häntä; siitä oli jo aikaa, kun häntä oli viimeksi kutsuttu epämiellyttävän näköiseksi ja vielä kauemmin oli siitä,  kun joku oli sen vuoksi hyökännyt hänen kimppuunsa. Ralphilla oli totisesti erityinen käsitys vieraanvaraisuudesta häätilaisuudessa.
Nyt Sirius kuitenkin seisoi Ariannan huoneen ovella ja katseli suoraan silmiin entistä tyttöystäväänsä. Arianna näytti yhtä aikaa sekä helpottuneelta että säikähtäneeltä, joskaan hänen säikähdyksensä ei vetänyt vertoja hänen seurassaan olevan vanhan haahkan ilmeelle.
  “Mitä sinä täällä teet, pojankloppi?” vanha nainen kiivastui ja kimposi ylös tuoliltaan kuin rypistynyt pingispallo. “Kuka sinä oikein kuvittelet olevasi?”
  “Naistenmies Sirius Black, palveluksessanne”, Sirius esittäytyä kohteliaasti ja kumarsi. “Sinä arvatenkin olet Ralphin äiti?”
  “Hän on”, Arianna vastasi kuivin suin.
  “Arianna, älä vastaa minun puolestani! Käske tämän miehen lähteä!”
  “Voi ei, rouva”, Sirius sanoi aina vain herttaiseen sävyyn. “Teidän jos kenen täytyy lähteä.”
Hän tarttui ällistynyttä naista olkapäistä ja työnsi tämän ovesta ulos tönäisten kantapäällään oven kiinni heidän jäljessään. Rouva McCovanaughin kädet ryhtyivät takomaan ovea, mutta Sirius naksautti nopeasti lukon umpeen ja jäi nojaamaan oveen etäisesti omahyväinen ilme kasvoillaan.
  “Se siitä kuivaluumusta! Sanalla sanoen, Arianna, tuo hääpuku ei pue sinua.”
  “Tiedän”, Arianna vastasi hiljaa, ilmeisesti liian ällistyneenä sanoakseen mitään muuta. Tytön sinisistä silmistä paistoi järkytys, ja samalla myös jokin muu - toivo, kenties? Sirius ravisti ajatuksen pois mielestään.
  “Teit typerästi, Sirius”, Arianna moitti soinnittomasti. “Hän menee kuitenkin hakemaan Ralphin.”
  “Joten? Et kai sinä omaa aviomiestäsi pelkää?”
Ariannan teki mieli vastata kyllä. Hän olisi halunnut kirkua myöntävän vastauksen ääneen keuhkojensa koko kapasiteetilla, mutta siihen hänestä ei ollut. Sen sijaan hän ainoastaan pudisti pienesti päätään ja imaisi alahuulensa hampaidensa väliin. Ei, ei hän Ralphia pelännyt. Ei ainakaan silloin kun Ralph ei halunnut hänen pelkäävän.
  “Mitä asiaa sinulla oli, Sirius?”
Sirius hymähti. “Haluan sinun peruvan sen typerän sydänlukkosi.”
Arianna pudisti vaistomaisesti päätään. Hän tiesi, ettei hänen olisi pitänyt tehdä niin. Hänen elämänsä oli joka tapauksessa ohitse, eikä sellaisessa tilanteessa ollut oikein vangita Siriustakin mukaan siihen kammottavaan juoksuhiekan kurimukseen, jota Arianna oli jossakin pisteessä oppinut kutsumaan omaksi elämäkseen. Sirius ei ansainnut mitään sellaista - ei nyt, kun hän seisoi siinä Ariannan edessä niin kylmänä ja loukattuna, ja silti niin apeana ja toiveikkaana, yksi kuriton hiuskiehkura otsalla. Siriuksen silmät olivat kuin peilipinta, yhtä aikaa torjuva ja kutsuva.
  “En minä halua perua sitä.”
  “Niin arvelinkin. Miksi sinä edes teit sen, Arianna?” Sirius kysyi nojautuen lähemmäs. Arianna pystyi tuntemaan hänen hengityksensä kasvoillaan. “Se oli typerä temppu.”
  “Monet tekemistäni asioista ovat typeriä”, henkäisi Arianna.
  “Niin voi olla. Mutta eikö silloin olisi hyvä perua ne asiat?”
Toinen päänpudistus. Arianna pystyisi tuskin koskaan selittämään Siriukselle, kuinka kipeästi oikein halusikaan pitää tästä kiinni viimeiseen asti.
  “Peru se”, Sirius vaati ja nyt pojan ääneen hiipi aavistus uhkaa. “Sinun täytyy.”
  “Miksi?” Arianna päätti kätkeytyä nenäkkyyden taakse ja liikahti askeleen taaksepäin. “Ethän sinä enää näytä sairaalta.”
  “Se ei tarkoita sitä, että haluaisin sydämeni kuuluvan sinulle”, ärähti Sirius.
Arianna hetkautti päätään taaksepäin. “Kuulehan nyt, minä sattumalta tiedän - “
  “Tiedä mitä tiedät! Maailma on täynnä naisia, eikä minulla ole aikaa juuttua yhteen liian pieneen kääpiöprinsessaan”, hermostui Sirius. Arianna yritti pysytellä vakavana. Kyseessä oli totinen tilanne, hän muistutti itselleen. Hän oli menossa naimisiin hirveän miehen kanssa. Hän ja Sirius olivat riidoissa. Siitä huolimatta tilanteen kaksimielisyys sai hänet nauramaan.
Sirius näytti tuskastuneelta. “Älä naura siinä, nainen!”
  “No anteeksi, ei kukaan pakottanut sinua tulemaan tänne”, Arianna puuskahti ärtyneenä.
  “Sinä pakotit”, muistutti Sirius. “Teit minulle sen typerän sydänlukon.”
  “Sydänlukossa ei ole mitään typerää!”
  “Ai niinkö?” katkera nauru purkautui Siriuksen huulien raosta. “Miksi sinä sitten seisot siinä niin kuin seisot? Tuollaisessa typerässä hääpuvussa? Menossa naimisiin?”
Arianna nosti leukaansa ja puristi huulensa tiukasti yhteen. Sanottavaa oli niin paljon, ettei hän alkuunkaan tiennyt, mistä olisi aloittanut - eikä hän tietenkään olisi saanut sanotuksi puoliakaan, vaikka olisikin yrittänyt. Kirottu Ralph, hän ajatteli vihan musta liekki syvällä sisimmässä välkähtäen. Hän käänsi katseensa varoen Siriukseen. Poika ei näyttänyt lainkaan samalta kuin hänen Tylypahkaan sijoittuvissa muistoissaan; Siriuksen silmät eivät enää hymyilleet, vaan olivat kovat ja ilmeettömät. Ariannasta tuntui, ettei hän kestäisi sitä hetkeä, jolloin Sirius kääntyisi ympäri ja kävelisi ulos ovesta.
  “Kerrohan minulle yksi asia, pikkuneiti Bell“, Sirius ehdotti keskustelusävyyn. “Oletko sinä todella niin rakastunut Ralphiin?”
Ariannan sydän huusi kieltävää vastausta, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä; se oli ja pysyi tiukasti kahleissaan. Hän nyökkäsi jäykästi.
  “Sitä minä vähän pelkäsinkin. Vaikka pakko myöntää, että osa minusta toivoi, ettet tekisi tätä vapaaehtoisesti. Että… äh, antaa sen olla“, Sirius huokaisi hiuksiaan haroen.
Mitä Sirius oli toivonut? Että he voisivat palata takaisin entiseen? Katsoessaan pojan kalpeaa olemusta Arianna ei voinut olla itsekään toivomatta, että olisi voinut vain perua kaiken. Ei hän enää vihannut Siriusta, vaikka olikin usein uskotellut itselleen tekevänsä niin. Hänen parastaanhan Sirius kai oli ajatellut lähettäessään hänet Nälkäkurkeen, vaikka tuo paras olikin mennyt sivumennen sanottuna pieleen. Arianna hymyili katkerasti ajatukselle. Hän ei ollut uskonut, että heidän seurustelunsa voisi päättyä tällä tavalla.
  “Kuule, sinä saat naida sen Ralphisi jos haluat”, Sirius sanoi karkeasti hänen katsettaan vältellen. “Ei se minua kiinnosta.”
  “Valehtelet”, Arianna kuiskasi.
  “NO EI KIINNOSTA! SINÄ OLET SAIRAS, JOS SINUA KIINNOSTAA TIETÄÄ!” Sirius karjaisi äkkiarvaamatta.
Arianna hätkähti ja vetäytyi taaksepäin kompastuen hääpukunsa helmaan. Se repesi; kirottu puku, hän ajatteli epämääräistä tyytyväisyyttä tuntien.
  “Älä huuda, Sirius”, hän rukoili. “Ralph saattaa kuulla - “
Sirius heitti päätään taaksepäin ja nauroi ääneen. “Ralph ja Ralph! Aina vain Ralph! Sinä taidat olla jonkin sortin mielisairaalapotilas, Arianna Bell! Ja haluatko tietää miksi? Koska yrität pyörittää meitä kuin kahta hyrrää käsissäsi. Seilaat Ralphin luota minun luokseni ja takaisin, jankutat minulle Ralphista ja Ralphille minusta… jos elämäsi oli tarina, kukaan ei ymmärtäisi sen tämänhetkisestä luvusta sanaakaan.”
  “No kiitos vain”, Arianna tuhahti kyyneleet silmiinsä kihoten.
  “Älä nyt vain ala itkeä”, kielsi Sirius. “Olen saanut tarpeekseni sinun itkustasi. Sinä vain katsot minua tuolla kuolevan sylikoiran katseellasi ja kuvittelet saavasi sillä mitä ikinä haluat! Se ei toimi sillä tavalla!”
Ariannaa suretti.  Hän saattoi yhä muistaa ajan, jolloin asiat olivat toimineet juuri sillä tavalla. Jolloin hän oli aina pystynyt luottamaan Siriukseen. Ulkopuolisten silmien lävitse katsottuna heidän elämänsä oli kai vaikuttanut pinnalliselta, kauniin tytön ja pojan hauskanpidolta, jolla ei ollut mitään sen syvällisempää merkitystä. Eikä sillä aina ollut ollutkaan. He olivat nauraneet, vitsailleet ja suudelleet toisiaan. Suuria filosofeja heistä ei ollut koskaan tullut. Silti nyt kun Arianna katsoi taaksepäin elämäänsä, ei hän osannut juuri katua. Hän oli sanonut Siriukselle kaiken mitä oli ikinä halunnutkin sanoa. Hän oli sanonut rakastavansa poikaa. Pelkkä ajatuskin sai hänet itkemään nyt, kun hän ei enää saanut sitä sanotuksi, vaikka olisi kuollut pystyäkseen tekemään sen.
  “Kuule, lopeta tuo nyt. Minä tarkoitan sitä“, Sirius sanoi varoittavaan sävyyn. “En tullut tänne säälimään sinua tai kuuntelemaan itkuasi. Haluan vain yhden asian ja se on se, että irrotat sydänlukkosi minusta. Olet sen velkaa.”
  “Mistä niin?” Arianna kuiskasi itkunsa lävitse.
  “Ai mistä?” Siriuksen kulmat kohosivat lähes kattoon saakka, niin ivalliselta hän näytti. “Miten olisi vaikkapa siitä, miten päätit mennä naimisiin toisen miehen kanssa? Tai siitä, että huijasit minua? Että sairastuit syömishäiriöön, lopetit huispauksen? Että kynsit minut arville kerran, kun tanssimme tangoa? Ei, tämä on paras - että ylipäätänsä tulit elämääni!”
Hänen äänensä kohosi kaiken aikaa, kunnes lopulta hän lähestulkoon huusi. Arianna järsi alahuultaan kyyneleet silmissään. Hän tiesi Siriuksen olevan oikeassa. Hän vain oli liian itsekäs todella välittääkseen asiasta.
  “Minä en aio tehdä sydänlukolle yhtään mitään, joten ehkä on parempi, että kävelet vain tuosta ovesta ulos ennen kuin Ralph tulee paikalle”, hän ehdotti raskain sydämin. Hän pyyhkäisi poskeaan sormenpäillään ja irvisti nähdessään aiemmin niin huolella levitetyn meikin tahraavan kyntensä.
  “Älä teeskenteli diivaa”, Sirius komensi armottomasti eleen nähdessään. “Et ole tehnyt niin ennenkään.”
  “Tunnet minut hyvin“, Arianna niiskaisi.
Sirius nyökkäsi, ja hetkeksi pojan katse lukkiutui hänen silmiinsä, tanssi pitkin hänen kasvojensa piirteitä ikään kuin niiden muistoa hyväillen. Sitten poika repi harmaat silmänsä irti hänen sinisistä versioistaan ja naurahti.
  “Ei tässä ole mitään ideaa. Tässä on sanottu jo kaikki. Taidan lähteä tästä.”
Hän kääntyi ympäri ja palasi ovelle pitkin, joustavin askelin. Niissä askelissa kaikui maailmanlopun alku kumeana ja epämiellyttävänä. Arianna tunsi lattian muuttuvan juoksuhiekaksi jalkojensa alla. Nyt se siis tapahtuisi. Nyt hän menettäisi kaiken.
  “Odota”, hän aneli ja ojensi kättään Siriuksen selän suuntaan.
Sirius ei edes kääntynyt.
Arianna tunsi sydämensä vääntyvän ympäri rinnassaan ikään kuin se olisi tempoillut keinotekoisissa kahleissaan, kamppaillut kovaa kohtaloaan vastaan. Viime kuukausien tapahtumat virtasivat yhtenä jästimäisenä elokuvanauhana hänen silmiensä editse. Epäusko ja raivo, jota hän oli tuntenut kun Sirius ja Jake olivat lähettäneet hänet Nälkäkurkeen. Yksinäisyys. Alun suoranainen ihailu Ralphia kohtaan. Kauhu, kun Ralph oli lukinnut hänen sydämensä ja sitä seuranneet pitkät viikot, jolloin hän oli halunnut vain iskeä sukkapuikon sydämeensä saadakseen sen tottelemaan. Pitkät riidat Siriuksen kanssa. Luoja, miten hän oli ikinä pystynyt käyttäytymään sillä tavalla Siriusta kohtaan? Hänhän rakasti Siriusta enemmän kuin Tinka Schmitt niitä laamojaan vai mitä nyt olivatkaan ikinä!
  “Odota”, Arianna sanoi uudelleen ja sillä nimenomaisella hetkellä kahleet katkesivat. Hän oli nähnyt liikaa ja kokenut liikaa, eikä hän jaksanut enää. Pelkkä ajatuskin Siriuksen menettämisestä tuntui sietämättömämmältä kuin vakallinen muurahaisia alusvaatteissa. “Odota! En minä halua mennä naimisiin Ralphin kanssa!”
Ariannaa pyörrytti, ikään kuin hän olisi ollut monta kuukautta epätasaisesti keinahtelevassa laivassa ja astunut sitten takaisin kovan maan kamaralle. Hän olisi juossut Siriuksen perään, mutta hänen jalkansa olivat kuin naulatut kiinni lattiaan, eikä liikkumiselle ollut oikeastaan tarvettakaan. Sirius pysähtyi ja kääntyi ympäri. Pojan harmaissa silmissä oli läpeensä epäluuloinen ilme.
  “Onko tuo taas sinun temppujasi?”
  “Ei”, Arianna vakuutti pelon ja helpotuksen kyyneleet silmissä kimmeltäen. Hän tunsi itsensä vapaaksi; niin suloista tunnetta hän ei ollut koskaan ennen kokenut. “Ei se ole mitään temppuja. Etkö sinä muka tiedä miten sydänlukko toimii?”
  “Sen on tarkoitus tehdä minusta ajattelukyvytön, naisensa tahtoa seuraava juntti, eli tyypillinen mies“, töksäytti Sirius. “Odotan edelleen, milloin se oikein alkaa.”
Arianna rypisti otsaansa. “Eikö sydänlukko toimi sinun kohdallasi?”
  “Ei nähtävästi”, Sirius mutisi kapinalliseen sävyyn.
  “Outoa.”
  “Se ei taida olla tässä se pääasia. Mitä minun pitäisi tietää sydänlukosta?” 
  “Että minä en halunnut mennä naimisiin Ralphin kanssa alunperinkään. Enkä halua vieläkään. En halunnut erota sinusta, enkä tehdä mitään niistä typeristä tempuista joita tein. Paitsi ehkä suudella sinua silloin siellä kadunkulmassa”, Arianna lisäsi ujosti hymyillen.
  “Älä hymyile tuolla tavalla“, Sirius kielsi. “Et näytä itseltäsi.”
  “Kuka minä loppujen lopuksi olen?” Arianna kysyi kuivasti.
  “Älä minulta kysy!”
He unohtuivat katsomaan toisiaan; Arianna hääpuvussaan ja Sirius tumma tukka sotkussa. Aika ja kuukaudet katosivat. Arianna ei tiennyt miten päin olisi olut. Hän oli odottanut niin kauan, että saisi tilaisuuden sanoa kaiken mitä halusikin ja nyt kun se hetki oli koittanut, hän huomasi seisovansa paikallaan mykkänä kuin kolmesti kuristettu kapakala. Eikö hän muka ollut lopulta sanonut juuri sen mitä halusikin sanoa? Ettei halunnut naida Ralphia?
  “Kuule, en minä osaa pyytää anteeksi”, Arianna huokaisi. “Niin nyt vain kävi.”
  “Sinä olet ollut typerys viime kuukausien aikana. Olet tehnyt paljon virheitä.”
  “Tiedän.”
Lisää hiljaisuutta. Siriuksen irvistävä kengänkärki takoi rytmikkäästi huoneen lattiaa. Arianna mitteli häntä katseellaan; hänen varsamaisia sääriään ja hänen Auroriakatemian tunnuksella koristettua vyötään, paitaa, joka oli siisti, muttei kuitenkaan ollut. Sirius ojensi kätensä ja silitti nutturalta karanneen kiharan hänen korvansa taakse.
  “Se kadunkulmakohtaus on ainoa asia, jonka olet tehnyt oikein viime kuukausien aikana, tiesitkö?”
  “Tiesin”, myönsi Arianna. “Haluatko ottaa sen uusiksi?”
Juuri silloin ovi lennähti auki ja Ralph harppoi sisälle huoneeseen. Arianna ja Sirius lennähtivät kauemmas toisistaan kuin pulteista katkaistut junavaunut, kumpikin huoneen toiselle laidalle. Sirius nosti sauvansa.
  “Anna sen sauvan nyt vain olla”, Ralph rähähti juhlakaapunsa hihoja käärien.
  “Kas vain”, Sirius totesi hillitysti. “Tarinan pahis. Viiksekäs sellainen.”
  “Olisi pitänyt arvata, että sinä tulet sotkemaan asiat”, pauhasi Ralph. “Vielä tunti ja kaikki olisi ollut hyvin. Mutta ei - sinä et voi kunnioittaa sen vertaa muiden toiveita!”
  “Puhu vain toiveiden kunnioittamisesta”, Arianna pisti vihaisesti väliin. “Missä se oli silloin, kun muutit minut käytännöllisesti katsoen robotiksi? Vierailemassa naapurin kyyhkyspesueen luona?”
  “En minä sinua robotiksi muuttanut. Minä vain tein sinusta onnellisen”, Ralph huudahti kasvot punoittaen. Hänen viiksensä vipattivat villitysti kuin maanjäristystä enteillen. Arianna vilkaisi vuoroin Ralphia, vuoroin Siriusta yrittäen arvioida kumpi tekisi ensin jotakin typerää, mutta ei sillä oikeastaan merkitystä ollut; hän oli niin raivoissaan, että olisi voinut yhtä hyvin olla se, joka vaarantaisi oman terveytensä ensimmäisenä. Ralphin täytyi olla sairas, Arianna ajatteli. Ettäkö mies olisi tehnyt hänestä onnellisen?
  “Mikä onkaan sinun käsityksesi onnesta, McCovanaugh?” Siriuskin ivasi. “Typerä, kiltisti hymyilevä bimbo vailla omaa elämää? Hän oli täysin onnellinen ennen kuin hän törmäsi sinuun!”
  “Hänellä oli syömishäiriö!” Ralph huusi vastaan. “Hän oli mieleltään sairas!”
  “Hetkinen”, Arianna tokaisi astuen askeleen eteenpäin. Hänen taikasauvansa osoitti suoraan Ralphiin ennen kuin kumpikaan heistä ehti edes kunnolla hengähtämään. “Jos minä olen ikinä mitään oppinut tuolta nulikalta - “ hän osoitti Siriusta, “ - niin sitten sen, että syömishäiriö ei ole sama asia kuin mielisairaus. Sinun terapeuttina pitäisi tietää se! Vai onko sydänlukkotemppusi sumentanut järkesi?”
  “VAITI!” Ralph karjaisi.
Arianna nauroi. “Ei toimi nyt, Ralph. Ettei vain pikku nukkesi olisi mennyt rikki?”
  “Älä ole typerä, Arianna. Et sinä halua olla normaali niin kuin muut”, Ralph sanoi ja nyt hänen ääneensä hiipi anova sävy. “Sydänlukko on hyvä asia. Se pitää sinut suojassa maailman huolilta. Se pitää sinut ehjänä.”
  “Niin, eihän muovinukkea voi hajottaa kovin helposti”, pilkkasi Arianna. “Mutta minä en aio olla sinun nukkesi. Minä en aio mennä naimisiin sinun kanssasi!”
  “Kuuntele tyttöä. Hän puhuu asiaa”, Sirius nälväisi.
  “Ei!”
  “Häivy kun vielä voit, tai päädyt Azkabaniin hillopurkkiin paloiteltuna!”
Ralph kääntyi ympäri itsekseen äristen. Sirius ja Arianna olivat tuskin ehtineet herpaantumaan, kun hän kuitenkin jo taas pyörähti kannoillaan ja lausui loitsun, jonka seurauksena Sirius lensi kaaressa ilman halki vasten seinällä riippuvaa peiliä. Peilin sirpaleet rapisivat hänen päälleen hänen vajotessaan lattialle.
  “Hemmetti sinun kanssasi, Ralph!” Arianna kirkui kyyneleet silmissään. “Sinun on tarkoitus olla terapeutti, ei murhaaja!”
  “Minun on jo korkea aika mennä naimisiin”, vastasi Ralph. “Minä todella haluan naida sinut, Arianna.”
Miehen silmistä paistava mielipuolisuus pelotti Ariannaa. Tyttö kietoi sormet tiukasti taikasauvansa ympärille sännätessään huoneen poikki Siriuksen luokse. Sirius kömpi jo jaloilleen pudistellen lasinsiruja vaatteistaan.
  “Epämukava kokemus”, poika mutisi itsekseen. “Oletko sinä vielä ehjänä, Ria?”
  “Kuin uusi”, Arianna vastasi hengästyneesti. “Kuule, jaksatko sinä ilmiintyä? Meidän täytyy - “
  “Olisi epäkohteliasta kadota kesken juhlien. Äiti pettyisi siitä toden teolla“, Ralph sanoi jäykästi astellessaan heitä kohti. Hänen askeleensa olivat verkkaiset ja konemaiset, ikään kuin hän olisi sillä hetkellä astunut jonkinlaisen inhimillisen rajan yli ja muuttunut keinotekoiseksi, valheolennoksi. Hänen silmissään oli tyhjä, maaninen tuijotus. “Minä todella haluan naida sinut, Arianna.”
  “Sinä sanoit tuon jo”, Arianna sanoi hermostuneesti nielaisten.
  “Sinä et ymmärtänyt. Tämä on tärkeää minulle.”
  “Tämä on tärkeää minullekin, senkin Viiksi“, Sirius tiuskaisi astuessaan puolittain Ariannan eteen. “Enkä minä suoraan sanottuna aio hävitä tätä tappelua.”
Ralph kohotti taikasauvansa. “Etkö todella? A - “
  “Älä edes yritä!” Arianna syöksähti Siriuksen selän takaa pojan eteen ja lennähti päin Ralphia. Hän ei ollut ehtinyt edes koskettamaan entistä sulhasehdokastaan, ennen kuin tämä oli jo heilauttanut taikasauvaansa ja paiskannut hänet halki ilman. Lyhyt, raju ilmalento päättyi silmänräpäyksessä vasten huoneen nurkkaa; Arianna tunsi repivää kipua vatsassaan tömähtäessään kipeästi vasten lattiaa. Tuntui kuin häntä olisi revitty kahtia, ja äkkiä maailma muuttui punaisensekaiseksi sumuksi. Ralph nauroi joko riemuaan tai epätoivoaan; Sirius huusi. Kesti hetken ennen kuin Arianna tajusi, että hänen vatsanpohjaansa poltteleva kipu ei johtunutkaan vain törmäyksestä, vaan siitä vähintäänkin mielenkiintoisesta tosiseikasta, että jokin hyvin terävä oli lävistänyt hänen selkänsä ihon ja tunkeutui nyt ulos hänen vatsansa lävitse.
Tältä siis maistui loppu, Arianna ajatteli yrittäessään turhaan keskittää katsettaan vatsastaan pistävään teräväkärkiseen puunkappaleeseen. Hän oli usein yrittänyt kuvitella, millaista olisi kuolla, mutta tätä hän ei ollut osannut odottaa - sekavaa, epämääräistä pelkotilaa, epävarmuutta siitä, mitä oikeastaan tapahtuisi. Ei hän ollut halunnut kuolla tällä tavalla, ei tehtyään niin paljon virheitä ja menetettyään niin paljon. Hän ei ollut edes ehtinyt sopia Siriuksen kanssa. Ei todella.
Arianna seurasi tapahtumien kulkua kuin usvaverhon lävitse. Hän ei ollut toden teolla kovin varma siitä, mitä Siriukselle oli tapahtunut, tai mitä Ralph oli tekemässä; hänestä tuntui kuin lohikäärmelauma olisi jyristänyt valtavalla voimalla hänen päänsä ylitse. Korvissa humisi, ja kipu vatsassa oli kovaa vauhtia muuttumassa raajoihin leviäväksi turtumukseksi. Arianna ei olisi jaksanut liikkua, vaikkei olisikaan pelännyt sen vahingoittavan itseään vieläkin pahemmin. Tällä tavallako hän todella kuolisi?
Äkkiä hän tunsi jonkun tarttuvan hänen käteensä ja kumartuvan hänen ylleen. Oliko se Ralph vai Sirius? Ehdottomasti jälkimmäinen, Arianna päätteli kuullessaan tuttuakin tutumman, nauruksi naamioidun nyyhkäyksen purkautuvan miehen huulilta. Sirius se oli. Sirius oli elossa, ja Sirius oli siinä. Arianna yritti puhua, mutta sai aikaan ainoastaan veristä korinaa. Hän kohotti tuskaisesti päätään ja sylki verta lattialle Siriuksen jalkojen juureen. Poika kannatteli hänen päätään käsillään.
  “Shh, Arianna, ole vain paikallasi, kyllä tästä selvitään - “
Arianna pudisti päätään kylmyyden levitessä hänen raajoihinsa. Häntä vapisutti, ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. Hän aukoi turhaan suutaan sanoja etsien.
Sirius itki. “Kyllä tästä selvitään. En minä halua tämän päättyvän tällä tavalla. Minä olen todella pahoillani, Ria. Minun olisi pitänyt arvata. Minun olisi pitänyt tehdä jotakin jo aiemmin. Tämä on minun vikani. Minun ei olisi ikinä pitänyt mennä Romaniaan.”
Arianna ravisti päätään uudemman kerran, tällä kertaa lohduttaakseen. Hän ei ollut koskaan ennen tuntenut oloaan niin väsyneeksi, niin loputtoman… poissaolevaksi. Hän ei enää tuntenut kipua, ei nähnyt valoa tai pimeyttä. Kaikki oli valkoista, ja Siriuksen käsi hänen kädessään oli ainoa kiinnekohta todellisuuteen. Ilman sitä hän olisi leijunut irrallisena oman itsensä sisässä.
Oli niin paljon sellaista, mitä hän olisi halunnut sanoa. Hän olisi halunnut pyytää anteeksi ja kertoa, ettei halunnut päästää irti. Että hän pelkäsi. Hän ei ollut koskaan ennen pystynyt myöntämään pelkoaan ääneen. Nyt siihen ei ollut sanoja.
Sirius suuteli häntä, ja hän ahmi kyyneleitä pojan huulilta kuin nääntyvä elämänsä viimeisiä pisaroita. Kirjaimellisesti. Siriuksen kädet tunnustelivat hänen vatsaansa ja repivät puunkappaletta irti. Hän liikautti omia käsiään vaivalloisesti pysäyttääkseen pojan, vangitsi tämän kämmenet omiinsa. Tässä se oli. Tässä oli yksi elämä, sen alku ja sen loppu. Hän olisi halunnut kertoa kaiken olevan hyvin, vaikka ei se tietenkään olisi ollut totta. Mutta se olisi saattanut lohduttaa Siriusta.
Arianna raotti silmiään, tai niin hän ainakin arveli tekevänsä; hän ei enää nähnyt mitään, joten oli mahdotonta olla varma. Hän liitti kätensä tiukasti Siriuksen käsiin ja valmistautui ottamaan viimeisen hengenvetonsa, sen kaikkein tuskallisimman. Sitten hän antoi silmiensä painua kiinni. Maailman loppu.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #60 : Maaliskuu 03, 2007, 10:30:08 »
55.osa - Toipilas
1.4.1979

  “Mitä luulet, onko hän vielä elossa?”
  “Ainakin hän hengittää vielä…”
  “Niin, mutta ei se mitään tarkoita. Olisi niin hänen tapaistaan hämätä olevansa elossa, vaikka ei olisikaan… pitäisi meitä turhan takia tässä odottamassa…”
  “Onko tämä sinun mielestäsi turhanpäiväistä, Sirius?”
  “Lily, älä kiinnitä Anturajalkaan mitään huomiota. Hän on vain hermoraunio, siitä se johtuu…”
Keskustelunpätkiä, ja kirkasta valoa. Arianna yritti turhaan tarrautua kiinni maailmaan ympärillään. Hän makasi kai jonkinlaisessa sängyssä, tai siltä se ainakin tuntui - hänen selkäänsä ei enää sattunut niin paljon kuin aiemmin, ja kun hän yritti liikuttaa kättään, ei hän enää tuntenut puunkappaletta vatsassaan. Sen täytyi olla hyvä merkki, hän päätteli sekavasti. Vai oliko se? Ehkä hän olikin kuollut ja vangittu omaan hengettömään ruumiiseensa. Mistäpä sitäkään tiesi.
Kumma kyllä, Arianna ei tuntenut oloaan kuolleeksi. Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt - kenen tahansa olisi pitänyt sen jälkeen, kun oli tullut lävistetyksi neulanterävällä puunpalasella suoraan sisäelimien kohdalta, nähnyt kirkasta valoa ja tuntenut elämän pakenevan itsestään. Tosin hän ei ollut missään vaiheessa saanut seurata oman elämänsä pikakelausta, kuten sanottiin tapahtuvan… mutta ei hän toisaalta ollut koskaan juuri videonauhoituksiakaan katsonut. Ehkä kyseessä oli vain jästien yliarvostettu mainosilmiö siitä, mitä kuolemassa saattoi tapahtua.
Arianna yritti liikkua. Siitä ei tullut mitään; hänestä tuntui kuin hän olisi ollut taas kahleissa, joskin tällä kertaa hieman eri tavalla kuin Ralphin otteessa. Ainakin nyt hänen sydämensä kulki omia polkujaan, kun taas hänen ruumiinsa oli kahlittu kiinni tähän... tähän... mihin-nyt-olikaan. Häntä suututti. Oliko kuolleena mahdollista olla vihainen?
  “Hei, nyt hän liikkuu”, joku sanoi jostakin lähettyviltä. Arianna olisi pyörittänyt silmiään, mutta hän ei tuntunut saavan niitä millään liikkeelle. Totta kai hän liikkui, eihän hän nyt mikään patsas ollut! Hän tiesi ajatustensa kulkevan sillä hetkellä jokseenkin epäjohdonmukaisesti, mutta sillä ei tuntunut olevan merkitystä. Sehän oli jokaisen naisen - elävän tai kuolleen - perusoikeus.
  “Pitäisikö meidän yrittää herättää hänet?”
  “Miten sinä sen kuvittelet tekeväsi, valopää? Soittamalla torvisoittoa, vai?”
  “Äsh, älä viitsi! Mutta Sirius voisi tehdä hänelle prinsessa Ruususet - “
  “Anturajalka, älä”, eittämättä Jamesille kuuluva ääni rukoili. “Se on klisee!”
Sirius tuhahti. “En minä sitä olisi tehnyt muutenkaan. Minä olen mies, en mikään voivottava kinkkurulla!”
Arianna tunsi elämän palaavan vähitellen ruumiinsa; hänen sormiaan kihelmöi epämääräisesti kuin veri olisi lähtenyt virtaamaan pitkän tauon jälkeen. Sen täytyi kuitenkin olla pelkkä hänen mielensä luoma illuusio, hän päätteli, sillä jos hänen verenkiertonsa todella olisi ollut niin pysähdyksissä kuin miltä oli vaikuttanut, ei hänestä olisi sillä hetkellä ollut kiukuttelemaan mielensä perukoilla. Ehkä hän sittenkin jäisi eloon?
Ajatus antoi Ariannalle uutta voimaa ja hän ryhtyi kamppailemaan ruumiinsa valloittanutta väsymyksen tunnetta vastaan. Hän pakotti voimattomalta tuntuvan vartalonsa liikkeelle vähä vähältä: ensin varpaansa ja sormenpäänsä, sitten korvanlehtensä, kunnes viimein käsivarsikin liikkui jo melkein etanannopeudella. Mitä edistystä, hän pohti kuivakkaan sävyyn mielessään. Sitten oli silmien vuoro.
  “Katsokaa, hän räpyttelee!” 
  “Matohäntä, kutsu parantaja - “
Parantaja? Hän oli siis Mungossa. Arianna voihkaisi ääneen. Vietettyään muutaman kuukauden avioliittopakkomielteisen miehen ohjailtavana hän ei missään tapauksessa kaivannut enää kaikkitietäviä parantajia, vaan ainoastaan omaa rauhaansa. Sitä hän ei kuitenkaan saanut sanottua ääneen; niinpä hän ainoastaan rämäytti tahmeilta tuntuvat silmäripsensä auki ja loi yllä häälyvään nuorukaiseen - silmälaseista ja mielipuolisesti sojottavasta tukasta päätellen Jamesiin - epätoivoa uhkuvan katseen.
James kiljahti tyttömäisesti. “Hän on elossa!”
  “Älä säikytä häntä, James”, Lily tiuskaisi matkan päästä, joskaan Ariannan usvan verhoamat silmät eivät voineet nähdä häntä.
  “Sarvihaara, sinä kiljut kuin tyttö”, Siriuksen ääni jupisi.
Arianna naurahti korahduksenomaisesti. Hän todella, todella, todella oli elossa. Oliko mitään sen hienompaa tunnetta olemassakaan? Tuskin sentään. Ellei hän olisi ollut niin pohjattoman väsynyt, hän olisi ehdottomasti hyppinyt kattoon kolautusvaarasta välittämättä. Hän olisi voinut halata jokaista huoneessaolijaa, tai laulaa ääneen McGarmiwan kansallislaulua. Olikohan sellaista olemassakaan? Tajutessaan ajattelevansa taas sekavia hän ohjasi mietteensä kokonaan uusille urille: siihen, mitä hänelle oli tapahtunut.
  “Arianna, pystytkö puhumaan?” keski-ikäisen miehen huolekas ääni kysyi. Tämä siis oli parantaja, Arianna totesi nähdessään pukinpartaisen, valkoisiin pukeutuneen miehen astelevan näköpiiriinsä. Loistavaa. Hän aukoi turhanpäiväisenä suutaan.
  “Älä ota turhia paineita”, sanoi parantaja. “Kaiken järjen mukaan sinun pitäisi olla kuollut. Puhumattomuus on siihen verrattuna pieni vaiva. Kyllä se siitä.”
  “Miten voit sanoa noin?”  pärskähti Sirius. “Käsket tyttöä olemaan huolehtimatta, vaikka hän on ollut vähällä kuolla? Logiikassasi on jotakin vikaa, jos saa sanoa.”
  “Sirius!” Lily sähähti. “Kunnolla nyt!”
  “Kyllä äiti…”
Arianna alkoi taas nauraa. Ei hän tilanteen koomisuudelle niinkään nauranut, vaikka sitäkin löytyi sillä hetkellä rutosti, vaan pikemminkin omalle helpottuneisuudelleen, elossaolemisen epätodennäköisyydelle. Jos joku olisi muutamaa viikkoa sitten väittänyt hänelle, että hän voisi saada puunsäleitä vatsaansa ja elää kertomaan tarinaa, hän olisi lyönyt puhujaa pelkästä järkytyksestä. Mutta nyt… hän todella oli elossa. Olikohan olemassa mitään sen parempaa?
  “Mikä päivä - nyt on - ?” hän kysyi hitaasti ja vaivalloisesti; hänen kurkkunsa tuntui kuivalta kuin hiekkapaperi ja ääni rahisi, kun hän yritti käyttää sitä.
Sirius hypähti riemastuneena hänen näköpiiriinsä. “Hän puhuu!”
  “Niin puhuvat papukaijatkin, älä nyt viitsi järkyttyä”, tiuskaisi Lily.
Ariannan hymy levisi korvasta korvaan. Siriuksen näkeminen ei ollut koskaan aiemmin tuntunut yhtä hyvältä, vaikka poika näyttikin kammottavammalta kuin aikoihin. Siriuksella oli yllään sama paita kuin Ariannan ja Ralphin hääpäivänäkin, mutta nyt tuo paita oli huomattavasti nuhruisempi ja rypistyneempi. Hänen silmiensä alla oli valvomisesta kielivät mustat renkaat ja hänen leukaansa koristi parransänki, joka ei missään tapauksessa pukenut häntä, vaan sai hänet pikemminkin näyttämään vanhemmalta ja... ja kuolonsyöjämmältä. Ei hyvä. Arianna irvisti.
  “Sattuuko sinuun?” Sirius huolehti.
  “Älä nyt ryhdy pehmoilemaan minun vuokseni, kun et ole tehnyt niin ennenkään”, kielsi Arianna. Hän ei puhunut täysin totta: todellisuudessa hän muisti varsin elävästi, kuinka Sirius oli kerran aiemmin heittäytynyt pehmeäksi hänen edessään. Vain hetkeä aiemmin… vai kuinka kauan hän oikein olikaan ollut sairaalassa?
  “Kuusi päivää”, parantaja vastasi hänen kysyessään asiaa.
  “Me pelkäsimme ettet enää heräisi”, lisäsi James.
  “Pojat pelkäsivät”, siihen saakka syrjässä istunut Cinnamon tarkensi. “Minä tiesin kyllä totuuden.”
Sirius vilkaisi tyttöä ylenkatseellisesti. “Miksi sitten itkit pöydän alla?”
  “Minulla oli kivi kengässä!” puolustautui Cinnamon.
  “Hei, kaverit, antakaa Ariannan nyt hengittää”, Remus ehdotti, kun Arianna valahti jokseenkin voimattomana takaisin tyynyjensä varaan.
Arianna pudisti päätään. “Ei mitään hätää. Olen vain… vähän pihalla, siinä kaikki.”
  “Kuka selittää?”
Kelmit vilkuilivat toisiaan epäluuloisina.
  “Vain yksi teistä selittää”, parantajamies sanoi tiukasti. “Muut saavat nyt mennä käytävään odottamaan säädyllisiä vierailuaikoja. Ystävänne tässä on juuri herännyt kuuden päivän unilta, ja teidän seuranne rasittaa häntä!”
  “Eikä rasita”, Arianna protestoi haukotellen syvään. “Olen ihan pirteä!”
  “Älkää yrittäkö, neiti Bell! Terveyden kanssa ei ole leikkimistä, tai ette pääse mukaan huispausturnaukseen ensi kesänä.”
Huispaus. Sana iski kirveen lailla suoraan Ariannan tajuntaan. Hän oli ollut niin keskittynyt rakkauselämänsä ongelmiin, ettei ollut tullut kiinnittäneeksi lainkaan huomiota muihin elämänsä osapuoliin, kuten urheiluun. Hän hautasi kasvonsa yöpaitansa hihaan muistaessaan, että oli Ralphin määräyksestä mennyt sanoutumaan irti huispausjoukkueesta. Tom oli palkannut jonkun toisen hänen tilalleen. Mitä hänelle nyt tapahtuisi?
  “Onko kaikki hyvin, Arianna?” Sirius kysyi asettaen kätensä huolestuneesti hänen olkapäälleen.
  “Ehkä meidän pitäisi lähteä…”
  “Minä jään tänne”, Sirius sanoi tiukasti. “Selitän hänelle koko jutun.”
  “Selität ja selität“, James jupisi noustessaan ylös sängyn laidalta. “Kyllä me sinun selityksesi tiedämme. Ja ne ovat kaukana verbaalisesta.”
Arianna kohotti väsyneesti kulmiaan. Mikään ei ollut nähtävästi kuollut. Hän oli melkein kuollut, ja kaikki oli silti niin kuin ennenkin. Se oli samaan aikaan sekä lohduttavaa että pelottavaa. Hän hymyili ohimennen Lilylle, joka nousi ylös tuoliltaan ja käveli ulos ovesta taputtaen häntä nopeasti olkapäälle. Toiset seurasivat punapään esimerkkiä poistuen huoneesta yksi kerrallaan lukuunottamatta parantajaa, joka hääräsi Ariannan käsipuolessa letkujen ja neulojen kanssa kuin ei olisi taikasauvaa osannut käyttääkään.
Sirius rykäisi. “Tuota… herra Ihmistenparsija? Voisitteko millään lähteä? On vaikea mennä henkilökohtaisuuksiin, kun joku kuuntelee korvat höröllä.”
  “Ei minulla ole korvia”, parantaja väitti diplomaattisesti ja jatkoi työtään.
  “Ai ei vai? Mikä tämä sitten on?” Sirius ojensi kätensä ja nykäisi miestä korvasta. Mies perääntyi älähtäen.
  “Ei ole mitään tarvetta heittäytyä vihamieliseksi, herra Black”, parantaja ähkäisi. “Kuulen vähemmälläkin.”
  “Et kuule, jos sinulla ei ole korvia“, Sirius tuumi näsäviisaasti.
Arianna nykäisi poikaa väsyneesti hihasta. “Etkö voisi vain antaa olla? En pysy valveilla kovin kauan.”
  “Anteeksi, Ria”, Sirius pahoitteli ohimennen ja irrotti otteensa parantajan korvasta. “Mene vain. Tule takaisin noin puolen tunnin... äh, sanotaanko tunnin kuluttua.”
Parantaja nappasi taikasauvansa ja pakeni huoneesta korviaan hieroen. Sirius hymyili tyytyväisenä.
  “Mikä idiootti. Mutta noin siitäkin selvittiin.”
  “Sinä se et ikinä muutu“, Arianna nälväisi.
  “Kunpa samaa voisi sanoa sinusta…”
He molemmat vakavoituivat, ja hetkellisesti Sirius näytti jopa katuvan puheitaan. Arianna kuitenkin pyyhki pahoittelut pois pojan huulilta pystymättä kuulemaan niitä. Se mitä Ralphin kanssa oli tapahtunut oli valitettavaa ja hän tulisi todennäköisesti tuntemaan aina syyllisyyttä asian vuoksi, vaikka eihän se todella hänen vikansa ollut.
Hän huokaisi. Ajatteleminen sai hänen päänsä särkemään. “Mitä oikeastaan tapahtui, Sirius? Minunhan piti kuolla.”
  “Minkä mittapuun mukaan?” Sirius ihmetteli. Miehen käsi ojentui hänen puoleensa ja tarttui hänen omaansa, kietoutui sen ympärille.
  “No, tämän - tämän mittapuun mukaan”, Arianna viittoili itsensä puoleen. “Eihän sellaisesta nyt noin vain selvitä.”
  “Lääkärit pystyvät ihmeisiin”, hymähti Sirius.
  “Mitkä lääkärit? Älä viitsi, me molemmat tiedämme, että olin mennyttä kalua jo siellä kirkossa. Haluan tietää mitä todella tapahtui“, Arianna sanoi ristien käsivartensa tiukasti rinnalleen.
Sirius pyrskähti naurusta. “Ainakin olet taas oma itsesi, kun jaksat kiukutella tuolla tavalla. Minulla on ollut ikävä sitä todellista sinua, Ria“, hän sanoi spontaanisti ja pyyhkäisi peukalonpäällään Ariannan poskea. Arianna painoi kasvojaan pojan puoleen.
  “Kerro nyt vain”, hän pyysi. “Viime kuukaudet ovat olleet oikeaa hullunmyllyä. Haluaisin pystyä hahmottamaan edes loppuosan koko kuviosta.”
Siriuksen ilme synkkeni ja hän tiukensi otettaan Ariannan käsistä. “Kertoisin sinulle kyllä, mutta lupasin, etten puhuisi siitä. En sinulle enkä kenellekään muulle.”
  “Puhuisi mistä?” Arianna ihmetteli.
Sirius virnisti. “Älä yritä. En ole noin typerä.”
  “Useimmat miehet ovat.”
  “Anna olla”, Sirius kehotti. “En haluaisi suuttua sinulle näin pian heräämisesi jälkeen.”
  “No kerro sitten, mitä siellä kirkossa oikein tapahtui!”
Sirius pudisti itsepäisesti päätään. “En voi. Lupasin etten kertoisi. Sanotaanko vaikka näin, että minulla ja Ralphilla oli pieni tappelu, joka olisi päättynyt minun surkeaan häviööni, ellen olisi saanut apua. Tämä nimenomainen mies listi Ralphin kuin kärpäsen, naureskeli päälle ja käytti sitten omituisia voodoo-keinoja sinuun, ettet olisi kuollut niin kuin muuten olisi käynyt. Sitten hän kiristi minulta vaitiololupauksen jonkin omituisen hula-hula-rituaalinen avulla ja katosi paikalta tukka putkella. Niin se kokonaisuudessaan meni.”
Arianna yritti epätoivoisesti sisäistää äkillisen informaation vyöryn. Hänen kovia kokenut poikatytön mielensä kuitenkin takertui kahteen asiaan: hula-hulaan jollakin tapaa liittyvä mies ja Ralph. Tarkemmin sanottuna Ralphin kuolema. Miten niin oli voinut tapahtua?
Hän hautasi päänsä tyynyihin ja sulki silmänsä. Ei sillä, että hän olisi varsinaisesti ollut pahoillaan Ralphin puolesta - Ralph oli ollut julma mies, joka oli yrittänyt viedä hänet pois niiden ihmisten keskeltä, joita hän kaikkein eniten rakasti. Ralph oli halunnut tuhota hänet jonkin sairaalloisen rakkauden nimissä. Hän ei silti ollut mikään hirviö, ja pelkkä ajatuskin Ralphin kuolemasta sai hänet vavahtamaan.
  “Miten hän kuoli?”
  “Avada kedavralla. Mahdollisimman suoraviivaisesti, kuten tämän murhaajan tapoihin kuuluu”, Sirius lisäsi hymyillen sillä tavalla huvittuneesti, että Arianna arvasi kyllä asiaan liittyvän jotakin muutakin kuin mitä poika antoi ymmärtää. Tarkemmin katsottuna Sirius näytti olevan suorastaan naurettavan hyvällä tuulella, ikään kuin hänellä olisi ollut jokin salaisuus, joka tuotti hänelle iloa, mutta jota hän ei olisi missään tapauksessa kertonut muille. Raivostuttavaa. Toisaalta Arianna ei ollut varma siitä, halusiko edes tietää. Jotkin asiat oli vain parempi jättää pimentoon.
  “Se mies…” hän kysyi kuitenkin. “Mistä hän tuli? Havaijilta?”
Sirius pudisti päätään. “Sinnepäin, kuitenkin. Mutta vaihdetaan aihetta. Ralph on kuollut ja sydänlukko on rikki ja se riittää. Minä muuten keksin, miksi minun sydänlukkoni ei toiminut niin kuin halusit.”
  “Ai keksit vai?”
  “Se oli yllättävän helppoa. Se ei toiminut, koska minä rakastan sinua.”
  “Jaa”, kuului Ariannan vastaus. 
  “Kuinka syvällistä”, tuumi Sirius. “Mutta annan sen sinulle anteeksi, koska olet juuri viettänyt muutaman kuukauden yhtä aivottomana kuin porkkana.”
  “Kiitos vain”, Arianna tuhahti. “Jos sinulla ei ole tuon kauniimpaa sanottavaa, voit yhtä hyvin kävellä tuosta ovesta ulos ja pysyä poissa.”
Sirius vakavoitui. “Mitä sinä haluat minun sanovan? Että näytät kauniilta? Kai se pitää jossakin mielessä paikkaansa, mutta jos nyt olen täysin rehellinen... no, näytät paremmalta kun et ole mustelmilla ja yhtä kalpea kuin vampyyri.”
 Arianna voihkaisi tukahtuneesti. “En kai?”
  “Valehtelisin jos väittäisin muuta. Mutta suoraan sanottuna minulle on tärkeämpää, että olet elossa. Arianna, olen pahoillani siitä, että ikinä lähetin sinua Nälkäkurkeen. Luulin sen auttavan sinua.”
Arianna antoi ilottoman hymyn kohota huulilleen. “Niin, no, et kai sinä olisi voinut tietää. Tai siis, ei kai sitä ole varsinaisesti kiveen kirjoitettu, että jokaisessa parantolassa on epätoivoinen ikisinkku vailla morsianta…”
  “Ensin minä luulin, että teit sen minun kiusakseni”, Sirius murahti. “Kostoksi. Käytit naisen manipulaatiovaltaa tai jotakin.”
  “Hassua, mutta ajattelin ensin tehdä niin… Reguluksella.”
Sirius yökkäsi. “Huono maku sinulla. Pakkohan sinun olisi ollut tietää, että minä olisin ainoastaan möyhentänyt Reguluksen!”
  “Ai niin kuin teit Ralphille?” Arianna hymyili vinosti.
Sirius levitteli käsiään. “Ainakin minä yritin - “
He vaikenivat ja katselivat toisiaan, Arianna hymyillen, Sirius epävarmana, ikään kuin he eivät olisi niin pitkän ajan jälkeen osanneet kunnolla suhtautua toisiinsa. Arianna tiesi, etteivät he enää puhuisi Ralphista tai mistään niistä typeryyksistä, jotka hän oli miehen nimissä tehnyt. He eivät puhuisi Nälkäkurjestakaan, tai heidän hirvittävistä riidoistaan. Oli korkea aika kasvaa niiden ylitse.
  “Missä me oikein olemme nyt?” Arianna kysyi totisena.
Sirius nytkäytti suupieliään. “Ei aavistustakaan. Pitäisikö meidän vain pyyhkiä muutama kuukausi pois?”
  “Tai olla vain ystäviä?” ehdotti Arianna.
  “Ystäviä, joilla on tiettyjä etuja. Sen minäkin kelpuutan”, virnisti Sirius.
He hymyilivät toisilleen valkeiden lakanoiden ylitse.

***

Seuraavien viikkojen aikana Arianna tunsi toipuvansa jossakin määrin takaisin ennalleen. Hänen haavansa paranivat ja jo viikon kuluttua hän pääsi kotiin sairaalasta. Siihen mennessä Lily ja Cinnamon olivat tiedottaneet hänen sydänlukkotapauksestaan tehokkaasti niin ministeriölle kuin Rapakon Palloseurallekin, ja kun Arianna lauantaiaamuna palasi takaisin rakkaaseen Viistokujan-asuntoonsa, odotti häntä yöpöydällä uusi työsopimus sekä parane pian-kortti RaPan Thomas Knightsdalelta.

Vietettyään monta kuukautta vailla omaa tahtoa Arianna sai huomata tavalliseen elämään sopeutumisen vaikeammaksi kuin äkkipäätä olisi uskonut. Sellaisetkin pienet asiat kuten vapaus valita itse omat vaatteensa tai vapaus olla nousematta aamulla ylös sängystä tuntuivat todelliselta ylellisyydeltä ja samalla myös suoranaisilta mahdottomuuksilta. Arianna ei voinut olla miettimättä, kauanko oikein kestäisi ennen kuin hän lakkaisi odottamasta jotakuta ohjailemaan puheitaan ja tekemisiään. Hän yritti totutella uuteen vanhaan elämäänsä vähä vähältä ja mahdollisimman huomaamattomin tavoin: hän kulutti aamut lämpöisissä vaahtokylvyissä, kirjoitti sormiväreillä Ralphille suunnattuja kirosanoja ja kieltäytyi syömästä hillosipuleita pelkästään siitä syystä, että pystyi tekemään niin. Iltapäivät hän vietti joko urheilukentällä ottamassa kiinni menetettyä aikaa tai lukuisien aikakauslehtien haastateltavana; kun sana hänen kohtaamistaan “vaikeuksista” oli levinnyt, olivat velhoavan Lontoon naistenlehdet valmiita leipomaan hänestä uuden Wizengamotin Neitsyen. Häntä itseään ajatus lähinnä huvitti. Olihan se omalla tavallaan hienoa, että joku toimittaja halusi kiillottaa naiskuvaa, mutta että se tapahtui juuri hänen avullaan ja sellaisten ylisanojen kautta… no, jokaisella oli tietenkin oli oma näkemyksensä asioista, eikä Arianna aikonut varsinaisesti pistää vastaan.

Vaikeimmaksi oman elämän korjaamisessa oli osoittautunut ystävyyssuhteiden uusiminen. Tehtyään niin monta ilkeää ja halpamaista temppua Arianna ei oikein tiennyt, miten olisi pyytänyt anteeksi - jos anteeksipyytäminen nyt edes oli hänen asiansa. Ennen kaikkea anteeksipyynnöt ja selitykset olisivat kuuluneet Ralphille, mutta mies ei ollut enää puoliksikaan tarpeeksi eläväinen pystyäkseen keksimään tekosyitä itselleen. Asia painoi Ariannan mieltä. Ei hän Ralphia elävänä kaivannut, mutta pelkkä ajatus siitä, että mies oli noin vain poissa, selitystä antamatta, tuntui ahdistavalta. Väärältä. Sitä asiaa ei kuitenkaan enää käynyt korjaaminen, eikä hän voinut tehdä muuta kuin jatkaa eteenpäin parhaansa mukaan. Ja kyllähän hän jatkoikin. Hän teki parhaansa muodostaakseen uudelleen ystävyyssuhteensa Lilyn ja Cinnamonin kanssa, kulutti illan toisensa jälkeen ainoastaan puhumalla kokemuksistaan ja tuntemuksistaan sillä tavalla kuin vain läheiset ystävät saattoivat puhua. Remuksen mieliksi hän yritti tutustua Tinkaankin, mutta siitä ei tullut mitään - hän ei pitänyt Tinkasta yhtään enempää nyt kuin puolivihanneksenakaan.

Mitä tuli Siriukseen, Arianna ei osannut kunnolla määritellä suhdettaan poikaan. Hän arveli, että jossakin omituisessa mielessä he olivat niin kuin ennenkin - he pitivät hauskaa ja tappoivat pitkät aamut ja illat toisensa jälkeen toistensa asunnoilla. Luvatonta valokuvaamista harrastavat naistenlehdet nimittivät Siriuksen jälleen Ariannan poikaystäväksi ja pyysivät heidän entisiltä koulutovereiltaan kommentteja (joita ei kuulunut, sillä James, Remus ja Peter olivat uhkailleet kaikki hiljaisiksi). Paria päivää myöhemmin Sirius itse lähetti MeNoidille palautekirjeen, jossa tarjoutui kuristamaan päätoimittajan omakätisesti, elleivät huhupuheet lakkaisi. Ei Arianna olisi sitä koskaan ääneen myöntänyt, mutta salaa hän oli jopa yleisesti ylpeä Siriuksesta, ja yleisesti ottaen onnellisempi kuin aikoihin.

Eräs onnellisimmista hetkistä sattui huhtikuun viimeisen sunnuntain aamulle, kun Arianna lojui toimettomana Siriuksen sängyllä syömässä suklaata. Ulkona oli pitkästä aikaa aurinkoista, ja auringonvalo siivilöityi puolittain suljettujen ikkunaverhojen lävitse hänen kasvoilleen. Hän oli verhonnut itsensä lenkkivaatteisiin ja sängynpeittoon ja tunsi olonsa juuri sellaiseksi miltä näyttikin: hyödyttömäksi ja rähjäiseksi. Sirius luki lehteä hänen vierellään kyynärpäihinsä nojaten. Pojan sormet olivat puristuneet hänen kämmenensä ympärille ja leikittelivät hänen sormenpäillään.
  “Mukava, ettei sinulla ole enää sormusta”, Sirius totesi puolihuolimattomasti hänen nimetöntään sormeillen. Poika katseli tiiviisti ikkunasta ulos. “En ikinä pitänyt siitä kovin paljon.”
  “Mitä?” pelleili Arianna. “Minä ainakin rakastan sitä!”
Siitä saattoi nähdä parantumisprosessin alkaneen, Arianna mietti Siriuksen kasvojen profiilia silmäillen, että hän pystyi jo osittain laskemaan leikkiä tapahtuneella.
  “Vakavissaan?” Sirius kyseenalaisti huolestunut pohjavire äänessään. “Onko sinulla ikävä sitä sormusta?”
Arianna vilkuili vasemman kätensä nimetöntä. “Ei. Ei todellakaan ole.”
  “Hyvä”, huokaisi Sirius. “Pelkäsin jo, että minun pitäisi ostaa sinulle uusi tilalle.”
  “Mitä?” Arianna parahti ja ponkaisi istuvaan asentoon sängyllä karistaen raskaan peitteen yltään. Äkkiä hän ei tuntenut oloaan lainkaan uniseksi tai voimattomaksi; hän tiiraili Siriusta kiharan tukkansa takaa kuin ei olisi koskaan ennen nähnyt elävää, oikeaa poikaa. Sirius näytti säikähtäneeltä.
  “Et nähtävästi pitänyt ajatuksesta“, poika päätteli nokkelasti.
  “Olitko sinä tosissasi?” tivasi Arianna. “Sitä ostaisit minulle kihlasormuksen?”
Sirius vaihtoi asentoa vaivaantuneena. “En minä kihlasormusta ajatellut. Ei millään pahalla, mutta minä en halua naida sinua pitkään aikaan - “
  “MITÄ?”
  “Ei sillä tavalla. Vaan sillä toisella tavalla. Yksimielisesti”, Sirius tarkensi. “Ajattelin lähinnä sellaista - sellaista - minä-lupaan-etten-aio-mennä-naimisiin-inhottavien-viiksimiesten-kanssa-sormusta. Miltä kuulostaa?”
  “Jaa-a”, Arianna pohti teeskennellyn kevyesti, vaikka samalla hänen sydämensä hakkasikin tuhatta ja sataa. “Pitäisitkö sinäkin kiinni tuosta lupauksesta?”
Sirius heitti häntä lehdellä.  “Olen tosissani!”
  “Niin varmasti”, Arianna jupisi. “Niin oli Ralphkin, kun hän väitti sydänlukon olevan hyväksi minun terveydelleni.”
  “Älä viitsi”, Sirius pyysi ja hänen poikamaisen komeat kasvonpiirteensä synkistyivät. “En halua kuulla sitä nimeä enää. Enkä varsinkaan yhdistettynä minuun.”
  “Anteeksi.”
Sirius hymähti. “Ei se mitään. Jos et halua mitään sormusta, sinun tarvitsee vain sanoa se.”
  “Totta kai minä haluan sormuksen”, Arianna sinkautti vastaukseksi leveästi hymyillen. “En vain ole kovin varma siitä, haluanko minä sitä oikeista syistä. Perinteisestihän sormus on yhdistetty avioliittolupaukseen... ja minulle se olisi pelkkä keino pitää sinun näppisi irti pitkäsäärisistä blondeista. Se ei vaikuta kovin perinteikkäältä”, hän lisäsi aavistuksen verran alakuloisesti. Sirius ainoastaan hymyili ja tarttui hänen toiseen käteensä nojautuen lähelle häntä niin, että heidän kasvonsa lähestulkoon koskettivat toisiaan. Poika suuteli häntä nopeasti ennen kuin vetäytyi kauemmas leveästi hymyillen.
  “Emme kai me ole ennenkään mitään perinteitä ennenkään noudattaneet?”
  “Niin, no - “
Arianna teeskenteli harkitsevansa asiaa. Todellisuudessa hän oli kuitenkin jo päätöksensä tehnyt; sekunnin murto-osassa, kuten aina ennenkin. Olisi voinut kuvitella, että muutama kuukausi avioliittopakkomielteisen hullun valvonnassa olisi saanut hänet ajattelemaan asioita hieman vastuuntuntoisemmin, mutta siitä ei ollut juuri toivoakaan; hän oli yhtä ankeriasmaisen nopea liikkeissään kuin ennenkin, ja myös yhtä altis sähköiskuille. Hän hymyili.
  “Totta kai minä sormuksen kelpuutan.”
Sirius huokaisi tuskastuneena. “Miksi sen sanomisessa sitten kesti niin pitkään?”
Arianna teki parhaansa näyttääkseen nenäkkäältä. “Koska minä olen Nainen isolla N:llä ja meidän naisten tehtävänä hämmentää miehiä parhaamme mukaan.”
  “Isolla N:llä? Aika pieneltä sinä minun mielestäni näytät”, Sirius huomautti mitatessaan muina miehinä hänen vartaloaan katseellaan.
Arianna tuhahti mukamasloukkaantuneena ja kierähti selälleen sängyllä. Hän kietaisi impulsiivisesti käsivartensa Siriuksen kaulan ympärille ja hieroi neniään yhteen pojan kanssa.
  “Hei!” Sirius närkästyi. “Mitä sinä kuvittelet tekeväsi?”
  “Varastan nenäsi”, murisi Arianna. “Etkö muista? Sitä tehtiin lapsena?”
  “Andromeda teki sen minulle taikasauvan kanssa. Ja vei nenäni kirjaimellisesti. Äiti oli tappaa hänet kun sai tietää“, Sirius muisteli alakuloinen ilme kasvoillaan. “Kirkui jotakin sen suuntaista, ettei minusta ikinä tule Blackin suvun hurmuria ilman nenää.”
Arianna virnisti ilkikurisesti kuljettaen kättään pitkin hänen paidankaulustaan. “Mutta nyt sinusta on tullut hurmuri.”
  “Joskaan ei Blackin suvun sellainen”, Sirius muistutti helposti kietaisten käsivartensa hänen vyötäisilleen. “Mitä luulet, pitäisikö meidän nousta kohta?”
  “Ja mennä syömään aamiaista?”
  “Ja olla vastuullisia.”
  “Ja inhottavia.”
  “Ja pikku-Lily-Evanseja.”
  “Pottereita, jauhopää. Eikä sinussa ole mitään pientä.”
Sirius kohotti kulmiaan.
Arianna punastui. “Uskallakin sanoa mitään!”
  “Ohhoh!” kiusasi Sirius. “Sain sinut punastumaan. Sain sinut punastumaan noin helposti!”
  “Äh”, Arianna mutisi ja kömpi ylös sängyltä hyläten Siriuksen suklaalevyn seuraan. “Olet ärsyttävä.”
Hän otti kasvoilleen ylimielisen ilmeen ja käveli nyt jo kovin vaivattomin askelin ulos huoneesta. Kylpyhuoneeseen ehdittyään hän kuitenkin jo hymyili syntisen leveästi; kaikki oli taas paremmin kuin hyvin.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #61 : Maaliskuu 03, 2007, 10:32:30 »
56.osa - Kotiinpaluita ja kutsukortteja
10.5.1979

Kirje saapui varhain keskiviikkoaamuna taikaministeriön virallisia tunnuksia kantavan hiilenmustan postipöllön mukana. Lily ei ollut osannut odottaa kirjettä; hän ei ollut niitä ihmisiä, joille taikaministeriö lähetti hyvänpäiväntoivotuksia, eikä sen puoleen ollut hänen miehensäkään, vaikka James nyt Auroriakatemian riveissä opiskelikin. Siksi Lilyn olikin vaikea olla aavistamatta pahaa, kun pahansisuiselta näyttävä pöllö törmäsi vasten heidän asuntonsa ikkunaa kesken kauniin toukokuisen auringonnousun. Hän ponkaisi ylös tuoliltaan kylpytakki yllään ja säntäsi avaamaan ikkunan ehtien vain vaivoin pelastamaan tuupertuneen linnun uhkaavalta pudotukselta katukivetykselle.
  “Lintuparka”, Lily hymisi rauhoittavasti nostaessaan pökertyneen höyhenmytyn sisälle keittiöön. “Voi ressukkaa. Taisi olla rankka lento. Saat kaiken myötätunton - EI, minä en ole sinun alusastiasi! Voi Merlin!”
  “Mitä nyt?” keittiöön löntystelevä James haukotteli. “Miksi huudat?”
  “Tuo hemmetin tipu asioi minun aamutakilleni”, Lily tiuskaisi sysäten pöllön pöydälle. “On siinä ministeriöllä pöllö! Ei mitään tapoja! James, anna minun taikasauvani!”
James totteli ja työnsi hänen sauvansa keittiönpöydän ylitse hänen käteensä. Hän tarttui siihen ja puhdisti kiireesti aamutakkinsa etumuksen.
  “Sinä saat huolehtia tuosta pöllöstä”, Lily tiedotti mulkaisten inhoavasti pöydällä nakottavaa lintua.
  “Miksi?” James kysyi epäluuloisesti.
  “Koska se on lähetetty sinulle joka tapauksessa!”
  “Ja mikähän saa rouvan kuvittelemaan niin?” James jupisi, mutta teki joka tapauksessa työtä käskettyä ja siirtyi työpöydän ääreen irrottamaan kirjekuorta pöllön jalasta. Lily hypähti keittiönpöydän reunalle istumaan ja heilutteli jalkojaan katsellen samalla itsekseen hymyillen Jamesia. Poika näytti samalta kuin aina ennenkin itsepintaisesti sojottavine hiuksineen ja unisine silmineen; hyvä jos hän edes näki eteensä sohiessaan vihaisesti säksättävän pöllön koipia. Vähä vähältä mahdoton tehtävä kuitenkin onnistui, kunnes lopulta James vetäytyi pöllön luota kirjekuori kädessään.
  “Olit oikeassa. Tässä lukee ‘herra James Potter ja avec.’”
  “Avec?” Lily toisti irvistäen. “Eivätkö ne ministeriön typerykset tiedä, että olet naimisissa?”
  “Jaa-a, kyllä heidän voisi olettaa tietävän”, pohti James. “Minulla on meidän hääkuvamme kaappini ovessa.”
  “Ihanko totta?” Lily kohotti kulmiaan.
  “Totta”, vahvisti James. Aavistuksen verran loukkaantuneena poika lisäsi: “Eikö sinulla sitten ole minun kuvaani missään työpaikallasi?”
  “Miksi ihmeessä minä sen sinne laittaisin? Että Mikaja voisi käyttää sitä tikkataulunaan?”
James huokaisi syvään ja istui keittiönpöydän ääreen kirjekuori tiukasti kädessään. Lily seurasi hänen esimerkkiään silmäillen varautuneena kuorta. Kuori oli aavistuksen verran tavanomaista pulleampi, ikään kuin sen sisälle olisi tungettu pieniä viinirypäleitä, tai mahdollisesti luumuja. Sen molemmat yläkylmät olivat koristeellisten koukeroiden peitossa ja se tuoksui vienosti viiniltä.
  “Ei tämä ainakaan mikään Auroriakatemian tiedotus ole”, James totesi maistellen huulillaan kirjekuoren osoitetta - ‘herra James Potter ja avec’. Hyvin varovaisin liikkein hän alkoi repiä kuorta auki. Lily seurasi vieressä yhtä aikaa kyllästyneenä että uteliaana; enemmänkin jälkimmäisenä, vaikka antoikin mielellään ymmärtää muuta.
  “Katsotaanpa - “ James raotti kuorta valmiina tutustumaan tarkemmin sen sisältöön. Se jäi kuitenkin vain aikomukseksi, sillä siinä samassa hän jo heittikin kuoren pöydälle kuin se olisi sisältänyt räjähdysalttiin pommin.
  “Mitä nyt?” Lily kysyi otsaansa rypistäen. “Mitä siellä oli?”
  “Pieniä miehiä”, kuiskasi James.
  “MITÄ?”
  “Katso - “
Lily totteli ja käänsi katseensa pöydällä lojuvaan kuoreen, joka nyt oli alkanut tutista hiljaa. Hetkinen - tutista? Oliko sellainen edes mahdollista? Nähtävästi oli, Lily tuumi nähdessään, kuinka kirjekuori alkoi hypähdellä paikoillaan yhä pahemmin, ikään kuin jokin elävä sen sisällä olisi pyrkinyt vapauteen. Lily ja James tarkkailivat tilanteen kehittymistä henkeään pidätellen.
Hetkeä myöhemmin kirjekuoren suuaukko raottui ja - kuten James oli sanonutkin - joukko pieniä miehiä asteli pöydälle. Tarkalleen sanottuna joukko pieniä, peukalonpäänkokoisia, vaaleanpunaisia miehiä. Lily haukkoi henkeään.
  “James - mitä nuo ovat?”
  “En ole varma“, James vastasi vakavasti. “Minusta ne näyttävät lähinnä sukupuolestaan erehtyneiltä kääpiöiltä.”
  “James”, kivahti Lily. “Minä olen nyt tosissani!”
  “Odota sitten - “
He eivät joutuneet odottamaan pitkään. Kömmittyään ulos paketistaan pinkit pienet miehet asettuivat puolikaareen heidän eteensä pöydälle, avasivat olemattomat vaaleanpunaiset kitansa ja alkoivat laulaa. Ensi alkuun Lily oli liian järkyttynyt kuunnellakseen kunnolla sanoja, mutta vähitellen laulun viesti avautui hänelle.
“Käy tanssiin rohkeasti, muukalainen
Oletpa kaunis, köyhä tai kummajainen
näin rooliin kätkeytyy minäsi tosi
Siis pelotta kiinnitä naamiosi!
Öisessä linnassa odottavat
Prinsessat ja petturit, Pyhät ja Pahat
Nyt kristallinvalossa kumarra, niiaa
silti varo: ethän kuolemaa riiaa?"

Laulunsa laulettuaan pikkumiehet kumarsivat ja pyörähtivät sitten alas pöydältä. Lily kumartui katsomaan pöydän alle nähdäkseen, mitä vaaleanpunaisille pikkuolennoille oikein oli tapahtunut, mutta hänen silmänsä tavoittivat pelkkää tyhjyyttä. Vaimea poksahdus kieli hänelle, että mitä otukset ikinä olivat olleetkin, ne olivat jo auttamattomasti poissa.
  “Hitto, minne ne menivät?” Jameskin ihmetteli silmiään hieroen.
  “Mitä ne edes olivat?” pohti Lily.
James tarttui nyt jo huomattavasti ohuempaan kirjekuoreen ja kurkisti sen sisälle varoen kuin nähdäkseen, oliko se varmasti jo tyhjä. Varmistuttuaan kuoren turvallisuudesta hän pujotti kätensä sen sisään ja veti esille ohuen, koristepainetun paperiliuskan. Silmäiltyään sitä nopeasti hän tunsi ymmärtävänsä jo hieman paremmin pinkkien miesten laulun merkityksen.

Hyvä herra Potter,

Meillä on mitä suurin ilo ja kunnia kutsua teidät mukaan taikaministeriön sekä Lontoon Virallisen Auroriakatemian vuotuisiin kevättanssiaisiin, jotka tänä vuonna järjestetään Dominicinlinnassa n. 15 km Lutonin kaupungista länteen päin. Tanssiaisten päivämääränä on 31.5.1979 ja ne ajoittuvat aikavälille 22.30-03.00. Tanssiaisten pukukoodina on naamiaiset ja tämän vuoden teemana on “Pyhät ja Pahat - kuuluisat sankarit ja paholaiset”. Teiltä edellytetään teeman mukaista pukeutumista.

Tämä kutsukortti oikeuttaa sisäänpääsyn teille sekä yhdelle kappaleelle aveceja. Toivomme tapaavamme teidät Dominicinlinnassa!

Terveisin,

Manico Visardo
Yliaurori, Lontoon Virallinen Auroriakatemia


  “No se selventää paljon”, James virkkoi taitellessaan kirjeen takaisin kuoreensa. “Tanssiaiset. Auroriakatemian sellaiset. Miksi kukaan ei ole kertonut minulle asiasta aiemmin?”
  “Ehkä et vain ole kuunnellut”, Lily totesi mietteliäästi samalla kun pyörät pyörivät hurjaa vauhtia hänen päänsä sisällä. Mistä lähtien Auroriakatemia muka oli pitänyt tanssiaisia? Ajatus tuntui yhtä aikaa sekä omituiselta että houkuttelevalta. Lily ei ollut saanut tilaisuutta pukeutua hienosti sitten omien häidensä ja siitäkin oli jo ikuisuuksia. Montako kuukautta, tarkalleen? Yli puoli vuotta. Nuorempana hän ei olisi ikinä uskonut, että James Potter saattaisi pysytellä naimisissa niinkin pitkään.
  “Hmm… Pyhät ja Pahat”, James ajatteli ääneen. “Mahtaa olla mielenkiintoista. Miksi sinä aiot pukeutua?”
  “Petuniaksi?” sinkautti Lily.
James hymyili vinosti. “Kumpi hän on? Pyhä vai Paha?”
  “Tekopyhä!”
He nauroivat. James työnsi kirjekuoren sivuun painaen tiukasti mieleensä, että muistaisi pohtia asiaa myöhemmin; eihän Auroriakatemian tanssiaisiin voisi mennä alipukeutuneena. Hän oli jo melkein varma siitä, että tulisi valitsemaan pahiksen asukokonaisuuden - olisi suorastaan naurettavaa, jos Kelmi pukeutuisi enkeli Gabrieliksi, tai vähäosaisten noitien ja velhojen suojeluspyhimykseksi, James tuumi huvittuneena.
  “Mitä sinä hymyilet?” Lily uteli.
James levitteli käsiään. “En mitään erikoista. Keskiviikkoaamua. Keskiviikkoaamut ovat aina huvittavia.”
  “Ehkä sinun mielestäsi”, Lily valitti ja siirtyi kaatamaan muroja kulhoon. “Alessandro tulee tänään Italiasta. Voit varmaan kuvitella, miten loistavalla tuulella hän on sen jälkeen…”
  “Itse asiassa en voi.”
  “No, kuvittele kuinka iloiseksi Petunian näkeminen tekee minut ja kerro se sitten arviolta kolmella.”
James mietti hetken ja irvisti. “Myötätuntoni. Tunge sukka hänen suuhunsa, jos se mitään auttaa”, hän neuvoi. Vaikka kyllähän hän tiesi, ettei se mitään auttaisi: Alessandro oli aina Alessandro, hamaan hautaan saakka. Kuinka kaukana tuo nimenomainen hauta sitten sijaitsi, siitä Jamesilla ei ollut aavistustakaan, eikä hän sellaista kaivannutkaan. Hän itse ei olisi pistänyt lainkaan pahakseen, vaikka Alessandro olisikin Italian mailla seikkaillessaan törmännyt hiekkadyyniin, uponnut sen keskelle ja juuttunut sinne pysyvästi. Silti mielikuvaa häiritsi ikävä tieto siitä, että Lily olisi kyllä murtunut, jos Alessandro olisi kuollut, niin outoa kuin se olikin - James ei ymmärtänyt, miten yksikään olento olisi saattanut ikävöidä niin raivostuttavaa miestä. Tietäen, ettei Lily yhtyisi hänen näkemykseensä hän päätti vaihtaa puheenaihetta.
  “Vieläkö Cin ja Alessandro pitävät mykkäkoulua toisilleen?”
Lily riiputti päätään. “Mitä muutakaan? Cinnamonhan tietää mitä haluaa. Eikä hän keksi muutakaan tapaa, jolla voisi saada sen.”
  “Jos minulta kysytään, Cinnamon ei saa Alessandroa vaikka tekisi mitä“, James tuomitsi tylysti. “Ja minusta hänen olisi parempi lakata yrittämästä, ennen kuin hänelle käy huonosti.”
  “Miten niin?”
James hymähti. “Milloin viimeksi olet nähnyt hänen valittavan itsekseen nurkassa vanhoista asioista? Tai pohtimassa, uskaltaako hän tehdä tai ei? Hän muuttuu, Lily.”
  “Niin, ja jos hänestä sillä tavalla tulee iloisempi ja sosiaalisempi, ei meillä minun mielestäni ole mitään valittamista”, Lily vastasi selvästikään tajuamatta kunnolla, mihin hänen miehensä pyrki.
James punnitsi sanojaan pitkään ennen vastaamista. “Sanon vain, että jossakin vaiheessa hän tajuaa miten turhia hänen yrityksensä ovat. Sitten hän hajoaa, ja me tarvitsemme jättimäisen rikkalapion sotkun siivoamiseen.”
  “James”, Lily naurahti hymyillen. “Älä nyt! Ihmiset ovat rakastuneet ennenkin!”
  “On eri asia rakastua kuin rakastua turhaan.”
Lily kohotti merkitsevästi kulmiaan. “Ja paljonko toivoa sinulla olikaan, kun ensimmäisen kerran ihastuit minuun?”
Sen sanottuaan hän lennätti tiskinsä tiskialtaaseen, kurottui suutelemaan Jamesia poskelle ja poistui huoneesta suorastaan raivostuttavan omahyväisesti hymyillen. James jäi tuijottamaan leivänpuolikastaan alistuneena. Naiset…

***

Lily oli hädin tuskin ehtinyt sisälle Velhojen Vakoiluverkoston kirjaston ovesta, kun hän oli jo vähällä törmätä Alessandro Visardoon. Kirjaimellisesti. Niiden viikkojen aikana, jotka mies oli ollut Italiassa Lily oli lähestulkoon ehtinyt unohtamaan, miten kammottavan pitkä Alessandro oli; vakooja näytti pistävän esiin kirjaston hyllyjen välistä kuin ruotsalainen juhannussalko. Hän oli yhtä jäykkä ja vakava kuin aiemminkin, eikä hänen vaatteidensa tumma sävy ollut muuttunut miksikään. Hieman ruskettuneempi Alessandro sen sijaan oli, ja elleivät Lilyn silmät pettäneet häntä kirjaston hämärässä valossa, olivat miehen poninhännällä olevat hiukset lyhyemmät kuin aiemmin. Alessandro tervehti häntä kalseasti.
  “Oliko Italiassa hauskaa?” Lily tiedusteli pudottautuessaan kirjaston penkille kirjapinon eteen. Hän vilkaisi nopeasti Alessandron hamstraamien kirjojen selkämyksiä; ne kaikki näyttivät käsittelevän asiaa nimeltä hirnyrkit. Lily haukotteli sisäisesti. Näytti uhkaavasti siltä, että Alessandro oli päättänyt sivuuttaa vakoiluretket siltä päivältä ja keskittyä opettamiseen.
Lily ei ollut oikein ikinä ymmärtänyt Alessandron tarvetta opettaa ja neuvoa häntä. Totta kyllä, niin ei käynyt kovin usein - vain vähän alle puolet ajasta, mutta silti siinä oli jotakin omituista. Olisi voinut kuvitella, että Alessandron kaltainen välinpitämätön mies olisi pitänyt työparia vain välttämättömänä pahana ja käskenyt  häntä roikkumaan kannoillaan erilaisten vaativien, asiaankuuluvien työtehtävien ajan. Kyselemättä. Sen sijaan Alessandro oli ottanut tavakseen selittää hänelle jokaisen tehtävän erikseen ja perehdyttää hänet mukaan kaikkeen aineistoon mitä oli saatavilla. Mies halusi varmistaa, että hän ymmärsi, ikään kuin miehellä olisi ollut suuria suunnitelmia hänen varalleen. Ajatus lähinnä nauratti Lilyä; kyllähän hän tiesi, että Alessandro yritti hänen avullaan saada Mikaja Thorntonin pois Vakoiluverkoston johdosta.
Alessandron suupielet nytkähtivät tavalla, jota joku muu olisi pitänyt äärettömän epäkohteliaana irvistyksenä, mutta jonka Lily muutaman sekunnin kuluttua tunnisti eittämättä hymyksi.
  “Kerrassaan ihastuttavaa”, Alessandro sanoi sarkastisesti. “Merda, vihaan aurinkoa.”
  “Rusketus sopii sinulle”, Lily arvioi kallistaen päätään sivulle.
Alessandro näytti ärtyneeltä. “Älä viitsi!”
  “Mitä? Se on tosiasia!”
Alessandro murahti jotakin epäselvää vastaukseksi ja istui hänen vierelleen pitkän penkin äärelle. Mies ojensi pitkän, mustan paidanhihan peittämän kätensä ja veti kirjapinon eteensä. Hänen paitaansa katsellessaan Lily ei voinut kuin ihmetellä, miten Alessandro ikinä selviäisi kesällä. Jos mies kerran vihasi aurinkoa... ja sikäli kuin Lily tiesi, hän vihasi myös lyhythihaisia paitoja. Ehkä Alessandro sulaisi kesällä yhdeksi märäksi läntiksi Lutonin kaduille. Siitä Mikaja vasta nauttisi.
  “Mikä on tämän päivän oppitunnin aihe?” uteli Lily.
  “Myöhemmin. Mitä Mikajalle kuului sillä aikaa kun olin poissa?” Alessandro vaati tietää.
Lily hymähti. Hän ei ollut nähnyt Mikajaa kuin muutaman kerran kuluneiden viikkojen aikana, ja ne vähätkin tapaamiset olivat saaneet hänet poikkeuksetta ärtyneeksi. Alessandron poissaollessa Mikaja oli pröystäillyt Vakoiluverkoston käytävillä lennokkain askelin ja ylpeä hymy huulillaan kuin kiistaton valtiatar, ja sitähän hän tietyllä tapaa olikin... ainakin näennäisesti. Lily epäili, että Mikajan hymy olisi saattanut hyytyä hyvinkin nopeasti, jos nainen vain olisi tiennyt, kuinka moni Vakoiluverkoston jäsenistä oikein nykyään työskentelikään pääasiallisesti Alessandron laskuun.
  “Mikajalle kuuluu oikein hyvää“, Lily vastasi välttelevään sävyyn. “Haluaisitko vielä tietää, mitä Cinnamonille kuuluu?”
Alessandron kasvonpiirteet jännittyivät. “Älä aloita nyt“, vakooja kielsi. “Kärsin aikaeroväsymyksestä, eli puren.”
  “Uskallakin. En halua mitään italialaista vesikauhua”, Lily tuhahti. Hän vangitsi Alessandron vastahakoisten, pienväristen silmien katseen omillaan. “Ihan vain tiedoksesi, että Cinnamon on minun ystäväni ja jos sinä kohtelet häntä törkeästi, minun suoranainen velvollisuuteni on kysellä.”
  “Törkeästi!” Alessandro nauroi. “Hänhän se tässä minulle pitää mykkäkoulua!”
  “Niin, koska sinä olet ilkeä hänelle.”
  “Minä en ole ilkeä, minä olen oma itseni“, Alessandro vastasi jäykästi ryhtyen kääntelemään edessään olevan kirjan sivuja jokseenkin kiivaaseen tahtiin. “Jos se ei kelpaa Cinnamonille, se on hänen ongelmansa, ei minun.”
  “Oletko sinä ihastunut häneen?” tivasi Lily.
Alessandro räjähti nauruun. “En ole kuullut tuota kysymystä sen jälkeen, kun täytin yksitoista! Vakavissaan, Lily-kiltti, ihastuminen on pikkulasten touhua. Ei aikuisten.”
  “Sinusta ei saa aikuista tekemällään”, Lily totesi sarkastisesti.
  “Kuule, annetaan tämän aiheen olla ja keskitytään itse asiaan.”
Lily nyökkäsi alistuneena. Hän itse olisi keskustellut mielellään vielä pitkään Alessandron ja Cinnamonin asioista, mutta hän ei ollut silti mikään typerä tyttö; hän näki kyllä milloin oli tullut menneeksi liian pitkälle. Niin kuin nyt, kun Alessandron suupielet tiukkenivat pidätetystä kiukusta ja mies käänteli sivuja murhanhimoisesti kuin olisi sillä tavoin pystynyt vääntämään Lilyn verisuonia ympäri sormissaan. Vertauskuva sai Lilyn säikähtämään sisäisesti, ja niinpä hän piti suunsa kiinni.
  “Hirnytkit”, Alessandro aloitti vakavalla äänellä. “Mitä sinä tiedät niistä?”
Lilyn silmät suurenivat. “En kovinkaan paljon.”
  “Hyvä. Tämän jälkeen et haluakaan tietää mitään.”

***

Tanssiaiset olivat sen päivän puheenaihe Auroriakatemiassa. Vaikka Frank Longbottom ja Camelotta Tonks tekivät kaikkensa opettaakseen heille niskalenkkikirouksen käyttöä, ei siitä ollut tulla mitään - lähinnä siksi, ettei Frank saanut hetken rauhaa Alicelta, joka odotti kuulevansa ratkaisun heidän naamiaisasuongelmaansa. Frank itse ei olisi jaksanut juuri miettiä asiaa, eikä James juuri ihmetellyt sitä; sikäli kuin hän tiesi, Frank suunnitteli kosivansa Alicea naamiaistansseissa ja se sentään oli paljon suurempi kysymys kuin se, pukeutuisivatko he keskiaikaisiksi rakastavaisiksi vai avaruusolennoiksi. Frankin hermoilua seuratessaan James oli enemmän kuin onnellinen siitä, että oli itse jo turvallisesti naimisissa.
  “Kosiminen on yliarvostettu rituaali”, Sirius arvosteli heidän istuessaan ruokatunnilla mättämässä elävältä tapetun porkkanan mehusta valmistettua hilloa leivilleen. “Jos edes joku tekisi sen tyylillä - “
  “Sinulla ei ole mitään oikeutta kritisoida, Black”, Frank nauroi vihreäksi maalatun pöydän toiselta puolelta, missä hän istui sullomassa mustekalasalaattia kitaansa. “Itse et edes uskalla kosia.”
Sirius kohautti olkapäitään kaikennähneen maailmanmiehen kyllästynyt ilme kasvoillaan. “Ei minun tarvitse kosia. Ostin Ariannalle sormuksen jo kolme päivää sitten.”
Kesti hetken, ennen kuin kelmitoverin sanat upposivat Jamesin tajuntaan. Sitten -
  “MITÄ?”
  “Vähän pienempää ääntä, James”, Frank neuvoi vinosti hymyillen. “Ellet halua tiedottaa koko maailmalle asiasta.”
  “Anteeksi”, James mutisi ja kumartui noukkimaan ylös lattialle pudonnutta haarukkaansa. Hän puhdisti sen lautasliinaansa myrtyneenä. “Sinä olet kosinut Ariannaa? Etkä kertonut minulle?”
  “Minä sanoin, että ostin hänelle sormuksen, en, että kosin häntä“, Sirius korjasi närkästyneenä.
  “Miksi sitten annoit ymmärtää niin?” hermostui James.
Sirius virnisti. “Koska reaktiosi oli niin huvittava, pojuseni.”
  “Olet julma.”
  “Olen Sirius Black.”
  “Ihastuttavaa”, James supatti vieressä istuvalle Judelle. “Hän muistaa oman nimensä!”
Jude X nytkäytti suupieliään epävarmana kuin nauraakseen vitsille kohteliaisuudesta sitä kuitenkaan kunnolla ymmärtämättä. James ei ollut varma, johtuiko ongelma kielimuurista vai jostakin muusta; ainakin kiharatukkainen nuori ranskalainen oli näyttänyt koko päivän kovin alakuloiselta ja epävarmalta. Hän päätti yrittää piristää poikaa.
  “Mitä sinä aiot panna päällesi naamiaisiin, Jude?” James tiedusteli tekopirteästi.
Sirius potkaisi häntä pöydän alla polvilumpioon. “Tuo on läpinäkyvä yritys, Sarvihaara. Kuulostat tekopyhältä - tai homoseksuaalilta.”
  “Jälkimmäistä ehdottomasti”, James irvaili toisesta suupielestään, ennen kuin keskitti kaiken huomionsa Judeen, joka jauhoi epätietoisen näköisenä munakoisoaan.
  “Je ne sais pas“, vaaleatukkainen nuorimies sanoi lopulta. “Minun täytyy ensin puhua siitä Lucyn kanssa.”
  “Sinä voisit olla vampyyri”, Frank ehdotti myötätuntoisesti hymyillen. Longbottom, kuten he kaikki, tunsi jonkinlaista sympatiaa Judea kohtaan; nuori Langloise-Rioux oli heistä kenties se kaikkein aidoin ja kultaisin, ja silti hän oli kokenut elämässään niin monia ongelmia. Sen lisäksi Jude oli niin vaivaantunut ja kömpelö, että puolet Auroriakatemian miehistä olisi saattanut pitää häntä suorastaan hellyttävänä, ellei sellainen olisi saanut heitä pelkäämään yhteiseen suihkutilaan astumista.
  “En ymmärrä mitä vampyyrimaista Judessa muka on”, Hermel Biggs piipitti pöydän toiselta puolelta. “Hänhän näyttää herttaiselta.”
Jude punastui.
  “Anna olla, Biggs”, Sirius näpäytti - ei siksi, että olisi oikeastaan ollut ärsyyntynyt vaan siksi, että Hermeliä oli niin hauska säikytellä. “Yksikään miespuolinen olento ei halua kuulla näyttävänsä herttaiselta.”
  “Anteeksi”, Hermel kuiskasi.
  “Sirius”, James sanoi vaimealla äänellä. “Anna poikaparan olla.”
Sirius irvisti kuin olisi kuunnellut moittivan äidin saarnaa. Ja niinhän se oikeastaan olikin; James ei juuri koskaan kutsunut häntä hänen oikealla nimellään, ellei sitten ollut huolestunut tai pettynyt häneen, kuten nyt.
  “Minusta te ette nyt ole käsittäneet vampyyrien syvintä olemusta oikein“, Frank sanoi keskeyttäen heidän naljailunsa, kuten kunnollisen opettajan kuuluikin. “Vampyyrit eivät ole mitään verenimijöitä, vaan tyylikkäitä, hienostuneita, ovelia - “
  “Ja verenimijöitä”, lopetti Sirius. “Jude tässä ei ole verenimijä. Tinka Schmitt on.”
  “Hei!” Hermel pisti väliin närkästynyt ilme pyöreähköillä äidinpojan kasvoillaan. “Tinka Schmitt on mukava. Hän teki minulle kerran lääkettä herneen liuottamiseen.”
  “Herneen?” James ihmetteli.
Hermel lehahti ruusunpunaiseksi kuin paraskin tyttö. “Työnsin herneen sieraimeeni, enkä saanut sitä pois.”
  “Mitä sitten?” Sirius pärskähti. “Kaikki meistä ovat tehneet niin lapsena. Tosin minä olin ainutlaatuinen ja tein sen maissinjyvällä…”
  “Mutta kun…”
  “Tinka tuli maahan vasta pari vuotta sitten”, James muistutti järkevästi. “Se tarkoittaa sitä, ettei Hermel ollut silloin lapsi.”
  “Ai…” Siriuksen suupielet nykivät. Hermel näytti siltä, että olisi halunnut vajota maan alle.
  “Älä välitä”, Jude lohdutti taputtaen miestä olkapäälle. “Sitä sattuu ‘yvillekin miehille.”
He keskittyivät pureskelemaan vaiteliaina ruokaansa. James pidätteli nauruaan kuvitellessaan kaksikymmentävuotiasta Hermeliä tappelemaan herneen kanssa. Mikäköhän oli saanut miehen tekemään jotakin niin typerää? Lilyn kasvattama herkkätunteinen psykologi Jamesissa väitti, että asialla oli pakko olla jotakin tekemistä Hermelin äidin kanssa. Jos mies oli kasvanut niin vanhempiensa tossun alla kuin Hermel Elmer Biggs, ei olisi mikään ihme, vaikka nuo traumat purkautuisivat aikuisiässä typerien temppujen kautta. Kauankohan kestäisi, ennen kuin Hermel menisi liimaamaan kielensä metalliin talvella? James ei halunnut kuvitella tilannetta.
  “Palautus alkuperäiseen puheenaiheeseen”, Frank sanoi kuivasti. “Mitä sinä aiot laittaa päällesi naamiaisiin, James?”
James kohautti olkapäitään. “En ole päättänyt vielä. Jotakin tyylikästä, se on varma.”
  “Hänen täytyy neuvotella pukeutumisestaan ensin Lilyn kanssa”, Sirius ivasi.
  “Ihan kuin sinä et tekisi samaa Ariannan kanssa. Mistä vetoa, että hän saa sinut pukeutumaan jonkin naurettavan, Romeo ja Julia-tyylisen lemmenparin toiseksi osapuoleksi!” James vastasi yrittäen turhaan lannistaa ystävänsä katseellaan. Sirius ainoastaan nauroi ja heilautti hiuksiaan.
  “Ja sellaiseenhan minä en suostu!”
  “Sehän nähdään”, James virnisti. “Sehän nähdään…”
  “No, minä ainakin ajattelin olla enkeli Gabriel”, Hermel sanoi asiallisesti. “Tiedättehän, se Raamatun kuuluisa enkeli? Hän ainakin oli varmasti hyvien puolella.”
  “Niin oli muuten Neitsyt Mariakin”, vihjasi Sirius.
  “ANTURAJALKA!”
  “Mitä?” Sirius kysyi viattomasti. “En minä mitään tehnyt.”
  “Paras on olla tekemättäkin”, varoitti James. “Tai sinulla ei ole tyttöystävää, jonka kanssa mennä naamiaisiin.”

***

Tavallisena päivänä Lily ei olisi mistään hinnasta pyytänyt Alessandro Visardoa saattamaan itseään Viistokujalle, mutta se iltapäivä ei ollutkaan mikään normaali tapaus. Kuunneltuaan Alessandron pitkän luennon hirnyrkeistä Lily tunsi itsensä suojattomammaksi ja hermostuneemmaksi kuin aikoihin, ikään kuin meneillään oleva sota ei olisi muutenkin tehnyt oloja turvattomiksi. Silti ajatus siitä, että joku saattaisi rikkoa oman sielunsa säilyttääkseen kuolemattomuuden... Lily ei saanut päästään ajatusta siitä, että Voldemort kenties tekisi niin.
  “Ei minulla mitään todisteita siitä ole”, Alessandro sanoi vakavasti pujottaessaan kookkaat kämmenensä mustan viittansa kätköihin. “Se on pelkkä arvaus. Ja todennäköisesti huono sellainen.”
Lily vilkaisi vierellään kävelevää pitkää miestä yllättyneenä. Yrittikö Alessandro lohduttaa häntä? Sitä hän ei olisi ikinä miehestä uskonut. Toisaalta niin kylmäksi ihmiseksi Alessandro oli aina suhtautunut häntä kohtaan poikkeuksellisen suojelevasti, ikään kuin hän olisi ollut vakoojalle kauan sitten kadonnut perheenjäsen.
  “Mikä saa sinut kuvittelemaan, että Voldemort tekisi niin?”
  “Tarvitsee vain katsoa häntä. Hän ei näytä ihmiseltä. Vaikka”, Alessandro lisäsi kuivakkaasti hymyillen. “Eihän se mitään todista. Minäkin olen ihminen, vaikka en näytä siltä.”
  “Näytätpäs”, Lily protestoi. “Sinä olet komea mies.”
Alessandro voihkaisi. “Lily, älä - “
  “No, sinä olet! Hyvännäköinen, hyvännäköinen, hyvännäköinen…” Lily kiusasi rallattelevaan sävyyn. Alessandro alkoi näyttää hetki hetkeltä tuskastuneemmalta, kunnes äkkiä miehen kärttyinen naamio rakoili paljastaen miehen nauravat kasvot. Muutaman sekunnin kuluttua Alessandro nauroi jo kuin viimeistä päivää.
Lily tuijotti vakoojaa järkyttyneenä. Oli hän toki ennenkin nähnyt Alessandron nauravan, mutta että tuolla tavoin - holtittomasti, lapsenomaisesti... sitä hän ei olisi ikinä Visardon nuoresta kovanaamasta uskonut. Italia oli joko tehnyt Alessandrolle todella hyvää, päätteli Lily, tai sitten mies oli saanut lopultakin sen hermoromahduksen, jonka kaiken järjen mukaan olisi pitänyt iskeä tämän kimppuun jo kymmenkunta vuotta sitten.
Alessandro suoristautui ja pyyhki naurunvesiä silmistään.
  “Joko olo helpotti?” Lily tiedusteli niukasti hymyillen.
  “Jo. Sinä olet kyllä uskomaton tyttö, Lily Potter”, Alessandro lisäsi ja sipaisi hänen poskeaan kevätviiman nakertamalla sormenpäällään. Hetken ajan mies ei näyttänytkään niin kovalta eikä vakavalta, vaan itse asiassa inhimilliseltä. Lily ei osannut muuta kuin hymyillä hämmentyneenä.
  Kadunkulmassa Cinnamon Bellini tuijotti heitä kivettynein kasvoin.

***

Jamesin lihaksia kivisti, kun hän laahusti kotiin puoli viiden jälkeen illalla. Hänen osaltaan päivä oli tuntunut sekä turhalta että turhauttavalta; sen sijaan, että tappeli omaa varjoaan vastaan Auroriakatemiassa hän olisi voinut käydä vierailulla Peterin tai Remuksen luona. Hän ei ollut nähnyt kumpaakaan viikkoon, eikä se tuntunut hyvältä. He olivat muskettisoturit, neljä pientä porsasta, kiinteä, erottamaton lauma, ja nyt hän ei edes kunnolla tiennyt, mitä hänen ystävilleen kuului. Aikuinen elämä imi toden totta miehestä kuin miehestä mehut, James tuumi laahustaessaan kotitalonsa portaita ylös. Ellei hänellä olisi ollut Lilyä, hän olisi räjähtänyt aikaa sitten.
Onneksi tulevien naamiaisten ajatteleminen piristi. Siitä oli jo kauan, kun James oli saanut tilaisuuden juhlia, eikä hän olisi malttanut odottaa toukokuun loppuun saakka. Ainoa varjopuoli naamiaisissa oli se, että ne oli tarkoitettu vain ministeriön ja Auroriakatemian väelle, mikä tarkoitti sitä, etteivät Remus ja Peter olleet tervetulleita. Sääli - he eivät olleet juhlineet yhdessä kuukausiin.
James hymähti mielessään ja kohensi reppunsa asentoa olallaan. Hän laahusti viimeiset askeleet väsymykseen kuolemaisillaan ja kopeloi taikasauvaa taskustaan -
  “Hei, James”, syvä ääni tervehti varjoista.
James säpsähti kauhusta. Sitten hänen hermoraunio mielensä kuitenkin rekisteröi äänen tutuksi, eikä lainkaan vihamieliseksi, vaan päinvastoin jonkun hyvin tutun ja rakkaan ihmisen ääneksi.
Joseph Potter astui varjoista esiin kengänpohjat vasten lattiaa naristen. Hänellä oli yllään kuluneet velhojen pelastusarmeijan vaatteet ja hänen kauluksensa olivat nurinpäin, hänen kasvojaan peittivät parransänki ja mutapaakut ja hän haisi jonkinlaiselta hien ja metsän sekoitukselta. Hänen silmiään ympäröivät niin tummat varjot, ettei hän näyttänyt lainkaan samalta kuin ennen. Silti hän oli siinä, tuttuna ja tavanomaisena, ja ennen kaikkea hän oli siinä elossa ja terveenä. Sanat tuntuivat juuttuvan kiinni Jamesin kurkkuun, epämiehekkäät kyyneleet tunkeutuivat esiin hänen silmäkulmistaan.
  “Kaikki hyvin, James”, isä hymyili ja astui askeleen eteenpäin. “Anteeksi, että kotiintulossa kesti näin pitkään. Olimme lohikäärmeenrokkokaranteenissa. Näyttää siltä, että selvisin sittenkin ilman tartuntaa.”
James pudotti laukkunsa lattialle ja harppasi syleilemään isäänsä tiukasti.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #62 : Maaliskuu 03, 2007, 10:33:56 »
57.osa - Aviomiehen arveluttavat epäilykset
11.5.1979

James oli onnensa kukkuloilla. Kuluneiden pitkien kuukausien aikana hän oli hädin tuskin uskaltanut ajatella isäänsä siinä pelossa, että saattaisi jotenkin ajatuksen voimalla edistää isänsä sairastumista. Hän ei voinut sanoin kuvailla, kuinka helpottunut oikein olikaan saadessaan isänsä kotiin täysissä ruumiin - ja, no , olisi ollut yliarviointia sanoa sielun, mutta kuitenkin - voimissa.
Isänsä paluuta seuraavan päivän aamuna James keräsi Siriuksen mukaansa ja suunnisti Auroriakatemian kahvioon vaihtamaan kuulumisia. Tärkeimmät asiat he olivat keskustelleet jo edellisenä iltana, mutta Potterien maailmassa puhuttavaa oli aina paljon (tosin Lilyn syytösten perusteella James epäili, että olisi puhunut, vaikka mitään sanottavaa ei olisi ollutkaan.)
He tilasivat kahvinsa ja siirtyivät nurkkapöytään odottamaan herra Potteria. Mies saapuikin paikalle muutaman minuutin kuluttua täpötäysi nahkasalkku kainalossaan. Verratessaan isänsä tämänpäiväistä ja edellisiltaista olemusta keskenään James sai huomata, ettei ollut tunnistaa isäänsä. Lika, mutapaakut ja rähjäiset vaatteet olivat poissa, samoin parta. Niiden tilalla oli jälleen se kiireestä kantapäähän asiallinen ja kiireinen mies, jonka James muisti lapsuudestaankin.
Herra Potter viittasi kahvionpitäjää tuomaan itselleen sämpylän ja veti tuolin pöydän alta.
  “Huomenta teillekin, pojat. Miten aurorikoulutus kohtelee teitä tänään?” hän tiedusteli vakavasti löysentäen kaapunsa alla olevaa mustavalkoista solmiota.
James ja Sirius vilkaisivat toisiaan naureskellen. “Kerrassaan loistavasti, herra P”, Sirius sanoi sitten virnistäen.
Varautunut ilme kohosi herra Potterin kasvoille. “Mitä te nyt olette menneet tekemään?” hän voihkaisi.
  “Emme mitään!” James vastasi rehellisesti.
  “Aivan kuin minä teitä uskoisin…”
Sirius ja James katsoivat toisiaan epäuskoisina. He eivät tosiaan olleet tehneet sinä päivänä mitään laittomuuksia, ja jos mentiin pilkunviilaukseen, olivat he olleet viime aikoina varsin kiltisti muutenkin. Kumpikin tiesi, ettei Auroriakatemian opettajilla ollut juuri huumorintajua, eikä yksi kepponen - oli se kuinka hyvä tahansa - ollut erottamiseksi tulemisen arvoista.
  “Isä, ajat muuttuvat”, James sanoi ystävällisesti. “Ja ihmiset kasvavat. Henkisestikin. Jos ei muuten, niin väkipakolla.”
  “Hän tarkoittaa nyt Lilyä”, Sirius lisäsi merkitsevästi.
Herra Potterin ruskeat silmät hymyilivät. “Kuulin että olet itsekin saanut tyttösi takaisin, Sirius. Minun on pakko myöntää, että olen siitä helpottunut. Eihän hän nyt tietenkään täysin virheetön ole, mutta verrattuna niihin romanialaisiin tyttöihisi hän on melkoisen paljon vaarattomampi.”
Sirius voihkaisi, ikään kuin muistutus entisistä seuralaisista olisi sattunut häneen kovastikin. Ja saattoihan asia niin ollakin, James mietti; sikäli kuin hän oli kuullut, Siriuksen romanialaiset tytöt olivat olleet kovastikin... omalaatuisia.
  “No, pojat”, aloitti herra Potter. “Joko olette päättäneet, miten pukeudutte naamiaisiin?”
  “Minä olen”, Sirius ilmoitti suoralta kädeltä. Pirullinen pilkahdus käväisi hänen harmaissa silmissään vain kadotakseen yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin, kun James ja hänen isänsä vaativat saada tietää, mikä Siriuksen asukokonaisuus oikein olisi. Henkilökohtaisesti James oli varma siitä, että Arianna oli tyttöjen epämiellyttävään tapaan manipuloinut Siriuksen jonkin historiallisen rakkausdraaman toiseksi osapuoleksi - tai ainakin hän olisi ollut täysin varma, ellei Sirius olisi näyttänyt niin raivostuttavan omahyväiseltä joka kerta, kun pojan naamiaisasu mainittiin. Siitä saattoi päätellä jo, että kyseinen naamiaisasu oli joko jotakin todella huvittavaa tai todella kammottavaa; Siriuksen tapauksessa ne olivat joka tapauksessa sama asia.
  “Minullakin on jo aavistus”, James sanoi muina miehinä. “Olen tutkinut jästien kirjoja ja löysin jotakin mielenkiintoista. Mutta en kerro vielä mikä.”
  “Entä Lily?”
James pudisti päätään. “Jos kertoisin, se olisi Potterin suvun loppu.”
  “Potterin suvusta puheenollen…” herra Potterin silmiin ilmestyi ilkikurinen pilke. “Joko uusimman Potterin syntymäpäivä on selvinnyt?”
  “ISÄ!” James älähti. Hän tunsi punan hiipivän kaulaansa pitkin ylös kasvoilleen. “Älä viitsi edes puhua tuollaista!”
  “Miksi en?” Joseph Potter hämmästeli yhtä teeskennellyn viattomasti kuin poikansa parhaina päivinään. “Sehän oli täysin järkevä kysymys.”
  “No… niin, mutta minä ja Lily emme mieti sellaisia vielä. Itse asiassa me emme aio miettiä sellaisia lähimmän kymmenen vuoden aikana”, James tarkensi aina vain punaisempana kasvoiltaan. “Me olemme nuoria. Lapset - “
  “ - pilaavat elämän”, Sirius täydensi.
Herra Potter kohotti kulmiaan. “Ja silti minä olen tässä.”
  “Mutta sinulla olikin vain yksi lapsi”, muistutti James.
  “Puolitoista”, hänen isänsä oikaisi.
Nyt oli Siriuksen vuoro punehtua, joskin hän teki sen hämmennyksestä. “Joka tapauksessa”, Sirius sanoi tointuen nopeasti. “Lapset ovat iso haitta. Ne purevatkin. Minä ainakin tein niin.”
James yritti kuvitella pikkuista Siriusta puremassa kaikkea mikä hänen eteensä sattui, ja nauroi nojautuen taaksepäin tuolissaan. Hän tyhjensi kahvikuppinsa muutamalla hätäisellä kulauksella yrittäen miettiä jotakin soveliaampaa puheenaihetta kuin lapset. Onneksi Lily ei ollut mukana, James tuumi helpottuneena. He saattoivat olla monella tapaa aikuisten tasolla, mutta mitä tuli lapsiin... heillä oli vielä paljon oppimista.
Jamesin helpotukseksi vastapäätä istuva Sirius nosti äkkiä päätään ja katsoi ovelle päin kuin olisi nähnyt siellä aaveen. “Mitä Cinnamon oikein tekee täällä? Auroriakatemiassa? Eikö hänen pitäisi olla juoksemassa sen liehulettisen italialaisen perässä?”
  “Olet ajasta jäljessä”, James sanoi kuivasti, mutta kääntyi yhtä kaikki katsomaan ovelle, missä toden totta seisoi Cinnamonin punaposkinen, polviin saakka ulottuvaan siniseen mekkoon pukeutunut hahmo. James rypisti otsaansa nähdessään Cinnamonin viittoilevan hänelle vimmatusti omituinen ilme kasvoillaan.
  “Mitäköhän asiaa hänellä on?”
  “Sinuna ottaisin selvää, Sarvihaara…”
  “Olet oikeassa. Anteeksi, isä”, James lisäsi työntäessään tuoliaan taaksepäin. “Hänellä voi olla ongelmia.”
Herra Potter nyökkäsi pyyhkien suupieliään lautasliinalla. “Totta kai, mene vain.”
James väläytti pöytäseuralleen nopean hymyn ja kiirehti kahvion ovelle Cinnamonin luokse.

James ohjasi vakavannäköisen Cinnamonin Auroriakatemian merkityksettömälle sivukäytävälle ja pysäytti hänet Kädetöntä Aurori-Joeta esittävän patsaan varjoon. Hän olisi valehdellut, jos olisi erehtynyt väittämään, ettei tuntenut minkäänlaista uteliaisuutta Cinnamonin suhteen; siinä patsaan juurella seisoessaan tyttö näytti niin teräskasvoiselta ja päättäväiseltä, että jotakin suurta oli varmasti tapahtunut. Tosin oli aivan eri asia, mikä oli Cinnamonin mittapuulla suurta, James tarkensi mielessään katsellessaan, kuinka varjot liikkuivat vaalean tytön kesämekon helmalla. Ensin häntä ihmetytti, miten Cinnamon oikein tarkeni sellaisissa vaatteissa; sitten hän muisti, että toukokuu oli jo pitkällä. Aika oli toden totta mennyt nopeasti viime aikoina, kuten aina silloin, kun ei ollut juuri murheita.
  “Mitä sinä oikein teet Auroriakatemiassa?” James kysyi palauttaen ajatuksensa takaisin oikeille raiteilleen.
  “Minulla on sinulle kerrottavaa”, Cinnamon hengähti kohtalokkaaseen sävyyn. James tunsi jännittyvänsä siihen paikkaan; hän aavisti jo, että se, mitä Cinnamon ikinä halusikin sanoa ei voinut varsinaisesti olla mitään hyvää. Hän ei silti antanut tunteidensa näkyä, vaan otti kohteliaan uteliaan ilmeen kasvoilleen.
  “Mitä niin?”
Cinnamon puri huultaan ja katsoi toisaalle. “Se koskee Lilyä… ja Alessandroa.”
  “Mitä?” älähti James. Hän tiesi olevansa typerä säikähtäessään lauseyhteyttä sillä tavalla; silti hänen ajatuksensa säntäsivät villiin surmanlaukkaan heti Cinnamonin saatua sanottavansa sanotuksi. Mikään tapa, jolla Lily liittyi Alessandroon ei voinut olla hyvä tai huoleton, siitä James oli varma. Ehkä kaksikko oli joutunut jonkinlaiseen onnettomuuteen. Tai mikä pahempaa, vankilaan toimistaan. Tai ehkä toinen heistä oli kuollut? Siinä tapauksessa sen oli hitto soikoon paras olla Alessandro, James ajatteli puristaen kämmenensä nyrkkiin.
  “Mitä heille on tapahtunut? Ovatko he kunnossa?”
Cinnamon nyökkäsi ironinen hymy huulillaan. “Elämänsä kunnossa”, hän lisäsi niin katkeraan sävyyn, että kylmät väreet lähtivät väkisinkin tanssimaan säkkijärven polkkaa pitkin Jamesin selkänikamia.
  “No? Kerro nyt!” James hoputti. Häntä ärsytti katsella, kuinka merkitsevästi Cinnamon vilkuili seiniä, ikään kuin olisi yrittänyt sanoa jotakin pelkällä katseellaankin - eihän James miehen asemassa sellaisia ymmärtänyt.
Cinnamon huokaisi dramaattisesti. “Minusta tuntuu, että Alessandro yrittää iskeä Lilyä.”
  “MITÄ?” karjaisi James. Hänen äänensä jäi kaikumaan pahaenteisesti hiljaisessa käytävässä edestakaisin kuin sanojen muodon saanut pingispallo. Hän ei kuitenkaan välittänyt; hänen toinen kätensä oli jo sysännyt Cinnamonin vasten seinää ja toinen, vasen, oli pusertunut tytön käsivarren ympärille. “Miksi sinä sellaista kuvittelet? Sinuahan hän jahtaa!”
  “Älä viitsi, me molemmat tiedämme, etten minä kiinnosta häntä hameeseen pukeutunutta taikasauvaa enempää”, kivahti Cinnamon. Ärtymys häivähti tytön sinisissä silmissä. “Minua hän aina vain pompottaa. Mutta jos olisit nähnyt hänet eilen Lilyn seurassa…”
  “Miksi?” James kiirehti kysymään kireästi. “Mitä hän teki? Suutelivatko he?”
  “No… eivät.”
  “Halasivat?”
  “Eivät sitäkään.”
 “Tunnustivat toisilleen kuolemattoman rakkautensa italiaksi?”
  “EIVÄT!”
  “NO MITÄ HE SITTEN TEKIVÄT?” James huusi.
  “James, Alessandro NAUROI!” Cinnamon tiuskaisi ääntään korottaen.
James tuijotti tyttöä ällistyneenä, eikä voinut olla pohtimatta mielessään, oliko Cinnamon kenties seonnut lopullisesti. Mitä sitten, vaikka Alessandro olisikin nauranut? Monet ihmiset nauroivat, eikä se tarkoittanut ihastumista. Olkoonkin, että Alessandro ei ollut varsinaisesti niitä kaikkein hilpeimpiä veikkoja…
  “Älä katso minua tuolla tavalla”, Cinnamon kielsi terävästi. “Et ollut siellä. Et nähnyt sitä. Ei Alessandro naura sillä tavalla ilman hyvää syytä.”
James avasi suunsa vastatakseen, mutta ei saanut siihen tilaisuutta.
  “Minä tiedän mitä näin, James”, Cinnamon sanoi tiukasti. “Uskot sinä sitä tai et. Odota vain, että näet omin silmin.”
  “Cin, ei millään pahalla…” James aloitti haroen samalla väsyneesti toisella kädellään hiuksiaan. “Mutta sinun perustelusi kuulostavat aika heppoisilta. Eivät edes sitä. Enemmänkin vainoharhaiselta. Ja… no, älä nyt loukkaannu, mutta aika mustasukkaisilta.”
Cinnamon tuijotti häntä palavin silmin kuin ei olisi joku halunnut tai pystynyt uskomaan kuulemaansa. Hetken ajan tyttö aukoi suutaan lamaantuneena, sitten hän puristi huulensa tiukasti yhteen ja tempautui irti Jamesin otteesta.
  “Olkoon sitten, mutta minä tiedän mitä näin. Jos minä olisin sinä, kuuntelisin, ja ainakin pitäisin heitä silmällä. Mutta omapahan on asiasi, jos haluat olla niin varma itsestäsi, ettet suostu uskomaan sitä tosiasiaa, että joku muukin voisi olla kiinnostunut sinun rakkaasta vaimostasi.”
  “Cin…” James aloitti huokaisten, mutta tyttö kivahti terävästi:
  “EI! Anna olla!”
Cinnamon silmät leiskuivat kiukusta, kun hän tarttui taas käsilaukkuunsa ja lähti harppomaan kovaa kyytiä poispäin käytävällä, kunnes viimein vaaleansininen leninginhelman heilahdus kulman takana kieli hänen olevan poissa. James jäi seisomaan yksin käytävälle tuntien olonsa ääliömäiseksi ja ilkeäksi samaan aikaan. Totta kyllä, Cinnamonin kuvitelmat olivat olleet kertakaikkisen ääliömäisiä, mutta silti...
  “Hemmetin Alessandro Visardo”, James manasi palatessaan takaisin ruokalaan.

***

Myöhemmin samana iltapäivänä James tapasi Lilyn Matami Malkinin kaupassa Viistokujalla. Heidän oli tarkoitus noutaa naamiaispukunsa Auroriakatemian kevättanssiasia varten. James ei suhtautunut tehtävään kovin suurella innolla; Cinnamonin kanssa käyty keskustelu painoi edelleen hänen mieltään, minkä lisäksi hänellä oli huonoja muistoja matami Malkinin kaupasta - lähinnä Admireen liittyviä sellaisia. Harhaillessaan pitkin Malkinin kaapuvarastoja James ei voinut olla muistelematta, kuinka Admire oli liihotellut ympäri kauppaa läpeensä vaaleanpunaisissaan palvelemassa asiakkaita, jotka eivät olleet edes halunneet tulla palvelluiksi. Siitäkin oli jo kauan; kukaan heistä enää juuri puhunut Admiresta, vaikka Peteristä saattoikin nähdä pojan yhä kaipaavan Admirea omalla tavallaan.
  “Löytyi!” Lily hihkaisi läheisen vaaterekin luota. James havahtui takaisin tosimaailmaan ja kääntyi ympäri odottava hymy huulillaan vain nähdäkseen punatukkaisen nuoren vaimonsa seisovan vaatehyllyjen vierellä edessään itseleijuvassa henkarissa roikkuva puku: musta 1700-luvun hovien leveähelmainen mekko, leveälierinen, tyylitelty suippohattu sekä pitkävartiset, nyöritettävät tanssikengät. Pukuun kuului myös mustilla linnunsulilla koristettu perhosensiipienmallinen naamio.
  “Mikä tuo on?” James ähkäisi yritettyään turhaan paikantaa asukokonaisuutta mihinkään tuntemaansa kuuluisaan noitaan - hyvään tai pahaan. “Kuka sinun hahmosi on?”
  “Aurora Dalloway”, Lily vastasi muina noitina. “Hän oli kuuluisa nainen Velhojen Vakoiluverkostossa joskus 1700-luvun alkupuolella. Kuvittele, hän vietti koko elämänsä yrittäen löytää lapsuudenrakkauttaan, ja kuoli Tylypahkan kapinassa juuri löydettyään tämän!”
Milloin Tylypahkassa muka oli ollut kapina, James ihmetteli mielessään. Hän olisi saattanut kysyä asiaa Lilyltä, ellei olisi tiennyt niin sataprosenttisen varmasti, millainen reaktio siitä seuraisi - paheksuva otsanrypistys, syvä huokaus ja toteamus, että Jamesin oli jo korkea aika lukea Tylypahkan historiikki.
  “No?” Lily hoputti innokkaasti. “Mitä pidät puvustani?”
  “Se on…” James vaikeni, mietti hetken ja aloitti uudelleen. “Se on... hieno.”
Hymy hiipui Lilyn huulilta. “Et taida pitää siitä.”
  “Ei se siitä johdu”, James kiirehti vakuuttamaan itseään kiroten. Miten hän muka voisi sanoa Lilylle totuuden - sen, että tytön puku ärsytti häntä, koska se toi hänen mieleensä Alessandro Visardon ja ne typerät asiat, joita Cinnamon oli niin itsepintaisesti väittänyt? Tuskin sentään. Hän yritti uudemman kerran. “En vain tiennyt, että suhtauduit Vakoiluverkostoon niin innokkaasti. Sinähän sanoit aina, että se on sinulle pelkkä työpaikka.”
  “No, nyt se on minulle paljon enemmän”, Lily vastasi silmiään räpäyttäen. “Me teemme tärkeää työtä siellä. VVV on minulle kuin... kuin Auroriakatemia sinulle. Siksi minä haluan pukeutua VVV:n pukuun.”
James pinnisteli hymyn huulilleen. “No, olen varma, että sopii sinulle hyvin”, hän vastasi diplomaattisesti ja kääntyi etsimään omaa - huomattavasti lyhyemmän historian omaavaa - pukuaan. Hänen suuhunsa oli kihonnut paha maku. Vai halusi Lily vielä pukeutua Velhojen Vakoiluverkoston edustajaksi, ikään kuin ei olisi ollut tarpeeksi, että tyttö oli sitä vapaa-ajallaankin? James yritti estää itseään hermostumasta. Kyllähän hän tiesi, ettei Lily ollut ihastunut Alessandro Visardoon. Lily ei ollut niitä tyttöjä, jotka pelasivat pelejään aviomiestensä selkien takana. Jos Lily olisi ollut ihastunut Alessandroon, hän ei olisi edes mennyt naimisiin Jamesin kanssa… eihän?
  “Äh, sinä olet typerä”, James älähti itselleen. “Typerä ja naurettava… ja... ja... Cinnamon!”
  “Oletko sinä nainen?” matami Malkin - sinä iltapäivänä kiireestä kantapäähän oransseihin kaapuihin ja asusteisiin pukeutunut nainen - tiukkasi terävästi jostakin Jamesin selän takaa. James käännähti ympäri ja hymyili epävarmasti matami Malkinille.
  “En ole, matami”, hän vastasi kohteliaasti ikään kuin olisi vieläkin ollut pelkkä pahainen koulupoika. Hän ja muut Kelmit olivat ehkä kukkoilleet enemmistölle maailman auktoriteeteista, mutta matami Malkin ei ollut ikinä kuulunut heihin - todennäköisesti lähinnä siksi, että miehinä Kelmit eivät luonnollisestikaan osanneet itse valmistaa edes puolikasta villasukkaa.
  “No hyvä. Nousehan nyt tuohon jakkaralle, niin minä otan sinusta vähän mittoja. Viittasi on rähjäinen”, matami sanoi topakasti osoittaen Jamesin mustaa huppuviittaa, jonka helma oli kokonaan kuran ja hiekanjyvien peitossa.
James vastusteli. “Tuoltahan viittani näyttää joka kerta, ennen kuin pesen sen - “
  “Sinäkö muka pesisit vaatteesi!” tuhahti matami Malkin. “Älähän nyt huijaa! No niin, nouse kipin kapin tuohon jakkaralle ja minä mittaan sinulle uuden viitan!”
James kääntyi luomaan apua-anovan katseen syrjässä seisovaan Lilyyn. Tyttö ei kuitenkaan aikonut nähtävästi tehdä mitään hänen hyväkseen, vaan ainoastaan hymyili vahingoniloinen pilke smaragdinvihreissä silmissään. Hänen huulensa muotoilivat sanat: “siitäs sait.” James näytti vaimolleen kieltä.
  “Käyttäydyhän nyt kuin aikuinen, Jamesie”, Lily kiusoitteli asettaessaan oman pukunsa vaatehyllyn päälle. “Menen ulos odottamaan sinua. Älä unohda maksaa vaatteitani.”
James oli aikeissa vastustaa ja muistuttaa Lilyä siitä, ettei kenenkään ollut turvallista vaellella yksin tällaisina aikoina. Hän tiesi sen kuitenkin olevan turhaa. Lily ei ollut mikään pikkutyttö, eikä missään tapauksessa hänen ohjailtavissaan; työskenneltyään melkein vuoden verran Velhojen Vakoiluverkoston piireissä tyttö osasi varmasti pitää huolen itsestään, vaikka ajatus ei sinänsä Jamesia miellyttänytkään. Alistuneesti huokaisten James kiipesi jakkaralle ja ojensi käsivartensa matami Malkinin mitattavaksi.

Itsenäisen elämän parissa vietetty vuosi oli mitä ilmeisimmin alkanut aiheuttaa tietynlaista eroosiota Jamesin pään sisällä, sillä seisoessaan kaupan keskellä matami Malkinin uhrina hän sai huomata unohtaneensa autuaasti, miten raivostuttavaa olikaan olla jonkun aikuisen komenneltavana. Mitattuaan hänelle uuden viitan matami Malkin tuli siihen tulokseen, että myös hänen kaapunsa olivat jo päätyneet elämään parasta ennen-päiväyksensä ulkopuolella ja halusi uusia nekin. James tiesi, että olisi aivan hyvin voinut kieltää matamia periaatteella “asiakas on aina oikeassa”, mutta totuuden nimessä hän ei löytänyt siihen tarpeeksi rohkeutta. Ja olihan hänellä rahaa maksaa kaapunsa, hän ajatteli katsellessaan matami Malkinin tummaa polkkatukkaa ja päälakea, joka paljastui naisen kumarrellessa hänen vyötärönsä tiimoilla.
James vilkaisi kärsimättömänä ulos ikkunasta. Lily seisoi kaupan ulkopuolella vihreässä viitassaan, huppu pään ylitse vedettynä niin, että ainoastaan muutamat punaiset hiussuortuvat paljastivat Jamesille tytön henkilöllisyyden. Lily oli mitä ilmeisimmin pujottanut kätensä taskuihin ja keikkui kantapäillään edestakaisin samalla kun keskusteli jonkun kanssa. James siristi silmiään toivoen, että hänellä olisi yhä ollut silmälasinsa. Matami Malkin oli varastanut ne sovitustoimien yhteydessä väittäen, että se olisi hänen silmälasiensa parhaaksi - ja saattoihan se olla tottakin; Malkinin lumoamat kankaat kiskoivat itseään Jamesin pään ylitse välillä turhankin rajuin ottein - mutta hänen silmiensä parhaaksi se ei missään tapauksessa ollut. Hän nojautui eteenpäin kaupan vaatekointuoksuisessa valossa yrittäen nähdä paremmin.
  “Älä heilu!” matami Malkin komensi läimäyttäen häntä takaraivoon.
  “Luulin, että asiakkaiden pahoinpiteleminen on kiellettyä”, James mutisi, mutta tyytyi joka tapauksessa seisomaan aloillaan jakkaralla. Silti hän ei malttanut olla siristelemättä silmiään Lilyn puhekumppanin suuntaan. Miehen kasvoja hän ei erottanut, mutta jotakin tuttua tässä oli siitä huolimatta - pituus ja tumma tukka nyt ainakin. Tumma, pitkä tukka. James tunsi kivun vihlovan leukaperiään. Alessandro.
Hän yritti turhaan hillitä itseään. Hänen järkensä sanoi hänelle, ettei hänen kannattanut tehdä mitään. Alessandro oli Lilyn työpari ja kaksikolla oli täysi oikeus keskustella keskenään niin Vakoiluverkostossa kuin kadullakin. Itse asiassa oli jopa Jamesin kannalta parempi, että he keskustelivat kadulla, koska silloin hän pystyi pitämään kaksikkoa omasilmämunaisesti silmällä, kun taas Vakoiluverkostossa ei ollut ketään valvomassa heitä. Äh, James puuskahti mielessään tajuttuaan ajatuksen epärohkaisevuuden. Oli paras ajatella jotakin muuta. Se oli kuitenkin kovin vaikeaa, kun kaupan ulkopuolella seisoi Lily, Lily ja Cinnamonin-mukaan-minä-olen-ihastunut-Lilyyn-Alessandro Visardo. Jamesin nyrkkejä kihelmöi.
  “Kestääkö tässä sovituksessa vielä kauan?” hän kysyi tuskastuneena matami Malkinilta, joka oli kyyristynyt mittamaan hänen kaapunsa helmaa.
  “Ä’ähän va’ita, poika”, matami tuiskahti vakallinen nuppineuloja huultensa raossa. “Tä’ä o’ tai’etta.”
  “Ota ne nuppineulat pois suustasi, niin puhuminenkin sujuu paremmin“, neuvoi James. Hänen sanoillaan ei ollut mitään vaikutusta; matami jatkoi mittauksiaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. James vilkuili epätoivoisena vuoroin Malkinia, vuoroin kaupan ulkopuolella seisovaa kaksikkoa, joka nyt mitä ilmeisimmin nauroi jollekin keskenään; sen saattoi nähdä tavasta, jolla Lilyn pää kallistui sivulle ja hoikka vartalo tärisi jonkin tuntemattoman voiman ansiosta. Epätoivottu epäilys kalvoi Jamesin sydäntä kuin omenaparatiisiin tiensä löytänyt mato.
  “Minun täytyy mennä!” James huudahti hypähtäen alas jakkaralta vaatekaupanpitäjättären valituksista välittämättä. Hän repi kiireesti ylimääräiset kaavut yltään ja paiskasi ne lattialle. “Anteeksi, minulle ilmeni muita menoja. Tässä on naamiaisasustani… ja uudesta viitastani… ja tuo on Lilyn puvusta.”
James kaivoi kuumeisesti rahapussiaan heittäen pienen kasan kaljuunoita kaupan lattialle. Sitten hän sieppasi heidän vaatteensa hyllyn päältä ja säntäsi ulos kaupasta kuin pienimuotoinen pyörremyrsky olisi ollut hänen kannoillaan. Hän jarrutti äkkinäisesti ehdittyään Lilyn ja Alessandron luokse.
  “James!” Lily sanoi yllättyneenä. “Onko kaikki hyvin? Näytät… oudolta.”
  “Kaikki hyvin”, James vakuutti tunkiessaan silmälaseja takaisin päähänsä. Niin tehtyään hän kääntyi mulkaisemaan Alessandroa mahdollisimman huomaamattomasti.
Lily rypisti otsaansa. “Oletko nyt varma? Miksi matami sitten ryömii keräämässä jotakin lattialta?”
  “Hän levitti kangaspakkansa lattialle”, James valehteli vakuuttavasti. Hän vilkaisi merkitsevästi Alessandroa. “Entä onko itselläsi kaikki hyvin? Ainakin olet nähtävästi löytänyt tämän ylimittaisen aisaparisi”, James lisäsi mitellen kapinallisesti Alessandron hänen kymmenisen senttiä omaansa pidempää olemusta.
Alessandro hymyili tavalla, joka ei missään nimessä voinut olla aito. “Minulla oli asiaa Lilylle. Siksi tulin etsimään häntä.”
  “Ja löysit hänet näin helposti?” James kohotti kulmiaan. “Et kai sinä vain varjosta häntä?”
  “James, hän on vakooja”, Lily sanoi kärsivään sävyyn. “Totta kai hän tietää missä minä olen.”
  “Sepäs mukavaa…” James sanoi antaen sarkasmin hiipiä reunustamaan häntä.
Lily katsoi häntä kuin olisi katsellut muukalaista. James aavisti kyllä syynkin tytön tuijotukseen. Siitä oli jo kauan kun hän oli viimeksi tehnyt itsestään narrin Lilyn edessä - tai Lilyn vuoksi, sen puoleen. Vaikka olisihan Lilyn pitänyt tietää, etteivät hirvet päässeet noin vain eroon kärpäsistään.
  “No, mitä sinulle kuuluu, James?” Alessandro kysyi hymyillen alentuvasti - kirjaimellisesti, sillä katsoessaan Jamesia hän joutui madaltamaan katsettaan. Jamesia ärsytti.
  “Minulle kuuluu oikein hyvää. Entäpä itsellesi? Oliko sinulla hauskaa Italiassa?”
  “Todella”, Alessandro vastasi hyisesti.
Lily astui miehensä varpaille, ja James tiesi kyllä syyn siihenkin. Lily oli jo kauan sitten teroittanut hänelle, että Alessandron Italianelämä - hänen pikkusiskonsa ja äitinsä mukaanlukien - olivat puheenaiheista se kaikkein kielletyin. Tähän saakka hän olikin noudattanut kiltisti Lilyn toivetta, mutta nyt hän tunsi ohjasten alkavan höllentyä vaimonsa otteessa.
  “Alessandro, oliko sinulla vielä jotakin sanottavaa minulle?” Lily tiedusteli ystävällisesti kääntyen poninhäntäpäisen typeryksen puoleen. Jamesia jurppi hetki hetkeltä enemmän kun hän näki, kuinka lämpö palasi takaisin ruskettuneen miehen kasvoille.
  “Koska ellei sinulla ole, minun ja Jamesin täytyy mennä“, Lily jatkoi sulavasti. “Meillä on vielä paljon tekemistä tänä iltana.”
Alessandro nyökkäsi armeliaasti. “Menkää vain. Jatketaan puhumista sitten kun tulet taas VVV:hen… sinähän tiedät, että tämä on ratkaisevaa, vai mitä? Tämä voi viedä vakoojanurasi kumpaan suuntaan tahansa. Tai hautaan, tietenkin”, mies lisäsi paljonpuhuvasti.
James puristi kätensä Lilyn käsivarren ympärille. “Mitä te oikein puhuitte?”
  “Emme mitään”, Lily valehteli. “Alessandro vain haluaa pelotella sinua.”
  “Ai niinkö?” James käänsi katseensa italialaisvakoojan puoleen. Mies vastasi hänen tuijotukseensa silmääkään räväyttämättä. “Sepä miellyttävää. Kunhan tiedät, ettei minua voi pelotella.”
Sen sanottuaan hän kietoi vapaan käsivartensa Lilyn ympärille, ojensi tytölle tämän puvun ja lähti taluttamaan tätä poispäin taakseen katsomatta. Siitä huolimatta hän saattoi tuntea Alessandron kiinteän tuijotuksen heidän selässään, kunnes he viimein saavuttivat tavanomaisen ilmiintymispisteensä - Vuotavan Noidankattilan ja Apoteekin nurkkauksen - ja kaikkoontuivat kotiin Talvahallankujalle.
  “Mikä tuo äskeinen esitys oikein oli, James?” Lily tivasi ärtyneesti, kun he olivat taas turvallisesti kotikerrostalossaan ja James sohi kuumeisesti avainta lukkoon.
James ei kääntynyt katsomaan vaimoaan. “Ei mitään, Lily-kulta, ei yhtään mitään. Unohdetaan vain koko juttu ja mennään sisälle, sopiiko?”
Hän sai vastaansa vain pettyneen hiljaisuuden, jota oli vaikeaa tulkita myöntymisen merkiksi.

***

Lily ei ymmärtänyt, mikä hänen aviomiestään tätä näkyä vaivasi. Aina toukokuun yhdennestätoista päivästä lähtien James oli käyttäytynyt kuin henkinen pyöveli aina kun kukaan - varsinkin Lily - uskaltautui lausumaan ääneen Alessandro Visardon nimen. Hän näytti ärtyneeltä aina kun Lily ilmoitti menevänsä töihin, ja iltapäiväsin mies pyyteli aina anteeksi aamuista pahantuulisuuttaan, ikään kuin James olisi päivän mittaan ajatellut sitä mitä nyt ikinä ajattelikin, ja tullut sitten toisiin ajatuksiin. Lilystä vaikutti usein siltä kuin James olisi käynyt jonkinlaista taistelua itsensä kanssa ja hävinnyt sen joka aamu kerran toisensa jälkeen. Mutta miten Alessandro muka voisi liittyä tuohon taisteluun?
  “En vain ymmärrä enää Jamesia”, Lily valitti istuessaan keittiönpöytänsä ääressä yhdessä Remuksen, Tinkan, Cinnamonin ja Peterin kanssa. Jamesin lähdettyä Kolmeen Luudanvarteen yhdessä Siriuksen ja Ariannan kanssa Lily oli päättänyt käyttää tilaisuutta hyväkseen ja pyytää neuvoa ystäviltään, jotka kaikesta huolimatta näkivät tilanteen laajemmin ja objektiivisemmin kuin hän itse, ja osaisivat kenties jopa tarjota neuvoja. Juuri neuvojen tarpeessa Lily sillä hetkellä oli. Hänestä tuntui kuin hänen avioliittonsa olisi alkanut rakoilla ensimmäistä kertaa, eikä tunne ollut missään nimessä mikään auvoinen kokemus.
  “Tuntuu kuin hän olisi äkkiä tullut allergiseksi Alessandrolle”, Lily jatkoi hämmentäen lusikkaa teemukissaan. “Onko hän sanonut teille mitään asiasta?”
Toiset pudistivat päätään.
  “Me emme ole puhuneet sellaisista asioista”, Peter sanoi pahoittelevaan sävyyn. “Näin hänet kyllä eilen Hienoissa Huispausvarusteissa, mutta me puhuimme lähinnä Admiresta.”
  “Admiresta?” Tinka kyseenalaisti nenäänsä nyrpistäen. “Voi sääli.”
  “Tinka”, Remus sanoi varoittavaan sävyyn. “Admire oli meidän ystävämme.”
  “Teillä on omituinen maku ystävien suhteen. Admire ja Arianna. Samanlaisia molemmat.”
  “Totta kai meillä on omituinen maku ystävien suhteen“, Cinnamon kimpaantui. “Istuthan sinäkin siinä!”
  “Hei, pysytään asiassa”, rukoili Lily. “Peter, oletko kuullut Admiresta mitään uutta?”
Peter pudisti päätään ilmeinen murheellisena. “En kyllä tiedä, haluanko edes. Mennyttä elämäähän se on. Siitä on monta kuukautta ja niin poispäin... eikä hän kaikesta päätellen edes rakastanut minua. Hemmetti, minä en edes tiennyt, kuka hän oli!” Peter läimäytti turhautuneena kädellään pöytää. Repivä ääni leikkasi poikki keittiön kiehuvan veden pulinan ja teelusikoiden kilinän vasten posliinia. “Siksi ehkä haluaisinkin puhua hänen kanssaan. Oikein todella puhua... selvittää, mitä hän ajatteli sen vaaleanpunaisen kuorensa takana. Mutta tämä kaikki tietenkin kuulostaa kammottavan säälittävältä teidän korvissanne, vai mitä?” hän päätti vinosti hymyillen.
Lily pudisti päätään. “Ymmärrettäväähän se on. Te seurustelitte kauan.”
  “Tosirakkautta ei voi mitata ajassa!” julisti Cinnamon. “Se vain on.”
Remus käänsi tutkivan katseensa tyttöön. “Alessandroako sinä nyt ajattelet?” hän kysyi aavistuksen verran pisteliäästi, ikään kuin hänen ja Cinnamonin välillä olisi ollut oikea kitkan verkosto, josta Lily ei ollut aiemmin tiennytkään.
Cinnamon ravisti hiuksiaan huulet tiukkana viivana. “Ehkä minä puhuinkin sinusta.”
Varautunut ilme syttyi Remuksen siniharmaisiin silmiin. “Cin - “
  “Sinusta ja Tinkasta”, Cinnamon jatkoi vahingoniloisesti. “Enhän minä sinua enää kelpuuttaisi.”
  “Nyt riittää!” Lily huudahti ponkaisten jaloilleen niin nopeasti, että hänen tuolinsa oli vähällä kaatua. “EI tästä ole mitään hyötyä. Peter, etsi Admire käsiisi ja puhu hänelle! Cinnamon - Remus - selvittäkää asianne! Ellette pahastu, minä lähden miettimään omaa ongelmaani jonnekin, missä - “
  “Lily, odota”, Remus keskeytti kiireesti. “Anteeksi, unohdimme kokonaan sinun asiasi. Alessandroahan sinä mietit?”
  “No, mietin”, Lily aloitti marttyyrin sävy äänessään. “Mutta ei se mitään, kyllä minä pystyn - “
  “Anteeksi”, toisti Remus. “Me kuuntelemme sinua nyt. Me haluamme auttaa, ihan totta. Emmekö haluakin, kaverit?”
Hän kääntyi katsomaan toisia silmissään ilme, joka kieli, että jokainen hänen sanojaan vastustava löytäisi itsensä pian roskapöntöstä jalat taivasta kohti sojottaen. Kaikesta huolimatta tilanne alkoi väkisinkin naurattaa Lilyä. Remus komenteli heitä hyvin harvoin, mutta niin tehdessään hän oli monella tapaa huvittava näky.
  “Hyvä on”, Lily huoahti ja istui takaisin tuolilleen. “Auttakaa sitten. Mitä Jamesilla voisi olla Alessandroa vastaan?”

***

  “Ai mitäkö minulla on Alessandroa vastaan?” James naurahti katkerasti ja tyhjensi uuden pullon kermakaljaa. “Hän on ihastunut minun vaimooni, sitä!”
Pöydän toisella puolella istuvat Sirius ja Arianna katsahtivat toisiinsa epäuskoisesti, mutta pitivät suunsa yhtä kaikki kiinni ja keskittyivät omiin juomiinsa. Kolme Luudanvartta oli tyhjentynyt suurimmaksi osaksi jo aikaa sitten; tiskin takana istuva matami Rosmerta nuokkui tavalla, joka kieli, ettei hän pysyisi valveilla enää pitkään. Tavallisesti James olisi ymmärtänyt vihjeen hyvinkin vähästä ja päästänyt matami Rosmertan nukkumaan lähtemällä kotiinsa, mutta sinä iltana hän oli juuri himpun verran liian humalassa tehdäkseen niin. Pöydällä hänen edessään komeili iso keko kermakaljapulloja, jotka kertoivat varsin omalaatuista tarinaa hänen seniltaisesta harrastuksestaan. Sirius ja Arianna olivat hekin juoneet, joskin hyvin hillitysti; kumpikin oli vielä selvin päin ja sääli hiljaa mielessään sekä uneliasta matami Rosmertaa että James Potteria, jota odottaisi seuraavana aamuna mitä pahimmanlaatuinen krapula. Sirius ei voinut kuin pohtia, miten James siitä selviäisi. Auroriakatemian kevättanssiaiset olisivat jo seuraavana iltana, ja vaikka James olisikin selvinnyt krapulastaan helpolla, ei Lilystä selvittäisi samalla tavalla.
  “Sarvihaara, ehkä sinä olet nyt vähän vainoharhainen”, Sirius ehdotti järkevästi. “Ei Alessandro Lilystä kiinnostuisi. Alessandron kaltaisia miehiä kiinnostavat vain maksulliset naiset ja minihameet. Lily ei sovi kumpaankaan kategoriaan.”
  “Kiitos kun muistutit”, James jupisi juopuneesti pyyhkiessään suupieliään moneen kertaan rypistettyyn lautasliinaan. “Mutta se mies on kiero.”
  “James, tuo päähänpinttymä on typerä”, Arianna hermostui. “En edes tajua, mistä olisit voinut saada sen. Kaikkihan me tiedämme, ettei Alessandro ole kiinnostunut Lilystä sillä tavalla!”
  “Cinnamonsanoimuuta.”
  “Mitä?”
  “Cinnamon - “ James haukotteli. “Hän sssanoi nähneenshä - Visshardo nauroi -”
Arianna ja Sirius loivat epätoivoiset katseet toisiinsa. “Ystäväsi on seonnut”, Arianna huokaisi.
Sirius nyökkäsi kireästi. “Siltä alkaa näyttää…”
  “Helppohan… teidän... on sshiinä puhua. Pitelette kuitenkin toisshianne käshistä kiinni pöydän alla“, James sammalsi syyttävästi.
  “Sirius”, Arianna aneli. “Vie hänet nukkumaan!”
  “Minä luulin, että minun piti viedä SINUT nukkumaan!”
Arianna hymähti kyllästyneenä. “Syytä Jamesia. Tai itseäsi. Mitäpä annoit hänen kumota niin monta pulloa kermakaljaa tänä iltana.”
  “En minä tiennyt, että hän pystyisi hankkiutumaan humalaan tuolla tavaralla!” Sirius protestoi loukkaantuneena. “Hyvä on, hän teki niin ehkä viidennellä luokalla… mutta usko pois, hänen viinapäänsä oli silloin lievästi sanottuna nykyistä kehnompi... olemme jo aikaa sitten siirtyneet rajumpaan tavaraan!”
  “Ehkä hänen humalansa onkin henkistä“, Arianna arveli silmäillessään pöytää vasten nuokkuvaa Jamesia. Kyyneleet virtasivat pojan ruskeista nappisilmistä.
Sirius pärskähti. “Tuossa ei ole minun nähdäkseni mitään henkevää!”
  “Sshinä shenkin kirottu Visshardo”, James manasi itsekseen.
  “Vieläköhän hän on tajuissaan?”
Arianna pujotti huispauksessa koulitun käsivartensa Jamesin yliruumiin ympärille ja veti poikaa taaksepäin niin, että tämä retkotti hervottomana vasten tuolin selkänojaa. Tyttö kumartui lähemmäs Jamesia, mutta vetäytyi varsin nopeasti taaksepäin nenäänsä pidellen.
  “Hänen henkensä haisee pahemmin kuin sen Killan Fletcherin ikinä!”
  “Mutta ainakin hän näyttää olevan taju kankaalla”, Sirius totesi yrittäen nähdä jotakin positiivista tilanteessa. “Viedään hänet kotiin selvittämään päätään... hän saa kyllä kuulla tästä vielä monta kertaa… no niin, muru, autahan minua nostamaan hänet.”
Arianna kohotti pilkallisesti kulmiaan kompuroidessaan jaloilleen. “Älä vain väitä, ettet jaksa kanniskella häntä!”
  “Arianna”, Sirius sanoi syvästi loukattu sävy äänessään. “Ellet ole huomannut, hän painaa melkoisen monta kiloa enemmän kuin sinä. No niin, auta nyt!”
Tottelevaisen tyttöystävän tavoin Arianna auttoi Siriusta heivaamaan nyt itsekseen kuorsaavan, tajuttoman Jamesin selkäänsä. Tyttö tuki kaksikon Kolmen Luudanvarren tulisijan luokse ja siirtyi sitten pubin tiskille läpsyttelemään matami Rosmertaa valveille maksaakseen heidän onnettoman Romeonsa aikaansaaman pullokokoelman.

Talvahallankujalla oli hiljaista ja pimeää, kun Arianna ja Sirius raahasivat Jamesin sisälle asunnon ovesta. Makuuhuoneen oven alta paistava himmeä valo paljasti Lilyn olevan yhä valveilla, mutta kumpikaan heistä ei ollut tarpeeksi rohkea mennäkseen herättelemään tyttöä. Sen sijaan Sirius horjahteli mahdollisimman hiljaa sisälle olohuoneeseen ja pudotti Jamesin sohvalle vaimean pössähdyksen kera.
  “Olkoon siinä nyt, mokomakin metsän kuningas... juoppojen kuningas hän on, jos minulta kysytään“, Sirius valitti asetellessaan peittoa Jamesin ylle.
Arianna hymyili tutkimatonta hymyään hämärässä; häneen Siriuksen esitys ei tehnyt mitään vaikutusta. Hän tiesi, että näennäisestä pahantuulisuudestaan huolimatta Sirius ei todellisuudessa pistänyt kovinkaan paljon pahakseen sitä, että joutui tukemaan ystäväänsä - olisihan James tehnyt saman hänelle.
  “Luuletko, että hän pärjää nyt?” Arianna suhahti huolekkaasti.
Sirius silmäili sohvalla retkottavaa poikaa. “Eiköhän… ja onhan hänellä Lily täällä, jos hänelle tulee ongelmia.”
Arianna huokaisi. “Tässä on siis juhlien loppu.”
  “Juhlien loppu hänen osaltaan”, Sirius oikaisi silmää iskien, asteli hänen luokseen ja kietoi käsivartensa hänen vyötärölleen. “Mennään meille, Remus on joka tapauksessa tekemässä sudenmyrkkyjuomaa Tinkan kanssa... vaikka jos minulta kysytään, he saisivat kehittää reseptiä Tinkanmyrkkyjuomalle.”
  “Sinä olet julma“, Arianna hymyili ja pukkasi poikaa kyynärpäällä rintakehään. “Auts!”
  “Voi parkaa. Ei kai sattunut pahasti? Pitääkö minun ihan puhaltaa?”
Arianna nauroi. “Mennään nyt, ennen kuin Lily tulee häätämään meidät luudanvarren kanssa!”

***

Toukokuun viimeinen päivä valkeni kirkkaana kuin auringossa välkehtivä veitsenterä. Lily heräsi jo varhain ärtymyksen ja jännityksen sekainen tunne sisällään. Päivä olisi paitsi Auroriakatemian naamiaistanssipäivä, myös päivä, jolloin hänen täytyisi tavalla tai toisella selvittää asiansa James Potterin kanssa. Hän oli väsynyt siihen kyräilyyn ja nuorallatanssiin, jota tätä nykyä harrastettiin siinä talossa, jota hän oli jo kauan tottunut ajattelemaan turvapaikkanaan.
Lily kävi suihkussa ja puki työvaatteet päälleen. Astuessaan olohuoneeseen hän näki Jamesin olevan jo valveilla, joskaan ei kovin hyväkuntoisena. Poika istui sohvan reunalla ämpäri käsissään ja pää käsien välissä, huojuen hiljaa paikallaan kuin humalainen, joskin samalla näytti lähinnä siltä, että hän oksensi juuri humalaansa pois. Suuttumus palasi takaisin Lilyn mieleen kuin korvien väliin lukittu herhiläinen. Eli James oli siis juonut edellisenä iltana? Sen sijaan, että olisi tullut kotiin ja yrittänyt puhua hänelle?
  “Toivottavasti sinulla on oikein paha olo”, Lily virkkoi ääneen kitkerästi.
James kääntyi hitaasti ja katsoi häntä turvonnein, verestävin silmin. “Ai, sinä.”
  “Kuka muukaan?” Lily antoi ankaran ilmeen liukua kasvoilleen. “Missä sinä oikein vietitkään viime yön?”
  “Älä viitsi, Lily!” James valitti. “Minä en ole niin typerä!”
  “Aika typerykseltä sinä minun mielestäni näytät”, Lily mutisi. Jo puhuessaan hän kuitenkin tunsi suuttumuksensa alkavan hälvetä. Mitä siitä, jos James olikin tullut kotiin humalassa? Kyseessähän oli kokonaan pojan oma viha, eikä sillä ollut mitään tekemistä Lilyn kanssa. Ja mitä tuli heidän aiempiin erimielisyyksiinsä -
  “Vieläkö me tappelemme Alessandron takia?” Lily kysyi varautuneesti.
James näytti pahoinvoivalta. “En jaksa ajatella sitä.”
  “Tulkitsen tuon myöntymykseksi. Rauha?”
  “Rauha.”
Lily hymyili leveästi, pörrötti Jamesin tukkaa ja siirtyi keittiöön taikomaan heille aamiaista.

***

Arianna käänteli päätään puolelta toiselle peilin edessä ja hämmästeli tapaa, jolla valo lankesi hänen värimuutoksen kokeneille hiuksilleen. Hän tunsi olonsa omituiseksi. Ei sillä, etteikö hän olisi ennenkin vaihtanut hiustyyliä - tämä nimenomainen tyyli vain sai hänet tuntemaan olonsa monella tapaa niin kummalliseksi; lähinnä siksi, että se toi hänen mieleensä muistoja. Paljon muistoja. Hän sulki silmänsä ja kiepautti yhden räikeänvärisen hiussuortuvan sormiensa ympärille. Se tuntui sileältä hänen otteessaan, ja miten paljon muistikuvia se oikein kutsuikaan hänen mieleensä! Yhtä hyvin Arianna olisi voinut kävellä keskelle valokuva-albumia. Sinä iltana hän kuitenkin oli itse oma albuminsa, ja myös toisten muistojen lähde. Hän suoristi vanhoista farkuista kursitun hameensa helmaa ja hetkautti päätään.
Oveen koputettiin. “Ria? Oletko valmis?”
  “Melkein.”
Cinnamon ilmestyi oviaukkoon ja hengähti yllättyneenä sisäistäessään ystävänsä muuttuneen olemuksen. “Sinä olet… sinä olet kuin ilmetty HÄN!”
Arianna hymyili leveästi ja teki parhaansa poseeratakseen kuin malli, mutta epäonnistui surkeasti. “Enkös vain olekin?”
  “Ainakin asenne on kohdallaan”, hymähti Cinnamon. “Noudattaako Siriuskin kaavaa?”
Ariannan siniset silmät laajenivat. “No mutta totta kai! Minun otteessani viimeiseen hengenvetoon asti, kyllä kai sinä sen muistat?”
  “Minäkin melkein toivon, että pääsisin mukaan juhliin“, Cinnamon huokaisi. “Haluaisin niin nähdä muiden ilmeet. He joko ihastuvat kuollakseen teidän nerokkuuteenne…”
  “…tai kivittävät meidät kuoliaaksi pilkkaamisesta syytettynä”, Arianna lopetti ja nappasi metsänvihreän liemen pöydältä. “Inhottavaa. Tämä asu saattaa olla hauska, mutta tämä silmien värin muokkaamiseen tarkoitettu liemi…”
  “Ei se voi pielessä olla. Tinkahan sen on tehnyt.”
Arianna kumosi epäilyttävän liemen kurkkuunsa ja irvisti sulkiessaan silmänsä. “Siksihän minua pelottaakin”, hän sanoi.

***

Lily kiristi kenkiensä nyörit ja asteli keittiöön korot vasten puulattiaa kopisten. Hän pyörähti ympäri kenkiensä varassa ja ihasteli tapaa, jolla hänen vanhanaikaisensa pukunsa helma leijui hänen ympärillään kuin mustat siivet. Hänen hymynsä levisi korvasta korvaan, kun hän kohtasi keittiön ikkunan ääressä seisovan Jamesin katseen. Lily mitteli Jamesin asua katseellaan päästä varpaisiin.
  “Ainakin meidän värimme sopivat yhteen. Mitä sinä oikein esität?”
  “Etkö sinä keksi?”
  “No, olen nähnyt monta vastaavaa asua elämäni aikana…”
  “Totta kai olet, sinä olet jästisyntyinen!” James puuskahti leveästi hymyillen. Lily ei ollut täysin varma siitä, mikä oli saanut aikaan pojan äkillisen mielialankohenemisen, mutta hän ei aikonut missään tapauksessa valittaa. Hän piti Jamesista paljon enemmän onnellisena kuin murjottavana.
Lily astui hetken mielijohteesta askeleen eteenpäin ja kietaisi käsivartensa Jamesin kaulaan. “Tappeleminen on typerää!”
  “Niin on”, James vastasi vakavasti ja suuteli häntä huulille. “Sen ajan voisi käyttää paljon paremminkin.”
  “Höm höm.”
He irrottautuivat toisistaan yllättyneinä ja säikähtäneinä keskeytyksestä. Jo äänen kuullessaan Lily kuitenkin tiesi, ettei kyseessä ollut missään tapauksessa kuolonsyöjä, joskaan ei sen puoleen kukaan Killastakaan. Alessandro seisoi heidän keittiönsä ovella yhtä mustanpuhuvana kuin aina ennenkin. Mies hymyili kuin olisi katsellut kahta lasta leikkimässä luudanvarsillaan.
  “Miten sinä tänne pääsit?” James rähähti kuin kotiaan suojeleva koira.
  “Tulin takasta”, Alessandro vastasi yksinkertaisesti. “Lily, meidän täytyy - “
  “Ei niin nopeasti”, James murahti astuen askeleen eteenpäin. “Meidän takkamme ei kuulu hormiverkostoon, joten kerropa nyt, miten sinä OIKEASTI pääsit tänne.”
  “Tulin takasta“, Alessandro toisti kärsivällisesti. “Meillä vakoojilla on omat keinomme siihen, mutta sitähän sinä et kai halunnut kuulla? Lily, mitä ihmettä sinulla on päälläsi?”
Lilyn ilme venähti. “Naamiaisasuni.”
  “Aurora Dalloway, vai mitä? Hieno nainen, mutta sinuna menisin nyt kipin kapin vaihtamaan vaatteet johonkin vähän... hyödyllisempään.”
  “Älä sinä kuvittele määräileväsi häntä!” James älähti.
  “James, anna minä hoidan tämän“, Lily ehdotti määrätietoisesti. Tyttö harppoi eteenpäin ja asetti kätensä lanteilleen. “Minä en ehdi nyt sinun luennoillesi, Alessandro, minulla on tanssiaiset.”
Alessandro pyrskähti väheksyvästi. “No niinpä näyttää olevan! Mutta nämä tanssiaiset joutuvat vain nyt tanssittamaan vieraitaan ilman neiti Dallowayta. Minulla on töitä sinulle.”
  “Joku toinen ilta“, Lily sanoi ja tytön vihreät silmät kapenivat viiruiksi. “Minä tarkoitan sitä.”
  “Samoin minä. Lily, muistatko, kun sanoin kertovani sinulle epäilyksistäni Langloise-Riouxin perhettä koskien myöhemmin? No, nyt on sen myöhemmin. Aion todistaa epäilyni todeksi ja kertoa sitten sinulle kaiken, mutta en pysty siihen ilman sinua”, Alessandro sanoi vakavasti. Ellei Lily olisi tuntenut miestä niin hyvin, hän olisi saattanut jopa epäillä tämän anelevan apua.
Lilystä tuntui kuin häntä olisi revitty kahtia. “Eikö se voisi odottaa huomiseen? Minä todella haluan mukaan näihin tanssiaisiin!”
Alessandro ravisti poninhäntäänsä. “Ei, Lily. Se ei voi odottaa edes tuntia. Jos emme tee sitä tänään, emme ehkä saa uutta tilaisuutta ikinä”, hän sanoi. Hän piti pienen tauon ja lisäsi sitten varovasti, kuin kokeillen kepillä heikkoa jäätä: “Olen pahoillani.”
  “Lily - “ James avasi suunsa, muttei sanonut sen enempää.
Lily sulki silmänsä ja hautasi kasvonsa käsiinsä. Hän tiesi mitä hänen täytyi tehdä. Hän oli ennen kaikkea Dumbledoren vakooja ja hän oli vannonut auttavansa selvittämään Juden ja Lucyn tapauksen. Samalla hän oli kuitenkin myös James Potterin vaimo, ja James Potterin sydän vääntelehti pettymyksensä hänen omien saappaidensa juuressa.
  “Lily”, Alessandrokin sanoi. “Minä tarvitsen sinun apuasi.”
Lily huokaisi syvään. “Tiedän, Alessandro. Tiedän, että tarvitset. James - “ hän kääntyi ympäri ja laski kämmenensä Jamesin käsivarrelle. Poika ravisti sen loukkaantuneena pois. “Tämä on tärkeää. Minun on pakko mennä.”
James ei edelleenkään sanonut mitään. Lily katseli hetken aikaa epätoivon vallassa miehensä sulkeutuneita kasvoja, kunnes velvollisuudentunto viimein hänestä vallan ja hän sipsutti Alessandron luokse ojentaen kätensä miehelle.
  “Vie meidät sinne, minne meidän ikinä pitääkin mennä.”
Alessandro nyökkäsi sulkien hänen sormensa oman kylmän kämmenensä otteeseen. Viimeinen asia, jonka Lily näki huoneesta poistuessaan, oli James, joka tuijotti tiiviisti ulos ikkunasta kuin yrittäen epätoivoisesti olla näyttämättä tunteitaan. Mitä ne tunteet sillä hetkellä olivat, sitä Lily ei halunnut edes tietää.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #63 : Maaliskuu 03, 2007, 10:36:37 »
58.osa - Muistoja ja Aiheita Mietteisiin
31.5.1979

James tuijotti lamaantuneena edessään kukkulalla kohoavaa Dominicinlinnaa. Linna oli oikea satulinna, ja kuin luotu tanssiaisia varten; sen korkeat kivimuurit näyttivät nousevan aina Siriuksen tähtikuvioon saakka, sen valleja reunustivat pienet, kultaiset ja hopeiset värivalot ja sen torneissa liehuvat liput kuvasivat naamioita yhdistettynä Auroriakatemian tunnukseen. Taianomainen tuntu leijui Domicinlinnan yllä, ja alhaalla pihatiellä seisova James saattoi vaivatta kuulla linnan sisältä kantautuvan melodisen tanssimusiikin. Se ei silti kohentanut lainkaan hänen mielialaansa; päinvastoin, hän tunsi olonsa surkeammaksi kuin aikoihin.
Täällä hän todella oli. Matkalla tanssiaisiin, ilman Lilyä. Tätä hän ei ollut kuvitellut edes pahimmissa painajaisissaan. He olivat odottaneet tanssiaisia niin kovasti - todella olivat, vaikka kumpikaan heistä ei olisikaan sitä ääneen myöntänyt. Ja nyt... nyt Lily oli karannut Alessandro Visardon matkaan. Työasioiden vuoksi. James tuhahti itsekseen. Mikä muka saattoi olla niin tärkeää työtä, ettei sitä voinut millään siirtää seuraavaan päivään? Hän ei ymmärtänyt.
Hän työnsi kädet juhlapukunsa taskuihin ja keikkui levottomana edestakaisin katukivetyksellä. Hänen juhlatunnelmansa oli auttamattomasti poissa. Kadonnut, tukehtunut tyynyliinaan, syötetty Alessandro Visardolle, miten vain - hänellä ei ollut enää minkäänlaista intoa mennä  tanssiaisiin. James peilasi naurettavaa naamiaisasuaan asfaltille muodostuneen vesilätäkön pinnasta ja naurahti apeasti itsekseen. Kenen kanssa hän olisi muka tanssinut? Alastor Vauhkomielen, kenties? Yhtä hyvin hän olisi voinut palata takaisin asunnolleen kipristelemään Lilyyn ja Alessandroon kohdistuvien epäilystensä voimasta.
  “James!” käheällä ranskalaisaksentilla huudettu kutsu lamautti Jamesin paikoilleen juuri kun hän oli suunnittelemassa paluuta takaisin kotiin. Hän huokaisi ja pyörähti ympäri vääntäen hymyn huulilleen. Oli vaikeaa teeskennellä iloista ja innostunutta, kun oma vaimo oli jossakin italialaisen naistenmiehen seurassa, mutta hän aikoi yhtä kaikki yrittää.
Kadun toisella puolella Jude X hymyili hänelle seesteistä hymyä. Kiharapäisen nuorukaisen ystävällinen ilme oli suuressa ristiriidassa tämän muun olemuksen kanssa. Judella oli yllään hienostuneen eurooppalaisen vampyyrin vetimet aina viitasta neulanteräviin kulmahampaisiin, ja hänen kasvonsa oli maskeerattu kalmankalpeiksi. Hänen vierellään seisova Lucy Wright-X oli pukeutunut kuusikymmentäluvun hipiksi ja kikatteli hilpeästi itsekseen. Nuorinta X:ää ei näkynyt missään.
  “Minne te olette tyttönne hylänneet?” James ihmetteli silmäillessään huvittavaa kaksikkoa.
  “’än jäi meidän talouden’oitajamme ‘oidettavaksi”, Jude sanoi vakavasti.
Lucy nauroi heleästi. “Olisi ollut liian vaarallista tuoda hänet tänne!”
  “Ja se oikein jaksaa naurattaa sinua?”
Nainen nyökkäsi ja kikatti niin reippaasti, että oli vähällä kaatua kymmenen sentin koroillaan. Jude nappasi vaimonsa otteeseensa juuri ajoissa pidellen tätä pystyssä. Hän loi pahoittelevan katseen Jamesiin.
  “’än ottaa ‘ippiroolinsa ‘yvin vakavasti…”
  “Huumeita?” James kysyi myötätuntoisesti.
  “LSD”, Lucy naureskeli ja painoi poskensa vasten Juden poskea. Naisen ruskeat silmät säteilivät, kun hän alkoi laulaa. "Lucy in the Sky with Diamonds..."
  “Älä usko ‘äntä“, Jude kehotti. “’än ei ole ottanut mitään muuta kuin yhden suklaapatukan... ‘än ei tarvitse muuta…”
James seurasi jo hieman paremmalla mielellä sivusta, kuinka ranskalaisnuorukainen pujotti kätensä horjahtelevan vaimonsa käsipuoleen ja lähti taluttamaan tätä pihatietä ylös kohti Dominicinlinnaa. Lucy-parka näytti hädin tuskin pysyvän pystyssä naurultaan. Ainakin yhdellä pariskunnalla oli tiedossaan tapahtumarikas ilta, James mietti melankolisesti. Hän huokaisi ja oikaisi solmiotaan. Olisi naurettavaa palata kotiin tässä vaiheessa iltaa - kuin hän olisi ollut pelkkä pahainen pelkuri, tai vaimostaan riippuvainen typerys. Toiset Kelmit olisivat hävenneet häntä, mikäli olisivat tienneet. Oli siis aika ryhdistäytyä ja liittyä naamiaisiin, James päätti tiukasti.

***

Lily tunsi tömähtävänsä lujaa vauhtia maata vasten. Naamiaisasun helma jäi kiinni hänen kengänkorkonsa alle ja hän oli vähällä kaatua; Alessandron vakaat kädet pujottautuivat hänen käsivarsiensa alle ja pitelivät häntä pystyssä. Mies rypisti otsaansa hämärässä.
  “Olisit varovaisempi, Lily”, hän sanoi vakavasti. “Emme kaipaa tähän nyt mitään nyrjähtäneitä nilkkoja.”
Lily nykäisi itsensä irti Alessandron otteesta. “Missä me oikein olemme?” hän tivasi katsellen ympärilleen. Hänen väsyneet silmänsä tavoittivat pelkkää pimeyttä, pimeyttä ja korkealle taivaaseen kurkottavien puiden mustia latvoja vasten vielä syvempää mustuutta. Raikas, kesän ensimmäisiltä sateilta tuoksuva yöilma tunkeutui Lilyn tajuntaan ja herätti hänet väsymyksensä keskeltä kuin prinsessa Ruususen. Tuuli ulvoi läheisten puiden oksilla susien lailla, ja hetken ajan Lily pelkäsi. Hän kietoi käsivarret ympärilleen ja halasi itseään tiukasti.
  “Ei täällä susia ole”, Alessandro sanoi muina miehinä, kuin häntä rauhoitellakseen. Sitten miehen mustissa silmissä välähti outo ilme. “Korkeintaan muita haaskansyöjiä. Pidä varasi, Evans.”
  “Potter”, Lily korjasi jäätävästi. “Opettelisit jo sen sukunimen oikein!”
  “Kyllä minä sen muistan”, Alessandro vastasi leppeästi suoristaessaan mustan takkinsa kauluksia. Hän hautasi leukansa kauluksensa kätköihin; vain hänen terävä, valkoinen nenänsä pisti esiin hänen kasvoistaan.
  “Jos muistat sen, mikset voi käyttää sitä?”
  “Koska en halua?” Alessandro ehdotti, ja ilkikurisuus välähti hänen silmissään. Sitten hän vakavoitui. “Nimillä ei ole merkitystä täällä, Lily. En raahannut sinua rakkaista tanssiaisistasi vain keskustellakseni syvällisiä sukunimestäsi.”
Lily valahti läheiselle kannolle istumaan ja murjotti itsekseen. Hän ei osannut olla tuntematta huonoa omaatuntoa Jamesin puolesta. Kyllähän hän tiesi tekevänsä tärkeää työtä - muussa tapauksessa hän ei olisi Alessandron matkaan suostunutkaan - mutta siitä huolimatta hän olisi kernaasti ollut Jamesin kanssa tanssiaisissa. Hän voi pahoin jo pelkästään ajatellessaan onnetonta ilmettä Jamesin kasvoilla, kun hän oli ilmoittanut lähtevänsä Alessandron mukaan. James-parka oli suhtautunut Alessandroon jo muutenkin niin omituisesti, ja nyt…
Ei kai James vain ollut mustasukkainen? Ajatus välähti Lilyn mieleen sekunnin murto-osassa, ja lyhyen hetken ajan hän näki taas Jamesin onnettomat kasvot silmiensä edessä. Niin, niistä paistoi suru ja pettymys, mutta lisäksi mukana oli jotakin muutakin, jotakin niin huomaamatonta, ettei siitä voinut havaita kuin olemattoman välähdyksen Jamesin ruskeiden silmien perukoilla. Joku heikkonäköisempi ei olisi kenties sitä huomannutkaan. Silti - Jamesin silmissä oli ehdottomasti jonkinasteista epäluuloa.
Lily voihkaisi ääneen. “Minä olen typerys, Alessandro!”
  “Sepä mukavaa. Mikä saa sinut kuvittelemaan sellaista?”
  “James on mustasukkainen sinulle!” Lily parahti.
Alessandro kyykistyi hänen vierelleen ja kiepautti muutaman punaisen hiussuortuvan sormiensa ympärille. Hänen ilmeensä oli tutkimaton.
  “Tarkoitan sitä”, Lily jatkoi itsepintaisesti. “Etkö sinä tajua, Alessandro? Hän luulee, että sinä olet rakastunut minuun!”
  “Sepä mukavaa”, toisti Alessandro. Nyt mies katseli kiinteästi pimeyteen suostumatta kohtaamaan Lilyn katsetta. Kammottava epäilys täytti Lilyn mielen. Entä jos Jamesin epäilykset olivatkin totta? Voisiko se olla mahdollista? Normaalioloissa Lily olisi nauranut ajatukselle hetkeäkään epäröimättä. Alessandron kaltaiset miehet - tunteettomat, hankalat, poninhäntäpäiset miehet - eivät yksinkertaisesti rakastuneet häneen. Ja kyllähän Alessandro tiesi itsekin, ettei hänellä voisi koskaan olla minkäänlaisia mahdollisuuksia. Ainoastaan yhdellä pojalla oli milloinkaan ollut mahdollisuus, ja se poika kärvisteli nyt mustasukkaisuutensa keskellä Auroriakatemian tanssiaisissa. Mutta silti… Se olisi ainakin selittänyt sen, että Alessandro halusi välttämättä raahata hänet omituisille työmatkoille juuri kun hän oli valmistautunut pitämään hauskaa aviomiehensä kanssa. Ja entäpä sitten kaikki ne kerrat, jolloin Alessandro oli kutsunut hänet Vakoiluverkostoon mitä ihmeellisimpinä vuorokaudenaikoina vain luennoidakseen hänelle asioista, joista ei sitten kuitenkaan suostunut kertomaan kaikkea?
  “Alessandro…” Lily aloitti varovasti. “James on väärässä, eikö?”
Alessandro hymähti katsellen edelleen tiiviisti kaukaisuuteen. Hänen hengityksensä höyrysi kovaa vauhtia viilenevässä yöilmassa. Lily huokaisi hiljaa itsekseen ja nojautui eteenpäin asettaen kätensä Alessandron polvelle. Italialaismies värähti ja kääntyi katsomaan häntä outo ilme silmissään, ikään kuin mies olisi ollut aikeissa sanoa jotakin sellaista, mitä ei ollut koskaan ennen saanut kakistettua ulos kurkustaan. Lily nielaisi hermostuneena.
  “Minä haluan tietää. Jos minä suutelisin sinua nyt, mitä sinä tekisit?” hän vaati katsellen kiinteästi aisaparinsa palavia tummia silmiä ja jollakin tapaa nöyryytettyä ilmettä. Alessandro nipisti huulensa ohueksi viivaksi. Ilma heidän välillään kipinöi ääneenlausumattomista sanoista.
  “Alessandro - “
  “Minä väistäisin”, Alessandro töksäytti, nousi ylös ja livautti kädet taskuihinsa. “Ei se ole totta, Lily. Minä en ole rakastunut sinuun, en ajattele sinua sillä tavalla. En ajattele sinua naisena.”
Helpottunut huokaus karkasi Lilyn huulilta. Pelkkä ajatuskin Alessandrosta rakastuneena häneen olisi ollut sietämätön; yhtä hyvin hän olisi voinut saada Siriuksen polvistumaan jalkojensa juureen ikuisen rakkauden nimessä. Niin ei tehty, eikä Lily sitä halunnutkaan. Rakkaus olisi tuhonnut kaiken sen vähän, mitä hän oli Alessandron kanssa tähän mennessä oppinut saavuttamaan. Se olisi vienyt häneltä viimeisenkin toivon siitä, että hän vielä jonakin päivänä saattaisi oppia tuntemaan Alessandro Adamo Visardon sellaisena kuin mies oikein todella oli.
  “Minä en ajattele sinua naisena”, Alessandro sanoi uudelleen. Nyt mies kääntyi katsomaan häntä ja tarttui hänen käteensä. “Kun ajattelen jotakuta naisena, se tarkoittaa yleensä sitä, että isken hänet ja heitän hänet nurkkaan kuin jalkarätin. Ajattelin sinua aina vain työkaverina. Merkityksettömänä, ehkä hieman pikkusiskomaisena…”
  “Niin kuin Ema”, Lily keskeytti. Hän uskalsi tuskin hengittää; hänestä tuntui kuin he olisivat astelleet heikoilla jäillä.
  “Niin kuin Ema”, vahvisti Alessandro. “Mutta sitten lähdin Italiaan… istuin siellä päivästä toiseen auringonpaisteessa ja söin jäätelöä... älä naura siinä, Lily, totta se on! Alessandro Visardo syömässä jäätelöä... herrajumala, mikä siinäkin muka niin kammottavaa on? No niin, mennäänpä asiaan… olin siis siellä ja ajattelin oikein todella asioita… katselin Emaa, Lily, hän on niin säälittävä, hän on nyt nuori ja hänen pitäisi olla kaunis... mutta siellä hän vain makaa, sängyn pohjalla, ja hänen hengityksensä korisee kuin hän olisi kuolemaisillaan... kuolla hänen pitäisi. Et tiedä kuinka usein olen ajatellut, että minunkin pitäisi kuolla hänen mukanaan.”
Lily nyökkäsi. Kerrankin hän ymmärsi oikein todella, mitä Alessandro tarkoitti. Ei Alessandro ollut tarkoituksella tehnyt niitä kaikkia julmia asioita, jotka oli tehnyt, hän vain yritti pitää itsensä loitolla elämästä, niin kuin hänen sisarensakin joutui tekemään. Oliko Alessandro lopultakin päättänyt päästää irti menneistä ja alkaa elää? Siihen Lily ei luottanut; hän tiesi, ettei Alessandro pystyisi antamaan anteeksi.
  “Minä haluan kuolla Eman mukana, Lily”, Alessandro sanoi vahvistaen Lilyn mietteet tosiksi. “Oikein todella haluan. Mutta se ei ole tässä tärkeintä. Tärkeintä on se, että sinä olet Englannin Ema… ja että minä ajattelen sinua ystävänä. Siinä, nyt se on sanottu, hitto soikoon… minä ajattelen sinua ystävänä. Kelpaako? Siinä suuri salaisuuteni. Siinä Jamesille aihetta mustasukkaisuuteen.”
Hän sylkäisi viimeiset sanat suustaan kuin häpeän, ja ponkaisi takaisin jaloilleen selvästikin vihaisena siitä, että oli antanut itselleen luvan puhua sivu suunsa. Lily istui paikoilleen jähmettyneenä kannolla, eikä saanut sanaa suustaan. Häntä paleli; hänen mustan pukunsa helma lensi villisti tuulen riepoteltavana, ja takertui kiinni hänen paljaisiin sääriinsä. Lily katseli Alessandroa hiljaisena. Ensimmäistä kertaa elämässään hän tunsi todella ymmärtävänsä Alessandroa, löytävänsä tiensä miehen sieluun. Siihenkö Cinnamonkin oli rakastunut? Tunteeseen siitä, että niin pitkä ajan, niin monien yritysten jälkeen todella saavutti jotakin.
Alessandro hypisteli levottomana takkinsa helmaa. Seisoessaan siinä hämärässä valkeat kasvot valoa hohtaen hän toi monella tapaa Lilyn mieleen vampyyrin - iättömän, liikaa nähneen, hiljalleen sisältäpäin kuolevan vampyyrin. Lily ojensi kätensä miehelle.
  “Ruvetaanko tekemään täitä?” hän ehdotti haluten säästää Alessandron tunteiden myöntämisen häpeältä.
Alessandro nytkäytti suupieliään ivallisesti. “Hyvä tyttö. Vaikka sinä kai haluat vain takaisin rakkaan miehesi luokse?”
Lily ei vastannut, vaan antoi Alessandron vetää itsensä ylös kylmästä maasta. Hän pudisteli neulasia mekkonsa helmasta.
  “Mikä paikka tämä on? Miksi me tulimme tänne?”
  “Lily Potter”, Alessandro lausahti astuessaan taaksepäin. “Tervetuloa Trikian kylään. Seisot nyt Wrightnatelon suvun ikivanhan kartanon mailla. Älä pelkää, ei sinulle kukaan raivoa; kartano on ollut tyhjänä jo vuosia.”
Trikia? Wrightnatelo? Lily muisti kuulleensa molemmat nimet aiemmin, useampaankin otteeseen - Alessandron ja Angie Lennoxin keskusteluissa, kun kaksikko oli naiivisti kuvitellut olevansa kuulomatkan ulkopuolella. Hän yritti epätoivoisesti muistella, mitä Alessandro olikaan Trikiasta sanonut. Varmastikin se liittyi jollakin tavalla X:n perheeseen, Lily arveli. Hän käänsi katseensa takaisin Alessandroon lisätietoja hakien.
  “Tämä on pelkkä jästikylä. Puoliksi autio, nykyään. Yksi kylään osunut vampyyri riitti saattamaan hautaan suurimman osan kyläläisistä. Siitä on nyt kolme vuotta“, Alessandro lisäsi. Lily huomasi jälleen kerran vihaavansa tapaa, jolla hänen vakoojatoverinsa kertoi kuoleman ja julmuuksien sävyttämiä tarinoitaan kevyesti, mustaa huumoria hersyen. Hän ei silti sanonut mitään, vaan odotti, että Alessandro jatkaisi.
  “Kartanokin on nykyään autio, kukaan ei ole käynyt siellä vuosiin, ellei siivoojia ole otettu lukuun. Kyläläiset - ne vähät, jotka ovat yhä elossa ja tarpeeksi rohkeita asuakseen tällaisessa loukossa, tietenkin - ovat vältelleet kartanoa jo vuosien ajan. Pahoja voimia, sanovat. Eikä ihme. Lähetin Angien kyselemään, ja hän kertoi minulle mielenkiintoisen tarinan kartanosta. Siitä on nyt neljä vuotta, kun kartanossa käytiin jonkinlainen taistelu - velhojen taistelu. Jälkeenpäin on tietenkin vaikea sanoa, mutta minun tietojeni mukaan taistelussa oli mukana kuolonsyöjiä. Ja - “
  “Ja mitä?”
  “Siitä on tehty merkinnät Yliaurorin kirjoihin”, Alessandro sanoi virnistäen sillä tavalla paheellisesti, että Lily arvasi miehen tehneen pienen varkausretken isänsä kirjastolle. “Mukana oli yksi ainoa aurori. Herra Stron. Lisäksi kartanossa pidätettiin yksi kuolonsyöjä, joka sittemmin katosi salaperäisesti ja todistettiin syyttömäksi: neiti Jassminadara Thomas. Kuulostaako tutulta?”
  “Red ja Jazz?” Lily kuiskasi. Hän tähyili pimeyteen kartanoa etsien. Tuntui oudolta ajatella, että Red ja Jazz - nyt jo kuolleet opettajat - olivat vierailleet tässä samaisessa kartanossa, kenties samalla asialla kuin hän ja Alessandrokin.
  “Mennään katsomaan kartanoa lähempää”, Alessandro ehdotti tarjoten hänelle käsivartensa. “Kerron sitten sinulle koko jutun.”

***

Dominicinlinnan korkein holvikaarin ja pienin, keijukaismaisin valotuikuin koristettu aula oli täynnä paholaisia ja enkeleitä. James kurkotteli kauluspaitaan vangittua kaulaansa väkijoukon päiden ylitse yrittäen löytää joukosta tuttuja kasvoja, joiden luokse hiipiä. Sirius ja Arianna eivät olleet vielä saapuneet, tai sitten he olivat piiloutuneet erityisen hyvin väkijoukkoon. Enkeli Gabrieliksi pukeutuneen Hermelin James sen sijaan erotti korkean marmoripilarin juurelta, samoin Alastor Vauhkomielen, jonka kaulasta sojotti pultteja. Auroriohjaaja yritti mitä ilmeisimmin esiintyä Frankensteinin hirviönä - ja onnistui siinä paremmin kuin olisi voinut odottaa. Vaikka oliko se oikeastaan mikään ihme? Yksi kummajainen ei ollut loppujen lopuksi kovin kaukana toisesta.
James kääntyi ja hymyili kohteliaasti selkänsä takana seisovalle suippokorvaiselle haltialle, joka peilasi kriittisenä kalanruotolettiään käsipeilin kautta.
  “Kyllä sinun hiuksesi ovat täysin hyvin”, James tokaisi haltialle hetken mielijohteesta.
Ilahtunut hymyntapainen muodostui haltian hienopiirteisen leuan ja ihastuttavan korkeiden poskipäidenvälille. “Sepä miellyttävää. Sinulla on ylläsi smokki.”
  “Niin. Niin, minä tiedän.”
  “Ja valkoiset sukat”, haltia jatkoi kääntäen katseensa Jamesin lankattujen kengänvarsien raosta pilkistäviin sukkiin.
James nyökkäsi aina vain hämmentyneempänä. Seuraavaksi haltiamies kohotti leukaansa ja siirtyi tutkimaan hänen pörröisiä hiuksiaan, joita hän oli paria tuntia aiemmin turhaan yrittänyt silotella. Huvittunut hymyntapainen käväisi haltian syvänsinisissä silmissä.
  “Hiuksesi ovat pörrössä.”
  “Niin, tiedän, mikä sinun ongelmasi oikein on?” James rähähti lopen kyllästyneenä haltiamiehen temppuiluun. Hän veti taikasauvansa esille.
  “Sinulla on taikasauva!” hänen keskustelukumppaninsa huudahti ilahtuneena samalla kun silotteli kalanruotolettiään huolekkaasti.
  “Jos et lakkaa hokemasta turhanpäiväisyyksiä, minä - “
  “James”, Frank Longbottomin syvä ääni keskeytti, ja seuraavassa hetkessä James tunsi vakaan kämmenen laskeutuvan olkapäälleen. Hän vilkaisi kämmentä. Se oli kaikin puolin tuttu käsi lukuunottamatta sitä tosiasiaa, että se oli puolittain suomujen peitossa. Hän kavahti inhoten kauemmas.
  “Herra Longbottom!” haltia totesi vakavasti. “Kätesi on suomuinen!”
  “Riittää, Legolas”, Frank komensi kyllästyneenä. Hän tarttui väkipakolla Jamesin käteen ja raahasi pojan kauemmas haltian luota. Haltia jäi tuijottamaan heidän jälkeensä suurin sinisin silmin.
  “Älä välitä hänestä, James“, Frank jatkoi päästyään turvallisen välimatkan päähän. “Hän esittää haltiaa. Haltiat lausuvat aina ilmiselvät asiat ääneen.”
  “Sepä mukavaa”, James mutisi haroen hiuksiaan. “Keksinpähän taas yhden syyn kieltäytyä, kun Lily yrittää pakottaa minua lukemaan sitä - sitä jästikirjaa. Kautta Merlinin parran, Frank, mitä sinä oikein yrität esittää?”
Frank näytti kerrassaan iljettävältä. Hänen tavallisesti niin miellyttävät kasvonsa olivat limaisten, sinivihreiden suomujen peitossa ja hänen huulensa sinersivät kuin hän olisi viettänyt kolmetoista päivää yhteen menoon jästikaupan pakastealtaassa. Hänen kätensä muistuttivat uhkaavasti eviä, ja hän oli kietoutunut niljaiseen kylpytakkiin. Miestä ympäröi epämiellyttävä kalanhaju. James nyrpisti nenäänsä.
  “Ainakin hajun perusteella olet pahimmanlaatuinen pahis”, hän ynähti.
  “Itse asiassa en. Esitän Lahnanniemen Velhosukeltajaa. En tiedä oletko kuullut; hänestä kirjoitettiin paljon seitsemänkymmentäluvun alussa. Hän pelasti yhteensä yksitoista velhoa ja noitaa kirotusta Lahnanniemestä, ennen kuin joutui viimein kirouksen uhriksi ja muuttui osittain kalaksi. Suuri sankari.”
  “Niin varmasti. Eikö sinun pitänyt kosia Alicea tänään?” James kysyi nyökäyttäen päätään läheisen viherkasvin luona seisovan Alicen suuntaan. Hänen entinen vuosikurssitoverinsa oli pukeutunut metsinkäiseksi ja näytti niin ihastuttavalta kuin siinä roolissa oli mahdollista. Alicen vaaleanruskeat hiukset olivat täynnä keväisiä tammenlehtiä, hän oli punonut terhoista kaulakorun itselleen ja hänen paljaat jalkansa läpsähtelivät vasten lattiaa samalla kun hän tanssahteli ja nauroi.
Frank nyökkäsi rypistäen otsaansa. “Piti. Mitä siitä?”
  “Kalanhajuinen poikaystävä ei ole se kaikista houkuttelevin vaihtoehto, tiedäthän - “
  “Puhu vain omasta puolestasi! Mitä sinä edes esität?”
  “Jästimaailman suurinta paholaista”, James vastasi ylpeänä. Hän kääntyi peilaamaan kuvajaistaan kiillotetun lattian kautta. Smokki istui hyvin ja sai hänet näyttämään tavallista aikuisemmalta. Takinliepeen kiinnitetty nimikortti teki virallisen vaikutelman hänen asuunsa.
  “Viiltäjä-Jackia?” arvasi Frank. “Mafian johtajaa?”
  “Ei”, James puuskahti närkästyneenä.
  “Vaan…?”
  “Veroviranomaista!”
Frank purskahti nauruun. “Loistavaa päättelykykyä, James! Lily on selvästikin kouluttanut sinut hyvin!”
Lilyn mainitseminen sai Jamesin synkkenemään. Mitäköhän tyttö mahtoi tehdä sillä hetkellä? Toivon mukaan hän oli turvallisen välimatkan päässä Alessandrosta, James ajatteli pulssi uhkaavasti tihentyen. Hän ei ymmärtänyt, miten selviäisi, jos Lily äkkiä päättäisikin olla rakastunut Visardoon.
  “Missä Lily muuten on?” Frank kysyi.
James levitteli käsiään yrittäen näyttää siltä, ettei koko asia olisi voinut kiinnostaa häntä vähempää. “Hänelle tuli työasioita.”
  “Tähän aikaan yöstä?”
  “Hänen työtoverinsa ei ole mikään maailman... kunnollisin olento“, James sanoi pystymättä peittämään äänestään paistavaa kitkeryyttä.
Frank nyökkäsi myötätuntoisesti. James käänsi katseensa pois haluamatta nähdä sitä - sääliä ja ymmärrystä, jotka maalasivat kaarensa Frank Longbottomin poskille. Hän venytteli niskojaan ja livautti kädet taskuunsa. Kaikkialla oli ihmisiä - naamioituja, nauravia, tanssivia ihmisiä kuplaviinilasillisineen. Narreja ja ilveilijöitä, tarinoiden ilkeitä noitia ja lohikäärmeitä, peikkoja ja eläviä kuolleita. James erotti väkijoukosta Kreikan jumaltaruston jäsenet aina Haadeksesta Heraan. Hänen kurssitoverinsa Avalon Bonneveye oli pukeutunut Karibianmeren vaarallisimmaksi merirosvoksi, Xelya Vampiksi. Manico Visardo puolestaan esitti ilkeää Susimiestä. Jamesia nauratti.
  “Sarvihaara!”
Hän käännähti ympäri kuullessaan Siriuksen äänen kantautuvan puheensorinan ja tanssimusiikin ylitse. Sirius raivasi tietään tungoksen lävitse revityissä farkuissaan ja epämääräisessä, pikimustassa t-paidassaan. Hänen hiuksensa sojottivat pystyssä pahemmin kuin tarttumistaialla pahvinpalaseen pystytetyt tulitikut.
James huokaisi. “Sinä se et sitten koskaan pukeudu sivistyneesti juhliin!”
  “Miten niin? Nämähän ovat naamiaiset, muistatko? Kuuluisat Pyhät ja Pahat. Vaikka mielestäni jotkut ovat haksahtaneet himpun verran teemasta”, Sirius arvosteli vilkuillen paheksuvasti ympärilleen. “Alice oli pukeutunut metsinkäiseksi! Millä puolella metsinkäiset muka ovat?”
  “Puhu vain omasta puolestasi. Ketä sinä edes esität?” James ihmetteli tarkastellen Siriuksen asua puolelta toiselle. Jotakin tuttua Anturajalassa oli, sen hän tiesi - mutta mitä?
Sirius virnisti ja kääri paidanhihaansa ylöspäin paljastaen pelottavan aidonnäköisen Red Rock-tatuoinnin. “Muistuuko mitään mieleen?”
  “Anturajalka!” James älähti. “Tuo on kuolleiden pilkkaamista!”
Sirius nauroi. “Älä nyt viitsi! Red olisi kuollut nauruun, jos olisi tiennyt!”
James pudisti päätään järkyttyneenä. “En ole varma haluanko edes tietää, mistä sait idean tuohon asuun. Jos Rediä nyt voi laskea asuksi - “
  “Se oli Ariannan idea”, Sirius tunnusti näpelöiden rauhattomasti ranteissaan olevia nahkanauhoja. “Mutta onnistuin hyvin, vai mitä?”
James tarkasteli ystävänsä asua kriittisesti. Totta kyllä, Siriuksen vaatteet olivat kuin suoraan Redin vaatekaapista varastetut - mitä ne eivät toivon mukaan todellisuudessa olleet - ja hänen hiuksensa sojottivat samalla tavalla kuin hänen esikuvansakin. Jopa virne ja silmät olivat kohdallaan.
  “Paidassasi on virhe“, James huomautti lopulta pikkutarkasti.
  “Täh?”
  “Tuo teksti. Tai bändi. Eikö Narkoleptinen Värttinä muka ole jazzbändi?”
Siriuksen virne muuttui entistäkin pirullisemmaksi. “Paino sanalla jazz. Muru, tänne!” hän kutsui siirtäen huomionsa varjoihin.
Odottavaa hiljaisuutta kesti muutaman lyhyen hetken verran. Sitten Arianna - pieni, laiha, nauravainen Arianna - ilmestyi Jamesin näköpiiriin kopein, uhmakkain askelin. Hän oli värjännyt hiuksensa oranssiksi ja pörröttänyt ne räväkästi. Hänen vihreitä viirusilmiään kehysti syvänvihreä, kissamainen naamio ja hänen aina vain liian ohuita sääriään verhosi vanhoista farkuista ommeltu lyhyt hame; hyvin jazzmainen, kuten myös hänen saappaanvarsiinsa huolimattomasti tungetut tikarit. Arianna nauroi ja hetkautti päätään taaksepäin ottaessaan paikkansa Siriuksen käsipuolessa.
  “Tunnistatko, Jamie?” hän kysyi pilkallisesti. “Vai pitääkö minun esitellä itseni? Muulla ei ole väliä, mutta se sukunimi on Stron.”
  “Älä”, James voihkaisi nähdessään Ariannan suuntaavan vahingoniloisen silmäyksen Siriukseen. “Te saatte selkäni karmimaan. Kuin joku olisi juuri noussut haudasta.”
  “Tiedän”, Arianna sanoi säteilevästi hymyillen. “Eikö olekin nerokas idea?”
  “Nerokas? Lähinnä julma, minun mielestäni. Oletteko te pyhimyksiä vai pahuksia?”
  “Jaa-a, sitä sietääkin miettiä…”
  “Ei tässä mitään julmaa ole“, Arianna jatkoi närkästyneenä. “Tänään on Jazzin kuolinpäivä, James. Siitä on kulunut nyt vuosi. Minun mielestäni meidän velvollisuutemme oli kunnioittaa heidän muistoaan.”
  “Teillä on omalaatuinen näkemys kunnioittamisesta”, James tuumi, mutta ei jatkanut aiheesta enää enempää. Jos hän oli rehellinen itselleen, ei hän voinut tehdä muuta kuin myöntää, että Ariannan idea todella oli omalla tavallaan hyvä. Kaikkialla heidän ympärillään ihmiset osoittelivat kaksikon huomiota herättäviä asuja yrittäen arvailla, millaiset roolihahmot olivat kyseessä. Red ja Jazz eivät ansainneet tulla unohdetuksi noin vain.
  “En edes muistanut, että siitä on kulunut tänään vuosi“, James sanoi hiljaa. “Aika on toden totta mennyt nopeasti.”
Arianna nyökkäsi. “Tuskin muistaa kukaan muukaan”, hän lisäsi. “Taisteluja on niin paljon. Tylyaho oli ainoastaan yksi muiden joukossa.”
  “Jazz-parka.”
  “Ja Red.”
  “He olivat hyviä ystäviä“, Sirius sanoi sillä tavoin karkeasti, että James arvasi pojan pidättelevän tunteitaan. Keskustelu oli saanut yllättävän vakavan käänteen, eikä se tuntunut hyvältä. James tunsi palan kohoavan kurkkuunsa, kun hän katseli Ariannaa ja Siriusta ja sitä tapaa, jolla kaksikko seisoi lähekkäin räiskyvänä ja pirullisena, kuin esikuvansa. Miten hän olikin saattanut unohtaa Jazzin kuolinpäivän noin vain, ikään kuin koko naista ei olisi koskaan ollutkaan?
  “Minä tarvitsen raikasta ilmaa“, James sanoi käheästi ja lähti luovimaan tietään pois ylikansoituksen keskeltä.

***

Alessandro sytytti himmeän valon taikasauvansa päähän ja osoitti sillä edessäpäin odottavaa kartanoa. Vaaleana hehkuvan valokentän loisteessa Lily saattoi erottaa Wrightnatelon kartanon tarkemmin. Rakennus oli kookas ja selvästi ajankalvama; sen ränsistyneet ikkunaluukut retkottivat puolittain irti kiinnikkeistään, ja ikkunalasit olivat aikaa sitten päätyneet veitsenteräviksi säpäleiksi pöhöttyneen puutarhan jäänteiden keskelle. Kartanon maiden yllä leijui menetyksen tuntu.
Lily kohotti kulmiaan. “Tätä kartanoako sinä ja Angie olette niin innokkaasti penkoneet?” hän kysyi epäuskoisesti.
  “Älä anna ulkonäön hämätä. Se oli hieno kartano. Ennen kuin kuolonsyöjät melko lailla tuhosivat sen, tarkoitan“, Alessandro lisäsi latteaan sävyyn.
  “Vaikea uskoa…”
  “Haluatko mennä käymään sisällä?”
Lily pudisti päätään värähtäen. Pelkkä ajatuskin tuohon masentavaan kartanoon tunkeutumisesta sai hänen selkäpiinsä karmimaan - yhtä hyvin hän olisi voinut astella kalmistossa. Äkkiä hän toivoi taas, että olisi hylännyt epäitsekkyytensä ja kunniantuntonsa ja mennyt tanssiaisiin Jamesin seurana. Hän jos kuka olisi sen ansainnut. Ja jos verrattiin valojen ja värien täyttämää Dominicinlinnaa harmaaseen ja kolkkoon Wrightnatelon kartanoon... Lily ei tarvinnut arpakuutiota kertomaan itselleen, missä hän oikein halusikaan olla.
  “Ei sitten. Ei se ole tärkeää”, Alessandro sanoi olkapäitään kohauttaen. Kuten aina, mies näytti täysin välinpitämättömältä heidän olinpaikkansa suhteen. “Oikeastaan etsin täältä vain yhtä asiaa, ja löydän sen kyllä ulkopuoleltakin.”
  “Mitä?”
  “Vaakunaa. Sen pitäisi olla porraspielessä. Nurmikonrajassa, etsi sieltä.”
Lily vilkaisi työpariaan ärtyneenä, mutta totteli yhtä kaikki - eihän hänellä ollut juuri vaihtoehtojakaan. Hän kävi nelinkontin maahan kartanon portaiden lähettyville ja ryhtyi tunnustelemaan kasteista ruohikkoa yrittäen sivuuttaa sen tosiasian, että märkä maa kasteli hänen pukunsa ja sai kylmät väreet kulkemaan hänen sääriään pitkin hänen koko kehoonsa. Alessandro hänen vierellään toimitti samaa tehtävää sitä näköjään kunnolla edes ajattelematta; italialaismiehen pitkät sormet kulkivat herpaantumatta pitkin portaiden betonista kivijalkaa. Hänen kasvonsa salasivat tarkasti kaikki hänen tunteensa.
  “Millaista vaakunaa me nyt etsimme?”
  “Tunnistat sen kyllä“, Alessandro mumisi keskeyttämättä tehtäväänsä hetkeksikään. “Se on kohokuva - sinun pitäisi tuntea se sormissasi - aah, tässä!”
Hän viittoi Lilyn luokseen ja tarttui tytön käteen painaen sen haluamalleen kohdalle kartanon kivijalassa. Lily hätkähti tuntiessaan kylmän betonin vasten sormenpäitään. Hän liu’utti sormiaan kiveä pitkin edestakaisin, kunnes pystyi hahmottamaan Alessandron kaipaaman vaakunan ääriviivat. Se vaikutti kovin pieneltä ja mitättömältä ollakseen millä tavalla merkityksellinen tai etsimisen arvoinen, Lily mietti tarttuessaan taikasauvaansa.
  “Valois.”
Sauvansa kirkkaassa valossa hän saattoi nähdä suhteellisen vaivattomasti, millaisesta vaakunasta oikein oli kyse. Tarkempi tutkimus paljasti sen himmeän pronssinväriseksi kohokuvaksi portaanpielessä. Se esitti siipensä levittänyttä lintua - kotkaa tai korppia, kenties. Lily rypisti otsaansa.
  “Miksi sinä tämän halusit löytää?”
Alessandro myhäili. “Korpin vaakuna, Lily, käytähän nyt päätäsi. Mitä se voisi merkitä?”
  “Korpinkynttä”, Lily vastasi oitis. “Mutta miksi?”
  “Se tässä vasta mielenkiintoista onkin…”
  “Hyvä on, Alessandro. Miksi ihmeessä sinä olet noin inhottavan hilpeä tähän aikaan yöstä?”
Alessandro virnisti epäluonteenomaisesti ja tarjosi Lilylle käsivartensa auttaen hänet ylös koleasta maasta. “Koska sain viimein vahvistuksen sille, mitä minä ja Angie olemme epäilleet jo pitkään. Mennään järvenrantaan. Siellä on mukavampi puhua.”

***

James tuijotti tympääntyneenä tanssilattialla pyörähteleviä pareja ja toivoi sydämensä kyllyydestä, että olisi ymmärtänyt olla jossakin muualla. Tanssiaiset olivat hänen osaltaan epäonnistunut tapaus, täysi floppi, virhe numero yksi, mitä tahansa kammottavaa, jota saattoi vaivaa näkemättä keksiä. Hän tunsi olonsa orvoksi tanssivien, nauravien parien joukossa. Edes tarjoilupöydän alkoholitarjoilu ei tuonut lohtua hänen alakuloonsa - päinvastoin, mitä enemmän viiniä hän joi, sitä surkeammaksi hän olonsa tunsi, kunnes juomasta luopuminen vaikutti viimein viisaammalta vaihtoehdolta kuin jatkaminen. Hän nakersi lohduttomana suomuvyöriäisen mädillä päällystetyn voileipäkeksinsä reunaa. Mitä muuta tekemistä tanssiaisissa muka oli kuin tanssiminen? Jopa Sirius ja Arianna olivat taas kadonneet omille teilleen väkijoukkoon. Lyhyen hetken ajan James harkitsi liittyvänsä vähän matkan päässä seisovien Juden ja Lucyn seuraan, mutta tarkemmin ajateltuna se vaikutti kovin riskialttiilta vaihtoehdolta. Lucy nauroi edelleen kuin viimeistä päivää, kun taas Jude pälyili ympärilleen levottomana kuin jotakin odottaen.
  “Etkö nauti tanssiaisista, James?”
James kohotti katseensa ja katsoi tylsästi edessään seisovaa nuorta tyttöä. Hetkeen tytön arkiset, huolekkaiden kiharoiden ympäröimät kasvot eivät soittaneet minkäänlaisia hälytyskelloja hänen mielessään; tyttö olisi voinut olla kuka tahansa Dominicinlinnan merkityksettömästä massasta. Sitten tyttö kuitenkin taivutti suupieliään ylöspäin ujosti ja James tunnisti tämän Lilyn vakoojatoveri Angie Lennoxiksi.
  “En suoranaisesti”, hän vastasi rehellisesti pakottautuen hymyilemään. “Miten sinä täällä olet? Et kai kuulu ministeriöön? Ketä sinä esität?”
  “Tulin, koska Mikaja Thornton haluaa minun vakoilevan taikaministerin seuraelämää, en kuulu ministeriöön ja esitän näkijätär Kassandraa”, Angie luetteli kainosti hymyillen. “Muistatko hänet? Hänestä kerrottiin meille koulussa. Hän oli se troijalainen - “
  “ - noita, jota kaikki luulivat jumalten lähettilääksi, tiedetään”, James lopetti. “Onnistunut asu.”
  “Kiitos. Ja sinä olet arvatenkin - ?”
  “Verotarkastaja”, James vastasi yrittäen olla tuntematta itseään ärtyneeksi sen johdosta, ettei kukaan tuntunut tunnistavan hänen asuaan - ikään kuin kukaan velhomaailmasta muka ei olisi koskaan törmännyt veroviranomaiseen!
  “Aah.” Angie siemaisi lasillisestaan ja hymyili hurmaavasti. “Sepä - tuota - mielenkiintoista - “
  “Eikö”, töksäytti James.
Heidän välilleen laskeutui painostava hiljaisuus. James ei voinut kuin ihmetellä, miksi ihmeessä Angie oli vaivautunut tuppautumaan hänen seuraansa. Seisoessaan siinä hänen edessään kreikkalaisessa toogassaan Angie näytti kaikin tavoin niin vaivaantuneelta ja ikävystyneeltä, ettei James voinut olla ajattelematta, että tytöllä kenties oli jotakin häntä vastaan. Angien poskilla polttelivat kiihtymyksen punaiset läiskät.
  “Missä Lily on?”
  “Alan kyllästyä tuohon kysymykseen!” James pärskähti. “Sinun jos kenen kuvittelisi tietävän, että hän on rakkaan Alessandrosi kanssa!”
  “Hän ei ole minun rakas Alessandroni”, Angie korjasi rauhallisesti. “En ole koskaan ollut rakastunut Alessandroon. Kaikki vain olettavat niin.”
  “Sepä hienoa”, James sanoi purevaan sävyyn. “Kuule, en tarkoita loukata, mutta minua ei oikeastaan kiinnosta kuulla, mitä sinä ajattelet siitä Visardon loiselävästä. Tanssitaanko?”
Kysymys purkautui hänen suustaan niin äkillisesti, että hän yllättyi sitä itsekin. Vielä enemmän näytti kuitenkin järkyttävän Angie. Hetken ajan tyttö tuijotti häntä saamatta sanaa suustaan, sitten syvä puna valtasi tämän kasvot ja tämä asetti lasinsa pöydälle kiitollinen hymy huulillaan.
  “Kyllä, mielellään.”
James kätki huokauksen - itsepä hän oli oman kuoppansa kaivanut - ja tarjosi Angielle kätensä ohjaten tytön jo ennestään täpötäydelle tanssilattialle. He löysivät jokseenkin vapaan sopen aivan salin nurkasta ja antautuivat lennokkaan musiikin vietäviksi. James asetti kätensä Angien kapealle vyötärölle rukoillen koko sydämestään, että hänellä olisi ollut Lily käsivarsillaan. Hän ei kuitenkaan pystynyt huijaamaan itseään; katsoessaan tanssipariaan hän erotti ainoastaan tämän inkiväärintuoksuiset leijonanväriset hiukset ja arvoitukselliset keltaruskeat silmät, jotka sillä nimenomaisella hetkellä hymyilivät hänelle vilpittöminä ja lämpiminä.
  “Olen pahoillani puolestasi, James“, Angie sanoi kesken tanssin. “Lilyn pitäisi olla täällä sinun kanssasi.”
  “Tiedetään.”
  “En kuitenkaan usko, että hänellä ja Alessandrolla on minkäänlaista romanssia keskenään, jos sinä sitä pelkäät. Minusta on aina vaikuttanut siltä, että Alessandro on enemmän kiinnostunut Cinnamonista.”
  “Minusta vaikuttaa lähinnä siltä, että Visardo on kiinnostunut kaikesta mikä liikkuu. Vaihdetaan puheenaihetta. Oletko viihtynyt Lontoossa?”
  “Paremmin kuin hyvin“, Angie heläytti. “Toivon, että olisin ymmärtänyt tulla tänne jo aikaa sitten. Täällä minulla on itse asiassa ystäviä. Ja luonnollisesti miestarjonta on parempi kuin Norjassa ikinä. Oma maa mansikka, vai miten sitä sanotaankaan.”
James hymyili pahoittelevaan sävyyn. “Tuohon minä en kyllä voi ottaa kantaa.”
  “Et… ehkäpä et... kuulehan, James, rakastatko sinä Lilyä?”
  “Totta kai.”
  “Oikein todella, todella, todella rakastat?”
James nyökkäsi ihmetellen mihin hänen tanssiparinsa oikein pyrki. Hän oli aikeissa kysyä asiaa, mutta juuri silloin kohtalo puuttui peliin. Musiikki katkesi kömpelösti kesken kaiken ja tanssivat parit jähmettyivät paikoilleen. Puheensorina täytti salin; mistä oikein oli kyse? James kuitenkin ymmärsi välittömästi, mitä oli tapahtumassa.
Suomuinen ja vettätippuva Frank Longbottom kiipesi esiintymiskorokkeelle ja tarttui mikrofoniin välittämättä inhoavista kuiskauksista ja vähemmän hienotunteisista huudoista. Hän virnisti kömpelösti ja napsautti mikrofonin päälle. James kiitti onneaan siitä, että kyseessä oli velho- eikä jästimikrofoni; sikäli kuin Lilyn puheisiin oli uskomista, jästilaitteet reagoivat veteen mitä kohtalokkaimmalla tavalla, ja Frank sentään oli sillä hetkellä pelkkää vettä kiireestä kantapäähän. Vettä ja limaa.
  “Tuota - huomio - “ Frank aloitti vihertävät kasvot nauraen. “Tiedän, ettei inhottava kalamies ole välttämättä se näky, jonka itse valitsisitte ensimmäisenä silmillenne. Pyydän teitä kuitenkin suomaan minulle tämän yhden mahdollisuuden. Olen kiivennyt tänne tasan yhdestä syystä: tunnustaakseni kuolemattoman, suomuisen rakkauteni tyttöystävälleni Alice Prewettille. Alice, liittyisitkö seuraani tälle korokkeelle, mikäli vain et häpeä minua liikaa?”
  “Nyt se tapahtuu”, James tajusi jännittyneesti. Hän ei huomannut laisinkaan, että oli tarttunut Angien käteen ja musersi sitä nyt tiukasti omaansa vasten.
  “Mikä tapahtuu?”
  “Odota vain.”
Angie vaikeni tottelevaisesti ja kiinnitti huomionsa Aliceen, joka nousi punehtuneena ja hermostuneena lavalle poikaystävänsä luokse. Frank otti hellävaroin Alicen käden omaansa ja vajosi polvilleen lattialle. Yleisö haukkoi henkeään ilahtuneena.
  “Alice Elizabeth Prewett”, Frank sanoi vakavasti. “Saatat olla minulle vihainen siitä, että valitsin näin naurettavan asun itselleni iltana, jolloin aioin vetää sinut parrasvaloihin. Olen pahoillani. Olen pahoillani, että olen toisinaan typerys, mutta tämä typerys rakastaa sinua enemmän kuin mitään muuta. Olemme seurustelleet jo käytännöllisesti katsoen ikuisuuksia. Olet se oikea tyttö minulle: kestät minua, ja mikä tärkeämpää, kestät äitiäni. Etkö menisi naimisiin minun kanssani?”
Alice toipui järkytyksestään silmänräpäyksessä. Onnellinen hymy levisi metsinkäistytön kasvoille, kun hän irrotti kätensä Frankin otteesta ja lennähti miehen kaulaan piittaamatta hetkeäkään siitä, että mies kasteli hänet kokonaan.
  “Kyllä”, Alice hihkaisi kuin pikkutyttö. “Kyllä, kyllä, kyllä, kyllä - “
  “Arvasin”, James puuskahti riemastuneena. Hän irrotti otteensa Angien kädestä. “Anteeksi - taisin tuottaa mustelmia kädellesi - “
  “Oi, ei se mitään”, Angie vastasi jalomielisesti hieroen samalla ilmeisen kipeää kämmentään. “Ymmärtäähän sen. He ovat ystäviäsi, vai mitä? Merlin, olen onnellinen heidän puolestaan. Tyttö lentää kalamiehen kaulaan hajusta välittämättä - se on sitä todellisinta rakkautta!”

  “Tiedätkö”, Arianna sanoi mietteliäästi jonottaessaan Siriuksen kanssa juomia noutamaan. “Minä en olisi pystynyt tuohon Alicen temppuun. Se oli liian inhottavaa.”
  “Sanoo Arianna Bell, aikamme poikatyttö”, Sirius hymähti kietoessaan käsivartensa huolettomasti tyttöystävänsä vyötärölle. Hänen jalkojaan jomotti jo kaikesta tanssimisesta ja hiki virtasi pitkin hänen Red-paitansa selkämystä. Sitä hän ei kuitenkaan sanonut ääneen; joku olisi saattanut erehtyä syyttämään häntä huonosta kunnosta, ja sitä hän ei missään tapauksessa halunnut.
Arianna hymyili ja iski hänelle silmää. “Lima on asia erikseen. En limaisi itseäni sinun vuokseni, Sirius Phoenix Black.”
  “Sitten on hyvä, etten minä ole limainen, Gabriella Arianna Bell”, Sirius vastasi samaan sävyyn. Hän pujotti kätensä Ariannan niskan taakse, taivutti tytön päätä taaksepäin ja suuteli tyttöä pitkään ja lujasti. Arianna tarttui hänen paidankaulukseensa tukea etsien. Tyttö hautasi kasvonsa hänen kaulaansa ja kehräsi kuin saalistaan väijyvä kissa, tai mahdollisesti vampyyri. Sirius liu’utti kätensä tytön kapealle vyötärölle.
  “Olet outo tapaus. Sinua voi syöttää vaikka kuinka paljon tahansa, etkä siltikään saa yhtään lisää painoa.”
  “Minä en liho yhdenkään ihmisen toimesta”, Arianna ilmoitti nenäkkäästi.
  “Toivotaan”, mutisi Sirius. “Ellet sitten ole ollut huolimaton tiettyjen asioiden suhteen…”
  “Älä inhota!”
Sirius kiepsautti Ariannan ympäri sylissään ja nosti tytön oranssia takkutukkaa suudellen avonaisen napapaidan paljastamaa niskaa. Hän irrotti salamannopeasti kuullessaan tutun rykäisyn takaansa.
  “Sinulla näyttää olevan hauskaa”, herra Potterin ääni totesi.
Sirius virnisti hämillisesti kasvatti-isälleen. “Teen parhaani, herra P”, hän vakuutti naurua äänessään.
  “Mukava kuulla. Te kaksi teette päivänselvästi kunniaa Mildredin ja Jassminadaran muistolle”, Jamesin isä vastasi.
Sirius oli aikeissa palauttaa kohteliaisuuden kehaisemalla herra Potterin naamiaisasua, mutta hän vaikeni kuin kirveellä uhattuna, kun hänen katseensa osui siihen omituiseen vaatekappaleeseen, joka Jamesin isällä oli yllään. Hän oli nähnyt monta mielenkiintoista naamiaisasua sinä iltana, ja herra Potter livahti ehdottomasti kärkijoukkoon. Mies oli värjännyt mustan sotkutukkansa punaiseksi, ja yksiosainen, lemmikinsininen potkupuku toimitti hänen vaatteidensa virkaa. Se riiteli kammottavalla tavalla hänen hiustensa kanssa.
  “Tuota, herra P, älä nyt loukkaannu, mutta - mikä sinussa oikein on vikana?” Sirius kysyi epävarmasti.
  “Ei minussa mikään ole vikana!” herra Potter vastasi kauhistunutta teeskennellen. “Minähän olen Jamesin lapsi!”
  “Mitä?” Arianna ynähti heikosti. Sirius kiirehti tarttumaan tytön käsipuoleen siltä varalta, että järkytys saisi muutenkin voimattoman Ariannan menettämään tasapainonsa.
Jamesin isä hymyili leveästi. “Aivan niin. Mietiskelin päivät pitkät sopivaa asua itselleni, ja koska menneisyydestä ei löytynyt yhtäkään mieleistä roolihahmoa, päädyin tulevaisuuteen. Saanko esitellä: Joseph Potter II, Lily ja James Potterin esikoispoika.”
  “Oletpa sinä varma lapsen nimestä”, Sirius kommentoi kuivasti.
  “Kumpi sinä olet?” Arianna puolestaan halusi tietää.
  “Miten niin? Kuuleehan sen jo nimestäkin”, herra Potter vastasi hölmistyneenä. “Poikahan minä olen!”
  “Ei, vaan oletko sinä pyhä vai paha?”
  “Luulen, että se riippuu kokonaan kasvattajasta”, paikalle ilmestynyt Sascha Potter tokaisi napakasti. Hän näytti varsin ei-äidilliseltä ankeuttajankaavussaan. Arianna pidätteli nauruaan.
  “Jos lapsi on Sarvihaaran ja Lilyn, se ei voi olla muuta kuin painajainen!”
  “Sirius”, tiuskaisi Arianna. “Sinä puhut nyt minun ystävästäni!”
  “Ja minä ja Lilykö sitten muka emme ole puheväleissä?”
Arianna käänsi turhautuneena katseensa tanssisalin maalauksin koristettuun holvikattoon. Hän säpsähti tuntiessaan rouva Potterin niljakkaan ankeuttajankäden tarttuvan kämmeneensä ja kääntävän sen ympäri. Hänen katseensa lukkiutui Ariannan nimettömässä kiiltelevään koruun - kultaiseen renkaaseen, jota kiersi spiraaliin asetettujen punaisten jalokivien kehä.
  “Ihastuttava sormus sinulla, Arianna”, rouva Potter sanoi lämpimästi. “Siriusko sen osti?”
  “Ostin, mutta se ei ole kihlasormus”, Sirius kiirehti selittämään. “Se on pelkkä... sormus.”
Rouva Potter irrotti otteensa Ariannan kädestä syvän huokauksen kera. “Ja minä kun ehdin toivoa…”
  “Älä turhaan toivo“, Arianna ehdotti. “Hän on Sirius Black. Se tarkoittaa, että hänet on paistettu öljyssä ja lumottu tarttumisenestolla. Toivominen olisi ajanhukkaa.”
Jono eteni tarjoilupöydän kohdalle saakka. Sirius tarjosi Ariannalle lasia ja lautasta. Tyttö tarttui pikariin, mutta torjui lautasen nenäänsä nyrpistäen.
  “Minulla ei ole juuri nyt nälkä”, hän sanoi vältellen Siriuksen katsetta.
Sirius asetti lautasen huokaisten takaisin pinoon ja nappasi kermaleivoksen lautasliinansa kätköihin. “Arianna - “ hän aloitti.
  “Älä!” Arianna kielsi terävästi. Tytön jazzinvihreiden silmien ilme pehmeni ja hän kosketti sormenpäillään Siriuksen poskea. “Älä.”
Sirius riiputti päätään lannistuneena. “Ei sitten. Mutta tästä puhutaan vielä.”
  “Tästä puhutaan tätä nykyä aina“, Arianna tokaisi purevasti. “Mennään istumaan.”
Hän tarttui lasiinsa ja marssi paikalta kipakasti saappaankorot lattiaa vasten helähdellen. Sirius tuijotti toivottomana tytön jälkeen, kunnes viimein esitti pahoittelunsa Jamesin vanhemmille ja seurasi Ariannaa seinänvierusta kiertävien penkkien luokse.

***

Alessandro taivutti pitkät säärensä vaivattomasti ristiin ja polvistui rantakiville. Pimeys oli kovaa vauhtia syvenemässä, ja viimeiset pilvenretaleet liukuivat taivaankannen ylitse paljastaen altaan tasaisen pyöreän täydenkuun, sekä kirkkaina tuikkivien tähtien kirjon. Vanhasta tottumuksesta Lily etsi tähtien joukosta Siriuksen tähtikuvion, ennen kuin viimein istui Alessandron seuraksi järven rantaan. Yöilma viileni kovaa vauhtia; utuinen sumu leijui järven yllä.
  “Täällä on kaunista”, Lily huomautti.
  “Yössä ei ole mitään kaunista.”
Vai niin, Lily mietti hiljaa itsekseen. Alessandro oli siis taas tällä tuulella. Hän käänsi katseensa järven tuulessa huojuviin osmankäämeihin ja odotti, että hänen vierellään istuva vakooja saisi suunsa auki. Siinä ei kestänyt kauan; Alessandro vaikutti suorastaan kärsimättömältä, mitä puhumiseen tuli.
  “Kun kuolonsyöjät neljä vuotta sitten hyökkäsivät kartanoon, he etsivät jotakin”, Alessandro aloitti vakavasti. “Kartano oli tietenkin silloin jo tyhjä. Oli ollut jo kauan. Kartanon omistajakin oli siihen aikaan jo kuollut, ja ainoa laillinen omistusoikeus kuului entisen omistajan viisitoistavuotiaalle sukulaistytölle.”
  “Lucylle”, arvasi Lily. “Lucy Wrightnatelolle.”
Alessandro nyökkäsi. “Hän lyhensi nimensä sittemmin. Joka tapauksessa, kuolonsyöjät eivät löytäneet etsimäänsä kartanosta. Siitä on kiittäminen ennen kaikkea aurori Stronia, sekä hänen raivostuttavaa tyttöystäväänsä Thomasia. He osuivat kartanoon samaan aikaan kuolonsyöjien kanssa ja pelastivat kartanon aarteen viime tipassa. Sekin siirtyi Lucy Wrightnatelolle, mutta lordi Voldemort ei sitä tiennyt. Kammottava menetys Voldemortille - hän on etsinyt aarrettaan aina siitä lähtien.”
  “Entä mikähän aarre on kyseessä?” Lily kysyi.
  “Mietin sitä pitkään. Yritin kysyä asiaa Stronilta muutamaan otteeseen, mutta hän ei koskaan suostunut kertomaan minulle. Typerä mies.”
  “Hyvä mies.”
Alessandro tuhahti. “Kuten haluat. No, sitten Stron meni murhauttamaan itsensä, ja koska hänen vaimonsakin oli kuollut, minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä he olivat kartanosta vieneet. Mikaja tiesi. Merda, se nainen tiesi…”
  “Mikaja teki tutkimuksia Redin ja Jazzin laskuun”, Lily muisti. “Hän kirjoitti sen kirjan - “
  “ - hirnyrkeistä, niin. En tosin ymmärrä, miten hirnytkit voisivat liittyä tähän asiaan”, Alessandro sanoi. “Mutta se aarre... sain aihetta epäilyyn vasta kun noudin Angien Norjasta ja lähetin hänet esittämään kysymyksiä. Angien mukaan Trikian kyläläiset olivat kertoneet, että kartanossa oli vieraillut outoa väkeä siitä lähtien, kun kartanon silloinen Wrightnatelo toi huutokaupasta mukanaan korpin kuvalla varustetun laatikon.”
  “Korpinkynsi!”
  “Olet viisas tyttö, Lily. No, asiakirjojen mukaan Korpinkynnellä ei ole ollut perillisiä enää vuosikausiin. Sukulinjan katkettua viimeisen Korpinkynnen omistuksessa olleet esineet myytiin huutokaupalla. Niiden mukana oli metallilaatikossa säilytetty kaulakoru, joka oli aikoinaan kuulunut Korpinkynnelle itselleen. Epäilin alusta asti, että koru oli tuotu tänne”, Alessandro jatkoi omahyväisesti hymyillen. “Sain vahvistuksen, kun näin sellaisen korun Sunday Wrightnatelon kaulalla. Ja kun näin vaakunan tänään... no, asiasta tuskin lienee enää epäilystäkään. Sen korun Voldemort haluaa.”
  “Korpinkynnen kaulaketjun?” Lily hengähti. “Mutta miksi ihmeessä? Mitä hän sillä voisi tehdä?”
Lyhyen hetken ajan hän yritti kuvitella lordi Voldemortia kantamassa korpinmuotoista helyä kaulallaan. Kuvitelma oli kuitenkin niin naurettava, että Lily joutui pian kätkemään hymynsä ja siirtymään toisenlaisiin mietteisiin. Alessandroa hänen naurunsa näytti lähinnä ärsyttävän.
  “Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä Voldemort voisi sillä kaulakorulla tehdä. Mutta kaikki todisteet antavat ymmärtää, että hän haluaa sen.”
(JATKUU SEURAAVASSA VIESTISSÄ)

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #64 : Maaliskuu 03, 2007, 10:38:42 »
  “Mitä me sitten odotamme?” Lily huudahti ponnahtaen jaloilleen niin äkillisesti, että hän oli kompastua pukunsa helmaan. “Mennään hakemaan koru pois siltä tyttöparalta, ennen kuin kuolonsyöjät saavat hänet!”
  “Lily, EI!” Alessandro ärähti. Mies ojensi kätensä ja kiskoi hänet väkivalloin takaisin maahan. “Et voi tehdä sellaista.”
  “Miksi muka en?” Lily kysyi kohottaen uhmakkaasti leukaansa. “Et voi olettaa, että pikkutyttö pärjäisi kuolonsyöjiä vastaan! Meidän täytyy hakea koru pois, ja viedä se turvaan - Dumbledorelle - auroreille - “
  “Merda, jätä aurorit tämän ulkopuolelle!”
Lily vavahti. Liian myöhään hän muisti Alessandron leppymättömän vihan isäänsä ja kaikkia auroreita kohtaan; vaikutti kaikin puolin epätodennäköiseltä, että mies suostuisi viemään Korpinkynnen kaulaketjua sellaiselle joukolle. Silti Lilyn täytyi yrittää. Hänen sydämensä valui verta, kun hän vain kuvittelikin Juden ja Lucyn pikkutyttöä kuolonsyöjien käsissä. Yksikään lapsi ei ansainnut sellaista kohtaloa.
  “Alessandro”, Lily aneli. “Meidän täytyy hakea kaulakoru pois.”
  “Ei”, kielsi Alessandro. “Sitä me emme tee.”
  “Ja miksi sinä saat määrätä siitä?”
  “Koska tämä on minun työni, ja sinä ajattelet taas tunteillasi, etkä järjelläsi!”
Lily tuijotti työpariaan vihaisesti. “Miksi sinä sitten ylipäätänsä kutsuit minut tänne?” hän kivahti yrittäen kamppailla haluaan lyödä Alessandroa vastaan. “Että voisit kertoa minulle tarinan, ja kieltää minua tekemästä mitään? Voisin nytkin olla tanssiaisissa mieheni kanssa! Luoja - joskus - joskus minä vain vihaan sinua, Alessandro Visardo!”
Hän nousi kiivaasti ylös ja käveli metsään.

***

Sirius heilautti jalan toisen ylitse ja maistoi kuplaviiniään. Tanssiaiset olivat saavuttamaisillaan sen pisteen, jolloin hieno juhlaväki päästi irti rajoistaan ja ryhtyi irrottelemaan viinin yllyttämänä. Merkkejä oli nähtävissä kaikkialla - ihmiset kikattivat ja pyörivät hurjasti ympyrää suudellen toisiaan niin poskille kuin huulillekin. Esiintymislavan edessä Frankensteinin roolia vetävä Vauhkomieli puheli imeliä professori McGarmiwalle, joka kurtisteli kulmiaan ankarasti. McGarmiwa ei ollut vaivautunut valitsemaan naamiaisasua itselleen, vaan arvatenkin piti koko touhua aivan liian kevytmielisenä. Ei sillä tosin väliä ollut, Sirius ajatteli pistävästi. Professori McGarmiwa oli jo itsessäänkin tarpeeksi paha.
Hän kääntyi ja vilkaisi vierellään istuvaa Ariannaa. “Etkö jo söisi jotakin? Kello on kohta kaksi yöllä.”
  “Minä haluan pistaasipähkinöitä”, Arianna vikisi haudaten kylmän nenänpäänsä Siriuksen kaulakuoppaan.
  “Pistaasipähkinöitä?” älähti Sirius. “Kuka muka syö pistaasipähkinöitä?”
  “Minä syön.”
  “Mistä lähtien?”
  “Tästä lähtien”, Arianna sanoi äänessään niin perinaisellisen uppiniskainen sävy, ettei Sirius voinut olla tuntematta etäistä inhoa tavallisesti niin rakasta tyttöystäväänsä kohtaan. Naiset ja naisten kummalliset mieliteot, hän ajatteli halveksuvasti. Sitten hän äkkiä vakavoitui ja kääntyi Ariannan puoleen vangiten säikähtäneesti tytön vihreän naamion alta pilkistävien ärtyneiden silmien katseen.
  “Et kai sinä vain aio järjestää minulle jotakin Jazz-maista järkytystä?” hän tiukkasi.
  “Tietenkään en, mitä sinä oikein minusta kuvittelet? Että olen joku muutaman sulmun ilmaistuote?”
 “Mikään, missä on muutama sulmu ei ole ilmaista”, Sirius huomautti näsäviisaasti.
  “Olehan nyt kunnolla, minä haluan selvittää tämän! En ole niin typerä, että erehtyisin hankkimaan lapsen sinun kanssasi, eli älä edes kuvittele mitään sensuuntaista.”
Sirius tuijotti huispaajatyttöä tietämättä tarkalleen, oliko hänen tarkoitus tuntea itsensä loukkaantuneeksi vai helpottuneeksi. Kumpikin vaihtoehto vaikutti sillä hetkellä varsin soveliaalta. Hän päätti takertua ensimmäiseen, kuten kunnon Sirius Black ainakin.
  “Mikä minussa muka on vikana, kun et kerran halua lapsia minun kanssani?”
Arianna hymähti kallistaen päätään sivulle niin, että hänen räikeänoranssit jazzinkiharansa valuivat vallattomasti hänen olkapäilleen. “Mistä haluaisin? Kenties siitä tosiasiasta, että olet täysin edesvastuuton nilkki, ja että koko elämäsi pyörii otsahiustesi, vatsalihaksiesi ja lyhyiden hameiden ympärillä.”
  “Arianna - “
  “Vai siitä, että olet julkisesti myöntänyt kuolevasi mieluummin kuin hankkivasi lapsia?”
Sirius liikahti vaivaantuneena paikallaan. “No, se nyt on - “
  “Vai siitä, että yleensäkin ajatus vauvasta Kelmien keskuudessa on kaikin puolin ahdistava ja vastenmielinen? Kuvittele sitä nyt, Sirius! Kelmit ja vauva? Yhtä hyvin - yhtä hyvin voisi yhdistää McGarmiwan ja Havaiji-paidan!”
Sirius nauroi mielikuvalle. “Taidat olla oikeassa, tyttö”, hän sanoi silittäen yhden kurittoman kiharan Ariannan korvan taakse.
  “Taidan olla! Olen enemmän kuin vain sitä! Kuvittele - kuvittele vaikkapa James isäksi!”
Sirius teki parhaansa kuvitellakseen. Hän kuvitteli Jamesin kanniskelemaan epävakaasti pientä, pörröpäistä poikaa, tai leikkimään sellaisen kanssa, mutta turhaan; mielikuvat päättyivät kerta toisensa jälkeen siihen, että James joko pudotti pojan tai juoksi kirkuen pakoon tämän alettua huutaa. Hän virnisti.
  “Olet oikeassa. Parempi olla suunnittelematta tulevaisuutta liian pitkälle.”
  “Tulevaisuus?” haukkamainen ääni heidän selkänsä takaa kysyi. “Mitä tulevaisuudesta? Neiti Bell, kuinka elämä on lähtenyt kohtelemaan sinua sen kammottavan sydänlukko-episodin jälkeen?”
Sirius irvisti nähdessään sulkakynää heiluttelevan, etäisesti täytettyä kanaa muistuttavan naisen upottavan kyntensä Ariannan olkapäihin. Arianna vilkaisi häntä epätoivon ja huvittuneisuuden täyttämällä katseella ja irrotti otteensa hänen kädestään, ennen kuin kääntyi kohtaamaan Noitapiiri Nyt-lehden toimittajan.
  “Kaikki sujuu oikein hyvin, kiitos vain”, hän vastasi suloisesti. “En enää juuri ajattele koko sydänlukkoa. Sehän on historiaa joka tapauksessa.”
Nainen nyökytteli kirjoittaen samalla sulkakynä sauhuten. “Rohkeaa sinulta. Itse olisin varmasti vapissut kauhusta vielä yökausia sen jälkeenkin. Vaikka sinullahan on urheilusi, vai mitä? Mitä Rapakon Palloseuralle oikein kuulukaan?”
  “No… uusi huispauskausi alkaa meidän osaltamme kolmen viikon kuluttua, kun pelaamme Kaljualan Kulkureita vastaan... siitä pitäisi tulla suhteellisen vaivatonta, vaikka eihän koskaan voi tietenkään olla varma. Minulla oli pitkä pelitauko, ja kiinniotettavaa on paljon…” Arianna naurahti hermostuneesti. “Toivon vain, etteivät Kaljualan Kulkurit tuo lihakirveitä mukaan otteluun.”
Toimittaja ei selvästikään ymmärtänyt huispauksen historiaan viittaavaa vitsiä, ja Sirius päätti inhota häntä entisestäänkin sen vuoksi.
  “Entä miten yksityiselämäsi?” toimittaja tivasi luoden ahnaan katseen Siriukseen, joka siristi silmiään vastaukseksi. “Seuraelämäsi? Syömishäiriösi?”
  “En oikeastaan haluaisi puhua niistä”, Arianna sanoi suorasukaisesti. “Sanotaanko vaikka, että yritän ottaa päivän kerrallaan. Edessä on paljon, ja ainoastaan menetän järkeni, jos ryhdyn miettimään liikaa niitä asioita. Tietenkin sitä joskus toivoo, että voisi palata ajassa taaksepäin, mutta menneet ovat menneitä. Ihmissuhdeongelmani mukaan lukien. Juuri nyt haluan keskittyä ainoastaan urheiluun.”
Toimittaja näytti pettyneeltä kuin koira, joka oli iskenyt hampaansa mehukkaalta vaikuttavaan luuhun vain huomatakseen sen olevan valmistettu kumista. Nainen kuitenkin kiitti haastattelusta jokseenkin kohteliaasti ja purjehti tiehensä hatussa komeileva sulka tanssisalin viimassa vipattaen. Arianna näytti kieltä naisen loittonevalle selälle.
  “Mikä typerys! Eikä edes kysynyt mitään meidän roolihahmoistamme.”
  “Ei hän voinut tietää“, Sirius lohdutti tyhjentäessään viinilasillisensa. “Muulle maailmalle Red ja Jazz olivat vain Red ja Jazz.”
  “Silti. Se ei ole reilua. He ovat - olivat - paljon suurempia ja merkittävämpiä kuin tällainen puolen sirpin halpahintainen urheilija, joka keikkuu julkisuudessa ainoastaan skandaaliensa ja ulkonäkönsä avulla”, Arianna sanoi lohduttomana.
  “Sinä olet turha julkkis vain jos haluat olla sitä”, Sirius vastasi tiukasti.
  “Julkkis”, puuskahti joku lähettyviltä. Sirius hätkähti äänen kuullessaan. Hän ei ollut kuullut sitä aikoihin, mutta olisi tunnistanut sen pahimmissa painajaisunissaankin. Mutta mitä ihmettä hänen pikkuveljensä teki Auroriakatemian tanssiaisissa? Turvatoimet, Sirius tuhahti halveksuvasti kohottaessaan katseensa Regulus Blackin kalmankalpeisiin kasvoihin. Mitä niillekin oli tapahtunut?
  “Et kai sinä tullut tänne Juden ja Lucyn vuoksi?” Sirius ärähti noustessaan seisomaan niin, että hänen ruumiinsa kumartui tornimaisena häntä pari tuumaa lyhyemmän pikkuveljen ylle.
Regulus pudisti päätään niukasti hymyillen. “Harkitsin. Pimeyden Lordi alkaa olla kärsimätön saataviensa suhteen. Mutta tulin siihen tulokseen, että olisi typerää pilata tanssiaiset, kun iltoja sen pikkutytön nappaamiseen on loputtomasti.”
  “Myönnä pois: sinua vain pelottaa kaikkien aurorien keskellä“, Sirius nälväisi. Hän ei edelleenkään ymmärtänyt, mikä oikein sai Reguluksen kaltaisen kuolonsyöjän kertoilemaan hänelle niinkin vapaasti työtehtävistään, mutta ei hän totta vie aikonut valittaa. Päinvastoin, jokainen tiedonmurunen, jonka Regulus hänelle Juden ja Lucyn suhteen jakoi, auttoi häntä selvittämään kaksikon tilannetta.
Regulus virnisti petomaisesti. “Luule sinä vain, isoveli. En edes tullut tänne tanssiaisiin Pimeyden Lordin nimissä.”
  “Vaan…?” Sirius tiedusteli kireästi.
  “Isämme nimissä. Hän kuolee pian, Sirius.”
RÄKS. Aurorikelmin käsissä ollut lasi putosi lattialle ja hajosi lukemattomiksi pieniksi pirstaleiksi. Sirius ei kiinnittänyt sirpaleisiin mitään huomiota, vaan tuijotti Regulusta sanattomaan kuin hänen vuosia piilottelemansa menneisyyden aaveet olisivat viimein löytäneet tiensä komerostaan takaisin päivänvaloon. Hän ei halunnut sisäistää pikkuveljensä sanoja; hän ei halunnut muistaa kaikkia niitä vuosia, jolloin oli kasvanut ankaran isänsä alaisuudessa ja rukoillut tämän kuolemaa raivonsa pauloissa. Nyt hän oli siis viimein saanut mitä halusikin. Kumma kyllä se totuus ei maistunut makealta hänen suussaan.
  “Minähän sanoin sinulle jo aiemmin”, Regulus jatkoi tasaisesti. Pojan harmaiden silmien katse kynti tanssisalin lattiaa tavalla, joka kieli kuolonsyöjäpojankin surevan, vaikka isoveljelleen tämä ei olisi sitä milloinkaan myöntänyt. Mutta Regulushan oli vasta kahdeksantoista. Kuinka paljon sen ikäinen oikein kesti? “Isä on sairas. Nyt… sairaus lähestyy loppuaan. Hän ei kestä enää monta päivää, parantajat väittävät.”
  “Että äiti oikein päästänyt parantajat taloon?”
  “Sirius, älä. Laske leikkiä mistä tahansa muusta, mutta älä tästä. Voit vihata häntä, mutta hän on sinun isäsi.”
  “Joten?” Sirius tokaisi jurosti. “En tarvitse häntä. Hän ei tarvitse minua. Ei ole tarvinnut vuosiin.”
  “Hän voi silti rakastaa sinua“, Regulus muistutti.
Sirius naurahti ja ravisti päätään. “Hän vihaa minua, tiedät sen itsekin.”
Regulus kohautti olkapäitään. “Usko mitä haluat. Minä vain halusin kertoa sinulle, että hän kuolee. Siltä varalta, että päätät olla inhimillinen ja muistaa muutamia tosiseikkoja. Tee mitä teet, mutta tee se nopeasti. Tarkoitin mitä sanoin, kun sanoin hänen kuolevan pian.”
Poika työnsi taikasauvan takaisin taskuunsa ja katosi väentungokseen ennen kuin Sirius ehti saamaan suutaan auki. Sirius tuijotti veljensä perään ristiriitaisin tuntein, kuin transsissa. Kuinka hänen isänsä, se piru, saattoi tehdä kuolemaa? Ja millä oikeudella Regulus kertoi siitä hänelle?
  “Painu hittoon, Regulus Black”, Sirius sähisi ilmalle siinä kohdassa, jossa Regulus oli aiemmin seisonut. “Olisit saanut pitää totuutesi itselläsi!”
  “Sirius - “ Ariannan käsi laskeutui hänen olkapäilleen.
Hän tönäisi tytön kauemmas ja harppoi ulos tanssisalista raivon katkerat kyyneleet silmissään. Miten hänen isänsä kehtasi tehdä hänelle näin kaiken jälkeen? Hän olisi ansainnut mahdollisuuden näyttää isälleen, mikä todella oli! Isän olisi pitänyt rakastaa häntä edes kerran ennen loppua!
***

Lily kuuli ruohikon kahisevan takanaan Alessandron pitkien juoksuaskelten tahdissa. Jollakin ilveellä he molemmat olivat päätyneet keskelle metsää ja laukkasivat nyt kilpaa erilaisten heinien ja oksien lomassa yrittäen turhaan hukuttaa eripuransa yön mustuuteen. Lily tunsi vapisevansa raivosta. Alessandro saattoi olla hänen työparinsa ja kenties ystävänsäkin, mutta se ei silti kieltänyt sitä tosiseikkaa, etteikö hän toisinaan olisi halunnut iskeä miehen hampaita kurkkuun. Siinäpähän olisi silloin esittänyt hänelle määräyksiään! Lily ei ymmärtänyt, millä oikeudella Alessandro oli pilannut häneltä mahdollisuuden liittyä mukaan tanssiaisiin, mikäli mies ei aikonut tehdä muuta kuin kertoa hänelle asioita, jotka olisivat yhtä hyvin sopineet keskusteltaviksi päivänvalossakin. James-parka, Lily ajatteli pahoilla mielin. Mahtaisiko James uskoa, jos hän tunnustaisi tehneensä virheen? Jamesista oli aina niin vaikea sanoa.
  “Lily!” Alessandro puuskutti hänen takaansa. “Ole nyt hyvä tyttö ja odota!”
Lily kiepsahti läheisen puun rungon taakse ja kurkotteli sieltä Alessandron suuntaan. “Minä en ole mikään koira, etkä sinä voi vain hyppyyttää minua mielesi mukaan!”
  “Enhän minä ole edes yrittänyt!”
  “Mitä tämäniltainen sitten muka oli? Pahus, onko mielessäsi edes käynyt, että olisin mahdollisesti halunnut viettää tämän illan Auroriakatemian tanssiaisissa? Niiden piti olla koko kuun kohokohta, ja sinä pilasit sen minulta!” Lily huusi polkien jalkaansa vihaisesti vasten sammalmätästä. “Olet niin täynnä itseäsi, Alessandro Visardo!”
  “Lily, ne olivat vain tanssiaiset!” Alessandro karjui samaan sävyyn. Mies saavutti hänet ja pysähtyi hänen vierelleen. “Mistä minä olisin voinut tietää, että sinä halusit sinne niin kovasti?”
  “Minä olen nainen, siksi!”
Alessandro pärskähti pahantuulisesti. “Tanssiaiset ovat ajanhukkaa, luulin sinun tietävän sen.”
  “Sinä voit olla kaikessa rauhassa tuota mieltä“, tiuskaisi Lily. “Mutta se ei tarkoita sitä, että minä en voisi ajatella omilla aivoillani ja muodostaa omia mielipiteitäni. Minä todella, todella, todella halusin mukaan tanssimaan, ja sinä pilasit minun iltani. Etkö aio edes pyytää anteeksi?”
  “En koskaan pyydä anteeksi”, Alessandro ilmoitti kylmästi.
  “Sitten saat luvan opetella, koska minä en aio olla sinun jojosi“, Lily sihahti hampaidensa raosta. Hän kaivoi kyntensä kiinni viereisen puun kaarnaan ja olisi repinyt puolet puunrungosta kaljuksi, ellei Alessandron vakaa käsi olisi kiertynyt hänen ranteensa ympärille ja estänyt häntä.
  “En tiedä mikä on jojo, mutta se ei kuulosta kovin imartelevalta. Entä jos korvaan tämän sinulle?”
Lily hymähti ivallisesti. “En ymmärrä, miten voisit korvata minulle yhtään mitään.”
Vastaamisen sijasta Alessandro otti hänen molemmat kämmenensä omiensa väliin ja kääntyi tuijottamaan kaukaisuuteen keskittymisestä kielivät rypyt otsallaan. Mies sulki silmänsä ja syventyi hengittämään syvään ja rauhallisesti. Lily seurasi hänen esimerkkiään ymmällään.
Lyhyen hetken kuluttua Lily tunsi jonkin toistaiseksi tuntemattoman voiman nykäisevän hänet maasta ja lennättävän hänet ilmojen halki sinne, minne Alessandro ikinä halusikin hänen päätyvän. Avatessaan silmänsä hän odotti ensi alkuun näkevänsä Domicinlinnan edessään, mutta sen sijaan hän saikin huomata tuijottavansa Fox’s Denin kartanon takapihaa. Lily tunsi epämukavan muljahduksen sydämensä perukoilla. Vielä kuukausien ja lukuisien Feeniksin Killan kokousten jälkeenkin hän ajatteli Fox’s Deniä aina ensisijaisesti  Redin ja Jazzin kartanona.
  “Tule.”
Alessandro tarttui hänen pukunsa hihaan ja veti hänet mukanaan kuolleen, kasteesta kiiltelevän pihan poikki puutarhan perukoille. Lily ei voinut olla surematta nähdessään lannistuneen, tuhotun puutarhan, joka hautautui kovaa vauhtia rikkaruohojen varjoihin kenenkään estämättä. Kaukaa katsottuna itse kartanonkin ikkunat näyttivät tylyiltä kuin kuolema itse. Miksi Fox’s Denissä vieraileminen oli yöaikaan aina niin kovin vaikeaa?
  “Tässä.”
Lily käänsi katseensa Alessandron osoittamaan suuntaan. Siinä, korkeiden puiden varjossa seisoi valkohopeisesta marmorista veistetty hautapaasi - liian pieni tullakseen huomatuksi kovin helposti, mutta liian suuri näyttääkseen tavalliselta kiveltä. Haudan yllä paloi kaksi viattomana tuulessa lepattavaa kynttilää. Lily vapisi nähdessään hautapaateen kaiverretut sanat. Tässä lepää rakastettu vaimo ja ystävä Jassminadara Evangeline Stron, o.s. Thomas, s. 1.1.1955, k. 31.5.1978. Lily tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä. Joko siitä oli niin kauan?
  “En pitänyt hänestä henkilökohtaisesti”, Alessandro mutisi hänen takaansa käheällä äänellä. “Mutta ajattelin, että hän saattaisi arvostaa vierailuasi. Tämä hauta näyttää melko hylätyltä, loppujen lopuksi.”
Lily nyökkäsi katse tiukasti hautapaateen kiinnitettynä. Hauta vaikutti siltä, ettei juuri kukaan ollut vieraillut siitä aikoihin. Jazzin vanhemmat olivat käyneet jättämässä jäähyväisensä; sen saattoi nähdä punaisista ruusuista, joiden varteen oli kiinnitetty heidän nimillään varustettu kortti. Muuten Jazz ei ollut saanut muistajia ensimmäiselle kuolinpäivälleen lukuunottamatta seitsemää reunoiltaan jo kuollutta mustaa ruusua, jotka lepäsivät hyisinä ja luotaantyöntävinä aivan kivipaaden reunassa, kynttilöiden vierellä. Lily repi kiireesti katseensa irti mustista ruusuista. Kuka vaivautuisi tuomaan Jazzille niin surullisia kukkia?
Hän liu’utti kättään pitkin kiven kylmää pintaa, tunnusteli Jazzin muistoa sormissaan. Sulkiessaan silmänsä hän saattoi hetken ajan kutsua naisen silmiensä eteen sellaisena kuin tämä oli aina ollutkin: elinvoimaisena ja vahvana, vihreät silmät pirullista naurua välkkyen. Kyyneleet polttelivat hänet silmäkulmiaan, kun hän kääntyi taas Alessandron puoleen.
  “Kiitos.”

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #65 : Maaliskuu 03, 2007, 10:40:59 »
59.osa - Pitkä kuuma kesä
9.6.1979

Peter kääntyi vatsalleen hietikolla antaen alkukesän ensimmäisten lämpöisten auringonsäteiden langeta iholleen. Viileä, suolanhajuinen merituuli leyhähteli vasten hänen kasvojaan. Syrjäisessä rannikkopoukamassa oli täysin hiljaista lukuunottamatta korviin tunkeutuvaa lokkien läpitunkevaa kirkunaa.
Peter venytteli ja laiskasti käänsi Noitapiiri Nyt-lehden sivua. Hän ei voinut estää irvistystä leviämästä kasvoilleen, kun hänen katseensa kulkeutui yli sivulle painettujen valokuvien. Sivu oli omistettu Auroriakatemian hieman yli viikon takaisille tanssiaisille, ja se oli täynnä kuvia erilaisiin naamiaisasuihin verhoutuneista vieraista aina taikaministeristä professori Dumbledoreen. Dumbledoren näkeminen sai huonon omantunnon pistokset turruttamaan Peterin selkänikamia. Hän siirsi katseensa kiireesti seuraavaan kuvaan. Siinä hymyilivät Arianna ja Sirius entisiltä opettajilta lainatuissa vetimissään. Kuvan alapuolelle oli kirjoitettu lyhyt haastattelu, jossa Arianna puhui ja Sirius oli kerrankin hiljaa. Haastattelu käsitteli enimmäkseen Ariannan elämäntilannetta, eikä Peter vaivautunut lukemaan sitä kovin tarkasti - jos hän oli rehellinen itselleen, hänen oli myönnettävä, että Ariannan jatkuva julkisuus oli alkanut ärsyttää häntä hetki hetkeltä enemmän. Haastattelun viimeinen kommentti riitti kuitenkin kiinnittämään nuoren kuolonsyöjän huomion. “Tietenkin sitä toivoo joskus voivansa palata ajassa taaksepäin." Peter tuhahti ja työnsi lehden syrjään raivokkaasti. Mitä Arianna Bell muka siitäkään tiesi?

Hän kääntyi katsomaan muutaman metrin päässä makaavaa Ariannaa. Tyttö lojui pyyhkeensä päällä uimapuvussaan ja hymyili suljetuin silmin kuin auringonpaisteessa kehräävä kissa. Oli ollut Ariannan ajatus, että Kelmit ottaisivat kaikki vapaata töistä ja lähtisivät yhdeksi päiväksi viettämään Oikeaa Lomaa. Ei siihen tosin ollut kovin paljon vaadittu - Auroriakatemian kesäloma oli alkanut kaksi päivää aiemmin, ja Remus ja Lily työskentelivät molemmat niin sanotusti iltavuorossa. Peter sen sijaan ei olut onnistunut jättämään Hienoja Huispausvarusteita yhtä vaivattomasti. Sattuneesta syystä hän oli muutenkin jättänyt liian monta päivää työpaikallaan väliin, ja hänen pomonsa hermot olivat jo alkaneet kiristyä. Peter oli joutunut kehittelemään naurettavan valheen sairaasta isoäidistä päästäkseen karkaamaan sinä aurinkoisena päivänä muiden Kelmien matkaan. Vaikka olihan se ollut sen arvoista - niin hän ainakin halusi itselleen vakuuttaa.

  “Matohäntähän näyttää vakavalta”, puolet iltapäivässä nenä kirjassa istunut Remus huomioi hymyillen. Peter oli yllättynyt siitä, että Remus ylipäätänsä huomasi - siihen saakka ihmissusi oli ollut aivan liian keskittynyt parantajankirjaansa, ellei sitten otettu lukuun tämän satunnaisia harharetkiä mereen yhdessä Tinkan kanssa. Peter nyrpisti nenäänsä silmäillessään kalliolla itseään kuivattelevaa itävaltalaistyttöä.
  “Filosofiaako mietit?” Remus jatkoi hyväntahtoisesti.
  “Merlin, en!”
Remus näytti etäisesti loukkaantuneelta, eikä Peter voinut olla miettimättä, oliko hän mahdollisesti sanonut jotakin väärin. Mutta mitä?
  “Olen melkein pettynyt sinuun“, hänen ystävänsä totesi. “Ei filosofiassa ole mitään vikana. Elämän tarkoitus - “
  “ - on katsella vähäpukeisia tyttöjä rannalla”, Sirius lopetti siristäen hyväntahtoisesti silmiään.
Remus hymähti. “Älä nyt viitsi, Anturajalka. Kaikki me tiedämme, ettet ole tuota mieltä. Sinä vain soitat suutasi, ettei kukaan erehtyisi kuvittelemaan, että sinulla on aivot.”
 “No voi kiitos ystävällisyydestäsi, rakas!” irvaili Sirius.
Kaksikko kyräili toisiaan. Oman turvallisuutensa vuoksi Peter päätti olla jatkamatta keskustelua, mikäli vain pystyisi sitä välttämään. Elämän tarkoituksesta ja kohtalosta puhuminen sai hänet tuntemaan olonsa epämukavaksi. Hän oli pohtinut sen kaltaisia asioita viime aikoina paljon, ja aina tuloksetta. Sikäli kuin hän tiesi, mitään todellista tarkoitusta elämälle ei ollut, tai ainakin hän toivoi niin - hän olisi joka tapauksessa eksynyt kauas kohtalostaan.
Peter hautasi leukansa hiekkaan ja katseli, kuinka hiekanjyvät pakenivat hänen tieltään kuin tulvavettä pelkäävät muurahaiset. Tai aika, itsessään, aina iltapäivän minuuteista pitkiin, harmaisiin vuosiin. Joskus Peter mietti, kuinka kauan hän vielä jaksaisi. Hän olisi kääntänyt aikaa takaisin, jos olisi voinut.

Kääntää aikaa takaisin! Peter vilkaisi sivusilmällä Noitapiiri Nyt-lehteä ja seurapiirisivua, missä Arianna hymyili naiivin haastattelunsa yläpuolella. Ei, Arianna ei ymmärtänyt mitään ajankulusta, kun taas Peter - hän olisi antanut mitä tahansa, jos olisi voinut palata menneisyyteen ja selvittää muutamia asioita itselleen. Hän olisi halunnut tavara entisen itsensä. Hän olisi halunnut käydä viimeisen keskustelun kuolleen isänsä kanssa, antaa Red Stronille elämän, pelastaa oman itsensä. Kaikkein mieluiten Peter kuitenkin olisi puhunut Admire Speirille aivan vain selvittääkseen, kuka tyttö oli oikein ollut ja ketä hän oli niin kiivaasti yrittänyt suojella. Hän ei ehkä tulisi koskaan olemaan täysin sinut isänsä tai Redin kuoleman kanssa - saati sitten osallisuutensa - mutta nuo asiat hän sentään saattoi toisinaan unohtaa. Admire sen sijaan oli kirjan luku, jota hän ei pystynyt lukemaan loppuun. Tyttö oli kuin koulukirjan sivu, jota hän tavasi turhaan iltaisin ymmärtääkseen edes puolet siitä, mutta jonka parissa hän ei koskaan edistynyt. Peter huokaisi raskaasti.
  “Piristyisit, Matohäntä!” aurinkorasvaa ponnekkaasti olkavarsiinsa levittävä Sirius puuskahti. “Nyt on kesä ja kärpäset, ja sinä vain murjotat!”
  “Joten?” Peter kysyi haastavasti. “Enpähän ole ainoa!”
Hän nyökäytti merkitsevästi päätään muutaman pyyhkeen päässä makaavan Jamesin suuntaan. Kukaan heistä ei tiennyt, mikä Jamesia tätä nykyä oikein vaivasi. Poika tuntui olevan tätä nykyä poikkeuksetta huonolla tuulella - Peter ei edes muistanut, milloin oli viimeksi kuullut Jamesin nauravan. He olivat yrittäneet kysyä, mikä heidän ystäväänsä vaivasi, mutta James ei suostunut kertomaan. Se oli jotakin niin harvinaista, ettei Peter uskaltanut edes ajatella, mikä saattoi mahdollisesti olla vikana.
  “Antakaa Jamesin olla”, Cinnamon määräsi haukotellen. “Ei hiljaisuus ole rikos!”
  “Tällaisena päivänä on”, Sirius murahti. “Aurinko paistaa ja on lämmin - mitä muuta tässä muka voisi haluta?”
  “Miten olisi Lilyn?” Cinnamon suhahti matalalla äänellä hänen korvaansa.
Sirius katsahti ympärilleen. Toisin kuin olisi voinut kuvitella, Lily ei ollut lähtenyt heidän mukaansa rannalle. Sirius ei voinut kuin ihmetellä syytä. Lilyn vakoojantyöt olivat tätä nykyä suurimmaksi osaksi iltatyötä, ja Alessandro olisi varmasti antanut tytölle luvan lähteä rannalle vaikka kuinka pitkäksi ajaksi. Eihän Lilyllä ollut varsinaisesti pomoa. Silti punapää oli tarjottaessa kieltäytynyt rantareissusta ja ilmoittanut jäävänsä töihin.
  “Sarvihaaran pitäisi vain antaa Lilyn olla omissa oloissaan”, Sirius mumisi vaimealla äänellä. “Eiväthän he voi kaiken aikaa olla liimautuneina toisiinsa!”
  “Ja tuon siis sanoo poika, joka on niin tiiviisti tyttöystävänsä kanssa, että on mahdoton erottaa, mikä ruumiinosa kuuluu kenelle”, Remus huomautti pisteliäästi.
Sirius irvisti. “Et arvaakaan, miten pahoja mielikuvia tuo minussa herättää!”
  “Mitä? Rinnat varmasti pukisivat sinua, Sirius!” Arianna nauroi sukien hikisiä kiharoitaan sivuun kasvoiltaan. “Sinullahan on jo hyvät sääret ja vatsalihakset - vähän lisää rintavarustusta vain, ja olet joka miehen unelma.”
  “Hei! Emme me miehet ole mitään sovinisteja!” Sirius protestoi.
Arianna ja Cinnamon ainoastaan kohottivat kulmiaan.
  “No - emme!”
  “Selitä vain, Sirius“, Cinnamon huoahti dramaattisesti. “Ei sinua kukaan usko!”
Sirius alkoi näyttää ärtyneeltä. “Ellette ole vielä huomanneet, minun tyttöystäväni ei ole mikään yhdessä muotissa valettu tiimalasi, vaan oikea ihminen, ja - anteeksi nyt - harvinaisen kukkakepin mallinen sellaiseksi. Tuollaiset puheet solvaavat paitsi minua, myös Ariannaa.”
  “Ja vertaus kukkakeppiinkö sitten ei?” Arianna jupisi.
  “Ja - “ Sirius paahtoi eteenpäin tyttöystävänsä puheista välittämättä. “Kuutamon tyttöystävä ei ole mikään aivoton blondi, eikä edes mitenkään mukava - “
  “HEI!” Remus älähti pyyhkeeltään.
Sirius teeskenteli, ettei ollut mitään kuullutkaan. “ - joten on ehdottomasti väärin väittää, että me olemme pinnallisia, mitä naisiin tulee”, hän lopetti ärtyneenä.
Teräväsanaisesta keskustelusta huolimatta rannalle laskeutunut hiljaisuus oli sävyltään enemmänkin miellyttävä kuin painostava. Sirius nojautui taaksepäin pyyhkeellään ja kallisti päätään kohti aurinkoa. Miten kukaan saattoi kestää talvea, kun kesä oli niin paljon miellyttävämpi? Ja nythän hänellä oli kaiken lisäksi kokonaista kaksi kuukautta aikaa nauttia kesästä; Auroriakatemian toinen vuosikurssi jatkuisi vasta elokuun loppupuolella.
Sirius hymyili itsekseen muistellessaan Auroriakatemian ensimmäisen vuosikurssin päättäjäisiä. Hän oli saanut kuulla olevansa poikkeuksellisen lahjakas oppilas, ja Vauhkomieli oli jopa luvannut ottaa hänet “mukaan kentälle” seuraavana vuonna - tosin ainoastaan sillä ehdolla, että hän hillitsisi itsensä. Sirius virnisti. Vauhkomieli ei tuntunut loppujen lopuksikaan luottavan häneen turhan paljon.
Äkkiä jokin kova esine paukahti vasten hänen päätään. Hän heräsi haaveistaan kivusta parahtaen ja nosti suojelevasti kämmenensä ohimolleen. Se sykki äkillisestä kivusta.
  “Mitä hittoa…?” Sirius ajatteli katsellen etsivästi ympärilleen. “Mikä se oli?”
  “Tanskalainen superliito-orava”, Remus vastasi kohottamatta katsettaan kirjasta.
  “MIKÄ?”
Remus toisti sanansa, ja lisäsi sitten täysin vakavalla naamalla: “Niitä eksyy kanaalin ylitse toisinaan. Sinun olisi pitänyt ottaa se kiinni. Jästien tanskalainen suurlähetystö maksaa superliito-oravista maltaita.”
  “Voin kuvitella”, Sirius marisi otsaansa hieroen. “Jos superkurre toimii kuin pommi - “
  “Älä kuuntele häntä, Sirius!” Cinnamon kielsi nauraen. “Se oli rantapallo!”
Sirius kohotti kulmiaan.
  “Tinkan rantapallo”, tarkensi Cinnamon. Tyttö kääntyi hymyilemään vähän matkan päässä seisovalle itävaltalaiselle, joka vastasi hymyyn kättään huiskuttaen.
Sirius vajosi syvemmälle hiekkaan. “Tytölläsi on sairas huumorintaju, Kuutamo.”
  “Tiedän”, Remus sanoi hilpeästi. “Tiedän oikein hyvin.”

Tinka väänsi enimmät vedet ruskeista palmikoistaan ja siirtyi istumaan Remuksen pyyhkeen reunalle pähkinänruskeat silmät pilkahdellen. Aurinko leikki hänen käsillään ja hänen ylöspäinkääntyneillä suupielillään.
  “Remus”, Tinka aloitti äänessään se äärimmäisen maanitteleva sävy, jota kaikki maailman naiset käyttivät halutessaan jotakin. Remus voihkaisi hiljaa mielessään, mutta onnistui silti hymyilemään jokseenkin kohteliaasti kohottautuessaan toisen kyynärpäänsä varaan. Hän nuuhki outoa merentuoksua laajentunein sieraimin kuin ihmissusi ainakin.
  “Vanhempani tulevat käymään ensi viikon loppupuolella. He haluaisivat tavata sinut.”
  “He haluavat tavata minut, vai sinä haluat heidän tapaavan minut?” Remus kyseenalaisti hymyillen.
  “Kuules - “
  “Ei mitään tarvetta suuttua! Halusin vain, että olet selvillä motiiveistasi.”
Tinkan jäykkä profiili lysähti aavistuksen verran ja hänen kasvonpiirteensä rentoutuivat. Hän hymyili, eikä Remus voinut kuin onnitella itseään siitä, että oli viimein oppinut käsittelemään tuota hankalaa tyttöä oikealla tavalla. Ei Tinka ollut niin vastenmielinen kuin kaikki kuvittelivat, hänestä piti vain osata kitkeä turhat kukkoilut pois. Silläkin uhalla, että kuulosti puutarhurilta Remus oli valmis myöntämään olevansa erityisen lahjakas tuolla alalla.
  “Onko se muka jokin rikos? Että haluan sinun tapaavan vanhempani? Minäkin olen tavannut sinun vanhempasi, jos saa muistuttaa!”
Remus hymyili itsekseen. Kyllä hän muisti tuon tapaamisen - hänen vanhempiensa ihmetyksen ja Tinkan kireän, jännittyneen mielialan, joka oli purkautunut siinä määrin jatkuvaksi kiukutteluksi, että Remuksen vanhemmat olivat alkaneet kuvitella Remuksen sekaantuneen mitä kammottavimpaan olentoon. Silloin tuo nimenomainen luulo ei ollut juuri jaksanut naurattaa Remusta, mutta nykyään hän suhtautui siihen jo huomattavasti huvittuneemmin.
  “Ei se mikään rikos ole, Tink. Usko tai älä, kaikkea sinulle sanottua ei ole tarkoitus ottaa haasteena”, hän sanoi leppeästi hieraisten Tinkan poskea hiekkaisella sormenpäällään. “Jos sinä haluat minun tapaavan vanhempasi, kyllä minä sen voin tehdä. Mutta miksi ihmeessä he Englantiin tulevat?”
  “Usko tai älä, joidenkin vanhemmat ovat itse asiassa kiinnostuneita tapaamaan tyttäriään!” Tinka tokaisi riidanhaluisesti.
Remus nauroi. “Et voi verrata elämääsi minun elämääni. Minä en ole kenenkään tytär.”
  “Jos minulta kysytään, koko vanhempientapaamissysteemi on yliarvostettu”, Peter kritisoi suklaapisarakeksiään mutustellen. “Miettikää nyt - siitä nostetaan aina kamala meteli, vaikka todellisuudessa kyseessä on vain parin ihmisen kohtaaminen. Hauska tavata, mitä kuuluu ja niin edespäin. Turhuutta.”
  “Kannatetaan”, Sirius sanoi pyyhkeeltään. “Hyvä on, onhan se mukavaa tuntea tyttöystävänsä perhe, tai jotakin, mutta silti… ainoa kerta, kun minun vanhempani ovat tavanneet Ariannan on se, jolloin me kuokimme Reguluksen mukamashäissä ja vanhempani yrittivät käytännöllisesti katsoen tappaa sekä Ariannan että minut.”
Arianna hymyili muistolle. “Mutta Jamesin vanhemmat ovat tavanneet minut ja pitävät minusta“, hän huomautti. “Sehän on sama asia.”
  “Melkein sama asia“, korjasi Sirius. “Ottaen huomioon, että herra ja rouva P. jumaloivat Lilyä - “
  “Älkää sotkeko Lilyä tähän”, James ärjäisi. “En halua puhua hänestä!”
Remus, Sirius ja Peter vaihtoivat kelmimäisen tietäväisiä katseita keskenään, ja Remus onnistui vain vaivoin tukahduttamaan halunsa takoa taikasauvalla hieman järkeä Jamesin pörröiseen päähän. Sikäli kuin Remus tiesi, kaikki olisi ollut täysin hyvin, jos James vain olisi antanut Lilylle luvan selittää koko Alessandro-kuvion. Ei Lily Alessandroa halunnut; pelkkä ajatuskin oli mahdoton.
  “Sinähän et kai juuri viettänyt aikaa Admiren vanhempien kanssa, Matohäntä?” Remus vaihtoi puheenaihetta.
Peter nytkäytti suupieliään. “Tapasin heidät kyllä. Kerran tai kaksi, kun kävimme siellä syömässä. Luulisin”, hän lisäsi sitten. Kun hän ajatteli asiaa tarkemmin, hän tajusi, ettei voinut olla laisinkaan varma siitä, oliko loppujen lopuksi tavannut Admire Speirin vanhempia vai ei. Admire oli tullut tulevaisuudesta - miten sellaisella tytöllä olisi muka voinut olla vanhempia Kelmien maailmassa? Sitä paitsi Admire oli ollut mestari sijoittamaan valheellisia muistoja toisten mieleen.
Peter puraisi suklaakeksiään niin voimallisesti, että toinen puoli siitä irtosi ja putosi hiekkaan.
  “Luulisit?” ihmetteli Remus.
  “Äh, unohda koko juttu. Tarkoitus oli vain sanoa, että vanhempien tapaaminen on yliarvostettua.”
Rantapoukamaan laskeutui syvä hiljaisuus. Peter kääri toisen pyyhkeen tyynyksi niskansa taakse ja risti käsivarret rinnalleen kohottaen katseensa ylöspäin. Taivas heidän yllään oli niin tyyni ja sininen, kuin itse täydellisyys. Lokit risteilivät siellä täällä auringon edessä nauttien lämmöstä, koskaan siipiään polttamatta. Kunpa elämä olisi todellisuudessakin ollut niin helppoa, Peter mietti ja ajatteli jälleen kerran Admirea.

Yhtäkkiä kaksi vaimeaa, lähes yhtäaikaista poksahdusta rikkoi poukaman uneliaan rauhan. Cinnamon nousi salamannopeasti istuvaan asentoon pyyhkeellään. Hänen kätensä oli taikasauvan kahvalla jo ennen kuin hän näki tulijat - keskimittaisen, punatukkaisen, kesävaatteisiin ja ohuenohueen kaapuun pukeutuneen nuoren naisen, sekä pitkähihaiseen paitaan sonnustautuneen mustanpuhuvan hongankolistajan. Cinnamon tunsi huuliensa puristuvan lähestulkoon automaattisesti yhteen. Alessandro ja Lily.
Toisetkin olivat huomanneet tulijat. Remus ja Sirius huutelivat tervehdyksiään leveästi hymyillen, kun taas James oli kiinnittänyt katseensa merelle ja teeskenteli, ettei nähnyt Alessandroa tai Lilyä, vaikka lähempänä totuutta olisi varmasti ollut sanoa, ettei hän yksinkertaisesti halunnut nähdä heitä. Cinnamon näki Lilyn vihreiden silmien iloisen tuikkeen hiipuvan aavistuksen verran, kun tytön katse osui Jamesiin. Eikö kaksikko olisi jo voinut sopia välejään?
  “Lily, mitä te täällä teette?” Remus uteli kaksikon liittyessä heidän joukkoonsa pyyhkeille. Lily istui muitta mutkitta Ariannan pyyhkeen laidalle, kun taas Alessandro jäi seisoskelemaan syrjemmälle läpitunkevassa auringonvalossa kärvistellen. Remus loi paljonpuhuvan katseen pitkään vakoojaan. “Luulin, ettei työparisi kestänyt aurinkoa.”
  “Meillä on tauko juuri nyt, ja minä halusin tulla selvittämään muutaman asian“, Lily vastasi vilkuillen onnettoman näköisenä Jamesia, joka teeskenteli edelleen sokeaa, kuuroa ja mykkää yhtaikaisesti. Lilyn ilme venähti entisestään, ja ohitsekiitävän hetken verran Remus harkitsi hukuttavansa Jamesin äkillisen hiekkapatsaan alle. Miten kelmitoveri saattoikin olla niin typerä, ettei huomannut Lilyn kärsivän? Ei Lily olisi tuolla tavoin murehtinut, ellei olisi edelleen rakastanut Jamesia. Ja mitä taas tuli Alessandroon… italialaisvakooja katseli taivaalle poninhäntä mielipuolisesti kallellaan kuin lokit olisivat olleet miljoona kertaa kiinnostavampaa seurattavaa kuin Lily Erica Potter. Remus naurahti; James oli toden totta naurettava mustasukkaisuudessaan.
  “Minä todella aion selvittää ne asiat nyt“, Lily toisti painokkaasti. “James, voit jo lakata teeskentelemästä, ettei minua ole olemassa. Se on lapsellista.”
James ei liikahtanutkaan. “Miksi ihmeessä minä niin haluaisin tehdä?”
 “Koska olet mököttänyt minulle käytännöllisesti katsoen ikuisuuksia, eikä avioliitossa tehdä niin.”
  “Joten? Nytkö sinä haluat erota?”
Lily kiristeli hampaitaan. “En, ja minä teen sinusta henkilökohtaisesti paikoilleen jähmettyneen hiekkapatsaan, jos vain kehtaat ehdottaa tuota toisen kerran.” Hän piti tauon ja marssi Jamesin eteen. James ei suostunut katsomaan häntä silmiin.
Lily kouraisi hiekkaa sormiinsa ja heitti sen miehen silmille. “Hemmetti sinun kanssasi, James Potter, sinun piti rakastaa minua!” hän huusi turhautuneena.
James hätkähti.
  “Hyvinä ja pahoina päivinä, jos vain muistat“, Lily jatkoi kyyneleet silmissään. “Mitä sille tapahtui?”
  “Kyllä minä sinua rakastan”, James ärähti vihaisesti. “Hyvinä ja pahoina päivinä, kyllä. Kun olet sairaana, kyllä. Kun raivoat minulle, kyllä. Kun syöksyt tuon kirotun Visardon kaulaan - EI.”
 “Mutta minä en ole syöksynyt minkään kirotun Visardon kaulaan!” Lily huudahti. Hän vilkaisi Alessandroa pikaisesti kuin pyytääkseen anteeksi tökeröä sananvalintaansa. Mies ainoastaan kohautti harteitaan ja hymähti vähääkään välittämättä.
James nauroi karkeasti. “Niin varmasti, Lily. Minäkin melkein uskoin tuon!”
  “Pahus, mitä sinä oikein haluat minun tekevän? Etsivän taikasauvani ja muuttuvan kukkakaaliksi? Kiroavan Alessandron kukkakaaliksi?”
  “Minä haluan todisteita!”
Lily kääntyi Alessandron puoleen murheellinen ilme kasvoillaan. Mies vastasi katseeseen värähtämättä, kuin varoittaen työpariaan vaatimasta mitään, mihin hän ei kaiken järjen mukaan halunnut suostua. Lily kuitenkin jatkoi herkeämättä epätoivoista tuijotustaan. Cinnamon tunnisti katseen; hän oli nähnyt Lilyn käyttävän samaa ilmettä lukemattomia kertoja Jamesin suostutteluun, ja oli päässyt todistamaan omin silmin sen tehoa. Sitä hän ei olisi kuitenkaan uskonut, että Alessandrokin voisi langeta tuon nimenomaisen katseen pauloihin.
Alessandro murahti kuin itseään kiroten ja kääntyi sitten Jamesin puoleen. “Sinun on paras olla kiitollinen tästä, pahuksen likinäköinen pöllö. Pelastan ihmissuhteesi. Cinnamon”, hän ärjäisi kääntyen ympäri. Cinnamon katsoi miestä kivettyneenä, eikä sanonut mitään. Tuhannet tunteet vilisivät hänen päänsä sisällä kuin jästilauma liukuportaissa, aina suuttumuksesta ihastukseen. Hän muisti heidän menneen riitansa ja sen, kuinka oli ilmoittanut Alessandrolle, ettei enää suostunut miehen pompoteltavaksi. Mutta hän muisti myös paljon muuta. Heidän ensimmäisen suudelmansa ja ne omituiset kohtaamiset, jotka olivat aina saaneet hänet tuntemaan itsensä loputtoman turhautuneeksi, mutta myös äärettömän onnelliseksi.
  “Mitä sinä haluat?” Cinnamon kysyi tylsästi.
Alessandro harppoi hänen luokseen, tarttui hänen ranteeseensa ja nykäisi hänet jaloilleen kevyesti kuin hän olisi ollut muutaman tuuman mittainen laboratoriorotta, eikä suinkaan elävä ihminen. Sanaakaan sanomatta nuori italialainen taivutti hänen päätään taaksepäin ja suuteli häntä.
Cinnamon pyristeli vastaan. Ei hän tätä halunnut - hän oli saanut tarpeekseen tämän sarjan urheilusta jo aikaa sitten. Silti hurja toivo sikisi villin tuulen lailla hänen sisässään. Entä jos Alessandro oli lopultakin muuttanut mielensä, kasvanut aikuiseksi?
Aivan liian pian hänet sysättiin s-räsynuken lailla syrjään, ja Alessandro kääntyi katsomaan Jamesia hienoisesti henkeään haukkoen.
  “Kelpaako, Potter?”
James kiristeli hampaitaan. “Mikset vain jätä ystäviäni rauhaan? KAIKKIA heistä.”
  “En minä Lupiniin aiokaan sekaantua, jos sitä luulet“, Alessandro irvisti. “Ole nyt järkevä ja korjaa välisi Lilyn kanssa. En enää jaksa kuunnella sen tytön vikinää.”
Sen sanottuaan hän iski silmää Cinnamonille, nykäisi paitansa hihat kunnolla alas ja käveli tiehensä. Hän oli ehtinyt ottaa vain muutaman askeleen, ennen kuin jo katosi värähtävän ilman ja poksahduksen kera.
Lily tuijotti hetken mykkänä vakoojatoverinsa perään, ennen kuin käänsi katseensa takaisin Jamesiin. Hänen ilmeensä oli toiveikas ja määrätietoinen yhtä aikaa. “Minä en ole kiinnostunut Alessandrosta, eikä Alessandro ole kiinnostunut minusta. Meidän välimme ovat täysin toverilliset. Joko uskot, James? Joko tehdään sovinto?”
James ei sanonut mitään.

Sirius nousi ylös ja kahlasi sanaakaan sanomatta rantaveteen. Hän puri huultaan tuntiessaan äkillisen kylmyyden aallon iskeytyvän lävitseen. Oli vääryyttä, että kesäkuun alussa ilma oli niin harvinaisen lämmin, mutta merivesi oli yhä kuin vakallinen jääpalikoita vasten auringon lämmittämää ihoa. Sirius ei käsittänyt, miten kukaan ylipäätänsä saattoi uida sellaisessa vedessä. Vaikka eihän kukaan heistä Tinkaa lukuunottamatta ollutkaan uskaltautunut uimaan, eikä Tinkaakaan voinut oikeastaan ottaa lukuun; hän oli itävaltalainen ja synnynnäisesti kiintynyt itsensä palelluttamiseen. Niin Sirius ainakin arveli.
Hän venytteli ja upotti varpaansa syvälle hiekan peittämään merenpohjaan. Aurinko säteili punahehkuisena hänen kasvoilleen. Päivä oli kaikin puolin kaunis, ja siltikään Sirius ei osannut iloita siitä sen enempää kuin nykyään iloitsi mistään muustakaan asiasta. Ei hän surullinen ollut, ei missään tapauksessa - pohjimmiltaanhan kaikki oli hyvin. Sen sijaan hän tunsi matojen lailla ruumista kalvavaa syyllisyyttä, ja se oli monessakin mielessä vaikeampaa kestää kuin syväkin suru.
  “Hei, Anturajalka, mitä sinä siellä meressä teet?” Remuksen ääni huusi hänen peräänsä. “Tule takaisin, tai sähköankeriaat syövät sinut!”
Sirius hymähti pojan sanoille, eikä kääntynyt. Hän halusi aikaa ajatella. Rannalla muiden Kelmien joukossa puhe kuului kääntyvän perheisiin. Sitä puheenaihetta Sirius ei välittänyt kuunnella. Vanhempia ja muita hullutuksia…
  “Minä tiedän mitä sinä ajattelet”, Peterin ääni sanoi äkisti hänen viereltään. Hän kääntyi ympäri säpsähtäen; hän oli todella ollut ajatuksissaan, kun ei ollut kerran edes kuullut Peterin lähestymistä. Oli tosiasia, ettei Peter ollut koskaan varsinaisesti osannut liikkua hiljaa.
  “Mitä minä ajattelen?”
  “Isääsi. Vastaus on kyllä: sinun pitäisi mennä puhumaan hänelle.”
Sirius huokaisi ja laski katseensa takaisin likaisenvihreinä liplattaviin laineisiin. Peter tunsi hänet hyvin - koko iltapäivän hän oli tietoisesti yrittänyt näyttää mahdollisimman pirteältä, ettei kukaan erehtyisi kyselemään häneltä mitään ja sillä tavoin herättäisi kiellettyjä ajatuksia isästä ja isän lähestyvästä kuolemasta. Hän oli usein yrittänyt olla ajattelematta asiaa, mutta turhaan; jo pelkkä tosiasia, että hän oli valmis ajattelemaan isäänsä isän nimellä riitti kertomaan sen, että hänellä oli paljon selvitettävää.
  “En minä halua puhua hänelle, Matohäntä”, sanoi Sirius. “En ole halunnut pitkään aikaan. Kuolkoon vain mokoma vanha räähkä. Hän ansaitsee sen. Enkä minä osaisi kuitenkaan sanoa hänelle mitään sanomisen arvoista.”
Tavallisesti Peter olisi ainoastaan nyökännyt nöyrästi ja jättänyt puheenaiheen sikseen, mutta ei tällä kertaa. Hänen silmissään oli outo, palava ilme, ikään kuin hän olisi halunnut estää Siriusta tekemästä jotakin, mitä itse ei enää voinut perua.
  “Niin minäkin luulin. Minun isäni oli kuolonsyöjä, Anturajalka, ja välillä minä vihasin häntä.”
  “Tässä ei ole kyse siitä. Minä ja isä olemme vihanneet toisiamme siitä lähtien, kun minä aloin ajatella omilla aivoillani.”
 “Minä vihasin häntä”, Peter sanoi itsepintaisesti. “Mutta antaisin silti mitä tahansa, jos voisin estää häntä kuolemasta, tai edes tehdä sovinnon hänen kanssaan. En tiedä oletko kuullut, mutta viha saattaa olla joskus vielä pahempi kahle kuin rakkaus. On helpompi päästää ihmisistä irti, kun he ovat yhä elossa.”
Hän kääntyi ja palasi takaisin rantahietikolle toisten joukkoon. Sirius hieroi väsyneesti ohimoitaan. Peter oli oikeassa, todella oli - mutta miten selvittää asia isälle?

Peterin ajatukset pyörivät yhä Siriuksessa ja Siriuksen isässä, kun hän myöhemmin samana iltapäivänä lumosi asuntonsa monimutkaisia lukkoja auki. Kuukaudet kuolonsyöjänä olivat tehneet hänestä vainoharhaisen; tätä nykyä ei tullut kysymykseenkään, että Peter olisi jättänyt kotinsa lumoamatta sitä ensin perusteellisesti. Hän ravisteli laiskasti hiekanjyviä tukastaan pujahtaessaan sisälle asuntonsa valoisaan eteiseen. Taikasauva työntyi automaattisesti takaisin taskuun.
  “Ah, loistavaa”, erehtymättömästi Bellatrix Lestrangelle kuuluva voimakkaasti käheytynyt, etäisesti naispuolisen harakan raakuntaa muistuttava ääni lausahti varjoista. Peter hätkähti. Bellatrix oli nyt muutaman kerran ilmiintyneet hänen asunnolleen lupaa kysymättä, mutta silti hän ei ollut vielä tottunut siihen. Joskus hän epäili, ettei koskaan tottuisikaan.
Hän sytytti eteisen valot ja katseli ympärilleen. Bellatrix istui hattunaulakon alla tavanomaisen mustissa vaatteissaan. Nainen imi peukaloaan mitä koomisimmalla tavalla.
  “Älä naura siinä”, Bellatrix tiuskaisi, kun Peterin suu alkoi vetäytyä hymyyn. “Leikkasin sormeeni.”
  “En näe täällä veitsiä, Bella.”
Kuten aina, Bellatrix näytti raivostuneen puhuttelumuodosta. Peter oli saattanut olla kuolonsyöjänä jo kuukausia - aivan liian kauan pystyäkseen todella ajattelemaan sitä - mutta se ei painanut unohduksiin sitä tosiseikkaa, että Bellatrix Lestrange vihasi häntä yhä mitä verisimmällä tavalla.
  “Pimeyden Lordi haluaa nähdä meidät varhain huomisaamuna. Minä, Kalkaros, sinä ja Black - “ kesti hetken, ennen kuin Peter tajusi Bellatrixin puhuvan Reguluksesta - “tavallisessa paikassa. Kahdeksalta, äläkä myöhästy.”
Peter punastui ja mutisi epäselvän vastauksen. Hän oli kuulu tavastaan myöhästyä, joskin lordi Voldemortin edessä hän teki niin vain harvoin; jokainen kerta merkitsi sekä kidutuskirousta että nöyryytystä, eikä hän juuri nauttinut kummastakaan.
  “No, nyt kun se asia on selvitetty, minä taidan tästä lähteä“, Bellatrix sanoi koppavasti suoristautuessaan paikaltaan hattunaulakon alla. Hän nakkeli mustia, pörröisiä hiuksiaan huolettomasti ja nyrpisti epäoikeudenmukaisen viivasuoraa nenäänsä. “Tämä paikka saa minut voimaan pahoin. Täällä haisee itsesääli.”
Peter ehti juuri ja juuri avata suunsa, kun kuolonsyöjien tyly johtohahmo oli jo noussut ylös ja harpponut ulos ovesta vauhdilla, joka olisi saanut monet hevoskotkatkin kateellisiksi. Peter jäi tuijottamaan avonaisena edestakaisin heilahtelevaa ovea lohduttomana, ennen kuin viimein sai kerättyä tarpeeksi voimaa läimäyttääkseen sen kiinni. Asuntoon laskeutui tiukujen lailla kepeästi helähtelevä hiljaisuus. Peter siirtyi keittiöön, taikoi kahvinkeittimen päälle ja vajosi pöydän ääreen istumaan seuranaan ainoastaan nälästä valittavan vatsansa vaimea kurina. Hän mietti, kuinka kauan kestäisi tällaista elämää. Kaksoiselämää - kaunista päivää rannalla ja sitä seuraavaa harmautta, kun hän karkasi ystäviensä luota puukottaakseen heitä selkään. Oliko sellainen muka mitään ystävyyttä? Ainakin hänen ystävänsä kävivät hänen hermoilleen nykyään huomattavasti entistä enemmän. Toisinaan he tuntuivat kaikessa täysin oikeutetussa onnellisuudessaan lapsellisilta ja mitäänymmärtämättömiltä. Kuten tänään, kun he pelasivat lentopalloa luudanvarsilla pelkäämättä laisinkaan, saattaisiko joku nähdä heidät. Kun he ojentuivat pyyhkeilleen täydellisyyttään esitellen - kauniit pojat, kauniit tytöt. Peter huoahti itsekseen kääntäessään katseensa ulkona säteilevään auringonpaisteeseen. Hänestä oli kovaa vauhtia tulossa pohjattoman katkera mies.
Peter heilautti laiskasti täyden kahvikuopin luokseen pöydälle ja pudotti sokeripalan epäilyttävän tummanruskeaan nesteeseen. Kuten aina, sokeri toi hänen mieleensä Admiren. Admire Speirin vaaleanpunaisissa vaatteissaan. Hän nojasi kättään toista poskeaan vasten ja mietti, mitä Pimeyden Lordi mahtoikaan hänestä tällä kertaa haluta.

***

Sirius puristi kädet nyrkkiin housujensa taskuissa ja avasi kämmenensä sitten taas. Ne tuntuivat hikisiltä; sormet takertuivat epämukavasti yhteen. Hän sulki kämmenensä ja avasi sen, sulki, avasi, sulki, avasi... liike muuttui hetken kuluttua jonkinlaiseksi rytmiksi, rutiiniksi... rauhaa se ei silti tuonut. Sirius liikahti levottomasti paikoillaan. Miten typeräksi hän tunsikaan itsensä! Hän seisoi jalkakäytävällä kädet taskuissa - oli seisonut jo yli viisi minuuttia - ja ainoastaan katseli puolelta toiselle sanaakaan sanomatta, liikkumatta. Hän ei tiennyt, miksi vaivautui edes katsomaan. Hän tiesi jo mitä näkisi, jos kääntäisi päätään puolen sentin verran. Tuossa, tuossa oli roskapönttö, ja vanha lehmus, jonka oksalta Sirius oli kerran pudonnut naapurin vanhan naisen niskaan. Miten äiti olikaan huutanut! “Herättää nyt sillä tavoin huomiota, typerä poika, me Blackit emme kiipeile puuhun kuin nulikat!” Kuinka vanha Sirius olikaan ollut silloin? Kahdeksan, kymmenen? Joka tapauksessa hän oli nauranut silloin äidilleen, nauranut luvattomasti ja pystymättä vastustamaan. Mitä muuta hän muka olisi voinut tehdä kuvitellessaan äitinsä kiipeävän puuhun hienossa noidankaavussaan? Vielä vuosien kuluttuakin tuo ajatus riitti vetämään Siriuksen suupielet hymyyn.
Ja tuossa oli postilaatikko. Sirius muisti sukunimet ulkoa vilkaisemattakaan niiden suuntaan. Swagert, Avila, Striker. Blackin nimeä ei lukenut laatikossa; kadulla seisoessaan Sirius ei voinut edes nähdä vanhaa kotitaloaan. Silti hän tiesi sen olevan siellä, täsmällisesti numero yhdentoista ja kolmentoista välillä. Hän muisti sen niin hyvin, että näki sen sielunsa silmin yhtä todellisena kuin se olisi voinut olla.
  Sirius veti syvään henkeä. Hän todella oli typerys. Tulla nyt tällä tavoin takaisin siihen kotiin, josta oli kerran aiemmin raivon vallassa lähtenyt - vapaaehtoisesti! Ei isä halunnut hänelle puhua. Isä ei olisi puhunut hänelle, vaikka heidän molempien elämä olisi riippunut siitä, sen Sirius tiesi. Oli paljon mahdollista, että isän sairaus oli jo edennyt liian pitkälle - että hän ei pystynyt enää keskittymään mihinkään muuhun kuin omiin koriseviin hengenvetoihinsa veden täyttäessä hänen keuhkonsa hitaasti sisältäpäin - että hän ei edes tietäisi Siriuksen käyneen hänen luonaan. Oli totisesti typerää uhrautua sellaisen miehen vuoksi. Siinä Sirius silti seisoi kädet syvällä taskuissa, yhtä epävarmana kuin tuhlaajapoika ennen kotiinpaluuta. Sillä erotuksella tietenkin, että hän olisi a tässä hän oli. mieluummin heittäytynyt vanhan talon piha-aitaan kuin palannut takaisin kotiinsa.
  Hän sulki silmänsä ja keskittyi kuvittelemaan kotitaloaan mielessään; sen ränsistynyttä olemusta, sen rähjäistä kattoa ja puoliksi irti rapautunutta maalia, jota kukaan ei ollut vaivautunut paikkaamaan. Ei Reguluksesta sellaiseen työhön ollut, sen Sirius tiesi - eihän se nulikka ollut tehnyt elämänsä aikana puolen päivän vertaa rehellistä työtä! Hän maalasi sielunsa silmin paikalleen jopa sen ääliömäisen puutarhakoristeen, jonka oli tehnyt naapurin jästien omaisuuden pohjalta ollessaan seitsemänvuotias. Lapsuuden kirouksia, Sirius hymähti mielessään. Säälittävät muistot korvautuivat kuitenkin nopeasti toisenlaisilla tunteilla - pääasiassa vihalla - kun hän lakkasi kuvittelemasta taloa mielessään, ja se piirtyi hänen eteensä todellisena. Häneltä pääsi terävä, käärmemäinen sihahdus. Kalmanhanaukio kaksitoista!   
  “No, eipä peräännytä nyt, Black”, Sirius kielsi itseään. Rohkaisten itsensä hän marssi suoraa päätä talon vanhalle, narisevalle puukuistille ja koputti oveen. Se oli ääliömäinen, turha teko ja myös tuntui siltä. Silti Sirius kieltäytyi astumasta suoraan sisälle taloon. Taloon, ei kotiin - juuri sitä hän halusi teollaan korostaa.
Ovi avautui vain muutaman sekunnin kuluttua. Tarkemmin ajateltuaan Sirius tajusi sen olevan suoranainen ihme - oven takaa paljastuva nainen ei ollut sen enempää nuori kuin nopeasti liikkuvakaan tapaus. Rouva Black näytti pahemmalta kuin vuosiin. Oli mahdotonta olla miettimättä, oliko aviomiehen sairas kenties vanhentanut häntä, vai lähestyikö hänkin jo muuten vain kuolemaansa. Sitten Sirius karisti sellaiset ajatukset päästään. Se oli liian outoa, liian vierasta - ajatella sellaisen ihmisen kuolemaa, jonka kohtaloa ei sen puoleen säälinyt tai surrut. Sirius kovetti itsensä ja kohtasi äitinsä katseen ensimmäistä kertaa lähes vuoteen.
  Kesti hetken, ennen kuin rouva Black tajusi, kuka hänen ovellaan seisoi. Sitten nainen äännähti tukahtuneesti ja yritti vetää oven kiinni. Sirius kuitenkin työnsi jalkansa oven väliin.
  “Ei niin nopeasti”, hän tokaisi ja tönäisi oven auki. Siihen ei tarvittu paljonkaan voimaa - aika ja vaikeat kokemukset olivat heikentäneet hänen äitiään siinä määrin, ettei tästä ollut vastustelemaan, kun Sirius väänsi oven saranoilleen ja työntyi sisälle taloon. Epämukava lemahdus törmäsi vasten hänen hajuelimiään sinä silmänräpäyksenä, kun hän sai oven suljettua. Kalmanhanaukiolla haisivat vuodet ja ikävä.
  “Häivy täältä heti paikalla!” rouva Black sähisi mustan kaapunsa suojasta. “Verenpetturi!”
  “Äiti”, Sirius vastasi vinosti hymyillen. Kuten hän oli arvannutkin, kutsumanimi lamaannutti rouva Blackin kauhusta siinä määrin, ettei naisesta ollut enää kirkumaan epäselviä vastaväitteitä. Sen sijaan rouva Black nojasi taaksepäin ottaen tukea porraskaiteesta; se narisi hänen painonsa alla. Hän kohotti kätensä sydämelleen.
  “Et ole tervetullut!”
  “Tiedän”, Sirius vastasi vakavasti ottaen taikasauvansa merkitsevästi esille. “Missä isä on?”
  “Jätä - hänet - rauhaan - “ rouva Black tavutti vihan ohentamalla äänellä. Nainen hapuili taikasauvaansa sitä ilmeisestikään löytämättä; hän tarttui kukkamaljakkoon ja kohotti sen uhkaavasti päänsä yläpuolelle.
Sirius heilautti huolettomasti taikasauvaansa, ja kukkamaljakko hajosi neljäksi suureksi säpäleeksi lattialle.
  “Typerä poika!” kirkui rouva Black. “Se oli perintömaljakko!1600-luvulta!”
  “Muinaismuisto, siis. Kuten sinäkin“, Sirius tuumi tyynen rauhallisesti. Hän kiepautti taikasauvaa sormissaan. “Haluaisitko saman kohtalon, äiti rakas, vai joko kerrot, missä isä on? Yläkerrassa? Kellarissa? Sinnehän te piilotitte minut kolmetoistavuotiaana, kun minulla oli liikaa omia ajatuksia, ettekä halunneet vieraiden kuulevien niitä - “
  “Suu kiinni!”
Sirius huoahti. “Ei siis kellarissa? Hyvä on... hän tuskin on sinun makuuhuoneessasi? Eli siis yläkerrassa. Ehkä Oljo kertoo... tai Regulus. Onko hän muuten kotona?” Sirius kysyi huoletonta teeskennellen.
Rouva Black kaivoi kyntensä mitä vaikuttavimmalla tavalla porraskaiteen kovaan puuhun. Ellei Sirius olisi vihannut häntä niin paljon, poika olisi saattanut huolehtia, saisiko hän ylipäätänsä enää kynsiään irti puusta. Juuri nyt hän kuitenkin jätti asian huomiotta ja ainoastaan katseli äitiään pää kallellaan, hiukset silmillä. Äiti oli aina vihannut hänen otsahiuksiaan.
  “Pidä näppisi irti Reguluksesta!” rouva Black kiljaisi. “En anna sinun pilata häntä!”
  “Miten vain. Menen etsimään isän ja katoan sitten näköpiiristäsi… lopullisesti. Nauti siis tästä näystä, rouva Black“, ivasi Sirius. “Koska tämän enempää et tule minusta enää näkemään.”
Hän ohitti vastustelevan äitinsä ja säntäsi Kalmanhanaukion portaisiin painaen päänsä - ei siksi, että olisi varsinaisesti halunnut piilotella, vaan siksi, että seinällä roikkuvat maalaukset olisivat herätessään ajaneet hänet hulluuden partaalle. Vasta yläkerran kapeassa käytävässä Sirius uskalsi taas hengittää. Hän ryhtyi laskemaan käytävän varrella olevia ovia lähes automaattisesti - äidin makuuhuone, Reguluksen makuuhuone, Oljon kolona toimiva varasto, hänen entinen huoneensa (jonka oveen oli piirretty mysteerinen merkki X kuin suojaksi pahuutta vastaan), sekä sekalainen määrä vierashuoneita. Käytävän perällä odotti isän työhuone. Sirius raotti ovea varoen yrittäen totutella huoneessa vallitsevaan hämärään; tähän taloon ei auringonvalolla ollut juuri sijaa.

Kesti hetken, ennen kuin Siriuksen haparoivat silmät tavoittivat työhuoneen kaikissa ulottuvuuksissaan. Tuolla, vasemmalla, oli työpöytä - siisti kuin mikä, joskin pölyn peitossa, eihän isällä ollut sille enää mitään käyttöä - ja sen vieressä kirjahylly, täynnä sukututkimuskirjoja Blackin suvusta. Sirius ei ymmärtänyt, mitä merkitystä noillakin kirjoilla muka oli; ne oli kuitenkin sensuroitu mahdollisten surkkien ja jästien varalta. Ei häntä itseäänkään löytyisi noista kirjoista, sen hän tiesi. Äiti oli tähän mennessä jo varmasti repinyt hänet pois.
Hän oli vähällä kompastua matonkulmaan, ja joutui ottamaan tukea nojatuolista. Niin tehdessään hän sattui vilkaisemaan huoneen nurkkaan, ja silloin hän erotti sen: kapean sängyntapaisen, sekä sen pienen, säälittävän, mustiinpukeutuneen mytyn, joka aikoinaan oli ollut hänen isänsä, Blackin suvun päämies. Sirius irvisti. Isä oli totisesti huonossa kunnossa tätä nykyä. Enää herra Blackista ei ollut edes istumaan suorassa - sen sijaan hän makasi kyljellään mahdollisimman kokoon käpertyneenä, ikään kuin se olisi helpottanut jotenkin. Hänen hengityksensä tukehtumista muistuttava korina oli ainoa ääni huoneen hautajaismaisessa hiljaisuudessa. Hänen kasvonsa olivat vahamaiset ja kelmeät; hänen ympärillään leijui vahva kalman haju, joka olisi saanut heikomman miehen pakenemaan koko talosta. Siriusta se ei silti häätänyt. Poika lähestyi nieleksien isänsä vuodetta ja kyykistyi sen laidalle yrittäen olla välittämättä rantalentopallon kipeyttämien lihastensa kitkerästä valituksesta. Kumartuessaan hän näki ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kunnolla isänsä kasvot, mutta joutui saman tien kääntämään katseensa pois. Siitä ei ollut epäilystäkään: hänen isänsä oli jo lähellä kuolemaansa.
  “Tuota… isä... kuuletko sinä minua?”
Herra Black siirsi katseensa häneen, mutta ei kohdistanut sitä kunnolla; miehen silmät pysyivät tylyn harmaina ja persoonattomina. Sirius nielaisi yrittäen keksiä, mitä kuolevalle ihmiselle kuului sanoa. Jos kyseessä olisi ollut joku Lilyn Amoriina-noidan rakkauselämästä kertova rakkausromaani, Sirius oli ehdottomasti tarttunut isäänsä kädestä ja supattanut tämän korvaan, että tämä eläisi hänen sydämessään ikuisesti. Se olisi kuitenkin ollut paitsi inhottavan siirappista, myös valhe, eikä hän ollut tullut kertomaan valheita.
  “Regulus sanoi, että sinä kuolet pian“, Sirius tokaisi ottaen ääneensä asiallisen sävyn. “Vettä keuhkoissa, vai mitä? No, ethän sinä ikinä osannutkaan uida.”
Herra Black yskähti ja pienen hetken verran Sirius tunsi huonoa omaatuntoa. Ei kuolleiden kustannuksella saanut pilailla; ei ainakaan ennen kuin he todella olivat kuolleet. Hän karaisi kurkkuaan ja yritti uudestaan.
  “Minä siis... minä ajattelin selvittää muutaman asian. Tiesitkö, että olen ollut nyt vuoden Auroriakatemiassa? No hyvä. Sittenhän tajuat, että se tarkoittaa sitä, etten aio seurata teidän tietänne... minä aion tuhota teidät kaikki, jos vain pystyn siihen. Ja minä vihaan sinua. Hitto, että vihaankin!” Sirius naurahti silmäkulmaansa pyyhkäisten. “Jos voisin pestä Lontoosta pois teidät ja teidän mätänne, tekisin kyllä niin. Te pilasitte minun elämäni, paskiaiset... yrititte tehdä minusta hirviön… luuletteko todella, että vaivautuisin antamaan anteeksi? Tai pyytelemään anteeksi sitä, että omistan oman elämän? Älä luulekaan, isä-kulta. En minä sen vuoksi tänne tullut.”
Isän silmät seurasivat Siriuksen suun liikkeitä herkeämättä ja pysähtyivät paikoilleen, kun Siriuskin vaikeni. Sirius ei voinut olla huomaamatta, kuinka samanlaiset silmät isällä oli kuin hänellä itselläänkin. Harmaat, tyynet, tutkimattomat, kuin äärettömyys. Tai myrskyn silmä. Sirius hymyili vinosti.
  “Minulla on tyttöystävä nykyään. Puoliverinen. Huispaaja. Arianna Bell. Te vihaisitte häntä. Ostin hänelle sormuksen tässä vähän aikaa sitten“, hän sanoi jutustelusävyyn. Hän jätti tarkoituksella mainitsematta, ettei ollut kihloissa, eikä aikonutkaan päätyä kihloihin. Epätoivo herra Blackin silmissä oli liian hauskaa katsottavaa.
  “Hän on kaunis“, Sirius jatkoi. “Ja hänellä on järkeä. Enemmän kuin Bellalla, joka tapauksessa. Sikäli kuin minä tiedän, Bellatrix päätyy pian vankilaan... ei hän pitkään kestä. Hän tapatti minun ystäväni. Tavalla tai toisella, se oli hänen vikansa. Se oli teidän kaikkien vika.”
Isän katse kuvasti nyt syvää toivottomuutta, ja hän avasi suunsa sanoakseen jotakin. Sirius pudisti armottomasti päätään, vaikka osa hänestä tiesikin, ettei isä olisi saanut sanotuksi mitään - hengittäminenkin näytti olevan tarpeeksi työlästä. Sirius kysyi itseltään, miksi oli niin julma isälleen. Ainoa vastaus oli syvä hiljaisuus, ja hänen sisällään vaahtona kuohuva veri.
  “Minä vihaan sinua, isä“, sylkäisi Sirius yllättäen. “Tosi paljon. Enkä tullut tekemään sovintoa kanssasi. Tulin vain sanomaan sinulle, että en tarvitse sinua enää. En raivoa sinulle. En halua tappaa sinua, tosin en kyllä halua sinua elävänkään. Sinun olemassaolosi on minulle ilmaa.”
Hän yllättyi itsekin tajutessaan, kuinka totta sanat oikein olivatkaan. Peter oli ollut oikeassa: viha sitoi hänet tiukasti kiinni isään. Välinpitämättömyys auttoi häntä päästämään irti. Hän halusi painaa villaisella kaikki ne vääryydet, jotka isä oli hänelle vuosien aikana tehnyt - ei antaakseen anteeksi, vaan antaakseen olla. Hän ei halunnut kantaa kaunaa kuolleille, eikä hänellä kaiken järjen mukaan ollut siihen oikeuttakaan. Isä ei ollut koskaan ollut se, joka oli halunnut kasvattaa hänet suoraselkäiseksi rautalangan avulla. Isä oli vain tehnyt niin kuin äiti oli halunnut, ja äitiään Sirius vihaisikin päiviensä päähän, kuten Kalmanhanaukiotakin. Ei kuitenkaan tätä miestä - ei sanan varsinaisimmassa merkityksessä.
  “En todellakaan halua tehdä sovintoa kanssasi”, Sirius sanoi taas. “Mutta haluan tehdä välirauhan. Kuolemarauhan. Ettei sinulla ole oikeutta kummitella minulle, kun olet kuollut. Minun puolestani sinä saat kuolla rauhassa, kunhan sanot ensin, että hyväksyt sen, että minä olen mitä olen. Selvä?”
Herra Black ravisti päätään tiukasti - vain muutama olematon heilahdus puolelta toiselle, eikä sen enempää. Sirius puristi huulensa yhteen ohuenohueksi viivaksi. Olisihan se pitänyt arvata. Ei anteeksiantoa, ei synninpäästöä tältä mieheltä. Olkoon. Mädäntyköön kuolonsyöjien helvetissä. Hän nousi taas ylös niin äkisti, että oli kumauttaa päänsä antiikkiseen lamppuun. Hänen isänsä huulten raosta karkasi nauruntapainen.
  “Hitto!” Sirius karjaisi ja potkaisi läheisen jakkaran nurin. “Hitto sinun kanssasi, isä! Minä tulin tänne tekemään rauhaa sinun kanssasi! Haluatko sinä kuolla ja tietää, että oma poikasi vihasi sinua viimeiseen asti? Hemmetin masokisti, mitä nyt välirauhasta - en minä sitä olisi halunnutkaan - en minäkään sinua ikinä hyväksynyt, enkä rakastanut, enkä - enkä - MINÄ TOIVON ETTÄ SINÄ MÄTÄNET ARKUSSASI, ISÄ!”
  “Sirius”, hiljainen ääni ovensuusta lausahti. “Eiköhän tuo jo riitä?”
Hän kiepsahti ympäri jokainen lihas vapisten. Viha sinänsä oli asia erikseen, mutta torjutuksi tuleminen - jälleen kerran… sitä Sirius ei uskonut noin vain kestävänsä. Hän yritti sanoa itselleen, ettei välittänyt. Eihän hän ollut välittänyt ennenkään. Silti osa hänestä - jokin lapsellinen, kauan sitten elävältä tuhkattu puoli - oli toivonut, että isä sittenkin antaisi anteeksi ennen kuolemaansa. Sanoisi hyväksyvänsä hänet. Nyt sitä oli turha odottaa, ja pelkkä kuollut toivokin alkoi jo kalvaa häpeänä Siriuksen mieltä. Hän ei ymmärtänyt, miksi oli edes tullut.
Hänen oli vaikea kohdistaa katsettaan ovella seisovaan Regulukseen. Selkänsä takaa hän kuuli isänsä kiihtyvän, takeltelevan hengityksen. Jokohan mies teki kuolemaa? Sirius ei jaksanut ajatella. Hän horjahteli eteiseen Reguluksen luokse - noin vain, tasapainottomin, juopunein askelin - ja kaatui veljensä käsivarsille kuin hukkuva vasten viimeistä ajopuuta. Vuosien pidättyneisyys ja silmitön katkeruus suli ylitsevuotavaksi väsymykseksi Kalmanhanaukion yläkerrassa homeisten seinävaatteiden esittäessä julmaa todistajanrooliaan, ja Sirius takertui Regulukseen viimeisillä voimillaan. Pikkuveljeen, petturiin, pahimpaan viholliseen. Hän tunnusteli käsillään Reguluksen hiuksia ja paidankauluksia, yritti tunnistaa niistä itsensä.
  “Hittoon koko vanha kääpä”, Sirius kähisi Reguluksen yrittäessä turhaan työntää häntä kauemmas itsestään. “Halusin päästää irti - Matohäntä sanoi, että se tekee hyvää - mutta tuo saatanan nuija pitää minua kiinni itsessään väkisin - kuolinvuoteellaankin - varmaan nauraa vielä haudassaankin sitä, miten en pysty unohtamaan häntä - “
  “Anna sen olla, Sirius”, Regulus mutisi hiljaisella äänellä. Veli tarttui häntä päättäväisellä otteella olkapäistä ja tönäisi hänet kauemmas. “Unohda koko juttu.”
  “Tämä oli sinun ajatuksesi!” syytti Sirius. “SINÄ väitit, että minun pitäisi tehdä niin! Että se merkitsisi tuolle kivipatsaalle jotakin! Olet paska.”
  “Et voi tietää, merkitseekö se hänelle jotakin“, Regulus sanoi tyynen rauhallisesti. Hän epäröi pienen hetken verran, ja tarttui sitten Siriuksen käsivarteen. “Mitä jos saattaisin sinut ulos?”
  “Kiitos, osaan kyllä itsekin!”
Sirius pyyhkäisi otsahiukset silmiltään, kokosi ylpeytensä viimeiset hattaramaiset rippeet ja käveli ulos huoneesta.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #66 : Maaliskuu 03, 2007, 10:44:47 »
60a - Korpin kannoilla
10.6.1979

Miten kirjoitetaan selkärangaton petturi, Peter mietti sulkakynäänsä imeskellen. Oli varhainen aamu ja hän istui yksin keittiön pöydän ääressä siristellen silmiään ikkunasta sisään tulvehtivan auringonvalon tukahduttavassa hehkussa. Hänen edessään pöydällä oli puoliksi syöty munkki, sekä keskeneräinen kirje. Peter ei itsekään osannut sanoa, miksi vaivautui kirjoittamaan sinä aamuna - varsinkin, kun tuo nimenomainen kirje oli osoitettu ei-kenellekään.
Hän puraisi palasen munkistaan ja siirsi katseensa ulkona odottavaan aamuaurinkoon. Päivästä oli jälleen tulossa kaunis, ulkoilun ja rantaretken arvoinen. Tässä hän silti oli. Sisällä omassa talossaan, liian häpeissään ja peloissaan liikkuakseen. Todellisuudessa hänen olisi pitänyt olla Pikkuhirttivaarassa kuuntelemassa, mitä lordi Voldemort hänestä tällä kertaa halusi, mutta tänään hän ei ollut pystynyt lähtemään. Hän ei ollut löytänyt tarpeeksi voimaa tai rohkeutta siihen, tai ehkä hänen oma kurja olonsa vain oli langettanut hänet paikoilleen.
Peter hieroi silmiään. Hän oli nukkunut tuskin silmäystäkään edellisenä yönä; suurimman osan ajasta hän oli vain pyörinyt puolelta toisella ja yrittänyt unohtaa, missä oli. Aina välillä avatessaan silmänsä hän oli näkevinään huoneessa Admiren valkoisiin vaatteisiin pukeutuneen hahmon. Kuin enkelin, joka suojeli häntä hänen unessaan. Peter tiesi kyllä, että kyseessä oli pelkkä unenpuutteen aikaansaama harhanäky - Admire ei pukeutunut valkoisiin, Admire ei ollut enää tässä ajassa, eikä Admire välittänyt hänen suojelemisestaan tippaakaan. Ehkä juuri siksi tytön näkeminen oli kammottanut häntä ja saanut hänet hautautumaan entistäkin syvemmälle peitteidensä alle, vaikka kesä oli tulossa ja pienessä kerrostaloasunnossa oli toisinaan niin kuuma, että hiki virtasi pitkin Peterin selkää.
  “Pimeyden Lordi on pettynyt sinuun, Piskuilan.”
Peter hypähti paikoillaan kuullessaan odottamattoman, pahanilkisen miehen äänen. Kylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkäänsä. Mahtaisiko hän saada rangaistuksen, koska ei ollut mennyt kokoukseen, kuten lordi Voldemort oli toivonut? Epäilemättä. Peter hapuili taikasauvaa papereidensa alta.
  “Älä vaivaudu, rotta. Hän rankaisee sinua itse myöhemmin”, mies sanoi laiskasti. Peter huoahti helpotuksesta ja kääntyi ympäri. Hän tunsi kasvojensa vääntyvän, kun hän tunnisti huoneen nurkkaan hiipineen mustan ja valkoisen hahmon. Kyseessä oli itse Kalkaros kaikessa niljakkuudessaan.
  “Severus”, Peter ynähti ja nousi jaloilleen niin nopeasti, että hänen tuolinsa kaatui kumoon. “Miten voin auttaa?”
  “Etsi lähin helvetin kolo ja heittäydy sinne niin kutsuttujen ystäviesi kanssa”, Kalkaros kehotti armottomasti. Hänen mustat silmänsä näyttivät olevan sulaa kiveä.
  “Severus - “
  “Anna olla, Piskuilan”, Kalkaros tokaisi. “Haluan kuulla tekosyysi. Miksi et tullut paikalle, kun pimeyden lordi kutsui?”
Tuhannet selitykset vilistivät rottien lailla Peterin pään sisässä. Hän olisi halunnut sanoa, ettei ollut vähääkään kiinnostunut siitä, mitä lordi Voldemortilla oli sanottavaa. Hän halusi sanoa, että oli väsynyt näyttelemään muuta kuin oli. Se olisi kuitenkin ollut suoranainen valhe, eikä Peter muutenkaan olisi uskaltanut sanoa sitä ääneen. Voldemort oli nyt hänen pahin pelkonsa ja paras puolustuksensa, kumpaakin yhtä aikaa. 
  “Minä unohdin”, Peter tarjosi säälittävästi.
Kalkaros kohotti kulmiaan.
  “Ihan totta! Minulla oli muuta tekemistä - “ Peter viittoili kiivaasti pöydällä lojuvan kirjeen suuntaan, mutta ainoa asia, jonka Kalkaros näytti huomaavan, oli munkki jäännöksineen. Rasvatukkainen kuolonsyöjä tuhahti ylemmyydentuntoisesti.
  “Pitäisikö minun kertoa pimeyden lordille, että hylkäsit hänet munkin vuoksi?”
  “On siinä hilloakin…”
  “Kautta Merlinin parran, Piskuilan, en ole koskaan tavannut huonompaa velhoa kuin sinä!”
Peter punastui kuin koulutyttö ja vajosi syvemmälle tuoliinsa. Kalkaros seurasi tyytyväisenä hänen ryhtinsä lysähtämistä ja oikaisi itseään entisestään, kunnes hänen selkärankansa oli niin suora, että hän olisi yhtä hyvin voinut tukea itseään peltilevyillä. Hän katseli Peteriä pahanilkinen kiilto silmissään.
  “Kerron kyllä terveisesi pimeyden lordille”, varoitti Kalkaros. “Saat varautua siihen, että hän tekee sinusta omakätisesti selvän. Sitä riemun päivää odotellessamme minun taitaa olla paras antaa sinulle lyhyt selonteko siitä, mitä menetit tänä aamuna munkkisi vuoksi.”
  “Anna tulla”, Peter huoahti alistuneesti.
  “Pimeyden lordi on viimein edistynyt Langloise-Riouxeja koskevassa asiassa”, Kalkaros tokaisi lyhyesti ja ytimekkäästi. “Hän tietää nyt, missä he piilottelevat sitä pikkutyttöä kaulaketjuineen - ja hän on väsynyt odottamaan, että ne kaksi pelkuria ymmärtäisivät oman parhaansa ja ryhtyisivät yhteistyöhaluisiksi. Me hyökkäämme tänä iltana Langloise-Riouxien luokse, otamme korun ja teemme selvän pikkutytöstä. Sinä, minä, Lestrange ja Black.”
Peter hengähti syvään. Teemme selvän pikkutytöstä, oli Kalkaros sanonut. Eikö hän varmasti tarkoittanutkin Jude ja Lucy X:n tytärtä Sundayta? Peter kirosi ponnettomasti mielensä perukoilla. Hän itse ei ollut koskaan vaihtanut montakaan sanaa X:n perheen jäsenten kanssa, mutta se ei estänyt häntä tuntemasta syvää myötätuntoa heitä kohtaan. Ohitsekiitävän hetken ajan hän mietti, onnistuisiko jotenkin varoittamaan perhettä heitä uhkaavasta vaarasta. Sitten Kalkaroksen katse porautui väkivaltaisesti hänen kasvoihinsa ja hän pakottautui heittämään sen kaltaiset mietteet menemään. Hän oli kuolonsyöjä nyt, ja hänen oli paras elää roolinsa mukaisesti.
  “Onko jokin hätänä?” Kalkaros kysyi vaarallisen pehmeästi. Hänen äänensä kuulosti olevan täynnä samettiin verhottuja neulankärkiä. “Eivätkö hermosi kestä tällaista temppua?”
  “Totta kai kestävät”, Peter ärähti kireästi. “Sen ei silti tarvitse tarkoittaa, että pitäisin siitä! Kyseessä on lapsi, pahus!”
Kalkaros risti käsivartensa kyllästyneesti. “Et ole enää rohkelikko, vaan langennut sellainen! Milloin oikein muistat sen?”
  “Tiedän erinomaisesti kuka olen, kiitos vain”, Peter vastasi tylysti. Hän käänsi Kalkarokselle selkänsä, ettei kuolonsyöjä vain saisi tilaisuutta nähdä hänen hermostuneisuuttaan. Totta kyllä, Peter oli tehnyt monia pahoja asioita pimeyden lordin nimissä - hän oli välittänyt tietoja Killan toiminnasta, valehdellut, varastanut, huijannut ja satuttanutkin. Hän ei ollut kuitenkaan koskaan tehnyt pahaa lapsille, eikä varsinkaan tappanut ketään. Hän ei voinut kuin rukoilla, että Jude ja Lucy olisivat vieneet tyttärensä äkilliselle lomalle.
Kalkaros nauroi hiljaa. “Te rohkelikon kasvatit olette niin huvittavia. Niin yleviä ja loistavia, vaikka lopulta te kuitenkin murrutte tavalla tai toisella. Kerropa minulle, Piskuilan, joko kaduttaa, että halusit rohkelikoksi alunperinkään? Joko ymmärrät, ettei Potterista ja Blackista ole mihinkään?”
 “Jätä James ja Sirius rauhaan!” kiivastui Peter.
  “Niin kuin he jättivät minut rauhaan kouluaikoina? Totta kai, Piskuilan, totta kai... miten ikinä haluat… mutta muistat kai, että minä saan kostoni lopulta? En lepää, ennen kuin he ovat saaneet maksaa syntymästään kalliisti.”
Peter nielaisi ja vaihtoi räikeästi puheenaihetta. “Mihin aikaan menemme vierailemaan X:n perheen luona?”
  “Puoli kahdeksalta tänä iltana. Molemmat aikuiset ovat silloin poissa. Minua sitten inhottaa, miten helppoa on huijata typeryksiä”, Kalkaros sanoi hyiseen sävyyn. “Kuvittelevat olevansa matkalla kuuntelemaan ministeriön luentoa uusista turvallisuussäädöksistä…”
  “Te siis aiotte satuttaa pikkutyttöä sillä aikaa kun hänen vanhempansa ovat poissa?”
Ilkeä hymy levisi Kalkaroksen huulille. “Väärin, rotta. Me emme aio satuttaa häntä, me aiomme tappaa hänet. Ja mitä tulee persoonapronominiin... niin, no, minä tuskin olen väärässä, jos uskaltaudun väittämään, että pimeyden lordi haluaa sinun suorittavan tämän murhan omakätisesti.”
  “Ei voi olla!” Peter huudahti, ennen kuin sanat edes kunnolla upposivat hänen tajuntaansa. Hänen polvensa pettivät, ja hän joutui ottamaan tukea pöydästä pysytelläkseen pystyssä. Kalkaros nauroi. Peteristä tuntui kuin joku olisi paiskannut kylmää vettä vasten hänen kasvojaan, herättänyt hänet hänen naiiveista kuvitelmistaan. Tässä hän oli - entinen rohkelikko, nykyinen petturi, ja hänen todellista minäänsä vihattiin kummallakin puolella sodan kuilua. Oli ollut naurettavaa kuvitella, että hän voisi tarjota Voldemortille vain pikkusormensa ja tehdä pieniä rikoksiaan. Voldemort ei halunnut vain hänen kättään kokonaisuudessaan, vaan myös hänen sielunsa ja etenkin hänen omantuntonsa. Toisinaan Peteristä tuntui siltä, että Voldemort halusi tuhota hänet rangaistakseen häntä siitä, että hän oli mitä oli - omastatunnostaan riippuvainen heikko häviäjä. Ellei hän olisi ollut Voldemortin vakooja Killassa ja sitä kautta hyödyllinen, hän olisi arvatenkin jo tullut tapatetuksi jonkin julman juonen kautta. Nyt hänestä alkoi tuntua siltä, ettei sellainen kohtalo olisi lainkaan hassumpi. Ei verrattuna siihen, että häntä vaadittiin murhaamaan raa’asti pieni tyttö, joka ei ollut tehnyt mitään väärää.
  “Entä jos minä en halua tehdä sitä?” Peter äyskähti Kalkarokselle, joka näytti nauttivan hänen pyristelyistään.
  “Sillä ei ole merkitystä, haluatko sinä vai et. Sinä teet sen - tai pääset syyttämään itseäsi jälleen yhden ystäväsi murhasta.”
  “Et sinä pystyisi siihen! James ja Sirius - “
  “Kuka sanoo, että minä haluan tappaa juuri Potterin ja Blackin?” Kalkaros keskeytti tylysti.
Peter loi häneen pitkän katseen.
  “Hyvä on, minä haluan tehdä niin. Mutta sitä ennen kuolee joku muu... hmm, miten olisi kuraverinen?”
  “Jätä Lily rauhaan!” Peter karjaisi voimalla, joka järkytti hänet itsensäkin. Hän ei halunnut uskoa sitä todeksi - että Kalkaros todella uhkasi tappaa Lilyn. Kultaisen, nauravaisen, nokkelan Lilyn, joka jollakin tavalla oli paras osa heistä kaikista. Puhtainta, mitä Kelmeillä oli annettavinaan tänä synkkänä aikana. Pelkkä ajatuskin Lilyn kuolemasta sai Peterin kärsimään syvällä sisimmässään.
Kalkaros myhäili. “Totta kai minä jätän kuraverisen rauhaan. Mutta ainoastaan sillä ehdolla, että Sunday Wrightin elämä päättyy sinun kätesi kautta. Mieti asiaa, Piskuilan. Iltaan mennessä huomaat varmasti, mitä sinun täytyy tehdä.”
Hän kääntyi ympäri ja lipui huoneen ovelle. Peter toivoi, että olisi voinut tehdä jotakin - tainnuttaa Kalkaroksen siihen paikkaan, satuttaa häntä, mitä tahansa. Hän oli kuitenkin jähmettynyt paikoilleen ja puristi edelleen pöydänreunaa henkensä kaupalla. Hänen polvensa tuntuivat heikoilta. Hän mitteli Kalkaroksen loittonevaa hahmoa sydän täynnä vihaa, jota puhtaampaa ei ollut olemassakaan. Ja silloin hän näki sen. Se putosi Kalkaroksen mustan kaavun taskusta näköjään täysin huomaamatta, solahti noin vain kätköstään kesken askeleen ja jäi riippumaan Kalkaroksen polven korkeudelle. Se heilahteli Kalkaroksen askelten tahdissa kiiluen samalla hopeisena ja kristallinkirkkaana. Peterin jo ennestäänkin heikot polvet pettivät lopullisesti, kun hän tunnisti esineen. Tiimalasi. Ajankääntäjä.
Hän valahti hervottomana lattialle ja kiitti onneaan siitä, ettei Kalkaros kääntynyt katsomaan taakseen poistuessaan.

***

Myös James istui työpöytänsä ääressä ja kirjoitti, tai ainakin hän teki parhaansa. Hänen edessään pöydällä odotti tyhjyyttään hohteleva paperiarkki, jonka ylänurkkaan oli kirjoitettu sanat: "Arvoisa Zonkon pilapuodin suunnittelutiimi - ". Pidemmälle hän ei ollut vielä päässyt, ja sillä hetkellä hänestä tuntui, ettei hän juuri etenisikään. Hän ei ollut niitä ihmisiä, jotka osasivat kirjoittaa hienoja, virallisia kirjeitä ja maalata epätosia asioita sanoillaan paperille. Totta kyllä, Tylypahkassa hän oli osannut häikäistä professorin kuin professorin huolellisesti muotoilluilla aineillaan, mutta tästä näkökulmasta katsottuna se oli kokonaan eri asia - se oli vaivattomampaa. Nyt hänen olisi pitänyt esitellä hänen ja Siriuksen uusin neronleimaus (kameliksi muuttuva purukumi) siinä valossa, että se kuulostaisi sekä vetävältä että myyvältä. James naurahti itsekseen venytellessään jäykistynyttä selkärankaansa. Sanat vetävä ja myyvä eivät merkinneet hänelle juuri mitään - ainoa asia, joka hänen tietojensa mukaan täytti molemmat sanat, oli Sirius.
James laski sulkakynän kädestään ja vilkaisi raollaan olevan oven suuntaan. Hän oli ollut kuulevinaan askelia oven takaa. Nyt käytävässä oli kuitenkin täysin hiljaista. James kääntyi hiuksiaan haroen takaisin kirjoituksensa puoleen. Oli käytävässä kuka tahansa, hänellä oli töitä tehtävänään. Ja paljon. Olisi voinut kuvitella, että edes kesälomalla olisi saanut rauhan, mutta ei -
  “Tämä kai on nyt sitä paljon puhuttua aikuisuutta”, James arveli puoliääneen, ja raapusti muutaman kehnon korulauseen paperille. “Olisi saanut jäädä kokematta, jos minulta kysytään.”
Huoneen oven takaa kuului naurua. Nyt James oli täysin varma siitä, että käytävässä oli joku. Kuolonsyöjiäkö? Hän kurtisti kulmiaan ja kuulosteli hetken, kunnes varmistui siitä, että kyseessä oli pikemminkin joku hänen ystävistään kuin lauma kuolonsyöjiä. Kuolonsyöjät eivät olisi ikinä vaivautuneet nauramaan. He olisivat yksinkertaisesti hiipineet hänen selkänsä taakse ja hoitaneet hänet pois päiviltä puolikasta sanaa sanomatta. Ajatuksen positiivisuutta itsekseen hämmästellen James nousi ylös narisevasta tuolistaan ja käveli ovelle ripein askelin.
  “Lily!” hän ähkäisi yllättyneenä.
Punatukkainen tyttö hymyili hänelle hermostuneesti puoliavoimen oven toiselta puolelta. James ei vastannut hymyyn. Hän arveli olevansa edelleen jossakin mielessä vihainen Lilylle - oli mahdotonta olla täysin varma. Tietenkään hänellä ei ollut mitään järjellistä syytä olla suuttunut Lilylle… mutta hän oli liian kiintynyt marttyyrin rooliinsa päästääkseen siitä irti noin vain.
Lily huokaisi kärsimättömästi nähdessään hänen ilmeensä venähtävän. Tyttö vakavoitui ja tönäisi Jamesin huoneeseen seuraten itse perässä. Hän läimäytti oven kiinni, tarttui kiinni Jamesin käsivarteen ja raahasi pojan työpöytänsä ääreen. James lysähti yllättyneenä tuoliinsa. Lily asettui hänen eteensä kädet lanteilla ja myrskyä enteilevä ilme kasvoillaan.
  “Kuulehan nyt, James Potter, tuo murjottaminen saa luvan loppua“, Lily ilmoitti äänessään sävy, joka kieli hänen olevan lähellä malttinsa menetystä. James värisi sisäisesti. Riitaisat kouluvuodet olivat yhä liian hyvin hänen muistissaan, jotta hän olisi voinut suhtautua täysin välinpitämättömästi Lily Erica Potterin kiukkuun.
  “En minä murjota“, James valehteli sukkelasti.
  “Et tietenkään, olet muuten vain vältellyt minua käytännöllisesti katsoen ikuisuuksia. Kerrohan, James, mistä sinä oikein olet vihainen? Olen jo selittänyt sinulle kaiken, mitä haluat minun selittävän! Minä en ole rakastunut Alessandroon, eikä Alessandro ole rakastunut minuun. Yhtä hyvin minä voisin epäillä sinun ja Vauhkomielen suhteen platonisuutta!”
James irvisti ajatukselle. “En ole suuntautunut jalkapuoliin, kiitos vain.”
  “Minä olen vakavissani, James”, Lily tokaisi ristien käsivartensa rinnalleen. “Olen kyllästynyt tähän mökötykseen. Sinä saat luvan pyytää anteeksi ja alkaa käyttäytyä kunnolla, tai sinulle käy huonosti. Tuliko selväksi?”
James punnitsi mahdollisuuksiaan odottavan hiljaisuuden vallitessa. Hän ei oikeastaan tiennyt, mitä Lilyn määritelmä ‘sinulle käy huonosti’ tarkalleen ottaen tarkoitti, mutta mitään kovin miellyttävää se tuskin oli. Jos hän oli rehellinen itselleen, hänen oli myönnettävä myös, että mököttäminen menetti hohtonsa ajan kanssa. Murjottaessaan Lilylle hän menetti monta tilaisuutta pitää hauskaa muilla tavoilla. Hän ei voinut suudella Lilyä ilman hyvää tekosyytä; se tuntui samalta kuin olisi ollut alkoholisti ja viettänyt kuukauden ilman alkoholia.
Tilanteesta huolimatta James nauroi. “Sinusta tulisi hyvä äiti, Lily Potter”, hän sanoi täydestä sydämestään.
Lily punastui ja käänsi katseensa pois aitolilymaiseen tapaansa. “Älä viitsi.”
  “Minä tarkoitan sitä. Pitäisit kuria tehokkaammin kuin professori McGarmiwa ikinä”, James sanoi ihailevaan sävyyn.
  “Kuule”, ehdotti Lily. “Mitä jos ei puhuta siitä ihan heti? Lähimpään kahteen vuoteen, tarkalleen ottaen? Suoraan sanoen minä en ole ihan vielä valmis äidiksi.”
James virnisti helpottuneena keskustelun äkillisen keventymisen johdosta. “Osaatko sitten muka kuvitella minua isänä? Lapsiparka olisi kuollut alta aikayksikön. Ja kuvittele nyt sitä itkun ja valituksen määrää. Mehän tulisimme hulluksi!”
  “Pääsisimme uutisiin lapsenhakkaajina”, Lily pelotteli nenäänsä nyrpistäen.
  “Ja mitä me sitten teemme? Päädymme vankilaan? Mitä lapselle sitten tapahtuu?”
Lily hymyili ovelasti. “Lahjoitetaan hänet Siriukselle.”
  “Ja käydään viidentoista vuoden kuluttua tapaamassa häntä nuorisovankilassa?” James maalaili uneksuvasti.
Lily tuhahti. “Strippausklubilla pikemminkin.”
Jännittynyt tunnelma purkautui yhteiseen nauruun. James pyyhki naurunkyyneleitä silmistään ja ojensi kätensä sipaistakseen Lilyn poskea sormillaan. Lilyn iho tuntui lämpimältä ja pehmeältä kämmentä vasten; hänen poskensa punoittivat salatusta ilosta.
  “Olet täydellinen tuollaisena, Lily Potter”, James lausahti antaumuksella.
Lilyn kasvot tavoittelivat hänen hiustensa räikeää sävyä, kun hän hymyili hämmentyneesti. “Tarkoittaako tuo, ettet vihoittele minulle enää?”
James teeskenteli harkitsevansa asiaa ja nyökkäsi sitten.
  “Oli jo aikakin!” Lily kiljahti. Unohtaen kokonaan tavallisen rauhallisuutensa hän lennähti Jamesin kaulaan ja taklasi miehensä vasten työpöytää. James älähti tuntiessaan pöydänreunan rusentavan selkärankaansa. Lily kuitenkin vain nauroi ja suuteli häntä sydämensä pohjasta aiheuttaen hänelle muutaman sydämenlyönnin vajauksen, sekä vakavaa hapenpuutetta, kunnes hän viimein muisti, miten hengitetään.
  “Sinä olet maailman suurin ääliö, James”, Lily totesi leveästi hymyillen ja suuteli häntä uudelleen. “Pistät minut kärsimään, vaikka todellisuudessa minun olisi vain pitänyt puhua lapsista!”
  “Pyydän”, James rukoili kohottautuessaan jokseenkin mukavaan asentoon tuolillaan. “Älä sanoo enää sanaakaan lapsista. En halua nähdä painajaisia siitä, kuinka joudun oikeuden eteen, koska lapseni kasvaa kieroon ja laillistaa haaremikulttuurin Britanniassa!”
  “Ei hätää”, lupasi Lily. “Keksin kyllä parempiakin puheenaiheita.”
  “Kuten?”
  “Alessandro.”
James murisi varoittavasti, ja Lily kiirehti nostamaan kätensä aseistariisuvasti pystyyn.
  “En halua pitää ylistyspuhetta hänen italialaiselle hipiälleen, älä pelkää! Minä vain... hän... no.. se on pitkä juttu.”
Epäluulo kasvoi Jamesin sydämessä. “Et kai sinä vain aio kertoa tehneesi jotakin, mitä sinun ei olisi pitänyt tehdä?”
  “EN!” Lily kiljaisi voimalla.
James peitti korvansa kämmenillään. “Hyvä on, hyvä on, kuullaan sitä vähemmälläkin!”
  “Ei nähtävästi kuulla“, jupisi Lily. “Minä yritän pelastaa sinun ystäviäsi ja sinä vain kohtelet minua kuin mitäkin kevytkenkäistä, nälkäpalkalla itseään kauppaavaa minihametehtaan mainosta. Sinä - “
  “Odota”, James keskeytti vangiten Lilyn laihan ranteen tiukkaan otteeseensa. “Sinä aiot pelastaa minun ystäväni?”
Tyttö nyökkäsi.
  “Kuka on pulassa? Sirius? Peter? Remus? Cin - “
  “Jude ja Lucy”, Lily töksäytti.
James naurahti ilottomasti. Niinpä tietenkin - miten hän ei ollut tullut ajatelleeksi sitä aiemmin? Kuolonsyöjien silmätikuiksi joutuneet kömpelö ranskalainen ja jokaiseen ilmansuuntaan harottava ihmishämähäkki olivat aina pulassa. Hän ei viitsinyt vaivautua edes yllättymään enää.
  “Mitä he ovat nyt tehneet?”
  “Minä sain selville, miksi Voldemort haluaa heidän tyttönsä”, Lily sanoi hiljaa ja vakavasti. “James, se on kaulakoru. Sunday Wrightilla on kaulakoru, jonka Voldemort haluaa! Älä kysy miksi, se on pitkä juttu. Minä haluaisin hakea korun pois, mutta Alessandro ei suostu siihen. Meidän tehtävämme on kuulemma nuuskia muiden synkkiä salaisuuksia, eikä pelastaa ihmishenkiä.”
  “Miksiköhän en ole yllättynyt…”
  “Sarkasmi pois nyt heti! Minä tarvitsen sinun apuasi!”
James huokaisi. Hän arvasi kyllä, mitä Lily halusi hänen tekevän. Ottaen huomioon Lilyn toisten auttamiseen kiintyneen luonteenlaadun sekä suoranaisen itsepäisyyden ei ollut mikään ihme, vaikka Lily olisikin halunnut pelastaa Sundayn Alessandron vastaväitteistä huolimatta. Jamesilla ei ollut aikomustakaan pistää vastaan, vaikka Lilyn tahdon totteleminen olisikin tarkoittanut kaulakorun varastamista pikkutytöltä. Ainakin Alessandro saisi nenilleen.
  “Sitä paitsi”, James järkeili puoliääneen. “On eri asia varastaa lapselta kaulakoru kuin tikkukaramelli.”
Lily katsoi häntä uteliaana. “Mitä sinä sanoit?”
  “En mitään. Sinä varmaan haluat, että me menemme hakemaan kaulakorun pois Lucyn tytöltä?” James päätteli nokkelasti.
  “Taidan olla todella ennalta-arvattava.”
  “Tai minä olen yksinkertaisesti hyvä sinun lukemisessasi”, James ehdotti väläyttäen leveän hymyn.
Lily harkitsi asiaa hetken ja päätyi sitten nyökkäämään. “Sekin saattaa olla mahdollista. En voi sille mitään - en kestä ajatusta siitä, että lapsi kuolisi kuolonsyöjien käsissä vain, koska on sattunut saamaan lahjaksi vääränlaisen kaulakorun. Minä en suostu siihen“, hän lopetti kiivaasti, ja kiukun kyyneleet kihosivat hänen smaragdinvihreisiin silmiinsä. James ojensi köpelösti kätensä ja pyyhki kyyneleet pois hänen silmänurkistaan ennen kuin ne ehtivät tekemään tietä hänen poskilleen. Sopivia lohdutuksen sanoja ei ollut.
  “Ehkä sinä sittenkin olet edes vähän äidillinen”, James arveli yrittäen kääntää tilanteen leikiksi. Sanat eivät kuitenkaan tulleet hänen suustaan niin kevyesti kuin hän olisi halunnut niiden tulevan. Lily kohotti katseensa ja tuijotti häntä ensin yllättyneenä, sitten mietteliäästi.
  “Niin”, Lily sanoi viimein laskien katseensa perin juurin hämmentyneenä. “Ehkä vähän.”
James katui sanojaan; vaikutti siltä, että hän oli saanut paremman puoliskonsa pahemman kerran sekaisin.
  “Mihin aikaan sinä haluat meidän menevän vierailullemme?” hän kysyi haluten vaihtaa puheenaihetta. Oli myös monia muita kysymyksiä, jotka hän olisi halunnut esittää - kuten nyt se, tiesikö Lily alkuunkaan, mitä oli tekemässä, miten he saisivat anastettua korun pikkutytöltä, tai mitä he loppujen lopuksi tekisivät kaulakorulle. Olisi riskialtista jatkaa sen säilyttämistä tietäen, että kuolonsyöjät olivat valmiita tappamaan sen saadakseen. Silti James ei aikonut sanoa mitään. Kyseessä oleva asia näytti olevan jotakin, mitä Lilyn täytyi tehdä, ja silloin Lilyn täytyi myös saada tehdä se. Estelemättä, kieltämättä. James nieli sanansa.
  “Mennään illalla”, Lily ehdotti. “Alessandro sanoi, että Jude ja Lucy eivät ole kotona silloin. Sopiiko kello seitsemän?”
  “Aina yhtä täsmällinen”, James hymyili ja suuteli edessään seisovaa punapäätä. “Minä ja sauvani olemme täydessä toimintakunnossa kello seitsemän.”
Lily kohotti kulmiaan.

***

  “Missä se kaulakoru on?”
  “Hiljaa nyt!” kiivastui Bellatrix. “Ei sanaakaan enää, vai haluatko sinä herättää koko talon?”
Peter sulki suunsa ja tukahdutti huokauksen. Ei, ei hän halunnut herättää koko taloa - sikäli kuin siinä oli mitään herättämistä ottaen huomioon sen tosiasian, että talon omistajat olivat tietojen mukaan sillä hetkellä taikaministeriössä. Hän vilkaisi Bellatrixia kulmiensa alta ja jatkoi hiipimistä. He olivat jonkinlaisessa pienimuotoisessa eteishallissa; hän, Bellatrix, Kalkaros ja Regulus, ja yrittivät löytää keinoa päästä sieltä pois. Ilmiintyessään Juden ja Lucyn eteiseen Peter oli kuvitellut seniltaisen rikoksen olevan helppoakin helpompi - jos X:t eivät ymmärtäneet suojata asuntoaan ilmiintymistä vastaan, eivät he mitä todennäköisimmin osanneet suojata myöskään tytärtään. Nyt hän oli kuitenkin jo kokonaan toista mieltä.
Langloise-Rioux-Wrightin eteinen oli osoittautunut pahimmanlaatuiseksi viidakoksi. Vaikka pienestä eteisestä johti toisiin huoneisiin vain yksi ovi, ei Peter kumppaneineen tuntunut millään pääsevän sinne. Hän juuttui matkan varrelle, hämääntyi toiseen suuntaan tai törmäsi yllättäen toiseen - siivouskomeroon johtavaan - oveen, joka ei varmasti ollut ollut paikallaan aiemmin. Osuttuaan kolmannen kerran peräkkäin tuulesta temmatun liinavaatekaapin kohdalle hän alkoi tuntea hienoista epätoivoa. Näennäisestä säälittävyydestään huolimatta Jude ja Lucy selvästikin tiesivät mitä tekivät.
  “Ei tästä mitään tule!” sanoi Regulus. “Turha yritys, kuten minä sanoin alusta asti!”
  “Ettet vain alkaisi pehmetä, Black?” Kalkaros ehdotti silkkisesti. “Toden totta, Regulus, isoveljelläsi on huono vaikutus sinuun!”
  “Ja sinä olet liian kiintynyt asemaasi ymmärtääksesi mitään muiden motiiveista”, kantautui tyyni vastaus Siriuksen pikkuveljen huulilta.
Bellatrix haukotteli näkyvästi. Peterillä ei kuitenkaan ollut aikaa olla ikävystynyt. Hänen silmänsä olivat juuri panneet merkille jotakin äärimmäisen kiinnostavaa Severus Kalkaroksen kuolonsyöjänkaavun taskunsuussa. Kalkaroksella oli edelleen ajankääntäjänsä mukanaan. Peteriä alkoi vapisuttaa ja hiki kirposi hänen otsalleen. Hän ei ollut koskaan halunnut mitään niin paljon kuin tuota pientä tiimalasia. Hän ei ollut uskonut saavansa sellaista käsiinsä sen jälkeen, kun Admiren omistuksessa ollut tiimalasi oli solahtanut Bellatrix Lestrangen taskuun. Ja nyt - mitä hän voisikaan sen avulla tehdä!
  “Piskuilan”, Bellatrix sähähti, ja vasta silloin Peter tajusi tuijottaneensa Kalkaroksen kaavunsyrjää täydellisen lamaantuneena. “Sinä saat olla niin kiinnostunut Severuksen lantion ulokkeista kuin ikinä haluat, mutta meillä on töitä nyt. Hölmö!”
  “En minä - “
  “Älä aloita!”
  “Varmasti Piskuilanilla on hyvä syy tuijotukseensa”, Kalkaros sanoi rauhallisesti. “Kyllä, Lestrange, olen täysin varma siitä.”
Bellatrix kääntyi poispäin itsekseen sähisten. Peter pakotti itsensä kohtaamaan Kalkaroksen katseen, mutta helppoa se ei ollut. Kalkaros tuijotti häntä merkitsevästi ja työnsi sitten ajankääntäjän ketjuineen päivineen syvälle taskuunsa. Peter teeskenteli, ettei huomannut mitään.
  “Älä luulekaan, etten tiedä, mitä sinä teet. Minä pidän sinua silmällä, Piskuilan.”
Kalkaros siirtyi Bellatrixin rinnalle harhaanjohtavan oven luokse ja ryhtyi pohtimaan manauksia sen avaamiseksi. Vähän väliä hän loi pilkallisen silmäyksen Peteriin, joka oli jäänyt taaemmas harkitsemaan seuraavaa siirtoaan. Kalkaros siis oli huomannut hänen ajankääntäjään kohdistuvan kiinnostuksensa. Mitä nyt?
  “Mitä sinä ajankääntäjällä teet?”
Peter hätkähti kuullessaan Reguluksen vaimean äänen kuiskaavan korvaansa. Tähän päivään saakka Regulus ei ollut muutamia ivallisia vilkaisuja lukuunottamatta suonut hänelle katsettakaan.
  “Miksi se sinua kiinnostaa?”
Regulus kohautti olkapäitään sillä poikamaisen huolettomalla eleellä, joka muistutti Peteriä automaattisesti Siriuksesta. Sääli vain, ettei Regulus selvästikään ollut yhtä onnellinen kuin Sirius. Päinvastoin, hänen komeat kasvonsa olivat piinatut ja väsyneet.
  “Olen utelias ihminen. Sitä paitsi minä haistan tässä rakkaustarinan.”
Peter ei voinut estää itseään purskahtamasta nauruun. Hän vaikeni kuin puulla päähän lyötynä, kun Bellatrix ja Kalkaros kääntyivät katsomaan heitä. Kasvojen pitäminen peruslukemilla osoittautui kuitenkin luultua vaikeammaksi; ajatus Regulus Antares Blackista ajattelemasta rakkaustarinoita oli vähintään yhtä epätodennäköinen vaihtoehto kuin James Potter täällä kuolonsyöjien keskuudessa.
  “No, ei siinä ole mitään suurta rakkaustarinaa”, Peter suhahti nähdessään heidän työpariensa keskittävän kaiken huomionsa hankalaan oveen.
Regulus loi häneen vinon silmäyksen. “Eikö muka?”
  “Siihen liittyy tyttö jota rakastin”, Peter myönsi vastentahtoisesti. “Mutta se on vanha juttu.”
  “Kerro.”
  “Oletko hullu?”
Regulus virnisti ja nojasi rennosti seinään. “Näyttää siltä, että Bellalta ja Kalkarokselta kestää vielä aikaa murtaa tuo ovi. Yhtä hyvin voit viihdyttää minua“, hän ehdotti välinpitämättömästi. Peter oli kuitenkin näkevinään hänen silmissään anovan pilkahduksen, ja se jos mikä sai Kelmin avaamaan suunsa ja vuodattamaan koko kipeän tarinan siitä, miten Admire Speir oli huijannut häntä ja karannut takaisin tulevaisuuteen suostumatta kertomaan edes oikeaa nimeään. Tuska läikkyi yli hänen rinnassaan hänen puhuessaan. Admiresta saattoi olla kulunut jo kuukausia, mutta hän kaipasi tyttöä yhä. Kaipasi ja vihasi yhtä aikaa yhtä suurella intohimolla.
Regulus näytti vakavalta. “En ymmärrä, miksi viitsit haaskata aikaasi tyttöön, jota et edes tunne.”
  “Minä rakastin häntä!”
  “Miten voi rakastaa jotakuta, jota ei edes tunne?”
  “Mitäpä sinä rakkaudesta ymmärtäisit”, sanoi Peter.
Regulusta hänen loukkauksensa vain huvitti. Blackin suvun nuorin vesa väänsi suupielensä ylöspäin kitkerään hymyyn ja levitteli käsiään.
  “Niin, minähän en ymmärrä mitään rakkaudesta. Menin kuusitoistavuotiaana naimisiin, koska se oli sopivaa, ja annoin Biancan kuolla muutaman kuukauden päästä, edelleen koska se oli sopivaa. Kaikki sanovat, etten minä rakastanut häntä”, nuorukainen lisäsi. Hän vilkaisi pikaisesti eteishallin oven suuntaan ja istui sitten lattianrajaan nojaten selkäänsä vasten räikeän vihreä-valkoista seinää. Peter noudatti hetken kuluttua hänen esimerkkiään. Pojalla ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, mikä olisi voinut saada Reguluksen näin avoimelle tuulelle, mutta hän aikoi totta vie kuunnella, kun mahdollisuutta tarjottiin.
  “Kyllä minä hänestä välitin. Olin pahoillani, kun hän puoli. Minun puolestani hän olisi saanut elää. Ja mitä tulee rakastamiseen... en todella usko, että voi rakastaa jotakuta, jota ei tunne. Silloin rakastaa pelkkää mielikuvaa.”
  “Mutta on helpompi rakastaa mielikuvaa kuin todellista ihmistä.  Mielikuvaa pitäisi ymmärtää.”
  “Niin, niin pitäisi... sinä taidatkin tietää, mistä puhut?”
  “Mikä saa sinut luulemaan niin?” häkeltyi Peter.
  “Isäsi”, Regulus sanoi yksinkertaisesti. Hänen äänensä muuttui niin hiljaiseksi, että sitä hädin tuskin kuuli. “Sano mitä sanot, Peter Piskuilan, mutta meillä on jotakin yhteistä. Meillä molemmilla on isä, joka tekee rakastamisen erittäin vaikeaksi... ja he ovat molemmat kuolleet.”
  “Onneksi”, Peter kirahti. Kyyneleet kirposivat hänen silmiinsä.
  “Oletko varma tuosta?”
  “Miten niin?”
  “Minä rakastin isääni niin kauan kuin hän eli. Se ei ollut vaikeaa silloin... minä tein niin kuin hän halusi ja hän rakasti minua sen vuoksi. Luulin aina, että hän rakasti minua minun itseni vuoksi - “ Regulus naurahti. “Eilen Sirius tuli käymään kotona. Minä pyysin hänet. Se hölmö; hän halusi isän hyväksyvän sen mitä hän oli. Kuvittelin oikein todella, että isä pystyisi siihen. Että hän kuolemansa hetkellä pystyisi antamaan anteeksi pojalle, joka ei tehnyt niin kuin hän halusi. Myöntämään, että hän rakasti Siriusta siitä huolimatta.”
  “;Hän ei tehnyt niin”, totesi Peter.
  “Ei tietenkään. Ei hän tee sellaista… ja tänä aamuna hän sitten kuoli. Aamuyöllä. Minä ja äiti olimme hänen luonaan. Hän katsoi meitä silmiin ja sanoi rakastavansa meitä. Jostakin syystä minun on nyt hyvin vaikea uskoa sitä, mitä hän sanoi.”
Peter ei tiennyt mitä sanoa. Jollakin luotaantyöntävällä, raivostuttavalla, turhauttavalla tavalla hän tunsi ymmärtävästi Regulusta. Hän tiesi täsmälleen millaista oli, kun isä ei osannut rakastaa vaatimatta samalla liikoja. Oli heillä silti eronsakin. Hänen isänsä oli kuollessaan tuhonnut hänetkin, Regulus oli ollut syntymästään asti menetetty tapaus.
  “Joskus minä mietin“, Regulus virkkoi pitkän hiljaisuuden päätteeksi. “Että Sirius on sittenkin oikeassa. Varokin; tapan sinut omakätisesti, jos uskaltaudut kertomaan hänelle. Mutta on vaikea olla ajattelematta - tällaisena päivänä, kun isä olen kuollut ja minä olen täällä, koska hän toivoi sitä... Ehkä on olemassa jotakin muutakin. Tiedäthän, joku tarkoitus tai parempi tapa elää elämää tai jotakin muuta yhtä lapsellista ja typerää... oletko sinä ikinä miettinyt sitä?”
  “Että olenko?” yskähti Peter. Toisenlaisissa olosuhteissa kysymys olisi todennäköisesti saanut hänet nauramaan. “En olisi täällä, ellei isä olisi huijannut minua.”
Regulus hymyili nurjasti. “Sama täällä, tavallaan... ihmisiä voi huijata niin monella tavalla. Luulen, että ainoa perheenjäsen, joka ei ole huijannut minua on Sirius. Hän on todellinen, eikö olekin? Hän vihaa ja rakastaa niin aidosti. Hän on ehdoton. Luupää. Jos voisin luottaa häneen… En tiedä, kukaties minä - “
Bellatrixin ja Kalkaroksen äänet taustalta vaikenivat ja Regulus sulki suunsa nopeasti kuin olisi purrut kieleensä. Hän oikaisi toisen jalkansa eteensä ja risti käsivartensa niskansa taakse ottaen mahdollisimman mukavalta vaikuttavan asennon. Hänen ilmeensä oli säälivä, kun hän puhutteli työtovereitaan.
  “Ei vieläkään onnea oven kanssa, vai?”
  “Tule itse yrittämään”, Bellatrix huusi turhautuneena.
  “Voisin tullakin.” Regulus venytteli laiskasti. “Antakaa minulle viisi minuuttia.”
  “Mikset voi tehdä sitä nyt heti?”
Regulus iski silmää kuin vanhempi veljensä ainakin. “Annetaan Severukselle vielä mahdollisuus yrittää. Olen varma siitä, että hän pettyisi, ellei saisi tilaisuutta.”
Kalkaros hymyili jähmeästi kääntyessään takaisin oven puoleen. Bellatrix teki suuren numeron omasta kapinallisen verkkaisesta katseestaan, ennen kuin viimein seurasi rasvatukkaisen luihuisen esimerkkiä. Regulus huokaisi helpotuksesta.
  “Sinä mitä?” Peter halusi tietää. “Mitä olit sanomassa aiemmin?”
  “Unohda. Ei se ollut mitään tärkeää… Piskuilan, kuule, sinä taidat olla maailmankaikkeuden suurin typerys.”
Peter hämmästyi niin, ettei saanut sanaa suustaan.
  “Kuka tahansa näkee, että olet väärässä paikassa täällä”, Regulus kuiskasi kiihkeästi. “Sanoit itsekin, että olet täällä vain, koska sinua huijattiin. Mikset vain karkaa?”
  “Älä viitsi!” puuskahti Peter. Koko Lontoossa ei ollut ketään, joka ei olisi tiennyt, että lordi Voldemortin joukoista ei voinut paeta; vaihtoehtoina oli joko elinikäinen palvelus tai kuolema. Peter saattoi olla aika ajoin epätoivoinen ja musertunut, mutta kuolemaa hän ei silti toivonut. Päinvastoin, hänen jokainen solunsa pelkäsi sitä.
  “Minä tarkoitan sitä... voisit vaihtaa maisemaa... ja maanosaa... voisit keksiä uuden henkilöllisyyden, aloittaa uuden elämän…”
  “Hän löytäisi minut siitä huolimatta.”
  “Niin, jos hänellä olisi aikaa. Mutta katso nyt häntä... katso meitä…” maanitteli Regulus. “Me olemme sodassa. Yksi mies ei merkitse mitään.”
  “Vaikka minä selviytyisin, ystäväni saisivat kärsiä. Pimeyden lordi tappaisi heistä jok’ikisen”, Peter tiuskaisi aikomaansa kovemmalla äänellä. Regulus mulkaisi häntä vihaisesti.
  “Hiljempaa nyt!”
  “Anteeksi. Tarkoitin vain sitä, etten voi antaa ystävieni kärsiä ja kuolla. Jos tämä on ainoa keino pelastaa heidät…” Peter laski katseensa lattiaan.
Regulus pudisti inhoten päätään. Aiemmasta surusta ei näkynyt jälkeäkään - nyt hän näytti melkeinpä vihaiselta. Peter olisi saattanut pelätä, ellei olisi tiennyt niin ehdottoman varmasti, ettei Regulus voinut tehdä hänelle mitään niin kauan kuin Kalkaros ja Bellatrix olivat samassa huoneessa.
  “Älä käytä jalouttasi tekosyynä, Peter Piskuilan”, Regulus sanoi halveksuva sävy äänessään. “Jalous on pelkkä verho kuolemanpelolle, ja täysin turhaa. Et voi uhrata itseäsi heidän vuokseen. Päädyt kuitenkin vain vihaamaan heitä.”
Peter ravisti kiivaasti päätään. Hän ei voisi koskaan vihata ystäviään - ei, vaikka he olivat niin paljon lapsellisempia ja onnellisempia kuin he, vaikka heillä oli hyvä elämä, jota he eivät osanneet arvostaa sen enempää kuin häntäkään. He olivat suojelleet häntä vuosia silloin kun hän oli ollut liian heikko tehdäkseen päätöksiä omasta puolestaan. Nyt oli hänen vuoro suojella heitä, vaikka se maksaisi hänen elämänsä.
  “Ole sitten typerä”, Regulus hymähti vääntäytyessään jaloilleen. “Mutta Piskuilan, sinuna minä ottaisin nyt jalat alleni ja juoksisin. Ellet tee niin... no, he pistävät sinut tappamaan sen tytön. Sen jälkeen sinusta ei ole jäljellä niin paljon, että uskoisit ystäviesi suojelemiseen.”
  “Minulla ei ole muita vaihtoehtoja“, intti Peter.
Regulus kallisti päätään ja mietti hetken. “Sinä tarvitset apua.”
  “Sinäkö muka tarjoaisit sitä minulle?” Peter sinkosi katkerana.
  “Kenties.”
Poika oikoi kaapunsa etumusta ja käänsi sitten Peterille selkänsä yhden pitkän katseen kera. Hän harppoi suoraan Bellatrixin ja Kalkaroksen luokse, tarttui taikasauvaansa ja painoi sen ovenkahvalle mutisten muutaman sanan. Kesti vain sekunti tai kaksi, ennen kuin ovi lennähti auki paljastaen takaansa tien käytävään.
Bellatrix näytti vihaiselta. “Miksi et voinut tehdä tuota aiemmin?”

***

Lily jähmettyi paikoilleen kesken askeleen kuullessaan avautuvan oven narahdusta muistuttavan äänen jostakin viereisistä huoneista. Hän tunsi olonsa levottomaksi. Ajatus Juden ja Lucyn kotiin murtautumisesta ei muutenkaan ollut varsinaisesti hänen mieleensä - mitäpä muuta voisi odottaa tytöltä, joka kouluikäisenä oli kivittänyt tulevan poikaystävänsä, koska tämä oli yrittänyt tunkeutua tyttöjen makuusaliin? Hän pakottautui ajattelemaan, että toimi pienen Sundayn parhaaksi.
Lisää rasahduksia. Lily nappasi taikasauvansa ja höristi korviaan kuin huolestunut vahtikoira.
  “Mikä tuo ääni on?”
Muutaman askeleen päässä huonetta mittelevä James tuuppasi huoneen oven raolleen ja kurkisti käytävään. Siellä ei näkynyt ketään. James veti oven kiinni ja kohautti olkapäitään.
  “Ehkä he ovat hankkineet kissan.”
Lily loi häneen tuomitsevan katseen. “Lucylla on kissa-allergia. Hän kirjoitti siitä kolumnin Profeettaan viime viikolla.”
  “No, sitten se on todennäköisesti Sunday. Pikkutytöt eivät ikinä pysy aloillaan pitkään.”
  “Ja sinä varmasti oletkin asiantuntija…”
James levitteli käsiään ja sulki suunsa. Pois se hänestä, että hän olisi jankuttanut loputtoman pitkään asioita, joita Lily ei selvästikään halunnut uskoa. Hänen pääasiallinen tavoitteensa oli ollut keksiä jokin järkevä syy heidän kuulemilleen äänille, ettei kummankaan tarvitsisi hermoilla turhia, mutta mitä ilmeisimmin Lily ei ollut kiinnostunut järkisyistä. Totuuden nimissä Jamesin oli myönnettävä, että omituinen narina oli saanut hänetkin hermostumaan, vaikka samalla hänen rationaalisempi puolensa muistuttikin sellaisen olevan turhaa. Pahinta mitä voisi tapahtua oli Juden ja Lucyn ennenaikainen paluu ja James oli varma siitä, että onnistuisi kyllä kääntämään voitokseen senkin.
  “Kuule, mennään takaisin töihin, Lily. Etsitään Sundayn huone ja paetaan paikalta, ennen kuin joudumme oikeasti vaikeuksiin.”
Lily näytti edelleen epäluuloiselta, mutta nyökkäsi yhtä kaikki ja laski taikasauvaansa muutaman tumman verran alemmas. He jättivät olohuoneen ja siirtyivät takaisin suitsukkeentuoksuiseen käytävään. Lily vilkuili kaiken aikaa ympärilleen. Hänen kauniita kasvonpiirteitään kehystivät kireyden jäljet.
  “Älä hätäile”, James kuiskasi laskiessaan kämmenensä kevyesti Lilyn vyötäisille. “Hyvin tämä sujuu. No niin, neiti Vakooja, miten me löydämme Sundayn huoneen?”
  “Miten olisi vaikkapa nimikyltin avulla?” Lily ehdotti. Toispuoleinen hymy karehti hänen huulillaan, kun hän osoitti metrin parin päässä odottavaa ovea, jonka pintaan oli kirjoitettu tyttömäisin glitterkirjaimin nimi SUNDAY.
Syvä huokaus tunkeutui Jamesin huulten raosta ilmoille. “Niinpä tietenkin…” hän mutisi ja otti muutaman askeleen ovea kohti aikomuksenaan tarttua ovenkahvaan, kun Lily komensi häntä odottamaan.
  “Mitä nyt?”
  “Se voi olla kirottu.”
  “Lily, kulta, kuka kiroaa ovenkahvansa?”
  “Se on yllättävän yleistä nykyään”, Lily sanoi topakasti. “Mutta jos mieluummin räjäytät lisääntymiskykysi taivaan tuuliin - “
James kalpeni vetäytyessään kauemmas. “Eivät he sellaista tekisi. Jude - “
  “ - on kömpelö ja herttainen, kun taas Lucy on arvaamaton ja teräväpäinen. Sellainen on vaarallinen yhdistelmä sinun jalkoväliäsi ajatellen, usko pois.”
  “Kiitän sinua huomaavaisuudesta”, James sanoi kuivalla äänellä. “Jospa nyt kertoisit miten aiot päästä tuosta ovesta läpi koskematta siihen.”
Lily hymyili seesteisesti. “Minä puhun sille, tietenkin.”
  “Anteeksi kuinka?” James voihkaisi. “Älä vain sano, että se on taas Visardon loisteliaita keksintöjä! ’Puhutaan oville, ovet tekevät mitä vain kun niille lepertelee…’ Voi Merlinin parta, mitä soopaa!”
  “Älä ole typerä, James”, tuiskahti Lily. “Minä ajattelen yksinkertaisesti järjellä! Helpoin keino päästä sisään tuonne huoneeseen on avata ovi sisältäpäin. Siihen pystyy vain Sunday. Siksi meidän pitäisi puhua hänelle.”
James ei osannut luottaa suunnitelmaan samalla tavalla kuin vaimonsa. Sikäli kuin hän tiesi, jo hänen varhaislapsuudessaan useimpia lapsia oli varoitettu päästämästä vieraita kotiinsa, eikä Sunday Wright todennäköisesti ollut poikkeus.
  “Kyllä hän avaa oven“, Lily sanoi luottavaisesti. “Meidän täytyy vain olla rehellisiä hänelle ja kertoa, että olemme tulleet auttamaan häntä.”
James pyyhkäisi hänen otsaansa huulillaan. “Noin teräväksi tytöksi olet kyllä välillä omituisen luottavainen, Lily Potter.”
  “Miten niin?”
  “Kun minä olin kaksitoista ja äiti ja isä jättivät minut Myrna-tädin huostaan lähtiessään kesälomalla Alabamaan, he sanoivat, etten saisi luottaa muukalaisiin, vaikka he tarjoaisivat minulle Lily Evansia minttukastikkeessa. Minä uskoin heitä. Luulen, että Sundaykin on kuunnellut omia vanhempiaan.”
Lily punastui, muttei horjunut päätöksessään, vaan raivasi tiensä Lucyn tyttären ovelle. Hän kumartui niin lähelle ovea kuin suinkin uskalsi koskematta sitä edes hiuksenkärjellään. Kun hän alkoi puhua, oli hänen äänensä kokonaan toisenlainen kuin tavanomaisesti - maanitteleva ja pehmeä, lapsekas. James nieleskeli seuratessaan, kuinka ystävälliset sanat soljuivat hänen vaimonsa huulilta. Tuollaiselta Lily siis kuulostaisi äitinä, hän ajatteli, ja jostakin syystä hänen olonsa tuntui äkkiä kovin tukalalta. Hän olisi halunnut vain paeta paikalta, juosta kaiken levottomuuden pois sisältään.
  “En avaa”, kuului Sunday Wrightin uppiniskainen ääni sisältä.
  “Sunday”, Lily suostutteli hattaranpehmeällä äänellä. “Sinun täytyy auttaa meitä nyt. Äiti haluaisi sitä.”
  “Äiti kielsi minua päästämästä ketään sisään.”
  “Mutta minä olen äidin ystävä.”
  “Ei äitillä ole ystäviä.”
James pidätteli nauruaan.
  “Sano sinäkin jotakin, James”, tuskastui Lily.
  “En minä osaa!”
  “James…”
Animaagi huokaisi alistuneesti. “No hyvä on. Tuota… Sunday… Sitä minä vain, että Lily tässä on oikeassa... me tarvitsemme sinun apuasi... mutta sinun ei pidä missään tapauksessa luottaa meihin, ellei se tunnu sinusta hyvältä, koska olet oikeassa... on täysin mahdollista, että me syömme lapsia elävältä. En ikävä kyllä voi puolustaa itseäni muutoin kuin sanomalla, että olen kasvissyöjä. En juuri pidä lapsista. He ovat sitkeitä.”
Lilyn kulmat kurtistuivat äkäisen mulkaisun puoleen. Juuri silloin lastenhuoneesta kuitenkin helähti ujo nauru, joka sai Lilyn jähmettymään niille sijoilleen. Tyttö vilkaisi ällistyneenä Jamesia ja viittoi häntä jatkamaan kiireesti puhettaan. James nieleksi.
  “Ei meillä ole karkkiakaan niin kuin oikeilla lapsennappaajilla. Eikä leluja. Minulla on pelkkä vaimo, ja hänkin on niin pahansisuinen tapaus, että et sinä häntä haluaisi. Mutta me haluaisimme vähän puhua sinun kanssasi. Äiti ja isä ovat pulassa, enkä minä usko, että he selviävät ilman tuollaisen itsepäisen tytön apua. Tietenkään sinun ei tarvitse avata ovea jos et halua… vanhempien kieltojen rikkomisesta ei seuraa mitään hyvää... mutta minä luulen, että he ilahtuisivat tästä.”
Hänen pitkää puheenvuoroaan seurasi empivä hiljaisuus. James ja Lily katselivat toisiaan laskien hiljaisuudessa kuluvia sekunteja. Sitten James kuuli sen taas - rasahduksen, epämääräisen lattialankun narahduksen ikään kuin joku olisi tehnyt kaikkensa hiipiäkseen. Mielenkiintoisinta oli, ettei ääni missään tapauksessa kuulunut Sundayn huoneen sisältä, vaan jostakin käytävästä. Hän katsahti mahdollisimman huomaamattomasti ympärilleen.
  “Sunday?”
  “No hyvä on”, kymmenenvuotiaan tytön vaimea ääni sanoi. “Minä avaan teille oven. Mutta minulla on taikasauva.”
  “Me pidämme sen mielessä”, James sanoi ystävällisesti. “Avaatko nyt oven?”
Sängyn jouset nitisivät ja lähes olemattomat askeleet tanssivat ovelle. Lukko kirskahti. James veti syvään henkeä ja valmistautui kohtaamaan Juden ja Lucyn tyttären kasvoista kasvoihin. Ovi oli kuitenkin ehtinyt avautua hädin tuskin raolleen, ennen kuin James tunsi jo käden tarttuvan hiuksiinsa ja nykäisevän hänen päänsä taaksepäin; taikasauva painui hänen kurkulleen. Hän älähti enemmänkin yllättyneisyydestä kuin kivusta.
  “Pysy vaiti, Potter, ja tästä selvitään sulassa sovussa”, eittämättä Kalkarokselle kuuluva ääni sanoi. “Väisty syrjään!”
James ja Lily sysättiin sivuun, ja kaksi kuolonsyöjää - pitkä, pitkätukkainen Lestrange ja tuntematon, naamioitu mieshahmo syöksyivät sisälle Sundayn huoneeseen. Sunday kirkui. James kiristeli hampaitaan. Hän oli saanut puolelleen pienen tytön luottamuksen, eikä ollut edes ehtinyt näkemään tyttöä, ennen kuin joutui jo pettämään tämän. Hän tappeli Kalkaroksen tiukkaa otetta vastaan. Miten heidät olikin yllätetty sillä tavalla?
  “Päästä irti, Ruikuli”, James kähisi heilauttaessaan nyrkkiään taaksepäin. Kalkaros torjui hänen iskunsa helposti.
  “James”, Lily kuiskasi vähän matkan päästä, missä hän seisoi tiukasti toisen kuolonsyöjän otteessa kädet selän taakse väännettyinä. “Älä tee mitään typerää!”
  “Typerää? Lils, ne aikovat satuttaa pientä tyttöä kaulakorun takia! Totta - kai - minä - teen - jotakin - typerää - “ puhuessaan hän runnoi kyynärpäällään iskuja suoraan Kalkaroksen sisuskalujen peitteisiin. Vähä vähältä hänen terävät kumautuksensa löysivät maaliinsa ja Kalkaroksen ote hänestä hellitti. Hän tempautui irti, sysäsi vanhan vihollisensa kauemmas ja otti kunnollisen otteen taikasauvastaan suunnaten sen Lilyn vanginneeseen kuolonsyöjään.
  “Tainnutu!”
Lily irrottautui helpottuneena kovaa vauhtia tajuntansa menettävän vihollisensa otteesta ja syöksyi suoraan Jamesin käsivarsille. “James, Sundayn huoneeseen - äkkiä - Kalkaros - “
James tarttui hänen käsivarteensa nykäisten hänet mennessään lastenhuoneeseen. He ehtivät juuri ja juuri kiskaista oven kiinni Kalkaroksen rasvaisen nenän edestä. Lily jäi nojaamaan oveen kohdaten huoneessa odottavan kaoottisen tilanteen. Sunday-parka itki hysteerisenä sänkynsä nurkassa, ja hänen yläpuolellaan häälyi Bellatrix tovereineen. Kaksikko näytti etsivän jotakin.
  “Hei, mitä olette vailla?” James kysyi kovalla äänellä astuen eteenpäin. “Jättäkää se tyttö rauhaan jo!”
Bellatrix kiepsahti ympäri kissamaisesti hymyillen. Hänen seuralaisensa - häntä lyhyempi ja pulskempi jättimäiseen kaapuun verhoutunut mies - pysytteli itsepintaisesti selin. James nosti taikasauvansa puolustuksekseen viittoen Lilyä seuraamaan esimerkkiään.
  “Te veitte sen, vai mitä?” Bellatrix kysyi kylmästi.
  “Minkä? Kaulakoruako sinä tarkoitat?”
  “Juuri sitä! Missä se on?”
James ja Lily vilkaisivat toisiaan ymmällään. He kumpikin olivat kuvitelleet, ettei Sunday luopunut hetkeksikään kaulakorustaan. Oliko tyttö todella piilottanut sen, vai yrittikö hän vain huijata heitä? James ei voinut olla miettimättä, mitä Bellatrix tekisi kuullessaan, ettei Korpinkynnen kaulakoru ollut heillä. Satuttaisiko hän Sundayta?
  “Miten me voisimme tietää, Lestrange?” tiuskahti Lily. “Me emme ole nähneet sitä sen enempää kuin tekään!”
  “Valehtelet!”
Bellatrix astui lähemmäs taikasauva koholla. James siirtyi Lilyn eteen peittäen tytön ruumiin omallaan.
  “Pysy siinä missä olet“, hän varoitti murhaavasti. “Voin järjestää sinut Azkabaniin, tiedät kai sen.”
  “Ja minä voin käskeä pikku ystävääni tappaamaan tytön”, Bellatrix vastasi armottomasti.
Sunday itki kauhusta jäykkänä. Sääli täytti Jamesin sydämen, kun hän katseli tyttöä - niin nuorta ja viatonta, niin ymmärtämätöntä - eikä hän voinut itselleen mitään; hän olisi antanut mitä tahansa suojellakseen Sunday Wrightia. Välittämättä vähääkään mahdollisista seurauksista hän heittäytyi eteenpäin Bellatrixin jalkojen juureen ja taklasi naisen lattialle tavalla, joka ei ollut sen enempää velhomainen kuin kohteliaskaan. Bellatrix kiljahti kaatuessaan. Taikasauva kirposi hänen otteestaan, ja James potkaisi sen salamannopeasti huoneen nurkkaan. Hän tarttui Bellatrixin käsivarsiin painaen naisen lattiaan.
  “Jos elämäsi on sinulle kallis, käsket verikoirasi kauemmas tytöstä ja katoat heti paikalla“, James murisi hampaidensa raosta. Hänen animaagimuotonsa saattoi olla hirvi, mutta sillä hetkellä hän tunsi itsensä enemmän julmaksi sudeksi kuin koskaan aiemmin. Mikäli hänen hampaansa olisivat olleet vähääkään terävämmät hän olisi saattanut repiä Bellatrixin kurkun auki siihen paikkaan. Lestrange oli vienyt häneltä liikaa, ja hän halusi kostonsa.
Bellatrixin harmaat silmät katsoivat häntä kiinteästi.
  “Minun elämäni ei merkitse mitään herrani pimeyden lordin onneen verrattuna. Minä kuolen, mikäli se on hänen tahtonsa.”
  “Älä ole typerä, Lestrange”, Lily neuvoi paikaltaan huoneen nurkassa. “Tyttö ei ole sen arvoinen. Eikä ole mikään kaulakorukaan.”
  “Olet väärässä! Se kaulakoru on kaiken arvoinen, ja te olette vieneet sen - minä tiedän, että olette - “
  “Jos meillä olisi se kaulakoru, me emme olisi täällä enää!”
  “Bluffaat!”
Lily loi kylmän silmäyksen Bellatrixiin. Hän sinkosi itsensä koko painollaan vasten Sundayta vaanivaa kuolonsyöjää ja onnistui paiskaamaan tämän lattialle oman ruumiinsa alla. Koulutetun kiltalaisen varmuudella Lily riisui vastustajansa aseista ja jätti tämän sitten makaamaan lattialle polvistuessaan Sundayn eteen. Tyttö - tummatukkainen, ruskeasilmäinen, sievä olento - itki niin rajusti, ettei ollut saada henkeä. Lily veti tytön syliinsä ja keinutteli tätä edestakaisin.
  “Ei ole mitään hätää, Sunday, ei mitään hätää… pahat miehet eivät tee sinulle enää mitään.”
  “Eivätkä pahat naisetkaan sen puoleen”, James tarkensi.
  “Mmminä h-haluan äidin.”
  “Äiti tulee kyllä”, Lily vakuutti. “Äiti tulee ihan pian. Sunday, mitä sinun kaulakorullesi tapahtui? Me haluaisimme kovasti tietää sen.”
  “Ei minulla ole sitä enää”, Sunday niiskaisi kohottaessaan päänsä Lilyn rinnalta. Hänen silmänsä olivat turvonneet ja pyöreät posket itkun laikuttamat. James mitteli katseellaan tyttöä ja tämän pientä kämmentä, joka oli haudattu Lilyn käteen. Tilannekuvassa oli jotakin hyvin herkkää, jotakin, mikä liikutti Jamesin sydäntä. Ellei hän olisi ollut niin keskittynyt istumaan Bellatrixin päällä, hän olisi hyvinkin saattanut liittyä leikkimään perhettä Lilyn seuraan.
  “Ei ole? Miten niin ei ole?”
Sunday nosti kätensä ja osoitti kohti nurkkaa. “Tuo mies vei sen.”

60b. - Odottamattomia palveluksia
10.6.1979

Jamesista alkoi tuntua vahvasti siltä, että jonakin päivänä hän alkaisi toden teolla vihata Alessandro Adamo Visardoa. Ei ilmeisesti riittänyt, että mies oli raivostuttavan monimutkainen, ylimielinen ja ärsyttävä ja käyttäytyi hieman liian tuttavallisesti hänen vaimoaan kohtaan - ei, sen lisäksi Alessandron täytyi hiipiä Sunday Wrightin luokse ennen Lilyä ja häntä ja suorittaa itsekseen se työ, joka oli tarkoitettu heille. Sitä oli vaikea uskoa todeksi, mutta niin asianlaita vain oli. Alessandro seisoi nurkassa kasvoillaan se raivostuttavan kaikkitietävä ilme, joka olisi sopinut paremmin jollekin Tylypahkan opettajista. Käsissään mies riiputti korpinmallista kaulakorua.
  “Alessandro!” Lily huudahti ilahtuneena. “Mitä sinä täällä teet?”
  “Laita punapää asialle ja mene itse perässä”, Alessandro lausahti syvällisesti.
  “Et sinä häntä asialle lähettänyt. Mikäli minä muistan, hän lähti, koska sinä et suostunut”, huomautti James.
Alessandro katsoi häntä tyynesti. “No, tässä minä nyt olen. Ja minulla on teidän kaulakorunne.”
Bellatrix sähisi kuin myrkyllinen kobra jossakin Jamesin alla, mutta Jamesilla ei liiennyt juuri huomiota tosiasialle. Hän oli joko liian ärsyyntynyt tai liian kiitollinen; oli vaikea määritellä, kumpi sana kuvasi sillä hetkellä paremmin hänen olotilaansa. Ellei Alessandro olisi hakenut korua ennen heitä, kaulakoru olisi nyt saattanut hyvinkin päätyä kuolonsyöjien käsiin. Toisaalta Jamesia häiritsi suunnattomasti se tosiasia, että kyseessä oli juuri Alessandro. Aina, aina ja aina Alessandro - eikö mies olisi voinut edes yhden ainoan kerran antaa heidän toimia niin kuin toimivat?
  “Mutta Alessandro, miksi?” Lilykin ihmetteli. “Sinähän sanoit, ettei sinua kiinnosta auttaa.”
Alessandro hymyili pilkallisesti. “Se ei tarkoita, että olisin välttämättä puhunut totta.”
  “Sinä et vastannut hänen kysymykseensä”, James sanoi kömpiessään ylös lattialta. Hän otti kasvoilleen varoittavan ilmeen, joka ikävä kyllä ei tehonnut Visardon poikaan tipan tippaa. Liian myöhään James huomasi virheensä. Sinä silmänräpäyksenä kun hän oli lakannut litistämästä Bellatrixia lattiaan pakeni nainen jo hänen otteestaan ja liukui huoneen toiselle laidalle, missä taikasauva jo odotti häntä. Hän nousi jaloilleen syöksähtäen kohti Alessandroa molemmat kädet ojossa. Vakooja ehti vain vaivoin työntää Korpinkynnen ketjun taskuunsa, ennen kuin Bellatrixin kädet jo takertuivat hänen kaapuunsa.
  “Hienoa työtä, James! Juuri näin rikollisia käsitellään!”
  “Kidutu!” Bellatrix kirkui.
Punainen valosuihku kiersi ympäri huonetta ja räjäytti viimein Sundayn sängyn tuusannuuskaksi. Sunday pillahti uudemman kerran itkuun.
  “Katso nyt mitä sinä teit!” karjui James. “Haluatko sinä itkettää pikkutyttöä?”
  “Jos puhut itsestäsi, niin kyllä! Sinä siinä - “ Bellatrix huitoi vauhkosti sauvallaan Alessandron suuntaan. “Anna koru tänne, nyt heti!”
  “Olen pahoillani, mutta en voi tehdä sellaista.”
Nyt Bellatrixin taikasauva suuntautui suoraan Lilyyn. “Anna koru tänne, tai tyttösi kuolee!”
  “Miksi kaikki kuvittelevat, että hän on minun tyttöni?” Alessandro murahti ikävystyneenä. Hän näytti kuitenkin ottavan Bellatrixin uhkauksen täysin vakavasti; hänen kätensä sujahti kaavuntaskuun ja tavoitteli korua.
  “Älä!” Lily rukoili. “Alessandro - “
  “Se on pelkkä esine, se ei ole kenenkään hengen arvoinen!”
  “Alessandro on oikeassa”, säesti James. “Lily, myönnetään se - olemme hävinneet - “
Lily pudisti päätään. Kyyneleet kimmelsivät hänen silmissään, kun hän vilkaisi ensin rintaansa suuntautunutta taikasauvaa ja sitten sängyllä nyyhkyttävää Sundayta, jonka edessä kyyristeli naamioitu, vapisevakätinen kuolonsyöjä. Miehen täytyi olla melkoinen aloittelija alallaan, tai sitten muutoin vain hermoheikko, James arvosteli kiukkunsa lävitse - mieshän piteli taikasauvaa kuin hänen Myrna-tätinsä mädäntynyttä silakkaa.
  “Minä en usko häviämiseen.”
  “Typerä kuraverinen”, nauroi Bellatrix. “Kuuntelisit kun sinua puhutellaan!”
  “En! Karkotaseet!”
Jollakin ihmeellisellä keinolla Lily oli onnistunut livauttamaan taikasauvan selkänsä takaa ja osoitti sillä nyt Bellatrixia. Suureksi riemukseen sekä James että Lily näkivät sauvan lipsahtavan Bellatrixin kädestä suoraan Lilyn kouraan. Lily ei jäänyt epäröimään - hän loihti lastenhuoneen ikkunan auki ja paiskasi kuolonsyöjänaisen sauvan ulos huoneesta. Bellatrix älähti. James nauroi.
  “Nouda, tyttö, nouda!”
Kukaan heistä ei vakavissaan uskonut, että Bellatrix itse asiassa noudattaisi käskyä, mutta niin tapahtui; nainen antoi mustan viitan valahtaa olkapäiltään ja juoksi ikkunan luokse ponnistaen sen lävitse tyhjyyteen kuin mikäkin itsemurhaurheilija. James kuuli ainoastaan tuulen ulisevan avonaisesta ikkunasta. Yhteentörmäyksestä maankamaran kanssa kielivää kolahdusta ei kuulunut, vaikka hän kuinka sitä odotti. Hän vilkaisi Lilyä hölmistyneenä.
  “Onko se lepakko kasvattanut siivet?”
Lily kohautti harteitaan. “Ehkä hän oli piilottanut purjeet vaatteisiinsa.”
  “Leikki sikseen, todennäköisestihän vain ilmiintyi tiehensä ilmalennon aikana“, Alessandro sanoi vakavasti.
James pyöritti silmiään. “Jättäisit edes vähän tilaa mielikuvitukselle!”
  “Meillä on nyt tärkeämpääkin mietittävää kuin se!”
  “Kuten?”
  “Kuten tuo rotta.”
Alessandro nyökäytti päätään Sundayn sängyn luona kyyristelevän kuolonsyöjän suuntaan. Hänen sanansa kuullessaan mies hätkähti ja vilkaisi heidän puoleensa kuin syyllisenä, mutta ei sanonut mitään.
  “Mitä me teemme hänelle?” Lily pohti otsaansa rypistäen.
James oli aikeissa ehdottaa, että he järjestäisivät miehen Azkabaniin. Urakan ei pitäisi olla mitenkään turhan raskas, hän järkeili - miestä oli vain yksi, kun taas heitä oli kolme, minkä lisäksi mies näytti taikasauvastaan huolimatta suhteellisen vaarattomalta. Kuin vapisevalta mummolta kätkettynä norsunluunaamioon; sellaisen vangitseminen ei olisi auroriopiskelijalle ja kahdelle vakoojalle temppu eikä mikään. Hän ei kuitenkaan saanut tilaisuutta lausua mietteitään ääneen, kun mies jo ponkaisi jaloilleen sängyn luona ja nosti Sundayn syliinsä niin, että tytön lapsekas ruskea tukka vain heilahti. Sunday inahti järkyttyneenä; Lilyn suusta karkasi lähestulkoon samanlainen kauhun äännähdys.
  “Päästä irti!” ärjyi James.
Kuolonsyöjä pakeni ovelle suojaten ruumistaan Sundayn ovella. Hänen naamionsa silmäkuopista paistoi hätäännys ja epätoivo. “Tyttö pääsee vapaaksi, jos annatte minun lähteä, ettekä yritä mitään typerää“, hän mörisi, kuin ääntään muunnellen. “Muussa tapauksessa - “
  “Älä”, Lily pyysi särkyneellä äänellä. “Saat mennä!”
  “Mutta me seuraamme sinua”, varoitti James. “Jos taitat hiuksenkin - “
Sunday vollotti. Kuolonsyöjä näytti punnitsevan Jamesin sanoja ja nyökkäsi sitten - hätäisesti, kireästi, kuin levottomana tai peloissaan. James vahvisti sopimuksen toisella nyökkäyksellä, ja työnsi taikasauvan näkyvästi kaavuntaskuunsa. Lily matki hänen esimerkkiään. Heidän vihollisensa pyörähti ympäri sännäten huoneen ovelle niin nopeasti, että oli kompastua kaapunsa helmaan. Hän kamppaili oven auki ja lähti juoksemaan pitkin käytävää hysteerinen Sunday käsivarsiensa vakaassa otteessa.  James ja Lily seurasivat.
Heidän tiensä kulki käytävää pitkin hämyportaita alas aina eteishalliin ja sieltä ulko-ovelle. Kuolonsyöjä pysähtyi kynnysmaton kohdalle pudottaen Sundayn maahan lupauksensa mukaisesti. Pikku tyttö pillahti entistäkin kiihkeämpään itkuun lysähtäessään matolle. Vähä vähältä hän lähti ryömimään lattiaa pitkin Lilyn luokse, vaikka ei edennytkään juuri lainkaan; hänen raajansa vapisivat liiaksi, jotta hän olisi pystynyt liikkumaan kunnolla. Lily polvistui lattialle ja otti tytön vastaan suomatta enää ajatustakaan heidän seurassaan olevalle kuolonsyöjälle. James sen sijaan ei pystynyt antamaan anteeksi. Hän kyräili vihaisena sivusta, kun kuolonsyöjä väänsi oven auki tärisevin käsin ja livahti ovenraosta ulos. Miehen yritys olla vikkelä ja sulava päättyi surkeasti tämän jäädessä hihansuustaan kiinni ovenkahvaan. Hän tempoi ja nyki sitä kiireisin liikkein, kunnes viimein sai itsensä irti ja horjui porraskäytävään. James läimäytti oven kiinni hänen jäljessään.
  “Ja siinä oli aikamme surkein kuolonsyöjä, kaikki kunnia hänelle! Lily, onko kaikki hyvin?”
Lily nyökkäsi paikaltaan lattialla, missä hän silitteli keskittyneesti Sundayn pörröistä tukkaa. Hänen huulensa kuiskivat lohduttavia sanoja pienen tytön korviin.
  “Hienostihan tästä selvittiin”, Alessandrolle kuuluva ääni totesi käytävän ovensuusta.
James loi julmistuneen katseen mieheen. “Niin, mutta ei sinun ansiostasi!”
(JATKUU SEURAAVASSA)
« Viimeksi muokattu: Maaliskuu 03, 2007, 10:49:10 kirjoittanut Sharra »

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #67 : Maaliskuu 03, 2007, 10:49:45 »
  “Älä pelkää, Potter, en odota kiitostasi. Vaikka luonnollisesti minulla on tämä - “ hän veti Korpinkynnen kaulaketjun esille heiluttaen sitä voitonriemuisesti sormenpäissään. Musta kiukku leimahti Jamesin sisuskaluissa. Ei ollut Alessandron asia sotkeutua Juden ja Lucyn asioihin, kun hän ei kuitenkaan osannut tehdä sitä hyvää hyvyyttään. Arvatenkin hän ryhtyisi käymään kauppaa kaulaketjulla tai kiristäisi heitä sen avulla. Silti Jamesin täytyi yrittää. Hän vaati Alessandroa luovuttamaan kaulaketjun itselleen. Italialaismies ainoastaan nauroi vastaukseksi.
  “En minä tätä teille luovuta!”
  “Kuulehan nyt, Visardo - “ James alkoi kääriä hihojaan ylös. “Sinä et sitä tarvitse. Se täytyy antaa jonkun osaavan ihmisen säilytykseen. Dumbledoren, ministeriön väen, sinun isäsi - “
Alessandro kiristeli hampaitaan. “Manico saa tämän korun vain kuolleen ruumiini yli!”
  “Alessandro, miksi et antaisi sitä meille?” Lily ehdotti pehmeästi. “James on oikeassa. Sinä et tee sillä mitään. Sanoit itsekin, ettet halua sitä taakaksesi.”
  “No, minä muutin mieleni.”
  “Mutta miksi? Sitä minä tässä yritän ymmärtää. Pakko sinulla on olla jokin syy!”
Lily nousi ylös lattialta Sunday sylissään ja asteli kohtaamaan Alessandron katseen. Pitkä italialainen haroi hiuksiaan vaivaantuneen näköisenä, mutta ei kääntänyt katsettaan pois, vaikka epäilemättä halusikin. Kokemuksesta James tiesi, että hyvin harvat ihmiset maailmassa kestivät Lily Potterin Tuomitsevan Katseen vaikutukset horjumatta.
  “Alessandro, miksi sinä et voi antaa sitä korua?”
  “Kuolonsyöjät tulevat etsimään sitä. Minä osaan puolustaa itseäni”, Alessandro sanoi lyhyesti.
  “Niin, sinä osaat. Mutta me kaikki tiedämme, ettet halua vaarantaa itseäsi muiden puolesta. Joten - mitä sinä haluat? Rahaa? Naisen? Miehen? Kamelin?”
  “Minä haluan apua Lilyltä”, kuului Alessandron vastaus.
Lily kohotti kulmiaan. “Missä niin?”
  “Sen minäkin haluaisin tietää…” James lisäsi varautuneesti. Alessandro vilkaisi häntä pilkallisesti kuin arvaten hänen ajatuksensa. Arvatkoon vain, hän tuhahti häijysti mielessään. Alessandrolle kävisi pahemmin kuin huonosti, mikäli hän uskaltautuisi pyytämään Lilyltä mitään sopimatonta apua.
Jamesin suureksi yllätykseksi Alessandro ainoastaan virnisti poikamaisesti tavalla, joka ei millään muotoa sopinut hänen kasvojensa jähmeisiin piirteisiin.
  “Tarvitsen apuasi Cinnamonin lepyttelyssä, kunhan sopiva aika koittaa.”
James voihkaisi. “Ei kai taas?”
  “Mitä tarkoitat?” vakoojaan ääneen ilmestyi vaarallinen sävy.
  “Etkö sinä ole jo kiusannut sitä tyttöä tarpeeksi? En jaksa enää kuunnella, kun hän pettyy sinuun ja haukkuu sinut pataluhaksi. Vaikka tietyssä mielessä se onkin hauskaa kuultavaa”, James lisäsi vinosti. “Jos vain tietäisit, mitä hän sinusta sanoo…”
  “Mitä hän sanoo?” Alessandro tivasi.
  “James - “
James ei piitannut Lilyn anovasta ilmeestä, vaan kallisti nautinnollisesti päätään. Oli jo korkea aika, että itsestään liikojaan luuleva Visardon poika sai opetuksen, hän tuumi.
  “Viimeksi kun puhuimme, Cinnamon tuntui olevan sitä mieltä, että olet maailmankaikkeuden toivottomin sika, joka ei missään tapauksessa ole tuntemisen eikä etenkään välittämisen arvoinen. En nyt ehkä muista sanasta sanaan oikein, mutta hän sanoi jotakin sellaista, että yhtä hyvin sinut voisi tappaa kun nukut, tai syväjäädyttää jollakin loitsulla, koska sillä ei olisi merkitystä, koska sinä et pidä kenestäkään, eikä kukaan pidä sinusta. Hän ei kuulemma sinua kaipaisi.”
  “Sinä huijaat”, Alessandro tokaisi terävästi.
  “Miksi minä niin tekisin?”
  “Minähän suutelin häntä!”
James tuijotti ällistyneenä ylävinkkelissään häälyvää ulkomaalaista. Puhuessaan hän oli vielä tuntenut suunnatonta vahingoniloa Alessandroa kohtaan, mutta nyt tunne vaihtui vähä vähältä sääliksi. Alessandro saattoi näyttää hyvältä ja väittää vastaan taitavammin kuin suurin osa Lontoon asujaimistosta, mutta mitä tuli hänen tunnepuoleensa... se oli alkeellinen.
  “Kai sinä tiedät, ettei tyttöjen pitämistä saavuteta suutelemalla heitä?” James tiedusteli varoen.
Alessandro hätkähti, mutta nakkeli sitten mustan silkkinauhan kahlitsemaa poninhäntäänsä. “Tietenkin minä sen tiedän.”
  “Hyvä. Koska minusta tuntuu, että kuvittelit juuri äsken, että - no, että Cinnamonia voi pompottaa kuin esinettä. Hän saattaa ymmärtää, että sellainen onnistuu, mutta vakavissaan... ei toivoakaan. Cinnamon on syvällinen ihminen. Se tarkoittaa, että sinunkin pitää osata puhua hänelle syvällisiä ja filosofia asioita.”
 “Syvällisiä ja filosofisia asioita…”  Alessandro toisti mietteliäästi. Hän upotti kätensä taskuunsa ja kääntyi ympäri ovella. “Vai niin. No, jos asia on niin, minun on paras lähteä tästä kotiin. Teidänkin pitäisi.”
  “Entä kaulakoru?” Lily kysyi salamannopeasti.
Alessandro hymyili ilottomasti. “Pysyy minulla, älä kuvittelekaan muuta. Nähdään maanantaina töissä, Lily-kulta.”
Hän kääntyi ja harppoi venyvin askelin ulos ovesta ennen kuin James ehti protestoimaan hänen kutsumanimiensä käyttöä. Oven sulkeuduttua eteiseen laskeutui raskas hiljaisuus. Lily lohdutteli edelleen kyyneleitään vuodattavaa Sundayta, kun taas James nojasi selkäänsä eteisen seinään ja ajatteli. Hän mietti Alessandroa ja sitä, miten mies ei antanut ottaa itsestään kiinni. Oli kokonaan toinen asia, onnistuisiko Cinnamon Alessandronnappaamisessa heitä muita paremmin.
James naurahti.
  “Mitä nyt?” Lily kysyi lähtiessään ohjaamaan Sundayta takaisin tämän huoneen suuntaan.
  “Sitä minä vain”, James vastasi verkkaisesti. “Että vaikka Alessandro Visardo on maailman raivostuttavin maanvaiva, osaa hän ainakin kohottaa minun itsetuntoani. Minä luulin olevani toivoton naisten iskemisessä, mutta hitto soikoon... sillä miehellä ei ole aavistusta edes alkeista!”

***

Peter hiipi rotanhäntä koipien välissä sisälle asuntoonsa. Sytyttäessään eteisen valot hän tunsi jälleen kerran häpeän pistelevän mielessään. Päivän tapahtumat pyörivät hänen silmiensä edessä surkean elokuvan lailla. Hänen mieltään painoi hyökkäys Langloise-Riouxien luokse, ja etenkin se tapa, jolla hän oli käsitellyt tilannetta. Lilyn ja Jamesin ilmaantuminen oli saanut hänen pasmansa sekaisin niin täydellisesti, ettei hän ollut osannut tehdä muuta kuin pysytellä vaiti ja mahdollisimman huomaamattomana. Kaiken aikaa hänestä oli tuntunut siltä kuin hänen naamionsa olisi ollut pelkkä läpinäkyvä lasilevy kasvojen edessä ja hänen omat kasvonsa puolestaan kaikkien - etenkin hänen parhaiden ystäviensä - nähtävissä. Vielä paetessaan halpamaisesti paikalta Sunday Wright kilpenään hän oli vilkuillut levottomasti olkapäänsä ylitse odottaen Jamesin tai Lilyn tunnistavan hänet. Vasta nyt alkoi vaikuttaa siltä, että hän todella oli turvassa.
Peter raahusti keittiöön ja heilautti jääkaapin oven ammolleen kutsuen sekalaisen valikoiman ruokatarvikkeita keittiön pöydälle. Ei sillä todella ollut merkitystä, mitä hän söi - sillä hetkellä hän olisi ollut valmis hukuttamaan surunsa vaikka paistettuun McGarmiwaan, mikäli joku olisi ollut tarpeeksi typerä tarjotakseen hänelle sellaista. Hän ei voinut olla miettimättä, että Admire - jos vain olisi ollut paikalla - olisi raivostunut nähdessään hänen syömätapansa. Tyttö oli aina saarnannut hänelle terveistä ruokailutottumuksista. Siinä vasta yksi syy lisää ahtaa itsensä täyteen ruokaa, ajatteli Peter. Mikä tahansa Admirea loukkaava teko oli toteuttamisen arvoinen.
Hän repi valmishernekeittopussin auki ja kumosi pussukan sisällön yhdellä kulauksella kurkkuunsa. Sitä seurasi suklaapisarakeksi ja parin päivän takaisen kurpitsapizzan jäännökset. Hän olisi saattanut jatkaa pidemmällekin - hänen äitinsä pöllöpostissa lähettämät hopeakuoriravut odottivat yhä ottajaansa - mutta oven takaa kantautuva hätäinen koputus pelasti äyriäiset julmalta kuolemalta. Peter jäykistyi kesken puraisun. Kuka hänen seuraansa vielä voisi kaivata? Noustessaan ylös hän ei voinut olla epäilemättä, että tulija saattaisi olla James tai Lily, tai huonossa tapauksessa molemmat. Kukaties nuo kaksi terveydelleen liian älykästä olentoa olivat viimein lyöneet viisaat päänsä yhteen ja tajunneet, että omituinen, mumiseva kuolonsyöjä ei ollut kukaan muu kuin heidän oma rakas ystävänsä Peter Piskuilan.
Hän otti kaiken varalta sauvan kouraansa, sulloi muutaman pikku ravun kielensä alle ja palasi takaisin eteiseen. Koputus muuttui kaiken aikaa vaativammaksi, kuin itse Viikatemies olisi hakannut ovenkarmia viikatteensa lappeella. Ahdistus levisi Peterin rinnasta kaikkialle hänen elimistöönsä ja lähestulkoon lamaannutti hänet paikoilleen. Koputus kävi kaiken aikaa voimallisemmaksi.
Peter tönäisi oven raolleen taikasauva käyttövalmiina. Silmäillessään tulijaa hän tajusi kuitenkin sauvan olevan täysin turha kapistus - hänen edessään ei seisonut Viikatemies, eikä myöskään James tai Lily. Ovella seisoi Regulus.
  “Selvisit nähtävästi pois siitä talosta”, Peter tuumasi ensi sanoikseen.
Regulus hymähti tyytymättömään sävyyn. “Severus raahasi minut pois, kun tulin tainnutetuksi. Entä sinä?”
  “En välitä puhua siitä. Kuule, mitä sinä täällä oikein teet?”
Nuori Black työnsi kätensä taskuunsa ja veti esille porraskäytävän valossa pehmeästi kiiluvan ketjun, jonka päässä välkkyi tiimalasi. Hiekka virtasi purona sen sisällä, ja aika ajoin tiimalasi kääntyi ympäri aloittaen minuuttien laskemisen jälleen alusta. Peter tuijotti esinettä liian yllättyneenä saadakseen sanaa suustaan.
  “Onko tuo... onko tuo Kalkaroksen tiimalasi?”
  “On.”
Peter nielaisi. Hän ei käsittänyt, miksi ihmeessä Regulus vaivautuisi varastamaan kuolonsyöjätoverinsa tiimalasin häntä varten, ellei sitten halunnut hänestä jotakin. Vastauksen pelossa hän ei kysynyt mitään, vaan ainoastaan ojensi kättään Regulusta kohti. Poika pudotti ajankääntäjän ketjuineen päivineen hänen kämmenelleen.
  “Kiitos… kai.” Peter sujautti ajankääntäjän taskuunsa.
  “Varastaminen on aina ilo“, Regulus vastasi ilmeettömästi. “Odotan sinulta täydellistä vaitioloa. En haluaisi kenenkään tietävän, että teen palveluksia rotalle.”
  “Ei hätää”, Peter vannoi koko sydämestään. “Ei sitä kukaan edes uskoisi. Minä nyt kaikkein vähiten.”
Regulus hymyili vinosti. “Älä luulekaan, että haluaisin olla ystäväsi. Minun mielestäni sinä vain ansaitset mahdollisuuden korjata sen, mikä ikinä mieltäsi painaakaan.”
Hän nyökäytti päätään ja kääntyi ympäri aikomuksenaan palata takaisin portaisiin ja sitä kautta pehmeän kultaisen auringonlaskun kajossa välkähtelevään iltahämärään. Hän ehti laskeutua portaat lähestulkoon alas saakka, ennen kuin Peter viimein sai suunsa auki.
  “Mutta miksi?” hän huikkasi Reguluksen perään.
Regulus kääntyi ja kohotti leukaansa. “En haluaisi, että sinusta tulee samanlainen kuin minä.”

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #68 : Maaliskuu 03, 2007, 10:50:34 »
61.osa - Italialaisten välisistä suhteista
11.6.1979

Varhain seuraavana aamuna epävireinen linnunlaulu tervehti Peteriä herättäen hänet Prinssi Ruususen unestaan. Hän avasi peiton muodostaman solmun vartalonsa ympäriltä, nousi jaloilleen ja hieroi yhteentakertuneita silmäripsiään valmistautuen päästämään päivän verhojen takaa sisään. Valon määrästä päätellen ulkona odotti jälleen yksi kaunis, raikas päivä. Peter hymyili toiveikkaana ja nykäisi verhot sivuun ikkunan edestä.
  “Merlin!” hän rääkäisi kohottaessaan katseensa. Sen sijaan, että olisi kohdannut ikkunan takana tutun kesäisen maiseman ja toiveikkaana kimmeltävän auringon Peter saikin huomata, että hänen näkökenttänsä peitti jokin suuri ja rasvainen - tarkemmin sanottuna Severus Kalkaroksen nenä. Myös loput miehestä oli paikalla, ja vieläpä varsin murhaavan näköisenä.
Peter perääntyi epäselviä selityksiä solkottaen. Vasten tahtoaankin hän tuli kääntäneeksi katseensa yöpöytänsä raollaan olevan laatikon suuntaan. Ajankääntäjän ketju pilkisti sieltä ulos lähes huomaamattomasti - mutta oliko se tarpeeksi huomaamaton Kalkarosta ajatellen? Siitä oli tuskin epäilystäkään, etteikö Kalkaros olisi tullut juuri ajankääntäjän vuoksi. Peter ei ollut koskaan nähnyt tuota luotaantyöntävää miestä niin vihaisena.
  “Kuule, Severus”, Peter aloitti, vaikka osa hänestä aavistikin jo, ettei Kalkaros voinut varsinaisesti kuulla hänen ääntään ikkunalasin lävitse. “En oikein perusta näistä aamuvisiiteistä - ja vieläpä ilman - “
RÄKS. Ikkunalasi hajosi säpäleiksi yhdellä hallitulla taikasauvan heilautuksella. Peter astahti taaksepäin väistäen vain vaivoin ilmassa lentelevät lasinsäpäleet.
Kalkaros kömpi ikkunankarmien läpi sisälle makuuhuoneeseen. “Missä se on?” hän kähisi.
  “Severus, minä en todellakaan pidä tällaisesta”, Peter sanoi tiukasti. “Et voi rikkoa minun makuuhuoneeni ikkunaa ja ryömiä tänne tähän aikaan aamusta! Entä jos en olisi ollut pukeissa?”
  “Siinä tapauksessa olisin traumatisoitunut iäksi. No niin, missä se on?”
  “En tiedä mistä sinä puhut!”
Peter painoi selkänsä vasten seinää pysytelläkseen mahdollisimman kaukana aina vain lähestyvästä Kalkaroksesta. Hän tunsi itsensä ansaan ahdistetuksi eläimeksi. Aamutuuli ja kadun meteli puhalsivat tiensä huoneeseen kieppuen pahaenteisesti Kalkaroksen ympärillä. Kuolonsyöjämies ei hymyillyt Peteriä katsellessaan. Sen sijaan hänen nenänsä oli vääntynyt mitä kammottavimpaan inhon ilmeeseen.
Kalkaros ojensi kätensä ja puristi hämähäkkimäiset sormensa Peterin kaulan ympärille kumartuen lähemmäs. Peter aisti miehen läsnäolon epämukavana pahanhajuisen hengityksen lemahduksena. “Tiedät täysin hyvin mistä minä puhun! Ajankääntäjäni! Missä se on?”
  “Onko sinulla ajankääntäjä?”
  “Kuuntele tarkkaan, rotta!” Ote Peterin kaulalta kiristyi ja teki hengittämisen vaikeaksi. “Minä tiedän, että sinulla on minun ajankääntäjäni! Et saanut silmiäsi irti siitä Langloise-Riouxin luona!”
  “Kalkaros - “
  “Ei sanaakaan! Minne sinä olet laittanut minun ajankääntäjäni?”
Vesi kihosi Peterin silmiin. Hän tiesi olevansa pahemmassa kuin pulassa. Mikäli hän erehtyisi tunnustamaan varastaneensa Kalkaroksen ajankääntäjän, hän saisi vain niskaansa miehen vihat ja mahdollisen, harkitsemattoman avada kedavran. Toisaalta salaaminenkaan ei tuntunut kovin turvalliselta vaihtoehdolta. Peter tarttui Kalkaroksen ranteisiin yrittäen vääntää niitä irti kaulastaan. Hän tunsi itsensä kilpikonnaksi, joka yritti ravistaa kilpeään irti.
  “Uskoisit jo, minulla ei ole mitään ajankääntäjää”, hän intti. Hän yritti naurahtaa, mutta kuristus hänen kurkullaan sai sen kuulostamaan hiirimäiseltä korahdukselta. “Mitä minä sellaisella edes tekisin?”
  “Hmm, vierailisit tulevaisuudessa?” Kalkaros ehdotti mustat silmät timantteina kiiluen.
Peter säpsähti.
Kalkaros nauroi kylmästi ja irrotti kätensä hänen kaulaltaan astuen taaksepäin kuin lähietäisyys olisi äkkiä inhottanut miestä. “Älä luulekaan, etten olisi kuullut sinun tulevaisuudenseikkailuistasi”, mies sanoi kylmästi. “Joko tunnustat?”
Hän katsoi parhaaksi kieltäytyä edelleen.
  “Hyvä on sitten.”
Kalkaros veti taikasauvansa esiin astellen takaisin ikkunan luokse. Hän heilautti toisen jalkansa ikkunanpieluksen ylitse jääden tasapainoilemaan puolittain sisälle huoneeseen, puolittain ikkunalaudalle. Musta tukka riippui likaisena klimppinä hänen kelmeillä, raivokkailla kasvoillaan. Hän katseli Peteriä yhtä aikaa murhanhimoisena ja ivallisena.
  “Sait mahdollisuutesi tunnustaa, Piskuilan. Nyt saat luvan tehdä tämän vaikeimman kautta. Toivottavasti olet valmistautunut siihen, että eräs ystävistäsi saa lähiaikoina epämiellyttäviä vieraita”, sanoi Kalkaros.
  “Uskallapas - “ Peter aloitti.
Kalkaroksen silmät paloivat kuin kaksi kylmällä liekillä hehkuvaa hiiltä. “Voit olla varma siitä, että uskallan. Sinä pidit pintasi, ja nyt on aika katsoa, mitä ystäväsi vastaavat. Kukaties pimeyden lordi saa hyvinkin pian uuden vakoojan Feeniksin Kiltaan!”
Mies kumartui ikkunan lävitse keinahtaen ikkunalaudan puolelle ketterästi kuin ainakin musta pantteri. Hänen yönsävyinen viittansa heilahti kulman takana, ja sitten hän oli jo poissa - missä, sitä Peter ei tahtonut tietää. Kuolonsyöjän sanat jäivät kuitenkin kaikumaan aavemaisesti makuuhuoneeseen. Peter tunnusteli kipeää kurkkuaan ja pohti onnettomana, kuka hänen ystävistään mahtaisi joutua Kalkaroksen uhkausten kohteeksi.

***

Remus sammutti kokoontaitettavan nuotion pöydältä, siirsi noidankattilan syrjään ja hieraisi silmiään. Taikasauvaa ohjailevat sormet takertuivat toisiinsa unta rukoillen, selän takana tikittävä kello kuulosti aikapommilta korvissa. Remus lakaisi viimeiset nokkosenlehdet lattialta unohtuen nojailemaan lumottuun harjanvarteensa kesken kaiken. Hän olisi saattanut seisoa siinä kauankin, ellei Tinka olisi tullut herättämään häntä tylyllä luunapilla takaraivoon.
  “Siivoa liemet pois pöydältä, ne ovat vaaraksi lapsille.”
  “Mille lapsille?” haukotteli Remus. “Ei täällä ole muita kuin me!”
  “Ja Sirius Black, joka itsessään jo edustaa syvintä lapsellisuutta!”
Remus loi moittivan katseen Tinkaan, joka tyytyi nakkelemaan pähkinänruskeita palmikoitaan vastaukseksi. Vielä valvotun yön jälkeenkin itävaltalaistyttö jaksoi toimia ja sanailla suorastaan pelottavalla energisyydellä, kun taas Remus tunsi itsensä lähinnä räjäytetyksi paukkukaramelliksi. Hän mietti, kauanko oikein jaksaisi tällaista elämänrytmiä - normaalia elämää päivisin ja lääketieteellisiä kokeita öisin, varsinkin kun sudenmyrkkyjuoman valmistaminen ei tuntunut vielä kuukausien jälkeenkään johtavan minnekään.
  “Onneksi olen iltavuorossa tänään… Taidan mennä suoraan nukkumaan.”
  “Sinä et mene minnekään, ennen kuin nuo liemet on siivottu!” Tinka vastusti osoittaen pöydällä olevia kokeellisia taikajuomapulloja. Tyttö näytti ärtyneeltä. “En haluaisi millään ottaa vastuuta siitä, että joku musta lammas on mennyt maistelemaan juomiani kuvitellen niitä tuliviskiksi.”
  “Sinulla on kamalan yksipuolinen kuva Siriusta”, Remus nuhteli siirtyessään tottelevaisesti raivaamaan pulloja syrjään. “Hänessä on muitakin puolia.”
  “Tiedetään. Takapuoli”, Tinka vastasi vakavana.
Remus nielaisi. “En ehkä halua tietää enempää…”
  “Hyvä. Sitten minä menen nukkumaan. Tule perässä, kunhan olet siivonnut.”
  “Kuten haluat…”
Syvään huokaisten Remus katseli, kuinka Tinka saapasteli keittiön ovelle kadoten käytävään. Hän itse jäi siirtämään syrjään erilaisia purkkeja ja purnukoita, jotka olivat täynnä toinen toistaan kammottavampia ja huonommin toimivia litkuja. Tällaisina aamuina hänestä tuntui usein siltä, ettei sudenmyrkkyjuomasta koskaan tullut mitään. Hän kuitenkin kätki sellaiset ajatukset huolellisesti Tinkalta, joka yö toisensa jälkeen jaksoi hyväuskoisesti kuvitella, että he saisivat vielä jotakin aikaan. Remus hymähti. Parannuskeino ihmissusille oli parhaimmillaankin pelkkää vaaleanpunaista illuusiota ja soopaa.
Remus sammutti keittiöstä valot ja siirtyi makuuhuoneeseensa. Toisin kuin keittiössä, siellä ei ollut enää alkuunkaan hämärää; valo suorastaan kimpoili edestakaisin valkoisista verhoista ja seinistä. Remus riisui kenkänsä ja sukkansa ja heittäytyi sängylleen pitkäkseen. Hän kietoi laiskasti toisen käsivartensa Tinkan vyötärölle haudaten kasvonsa tytön tiukasti letitettyihin hiuksiin.
  “Moneltako sinun pitää mennä töihin?”
  “Kahdelta”, kuului Tinkan raukea vastaus. “Mitä kello on?”
Remus vilkaisi katossa roikkuvan hirviönmallisen kellon numeroita. Se oli puoli kymmenen aamulla.
  “Tämä elämä tekee minusta vielä lopun“, hän valitti. “Curetumin työt ja tämä lääkeprojekti ovat liikaa. Joskus minusta tuntuu, että muutun vielä kummitukseksi.”
  “Et sinä niin ohut vielä ole”, Tinka mutisi taputtaen hänen rintakehäänsä kylmällä kämmenellään.
  “Voikohan väsymykseen kuolla?” Remus jatkoi pohdintojaan.
Tinka ponnahti istumaan siristäen ruskeita silmiään. Tytön vaarallisesta ilmeestä Remus arvasi sanoneensa jotakin väärin, mutta mitä se jokin oli, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan.
  “Sinä kai sitten haluat lopettaa tämän homman?” Tinka arvasi kiukun värittämällä äänellä. “Taisit luulla, että me pystymme parantamaan sinut puolessa vuorokaudessa, ja nyt menetät uskosi, koska tässä meneekin vähän luultua kauemmin. Eikä sillä tietenkään ole merkitystä, että sinä suostuttelit minut tähän, eikä toisinpäin - “
  “Ei, en minä lopettaa halua!”
Tinka puhahti leppymättömästi. Remus nousi kyynärpäidensä varaan voidakseen katsoa silmiin tyttöystäväänsä. Tällä hetkellä, kuten joskus aiemminkin, Tinka näytti olevan kovin kaukana, inhimillisen ymmärryksen ulkopuolella. Suuttumus piirsi synkeitä raitoja hänen kasvoilleen, ja hänen silmissään välkkyi hermostuneisuus ja pelko. Pelko mistä? Lopettamisesta? Remus ei ymmärtänyt, miksi Tinka pelkäisi sudenmyrkkyjuomakokeilujen lopettamista. Yhtä lailla niistä täytyi olla vaivaa tytölle kuin hänelle itselleenkin.
  “Kuule, ei sinun tarvitse jatkaa tätä kohteliaisuudesta”, Tinka sanoi katsoen toiseen suuntaan. “En minä tätä tarvitse. Totta kai minä tunnen itseni hyödylliseksi, kun teen tätä, mutta - “
 “Se on sinulle tärkeää, eikö olekin?”
  “Miten niin?”
Remus tarttui lempeästi Tinkan leukaan ja käänsi tytön kasvot itseensä päin. Tinka vältteli hänen katsettaan aina yhtä itsepintaiseen tapaansa suostumatta paljastamaan heikkouksiaan, mutta ihmissusi näki ne siitä huolimatta. Hän nousi istumaan ja suuteli Tinkaa ensin otsalle, sitten molemmille poskille.
  “Ei se ole mikään rikos, Tink. Kaikki haluavat tuntea itsensä tarpeellisiksi, kyllä minä ymmärrän. Mutta kai sinä ymmärrät, että minä saattaisin tarvita sinua, vaikka me emme tekisikään mitään kokeita? Ei tässä ole kyse mistään liikemiesten välisestä sopimuksesta ja luontoiseduista.”
  “Kyllä minä sen tiedän”, Tinka mutisi myrtyneenä.
  “No hyvä. Hyväksy sitten sekin, etten minä halua lopettaa yhtään mitään. Minä vain sanoin… tämä vuorokausirytmi on kamala. Valvotaan yöt, nukutaan aamut ja illat. Se tekee minusta keski-ikäisen ennen aikojani. Olen varma siitä, että näin ryppyjä silmäkulmissani eilen illalla. Tälle täytyy tehdä jotakin.”
  “Mitä ehdottaisit?” Tinka punoi sormiaan hänen vaaleanruskeisiin niskahiuksiinsa. Hän nielaisi ja yritti keskittyä ajattelemiseen. Ilman Tinkaakin se olisi saattanut osoittautua vaikeaksi; väsymys nipisteli hänen koko olemustaan vaatteiden alle ryömivän ravun lailla.
Remus kallisti itsensä selälleen sängylle vetäen tyttöystävänsä kainaloonsa. “En tiedä. En oikein voi vaatia parempia työaikojakaan. Me harjoittelijat, tiedäthän - “
  “Tiedän”, vahvisti Tinka. “Meidän täytyy kai vain keksiä jotakin muuta.”
  “Mutta ei juuri nyt“, Remus rukoili. “Tarvitsen unta!”
Tinka nyökkäsi tottelevaisesti haudaten kasvonsa vasten hänen rintakehäänsä. Hän painoi suudelman tytön päälaelle antaen itselleen luvan rentoutua patjan syleilyssä. Uusi päivä oli koittamaisillaan, totta - mutta siihen oli vielä aikaa.

***

Peterin sormet vapisivat hänen lisätessään käännöksiä ajankääntäjään. Hän istui asuntonsa maksanvärisellä sohvalla ja yritti käsittää edes osan siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui - yritti niellä kokonaisena sen tosiasian, että hän, Peter Piskuilan, aikoi todella tehdä tämän. Hän menisi tulevaisuuteen ja kohtaisi siellä menneisyytensä demonit. Hän vapauttaisi itsensä Admire Speiristä.
Tietenkään Peter ei todella ajatellut sitä sillä tavalla. Hänen pääasialliset motiivinsa olivat paljon yksinkertaisemmat ja siksi ne myös toimivat paremmin. Valehdellessaan Kalkarokselle hän oli jälleen kerran tehnyt virheen, ja niin ikään jälleen kerran siitä virheestä maksaisi joku hänen ystävistään. Kuka se mahtaisi olla? James tai Lily? Remus? Sirius? Vakavissaan ajateltuna Peter ei edes halunnut tietää. Sen hän kuitenkin tiesi, että hän oli kyllästynyt olemaan syytetty rikoksista, joita ei ollut vielä edes ehtinyt tekemään. Mikäli Kalkaros kuvitteli hänen varastaneen ajankääntäjän matkustaakseen tulevaisuuteen, silloin hän myös käyttäisi varastamaansa ajankääntäjää matkustaakseen tulevaisuuteen. Hän ei halunnut uhrata ajatustakaan matkan vaaroille, tai suunnitelmansa järjettömyydelle. Pohtimattakin hän tiesi tarvitsevansa ihmeen, jos aikoi löytää Admire Speirin tulevaisuuden Lontoosta, varsinkin kun hän ei ollut koskaan edes kuullut tytön oikeaa nimeä.
  “Vielä kolme kierrosta... kas noin“, Peter jutteli ajankääntäjälle kuin se olisi ollut hänen ainoa ystävänsä. Hän nieleskeli sujauttaessaan tiimalasiketjun päänsä ylitse, ja vajosi sitten syvemmälle sohvaan. Hän saattoi vain toivoa, ettei kukan hänen ystävistään erehtyisi etsimään häntä sillä aikaa, kun hän oli tulevaisuuden maailmassa. Sillä nimenomaisella hetkellä Peter todella toivoi, että olisi kuunnellut tarkemmin professori Binnsin tappavan kuivia luentoja aikamatkustuksen historiasta. Nyt oli kuitenkin myöhäistä katua. Tiimalasi oli tehnyt viimeisen käännöksensä.
Peter puristi kämmenensä kiinni sohvaan tuntiessaan ajankääntäjän nytkäyttävän hänet liikkeelle. Parhaistakaan tarrautumiseleistä ei kuitenkaan ollut minkään valtakunnan hyötyä - varsin pian poika tunsi irtautuvansa niin sohvasta kuin todellisuudestakin ja sinkoutuvansa kaikkien fysiikan lakien halki kohti toista Lontoota.

Vain muutaman sekunnin kuluttua tulevaisuus tömähti kukkamaljakon muodossa keskelle Peterin jakausta. Kesti hetken, ennen kuin poika tajusi istuvansa kuralammikossa kivetyn kävelykadun reunassa. Vesi tunkeutui hänen housujensa lahkeisiin, läpäisi sääriä verhoavan kankaan ja sai hänet hytisemään. Tulevan ajan Lontoossa satoi kaatamalla vettä; Peter oli läpimärkä alta aikayksikön. Hän kömpi pystyyn ja kaivoi taikasauvaa taskuistaan.
  “Kuivuus!”
Hän huokaisi tuntiessaan lämpöisen puuvillan vasten ihoaan. Vasta ravistaessaan kuraa kengänpohjistaan hän ymmärsi katsoa ympärilleen. Nähtävää ei ollut paljon; kaatosade peitti näkyvistä maailman yksityiskohdat jättäen jäljelle vain talojen lohduttoman harmaat siluetit. Yhden rakennuksista saattoi tunnistaa Qaino Vahvahquon jäätelöpuodiksi, tai ainakin sen jäännöksiksi. Kaupan ikkunat olivat hiljaiset ja ohikulkijoiden tuhrimat.
  “Vahvahquon kohdalla kuolonsyöjät kyllä tekivät virheen“, lähettyvillä seisova suippohattuinen vanha nainen jupisi. “Voisi luulla, että tiedät-kai-kukakin olisi toisinaan jäätelön tarpeessa.”
Hymynpoikanen kuoli Peterin huulilta ennen kuin ehti kunnolla syntyäkään. Pimeyden lordi oli siis vahvoilla tässäkin ajassa. Hän oli ehtinyt toivoa, ettei lordi Voldemortin ylivalta kestäisi ikuisesti, mutta tässä se yhä oli, yli kymmenen vuotta myöhemminkin. Äkkiä Peter ei ollut enää kovinkaan innokas tutkimaan tulevaa maailmaa. Hän halusi vain löytää Admiren ja päästä pois.

Aluksi Peter ei ottanut askelilleen mitään yksittäistä päämäärää. Sellaisessa ei tuntunut olevan järkeä ottaen huomioon sen, ettei hän tiennyt tarkalleen, mitä oikein etsi. Vähä vähältä hän kuitenkin suuntasi kulkunsa kohti Vuotavaa Noidankattilaa - sen saattoi kuvitella olevan yhä pystyssä, ja oli helpompaa aloittaa etsintä paikasta, jonka tunsi ja tiesi kotoisaksi. Rankkasade laantui vähitellen sumunkaltaiseksi tihkuksi, mutta lohduta siitä ei juuri ollut. Peter ei tiennyt, johtuiko tunne säästä vai ajasta, mutta yhtä kaikki tämä uusi Lontoo vaikutti rypevän oman murheensa alhossa. Näin synkältä Viistokuja ei ollut näyttänyt edes Peterin omassa maailmassa.
Hän vältteli tietoisesti toisia ihmisiä matkallaan siinä pelossa, että saattaisi tunnistaa jonkun heistä, tai että joku saattaisi tunnistaa hänet. Sikäli kuin Admiren vihjaukset olivat pitäneet paikkaansa, Peter ei ollut mikään hyvä ihminen, eikä hän uskonut tulevansa otetuksi avosylin vastaan. Niinpä hän käveli pää painuksissa ja karttoi ohikulkijoiden katseita tarkkailen sen sijaan kulmiensa alta rakennuksia ja mainoskylttejä, joista hyvin harvat olivat samanlaisia kuin hänen omassa ajassaan. Säilä&Imupaperi oli yhä pystyssä, samoin kuin matami Malkinin puotikin. Hienojen Huispausvarusteiden kohdalla Peter irvisti ja käänsi katseensa kiireesti toiseen suuntaan.

Ehkä kymmenen minuutin kävelymatkan jälkeen Peter viimein saavutti Vuotavan Noidankattilan jästi- ja velho-Lontoon liitoskohdassa. Rakennuksen nähdessään hän hätkähti. Ei riittänyt, että vuodet olivat ränsistyttäneet pubia yhtä lailla kuin mitä tahansa kaupungin rakennuksista - ei, myös puolet ikkunoista oli laudoitettu umpeen, ja oveen oli naulattu kookas kyltti, joka julisti: “EI ASIATONTA OLESKELUA RAKENNUKSESSA!” Kiinteistön ulkopuolella norkoilusta kiellossa ei kuitenkaan sanottu mitään, ja niinpä Vuotavan Noidankattilan kuistikatoksessa vetelehtikin epämääräinen lauma kummallisen näköisiä velhoja; pummeja oletettavasti. Yksi heistä soitti surumielisesti kitaraa.
Peter tunki kädet taskuihinsa tunnustellen niiden pohjia ylimääräisten kolikoiden varalta. Hän oli juuri ehtinyt löytää muutaman sulmun vasemmasta povitaskustaan, kun yksi kuistilla aikaa tappavan joukon jäsenistä nousi ylös ja keinahteli hänen luokseen viettelevin askelin. Kyseessä oli peikkotukkainen nainen, jolla oli punaiset töröhuulet ja mitä ilmeisimmin muutamasta lautasliinankappaleesta kokoon kursittu hame. Hänen hengityksensä lemahti vahvasti tupakalta ja valkosipulilta.
  “Hei, muukalainen”, nainen sanoi pehmeästi, ja pujotti kätensä paitansa kaulukselle nykäisten muutaman napin auki kuin huomaamattaan. Hänen silmänsä olivat vanhat, epätoivoiset ja väsyneet, mutta siitä huolimatta hän teki kaikkensa luvatakseen niillä uskomattomia asioita. Peterin ensimmäinen reaktio oli vastenmielisyys. Hän ei vastannut mitään.
  “Mitä maksat, jos riisun vaatteeni?”
  “Hullu!” Peter älähti kavahtaen kauemmas. Hän kietoi viitan tiukemmin ympärilleen kuin suojakseenpa lähti harppomaan kiireen vilkkaa poispäin. Takaansa hän kuuli naisen vihaisen huudon.
  “YRITÄ ITSE ELÄTTÄÄ ITSEÄSI TÄSSÄ HITON SAIRAASSA YHTEISKUNNASSA!”
Peter pyyhki otsaansa jatkaessaan matkaansa eteenpäin. Jokin oli toden totta vikana tässä yhteiskunnassa. Rakennuksia suljettiin ja purettiin, ihmiset myivät itseään kadulla ja mitä luultavimmin tappelivatkin elävästä ravinnosta nälkäisten susien lailla. Miten maailmalle oli käynyt näin? Hän potkaisi kiveä ja kompastui; seuraavassa hetkessä hän huomasi makaavansa jälleen kasvoillaan kurassa.
  “Pahus, en minä tätä toivonut!” Peter huusi ääneen.
Hän kuuli lähettyviltä naurua. “Ehkä toivoit, ehkä et. Taisit unohtaa pudottaa kolikon lähteeseen?”
  “Mitä hittoa sinä selität?” Peter tivasi horjuessaan takaisen jaloilleen. Kaivaessaan silmänsä esiin kurakerroksen alta hän huomasi tuijottavansa silmiin itseään puolta päätä lyhyempää, kyyryistä miestä, jonka kasvonpiirteet olivat tyystin kadonneet oranssin karvapeitteen alle.
  “Älä tuijota siinä, poika“, mies ohjeisti. “Se on epäkohteliasta.”
  “Mistä lähteestä sinä oikein höpötit?”
Vanha äijänkäppyrä hymyili silmät kasvojen uumenista pilkahdellen. Hän irrotti toisen kätensä lordi Voldemortin päällä koristetusta kävelykepistään - Peter sai hädin tuskin silmänsä irti kepistä; hän itse ei olisi milloinkaan uskaltanut kantaa moista kapistusta - ja osoitti sormenkynnellään läheisen talon nurkalle. Siellä, kahden pursuilevan roskapöntön välissä oli ehkä kahden ämpärin kokoinen suihkulähde, joka pulppusi hopeista vettä katukivetykselle.
  “Muistomerkki Pojalle, joka eli“, vanhus lausahti vakavana. “Nykyään uskotaan, että heittämällä kolikon suihkulähteeseen voi saada toteutetuksi yhden toiveen. Tai ainakin jotkut uskovat. Toivoa on nykyään vaikea löytää.”
  “Kuka oli Poika joka eli?”
  “Et taida olla kotoisin aivan tästä maailmasta?” ukonkäppänä naurahti ja heristi Voldemort-keppiään.
Peter hymyili pidättyväisesti. “Niinkin voisi kai sanoa…”
  “Poika joka eli oli meidän sankarimme. Nyt hän on tietenkin kuollut, kuten kaikki sankarit. Julkinen teloitus vain puoli vuotta sitten; se oli tämän maailman loppu.”
  “Millä tavalla?”
  “Se on pitkä tarina kerrottavaksi, poika, eikä siitä puhuta kaduilla. Ei, ellei halua jakaa hänen kohtaloaan. Ne tekevät sitä yhä“, mies jatkoi madaltaen äänensä tuskin kuultavaksi supatukseksi. “Tiedät-kai-kenen kannattajat. Raastavat ihmisiä kodeistaan ja tappavat kadulla kaiken kansan edessä. Vasta viime viikolla Vili Rysty tapettiin kidutuskirouksella torilla... ja katsojiakin yli kaksisataa.”
Peter värähti ja ummisti silmänsä. Vanhus oli oikeassa - tässä maailmassa ei ollut paljon toivoa jäljellä. Kuka olisi uskonut, että lordi Voldemort voisi kerätä itselleen sellaisen määrän valtaa? Äkkiä Peter tunsi vastustamatonta halua surmata itsensä siihen paikkaan katukivetykselle. Tulevaisuus ei vaikuttanut millään muotoa elämisen arvoiselta, oli hän sitten millä puolella tahansa.
  “Älä masennu, poika.” Oranssikasvoinen ukko taputti häntä olkapäälle. “Vielä on niitä, jotka uskovat uuden sankarin nousuun. Sitä odotellessasi sinä voitkin heittää kolikon suihkulähteeseen ja toivoa parasta. Jos ei muuta, ainakin niillä rahoilla ostetaan muutama pullo viinaa niille, jotka ovat väsyneet uskomaan.”
Itsekseen hekotellen ja keppiään mielipuolisesti heiluttaen vanha mies ontui tiehensä. Peter katseli hetken hänen jälkeensä otsa rypyssä ja kiinnitti sitten katseensa takaisin suihkulähteeseen. Kuka oli ollut Poika, joka eli? Poika, jolle suihkulähde omistettiin? Hän toivoi, että olisi uskaltanut kysyä. Ohikulkijat kaikessa luotaantyöntävyydessään eivät kuitenkaan vaikuttaneet kovin avuliailta luonteilta.
Edelleen uuden maailman muutoksia kauhistellen Peter onki taskustaan vähät sulmunsa ja laahusti pudottamaan ne suihkulähteeseen. Niin tehdessään hän ei osannut itsekään oikein sanoa, mitä olisi toivonut. Oli niin paljon sellaista, mitä hän halusi - tilaisuus muuttaa menneisyyttä, tilaisuus aloittaa alusta, tilaisuus estää tätä Lontoota koskaan syntymästä. Peter aavisti, ettei olisi ainoa, joka oli kuormittanut suihkulähdettä sellaisilla muistoilla. Niinpä hän valitsi kokonaan toisenlaisen, ja huomattavasti itsekkäämmän toiveen: toiveen Admiren löytymisestä.
Peter oli juuri ja juuri ehtinyt heittää rahauhrinsa täkäläisten sankarin muistolle rakennettuun lähteeseen, kun hän jo kuuli oven paukahtavan terävästi lähistöllä. Hän ei ennättänyt kääntyä katsomaan, ennen kuin kirkas ääni kaikui yli kadun.
  “SINÄ OLET JULMA, ÄITI!” raivostunut tytön ääni huusi. “MITEN NIIN ET MUKA TIEDÄ, KUKA MINUN ISÄNI ON?”
Peter kiepsahti ympäri kannoillaan juuri ajoissa nähdäkseen mustatukkaisen korppitytön säntäävän ulos Vuotavan Noidankattilan ovesta jalkoihin sidotut korkokengät jokaiseen ilmansuuntaan harottaen. Häntä seurasi huomattavasti sovinnaisemmin pukeutunut nainen, jonka vaaleat hiukset roikkuivat elottomina kasvoilla.
  “Ginger, yritä ymmärtää”, nainen aneli. “Se on pitkä tarina - jos vain tuntisit olosuhteet - “
  “Ei siinä ole mitään ymmärtämistä!” Ginger sähähti kääntyen ympäri niin rajusti, että korkokengät luistivat vaarallisesti liukkaalla kadulla. “Sinä olit pettynyt elämääsi ja sinulla oli tylsää, joten sinä päätit syöksyä sängystä toiseen. Kunnioitettavaa sinänsä, äiti, mutta voisi kuvitella, että tietäisit silti, kuka heistä on minun isäni! Vai pyörititkö sinä niin monta miestä viikossa, ettet millään muista?”
  “Ginger”, tytön äiti sanoi tiukasti. “Älä puhu minulle tuohon sävyyn!”
  “Minä puhun sinulle miten tahdon, ja minä tahdon vastauksen!”
Peter vetäytyi varjoihin, kun kaksikko lähestyi häntä. Äänen kuullessaan hän oli jo osittain arvannut totuuden, mutta nyt, nähdessään tytön kävelevän ohitseen hän oli siitä varma. Kyseessä oli sama tyttö, joka oli piilotellut yli vuoden ajan Admire Speirin hahmossa hänen seurassaan. Sama korpinmusta sotkuinen tukka, samat liidunvalkeat kasvot, sama uhmakas ilme. Tytön äitiä Peter ei sen sijaan tunnistanut.
  “Tästä asiasta ei keskustella täällä“, nainen sanoi parhaillaan. “Yksinkertaista vastausta ei ole!”
  “Sitten minä en halua sinulta mitään!” Admire - Ginger - kivahti. “Vai osaatko sinä vastata edes tähän: onko vai eikö Alessandro Visardo ole minun isäni?”
Sanoja seurasi hyytävä hiljaisuus. Ginger ja tämän äiti tarkkailivat toisiaan ja Peter puolestaan tarkkaili parivaljakkoa. Hän odotti vastausta kysymykseen vähintään yhtä palavasti kuin Gingerkin. Gingerin äiti ei kuitenkaan vaikuttanut halukkaalta sanomaan mitään. Kesti varmasti minuutti tai kaksi, ennen kuin nainen viimein sai suunsa auki ja kirahti hampaidensa raosta:
  “Ei ole.”
  “Hyvä“, Ginger sanoi raivokkaasti, ja kääntyi poispäin. “Olisin tappanut sinut, jos olisit pilannut minulta vielä senkin.”
Hän pyörähti ympäri ja rynnisti tiehensä kuin peura, jonka häntään oli sidottu Tohtori Jarrumiehen Ilotulitusraketti. Hänen äitinsä jäi seisomaan kadulle päätään riiputtaen, kyyneleet vapaasti väsyneille kasvoille virraten.

***

Remus saatteli tyttöystävänsä töihin kahdelta iltapäivällä ja palasi sitten takaisin kotiinsa keittämään kahvia, ennen kuin hänen työvuoronsa Pyhän Curetumin sairaalassa alkaisi kahden tunnin kuluttua. Hänen silmiään kutitti yhä unenpuutteen jäljiltä ja kengät jaloissa tuntuivat lyijynraskailta, kun hän astui eteiseen. Hän pani vain vaivoin merkille olohuoneesta kantautuvan iloisen puheensorina.
  “Mutta Sirius, ei se voi olla valkoinen!”
Remus puri huultaan tunnistaessaan puhujan Ariannaksi. Ei hänellä tietenkään mitään Ariannaa vastaan ollut, päinvastoin, hän vain ei ollut sillä tuulella, että olisi jaksanut näytellä iloista tai pirteää kenenkään toisen vuoksi. Pinnistellen hymyn kasvoilleen hän siirtyi olohuoneeseen tervehtimään ystäviään.
  “Hei, Remus”, Arianna vastasi kohottamatta katsettaan sylissään olevasta lehdestä. Mitä ilmeisimmin hän oli tullut suoraan huispausharjoituksista, sillä hänellä oli yhä yllään Rapakon Palloseuran kaapu ja hänen nutturalle väännetyt kiharansa sojottivat sinne tänne. Hän nojasi muina naisina Siriuksen rintakehää vasten pojan toinen käsivarsi vyötäisillään.
Remus nyökkäsi verkkaisesti, ja kurkotteli kaulaansa nähdäkseen, mitä toiset niin kiinnostuneina lukivat. Hän yllättyi pahanpäiväisesti nähdessään, että kyseessä oli hääpukuja esittelevä mainoslehti. Kaiken lisäksi Ariannalla oli kädessään kynä, jolla hän teki merkintöjä mieleistensä pukujen kohdalle.
  “Tuota, oletteko te unohtaneet kertoa minulle jotakin?” Remus tiedusteli osoittaen pöydällä lojuvaa lehtikasaa. Sieltä pilkisti esille erilaisia hää- ja perhelehtiä, sekä kiinteistönvälittäjien mainoksia.
  “Mitä?” Sirius kohotti leukaansa Ariannan olkapäältä. “Ai, nuo. Älä huoli, Kuutamo. Me vain pelaamme.”
  “Pelaatte?”
  “Mitä jos-peliä”, Arianna täydensi. “Minä keksin sen vähän aikaa sitten. Me kuvittelemme ja suunnittelemme asioita, joita ei koskaan tapahdu. Häitä ja asuntoa ja lapsia ja sen sellaista. Minä vain en löydä mieleistäni hääpukua millään.”
  “Montako lasta?” Remus ähkäisi paremman sanottavan puutteessa.
Sirius ja Arianna vilkaisivat toisiaan nauraen. “Yksi vain. Silloin se on niin yksinäinen, että haluaa viettää suurimman osan ajastaan James ja Lily junioreiden luona ja meille jää enemmän aikaa hauskanpitoon.”
Remusta hymyilytti. Niinpä tietenkin - mitä muuta olisi voinut odottaa Sirius Blackilta ja tämän tyttöystävältä?
  “Joko olette päättäneet nimen?”
  “Osittain. Jos se on tyttö, siitä tulee Emily Aquila. Emme vain ole päässeet yhteisymmärrykseen pojan nimestä”, Arianna sanoi, ja murjotti. “Olemme osittain sopineet Jasper Rememberistä. Minä haluaisin nimeksi Armand Deimoksen, mutta Sirius ei suostu.”
Sirius näytti hapanta naamaa, eikä Remuksen ollut vaikeaa arvata, mistä se johtui. Arianna ei arvatenkaan ollut koskaan saanut valaistusta asiasta, mutta karu totuus oli, että Siriuksen isän toinen nimi oli ollut Armand. Ei ollut mikään ihme, että Sirius oli nimeä vastaan - varsinkin kun tietojen mukaan tuon nimen kantaja oli kuollut tautiinsa vasta edellisenä aamuna. Sirius ei puhunut asiasta, mutta se saattoi silti tehdä kipeää.
  “Taitaa olla parempi, että annatte pojan nimeksi Jasper”, Remus ehdotti hienovaraisesti. Arianna näytti lukevan vihjeen hänen ilmeestään, sillä tyttö myöntyi huokaisten, eikä enää ottanut asiaa esille.
  “Milloin sinulla on seuraava peli, Ria?”
  “Perjantaina. Tuletko katsomaan?”
Remus lupasi, ja jatkoi hymyillen matkaansa keittiöön. Pyörähtäessään ympäri keittiön ovella hän näki Siriuksen ja Ariannan hylänneen leikilliset tulevaisuudensuunnitelmansa toistaiseksi ja keskittyneen kokonaan toisenlaisiin asioihin, kuten huulten vaihtamiseen. Remus pudisteli päätään ja sulki keittiön oven perässään.

Kahvipannu oli juuri ehtinyt lopettaa kotoisan porinansa, kun ulko-oveen koputettiin. Remus ei vaivautunut nousemaan ylös; Sirius oli joka tapauksessa lähempänä ovea kuin hän. Askelia olohuoneen puolelta ei kuitenkaan kuulunut, ja muutaman minuutin kuluttua koputus toistui. Remus rypisti otsaansa kahvikupilleen. Eikö Sirius ollut kuullut ääntä? Se oli ainakin puoliksi mahdottomuus ottaen huomioon sen, että Remus oli kauempana ja oli kuullut ehdottoman varmasti toistuvan koputuksen.
  “Sirius!” hän karjaisi. “Avaa se ovi!”
Ei vastausta.
  “ANTURAJALKA!”
Edelleen hiljaista. Remus lateli muutaman tarkoin valitun kirosanan suunnistaessaan olohuoneen läpi eteiseen. Niin tehdessään hän näki, että olohuone oli yhtä tyhjä kuin hiljainenkin. Vain häälehdet lojuivat lattialla merkkinä siitä, että huoneessa oli hetkeä aiemmin ollut parivaljakko nimeltä Arianna ja Sirius. Remus säästi hermojaan kieltäytymällä pohtimasta, minne kaksikko olisi mahdollisesti voinut mennä - mitään tietämisen arvoista se ei varmastikaan ollut.
Hän kompuroi eteiseen ja heilautti oven auki. Tulijan nähdessään hän kiitti tervettä järkeään siitä, että oli ymmärtänyt ottaa taikasauvansa esille. Lehtimyyjän tai kaukaisen sukulaisen sijasta ovella seisoi Severus Kalkaros kyömynenäisenä ja pahansuopana, kuten aina. Remus liikahti läimäyttääkseen oven vanhan vihollisensa nenän edestä kiinni, mutta Kalkaros työnsi kengänkärkensä ovenrakoon.
  “Seis, Lupin!”
  “Oman turvallisuutesi nimissä sinä katoat täältä heti paikalla”, Remus varoitti hyytävään sävyyn. “Sirius on kotona.”
  “Ohhoh! Uhkaileeko ihmissusi minua vahtikoiralla?”
Remus luki oitis sanattoman vihjauksen entisen luihuisen sanoista ja vaikeni. Hän kirosi mielensä perukoilla Siriusta siitä, että poika oli ikinä mennyt paljastamaan Kalkarokselle totuutta hänen ongelmastaan. Arvatenkin Kalkaros oli nyt tullut kiristämään häntä - ihme vain, ettei se ollut tapahtunut vielä aiemmin.
  “Mitä sinä haluat, Kalkaros? Sano asiasi ja katoa.”
  “Pimeyden lordi esittää mitä nöyrimmin sinulle kutsun liittyä joukkoihinsa, Remus Lupin.”
  “Mitä sinä sanoit?”
Kalkaros toisti asiansa saaden Remuksen suun loksahtamaan auki. Hetken kuluttua Kelmi purskahti nauruun. Maailma oli toden totta sekaisin, hän ajatteli, jos itse lordi Voldemort kaipasi häntä joukkoihinsa! Mitä tuo aikansa elänyt velho oikein kuvitteli hänestä hyötyvänsä?
Kalkarosta asia ei hymyilyttänyt. “Pimeyden lordi on vakavissaan tämän asian kanssa. Sinunkin pitäisi olla.”
  “No, sitten voit ilmoittaa rakkaalle lordillesi, että hänen kannattaa etsiä toinen asia, josta kiihkoilla”, Remus sanoi ääni raivosta paksuna. “Minua ei kiinnosta.”
Hän potkaisi Kalkaroksen jalan ovenraosta pois ja nykäisi oven kiinni jokainen pieni solu epäuskon sekaisesta kiukusta vapisten. Miten Kalkaros kehtasi? Tai lordi Voldemort? Mistä lähtien hän oli muka antanut ymmärtää olevansa halukas ryhtymään kuolonsyöjäksi? Häntä inhotti.
Hän oli juuri aikeissa jättää eteisen, kun oven takaa kuului puhetta.
  “Haluaisitko, että pieni salaisuutesi leviää koko Lontooseen?”
Remus riuhtaisi oven auki harmaan järkytyksen vallassa. Hän ojensi kätensä ja tarttui Kalkaroksen kaavunkaulukseen nykäisten miehen sisälle eteiseen. Kokonaan tavanomaisen kohteliaisuutensa unohtaen hän sysäsi Kalkaroksen vasten kaapin ovea ja rähjäsi:
  “Sanakin vielä, ja unohdan itsehillintäni!”
  “Siinä tapauksessa minun pitäisi olla huolissani. Purema ihmissudelta…”
  “Älä käytä sitä nimeä!”
  “Miksi en? Tottahan se on, Lupin!”
Remus ärisi. “Mitä sinä haluat?” hän kysyi sitten pidätetyn rauhallisella äänellä.
Kalkaros tyrkkäsi hänet kauemmas itsestään oikoen omanarvontuntoisen näköisenä kaapunsa kurtistuneita hihoja. “Pääsemme siis lopultakin itse asiaan.”
  “Ehkä sitten jos sinä avaisit suusi.”
  “Olet harvinaisen hölmö ollaksesi entinen valvojaoppilas. Dumbledoren kultapoika”, ivasi Kalkaros. “Luulin pelin olevan selvä. Pimeyden lordi vaatii sinua palvelukseensa. Ellet suostu, saat hyväksyä sen tosiasian, että menetät työpaikkasi. Papereihisi tulee pysyvä merkintä ihmissuteudesta, eikä kukaan enää milloinkaan edes harkitse ottavansa sinua palkkalistoilleen. Ymmärrät kai pelin säännöt?”
  “Tuo on kiristystä!”
  “Lupin, annoin jo sinulle tilaisuuden liittyä mukaan vapaaehtoisesti. Jos olisit noudattanut pyyntöäni, et nyt tuntisi oloasi näin pakotetuksi”, Kalkaros sanoi purevaan sävyyn. Miehen musta viitta hulmahti lepakkomaisesti, kun hän kääntyi ympäri ja palasi ovelle. “Sinuna miettisin asiaa.”
  “Odota!” Remus huudahti, kun Kalkaros oli astumaisillaan ovesta ulos.
Kalkaros pyörähti ympäri tyytyväisesti hymyillen kuin olisi jo arvannut vastauksen. Remus ei kuitenkaan aikonut antaa viholliselleen sitä tyydytystä, että hyväksyisi tämän tarjouksen noin vain. Hänet oli valittu yksitoistavuotiaana Rohkelikon tupaan ja tuolloin hän oli yhdessä muiden poikien kanssa vannonut pitävänsä päänsä pystyssä ja tuovansa tuvalleen pelkkää kunniaa. Hän ei ehkä enää ollut Tylypahkassa, mutta hän aikoi silti pitää kiinni opeistaan.
  “Minun ei tarvitse miettiä asiaa”, Remus sanoi ylpeästi. “Kerro mestarillesi sellaisia terveisiä, etten aio liittyä hänen joukkoihinsa, enkä tekisi niin, vaikka hän kertoisi koko maailmalle minun sairaudestani. Minä en pelkää häntä, enkä hänen uhkauksiaan.”
  “No hyvä”, sähähti Kalkaros. “Toivottavasti olet varautunut seurauksiin.”
  “Et pystyisi vahingoittamaan minua vaikka pystyisit”, tokaisi Remus. Itsevarmoista sanoistaan huolimatta hän kuitenkin piti taikasauvansa käyttövalmiina nyrkissään aina siihen saakka, kunnes hänen verivihollisensa oli poistunut eteisestä edelleen itsekseen äristen. Hän seisoi eteisessä vielä pitkään sen jälkeenkin, kun ovi oli sulkeutunut Kalkaroksen jäljessä. Keskustelu oli saanut tietynlaisen uhmakkaan rohkeuden leviämään hänen rintaansa, mutta samalla se jätti jälkeensä myös pelon tunteen. Toteuttaisiko Kalkaros todella uhkauksensa ja kertoisi totuuden hänestä Pyhässä Curetumissa? Remus ei tiennyt. Hän puristi kätensä nyrkkiin yrittäen totutella tilanteeseen. Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Pyhän Curetumin työntekijöiden hyväksynnästä oli tullut hänelle jonkinlainen henkireikä, hyljeksityn viimeinen oljenkorsi. Epäilemättä hän tulisi menettämään senkin viikon sisällä. Mitä hänelle nyt tapahtuisi?
  “Kuutamo!” Siriuksen ääni karjaisi keittiön suunnalta. “Mitä sinä olet oikein tehnyt tälle kahvipannulle?”
Remus huokaisi ja ponnisteli takaisin valvetilaan. Pelkoja tulevaisuudesta tai ei, nykyhetki virtasi kaiken aikaa eteenpäin, ja häntä tarvittiin siinä.

***

Peter seisoi hetken ajan paikoillaan kadulla ja mietti, kumpaa oikein halusi mieluummin seurata - Gingeriä vai tämän äitiä. Nähdessään mustatukkaisen tytön katoavan kulman taakse hän kipaisi viimein tämän kannoille kestämättä ajatusta siitä, että saattaisi jälleen kerran kadottaa tytön. Hänen sydämensä pamppaili. Oli vaikeaa sisäistää se tosiasia, ettei Admire ollutkaan enää oma itsensä, vaan mustatukkainen, vihainen Ginger Joku.
Laukatessaan entisen tyttöystävänsä kannoilla Viistokujaa pitkin eteenpäin Peter unohti kokonaan kurjan säätilan ja tulvaveden valtaan joutuneen kadun, joka räiskytti ilkeästi kuraa hänen nilkoilleen. Hän ei muistanut edes hämmästellä tämän tulevaisuuden maailman ankeutta, vaikka se porasikin itseään hänen alitajuntaansa minne hän ikinä katsoikin. Hän kääntyi samalle sivukujalle kuin Gingerkin hetkeä aiemmin, ja antoi helpottuneen huoahduksen purkautua huuliltaan nähdessään laihan tytön nojailevan tikapuihin vähän matkan päässä. Peikkotukka roikkui tytön kasvoille jättäen varjoonsa mutruhuulet, vahvasti rajatut kipinöivät silmät ja synkeän ilmeen. Mitä Ginger mahtoi ajatella? Tuskin mitään kaunista. Peter oli aikeissa mennä tytön luokse, mutta ei ehtinyt liikahtaakaan, kun tyttö jo kohotti kasvonsa ja huusi taivasta kohti:
  “Valerio! Tule alas!”
Kesti pari sekuntia, ja jäntevä, kissamaisen notkeasti liikkuva poika kapusi tikkaita alas mustissa, paikatuissa vaatteissaan. Hän laskeutui viimeiset puolapuut itsekseen vihellellen ja pudottautui sitten katutasanteelle ketterästi, horjahtamatta. Peter nyrpisti nenäänsä. Hän haistoi kyllä ylitäydellisen pojan, kun näki sellaisen. Vasten tahtoaankin hän hiipi lähemmäs.
  “Taitaa olla huono päivä?” poika - Valerio - tiedusteli parhaillaan.
Ginger tuhahti. “Ehkä lievästi sanoen. Tappelin taas äidin kanssa.”
  “Ja?”
  “Sinun isäsi ei ole minun isäni.”
Nyt Peter katsoi poikaa huomattavasti kiinnostuneempana. Oliko poika Alessandro Visardon lapsi? Lähempää katsottuna sen saattoi hyvinkin ajatella olevan mahdollista. Pojalla oli samanlainen musta, poninhännälle vedetty tukka kuin isälläänkin, ja hänen piirteissään oli jotakin italialaista. Hän oli Peteriä ehkä kaksi tai kolme senttiä pidempi, resuinen olento, ja hänen ympärillään leijui tietynlainen luotaantyöntävyyden tunne. Kalvakoista kasvoista säkenöivät mustaakin mustemmat silmät vahvistivat vaikutelmaa entisestään.
  “Hyvä tietää”, Valerio mutisi heilauttaen itsensä tikapuille istumaan. Hän ojensi kätensä ja auttoi Gingerinkin ylös. “En minä sitä tosin harkinnutkaan.”
  “Miksi? Väitätkö sinä, että isäsi oli joku siveellisyyden perikuva?”
  “Tuskin sen siveämpi kuin äitisikään.”
He jakoivat lyhyen, täydellistä yhteisymmärrystä kuvastavan hymyn, joka kaikessa lämpöisyydessään poltteli reikiä Peterin sydämeen. Pojan teki mieli kääntyä pois, vaikka hän ei lopultakaan pystynyt siihen. Hän ei pystynyt raastamaan katsettaan irti Gingeristä. Hän ei kenties tuntenut tyttöä enää, mutta tämä saattoi silti olla kaunis.
Ginger naurahti. “Joskus minä mietin, onko äiti oikeasti ollut sellainen kuin väittää, vai valehteleeko hän vain.”
  “Miksi hän sinulle valehtelisi?” Valerio sipaisi hiussuortuvan syrjään tytön kasvoilta.
  “Huvin vuoksi. Epätoivosta. En usko, että hän tosissaan haluaa minun tietävän, kuka minun isäni on. Se on kai jotakin tosi häpeällistä. Siksi hän väittää, ettei tiedä.”
  “Cinnamon osaa olla hankala nainen”, Valerio sanoi myötätuntoisesti.
Peterin yhteistyökyvytön sydän hypähti hänen kurkkuunsa. Cinnamon? Oliko Ginger Cinnamonin tytär? Hän ei käsittänyt, miten se voisi olla mahdollista. Hyvä on, olihan etunimissä tiettyä logiikkaa - molemmat olivat mausteiden nimiä - mutta muuta yhteistä kahdella nuorella naisella ei Peterin tietojen mukaan ollut. Menneisyydessä Cinnamon oli aina ollut herkkä ja vahvasti tunteva, oikeudentuntoinenkin. Hänessä ei ollut juuri mitään siitä raivosta, jota hänen oletettu tyttärensä kantoi sisällään. Myös ulkoisesti kaksikko oli niin kaukana toisistaan kuin suinkin mahdollista. Toisen hiukset olivat vaaleat, toisen mustat. Toisen iho oli terveen ruskettunut, toisen marmorinvalkoinen. Ginger jopa kannatteli itseään kokonaan toisella tavalla. Hänen ryhtinsä ilmaisi sellaista ylimielisyyteen taipuvaa itsevarmuutta, jota Cinnamonilla ei ollut koskaan ollut.
  “Hankala?” Ginger toisti kylmästi. “Hän ei edes ole mikään äiti! Hän on pelkkä itseään säälivä, menneisyyteen takertuva, valehteleva narttu!”
Tässä vaiheessa keskustelua Peter ei enää voinut pysytellä kätkössään. Hän astui kapean kujan valokeilaan ja rykäisi niin, että toisten huomio kiinnittyi häneen. Valerio näytti hämmentyneeltä, kun taas Gingerin kasvoja peilasi puhdas säikähdys. Kumpikin hapuili taikasauvojaan.
  “Antakaa olla. En tullut tänne tappelemaan.”
  “Sinun ei olisi pitänyt tulla ollenkaan, Peter”, Ginger sanoi katsomatta häntä silmiin. Tytön ääni oli niin tuttu, että hetken ajan Peter muisti jälleen edellisen syksyn ja pitkät päivät Viistokujalla, kun kaikki oli vielä ollut hyvin. Tai niin hän oli silloin halunnut kuvitella.
  “Oli pakko. Tajusin, etten tiedä sinusta mitään”, hengähti Peter.
  “Se oli tarkoituskin. Tulevaisuuteen ei kuulu sekaantua”, Ginger sanoi hypähtäen alas tikkailta. Hän pysähtyi muutaman askeleen päähän Peteristä - niin lähelle, että poika saattoi helposti erottaa hänen silmiensä viileän sinen; ainoan merkin yhteydestä Cinnamon Belliniin.
  “Oletko sinä Cinnamonin tyttö?”
  “Minä en ole kenenkään tytär.”
  “Jätä turha ylpeys sikseen, tiedät kyllä, mitä tarkoitan!”
  “Älä puhu hänelle tuohon sävyyn!” Valerio ärjäisi valuen alas maankamaralle.
  “Tämä asia ei kuulu sinulle tippaakaan”, Peter vastasi samaan sävyyn.
  “Siinä tapauksessa voit jättää Gingerin rauhaan!”
Peter pudisti ärtyneenä päätään. Hän oli aina pitänyt Alessandron mistään piittaamatonta luonnetta raivostuttavana, mutta nyt alkoi vaikuttaa siltä, että mies oli sittenkin melkoisen harmiton tapaus. Ainakaan hän ei omistanut samanlaisia dobermannin geenejä kuin poikansa.
  “Sanoin jo, en tullut tänne tappelemaan. Haluan vain vastauksia”, Peter sanoi pinnistellen pitääkseen äänensä tyynenä ja rauhallisena.
  “Vastauksia mihin?”
  “Kysymyksiin. Sinusta. Tahdon tietää kuka sinä oikein olet.”
Ginger näytti punnitsevan vaatimusta vakavasti. Viimein hän nyökkäsi jäykästi ja vajosi läheisen roskapöntön kannelle istumaan. Hetkisen epäröityään Peter seurasi hänen esimerkkiään. Valerio jäi nojailemaan tikapuihin kasvoillaan ilme, joka antoi ymmärtää, ettei poika pitänyt tilanteesta tippaakaan. Mahtoiko Valerio olla rakastunut Gingeriin, Peter mietti. Hän arveli kuitenkin, ettei kysymys olisi ensimmäinen, johon kaksikko suostuisi vastaamaan.
  “Mikä sinun oikea nimesi on?”
  “Ginger Belinda Remia Bellini”, Ginger sanoi vastentahtoisesti.
Peter takertui oitis hänen toiseen nimeensä. “Remia?”
  “Remus Lupinin mukaan, tiedetään.”
  “Luuletko… luuletko sinä, että hän on sinun isäsi?” pelkkä ajatuskin sai oudon palan takertumaan kiinni Peterin kurkkuun.
  “Mistä minä sen voisin tietää? Tuskin minä muuten ihmettelisin asiaa, jos tietäisin!”
  “A-anteeksi. Ajattelin vain kysyä. Se on niin hassu ajatus... että minä tuntisin molemmat sinun vanhemmistasi... nuorina…”
Ginger hymähti. “Kun tietäisitkin, millaista minulla oli. Elää nyt oman äitinsä lähettyvillä ja nähdä, ettei hän ole aina ollut niin säälittävä kuin tätä nykyä. Meillä olisi voinut olla puhuttavaakin... ellen minä olisi päättänyt leikkiä sokerista typerystä.”
  “Miksi?” paukautti Peter.
Tyttö häkeltyi. “Häh?”
  “Miksi sinä teit sen? Pakko sinulla oli olla joko syy.”
Ginger ja Valerio vaihtoivat pikaisia katseita. Ylimielinen halveksunta piirsi jälkensä Gingerin katseeseen ja hän naurahti kuin Peter olisi päästänyt suustaan jotakin ennenkuulumattoman typerää. Tyttö levitti käsiään ikään kuin vangitakseen koko maaliman syleilyynsä.
  “Miltä tämä sinusta näyttää? Äitini on viettänyt nuoruutensa satunnaisten miesten vuoteissa ja nyt hän säälii itseään liikaa ollakseen kunnollinen äiti. Hän inhoaa minua jo katsoessaan minua. Isänkorvikkeeni karkasi takaisin Italiaan pari kuukautta sitten, koska ei kestänyt sitä, että äiti vietti kaiken aikansa sellaisen miehen kanssa, joka aikoinaan oli kaupannut hänet isän vaimoksi humalassa. Koko kaupunki on ollut sairas ja sekaisin jo kuukausia. Tylypahka lakkautettiin, eikä minulla ole enää paikkaa minne mennä. Vetelehdin kadulla ja yritän vältellä ihmisiä, jotka haluavat viiltää kurkkuni auki. Kun minä sanoin, että tämä kaupunki on sairas, minä myös tarkoitin sitä! Kaikki on mennyt pieleen siitä lähtien, kun Harry teloitettiin puolisen vuotta sitten - “
  “Ginger!” Valerio äsähti. “Suu kiinni nyt!”
Oli kuitenkin jo liian myöhäistä; Peter oli ehtinyt kuulemaan nimen ja hänen mielenkiintonsa oli herännyt.
  “Kuka on Harry?”
Ginger hypisteli paitansa helmaa. “Eräs täkäläinen poika. Kaikki pitivät hänestä. Pimeyden lordi teloitti hänet koko kaupungin nähden.”
  “Ei kai hän vain ole se Poika, joka eli?”
  “Mistä arvasit?” Valerio näytti yllättyneeltä.
  “Joku ohikulkija mainitsi siitä. Hänelle kuulemma pystytettiin kahden ämpärin kokoinen suihkulähde, tai jotakin vastaavaa…”
  “Typerysten touhua”, Ginger mutisi puoliääneen. “Mutta ei kai sitä voi välttää. Harry oli käytännöllisesti katsoen meidän ainoa toivomme sodassa, eikä kukaan halua hyväksyä sitä, että hän on kuollut Ihmiset keksivät ääliömäisiä tarinoita siitä, miten hänen kaksoisolentonsa teloitettiin ja hän itse on yhä elossa, mutta piilottelee. Jotkut väittivät, että hän nousee kuolleista. Järjetöntä, sanon minä. Näin itse kun hänet teloitettiin.”
  “Näit? Mutta minä luulin, että olit silloin - “
  “Älä vaivaa päätäsi ajan kulkuun liittyvillä asioilla“, Valerio neuvoi vahingoniloisen näköisenä. “Menet vain sekaisin.”
Peter loi poikaan ärtyneen katseen tietämättä tarkalleen, kumpi raivostutti häntä enemmän - Valerion näsäviisas äänensävy vai se tapa, jolla poika piteli Gingerin kättä.
  “Miten hän kuoli?” Peter palautti heidät takaisin asiaan. “Harry, siis. Jos hän oli kerran sankari - “
  “Hän oli liian inhimillinen“, Ginger sanoi kuivasti. “Hän halusi vierailla vanhempiensa haudalla ensimmäisen kerran elämässään. Hänet löydettiin sieltä.”
  “Kova kohtalo.” Peter värähti.
  “Jos vain tietäisitkin…”
  “Turha meidän on tästä enempää puhua“, töksäytti Valerio. “Harry on kuollut ja meidän täytyy selvitä omillamme. Ginger, minusta me olemme jo vastanneet tarpeeksi tuon muinaismuiston kysymyksiin. Mitä hän muka vastauksilla edes tekee?”
  “Paljonkin!” Peter puolustautui. Hän toivoi, ettei Valerio erehtyisi kysymään, mitä hän tarkkaan ottaen tarkoitti. Totuus oli, ettei hän varsinaisesti tehnyt vastauksilla mitään. Hän vain tarvitsi niitä. Hän janosi niitä kuin nälkäkuoleman partaalla oleva saattoi kaivata oikeaa ruokaa, tai edes puolikasta näkkileipää.
Valerio pihahti paljonpuhuvasti, mutta ei jatkanut aiheesta.
  “Siksikö sinä tulit menneisyyteen, Ginger?” Peter uteli. “Sinä halusit minun muuttavan tämän kaiken?”
  “Ei sillä ole väliä enää“, Ginger mumisi katsellen tiiviisti kynsiään ja pahoinpideltyjä, verestäviä kynsinauhojaan. “Se oli typerä kuvitelma. Tajusin sen jälkeen, että tässä kaikessa on kyse vain kohtalosta. Me vain teemme vääriä ja huonoja valintoja.”
  “Ymmärrät kai, että muuttaisin menneisyyttä, jos voisin. Mutta en minä siihen pysty. Saisin vain rangaistuksen. Ystäväni saisivat rangaistuksen. Minä - “
  “Sinä olet pelkuri”, keskeytti Valerio.
  “Enpäs, minä - “
  “Kuule, minä tiedän paljon sinun historiastasi. Et ole tehnyt ainuttakaan hyvää asiaa elämässäsi. Yhtä hyvin voisit tapattaa itsesi tähän paikkaan.”
  “Valerio!” Ginger huudahti. “Meidän ei kuulu kertoa hänelle tuollaisia asioita!”
(JATKUU SEURAAVASSA)

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #69 : Maaliskuu 03, 2007, 10:51:59 »
“Miksi ei?” italialaispoika vastasi. “Kerroit sinä hänelle Harrystakin!”
  “Se on eri asia. Hän ei tunne Harrya!”
  “Minä tuntisin, jos kertoisitte”, ehdotti Peter. Hän sai vastaansa kahden kylmän silmäparin leppymättömän tuijotuksen. “Mitä? Sillä tavalla minä saattaisin ymmärtää!”
  “Sinun ei tarvitse ymmärtää mitään“, Valerio sanoi tylyyn sävyyn.
Peter odotti Gingerin yhtyvän moitteisiin, mutta hänen yllätyksekseen tyttö vaikenikin mietteliäänä. Katsellessaan kaukaisuuteen etäinen ilme silmissään hän näytti paljon aiempaa enemmän vanhalta Admirelta. Hänen kasvonsa olivat pehmeämmät ja vähemmän katkerat. Peter todella toivoi, että olisi voinut imeä tytöstä koko tämän elämäntarinan, löytää pakkaskuoren alta sen kipukohdan, joka oli saanut Gingerin vihaamaan Cinnamonia ja karkottanut tytön kadulle Visardon pojan seuraan. Visardon poika ja Bellinin tytär… oli siinäkin ironiaa!
  “Valerio, minä näytän Peterille sinun luukkusi”, Ginger sanoi viimein.
  “Mitä?!”
  “Kuulit kyllä. Jää tänne. Peter, seuraa minua. Me kiipeämme nyt tuonne ylös.”
Peter vilkaisi Valerion selän takana olevia tikapuita kulmiaan kohottaen. Nuori Visardo mulkoili Gingeriä vastahakoisena. Gingerin terävä vastaustuijotus sai pojan kuitenkin lopulta väistymään tikkaiden edestä, ja Ginger hypähti alimmille askelmille lähtien kiipeämään ylös tottuneesti kuin olisi tehnyt sen lukemattomia kertoja ennenkin. Peter seurasi hänen liikkeitään huomattavasti kömpelömmin. Kerran pari Kelmin jalat jopa lipsahtivat tavalla, joka olisi saanut hänen ystävänsä häpeämään hänen puolestaan, mikäli he olisivat olleet paikalla; nyt vain Valerio pyrskähteli itsekseen maantasalla. Ginger ei kiinnittänyt kumpaankaan heistä minkäänlaista huomiota kivutessaan ylöspäin.

Tikkaiden yläpäässä heitä odotti jonkinlainen ikkunaluukku. Ginger tönäisi puusuojuksen luukun edestä pois ja pujotti itsensä sisälle jonkinlaiseen hämärään tilaan, joka mitä ilmeisimuin toimi Valerion oleskelutilana. Peter seurasi ähisten entisen tyttöystävänsä esimerkkiä. Hän ei ollut yhtä laiha tai ketterä kuin Ginger ja Valerio, ja se myös kostautui; hän oli jäädä vatsastaan kiinni ikkunaluukkuun, kunnes viimein onnistui kasvot punaisina punnertamaan itsensä sisälle.
  “Se on hyvä luukku”, Ginger sanoi huvittuneena auttaessaan häntä ylös lattialta. “Pitää liian suuret tunkeilijat loitolla.”
  “Huomasin sen. Miksi meidän piti tulla tänne?”
Peter katseli myrtyneenä ympärilleen. He olivat saapuneet jonkinlaiseen kellaritilaan lukuunottamatta sitä, että huone oli liian korkealla ollakseen kellari. Huone ei ollut kovin suuri - ehkä Peterin oman olohuoneen luokkaa - ja sitä ympäröi joka puolelta kylmyyttä tihkuvien harmaiden tiilien muuri. Valoa ei juuri ollut, ellei huomioon otettu olemattoman kokoista sisäänkäyntiä sekä pölyttynyttä öljylamppua pöydän reunalla. Pöydän lisäksi sänky ja kirjahylly olivat paikan ainoat huonekalut. Kirjahyllyssä kuitenkin näytti matkankin päästä katsottuna olevan sitä jotakin; se käsitti suurimman osan seinästä ja oli pullollaan erilaisia repsottavia opuksia.
Ginger seurasi Peterin katsetta ja hymyili. “Valerio ja Alessandro murtautuivat Lontoon suurimpaan kirjastoon. Se tapahtui vähän Harryn teloituksen jälkeen, kun pimeyden lordi nousi valtaan. Tiedät-kai-kenen mielestä nuo kirjat eivät tukeneet hänen asiaansa, joten hän käski polttaa kirjaston. Visardot pelastivat osan kirjoista tänne.”
  “Kuka Valerion äiti on?” Peter kysyi haluamatta kuunnella epäsuoraa Visardon perheen ylistystä.
Ginger nipisti huulensa yhteen. “Se ei kuulu sinulle.”
  “Seurusteletteko te?”
  “Ai tällaisessa yhteiskunnassa? Se olisi henkinen itsemurha!”
  “No, mitä te sitten olette?” Peter painosti edelleen.
  “Hän pitää minusta huolta, kun en halua olla kotona“, Ginger sanoi hiljaa ja lipui pienen luukun luokse. Hän polvistui luukun kohdalle kurkistaen ulos. “Tule katsomaan.”
Peter totteli. Katsoessaan ulos pikkuruisesta ikkunasta hän näki allaan sen kujan, jolla oli vain hetkeä aiemmin seisonut. Ylhäältäpäin katsottuna katu näytti entistäkin lohduttomammalta. Roskapönttöjen ja kuran alta paistoi kadun kivetykseen painettu kuvio - smaragdinvihreä pääkallo, jonka suusta työntyi ulos käärme.
  “Noita on nykyään joka puolella. Kuolonsyöjät katsoivat asiakseen levittää kaikkialle tietoa siitä, kuka nykyään pitää valtaa. Olet onnellinen, kun sinun ajassasi sota on vasta käynnissä.”
  “En käsitä, miten tässä saattoi käydä niin!” Peter sanoi kiihkeästi. “Tai siis, totta kai pimeyden lordi on pelottava ja mahtava, enkä voisi milloinkaan kieltäytyä mistään, mitä hän käskee, koska hänellä on ylivalta kaikkiin, jotka hänen joukkoihinsa kuuluvat... mutta minä kuvittelin aina, että jossakin tosiaan on se sankari, joka kukistaa hänet. Sitten me kaikki olisimme vapaita. Meidän piti olla vapaita.”
  “Te olittekin. Vähän aikaa. Te vain teitte vääriä valintoja.”
  “Me, vai minä? Kerro totuus.”
Ginger ravisti mustaa tukkaansa. “Ei sillä ole väliä.”
  “On sillä, minulle! Luuletko sinä todella, että haluan saada aikaan tällaisen maailman?”
  “Sillä ei ole väliä, haluatko sinä sitä vai et!” huusi Ginger. “Sinä olet ihminen, ja sinä teet virheitä, vaikka sanoisit mitä!”
  “Väitätkö sinä, etten minä muka voi vaikuttaa kohtalooni?”
  “Sinä et voi vaikuttaa luonteeseesi. Olet pelkuri, ja olet aina ollut. Sinuna minä vain luovuttaisin“, Ginger sanoi armottomasti
Peter vetäytyi kauemmas luukun luota. “Miten sinusta tuli noin katkera?”
  “Tämä aika tekee meistä kaikista katkeria, herra Piskuilan.”
  “Sinä vihaat Cinnamonia. Sanot häntä heikoksi ja miestennielijäksi. Mikä sai hänet murtumaan sillä tavalla?”
  “Elämä”, Ginger hymähti. “Hän menetti jonkun jota rakasti. Se teki hänestä tasapainottoman ja sai hänet menettämään entistä enemmän.”
  “En taida nyt ymmärtää.”
  “Ei sinun tarvitsekaan. Sinä tulit tänne saadaksesi tietää kuka minä olen. Nyt sinä sen tiedät. Tässä on kaikki , mitä tulet ikinä tietämään“, Ginger sanoi tiukasti ja kääntyi häneen päin. Tyttö ojensi hänelle kätensä, painoi heidän kämmenensä toisiaan vasten. “Minun nimeni on Ginger Bellini ja sinä tulet tuhoamaan minun elämäni. Siinä se.” 
  “Eikä muuta?” Peter kysyi surullisesti. Hän ei tiennyt, mitä toivoi - ihmettä, jotakuta julistamaan hänelle, että kaikki täällä kerrottu oli pelkkää harhaa.
Ginger sytytti tupakan ja puhalsi savut hänen silmilleen. “Ei muuta. Mene nyt alas ja käske Valerio tänne. Minun tekee mieli olla äitini tytär.”

Puolta tuntia myöhemmin Peter kuljeskeli perin juurin masentuneena ympäri Lontoon katuja. Tapaaminen Gingerin kanssa ei lakannut painamasta hänen mieltään. Hän ei ymmärtänyt, miten Ginger - toisessa maailmassa niin onnellinen, vaaleanpunainen tyttö - saattoi tekoturkkinsa alla olla niin hyinen ja katkeroitunut. Vaikka hän kuinka yritti, ei hän saanut päästään ajatusta, että se kaikki oli jollakin tavalla hänen vikansa. Niinhän Ginger ja Valeriokin olivat antaneet ymmärtäneet... joskaan Peter ei voinut olla täysin varma siitä, oliko se vain kahden ilkeämielisen ihmisen vihjailua.
  “Niin paljon sanahelinää... ja niin vähän todellisia vastauksia“, Peter filosofoi itsekseen haudatessaan isovarvastaan kuraan. Kaikkein eniten häntä kenties kiinnosti Cinnamonin tarina. Gingerin kuvaus äidistään oli kaukaistakin kauempana siitä tytöstä, jonka Peter oli omassa maailmassaan tottunut tuntemaan, ja vaikka hän kuinka yritti, ei hän saanut mielikuvia täsmäämään. Sinä päivänä kun Cinnamon ryhtyisi vieraiden miesten pyöritettäväksi, Peter itse voisi yhtä hyvin julistaa rakkauttaan Severus Kalkarokselle. Hän tunsi olonsa huijatuksi. Tulevaisuudenvierailun oli ollut tarkoitus ratkaista kaikki hänen ongelmansa, mutta sen sijaan hän sai huomata löytäneensä niitä kahmaloittain lisää. Kuka oikein oli Harry, Poika joka eli? Mikä oli hänen tarinansa? Mitä Gingerin ja Valerion välillä oikein oli meneillään? Entä mitä Peter itse oli mennyt tekemään.
  “Hukkareissu, kuten Kuutamo sanoisi täydenkuun aikaan. No, ainakin sain tietää hänen oikean nimensä.”
Ginger Belinda Remia Bellini.  Hän ei saanut karkotettua mielestään ajatusta siitä, että hänen entinen tyttöystävänsä saattaisi olla sukua Remukselle. Erittäin läheistä sukua. Totta kyllä, tyttö ei näyttänyt tippakaan Remukselta - hän oli liiaksi italialaisen näköinen sitä varten - mutta nimi hämäsi. Siitä huolimatta Peter toivoi koko sydämestään, etteivät hänen epäilyksensä osoittautuisi todeksi. Ajatus siitä, että hän oli kukaties nukkunut yötolkulla samassa sängyssä Remuksen tyttären kanssa tuntui vähintäänkin epämiellyttävältä. Yhtä hyvin sitä voisi sekaantua omaan veljentyttäreensä.
Peter potkaisi kiveä ja upotti kätensä taskuunsa. Hänen tehtävänsä tulevaisuudessa oli suoritettu. Hän oli puhunut Gingerille, saanut vastaukset kysymyksiinsä ja jäänyt vaille vastauksia kysymyksiinsä. Oli korkea aika palata kotiin.
Hän vetäytyi varjoihin ryhtyen vääntämään kierroksia ajankääntäjäänsä. Tehtävä vaati hänen keskittymiskykynsä kokonaisuudessaan siinä määrin, ettei hän enää pannut merkille ympärillään olevaa maailmaa, tai lähistöllä liikkuvia ihmisiä. Niinpä hän ei tullut kuulleeksi lähestyviä askeleitakaan, kunnes ne osuivat hänen kohdalleen ja epäuskoinen naisen ääni kuiskasi:
  “Peter? Peter Piskuilan?”
Voi ei, Peter voihkaisi mielessään ja kääntyi ympäri. Hän säpsähti nähdessään vaaleatukkaisen, neljääkymmentä ikävuotta lähentelevän naisen seisovan edessään. Vuodet olivat muuttaneet naisen lähestulkoon tunnistamattomaksi, mutta näin lyhyeltä etäisyydeltä katsottuna Peter saattoi tunnistaa tutun ilmeen hänen katseessaan. Cinnamon Bellini. Gingerin äiti.
  “Tämä ei ole mahdollista. Sinä… sinä olet nuori! Sinun pitäisi olla kuollut!”
Peter käänsi katseensa pois. “En ymmärrä, mistä puhutte, rouva.”
  “Etkö sinä tunne minua?”
Silmänurkastaan Peter näki Cinnamonin silmien kostuvan, kun nainen ojensi kätensä ja siveli hänen poskeaan. Hän vetäytyi kauemmas naisen luota tilanteen järjettömyyttä päivitellen. Tässä hän oli - melkein yhdeksäntoistavuotias nuorukainen, edessään keski-ikäinen paras ystävänsä, joka kuvitteli näkevänsä harhoja. Miten kovasti hän olisikaan halunnut avata suunsa ja kertoa totuuden! Hän olisi halunnut kuulla Cinnamonin tarinan ja kertoa omansa. Tunnustaa kaikki tekonsa, joista ei ollut aiemmin saanut kerrotuksi. Vain katumus ja myötätunto estivät häntä avaamasta suutaan. Hän oli tuhonsa jo tehnyt, eikä totuus voisi millään muotoa auttaa tuota väsähtänyttä naista, jonka sinisistä silmistä paistoi mielettömyys ja pohjaton suru.
  “Olen pahoillani, rouva”, Peter sanoi madaltaen äänensä tunnistamattomaksi. “En tiedä kuka olette. Teidän on täytynyt erehtyä.”
Cinnamonin kämmen valahti hänen poskeltaan ja nainen räpytteli häkeltyneenä silmiään. “Ai… anteeksi. Niin kai sitten. Olin vain aivan varma… näytit joltakulta, jonka tunsin vuosia sitten.”
  “Ei se mitään. Erehdyksiä sattuu.”
  “Niin, niin kai“, huokaisi Cinnamon. “Mutta minä olin niin varma... no, ei voi mitään.”
Nainen hymyili alakuloisesti ja laahusti matkoihinsa. Peter jäi tuijottamaan hänen jälkeensä tuska sydäntä hajalle riipien. Teki kipeää nähdä Cinnamon tuollaisena - noin voimattomana, noin valmiina kuolemaan. Vaan oliko hän itsekään sen parempi?
Syvän huokauksen kera Peter lisäsi viimeiset kierrokset ajankääntäjäänsä ja antautui vuosien vietäväksi huomattavasti vanhempana, vaan ei vähääkään viisaampana tai onnellisempana. Viimeinen asia, jonka hän näki ennen kuin villi tuuli kietoi hänet syleilyynsä oli Cinnamonin silmien ontto katse, kun nainen kadun päässä kääntyi ympäri ja siristi silmiään kuin varmistaakseen, että hänen näkynsä todella oli pelkkää harhaa, kuten kaikki muukin hänen elämässään.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #70 : Maaliskuu 03, 2007, 10:53:29 »
62.osa - Työtön
17.6.1979

Casper Halliwellin maaninen huispauskuulutus kantautui aina katsomon portaikkoon saakka, kun Remus varhain lauantaiaamuna raivasi tietään jalkojaan levittelevien, öykkäröivien katsojien ohitse kohti ystäviään. Aurinko oli vielä matalalla taivaanrannassa, ja kultainen hehku leikitteli huispauskentän yllä maalaten pehmeän tanssivat kuvionsa kentällä kieppuvien pelaajien selkään. Pelaajat näyttivät kammottavan pirteiltä ottaen huomioon sen tosiasian, että kyseinen huispausottelu (Rapakon Palloseura vastaan Kaljualan Kulkurit) oli kestänyt jo lähes vuorokauden.
Remus kompasteli viimeiset askeleet ystäviensä luokse ja heitti vielä lämpöisen sämpyläpussin harmaan hupparinsa kätköissä haukottelevan Siriuksen syliin.
  “Ruokasi tuli. Mikä tilanne?”
  “740-700, aamuyö meni maalien osalta aika hiljaisesti”, Siriuksen toisella puolella istuva Cinnamon tiedotti kääntämättä katsettaan pelistä. “Kulkurien kapteeni Hunchback teki maalin noin tunti sitten. Ja meidän etsijämme hukkasi siepin. En tajua, mitä se Knightsdale oikein ajatteli palkatessaan Catcher Coyn Lawn tilalle. Hänestä ei ole mihinkään!”
  “Yksikään huispaaja ei varsinaisesti synny luudanvarsi suussa, Cin. Tarvitsihan Ariannakin aikaa.”
  “Niin, ja katso, miten hyvä hän on tätä nykyä”, Sirius lisäsi ylpeästi.
Remus heitti takkinsa pitkälle penkille Siriuksen ja Jamesin väliin ja keskitti huomionsa peliin. Hänen ystävänsä oli tapansa mukaan oikeassa - Arianna oli taitava. Vielä vuorokauden valvottuaankin tyttö jaksoi tarkkailla kaatoa haukan lailla, ja kääntää luudanvarttaan mitä ihmeellisimpiin harhautusliikkeisiin. Ainoastaan tytön suupieliä vähän väliä venyttävä haukotus paljasti katsojille, että tyttö oli itse asiassa väsynyt.
  “Eikö hänelle tule nälkä?” Remus kysyi seuraten tiiviisti Ariannaa katseellaan.
Cinnamon kohautti olkapäitään. “Sirius varasi hänelle eväitä mukaan. Hän lentää välillä tätä kautta, hakee ruokansa ja syö sen lennossa.”
  “Viimeksi minä tarjosin hänelle spagettia.”
  “Eikö se ole aika hankalaa syödä kesken pelin?”
  “Ei, jos on oikea taktiikka”, Sirius sanoi paljonpuhuvasti virnistellen. Hälytyskellot ryhtyivät kilkattamaan Remuksen mielessä.
  “Anturajalka, mitä sinä teit?”
  “Letitin sen.”
  “Spagetin?”
  “No… niin. Se oli yksinkertaisinta”, puolusteli Sirius. Poika haroi ärtyneenä otsatukkaa sivuun silmiltään ja kiinnitti huomionsa takaisin peliin kuin keskustelua ei olisi ollutkaan. Remus seurasi esimerkkiä oikaisten itsensä penkille raskaan huokauksen kera. Liian lyhyet yöunet painoivat turvotuksena hänen silmäluomiaan, ja huispaajien vikkelien väistö- ja torjuntaliikkeiden seuraaminen tuntui suoranaiselta mahdottomuudelta. Kalkaroksen kanssa käyty keskustelu teki tätä nykyä nukkumisen vaikeaksi ja valveillaolosta pelkkää hermostunutta kynsienjärsimistä. Nyt hänen kynsistään ei ollut enää jäljellä kuin epämääräisen repaleiset tyngät.
  “En tajua, miten he jaksavat pelata koko yön”, Jamesin ääni hämmästeli hänen viereltään.
Remus nauroi. “Taidat olla tulossa vanhaksi, James.”
  “Miten niin?”
  “Entinen Sarvihaara ei olisi ikinä edes kyseenalaistanut asiaa.”
James virnisti ja pörrötti hiuksiaan pakonomaisesti ruskeat silmät liimautuneina kentällä kaatoa urheilijan elkein pyörittävään Ariannaan. Remus virnisti itsekseen ja nojautui kyynärpäidensä varaan jaksamatta kiinnittää peliin kovin suurta huomiota. Rapakon Palloseura voittaisi jos voittaisi, hänen kannustuksellaan ei ollut siinä mitään merkitystä. Muutenkin yhden pelin seuraaminen alkoi käydä pitkäveteiseksi, kun se kesti kaksikymmentäneljä tuntia yhteen menoon. Kukaan järjellinen ihminen ei jaksanut sellaista, ellei otettu huomioon Siriusta, jolle Ariannan tuijottaminen ei ollut mikään ongelma - hän harjoitteli sitä niin rutkasti muutenkin.
  “Minne jätit tyttösi, Kuutamo?” James uteli.
  “Hän meni vanhempiaan vastaan King’s Crossille. He tulevat junalla Itävallasta tänään”, Remus selitti. Hänen vatsanpohjassaan lepatti. Hän ei ehkä myöntänyt sitä mielellään, mutta Tinkan vanhempien tapaaminen todella hermostutti häntä. Mahtaisivatko he olla yhtä omapäisiä kuin hankala tyttärensä? Siinä tapauksessa Remuksesta tulisi vielä Englannin ensimmäinen ihmissusi, joka sai pelätä tulevansa syödyksi. Poika kurtisti huolestuneesti kulmiaan. Cinnamon pani eleen oitis merkille.
  “Eihän sinun ole pakko tavata Tinkan vanhempia. Voit aina väittää, että olet töissä tai sairaana.”
  “Voi, ei hän voi”, Sirius naurahti etuhampaat sämpylään haudattuina. “Siinä tapauksessa Tinka leikkaisi irti sveitsiläiset taistelulettinsä ja kuristaisi Kuutamon puolessa sekunnissa.”
  “Se maa on Itävalta”, Remus muistutti happamasti.
  “Itävalta… Sveitsi… missä on ero?”
  “Itävaltalaisilla on schäferkakku”, avusti James.
Remus ja Cinnamon vaihtoivat tuskastuneita katseita keskenään. “Kuvitteleeko hän todella, että itävaltalaiset syövät koiria?” Remus kuiskutti vaaleansinistä noidankaapua kantavan tytön korvaan.
Cinnamon kohautti hartioitaan. “Syöväthän kiinalaisetkin.”
  “Niin, mutta Kiina ja Itävalta ovat kaukana toisistaan.”
  “Ai Jamesinkin kirjoissa?”
He purskahtivat nauruun. James kääntyi loukkaantuneena poispäin ja viskasi voileipänsä käärepaperin yleisön joukkoon. Juuri silloin stadion puhkesi jännittyneeseen hurraukseen.
  “Mitä tapahtuu?” Sirius älähti ponnahtaen jaloilleen muiden katsojien mukana. “Tämä ei ole reilua! En tiedä, mitä tapahtuu!”
  “Itsepähän annoit ruoasta puhumisen viedä huomiosi pelistä!” Cinnamon sanoi vahingoniloisesti.
  “JA NYT, HYVÄT KATSOJAT, ELÄMME JÄNNITTÄVIÄ HETKIÄ”, jyrisi selostaja Casper Halliwellin ääni. Remus nosti kädet korvilleen. “RAPAKON PALLOSEURAN JA KALJUALAN KULKUREIDEN ETSIJÄT KURKOTTAVAT KOHTI SIEPPIÄ RINTA RINNAN… KUMMAN KÄSI ONKAAN PIDEMPI… HETKINEN, HE TÖRMÄÄVÄT! HE PUTOAVAT! KAUTTA MERLININ PARRAN, MIKÄ SEKAMELSKA, MIKÄ USKOMATON AVAUS KAUDELLE! Vuorokauden mittaisen pelin jälkeen Coy ja Dehandelsky ajavat kolarin ja putoavat! Näkeekö joku, kummalla on sieppi?”
Toden totta; sekä RaPan että KaKun etsijät tömähtivät ruohokentälle voimalla, joka sai Remuksen ummistamaan silmänsä myötätunnosta. Poika toivoi, että olisi ollut tarpeeksi valpas ehtiäkseen seuraamaan tapahtumien kulkua. Samaa näytti toivovan loputkin stadionin väestä. Katsojat kurottelivat kaulojaan ja nousivat varpailleen saadakseen selville, mitä oikein tapahtui. Dehandelsky ja Coy sätkivät maassa yhtenä kaapujen ja luudanvarsien sekamelskana, kunnes Coy viimein onnistui työntämään päänsä kaapunsa hihansuusta ulos. Hän piteli hampaissaan vimmaisesti rimpuilevaa kultasieppiä.
  “JA RAPAKON PALLOSEURAN COYLLA ON SIEPPI! MIKÄ VOITTO PALLOSEURALLE, MIKÄ RIEMUN PÄIVÄ TÄMÄ ONKAAN! HETKINEN… EI KAI SIEPPIIN TULLUT VAURIOITA? KAI KNIGHTSDALE MUISTI KERTOA UUDELLE ETSIJÄLLEEN, ETTEI PALLON PURESKELU OLE SALLITTUA?”
  “PÄÄ KIINNI, HALLIWELL!” Arianna huusi huispauskentän metelin ylitse. “ME VOITIMME!”
Muut Rapakon Palloseuran pelaajat yhtyivät tuuletukseen. “ME VOITIMME, ME VOITIMME, ME VOITIMME…”
  “Minun korviani alkaa särkeä”, Remus valitti katsellessaan, kuinka pelaajat - niin voittajat kuin häviäjätkin - laskeutuivat alas kentälle pysyen vain vaivoin siistissä muodostelmassa. Arianna käänsi luudanvartensa kärjen ylöspäin ja lensi voimalla suoraan kohti katsomoa; tarkennettuna kohti Siriusta. Hänen laivastonsininen huispauskaapunsa lepatti tuulessa hänen takkutukkansa ohella, kun hän viime hetkellä sai pysäytettyä luutansa ja hypähti sen selästä suoraan Siriuksen käsivarsille. Sirius koppasi hänet syleilyynsä ja vakautti tasapainonsa pyörittäen häntä ilmassa kuin pikkutyttöä. Kumpikin nauroi.
  “Hienoa työtä, Bell”, Sirius kehaisi suudellen Ariannan hiestä märkiä kiharoita.
  “Eikö?” Arianna iski silmää. “Vaikka suurin kunnia kuuluu tietenkin Catcherille. Hän oli se, joka pureskeli sieppiä.”
Sirius kohotti kulmiaan. “Haistanko vaatimattomuutta?”
  “Hikeä se on“, mutisi James.
Arianna irvisti. “Pelaa itse vuorokausi yhteen menoon ja tuoksu sen jälkeen lemmikinraikkaalta.”
  “Voisitteko keskeyttää nälvintänne hetkeksi, kaverit? Minua kiinnostaa tietää, kenen kanssa Rian kapteeni oikein kaulailee.”
He kiinnittivät huomionsa Cinnamonin toivomaan suuntaan. Ei kestänyt kauan, ennen kuin Remus jo paikansi väkijoukosta miehen, jonka seuraelämää hänen entinen tyttöystävänsä pohti - Knightsdalen punainen tukka ja tummansininen kaapu pistivät silmään pidemmänkin matkan päästä. Nuori huispauskapteeni halaili keskittyneesti itseään lyhyempää, rehellisesti tunnustettuna mitäänsanomattoman näköistä tyttöä.
  “Ai, sinä tarkoitat häntä“, sanoi Arianna. “Hän on Tomin tyttöystävä. Selena Redgrave. Hänellä on syöpä.”
Remuksen uteliaisuus vaihtui oitis sääliin. Täytyi olla kovaa olla jästi ja kaikkien kunnollisten parannuskeinojen ulkopuolella. Curetumin työharjoittelijana hän kuitenkin tiesi velhosairaaloiden politiikan: ei hoitoa jästeille.
  “Kuinka paha syöpä?”
Arianna hymähti. “Ei hän kuollut varsinaisesti ole. Vielä.”
Vaivaantunut hiljaisuus laskeutui katsomoon. Remus tiesi sen olevan omalla tavallaan täysin turhaa; kukaan heistä Ariannaa lukuunottamatta ei tuntunut Knightsdalea, saati sitten tämän tyttöystävää. Silti, tai ehkä juuri sen vuoksi Remuksen oli vaikeaa suhtautua tilanteeseen.
  “Eikö sinun pitäisi olla jossain lehdistötilaisuudessa, Ria?” hän tiedusteli lopulta vaikeasti.
  “Pitäisi, mutta kuka vakavissaan jaksaa kuunnella kysymyksiä siitä, mitä lenkkikenkämerkkiä me suosimme? Lähdetään mieluummin suoraan kotiin.”
Cinnamon nyökkäsi myöntymisen merkiksi, pujotti kätensä Remuksen käsikoukkuun  ja lähti taluttamaan häntä omistajan elkein kohti katsomon ulospääsytietä. Remus seurasi perässä lievästi ärtyneenä. Hän tiesi olevansa naurettava, mutta toisinaan - pääasiassa tällaisina hetkinä - hän ei voinut olla ajattelematta, että Cinnamon kohteli häntä edelleen jonkinlaisena varapoikaystävänä, huonojen päivien itsetunnonkohottajana. Hienotunteisena ihmisenä hän kuitenkin piti sellaiset ajatukset sisällään ja laskeutui portaat alas vaalean tytön kannoilla tottelevaisesti kuin teurastettavaksi vietävä lammas ainakin. Toiset tulivat hitaammin perässä.

Stadionin ulkopuolella olevaan luudanvarsiparkkiin ehdittyään Remus huomasi Lilyn ilmestyneen paikalle, joskin hieman jälkijunassa. Punatukkainen tyttö seisoi vuokrattavien luudanvarsien rivistön luona kannatellen smaragdinvihreää viittaansa käsivarrellaan. Hän näytti uppoutuneen syvälliseen keskusteluun Alessandron kanssa.
  “Voi ei.” Cinnamon nyrpisti nenäänsä. “Mitä Lily oikein ajattelee? Eikö hän voinut pitää tuota nilkkiä poissa?”
  “Tuo taitaa nyt olla vähän lapsellista. Ei sinun tarvitse puhua hänelle, jos et halua.”
Cinnamon nakkeli niskojaan. “Joskus sinä käyttäydyt turhankin miehekkäästi.”
  “No, en minä mikään sinun tyttöystäväsi olekaan“, Remus huomautti ärsyyntyneenä. “LILY! LILY, TULE TÄNNE!”
  “Mitä sinä nyt?” Cinnamon vinkaisi nähdessään ystävänsä ja tämän poninhäntäpäisen aisaparin lähtevän suunnistamaan heitä kohti. Remus ei vastannut, vaan heilautti tyynesti kättään. Hän tunsi itsensä kammottavaksi ihmiseksi saadessaan tyydytystä siitä, että näki Cinnamonin ilmeen venähtävän.
Lily harppoi heidän luokseen säteilevä hymy huulillaan Alessandron seuratessa verkkaisemmin ja vähemmän iloisesti perässä.
  “Te myöhästyitte”, Remus syytti. “Ottelu loppui jo.”
  “Tiedetään”, Lily sanoi hengästyneesti. “Sen kuuli kilometrien päähän. Mikä tulos?”
Remus selitti lopputuloksen saaden aikaan pakollisten onnittelujen ja halausten tulvan. Jopa Alessandro mutisi jähmeät, melkein vilpittömät onnentoivotuksensa säteilevälle Ariannalle, ennen kuin käänsi katseensa murjottavaan Cinnamoniin. Vaalea parantajatyttö teeskenteli, ettei mitään huomannutkaan, ja kun Alessandro tavoitteli hänen katsettaan, hän käänsi mielenosoituksellisesti katseensa toiseen suuntaan.
   “Kuule, Cin - “ Alessandro aloitti pyörittäen epätietoisena poninhäntäänsä sormissaan.
  “Mitä?!”
Alessandro puristi huulensa tiukaksi viivaksi. “Ei mitään.”
  “Hyvä!”
  “Kuvittelenko minä vain, vai tuleeko heistä ajan myötä entistäkin pahempia?” James tiedusteli vetäessään Lilyn kainaloonsa.
Lily hymyili sanattomana. Remus kiinnitti huomionsa takaisin Cinnamoniin ja Alessandroon, jotka kyräilivät toisiaan vihaisesti. Jälleen kerran nuori Kelmi huomasi toivovansa, että olisi voinut nähdä Alessandro Visardon pään sisälle - yksinkertaisesti ja helposti - ja käsittää, mitä tuo synkeä Välimeren asukki oikein kuvitteli tekevänsä. Aikoinaan hän oli kuvitellut Alessandron omistavan jonkin selkeän suunnitelman Cinnamonin suhteen, mutta nyttemmin, seurattuaan pidempään miehen haparoivia yrityksiä suuntaan ja toiseen Remus oli tullut siihen tulokseen, että oli ollut pahemman kerran väärässä. Alessandrolla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä hän oikein oli tekemässä.
Viimein Alessandro repi pakkasmaisen katseensa irti Cinnamonin kasvoista, pyhähti halveksuvasti ja kääntyi poispäin.
  “Lily, minä palaan takaisin VVV:hen inhoamaan Mikajaa - “
  “Nyt jo?” Lily ja James kysyivät yhteen ääneen - sillä erotuksella, että Lily kuulosti puhtaasti pettyneeltä, kun taas Jamesin sanoista kalskahti voitonriemu ja helpottuneisuus.
Alessandro nyökkäsi luoden vinon katseen Cinnamoniin. “Ei tuon tytön kanssa voi keskustella. Hän on aivan mahdoton.”
  “Itsepähän olet minut pilannut”, sähisi Cinnamon.
Vakooja ei vastannut, veti vain hupun päänsä ylitse ja saapasteli tiehensä. Ellei Remus olisi tiennyt paremmin, hän olisi saattanut kuvitella Alessandron pahoittaneen mielensä; miehen kävelytyylissä oli jotakin tavallista lannistuneempaa, vähemmän ylimielistä. Hän kuristi kulmiaan ihmetellen, miksi ylipäätänsä välitti. Juuri Alessandro oli aikoinaan vienyt häneltä tyttöystävän - ei kai hän vain erehtyisi säälimään miestä? Vaikka, pohti Remus, sellaisilla asioilla ei ollut enää juuri merkitystä. Alessandrolla tai ilman, hänen ja Cinnamonin suhteella olisi tuskin ollut kovin vaikuttavaa tulevaisuutta. Ja hänellähän oli Tinka nyt.
Tinkasta Remus muisti ajan kulun ja sen, että hänen oli tarkoitus aloittaa työvuoro Pyhässä Curetumissa puolen tunnin kuluttua. Hän esitti nopeat pahoittelunsa ja ryhtyi tekemään lähtöä.
  “Olen oikeasti pahoillani, kun katkaisen teidän juhlanne näin lyhyeen - “
  “Ei tässä mitään juhlimista kaivata”, Arianna keskeytti ja haukotteli näkyvästi. Hän otti kasvoilleen surkean pikkutytön ilmeen kääntäessään katseensa poikaystäväänsä. “Sirius, minä haluan sänkyyn!”
Siriuksen kulmat kohosivat niin ylös, että oli ihme, että ne eivät saman tien irronneet hänen kasvoistaan ja leijailleet taivaaseen saakka. “Ihanko totta?”
  “Nukkumaan”, Arianna tarkensi. “Sinä saat olla hyvä poika ja kantaa minut.”
  “Kun kuningatar käskee…”
Alistuneesti huokaisten Sirius keikautti tyttöystävänsä käsivarsilleen ja lähti tarpomaan kohti luudanvarsirivistöjen välissä olevaa Virallista Ilmiintymispistettä.
  “Pitäisikö meidänkin lähteä?” James ehdotti Lilylle. “Voisin tarjota sinulle romanttisen aterian Kolmessa Luudanvarressa.”
Lily nauroi. “Vain jos suostut sisällyttämään romanttisiin suunnitelmiisi Dumbledoren. Lupasin tavata hänet tänään puolenpäivän aikaan Kolmessa Luudanvarressa. Haluaa kuulemma tietää meidän kuulumisemme…”
  “Ihan kuin hän ei tietäisi niitä muutenkin…” James virnisti leveästi ja kietaisi toisen käsivartensa Lilyn ympärille taluttaen elämänsä rakkautensa pois luudanvarsiparkista. Remus katseli heidän kulkuaan lievästi kateellisena. Totta kyllä, hän rakasti Tinkaa, mutta toisinaan oli vaikeaa olla miettimättä, tulisiko heistä milloinkaan samanlaisia kuin James ja Lily. Hänen ystävänsä olivat olleet naimisissa pian vuoden ja silti he jaksoivat käyttäytyä kuin vastarakastuneet - kuin ollakseen yhdessä ikuisesti. Miten tahansa Remus asiaa kääntelikin, hän ei pystynyt kuvittelemaan toista samanlaista paria.

***

Puolta tuntia myöhemmin Remus läimäytti lokeronsa oven kiinni, lumosi lukon huolellisesti ja kääntyi ympäri mitellen kuvajaistaan peilistä. Parantajankaapu hänen yllään näytti samalta kuin aiemminkin, mutta tuntui eittämättä erilaiselta. Tätä nykyä - Kalkaroksen uhkauksen jälkeen - se ei ollut enää mikään itsestäänselvyys, vaan etu, ja kaiken lisäksi vieläpä sellainen, joka otettaisiin häneltä helppoakin helpommin pois. Hän silotteli kurittomat, vaaleanruskeat hiuksensa vastuuntuntoisesti otsalle, suoristi nimikylttinsä (“Remus Lupin, parantajaharjoittelija”) ja lähti pukuhuoneesta valmistautuen kohtaamaan päivän tehtävät.
Pyhän Curetumin käytävässä oli sinä päivänä tavallistakin pahempi kaaos. Parantajat kärräsivät sisälle massaluutakolariin joutuneita alaikäisiä, jotka olivat päättäneet juhlia kesälomaa lentämällä omin avuin kanaalin yli Ranskaan. Remus hymyili tunnistaessaan kaksi pojista kolme vuotta nuoremmiksi rohkelikoiksi, jotka olivat pitäneet tapanaan seurata hullun lailla Kelmien askeleita edellisvuonna Tylypahkassa. Nytkin he tarkkailivat hänen liikkeitään kuin haukka, mutta ihailu heidän silmistään oli poissa. Ei se mikään ihme ollut, Remus ajatteli huvittuneena. Hänen laskujensa mukaan pojat olivat nyt viidentoista ja pahimmassa näyttämisiässä. Kun hän vain muistelikin, millaisia James ja Sirius olivat siinä iässä olleet...
Remus pudisteli päätään. Siitä oli totisesti kauan - neljä vuotta. Miten se sitten tuntuikin ikuisuudelta, oikealta kuilulta maailmojen välillä? Kun hän nyt muisteli silloisia tekojaan, tai ystäviensä tekoja, ei hän enää löytänyt niiden keskeltä heitä.
  “Lupin!”
Yliparantajan terävä huuto sai Remuksen rysähtämään voimalla takaisin valvetodellisuuteen. Hän kiristeli jännittyneenä hampaitaan kääntyessään ympäri. Muutaman asteen verran liian pullea, hörökorvainen, punoittavaposkinen yliparantaja Korjaansinut seisoi käytävän päässä kädet rinnalle ristittynä. Hänen ilmeensä oli niin totinen, että Remuksen sydän rakensi oitis suojamuurit itsensä ympärille. Sanaakaan sanomatta Remus tiesi hetkensä koittaneen. Hänen uransa Pyhässä Curetumissa päättyisi tänään.
Lohduttomana nuorukainen laahusti pomonsa luokse ja seurasi tätä neuvotteluhuoneeseen. Pieni keskustelutila oli maalattu kauttaaltaan vaaleanvihreällä aina lattiaa ja kattoa myöten. Myös kalusteet olivat samaa sarjaa. Mielenterveysvelhojen mukaan värin oli tarkoitus olla rauhoittava; Remus ei vain pystynyt huomaamaan asiaa.
  “Istu”, Korjaansinut komensi lyhyesti lyllertäen itse työpöydän takana odottavalle penkille.
Remus totteli käskyä vaitonaisena.
  “Korviini on kantautunut huolestuttavaa tietoa sinusta, Lupin.”
  “Vai niin.” Hän piti katseensa tiiviisti pöydällä kukkamaljakossa seisovissa ruusuissa. Ne olivat nuupallaan, puolikuolleita janosta.
  “Osaatko lainkaan arvata, mistä voisi olla kyse?”
Remus ravisti päätään. Hän tiesi, ettei hänen puheillaan ollut mitään merkitystä. Parantaja Korjaansinulla oli ystävällisen, mutta samalla tiukan ihmisen maine: hän suosi lellikkejään kuin itse taikaministeri, mutta kohteli vihollisiaan mantikorin lailla. Kertomattakin Remus arvasi päätyneensä jälkimmäiselle listalle.
Parantaja Korjaansinut tuhahti pettyneenä kuin olisi toivonut hänen puhkeavan epätoivoisiin selityksiin. Siinäpähän toivoi. Kaikesta huolimatta Remuksella oli yhä ylpeytensä; hän tiesi, ettei ollut tehnyt mitään väärää. Hän oli ehkä valehdellut, mutta valheet eivät tunnetusti satuttaneet ketään.
  “Eräs komea herrasmies vieraili täällä eilen ja väitti sinun olevan ihmissusi”; sanoi yliparantaja.
Remuksen teki mieli oksentaa; ei paljastuksen vuoksi vaan siksi, että joku saattoi kutsua Kalkarosta komeaksi. Vaikka samalla tavalla kai eläinrasvaakin saattoi kutsua terveysvaikutteiseksi.
  “Onko se totta?”
  “Minä…” hän ei tiennyt, mitä sanoa. Hän voisi aina valehdella ja väittää Kalkaroksen panettelevan itseään kuten luihuiset aina tekivät. Sillä hetkellä kaikki sellainen vaikutti kuitenkin turhalta. Hän oli hävinnyt pelin.
  “Noh, Lupin? Kerro vain totuus. En minä pure. En halua karvoja hampaisiini, heh heh…”
Remus ei vaivautunut hymyilemään laimealle vitsille. Sen sijaan hän veti syvään henkeä ja paukautti ilmoille kipeän totuuden. “Se limainen herrasmies oli oikeassa.”
Hänen pettymyksekseen parantaja Korjaansinut ei näyttänyt tippaakaan yllättyneeltä - raivostuneelta vain. Naisen turpeat kasvot punehtuivat vähä vähältä, kunnes Remus alkoi epäillä naisen kärsivän hapensaantiin liittyvistä vaikeuksista. Hän oli aikeissa kysyä, tarvitsisiko yliparantaja kenties apua, mutta juuri silloin nainen räjähti kuin Vesuvius. Se oli hirvittävää katsottavaa: Korjaansinun posket tytisivät kuin kaksi tomaattimehulla värjättyä hyytelökekoa, ja hänen silmänsä pullistuivat kuin ainakin järkyttyneellä englanninopettajalla.
  “Entä mitä - “ hän pihisi. “ - sinulla on sanottavana puolustukseksesi?”
  “Tuota… minä halusin töitä“, Remus sanoi suoraan. “Halusin töitä, eikä kukaan suostunut antamaan minulle niitä.”
  “Oletko kuullut laeista koskien ihmissusien palkkaamista julkisiin työtehtäviin?”
  “Minun tietääkseni kyse on velhojen kehittämistä ennakkoluuloista, ei varsinaisesta laista”, Remus tokaisi. Hän tiesi olevansa tarpeettoman töykeä, mutta sillä hetkellä oli vaikeaa kuvitella muunkaanlaista toimintatapaa. Häntä kohdeltiin aiheettoman huonosti. Ei se tietenkään ollut ensimmäinen kerta, mutta siitä huolimatta Remus tunsi itsensä pettyneeksi. Jossakin syvällä sisimmässään hän oli aina toivonut saavansa yliparantajan ymmärtämään.
  “Älä viisastele minulle, Lupin! Olet rikkonut lakia ja vaarantanut potilaideni terveyden.”
  “Tuo on aiheetonta”, kivahti Remus. “En koskaan tulisi töihin täydenkuun aikaan!”
  “Tässä ei ole kyse siitä“, yliparantaja Korjaansinut sähähti ja kumartui pöydän yli kuin olisi halunnut syödä oppilaansa suihinsa. “Rikoit lakia! Sano yksikin hyvä syy, miksi en ilmiantaisi sinua ministeriöön!”
  “Minä en loukannut ketään.”
  “Sinä loukkasit meidän kunniaamme!”
Remus risti käsivartensa puuskaan. “Nostakaa siis kunnianloukkaussyyte. Voitte olla varma siitä, että minä seuraan esimerkkiä.”
Hän otti kasvoilleen niin itsepäisen ilmeen kuin suinkin osasi. Hänen suonissaan sykki kiihtymyksestä. Eikö muka riittänyt, että hänen tulevaisuudeltaan pudotettiin tällä tavoin pohja pois? Pitikö hän vielä loukatakin siitä hyvästä?
Yliparantaja ärisi ja sylki itsekseen. Remus saattoi melkein seurata katseellaan aivoratoja pomonsa pään sisässä, niin helppoa oli ajatella, mitä tämä ajatteli. Vetäessään hänet oikeuteen yliparantaja saattaisi ansaita itselleen helpon voiton, mutta myös paljon kyseenalaista julkisuutta niiltä harvoilta, jotka olivat ihmissusien puolella. Siihen muutenkin Mungon varjoon jääneellä Curetumilla ei ollut varaa.
  “Olet erotettu”, Korjaansinut tiuskaisi lopulta. “Olet erotettu, ja pidän huolen siitä, ettei kukaan erehdy palkkaamaan sinua vaarantamaan turvallisuuttaan! Sinulla on viisi minuuttia aikaa kerätä tavarasi ja kadota tästä sairaalasta.”
Remus naurahti kitkerästi. “Usko pois, en halua mitään muuta enempää kuin sitä.”
Tuolinjalat riipivät vasten lattiaa, kun hän työnsi istuimensa taaksepäin ja nousi ylös. Kävellessään kokoushuoneen ovelle hän tunsi kylmän kouran puristuvan sydämensä ympärille. Tässä oli loppu kaikille hänen haaveilleen kunnollisesti tulevaisuudesta. Kertakaikkinen loppu. Mitä hänestä tämän jälkeen tulisi? Tyhjäntoimittaja? Ei mitään?
Hän sulki kokoushuoneen oven takanaan ja jäi nojaamaan oven lasiin välittämättä siitä, katseliko yliparantaja vai ei. Häntä väsytti. Kautta Merlinin parran, että häntä väsyttikin! Hän oli pitänyt puolensa, kyllä - niin Kalkarosta kuin parantajiakin vastaan - mutta millaisen hinnan hän olikaan samalla joutunut maksamaan?

***

Synkät ajatukset taivalsivat edelleen pilvenä Remuksen yllä, kun hän myöhemmin samana iltana - nyt toimettomana ja turhana - oikoi solmiotaan matkallaan ravintola Valkoiseen Magiaan. Ravintola oli upouusi ja varmasti typerin teko, jonka kukaan liikemies saattoi päähänsä saada; puolet sellaisista paikoista oli tuomittu ajautumaan konkurssiin nyt, kun ihmiset olivat liian peloissaan ruokaillakseen ulkona. Tinka vanhempineen teki luonnollisesti poikkeuksen tässäkin; itävaltalaisina he eivät ymmärtäneet kovinkaan paljon Voldemortista tai sota-ajan ongelmista.
Remus talsi kantapäitään kopautellen kadunkulmaan ja jäi odottelemaan punaista valoa hehkuvan lyhdyn alle. Hän tunsi itsensä paitsi typeräksi, myös maksulliseksi. Siksi ei ollutkaan mikään ihme, että kun Tinka ja tämän vanhemmat saapuivat Poimittaislinjan mukana pahoinvoinnista vihertävinä, ei Remus jaksanut varsinaisesti loikkia riemusta. Hän hädin tuskin nyökkäsi kolmikolle tervehdykseksi.
  “Remus, tapaa vanhempani”, Tinka esitteli kasvot ylpeydestä loistaen. “Vater, Mutter, hier ist Remus Lupin.”
Entinen parantajaharjoittelija kätteli tottelevaisesti tyttöystävänsä vanhempia. Herra ja rouva Schmitt olivat melko lailla sellaisia kuin hän oli odottanutkin. He molemmat olivat huomattavan pitkiä ja ylpeitä, ja heillä oli keskieurooppalaiset kasvonpiirteet, tummat kulmat ja rosoiset poskipäät. Rouva Schmittilla oli samanlaiset palmikot kuin tyttärelläänkin, joskin astetta vaaleampina.
  “Hauska tavata”, herra Schmitt sanoi vahvalla saksalaisella korostuksella. “Toivoakseni voit hyvin?”
  “Erinomaisesti”, Remus valehteli hymyillen. “Entä te?”
  “Kerrassaan säteilevästi.”
Keskustelu taukosi. Tinka seisoi säteilevänä äitinsä käsipuolessa ja katseli Remusta kuin palkintosikaa - tai vuohta, tässä tapauksessa. Tytön äidin ilme oli huomattavasti epäilevämpi, ikään kuin hän olisi miettinyt, mitä vikaa Remuksessa oli, kun poika suostui seurustelemaan hänen omapäisen tyttärensä kanssa.
  “Minä näin Cinnamonin”, Tinka sanoi, kun hiljaisuus alkoi käydä vaivaannuttavaksi. “Hän etsi sinua. Hän oli lähdössä Italiaan.”
  “Mitä?”
  “Kuulit kyllä! Älä kysy enempää, en minä sitä tyttöä ymmärrä. Hän vain ilmestyi paikalle matkalaukun kanssa ja kirosi sitä italialaista hujoppia, jonka kanssa Lily pyörii. Mutisi jotakin pahimmanlaatuisesta kiristyksestä. Suoraan sanottuna minä säälin hänen sanavarastonsa puutteellisuutta”, arvosteli Tinka. “Joka toinen sana alkoi h:lla ja päättyi o:hon.”
  “Miksi ihmeessä hän Italiaan lähtee?” pähkäili Remus. “Hän inhoaa Alessandroa. Tai ainakin inhosi vielä muutama tunti sitten.”
Tinka kohautti välinpitämättömästi olkapäitään. “Sinun ystäväsihän hän on. Mennäänkö sisälle?”
Vasta silloin Remus muisti tyttöystävänsä vanhemmat, jotka seisoivat syrjemmällä tarkkaillen tilannetta. Hän nyökkäsi nopeasti johdattaen toiset sisälle ravintolaan.

Valkoinen Magia oli pienempi kuin ulospäin näytti - ehkä yhden Tylypahkan luokkahuoneen kokoinen, joskin paljon tunnelmallisempi. Kaikkialla oli kynttilöitä, valkoisia liinoja ja pieniä tuikkuja, jotka tanssivat ilmassa värillisten virvatulien lailla kieppuen asiakkaiden päiden yläpuolella. Asiakkaita ei ollut paljon; vain kaksi pöytää oli katettu erilaisin ruokalajein. Remus ilmoitti nopeasti nimensä viiksekkäälle, rikostilanteessa päivänselvästi syylliseksi osoittautuvalle hovimestarille, ja tuli ohjatuksi pieneen pöytään lähellä ovensuuta. Pöytä oli koristettu hopealusikoin ja kullankeltaisin pionein. Remus istui mahdollisimman kauas kukkamaljakosta haluamatta tukehtua kesken illallisen.
He tilasivat ateriaksi höyrytettyä kukkoliskon häntää vuohenjuustokastikkeella. Remus rukoili selviävänsä ruokailusta hengissä. Hän ei ollut koskaan sietänyt vuohenjuustoa, ja kukkolisko puolestaan oli hänen tietojensa mukaan syötäväksi kelpaamatonta. James oli kuitenkin ohjeistanut häntä, ettei tyttöystävän vanhemmille saanut koskaan väittää vastaan, vaikka kyseessä olisi elämästä ja kuolemasta. Miten James itse oli ohjeitaan noudattanut, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan.
  “No niin, Remus. Kuinka paljon sinä tiedät vuohista?”
Avausrepliikki oli enemmän kuin tavallista poikkeava ja pitkälti siksi Remus joutuikin hämilleen. Herra Schmitt näytti kuitenkin olevan kysymyksensä kanssa täysin vakavissaan.
  “En kovinkaan paljon“, Remus sanoi rehellisesti. “En tiedä oletteko kuulleet, mutta vuohienkasvatus ei ole yleinen oppiaine Tylypahkassa.”
 “Mihin alaan sinä sitten olet erikoistunut?”
Tällaisiin kysymyksiin hän osasi vastata paremmin - ne olivat kuin suoraan Vastuuntuntoisen Isän oppikirjasta. Silti kysymys ei ollut Remukselle mitenkään mieluinen, ei läheskään siinä määrin kuin se olisi ollut aiemmin aamulla. Hän nielaisi.
  “Opiskelen Pyhässä Curetumissa parantajaksi.” Korjaus: opiskelin.
  “Sepä mielenkiintoista. Oletko pitänyt siitä?”
Remus tunsi suupieliensä kääntyvän ilottomaan hymyyn. “Alalla on hyvät ja huonot puolensa.”
  “Oletko tutustunut Tinkan työhön? Lääkkeidenkehittelyn voisi luulla olevan lähellä sinun alaasi.”
  “Minä ja Tinka olemme tehneet paljon yhteistyötä“, Remus vakuutti hilpeä hymy huulillaan. Korjaus: turhaa yhteistyötä, hän täydensi mielessään, ja tyhjensi viinilasin yhdellä kulauksella. Tinkan vanhemmat seurasivat hänen toimiaan suurin silmin. Vasta silloin hän muisti Tinkan maininneen, että herra ja rouva Schmitt olivat absolutisteja. Hän kolautti lasin vasten pöytään ja mutisi hätäisen anteeksipyynnön.
  “On kehno päivä.”
  “Siltä vaikuttaa. Ongelmia töissä?”
  “En halua puhua siitä!”
Herra Schmitt nykäisi päänsä taaksepäin. “Entschuldigen Sie, nuori mies. Kuvittelin vain, että tulevan vävynsä kanssa voisi puhua luottamuksellisesti.”
  “No, sinuna en suunnittelisi niin pitkälle“, Remus sanoi happamasti. Tinka kyräili häntä verenhimoisesti pöydän toiselta puolelta, mutta hän teeskenteli, ettei huomannut mitään. Hän oli huonolla tuulella ja halusi myös tilaisuuden antaa sen näkyä.
Hän otti ruokansa vastaan tarjoilijalta ja hautasi haarukkansa vuohenjuustoon sotkettuun tagliatelleen; kukkoliskoon hän ei aikonut edes koskea. Hän irvisti tuntiessaan vuohenjuuston hikisukkamaisen maun täyttävän purukalustonsa.
  “Aah, tämä on sitten hienoa juustoa”, rouva Schmitt kehaisi silmät kyseenalaisen makunautinnon ummistamina. “Taitaa olla meidän meijeristämme, vai mitä luulet, Harald?”
Harald. Tinkan isän nimi oli siis Harald. Remus nieleskeli tietoa yhtä kitkeränä kuin ruokaansakin.
  “Mitä meijeriin kuuluu, isä?” Tinka vaihtoi puheenaihetta. Selvästikin tyttö halusi välttää turhat vaaratilanteet poikaystäväänsä liittyen, Remus tuumi ärtyneenä.
Herra Schmitt mulkaisi huolellisesti vähemmän toivottua vielä vähemmän tulevaa vävyään, ennen kuin ryhtyi kertomaan pitkään ja hartaasti Schmittien Vuohenjuustomeijerin kuulumisia. Toisenlaisissa olosuhteissa tarinat olisivat varmasti aiheuttaneet Remukselle hammassärkyä; häntä ei kiinnostanut tippaakaan tietää, että Schmittien nuorin palkollinen oli saanut aviottoman lapsen posteljoonin pojan kanssa, tai että Tinkan nimikkovuohi (Lunch) kärsi sisäsynnytyselimien tulehduksesta. Hän tuijotti surkeana ulos ikkunasta oman elämänsä kehnoutta hautoen.
  “Ehkä nuoriherra Lupinkin haluaisi kukaties jonakin päivänä vierailla meijerissämme?” herra Schmitt lopetti puuduttavan puheenvuoronsa vilkaisten Remusta ilmeellä, joka kieli, että mies antoi hänelle nyt viimeinen mahdollisuutensa. Kuin armopalan, Remus tuhahti mielessään. “Olen varma, että sinulle järjestyisi töitä meiltä.”
  “Sepä mukavaa“, Remus murahti. “Saatan olla työtön, mutta en halua kenenkään armopaloja. Enkä halua, että posteljoonin poika pamauttaa minua paksuksi, kiitos vain.”
  “Remus!” Tinka haukkoi henkeään.
  “Anna olla, Tinka”, rouva Schmitt neuvoi perin juurin järkyttyneenä. “Poikaystäväsi tässä ei vain selvästikään ymmärrä ihmisiä, jotka tekevät ahkerasti töitä.”
Remus viskasi lautasliinansa pöydälle ja nousi ylös. “Ei tässä siitä ole kyse, herra ja rouva Schmitt. Minä vain en ymmärrä ihmisiä, jotka vääntävät veistä työttömien haavassa omalla menestyksellään. Tavataan joskus.”
Tinka huusi vihaisena hänen jälkeensä, kun hän kääntyi ympäri ja harppoi ravintolan ovelle nykien viittaa ylleen. Hän tiesi käyttäytyneensä typerästi niin tyttöystäväänsä kuin tämän vanhempia kohtaan, mutta ei silti välittänyt katsoa taakseen. Valkoisen Magian ovi kalskahti kohtalokkaan kuuloisesti kiinni hänen jäljessään.

***

Remus ehti keittää kolme kupillista kahvia, harjata hiuksensa ja hampaansa ja hajottaa suutuksissaan kaksipäistä yksisarvista esittävän patsaan, ennen kuin Tinka viimein puoli kymmenen jälkeen illalla pyyhälsi hänen asunnolleen suutuksissa kuin raivohullu pantteri. Tyttö ei antanut hänelle mahdollisuutta lausua edes tervehdystä, vaan tönäisi hänet tylysti sängylle istumaan jääden itse häälymään saalistaan vaanivana haukkana hänen yläpuolelleen.
  “Sinulla on parasta olla kiinalaisen hyvä tekosyy sille, mitä teit juuri äsken, Remus Lupin!” tyttö kirkui voimakkuudella, joka Remuksen arvelujen mukaan särki ikkunat lähimpien viiden kilometrin säteellä. “Oliko vanhemmilleni ilkeileminen sinusta jokin hyvä vitsi?”
  “Totta kai. Suorastaan kuolin nauruun, ellet ole vielä huomannut. Nyt olen ruumis, ja menisin taivaaseen, ellet sinä olisi tiellä.”
  “Et sinä minnekään taivaaseen päädy“, Tinka sihahti tökkien häntä rintaan terävällä kynnellään. “Sinä päädyt appivanhemmille ilkeilevien pikkupoikien helvettiin!”
  “Minun tietääkseni me emme ole naimisissa.”
  “Emmekä mene tämän jälkeen. Emme ikinä! Sinä nöyryytit minua! Tiedätkö, mitä vanhempani sanoivat?”
  “Että olen töykeä, hyödytön sosiaalipummi, joka aikoo varastaa heidän tyttärensä vuohen?” Remus arvasi kyllästyneenä kiepsahtaessaan vatsalleen sängyllä.
Tinkan palmikoista karkasi piiskansivallusta muistuttava ääni, kun hän heilautti päätään. “Että olet huono poikaystävä! Tajuatko, mitä se merkitsee minulle?”
  “Kuule, minulla ei ole aikaa olla sinun vuohenjuustoa ahmiva malliesimerkkisi! Minulla on omat ongelmani ja silloin minulla on oikeus olla huonolla tuulella”, Remus sanoi kylmästi. Hän sai vastauksekseen epäuskoisena kajahtavan, erittäin epänaisellisen naurunremakan.
  “Sinulla ongelmia? Ainoa sinun ongelmistasi liittyy asenteeseen, ettäs - “
  “MINÄ MENETIN TYÖNI! MENETIN TYÖNI JA ENKÄ SAA ENÄÄ KOSKAAN UUTTA, KOSKA KUKAAN EI HALUA PALKATA IHMISSUTTA! ONKO SE ASENNEVAMMA?”
Sanat jäivät kantautumaan huoneen äkillisessä äänettömyydessä kuolinkellojen lailla. Tinka liikahti kauemmas perinpohjaisesti yllättyneenä, suu kesken lauseen auki unohtuneena. Remus arveli, ettei tyttö edes löytänyt sanoja. Tinka Schmitt ei ollut ikinä osannut lohduttaa ketään, eikä varmasti sortuisi siihen nytkään.
  “Sinun olisi pitänyt sanoa“, Tinka mutisi pitkän hiljaisuuden jälkeen. “Olisin tiennyt.”
  “Minä sanoin. Sinä vain et kuunnellut.”
Itävaltalaistyttö vajosi hänen vierelleen patjan reunalle kuin kertoakseen äänettömästi olevansa pahoillaan kaikesta. Se ei pitänyt kokonaisuudessaan paikkaansa, eikä Remus sellaista odottanutkaan. Hän oli ollut tyttöystävänsä kanssa liian kauan olettaakseen saavansa tältä myötätuntoa tai turhia pahoitteluja. Tinka uskoi asioiden korjaamiseen ja ennen kaikkea siihen. Muuta tytön maailmassa ei ollutkaan. Joku toinen olisi saattanut pitää sellaista empatian puutetta rikoksena, mutta Remus oli aina suhtautunut asioihin sellaisina kuin ne olivat. Tinka oli hänen tyttöystävänsä, hän rakasti tyttöä juuri niin kuin pitikin, ja sen vuoksi hän myös antoi anteeksi tämän terävät sanat silloinkin, kun tämä ei anteeksiantoa ansainnut.
Hän kietaisi käsivartensa Tinkan ympärille, kellahti selälleen sängylle ja yritti karistaa koko kurjan päivän mielestään.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #71 : Maaliskuu 03, 2007, 11:01:52 »
63.osa - Kirjeitä yli kesän
Määrittelemätön aika aina kesäkuun 19. päivästä eteenpäin

19.6.1979, Siena

Hei Lily (ja Arianna, oletan),

Taidan olla teille selityksen velkaa. Miten muka selittää yksinkertaisesti se, että katoaa eräänä kauniina päivänä omasta kotikaupungistaan Italiaan antamatta minkäänlaista varoitusta etukäteen? Suoraan sanottuna en tiedä. Toivon, etten aiheuttanut teille turhaa huolta; olisin kirjoittanut teille jo aiemmin, mutta jostakin syystä en vain saanut sanoja aikaan. Selittäminen tuntui kai mahdottomuudelta.
Kun tapasimme viimeksi huispausottelun jälkeen (Ria, onnea vielä voitosta, pelasit hyvin), mielessäni pyöri lähinnä yksi ajatus ja se oli se, että haluan tappaa Alessandro Visardon. Tai vähintään en halua enää puhua hänen kanssaan. Miettikää nyt - kyseessähän on täysin mahdoton tapaus! Ensin houkuttelee minut sänkyynsä (älä tuhahtele siellä, Ria, houkuttelemista se nimenomaan oli) ja sitten kohtelee minua törkeästi. En yksinkertaisesti sulata sellaista, enkä siksi kai ollutkaan kovin puhetuulella, kun Alessandro yritti selittää minulle jotakin. Tämä siis silloin, kun viimeksi tapasimme.
  Lyhyt kuvaus huispausottelun jälkeisistä tapahtumista: Alessandro tuli etsimään minut Mungosta pelin jälkeen ja halusi puhua kanssani. Kieltäydyin, tietenkin, mutta mistä lähtien se haitallinen Välimeren syöpäläinen on muka kuunnellut? Arvasitte oikein - hän ei välittänyt tippaakaan. Sitä kautta me siis päädyimme Mungon taukohuoneeseen keskustelemaan siitä, mitä Alessandro Adamo Visardo oikein haluaa. Pähkinänkuoressa: hän oli melkein pahoillaan kaiken tekemänsä vuoksi ja halusi kutsua minut hyvitykseksi kesäksi kotiinsa Italiaan, tarkalleen sanottuna Sienaan. Yllätyttekö, jos väitän, etten erityisemmin kiinnostunut ajatuksesta?
  “Ole nyt järkevä, Cinnamon”, Alessandro hoki minulle kuin olisi puhunut pikkulapselle. “Tilaisuus viettää kesää Italian auringossa. Et kai sinä kieltäydy vain siksi, että me emme tule toimeen keskenämme?”
Minun mielestäni hänen sanoissaan oli jotakin erittäin omituista. Yleensäkään en taida ymmärtää kovin hyvin Alessandron logiikkaa. Jos hän ei kerran pidä minusta, miksi ihmeessä hän vaivautui kutsumaan minut luokseen Sienaan? Ja jos hän valehteli ja todellisuudessa pitää minusta… miksi hän sitten kohtelee minua kuin lohikäärmeensontaa? Taisin kysyäkin jotakin sen suuntaista, mutta meidän naisiin suuntautunut kultapoikamme ei vastannut. Eipä tietenkään.
Minun teki mieli lähinnä karkottaa Alessandro, mutta hän jatkoi inttämistään. Jostakin syystä hän vaikutti todella olevan vakavissaan; puuttui vain, että hän olisi ollut polvillaan. Se tietenkin on täysin naurettava ajatus, mutta leikittelinpä sillä siitä huolimatta.
  Entä mitä minä nyt sitten oikein teen Sienassa? Älkää kysykö, miksi suostuin - Alessandro ei esittänyt mitään kauniita perusteluja, eikä edes pyytänyt kovin nätisti. Silti minua alkoi väkisinkin kiinnostaa hänen lapsuutensa ja etenkin hänen perheensä. Lupasin hänelle, että lähden hänen mukaansa sillä ehdolla, että hän a) antaa minulle oman rauhan, b) pitää mielessä, etten pidä hänestä ja c) että hän pitää näppinsä erossa minusta. Toistaiseksi kaikki kolme ehtoa ovat toteutuneet hienosti.

Olisin kertonut teille lähdöstäni muutenkin kuin kirjeitse, mutta suoritimme melkoisen pikapaon Lontoosta. Ehdin vain hädin tuskin pakata tavarani (näkisittepä vaatevarastoni; se on olematon ja sitä paitsi hyvin kevytmielinen), ennen kuin Alessandro jo tuli kiskomaan minua porttiavaimelle, joka kuulemma “toimii vain tämän yhden kerran” (ei välitetä siitä, se on kuitenkin italialaisten kieroiluja). Ehdin ilmoittaa lähdöstäni vain Tinkalle, joka toivon mukaan varoitti teitä, ettette vain kuvitelleet minun tulleen kidnapatuksi. Vaikka kidnappaamista tämä taitaa tietyssä mielessä olla.…

Olen nyt ollut kaksi päivää Sienassa, enkä tiedä mitä aloittaisin. Saavuimme tänne lauantai-iltana, ja olin alusta asti sulaa keskelle tätä turhauttavaa kuumuutta. Siena on kaunis - ikivanha ja kivinen ja jästimäinen, juuri sellainen paikka, joka olisi saanut Admiren pyörtymään innosta (jos hän olisi yhä joukossamme; rauha hänen ulkomaille karanneelle sielulleen). En ole vielä ehtinyt katsella kovin paljon paikkoja, joten kerron niistä sitten jatkossa enemmän; tähän mennessä tärkeimmät matkakohteet ovat olleet italialaiset kentaurivaunut, sekä tietenkin Alessandron koti. Ensin tutustuin kentaurivaunuihin. Esittelen ne teille, kunhan tulette käymään täällä (kyllä, haluan että tulette käymään; tulen hulluksi jos minulla ei ole muuta seuraa kuin tämä Italian Hapannaama.) Vakavissaan sanoen, kuvittelin kentaurien vetämien vaunujen olevan lailla kiellettyjä. Samaa mieltä tuntuvat olevan kentaurit. Jo ensimmäisen Sienan puolituntiseni aikana opin uskomattoman liudan italialaisia kirosanoja; saattaisin voittaa jopa Alessandron niiden latelussa. Ikävä kyllä emme ole niin hyvissä puheväleissä, että voisimme ottaa kilpailun.
Näköjään italialaisilla on vähän omat käsityksensä taikaolentolakeja koskien - täällä kentaureja orjuutetaan, kun taas kotitontut ovat puolivapaata väestöä. Niillä on jopa oma kahvila tässä Alessandron kotitalon nurkalla. Sen nimi on Multaisen Varpaan Täydellisen Vapaa Pubi, ja siellä tarjoillaan ainoastaan kotitontuille. Sääli; olisin mieluummin tutustunut siihen tarkemminkin.

Alessandron koti, sitten. Siihen tutustuminen oli jotakin todella kammottavaa. Olin pyörtyä jo pelkästään kun saavuimme perille. Alessandro puhuu minulle aina “Sienan talosta”, mutta ei tässä mikään talo ole kyseessä, se on pikemminkin kartano. Se on velhotorin laidalla niin, että minun huoneeni ikkunasta näkee torille. Torilla on aina elämää aina katusoittajista rivoihin suihkulähteisiin. Mutta se ei ole pääasia, vaan Alessandron koti. Kuulemani mukaan täällä on yhteensä 36 huonetta mukaan luettuna palvelusväen asuintilat (kuvitelkaa nyt, palvelusväen! He osaavat niiata ja puhuttelevat minua Cinnamon-neidiksi. Vaikka tietenkin he ääntävät nimeni päin pensasta.)
Kysyin Alessandrolta kartanosta, kun saavuimme perille. Hän nytkäytti ainoastaan ivallisesti kulmakarvojaan ja tokaisi:
  “Talo, kartano, mitä väliä sillä nyt on?” juuri sillä raivostuttavan ylimielisellä tavalla, jota kaikki rikkaat käyttivät. Minua hermostutti jo siinä vaiheessa, kun kapusin alas kentaurivaunuista. Minulla oli päälläni Rapakon Palloseuran t-paita (älä hykertele, Arianna!) sekä farkkushortsit, ja siinä minä vain olin, matkalla uskomattoman hienoon kartanoon. Sellainen saa tytön kuin tytön kauhistumaan. Yhä hirvittävämmäksi tilanne muuttui, kun törmäsimme ovella Alessandron äitiin. En vieläkään ole täysin varma siitä, mikä hänen nimensä on; Alessandro kutsuu häntä nimellä madre, kun taas minun odotetaan sanovan häntä kunnioittavaksi rouva Visardoksi. Onko mikään ihme, ettemme puhu paljon? Ei, vakavissaan, on siihen toinenkin syy. Se kävi ilmi jo silloin, kun rouva Visardo avasi meille oven ja Alessandro esitteli minut hänelle. Mitä yleensä tehdään, kun tullaan esitellyksi? Minun tietojeni mukaan silloin sanotaan jotakin kohteliasta, tai ainakin kätellään. Mutta ei rouva Visardo. Hän ainoastaan vilkuili minua päästä varpaisiin kuin olisin ollut hänelle syötettävä päivällisrotta, ja tokaisi sitten oikein kyllästyneesti:
  “Sinä siis olet minun poikani englantilainen rakastaja.”
Rakastaja? Voitte kuvitella, että menin siinä vaiheessa vähintään sanattomaksi. En tainnut saada sanotuksi muuta kuin “Merlin, ei ikinä!” mikä varmaan selittää osaltaan sitä, ettei rouva Visardo pidä minusta kovin paljon. Tosin minusta tuntuu, ettei hän täysin uskonut minua. En oikeastaan halua tietää, mitä Alessandro on sepittänyt hänelle viime syksystä, kun me… no, tämä kirje saattaa joutua postisensuurin käsiin, joten vaikenen viisaasti. Sanottakoon vain, että minulla ei ole mitään kiirettä naimisiin sen Visardon nilkin kanssa, koska saisin kammottavan anopin.
Olen tavannut myös Eman - Alessandron siskon, tiedättehän (no, sinä Lily ainakin tiedät. Meidän huithapelehtivasta ystävästämme ei kai voi sanoa samaa.) Jännitin Eman tapaamista kamalasti etukäteen. Näin hänet viimeksi ajatuseulassa (vakavissaan, älkää kysykö!!!) ja silloinkin hän oli hyvin nuori. Miten suhtautua tyttöön, joka on palanut karrelle? Sitä minä mietin koko matkan Eman huoneeseen. Myönnän suoraan, että hänen tapaamisensa oli aika vaikeaa. Hän näyttää kammottavalta. Alikasvuinen, kauttaaltaan palanut tyttö, jonka silmät ovat sokeat ja joka valittaa kaiken aikaa huulilla, joita ei ole? Ei ensimmäinen näky, jota katselisi tieten tahtoen. Alessandro yritti esitellä minut siskolleen, mutta tuskinpa Ema-parka sitä tajusi; vieraiden askelten aiheuttama meteli sai hänet itkemään kuin mikäkin eläin, eikä hän paljon muuta kuullutkaan. Vakavissaan sanoen halusin vajota märäksi läntiksi maahan siihen paikkaan. Hän selvästi pelkäsi minua, enkä minä osannut tehdä muuta kuin seisoa pönöttää siinä kuin puupalikka. Alessandro taas suhtautui tilanteeseen hienosti, niin outoa kuin se onkin. Olisin halunnut paeta huoneesta sinä silmänräpäyksenä, kun hän käveli Eman luokse ja rupesi juttelemaan hänelle. Minulla oli ulkopuolinen olo, ihan kuin olisin vakoillut jotakin salaista kohtaamista. Mutta Alessandro ei sanonut mitään.
Naisia kohtaan Alessandro saattaa käyttäytyä kuin poninhäntäpäinen paska, mutta hänellä on hyvätkin puolensa. Tajusin sen silloin, kun hän istui Eman sängyn viereen ja ryhtyi pitelemään hänen kättään. Hän oli oikea maailman paras isoveli - jutteli ulkomaailman tapahtumista, kertoi Englannista ja kyseli Eman kuulumisia, vaikka tietenkään Ema ei voinut vastata. Jälkeenpäin Alessandro selitti minulle, että Eman äänihuulet ovat osittain palaneet; hän osaa kyllä uikuttaa, mutta ei puhua. Surullista, vai mitä? Henkilökohtaisesti minua kauhistuttaa asua tässä ihanassa huoneessani, kun tiedän, että seinän takana makaa ihminen, jonka olisi parempi kuolla. Mutta ei kai minulla ole oikeutta valittaa. Toista kertaa en ole uskaltautunut Eman luokse, enkä taida uskaltaakaan.

Emme me ole mitään kovin kummoista tehneet; lähinnä olen ollut omissa oloissani ja yrittänyt pysyä poissa jaloista. Suoraan sanottuna Alessandroa ei taida minun läsnäoloni kovin paljon kiinnostaa. Hän esitteli minulle kaupunkia, kyllä (parin kadun verran. Sitten hän kyllästyi ja katosi), mutta muuten hän taisi ottaa käskyni kaukana pysymisestä turhankin vakavasti. En viitsi olla paljon täällä talolla, koska Alessandron äiti mulkoilee minua aina niin pahasti (huomautukset italialaisten temperamenttisuudesta on muuten totta), joten käyn paljon kaupungilla. Lähinnä kävelen torilla, koska se on suoraan tässä kartanon ulkopuolella, enkä voi mitenkään eksyä matkalla yksiä portaita alas. Tai niin minä luulisin - tämä talo kuuluu Visardoille, joten on kai vähän vaikeaa olla varma.

En ole vielä ehtinyt tutustumaan edes uusiin ihmisiin. Syytetäänpä siitäkin Italian Ihmelasta; hänellä ei ole kovin paljon kavereita, eikä ilmeisesti halua hankkiakaan niitä. Kun me teimme sen surkuhupaisan kaupungillakävelyreissun, hän mulkoili suunnilleen jokaista vastaantulijaa. Ei sillä, en minäkään heistä pitänyt. He huutelivat perääni ties mitä; onneksi en osaa italiaa pakollisia fraaseja enempää. Alessandro kutsui heitä nimellä hurtta, mitä se sitten ikinä tarkoittikaan.

On Alessandrolla sentään yksi ystävä ja melkoinen vitsi onkin. Tapauksen nimi on Aberto Esposito ja hän on juuri sillä lailla kuiva ja ärsyttävä kuin ennen aikojaan vanhentuneet ihmiset nyt yleensä ovat. Hän kävi kerran käymässä Visardojen luona - tervetulokäynti tai vastaavaa - ja Alessandro raahasi minutkin tervehtimään. Joimme litkua nimeltä bellini (kuvitelkaa nyt, sikäläiset JUOVAT minua!) ja koko sen ajan Aberto tuijotti minua suu auki kuin ei olisi brittiläistä nähnytkään. Minua oikein inhotti, kun huomasin, miten hän seurasi minua katseellaan. Toivonpa todella, ettei hän tule enää toista kertaa käymään!

Niin, se vitsi Abertoon liittyen. Arianna, en tiedä luetko tätä, mutta jos luet, niin muistat varmaan - ja Lilykin saattaa muistaa - meitä vuotta vanhemman tytön nimeltä Jamie. Jamie Gale, tiedättehän; se tyttö, jonka kanssa Arianna oli kuudennella luokalla ja joka muuttui blondiksi karattuaan Yhdysvaltoihin? No, hän on blondi edelleen... ja hän seurustelee Aberto Espositon kanssa. Olin purskauttaa bellinit (inhoan tuota nimeä edelleen) pöydälle, kun näin hänen kävelevän ovesta sisään.

Minulla ei ole oikeastaan vielä tämän enempää kerrottavaa, koska mitään ei ole tapahtunut (onneksi, ainakin mitä Alessandroon tulee), mutta lähetän teille uuden kirjeen heti kun saan jotakin aikaan. Parin viikon päästä me ainakin olemme menossa jonkinlaisiin tanssiaisiin... niin että ehkä minä sitten löydän sieltä jotakin kirjoittamisen arvoista. Tai hyvännäköisen italialaisen miehen. Pitäkää Lontoo pystyssä ilman minua!

 - Cinnamon


***

30.6.1979, Lontoo

Hei Cinnamon,

Sinä olet kuollut (Arianna käski minun sanoa noin; anna anteeksi). Voisin tosin sanoa jotakin samansuuntaista itsekin. Sinulla ei varmaan ole aavistustakaan siitä, miten paljon me oikein säikähdimme, kun Remus ilmestyi meidän luoksemme ja ilmoitti, että Alessandro oli kidnapannut sinut mukanaan Italiaan. Se keskustelu meni jotenkin näin:
(R=Remus, M=minä, A=Arianna, S=Sirius)
R: Tinka mainitsi jotakin mielenkiintoista.
S: Kertoiko hän tulleensa kastetuksi vuohenjuustossa?
M: Sirius!
R: En jaksa enää edes huomauttaa tuosta. Sitä minä vain, että Cinnamon kuulemma karkasi Alessandron mukana Italiaan. Tai Alessandro karkasi Italiaan Cinnamon mukanaan, miten vain -
M&A: MITÄ?
R: Unohtakaa. Pääasia on, että Cin ja Alessandro ovat nyt Italiassa.
A: Minä tapan sen paskiaisen!
S: Minä luulin, ettei sinulla ollut mitään heidän ystävyyttään vastaan.
A: Se ei ole ystävyyttä, se on vastuutonta hyppimistä sängystä sänkyyn. Edes minä en ole harrastanut sitä!
S: Sääli -
R: Älä sano enempää, tämä on vakava asia!
M: Ja Sirius, ei Ariannalla ole mitään Ciniä ja Alessandroa vastaan. Hän vastustaa vain sitä, että Alessandro vei Cinnamonin aurinkoon, mutta jätti hänet tänne. Tiedäthän, tytöillä on tapana kilpailla rusketuksensa tasosta -

Ja siitä eteenpäin koko keskustelu menikin niin sekavaksi, etten viitsi toistaa siitä sen enempää. Pääasia on se, että me kaikki olimme järkyttyneitä ja vakavia. Emmekä anna tätä sinulle anteeksi. Vakavissaan, silläkin uhalla, että kuulostan äidilliseltä (minäkö muka äidillinen? HAH!) toivon, että harkitsit edes vähän tosissasi, ennen kuin karkasit sinne. Kyseessä on kuitenkin Alessandro Visardo. Tiedän, että tämä varmaan kuulostaa sinun korvissasi aika tekopyhältä, minähän se aina jankutan, ettei Alessandro ole ollenkaan niin paha kuin antaa ymmärtää. Mutta on vähän eri asia väittää niin Lontoossa kuin Sienassa. Täällä meillä on sentään kotikenttäetu. Usko pois, joskus meidän tyttöjen vain täytyy pitää puoliamme Alessandroa vastaan! (Tuntuupa typerältä kritisoida sinua tällä tavalla, kun en itse kuitenkaan ole yhtään sen parempi. Vai voiko James Potterin vaimona muka väittää muuta?)

No, tehty mikä tehty, sinä olet siellä ja minä olen täällä, ja toivon, että sinulla on kaikki hyvin. Usko pois, jos Alessandro heittäytyy ilkeäksi, sinun tarvitsee vain vihjata meille asiasta ja Arianna saapuu taikasauvan kanssa poistamaan häneltä miehuuden. Ja tuo siis oli Rian puhetta, ei minun. Henk. koht. olen sitä mieltä, että Rian on vaikea poistaa keneltäkään miehuutta juuri nyt. Hän nyrjäytti nilkkansa pari päivää sitten huispausharjoituksissa ja on sen jälkeen käyttäytynyt yhtä teatraalisesti kuin joku Shakespearen hahmo - jos nyt muistat, kuka on Shakespeare. Kaiken lisäksi Arianna on vihainen kuin ampiainen ja passauttaa meitä muita, koska “jalkapuolena hänellä on siihen oikeus.” James ja Peter ihmettelivät, miksi ihmeessä Arianna ei vienyt jalkaansa parantajien hoidettavaksi, mutta minä taidan arvata syyn: tällä tavalla hän saa Siriuksen kanniskelemaan itseään paikasta toiseen. Vakavissaan minä epäilen, haluaako hän enää ikinä kävellä omin avuin, kun hän kerran näyttää viihtyvän niin hyvin Siriuksen käsivarsilla. Minä puolestaan saan (aiheettomasti, toivon mukaan) kylmiä väreitä joka kerta kun näen Siriuksen kantavan Ariannan makuuhuoneeseen.

Se S:n ja A:n kyseenalaisesta elämästä, on minulla oikeitakin  uutisia. A) Siriuksen ja Jamesin kameliksi muuttuva purukumi hyväksyttiin Zonkon listoille ja nyt sitä mainostetaan täydellä teholla, B) juttelin Dumbledoren kanssa sinä päivänä kun sinä lähdit, ja hän sanoi, että tiedätkyllämissä on vakooja; meidän liikkeistämme leviää tietoja jonkun sellaisen korviin, jonka ei pitäisi tietää… ymmärrät varmaan, mitä tarkoitan. Ikävä kyllä en voi kertoa kirjeessä tämän enempää, joten selitän sinulle koko vakoojakuvion kun nähdään, ja C) Peter on alkanut piristyä. Ehdin jo huolestua hänen puolestaan, mutta sinun lähtösi jälkeen hän on ollut pirteämpi. Ettet vain olisi suututtanut häntä jotenkin? Etpä tietenkään - minä vain arvailen.

Ai niin, masentuneista ihmisistä puheenollen: sinun olisi kaiketi hyvä tietää, että Remus on saanut potkut töistä. Hän on ollut tosi vähäsanainen koko jutusta, joten en tosiaan tiedä koko tarinaa, mutta ilmeisesti niille Curetumin tyypeille selvisi, että hän on... no, vähäsen karvainen (tiedät kyllä mitä tarkoitan). Kurja juttu kaikin puolin, eikä vähiten Remukselle. Hän on täysin alamaissa, vaikka yrittääkin peitellä sitä. Eli jos sinulla on aikaa italialaisuutesi lomassa, heitäthän häntä kortilla, tai jotakin? Mutta älä kerro, että minä kerroin sinulle! En halua, että hänestä tuntuu, että hänestä juorutaan.

No niin, minä ja James olemme nyt menossa Jamesin vanhempien luokse syömään (nähtävästi rakas aviomieheni on kyllästynyt minun kokkauksiini), joten minun täytyy lopettaa tämä lyhyeen. Ota yhteyttä, pidä hauskaa ja ennen kaikkea: pidä järki kädessä! En usko, että tämä ystäväporukka kaipaa vahinkolapsia sen enempää kuin professori McGarmiwa pikkumustaa.

Sinun rakkaudella,
Lily

P.S: Arianna käski sanoa sinulle, että jos näet Jamie Galen uudelleen, voisit hukuttaa hänet Panna Cottaan. Verenhimoista puhetta, jos minulta kysytään, mutta annetaan se Ariannalle anteeksi. Hän ei kai oikein ole ikinä unohtanut sitä, miten JG luopui kaikista heidän ylevistä aatteistaan koulun jälkeen...
P.P.S: Sano Alessandrolle sellaisia terveisiä, että Mikaja suhtautuu hänen poissaoloonsa erittäin suurella riemulla. Olen suoraan sanottuna vähäsen huolissani meidän Mikajansyrjäytysoperaatiomme kohtalosta; meidän avustajiamme on vaikea pitää kurissa ilman Alessandroa, ja MIkaja suunnittelee jo heidän kuulustelemistaan. Että sillä lailla.

Pärjäile,
Sama


***

4.7.1979, Siena

Lily-kulta,

Älä turhaan minun selväjärkisyydestäni huolehdi. Vaikka auringonpistos sekoittaisikin pääni ja saisin päähäni pitää Alessandrosta (ja sitähän ei tapahdu ennen kuin helvetti jäätyy), ei meidän välillämme tapahdu tätä nykyä mitään. Tarkoitan sitä. Ikäväkseni minun täytyy ilmoittaa, ettei Alessandro ole vieläkään kiinnittänyt minuun huomiota sen enempää kuin paidannappeihinsa. Toivon, että voisin vain tarttua kiinni hänen olkapäihinsä ja ravistella häntä, kunnes hän kertoo, miksi ihmeessä oikein halusi minut mukaansa tähän kirottuun maahan!

Hyvä on, ehkä liioittelen vähän. Italia on kaunis paikka ja Siena oikea helposti palelevan ihmisen unelma. Minulla on vapaata, aikaa ja rahaa; vietän aamupäivät ja illat kaupungilla, ja iltapäivät kartanon katolla ottamassa aurinkoa. Ihan totta, tämän omituisen kartanon katolla on hiekkaranta, ja uima-allas! Rakastan sitä paikkaa yli kaiken. Tuntuu kummalliselta lekotella bikineissä lämpöisellä hiekalla kaupungin vilinän yläpuolella. Sitä paitsi siellä ylhäällä on aina rauhallista; se on minun turvapaikkani silloin kun haluaisin työntää haarukan Alessandron silmään. Alessandro tai kukaan muukaan Visardoista ei uskaltaudu tänne katolle. “Liian lämmintä”, he sanovat. Ihan totta, onko sen kahjomaa perhettä olemassakaan? Onneksi he kaikki ovat niin haudanhiljaisia, ettei meillä ole kovinkaan paljon puhuttavaa keskenämme…

Onko Remus saanut potkut??? Kammottavaa; en ymmärrä, miten hänelle voi tehdä niin. Kyseessä on Remus Lupin, kautta Merlinin parran! Eivätkö he ymmärrä, mitä menettävät? Voisin kuristaa heidät spagetilla vaikka tällä nimenomaisella hetkellä! Ei hätää, sanoin sen kyllä Remuksellekin, kun lähetin hänelle kortin Roomasta pari päivää sitten. Luit oikein, Roomasta! Olkoon Alessandro Visardo vaikka kuinka aurinkorasvaa kuluttava paskiainen, mutta hän osaa kyllä halutessaan kohdella tyttöä hyvin. Tiistaiaamuna hän yksinkertaisesti herätti minut ja ilmoitti, että on aika käydä Roomassa. Olin iloisesti yllättynyt, vaikka epäilenkin, etteihän tehnyt sitä läheskään kokonaan minun vuokseni. Hänestä suorastaan näkee, miten kotona oleminen tuskastuttaa häntä - joka päivä hänen ilmeensä on vähän kireämpi ja hän äyskähtelee helpommin rouva Visardolle ja minulle. Ainoastaan Emaa kohtaan hän on yhtä herttaisen isovelimäinen kuin aiemminkin, ja vaikka onkin väärin sanoa näin tytöstä, joka on palanut karrelle, en voi olla ajattelematta, että Ema on hemmetin onnekas ollessaan Alessandron pikkusisko. Mutta nyt minä eksyn asiasta.

Rooma, niin. Ei se ole läheskään yhtä romanttinen kuin kaikki väittävät. Itse asiassa se ei ole yhtään romanttinen, tai ehkä mielipiteeni johtuu yksinkertaisesti siitä, että olin liikkeellä suolapatsaan kanssa. Kyllä A hyvin Roomansa tuntee, ei siinä mitään. Hän kuljetti minua ympäriinsä ja piti luentoja kaupungin historiasta paremmin kuin professori Binns (ja tietenkin häntä katseleekin mieluummin. Mutta minä inhoan häntä silti edelleen, älä saa mitään vääriä käsityksiä, vaikka hän näyttääkin hyvältä.) Me kävimme Colosseumilla, Espanjalaisilla portailla ja Forum Romanumilla. Olisin halunnut nähdä Fontana Di Trevin, mutta sille Alessandro ainoastaan tuhahteli. “Hentomielisten lässytystä”, hän puhisi, ja minä meinasin läimäyttää häntä oikein kunnolla keskellä Italian pääkaupunkia. Että yksi mies voikin olla niin paksukalloinen!

Alan muuten olla sitä mieltä, että Alessandro kutsui minut tänne syyllisyydentunnosta. Päivänselvästi hän yrittää hyvittää minulle jotakin; ei hän muuten kuljettaisi minua mukanaan kuin timanttikoristelua vaativaa jalkarättiä. Tuolla tarkoitan sitä, että hän osti minulle Roomasta us-ko-mat-to-man tanssiaispuvun. Se on tummansininen ja polviin asti ulottuva ja siinä on valkoisia kukkia koristeena. Rakastuin siihen pukuun ensisilmäykseltä. Yritin tietenkin pistää vastaan ihan periaatteesta (ja muutenkin. On vaivaannuttavaa, että mies, joka ei ilmeisesti voi sietää minua ostelee minulle vaatteita.) Alessandro on kuitenkin melkoisen italialainen muuli, eli puku on ostettu ja sain sille käyttöäkin. Olimme eilen illalla Aberto Espositon  luona tanssiaisissa (vastaus Ariannan kysymykseen: kyllä, myös Jamie Gale oli paikalla. Kyllä, hän oli oikein sievä blondi. Kyllä, hän hengittää edelleen.) Siellä tansseissa oli melkein hauskaakin. Minä ja Alessandro tanssimme vain kaksi tanssia (älä luulekaan, että olen pahoillani!!!) enkä ymmärtänyt juuri mitään siitä, mitä ympärilläni puhuttiin, mutta tutustuin silti uusiin ihmisiin. Viittomakielen avulla, tosin. Myös Alessandro sai uusia tuttavuuksia (tai “uusia vanhoja“, kuten hän minulle sanoi); hän kaulaili käytännöllisesti katsoen koko illan jonkun Cristiana Carini-nimisen hempukan kanssa. (Merlin, minä käytin sanaa hempukka! Ellen tietäisi paremmin, väittäisin olevani mustasukkainen!) Minulle hän soi huomiotaan vasta, kun Cristiana oli palannut kunnioitettavan isänsä helmoihin ja Aberto Esposito irrotti ärsyttävät näppinsä minusta (älä nyt taas ymmärrä määrin, en minä Abertoa vihaa. Ei kai kukaan vihaa miestä, joka osoittaa huomiota kuin koiranpentu? Olen vain turhautunut, siinä kaikki.)

Tajusin juuri, että tämä kirje on sisältänyt epäterveellisen paljon tietoa siitä, mitä minä oikein ajattelen Alessandro Visardosta, joten laitan nyt sulkakynän pois ja menen katolle ottamaan aurinkoa. Sano terveisiä toisille ja ota taas yhteyttä!
 - Cin

***


6.7.1979, Lontoo

Ettei vain joku olisi hieman ihastunut Alessandro Visardoon?
Rakkaudella, L

***


7.7.1979, Siena

LILY!!!

En tajua, miten paras ystäväni voi epäillä tuollaista!

 - C

***


8.7.1979, Lontoo

Hmm, mietitäänpä. Minä kerron sinulle 1) että ystäväsi on nyrjäytätänyt nilkkansa, 2) että kaksi muuta ystävääsi edistyvät kepposurallaan, 3) että työpaikallasi on vakoojaongelmia, 4) että ystäväsi on saanut potkut ja 5) no, en muista, mikä numero viisi on, mutta varmasti kerroin jotakin muutakin. Paino on siinä, ettet reagoinut siihen mitenkään, vaan sen sijaan lähetit minulle kirjeen, jossa valitit Alessandrosta. Kuulostaa aika pitkälle vanhalta kunnon yksisarvisenpotkuteorialta…

Edelleen rakkaudella,
L


10.7.1979, Siena

Senkin petturi!

Ellet ottanut huomioon, mikä otin kyllä kantaa kirjoituksiisi - sanoin olevani pahoillani Remuksen puolesta! Anteeksi vain, että olen ollut niin kiireinen, etten VÄLTTÄMÄTTÄ ole jaksanut kiinnostua kaikesta, mitä teillä päin tapahtuu. Anteeksi vain, että yritän tulla toimeen vieraassa paikassa ärsyttävän ihmisen kanssa! Minä EN aio tehdä enää sitä virhettä, että ihastuisin Alessandroon uudelleen, enkä suvaitse tuollaisia puheita ETENKÄÄN parhaalta ystävältäni!

Sinun, kiukusta kihisevä,
C

***


11.7.1979, Lontoo

Hyvä on, hyvä on, älä tapa... ajattelin vain antaa sinulle ajattelemisen aihetta. Koska muuten saattaa käydä niin, ettet älyä olla varovainen ja menetät sydämesi Alessandrolle… taas. Italia tai Englanti, se mies ei ole mikään leikkikalu. Hän ei ole yhtä myöntyväinen ja helppo kuin Remus, Cinnamon. Ellet pysty oman turvallisuutesi vuoksi käsittämään sitä, sinun kannattaisi yksinkertaisesti palata takaisin kotiin ja iskeä Remus Tinkalta (joskin suosittelen, että jätät heidät rauhaan. Remus-raukka on kärsinyt jo tarpeeksi.)

Rakkaudella,
L

***


12.7.1979, Siena

Pieni neuvo sinulle, Lily-rakas: hanki lapsia! Hanki lapsia, niin voisit suunnata tuon sivumennen sanottuna raivostuttavan äidillisyytesi kohteisiin, joita itse asiassa kiinnostaa. Sikäli kuin minä tiedän, SINÄ olet aina ollut se, joka puolustelee Alessandroa… aika halpamaista sinulta kääntää kelkkasi hänelle nyt (vaikka ei minua haittaisi, vaikka syöttäisitkin hänet piraijoille. Ei yhtään haittaisi.) Mietipä sitä, Lily-kulta.

 - C

***


13.7.1979, Lontoo

Huokailen syvään täällä Talvahallankujalla. Ei minun ollut tarkoitus suututtaa sinua, Cinnamon. Halusin vain, että tiedät, mitä olet tekemässä. Ei kukaan halua ystäviensä sydänten särkyvän, tiedäthän? No, oli miten oli, anteeksi jos pahoitin mielesi. Se ei ollut tarkoitukseni. Kuule, ehdotan, että unohdetaan tämä ja harvennetaan vähän seuraavien kirjeiden väriä. Darien-raukka pyörtyy, jos joutuu vielä kerran kaahaamaan edestakaisin Viistokujan ja Brightonin Kansainvälisen Postin väliä…

Pahoitellen,
Lilysi

***


24.7.1979, Lontoo

CINNAMON!

Kun ehdotin, että meidän pitäisi vähän harventaa näiden kirjelappustemme väliä, en todellakaan tarkoittanut, että meidän pitäisi lopettaa kokonaan! Vakavissaan, olen huolissani sinusta. Kiusaa nyt äidillisyydestä jos haluat, mutta tällaisena aikana sille ei oikein voi mitään. Sinä olet siellä, minä olen täällä, ja mistäpä minä tietäisin, vaikka T-K-K kuolonsyöjineen olisi hylännyt Englannin ja siirtynyt valtaamaan pizzerioita! Anna kuulua itsestäsi, joohan? Ihan vaikka vain ilmoittaaksesi, ettet ole vielä päätynyt katkarapujen seuraksi mozzarellajuuston sekaan. Kiitos.

Silläkin uhalla, että olet edelleen suuttunut minulle ja tämä kirje ärsyttää sinua minä kerron nyt meidän kuulumisemme. Ei sillä, että niitä olisi paljon. Ystävämme pikakelauksella: Remus - edelleen työtön, edelleen piilomasentunut ja edelleen Tinka Schmittin poikaystävä. Ei edistystä sudenmyrkkyjuoman kehittelyssä. Voisinpa tehdä jotakin... ja samaa toivon myös Peterin kohdalla. Hän on tätä nykyä stressaantunut, hiljainen ja omissa oloissaan. Hän on alkanut pureksia kyntensä järjestelmällisesti poikki ja hätkähtää aina kun joku mainitsee lintujen kauppaliiton nimen. No sitten, Sirius ja Arianna. Puhun heistä yksikössä, koska sellainen he (ikävä kyllä…) tätä nykyä ovat. Me komennamme heitä toistuvasti muuttamaan yhteen, koska suoraan sanottuna on ääliömäistä, että sinä ja Arianna joudutte maksamaan vuokraa isosta asunnosta, jota kumpikaan ei tätä nykyä käytä. S ja A ovat kuitenkin toistaiseksi kieltäytyneet. Haluavat säilyttää itsenäisyytensä, tai jotakin… Me muut olemme sitä mieltä, ettei heillä ole sellaista enää jäljellä.  Emme kuitenkaan sano asiasta mitään, koska tiedämme kaikki, että unelmaparimme alkaa rakoilla heti kun Sirius menee takaisin Auroriakatemiaan ja Ariannan huippauskausi lähestyy loppuaan. (Tilannetiedotus: Rapakon Palloseura on tällä hetkellä kolmantena Britannian mestaruusliigassa, jos kiinnostaa.)

Ihmissuhteista puheenollen, Peter on tässä viime aikoina käynyt useampaankin otteeseen ulkona jonkun uuden tytön kanssa. Älä huoli, me emme tiedä tästä kuviosta vielä se enempää kuin sinäkään; Peter ei oikein halua puhua koko jutusta. Olen miettinyt usein hiljaa itsekseni, kuinka tosissaan hän tämän tytön kanssa oikein on. Hän on koko ajan niin vakava ja omissa maailmoissaan. Ja hän kaipaa selvästikin yhä Admirea. Puhuisin hänelle jos voisin, mutta James sanoi, että minun kannattaisi vain antaa Peterin olla ja selvittää itse omat ajatuksensa. James kai ystävänsä paremmin tuntee, joten… no, olen silti tosi huolissani. Mutta yritän elätellä toivoa, että tämä tyttö on juuri sitä, mitä P kaipaakin. Tytön nimi on Hope Gardner, ja hän on jästi. James ja Sirius ovat suhtautuneet siihen vähän epäillen, mutta me muut yritämme pitää mielemme avoinna. Jästi tai ei, Hope on tosi fiksu, eikä hän toistaiseksi ole kysellyt vielä mitään meidän “omituisuuksistamme”. Joten jos on olemassa vähintäkään toivoa siitä, että hän ja P alkavat seurustella... no, pysyttele tällä kanavalla!

Lopuksi (tietenkin) kerron sinulle Jamesista. Ehdin jo vähän ihmetellä, mikä parempaa puoliskoani vaivaa, koska hän(kin) on viime aikoina ollut tosi outo ja etäinen. Sain kuitenkin selityksen toissapäivänä, kun James ilmestyi aikaisin aamulla ravistelemaan minua valveille eväskorin kanssa. Luulin jo, että hän on keksinyt uuden mestari-idean - lakanapiknikin - kun hän ilmoitti, että olemme menossa Amazonille. Kuvittele nyt, Amazonille! Vakavissaan, en tiedä, mistä se pökkelö poika ideansa vetää, mutta pakko sanoa, että joskus rakastan häntä aivan järjettömän paljon, ja vieläkin enemmän. Saatoin sanoa sen hänellekin, en ole aivan varma; unenpöperössä on hankalaa määrittää puheitaan. Vielä vaikeampaa niitä on muistaa jälkeenpäin…

Me siis lähdimme päiväksi Amazonille ja voin täysin rehellisesti sanoa, että se oli koko tähänastisen “kesälomani” paras päivä. Käytännössä ilmiinnyimme keskelle ei-mitään, levitimme huopamme sinne ja istuimme syömään aamiaista. Tunnelmaa laski ainoastaan jatkuva syödyksitulemisen pelko, mutta toisaalta ero kuolonsyöjiin on olemattoman pieni… Joka tapauksessa, mikäli ikinä saat tilaisuutta käydä Amazonilla, tee niin. Villipetoja lukuunottamatta (tai mukaan luettuna, miten vain) se on TÄYDELLINEN paikka. Kuvittele nyt sitä - jättimäisiä puita, tiheää sademetsäilmaa ja joka paikasta kantautuvaa eläinten ääntä. Olen jo melkein pahoillani siitä, että James ja minä emme viettäneet häitämme siellä. Vaikka toisaalta, ehkä siinä on hyvätkin puolensa. Sirius olisi kuitenkin terästänyt boolin ja sen jälkeen olisimme saaneet metsästää humalaisia alligaattorien kidasta kissojen ja koirien kanssa. Mutta saahan sitä tyttö haaveilla, vai mitä? Minä en ainakaan tätä nykyä pysty haaveilemaan mistään muusta kuin Amazonista!

No niin, tärkeimmät kuulumiset on kerrottu, nyt on sinun vuorosi. Mitä Italian orhille kuuluu? (Ihan vain selvennykseksi, että tuota nimeä käyttää Tinka enkä minä. Mutta se tarttuu…) Toivottavasti olette jo päässeet jonkinlaisiin puheväleihin. Jos olette, sano Alessandrolle terveisiä, ja vihjaa hänelle hienovaraisesti, että hän voisi jo selvittää sinulle, miksi ihmeessä raahasi sinut Italiaan, koska minä kihisen täällä uteliaisuudesta. Enkä ole ainut. Mutta sitä sinun ei tarvitse A:lle paljastaa. Jotenkin minusta tuntuu, ettei hän erityisemmin perusta täkäläisistä…

Kirjettäsi odottaen,
Lily

***


2.8.1979, Siena

Lily,

Anna anteeksi, etten ole kirjoittanut. Tämä on ollut kammottavaa hullunmyllyä - hyvä, että olen ehtinyt edes hengittää! Veronassa oli pari viikkoa sitten faunien juoksukilpailut (älä kysy, se on joku täkäläinen tapahtuma, johon italialaiset ovat ihan hulluna. Jos haluat ymmärtää enemmän, voin paljastaa, että siihen liittyy paljon kermakaljaa ja vedonlyöntiä) ja perinteisenä miehenä Alessandro tietenkin halusi mennä sinne. Jostakin syystä hän ei kestänyt ajatusta siitä, että minä jäisin yksin tänne (naurettavaa, jos minulta kysytään. Ensinnäkin aina yhtä tyly rouva Visardo on täällä, toisekseen osaan jo tarpeeksi italiaa selvitäkseni hätätilanteessa hengissä ja kolmanneksi minulla on täällä melkein ystäviäkin. Ihan totta on. Se “melkein” johtuu siitä, että pääasiallinen seuralaiseni on Cristiana Carini, enkä minä vieläkään pidä hänestä). Niinpä minä ja Alessandro sitten lähdimme Veronaan. Varasimme oikein hotellihuoneen sieltä, joskin minä käytin sitä huonetta melkoisesti ahkerammin kuin Alessandro. Hän pyöri kaikki yöt faunikilparadalla lyömässä vetoa, kun taas minä kävin siellä vain kerran tai kaksi. Usko pois, se kaljanhuuruinen ilmapiiri ei oikein ollut mieleeni! Sen sijaan kiertelin Veronassa, otin paljon valokuvia, istuin katukahviloissa ja kävin teatterissakin. Jästien Romeo ja Julia on oikeastaan tosi hyvä näytelmä, vaikka nauroinkin aina kun olisi pitänyt itkeä. Mitä luulet, onko minusta tulossa kyyninen? Joka tapauksessa minun on pakko mainostaa sinulle sitä, miten rentouttavaa on pitää hauskaa ympäristössä, missä ei juuri tarvitse huolehtia T-K-K:sta (nerokas lyhenne, muuten). Kuolonsyöjiäkään ei täällä juuri pyöri; Alessandron tavoin he inhoavat aurinkoa.

Kun nyt puhun Veronasta, minun täytyy tunnustaa sinulle jotakin. Todennäköisesti tämän jälkeen sinä joko a) paheksut minua, b) saarnaat minulle, tai c) kärsit hiljaa mielessäsi minun toivottomuuteni vuoksi, mutta haluan kuitenkin saada tämän pois omaltatunnoltani, ja sinä pidät suusi kiinni luultavammin kuin Ria (ethän näytä tätä Rialle?) Taidan kertoa tämän ihan pähkinänkuoressa, koska sillä tavalla se on (ehkä) vähemmän nöyryyttävää. Koko juttu kuuluu näin: Kun olin ollut katsomassa Romeota ja Juliaa, joku tuntematon mies tuli luokseni kadulla. Hän oli tosi hyvännäköinen (italialaisella tavalla) ja hän ryhtyi juttelemaan minulle englanniksi. Jotenkin me päädyimme kahvilaan - älä nyt kurtistele kulmiasi siellä, hän oli mukava, eikä kahvilassa käymisessä ole mitään pahaa. En minä sen pidemmälle aikonut mennä - mutta en oikein muista, mitä sitten tapahtui. Tuntui kuin muistikuvissani olisi musta aukko, tai jotakin. Joka tapauksessa, seuraava asia jonka muistan on se, että olin hotellihuoneessani ja tämä päivänvalossa ei-enääniin-hyvännäköinen mies oli suihkussani. Rukoilen sinua, älä kysy miksi tai miten, koska en tosissani osaa vastata! Minua hävettää ihan kamalasti, uskothan sen? Sinä silmänräpäyksenä kun tajusin tapahtuneen oksensin suoraan lattialle. Kertooko se, miten hirveästi minua inhotti? Olen vannonut itselleni, etten enää ikinä tee sellaista, enkä enää ikinä usko italialaisia miehiä, kun he sanovat minun näyttävän kauniilta. Oikeasti, Lily, älä kiltti rakas tuomitse minua! Äläkä kerro toisille, he pitäisivät minua hirvittävänä olentona. Vaikka ei sillä, etten ansaitsisi sitä…

Jos haluat lukea tästä inhottavasta tapauksesta vielä enemmän (mitä sinun ei tietenkään tarvitse tehdä) voisin yrittää selittää. Kyseinen tapaus (Marco; ugh) oli ilmeisesti mukana faunijuoksukilpailuissa ja innostui siellä parin muun miehen kanssa lyömään vetoa siitä, että... no, arvaat varmaan kyllä. Jos se yhtään lohduttaa, Alessandro löi vetoa tapahtumaa vastaan. Voit uskoa, että hän oli pahalla tuulella kuullessaan koko jutusta. Hän piti minulle mielettömän saarnan ja murjotti loppupäivän hotellissa sanaakaan sanomatta. Näköjään hän pisti melkoisen summan rahaa likoon minun kunnollisuuteni puolesta. Turhaanpa siinä yritin selittää, että itse asiassa OLEN kunnollinen - tai olin joskus - ja että kaikki oli kirotun italialaisen alkoholin vika, tai jotakin vastaavaa.

No niin, olen tunnustanut syntini, joten ei puhuta siitä enää toiste, eihän? Kiitos, tiesin että yrittäisit ymmärtää! Veronanreissun jälkeen kaikki on onneksi ollut vähän helpompaa täällä Italiassa - tai niin helppoa kuin se voi ylipäätänsä olla ottaen huomioon, että sattuu asumaan kolmen pelottavan Visardon talossa. Neljän, kun laskee mukaan Alessandron isän, joka liittyi seuraamme tässä viime viikolla. Kyseessä olivat Eman syntymäpäiväjuhlat. Hän täytti kuusitoista, mitä ei kyllä huomaisi. Vaikka on kai ymmärrettävää, että on vaikea kasvaa, kun on poltettu sillä lailla. Oli miten oli, minä jännitin Eman syntymäpäiviä tosi paljon. En oikein tiennyt, miten suhtautua. Kaikki talossa käyttäytyivät kuin kyseessä olisivat pikemminkin hautajaiset. Varsinkin Alessandro. Olisitpa nähnyt hänet, kun hän tuli syntymäpäivän aamuna Eman huoneesta. Hän oli kuin mikäkin kivipatsas, ja ohi kävellessään hän äyskähti olevansa heikko. Luulen, että hän on pahoillaan siitä, ettei uskalla “tappaa” Emaa. Hän puhui siitä kerran unissaan Veronassa. En tajua, miten hän voi edes harkita sellaista. Ei toista ihmistä voi tappaa vain, koska hän ei itse pysty elämään! Mutta ehkä minä ajattelen tätä asiaa liian sentimentaalisesti, tapani mukaan. Enhän minä ollut paikalla, kun tapahtui mitä tapahtui.

Eman synttärijuhlat olivat masentavinta koko kesässä. Siellä oli vain Visardot, minä, sekä Eman isoäiti (hänen nimensä on Emiliana ja hän selvästikin vihasi minua.) Ema itse valitti puolet ajasta. Alessandro oli ostanut hänelle lahjaksi levysoittimen ja nyt tässä talossa soi kaiken aikaa jonkin italialaisen huippusäveltäjän kootut teokset. Kaunista musiikkiahan se on, ei siinä mitään. Se vain on niin hemmetin surullista, että ajattelen väkisinkin vanhempiani. Eman syntymäpäivien iltana rouva Visardo yllätti minut itkemästä katolta. Hän ei sanonut mitään, katsoi minua vain kuin pölyhiukkasta ja tokaisi sitten, että minun pitäisi koota itseni. Hän ilmeisesti sanoi jotakin minun romahduksestani rakkaalle pojalleen, koska Alessandro ilmestyi katolle minun seuraukseni. Se oli oikeastaan ensimmäinen ilta koko aikana, kun me Todella olimme yhdessä. Emme me tietenkään paljon puhuneet - hän antoi minulle nenäliinan, minä kiitin häntä, hän kommentoi säätä ja niin edespäin. Ei se hiljaisuus minua kuitenkaan haitannut. Sinä yönä oli tähtiä, ja tulikärpäsiä puiden oksilla, ja me vain uitimme jalkojamme uima-altaan reunalla ja katsoimme toisiamme. Minusta tuntui kuin olisin kerrankin tuntenut hänet, Lily, todella tuntenut. Mutta tietenkin hän vain huijasi minua taas, tai jotakin vastaavaa. Vai mitä luulet?

Lily, minä taidan olla taas pehmenemässä. Mitä minä nyt teen? En taida selvitä tästä yksin, tarvitsen teitä täällä. Siksi oikeastaan kirjoitankin. Ellet ole unohtanut, tiedät varmaan, että täytän tämän kuun 28. päivä 19. Neuvottelin Alessandron kanssa ja hän tuli siihen tulokseen, ettei maailma kaatuisi, vaikka te tulisittekin tänne juhlimaan minun syntymäpäivääni. Esitän siis teille virallisen kutsun: Olette tervetulleita asumaan Visardon kartanoon aikavälillä 21-28 elokuuta. Koko porukka. Tässä tapauksessa teidän ei tarvitse pelätä rouva Visardoa. Hän lähtee 22. päivä käymään Englannissa herra Visardon luona, joten se on tavallaan vaihtokauppa. Kokonainen viikko Italiassa lomalla - mitä sanotte?

Terveisiä muille,
Cin

***


14.8.1979, Lontoo

Hei Cin,

Mikäpä minä olen sinulle kirjoittamattomuudestasi valittamaan, kun en itse ole yhtään parempi? Minulla on kuitenkin hyvä syy: olen ollut viimeiset neljä päivää Mungossa. Älä nyt saa sydänkohtausta tai mitään, kaikki on nyt hyvin. Meillä vain oli pieniä ongelmia kuolonsyöjien kanssa tässä vähän aikaa sitten. Muistatko, kun kerroin sinulle siitä, että minä ja James yritimme saada korppikaulaketjun käsiimme? No, kuolonsyöjät ilmeisesti kuvittelevat edelleen, että meillä on se, koska he hyökkäsivät neljä päivää sitten meidän asunnollemme. On meidän onnemme, että meitä oli silloin paljon, muuten olisi käynyt huonosti. Vaikka eihän tässä nytkään hyvin käynyt - minä olin neljä päivää Mungossa, Sirius kaksi, ja Remun on siellä edelleen. Hänetkin saatiin tosin tänä aamuna hereille, eli nyt kaiken pitäisi olla hyvin; parantajat arvelevat, että hän pääsee kotiin kolmen päivän sisällä. Mitään vakavaa vahinkoa ei siis tapahtunut, vaikka suurin osa talomme sisustuksesta meneekin nyt uusiksi. Ehkä kuolonsyöjät tällä oppivat, ettei meillä ole mitään typerää kaulakorua täällä. Ei kai voi muuta kuin toivoa. Sen kuitenkin sanon, että koko hyökkäys oli vähän liiankin pelottava kokemus minun hermoilleni, ja nyt meidän asuntomme yllä on kaksin verroin vahvemmat suojaloitsut. Älä siis yritä ilmiintyä tänne puhumatta meille ensin!

Tuon perusteella tajusit jo varmaan, että loma Englannista on meille oikea onnenpotku. Tulemme mielellämme 21. päivä Sienaan, jos Alessandro vain kestää meitä sen verran. Voit tosin lohduttaa häntä sillä, että meitä tulee sinne ensi alkuun vain kaksi - minä ja Arianna. James ja Sirius aloittivat Auroriakatemian kenttätehtäviin valmistavan erikoiskurssin (älä kysy, en minäkään sitä oikein ymmärtänyt) tässä viikko sitten, ja se kestää aina elokuun loppuun asti. Kuten varmaan tiedätkin, Peter on töissä, ja Remus puolestaan ei välitä lähteä minnekään ilman aisaparejaan. Oikeastaan Ariannankaan ei pitäisi päästä tulemaan, mutta hän vaati Tomilta lomaa - vetosi kai naisten oikeusiin, tai jotakin. Eli minä ja Ria tulemme seuraksesi viikoksi, ja toiset liittyvät juhlimaan syntymäpäivääsi viikonloppuna. Sopiiko?

Vaihdetaan tarkemmat kuulumiset kunhan tulemme, nyt minun on luovuttava tästä sulkakynästä, koska parantaja mulkoilee minua pahasti (kuulemma en saa “rasittaa kättäni”). Ole kiltti, äläkä anna parantajakoulutuksen muuttaa sinua yhtä raivostuttavaksi! Nähdään 21. päivä, koeta pärjäillä siihen saakka!

Sinun rakkaudella,
Lily

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #72 : Maaliskuu 03, 2007, 11:03:19 »
64.osa -
21.8.1979

Aurinko porotti armottomasti kuumalta taivaalta sulattaen linja-autoväylät lentokentän ulkopuolella höyryävän asfaltin ja kadun pintaan jämähtäneiden pakokaasujen tukahduttavaksi pätsiksi. Kuumuus liimasi niin vaatteet kuin hiuksetkin kiinni ihoon tehden matkalaukkujaan raahaavien ulkomaalaisten olon epämukavaakin epämukavammaksi. Ainoastaan paikalliset astelivat eteenpäin juuri niin huolettomina kuin kauniiseen ilmaan tottuneet ihmiset tekivät - viheltäen ja nauraen kevyissä kesävaatteissaan.
Lentoaseman sisällä tunnelma oli auringonpaisteesta huolimatta jäinen ja karvas. Juuri koneensa jättäneet British Airlinesin asiakkaat seisoivat vakavina seinälle kiinnitetyn jättimäisen televisiotaulun edessä katselemassa uutisten kuvatallennetta, jossa valtava Queen Victoria Airlinesin lentokone jysähti tantereeseen jossakin Kreikan pohjoisosissa.
  “…varmistuneet siitä, ettei eloonjääneitä ole”, uutisankkuri Susan Sacket sanoi parhaillaan vakavalla äänellä. “Tutkijat ryhtyvät tutkimaan välittömästi turman syytä ja ilmoittavat omaisille pikimmiten.”
  “Mitä luulet?” järkyttyneiden matkustajien etulinjassa seisova Lily Potter kuiskasi vierellä seisovalle ystävälleen. “Löytävätkö he syytä?”
Arianna ravisti päätään huulet tiukaksi viivaksi nipistettyinä. Hän ei halunnut huijata itseään kuvittelemalla, että Queen Victoria Airlinesin lento numero 308 olisi pudonnut sattumalta - sellaista ei yksinkertaisesti tapahtunut. Ei ainakaan tässä todellisuudessa, kun katsoessaan televisiolähikuvaa runnellun lentokoneen keulasta hän saattoi niin vaivattomasti erottaa räjähdysmäisen, epäjästimäisen jäljen siinä, mihin jonkun velhon kirous oli osunut. Oli sanomattakin selvää, miksi lentokone oli pudonnut, tai kuka sen oli pudottanut.
Lentoasemalla oli haudanhiljaista. Järkytys ja kauhu purkautuivat vähitellen ohimolla tykyttävään päänsärkyyn, joka sai hallin kieppumaan Ariannan ympärillä. Hän voi pahoin. Eikö vain QVA:n lento 308 ollutkin lähtenyt Heathrow’n kentältä vain vajaat neljäkymmentäviisi minuuttia hänen ja Lilyn lennon jälkeen? Pieni aikaväli sai väkisinkin kauhistelemaan sitä, miten läheltä kuolema oli tälläkin kertaa kulkenut.
  “Minä vihaan tätä!” äyskähti Arianna. “Joskus minusta tuntuu kuin me olisimme pelkkiä liian löysästi paikalleen väännettyjä korkkeja, joita joku yrittää vääntää irti pullosta. Enkä voi olla ajattelematta, että me irtoamme pian.”
Lily puristi käsilaukkuaan tiukemmin, eikä vastannut. Sanojen tuolle puolen ajautuneina he katselivat televisiossa yhä uudelleen ja uudelleen pyöritettävää videota siitä, kuinka lentokone syöksyi kohti maankamaraa iskeytyen siihen viimein tappavalla voimalla. Koneen keula leimahti välittömästi liekkeihin nielaisten loputkin rungostaan mukanaan. Kohmeiset kyyneleet kihosivat Ariannan silmiin, mutta eivät löytäneet tietään hänen poskilleen.
  “Ja sinä väitit, että jästimatkustaminen on turvallisempaa, Lils…”
  “Miten minä muka olisin voinut tietää? Luuletko sinä, että englantilaiset lentokoneet putoavat joka päivä? Ihan vain tiedoksesi, että ne koneet kuuluvat maailman kestävimpiin ja - “
  “ - maailman pudotettavimpiin, jos oikeilta ihmisiltä kysytään. Tätähän he haluavat, Lily! He haluavat aiheuttaa vahinkoa meille!”
  “No, he eivät osuneet meihin”, Lily sanoi tylysti. “He valitsivat väärän koneen. Se siitä.”
  “En ymmärrä, miten voit sanoa noin!”
Sinä silmänräpäyksenä Lilyn säännölliset piirteet vääristyivät ja hän käänsi katseensa pois kyynelten padon murtuessa. Arianna katui oitis sanojaan. He molemmat olivat liian musertuneita ja järkyttyneitä ajatellakseen selkeästi - sellaista kai tapahtui, kun kuolema kiiti ohitse vain minuuttien kaupalla. Repiessään katseensa irti skandaalikuvilla herkuttelevasta jättinäytöstä Arianna vannoi itselleen, ettei enää koskaan asettaisi jalkaansa jästien lentäviin kapineisiin. Hänellä oli jo luudanvartensa ja tästä eteenpäin se sai luvan riittää.
Edelleen täpärän pelastuksen aikaansaamasta tyrmistyksestä vavahdellen Arianna noukki matkalaukkunsa laattalattialta ja pujotti kätensä ystävänsä käsikoukkuun.
  “Me tulimme onnelliselle lomalle, Lily. Ei anneta tällaisen pilata sitä.”
Lily käänsi kyyneltyneet silmänsä hänen puoleensa. “Lentokoneellinen ihmisiä kuoli juuri! Pitäisikö meidän vain pitää hauskaa?”
  “Tämä on meidän elämämme tätä nykyä“, Arianna sanoi armottomasti. “Ihmiset kuolevat. Meidän täytyy vain elää.”
  “En ymmärrä sinua.” Lily pudisti päätään, ja ensimmäistä kertaa elämässään Arianna näki kylmän halveksunnan ystävänsä vihreissä silmissä suuntautuvan häneen itseensä. Hän olisi hävennyt omia sanojaan, ellei olisi surunsa keskeltäkin pystynyt löytämään niistä kaikenlävistävää totuutta. Ei tällaisena aikana ollut olemassa parannuskeinoja, Arianna mietti apeasti pyyhkäistessään kyyneleen pois Lilyn poskelta. Sitä täytyi vain jatkaa eteenpäin ja yrittää muistaa hengittää.
  “Tule. Bussi odottaa varmaan jo.”
Lily nyökkäsi luoden vielä yhden pitkän katseen hänen näennäisen rauhallisiin kasvoihinsa. He keräsivät tavaransa ja lähtivät lentoasemalta sillä tavoin toisiinsa ripustautuneina kuin pahan kolauksen kokeneet ihmiset liimautuvat yhteen. Käytännöllisistä, kylmistä sanoistaan huolimatta Arianna ei voinut estää itkua kuristamasta kurkkuaan, kun he astuivat ulos Firenzen paahtaville kaduille.

***


  “Toivottavasti ystäväsi eivät ole eksyneet matkalla”, Alessandro murahti seisoessaan linja-autoasemalla Sienan torilla. Aurinko lämmitti hänen hiuksiaan ja pitkähihaisen paidan verhoamia käsivarsia saaden hänet tuntemaan mitä todennäköisimmin olonsa erittäin tukalaksi, mutta Cinnamonilta ei liiennyt sääliä miehelle. He nojasivat vierekkäin bussipysäkin kylttiin kumpikin vuorollaan kelloaan vilkuillen. Levottomuus kalvoi Cinnamonin mieltä. Lilyn ja Ariannan kyyti oli myöhässä pahemman kerran, ja oli vaikea olla pelkäämättä, että jotakin oli kukaties tapahtunut matkalla.
  “Mistä lähtien ihmiset muka ovat eksyneet linja-autoon?” Cinnamon sanaili pitääkseen jäytävän hermostuksen loitolla. Hän vilkaisi Alessandroa silmänurkistaan ja näki miehen hymyilevän puolinaisesti kuin letkautuksen lapsellisuus olisi saanut tämän tuntemaan itsensä muutaman vuoden nuoremmaksi. Cinnamon nakkeli hiuksiaan eikä piitannut.
  “Yllättyisit jos tietäisit, mihin kaikkeen britit pystyvät.”
  “Nyt sinä solvaat minuakin!”
  “Tiedän”, Alessandron soljuva ääni vastasi, ja mies hymyili siristäen silmiään auringossa. “Tiedän sen oikein hyvin.”
Cinnamon tuhahti ja käänsi katseen takaisin Piazza Matteottin ohitse virtaavien autojen vilinään. Yksikään niistä ei ollut tarpeeksi korkea linja-autoksi. Hän ei tiennyt, olisiko ollut pahoillaan vai ei. Ystävien kohtalo huolestutti häntä, mutta Alessandron läsnäolo tasasi tilejä. Tämä oli ensimmäinen kerta yli viikkoon, kun hän ja Alessandro olivat viettäneet edes jossakin määrin aikaa kaksin, ja vaikka mies kuluttikin suurimman osan ajasta tuppisuuna, ei Cinnamonista ollut katumaan kauppoja. Silti hänen oli vaikea olla raivoamatta itselleen. Tässä hän taas oli, lipsumassa pois kaikkien tekemiensä lupausten kehästä.
Vilkaistessaan Alessandroa hän näki miehen vakavoituneen taas.
  “Elleivät he tule pian, minä lähden”, vakooja uhkasi.
  “Äh, älä ole lapsi, Alessandro! Ei ulkoilma tee sinullekaan pahaa!”
  “Sanoo nainen, joka käyttää kaiken aikansa ottamalla aurinkoa kotitalonsa katolla…”
Cinnamon säästyi vastaamasta nähdessään linja-auton lipuvan kulman takaa kadun päähän. Sen puskuriin kiinnitetyssä mainoksessa luki suurin kirjaimin “FIRENZE-SIENA”. Hän huoahti helpotuksesta ja säntäsi autoa vastaan hyläten Alessandron kuin nallin kalliolle.
Bussi pysähtyi kirskuen kadun laitaan. Cinnamon kurkotteli varpaillaan nähdäkseen autosta jalkakäytävälle purkautuvat ihmiset. Kalpeanaamaisia, pisamaisia irlantilaisia… lapsiaan perässään raahaava pullea naikkonen... ja, siinä, lopultakin - Lily ja Arianna raskaissa englantilaisissa vaatteissaan. Italian auringossa Cinnamon oli ehtinyt melkein unohtaa, millaista oli pitää pitkiä housuja jaloissaan. Hymy huulillaan hän kiirehti ystäviensä luokse ja kiepsautti molemmat yhdellä kertaa tiukkaan halaukseen.
  “Ihana nähdä taas! Minulla oli ikävä teitä! Oletteko väsyneitä? Miten matka - ?” hän vaikeni kesken lauseen huomatessaan ystäviensä punoittavat, itkun pyyhkimät kasvot. “Merda, mitä nyt?”
Lily niiskutti. “Sinähän puhut jo kuin Alessandro.”
  “Ei sentään”, paikalle harpponut italialainen sanoi vakavana. “Tuo on suunnilleen ainoa asia mitä hän osaa. Muiden kirosanojen ohella, tietenkin. Mitä Englannissa on tapahtunut?”
  “Ei Englannissa, vaan Kreikassa. Lentokone putosi. Me luulemme, että se on meikäläisten työtä... keula näytti ihan kirouksen iskemältä”, Arianna sanoi värisevällä äänellä.
  “Se kone lähti kentältä alle tunnin meidän jälkeemme.”
  “Montako eloonjäänyttä?” Alessandro kysyi ilmeettömästi.
Lily pudisti päätään. Cinnamon parkaisi ja kietoi ystävänsä uuteen syleilyyn. Miten Voldemort saattoikin ulottaa kätensä jo ulkomaillekin? Tähän saakka Cinnamon oli kuvitellut olevansa turvassa Italiassa, mutta nyt häntä ravisteli mustanpuhuva pelko.
Lilyä itketti taas. “En ymmärrä, miten ne voivat tehdä tällaista.”
  “Turha tässä on kauhistella, Evans.”
  “Se nimi on Potter, Visardo.”
Alessandro levitteli kyllästyneenä käsiään ja noukki tyttöjen matkatavarat maasta yhtä vaivattomasti kuin ne olisivat olleet hänen tielleen heitettyjä höyheniä. Suhtautui Cinnamon muuten mieheen miten tahansa, oli hänen myönnettävä, että miehen lihaksissa oli jotakin kadehdittavaa. Hän heilautti oman, säälittävän kevyen käsilaukkunsa olkapäilleen ja lähti seuraamaan Alessandroa pois bussipysäkiltä kaupungissa kahden kuukauden verran asuneen ihmisen varmuudella.

***

Arianna totesi harmistuneena, että Cinnamon oli selvästikin jälleen ihastunut Alessandroon. Ei siitä voinut erehtyä - tapa, jolla Cinnamon nousi talon portaita ylös tiiviin koiranpentumaisesti isäntänsä jäljessä paljasti kaiken. Tietenkin Arianna oli jo arvannutkin asianlaidan ystävänsä kirjeiden perusteilla, mutta silti hän oli pettynyt. Cinnamon olisi ansainnut paljon parempaa kuin itseään säälivän, murjottavan gigolon, ja ellei tyttö olisi ollut niin oman elämänsä ongelmien lumoissa, hän olisi varmasti huomannut sen itsekin.
Arianna loi murhaavia katseita Alessandron selkään seuratessaan miestä talon ovelle. Kuten Alessandrokin, hän puhui talosta; kartano-sanan ajatteleminen olisi tehnyt hänestä entistäkin kateellisemman. Silti kutsumanimi talo tuntui väkisinkin vähättelyltä, kun hän mitteli katseellaan valtavaa, marmorista rakennusjärkälettä, joka olisi ulkonäkönsä puolesta voinut yhtä hyvin olla virastotalo kuin tavallinen asumus.
  “Tervetuloa matalaan majaani.” Alessandron kuiva hymy oli tulvillaan sarkasmia, kun mies piteli heille ovea auki.
  “Tämän jälkeen minua hävettää asua kerrostalossa”, Lily mumisi toisesta suupielestään kävellessään sisälle taloon käsilaukku käsissään.
Arianna virnisti. “Sen kun käsket Jamesia ostamaan teille kunnon talon. Tiedät ihan yhtä hyvin kuin minäkin, että hän tekee sinun vuoksesi mitä tahansa.”
Hän nosti jalkansa kynnyksen ylitse ja huokaisi helpotuksesta tuntiessaan kartanon viileän sisäilman leyhähtelevän kasvoilleen. Kaupungin tukahduttava paahde tuntui jäämään oven toiselle puolelle auringonpaisteen mukana. Alessandroa ovenkarmit eivät ikävä kyllä kuitenkaan suodattaneet ulkopuolelle. Mies sulki oven heidän jäljessään ja pudotti laukut lattialle ilmoittaen menevänsä etsimään palvelijat.
Arianna kohotti kulmiaan. “En tainnut kuulla oikein?”
  “Minähän kirjoitinkin siitä Lilylle”, Cinnamon sanoi istuessaan alas matkalaukun päälle. “He ovat tosi vanhanaikaisia. Heillä on pienet mustat mekot ja he puhuttelevat minua neidiksi.”
  “Pienet mustat mekot... no ilmankos.”
  “Ria! Ei Alessandro palvelijoita ahdistele!”
 Arianna ei ennättänyt vastaamaan, ennen kuin ovelta kuuluva rykäisy vaiensi hänet niille sijoilleen. Kääntyessään katsomaan hän näki eteishallissa hohtavan valkoisen marmoripylvään alle ilmestyneen naisen, jolla oli yllään helakanpunainen silkkikaapu ja niin paljon kultaisia koruja, ettei hän voinut millään kuulua talon palvelusväkeen. Hänen mustat hiuksensa oli sidottu huolekkaalle nutturalle ja kyömynenällä säteilivät pienenpienet, kultasankaiset silmälasit, joiden takaa säteilevien silmien ilme oli kuin teroitettua, pikimustaa hiiltä. Arianna nielaisi. Tässä täytyi olla rouva Visardo.
  “On mukava nähdä teidän suhtautuvan noin vapaamielisesti poikaani”, nainen tokaisi.
Arianna vilkaisi Cinnamonia apua anoen, mutta tästä ei ollut juuri apua - Cinnamon näytti siltä, ettei olisi uskaltanut sanoa Alessandron äidille sanaakaan, vaikka heidän kaikkien henki olisi riippunut siitä. Lily sen sijaan oli paremmin tilanteen tasalla. Hänen huuliaan hipoi sovinnainen, lähinnä appivanhemmille ja opettajille tarkoitettu hymy, kun hän lähestyi rouva Visardoa käsi ojossa.
  “Lily Potter, hauska tavata. Olen Alessandron - “
  “Et kai sinäkin?” puuskahti rouva Visardo.
Lily katsahti Cinnamonia ymmällään, ja lehahti punaiseksi nähdessään ystävänsä muotoilevan äänettömästi sanan ‘rakastaja’. “Ei, en minä ole mitään sellaista. Pelkkä työkaveri.”
  “Niin varmasti…”
  “Ja minäkin olen pelkkä ystävän ystävä”, Arianna jatkoi, kun rouva Visardon pistävä katse kääntyi häneen. “Ei meistä kukaan ole kiinnostunut hänestä sillä tavalla. Vai mitä, Cinnamon?”
  “No ei kyllä!”
  “Tämäpä mukava kuulla”, Alessandron ääni totesi. Mies harppoi joustavin askelin sisälle huoneeseen kannoillaan mustatukkainen, tiiviisti varpaitaan tuijottava palvelija, joka toden totta oli pukeutunut pieneen mustaan mekkoon ja kantoi pölyhuiskaa. Mitä virkaa sillä oli, siitä Ariannalla ei ollut aavistustakaan - sikäli kuin hän tiesi, Italiassakin osattiin käyttää taikuutta.
  “Tässä on Blanco. Hän vie tavaranne huoneisiinne. Madre, anna tytöille vähän lepoa!”
  “Jos sinä antaisit joskus lepoa minulle”, rouva Visardo tuiskahti kipakasti. “Mutta ei! Pelkkää murhetta siitä lähtien, kun olit tarpeeksi vanha ymmärtääksesi, mitä se tarkoittaa! Kuka olikaan se, joka sai maksaa laskusi ja terapiasi ja rikkeesi? Ja nyt - vakooja? Mitä kunniallista siinä on? Ikään kuin siinä ei olisi tarpeeksi, sinä kaiken lisäksi kuljetat talon täyteen englantilaisia tyttöjä, joita kiinnostaa vain Fontana di Trevi!”
Vihanpurkauksen loppupuolella kartanon valtiattaren ääni kohosi niin korkeaksi, että levottomuuden varjot heijastuivat Alessandron kasvoille ja mies kiirehti hyssyttämään äitiään. Turhaan; rouva Visardo jatkoi teräväsanaista puhettaan vaihtaen sen italian kieleen niin, etteivät toiset ymmärtäneet kuin kirosanan sieltä täältä. Puheen sävystä ja rouva Visardon ilkeistä katseista päätellen moitteet suuntautuivat nyt Alessandron ‘englantilaisiin tyttöihin’. Arianna alkoi tuntea olonsa paitsi epätoivotuksi, myös epämukavaksi.
  “Madre, nyt riittää!” Alessandro ärjäisi lopulta. “Herätät pian - “
Oli jo liian myöhäistä. Äkkiä raivokasta keskustelua leikkasi yläkerrasta kantautuva ansaan juuttuneen ketun valitusta muistuttava uikutus. Niin Alessandro kuin tämän äitikin vaikenivat, ja eteishalliin laskeutui hyytävä hiljaisuus, joka kimpoili edestakaisin pilareista ja valtavista, sieluttomista marmoripatsaista.
Alessandro seisoi hetken paikoillaan valppaana kuin saalistaan vaaniva peto. Sitten täysin yllättäen hän läimäytti äitiään kasvoihin, loi tähän julmistuneen katseen ja säntäsi pitkin askelin portaisiin viitaten tyttöjä seuraamaan.
Lily empi. “Pitäisikö meidän?”
  “Kuulit mitä hän sanoi…”
  “Tämä on yhtä hullunmyllyä”, Arianna valitti seuratessaan toisia verkkaisesti laakeisiin, pikemminkin tanssisaliin kuin kotiin sopiviin kierreportaisiin.
Cinnamon hymyili ilottomasti. “Tervetuloa Sienan Taloon.”

***

Kaikeksi onneksi rouva Visardo lähti jo samana iltana Lontooseen luotuaan ensin myöhäisellä illallisella sarjan paheksuvia katseita niin poikaansa kuin tämän vieraisiin. Seuratessaan sivusta naisen lähtöä Arianna ei voinut olla pohtimatta, millaisia kauhukuvia tämä oikein kehitteli pahimmissa painajaisunissaan. Sielunsa silmin hän näki itsensä, Lilyn, Cinnamonin ja Alessandron viettämässä iltaa epäilyttävissä olosuhteissa, ja ajatus nauratti häntä vielä rouva Visardon lähtöhetkelläkin siinä määrin, ettei nainen ollut uskaltaa irrottaa katsettaan hänestä.
  “Alessandron äidillä täytyy olla todella likainen mielikuvitus”, Arianna julisti myöhemmin samana iltana, kun heidän vähäsanainen isäntänsä oli ainakin näennäisesti painunut yöpuulle ja he tytöt istuivat Cinnamonin huoneessa vaihtamassa kuulumisia. Arianna lekotteli ylellisessä laiskanlinnassa yöpuvussaan ja seurasi sivusta, kuinka Cinnamon levitti kirkkaanvihreää lakkaa Lilyn varpaankynsiin. Katsettaan työstään kohottamatta vaalea tyttö kysyi:
  “Miten niin?”
  “Hän varmaan luulee, että Alessandrolla on täällä kokonainen haaremi pystyssä”, Lily selitti vinosti hymyillen.
Arianna tuhahti. “Mistäpä me tietäisimme, vaikka olisikin. Ne palvelijat…”
  “Ria!”
  “Mitä? Tiedät ihan yhtä hyvin kuin minäkin, ettei kukaan tervejärkinen ihminen kannata enää sellaisia pikkuisia vaatteita!”
  “Minusta sinä olet nyt himpun verran ilkeä”, Lily ilmoitti varpaitaan heilutellen. “Alessandro sentään kutsui sinut vieraaksi taloonsa - ilmaiseksi!”
  “Niin, koska Cinnamon halusi sitä.”
  “Ihan kuin Alessandro minun mielipiteistäni piittaisi!”
Arianna nauroi. “Voi, piittaa hän! Kuinka sokea sinun oikein pitää olla?”
Cinnamon ei vastannut, lakkasi vain viimeisetkin Lilyn kynsistä ja väänsi kynsilakkapullon korkin tiukasti kiinni. “Haluatko, että lakkaan sinunkin kyntesi?”
Arianna tuhahti ystävänsä ilmiselvälle puheenaiheenvaihdokselle, mutta päätti antaa sen toistaiseksi anteeksi. Hän pudisti päätään hymyillen. “Kynsilakka urheilijalla on itsemurha. Eikä minulla sitä paitsi ole kunnon kynsiäkään.”
Hän heilutti pureskeltuja sormenpäitään toisten nähtäväksi. Cinnamon värähti ja työnsi kynsilakkapullon syrjään heittäytyen selälleen sänkynsä pehmeälle ruutupeitteelle. Lily seurasi hänen esimerkkiään kohottaen jalkansa tyynypinon varaan. Tyttö levitti huolellisesti punaiset hiuksensa joka ilmansuuntaan.
  “Tämä on oikeasti elämää! Mikset kehunut näitä patjoja enemmän kirjeissäsi?”
  “Cinnamonilla oli tärkeämpää kerrottavaa”, Arianna sanoi ilkikurisesti hymyillen. “Muuten emme kenties olisi saaneet tietää, millaisia aamiaismuroja Alessandro käyttää.”
Cinnamon lehahti punaiseksi. Hän tiesi kyllä puhuneensa epäterveellisen paljon Alessandrosta kirjeissään, mutta se oli ollut sula vahinko, tai ainakin hän oli tehnyt kaikkensa estääkseen sen. Siksi ei tuntunut varsinaisesti hyvältä kuulla Ariannan muistuttavan asiasta.
  “Mitä teille kuuluu Lontooseen? Joko Remus pääsi pois sairaalasta?”
Lily nyökkäsi ja kertoi, että parantajat olivat vapauttaneet Remuksen muutama päivä sitten erittäin vastentahtoisesti. Nykyisin Remus kulutti aikaansa etsimällä uusia töitä, joskin jo melko ponnettomasti; kukaan ei halunnut palkata miestä, jonka papereissa oli merkintä ihmissuteudesta.
  “Olen edelleen sitä mieltä, että se on epäreilua”, Cinnamon julisti kiivaasti. “Menisin kiroamaan ne typerykset heti paikalla, ellen olisi väärässä maassa!”
  “Minäkin mietin samaa”, sanoi Arianna. “Mutta Tom väitti, ettei se tekisi hyvää minun julkisuuskuvalleni. Varsinkaan nyt, kun - “
Hän vaikeni, ja Cinnamon joutui kannustamaan häntä jatkamaan. Arianna hangoitteli muodon vuoksi vastaan, vaikka sokeakin olisi nähnyt, että hän paloi halusta jakaa hienot uutisensa ystäviensä kanssa. Oli vaikeaa sanoa, tiesikö Lily jo mistä oli kyse vai ei; tytön ilme oli tutkimaton ja etäinen.
  “Minä aion hakea Englannin huispausmaajoukkueeseen”, Arianna kakisti lopulta kurkustaan posket rusottaen. “Karsinnat ovat vasta joulukuun alussa, niin että tässä vaiheessa on vähän vaikea sanoa, tuleeko siitä mitään vai ei, mutta minä ajattelin, että se voisi olla hauskaa. Ja Tomin mukaan minulla on lahjoja.”
  “No kunnianhimoa sinulla ainakin on!” Cinnamon paukautti ihailevaan sävyyn.
Tummatukkainen tyttö näytti siltä, ettei tarkalleen tiennyt, oliko hänen tarkoitus olla otettu vai kukaties loukkaantunut. Viimein hän päätyi nytkäyttämään epämääräisesti suupieliään ylöspäin ja mutisi kiitoksen, joka saattoi olla joko sarkastinen tai täydellisen vilpitön. Cinnamonia hävetti. Joskus hänestä tuntui, ettei hän yksinkertaisesti osannut puhua ymmärrettävällä tavalla. Totuus oli kuitenkin se, että hän oli iloinen Ariannan puolesta ja kannustaisi tyttöä, vaikka ei ollutkaan varma tämän menestyksestä. Ariannan peli kulki italialaisten urheilulehtien mukaan tätä nykyä kovin vaihtelevasti, ja sitä paitsi tytöllä oli tunnettu syömishäiriöhistoria taakkanaan.
Arianna käänsi tummansinisten silmiensä katseen ikkunan ulkopuolella odottavaan maailmaan, missä pimeys jo lankesi verhon lailla torin ylle. “Oletko viihtynyt Sienassa?”
Cinnamon hymähti. “Miksi en olisi? Aurinkoa, kauppoja ja loputtomasti aikaa - mitä muuta tyttö voisi kaivata?”
  “Hmm, mietitäänpä... hyvännäköistä, omituista vakoojaa aurinkovarjoa kantamaan.”
  “Arianna!” Cinnamon ja Lily voihkaisivat yhteen ääneen. “Anna armoa!”
Hän pudisti itsepäisesti päätään. “Haluan tietää mitä on meneillään, ennen kuin alan vihjailla jotakin sopimatonta Alessandron kuullen.”
  “Siinä se vitsi piileekin”, Cinnamon intti. “Mitään ei ole meneillään. Minä en pidä hänestä, hän ei pidä minusta. Pareggio.”
  “Toivon todella, että lakkaisit viljelemästä noita italialaisia termejäsi. Ne ärsyttävät minua.”
  “No, sittenhän me olemme tasoissa!”
  “Hei, tytöt, rauha!” Lily lepytteli kohottaen kätensä ylös. “Olemme naisia, emme raakalaisia!”
  “Puhu vain omasta puolestasi“, Cinnamon sanoi ja mulkoili Ariannaa, joka vastasi katseeseen silmääkään räväyttämättä.
  “En minä yritä sinua kiusata, Cin”, hän sanoi totuudenmukaisesti. “Sellainen on kolmasluokkalaisten heiniä. Minä vain yritän virittää keskustelua sinun miesasioistasi. Tiedäthän, haluaisin kovasti pitää itseni tilanteen tasalla.”
  “Mitään. Tilannetta. Ei. Ole. Muualla. Kuin. Sinun. Päässäsi”, Cinnamon tavutti hitaasti ja selkeästi, ja ponkaisi sitten ylös sängyltä paimentaen heidät omiin huoneisiinsa. “ilta on ohi.”
Arianna huoahti myrtyneenä, nousi ylös ja marssi käytävään kannoillaan Lily, joka näytti siltä, että yritti kovasti saada jotakin sanotuksi - mitä se jotakin oli, se jäi arvoitukseksi. Kovin ilahtuneelta Lily ei kuitenkaan Ariannan ristikuulustelun johdosta vaikuttanut. Arianna ei voinut olla ihmettelemättä asiaa ääneen kaivautuessaan pehmeiden peitteidensä alle.
  “Minun mielestäni tuollainen painostaminen nyt vain on vähän typerää”, Lily ilmoitti jäykästi. “Antaa hänen miettiä asioita kaikessa rauhassa, niin hän saattaa vielä saada jotakin päätettyäkin.”
  “Eli parempi jatkaa hänen hämmentämistään. Tai siis, emme kai me nyt varsinaisesti halua, että hän tajuaa rakastuneensa Alessandroon? Koska minun näkökulmastani katsottuna sellainen tietää vain ongelmia.”
Lily hymähti tietäväiseen sävyyn, mutta ei vastannut. He sammuttivat valot ja jäivät makaamaan Italian yön pimeyteen sydän murheita ja kysymyksiä täynnä. Päivä oli ollut rankka, mutta huomenna se paranisi - sen Arianna lupasi itselleen.

***

Alessandro ilmestyi aamiaispöytään onnellisen tietämättömänä edellisillan tulikivenkatkuisesta keskustelusta, tai niin ainakin saattoi kuvitella. Hän oli suorastaan raivostuttavan hilpeä näky vino hymy huulillaan ja tumma tukka yhtä tummien silmien verhona roikkuen. Lily ei ollut vielä koskaan nähnyt häntä hiukset auki, ja olisi mielellään katsellut näkyä pidempäänkin, mutta Cinnamon pilasi heiltä kaikilta tilaisuuden ponkaisemalla ylös ja sitomalla Alessandron hiukset kiinni. Niin tehdessään hän loi kaiken aikaa varoittavia silmäyksiä Ariannaa, joka hymyili itsekseen tuolinsa takajaloilla keikkuen.
Toistaiseksi vieraat ja kartanon omistaja olivat vaihtaneet kovin vähän kuulumisia tai muitakaan sanoja, mutta siitä huolimatta aamupalalla oli hiljaista. Lily pureskeli leipäänsä miettien, mitä ylipäätänsä voisi sanoa ilman, että se käsitettäisiin jollakin tapaa haasteeksi tai loukkaukseksi. Yläkerran huoneista kantautui Ema Visardon hiljainen itku.
  “No, Alessandro”, Arianna avasi viimein sanaisen arkkunsa. “Me kuolemme pian uteliaisuuteen. Viitsisitkö valaista meille, miksi kutsuit helmemme koko kesäksi tänne Sienaan?”
Ellei Lily olisi tiennyt paremmin, hän olisi saattanut kuvitella Alessandron näyttävän ilahtuneelta. “Kutsukaa sitä anteeksipyynnöksi.”
  “Aika kehno anteeksipyyntö, jos minulta kysytään.”
  “Ria - “ Cinnamonin äänessä oli varoittava sävy.
  “Mitä? Sanoit itsekin, ettei hän ole huomioinut läsnäoloasi tippaakaan saapumisesi jälkeen!”
Alessandro näytti tuskastuneelta. “Oletko sinä aina noin tunteeton mitä toisiin ihmisiin tulee?”
  “Oletko sinä?” Arianna latasi haastavasti.
Lily alkoi tuntea olonsa pahemman kerran epämukavaksi. Hänen itsensäkin oli toisinaan tehnyt mieli ravistella hieman työtoveriaan, mitä tyttöjen kohtelemiseen tuli, mutta ottaa se nyt esille tällä tavalla, kun Alessandro oli hyvää hyvyyttään kutsunut heidät kotiinsa… se oli jo tahditonta. Silti hän ei uskaltanut puutua asiaan, vaan keskittyi aamiaismuroihinsa. Niissä maistui Englanti ja koti.
  “Ehkä on parempi, että jätät minun ja Cinnamonin asiat meidän huoleksemme, Arianna.”
  “Jättäisin kyllä, jos te vain osaisitte itse huolehtia omista asioistanne.”
  “Nyt riittää!” Cinnamon ponkaisi jaloilleen. “Lily - Arianna - te lähdette kaupungille nyt! Minun on puhuttava Alessandron kanssa!”
  “Ei kai?” Arianna ja Alessandro voihkaisivat yhteen ääneen. Ainoastaan Lily nieli komennuksen tottelevaisesti, nielaisi viimeisen palan bagelistaan ja siirtyi keittiön ovelle etsien rahapussiaan taskustaan.
  “Tuletko sinä, Arianna?”
Arianna hylkäsi vesilasillisensa pöydälle ja asteli ovelle nopein, joustavin askelin. Tarkoituksellisen ikävystynyt haukotus vääristi hänen suupieliään.
  “No, mennään sitten - mutta Cin, sinä saat myös selvittää asiasi kunnolla miehesi kanssa, onko selvä? Koska minä en tullut lomalle vain tullakseni häädetyksi pihalle vain joka toinen sekunti.”
  “Riittää, Ria”, Lily varoitti, pujotti kätensä ystävänsä käsipuoleen ja talutti hänet ulos keittiöstä avaraan käytävään. Kesti hetken, ennen kuin hän osasi suunnistaa holvikäytävän lävitse eteisaulaan ja sieltä ulko-ovelle; Alessandron talo lähenteli kammottavassa labyrinttimaisuudessaan Feeniksin Killan nykyistä päämajaa Fox’s Deniä.
  “En tajua, miksi Cinnamonin ja Alessandron on pakko kehittää elämästään tuollaista draamaa”, Arianna valitti heidän laskeutuessaan aamuauringon pehmeässä valossa kylpeviä ulkoportaita alas Sienan velhotorille. “Heidän pitäisi vain pussata ja sopia asiansa.”
  “Kaikki ei ole aina niin yksinkertaista.”
  “He tekevät siitä monimutkaista.”
  “Voisit silti olla vähän kiltimpi heille. Alessandro sentään kutsui sinut tänne. Ilmaiseksi”, Lily muistutti.
Kitkerä totuus sai vastaväitteet tukehtumaan Ariannan huulille, ja keskustelu kuoli heidän väliltään heidän keskittyessään katselemaan ympärilleen. Pohjimmiltaan Lily oli helpottunut päästyään ulos surullisesta kartanosta. Täällä hän sentään saattoi tuntea kasvoillaan tuulen, sekä korkealle taivaalle vähä vähältä hiipivän auringon suloisen hehkun. Aamuisen torin kiihkeä puheensorina ja kojujen luona häseltävien kauppiaiden ja asiakkaiden värikäs joukkio johdatti väen vängällä ajatukset pois ikävistä asioista ja ohjasi ne valoisammille poluille. Lily tunsi edellispäiväisen apeutensa kaikkoavan kuin lumottuna katsellessaan hauskannäköisiä, italialaisia kauppiaita, jotka mainostivat tuotteitaan temperamenttisella kotikielellään. Ainoastaan murto-osa heistä puhui englantia, ja silloinkin epäselvästi ja murtaen.
Kojuja tuntui olevan loputtomiin. Kääntyessään nurkan taakse Lily ja Arianna kohtasivat aina vain uuden myyjän tai myyjättären. Tarjolla oli kaikkea taikajuoma-aineksista turistirihkamaan. Terävästi ärräpäitä suustaan suhautteleva luudanvarsikauppias kiinnitti niin Lilyn kuin Ariannankin huomion - Arianna harkitsi vaihtavansa luutansa parempaan, kun taas Lily pohti, olisiko italialaisessa luudanvarressa ainesta Jamesin joululahjaksi. James ei ollut päässyt pelaamaan huispausta kunnolla sitten edelliskesän. Se tuntui surulliselta, vaikka asia ei varsinaisesti Lilylle kuulunutkaan.
  “Katso tuota patsasta!” Arianna huudahti heidän jättäessään luudanvarsikojun toistaiseksi taakseen. Lily totteli ja kohotti katseensa torin laidalla hohtelevaan muuriin. Siihen kaiverrettu karkealinjainen marmoripatsas esitti merenneitoa, tai pikemminkin merimiestä - sillä oli pujoparta, miesmäisen tuuheat kulmakarvat sekä kokonaan paljas ylävartalo. Patsas oli niin rujo, että se oli varmastikin veistetty vitsillä.
  “Se muistuttaa melkoisesti Siriusta, vai mitä?” Arianna kysyi uneksuvaan sävyyn.
Lily katsahti patsasta uudemman kerran. Pujoparta ja häijy katse pysyivät ennallaan. Arianna oli joko sokea tai sekaisin ikävästä.
  “Niin, no... riippuu kai näkökulmasta. Tuo ilme - ”
  “Merlin, en minä sen kasvoista puhunut! Vatsalihaksia minä tässä katselin!”
Lilyä nauratti; niinpä tietenkin. Arianna ja Sirius elivät romanssissaan edelleen sitä yltiömäisen vaaleanpunaista, onnellista vaihetta, jolloin kaikki oli hyvin ja viikonkin mittainen ero tuntui tuskalliselta. Lily muisti itsekin olleensa samanlainen, mutta siitä oli jo aikaa; nykyisin hän ja James olivat enemmänkin perhe, eikä heidän täytynyt toistella kaiken aikaa rakastavansa toisiaan tietääkseen tekevänsä niin.
He maleksivat parrakkaan patsaan ohitse jäätelökojulle ja onnistuivat pitkälti viittomakielen sekä muutaman (erittäin kyseenalaisen) italialaisen ilmauksen avulla tilaamaan itselleen syötävää. Lily työnsi hunnutetulle myyjänaiselle nelisen sulmua maksuksi pistaasipähkinä-persikkatuutistaan ja ryhtyi etsiskelemään sopivaa istumapaikkaa, kun myyjä äkkiä tarttui hänen käsivarteensa ja nykäisi hänet takaisin. Ohuen hunnun takaa loistavat mustat silmät porautuivat palavina hänen kasvoihinsa.
  “Sinä… tyttö... englannin tyttö…”
Lily yllättyi ja osin närkästyikin kuullessaan myyjänaisen puhuvan englantia - hän oli siis turhaan yrittänyt puhua vierasta kieltä.
  “Niin?”
  “Älä luota eläinpoikaan”, myyjä kähisi hänen korvaansa. “Älä luota häneen!”
  “Mitä ihmettä - ?”
  “Hän ei ole niin vaaraton kuin antaa ymmärtää! Älä luota häneen!”
Jäätelönmyyjä irrotti otteensa Lilyn käsivarresta, pyörähti ympäri ja katosi yhtenä hunnun ja viitan kahahduksena. Punapää jäi seisomaan nyt tyhjän jäätelökojun vierelle käsivarttaan hieroen. Mitä ihmettä myyjä oikein oli hänelle yrittänyt sanoa? Kuka oli eläinpoika? Ensimmäisenä Lilyn mieleen juolahti Remus - ihmissusi - mutta miten kukaan ulkomaalainen muka voisi tietää hänen ystävänsä ongelmasta? Sitä paitsi ei ollut olemassa mitään syytä, miksi hän ei voisi luottaa Remukseen.
  “Mitä ihmettä tuo oli?” jättimäistä mehujäätään nuoleskeleva Arianna ihmetteli.
  “Kieliongelmia?”
Nauru karkotti pois jäätelönmyyjän aikaansaaman painostavan tunnelman, mutta naisen sanoja Lily ei onnistunut pyyhkimään mielestään. Kävellessään verkkaisesti Ariannan seurana takaisin Alessandron talolle hän ei voinut olla miettimättä päätään puhki syytä siihen, miksi kukaan varoittaisi häntä Remus Lupinista. Remus ei voisi milloinkaan vahingoittaa häntä… vai voisiko?

***

Olisi ollut mielenkiintoista tietää, Arianna tuumi, mitä Cinnamon oli oikein sanonut Alessandrolle heidän salaisen keskustelunsa aikana, mutta sitä tarina ei valitettavasti kertonut. Varmaa oli ainoastaan se, ettei keskustelu ollut ollut millään muotoa kaunis, sillä heti sen jälkeen Alessandro katosi kaupungista jättäen heidät kolme keskenään kartanoonsa. Hän palasi vasta kolme päivää myöhemmin vain ilmoittaakseen vievänsä heidät Roomaan.
Arianna toivoi, että olisi voinut nauttia Rooman-vierailusta, mutta olosuhteet tekivät siitä yksinkertaisesti mahdotonta. Cinnamon ja Alessandro kyräilivät kaiken aikaa toisiaan tappavat ilmeet kasvoillaan ja Lily puolestaan näytti uppoutuneen omaan, huoltentäyttämään maailmaansa.
Asiat kokivat käänteen parempaan vasta lauantaiaamuna, kun Kelmit saapuivat Sienaan. Toisin kuin Arianna ja Lily, he kieltäytyivät käyttämästä lentokonetta ja saapuivat sen sijaan porttiavaimella. Oli mahdotonta kuvailla sanoin sitä, kuinka helpottavalta tuntui nähdä heidän tuttuakin tutumpien kasvojensa ilmestyvän Alessandron kotiportaille.
  “Ääh!” James älähti mätkähtäessään kipeästi vasten porraskaidetta kädessään porttiavaimen virkaa toimittanut kumisaapas. “En enää ikinä suorita mannertenvälisiä siirtymistä! Luulin jo hetken, että sisäelimeni jäävät matkan varrelle.”
Hän nakkasi kumisaappaan syrjään sillä seurauksella, että onnistui kumauttamaan sillä päähän viatonta ohikulkijaa.
  “Ajattele positiivisesti, Sarvihaara”, Peter kehotti vääntäytyessään irti niistä kymmenestä solmusta, joille oli onnistunut itsensä taittelemaan. “Ainakin tukkasi on varmasti tuulenpörröttämä. Lily rakastaa sitä.”
  “Lily rakastaa aviomiestään huomattavasti enemmän ehjänä ja kaikki tarpeelliset elimet tallella”, Lily ilmoitti ojentaessaan auttavan kätensä silmälasipäiselle, pörrötukkaiselle pojalle, joka näytti kärsivän suurista tuskista.
  “Mitähän kaikkea niihin tarpeellisiin elimiin lasketaan…?”
  “Äh, Matohäntä, hillitse mielikuvitustasi”, James nauroi. Hän kietaisi käsivartensa Lilyn ympärille, ja maailmankaikkeuden täydellisin aviopari suuteli toisiaan onnellisen tietämättömänä pahasta maailmasta, joka silläkin hetkellä takoi sydämenlyöntejään heidän ympärilleen.
  “Minäkin haluan suudelmani”, tokaisi Arianna. “Sirius, missä sinä olet?”
  “Thäällä…”
Tavallisesti niin huolekkaan tyylikäs Sirius makasi matkalaukkunsa alla jalat käytännöllisesti katsoen suussa ja toinen käsivarsi kipeästi selän taakse väännettynä. Arianna nauroi rientäessään pelastamaan poikaystäväänsä pälkähästä.
  “Mannertenväliset porttiavaimet taitavat tosiaan olla vaarallisia!”
  “Sanot sinä”, siirtymisestä pienimmillä kolhuilla selvinnyt Remus mutisi pudistellessaan tomuja viittansa helmasta. “Kaikki meni hyvin, kunnes kesken siirtymisen kaapuni liepeeseen takertui tämä - tämä mummo - eikä hän päästänyt irti - “
  “Voi parkaa. Ehkä Cinnamonin pitäisi puhaltaa pipi pois.”
Cinnamon ja Remus vaihtoivat vaivaantuneita katseita keskenään. Arianna hymyili heille nenäkkäästi ja auttoi sitten takaisin jaloilleen Siriuksen, jonka komeat kasvot olivat nyt matkalaukun murjomat ja lähestulkoon tunnistamattomat. Hän liikahti suudellakseen Siriusta, mutta poika kavahti taaksepäin huitoen villisti käsillään.
  “Ei, ei, ei mitään lähikosketusta! Minun huuleni on halki!”
  “Olet iso vauva, Sirius Black. Mennään sisälle, niin minä paikkaan sinut.”
Aivan periaatteesta valittava Sirius kompuroi kartanoon tyttöystävänsä jäljessä. Hetken kuluttua myös Lily, James ja Peter seurasivat esimerkkiä jättäen Cinnamonin ja Remuksen seisomaan kahdestaan pihalle. Remuksesta näki, että hänkin olisi mielellään kadonnut paikalta, mutta ei löytänyt sopivaa keinoa siihen ilman, että päätyisi vaikuttamaan epäkohteliaalta. Niinpä he seisoivat vastatusten yhtä kömpelöinä ja epävarmoina kuin yksitoistavuotiaat ainakin.
  “Minä… äh, sinä näytät hyvältä”, Remus pinnisteli viimein kohteliaasti. “Olet ruskettunut.”
  “Olen pahoillani potkujesi puolesta”, Cinnamon sanoi melkein samaan aikaan. “Et ansainnut sitä.”
Remus levitteli käsiään. “Aina ei saa mitä haluaa. Miten kesäsi on sujunut?”
  “Ai Alessandro Visardon seurassa? Kehnosti. Minusta alkaa tuntua, että valitsin väärän miehen silloin aikoinaan.”
Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt katua sanojaan; vaivaantuneisuus Remuksen kasvoilla sai hänet tuntemaan melkein huonoa omaatuntoa. Totuuden kätkeminen vanhalta ystävältä tuntui kuitenkin typerältä siinä pisteessä varsinkin, kun he molemmat tiesivät, että Alessandro oli väärä mies kenelle tahansa tytölle.
  “Ei ajatella tuollaisia, Cin”, Remus naurahti lopulta yrittäen kääntää tilanteen leikiksi. “Minä olen nyt varattu mies, muistatko?”
Ja onnellisesti varattu varmasti olikin, Cinnamon pohti häijysti katsellessaan tummia varjoja Kelmin silmien alla.  Hän ei kuitenkaan paljastanut mietteitään ääneen, vaan nyökkäsi iloisesti hymyillen ja nousi portaat Remuksen edellä sisälle taloon.

***

  “Kerro kaikki, mitä täällä on viikon aikana tapahtunut”, James komensi. “Onko sinulla ollut ikävä minua?”
Lily hymyili verkkaisesti kääntäessään katseensa kattoon. He makasivat sängyllä hänen huoneessaan, ja James pyöritteli hänen punaisia hiuksiaan sormensa ympärille juuri niin laiskasti kuin pitkän matkan tehnyt nuori mies saattoi tehdä. Aika ei tuntunut kulkevan minnekään, eikä kumpikaan heistä sitä halunnutkaan.
  “Kieltämättä sinun seurasi on alkanut tuntua lohduttavalta verrattuna näihin liian kohteliaisiin, nipisteleviin, leperteleviin gigoloihin. Vaikka Alessandro tietenkin on ollut omaa luokkaansa.”
  “Onko sinulla ollut edes hauskaa?”
   “No, tavallaan…” hän kertasi Jamesille nopeasti viikon tapahtumat aina Rooman-vierailusta Alessandron äidin ja ystävien (väljästi määriteltynä) tapaamiseen. Kertoessaan tapauksesta torin jäätelökojulla hän joutui asettelemaan sanansa tarkoin, ettei vain kuulostaisi siltä, että oli itse asiassa huolestunut kohtauksesta.
James kurtisti kulmiaan. “Jäätelönmyyjä varoitti sinua eläinpojasta?”
  “No, niin…”
  “Vaikuttaa vahvasti siltä, että joku on syönyt liikaa jäätelöä!“
Lily yritti hymyillä kuin jäätelökojun sattumus olisi huvittanut häntä tavattomasti. Todellisuudessa hänen sydämensä kuitenkin tuntui raskaalta.
  “Entä jos se onkin totta? Entä jos se nainen yritti oikeasti varoittaa minua?”
James näytti epäuskoiselta. “Kenestä muka?”
  “Tuota… Remuksesta.” Syyllisyys vihlaisi Lilyn rintaa, kun hän lausui nimen ääneen. James irrotti salamannopeasti käsivartensa hänen ympäriltään ja sysäsi hänet kauemmas järkyttyneenä kuin ei olisi voinut uskoa korviaan. Poika pudisti päätään synkeänä, nykäisi peiton ylleen ja käänsi kylkeä tarjoten Lilylle vain nyt kovin kylmän ja jäykän selkänsä.
  “James!” hätääntyi Lily. “Et kai sinä suuttunut?”
Hän sai vastauksekseen vain tyynyn vaimentamaa muminaa. Syvään huokaisten Lily tarttui Jamesin molempiin olkapäihin ja käänsi pojan itseensä päin.
  “Minä tiedän, että se kuulostaa typerältä ja julmalta, enkä minä tarkoittanut sitä sillä tavalla.”
  “Millä muulla tavalla sen muka voi tarkoittaa?” murahti James.
  “Se vain sai minut miettimään, siinä kaikki! Etkö muista, kun Dumbledore kertoi meille, että Killassa on vakooja? Ja nyt tämä varoitus eläinpojasta... James, Remus on ollut todella outo viime aikoina... hän on ollut niin hiljainen, ja hän välttelee meitä!”
James tuhahti. “Kuutamo on saanut potkut, Lils! Totta kai hän on maassa!”
  “Mutta entä jos se ei johdukaan vain siitä?” Lily kysyi kiihkeästi. “Entä jos hän... huijaa meitä?”
  “Minä kieltäydyn uskomasta tuollaista omasta veljestäni!” julisti James. “Enkä suostu hyväksymään sitä, että sinä epäilet häntä!”
Lily lysähti kasaan surkeana. Hänen olisi pitänyt tietää, ettei James kuuntelisi häntä. Remus oli pojan paras ystävä siinä missä Sirius ja Peterkin, eivätkä Kelmit koskaan tahtoneet uskoa toisistaan mitään pahaa. He olisivat pitäneet yhtä, vaikka yhtä heistä olisi syytetty murhasta, siitä Lily oli varma. Hän tiesi, että teki väärin epäillessään Remusta, joka ei ollut koskaan osoittanut hänelle mitään muuta kuin ystävyyttä, mutta oli mahdotonta hallita omaa mieltään.
  “James… en minä tarkoittanut mitään pahaa... tämä aika vain… se saa minut sekaisin. Pelkään että me kuolemme tänään tai huomenna... en tiedä keneen luottaa... joskus en tiedä, voinko luottaa edes itseeni…”
Syvä huokaus purkautui Jamesin huulilta.  Hän kääntyi jälleen ympäri ja otti Lilyn kasvot kämmeniensä väliin katsellen naista vakavana. Hänen katseensa kulkeutui yli kimmeltävien vihreiden silmien ja punaisten poskien huolestuneena, tarkkaillen. Hän nojautui eteenpäin suudellen ensin kyynelten kostuttamia silmäluomia, sitten vapisevia pieniä huulia. Hänen oli käytettävä kaikki tahdonvoimansa pitääkseen kosketuksen hauraana ja lohdullisena.
  “Minä tiedän, että sinä pelkäät, Lily. Me kaikki pelkäämme. Mutta Lily, Remuksen epäileminen ei ole vaihtoehto. Hän on minun ystäväni ja minä luottaisin vaikka koko elämäni hänen käsiinsä. Jos me epäilemme Remusta vakoojaksi vain, koska hän on ihmissusi, emme ole tippaakaan parempia kuin ne, joita väitämme vastustavamme.”
Hän kuivasi huolellisesti itkun jäljet Lilyn kasvoilta ja hymyili tytölle rohkaisevasti. Oli niin vaikeaa olla Lilylle vihainen.
  “Saanko anteeksi?”
  “Saat anteeksi“, James vakuutti vetäen hänet takaisin käsivarsilleen. He lojuivat siinä pitkään siunatussa hiljaisuudessa Italian yötä tunnustellen. Lily hautasi päänsä vasten miehen olkapäätä ja hengitti syvään hänen tuoksuaan. Hän saattoi aina väittää, että pystyi helposti olemaan viikon ilman Jamesia, mutta se ei tarkoittanut sitä, etteikö hän olisi voinut silti ikävöidä tätä. Nyt James oli kuitenkin siinä, ja Lily tunsi yksinomaan unenomaista kiitollisuutta.
  “No, nyt olen kertonut minun kuulumiseni”, hän vaihtoi lopulta puheenaihetta. “Miten sinun viikkosi Lontoossa sujui?”
  “Vietin kokonaisen viikon poikamieselämää muiden meikäläisten kanssa. Oletko varma, että haluat kuulla koko jutun?” James kohotti kulmiaan.
  “Montako litraa alkoholia se sisältää?”
Syyllinen hiljaisuus riitti paremmin kuin hyvin vastaukseksi.

***

(JATKUU SEURAAVASSA)

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #73 : Maaliskuu 03, 2007, 11:04:26 »
Oli yhä pimeää, kun vahvat kädet tarttuivat Ariannan olkapäihin ja ravistelivat hänet valveille sikeästä unestaan. Ensin hän luuli, että kyseessä oli Sirius - kosketus oli samanlainen, ja tuntui muutenkin omituiselta ajatella, että kukaan Siriusta lukuunottamatta olisi ollut hänen huoneessaan. Sitten hänen päänsä kuitenkin alkoi selkeytyä ja hän tajusi, ettei herättäjä missään tapauksessa ollut hänen poikaystävänsä. Sirius oli, jos mahdollista, vielä uneliaampi kuin hän itse.
Arianna hieraisi silmiään ja kavahti taaksepäin nähdessään Alessandron terävälinjaisten kasvojen tunkeutuvan näköpiiriinsä kynttilänvalossa. Hän vilkuili pakokauhuisena ympärilleen ja nykäisi lopulta peiton Siriuksen yltä suojakseen. Tarvetta peittelemiseen ei oikeastaan ollut, sillä olosuhteista johtuen Ariannalla oli yllään puhtaanvalkoinen yömekko, mutta hän kaipasi suojaa yhtä kaikki. Kyseessä oli sentään Alessandro Visardo; mies, jolle hän ei missään tapauksessa tahtonut tarjota ylimääräisiä maisemia.
  “Mitä sinä teet täällä tähän aikaan? Eikö sinulla ole ollenkaan säädyllisyydentajua?”
  “Nyt kun otit asian puheeksi, niin ei oikeastaan”, Alessandro sanoi tarttumatta hänen säälittävän selkeään riidantarjoukseensa. Nähdessään Ariannan murhanhimoisen katseen hän katsoi parhaaksi lisätä: “Tänään on Cinnamonin syntymäpäivä. Meidän pitää laulaa hänelle.”
  “Ai nyt sinä olet joku hemmetin Luciano Lavarotta?” Arianna tivasi äkäisesti.
  “Ria, mitä ihmettä täällä oikein on meneillään?” Sirius haukotteli noustessaan istumaan. Hän teki nopean eleen vetääkseen tytön syliinsä, mutta jähmettyi niille sijoilleen nähdessään kutsumattoman vierailijan. “Täytyy sanoa, ettei tämä ole mikään maailman silmähivelevin näky tähän aikaan aamusta... onko nyt edes aamu?”
  “Kello on puoli seitsemän“, Alessandro sanoi alentuvaan sävyyn.
Sirius ärisi ja murisi silmiään hieroen. “Sinulla on paras olla tähän pahuksen hyvä selitys, hongankolistaja, tai minun on pakko keritä tuo sinun söpö tukkasi.”
Vasta silloin Arianna tajusi, että kuten muutamana aiempanakin aamuna, Alessandro oli jättänyt mustat hiuksensa auki. Totuus kirpaisi syvältä, mutta Cinnamon oli ollut oikeassa kehaistessaan ihastuksensa kohdetta kauniiksi mieheksi.
  “Täkäläiseen juomaveteen varmaan pudotetaan jotakin, mikä saa italialaiset menemään vuorokaudenajoista sekaisin.”
  “Minä sanoin jo“, Alessandro tokaisi kärsimättömästi. “Tänään on Cinnamonin syntymäpäivä. Italialaisten perinteen mukaan meidän pitää herättää hänet laulamalla.”
Sirius voihkaisi. “Haluatko sinä hänen karkaavan suin päin takaisin Englantiin? Vaikka olisihan sekin tapa juhlistaa syntymäpäivää... juoksun maailmanennätys…”
Alessandro virnuili avoimen vahingoniloisena. Ilme ei pukenut hänen totisia kasvojaan alkuunkaan. “Valita sinä vain minkä ehdit, Black. Saat silti luvan nousta ylös ja pukea päällesi. Sama koskee tyttöäsi.”
  “Sinä saat ensin luvan poistua huoneesta!” Arianna tuiskahti. “Minä en ole mikään yhden naisen strip-tease-show!”
  “Ei sinussa mitään katsomista olisikaan”, hymähti Alessandro.
Sirius jäi tuijottamaan julmistuneena ovesta käytävään livahtaneen miehen jälkeen. “Kuulitko, mitä hän sanoi sinusta, Arianna?”
  “Ei mitään tarvetta kiihtyä, Sirius. Olisin huolestuneempi, jos hän pitäisi minua katsomisen arvoisena.”
He pujahtivat ylös lämpimien lakanoidensa välistä ja siirtyivät suihkuun niin vähäpuheisina kuin unenpuute vain salli. Valuttaessaan kylmää vettä mielensä virkistykseksi Arianna ei voinut olla kiroamatta Alessandroa ja tämän kieroutuneita kuvitelmia perinteistä. Hänen itsensä teki mieli aloittaa uusi perinne, johon liittyi olennaisesti loma-asunnon isännän toimittaminen pois päiviltä. Hän olisi tehnytkin niin siltä seisomalta, ellei olisi ollut aivan liian vähissä vaatteissa vaeltaakseen ympäri taloa kuin Jeanne D’Arc.
Arianna loitsi vesihanan kiinni, väänsi enimmät vedet hiuksistaan ja astui ulos suihkusta edelleen omien väkivaltaisten ajatustensa vallassa. Hän hymyili utuisesti Siriukselle, joka seisoi peilin edessä pyyhe yllään järjestelemässä litimärkiä otsahiuksiaan.
  “Hei, sinä kastelet minut!” Sirius valitti, kun Arianna suuteli pojan paljasta olkapäätä.
  “Muistan tuon argumentin, kun seuraavan kerran haluat seuraa suihkuun.”
  “Äsh, älä kuuntele minua. Olen niin väsynyt, että puhun mitä sylki suuhun tuo.”
  “En voi väittää olotilan olevan minulle täysin vieras”, Arianna irvisti tarttuessaan Rapakon Palloseuran logolla koristettuun kylpytakkiinsa. Hän venytteli. “Tällaisina hetkinä sitä toivoo olevansa kuollut.”
  “Älä sano noin“, Sirius kielsi terävästi.
Arianna loi häneen kysyvän katseen.
  “Et taida tietää millaista se oli… kun Hope, Peterin Hope siis, tuli meidän luoksemme ja kertoi, että joku Välimerelle matkalla ollut lentokone putosi. Vielä pahemmaksi muuttui, kun meikäläiset alkoivat puhua, että Voldemort oli sen pudotuksen takana... me pelkäsimme, että te olitte kuolleet”, Sirius tunnusti ääni tunteista paksuna. Pojan kädet puristuivat nyrkkiin kuin itsestään. “Olen viettänyt lauantaipäiväni mukavamminkin.”
  “Tiedän että olet.”
Tyttö hymyili anteeksipyytävästi, nousi varpailleen ja painoi pehmeän suudelman Siriuksen huulille. Sirius veti hänet käsivarsilleen ja heilautti hänet syliinsä kammaten sormiaan hänen takkuisen tukkansa lävitse, solmien sormenpäänsä kurittomiin kiehkuroihin. Siriuksen iho tuoksui suihkusaippualta ja aamulta. Hänen parransänkensä raapi ihoa, kun Arianna kuljetti kämmeniään hänen poskillaan.
  “Tiedätkö, Arianna, äkkiä minua ei enää väsytä?”
Huispaaja nauroi. “Sepä hyvä, koska meidän pitäisi olla laulamassa Cinnamonille.”
  “Emmekö voisi jättää sen väliin?” Sirius rukoili. “Tiedät, että lauluääneni on samaa tasoa Minervan kanssa. Ei minua kukaan kaipaisi.”
  “Alessandro saattaisi hyvinkin kaivata”, Arianna muistutti sätkiessään merkitsevästi Siriuksen käsivarsilla. “Enkä halua ottaa sitä riskiä, että se kieroon kasvanut kulkukoira ilmestyy tänne hankkimaan kiristysmateriaalia. Laske minut alas!”
Sirius pudotti hänet mielenosoituksellisesti lattialle ja jatkoi hiustensa järjestelemistä.

***

Cinnamon kuuli askeleet käytävästä ennen kuin ne edes ehtivät hänen huoneensa ovelle. Oven avautuessa raolleen hänen ei ollut vaikea teeskennellä nukkuvaa; huonosti nukutun yön jäljet painoivat hänen silmäluomiaan ja muuttivat maailman harmaaksi tuhruksi. Ärtymys täytti hänen sydämensä, kun askeleet siirtyivät sisälle huoneeseen ja joku sytytti valot. Hyvästit yöunille…
Cinnamonin teki mieli painaa kädet korvilleen, kun taikaväen perinteinen onnittelulaulu täytti huoneen epävireisenä ja railakkaana.
  “TÄSSÄ MEILLÄ ON VERRATON VELHO…”
Hän kuunteli jähmeä hymy huulillaan laulun loppuun saaden vain pientä tyydytystä siitä tosiasiasta, etteivät hänen ystävänsä näyttäneet sen ilahtuneemmilta yllätyksen johdosta kuin hän itsekään. Olikin syytä miettiä, kenen ajatus aamuherätys oikein oli ollut; kukaan hänen ystävistään ei tunnetusti kuulunut aamuvirkkujen kastiin.
  “Hyvää syntymäpäivää, Cin”, Lily toivotti haukotellen ja aloitti pakollisten onnitteluhalauskierroksen, joka vähitellen karisteli unia Cinnamonin silmistä. Yllätyksekseen tyttö huomasi jopa Alessandron syleilevän häntä suhteellisen vilpittömästi. Ellei hän olisi tiennyt paremmin, hän olisi saattanut kuvitella Alessandron keksineen aamuherätyksen, niin outo hymy miehen kasvoilla oli.
  “Mitä hyvää on siinä, että täyttää 19 vuotta? Liikun vuosi vuodelta kauemmas oletetusta kauneudestani.”
  “Ei hätää, me kerromme kyllä, milloin sinun pitää ostaa ryppyvoidetta.”
Cinnamonin katse liukui sängynpylvääseen nojailevaan Remukseen, jonka vaaleansiniset silmät välkehtivät naurusta. Hetken mielijohteesta hän levitti käsivartensa ja vaati halausta myös Remukselta. Tuntui typerältä, ettei hän voisi koskettaa entistä poikaystäväänsä vain siksi, että heidän välinsä olivat tätä nykyä yhtä epämääräiset kuin McGarmiwan alusvaatteiden koko.
  “Ettekö te tuoneet minulle lahjoja?” Cinnamon tivasi leikillisesti sipaistessaan suudelman Remuksen suupieleen. Poika liikahti kauemmas vaivaantuneena.
  “Saat ne illalla. Alkoholin kera, tietenkin“, James virnisti.
  “Jotkut eivät sitten osaa juhlia selvin päin… hetkinen, minne Alessandro katosi?” Cinnamon rypisti otsaansa autiolle oviaukolle.
  “Ehkä hänelle tuli nälkä”, ehdotti Lily.
  “Ehkä hän suuttui jostakin”, Arianna puolestaan tarjosi.
Cinnamon kohautti olkapäitään - mikä tahansa oli Alessandron tapauksessa mahdollista. Synkeänä hän vajosi takaisin tyynyille.

***

Ensimmäisenä sinä iltana humaltui Remus Lupin. Toiset katselivat puolittain huvittuneina, puolittain vaivaantuneina, kuinka tuo tavallisesti niin rauhallinen poika tanssi villisti ympäri lattiaa tuliviskilasillinen tiukasti otteessaan. Hän keikutti ja ketkutti kuin ammattimainen vatsatanssija onnellisen tietämättömänä kaikista maailman murheista. Myös Peter alkoi olla omassa alkoholintäyteisessä maailmassaan, mutta häntä se ei piristänyt. Päinvastoin, hän muuttui sitä itkuisemmaksi, mitä pidemmälle ilta eteni.
  “Tästä se nähdään, että olisi kannattanut jättää juomat tilaamatta“, Lily tuumi nojatuolistaan. Hänelläkin oli lasillinen tuliviskiä, mutta hän tyhjensi sitä huomattavasti hitaampaan tahtiin kuin muut.
  “Kannatetaan”, sanoi Alessandro.
Cinnamon loi mieheen mustanpuhuvan katseen. Alessandro ei ollut vaivautunut hankkimaan hänelle syntymäpäivälahjaa, tai edes onnittelukorttia sen puoleen. Hän ei tiennyt, miksi vaivautui olemaan yllättynyt, mutta hän vain oli. Yhtä yllättynyt kuin pettynytkin. Hänen ystävänsä sen sijaan olivat kunnostautuneet lahjojen puolella huomattavasti näkyvämmin. Salin sivupöytä oli peittynyt melkein kokonaan erilaisten kirjojen, meikkien ja vaatteiden alle.
  “Ei juomisessa minun mielestäni ole mitään pahaa”, Cinnamon tokaisi tyhjentäen lasinsa vakuudeksi.
  “OLEN VATSATANSSIN JUMALA!” Remus kiekaisi juuri silloin. Poika oli kiivennyt nojatuoliin ja heilutti nyt hurjasti lanteitaan. Toiset peittivät silmänsä käsillään.
  “Onko tuo meidän ystävämme?” voihkaisi James.
  “Älä viitsi, Sarvihaara!” Sirius nauroi. “Olet itse ihan yhtä paha kännissä.”
  “Minä en ole ikinä väittänyt olevani vatsatanssin jumala!”
  “Sinä kuorit banaaneja varpaankynsilläsi. Ja julistit rakkauttasi jokaista vastaantulevaa tyttöä kohtaan.”
  “Mikä ihme tuo nyt muka on?” virkkoi Arianna. “Hänhän rakasti jokaista vastaantulevaa tyttöä.”
  “Enpäs. Yhtä vain.”
Siirappiset avioparit olivat raivostuttavia. Cinnamon täytti lasinsa uudelleen ja oikaisi jalkansa sohvalle yrittäen karkottaa aiheettoman mielipahansa. Hän tiesi käyttäytyvänsä toisinaan aiheettoman kateellisesti ja mustasukkaisesti ollakseen niin onnellinen ihminen kuin antoi ymmärtää olevansa.
Nyt toisetkin - pääasiassa loput Kelmeistä - alkoivat humaltua, ja tunnelma muuttui entistäkin kaoottisemmaksi. Olivat nämäkin syntymäpäivät. Ajatellessaan syntymäpäiväänsä Cinnamon oli suunnitellut tavanomaista hauskanpitoa, kuten esimerkiksi pullonpyöritystä ja tanssimista. Nyt ainoa, joka tanssi oli Remus, ja pullotkin pyörivät lähinnä suusta suuhun. Siriuksen ja Jamesin hillitön naurunremakka kantautui yli huoneen.
  “Eivätkö humalaiset olekin ikävystyttäviä?” Alessandro kumartui kuiskaamaan Cinnamonin korvaan.
  “Ainakin silloin kun ei ole itse humalassa.”
  “Niin, no, minulle se on pysyvä olotila.”
Cinnamon vilkaisi miestä yllättyneenä. “Etkö sinä muka ikinä juo itseäsi sammuksiin?”
  “Miksi joisin? En halua menettää itsehillintääni”, Alessandro selitti, ja äkkiä tyttö ymmärsi. Alessandro pelkäsi, että lakatessaan hallitsemasta itseään hän saattaisi tehdä jotakin sellaista, mitä oli halunnut jo pitkään - kuten antaa Eman mennä.
Hän avasi suunsa vastatakseen, mutta sanat eivät ehtineet muodostua, kun Arianna jo pyyhälsi huoneen toiselta puolelta hänen kaulaansa ja moiskautti suukon hänen poskelleen.
  “Minä sitten rrrakastan sinua, Cin! Ja sinun tukkaasi!”
Cinnamon työnsi kämppäkaverinsa kauemmas. “Sinä haiset viinalta.”
  “Viiniltä, en viinalta”, Arianna korjasi posket punaisina helottaen. “Ainoastaan paatuneet alkoholistit juovat viinaa.”
  “Ja sinäkö et ole sellainen?”
  “En mishään tapauksessa! Minä vain juon sosiaalisesti.”
  “Sosiaalisesti tosiaan”, Alessandro urahti katsellessaan, kuinka Sirius nousi pöydälle ja alkoi tanssia pikemminkin strippibaariin kuin jonkun olohuoneeseen soveltuvaa tanssia. Lily yritti kiskoa ystäväänsä alas pöydältä.
  “Vakavissaan, Sirius, pöydällätanssiminen EI ole sinun alaasi!” tytön kiihtynyt ääni kantautui yli huoneen.
  “Minun päätäni alkaa särkeä…” valitti Cinnamon.
  “Heitä hävettää huomenna mielettömästi, jos se sinua yhtään lohduttaa.”
Cinnamon hymähti; toden totta hänen ystäviensä oli paras olla häpeissään. Mikään muu ei soisi heille anteeksiantoa tämäniltaisen juopottelun vuoksi. Ainoat täysin harmittomat tapaukset olivat Peter ja Lily, ja Peterinkin hiljainen ulina alkoi vähitellen käydä hermoille.
  “Mitä mieltä olet?” Alessandro kysäisi. “Pitäisikö meidän viedä heidät nukkumaan, ja jatkaa tätä kaksin?”
Kysymys oli niin vilpitön ja yksinkertaisuudessaan kaunis, ettei päivänsankarilla ollut muuta vaihtoehtoa kuin nyökätä hämillään. Puna poltteli hänen kasvojaan, kun hän vain miettikin, mitä ‘kaksin jatkaminen’ Alessandron kanssa saattoi merkitä. Ei, ei sellaisia ajatuksia nyt, hän kielsi itseään. Hän oli saanut aikaan jo yhden häpeällisen yhden yön jutun tämän loman aikana, eikä hän tekisi samaa virhettä kahdesti.
Hän ja Alessandro kantoivat ylimääräiset alkoholit keittiöön ja palasivat sitten salin kautta takaisin olohuoneeseen. Niin tehdessään Cinnamonin katse osui salin pöydällä odottavaan lahjapinoon, jonka päällimmäisenä odotti Peterin ja Remuksen ostama parantavien juomien kirja. Se tulisi tarpeen seuraavana aamuna, kun koittaisi aika keittää vastalääkettä krapulalle.
  “No niin, Sirius, juhlat ovat ohitse. On aika mennä nukkumaan”, hän tiedotti nykiessään poikaa alas pöydältä.
  “Mutta Cin, minä rakastan tätä laulua!”
  “Sinä et ole ikinä kuullutkaan tätä laulua“, Cinnamon hymyili ja veti Siriuksen väkipakolla takaisin lattialle. “Tule, mennään etsimään sinun huoneesi.”
  “En minä SINUA sänkyyni halua…”
  “Ihan miten vain, mennään nyt!”
  “Ehkä meidän pitäisi vain loitsia heille makuupussit ja jättää heidät tänne“, Alessandro ehdotti tukiessaan Remusta, joka sopotti hänen korvaansa rakkaudentunnustuksia.
  “Kuulostaa hyvältä…”
Cinnamon pujahti Siriuksen raskaan käsivarren alta antaen pojan rojahtaa lattialle. Hän kääri hihansa, tarttui taikasauvaansa ja muutti nopeasti tyynysodan jäljiltä höyhentyynystä karanneet untuvat kuudeksi pehmeäksi, tummanpunaiseksi makuupussiksi, jotka levittyivät sikin sokin lattialle.
  “Kiitos, Cin”, Lily huoahti helpottuneena kömpiessään omaan makuupussiinsa. “En missään nimessä olisi halunnut nukkua tuon juopon kanssa samassa sängyssä.”
Hän mulkaisi pahasti aviomiestään, joka jonglöörasi omenoilla kaikessa rauhassa.
  “Minä shitten rakashtan sinua, Vishardo”, Remus sammalsi vielä, kun Alessandro auttoi hänet pitkäkseen makuupussinsa päälle. Mies nyökytteli ikävystyneenä.
  “Niinhän sinä sanoit jo.”
  “Minä rakashtan sinua Alesshandro…”
  “Merda, minun on pakko päästä pois täältä hullujenhuoneelta”, Alessandro ilmoitti poninhäntäänsä levottomasti nykien. Hänen silmiensä pikimusta katse tanssi yli huoneen kynttilävalojen ja pysähtyi Ariannan makuupussin vierellä seisovaan Cinnamoniin. Hän ojensi kätensä.
Cinnamon astui askeleen eteenpäin ja asetti kämmenensä kyselemättä Alessandron omaan.

***

He lähtivät juopuneiden hihityksestä raikuvan talon taakseen ja kiipesivät katolle, missä leuto yötuuli piirsi kaikessa rauhassa väreitä uima-altaan pehmeänsiniseen pintaan. Cinnamon riisui lipposensa, nosti hameensa helmoja ylemmäs ja istui altaan reunalle upottaen nilkkansa viileään veteen. Alessandro seurasi hänen esimerkkiään joko ärtymyksestä tai väsymyksestä huokaisten. He istuivat siinä hiljaa vieretysten mustan tähtitaivaan pyöriessä heidän yläpuolellaan tuttuna ja lohduttavana, eikä Cinnamon voinut olla ajattelematta Eman syntymäpäivän iltaa - edellistä kertaa, jolloin hän oli ollut tässä ja Alessandro oli ollut tässä. Hän olisi halunnut tietää, mitä Alessandro ajatteli; miehen silmät olivat etäiset ja tutkimattomat.
  “En taida järjestää sinulle juhlia vähään aikaan, Cin. Mikset kertonut, että ystäväsi ovat tuollaisia pesusieniä?”
  “En tiennyt! Tai no, Kelmeistä nyt tietävät kaikki, mutta että Remus - “
  “Hänellä taisi olla oma lohikäärme kainalossa, kun hän antoi sinulle sen parannuskirjan.”
Cinnamon naurahti. “Ainakin hän antoi minulle syntymäpäivälahjan.”
Se tuli purevammin kuin hän oli tarkoittanutkaan, eikä niin ollen kai ollutkaan mikään ihme, että Alessandro arvasi oitis, mitä hän tarkoitti. Mies hymyili mitäänsanomatonta, ilotonta hymyään ja nosti jalkansa takaisin uima-altaan reunukselle kuivaten ne nopeasti paitansa helmaan. Joko mies oli lähdössä? Pettyneenä Cinnamon seurasi sivusta, kuinka Alessandron jäykkä selkä loittoni takaisin sisälle.
Hän ei ehtinyt kiroamaan ihastustaan kovinkaan pahasti, ennen kuin mies jo palasi takaisin katolle kantaen mukanaan pientä, kankaalla peitettyä koria. Ruokaako hänellä oli mukanaan? Ajatus yöllisestä piknikistä olisi saattanut olla romanttinen, ellei Alessandro olisi ollut kaukana kaikesta sellaisesta. Niinpä Cinnamon oli jo ehtinyt hylätä ajatuksen piknikistä, kun Alessandro veti kankaan pois korin yltä ja nosti esille pienen, pörröisen, oranssivalkean kissanpennun. Cinnamon katseli ihastuneena, kuinka kissan vaaleanpunainen nenä värisi sen nuuhkiessa yöilmaa.
  “Syntymäpäivälahjasi, ole hyvä.”
Alessandro laski kissanpennun Cinnamonin syliin. Tyttö ei tiennyt, miten päin olisi ollut - pieni kissa oli niin kaunis ja niin ylitsepääsemättömän suloinen, että hänen täytyi käyttää kaikki tahdonvoimansa estääkseen itseään rusentamasta sitä suin päin syleilyynsä. Hän ojensi kätensä ja silitti ihmetellen sen pehmeää turkkia.
  “Onko sillä nimeä?”
  “Se on poika, jos sitä kysyt. Saat itse luvan nimetä oman kissasi“, Alessandro tuhahti tahallisen halveksuvasti. Tällä kertaa Cinnamon kuitenkin näki sanojen lävitse yhtä selkeästi kuin jos ne olisivat olleet läpinäkyvää muovia.
  “Jasper”, hän päätti oitis.
  “Jasper. Hmm… saat siunaukseni.”
  “Ikään kuin se ikinä sinusta riippuisi.”
  “Eikö minun mielipiteeni muka merkitse sinulle mitään?”
Tyttö kallisti päätään ja punnitsi vastaustaan tarkoin. “Joskus… kun vielä kuvittelin, ettet ole niin paha kuin annat ymmärtää.”
  “Mutta enhän minä olekaan.”
  “Viimeksi sinä sanoit toista. Tiedätkö sinä itsekään, kuka oikein olet?”
  “Elämä on teatteria, ja teatteri on elämää“, Alessandro virkkoi filosofisesti istuessaan takaisin altaan reunalle. Hän veti nauhan irti hiuksistaan ja kampasi niitä pitkin, näppärin sormin. Cinnamon istui jäykkänä hänen vierellään kovin tietoisena hänen vahvasta läsnäolostaan, mutta kykenemättömänä katsomaan häntä silmiin. Tytöstä tuntui kuin he olisivat liikkuneet askeleen verran lähemmäs sitä näkymätöntä rajaa, joka alusta asti oli estänyt kaikenlaiset puhtaat ja selkeät suhteet heidän väliltään. Ilmakin oli muuttunut utuisemmaksi.
  “Mutta minä en halua sellaista teatteria”, Cinnamon sanoi loiskuttaen varpaillaan vedenpintaa. “En ikinä tiedä, mitä sinä ajattelet. En tiedä kuka sinä olet. En tiedä mitä haluat…”
  “Uskoisitko, jos sanoisin, etten halua mitään?”
  “Uskoisin”, kuiskasi Cinnamon. “Se minua tässä surettaakin.”
Hän jatkoi kissanpennun rapsuttamista kiusallisen tietoisena Alessandron läpitunkevasta katseesta, joka lipui ylitse hänen kasvoilleen piirtyneiden varjojen. Jasper kehräsi ja käpertyi kerälle sillä tavoin viattomana kuin lapset yleensäkin tekivät, oli kyseessä sitten eläin tai ihminen. Cinnamon hätkähti tuntiessaan Alessandron kylmän käden poskellaan.
  “Veteen on vaikea piirtää viivoja”, mies lausahti omituisesti.
  “Mitä?”
  “Yritä.”
Cinnamon totteli kehotusta ja ojensi jalkaansa tehdäkseen viivan uima-altaan pintaan. Se säilyi hetken ja levisi sitten pienenpieninä, liplattavina aaltoina omille teilleen. Hän naurahti kepeästi.
  “Mitä tuokin muka nyt merkitsee?”
  “Sitä vain, että joskus määritteleminen on mahdotonta”, kuului vastaus. “Ja minä inhoan sitä.”
  “Sitten me olemme pattitilanteessa. Minua ei voi saada määrittelemättä.”
Alessandro kohotti päätään samaan aikaan kuin Cinnamonkin, ja heidän katseensa lukkiutuivat yhteen. Cinnamonin siniset silmät ilmaisivat syvää surua ja pettymystä, Alessandrosta taas hullukaan ei olisi ottanut selvää. Mies ojensi notkeasti kätensä ja asetteli sen tytön sydämen kohdalle.
  “Miksi minä?” hän äyskähti.
Cinnamon pudisti päätään. “Sen kun tietäisikin. Ehkä siksi, että tällä tavalla minusta tuntuu kuin olisin elossa.”
  “Mutta sinä tiedät, että minä en ole ikinä elossa.”
  “Vain koska et anna itsellesi lupaa!”
Alessandro ravisti ärtyneenä hiuksiaan, ja jälleen kerran he tuntuivat ajautuvan kovin kauas toisistaan. Enemmän kuin mitään muuta CInnamon olisi halunnut saada vakoojan ymmärtämään. Hän oli menettänyt perheensä siinä missä mies pikkusiskonsa, ja yhä hän vain jatkoi elämäänsä. Niin tapahtui, ja sellainen teki kipeää, mutta ainoa keino oli kasvaa sellaisen yli ja tehdä itsestään entistäkin vahvempi. Hän oli yrittänyt. Hänellä ei ehkä ollut varsinaisesti haaveita, mutta tavoitteita ainakin, ja jo sellaiset riittivät pitämään ihmisen elossa.
  “Me riitelemme aina tästä samasta asiasta. Miksi - “
  “En minä sinua rakasta“, Cinnamon möläytti.
Alessandro vaikeni hämmentyneenä.
  “Ajattelin vain selvittää sen. Ettei sinulla ole mitään vääriä käsityksiä. En minä sinussa siksi roiku, että rakastaisin sinua. Minä en edes tunne sinua, hemmetti! Olet ollut siinä jo vuoden, enkä siltikään tunne sinua!”
  “Miksi sinä sitten olet aina vain siinä?”
  “Kun en minä tiedä!” Cinnamon parahti kyyneleet silmissään. “Koska minä olen typerä! Olen hölmö ja sokea ja narri ja kuvittelen, että veteen voi piirtää viivoja! Koska minä - “
  “Riittää!” Alessandro tarttui häntä olkapäistä ja ravisteli häntä kaikkea muuta kuin hellästi. Miehen suuret kämmenet puristuivat tiukasti hänen olkaluidensa ympärille pidellen häntä siinä. Cinnamon tunsi olevansa ansassa, hän ei päässyt pois - ei tästä talosta eikä koko inhottavasta tilanteesta. Hän tuuppasi Alessandron kauemmas itsestään. Katkeruuden sävyttämät sanat purkautuivat hänen suustaan kuin itsestään.
  “Miksi sinä kutsuit minut tänne? Älä sano, että pyytääksesi anteeksi! Olet kohdellut minua kuin lokaa koko kesän ajan. Miksi?”
Alessandro näytti vaivaantuneelta, ja vastaus karkasi miehen huulilta niin nopeasti, ettei Cinnamon saanut siitä mitään selvää. Tytön oli pyydettävä miestä toistamaan.
  “Et sinä itsekään välittäisi hankkiutua kovin läheisiin väleihin sellaisen ihmisen kanssa, joka lähtee kesän jälkeen pois“, Alessandro murahti kärsivänä.
Cinnamon ei ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti; palaisihan Alessandrokin pian takaisin Englantiin.
  “Enpäs”, vakooja hymyili vinosti kuin hänen ajatuksensa arvaten. “Minä jään vielä tänne, madren ja Eman luokse. Madre on aivan lopussa. Jonkun on pakko auttaa häntä.”
Missään nimessä Cinnamon ei ollut odottanut tuollaista jalomielisyyttä kylmäverisen italialaisen osalta, eikä hän tiennyt alkuunkaan, miten ilmoitukseen pitäisi suhtautua. Ensimmäisenä hänen ylitseen vyöryi pettymyksen aalto. Hän ei ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että Alessandro saattaisi jäädä Italiaan. Nähtävästi mies oli kokenut melkoista henkistä kasvua kesän aikana, sillä se Alessandro Visardo, jonka Cinnamon oli oppinut tuntemaan ei olisi milloinkaan tehnyt niin suurta uhrausta. Eihän hän edes voinut sietää Italiaa! Oli kuitenkin vaikeaa ihailla tätä äkillistä jaloudenpuuskaa - Cinnamon osasi ainoastaan miettiä, mitä se tarkoitti heille kahdelle.
Hän yritti nauraa, mutta onnistui kuulostamaan lähinnä itkuiselta. “Joskus minusta tuntuu kuin tarinaamme kirjoittaisi joku typerys, joka yrittää saada meidät rakastumaan, vaikka se ei sovi meille.”
  “Rakkaus sopii vain typeryksille”, Alessandro sanoi.
  “Mitä me sitten tässä teemme?”
  “JOHAN MINÄ SANOIN! MINÄ EN TIEDÄ! EN TIEDÄ MITÄÄN! MINÄ VAIN ISTUN TÄSSÄ JA ODOTAN, ETTÄ SINÄ ANTAISIT MINULLE JONKIN VASTAUKSEN, MUTTA SINÄ VAIN SANOT JÄÄVÄSI TÄNNE GIGOLOIDEN JOUKKOON! PAHUS, VÄHÄN AIKAA MINÄ JO LUULIN - äh, ei sillä väliä. Ei tästä tule ikinä mitään.”
Hän ravisti pettyneenä päätään ja säntäsi kohti kattoparatiisin portaita. Puolivälissä rappusia Alessandron pitkät askeleet saavuttivat hänet ja mies kiepsautti hänet ympäri niin rajusti, että yhtä hyvin hän olisi voinut pudota portaita alas. Alessandro näytti vihaiselta, vihaiselta ja pettyneeltä ja turhautuneelta. Cinnamon ei ollut tottunut näkemään sellaista tunteiden vyöryä miehen kasvoilla.
  “Olet oikeassa, Cinnamon Brenna Bellini. Meistä ei ikinä tule mitään”, Alessandro sanoi kylmästi. Cinnamon nyökkäsi surun ja suuttumuksen lainehtiessa hänen ylitseen. Hän väänsi Alessandron sormet irti ranteensa ympäriltä ja lähti jälleen laskeutumaan alas portaita valmistautuen totuttelemaan siihen tosiasiaan, ettei kannattanut enää toivoa. Hänen olisi vain pitänyt pysyä Englannissa. Silloin hän olisi voinut jatkaa omaa hiljaista murjotustaan ilman, että hänen tarvitsisi enää koskaan tuntea pettymystä.
  “Mutta silti, Cinnamon - “ Alessandro laukkasi hänen jälkeensä ja pysäytti hänet jälleen. Mies tarttui hänen leukaansa ja kohotti hänen alaspäin painettuja kasvojaan niin, että heidän silmänsä - tummat ja vaaleat - kohtasivat toisensa. Yksi katse heijasti nähtäväksi kaikki ne tunteet, jotka olivat pitäneet heitä jo kauan vankeinaan.
Alessandro nojautui lähemmäs ja suuteli häntä, ja lyhyen hetken ajan hän ehti kuvitella kuolevansa siihen paikkaan. Pahempiakin kuolintapoja tosin oli olemassa, hän mietti hämärästi pujottaessaan kätensä edessään seisovan miehen housuntaskuihin. Hän veti miehen lähemmäs ajatukset hullun lailla pään sisällä vilistäen, vaikka samalla ajatteleminen olikin kovin vaikeaa. Maailma olisi voinut yhtä hyvin pudota heidän niskaansa, eikä se olisi merkinnyt Cinnamonille takaraivoon napsahtavaa pähkinänkuorta enempää. Hän joutui käyttämään kaiken tahdonvoimansa irrottautuakseen Alessandron otteesta.
  “Mistä hyvästä tuo oli?”
  “Minä olen typerys”, Alessandro vastasi vakavana. “Minä olen typerys, ja minä haluan, että sinä odotat minua Englannissa.”
  “Odotan?”
  “Tulen takaisin joulukuussa. Se ei ole pitkä aika, eihän?”
Sellaisen suudelman jälkeen Alessandro olisi voinut puhua maailmanlopusta, ja silti aika olisi tuntunut Cinnamonista lyhyeltä. Hän lupasi, ja livahti miehen otteesta karaten sisälle taloon, ennen kuin he tekisivät jälleen jotakin, mitä päätyisivät katumaan. Hetki oli ollut liian täydellinen pilattavaksi. Alessandron suudelma tuntui yhä hänen huulillaan, kun hän porhalsi saliin, missä hänen ystävänsä nukkuivat makuupusseihinsa kääriytyneinä, onnellisen tietämättöminä katon tapahtumista. Ei Cinnamon heille kertoisikaan; hän halusi pitää tämän hänen ja Alessandron salaisuutena.
Hiipiessään salin halki tyttö oli kompastua epähuomiossa Peteriin, joka nyyhkytti hiljaa pussinsa päällä.
  “Etkö sinä nukukaan?” Cinnamon kysyi, ja oli saman tien purra kielensä poikki. Hän ei halunnut tuhota katolla vietetyn hetken täydellisyyttä puhumalla muiden, merkityksettömämpien ihmisten kanssa.
  “Oletko sinä koskaan tehnyt oikein kammottavaa virhettä, Cin?” kuului Peterin aavistuksen verran juopunut vastaus.
Että oliko? Kerrankin Cinnamonin oli helppoa hymyillä muistoilleen. Virheillä ei ollut merkitystä tänä iltana; tänään kaikki oli viimein niin kuin pitikin.
  “Minä luulen, että me kaikki teemme virheitä.”
  “Mutta miten niistä selviää?”
Cinnamon oli pitkään hiljaa. “Ne vain pitää osata korjata. Minä yritän aina korjata omat virheeni.” Se ei ollut varsinaisesti totta, mutta sen sanominen kuulosti viisaalta ja lohduttavalta.
Peter niiskaisi. “Uskotko siihen, että pahimmatkin virheet voi muka korjata?”
  “Johonkin on pakko uskoa. Peter, minkä virheen sinä -”
Oli jo liian myöhäistä. Peter Piskuilan oli painanut päänsä takaisin tyynylle ja kuorsasi.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #74 : Maaliskuu 03, 2007, 11:05:49 »
65.osa - Hääpäivän paraati
31.10.1979

Kesä virtasi vuolaana karuun päätökseensä, ja ennen kuin Kelmit huomasikaan, oli taas lokakuu ja harmaa sade valui kylmänä verhona alas taivaalta. Lyhyet hameet ja polvihousut työnnettiin vaatekaapin perälle, katumyyjät vaihtuivat synkeänä lehtiä haravoiviin miehiin ja sanomalehdet täyttyivät käytettyjä kirjoja kauppaavien puotien mainoksista. Lily osti itselleen kunnollisen syystakin ja kävi kitkemässä kuihtuneet pelargoniat pois vanhempiensa haudoilta.
Lokakuun viimeinen päivä ei valjennut sen kauniimpana kuin mikään muukaan siihen aikaan syksystä; aurinko pysytteli tiiviin pilvikerroksen takana ja sadepisarat ruoskivat tylysti ikkunaa. Päivä oli ihanteellinen sisätiloissa pysyttelemiseen, ja niin Lily aikoikin tehdä. Hän nousi varhain sängystään, puki päälleen ja ryhtyi sekoittamaan hyräillen kakkutaikinaa, ennen kuin James oli vielä ehtinyt heräämäänkään. Edes lauantaipöllöpostin tuomat laskut eivät riittäneet varjostamaan hänen hilpeää mieltään.
Oli kulunut vuosi siitä päivästä, jolloin Lily oli seisonut jästikirkon alttarilla ja lausunut hermostuneena ’tahdon‘. Kun hän nyt sotki jauhoja margariiniin, ei hän voinut olla päivittelemättä ajan kulumista. Vuosi tuntui ikuisuudelta, ja silti pelkältä silmänräpäykseltä elämän kurimuksessa. Vuosi naimisissa James Potterin kanssa... joskus aiemmin ajatus olisi saanut Lilyn oksentamaan lähimpään paperikoriin. Nyt hän vain hymyili itsekseen.
Makuuhuoneen puolelta kuului kolinaa, ja hetken kuluttua päätään pitelevä James ilmestyi keittiöön.
  “Jästivitkuttimet pitäisi kieltää tähän aikaan aamusta”, hän valitti. “Sinä säikäytit minut.”
  “Se on vatkain, ei vitkutin, ja minä teen tässä sinun hääkakkuasi, eli sinulla ei ole mitään oikeutta valittaa.”
  “Kenen kanssa minä nyt olen menossa naimisiin?”
  “Mistä minä sinun haaremisi tuntisin? Enhän minä ole sivumennen sanoen kuin sinun vaimosi.”
James virnisti ja pyyhkäisi huulillaan hänen huuliaan toivottaen hänelle hyvää hääpäivää. Lily hymyili ilahtuneena; hän oli kuvitellut Jamesin unohtaneen koko jutun. Loppujen lopuksi niinhän miehet tekivät - kaikki lehdet väittivät niin.
  “Ja tuo kakkuko on meidän hääpäivämme kunniaksi?” James ojensi kätensä ja kaapaisi taikinaa kulhon reunasta. “Hmm… inkivääriä?”
  “Näpit irti siitä, senkin hunsvotti!”
  “Hunsvotti? Mistä lähtien sinä olet kuulostanut minun äidiltäni?”
Lily lehahti punaiseksi palatessaan taikinakulhonsa ääreen. “Siitä lähtien, kun äitisi antoi ymmärtää, että on typerää nimitellä ihmisiä viherkasvien nimillä.”
  “Mitä? Mutta saniainenhan on kaunein kutsumanimi, minkä kukaan on minulle antanut!”
  “Haluatko jauhopussista päähäsi?”
James nosti kätensä antautumisen merkiksi ja siirtyi syrjemmälle jättäen Lilyn kaaputtamaan taikinaa kakkuvuokaan. Hän ei vieläkään oikein kunnolla ymmärtänyt Lilyn viehtymystä jästileipomista kohtaan; se oli paitsi vaivalloista, myös järjetöntä ja hidasta. Kotirauhan vuoksi James ei kuitenkaan milloinkaan huomauttanut asiasta mitään.
Hän nappasi omenan kulhosta ja ryhtyi mutustamaan sitä puhellen samalla niitä näitä päivän tapahtumista. Oli viikonloppu, joten hän oli ajatellut käväistä Viistokujalla Siriuksen seurana. Heidän lumotun pergamentin varastonsa alkoi olla lopussa.
  “Mutta kyllä minä tulen illaksi takaisin“, James lisäsi hätäisesti nähdessään Lilyn ilmeen venähtävän. Pois se hänestä, että hän erehtyisi viettämään ihkaensimmäisen hääpäivänsä juovuksissa parhaan ystävänsä kanssa. “Sitten voidaan juhlia. Mutta kyllähän sinä tiedät, että - “
  “Kerran Kelmi, aina Kelmi”, huokaisi Lily. Hän hymyili tahtomattaankin. Täytyi olla vaikeaa rakastaa kahta ihmistä yhtä aikaa niin syvästi kuin James rakasti häntä ja Siriusta - hieman eri tavalla vain. Hän itse ei tiennyt, olisiko pystynyt tasapainottamaan aikaansa ja kiintymystään sillä tavalla kahden tasaveroisen ihmisen välillä.
James vastasi hymyyn ja vangitsi hänen kätensä uunin yli omaansa. “Kiitos. Olet paras, Lily Potter.”
  “James, muistatko, että tasan vuosi sitten kielsin sinua ylikäyttämästä tuota nimeä? No, se sääntö on voimassa edelleen.”

***

Koska James suunnitteli viettävänsä aamunsa vähemmän kunniallisissa tunnelmissa, päätti Lilykin hylätä vastapaistetun kakkunsa ja lähteä vierailulle Cinnamonin, Tinkan ja Ariannan asunnolle. Perille päästyään hän alkoi kuitenkin katua päätöstään. Tyttöjen asunnolla vallitsi tila, jota olisi voinut kuvata kaikkein osuvimmin sanamuodolla Kolmas Maailmansota. Tinka ja Remus olivat valloittaneet sohvan jotakin päämäärätöntä, kiivasluontoista väittelyään varten, kun taas moppia taikasauvallaan ohjaileva Arianna valitti ärtyneenä Cinnamonille, joka ei suostunut väistymään pöydän äärestä.
  “Jos et liiku, saat siivota itse tämän hemmetin asunnon!”
  “Sinun vuorosi se on siivota, eli turha valittaa. Minulla on nyt kahvinjuonti kesken.”
  “No, voisit silti ottaa toiset välillä huomioon!”
  “Arianna, rauhoitu. Vedä syvään henkeä. Odota.”
  “Entä jos minä en hitto soikoon halua odottaa?” Ariannan ääni kohosi falsettiin saakka, ja Lily pidätti huokauksen. Vaaran tunne huoneessa oli suorastaan käsinkosketeltava. Vuosien kokemuksen jälkeen Lily tiesi, ettei mikään raivostuttanut Ariannaa niin pahasti kuin välinpitämättömät vastaukset hänen itse ollessaan riitaisalla tuulella. Pakko Cinnamoninkin oli se tietää. Viime aikoina Cinnamon tuntui kuitenkin kokonaan unohtaneen, mitä hienotunteisuus merkitsi, eikä Arianna ollut ikävä kyllä yhtään sen parempi. Syksyn kuluessa kahdesta ystävästä oli tullut kuin kuolonsyöjä ja aurori; viholliset henkeen ja vereen.
  “Cin, mitä jos vain siirtyisit?” Lily ehdotti varovasti. “Kahvin voi juoda muuallakin, tiedät kai.”
  “Mutta kun ei voi! Viimeksi kun yritin, läikytin teetä matolleni. Ja sitten joutuisin siivoamaan sen.”
  “No, nyt minä joudun siivoamaan, ja sinä hankaloitat sitä hemmetisti”, Arianna tokaisi vihaisesti. “Se ei kai kiinnosta sinua yhtään?”
  “Ei.”
Arianna paiskasi mopin huoneen lattialle ja levitteli käsiään. “Niinpä tietenkin! Mikäpä sinua tätä nykyä kiinnostaisi, kun kaikki on nii-in onnellista, eikä millään ole mitään merkitystä niin kauan kuin sinä voit odottaa kaikessa rauhassa Alessandro Visardoa takaisin Englantiin!”
Sekä Lily että Cinnamon hätkähtivät rajua puheenaiheenvaihdosta; sohvalla kyhjöttävä Tinka näytti yksinomaan ikävystyneeltä.
  “Sillä ei ole mitään tekemistä siivoamisen kanssa“, Cinnamon sanoi raivosta kalvennen kasvoin.
Hänen kiistakumppaninsa siniset silmät kapenivat viiruiksi. “Ai ei vai? Sinä siis olet muuten vain omassa pienessä pilvessäsi, koska mies, joka ei välitä sinusta pätkän vertaa väittää tekevänsä niin, ja jättää sinut roikkumaan yksinäsi, vaikka maailma on täynnä miehiä?”
  “Sinä et ymmärrä asiasta mitään, joten pidä suusi kiinni!”
  “Toivot vain! Kuule, Cin, sinä saatat kuvitella, että Alessandro on kunnon tyyppi, mutta ei hän ole. Hän ei ole! Enkä minä jaksa vain pysytellä hiljaa ja katsoa, kuinka hän tuottaa sinulle taas pettymyksen! Entä jos hän ei tulekaan takaisin Englantiin? Tai mikä pahempaa, entä jos hän palaa tänne kainalossaan kaksi maksullista naista ja ilmoittaa vaihtavansa sinut heihin? Mitä sinä sitten teet, Cinnamon Brenna Bellini?”
Lily siirtyi olohuoneeseen korviaan pidellen. Hänen olisi pitänyt katkaista riita ja hän tiesi sen. Sellainen tuntui kuitenkin väärältä nyt, kun hän uskoi viimein löytäneensä syyn siihen, miksi Cinnamon ja Arianna käyttäytyivät tätä nykyä kuin kissa ja koira. Arianna ei hyväksynyt Alessandroa eikä sitä, miten Cinnamon mukamas heitti elämänsä hukkaan miehen vuoksi. Ja mitä tuli riidan toiseen osapuoleen… hän oli tätä nykyä niin onnellinen, ettei kestänyt pienintäkään moitetta ihastuksensa kohteesta. Toisinaan Lilystä tuntui kuin he kaikki olisivat palanneet takaisin Tylypahkan keskimmäisille luokille.
  “Minä olen väsynyt kuuntelemaan tällaista, Arianna“, Cinnamon julisti sydämistyneenä. “Sinä et tiedä mistä puhut, eli sinulla ei ole mitään oikeutta puhua.”
  “Kyllä minä tiedän. Eivät ihmiset muutu, Cin. Eivät ainakaan parempaan suuntaan!”
  “No sen nyt huomaa ainakin. Sinusta.”
Toiset näkivät Ariannan ilmeen kiristyvän, kunnes hän muistutti ryppyotsaista mangoa.
  “Nyt riittää! Vihaa minua rauhassa jos haluat, mutta minä olen saanut tarpeekseni tästä talosta! Minä muutan!”
Cinnamon kalpeni. “Et sinä uskaltaisi!”
  “Ai en? Sano yksikin syy, miksi!”
  “Me tarvitsemme kolmannen vuokralaisen, tai rahat - “
  “Kyseessä eivät ole minun rahani”, Arianna sanoi välinpitämättömästi.
  “Sinulla ei ole asuntoa.”
Hän nauroi ääneen. “Minä menen tietenkin Siriuksen luokse!”
  “Ai”, töksäytti Cinnamon. Tyttö kääntyi katsomaan olohuoneen suuntaan apua anoen, mutta Lily kohautti ainoastaan olkapäitään. Arianna teki miten halusi, ja he kaikki olivat aavistelleet jo pidemmän aikaa, että syvällä sisimmässään tyttö halusi muuttaa Siriuksen luokse; hän oli vain kaivannut sopivaa tekosyytä tehdäkseen niin, ettei tulisi vaikuttaneeksi liian rakastuneelta tai liian vakavalta.
  “Remus - se on sinunkin asuntosi - “ Cinnamon rukoili.
Remus näytti lievästi pakokauhuiselta. “No, niin... periaatteessa…”
  “Uskallakin!” sähisi Tinka. “Minäkään en saa muuttaa sinne.”
  “Mutta Arianna ei ole minun tyttöystäväni.”
 “Sehän tässä juuri hiertääkin!“ Tinka tiuskahti lipsuen terävästi suhuäänteitä tuhlailevaan saksalaiseen aksenttiin. 
Remus kirosi itsekseen. “Voi hyvä ihminen, et kai sinä nyt ole mustasukkainen - “
  “Katso nyt mitä sait aikaan, Ria!” huusi Cinnamon.
  “Hyvä on - NYT - RIITTÄÄ!”
Asunnon levoton puheensorina taukosi välittömästi, kun Lily kohotti äänensä. Tyttö virnisti tyytyväisenä itsekseen ja istui alas nojatuolin kaiteelle. Hän antoi katseensa kiertää ympäri huonetta moittivana kuin pahantuulinen professori, tai jotakin pahempaa. Toiset istuivat aloillaan hiljaisen yllättyneinä.
  “Jätetään Cinnamon ja Tinka tämän ulkopuolelle. Rem - Ria - tämä on teidän asianne.”
  “Ja Siriuksen asia.”
  “Ja Siriuksen asia... voisitteko mitenkään saada sen sovituksi?”
Sekä Remus että Arianna huokaisivat syvään. Huispaaja nosti taas moppinsa ja siirtyi olohuoneeseen polvistuen Remuksen jalkojen juureen. Hän tarttui pojan käsiin Tinkan murhaavasta katseesta välittämättä.
  “Ei sinun tarvitse ottaa minua teille, jos et halua, Rem. Sinun asuntosihan se on... ainakin puoliksi. Minä vain ajattelin, että kun minä kuitenkin olen siellä aika paljon - “
  “Ria, minä en tiedä, miten asutaan tytön kanssa”, Remus vastasi rehellisesti. “En tiedä onnistuuko se minulta. En kestä mielialanvaihteluja, en osaa jättää vessanpöntön kantta oikeaan asentoon ja luulen, että saattaisin oksentaa, jos sinä vaatisit minua ostamaan... no, jotakin sellaista itsellesi.” Hän punastui kaulaansa myöten.
Arianna näytti turhautuneelta. “Tietääkseni kukaan ei ole vielä kuollut sanaan siteet, Remus, ja minä osaan kyllä ostaa tavarani itsekin.”
   “On… on muitakin asioita.”
  “Kuten?”
  “Me olemme miehiä, Arianna. Meillä on omat tapamme. Me emme siivoa yhtä usein kuin sinä, me kiroilemme ja juomme silloin tällöin itsemme humalaan. Puhumattakaan kaikista raivostuttavista machoeleistä - “ Remus hymyili vinosti. “Yritän vain sanoa, ettei sinulla olisi kovin hauskaa.”
  “No, sitten on hyvä, etten minä odota hauskuutta. Minä odotan turvapaikkaa... vaikka se sitten tarkoittaisi poikamiesten luolaa”, Arianna lisäsi kärsivään sävyyn.
Lily tiesi ystävänsä voittaneen jo ennen kuin Remus nyökkäsi lannistuneena. Hänen oli vaikeaa pidätellä hymyään. Seuraavista kuukausista tulisi varmasti mielenkiintoisia - Arianna ja kaksi poikaa eivät olleet yhtälö, jonka saattoi tunkea samaan asuntoon vaivattomasti. Mutta epäilemättä Arianna selviäisi siitä tavalla tai toisella. Sanoihan vanha kiinalainen kirouskin: “Toivottavasti saat elää kiinnostavia aikoja.” No, kiinnostavat ajat olivat ehdottomasti käsillä.
  “Minä en tajua, miten voit tehdä näin”, Cinnamon sylkäisi. “Jätät meidät maksamaan isompaa vuokraa.”
  “Sinuna en huolehtisi siitä turhan paljon. Ehkä voitte pyytää Alessandron kämppäkaveriksenne?” Arianna ehdotti painokkaasti.
Tyttö nousi ylös nojatuolin juurelta, väläytti kylmän hymyn ystävilleen ja pyyhälsi omaan huoneeseensa pakkaamaan tavaroitaan. Lily jäi katsomaan hänen jälkeensä päätään pudistellen.

Ariannan huoneesta kantautuva vaatekaappien ja lipastonlaatikoiden sinfoninen pauke oli vaimenemaan päin, kun tyttöjen olohuoneessa oleva kaappikello alkoi kilkattaa. Vuohenkarvasäärystimiä kutova Tinka kurtisti kellolle kulmiaan. Viisarit näyttivät varttia vaille kahta iltapäivällä; kellon ei olisi pitänyt kumista vielä useampaan minuuttiin. Siinä se silti vain soi railakkaana ja kohtalokkaana, kuin tuomion kellot maailman laidalla.
Remus heräsi transsistaan ja punnersi itsensä ylös sohvalta niin nopeasti, että oli pudottaa tyttöystävänsä lattialle.
  “Meidän täytyy mennä“, hän sanoi kiihkeästi. Kehotus oli kuitenkin turha; Lily ja Cinnamon olivat jo jaloillaan ja etsivät päällysviittojaan.
  “Minne? Mistä on kyse?” Tinka kysyi nähdessään Ariannan kiitävän ulos huoneestaan paitansa hihoja käärien.
Remus ravisti päätään. Ainostaan Feeniksin Killan jäsenet tiesivät, että kaappikelloa käytettiin kokouksesta ilmoittamiseen. Kello löi kymmenen kertaa aina, kun Dumbledore halusi heidän kokoontuvan tuttuun saliin Fox’s Deniin. Sitä ei kuitenkaan voinut kertoa Tinkalle.
  “Meidän täytyy lähteä... yhteen paikkaan”, hän vastasi epämääräisesti.
  “Meidän täytyy korjata kello“, Lily valehteli sukkelaan.
Tinka näytti epäluuloiselta. “Ja siihen tarvitaan yksi - kaksi - neljä ihmistä?”
  “Nykyajan kaappikellot - “ Cinnamon naurahti hermostuneesti ja nosti kellon alas seinältä sysäten sen Lilyn syliin niin rajusti, että tyttö tunsi ilman pakenevan hetkellisesti keuhkoistaan. He marssivat joukolla tulisijalle ryhtyen nakkelemaan hormipulveria liekkeihin.
  “Hei, hetkinen, odottakaa vähän!”
Tinka riensi heidän kannoilleen ja takertui Remuksen käsivarteen.
  “Tinka - “ Remus aloitti pyörähtäen ympäri.
  “Älä sano mitään! Minä haluan tietää, mistä tässä on kyse!”
  “Tinka, me sanoimme jo!” kivahti Arianna. “Meidän täytyy korjata tämä kello, ennen kuin sen kalkatus ajaa meidät kaikki mielisairaalaan!”
  “Minä päädyn täällä menolla mielisairaalaan, jos ette heti kerro minulle, mitä te oikein salaatte!”
Remus huokaisi, vangitsi tyttöystävänsä käden omaansa ja viittasi ystäviään lähtemään ilman häntä. Hetken kuluttua he olivatkin asunnolla kahden, ja Tinkan raivoisa ilme kieli, ettei keskustelusta tulisi helppo. Remus kiristeli hampaitaan. Tällaisina aikoina hän muisti, miksi oli sittenkin viihtynyt yksin. Ei sillä, etteikö hän olisi välittänyt Tinkasta - sitä hän toisteli itselleen toistelemasta päästyään - mutta tätä nykyä asiat olivat käymässä hankaliksi. Itse asiassa ne olivat olleet hankalan puolella aina siitä lähtien, kun hän oli saanut potkut ja kyllästynyt etsimään uutta työtä itselleen. Tinka patisteli häntä aamu toisensa jälkeen lukemaan Päivän Profeetan työnhakusivuja, ja niin hän tekikin; kovin ponnettomasti vain. Jatkuvat torjunnat olivat tehneet hänelle selväksi, ettei häntä kaivattu enää. Ja nyt sitten tämä. Feeniksin Kilta. Hän ei voisi milloinkaan kertoa siitä Tinkalle.
  “Se on pitkä tarina, Tinka. Jotakin, mistä minulla ei ole lupaa puhua. Sinun täytyy luottaa minuun tässä.”
  “Luottaa sinuun?” tytön ääntä väritti katkeruus. “Kun en voinut luottaa sinuun edes vanhempieni kanssa?”
  “Tink, minä luulin, että me selvitimme tämän jo. Siitä on kauan. Se oli huono päivä.”
  “Entä onko tänäänkin huono päivä?”
Remus inhosi itseään nähdessään kyynelten kirpoavan itävaltalaisen silmäkulmiin. Tinka ei itkenyt usein, ja silloinkin vain suuttumuksesta tai pettymyksestä; surua hän tuskin tunsi milloinkaan. Tuntui ihmeelliseltä, että joku saattoi olla samaan aikaan niin vahva, niin auttamisenhaluinen ja niin ymmärtämätön, mitä tiettyihin asioihin tuli. Hän suuteli Tinkan kämmenselkää epätoivoisena.
  “Tämä on jotakin, mitä minun täytyy tehdä. Minä lupasin. Minun on pidettävä lupaukseni.”
  “Lupaa sitten minulle, että selität jälkeenpäin.”
  “…”
  “Remus, lupaa!”
  “Kuule, minä en pysty siihen, OK?” Remus karjaisi hermostuneena. “En voi luvata sinulle yhtään mitään tähän asiaan liittyen, koska se ei pahus kuulu sinulle!”
  “Se ei kuulu minulle, koska sinä et halua sen kuuluvan!”
  “HITTO VIEKÖÖN, TINKA SCHMITT, KOKO MAAILMA EI PYÖRI SINUN YMPÄRILLÄSI!”
Tinka säpsähti ja perääntyi. Syyllisyys vyöryi oitis Remuksen ylitse, ja hän käänsi katseensa pois haluamatta nähdä, kuinka tumma kiukku raidoitti hänen tyttöystävänsä kasvoja. Miksi rakastaminen oli joskus niin vaikeaa? Miksi hän tunsi tällaisina hetkinä halua lyödä Tinkaa? Ei sillä, että hän olisi sitä milloinkaan tehnyt; hän ei koskaan kohottanut kättään tyttöjä vastaan.
Ärtyneen murahduksen kera Remus nappasi viittansa, irrotti otteensa Tinkasta ja marssi tulisijalle viskaten hormipulverin liekkeihin kuin olisi tunkenut sen Tinkan kurkkuun.

***

Toiset olivat olleet jo hyvän aikaa paikalla, kun Remus ilmestyi Fox’s Denin kokoushuoneeseen synkeiden aatostensa vallassa. Hän otti paikkansa baskeripäisen Emmeline Vancen viereltä ja sivuutti tylysti naisen kysymyksen siitä, mikä häntä oli viivyttänyt. Oli helpompaa vain antaa katseensa kiertää huonetta ja teeskennellä, että kaikki siellä oli täydellisen mielenkiintoista ja ihmeellistä. Se oli suoranainen valhe: huoneessa leijuva tunnelma oli niin raskas ja apea, että se olisi saanut vaahtokarkinkin mustumaan. Tuolla istui päivän aviopari James ja Lily hiljaiseen keskusteluun uppoutuneena, toisaalla taas itsekseen murahteleva Vauhkomieli. Professori McGarmiwa taputteli kyyneleitä silmistään, Gideon ja Fabian Prewett taas supisivat kiihtyneesti keskenään. Nurkasta kantautui Hagridin hiljainen ulina.
  “Mitä on tapahtunut, Vance?”
Emmelinen kasvot olivat jähmettyneet julmaan irveeseen. “Carlos Niittu tapettiin eilen illalla.”
  “Missä? Miten?”
  “Joukko meikäläisiä oli menossa pidättämään Emily Malfoyta Darlingtoniin - kaikkihan sen tietävät, että hän on kuolonsyöjä pikkusormenkynttään myöten. No, huonosti siinä kävi”, tuhahti Emmeline. “Ilmeisesti joku meistä oli mennyt kielimään tiedät-kai-kenelle, kun meitä kerran oli vastassa oikea väijytys. Carlos ei koskaan päässyt sieltä pois.”
Nainen pyyhkäisi raivon kyyneleen pois silmänurkastaan ja Remus käänsi hienotunteisesti katseensa pois. Sekavat tunnelmat pyörivät hänen mielessään. Carlos Niittu oli siis kuollut? Siitä aiheesta hänellä ei ollut sanottavaa; eihän hän ollut tuntenut koko miestä muutoin kuin Killan kuvioista. Totta kai hän oli surullinen, ja järkyttynytkin, mutta -
Hän hätkähti. Ettei vain hänestä olisi tulossa kylmä? Tuskin sentään. Viimeisetkin Killan jäsenet - Edgar Bones ja Elfiaz Doze - asettuivat paikoilleen, ja professori Dumbledore nousi ylös. Akvamariininsininen velhonkaapu heijasti kylmänä hänen syvää surua peilaavat silmänsä. Hän levitti kätensä syleillen koko tuolirinkiä olemuksellaan.
  “Myöhään eilen illalla menetimme joukostamme Carlos Niitun - uskollisen kiltalaisen, ystävän, aviomiehen”, Dumbledore aloitti, ja ylistävät sanat virtasivat vanhan velhon huulilta aitoina siinä missä joku toinen olisi saattanut sortua liioitteluun ja kuolleiden kaunisteluun. Remus ei voinut kuin ihailla sitä tapaa, jolla Dumbledore löysi tällaisenakin hetkenä kaunista sanottavaa. Rehtori sai hänet katumaan, ettei hän ollut tuntenut Carlos Niittua tai tämän Tabita-vaimoa, joka oli surunsa kourissa kieltäytynyt tulemasta kokoukseen.
  “Carlos haudataan lähimpien ystävien läsnä ollessa tiistai-iltana. Myös kaikki Feeniksin Killan jäsenet ovat tervetulleita jättämään jäähyväisensä toverillemme, joka kuoli hyvässä uskossa taistellen rakastamansa asian puolesta. Lohtua siitä ei tällaisena hetkenä ole, mutta se lämmittää hänen muistoaan meidän sydämissämme.”
Sirius nosti kättään. “Albus, voisitko kertoa, mitä oikeastaan tapahtui?”
Lily vilkaisi lankoaan moittivat sanat valmiina huulilla, mutta Dumbledore ainoastaan hymyili surullisesti.
  “Totta kai saat. On suuri vääryys, että meidän täytyy kylmentää ennenaikaisesti herra Niitun muisto puhuaksemme käytännön asioista, mutta olin juuri tulossa aiheeseen. Tällaisena aikana meidän on tehtävä mitä meidän on tehtävä. Kukaan meistä ei saa luopua hengestään turhaan. On vain opittava jotakin ja jatkaa eteenpäin. Niinpä raskas velvollisuuteni onkin ilmoittaa teille, että Feeniksin Killan keskuudessa on henkilö, joka välittää tietoja lordi Voldemortille.”
Remus ei ollut vielä koskaan kuullut sellaisen hiljaisuuden laskeutuvan Feeniksin Killan jäsenten keskuuteen. Noidat ja velhot toisensa jälkeen laskivat katseensa syliinsä ja keskittyivät mutustelemaan tietoa omassa rauhassaan. Ilmeistä saattoi lukea, että suurimmalle osalle tieto vakoojasta oli kuin kirveenisku rintaan. Siksi kai Dumbledore olikin pitänyt tiedon itsellään niin pitkään; Remus itse oli luonnollisesti tiennyt asiasta aina siitä saakka, kun James ja Lily olivat ottaneet sen puheeksi vanhan rehtorin kanssa kesällä. Kelmeistä kukaan ei näyttänytkään tippaakaan yllättyneeltä. Ainoastaan Peter vavahteli hermostuneena nurkassaan. Remus yritti tavoittaa ystävänsä huomion myötätuntoisella hymyllä. Peter ei ollut koskaan ollut heistä se rohkein, ja epäilemättä tieto vakoojasta sai hänet pelkäämään.
  “Syytetty on syytön kunnes toisin todistetaan”, lausahti Dumbledore, “enkä siksi aio syyttää ainuttakaan teistä vakoojaksi ilman pidempiä todisteita. Pikemminkin esitän teille tarjouksen: mikäli vakooja joukossamme antaa itse itsensä minulle ilmi, huolehdin omakätisesti siitä, että hän saa täyden suojelukseni ja pakotien pois Iso-Britanniasta, mikäli hän sitä kaipaa. En vuoda hänen salaisuuttaan eteenpäin. Ainoa pyyntöni on, että vakoojamme löytäisi itsestään jälleen sen hyvän, mikä hänen sisimmässään vallitsee, ja antaisi meidän muiden elää rauhassa. Ja luonnollisesti, jos teillä vain on aavistuksia vakoojan henkilöllisyydestä, pyydän teitä ottamaan yhteyttä minuun niin nopeasti kuin mahdollista.”
Silmänurkastaan Remus näki Jamesin ja Lilyn vilkaisevan toisiaan tutkivasti, melkeinpä haastaen. Oliko heillä vakoojaehdokas mielessään? Jos olikin, kumpikaan heistä ei kuitenkaan sanonut sitä ääneen; Lily ainoastaan laski katseensa käsiinsä ja hymyili surullisesti.

***

  “Joten… mitään käsitystä siitä, kuka vakoojamme voisi olla?”
Sirius ravisti päätään ripustaessaan vettätippuvat sukkansa takanreunukselle. Hän oli liian pahalla tuulella ajatellakseen selkeästi. Tuntui vääryydeltä, että joku Carlos Niitun kaltainen ihminen tuli tapetuksi vain siksi, että yksi heistä oli päättänyt kääntää kelkkaa. Ja he kaikki vaikuttivat niin rehellisiltä aina Arabella Figgiä ja kumppaneita myöten.
  “Sinulla, Sarvihaara?”
James katsahti Remukseen juuri ja juuri havaittavalla nopeudella. “Ei harmainta aavistustakaan.”
  “Mistä vetoa, että se on nainen?” tokaisi Peter.
  “Miten niin?”
  “No mistä lähtien muut kuin naiset ovat olleet niin kaksinaamaisia?”
Toiset kiittivät onneaan siitä, että olivat jättäneet tytöt asunnolleen auttamaan Ariannan tavaroiden pakkaamisessa. Ei sillä, että he kauniimman sukupolven läsnä ollessa olisivatkaan antaneet Peterille lupaa moisiin puheisiin; ruusuilla oli tunnetusti toisinaan hieman liiankin terävät piikit. Tai ainakin Kelmien kukkasilla tuntui olevan.
  “No, luulenpa, että voimme jättää ainakin Tabita Niitun pois laskuista. Kun vain ajattelenkin sitä naisparkaa - “ James värähti.
  “Entä jos se onkin vain huijausta?”
  “MATOHÄNTÄ!” karjaisi Remus. “Minne hemmettiin sinä olet tunteesi hukannut?”
  “Luutakomeroon?”
Remus istui sohvalle päätään pudistellen. Hän olisi raivostunut Peterille, ellei olisi tiennyt ystävänsä oudon käytöksen johtuvan järkytyksestä. Järkyttyneitä he olivat kaikki, omalla tavallaan. Vakoojan ilmaantuminen Kiltaan oli kuin isku palleaan, ja jälleen uusi karvas muistutus siitä, etteivät he olleet enää missään turvassa. Kuolema liehitteli heitä joka puolelta.
  “Ei tässä kai voi luottaa enää keneenkään”, Remus sanoi lannistuneena.
Tuli leimahti Jamesin tummissa silmissä. “Paitsi omiin ystäviin!”
  “No, en minä ensimmäisenä teitä epäilisikään”, Sirius sanoi rennosti hymyillen. “Kun taas Arianna… se piru aikoo soluttautua asuntooni... mitä luulet, onko hän Voldemortin kätyri?”
Peter painoi kädet korvilleen. “Onko sinun pakko käyttää tuota nimeä?”
  “Mikä hätänä, Matohäntä?” kysäisi Remus. “Olet kuullut sen monta kertaa ennenkin.”
  “Niin, silloin kun hän ei ollut tappanut puolta vanhoista koulututuistani!”
James haistoi riidan ja siirtyi ikkunan ääreen. Oli tämäkin hääpäivä, hän mietti päätään riiputtaen. Lily-parka oli ollut niin järkyttynyt, että oli sännännyt suin päin kotiinsa itkemään Carlos Niitun kohtaloa. Vaikka tavallaan se oli kai hyväkin asia, mietti James. Itkeminen auttoi parantamaan kaikenlaiset haavat.
  “Minä henkilökohtaisesti ainakin aion tehdä kaikkeni saadakseni selville, kuka vakooja on“, Sirius ilmoitti armottomasti. “Ja sitten huolehdin siitä, ettei hän saa niin helppoa kohtaloa kuin Dumbledore sallisi. Albus on varmaan kajahtanut!”
  “Ei, vaan epätoivoinen”, Remus sanoi hiljaa.
James lakkasi seuraamasta keskustelua, kun hänen harhaileva katseensa osui Viistokujan päässä loistaviin valoihin. Oli kuin jättimäinen kiiltomato olisi kiemurrellut Viistokujan päässä; valoja oli lukemattomasti. Ensin James oli yksinomaan innoissaan - mikäpä olisi ollut sen parempaa kuin Halloweenin paraati hänen hääpäivänsä kunniaksi - mutta vähä vähältä, madon tullessa lähemmäksi kylmä kauhu kangisti hänen ruumiinsa niille sijoilleen. Kyseessä ei missään nimessä ollut mikään paraati; missään ei ollut värikkäitä valoja tai nauravia ihmisiä, ja naamiotkin olivat yksioikoisen mustia. Synkeät, kasvoillevedetyt huput suojasivat haudanhiljaisina marssivien velhojen kasvoja.
Matala murina purkautui Jamesin kurkusta. “Kuolonsyöjiä!”
  “Mitä?” Sirius säntäsi ikkunan ääreen. “Missä minun taikasauvani on?”
  “Piski, paikka. Etkö sinä muista mitään siitä, mitä Vauhkomieli meille sanoi? Ensin hutkitaan, sitten tutkitaan.”
  “Ei, vaan toisinpäin”, Remus oikaisi liittyessään heidän seuraansa. Kevyet rypyt ilmestyivät pojan otsalle, kun hän tarkasteli tilannetta. Kuolonsyöjiä oli paljon - paljon enemmän kuin ministeriössä oli arveltu heidän lukumääränsä olevan. Silmämääräisesti arvioituna Remus olisi ollut valmis veikkaamaan heidän päidensä luvuksi sata tai sataviisikymmentä. Miten Voldemort oli onnistunut hankkimaan niin paljon kannattajia, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan; silti tuntui kammottavalta nähdä heidät kaikki yhdessä joukossa, kantaen soihtuja kuin kuoleman sanansaattajat ainakin. Kylmät väreet nuolivat Remuksen selkää.
  “Mitä he täällä tekevät?” James ihmetteli ääneen muistellen vuoden takaista kertaa, jolloin kuolonsyöjät olivat suorittaneet samantapaisen esiinmarssin Viistokujalla, silloin vain huomattavasti vähälukuisempina.
Kuin vastauksena hänen kysymykseensä joukon kärjessä marssiva kuolonsyöjä kohotti taikasauvansa, ja Apoteekki leimahti liekkeihin.
  “Nyt tämä saa riittää!” ärjäisi Sirius.
Ennen kuin kukaan heistä ehti sanomaan sanaakaan, animaagi oli jo tempaissut taikasauvansa esille ja ravasi ulos asunnosta. James ja Remus katsahtivat toisiinsa.
  “Pitäisikö meidän mennä hänen peräänsä, Sarvihaara?”
  “Vielä kysytkin!”

***

Viistokuja oli täydellisen sekasorron vallassa. Pakokauhun vangitsemat ihmiset säntäilivät hätääntyneinä sinne tänne keräten arvotavaroitaan turvaan sortuvista asunnoistaan. Liekit leimusivat joka puolella maailmanlopun lieskojen lailla muuttaen kadun valomereksi. Ellei James olisi nähnyt sitä kaikkea jo ennenkin, hän olisi epäilemättä pelännyt. Kakoessaan häkää pois kurkustaan hän kuitenkin muisti selvääkin selvemmin yli vuoden takaisen päivän, jolloin oli ollut samanlaisen haasteen edessä ja tullut käännytetyksi pois Vauhkomielen toimesta. Silloin hän oli vasta lopettanut koulunsa, eikä tiennyt vielä mitä teki. Nyt hän oli auroriopiskelija mukana kenttäharjoituksissaan, ja omisti kaikki mahdolliset valmiudet tällaisen tilanteen hoitelemiseen. Vauhkomielen oppien mukaisesti hän siirtyi syrjemmälle ja varmisti ensin selustansa, ennen kuin hyökkäsi kiinni kuolonsyöjien niskaan.
Remus ei tuntenut oloaan lainkaan yhtä luonnollisesti vihollistensa keskellä. Hän oli parantaja, ei hyökkääjä - tai sitä hän ainakin oli ollut. Kiroukset irtosivat hänen huuliltaan kankeasti, ja torjunnatkin tuntuivat ponnettomilta verrattuna siihen raivoon, jolla hänen vastustajansa hänet kohtasivat. Läheisen talon reunukselta putoavat kipinät saivat hänen viittansa leimahtamaan liekkeihin, ja sitä sammuttaessaan hän sai lähestulkoon avada kedavran niskaansa.
  “Remus, KESKITY!” Jamesin isä karjaisi pelastaessaan hänet täpärältä tilanteelta. “Jos tulit tänne syömään nakkisämpylöitä, voit saman tien palata asunnollesi ja pelastaa sen, mitä pelastettavissa on!”
Remus tunsi kasvojensa punehtuvan, eikä tuntemuksella ollut mitään tekemistä kuumana loimottavien liekkien kanssa. Herra Potter moitti ketään harvoin, ja silloinkin vain aiheesta. Hän todella oli surkea. Hänen itsetuntonsa laski entisestään, kun hänen katseensa osui Siriukseen, joka oli kuin ihmeen kaupalla saanut käsiinsä Bellatrixin ja kamppaili serkkunsa kanssa verenhimoisella raivolla. Mitä hän täällä oikein teki?
Hän oli juuri aikeissa luovia tiensä paremmille uiskenteluvesille, kun hänet riuhtaistiin rajulla otteella vasten katulamppua. Kuolema lemahti pääkallonaamioisen hahmon kumartuessa hänen ylleen.
  “Feeniksin Killan poika!” matala ääni murisi. “Tykkäätkö sodastasi?”
  “Tämä ei ole minun sotani!”
  “Eikö? Entä sitten, kun näytän sinulle TÄMÄN?”
Kuolonsyöjä upotti kätensä viittansa taskuun ja otti esille verta tippuvan, epämääräisen nyrkin kokoisen möykyn. Se nytkähteli tuskin havaittavasti hänen kämmenellään. Remus tunsi vahvan metallisen hajun tunkeutuvan nenäänsä, ja pahoinvointi hyökyi hänen ylitseen, kun hän tajusi mitä katseli: ihmisen sydäntä.
  “Merlinin nimessä, mitä - “
  “Tämä on Carlos Niitun muistolle!”
Remuksen käteen tartuttiin, ja hänen sormensa väännettiin väkisin erilleen toisistaan. Hän oli pyörtyä silkasta inhosta, kun edelleen sykkivä sydän paiskattiin hänen kämmenelleen, ja hänen nyrkkinsä puristettiin sen ympärille. Hän piteli otteessaan toisen ihmisen sydäntä.
  “Nyt tämä saa riittää, hitto!” Remus huusi antaessaan otteensa kirvota lumotusta elimestä. Hän kohotti taikasauvansa. “Eikö sinulla ole mitään rajaa? Hällä väliä, toivottavasti nautit tästä muistosta, kun olet - “
  “Pidä matalampaa profiilia, Kuutamo!” Peterin hätääntynyt ääni varoitti. “HÄN on täällä!”
Remus jäykistyi niille sijoilleen. Kääntyessään mahdollisimman hitaasti ympäri hän hämmästeli, miten ei ollut tajunnut aiemmin lordi Voldemortin läsnäoloa. Lukuisista tulipaloista ja hehkuvasta savupilvestä huolimatta Viistokujalla oli äkkiä kovin kylmä, ikään kuin joku olisi peittänyt kadun talven ensimmäiseen jääriitteeseen. Kuolonsyöjien nauru oli lakannut - jopa Sirius ja Bellatrix olivat seisahtuneet paikoilleen ja katselivat toisiaan inhon vallassa. Kaikki etsivät katseellaan lordi Voldemortia, sillä oli Halloween ja Voldemortin päivä. Ei enää Lilyn ja Jamesin, vaan pimeyden lordin.
Kesti hetken, ennen kuin Remus löysi hänet. Hän seisoi Säilän&Imupaperin edessä taikasauva kohotettuna kahden uhrin ylle. Kysyi valtavasti rohkeutta selvittää, keitä nuo uhrit olivat; Remus muisti liian monta tilannetta, jolloin oli joutunut katsomaan ystäviensä ja lordi Voldemortin kohtaamista. Tällä kertaa Lily oli kuitenkin turvassa kotonaan, Jazz ja Red makasivat haudoissaan, eikä Jamesia näkynyt mailla halmeilla. Pimeyden lordin jalkojen ääressä kyyristelivät Frank Longbottom ja Alice Longbottom, ja tämä hetki muistettiin jälkeenpäin ensimmäisenä kertana, jolloin he pakenivat lordi Voldemortin kynsistä.

***

Kun James myöhemmin samana iltana palasi kotiinsa, ei hän odottanut kultaa tai kunniaa. Hänen vaatteensa haisivat savulta, hänen kasvonsa olivat yhtä arpeutuneet ja mustelmilla kuin loputkin hänestä ja hän horjahteli väsymyksestä siinä määrin, että pystyssä pysyminen oli muuttunut maailmankaikkeuden suurimmaksi ponnistukseksi. Ovenkarmi sai toimia pelastavana lenkkinä, kun hän riisui viittaansa lattialle ja ontui peremmälle jo pimeään asuntoonsa. Olohuoneen kello tikitti puoltayötä, eikä nukkuminen ollut koskaan tuntunut haluttavammalta kokemukselta.
Makuuhuoneen sängyn laidalla Jamesia odotti Lily. Punatukkaisen tytön kasvot olivat kyyneltyneet, ja hän järsi kynsiään kuin maailmanloppua sivusta seuraava hamsteri. Jamesin nähdessään hän syöksyi huoneen poikki miehen kaulaan.
  “Merlin sinun kanssasi, James Jarred Potter, minun pitäisi tappaa sinut tästä hyvästä!” Lily huudahti painaessaan kosteat poskensa hänen savuntuoksuiseen kaulakuoppaansa. Tutut sormet kietoutuivat Jamesin paidankaulukseen ja pitelivät häntä aloillaan. “Missä sinä oikein olet ollut?”
Syyllisyys viilsi syvältä Jamesin rinnassa. Hänen ei tarvinnut sanoa, missä oli ollut - he molemmat tiesivät sen. Hän pörrötti väsyneesti Lilyn hiuksia ja lysähti sängylle istumaan. Lily polvistui ja auttoi häneltä kengät jalasta.
  “Sinä olit Viistokujalla, vai mitä? Kuulin siitä juuri - kaamea katastrofi - etkä sinä kertonut minulle mitään!” entisen johtajatytön ääni lähenteli hysteeristä sopraanoa. “Miten sinä uskalsit tehdä minulle niin?”
  “Se oli vähän pakkotilanne, Lils“, James huoahti väsyneesti. “Sirius oli tapansa mukaan typerä ja - “
  “ - ja sinä päätit seurata esimerkkiä. Minä olin huolissani sinusta! Minä olin huolissani, ja minua inhottaa kuulostaa tällaiselta nalkuttavalta vaimolta vain, koska sinä et suvainnut ottaa minua mukaan!”
  “Lily, tässä ei ole kyse siitä - “
  “Tietenkään tässä ei ole kyse siitä!” Lily kiljahti ja heittäytyi hänen syleilyynsä. “Minä pelkäsin kuollakseni, että menettäisin sinut! Siitä tässä on kyse!”
Tyttö alkoi taas itkeä, eikä James tiennyt miten päin olisi ollut. Itkevät naiselävät olivat aina vaikeita käsiteltäviä, mutta kun kyseessä oli Lily, ja hän itse oli itkun aiheuttaja... se oli jo liian mahdoton tilanne hoidettavaksi. Niinpä James ainoastaan veti vaimonsa tiukemmin syleilyynsä ja kuiski anteeksipyyntöjä tämän hiuksiin.
  “Kaikki on hyvin, Lily, kenellekään ei käynyt huonosti. No, ei kenellekään meikäläisistä, tarkoitan - “
  “Mitä siellä oikein tapahtui?” niiskutti Lily.
Illan tapahtumat kulkivat elokuvanauhana Jamesin mielessä. Hän näki itsensä kamppailemassa Lestrangen kanssa, Siriuksen Bellatrixin kimpussa, Frankin ja Alicen seisomassa lordi Voldemortin edessä niin ylpeinä kuin vain sellaiset ihmiset, joille oma kuolema oli mitättömyys yhteiseen hyvään verrattuna. Hän haistoi uudelleen savun ja veren, ja kuuli ihmisten huudot ja kuolonsyöjien naurun. Hänen oma avuttomuutensa ja heikkoutensa purkautuivat takaisin valtavalla voimalla. Hän riiputti päätään.
  “Oletko varma, että haluat tietää?”
Lily pudisti päätään. “En oikeastaan. En halua mitään juuri nyt. Minä vain - minä en halua olla tänä yönä yksin, James Potter.”
Tyttö kohotti katseensa epäröiden, sanaton kysymys onnettomissa vihreissä silmissään, ja ennen kuin James huomasikaan he olivat kietoutuneet suudelmaan, joka vastasi raivoltaan ja epätoivoltaan jokaista sekuntia Viistokujalla. Ei ollut väliä, mitä he tekivät tai miksi; ajatus yksinolosta vain tuntui sinä yönä sietämättömältä, ja jälleen kerran ohitse kiitäneen kuoleman tuntu oli ajettava pois toisen kosketuksella, oli se kuinka merkityksetön tai inhimillisen heikko tahansa.