Kirjoittaja Aihe: Memory (Kelmit, K-12, het) VALMIS 29.11.08  (Luettu 160135 kertaa)

0 vuotislaista ja 1 Ankeuttaja kyttää tätä aihetta.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #25 : Maaliskuu 01, 2007, 20:24:08 »
20.osa - Lisää viisautta
26.8.1978

Ensimmäinen asia, jonka Cinnamon rekisteröi mieleensä Manico Visardon nähdessään oli, ettei mies muistuttanut lainkaan poikaansa. Siinä missä Alessandro oli kauniskasvoinen ja tummatukkainen, omisti hänen isänsä susimaiset, rujot piirteet ja kovaa vauhtia harmaantuvat hiukset. Hän ei ollut kaunis mies, eikä hänessä ollut minkäänlaista pehmeyttä. Istuessaan siinä työpöytänsä takana yliaurorin toimistossa hän oli kuin kivipatsas, yhtä jäykkä ja kova. Hänen sormensa naputtivat kärsimättömästi pöydän reunaa.
“No”, Visardo aloitti viimein karhealla äänellään. “Jos neiti nyt kertoisi, mitä oikein tapahtui.”
Cinnamon vaihtoi vaivaantuneena asentoaan penkillä Visardon työpöydän edessä ja rukoili mielensä perukoilla, että olisi voinut olla missä tahansa muualla sillä hetkellä. Hän oli loppuunväsynyt, hänen ajatuksenjuoksunsa tuntui yhä sekavalta totuusjuoman jäljiltä ja hänen jäseniinsä sattui. Toinen suupieli oli edelleen turvonnut Bellatrixin potkun jäljiltä, minkä lisäksi Cinnamonilla oli lukuisia muitakin haavoja, joiden parantamiseen kukaan ei ollut vielä tarjonnut mahdollisuutta. Remus oli halunnut viedä hänet Pyhään Mungoon heti heidän paettuaan Kalmanhanaukion pienestä vankilasta, mutta Alessandro Visardo oli vastustanut ja ilmoittanut, että Cinnamonin pitäisi heti mennä tekemään rikosilmoitus Manico Visardon toimistoon.
Cinnamon hymähti katkerasti mielessään ja heilautti kivistävän jalkansa ristiin toisen päälle. Hän ei ollut lainkaan samaa mieltä Alessandron kanssa rikosilmoituksen tekemisestä - eihän siitä mitään hyötyä lopulta kuitenkaan ollut. Aurorien osasto ministeriössä oli tarinoiden mukaan täynnä rikosilmoituksia ja etsintäkuulutuksia, eikä ainuttakaan kuolonsyöjää siltikään saatu kiinni. Kaikista mieluiten Cinnamon olisi vain mennyt kylpyyn ja paennut peiton alle nuolemaan haavojaan, mutta siihen Remus ja Alessandro eivät olleet antaneet mahdollisuutta. Lyhyen ja erittäin repivän riidan jälkeen he olivat lopulta onnistuneet sopimaan, että Alessandro toisi Cinnamonin ensin lyhyelle käynnille isänsä toimistoon ja palauttaisi hänet sitten Remuksen paikattavaksi Viistokujalle.
“Neiti Bellini?” Visardo vanhemman terävä ääni tivasi. “Kertokaa asianne, minulla ei ole - “
“Älä väitä, että sinulla on kiire, isä”, Cinnamonin tuolin takana vahtikoiran lailla seisova Alessandro murahti tylysti. “Akatemia on kiinni, ei sinulla voi olla niin paljon tekemistä!”
Manico Visardon kasvoille ilmestyi itsepäinen ilme, kun mies kohtasi poikansa katseen. “Akatemia saattaa olla kiinni, mutta kunnon aurori ei lepää silloinkaan”, hän ilmoitti kuin ainakin sellainen isä, joka tekee kaikkensa opettaakseen jotakin pienelle pojalleen. Noin 190-senttistä Alessandroa ei tosin voinut missään mielessä väittää pieneksi, Cinnamon totesi hiljaa mielessään.
“Älä saarnaa minulle, isä”, Alessandrokin ärähti kyllästyneenä. “En ole enää viisitoistavuotias”
“Aivan kuin sinä olisit silloinkaan minua kuunnellut.”
“Ethän sinä edes puhunut minulle silloin.”
“Siitä voit syyttää vain itseäsi”, Manico tiuskaisi.
Alessandron kulmakarvat kohosivat ironiseen sävyyn. “Ja minäkö muka olin se, joka sytytti asuntomme palamaan? Minäkö lukitsin oven? Onko muka minun vikani, että - “
“Anna olla, Alessandro!” Manico ärjäisi. Alessandroon oman etunimen kuuleminen vaikutti kuin kokovartalolukko; hän pysähtyi niille sijoilleen ja vain tuijotti isäänsä kuin olisi juuri vastaanottanut lujan potkun suoraan kasvoihinsa - Cinnamonin oli helppo sanoa niin. Hän ainakin tiesi, millaista se oli.
Cinnamon alkoi tuntea itsensä vaivaantuneeksi isän ja pojan välissä. Hän ei ollut ikinä nauttinut minkäänlaisten kiistojen katselemisesta ja kaikkein vähiten tämän nimenomaisen kiistan. Ei ollut helppoa seurata, kuinka Alessandro ja tämän isä tuijottivat toisiaan kuin olisivat halunneet repiä toisensa kappaleiksi. Oli tosiaan ollut huono idea tulla tekemään rikosilmoitusta sinä iltana - ja varsinkin Alessandron seurassa.
Cinnamon huokaisi, yritti sulkea Alessandron ja Manicon uudelleenalkavan riidan äänet tajuntansa ulkopuolelle ja keskittyi muihin asioihin. Hän todella tarvitsi aikaa ollakseen yksin hetken aikaa - ajatukset risteilivät hänen päässään yhtenä sekasotkuna, johon oli mahdotonta tarttua kiinni. Edellisen yön kauhut velloivat edelleen hänen päässään ja vaikka hän viideltä aamuyöllä kaipasikin kipeästi unta, ei hän uskonut, että pystyisi nukkumaan pitkään aikaan. Hän oli liian pettynyt, liian järkyttynyt, liian surullinen, liian - liian paljon kaikkea. Häntä hävetti. Miten hän oli voinut olla niin heikko, että oli antanut itsensä joutua kuolonsyöjien vangiksi? Hän ei ollut edes löytänyt pakokeinoa, ei keinoa vastustaa - hän oli kertonut heille Siriuksesta… ja Peteristä… ja hän oli melkein - melkein paljastanut, että Remus -
“ - voinut, sinä kiittämätön poika!” Manico Visardo karjahti havahduttaen Cinnamonin ajatuksistaan. “Mutta et sinä tietenkään voinut! Sinä menit syöksymään sen typerän murhaajan luokse ja vannomaan ääliömäisiä valoja - “
“Sinä et tiedä minun valastani yhtään mitään!”
“Epäilyttävää kuitenkin, ja epäilyttävä olet sinäkin, Ales - “
“Älä pilaa sitä nimeä”, Alessandro sylkäisi. Cinnamon tunsi suupieliensä vetäytyvän tilanteesta huolimatta hymyyn kuullessaan, miten lapselliselta Alessandro loppujen lopuksi kuulosti. Kaiken huomioon ottaen se tuntui hyvin omituiselta - Alessandro oli aikuisempi kuin yksikään Cinnamonin tuntema poika. Jopa aikuisempi kuin Red. Sen lisäksi hän oli kaikkea muuta kuin hyvä ihminen, tai sellaisen käsityksen Cinnamon oli loppujen lopuksi miehestä saanut. Alessandro oli tappanut sen kuolonsyöjän Kalmanhanaukiolla… noin vain, välittämättä. Muisto kalvoi edelleen Cinnamonin mieltä, eikä hän tiennyt, mitä asiasta olisi pitänyt ajatella. Kuinka kukaan voisi pitää miehestä, joka oli tappanut jonkun, oli syy mikä tahansa?
“Älä heittäydy lapselliseksi, poika”, Manico sanoi ankarasti. “Meillä on parempaa tekemistä kuin tämä.”
Alessandro hymyili ivallisesti. “Itsepähän aloitit”, hän vastasi haluten selvästikin aloittaa väittelyn uudelleen, mutta hänen isänsä ei suostunut vajoamaan niin alas, vaan kääntyi poispäin kuin Alessandroa ei olisi ollut olemassakaan. Miestä selvästi ärsytti oma hermostumisensa, sillä hänen ilmeensä oli entistäkin ylpeämpi, kun hän katsoi Cinnamoniin ja kysyi:
“Joko te olette valmis kertomaan minulle, neiti Bellini?”
Jos Cinnamon olisi ollut yhtään paremmalla ja rauhallisemmalla mielellä, hän olisi ehdottomasti napauttanut, että oli ollut valmis jo kauan - hän ei ollut ollut se, joka oli vajonnut keskelle lapsellista riitaa kesken kaiken. Hän ei kuitenkaan ollut kaiken tapahtuneen jälkeen sillä tuulella, että olisi jaksanut kerätä tarpeeksi tahdonvoimaa hyökkäystä varten, joten hän tyytyi nyökkäämään.
“Aloittakaa.”
Cinnamon nielaisi ja risti käsivartensa rinnalleen vilkaisten vain ohimennen tuolinsa yläpuolella epämukavasti häilyvää Alessandroa, ennen kuin keskittyi selittämään omille polvilleen tarinaansa. Hän toisti täsmällisesti jokaisen yksityiskohdan, joita hän ei olisi todellisuudessa halunnut paljastaa, mutta jotka Manico Visardo tiukkasi hänen suustaan yhden kerrallaan kuin harjaantunut aurori ainakin. Ilme miehen kasvoilla ei liikahtanut kertaakaan koko tarinan aikana, ainakaan sikäli kuin Cinnamon pystyi huomaamaan. Hän uskaltautui kohottamaan katseensa vain muutaman kerran koko pitkän kertomuksen aikana. Vasta tarinan loppu sai Manicon kohottamaan katseensa ja tivaamaan:
“Tapoitko sinä todella sen naisen, Alessandro?”
Alessandro hymyili jurosti. “Jonkun täytyi. Muuten tämä neiti Bellini tässä olisi saattanut paljastaa hyvin kriittistä tietoa… no, tiedäthän sinä, VASTAPUOLELLE. Sinun vastapuolellesi, tarkoitan.”
Miehen sanat saivat Cinnamonin unohtamaan hetkeksi surkeutensa ja kivusta tykyttävän vartalonsa, kun hän keskittyi rypistämään otsaansa. Alessandro ei siis ollut heidän puolellaan? Totta kai hän oli omalla tavallaan sen tiennyt, kuuluihan mies Vakoiluverkostoon, mutta siitä huolimatta -
“On olemassa muitakin kirouksia kuin Avada Kedavra”, Manico Visardo muistutti hyisesti. Alessandron huulilta purkautui iloton nauru.
“Et kai sinä tosissasi luule, että minä en tietäisi sitä?” hän tokaisi. Hänen isänsä ei vastannut kysymykseen, muistutti vain, että Alessandron olisi pitänyt ajatella ensisijaisesti ministeriön toiveita. Jokainen kuolonsyöjä haluttiin ottaa kiinni elävänä.
“Olettaisin sinun muistavan, että Avada Kedavra on rikos”, Visardon miehistä vanhempi jatkoi vielä. Hänen poikaansa sanat eivät kuitenkaan tehneet minkäänlaista vaikutusta.
“Mitä sinä aiot tehdä? Ilmiantaa minut kenties yliaurorille?” pilkkasi Alessandro. Manicon suupieliin ilmestyi kireydestä kieliviä juonteita ja Cinnamon alkoi toden teolla toivoa, että olisi sittenkin ollut jossakin muualla.
Huoneeseen laskeutui painostava hiljaisuus, jonka yliaurori Visardo viimein rikkoi tiedustelemalla kylmästi, kenet Alessandro oli oikein tappanut.
“Se oli yksi Carrowsin perheen jäsenistä”, Alessandro vastasi ilmeettömästi. “Amandora. Pesunkestävä kuolonsyöjä, kuten loputkin perheestään.”
“Amandora Carrows… Hänellä on lapsia, vai mitä?”
Alessandro nyökkäsi ammattimaisesti. “Kaksi. Alecto Carrows ja joku tyttö, en muista hänen nimeään. Ei mikään viehättävä otus missään tapauksessa.”
“Ja sekö antaa sinulle luvan tappaa hänen äitinsä?”
“Se antaa minulle luvan käskeä sinua pitämään sinun suusi kiinni”, Alessandro tiuskaisi kireään sävyyn. Mies pudisteli kärsivästi päätään ja huokaisi sitten: “Eikö mikään riitä sinulle, isä? Minä tein niin kuin sinä halusit. Tein kerrankin ohjeiden mukaan ja toin neiti Bellinin tekemään rikosilmoitusta. Hän on tehnyt sen; eikö se riitä?”
“Ja riittääkö sinulle sitten muka mikään?” Manico naljaili hyvin kylmästi ja hyvin epäammattimaisesti. Cinnamon sulki silmänsä ja ponkaisi kipeistä jäsenistään välittämättä ylös tuolistaan pystymättä kestämään riitaa enää hetkeäkään.
“Minun täytyy nyt mennä”, hän puuskahti ja jatkoi sitten jonkinlaista kohteliaisuutta tavoitellen: “Kiitos ajastanne, yliaurori - Alessandro, kiitos, että toit minut - löydän kyllä kotiin itsekin - Remus odottaa minua - “
Cinnamon antoi äänensä haipua pois huomatessaan Alessandron huvittuneen epäuskoisen tuijotuksen. Hän rekisteröi vain hämärästi sen tosiasian, että hänen puheissaan ei ollut kovinkaan paljon järkeä, ei ainakaan ulkopuolisen silmissä. Se ei ollut kuitenkaan hänen ongelmistaan suurin sillä hetkellä, oli niin paljon muuta…. Remus, Cinnamon voihkaisi mielessään. Kuinka hän voisi enää koskaan katsoa Remusta silmiin? Poika oli luottanut hänelle synkimmän ja kipeimmän salaisuutensa ja hän oli ollut vähällä paljastaa sen kuolonsyöjille. Hän ei ollut mikään tyttöystävä.
“Minä lähden sinun mukaasi”, Alessandro ilmoitti, kun Cinnamon oli aikeissa suunnistaa yliaurorin työhuoneen ovelle. Hän kääntyi ja pudisti päätään.
“Ihan totta, minä osaan kyllä ilm - “
“Sen jälkeen, kun olet ollut vakavassa kuolemanvaarassa?” Alessandro uteli ja ravisti poninhäntäänsä. “Enpä usko. Sitä paitsi olen saanut tarpeeksi tästä paikasta joka tapauksessa.”
Mies loi kylmän silmäyksen työpöydän takana istuvaan isäänsä, joka vastasi katseeseen vähintäänkin yhtä tunteettomasti. Katseen jäätävyys tuki entisestään sitä susimaista vaikutelmaa, jonka Cinnamon oli Manico Visardosta ehtinyt vierailun aikana saada. Hän käänsi katseensa pois ja lähti kävelemään ovelle suostumatta katsomaan taakseen. Takaansa hän kuuli sarjan viitan pehmeitä kahahduksia, kun Alessandro seurasi häntä.
“Nähdään, isä”, mies kutsui vielä ovelta. Manico Visardon vastausta Cinnamon ei kuullut, mutta Alessandron ilmeestä päätellen se ei voinut olla mitään kovin lämmintä.

Remus seisoi ikkunassa katsomassa, kuinka aamuhämärä alkoi vähitellen kääntyä valoksi ikkunan ulkopuolella, todellisessa maailmassa. Oli outoa ajatella, että vasta noin kaksi ja puoli tuntia sitten hän oli seisonut tuossa samaisessa huoneessa suunnattoman pelon vallassa. Silloin hän ei ollut tiennyt, mitä Cinnamonille oli tapahtunut. Nyt hän tiesi ja siltikään hänen mielialansa ei ollut kovin paljon aiempaa parempi. Alessandro Visardo painoi hänen ajatuksiaan, kuten niin usein ennenkin.
Remus ei yksinkertaisesti tiennyt, mitä olisi ajatellut nuoresta Visardon pojasta. Hän saattoi väittää, että ei ollut tästä mitään mieltä, että Alessandro oli pelkkä Lilyn työtoveri, joka synkkyydellään ja hiljaisuudellaan oli hyvä karkottamaan ihmiset luotaan. Asia ei kuitenkaan ollut niin yksinkertainen - eiväthän ne koskaan olleet Remuksen kohdalla. Eikä Alessandrokaan näyttänyt varsinaisesti tekevän asioista helposti tulkittavia.
Alessandro Visardo oli hankala ihminen, Remus päätti hiljaa mielessään. Hän oli hankala ja tunteeton ihminen, joka ei selvästi halunnut olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa. Istuttuaan iltaa Lilyn luona hän usein katosi heti saatuaan Kelmien näköpiiriinsä, kuin ei olisi halunnutkaan nähdä heitä, mikä saattoi hyvin olla tottakin. Siitä huolimatta juuri hän oli auttanut pelastamaan Cinnamonin. Olisiko hän tehnyt niin, jos Lily ei olisi pyytänyt?
Remus hieroi väsyneenä ohimojaan ja siirtyi sohvan kaiteelle istumaan. Täysikuuhun oli vaivaiset pari päivää aikaa ja hän tunsi sen jo luissaan ja ytimissään. Olkapäät tuntuivat raskaammilta kuin ennen, painuivat helpommin kumaraan. Mistä lähtien ihmissuteus ei ollutkaan ollut vain mielen kirous? Remus huokaisi syvään. Hän todella tarvitsi jotakin piristävää, jotakin, mikä tekisi tavallisesta päivästä erikoisen. Mutta mitä se voisi olla?
Hänen ajatuksensa keskeytyivät, kun oven kolahdus paljasti Cinnamonin palanneen takaisin Kelmien asunnolle. Ensin Remus ajatteli tulijan olevan Sirius, mutta tarkemmin ajateltuna se vaikutti hyvin epätodennäköiseltä. Sirius ei ikinä vaivautuisi käyttämään ovea, ei, vaikka hänen käsipuolissaan olisi roikkunut jokainen Blackin suvun jäsenistä vauhtia hidastamassa. Kun taas Cinnamon oli Kelmien vapaata ilmiintymistä koskevasta sopimuksesta huolimatta ottanut tavakseen käyttää ovea aina yksin ollessaan. Todennäköisesti tyttö pelkäsi keskeyttävänsä jonkin vähemmän nähtäväksi soveltuvan kohtauksen ja ilmoitti siksi tulostaan ovea kolauttamalla, Remus ajatteli huvittuneesti noustessaan ylös sohvalta ja suunnisti eteisen suuntaan. Perille ehdittyään hän löysi Cinnamonin eteisen lattialta istumasta. Tyttö roikotti voimattomana toista kenkäänsä kädessään.
“Kaikki hyvin?” Remus uteli kyykistyen lattianrajaan Cinnamonin vierelle. “Miten Visardon luona meni?”
Cinnamon pudisti apeasti päätään ja pudotti kengän kovan kolauksen saattelemana lattialle. “Ainakin opin pysyttelemään kaukana Visardon perheen miehistä”, tyttö vastasi kuivalla äänellä. Remus pystyi vain vaivoin pidättämään helpotuksen huokauksen sanat kuullessaan, eikä Alessandro äkkiä vaivannut häntä puoleksikaan yhtä paljon kuin aiemmin.
“Miten muuten voit?” poika kysyi varovasti seuratessaan sivusta, kuinka Cinnamon riisui toisenkin kenkänsä ja jäi nojaamaan hervottomana vasten eteisen epämääräisen vaaleansinistä seinää. Tytön silmissä oli tyhjä ilme, joka ei millään muotoa enteillyt hyvää.
“Mitenpä minä”, tyttö hymähti sitten. “Vietin koko yön kuolemanvaarassa. Sain muutaman potkun sekä sekalaisen valikoiman haavoja, jouduin kestämään Bellatrixia ja sain osakseni totuusjuomaa - “
Cinnamon puristi huulensa tiukasti yhteen viimeisen sanan sanottuaan kuin yrittäen estää itseään sanomasta enempää sellaisia asioita, joita halusi salata.
“Mitä sinä sanoit?”
“Minä en halua puhua siitä”, ilmoitti Cinnamon. Tyttö kokosi kaiken tahdonvoimansa ja nousi ylös lattialta. “Voitko sinä paikata minut, vai lähdenkö minä Pyhään Mungoon?”
Remus huokaisi. Niin Cinnamonin sanat kuin äänensävykin tekivät täysin selväksi, ettei aiheesta puhuttaisi sen enempää ainakaan sillä hetkellä. Remus muistutti itseään, että ottaisi asian myöhemmin uudelleen puheeksi, eikä sillä kertaa antaisi tyttöystävänsä kiertää aihetta.
“Mennään keittiöön”, hän ehdotti. Hän oli aikeissa kietoa käsivartensa Cinnamonin harteille, mutta pelkkä vilkaisu tytön mustelmista sinertäviin olkapäihin sai hänet muuttamaan mielensä. Sen sijaan hän työnsi kädet taskuihinsa ja seurasi sitten Cinnamonia keittiöön.
“Mitä Visardo sanoi?” Remus kysyi, kun Cinnamon istui alas keittiön pöydän ääreen ja hän itse alkoi penkoa erilaisia sideharsotarvikkeita viereisestä kaapista. Hän nappasi vahvalla taikaliemellä sivellyn sideharsotupon ja työnsi sen tyttöystävänsä käteen. “Painele sillä huuliasi, se parantaa ne.”
“Ei hän mitään erikoista sanonut. Kai”, Cinnamon lisäsi. “Oli vaikea saada mitään selvää, hän oli lähinnä kiinnostunut nälvimään poikaansa.”
Remus mutisi itsekseen jotakin Visardon perheen jäsenien epämääräisyydestä, mutta pakottautui jättämään pahimmat loukkaukset pois. “Hekö eivät pidä toisistaan?”
“Sen kun tietäisikin. Tai en kai minä oikeastaan halua tietää. Heissä on jotakin samaa kuin Siriuksessa ja Reguluksessa.”
“Siriuksella ja Reguluksella on monia puolia”, Remus vastasi diplomaattisesti ja painoi taikasauvansa kärjen vasten Cinnamonin poskea, joka näytti joutuneen melkoisen iskun kohteeksi. “Umpios. Miten sinä oikein sait tämän haavan?”
“Bellatrix potkaisi.”
“Montako hammasta menetit?” Remus tiukkasi ja siirtyi seuraavaksi Cinnamonin mustuneen olkapään kimppuun. Hänen vihansa kuolonsyöjiä kohtaan kasvoi entisestään, kun hän katsoi jälkiä Cinnamonin kaulalla ja niskassa - tyttöparka näytti siltä kuin olisi ollut vähällä kuolla. Ja miten järkyttyneet hänen siniset silmänsä olivatkaan -
“Kolme, luulisin. En ole ehtinyt laskemaan”, Cinnamon sanoi ilmeettömästi.
Remus nyökkäsi ja rypisti otsaansa. “En kai osaa korjata niitä.”
“Ei se haittaa. Käyn paikkauttamassa ne Plakkauksen Hammaskeskuksessa, tai jotakin. Ei sillä ole väliä. Mitä sinä sanoit Siriuksesta ja Reguluksesta?”
“En mitään erikoista. Näin heidät yhdessä viime yönä. Kalmanhanaukiolla”, Remus lisäsi merkitsevästi. “Regulus taitaa pitää veljestään enemmän kuin antaa ymmärtää.”
“Ja mitä sekin muka tarkoittaa?” Cinnamon puuskahti. Remus hätkähti tytön katkeraa äänensävyä, eikä voinut olla ajattelematta, että pienen hetken verran Cinnamon melkein kuulosti häneltä. Hän pakotti jokseenkin ymmärrettävän hymyn huulilleen.
“Ehkä sitä, että maailmassa on pian vähemmän sotaa. Kuka tietää”, Remus lisäsi teeskennellyn kevyesti ja otti seuraavaksi Cinnamonin kahleiden jäljiltä verille hiertyneet ranteet käsittelyynsä. Hän tarttui taikasauvaansa ja taikoi sen avulla suurimman osan jäljistä piiloon. Sitten hän alkoi kietoa taikaliemessä kastettua sideharsoa Cinnamonin ranteisiin.
“Sinä näytät siltä kuin olisit aikonut tappaa itsesi”, Remus totesi apeasti rannesiteisiin viitaten.
Sieluton hymy nyki Cinnamonin suupieliä. “En ole vielä siinä tilassa”, tyttö vastasi. “Enkä mielelläni haluaisikaan olla. Yksi ongelmatapaus riittää jo.”
“Taidat puhua Ariannasta?” Remus arvasi.
“En tunne ketään muutakaan, jolla olisi syömishäiriö. Tosin - “
“ - me kaikki olemme omalla tavallamme ongelmatapauksia”, Remus päätti huvittuneesti hymyillen. Cinnamon nyökkäsi.
“Mitä luulet, olemmekohan me juuri siksi ystäviä keskenämme?” tyttö mietti hieman tukahtuneesti painellessaan repeytyneitä suupieliään Remuksen ojentamalla sideharsonpalasella. Remusta melkein hymyilytti, kun hän katseli Cinnamonin olemusta - turvonnut alahuuli ja musta silmä saivat tytön näyttämään huono-onniselta katutappelijalta.
“En usko”, Remus vastasi kohottautuen taas seisomaan. “Tai siis, emmehän me aina ole olleet ongelmatapauksia. Paitsi minä, mutta se onkin luontaista, eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, että minusta ja muista meikäläisistä tuli ystäviä. Siinä vain kävi niin - minä olin pieni ja surkea ja Sirius ja James pelastivat minut nöyryytykseltä. Minä roikuin heidän kannoillaan niin kauan, että he hyväksyivät minut ja vähitellen meistä tuli ystäviä. Ja Sirius ja James taas… he ovat kuin liimapaperia. Ovat olleet alusta asti. Ette kai sinä ja Ariannakaan tarvinneet kovin suuria asioita ystävystyäksenne?”
“Voit uskoa, että tarvitsimme”, Cinnamon puuskahti laskien sideharsotupon pöydälle. Hän tunnusteli huuliaan epäröiden. “Miltä minä näytän?”
“Epäonniselta kujakissalta”, Remus sanoi rehellisesti. Pienen hetken ajan Cinnamon näytti siltä, että olisi voinut purskahtaa nauruun, mutta sitten apeus vei jälleen voiton ja tyttö käänsi katseensa keittiön pöydän kahvitahraiseen pintaan.
“Minä ja Arianna emme oikeastaan pitäneet toisistamme aluksi”, tyttö tunnusti alakuloinen ilme sinisissä silmissään. “Pidin Ariannaa turhanpäiväisenä hepsankeikkana. Kevytkenkäisenä naisena. Vaikka hän oli silloin vasta yksitoista. Hänellä oli aina perhospinnejä hiuksissaan ja vaaleanpunaista huulikiiltoa, muistatko? Eikä hän ikinä puhunut mistään muusta kuin huispauksesta. Ja lukemisesta.”
Remus kohotti yllättyneenä kulmiaan. “Lukiko Arianna?”
“Lukee vieläkin, luulisin. Hän luki ennen tosi paljon. Typeriä tyttökirjoja enimmäkseen, mutta luki silti. Hän lopetti, kun hänellä todettiin huono näkö.”
“Ariannalla huono näkö?” Remus toisti aina vain enemmän ihmeissään. Hän ei kunnolla itsekään ymmärtänyt, miksi vaivautui takertumaan sellaisiin pikkuseikkoihin, kun tärkeämpää puhuttavaa oli niin paljon. Ja ehkä juuri siitä se johtuikin, poika mietti itsekseen - he kumpikin yrittivät parhaansa mukaan vältellä niitä tärkeitä aiheita ja todellisuutta, kun viime aikoina oli tapahtunut niin paljon. Sitä paitsi Cinnamon todella ansaitsi olla hetken ajattelematta, ennen kuin painajaiset iskisivät.
Cinnamon nyökkäsi. “Hän käytti aluksi piilolinssejä ja kävi sitten korjauttamassa näkönsä Mungossa. Maksoi mielettömästi, Ariannalla ei ollut koko seuraavana vuonna rahaa ostaa mitään. Se oli se vuosi, kun hän kulki koko ajan samoissa vaatteissa - kolmannella, muistathan? No, joka tapauksessa hän korjautti näkönsä ja lopetti sen jälkeen lukemisen melkein kokonaan. Kuvittelee kai vieläkin, että lukeminen oli syynä hänen näkönsä huonontumiseen.”
“Hänestä ei olisi sitten ollut terveysalalle.”
“Ei. Kun taas sinä pärjäät oikein hyvin - “ Cinnamon nyökäytti päätään sidottujen ranteidensa suuntaan. “Ovat varmaan kiitollisia Curetumissa, että saivat sinut.”
“En nyt tiedä. Ainakin siihen asti, kunnes saavat selville - “
“Eivät he saa”, Cinnamon keskeytti kiireesti ja tuskasta kielivä ilme kohosi tytön kasvoille. Remuksen teki mieli kysyä, mistä oli kyse, mutta hän päätti jälleen kerran säästää sen myöhempään, ikään kuin kaikki kipeät asiat voisi sillä tavoin vain pyyhkiä pois. Toiveajattelua, mutta siihen Remus halusi toistaiseksi takertua.
“Sen näkee sitten”, hän vastasi pakottaen kepeän, turhanpäiväisen sävyn ääneensä. “Täytyy nyt katsoa, millaisen valheen keksin seuraavalle täysikuulle. Sairas äiti ei ehkä toimisi ottaen huomioon, että kyse on sairaalasta - “
“Kysy Siriukselta”, neuvoi Cinnamon.
Remus kohautti olkapäitään. “Voisin kysyäkin, paitsi että hän ei ole juuri nyt kotona - “
“Missä hän on?”
“Katso ikkunasta ulos.”
Cinnamon nousi hitaasti ylös tuolilta ja käveli keittiön ikkunaan vain hienoisesti linkuttaen. Remus jäi nojailemaan keittiön työpöytään ja katseli, kuinka hänen tyttöystävänsä siirsi keittiön verhoja sivuun nojautuen vasten ikkunalasia. Tyttö tuijotti äänettömänä ulos ikkunasta. Siellä, vastapäisen kerrostalon katon reunalla istui kaksi hahmoa vierekkäin. Sirius ja Arianna.
“Miksi muut eivät ole heidän kanssaan?” Cinnamon kysyi hiljaa. “Peter ja Lily ja - “
“Lily yrittää lohduttaa Jamesia”, Remus tiedotti, ennen kuin Cinnamon ehti sanomaan enempää. “James on tosi sekaisin, Cin. Tiedäthän - se nainen kuoli hänen puolestaan.”
“Kuka nainen?”
“En tiedä, kukaan ei ole kertonut. Enkä minä ole kysynyt - tein lähinnä kierrosta ympäriinsä sen jälkeen, kun sinä menit Visardon mukaan. Kävin Peterin luona. Admire on hysteerinen ja Peter vain istuu ja tuijottaa… en olisi ikinä uskonut sitä todeksi, mutta minä itse asiassa pelkään Peteriä.”
“Monet ihmiset pelkäävät rottia…” Cinnamon mumisi saaden pienen naurunpyrskähdyksen purkautumaan Remuksen huulilta.
“En tarkoittanut siinä mielessä. Vaikka kyllä Peter varmasti purra osaisi, jos haluaisi.”
“Kiitos vain, en halua tietää enempää Peterin vapaa-ajanvietteestä, niin mielenkiintoista kuin se varmasti onkin”, Cinnamon tokaisi pahoinvoiva sävy äänessään. Remus oli aikeissa pyytää anteeksi, mutta totesi sen nopeasti tarpeettomaksi ja keskustelu kuoli jälleen heidän väliltään. Hetken epäröityään Remus uskalsi jättää paikkansa keittiön työpöydän luona ja liikahti lattian poikki Cinnamonin luokse ikkunaan. Hän pujotti varovasti käsivartensa tytön vyötärön ympärille ja veti tytön itseään vasten toivoen, että olisi voinut puristaa tämän tiukemmin. Vasta silloin viimeisen puolen vuorokauden kauhu ja turhautumus todella ottivat hänet valtaansa ja äkkiä hän tajusi suureksi järkytyksekseen vapisevansa vähintään yhtä paljon kuin Cinnamon.
“Miksi me emme voi olla sellaisia kuin Sirius ja Arianna”, Cinnamon kysyi pidättäen epätoivoisen nyyhkäisyn. “Katso nyt heitä… He ovat itse asiassa onnellisia.”
“Epäilen”, Remus vastasi hiljaa vasten Cinnamonin vaaleita hiuksia. “He vain käsittävät asiat eri tavalla kuin me. Meillä on vain huonoa onnea.”
“Mutta miksi sen pitää olla aina huonoa onnea?” nyt Cinnamonin äänessä oli piinatun eläimen sävy. “Ja aina minulla. Miksi ei välillä Peter, tai - “
“Se riippuu vain näkökulmasta. Matohännän taloon hyökättiin. Bellatrix haluaa tehdä hänestä kuolonsyöjän. Kutsutko sinä sitä hyväksi onneksi?”
“Mutta Peter on niin vahva!” Cinnamon puuskahti kääntyen vastakkain Remuksen kanssa. Hänen kätensä työnsivät pojan käsivarsia pois hänen vyötäröltään. “Hän jaksaa aina vain sanoa ei… ja minusta ei ollut edes siihen!”
“Mitä sinä tarkoitat?” Remus kysyi kiireesti. Hän astui askeleen kauemmas Cinnamonista onnistuen vain vaivoin hillitsemään halunsa ravistaa tyttöä olkapäistä. “Cin, mihin sinusta ei ollut?”
Cinnamon ravisti päätään kyyneleet silmissään. “He kysyivät kysymyksiä… paljon… ja minä yritin sanoa ei, mutta he tulivat sinne totuusjuoman kanssa, eikä minusta ollut mihinkään, he kyselivät paljon ja minä kerroin heille… Remus, he kysyivät sinusta!”
“Ja?” Remus ei tiennyt, miten se oli päässyt tapahtumaan, mutta äkkiä hän tunsi muuttuneensa kylmäksi kuin kivi aina sydäntään myöten. Hän odotti Cinnamonin vastausta ilmeettömänä, käyden päänsä sisällä lävitse kaikkia mahdollisia kauhukuvia ja siltikään hän ei onnistunut tuntemaan itseään itse asiassa hermostuneeksi. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi seisonut jossakin kaukana ja seurannut sivusta omaa itseään.
“He kysyivät, onko se totta… onko se totta, että sinä et ole ihminen”, Cinnamon nikotteli pyyhkien raivokkaasti kyyneleitä pois poskiltaan. “Ja minä en voinut sille mitään, Remus, minä olisin kertonut heille, jos - jos - jos Alessandro ei olisi tappanut sitä naista - “
Remus nyökkäsi aina vain ilmeettömänä. Hän ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt ajatella. Olisiko hänen pitänyt tuntea helpotusta sen johdosta, että hänen salaisuutensa oli toistaiseksi turvassa? Vai järkytystä sen vuoksi, miten heikko hänen oma tyttöystävänsä loppujen lopuksi oli? Se ei ollut reilua, eihän hän ollut mitenkään erityisen vahva itsekään… Mutta silti…
“Kyllä minä tiedän”, Cinnamon jatkoi. “Sinä syytät minua. Sinä kerroit minulle suurimman salaisuutesi ja minä aioin kertoa sen HEILLE.”
Remus pudisti kiireesti päätään. “Ei se ollut sinun vikasi. Kyllä minä tiedän totuusjuoman.”
“Älä viitsi, kaikki me tiedämme, mitä sinä ajattelet! Sinun ei olisi ikinä pitänyt kertoa minulle… minun olisi pitänyt pysyä kaukana sinusta… ei tästä tule ikinä mitään!” Cinnamon puuskahti alkavan hysterian merkit äänessään. Remus tarttui tyttöä lujasti olkapäistä ja pakotti tämän itseään vasten.
“Älä sano noin!” hän komensi terävästi. Cinnamon näytti tottelevan, tai ainakaan tyttö ei jatkanut puhettaan, niiskutti vain kipuaan ja järkytystään pois vasten Remuksen vaaleansinistä kauluspaitaa. Minuutit kuluivat sillä tavalla yksi toisensa jälkeen, lähekkäin, Remuksen käsi Cinnamonin hiuksissa. Seinällä riippuva kello löi jo kuutta aamulla, kun Cinnamon viimein avasi jälleen suunsa ja mumisi vasten Remuksen paitaa:
“Tuleeko meistä ikinä mitään?”

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #26 : Maaliskuu 02, 2007, 09:29:54 »
Jopo, kiitos kommentista, on tosi mukavaa törmätä "uusiin kasvoihin" kommenttien puolella! Olet muuten oikeassa siinä, että Pakkaskukista löytyy paljon toistoa ja ainakin yritän väittää kehittyneeni siitä, vaikka tietenkin Memoryn puoleltakin tulee löytymään yhtä ja toista huomautettavaa. Se on kai vika siinä, ettei ole vielä tarpeeksi kokenut; rahkeet eivät ehkä riitä täysin näin pitkään tekstiin, ja toisaalta taas ainakin oma kirjoitustyyli on multa vielä osaltaan vähän hakusessa. Väitän silti kuitenkin, että tekstillisesti Memory (ainakin loppupuolella) toimii paremmin kuin edeltäjänsä, vaikka onkin ehkä raskaampaa luettavaa. Kiitos!

21.osa - Paljon pohdittavaa
17.9.1978

Cinnamon ei tiennyt, missä vaiheessa niin oli päässyt tapahtumaan, mutta eräänä aamuna hän yksinkertaisesti heräsi ja tajusi, ettei enää ajatellut kuolonsyöjien hyökkäystä. Ei ainakaan samalla tavalla kuin ennen - silloin hän oli herännyt rajuihin painajaisiin, usein monta kertaa yössä. Nyt hän oli kuitenkin lakannut välittämästä syistä ja seurauksista, tai ainakin painanut ne mielensä perukoille niin tehokkaasti, etteivät ne enää pyrkineet pintaan öiseenkään aikaan. Omalla tavallaan rauhan löytäminen tuntui omituiselta, toisaalta Cinnamon oli jo kaivannutkin sitä. Hän oli viettänyt edelliset päivät tiiviisti omassa huoneessaan, tai setänsä ja tätinsä luona Lontoon toisella laidalla, mutta ulos hän ei ollut lähtenyt. Kaksi ja puoli viikkoa kestäneen tauon jälkeen hän viimein uskaltautui palaamaan takaisin Pyhän Mungon parantajakouluun ja kolmen viikon kuluttua melkein ehtinyt saada toiset kiinni opinnoissa. Aika paransi haavat hitaasti mutta varmasti, kuten aina ennenkin.
Myös Lily oli pannut merkille Cinnamonin parantuneen mielialan ja lakkasi huolehtimasta päivä päivältä vähemmän ystävänsä puolesta. Hyökkäyksen jälkijärkytyksen hälvennyttyä hän palasi vähitellen arkipäiväisten asioiden pariin. Hän teki muistiinpanoja, tutki Velhojen Vakoiluverkoston vanhoja kirjoja ja kulutti yönsä tekemällä Alessandron seurassa vakoiluretkiä ympäri Lontoota, kunnes hän lopulta tunsi koko kaupungin yhtä hyvin kuin Viistokujankin. Hän pakotti itsensä jatkamaan myös hääsuunnitelmien tekemistä - syyskuun puolessa välissä häät kun olivat suorastaan pelottavan lähellä.

Torstaiaamun vesisade valui lohduttomana vasten ikkunaa. Lily istui yksin pienessä keittiössään ja mittaili katseellaan keittiön lattian ruutuja vailla parempaakaan tekemistä. Niin Cinnamon kuin Ariannakin olivat lähteneet jo aikaa sitten omille teilleen - Cinnamon Pyhän Mungon lääketieteellisen kirjaston uumeniin ja Arianna huispausharjoituksiinsa, joita ottelun lähestyessä oli aina vain enemmän. Lily ei voinut kuin toivoa, että Rapakon Palloseuran seuraava peli menisi hieman paremmin. Vastassaan sillä olisi Henkipään Harpyijat, omalla tavallaan loistava joukkue, jonka jahtaajakolmikko oli yksi huispausliigan pelätyimmistä.
Lily huokaisi ja vilkaisi kärsimättömästi kelloa. Hänen ystäviensä oli tarkoitus palata Viistokujalle vajaan puolen tunnin kuluttua, jolloin he kaikki suunnistaisivat Tylyahoon etsimään Lilylle hääpukua. Myös Jamesin äiti oli kutsuttu mukaan, niin omituiselta kuin se tuntuikin - Lily oli aina kuvitellut, että hänen oma äitinsä tulisi valitsemaan hääpukua hänen kanssaan. Nyt siihen ei kuitenkaan ollut minkäänlaista mahdollisuutta. Pienen, epätoivoisen hetken ajan Lily oli itse asiassa harkinnut pyytävänsä Petuniaa tulemaan mukaansa, mutta ajatuksen mahdottomuus oli saanut hänet luopumaan siitä nopeasti. Petunia ei koskaan tulisi hänen mukanaan vaateostoksille, ei kävelisi hänen kanssaan kadulla, tai istuisi juomassa teetä hänen keittiössään. Sellaisia asioita ei yksinkertaisesti tapahtunut.
Vielä kaksikymmentäviisi minuuttia. Lily tunsi itsensä loputtoman pitkästyneeksi. Hän siirsi katseensa keittiön pitkäveteisistä lattialaatoista ja pakottautui keskittymään pöydällä avonaisena lojuvaan sanomalehteen. Sinänsä Päivän Profeetta ei jaksanut kiinnostaa häntä - se oli täynnä samanlaista tarinaa kuin aina ennenkin. Uusimpien otsikoiden mukaan ministeri Bagnold vaati entistä rajumpia rangaistuksia kuolonsyöjille, kuolonsyöjät olivat suorittaneet massamuuton Glasgow’hun ja Miss Ruosteiseksi Noidankattilaksi oli valittu Marcia Connelly. Uutinen sai Lilyn suupielet nykimään - mikäli hän muisti, Marcia Connelly oli Amos Diggoryn nuori tyttöystävä.
Lily käänsi hajamielisesti sanomalehden sivua ja huomasi tuijottavansa suoraan Emmeline Vancen sieviin kasvoihin. Kuvan yläpuolelle oli kirjoitettu suurin kirjaimin: “AURORI VANCE OPETTAJAKSI TYLYPAHKAAN (KIRJOITTANUT LUCY WRIGHT-X)”. Lily virnisti - näytti siltä, että Dumbledore aikoi jatkaa mielenkiintoisten pimeyden voimilta suojautumisen opettajien linjaa Redin jälkeen. No, ainakin Emmeline olisi parempi kuin professori Flaemenca ja tämän iänikuiset tangotunnit. Killan sunnuntai-iltapäiväisten koulutusten perusteella Lily oli tullut siihen tulokseen, että Emmeline Vance oli liioitellun huolitellusta ulkonäöstään huolimatta hyvä tyttö ja kaiken lisäksi täysipäinen sellainen. Tylypahkan oppilaat tulisivat olemaan onnessaan.
  “Tylypahka”, Lily mutisi lähestulkoon itsekseen. Pienen hetken ajan hän toivoi, että olisi ollut vielä seitsemäntoista ja aikeissa aloittaa viimeisen vuotensa Tylypahkassa. Kaikki oli silloin ollut paljon selkeämpää. Hänellä oli ollut kaksi parasta ystävää ja yksi suuri vihollinen - Voldemortin lisäksi. Silloin hän oli vielä tiennyt, minne oikein oli menossa.
Nyt kaikki oli muuttunut. Lily oli menossa naimisiin Jamesin kanssa, Arianna oli kehittänyt itselleen syömishäiriön ja Redistä oli tullut huumorintajuton. Sekä Cinnamon että Lily olivat menettäneet vanhempansa. Sen muistaminen teki kipeää vieläkin - Lily oli aina kuvitellut, että hänellä olisi vielä monta vuotta jäljellä vanhempiensa kanssa. Mutta nyt nämä eivät tulisi edes hänen häihinsä…
Ja taas hän oli palannut takaisin häihin. Tämä oli taas niitä aamuja, jolloin tulevaisuus astui Lilyn varpaille minne hän ikinä kääntyikin. Pahantuulisesti hän työnsi sanomalehden kauemmas ja nousi ylös alkaen marssia ympäri keittiötä. Vielä kymmenen minuuttia - miksi ajan piti mennä niin hitaasti? Olisi ollut parempi mennä hetkeksi Velhojen Vakoiluverkostoon. Jostakin syystä rouva Hyvinmöyretyn valitukset tämän talonmiehen hämäräperäisestä käytöksestä eivät kuitenkaan jaksaneet sillä hetkellä houkutella Lilyä. Hän jaksoi hädin tuskin odottaa aikaa, jolloin hänen vakoilijanvalansa olisi rikottu, vaikka se sitten tarkoittikin muutamista asioista luopumista.
POKS. Lily hätkähti hereille ajatuksistaan ja kääntyi ympäri kohdaten Cinnamonin vaaleansinisten silmien tutun, hieman epävarman katseen. Hän karisti epämukavat ajatukset päästään ja kysyi pirteästi:
  “Valmiina puvunmetsästykseen?”

Hepenneen Hää- ja Hörhelökeskus oli tilava, valoisa liike eräällä Tylyahon syrjäkujalla. Lily tunsi saapuneensa keskelle ihmemaata vaellellessaan yhdessä Ariannan, Cinnamonin ja Sascha Potterin kanssa ympäri toinen toistaan upeampien hääpukujen täyttämiä hyllyjä ja rekkejä. Hänen kannoillaan kulki uskollisesti Belle Hepennee, toinen kaupan omistajista, joka pähkinänruskeine silmineen ja pitkine kihartuvine hiuksineen näytti Lilyn silmissä lähinnä yli-innokkaalta cockerspanielilta. Nainen teki tarmokkaasti muistiinpanoja pieneen lehtiöönsä.
  “Entä helman pituus, kuinka pitkä sen pitäisi olla?” Hepennee tiedusteli nykäisten esille jälleen yhden hääpuvun, jonka laahus oli niin pitkä, että se varmasti roikkuisi vähintään viisi metriä Lilyn jäljessä. Lily pudisti puvulle päätään.
  “Minä kompastuisin tuohon. Tarvitsen sellaisen puvun, jossa voi tanssia.”
  “Aivan, aivan…” Hepennee mutisi otsa rypyssä ja sanoi sitten ilme kirkastuen: “Olemme juuri saaneet uuden valikoiman aivan uskomattomia tanssiaispukuja. Pidättekö punaisesta? Entä vihreästä? Vihreä sopisi loistavasti teidän silmiinne, neiti Evans - “
  “Ei missään nimessä”, Sascha Potter keskeytti tiukasti, ennen kuin Lily ehti vastaamaan. “Vihreä pukee kyllä Lilyä, mutta ei sovi missään tapauksessa hääpukuun. En halua, että hän näyttää heinäsirkalta hääpäivänään.”
  “Entäpä punainen?” Hepennee kysyi silmiään räväyttämättä.
  “Se taas saisi hänet näyttämään portolta. Hääpuvun kuuluu ehdottomasti olla VALKOINEN. Tai ainakin vaalea.”
  “Miten niin?” Arianna pärskähti. “Minä ainakin menisin naimisiin mustassa!”
Lily hymyili vinosti. “Jokainen tunnustakoon omaa väriään…”
  “Entä mitä mieltä olet tästä?” Cinnamon kysyi vetäen läheisestä rekistä esille leveähelmaisen, hennon vaaleankeltaisen hääpuvun, jonka yläosaan oli kirjottu pieniä, vihreitä jalokiviä. Lily nyrpisti nenäänsä ja ravisti päätään.
  “Morsiusneidonpukuni oli vaaleankeltainen”, hän sanoi paljonpuhuvasti. Cinnamon nyökkäsi ymmärtäväisesti ja asetti puvun takaisin hyllyyn siirtyen kiireesti seuraavan kimppuun. Kumpikaan heistä ei halunnut ajatella yhtään enempää Petunian häitä tai niiden katastrofaalista loppua.
He jatkoivat vaeltamistaan hiljaisina. Ajoittain joku Lilyn apulaisista ojensi näytille puvun, joka päätyi Lilyn käsivarsilla odottavaan sovitettavien vaatteiden kasaan, mutta ensimmäisen puolen tunnin aikana Lily ei löytänyt ainuttakaan pukua, joka olisi todella näyttänyt hänen omaltaan. Hän ei pitänyt perinteisistä kermakakkupuvuista, kuten Petunia, eikä hän myöskään ollut kiinnostunut menemään naimisiin täydellisen persoonattomassa satiiniputkilossa, joka oli yhtä leveä ylhäältä kuin alhaaltakin.
  “Mitä mieltä te olisitte vaaleanpunaisesta?” Belle Hepennee kysyi toiveikkaasti. “Se on oikea prinsessan - “
  “Olkoon vaikka miljoonan prinsessan väri, mutta punatukkainen tyttö ei voi koskaan käyttää vaaleanpunaista”, rouva Potter sanoi terävästi. “Olen pahoillani, Lily, mutta sinä näyttäisit kerta kaikkiaan kammottavalta sellaisissa vaatteissa.”
  “Tiedän, rouva Potter”, Lily mumisi vaihtaen huvittuneen katseen Ariannan kanssa. Totuus oli, että hän olisi ollut kurkkuaan myöten vaikeuksissa ilman rouva Potteria. Hän oli aina ollut huono ilkeilemään myyjille, kun taas Sascha Potter torjui jokaisen Hepenneen huonon ehdotuksen tuskin ajatusta ajattelematta.
  “Lily, sinä voisit pukeutua kultaan”, Arianna ehdotti nykäisten näytille kultaisella ja mustalla koristellun hääpuvun, joka näytti Lilyn silmissä suunnattoman arvokkaalta. “Se ei kai näytä liian halvalta? Ja se sopii sinun silmiisi. Sääli, että et voi pukeutua hopeaan - “
  “Hopea sopisi sinulle ja Cinnamonille”, Lily totesi mietteliäästi ja kääntyi Belle Hepenneen puoleen. “Onko teillä hopeisia morsiusneidon pukuja?”
  “Mitä meillä ei ole, sitä te ette tarvitse”, Hepennee vastasi tarmokkaasti ja suoritti lyhyen kumarruksen, ennen kuin marssi terhakoin askelin kaupan takaosaan, missä oli kokonaan morsiusneidoille omistettu osasto. Lily katseli helpottuneena naisen menoa.
  “Pääsimmepähän hänestäkin eroon”, Sascha Potter sanoi hyväntuulisesti ja naksautti kieltään. “Mitä sanot, Lily, etsimmekö me nyt sinulle sen hääpuvun, ennen kuin tuo kävelevä tyylitajuttomuus tulee takaisin? Kautta Merlinin parran, minä niin toivoin, että hänen miehensä olisi täällä tänään töissä - en ole ikinä nähnyt tyylikkäämpää miestä, ainakaan Siriuksen jälkeen, mutta hänen vaimollaan ei ole minkäänlaista väritietoutta - “

Puolen tunnin kuluttua Lily seisoi Hepenneen Hää- ja Hörhelökeskuksen sovituskopissa ja mallasi epätietoisena ylleen valkoista, pitkähihaista hääpukua. Hän pyörähti kokeilevasti ympäri ja oli kompastua hääpuvun pitkään helmaan, joka Belle Hepenneen mukaan oli uusinta muotia häämarkkinoilla. Muotia tai ei, Lilyä se ei kuitenkaan jaksanut kiinnostaa - puku oli aivan liian laajahelmainen ja aivan liian monimutkainen. Lily tunsi itsensä höyhenpatsaaksi se yllään.
  “Seuraava”, rouva Potter napautti vahvistaen kaikki Lilyn käsitykset todeksi. Nainen istui sovituskopin ulkopuolella olevalla penkillä ja arvosteli vuoroin Lilyn, vuoroin tämän morsiusneitojen pukuja. Myöskään Ariannalla ja Cinnamonilla ei ollut ollut sen suurempaa onnea puvun löytämisessä - suurin osa Hepenneen heille tyrkyttämistä puvuista oli kerta kaikkiaan hirvittäviä. Nyt he kuitenkin seisoivat Lilyn edessä himmeän hopeisissa puvuissa, jotka kaikessa yksinkertaisuudessaan olivat parempia kuin yksikään heidän sinä päivänä koettamistaan puvuista. Kumpikin puku oli leveähelmainen ja ohutolkaiminen. Käsissään Cinnamonilla ja Ariannalla oli pitkävartiset hansikkaat.
  “Minä pidän tuosta puvusta”, Lily totesi kohottaen hajamielisesti oman pukunsa etumusta. “Se sopii teille kummallekin.”
  “Enpä tiedä”, Arianna sanoi hajamielisesti ja pyörähti katsomaan kuvajaistaan peilistä. “Minä pidän enemmän mustasta.”
  “Ne ovat häät, eivät mitkään hautajaiset, Ria”, Cinnamon tiuskaisi. “Sinun on itse asiassa tarkoitus olla iloinen Lilyn puolesta!”
  “Minä voin olla iloinen mustissakin vaatteissa.”
  “Älä edes haaveile siitä”, rouva Potter kielsi ehdottomaan sävyyn. “Hopea sopii sinulle hyvin ja tiedät sen loistavasti itsekin. Sinulla ei ole mitään aihetta valittaa. MINULLA oli aihetta valittaa, kun minut aikoinani puettiin kirkuvan pinkkiin höyhenpukuun ja pakotettiin marssimaan ympäri kaupunkia. Mutta sinulla - ei toivoakaan, nuori nainen.”
  “Nuori nainen?” Arianna irvisti. “Älä viitsi kuulostaa noin vanhalta, Sascha.”
  “Mutta minähän olen jo vanha”, rouva Potter vastasi alakuloiseen sävyyn. Omalla tavallaan se oli tottakin, vaikka kyseinen totuus ei varsinaisesti rouva Potterin kasvoilta paistanutkaan. Hänen tumma tukkansa oli vasta alkanut harmaantua ja hänen suupielissään oli havaittavissa vain hyvin hienoisia uurteita.
  “Minä ainakin olen tyytyväinen tähän pukuun”, Cinnamon sanoi hitaasti ja mittaili katseellaan kuvajaistaan peilistä. “Lily, mitä mieltä sinä olet?”
  “Minä olen sitä mieltä, että me otamme sen puvun”, Lily sanoi tiukasti. “No niin, voisiko joku auttaa tämän puvun pois minun päältäni?”
Rouva Hepennee ponnahti oitis jaloilleen, mutta rouva Potterin terävä katse sai hänet istumaan alas.
  “Minä teen sen. En halua vieraita käsiä käpälöimään poikani morsianta. Lily-kulta, mitä jos sovittaisit seuraavaksi tuota norsunluunväristä pukua? Minusta se näyttäisi kerta kaikkiaan ihastuttavalta sinun päälläsi.”

Sascha Potterin pettämätön vaisto oli osunut oikeaan - norsunluunvärinen puku sopi Lilylle kuin hansikas käteen. Se oli kevyttä, valossa häilyvää kangasta, jonka nimeä Lily ei olisi kuolemakseenkaan pystynyt muistamaan. Siinä oli leveä helma ja tiukka, olkaimeton yläosa, jonka reunus oli koristettu kirkkaan valkoisin kivin. Lilyä viehätti ennen kaikkea puvun yksinkertaisuus - sitä ei ollut pilattu turhilla koristeilla, vaan se oli kaunis sellaisenaankin. Hän kantoi hyvillä mielin puvun kassalle ja onnistui maksamaan turhia omantunnontuskia tuntematta aivan liian monta kaljuunaa sisältävän hinnan.
  “Minulla on Irvetassa kerrassaan loistava tiara tuota pukua varten”, rouva Potter jutteli, kun Lily seisoi kassalla odottamassa, että rouva Hepennee saisi koko hinnan laskettua. “Se on maahisten perintöä, sinun on kerta kaikkiaan pakko käyttää sitä tuon puvun kanssa.”
Lily hymyili niukasti tietämättä mitä sanoa. Sascha Potter oli ollut enemmän kuin avulias ja hän alkoi vähitellen kyllästyä kiitosten hokemiseen - hänestä tuntui siltä, että mitkään kiitokset eivät enää riittäisi. Toisaalta naisen huolehtiminen tuntui hyvältä. Jollakin tapaa… äidilliseltä.
  “Lily.” Arianna nykäisi Lilyä terävästi hihasta. “Katso ovelle. Äkkiä nyt.”
Lily pyörähti ympäri koroillaan ja huomasi katselevansa hyvin pienikokoista, oravalta näyttävää nuorta naista, jonka olkapäille ulottuvissa ruskeissa hiuksissa oli kirkkaanvihreitä raitoja. Nainen oli pukeutunut mustaan, säädyttömän lyhyeen hameeseen ja kantoi käsivarrellaan selvästi moneen kertaan paikattua mustaa takkia. Oli mahdotonta sanoa, johtuiko hänen alakuloinen, suorastaan surkea ilmeensä aivan liian korkeakoroista kengistä, vaiko hänen seuralaisestaan, joka lyhyen tarkastelun jälkeen osoittautui Regulus Blackiksi. Lily tunsi kulmakarvojensa kohoavan lähestulkoon hiusrajaansa saakka.
  “En olisi uskonut”, hän mutisi. “Onko Reguluksella naisseuraa?”
  “Ellei kyseessä ole sukupuolenvaihdosloitsu”, Arianna kuiskasi pahantuulisesti. “Jake yritti tehdä sen minulle, kun olin neljävuotias. Äiti ei puhunut hänelle viikkoon.”
Lily hymyili, mutta antoi sitten ilmeensä vakavoitua, kun hän keskittyi tarkastelemaan Regulusta ja tuntematonta naista. Oli vaikeaa kuvitella, että Regulus viihtyisi tuollaisen naisen seurassa, Lily mietti - näillä ei yksinkertaisesti ollut mitään yhteistä. Ja silti kaksikko näytti olevan melko tuttavallisissa väleissä, sillä nainen nojautui vasten raskaasti Regulukseen kävellessään, vaikka Lily arvelikin asian johtuvan ainakin osittain kengistä, jotka saivat pikkuisen naisen huojahtelemaan epäterveesti kävellessään. Muuten kaksikon väleissä näytti olevan jonkinlaista kireyttä. Ainakaan kumpikaan ei hymyillyt.
  “Tässä on pukunne, olkaa hyvä”, rouva Hepennee sanoi keskeyttäen Lilyn ajatukset. Lily käänsi katseensa pois Reguluksesta ja tämän seuralaisesta ja ojensi kätensä tarttuakseen kookkaaseen kassiin, jota rouva Hepennee hänelle parhaillaan työnsi. Hän heilautti kassin olkapäälleen ja väistyi syrjään tiskiltä tehden tilaa Regulukselle, joka siirtyi naputtamaan levottomasti tiskiä sormenkynsillään.
  “Mennäänkö?” Lily kysyi hiljaisella äänellä. Arianna ravisti päätään.
  “Odotetaan vielä vähän”, hän ehdotti ja lisäsi, että ainakin heidän pitäisi kävellä hitaasti. Ariannan neuvoja noudattaen Lily ja Cinnamon lähtivät matelemaan rouva Potterin kannoilla ulko-oven suuntaan. Kaiken aikaa Lily teki parhaansa kuullakseen, mitä tiskin luona oikein puhuttiin. Hän ei kuitenkaan pystynyt kuulemaan kuin nimet “herra Black” ja “rouva Wright”, sekä kysymyksen:
  “Mitä tällä kertaa?”
Reguluksen vastausta Lily ei erottanut, jos poika sitä koskaan antoikaan - ainakin hän mulkoili Lilyä ja tämän ystäviä tavalla, joka kieli, että heidän läsnäolonsa oli erittäin epätoivottua. Lily luovutti ja luotsasi ystävänsä ulos Hepenneen Hää- ja Hörhelökeskuksen ovesta.
  “Mitä mieltä olette?” hän kysyi heidän ehdittyään Tylyahon autioituneelle sivukadulle.
Cinnamon kohautti olkapäitään. “Vaikea uskoa, että Regulus olisi hankkimassa uutta vaimoa itselleen. Eli hänellä on pahat mielessä.”
  “Niin kuin aina”, rouva Potter lopetti huvittuneesti. “Sirius on ainoa hyvä poika Blackin suvusta, johon olen törmännyt. Siinä on veli pudonnut puusta ja lujaa.”
  “Omena”, Lily korjasi kärsivästi. “OMENA on pudonnut kauas puusta.”

Reguluksen ja tuntemattoman naisen asiat vaivasivat Lilyä vielä illallakin, kun hän istui Velhojen Vakoiluverkoston ikivanhassa kirjastossa tekemässä muistiinpanoja rouva Hyvinmöyretyn epämiellyttävästä talonmiehestä. Hänen ajatuksensa harhailivat epätoivoisesta keskittymisestä huolimatta aina vain uudelleen Regulukseen, kunnes hän sai huomata kirjoittaneensa pergamentilleen, että REGULUS Harmaalehti oli kenties kiinnostunut varastamaan rouva Hyvinmöyretyn perinnön. Hän pudisti päätään kärsimättömästi ja osoitti taikasauvansa kärjellä väärin kirjoitettua lausetta.
  “Putsis”, Lily mumisi.
  “Eivätkö Evansit kirjoitukset onnistu tänään?” Mikajan ivaa tihkuva ääni uteli läheisen kirjahyllyn takaa. Ääntä seurasi Mikaja itse, joka astui näköpiiriin tavanomaisissa mustissaan, taikasauvaa heilutellen. Toisessa kädessään naisella oli kirja, jonka halkeilleeseen kanteen oli kirjoitettu: “SALAISUUDET, OSA XII”.
Lily rypisti otsaansa. “Eikö sinulla ole parempaa tekemistä?” hän kysyi epäystävällisesti jaksamatta välittää siitä tosiasiasta, että Alessandro oli usein käskenyt häntä varomaan sanojaan Mikajan läsnä ollessa. Nainen saattoi olla mielenvikainen, mutta ei missään tapauksessa tyhmä tai harhautettavissa.
  “Niinhän sinä kuvittelet”, Mikaja kihersi ilkeästi. “Minulla on tekemiseni ja sinulla omasi. Kehottaisin sinua myös pitämään huolen siitä, että ne pysyvät sinun ominasi.”
Lily hymähti. “Sinähän tässä tunget nenääsi minun asioihini.”
  “Siihenkin on omat syynsä, Evans”, Mikaja vastasi suloisesti ja liikahti lähemmäs jääden häilymään Lilyn tuolin selkänojan luokse taikasauva edelleen käyttövalmiina kädessään. “Kuten se, että minä olen Velhojen Vakoiluverkoston johtaja ja sinä et.”
  “En tiennytkään, että meillä on johtaja.”
Mikaja tuhahti ärsyyntyneenä. “Kuka välittää virallisista titteleistä? Minä tunnen tämän paikan paremmin kuin kukaan ja me molemmat tiedämme sen.”
  “Tiedättekö?” Alessandron ääni kyseenalaisti huoneen ovelta. Lily onnistui vain vaivoin pidättämään helpotuksen huokauksen nähdessään pitkän, ilmeettömän miehen ilmestyvän kirjaston hämärään mukanaan himmeästi leimuava soihtu.
  “Sinä”, Mikaja sylkäisi kalvakat piirteet mitä kammottavimmin vääristyen. “Sinun piti olla Lontoossa!”
Alessandro vastasi rauhallisesti naisen kylmään katseeseen. “En ole velvollinen tekemään sinulle tiliä tekemisistäni, Thornton. Halusin vain muistuttaa sinua siitä, että et ole mikään meidän johtajamme. Siihen sinulla ei ole mitään oikeutta.”
  “Minulla on siihen kaikki oikeudet!” Mikaja huusi puristaen kätensä nyrkkiin. Hän oikaisi itsensä täyteen pituuteensa kuin taisteluun valmistautuva petoeläin. Siltä hän myös näytti, Lily arvioi äänettömästi katsellessaan villiä paloa, joka oli äkkiä syttynyt naisen harmaisiin silmiin.
  “Mikä saa sinut kuvittelemaan niin?”
  “Minä olen ollut täällä kauemmin kuin kukaan - minä TULIN nuorempana kukaan - “
  “Ja minä vain vuoden sinua jäljessä, ellet ole unohtanut”, Alessandro sanoi tyynesti. “Sinähän sen sait loppujen lopuksi aikaan. Vai oletko jo unohtanut?”
Ohitsekiitävän hetken ajan Mikaja näytti siltä, että olisi voinut syöksyä suoraan Alessandron kimppuun ja tappaa miehen siihen paikkaan. Lily seurasi hiljaa vaihtuvia ilmeitä naisen kasvoilla puolittain odottaen, puolittain peläten, että nainen tekisi lopultakin siirtonsa. Hän ei ollut koskaan nähnyt Mikajaa sellaisessa mielentilassa. Oli kuin naisen rautainen naamio olisi vihdoin saanut ensimmäisen särönsä, Lily pohti.
Sitten hetki oli ohitse ja Mikajan kasvojen lihakset rentoutuivat. Nainen nakkasi harjaamattomat hiuksensa olkansa ylitse ja katsoi Alessandroa myrkyllisesti.
  “En ole enää mitään velkaa sinulle, Visardo”, hän ilmoitti raivosta vapisevalla äänellä. “En ole ollut enää vuosiin.”
Sen sanottuaan hän kääntyi ja lähti harppomaan kohti kirjaston ovea. Hänen kulkunsa katkesi kuitenkin ovensuuhun, kun Alessandro tarttui hänen käsivarteensa ja pysäytti hänet siihen paikkaan. Kaksikon välillä melkein käsinkosketettavana leijuva viha sai Lilyn vetäytymään vaistomaisesti taaksepäin.
  “Sinä olet aina minulle velkaa, Thornton”, Alessandro vastasi silkkisellä äänellä. Niin hänen ilmeensä kuin hänen äänensäkin oli täysin hallittu, vailla tunnetta, mutta siitä huolimatta se näytti saavan Mikajan pois tolaltaan. Salamannopeasti nainen veti tikarin esille saappaanvarrestaan ja iski sen suoraan varomattoman Alessandron käsivarteen.
  “Siinä on velkasi”, Mikaja kivahti, kun Alessandro värähti ja irrotti kiireesti otteensa naisen käsivarresta. Mies ei valittanut, ei näyttänyt eleelläkään ilmeistä kipuaan, katseli vain, kuinka Mikaja niiasi hänelle kuin paraskin hovineito ja katosi sitten kopein askelin Velhojen Vakoiluverkoston käytäville.
Lily odotti, kunnes Mikajan askeleet olivat kadonneet hiljaisuuteen, ennen kuin hän nousi ylös ja suunnisti Alessandron luokse. Mies puristi nyt sanaakaan sanomatta verta vuotavaa käsivarttaan. Hänen kasvoillaan oli aavistuksen verran pahoinvoiva ilme, mutta jos häneen sattuikin, ei hän vieläkään antanut sen näkyä.
  “Minä voin parantaa sinun kätesi”, Lily tarjoutui vetäen taikasauvansa esille. Alessandro vain pudisti päätään.
  “Sinun loitsusi eivät tepsi Velhojen Vakoiluverkostossa, milloin sinä muistat sen?”
  “Anteeksi.”
  “Ei se mitään. Ota sideharsoa ja sido minun käteni. Sitten kaikki on hyvin.”
Lily nyökkäsi ja talutti Alessandron tuolille istumaan alkaen etsiä sideharsoa mukanaan tuomastaan laukusta, joka sisälsi lähestulkoon kaikki vakoilijan perustarvikkeet. Hän repäisi muitta mutkitta Alessandron verentahriman, harmaan paidanhihan irti ja alkoi kääriä sidettä tiukasti miehen käsivarren ympärille.
  “Sano, jos se on liian kireällä. Miksi Mikaja vihaa sinua niin paljon?”
Alessandro pudisti päätään huvittuneesti hymyillen. “Vanha viha. Thornton on niitä ihmisiä, jotka vihaavat sitä enemmän, mitä enemmän aikaa kuluu. Ja siitä on jo yli kahdeksan vuotta.”
  “Kerro”, Lily ehdotti alkaessaan kiinnittää uutta sideharsokerrosta ensimmäisen päälle. Hän nyrpisti nenäänsä nähdessään veren tahrivan harson valkoisen pinnan.
  “Ei se ole mitään merkittävää”, Alessandro sanoi latteasti. “Minä vain satun tietämään Mikajasta hieman enemmän kuin toiset. Kuten sen, miten hän tuli tänne.”
Lily nyökkäsi, mutta ei sanonut mitään, odotti vain, että Alessandro saisi tarinansa aloitettua. Mies irvisti, joko inhosta tai kivusta, oli mahdotonta sanoa. Hän korjasi asentoaan tuolilla ja kertoi sitten:
  “Mikaja tuli tänne neljätoistavuotiaana. Hän on mielenvikainen, kyllähän sinä tiedät? No, joka tapauksessa, hänellä on syynsä siihenkin. Hän oli nuorempana hieman liian rohkea, käveli hieman liian pimeillä kaduilla ja käytti hieman liian pieniä vaatteita. Arvaat varmaan loput?”
  “Ei kai…” kuiskasi Lily. Alessandro nyökkäsi jurosti.
  “Voit uskoa. Se mies ei ollut edes mikään kuolonsyöjä, pelkkä tavallinen, tuliviskin vaikutuksen alaisena oleva hölmö. Aurori.”
  “AURORI?”
  “Puhu hiljempaa, Mikaja kuuntelee joka tapauksessa”, ärähti Alessandro. Hän jatkoi hieman rauhallisemmin: “Se mies oli joku isän työkaveri. Hän ja isä olivat tulossa Auroriakatemian juhlista sinä iltana… isä katosi paikalta heti kun se mies näki Mikajan. Arvasi kai, mitä oli tulossa. Pelkuri - “ Alessandron äänestä paistoi halveksunta, josta ei voinut erehtyä. “Mikaja vinksahti sen jälkeen peruuttamattomasti, lopetti koulun siihen paikkaan ja ajautui huonoon seuraan, kunnes viimein löysi Velhojen Vakoiluverkoston. Hän liittyi oitis ja teki alle vuotta myöhemmin ensimmäisen murhansa. Sen jälkeen hän on ollut - no, kyllä sinä tiedät, millainen hän on.”
Lily nyökkäsi, liian järkyttyneenä saadakseen mitään kunnollista sanotuksi. Oli vaikeaa kuvitella, että Mikaja - kylmä, tunteeton Mikaja - olisi itse asiassa joskus ollut ihminen. Ja mitä hänelle olikaan tapahtunut… Lilyä vapisutti. Tarina vahvisti vain sitä teoriaa, että kukaan ei ollut täysin paha syntyessään.
  “Entä mitä hän on sinulle velkaa?” Lily uteli saatuaan äänensä takaisin. Alessandro palasi välittömästi takasin kuoreensa, sipaisi tumman poninhännän niskansa taakse ja ravisti päätään kireydestä kielivät juonteet kasvoilleen.
  “Monia asioita”, mies sanoi ja nousi ylös tuolilta taputtaen tyytyväisenä haavoittunutta käsivarttaan. “Kiitos paikkauksesta, Lily.”

Kun Lily myöhemmin illalla palasi takaisin kotiinsa mukanaan sekalainen määrä rouva Hyvinmöyretyn talonmiehen sielunelämää koskevia papereita, sai hän huomata, että Kelmit olivat löytäneet lopultakin tiensä heidän luokseen. Jopa Peter oli pitkästä aikaa liittynyt heidän seuraansa, mistä Lily päätteli, että poika oli joko poikkeuksellisen hyvällä tuulella, tai Admire oli jälleen päättänyt järjestää teekutsut. Hän ei kuitenkaan vaivautunut kysymään asiaa, vaan siirtyi suoraan keittiöön saadakseen häivytettyä teen avulla ohimoissaan uhkaavasti tykyttävän päänsäryn.
  “Miten Auroriakatemiassa sujui tänään?” Lily kysyi palattuaan Kelmien seuraksi olohuoneeseen. Hän istui nojatuolin kaiteelle Jamesin viereen ja heilautti jalkansa pojan syliin.
James virnisti pörröttäen hänen hiuksiaan, ennen kuin puhui. “Hienosti. Harjoittelimme tänään hiipimistä.”
  “Ja te olitte arvatenkin luonnonlahjakkuuksia siinä?” Lily arvasi muistellen kaikkia niitä kertoja, jolloin James ja Sirius olivat vaeltaneet luvattomasti koulun käytävillä jäämättä koskaan kiinni. Hän oli itsekin usein yrittänyt saada Kelmit kiinni itse teosta, mutta epäonnistunut kerran toisensa jälkeen. Siitä oli epäilemättä kiittäminen Kelmien karttaa, mutta myös Jamesin ja Siriuksen suorastaan epäterveellistä nerokkuutta.
Sirius hymyili omahyväisesti paikaltaan Ariannan sylistä. “Ainakin Red sanoi niin.”
  “Mitä Redille tänään kuului?” Lily uteli miettien hiljaa mielessään, milloin Red oikein mahtaisi saada taas otteen entisestä itsestään - jos koskaan. Toisaalta oli vaikeaa kuvitella, että joku voisi olla yhtä synkkä ikuisesti, mutta kun kyse oli Redistä… mikään ei ollut mahdotonta.
James kohautti olkapäitään kietaisten käsivartensa Lilyn vyötärön ympärille. “Kiukkuinen kuin Kalkaros aamutuimaan”, hän vastasi kärsivä ilme kasvoillaan. “Red oli kadottanut sen kielitaidottomuutensa… sen kömpelön ranskalaisen, tiedäthän? En suoraan sanottuna ymmärrä, mitä koko mies tekee Auroriakatemiassa! Siis kyllähän hän on hyvä langettamaan kirouksia, mutta kun hän on niin KÖMPELÖ. Hän ei pysy pystyssä hetkeäkään. Eikä ole kovin lahjakas englannissa. Mutta Red ilmeisesti haluaisi hänet paikalle, koska häntä kiukutti suunnattomasti, kun hänelle kerrottiin, että Jude on taas omilla teillään…”
  “Niin kiukutti!” Sirius vahvisti äkäisesti. “Hän pisti meidät tekemään 200 punnerrusta! Ilman taukoja!”
  “Ajattele positiivisesti”, Arianna ehdotti taputtaen Siriuksen vatsalihaksia. “Tällä menolla sinusta tulee koko Lontoon parhaimmilla lihaksilla varustettu yksilö. Tosin sen jälkeen minun kyllä pitäisi sitoa pallo sinun jalkaasi tyttöjen varalta, mutta - “
  “Minä en halua Mister Ruosteiseksi Noidankattilaksi, kiitos vain”, Sirius torjui irvistäen. “Jätän sellaiset pelit Amos Diggoryn tyttöystävälle.”
  “Voitte uskoa, että järkytyin, kun luin siitä”, Lily puuskahti työntäen teemukinsa syrjään. Hän pudottautui Jamesin syliin nojatuoliin ja suuteli poikaa ohimennen poskelle. “Ei kai sitten ole mikään ihme, että Amos kiinnostui hänestä.”
  “Ei Amoshan on aina ollut pinnallinen”, Cinnamon vahvisti katkera sävy äänessään. “Mutta ei se kyllä ole ainoa omituinen asia lehdessä tänä aamuna. Luitteko jutun siitä, miten kuolonsyöjät olisivat siirtyneet Glasgow’hun? Se on - “
  “ - mielettömän epätodellista, tiedetään”, Remus keskeytti synkästi. “Joku valehtelee Päivän Profeetassa ja lujaa.”
Lily nyökkäsi mietteliäästi. “En vain ymmärrä, mitä järkeä siinä on - eivät kai ne voi todella kuvitella pystyvänsä huijaamaan ihmisiä sillä tavoin?”
  “Kyllä ne voivat”, Sirius murahti. “Eihän se, että me olemme älykkäitä, tarkoita mitään MUIDEN ihmisten - “
  “Sinun on paras jättää tuo lause lopettamatta, tai joku saattaa kuvitella, että olet hieman itserakas”, Arianna neuvoi suloisesti hymyillen. Sirius mulkaisi tyttöä tavalla, joka kieli, että hän oli aikeissa tokaista jotakin terävää vastaukseksi. James havaitsi oitis alkavan vaaran ja ehdotti Lilylle, että he siirtyisivät hetkeksi keskustelemaan hääsuunnitelmista.
  “Katsohan, minä puhuin tänään äitini kanssa”, James jatkoi taluttaessaan Lilyä kohti tytön huonetta. “Ja hän sanoi, että sinä olit ostanut hääpuvun.”
  “Niin, mitä siitä?” Lily kohotti kulmiaan. “Et kai sinä kuvittele, että minä näyttäisin sen sinulle? Kyllähän sinä tiedät, että se tuo huonoa onnea.”
  “Noidalla ei ole varaa olla taikauskoinen.”
  “Minä olin jästi ennen noitaa”, muistutti Lily.
James huiskautti kättään välinpitämättömästi. “Miten vain. En minä sitä pukua halua nähdä. Minua vain kiinnostaa tietää, onko se totta, että sinä ostit NORSUNVÄRISEN hääpuvun?”
  “Mitä?” Lily älähti tukahtuneesti. Hän työnsi huoneensa oven auki ja astui Jamesin edellä sisälle huoneensa syyskuiseen, ankeaan hämärään.
  “Äiti sanoi, että sinä ostit norsunvärisen hääpuvun”, James toisti topakasti ja heittäytyi selälleen Lilyn sängylle. Pienen epäröinnin jälkeen Lily seurasi esimerkkiä ja kävi pitkälleen hänen vierelleen. Tytön ajatukset työskentelivät kuumeisesti, kunnes lopulta hän tajusi, mitä James tarkoitti. Hän purskahti nauruun.
  “NORSUNLUUNVÄRISEN puvun, ei norsunvärisen”, hän oikaisi naurunpyrskähdysten lomasta.
  “Niin, mikä ero siinä muka on?” James kysyi ilmiselvästi loukkaantuneena tyttöystävänsä oudon suhtautumisen johdosta.
Lily pudisti kärsivänä päätään. Vain miehet saattoivat olla noin tietämättömiä värien eri vivahteista, hän pohti huvittuneena. “Siinä on iso ero. Norsunvärinen on harmaa, kun taas norsunluunvärinen on enemmänkin valkoiseen vivahtavaa - “
  “Et voi olla tosissasi!”
  “Kuvitteletko sinä muka, että minä suostuisin menemään naimisiin harmaassa hääpuvussa?” Lily laukaisi takaisin. Hänen sanansa saivat Jamesin sulkemaan nolostuneena suunsa. Hitaasti poika pudisti päätään.
  “En kai. En oikeastaan”, James myönsi selvästi helpottuneena. “Minä jo luulin, että sinun pettämätön makusi on viimeinkin pettänyt. Mutta jos se ei ole harmaa - no, sitten minun ei tarvitse perua häitä.”
Lily katsoi poikaa epäluuloisesti. “Et kai sinä niin pinnallinen olisi?”
  “Jaa-a. Me pojat olemme monimutkaisia olentoja”, James vastasi hyväntuulisesti ja kietaisi käsivartensa Lilyn niskaan vetäen tytön lähemmäs itseään. He jakoivat keskenään pitkän suudelman, joka pyyhkäisi Lilyn mielestä pois kaikki häntä painaneet arvoitukset.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #27 : Maaliskuu 02, 2007, 09:31:59 »
22.osa - Iloa ja hämmennystä
24.9.1978

  “Siitä lähtee intohimoinen heitto SUORAAN VANTEESEEN JA ARIANNA BELL MAALAA JOUKKUEENSA JOHTOON PISTEIN 210-200!” Casper Halliwellin korviahuumaava ääni kailotti ylitse Henkipään Harpyijoiden täpötäyden huispausstadionin. Sirius ponkaisi jaloilleen muiden Kelmien mukana ja vislasi hurjasti, kun Arianna pyyhälsi heidän katsomonsa ohitse leveä hymy huulillaan. Tuntui ehdottomasti hyvältä nähdä Ariannan menestyvän, Sirius mietti katsellessaan tyttöystävänsä loittonevaa selkää. Viime aikojen kauhujen jälkeen tyttö oli ehdottomasti ansainnut sen.
  “Kapteeni Thomas Knightsdalen täytyy olla tukehtumaisillaan kaapuunsa juuri nyt”, Casper jatkoi odottaessaan, että Rapakon Palloseuran jäsenet saisivat jokseenkin sekasortoisen kunniakierroksensa loppuun. “Varmasti hän ehti jo muiden tavoin kuvitella, että Bellin huispausura on ohi ennen kuin ehtii kunnolla alkamaankaan. Tekee totisesti hyvää nähdä, että Bellillä on muitakin taitoja kuin uskomaton kyky näyttää mutaisenakin syötävän hyvältä - “
  “Näyttää siltä, että joku ei ole vieläkään päässyt yli ihastuksestaan Ariannaan”, James virnisti istuutuessaan takaisin penkille Lilyn vierelle. Häntä nauratti.
Sirius kohautti olkapäitään. “Minkä minä sille voin, että minulla sattuu olemaan hyvä maku?”
  “Tai sitten sinä olet yksinkertaisesti pinnallinen”, Lily ehdotti pistävästi oikoessaan punaisilla hiuksillaan keikkuvaa hellehattua, jonka oli jonkin logiikan mukaan tarkoitus viilentää, mutta joka itse asiassa sai syyskuun epätavanomaisen auringon tuntumaan entistäkin polttavammalta. Lily pujotti kätensä takaisin Jamesin käsikoukkuun ja kääntyi virnistämään ohimennen Siriukselle, joka mulkoili häntä ilmeisen loukkaantuneena. Viimein poika kuitenkin päätti unohtaa koko jutun ja keskittyi jälleen parhaillaan jatkumaisillaan olevaan peliin, josta oli hyvää vauhtia kehkeytymässä varsinainen jännitysnäytelmä.
Lilykin hymyili ja siirsi huomionsa takaisin huispauskentän tapahtumiin. Hän ei ollut aikoihin tuntenut oloaan niin kevyeksi kuin sillä nimenomaisella hetkellä. Olkoonkin, että sää oli vuodenaikaan nähden suorastaan luonnottoman lämpöinen ja että huispausstadionin ulkopuolella odotti jälleen kerran rankka maailma, kaikki oli ainakin sillä hetkellä täydellisen hyvin. Ariannan huispausottelu sujui huomattavasti edellistä paremmin, Alessandro oli vapauttanut Lilyn kokonaiseksi päiväksi vakoojan velvollisuuksistaan ja vastoin kaikkia todennäköisyyksiä hääsuunnitelmatkin etenivät jokseenkin takaiseen tahtiin. Huolimatta siitä, että häihin oli enää kuukauden verran aikaa uskalsi Lily viimeinkin uskoa, että he ehkä saisivat kaiken valmiiksi ajoissa.
  “Hei, Lils, missä sinä oikein harhailet?” Cinnamon tönäisi ystäväänsä terävästi kylkeen kyynärpäällään. “Peli jatkuu.”
Lily väläytti vieressään istuvalla vaaleatukkaiselle parantajaopiskelijalle aavistuksen verran nolon hymyn ja yritti keskittyä kaadon äkkinäisiin liikkeisiin pelikentällä. Hänen oli pakko myöntää, että koulun loputtua huispaus oli menettänyt suuren osan aiemmasta viehätyksestään - olkoonkin, että hän oli kiinnostunut Ariannan suorituksesta ja toivoi ystävälleen kaikkea hyvää, ei pelissä ollut kerta kaikkiaan enää samaa jännitystä mukana. Ja kuinka olisikaan voinut olla, kun huispauskentällä ei ollut enää mukana ainuttakaan luihuista?
  “Ja nyt näyttää siltä, että Law on nähnyt siepin!” jännittynyt Casper karjaisi korviasärkevällä voimalla. Lily irvisti ja kohotti kädet korviensa suojaksi. Hän näki Jamesin ponnahtaneen puolittain ylös penkiltä, kun poika seurasi kiinnostuneena Oliver Lawn hurjaa syöksyä läpi huispausstadionin. Pienen hetken vaikutti näytti siltä, että Law oli aikeissa rysähtää vasten selostajanaitiota, sillä hän lensi kohti sitä suorastaan epäinhimillisen nopeasti. Casper kirosi railakkaasti mikrofoniin.
  “Käytä jarruja, Oliver, JARRUJA - ne on siinä kahvan lähettyvillä - “
Viime tipassa Law sai luudanvartensa käännettyä ja pysähtyi suoraan Casperin selostajankopin eteen. Kesti hetken, ennen kuin kukaan tajusi, että hän piteli kultasieppiä käsissään. Sitten huispausstadion puhkesi myrskyisiin aplodeihin.
  “Nytkö se jo loppui?” Sirius ällistyi. “Saiko Law siepin?”
  “Sai ja jos silmäsi eivät olisi olleet väärässä paikassa, olisit varmasti huomannutkin sen”, Remus vastasi kuivasti taputtaessaan muiden mukana.
Sirius virnisti tuttuun, vinoon tyyliinsä. “Mitä muuta voi odottaa, kun kenttä on täynnä naispuolisia pelaajia? Minäkin olen vain ihminen, Kuutamo.”

Ihminen tai ei, Sirius tunsi itsensä suorastaan yliluonnollisen hilpeäksi raivatessaan muiden mukana tietään alas katsomosta. Hän ei jaksanut hermostua suuremmin edes siitä, että joku ilmiselvästi luihuisiin lukeutuva kelmeä hongankolistaja iski häntä kyynärpäällä nenään - korkeintaan hän loukkaantui sen verran, että kirosi tuon onnettoman luihuisparan ja jatkoi sitten entistäkin paremmalla mielellä alas huispauskentälle.
Sirius oli hädin tuskin ehtinyt kompuroida viimeiset portaat alas täpötäydelle kentälle, ennen kuin laivastonsininen ja tummanruskea pallosalama jo lennähtikin hänen kaulaansa sellaisella voimalla, ettei hänelle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin perääntyä vasten seinää tukea saadakseen. Hieman säikähtäneenä hän työnsi kyseenomaisen pallosalaman pois sylistään ja siirsi hiuksia sivuun silmiltään nähdäkseen paremmin. Hänen edessään seisoi Arianna samanlaisena kuin niinä parhaina päivinä Tylypahkassa - hieman hengästyneenä ja onnellisena, siniset silmät salaista riemua loistaen. Arianna pyyhkäisi kosteat kiharansa niskaan ja nauroi kuplivaa nauruaan.
  “Ketä oikein odotit?”
  “En tiedä”, Sirius murahti yrittäen parhaansa mukaan teeskennellä vihaista, vaikka onnistuikin vain vaivoin kätkemään hymynsä. “En kai ole tottunut siihen, että joku yrittää kuristaa minut keskellä huispauskenttää, siinä kaikki, muru.”
  “Sinä todella osaat pilata romanttisen hetken, tiesitkö sitä?” Arianna pärskähti.
  “Meillä oli romanttinen hetki?” Sirius kohotti kulmiaan. “Olisit voinut varoittaa etukäteen.”
  “Miehet…”
Sirius virnisti vastaukseksi. Minä tahansa toisena päivänä hän olisi mitä todennäköisimmin tehnyt kaikkensa vastatakseen Ariannan väheksyvään huomautukseen vähintään yhtä terävästi, mutta sillä hetkellä hänellä ei yksinkertaisesti ollut mitään halua tehdä sitä. Hän nojautui lujemmin vasten seinää ja ainoastaan katseli, kuinka Arianna nakkeli omahyväisesti siivottomia kiharoitaan puolelta toiselle. 
  “Hieno ottelu, Bell”, Sirius onnitteli lopulta.
Ariannan kasvot sulivat pehmeään hymyyn. “Ainakin parempi kuin edellinen. Viisi maalia, ehkä minulla sittenkin on vielä toivoa jäljellä…”
  “Mitä minä sanoin sinulle koko ajan?”
  “Todennäköisesti se oli jotakin niin törkeää, että olen yksinkertaisesti unohtanut sen”, Arianna vastasi nenäkkäästi ja ojentui sitten tarttumaan Siriuksen käteen. Hän ei olisi osannut olla hymyilemättä, vaikka olisi yrittänytkin. Niin paljon kuin hän oli pelännytkin ottelua Harpyijoita vastaan - ja nyt - no, ainakin vaikutti siltä, että juuri Henkipään Harpyijat joutuisivat tänään nielemään liian suuria sanojaan, Arianna ajatteli itsetyytyväisesti. Hän pyöräytti Siriuksen ympäri ja lähti taluttamaan poikaa mukanaan väkijoukkoon.
  “Minne me olemme menossa?” Sirius ihmetteli.
Arianna väläytti pojalle leveän hymyn. “Etsimään Lilyn ja Cinnamonin, totta kai. Mitä iloa on menestyä huispausottelussa, jos ei saman tien saa mahdollisuutta kehuskella sillä?”
  “Hitto, sinä olet uskomaton!” Sirius puuskahti pudistellen päätään kasvoillaan ilme, joka saattoi olla joko ihaileva tai yksinkertaisesti äimistynyt - oli mahdotonta olla täysin varma. “Ensin sinä tunnet itsesi viikkokaupalla maailman lahjattomimmaksi ihmiseksi ja whips! - äkkiä egosi ei ole mahtua nahkasi sisään. Oletko nyt aivan varma siitä, että et satu sairastamaan jakomielitautia?”
Arianna kikatti. “Hyvää tuultani on kestänyt jopa kaksi tuntia yhteen menoon, älä pilaa sitä nyt!” hän kielsi.
Sirius vakavoitui kiireesti ja keskitti kaiken huomionsa heidän ympärillään vellovaan väkijoukkoon. Hän teki parhaansa löytääkseen Kelmit jostakin, vaikka tehtävä osoittautuikin varsin pian oikeaksi mahdottomuudeksi. Vaikutti siltä, että niin Rapakon Palloseuran kuin Henkipään Harpyijoidenkin kannattajat olivat kaikki kerääntyneet alas huispauskentälle joko onnittelemaan tai lohduttamaan esikuviaan. Niin omalaatuisia kuin Kelmit osasivatkin olla, ei heidän löytämisensä väkijoukosta ollut mikään maailman helpoin tehtävä. Ei edes Lilyn hiustenvärillä, Sirius totesi happamasti, sillä monet katsojat olivat värjänneet hiuksensa mitä kirkuvimmin värein pelin kunniaksi.
  “Näyttää siltä, että meidän täytyy pyytää Casperia kuuluttamaan Lilyn perään”, Arianna mumisi katse yhtä lailla ihmislaumaan kiinnittyneenä. “Jos hän suostuu - “
  “Jos sinä pyydät, hän suostuu varmasti”, Sirius virnisti kietaistessaan käsivartensa Ariannan solakoiden harteiden ympärille. “Hän puhui sinusta aika lämpöiseen sävyyn ottelun aikana, jos huomasit.”
Arianna vilkaisi poikaystäväänsä ovelasti ripsiensä takaa. “Etkö aio olla mustasukkainen?”
  “Ai koska hän ajattelee sinun näyttävän hyvältä? Äh”, Sirius huiskautti vapaata kättään itsevarmasti. “Hän saattaa olla mukava kaveri, mutta hänen kohteliaisuutensa ovat surkeita. Ja hän on aivan liian naapurinpoikamainen sinun makuusi. Yhtä hyvin voisit mennä ulos sen minun aurorikaverini kanssa - Hermelin, HÄN jos kuka olisi unelmavävy sinun vanhemmillesi - “
  “Mutta minun äitini pitää sinusta”, Arianna vastasi huuliaan mutristaen. “Niin outoa kuin se onkin…”
Sirius hymähti ja oli aikeissa lennättää napakan vastauksen vasten Ariannan nauravaisia kasvoja, kun hän äkkiä tunsi kevyen taputuksen olkapäällään. Hän pysähtyi paikoilleen kesken liikkeen ja pyörähti ympäri arvellen tulijan olevan James. Yksi vilkaisu hänen edessään seisovaan henkilöön paljasti kuitenkin, ettei kyseessä todellakaan ollut James - ei missään mielessä. Tulija oli Jamesia vähintäänkin kolmekymmentä senttimetriä lyhyempi ja kaiken lisäksi väärää sukupuolta. Hän oli pukeutunut juuri sellaiseen lyhyeen, punaiseen hameeseen, joka vielä puoli vuotta olisi aiheuttanut Siriukselle sekalaisen määrän rytmihäiriötä. Asukokonaisuutta korostivat entisestään rikkinäiset mustat sukkahousut, sekä säädyttömän pienikokoinen paita. Ei naista itseäänkään tosin ollut koolla pilattu, Sirius arvioi - korkokengät jalassa tämä oli ehkä vähän yli satakuusikymmentä senttimetriä pitkä, jos sitäkään. Hiuksissaan naisella oli silmiäsärkevän kirkkaita raitoja.
  “Niin?” Sirius yskähti ihmetellen, mitä asiaa tämännäköisellä olennolla voisi olla hänelle.
Nainen hymyili Siriukselle ujosti ja jollakin tapaa hyvin… hyvin oravamaisesti, Sirius päätti paremman ilmauksen puutteessa. “Voinko lainata tyttöystävääsi hetken verran?”
  “Anteeksi?”
  “Haluan lainata tyttöystävääsi”, nainen toisti jo reippaammin. “Haastattelua varten. Olen Päivän Profeetan toimittaja - Lucy Wright - “
  “-X”, Sirius täydensi sukunimen, jonka hän muisti varsin selkeästi törmättyään siihen liiankin monta kertaa sanomalehdissä. Nainen hätkähti nimen kuullessaan, mutta nyökkäsi. Sirius käänsi katseensa punaiseksi lehahtaneeseen Ariannaan.
  “Mitä sanot?”
  “Kyllä - kyllä se käy”, Arianna vastasi tavoitellen ääneensä samanlaista rentoutta, joka oli hallinnut koko hänen olemustaan vielä muutama minuutti sitten. “En tosin tiedä, kuinka hyvä haastateltava minä olen - en ole koskaan ollut lehdessä - “
  “Mutta nyt olet”, Lucy sanoi suloisesti ja pujotti käsivartensa Ariannan käsikynkkään suorastaan häiritsevän tuttavallisesti. “Katsos, ennen sinusta ei ollut mitään kirjoitettavaa, mutta nyt kun olet saanut jotakin AIKAAN - “
  “Hienovaraisesti ilmaistu, jos saa sanoa”, Sirius kommentoi väliin. Lucy kääntyi hänen puoleensa kasvoillaan vielä aiempaa - jos suinkin mahdollista - herttaisempi hymy ja Sirius unohti saman tien kaikki vastaväitteensä. Hän ei osannut edes kieltäytyä, kun Lucy pyysi häntä jättämään kaksikon rauhaan haastattelun ajaksi.
  “Hyvä on”, Sirius vastasi takellellen. Hän oli tuskallisen tietoinen Ariannan huvittuneesta katseesta niskassaan. “Minä - minä katoan - jonnekin - siis - hei, Jude on tuolla, olen siis siellä - “
Sirius kääntyi kiireesti ympäri ja lähti tunkeutumaan väkijoukkoon. Hän kirosi itsekseen kuullessaan takaansa Ariannan ja toimittaja-Lucyn lämpöisen, huvittuneen naurun. Naiset…
Sirius huokaisi ja suuntasi askeleensa kohti huispausstadionin uloskäynnin lähettyvillä seisoskelevaa Jude X:ää. Tavallisesti hän ei arvostanut hiljaisen, enkelinkiharaisen ranskalaisen seuraa kovinkaan paljon - Juden vaiteliaisuus ja ujous ahdisti häntä - mutta sillä hetkellä miehen seura oli parempi kuin täydellinen yksinäisyys. Sen lisäksi Sirius oli kiinnostunut selvittämään, mikä oikein oli saanut omissa oloissaan viihtyvän auroriopiskelijan huispausstadionin väentungoksen keskelle. Se ei ollut yksinkertaisesti Juden tapaista.

  “…eli se oli kokonaisuudessaan aika kammottavaa”, Arianna lopetti huvittuneesti ja risti paljaat jalkansa sohvalle. Hän istui tyttöjen olohuoneessa pelkässä aamutakissaan ja kertasi Lilylle ja Cinnamonille päivän tapahtumia. Olohuoneen ikkunan ulkopuolella syyskuun ilta katosi kovaa vauhtia sateeseen ja pimeyteen.
  “Kuvitelkaa nyt”, Arianna jatkoi kiihtyneesti. “Maailma on täynnä Voldemorteja ja hänen kuolaavia pikku ystäviään ja se pahuksen toimittaja oli kiinnostunut vain siitä, onko Sirius minun poikaystäväni!”
Cinnamon virnisti. “Entä mitä sinä sanoit?”
  “Että en halua puhua yksityiselämästäni”, napautti Arianna. “Hän ei kuitenkaan tuntunut uskovan… pahus, en edes tiennyt, että on mahdollista osoittaa niin paljon kiinnostusta Sirius Blackia kohtaan!”
  “Paraskin puhuja…”
  “Kiitos vain, Lily, mutta MINÄ en ole meistä se, joka on vajonnut naimisiinmenon tasolle”, ärtynyt Arianna vastasi niskojaan nakellen.
  “No, Sirius tuskin olisi pahastunut, vaikka olisitkin puhunut hänestä - “
  “Älä sano”, varoitti Lily. “Hän saattaa haluta kuuluisaksi, mutta tuskin oman tyttöystävänsä siivellä…”
Arianna virnisti ja kallisti itsensä makuuasentoon sohvalle. Hän nappasi television kaukosäätimen käteensä ja alkoi leikitellä sillä laiskasti. Hänen toinen puolensa jaksoi muistuttaa kaiken aikaa, että hänen olisi pitänyt mennä jonnekin - lukemaan huispauskirjoja, kirjoittamaan vanhemmilleen tai vähintäänkin syömään Siriuksen iloksi, mutta jostakin syystä hän ei jaksanut millään pakottaa itseään liikkumaan. Toisaalta harvinainen rauha tuntui hyvältä.
  “Pidetäänkö kerrankin kunnon koti-ilta?” Arianna ehdotti raukeasti. “Käydään hakemassa joku elokuva niistä kammottavista loukoista - “
  “ - videovuokraamoista”, oikaisi Lily.
  “ - ja istutaan loppuilta sohvalla syömällä viinirypäleitä”, Arianna päätti kuin ei olisi korjausta kuullutkaan. Cinnamon hymähti itsekseen - mitäpä muuta Arianna suostuisikaan syömään kuin viinirypäleitä? Hän ei kuitenkaan lausunut ajatustaan ääneen, vaan tyytyi sen sijaan ravistamaan päätään pahoitteleva ilme kasvoillaan.
  “Minä en ainakaan ehdi tänään tekemään mitään sellaista. Lupasin mennä käymään Remuksen luona”, Cinnamon selitti. “Hänellä on ilmeisesti jotakin suunnitelmia tämän illan varalle.”
  “Minä taas menen Jamesin vanhempien luokse”, Lily jatkoi samaan hengenvetoon. “Hänen äitinsä haluaa päästä parjaamaan postimiesten käytöstä meille, tai jotakin - “
Arianna nyökkäsi yrittäen olla näyttämättä pettymystään. Olkoonkin, että hän oli jo iso tyttö ja selvisi kokonaisesta illasta yksinkin, olisi ollut mukavaa viettää kerrankin yksi vanhanajan tyttöjenilta ilman sen suurempia murheita. Sellainen ei kuitenkaan enää sopinut kuvioihin, ei samalla tavalla kuin ennen. Heillä oli kaikilla oma elämänsä.
  “Minä taidan sitten pyytää vain Siriuksen käymään”, Arianna sanoi reippaasti. “Vaikka se sitten tarkoittaisikin sitä, että minun pitäisi itse asiassa siistiä hiukseni.”
  “Miesten huonoja puolia…” Cinnamon mumisi valheellisen myötätuntoisesti alkaessaan valmistautua Remuksen luo lähtemiseen.

Remus vilkuili levottomasti keittiön seinällä riippuvaa kelloa. Se oli vasta puoli seitsemän, eikä Cinnamon varmastikaan ilmaantuisi paikalle vielä vähään aikaan - hän sattui olemaan nainen ja kaiken lisäksi naisten tapaan aina myöhässä. Siitä huolimatta Remus ei voinut estää hermostunutta värähdystä kulkemasta kehonsa lävitse, kun hän vain ajattelikin Cinnamonin saapumista. Olkoonkin, että hänen oli tarkoitus ainoastaan tarjota tytölle ruokaa, ei hän osannut suhtautua asiaan niin rennosti kuin olisi pitänyt. Ei, kun hänellä oli iltaa varten paljon syvemmät vaikuttimet mielessä, kuten aina.
Ovi kolahti ja Jamesin pää ilmestyi keittiön ovensuuhun katkaisten Remuksen mietteet kesken kaiken.
  “Kuutamo, minä ja Lily lähdemme Godr -  hetkinen, miksi naamasi on vihreä?”
  “Onko?” Remus säikähti ja oli aikeissa sännätä eteiseen peiliä etsimään, kun Jamesin huulilta purkautunut tuskastunut huokaus sai hänet jäämään paikoilleen. Hän katsoi ymmällään Jamesin hyväntuulisilla kasvoilla karehtivaa, aivan liian huolestunutta hymyä.
  “Tarkoitin kuvaannollisesti, Kuutamo. Näytät siltä kuin voisit oksentaa hetkellä millä hyvänsä. Onko kaikki hyvin?”
Remus antoi lihastensa rentoutua ja tyytyi nyökkäämään heikosti. “Joo, ei mitään ongelmia… tai korkeintaan se, että aion yrittää tehdä pastaa ja olen täysin toivoton sillä - “
  “Kuutamo”, James keskeytti terävästi. “Et huijaa minua noin helpolla.”
  “Milloinpa hirveä olisi helppo huijata…” Remus filosofoi ja harkitsi lyhyen hetken ajan itse asiassa paljastavansa Jamesille, mistä oli kysymys. Kertominen olisi ollut enemmän kuin järkevää, Remus muistutti itseään - James oli kärsinyt aikoinaan samoista ongelmista kuin hän itsekin nyt, tai ainakin jotakin sinne päin. Ja silti -
Remus havahtui Jamesin kärsimättömään tuijotukseen. “Kaikki on hyvin”, hän vakuutti kiireesti haluamatta vaivata ystäväänsä yhtään enempää. Kaiken jälkeen olisi tuntunut enemmän kuin lapselliselta myöntää, että hän hermoili niinkin yksinkertaisista asioista kuin tämä.
  “Oletko varma? Koska sinä todella näytit - “
  “Olen kai syönyt liikaa selleriä, tai jotakin”, Remus vastasi kärsimättömästi. “Kyllähän sinä tiedät, ettei Anturajalka osaa laittaa ruokaa.”
  “No SEN minä tiedän”, James tokaisi pyörittäen huvittuneesti silmiään. Hänen katseensa viivytte huolehtivaisesti Remuksen rähjäisessä, kalvenneessa olemuksessa ikään kuin hän olisi vieläkin epäröinyt lähtemistä. Viimein hän näytti kuitenkin tulevan siihen tulokseen, että Remus oli joko kunnossa tai ei yksinkertaisesti suostuisi kertomaan mitään, sillä hän väläytti ystävälleen vielä viimeisen kelmivirneensä ja käännähti sitten ympäri ovella. Hän oli ehtinyt jo melkein eteiseen asti, kun Remus hetken mielijohteesta kutsuikin hänet takaisin.
  “Niin?” James virnisti kuin olisi arvannut Remuksen päätyvän sittenkin puhumaan hänelle. “Anna tulla.”
  “No siis - ajattelin vain kysyä - oletteko sinä ja Lily löytäneet jo asunnon itsellenne?”
James kurtisti kulmiaan ymmärtämättä selvästikään, mihin Remus pyrki. “Emme vielä. Isä on kyllä tarjonnut meille erästä asuntoa katsottavaksi, mutta minun täytyy puhua Lilyn kanssa ensin. Arvostan omaa henkeäni sen verran, etten yritä päättää mitään sellaista ilman Lilyä. Punapäät - “
Remus nyökkäsi myötätuntoisesti. “Pelottaako sinua yhtään? Tarkoitan, muuttaa asumaan Lilyn kanssa? Entä jos te ette tulekaan toimeen?”
  “Sitten olen pulassa”, James nauroi. Sitten poika kuitenkin vakavoitui ja loi Remukseen suorastaan ärsyttävän läpitunkevan katseen. “Hetkinen - miksi sinä kyselet tuollaisia nyt? Et kai sinä - “
Remus ravisti päätään kiireesti. “En.”
  “Kylläpäs”, James sanoi voitonriemuisesti. “Sinä AIOT pyytää Cinnamonia muuttamaan luoksesi?”
  “Jatka tuota vielä hetki ja katkaisen sarvesi”, Remus murahti ärtyneenä.
  “Ei minulla ole sarvia.”
  “On sinulla. PIRUNSARVET. Kuule, etkö sinä voisi vain lähteä Godricin Notkoon niin kuin aioitkin ja jättää minua tänne tunnontuskieni seuraan? Koska minä pärjään kyllä”, Remus vakuutti kärsimättömästi. Jamesin yliluonnollisen leveä hymy kävi hänen hermoilleen tavalla, jota hän ei ollut uskonut edes mahdolliseksi. Olkoonkin, että hän todella HALUSI Cinnamonin muuttavan luokseen asumaan, tunsi hän samalla itsensä hyvin levottomaksi. Ikään kuin hän ei olisi ollut aivan varma päätöksestään. Vaikka pakkohan sen oli olla oikein, Remus muistutti itseään tiukasti. Hän halusi piristää Cinnamonia ja korjata jotenkin asioita heidän välillään, Cinnamon oli viime aikoina ollut niin etäinen… Mikä muka korjaisi kaiken sen paremmin?
  “Hyvä on, minä menen”, James huokaisi väsyneesti. “Mutta kuule, jos haluat seuraa… voin hyvin perua kotona käymisen ja jäädä tänne syömään sinun ja Cinin seuraksi.”
Tarjous tuntui houkuttelevalta, mutta yhtä kaikki Remus pakotti itsensä torjumaan sen. “En usko, että Cin arvostaisi ruokapöydän vieressä kerjäävää hirveä…”
  “Merlin, Kuutamo, olet paljon parempaa seuraa, kun et käytä kaikkea aikaasi ala-arvoisten hirvivitsien veistelyyn”, James puuskahti kyllästyneenä.
Remus hymyili niukasti. “Meillä kaikilla on kai vikamme.”

Jamesin lähdön jälkeen Remus istui pitkään keittiön pöydän ääressä ja yritti saada selkoa harhailevista ajatuksistaan. Hänen käytöksensä ystäväänsä kohtaan melkein hävetti häntä. Ei ollut oikein purkaa sekavuuttaan keneenkään, ei edes parhaaseen ystävään. Ja James oli vain yrittänyt auttaa.
Remus painoi pään vasten käsiään ja veti syvään henkeä. Hän yritti kuvitella, mitä Cinnamon vastaisi, kun hän pyytäisi tyttöä muuttamaan luokseen. Noin vain, varoittamatta… Cinnamon ei ollut todellakaan tottunut sellaiseen. Eikä Remus itsekään, sen puoleen. Siksi ajatus juuri tuntuikin niin houkuttelevalta. Se oli jotakin uutta ja ennalta - arvaamatonta, juuri sellaista käytöstä, joka saattaisi piristää heitä molempia. He olivat eläneet vanhoissa uomissa liian pitkään.
  “Pahus, Cin, miksi sinä et voi tulla jo?” Remus manasi itsekseen kasvot kämmeniinsä kätkettynä. Hän sai vastauksekseen vain hiljaisuuden ja sitten vaimean poksahduksen eteisen suunnalta. Ensin hän arveli Cinnamonin kuulleen jollakin tavalla hänen rukouksensa ja ilmestyneen etuajassa, mutta varsin pian hän huomasi, ettei asia voinut olla niin - Cinnamon ilmiintyi nykyään aina oven ulkopuolelle ja koputti ennen kuin tuli sisälle. Siitäkin oli todennäköisesti kiittäminen Siriusta ja tämän ajoittaista taipumusta vähissä vaatteissa kulkemiseen, Remus arveli huvittuneesti lähtiessään eteisen suuntaan taikasauvaansa sormeillen. Vaikka hän olikin melko varma siitä, että tulija oli joko Arianna tai Lily, ei koskaan voinut olla liian varovainen… ei sellaisina aikoina.
Heti eteiseen päästyään Remus sai helpotuksekseen huomata, ettei varovaisuuteen sittenkään ollut aihetta. Olkoonkin, että tulija oli väärää sukupuolta ollakseen kumpikaan Remuksen ystävistä, ei hän kuitenkaan ollut mikään muukalainen. Keskellä Kelmien eteistä seisoi litimärkä, ärtyneen näköinen ja rähjäinen Red.
  “Voisi kuvitella, että ilmiintyminen säästäisi kastumiselta”, mies totesi ensi sanoikseen, ennen kuin Remus ehti edes avaamaan suutaan tervehdyksiä varten. “Mutta EI. Ilmiinnyin väärään paikkaan KAHDESTI ja jouduin melkein kuolonsyöjien hakkaamaksi. Hitto, minä vihaan sadetta!”
Remus virnisti myötätuntoisesti edessään seisovalle aurorille. “Haluatko pyyhkeen?”
  “Näytänkö minä surkilta?” Red ärjäisi vastaukseksi ja veti taikasauvansa esille melkein puhkikuluneiden farkkujensa taskusta. Hän heilautti sitä päänsä yläpuolella mutisten jotakin hiljaisella äänellä. Muutamassa sekunnissa hänen olemuksensa oli yhtä kuiva kuin Remuksenkin.
  “Näppärää”, Remus vislasi.
  “Sitä kutsutaan taikuudeksi. En tiedä, oletko kuullut, mutta sitä opetetaan Tylypahkan noitien ja velhojen - “
  “Äh, anna olla, Red”, Remus huokaisi väsyneesti. “Kai sinulla on jotakin asiaakin?”
Redin kasvoilla käväisi outo ilme ja hetken verran Remus toivoi, ettei olisi sanonut niin kuin sanoi. Ehkä Red oli tullut ilman kunnollista asiaa, hän ajatteli tuntien epämukavan omantunnon pistoksen. Varmasti Red oli yksinäinen, hänhän asui siinä kammottavassa kartanossa ilman ketään, jolle puhua. Eikä Redillä todennäköisesti ollut mitään tekemistäkään…
Remus selvitti kurkkuaan aikomuksenaan perua harkitsemattomat sanansa, mutta Redin olemuksen äkillinen kovuus sai hänet muuttamaan mielensä.
  “Totta kai minulla oli asiaa”, Red naurahti sillä teräksisellä tavalla, joka parhaimmillaankin oli kovin epävakuuttava. “Siriukselle, itse asiassa… onko hän kotona?”
Remus pudisti päätään pahoittelevaan sävyyn. “Ariannan luona.”
Turhautumus häivähti Redin sammaleenvihreissä silmissä, kun hän kirosi kovaan ääneen. “Olisi pitänyt arvata.”
  “Oliko sinulla tärkeääkin asiaa hänelle?”
Red kohautti olkapäitään. “Lähinnä halusin puhua hänen veljestään. Reguluksesta. Kysyä, tietääkö Sirius, miksi se pikku nilkki oli tänään katsomassa huispausottelua.”
  “Ei kai?” Remus puuskahti yllättyneenä. Hän sulki silmänsä ja teki parhaansa kuvitellakseen Reguluksen - kylmän, varautuneen Reguluksen - hurraamaan muiden mukana lempihuispausjoukkuuensa puolesta. Se vaikutti hyvin epätodennäköiseltä vaihtoehdolta.
  “Sitä minäkin ihmettelin”, Red sanoi huvittuneesti. “Mutta siellä hän oli… minä näin hänet.”
  “Eli sinäkin olit siellä?” ihmetteli Remus.
Red nyökkäsi kuin olisi ymmärtänyt täydellisesti syyn Remuksen hämmästykseen. Hän ei vaivautunut selittämään motiivejaan sen tarkemmin, vaan tyytyi virnistämään edessään seisovalle pojalle paheelliseen tapaansa.
  “Näytät hermostuneelta, Remus hyvä”, Red totesi sitten laiskasti, selvästikin haluttomana palaamaan takaisin kylmään ulkoilmaan.
Remus irvisti. Hänen jännittyneisyytensä oli ilmeisesti ilmiselvempää kuin hän oli ajatellutkaan, hän totesi jurosti itsekseen. “Sitä sattuu toisinaan.”
  “Anna kun arvaan: asia liittyy jotenkin tyttöystävääsi?”
  “Mistä sinä sen tiesit?” Remus hätkähti.
Red hymyili katkeran huvittuneesti. “Lupin, et sinä ole meistä ainoa, joka on seurustellut. Kerrohan nyt - aiotko sinä kenties kosia häntä?”
  “EN!”
  “No, mistä sitten on kyse? Näytät kireältä kuin McGarmiwan nuttura huonoina päivinä”, Red huomioi aina yhtä hienovaraiseen tapaansa. Remus virnisti nolosti ja oli aikeissa aukaista suunsa vastatakseen, kun Red älähti terävästi:
  “Nyt keksin! Sinä haluat muuttaa yhteiseen asuntoon Cinnamonin kanssa!”
Remus säpsähti. Miten ihmeessä Red oli sen saattanut arvata, hän ihmetteli puolittain ärtyneesti, puolittain ihailevasti. Oli Red kuinka hankala ja katkera tahansa, miehen kyky saada asioita selville ei koskaan lakkaisi järkyttämästä Remusta. Joskus tuntui, että Red oli kaikessa kovuudessaan löytänyt keinon pureutua sisälle ihmisten sieluun.
  “Mistä sinä sen arvasit?” Remus tiedusteli varautuneesti.
Red kohautti olkapäitään omahyväisesti. “Se vaikutti ilmiselvyydeltä. Jos et kerran aikonut kosia tyttöystävääsi, takana oli jotakin muuta ja se tuntui loogisimmalta vaihtoehdolta. Ja itsepähän todistit sen todeksi”, Red lisäsi paholaismaisesti virnistäen. Remuskaan ei voinut olla hymyilemättä - sillä hetkellä hänestä todella tuntui, että se vanha Red oli tullut takaisin. Ainakin hetkellisesti.
  “Olitko itse sitten hermostunut, kun pyysit Jazzia muuttamaan luoksesi?” Remus uteli ennen kuin pystyi estämään itseään. Redin kulmat kurtistuivat paheksuvasti, mutta ilme katosi nopeasti, kun mies Remuksen suureksi yllätykseksi purskahti nauruun.
  “Et kai sinä todella kuvittele, että minä PYYSIN häntä muuttamaan luokseni?” mies älähti naurunsa lomasta. “Se oli itse asiassa vähän vähemmän romanttinen juttu.”
  “Kerro ihmeessä”, Remus kehotti innokkaasti - vielä kaiken jälkeenkin kaikki Redin ja Jazzin entistä elämää koskeva jaksoi kiinnostaa häntä melkein epäinhimillisen paljon, sillä tuskallisuudestaan huolimatta tuo nimenomainen tarina auttoi ymmärtämään Redin monimutkaista luonnetta paremmin kuin mikään muu.
  “Ei ole paljon kerrottavaa”, Red totesi kuivasti. “Eräänä päivänä Jazz vain muutti tavaroineen minun talooni ja kieltäytyi lähtemästä. Hän ei suoraan sanottuna antanut minulle kovin paljon vaihtoehtoja asian suhteen.”
Remus tunsi hymyn nykivän suupieliään. “Niin Jazzin tapaista.”
 “Niin, niin oli…”  Jos Remus ei olisi tuntenut Rediä paremmin, hän olisi saattanut jopa epäillä tämän olevan jollakin tapaa vihainen Jazzille, sillä pahantuulinen ilme vääristi rumasti Redin kasvojen teräviä piirteitä.
He seisoivat hetken äänettömän hiljaisuuden vallitessa, kumpikin omissa ajatuksissaan. Remus pohti, pitäisikö hänen hylätä toistaiseksi ajatuksensa Cinnamonin kanssa puhumisesta ja pyytää Rediä jäämään syömään. Viiltävän ylpeytensäkin keskellä Red näytti sydäntäsärkevän yksinäiseltä.
Remus alkoi juuri olla valmistautunut puhumaan, kun Red äkkiä liikahti jörö hymy huulillaan ja ilmoitti, että hänen oli aika lähteä metsästämään Siriusta.
  “Haluan puhua Reguluksesta ennen puoltayötä, tai menetän yöuneni”, Red lisäsi selitykseksi, kun Remus liikahti vastustellakseen. Pakottaen ymmärtäväisen hymyn huulilleen Remus nyökkäsi, eikä yrittänyt taivutella Rediä jäämään. Hän katseli jäyhästi, kuinka Red kiskaisi viitan tiukemmin ympärilleen ja kääntyi ovenkahvan puoleen. Vasta silloin Remus liikahti.
  “Et kai sinä aio lähteä KÄVELLEN?”
Red pyörähti ympäri ironisesti hymyillen. “Miksi en?” hän kyseenalaisti, muttei antanut Remukselle tilaisuutta vastata, ennen kuin jo jatkoi: “Minusta se tuntuu melko hyvältä ajatukselta.”
Mies ei antanut Remukselle aikaa kehitellä sen parempia vastaväitteitä, virnisti vain outo, kaipaava kiilto silmissään ja käännähti takaisin ulko-oven suuntaan. Hän painoi ovenkahvan alas, heilautti kättään laiskasti ja katosi kerrostalon hämärälle käytävälle.
Remus tuijotti tiukasti suljettua ovea tuntien epämukavan sykkeen rinnassaan, kuin hänen sydämensä olisi pyrkinyt hänen ihonsa lävitse ylimääräisten tunteiden painamana. Kuin vastoin tahtoaan Remus suunnisti olohuoneen ikkunan ääreen. Nojatessaan vasten syyskuun illan kylmettämää ikkunalautaa hän saattoi helposti nähdä pimeän illan keskellä harhailevan, aivan liian luurankomaisen hahmon. Red käveli kadulla verkkaisesti ja näennäisen päämäärättömästi, kuin kerjäten jotakuta hyökkäämään kimppuunsa.
Kyllä, Remus päätteli ja hänen sydämensä tuntui kääntyvän muutaman ylimääräisen kerran ympäri. Red Stron kaipasi selvästi omaa kuolemaansa.

Cinnamon oli jo aikaa sitten tottunut ilmiintymään Kelmien kerrostalorakennuksen alaovelle ja sitten kävelemään omin jaloin portaat ylös Kelmien asunnolle. Se oli paha tapa ja omalla tavallaan hieman vaarallinenkin - Voldemortin aikaan oli enemmän kuin typerää kävellä yksin yhtään enempää kuin oli pakko. Silti Cinnamon ei osannut pakottaa itseään ilmiintymään suoraan Kelmien asunnolle. Jouduttuaan muutaman kerran ikävien Sirius/Arianna-kohtausten todistajaksi hän oli tullut siihen tulokseen, että mieluummin käveli ja vaaransi henkensä. Ajan myötä hän oli tottunutkin siihen, eikä enää pelännyt pimeässä rappukäytävässä harhailemista tippaakaan.
Tällä kerralla tunnelma oli kuitenkin erilainen. Heti astuttuaan sisälle vanhaan kerrostaloon Cinnamon tunsi muutoksen rakennuksen mielialassa. Siinä missä rakennuksen yllä leijui tavanomaisesti rauha ja vanhanaikainen uneliaisuus, oli se nyt täynnä valppautta ja epäluuloa. Vihaakin. Kylmät väreet kulkivat pitkin Cinnamonin paljaita käsivarsia, kun hän tajusi, että talon yllä leijui kuoleman tuntu.
Cinnamon nopeutti vaistomaisesti askeleitaan portaissa samalla kun hänen mielensä työskenteli kuumeisesti. Kerrostalossa oli tapahtunut hetki sitten jotakin hirvittävää, siitä tyttö oli varma… mutta mitä se oli? Cinnamon ei pystynyt estämään kauhukuvia täyttämästä mieltään, kun hän kuvittelikin, mitä Kelmien asunnolla oli saattanut -
Valot sammuivat. Cinnamon veti terävästi henkeä ja työnsi kätensä kiireesti taskuunsa tavoittelen taikasauvaansa käsiinsä. Hän ei löytänyt sitä… se oli kadonnut… paniikki hiipi hiljalleen hänen mielensä perukoille.
  “Siinä”, Cinnamon mumisi kiitollisena, kun hän viimein tunsi taikasauvansa kylmän, sileän puun vasten sormenpäitään. Hän tarttui sauvaan kiireesti ja veti sen esille mutisten valoisloitsun. Hänen kielensä takelteli, eivätkä sanat tulleet oikein. Kuvitteliko hän vain, vai oliko kerrostalossa äkkiä kammottavan kylmä?
  “Voi Merlin - valaios - valois - VALOIS - “ Cinnamon huudahti helpottuneena ja taikasauvan kärkeen syttyi heikko, sinertävä valo. Sekin oli kuitenkin parempi kuin ei mitään, vaikka siitä ei varsinaisesti ollutkaan rauhoittamaan Cinnamonin levotonta mieltä. Hän joutui puremaan hampaitaan yhteen estääkseen itseään purskahtamasta itkuun. Missä Remus oikein oli, kun poikaa oikein todella tarvittiin? Vapisevin käsin Cinnamon kohotti taikasauvaansa nähdäkseen paremmin -
Hän kirkaisi ääneen, kun valkoiset miehen kasvot ilmestyivät kulman takaa suoraan hänen eteensä. Miehen kulmat olivat kurtussa ja hänen suupielessään oli kuivunut verivana, kuin hän olisi äskettäin ollut tappelussa tai - tai jotakin pahempaa, Cinnamon ajatteli sekavasti. Hän sulki kiireesti avonaisena roikkuvan suunsa ja oli aikeissa lähteä perääntymään, kun miehen kylmä käsi äkkiä tarttui hänen ranteeseensa ja piti hänen aloillaan.
  “Et kai sinä säikähtänyt?” miehen samettisen pehmeä ääni kuiskasi Cinnamonin korvaan. Cinnamon vavahti rajusti.
  “Päästä irti”, hän komensi itkuisesti. “Minulla on taikasauva!”
Silloin mies nauroi. Ensin nauru sai Cinnamonin jähmettymään paikoilleen entistäkin kauhistuneempana, mutta sitten lämpö äkkiä hyökyi hänen ylitseen - hän tunsi tuon nimenomaisen naurun. Ehkä hän ei ollut kuullut sitä kovin monta kertaa, mutta sittenkin… hän OLI kuullut sen naurun. Se oli käheää, yksitotista naurua, jossa ei ollut jälkeäkään ilosta. Silti se sai Cinnamonin lohdulliselle mielelle.
  “Alessandro”, hän sihahti pahantuulisesti. “Mitä pahusta SINÄ kuvittelit tekeväsi?”
  “Sitä samaa voisi kysyä sinulta. Eikö kukaan opettanut sinulle, ettei pienten tyttöjen sovi kävellä pimeässä yksin? Koskaan ei voi tietää, mikä odottaa varjoissa.”
  “Seuraavaksi sinä varmasti väität olevasi vampyyri. Tai ihmissusi”, Cinnamon jatkoi huvittuneesti. Sehän tilanteesta enää puuttuikin, hän nauroi mielensä perukoilla - toinen ihmissusi hänen elämäänsä! Toisinaan Remuksessakin oli tarpeeksi käsittelemistä.
Cinnamon kohotti uhmakkaasti leukaansa ja kohtasi Alessandron tummien silmien jääkylmän katseen. Tämä mies oli jostakin syystä hyvin kaukana siitä toisesta Alessandrosta - siitä, joka oli tullut pelastamaan häntä kuolonsyöjiltä ja joka oli riidellyt loukattuna isänsä kanssa. Tämä nimenomainen Alessandro oli kuin kylmää metallia. Sellainen mies, joka tappoi sääliä tuntematta. Ja sellainenhan hän loppujen lopuksi olikin.
  “Mitä sinä teet täällä?” Cinnamon tivasi yrittäen parhaansa mukaan pitää ajatuksensa selkeinä, niin vaikeaa kuin se Alessandron lähettyvillä usein olikin. “Tässä kerrostalossa?”’ 
  “Kuka tietää? Ehkä etsin sinua”, Alessandro vastasi hymyillen toisella suupielellään. Hänen silmänsä olivat kuitenkin vakavat, eikä Cinnamon uskonut hetkeäkään hänen sanojaan. Oli selvää, että Alessandrolla oli ollut joku toinen - ja todennäköisesti paljon vakavampi - syy tulla tähän kerrostaloon. Niitä syitä mies tuskin kuitenkaan paljastaisi Cinnamonille.
  “Voisitko jo päästää irti ranteestani? Se alkaa puutua.”
Hämmentymättä Alessandro irrotti sormensa tytön ranteen ympäriltä ja työnsi kätensä syvälle mustan kaapunsa kätköihin. Niin tehdessään hän tuli samalla heilauttaneeksi kaapunsa etumusta vyönsä tieltä ja Cinnamon näki väläyksen jostakin hopeisesta. Hopeisesta ja PUNAISESTA.
  “Alessandro, mitä sinä tarkalleen - “ tyttö oli liian kauhuissaan lopettaakseen lausettaan.
Alessandro pudisti päätään tylysti. “Älä kysele niin paljon. Mene rakkaan poikaystäväsi luokse ja unohda, että ikinä näitkään minua, onko selvä?”
  “Alessandro - “
  “Jos sinulta kysytään, et ole nähnyt minua. Ymmärsitkö?” italialaissyntyinen vakooja jatkoi peräänantamattomasti. Ilme hänen kasvoillaan oli niin omituinen, niin kammottavan hyytävä, ettei Cinnamon uskaltanut tehdä muuta kuin nyökätä. Aina vain vapisten tyttö repi katseensa irti Alessandron tummista silmistä ja säntäsi tämän ohitse portaisiin. Hän ei ymmärtänyt, miksi kohtaaminen oli vaikuttanut häneen sillä tavalla. Alessandro Visardo oli Velhojen Vakoiluverkoston vakooja, totta kai hänellä oli jotakin hämärää meneillään, Cinnamon muistutti itselleen. Juuri Alessandro oli tappanut sen kuolonsyöjän Cinnamonin ollessa vangittuna… eikä miehellä ollut ollut edes kunnollista syytä sen tekemiseen. Hän ei ollut mikään hyvä mies.
Miksi ihmeessä Cinnamon sitten tunsi olonsa niin uskomattoman pettyneeksi?

Remus saattoi kertoa heti tyttöystävänsä nähdessään, että tälle oli tapahtunut jotakin pahaa. Cinnamon istui pöydän ääressä ja näykki pastaansa tuskin sanaakaan sanomatta, minkä lisäksi hänen kasvonsa olivat epätavallisen kalpeat - kuin hän olisi vain hetki sitten nähnyt aaveen. Missä tahansa muussa tilanteessa Remus olisi epäilemättä vaatinut tyttöä kertomaan, mitä oli tapahtunut, mutta sillä hetkellä hän oli vaipunut liian syvälle omiin ajatuksiinsa pystyäkseen keskittymään asiaan kovin paljon. Hän leikkasi vaiteliaana pihviään palasiksi ja yritti kuvitella, millaista olisi syödä tällä tavoin Cinnamonin kanssa joka ilta.
He olisivat melkein kuin perhe silloin, Remus ajatteli huvittuneena. Eivät ehkä sillä tavoin kuin hän ja hänen vanhempansa olivat perhe, tai hän ja muut Kelmit. Ei, hänen ja Cinnamonin yhteys oli kovin erilainen niihin verrattuna, paljon lämpöisempi ja silti jollakin tapaa heikompi. Mutta yhteenmuuttaminen voisi saada senkin vahvistumaan ja sitä jos mitä he kaipasivat. Katsellessaan kuinka Cinnamon silmäili vuoroin kynttilänliekkiä, vuoroin keittiön kaappien ovia Remus ei voinut tukahduttaa sitä ikävää ajatusta, että Cinnamon oli lipsumassa kauas hänestä.
  “En tiennytkään, että me osaisimme olla näin hiljaa”, Remus huomioi enimmäkseen tuodakseen jonkinlaista eloa äänettömään keittiöön. “Olisi kai pitänyt kutsua Sirius laulamaan meille.”
Vitsi oli heikko, mutta ainakin Remus saattoi lohduttautua sillä, että se toimi. Cinnamon purskahti epäröivään nauruun.
  “En välttämättä halua kuuroutua ennen kuin täytän kaksikymmentä, kiitos vain”, tyttö torjui suupielet nykien ja ojentui pöydän ylitse pyyhkäisemään hiuskiehkuran sivuun Remuksen silmiltä. “Tukkasi on ylikasvanut. En näe pian ollenkaan silmiäsi.”
  “Sitä kutsutaan seitsemänkymmentäluvuksi, Cin”, Remus hymyili helpottuneena siitä, että hiljaisuus oli ainakin toistaiseksi ohitse.
Cinnamon mutristi huuliaan. “Sinä pilkkaat minua, Remus Lupin.”
  “Voi, en. Äitini kasvatti minut kunnioittamaan naisia”, Remus vastasi hymyssä suin. Cinnamon vastasi hymyyn kuin olisi todella ollut onnellinen pitkästä aikaa, kuin mikään ei olisi voinut olla tärkeämpää tai kauniimpaa kuin se nimenomainen hetki. Yhteisestä, sanattomasta sopimuksesta kaksikko nojautui lähemmäs toisiaan kapean ruokapöydän ylitse ja jakoi pitkän suudelman häilyvän kynttilänliekin valossa. Remus pyyhkäisi sormenpäillään tyttöystävänsä poskea ja antoi kämmenensä kulkeutua tytön pörröisiin vaaleisiin hiuksiin. Lämpö täytti hetkessä heidän syksyn kylmettämät jäsenensä.
  “Voi ei - “ Cinnamon vetäytyi kauemmas onnistuessaan epähuomiossa kopauttamaan kynttilän pöytäliinalle. Hän kiirehti sammuttamaan liekin ja kohotti nolostuneena ja punaposkisena katseensa takaisin Remukseen. “Se siitäkin hetkestä.”
  “Se on vain kynttilä”, Remus vastasi hajamielisesti. Totuus oli, ettei hän ollut kuunnellut kovinkaan tarkkaavaisesti tyttöystävänsä sanoja - hän oli ollut aivan liian keskittynyt pohtimaan sen asian sanomista, joka hänen oli joka tapauksessa pakko kakistaa ulos kurkustaan. Mutta miten?
Viimein Remus selvitti kurkkuaan ja avasi suunsa. “Kuule, Cin - meidän pitää puhua yhdestä jutusta.”
Cinnamon kohotti uteliaasti kulmiaan. “Ja mikähän se mahtaa olla?” hän uteli sarkastisesti. Remus veti syvään henkeä - takaisinkääntyminen ei siis ollut enää mikään vaihtoehto tässä pisteessä, hän päätteli.
  “Asumisjärjestelyt”, hän paukautti, ennen kuin ehtisi hermoilemaan asiasta sen enempää. “Minä olen miettinyt ja… meidän pitäisi muuttaa yhteiseen asuntoon.”
Remus tunsi vastustamatonta halua vajota maan alle heti tajuttuaan, mitä oli oikein sanonut. ‘Meidän pitäisi muuttaa yhteiseen asuntoon?’ Merlin, hän oli ollut tökerö, hän ajatteli kauhuissaan. Jopa Sirius ja Peter olisivat pystyneet parempaan, vaikka kumpikaan ei varsinaisesti ollut mikään maailman kaunopuheisin yksilö. Kun taas Remus -
  “Anteeksi”, poika sanoi kiireesti nähdessään kauhistuneen ilmeen, joka oli oitis kohonnut Cinnamonin kasvoille. “En osannut ilmaista sitä kovin hyvin - kuulostin joltakin kiinteistönvälittäjän irvikuvalta - tai siis, halusin vain sanoa, että sinä ja minä olemme - tai siis - “ hän vaikeni tajutessaan, ettei Cinnamon todennäköisesti kuunnellut lainkaan hänen sanojaan. Ainakin tytön hailakansinisissä silmissä oli kovin poissaoleva katse.
Remus katseli hetken ajan ymmällään liikkumattomaksi jähmettynyttä Cinnamonia, eikä voinut kuin ihmetellä, mitä tytön mielessä sillä hetkellä liikkui. Äkkiä Cinnamon näytti kuitenkin heräävän eloon; hänen silmiinsä kohosi valpas ilme ja hän suoristi selkäänsä pelottavalla itsevarmuudella. Sitten hän ponkaisi täysin varoittamatta jaloilleen niin rajusti, että tuli melkein kaataneeksi kynttilän Remuksen syliin.
  “Anteeksi”, Cinnamon mumisi vakauttaessaan kynttilän asennon ruokapöydällä. “Anteeksi, Rem, minun täytyy mennä - muistin juuri yhden jutun - “
Remus ei ehtinyt tekemään mitään, ennen kuin hänen tyttöystävänsä oli jo viskannut serviettinsä lautaselle ja sännännyt ulos keittiön ovesta taakseen katsomatta.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #28 : Maaliskuu 02, 2007, 09:36:25 »
23. Ema
25.9.1978

Seuraavana aamuna Sirius sai herätä siihen, että joku paiskasi häntä jollakin kahisevalla vasten kasvoja. Ravistellessaan unta pois silmistään hän pani merkille, että tuo ‘jokin kahiseva’ oli sanomalehti ja kaiken lisäksi varsin tuore sellainen. Heittäjä puolestaan osoittautui Jamesiksi, joka nyt istui lattialla Siriuksen sängyn vieressä ja silmäili kärsimättömästi ystäväänsä. Pojan kasvoilla oli leveä, korvasta korvaan ulottuva ja jollakin tapaa hyvin vahingoniloinen virne.
Sirius kurtisti kulmiaan Kelmitoverilleen. “Onko tuo sinun käsityksesi hyvästä aamuherätyksestä, Sarvihaara?”
  “Jaa-a, olen kuullut paremmistakin, mutta miehenä minun ei olisi soveliasta kokeilla niitä juuri sinuun”, James vastasi huolettomasti ja poimi lattialta sanomalehden, jonka Sirius oli unenpöperössä tyrkännyt syrjään. Hän kääri sen huolellisesti rullalle ja asetti takaisin Siriuksen tyynylle. “En minä sinua turhaan herättänyt. Ajattelin, että haluaisit lukea tuon lehden.”
  “Ja miksiköhän?” Sirius jupisi metsästäessään sukkiaan sängynpohjalta. “Ei millään pahalla, kaveri, mutta olen kyllästynyt lukemaan siitä, kuka on tappanut kenet - ainakin ennen kuin saan kahvia.”
Jamesin virne leveni entisestään, jos suinkin mahdollista. “Tällä kertaa kyse on vähän erilaisista uutisista. Ariannaa haastateltiin eilen, jos muistat?”
  “Anna tänne!” Sirius kahmaisi innostuneena sanomalehden kouraansa ja taitteli etusivun esille silmäillen nälkäisenä kissankokoisia, kirkuvia otsikoita. Päivän lehden mukaan kuolonsyöjät olivat siirtyneet Ruotsiin (“ilmiselvä valhe”, tuhahti James) ja heidän kerrostalorakennuksestaan oli löydetty myöhään illalla murhatun miehen ruumis. Sirius hämmästeli asiaa hetken, mutta kaikki ajatukset pyyhkiytyivät lopullisesti pois hänen mielestään, kun hänen katseensa sattui murhailmoituksen ylle liitettyyn valokuvaan. Siinä koreili Arianna huolettomana ja suloisena, kuin paraskin julkisuuden enkeli. Siriuksen huomiota ei kuitenkaan vienyt niinkään Arianna kuin valokuvan viereen raapustettu otsikko: “PALLOSEURAN UUSI VAHVISTUS ARIANNA BELL PALJASTAA: RAKKAUTENI ON ANTANUT MINULLE SIIVET.”
  “Mitä helvettiä?” Sirius ähkäisi ja liimasi nenänsä kiinni otsikkoon toivoen koko sydämestään, että oli lukenut väärin. Toivo oli kuitenkin turha; toinen ja kolmas lukukerta paljastivat, että Sirius oli todellakin ymmärtänyt otsikon täysin oikein. Sydän kurkussa poika alkoi käännellä Päivän Profeetan sivuja, kunnes löysi Ariannasta kertovan jutun.
  “Tämän on pakko olla jokin surkea vitsi”, voihkaisi Sirius. Toimittaja Lucy Wright-X:n kirjoittama lehtijuttu jatkoi samalla linjalla kuin otsikkonsakin - Arianna kertoili siinä laveasti tarinoita suhteestaan ‘elämänsä rakkauteen’, ‘Sirius Blackiin, joka oli vienyt hänen sydämensä ensi silmäyksellä’. Sirius olisi voinut vajota maan alle sinä silmänräpäyksenä, jos joku olisi vain tarjonnut hänelle mahdollisuuden siihen. Hän ei ymmärtänyt, miten Arianna saattoi mennä selittämään sanomalehdelle jotakin niinkin lapsellista, kun tyttö ei ollut koskaan sanonut mitään sellaista poikaystävälleenkään. Menestys oli ehdottomasti noussut Ariannan päähän, Sirius päätti vihaisesti. Tyttöhän juorusi kuin… kuin mikäkin väärän vuosikymmenen iskelmälaulaja!
  “Merlin, tämä on kammottavaa!”
  “Hei, ajattele positiivisesti”, turhaan nauruaan pidättelevä James kehotti. “Hän kehuu sinua jumalaisen komeaksi tässä!”
  “Kiitos, tuo piristääkin minua tosi paljon”, tiuskaisi Sirius. “Pahus, Sarvihaara, voisit olla edes vähän myötätuntoisempi!”
  “Miksi muka?” James kohotti kulmiaan ivallisesti. “Koska tyttöystäväsi tilittää rakkauselämäänsä Päivän Profeetalle? Yrittäisit ymmärtää, Anturajalka, hänestä tulee tällä menolla kuuluisa!”
  “No, minä en halua, että hänestä tulee kuuluisa MINUN avullani”, Sirius äyskähti ja rutisti sanomalehden kasaan vaivautumatta lukemaan juttua loppuun. Hän oli nähnyt jo tarpeeksi hirvittävyyksiä.
  “Se oli minun sanomalehteni”, James protestoi, kun Sirius heitti mytyn lattialle.
  “Niin, ja minun tyttöystäväni. Voi Merlin, Arianna on kuollut!”
Sirius ei uhrannut ainuttakaan ajatusta Jamesin heikoille vastusteluyrityksille tai sille tosiasialle, ettei hänellä ollut sillä hetkellä jalassaan muuta kuin löysät yöhousut. Raivoissaan hän nappasi taikasauvansa yöpöydältä ja työnsi sen housujensa taskuun.
  “Minne sinä nyt menet?” yllättynyt James ihmetteli.
Sirius mulkaisi ystäväänsä. “Mitä luulet? Kuristamaan Rapakon Palloseuran oman pikku kyyhkyläisen, tietenkin!”
Hän ei ottanut kuuleviin korviinsakaan Jamesin yrityksiä puhua hänelle järkeä, vaan sulki silmänsä ja keskittyi kutomaan ajatuksiaan Arianna Bellin asunnon ympärille. Hetkeä myöhemmin hän oli jo kadonnut ja jättänyt Jamesin yksin huoneeseensa hämmästelemään, mitä oikein olikaan tapahtunut.

Arianna oli juuri lopettanut aivan liian pitkäksi venähtäneen aamusuihkunsa ja harhaili nyt pyyhkeeseen kääriytyneenä ympäri hänen, Lilyn ja Cinnamonin asuntoa, kun uninen, pörrötukkainen Lily ilmestyi haukotellen hänen huoneeseensa ja tiedotti, että Sirius oli saapunut. Arianna ei voinut olla tuntematta itseään yllättyneeksi - kyseessä oli lauantaiaamu ja oli yleisesti tiedossa, ettei Sirius koskaan liikahtanut asunnoltaan minnekään ennen yhtätoista viikonloppuisin. Nyt kello oli kuitenkin vasta puoli kymmenen, mikä sai Ariannan väkisinkin epäilemään, että jotakin oli ehkä tapahtunut. Oliko Sirius törmännyt taas Regulukseen? Omalla tavallaan se oli täysin mahdollista, hän pohti pyytäessään, että Lily komentaisi Siriuksen suoraan hänen huoneeseensa. Red oli ilmestynyt eilisiltana keskeyttämään hänen ja Siriuksen lupaavasti alkaneen illan kyselläkseen Reguluksen toimista, joten ehkä Sirius oli yöllä mennyt metsästämään veljeään. Tai sitten -
Ariannan sekavat mietteet katkesivat kuin seinään, kun hänen poikaystävänsä saapasteli synkkänä huoneen avonaisesta ovesta sisälle. Jotakin selvästi OLI tapahtunut, Arianna päätteli tarkastellessaan Siriuksen sotkuista olemusta, sillä tavallisesti niin tyylikkäällä Siriuksella oli nyt yllään vain yöhousut, eikä hän ollut vaivautunut siistimään tukkaansa. Hänellä oli tyynynkuvia poskessaan.
  “Hei”, Arianna tervehti ja nousi istumaan sängyllä puristaen pyyhettä tiukasti ympärillään. Yrittäen keventää selvästikin epämukavaa tilannetta Arianna väänsi huulensa hymyyn ja jatkoi valheellisen hilpeästi: “Toivon mukaan sinä et kävellyt kadulla noissa vaatteissa?”
  “Mistä sitä koskaan tietää”, Sirius murahti kärttyisästi. “Jos vaikka halusin esitellä JUMALAISTA KOMEUTTANI.”
  “Mitä?” Arianna räpytteli häkeltyneenä silmiään. “Aika itsevarmaa, Sir - “
Hänen lauseensa katkesi, kun Sirius heitti avaamattoman sanomalehtikäärön vasten hänen kasvojaan. Hämillään Arianna tarttui siihen ja alkoi kääriä sitä auki varovasti kuin peläten, että käärön sisältä paljastuisi pommi, tai jotakin pahempaa. Hän vilkaisi Siriusta kulmiensa alta.
  “Mistä tässä on kyse?”
  “Sinunhan se pitäisi tietää”, nälväisi Sirius. “Neiti huispaaja.”
Haastattelu, Arianna muisti ja hermostus kouraisi oitis hänen vatsanpohjaansa, kun hän selvitti loputkin narut Päivän Profeetan ympäriltä ja taittoi sen auki. Hänen katseensa lipui kärsimättömästi yli turhien otsikoiden, kunnes hän viimein näki oman kuvansa lehden ylänurkassa. Valokuva oli sinänsä kelvollinen, Arianna ajatteli kriittisesti, vaikka hänen painonsa olikin ehkä noussut - ei, ei sellaisia ajatuksia nyt. Päätään pudistaen Arianna siirsi katseensa valokuvasta otsikkoon.
Hänen sydämensä oli pysähtyä siihen paikkaan. “Voi ei”, hän hengähti.
  “Voi KYLLÄ”, Sirius nauroi ilottomasti. “Mikä hätänä, Ria? Alkavatko eiliset puheet palata mieleen?”
Ensin Arianna ei osannut tehdä muuta kuin aukoa ja sulkea suutaan avuttomana. Hän ei ymmärtänyt, mikä oli mennyt vikaan - hän ei ollut missään tapauksessa mennyt sanomaan mitään niistä asioista, joita lehdessä nyt mainostettiin hänen lausumikseen. ‘Kuolematon rakkaus Sirius Blackiin…’, ‘vietteli varomattomasti…’ kuinka kukaan saattoi kirjoittaa sellaista roskaa? Vähä vähältä Arianna tunsi raivon kasvavan rinnassaan. Hän oli ainoastaan kieltäytynyt puhumasta Siriuksesta ja kääntänyt sitten puheen muihin asioihin, kuten uraansa ja mielipiteisiinsä kuolonsyöjien toimista. Ja nyt - TÄMÄ?
  “Minä tapan sen naisen vielä”, Arianna vannoi puristaen kätensä nyrkkiin. “Mitä hän oikein kuvittelee tekevänsä?”
  “Kysymys kuuluu: mitä SINÄ kuvittelit tekeväsi?”
Arianna loi Siriukseen vihaisen katseen. “Et kai sinä kuvittele, että minä menisin puhumaan tuollaista lohikäärmeensontaa? Merlin, Sirius, en minä edes ajattele tuollaisia asioita sinusta!”
  “Etkö?” Siriuksen ääneen hiipi loukkaantunut sävy. Arianna huokaisi kärsimättömästi.
  “No, en ainakaan TUOSSA sanamuodossa! Vai osaatko sinä muka kuvitella minua laskettelemassa tuollaista liirumlaarumia? Minä olen ihminen, en mikään ylimittainen siirappipurkki! Luoja, minä tapan Lucy Wrightin!”
  “SILLE reissulle minä haluan mukaan”, säesti Sirius. “Mennään heti!”
Arianna ponkaisi ylös sängyltään valmiina syöksymään suorinta tietä Päivän Profeetan toimitukseen ja hoitelemaan jokaisen hankalan toimittajan yhdellä taikasauvan heilautuksella, kun hän äkkiä tajusi pienen epäkohdan hänen ja Siriuksen mestarillisessa suunnitelmassa. Sen huomatessaan hän alkoi tilanteen surkuhupaisuudesta huolimatta nauraa.
  “Mitä nyt?” Sirius hermostui.
  “Meidän kannattaisi ehkä pukea päällemme ennen lähtöä”, Arianna huomautti luoden merkitseviä katseita Siriuksen paljaaseen ylävartaloon - eikä hän itsekään pyyhkeessään ollut mikään maailman ylipukeutunein naiseläjä, hän totesi hiljaa mielessään. “Muuten heidän juorumyllynsä vain saa entistä enemmän jauhettavaa meistä kahdesta.”

Päivän Profeetan toimitus oli lauantainakin täynnä hälinää ja hyörinää. Astuessaan sisälle tunkkaiseen, aivan liian pieneen toimitushuoneeseen oli Arianna saman tien lentää nurin häntä kohti suuntaavien paperilennokkien toimesta. Hän ehti vain juuri ja juuri heittäytymään syrjään lennokkiarmeijan tieltä ja jäi sitten puimaan nyrkkiään niiden perään, kun ne viuhahtivat kulman taakse.
  “Mitä pahusta TUO oikein oli?”
  “Arvelisin, että kommunikointimenetelmä”, Ariannan vierelle ilmestynyt Sirius päätteli. “Tai mahdollisesti toimituksen yksityiset paperilennokkikisat, en ole varma - PÄÄ ALAS!”
Arianna kumartui nopeasti onnistuen väistämään seuraavan lennokkirynnäkön. “Kuule, Sirius - “ hän mumisi kohottaessaan taas varovasti päätään. “Täällä ei taida olla ihan turvallista tänään.”
  “Missäpä olisi?” Sirius tiedusteli retorisesti tarjotessaan käsivarttaan Ariannalle. “Mennään nyt etsimään se hemmetin Wright ja häivytään täältä, ennen kuin nuo julmurilennokit sattuvat osumaan.. väärään paikkaan.”
Arianna kohotti toista kulmaansa. “Huolestuttaako?”
  “Minä olen mies, totta kai minua huolestuttaa!”
He lähtivät luovimaan tietään läpi Päivän Profeetan juoksentelevien toimittajien ja paperinpalasten täyttämän kaaoksen. Harppoessaan eteenpäin kapeaakin kapeampaa kujaa, joka ilmeisesti oli tarkoitettu pääkäytäväksi Arianna ei voinut olla ihmettelemättä, kuinka toimittajat löysivät edes itseään senkaltaisesta paikasta. Todennäköisesti he huokailivat salaa helpotuksesta löydettyään aamuisin työskentelytilansa ja pysyivät siellä koko päivän käyttäen kutsuloitsua kaiken tarvitsemansa hankkimiseen. Sitä väitettä tuki ainakin lentävä, täpötäysi kahvikuppi, joka tuli lähestulkoon kopauttaneeksi Siriuksen lattialle.
  “Walters… Wanhapöllö… Wedgecamp… Wesley…” Arianna tavasi vaimealla äänellä nimiä työskentelytilojen nimikylteistä. Viimein hänen silmiinsä osui epäselvällä käsialalla raapustettu nimi, WRIGHT-X ja hän nykäisi Siriuksen mukanaan kyseiseen pikku koppiin.
Ensi alkuun Arianna arveli työskentelytilan olevan täysin tyhjä, sillä kirjoituspöydän ääressä ei istunut ketään. Pöytä ja sen edessä oleva tuoli olivatkin ainoat näkyvät asiat huoneessa - loput siitä oli kokonaan erilaisen paperisilpun peitossa. Lattia oli kadonnut melkein kokonaan pergamentinpalasten alle ja seinät oli päällystetty erilaisilla mainoksilla ja julisteilla. Huone tuoksahti vahvasti kissalta.
  “Hän ei ole täällä”, Arianna kuiskasi Siriukselle.
  “Niin meidän tuuriamme.”
He olivat aikeissa palata takaisin hengenvaaralliselle käytävälle ja jatkaa etsintöjään, kun jostakin lähettyviltä kuului selkeä kolahdus. Arianna käänsi päätään äänen suuntaan juuri ajoissa nähdäkseen, kuinka seinästä alkoi ilmestyä ihmishahmon hentoiset ääriviivat, jotka vähä vähältä ottivat nuoren naisen hahmon. Arianna kurtisti kulmiaan - kuinka kukaan saattoi noin vain ilmestyä tyhjästä?
  “Se on kameleonttiloitsu”, Sirius totesi ilahtuneena. “En olekaan nähnyt noita aikoihin!”
  “Mukavaa, että se ilahduttaa sinua, Sirius”, seinästä ilmestynyt nainen yskähti astuessaan keskemmälle huonetta. Hän horjahti uhkaavasti astellessaan liukkaiden papereiden ylitse epäinhimillisen korkeilla korkokengillään. Lucy Wright-X, Arianna totesi vihaisesti - eikä yhtään soveliaammin pukeutuneena kuin edellisenäkään päivänä. Lucyn rinnalla Arianna tunsi itsensä suorastaan nunnaksi.
  “Anteeksi tuo”, Lucy sanoi väläyttäen suloistakin suloisemman hymyn keskustelukumppaneilleen. Hänen ruskeat silmänsä välkkyivät aivan yhtä oravamaisesti kuin edellisenäkin päivänä. “Teen noin aina, kun kuulen jonkun tulevan - en mielelläni halua tulla huomatuksi - “
  “Eli sinä maastoudut seinään? Sehän on mieletöntä!” Arianna pamautti. “Vai luuletko, että Voldemort aikoo syödä sinut noin vain keskellä Päivän Profeetan toimistoa?”
Lucy puristi silmänsä kiinni. “Älä sano tuota nimeä!”
  “Anteeksi. Miksi et sitten halua tulla huomatuksi?”
  “Minulla on syyni”, Lucy vastasi ja hymyili veikistellen. Hän kallisti päätään ja pyyhkäisi tupeeratun vihreäraitaisen tukkansa syrjään kasvoiltaan. “No niin, mietinkin jo, milloin te tulisitte - “
  “Sinä tiesit?” Sirius keskeytti kovaan ääneen.
Lucy katsoi nuorukaista ovelasti vihreäksi värjättyjen ripsiensä takaa. “Totta kai minä tiesin! Kukaan ei anna minun kirjoittaa sellaista roskaa kuin se tämänpäiväinen juttu ja sitten päästä minua kuin koiraa veräjästä. Luulin sen olevan ilmiselvää!”
  “Niin se onkin”, yllättynyt Arianna sanoi, “Mutta - “
  “Sinä teit sen TAHALLASI?” Sirius lopetti vihaisesti. “Keksit kaikki ne typeryydet omasta päästäsi? Pahus, nainen, oletko sinä sekaisin päästäsi?”
Lucyn hymy muuttui entistäkin onnellisemmaksi, kunnes hän näytti aivan yli-innokkaalta puutarhaoravalta. Niin viattoman näköiselle olennolle oli hyvin vaikeaa olla vihainen mistään, Arianna arvioi. Häneen se ei kuitenkaan tepsinyt.
  “Sinä valehtelit minusta julkisesti”, Arianna sylkäisi. “Miksi?”
  “Jaa-a.” Lucy kallisti päätään ja työnsi neliönmalliset pikku silmälasit nenälleen tirkistellen Ariannaa niiden lävitse kuin mikäkin sihteerikkönukke. “Olisikohan vaikka siksi, että halusin puhua teidän kanssanne? Kyllä, niin sen täytyy olla, ehdottomasti!”
  “Jos sinä halusit puhua meidän kanssamme, miksi et vain kutsunut minua käymään?” älähti Arianna. Lucy oli hetken hiljaa ja näytti punnitsevan sanojaan. Viimein hän vastasi hampaitaan kiristellen, kuin totuuden myöntäminen olisi tehnyt kipeää:
  “Minua tarkkaillaan.”
  “Mitä?”
  “Olen tarkkailussa. Postini on tarkkailussa, kotini on tarkkailussa, liikkeeni ovat tarkkailussa. Pahus, tämä on ainoa paikka, jossa minua ei vahdita - vielä”, Lucy lisäsi katkerasti. 
Sirius ja Arianna vilkaisivat toisiaan huolestuneena. Kumpikaan ei ollut osannut odottaa, että tapahtumat voisivat äkkiä saada sellaisen käänteen. Järkytystään nieleskellen Arianna kääntyi takaisin edessään levottomana keikkuvan Lucyn puoleen.
  “Hyvä on”, hän sanoi vetäen syvään henkeä. “Mitä asiaa sinulla oli?”
Lucy nieleskeli vaikeasti valmistautuen puhumaan. Kun hän viimein sai suunsa auki, kuului ovensuusta kolahdus, joka sai hänet liikahtamaan varjoihin Ariannan ja Siriuksen mukana. Sitten Siriukselle tuttu ääni lausui:
  “Cherie, on aika - “
  “Sinä!” Sirius huudahti katkaisten puhujan sanat kuin veitsellä leikattuna. Yllättyneenä Sirius astui huoneen oviaukkoon ja kohtasi hyvin hämmentyneen ja punaiseksi lehahtaneen Jude Langloise-Riouxin katseen.

  “Eli he eivät edes tarjonneet minkäänlaista selitystä? Lähtivät, noin vain?” Lily kuulusteli myöhemmin samana päivänä, kun hän, Arianna ja Cinnamon istuivat omalla asunnollaan syömässä päivällistä. Arianna oli juuri kerrannut heille aamuiset tapahtumat, joissa oli enemmän kuin tarpeeksi nieleksimistä - olkoonkin, ettei Lily tuntenut kumpaakaan, Judea tai Lucya, kiinnosti häntä tietää jokainen pieni yksityiskohta näiden tekemisistä. Asialla oli varmasti jotakin tekemistä Lilyn vakoojanpuoliskon kanssa, Arianna ajatteli happamasti kaataessaan jäävettä kurkkuunsa. Ja olihan Jude yksi Jamesin ja Siriuksen työkavereista, joten varmasti - 
  “Ainoa selitys oli, että he selittäisivät myöhemmin”, Arianna vastasi kuivasti. “Auroriakatemiassa, sinne ei pääse ilman kulkulupaa. He pelkäävät ilmeisesti tosi paljon, että heitä seurataan, kuka ikinä heitä sitten jahtaakin - “
  “Älä viitsi, eikö se ole ilmiselvää?” Cinnamon tiuskaisi kärsimättömästi. “Käytä päätäsi, Ria! Me näimme Lucyn morsiusliikkeessä, etkö muista? Ja kenen kanssa hän siellä mahtoikaan olla?”
  “Regulus”, Arianna hengähti. Tajutessaan koko kuvion hän puuskahti kiihtyneeseen selitykseen. “Regulus kiristää häntä! En kyllä tajua miksi, eihän hänestä voi olla mitään hyötyä - “
  “Totta kai hänestä on hyötyä! Hän on toimittaja, hän voi valehdella Päivän Profeetassa mielensä mukaan!” muistutti Cinnamon.
  “Ei nyt IHAN mielensä mukaan”, Lily oikaisi. “Heillä on päätoimittaja, kai muistat? Kaikki jutut oikoluetaan, ennen kuin ne menevät painoon, eikä päätoimittaja ikinä päästäisi läpi sellaista roskaa… ellei… ellei sitten…” Lily vaikeni otsa rypyssä.
  “Ellei mitä?”
Lily pudisti päätään juuri niin raivostuttavan salamyhkäisesti kuin Velhojen Vakoiluverkoston vakoojan kuuluikin, vaikka hän ei todennäköisesti tehnytkään sitä täysin tarkoituksella. “Ei mitään”, hän sanoi hajamielisesti ja hänen vihreiden silmiensä ilmeestä Arianna päätteli, ettei tyttö edes kunnolla kuunnellut heidän keskusteluaan. Hän oli vajonnut liian syvälle omaan maailmaansa.
  “Taidan puhua Vakoiluverkostossa tästä jutusta”, Lily mumisi itsekseen. “En voi tietenkään itse penkoa sitä… oman edun tavoittelu, tiedättehän, mutta - no, jos puhun Alessandrolle - “
Cinnamon tunsi kylmän aallon hyökyvän ylitseen, kun Alessandron nimi mainittiin. Hän puristi haarukkaa tiukemmin nyrkissään ja yritti olla ajattelematta koko asiaa. Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty: Alessandro ja Remus olivat pyörineet hänen mielessään sekavana massana koko päivän. Remus oli pyytänyt häntä muuttamaan yhteiseen asuntoon kanssaan… Ja Alessandro… Alessandro oli tappanut sen miehen Kelmien asuinkerrostalossa, siitä oli kirjoitettu lehdessä. Tietenkään aurorit eivät olleet saaneet selville murhaajan nimeä, mutta Cinnamon oli täysin varma siitä, että kyseessä oli Alessandro. Miksi mies muuten olisi ollut Kelmien kerrostalossa ja käyttäytynyt niin kummallisesti?
Cinnamon huokaisi raskaasti. Häntä inhotti myöntää sitä itselleen, mutta hän todella oli pettynyt Alessandroon. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä hän tarkalleen oli kuvitellut, eikä hän oikeastaan halunnutkaan tietää, mutta yhtä kaikki hän oli pettynyt. Olkoonkin, että hänelle oli kerrottu Alessandron olevan murhaaja. Olkoonkin, että hän oli omin silmin nähnyt, kuinka mies oli tappanut sen kuolonsyöjän - noin vain, kylmäverisesti. Silti hän oli toivonut niin paljon enemmän.
Jälkeenpäin, totuuden iskeydyttyä rajusti vasten Cinnamonin kasvoja tyttö melkein häpesi omia toiveitaan. Jos hän oli todella rehellinen itselleen, oli hänen pakko tunnustaa, ettei hän ollut oikeasti uskonut Alessandrosta mitään hyvää - hän oli halunnut uskoa. Senkin hän oli tehnyt vain omien lapsellisten syidensä vuoksi. Siksi, että Alessandro oli mielenkiintoisin ihminen, jonka hän oli tavannut aikoihin. Siksi, että Alessandrolla oli niin kauniit silmät ja että hän osasi nauraa juuri sellaisella käheällä tavalla, joka sai Cinnamon pysähtymään paikoilleen kesken liikkeen. Alessandro oli ehdottomasti -
  “Lopeta tuo!” Cinnamon parahti ääneen itselleen. Vasta silloin hän muisti, ettei ollutkaan yksin huoneessa.
  “Lopeta mikä?” Lily kysyi kulmat kurtussa.
Cinnamon ravisti päätään. “Ei - ei mikään - ajattelin ääneen - anteeksi, minulla ei ole enää nälkä - “
Hän nousi horjuvin jaloin ylös pöydästä ja lähti suunnistamaan oman huoneensa suuntaan tuskin kuullen Ariannan ja Lilyn huolestuneita kutsuja.

Cinnamon lyyhistyi sängylleen halaten tyynyä tiukasti itseään vasten. Ajatukset risteilivät villisti hänen mieleensä pitkin poikin, antamatta hänelle itselleen minkäänlaista valtaa niiden ylitse. Hän ei voinut olla halveksimatta itseään sillä hetkellä - hänellä oli poikaystävä ja kaiken lisäksi hyvä sellainen, mutta siitä huolimatta hän käytti aikaansa hermoilemalla jonkin toisen miehen motiiveista. Hänellä ei ollut mitään oikeutta olla pettynyt Alessandroon. Mies ei ollut hänen ystävänsä, eikä mitään muutakaan. He hädin tuskin tunsivat toisiaan! Itsepintainen ääni Cinnamonin pään sisällä jaksoi tosin muistuttaa, ettei sillä ollut paljonkaan merkitystä, mutta hän kieltäytyi antamasta sille valtaa.
  “Minä en tarvitse sinua, Alessandro Visardo”, Cinnamon sihisi tyhjälle huoneelle. “Remus on tuhat kertaa parempi ihminen kuin sinä!”
Ja mitä väliä silläkin muka oli? Kyllä, oli totta, että Cinnamon rakasti Remusta - oli rakastanut jo kauan - mutta viime aikoina asiat eivät vain olleet tuntuneet oikeanlaisilta. Hän ei osannut sanoa, milloin se oli alkanut; ennen kidnappausta vai sen jälkeen, mutta joka tapauksessa hänestä oli jo jonkin aikaa tuntunut, ettei kaikki ollut aivan oikein. Remuksen kanssa asiat tuntuivat niin helpoilta ja toisinaan melkein itsestäänselvyyksiltä. He olivat ilman sen suurempia ongelmia. He puhuivat, nauroivat ja olivat toistensa lähellä - se oli juuri sellaista yksinkertaista rakkautta, jollaisesta Cinnamon oli aina haaveillut. Mutta nyt, kun hänellä viimein oli se… se ei äkkiä tuntunutkaan miltään. Tuli hetkiä, jolloin Cinnamon makasi Remuksen sylissä sohvalla ja ajatteli kulkevansa siitä, missä aita oli matalin, kuten niin usein ennenkin. Hän oli pelkuri, joka vältteli vaikeuksien kohtaamista. Hän kieltäytyi tekemästä mitään sellaista, mikä saattaisi epäonnistua tai satuttaa häntä jotenkin. Remuksen kanssa mistään sellaisesta ei ollut vaaraa, Remushan rakasti häntä. Mutta oliko se sittenkään tarpeeksi?
Turhautuneena Cinnamon kampesi itsensä istumaan sängyllään. Hän tiesi tuskallisen hyvin, ettei olisi koskaan alkanut kyseenalaistamaan elämäänsä Remuksen kanssa, ellei Alessandro Visardo ollut tullut väliin. Mies oli tehnyt sen pelkällä olemuksellaan, olemassaolollaan; eihän hän ollut koskaan antanut millään tavalla ymmärtää välittävänsä Cinnamonista. Eikä mitä todennäköisimmin välittänytkään, Cinnamon totesi apeasti itsekseen, Alessandron sydänhän oli umpinaista kiveä. Miksi hän ei sitten osannut olla ajattelematta miestä? Miksi hänen oli niin mahdotonta kääntää katseensa pois, kun hän katsoi Alessandron tummiin silmiin, tai kun näki vakoojan liikkuvan käytävillä suorastaan kissamaisen vaivattomasti?
  “Pahus, Cinnamon Bellini, sinä olet kuin mikäkin ihastunut teinityttö!” Cinnamon manasi. Sillä hetkellä hän toivoi yli kaiken, että olisi saanut käsiinsä veitsen, jonka avulla leikata epätoivotut ajatukset pois mielestään. Hän ei halunnut ajatella Alessandroa sillä tavalla, kun siitä kuitenkin seuraisi vain sydänsuruja ja onnettomuutta. Hän ei halunnut tehdä niin Remukselle, joka välitti hänestä, joka oli pyytänyt häntä muuttamaan samaan asuntoon kanssaan… Cinnamon ei ymmärtänyt, miten yksi kysymys sai hänet tuntemaan itsensä niin ahdistuneeksi. Ikään kuin joku olisi yrittänyt sovittaa häntä liian pieneen muottiin. Hän ei ollut ikinä kuvitellut olevansa sitoutumiskammoinen tyttö, mutta juuri sitä hän ilmeisesti oli.
Cinnamon tunsi turhautumuksen kyyneleiden kihoavan silmänurkkiinsa. Miten hän ikinä saisi ongelmansa ratkaistua?
  “Cin, mikä hätänä?” Lilyn huolestunut ääni tiedusteli ovensuusta. Cinnamon pyyhki raivokkaasti kyyneleet pois ja pakotti hymykuopat poskilleen katsoessaan ystäväänsä.
  “Kaikki on kunnossa”, hän vakuutti. “Minä vain… yksi juttu vain vähän käy hermoille, siinä se.”
  “Mikä juttu?”
Cinnamon empi. Hän tiesi, ettei voisi ikinä paljastaa Lilylle koko kuviota. Lily oli myös Remuksen ystävä ja tulisi vain surulliseksi kuullessaan, ettei Cinnamon ollut enää oikeastaan onnellinen pojan kanssa. Toisaalta Cinnamon taas kaipasi kipeästi Lilyn neuvoja ja apua.
  “Alessandro”, hän vastasi lopulta päätyen näin kertomaan toisen puolikkaan totuudesta - sinänsä kohtalaisen määrän, joka ei satuttaisi heitä kumpaakaan, mutta päätyisi silti hänen hyödykseen. “On vain yksi juttu, josta haluaisin puhua hänen kanssaan - “
  “Onko hän tehnyt sinulle jotakin?” Lily halusi tietää. Cinnamon kiirehti ravistamaan päätään.
  “Ei, ei minulle… Lils, minun on pakko saada tietää, tappoiko hän erään miehen vai ei. Se on tärkeää”, Cinnamon lisäsi painokkaasti.
Lily nyökkäsi ja epäröinti häivähti hänen vihreissä silmissään. Yhdellä vilkaisullakin Cinnamon jo arvasi ystävänsä painiskelevan jonkin päätöksen parissa, eikä siksi painostanut tätä jatkamaan keskustelua. Hän leikitteli tyynynsä kulmalla ja käytti ylimääräisen ajan yrittäen rauhoittua. Hänellä ei ollut varaa kuljeskella ympäri kaupunkia kuin mikäkin hermoraunio aave.
  “Minä voin viedä sinut Alessandron luokse”, Lily tarjoutui viimein empivään sävyyn. “Velhojen Vakoiluverkostoon. Jos sinä haluat.”
  “Vakoiluverkostoon?” äimistyi Cinnamon. “Minä luulin sinun sanoneen, ettei sinne saa viedä vieraita.”
  “Se on sääntö”, Lily vastasi hymyillen. “Ja jos minä olen jotakin oppinut Kelmeiltä niin sen, että säännöt on tehty rikottavaksi. En ehkä tee niin mielelläni, mutta tarpeen tullen se on mielestäni OK. Mutta sinun täytyy luvata, että pysyt minun kannoillani koko ajan”, Lily sanoi vielä tiukasti. “En haluaisi eksyttää sinua siihen taloon. Hyvällä tuurilla nääntyisit nälkään, ennen kuin löytäisin sinut.”
Cinnamonia kylmäsi, mutta hän suostui kuitenkin.

  “Tässä, tämän pitäisi olla se - “ Lily totesi hivenen hengästyneesti pysähtyessään mustaksi maalatun oven ulkopuolelle. Hän vilkaisi olkapäänsä ylitse hermostunutta Cinnamonia. “Sinun kannattaa mennä nopeasti sisään, ennen kuin se vaihtaa paikkaa - “
  “Vaihtavatko huoneet täällä paikkaa?” ihmetteli Cinnamon.
Lily nyökkäsi. “Voit olla varma siitä, eli en suosittelisi sinua lähtemään huoneesta minnekään, tai eksyt takuuvarmasti.”
  “Onko vielä muuta?” Cinnamon kysyi tavoitellen heikkoa hymyä huulilleen. Lily kuitenkin pysyi täysin vakavana taivuttaessaan leukaansa uuteen nyökkäykseen ja työnsi kätensä kaapunsa taskuun. Hän veti esille rypistyneen paperinpalasen ja työnsi sen Cinnamonin käteen.
  “Tavallinen taikuus ei toimi täällä, eikä sinun kannata edes yrittää”, hän sanoi totisesti. “Jos joudut vaikeuksiin - minkälaisiin tahansa - lue tuolla paperilla oleva loitsu. Se tuo minut tänne, onko selvä?”
Ohitsekiitävän hetken verran Cinnamon tunsi vastustamatonta halua huomauttaa, että Lily käyttäytyi kuin kanaemo, mutta tilanteen huomioon ottaen se olisi ollut vähintäänkin epäkohteliasta - Lilyhän oli hyvää hyvyyttään tuonut hänet keskelle Velhojen Vakoiluverkoston vaaroja. Cinnamon pakottautui siis nielemään sanansa ja hymyilemään Lilylle, ennen kuin laski kätensä Alessandron huoneen ovenkahvalle ja raotti ovea. Hän hiipi sisälle huoneeseen taakseen katsomatta.
  Cinnamon oli juuri ehtinyt sulkea Alessandron huoneen oven takanaan, kun hän jo huomasi, ettei mies itse ollut paikalla. Hän jäi seisomaan epävarmana keskelle huonetta yrittäen keksiä, jäisikö odottamaan miestä vai lähtisikö saman tien pois. Sitten hän muisti Lilyn varoituksen huoneiden liikkumisesta ja päätti odottaa Alessandron saapumista, ennen kuin tekisi mitään typerää. Eksyminen Velhojen Vakoiluverkoston käytäville ei todellakaan ollut se maailman kiehtovin kuolintapa, Cinnamon hymähti.
Hän hypähti Alessandron kirjoituspöydän reunalle istumaan ja antoi katseensa kiertää ympäri huonetta. Se oli sotkuinen ja jollakin tapaa ahdistavakin kaikessa tummasävyisyydessään ja askeettisuudessaan. Huoneessa oli sänky, pöytä ja kirjahylly, eikä kovin paljon muuta. Seinällä roikkui likainen peili, jota Alessandro tuskin käytti oman kuvansa tarkkailemiseen. Peilin lisäksi seiniä kiersivät erilaiset valokuvat, joita ei parhaalla tahdollakaan voinut kutsua lohdullisiksi. Vilkaistessaan tarkemmin selkänsä takana olevaa maalausta Cinnamon tajusi sen esittävän kuoliaaksi poltettua ihmistä. Häntä inhotti.
  Kääntäessään katseensa pois hirvittävästä maalauksesta Cinnamon sai näköpiiriinsä jotakin, joka pyyhki kaikki Alessandron taulumakua koskevat mietteet hänen päästään. Kirjahyllyssä, tiiliskivimäisten ensyklopedioiden ja sanakirjojen välissä oli jonkinlainen vesiastia - kookas, neliömäinen malja, josta kohosi hailakan sinertävää valoa. Cinnamon tiesi kyllä millainen astia oli kyseessä, olihan hän nähnyt sellaisia ennenkin. Silti hänen oli mahdotonta olla tuntematta itseään yllättyneeksi sen tosiasian johdosta, että Alessandro Visardon kaltainen mies omisti ajatuseulan.
Cinnamon hypähti alas pöydän reunalta ja yritti taistella äkillistä houkutuksen tunnetta vastaan. Toinen puoli hänestä kirkui, että ajatuseula oli Alessandron, eikä hänellä ollut mitään oikeutta mennä tutkimaan miehen yksityisiä ajatuksia. Toinen puolikas osa hänestä taas väitti, että hänellä oli siihen kaikki oikeudet. Hän oli tullut selvittämään Alessandron motiiveja ja jos mies itse ei ollut paikalla… no, silloinhan hän vain saisi mitä ansaitsikin, vai mitä?
Cinnamon kieputti epätietoisena hiussuortuvaa etusormensa ympärille. Hän ei ymmärtänyt, miksi tuo hehkuva, hieman rikinkatkuinen laatikko kiinnosti häntä niin paljon. Ei ollut hänen tapaistaan kiinnostua jostakin niin kielletystä. Toisaalta taas myöskään Alessandrosta kiinnostuminen ei ollut hänen tapaistaan. Mikä häntä nykyisin oikein vaivasi?
  “Ansaitsen tulla murhatuksi tämän jälkeen”, Cinnamon valitti itselleen. Hän ei kuitenkaan pystynyt enää pidättelemään itseään, vaan käveli lattian poikki kirjahyllyn luokse ja kumartui höyryävän ajatuseulan ylle vilkaistuaan vielä kerran, että Alessandron huoneen ovi oli tiukasti suljettu. Sitten hän veti syvään henkeä ja keskittyi tuijottamaan ajatuseulan uumeniin.

Ei kestänyt kauan, ennen kuin Cinnamon jo aisti terävän nytkähdyksen vartalossaan. Seuraavassa hetkessä hän tunsi putoavansa syvälle ajatuseulan uumeniin, alemmas ja aina vain alemmas, kunnes hänen epätoivottu pudotuksensa viimein päättyi valkoiseksi maalatun käytävän kovalle lattialle. Ähkäisten Cinnamon kömpi ylös lattialta ja katseli ympärilleen tehden parhaansa selvittääkseen, minne tämä nimenomainen Alessandron muisto oikein sijoittui.
Käytävä, jonka varrella Cinnamon seisoi oli silmiäsärkevän valkoinen ja puhdas, kuin vastakiillotettu. Se hehkui ahdistavaa äänettömyyttä, joka sai Cinnamonin vaatteiden kahinankin tuntumaan syntisen kovalta ääneltä. Käytävän yllä leijui se steriili pakkomielteisen puhtauden ja huolenpidon haju, jonka Cinnamon muisti haistaneensa monta kertaa ennenkin. Hän oli Pyhässä Mungossa. Mutta missä Alessandro Visardo oli?
Kääntäessään päätään Cinnamon viimein näki Alessandron. Mies oli selvästi monta vuotta nuorempi kuin todellisuudessa, ehkä neljäntoista tai viidentoista, eikä Cinnamon olisi välttämättä tunnistanut häntä, ellei olisi sattunut huomaamaan hänen vangitsevan tummia silmiään tai olkapäille ulottuvia  hiuksia.
Cinnamon hivuttautui lähemmäs Alessandroa. Jostakin syystä nuoren Alessandron näkeminen melkein nauratti häntä - poika oli niin erilainen kuin tulevaisuuden kuvajaisensa. Silti heissä oli jotakin samaa; kasvojen ilme, silmien piinkova sävyttömyys ja suupielen ironinen kaari. Seurassaan Alessandrolla oli häntä vanhempi nainen, mitä todennäköisimmin hänen äitinsä. Kuten pojallaankin, naisella oli tummat hiukset ja kasvonpiirteet, jotka ainakin menneisyydessä olivat varmasti olleet ihastuttavat. Hänen tummista silmistään virtasi kyyneliä ja hän mumisi itsekseen jotakin, mistä Cinnamon ei saanut selvää. Alessandro taputteli naisen selkää kivettynyt ilme kasvoillaan.
  “Mennäänkö, madre?"
Nainen nyökkäsi vavahdellen ja tarttui lujasti Alessandron käteen kääntyessään käytävän varrella olevan oven puoleen. Cinnamon astui kaksikon kannoilla sisälle entistäkin valkoisempaan sairaalahuoneeseen. Ensi alkuun hän luuli sen olevan tyhjä, sillä hänen silmänsä tavoittivat vain valkeutta. Viimein hän kuitenkin erotti huoneen nurkassa olevan sängyn ja sen ylle kumartuneen susimaisen miehen, jonka saattoi vaivattomasti tunnistaa hieman nuoremmaksi versioksi Manico Visardosta. Mutta kuka sängyssä oikein makasi?
  "Padre", Alessandro sanoi käheästi liikahtaessaan lähemmäs vuodetta. “Onko mitään - “
Visardo kääntyi rajusti ympäri paljastaen kyyneltentahrimat kasvonsa ja turvonneet, onnettomat silmät. “Ei muutosta, figlio. Hän ei ole herännyt.”
  “Ema…”
Manico Visardo siirtyi syrjään sairasvuoteen viereltä tehden tilaa pojalleen ja vaimolleen, joka nyt itki hillittömästi. Cinnamon käytti tilaisuutta hyväkseen ja meni itsekin lähemmäs melkein peläten sairasvuoteella makaavan olennon näkemistä. Hän ei kuitenkaan antanut itselleen lupaa perääntyä enää siinä vaiheessa, vaan karaisi itsensä ja kumartui sängyn ylle.
  “Voi Luoja…” Cinnamon veti terävästi henkeä nähdessään valkeiden lakanoiden välissä lepäävän pikku tytön. Tyttö oli ehkä kahdeksan- tai yhdeksänvuotias ja mitä todennäköisimmin Alessandron pikkusisko. Hänen piirteissään oli juuri sellaista italialaista kauneutta, joka hallitsi Alessandronkin olemusta. Toisin kuin isoveljeään, tätä tyttöä ei kuitenkaan voinut enää millään muotoa nimittää kauniiksi, vaikka hän sitä varmasti olikin joskus ollut. Hänen kasvonsa olivat palaneet karrelle siinä missä hänen silmänsä ja huulensakin, hänellä oli hiuksia enää tuskin nimeksikään ja hänen hennot jäsenensä olivat käpristyneet ja koppuraiset. Koko tytössä ei ollut ainuttakaan kohtaa, jota vakavat ja selvästi kivuliaat palovammat eivät olisi hallinneet; pistävä savun ja kärventyneen lihan haju leijui hänen yllään saaden Cinnamonin pidättelemään oksennustaan. Kuinka pikkutyttö olikaan saattanut palaa sillä tavoin?
Siinä Cinnamonin kyyneltensumentaman katseen alla palanut tyttö raotti suutaan kuin olisi yrittänyt puhua. Sanoja ei kuitenkaan koskaan tullut; kaikki, mitä pikkutyttö sai aikaan oli sydäntäsärkevää, eläimellistä uikutusta. Alessandro laski kätensä tytön otsalle.
  “Ema, Ema”, hän mumisi kuin olisi ollut unessa. “Tiedän, että se sattuu…”
Ema väänteli veljensä kosketuksen alla ikään kuin se olisi jollakin tapaa satuttanut häntä. Säikähtäneenä Alessandro kohotti kätensä ja työnsi sen sitten vihaisesti taskuunsa. Yllätyksekseen Cinnamon sai nähdä, että pojan silmissä oli kyyneleitä - aitoja, oikeita kyyneleitä, jotka valuivat hillittömästi pitkin pojan poskia. Alessandron äiti yritti lohduttaa poikaansa, mutta hän työnsi vihaisesti käden syrjään olkapäältään.
  “Anna olla, madre! Ei tämä tästä parane."
  “Aless, parantajat sanovat, että hän saattaa vielä herätä - “ rouva Visardo parahti itsekin itkien. Alessandro ravisti päätään katkeralla eleellä.
  “Ja mitä iloa siitäkin on, mamma? Hän ei enää ikinä voi puhua - tai liikkua tai - luuletko sinä, että hän on elossa?”
  “Hänen mielensä on yhä elossa!”
  “Alessandro, älä puhu tuohon sävyyn äidillesi”, Visardo vanhempikin puuttui puheeseen tiukasti.
Alessandro ponkaisi ylös kuin vieterillä ammuttuna. Halveksunta oli uurtunut jokaiseen hänen piirteeseensä, kun hän horjui lattian poikki kohdatakseen isänsä silmästä silmään. Nuorenakin hän oli vain muutaman sentin isäänsä lyhyempi ja epäilemättä kasvaisi vielä, olihan tulevaisuuden Alessandro Visardo yksi pisimpiä miehiä, jotka Cinnamon tunsi. Pituudella ei kuitenkaan ollut selvästikään mitään tekemistä Alessandron uhkaavuuden kanssa. Yhtä kaikki Cinnamonia pelotti, kun hän näki raivoisan ilmeen pojan kasvoilla.
  “Toivottavasti olet nyt tyytyväinen, isä”, Alessandro sylkäisi vasten Visardo vanhemman kasvoja. “Auroriakatemiasi sai pitää maineensa!”
  “Alessandro - “ Visardo yritti, mutta hänen poikansa ei suostunut kuuntelemaan.
  “En anna anteeksi, padre! En ennen kuin olen kostanut sille tytölle, joka tämän teki.”
Manico Visardon kasvot kalpenivat, mutta Alessandro ei näyttänyt edes huomaavan. Poika taivutti suupieliään ivalliseen hymyyn, kun hän kumarsi isälleen ja asteli sitten takaisin Ema Visardon sairaalavuoteen viereen. Hän suuteli hiljaisena siskonsa karrelle palanutta poskea, ennen kuin käänsi katseensa äitiinsä.
  “Antaisitte Eman mennä, madre", Alessandro pyysi hiljaa. “Ei ole oikein, että joku joutuu kärsimään noin paljon. Se vain… ei ole oikein.”
Pojan äiti pudisti kivuliaasti päätään. “En pysty siihen, Aless. Hän on minun tyttöni”, nainen kuiskasi. Alessandro näytti läpikotaisin pettyneeltä äitinsä päätökseen, mutta ei ryhtynyt riitelemään asiasta, painoi vain suudelman tämänkin poskelle. Sitten hän jätti paikkansa sairaalavuoteen vierellä ja käveli pienen huoneen ovelle työntäen kätensä mustan kaapunsa taskuun. Hänen nyrkissään oli musta silkkinauha, kun hän veti kätensä taas esille.
  “Minä kostan sen, padre”, Alessandro vannoi silmät kipunoiden.
Siinä Cinnamonin silmien alla hän sitoi silkkinauhan hiuksiinsa.

Cinnamon ei pystynyt hillitsemään vapinaansa, kun hän palasi hitaasti takaisin Alessandron huoneen kylmään todellisuuteen. Hän lysähti miehen sängylle istumaan yrittäen saavuttaa jonkinlaista hallintaa näkemänsä ylitse. Ajatuseulaan kurkistaminen kadutti häntä jo kovaa vauhtia. Olkoonkin, että hän oli halunnut ymmärtää Alessandron tarinaa, oli hänen näkemänsä yksinkertaisesti liikaa - se teki liian kipeää - häntä itketti, kun hän vain ajattelikin läpikotaisin poltettua pikku Ema Visardoa ja tämän veljeä, joka oli saanut kärsiä niin paljon. Kuinka hirviömäinen ihmismieli oikein saattoi olla? Pahinta oli, ettei Cinnamon tiennyt.
  “Toivottavasti olet nyt tyytyväinen”, Alessandron ääni kutsui varjoista. Cinnamon hätkähti. Hän tajusi vasta silloin, että Alessandro oli tullut huoneeseen kesken kaiken ja varmasti tajunnut, mitä hän oli tekemässä. Aina vain vapisten Cinnamon siirsi katseensa huoneen nurkassa seisovaan vakoojaan. Hän ei pystynyt katsomaan miestä silmiin.
  “Anteeksi”, hän kuiskasi.
Alessandro tuhahti. “Uteliaisuutesi on uskomatonta! Kuvitteletko sinä todella, että voit vain tunkeutua toisten ajatuksiin? Se tarina kuului MINULLE, Bellini!” Alessandron äänestä paistava raivo sai Cinnamonin pelkäämään, että vakooja saattaisi yrittää tehdä hänelle jotakin. Hän nousi kiireesti ylös miehen sängyltä ja oli aikeissa paeta huoneesta Lilyn kielloista välittämättä, mutta Alessandro asettui oven eteen estäen häneltä ulospääsyn.
  “Miksi sinä teit sen?” mies äyskähti.
  “Minä - sinä - sinä tapoit sen miehen eilen - Viistokujalla - minä halusin tietää, miksi - “ Cinnamon selitti huulet uhkaavasti väristen. Alessandroa hänen kyyneleensä näyttivät lähinnä ärsyttävän, sillä mies sysäsi hänet kauemmas itsestään kuin hänen läheisyytensä olisi inhottanut tätä. Cinnamon tunsi paiskautuvansa rajusti vasten pöydän kulmaa. Hän puri huuliaan yhteen estääkseen itseään valittamasta ääneen.
  “Luulin sinun ymmärtäneen jo”, Alessandro sanoi ristien käsivartensa rinnalleen. Hänen äänensä oli edelleen kylmä, mutta jo paljon tasaisempi, ikään kuin Cinnamonin vahingoittaminen olisi jollakin tavalla rauhoittanut hänen mieltään. “En halua sinua penkomaan asioitani. Minulla on syyni siihen, mitä teen.”
  “Minä halusin vain ymmärtää”, Cinnamon toisti hypähtäen Alessandron pöydän reunalle istumaan. Hän jäi siihen heiluttelemaan jalkojaan levottomasti ja vältteli edelleen parhaansa mukaan Alessandron pistävää katsetta. “Se on tärkeää.”
  “No, siinä oli ymmärryksesi”, sihahti Alessandro. “Uskallakin sääliä minua ja - “
  “Mitä hänelle tapahtui?” Cinnamon kysyi nopeasti estääkseen miestä lausumasta uhkaustaan loppuun. Tilanne kaikessa sekavuudessaan kauhistutti häntä yli kaikkien sallittujen rajojen. Miksi hän oli ylipäätänsä tullut Velhojen Vakoiluverkostoon?
  “Kenelle?” Alessandro kysyi ilmeettömästi.
  “Emalle.”
Alessandron leukapiirteet kiristyivät ja Cinnamon oli melkein varma siitä, ettei tulisi saamaan mieheltä vastausta. Sitten tämä näytti kuitenkin tulevan toisiin ja murahti:
  “Hän tuli tajuihinsa. Äiti vei hänet takaisin Italiaan.”
Cinnamon nyökkäsi ymmärtäväisesti aikomuksenaan tyytyä siihen nimenomaiseen vastaukseen, mutta Alessandro jatkoikin vielä:
  “Hän ei pysty kävelemään. Ei liikkumaan, ei puhumaan, ei mitään… hän makaa sängyssä kaikki päivät ja näivettää niin itseään kuin äitiäkin kuoliaaksi. Heidän olisi pitänyt antaa hänen mennä silloin… ennen kuin hän heräsi… heidän olisi pitänyt antaa hänen olla…” Miehen solakat kädet puristuivat nyrkkiin turhautumuksesta ja raivosta.
Cinnamon ei tiennyt, mitä sanoa. Hän toivoi, että olisi löytänyt jostakin oikeat sanat lohduttaakseen Alessandroa. Hän olisi halunnut tuoda miehen ulos kuorestaan ja korjata tämän haavat, jos se ylipäätänsä oli mahdollista. Alessandro Visardo oli kovettanut itsensä vuosikausia sitten, eikä suostuisi päästämään irti haavoistaan. Varmasti hän hellisi niitä viimeiseen hetkeen kuin rakkainta aarrettaan.
  “Sinulla ei ollut poninhäntää silloin alussa… oletko sinä todella kantanut sitä kaikki vuodet?”
  “Olisinhan minä kantanut Emaakin.”
 Toteamus kaikessa yksinkertaisuudessaan viilsi syvemmälle kuin mikään, mitä Alessandro oli koskaan sanonut. Cinnamon ei osannut tehdä muuta kuin katsoa nuorta italialaista. Hänen mielensä oli tulvillaan kysymyksiä, jotka hän olisi halunnut kysyä. Miten Ema oli palanut? Kenelle Alessandro aikoi kostaa? Oliko Ema syy siihen, että Alessandrosta oli tullut sellainen tappaja kuin hän nyt oli? Cinnamon olisi ollut valmis tappamaan vastaukset saadakseen, mutta hänellä ei ollut sydäntä vaatia Alessandrolta enää enempää. Hän oli jo repinyt auki tarpeeksi monta haavaa.
  “Minä - minä oikeasti olen pahoillani, Alessandro”, Cinnamon mumisi vaimeasti katse lattiassa.
Alessandro murahti. “Minähän kielsin säälimästä.”
He vajosivat keskelle veitsenterävää hiljaisuutta. Cinnamon mittaili katseellaan Alessandron huoneen lattiaa ja toivoi, että olisi osannut jollakin tavalla korjata kaiken. Keinoa siihen ei kuitenkaan ollut olemassakaan, eikä hän olisi muutenkaan ollut läheskään tarpeeksi vahva mihinkään sellaiseen. Hän oli sekaisin. Hän tiesi ainoastaan, ettei halveksinut Alessandroa enää läheskään yhtä paljon kuin ennen ajatuseulaan katsomista ja jos hän tunsikin huonoa omaatuntoa tekonsa vuoksi - no, ainakin Alessandro puhui hänelle edelleen. Melkein vasten tahtoaan hän kohotti katseensa ja siirsi sen Alessandron ruskeisiin, totisiin silmiin. Hän ojensi kättään miestä kohti.
  “Tule tänne.”
Alessandro totteli edes kunnolla ajattelematta, mitä teki. Hän pysähtyi pöydän reunalla istuvan Cinnamonin eteen ja oli äkkiä paljon lähempänä kuin koskaan aiemmin - aivan liian lähellä. Cinnamon osasi ainoastaan tuijottaa miestä yrittäen ratkaista, mitä hänen oli tarkoitus sanoa tai tehdä. Hänen sydämensä hakkasi hänen kurkussaan saakka.
Seuraava asia, jonka Cinnamonin mieli rekisteröi oli se, että hän oli jotenkin päätynyt Alessandron käsivarsille ja suuteli miestä nyt tavalla, jolla hänen ei olisi pitänyt suudella ketään - Remusta ehkä lukuunottamatta. Hänen järkensä kirkui häntä päästämään irti ja pakenemaan paikalta, mutta hänen ruumiinsa ei suostunut yhtymään noihin suunnitelmiin. Pystymättä estämään itseään Cinnamon ojensi kätensä Alessandron hiuksiin ja antoi suudelman syventyä hämmästellen mielessään, miten niin yksinkertainen kosketus saattoikin herättää niin monia tunteita - hän ei ollut edes muistanut sen olevan mahdollista. Alessandron kädet kulkeutuivat hänen vyötärölleen ja sitten hänen lanteilleen, eikä hänellä enää ollut minkäänlaista mielikuvaa siitä, miten hänen olisi kaiken järjen mukaan pitänyt toimia. Sellaisilla asioilla ei ollut enää mitään merkitystä.
Cinnamonin sydän hakkasi tuhatta ja sataa, kun hän kuljetti sormiaan pitkin Alessandron poninhäntää ja punoi sormenpäänsä vakoojan hiuksia pitelevään viileään silkkinauhaan. Vapisevin sormin hän veti nauhan irti ja antoi tumman tukan valahtaa vapaana miehen olkapäille. Hiukset auki Alessandro Visardo oli kaunein mies, jonka Cinnamon oli ikinä nähnyt.
Cinnamon hymyili hengästyneesti ja veti miehen uuteen suudelmaan. 

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #29 : Maaliskuu 02, 2007, 09:39:13 »
24.osa - Mikajan tarina
26.9.1978

Alessandron huone valitti hiljaisuuttaan, kun Cinnamon palasi suihkusta hangaten hiuksiaan likaisenvaaleaan pyyhkeeseen. Hän tunsi olonsa kurjaksi, jollakin tapaa loppuunkulutetuksi, ikään kuin hänestä ei olisi ollut enää ottamaan sen ihmisen hahmoa, joka hän oli ennen kuvitellut olevansa. Syyllisyys painoi hänen olkapäitään raskaan ristin lailla.
Cinnamon hylkäsi pyyhkeen pörröiseksi mytyksi huoneen likaiselle lattialle ja istui Alessandron sängyn laidalle ristien paljaat säärensä. Häntä paleli, mutta hän teki parhaansa ollakseen antamatta tunteelle valtaa. Ongelmia oli liikaa muutenkin ja ne risteilivät hänen mielessään kuin taistelulaivat toisiaan vasten hyökäten. Remus. Alessandro. Edellisen illan tapahtumat ja - voi Luoja, Cinnamon voihkaisi äänettömästi painaessaan päänsä käsiinsä. Mitä hän oli oikein mennyt tekemään?
  “Olen kuollut”, Cinnamon parahti itsekseen. Häntä hävetti. Jos joku olisi aiemmin tullut kertomaan hänelle, että oli itse asiassa mahdollista kärsiä moraalisesta krapulasta, hän olisi nauranut vasten puhujan kasvoja. Sinä aamuna hän kuitenkin tiesi paremmin. Miten hän voisi ikinä enää kohdata Remusta kasvoista kasvoihin ja väittää, että kaikki oli hyvin? Sellaista ei vain voinut tehdä.
Cinnamonista tuntui kuin jokin näkymätön voima olisi repinyt häntä kahtia. Hän toivoi, että olisi vain voinut pysäyttää itsensä siihen hetkeen ja pysyä jähmettyneenä paikoilleen niin kauan, että saisi selvitettyä itselleen, mitä oikein halusi ja mitä oli tekemässä. Hän oli suudellut Alessandro Visardoa. Hän seurusteli Remus Lupinin kanssa, vaikka oli itse asiassa kyllästynyt koko asiaan - ainakaan se ei enää tuntunut miltään. Mutta miten hän voisi milloinkaan loukata Remusta kertomalla pojalle, miten asiat oikein todellisuudessa olivat? Entä mitä hän sanoisi Alessandrolle, kun he seuraavan kerran tapaisivat? Cinnamon ei edes tiennyt, minne nuori vakooja oli mennyt - Alessandro oli ollut poissa jo kauan ennen kuin Cinnamon oli herännyt, eikä mies ollut edes vaivautunut jättämään minkäänlaista viestiä olinpaikastaan. Ei tietenkään ollut - Cinnamon ei ymmärtänyt, millä oikeudella hän oli edes odottanut muuta.
Totuus oli, ettei hän enää ollut pisteessä, jossa olisi voinut odottaa tai toivoa yhtään mitään. Hän oli petturi - pahus, hän olisi ollut avionrikkoja, jos olisi ollut naimisissa! Cinnamon nipisti itseään terävästi toivoen sen lievittävän alkavaa hysterian tunnetta, joka hiipi ylös hänen kaulaansa uhaten ottaa hänestä vallan. Hän toivoi, ettei olisi koskaan tavannut Alessandro Visardoa. Silloin hän olisi ollut vielä onnellinen Remuksen kanssa, tai ainakin olisi kuvitellut olevansa. Sekin olisi ollut parempi kuin se syyllisyyden, häpeän ja ilon sekainen vyöry, joka nyt velloi Cinnamonin mielessä kipeänä ja pyörryttävänä. Hän nojasi päätään vasten Alessandron sängynpäätyä. Tuhannet kylmät maalaukset loivat halveksuvia katseitaan häneen huoneen katosta - syyttivätkö nekin häntä yhtä paljon kuin hän itse?
  "Buon giorno."
Cinnamon kohottautui kiireesti kyynärpäidensä varaan kuullessaan Alessandron mumisevan vaimean, huvittuneen tervehdyksen huoneen ovelta. Hän tunsi sydämensä heittävän ylimääräisten volttien lauman miehen nähdessään - Alessandro oli niin kauniskasvoinen ja silti niin petomaisen ivallinen. Mies ei ollut vaivautunut sitomaan hiuksiaan, mikä kohotti Cinnamonin mielialaa entisestään. Hän huomasi toivovansa, ettei Alessandro enää koskisikaan silkkinauhaansa.
  “Paleleeko sinua?” Alessandro kysyi viivyttelemättä. “Näytät… oudolta.”
Cinnamon ravisti päätään sanattomana vastauksena miehen tiedusteluihin. Kuinka hän voisi selittää Alessandrolle mitään niistä tunteista, jotka sillä hetkellä risteilivät hänen mielessään? Alessandro ei ymmärtäisi puoliakaan niistä.
  “On… on outo olo.”
Alessandro nyökkäsi ymmärtävästi. “Vakoiluverkosto tekee sitä ihmisille. Näissä seinissä kai on jotakin omituista”, mies lisäsi kuin olisi vasta sillä hetkellä tullut ajatelleeksi asiaa. Hän antoi viitan valua olkapäiltään lattialle ja asteli itse peremmälle huoneeseen tutkimaton hymy huulillaan. Hän tarkkaili Cinnamonia kriittinen ilme kasvoillaan.
  “Ajattelin, että olisit lähtenyt jo”, mies sanoi niin vakavasti, että toteamus kuulosti melkein tunnustukselta, suurelta paljastukselta. Cinnamon hymyili tahtomattaankin.
  “Ei ole kiire kotiin. Lily on kai vielä siellä.”
  “Ainakaan häntä ei ole näkynyt täällä tänä aamuna.”
He vaikenivat. Cinnamon käänsi katseensa Alessandron repaleiseen paidanhelmaan ja löysi itsensä ihmettelemästä, miten kaksi ihmistä saattoikaan puhua niin tyhjänpäiväisistä asioista, vaikka sanottavaa oli todellisuudessa loputtomiin. Hän olisi halunnut kysyä Alessandrolta edellisestä illasta, kertoa tälle, miten omituiseksi hän tunsi olonsa kaiken jälkeen - miten pieneksi ja riittämättömäksi hän itsensä kuvitteli. Hän olisi halunnut Alessandron kietovan käsivartensa hänen ympärilleen ja lohduttavan häntä, kertovan hänelle, että hän oli tehnyt olosuhteisiin nähden aivan oikein. Ketään ei voinut vaatia pysymään sellaisen poikaystävän kanssa, joka tuntui enemmän veljeltä kuin poikaystävältä. Ja - hetkinen, Cinnamon pysäytti itsensä topakasti. Hänellä ei ollut oikeutta ajatella mitään senkaltaista Remuksesta.
  “Kuule - “ Cinnamon aloitti epäröiden. “Eilisestä - “
Alessandro heilautti kättään. “Unohda se. Sillä ei ole väliä.”
Cinnamon, joka oli ollut aikeissa käydä läpi pakollisen pitkän puheen sekavista tunteistaan sulki nyt suunsa kuin häntä olisi läimäytetty terävästi vasten kasvoja. Edellisellä illalla ei ollut väliä? Hän tuijotti edessään istuvaa vakoojaa epäuskoisena, haluten kuvitella, että oli kuullut harhoja. Että Alessandro valehteli hänelle. Ilme miehen kasvoilla oli kuitenkin tarpeeksi karistamaan kaiken toivon Cinnamonin mielestä. Alessandron silmät olivat totiset kuin ainakin ihmisellä, joka oli aikaa sitten unohtanut, mitä leikinlasku oli.
  “Cinnamon?” Alessandro nojautui lähemmäs häntä. “Onko kaikki hyvin?”
  “Onko kaikki hyvin?” Cinnamon toisti närkästyneenä. “Kautta Merlinin parran, tietenkään kaikki ei ole hyvin! Miten sinä voit edes odottaa mitään tuollaista? Vaikka varmaan kaikki on sinulle jotenkin HELPPOA - millään ei ole sinulle MITÄÄN VÄLIÄ!”
Alessandro, joka näytti ymmärtävän selkeääkin selvemmin, mistä oikein oli kyse, ei sanonut mitään. Mies ainoastaan katseli häntä tarkkaavaisesti ikään kuin olisi yhden katseen voimin pystynyt tunkeutumaan syvälle hänen mieleensä. Cinnamon käänsi kapinoiden päätään ja kiinnitti katseensa sängyntolppaan. Hän tunsi epäuskon sekaisen raivon kohisevan suonissaan.
  “Haluatko selittää?” Alessandro kysyi ilmeettömästi.
Cinnamon tuhahti. “Aivan kuin sinä kaipaisit selitystä! Voitko sinä todella sanoa, että eilisellä ei ollut sinulle mitään väliä?”
Alessandro avasi suunsa.
  “Ole hiljaa! Seuraavaksi sinä varmaan väität, että minulla ei ole sinulle mitään väliä!”
  “Cinnamon - “
  “Pahus, aiotko sinä kenties kertoa minulle, että käytit minua vain tehdäksesi Lilyn mustasukkaiseksi?” Cinnamon tiesi huutavansa järjettömiä asioita ilmoille, mutta ei pystynyt estämään itseään. Hän oli liian järkyttynyt. Hän ei enää itsekään tiennyt, mitä oli Alessandro Visardosta kuvitellut, mutta oli päivänselvää, että kaikki ne kuvitelmat olivat olleet pelkkää harhaa, naiivin mielen toiveajattelua. Alessandroko olisi välittänyt hänestä? Ajatus melkein itketti Cinnamonia.
  “Sinä taidat tosiaan olla unen tarpeessa”, Alessandro päätteli rauhallinen ilme kasvoillaan. Cinnamon mulkaisi miestä.
  “Eikö sinulla tuon parempaa sanottavaa ole?”
Alessandroa nauratti. Cinnamon ei ymmärtänyt, miten joku saattoi nauraa sellaisella hetkellä, mutta niin tapahtui joka tapauksessa - Alessandro, joka ei koskaan vaivautunut edes hymyilemään raotti huuliaan ja paljasti syntisen tasaisen hammasrivistönsä päästäen ilmoille naurun, joka kaikui vimmastuttavana ja silti kovin kauniina pitkin huoneen tylyjä seiniä.
  “Cinnamon, menisit kotiin poikaystäväsi luokse!”
  “MITÄ?”
Nauru kuoli Alessandron huulilta, kun mies ojensi kätensä silittämään Cinnamonin poskea. Cinnamon veti päätään taaksepäin.
  “Olet sekaisin päästäsi”, tyttö sihahti myrkyllisesti.
  “Se on vain järkevää. Olet poissa tolaltasi ja jos poikaystäväsi jotakin osaa, niin lohduttaa. Hän paikkaa sinut kuntoon tuossa tuokiossa ja kaikki on taas hyvin. Minusta ei ole sinua rauhoittelemaan.”
Cinnamon pudisti päätään paremman vastauksen puutteessa. “Sinä et voi - “ hän aloitti, mutta vaikeni kesken lauseen tajuttuaan, ettei hänellä ollut muuta sanottavaa.
Alessandro kohotti kulmiaan ivallisesti. “Älä ole typerä, Cinnamon”, mies pyysi väsyneesti. “Lupin ikävöi sinua jo.”
  “Mutta minä en voi mennä enää hänen luokseen”, Cinnamon vastusteli, nyt jo aavistuksen verran hysteerisesti. Hän ei ymmärtänyt, miten keskustelu oli saanut niin rajun, niin vääränlaisen käänteen, eikä oikeastaan halunnutkaan ymmärtää - hän tiesi vain, etteivät asiat menneet lainkaan sillä tavoin kuin hän oli kuvitellut niiden menevän. Hän oli laskeskellut joutuvansa tuntemaan vain syyllisyyttä Remuksen vuoksi ja nyt häneltä vietiin Alessandron tarjoama lohtu.
  “Minä en voi”, hän jatkoi, nyt jo varmemmin. “Hän saisi kuitenkin tietää.”
  “Ei saa, jos sinä et kerro hänelle.”
  “Ja kuvitteletko sinä, että minä voisin olla kertomatta? Yhtä hyvin voisin valehdella hänelle!”
Alessandro huokaisi pidätetyn kärsivällisesti. Liian myöhään Cinnamon muisti, että miehen edessä oli turha vedetä senkaltaisiin asioihin kuin rehellisyys tai oikeudentunto - Alessandrolla niitä ei ollut. Ja vaikka miehen surullinen elämäntarina olikin lämmittänyt Cinnamonin tunteita tätä kohtaan huomattavasti, ei hän enää voinut millään muotoa sivuuttaa sitä tosiasiaa, joka hänen olisi pitänyt käsittää alusta lähtien.
  “Cinnamon”, Alessandro lausui. “Minähän varoitin sinua. Minulla ei ole sellaisia tunteita.”
  “Sinä vain kuvittelet niin”, sylkäisi Cinnamon. Hän ei olisi enää voinut hillitä itseään, vaikka olisi yrittänytkin; raivon tunne oli yksinkertaisesti liian suuri hallittavaksi. “KAIKILLA on tunteet! Sinä vain huijaat itseäsi, koska vajoat mieluummin omaan itsesääliisi ja nuolet loppuelämäsi omia haavojasi! Luuletko sinä todella olevasi ainoa ihminen maailmassa, joka on menettänyt jonkun, jota rakastaa? MINÄ MENETIN VANHEMPANI JA VELJENI! KOKO PERHEENI!”
  “Ja sinäkin säälit itseäsi”, Alessandro vastasi automaattisesti.
  “Ainakaan minä en kävele ympäriinsä valehdellen ihmisille, etten omista tunteita! Ainakin minä pystyn esittelemään itseni sellaisena kuin olen! Sinä kuvittelet, ettet pysty tuntemaan mitään, koska se olisi sinulle liian vaikeaa! Kuvittelet, ettet pysty tuntemaan rakkautta - “
  “RIITTÄÄ!” Alessandro karjaisi.
Cinnamon vaikeni silmänräpäyksessä. Hän ei ollut koskaan kuullut Alessandron korottavan ääntään, eikä ollut kuvitellutkaan kuulevansa - nuori vakooja ei yksinkertaisesti tehnyt mitään sellaista. Nyt Alessandro kuitenkin seisoi hänen edessään kasvoillaan niin kammottavan vääristynyt ilme, että hän oli lähestulkoon tunnistamaton. Hänen jäsenensä vavahtelivat vaivoin pidätetystä raivosta, kun hän kääntyi kirjoituspöytänsä puoleen ja alkoi kiskoa laatikoita yksi toisensa jälkeen lattialle. Paperit levisivät ympäriinsä, puulaatikot räsähtelivät rajusti vasten seiniä - Alessandro ei välittänyt. Cinnamon perääntyi peloissaan miehen sängyn nurkkaan. Kykenemättömänä liikkumaan hän katseli, kuinka mies paiskoi raivon vallassa tavaroita puolelta toiselle, kunnes viimein näytti löytävän etsimänsä: kuluneen, paperisen kirjekuoren. Hän paiskasi sen sängylle Cinnamonin eteen ja heittäytyi itse istumaan tytön viereen.
  “Avaa se.”
Cinnamonin kädet vapisivat, kun hän tarttui kuoreen. Hän ei uskaltanut vilkaistakaan Alessandroon, jonka kivinen katse tuntui suorastaan nauliutuneen hänen olemukseensa, raastavan hänen sieluaan kappaleiksi. Pystymättä kieltäytymään tyttö taittoi kuoren auki ja veti esille ohuen paperinivaskan, joka varsin pian paljastui valokuvanipuksi.
Alessandro tempaisi valokuvat Cinnamonin kädestä ja levitti ne sängylle heidän väliinsä. Raivo miehen olemuksesta tuntui haihtuneen. Sen tilalle oli tullut jotakin muuta ja paljon kauhistuttavampaa - jäätävää itsehillintää, sellaista, joka tuntui kerrostuvan heidän ylleen yhtenä huurteisena pitsimuurina ja hautaavan heidän väliltään kaiken sen lämmön, mikä edellisiltana oli polttanut heidän jäseniään. Cinnamon olisi itkenyt, jos olisi pystynyt siihen.
  “Tässä.” Alessandro osoitti sormellaan valokuvaa tummaihoisesta, nuoresta tytöstä. “Gina Veroni. Hän oli äitini taloudenhoitaja kotona Italiassa - äidin kaikki aika menee Eman kanssa, joten Gina kävi siellä siivoamassa ja laittamassa ruokaa ja sen sellaista. Siitä on kolme vuotta - hän oli silloin kai kuusitoista, tai jotakin. Menin kesäksi kotiin Italiaan ja hän oli siellä - minulla oli kamala olo, olin Eman kanssa päivät pitkät ja hän näytti niin hirveältä - “
Cinnamon nyökkäsi peläten tietävänsä, minne tarina oli menossa.
  “Gina piti minusta”, jatkoi Alessandro. “Alusta alkaen. Hän oli aina minun ympärilläni - hymyili ja iski silmää ja räpsytteli ripsiään, teki sitä, mitä tytöt nyt yleensä tekevät… kai minä olin hänen mielestään kaunis katsoa. Eikä hän itsekään pahalta näyttänyt - tavallinen italialainen tyttö, sellainen, joka vielä nuorena on sievä, mutta myöhemmin… no, sillä ei ole väliä. Minulla oli paha olo, joten tartuin tilaisuuteen ja sain hänet rakastumaan itseeni. Ja kovasti hän rakastuikin - “ Alessandro hymähti. “Hän oli käytettävissä aina kun halusin hukuttaa Eman taka-alalle mielessäni ja kun en tarvinnut häntä…”
  “Ei”, kuiskasi Cinnamon.
  “Voi kyllä”, Alessandro nauroi terävästi. “Kun minä kesän lopuksi palasin takaisin Englantiin, jäi Gina sinne itkemään. Aneli, että jäisin… hän oli jo ehtinyt vakuuttaa isänsäkin siitä, että minä olin hänelle se oikea. Hänen isänsä oli puhdasverisiä, tiedäthän - tarkka siitä, kenen kanssa hänen tyttärensä liikkui - Gina oli epätoivoinen, pelkäsi, että hänen isänsä pieksee hänet kuullessaan kaikesta - “
  “Ja sinä jätit hänet sinne?”
Alessandro nyökkäsi tylysti. “En ole kuullut hänestä sen jälkeen. Tarinoiden perusteella hänen isänsä pahoinpiteli hänet ja erotti hänet suvusta, hän lopetti työt äitini luona ja muutti pois kaupungista. Sen pituinen se.”
Cinnamon tuijotti valokuvaa mykän kauhun vallassa. Tuntui hirvittävältä kuvitella, että se sama Alessandro, joka edellisenä iltana oli saanut hänet tuntemaan olonsa hyväksi ja vapaaksi oli tehnyt jollekulle niin aiemminkin ja sitten murskannut tytön. Niin kuin hänet nyt, Cinnamon ajatteli kitkerästi. Hän saattoi vain kiittää onneaan siitä, että oli saanut varoituksen etukäteen, eikä ollut päätynyt vajoamaan täydellisesti Alessandron maailmaan niin kuin Gina Veroni. Kohottaessaan kasvonsa Alessandron kasvoihin Cinnamonista tuntui, ettei hän enää lainkaan ymmärtänyt Alessandro Visardoa… jos hän oli koskaan ymmärtänytkään. Hän näki pilkallisen katkeruuden paistavan Alessandron silmistä.
  “Ja tässä - “ Alessandro osoitti seuraavaa, tällä kertaa violettitukkaista naista esittävää valokuvaa. “Laura Belmonte. Toinen seuraavan kesän tytöistä. Toinen on tässä… ja tuo vasemmalla oleva nainen on viime kesältä. Usko tai älä, hän itse asiassa tarjoutui muuttamaan Englantiin luokseni!” Lisää katkeralta kalskahtavaa naurua. Cinnamon nosti kädet korvilleen.
  “Lopeta!”
  “Mitä? Minä luulin, että halusit ymmärtää!” Alessandron ääni suorastaan tihkui ivaa. Cinnamon ravisti päätään kyyneleet silmissään.
  “Minä ymmärsin jo!”
  “Ja mitä sinä ymmärsit?”
  “Alessandro - “
  “Mitä sinä ymmärsit?” Alessandro toisti terävästi. Miehen toinen käsi sulkeutui Cinnamonin ranteen ympärille ja veti häntä lähemmäs, kunnes heidän kasvonsa melkein koskettivat toisiaan. Cinnamonin katse harhaili Alessandron läpitunkevista silmistä miehen huuliin ja kauhukseen hän huomasi ajattelevansa, miten mielellään suutelisi miestä uudelleen, kaikesta huolimatta - hän repi itsensä takaisin todellisuuteen tajutessaan Alessandron aavistaneen, mitä hän oli ajatellut.
  “Kerro minulle”, vaati Alessandro. “Kuka minä olen?”
  “Sinä olet tunteeton ihminen”, Cinnamon kuiskasi kyyneleet silmissä ja sanat tuntuivat takertuvan hänen kurkkuunsa, kun hän pakotti itsensä jatkamaan. “Sinä huijaat ihmisiä vain saadaksesi itsellesi paremman olon - vetoat suruusi - KÄYTÄT heitä - “
Alessandro irrotti otteensa Cinnamonista ilmeisen tyytyväisenä. “Ymmärsithän sinä”, mies tokaisi ilottomasti. “No niin, joko sinä nyt palaat takaisin poikaystäväsi luokse?”
Kauhunsekaisen inhon vallassa Cinnamon nousi ylös sängyltä. Hän räpytteli kiivaasti silmäluomiaan haluamatta Alessandron näkevän, että mies oli saanut hänet itkemään - kaiken jälkeen Alessandro ei missään tapauksessa ansainnut sitä, hän ei ansainnut mitään… Cinnamon ei käsittänyt, miten oli voinut lukea Alessandroa niin väärin. Katsottuaan ajatuseulaan hän oli antanut itselleen luvan kuvitella, että kovan ulkokuorensa alla Alessandro oli vain loukattu nuori mies, jonka saattoi korjata takaisin itselleen. Seisoessaan nyt siinä katselemassa, kuinka Alessandro kokosi murskaamiensa tyttöjen valokuvia takaisin kirjekuoreen hän tajusi olleensa katkerasti väärässä. Alessandro oli pinnan alta samanlainen kuin ulkoapäin katsottunakin: jäinen ja turta. Oli mahdotonta sanoa, mikä miehessä oli mennyt vikaan, mutta jotakin oli silti tapahtunut, siitä Cinnamon oli varma. Pikkusiskon onnettomuus oli repinyt Alessandrosta jotakin olennaista irti.
  “Kuulostaa hyvältä”, Cinnamon kuiskasi kylmästi silmäillessään Alessandron jäykkää olemusta. Hän onnitteli itseään tajutessaan, kuinka jäätävältä oikein olikaan kuulostanut - kuin hän ei olisi todella välittänyt. Oli esitys kuinka hyvä tahansa, Alessandroon se ei kuitenkaan tehnyt minkäänlaista vaikutusta. Kalpean hymyn varjot huulillaan mies kohottautui jaloilleen ja siirtyi joustavin askelin Cinnamonin luokse. Hän tarttui tytön käsivarsiin ja pakotti tämän aloilleen kesken liikkeen. Cinnamon katseli miestä sekavin tuntein. Sitten Alessandro jo kumartuikin alas hänen puoleensa ja vangitsi hänen huulensa yhteen lujaan, viiltävään suudelmaan. Cinnamon olisi antanut mitä tahansa, jos olisi sillä hetkellä voinut vain pysäyttää ajan ja todellisuuden ja vain jäädä siihen. Unohtaa kaiken. Koko olemus verta vuotaen hän tempasi itsensä irti Alessandron rautaisesta otteesta ja työnsi miehen kauemmaksi.
  “Minä en ymmärrä sinua!” hän puuskahti itkuisesti. “Mikä sinua oikein vaivaa?”
Alessandro hymyili tutkimatonta hymyään. “Onko mielessäsi kertaakaan käynyt, että katsoessasi ajatuseulaan eilen näit vain sen kauniimman puolen tarinasta?”
Sen sanottuaan mies työnsi kätensä kaapunsa taskuun ja veti esille mustan silkkinauhan. Siinä Cinnamonin kyyneltyneiden silmien edessä hän kohotti käsiään, sitoi nauhan hiuksiinsa ja käveli ulos huoneesta.

  “EI”, James kielsi tiukasti. “Minä en suostu kutsumaan sitä limanuljaskaa meidän häihimme!”
Lily huokaisi venytetyn kärsivällisesti ja laski hääsuunnitelmia sisältävän pergamenttinivaskan sohvapöydälle. Hän risti käsivartensa rinnalleen tavalla, joka Jamesin kokemuspohjan mukaan enteili pahaa. Poika valmistautuikin henkisesti jälleen yhteen ilmisotaan heidän välillään tehden samalla mielessään päätöksen, ettei tällä kertaa antaisi periksi tyttöystävälleen. Ei ikinä eikä missään tapauksessa. Lily saattoi uskoa kompromisseihin, mutta tässä tapauksessa niitä ei tulisi, James päätti.
  “James, sinä et kuolisi siihen”, Lily muistutti. “Hän on ihminen siinä missä muutkin!”
  “Hän on pahempi kuin pussillinen juopuneita kääpiöitä”, äyskähti James. Lily pidätteli salaa hymyään.
  “Etköhän sinä nyt vähän - “
  “Minä EN liioittele”, James keskeytti kiivaasti. “Amos Diggory on oikea piru! En ymmärrä, miksi meidän pitäisi kutsua hänet meidän häihimme!”
Lily sulki silmänsä, eikä vastannut. Oli mahdotonta sanoa, johtuiko tytön äkillinen vaiteliaisuus epätoivosta vai väsymyksestä. James itse olisi arvannut jälkimmäistä. Kello oli vasta puoli kahdeksan aamulla ja he olivat työskennelleet häiden parissa jo puolentoista tunnin verran. Niin pitkä aika yhdessä huoneessa olisi muutenkin ollut epäinhimillistä hermojen testaamista, mutta niin aikaisin aamulla se oli vieläkin anteeksiantamattomampaa. Parempiakaan vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut, sillä iltaisin niin Kelmien kuin tyttöjenkin asunnot olivat niin täynnä meteliä ja ihmissuhdeselkkauksia, ettei siellä aina kuullut edes omia ajatuksiaan. Siriuksen ja Ariannan ilmisota porkkanan kohtalosta ei vain jollakin tapaa ollut omiaan tunnelmaa kohottamaan.
  “James”, Lily aloitti lopulta ottaen ääneensä sen ylitsevuotavan järkevän äänensävyn, jota James oli ollut jo pelkäämään. Vääntäen kohteliaan ja keskittyneen ilmeen kasvoilleen James ajatteli salaa mielessään, että Lilystä tulisi jonakin päivänä loistava äiti. Tyttöhän oli jo nyt parempi kuin hänen oma äitinsä milloinkaan!
  “James, minä tiedän, ettet sinä pidä Amoksesta - “
  “Eikä hän pidä meistä!”
Lily huokaisi. “Eikä hän pidä meistä. Mutta hän OLI meidän koulutoverimme. Olisi epäreilua jättää kutsumatta hänet.”
James hymyili tahtomattaankin. Vain Lily saattoi olla niin huolehtivainen, että jaksoi välittää jonkun Amos Diggoryn kaltaisen niljakkeen tunteista, hän ajatteli ylpeästi. Samalla häntä kuitenkin ärsytti.
  “Amos vain pilaisi häät tekemällä typeriä välihuomautuksia kaiken aikaa”, hän vastusteli.
  “Hän on ehkä ärsyttävä, mutta ei typerä.”
  “Älä valehtele! Et kai sinä vakavissasi kuvittele, että hän HALUAISI tulla meidän häihimme?”
Lily kohautti olkapäitään. “Se ei ole meidän murheemme. Mutta me voimme kuitenkin kutsua hänet, vai mitä?”
  “Ei hänkään kutsuisi meitä omiin häihinsä!” James järkeili toivoen saavansa Lilyn viimein luopumaan koko tuumansa. Pelkkä yksi vilkaisu Lilyn määrätietoisiin kasvoihin riitti kuitenkin häivyttämään kaiken toivon hänen mielestään. Lily ei luovuttaisi ennen kuin haudassa.
Yllättäen Lilyn huulille kohosi omahyväinen hymy. James katsoi tyttöä yllättyneenä. Tuo hymy oli sellainen, jonka hän oli tottunut näkemään ainoastaan katsoessaan peiliin, tai kenties myös Siriuksen kasvoilla - ei missään tapauksessa herttaisen, ystävällisen Lilyn. Hän loi tyttöön epäluuloisen katseen.
  “Mitä sinä virnistelet?”
  “Sitä vain”, Lily sanoi nautinnollisesti ja piti sanojen välissä dramaattisen tauon. “Että hän itse asiassa KUTSUU meidät häihinsä.”
Sulkakynä putosi Jamesin sormista sohvalle. “MITÄ?” poika älähti kuivatessaan ohimennen sohvalle läikkyneet mustetahrat taikasauvallaan pois.
  “Kuulit oikein”, Lily sanoi leveästi hymyillen. “Amos kutsuu meidät häihinsä.”
  “Minä en edes tiennyt hänen olevan menossa naimisiin!”
  “En itse asiassa minäkään”, Lily myönsi kulmiaan kurtistaen. “Ennen kuin perjantaina. Tapasin hänet kaupassa - hän oli siellä sen ruosteisen noidankattilansa kanssa - Marcia Connellyn - ja he kertoivat olevansa menossa naimisiin. Minä, Cinnamon ja Arianna olemme kuulemma tervetulleita. Ja seuralaiset myös, mikä mitä todennäköisimmin tarkoittaa teitä.”
James tuijotti tyttöystäväänsä pystymättä keksimään mitään sanottavaa. Oliko Amos Diggory menossa naimisiin? Pelkkä ajatuskin tuntui epätodelliselta - se Amos, jonka James oli Tylypahkassa tuntenut ei olisi koskaan mennyt naimisiin vapaaehtoisesti. Vaikka todennäköisesti asiat olivat nyt muuttuneet, James ajatteli sitten vahingoniloisesti. Amoksellahan oli nyt poikakin. Mitä heille kaikille oikein tapahtui?
  “Milloin?” hän äyskäisi viimein.
  “Marraskuun neljäntenätoista.”
  “Hän haluaa meidät sinne vain kehuskellakseen! Hän haluaa ainoastaan esitellä hienoja häitään ja hienoa Miss Ruosteista Noidankattilaansa! Ei hän meitä sinne OIKEASTI tahdo”, James paasasi. Lily katseli häntä kismittävän tyynesti.
  “James, minä olen valmis allekirjoittamaan kaiken, mitä sanoit”, tyttö sanoi, kun James oli vaiennut. “Mutta mitä väliä sillä on? Yhtä hyvin sinä voit tehdä samalla tavalla hänelle!”
  “Minä - mitä? Sinä haluat, että minä esittelen sinua Amos Diggorylle kuin mitäkin esinettä?” James puuskahti liian järkyttyneenä muotoillakseen sanojaan sen kauniimmin. “Lily, mitä sinä olet oikein tänä aamuna syönyt?”
  “Sinähän sen tiedät, sinä sen kokkasit”, Lily sinkautti hämmentymättä. “Ja ei, minä EN tarkoittanut, että sinun pitäisi esitellä MINUA. Mutta jos sinä haluat kehuskella hänelle, voisit yhtä hyvin tehdä sen meidän häissämme.”
  “Oletko sinä varmasti Lily Evans?”
  “Viime näkemältä kyllä, kiitos vain”, Lily vastasi kuivasti. “Miten niin?”
James pudisti päätään sekavana. “En taida tuntea sinua niin hyvin kuin luulin, siinä kaikki. En tiennyt, että sinusta löytyy noin häijyjä piirteitä!”
  “Minä en ole häijy, minä olen järkevä!”
  “Ja mitä järkevää tuossa muka on?”
  “No, sehän on vain kompromissi”, Lily sanoi katsoen Jamesia suurin, viattomin silmin. “Sinä saat mitä haluat, eli luvan ärsyttää Amosta. Minä saan mitä haluan, eli luvan kutsua Amos meidän häihimme. Eikä Amoskaan saa mitään tekosyytä loukkaantua siitä, että hän kutsui meidät häihinsä, mutta me emme häntä. Onko tuossa muka jotakin vikana?”
  “On”, James jupisi. “Se, että minä en edelleenkään pidä Amoksesta.”
  “JAMES!”
  “Mitä? Merlin, Lily, kutsu hänet, jos kerran haluat, mutta älä odota, että minä - “ James ei ehtinyt lopettamaan lausettaan, ennen kuin Lily oli jo lennähtänyt hänen kaulaansa sellaisella voimalla, että hän joutui ottamaan tukea sohvakaiteesta pysyäkseen tasapainossa. Säkenöivä hymy huulillaan Lily taivutti niskaansa ja painoi lujan suudelman poikaystävänsä huulille. James yritti turhaan estää hymyä kohoamasta huulilleen. Hän saattoi vihata Amos Diggorya ja tämän vastenmielistä läsnäoloa melkein yhtä paljon kuin korvanpesua kotona Godricin Notkossa, mutta se ei tarkoittanut sitä, etteikö riidalla olisi ollut ehdottomasti hyvät puolesta, kuten aina. Kyllä, James ajatteli hämärästi antaessaan sormiensa liukua Lilyn hiuksien sekaan, loppuelämä Lilyn seurassa vaikutti ehdottomasti hyvältä vaihtoehdolta.
  “Höm, höm.”
Itsekseen valittaen James vetäytyi kauemmas sylissään istuvasta punapäästä. Vastentahtoisesti hän käänsi katseensa edelleen tekoyskää harjoittavaan tunkeilijaan, joka osoittautui Cinnamoniksi.
  “Kuule, Cin, tämä on yleinen oleskelutila, joten sinun täytyy nyt vain - “ James aloitti naama virneessä, mutta vaikeni nähdessään vaaleatukkaisen tytön onnettoman ilmeen. Myös Lily havaitsi saman tosiasian. Tyttö liukui alas hänen sylistään ja kiirehti lattian poikki kietomaan käsivarsiaan parhaan ystävänsä ympärille.
  “Sinä näytät tosi kurjalta. Missä sinä oikein olet ollut?” Lily kauhisteli kuin paraskin äiti. James virnisti itsekseen.
Cinnamon nikotteli. “Vakoiluverkostossa.”
  “Ja tulet vasta nyt? Cin, minä luulin, että tulit kotiin jo ajat sitten! Alessandroko sinut toi?
  “Ei”, tiuskaisi Cinnamon. Tytön kasvoille kohosi kireä hymy, kun hän lisäsi “sen Thorntonin naikkosen” näyttäneen hänelle ulospääsytien Lutonin kaduille. Sitten, vain puolen sekunnin kuluttua, tyttö purskahti Jamesin suureksi kauhuksi katkeraan itkuun. Hän lyyhistyi voimalla suoraan Lilyn käsivarsille ja mumisi jotakin epäselvää tytön korvaan itkunsa lomasta.
  “Cin, en saa mitään selvää - Cin - voi ei - kuule - rauhoitu - hidasta - “
  “Lily, se oli hirveää! MINÄ olen hirveä!” porasi Cinnamon. “Alessandro oli siellä - ja minä olin siellä - “
  “Se nyt ei tullutkaan vielä selväksi”, James mumisi toisesta suupielestään. Hän vaikeni, kun Lily mulkaisi häntä pahasti. Sitten tyttö keskitti jälleen kaiken huomionsa ystäväänsä.
  “Cinnamon, mitä tarkalleen ottaen tapahtui?”
  “Sinä et halua tietää”, Cinnamon niiskutti. Silmät turvonneina ja punottavina hän näytti ennen kaikkea onnettomuuteen joutuneelta pallokalalta, mutta James ravisti velvollisuudentuntoisesti ajatuksen mielestään. Hän tunsi olevansa tyystin väärässä paikassa. Hän oli aina ollut huono käsittelemään parkuvia tyttöjä, joskin Lily teki poikkeuksen hänen mielessään silläkin alalla. Cinnamon ja Lily olivat kuitenkin kaksi eri asiaa, eikä Jamesin ollut vaikeaa päättää, kumpi heistä oli vaikeampi tapaus.
  “Minä - “ James ähkäisi. “Haluatteko, että keitän kahvia?”
  “Siitä vain”, Lily sanoi hajamielisesti vilkaisemattakaan häneen ja vaikka lausahdusta ei voinutkaan nimittää kovin kiitolliseksi kehotukseksi, käytti James siitä huolimatta sitä tekosyynä vetäytyäkseen keittiön rauhaan. Sieltäkin hän tosin saattoi kuulla Cinnamonin hysteerisen tilityksen.
  “Lily, Alessandro on hirvittävä ihminen - hän - hän vain pyörittää tyttöjä kuin mitäkin lurettia - “
  “Se on rulettia”, Lily oikaisi hienotunteisesti. Paljastus sai Cinnamonin nyyhkytyksen yltymään entisestään. James alkoi kovaa vauhtia toivoa, että kello olisi ollut jo kahdeksan ja hän olisi saanut hyvän tekosyyn paeta Auroriakatemian ihanaan hiljaisuuteen.
  “Hän on pahempi kuin Sirius ikinä! Et nähnyt häntä siellä! Hän vain katsoi minua kuin halpaa lohikäärmepihviä ja minä - ja minä SUUTELIN häntä.”
James kirosi, kun taikasauva lipsahti hänen otteestaan lattialle kesken loitsun. Cinnamon oli suudellut Alessandro Visardoa? Noin vain, Remuksen nenän alla? Tai ei todennäköisesti alla, vaan pikemminkin selän takana, mutta asia oli joka tapauksessa sama, James pohti mielessään järkyttyneenä. Tiesikö Remus? Pitäisikö hänelle kertoa? Merlin, James manasi, miten Cinnamon saattoi olla niin typerä, että meni tekemään jotakin sellaista?
  “Minä tiesin sen alusta asti”, James paljasti kahvipannulle. “Siitä Visardon gigolosta on vain haittaa!”
Hän vaikeni kuullessaan lisää puhetta olohuoneesta. Lily lohdutti Cinnamonia. LOHDUTTI - ikään kuin Cinnamon olisi ansainnut mitään lohdutusta tekonsa jälkeen. Pahus, miten tyttö saattoi tehdä jotakin sellaista Jamesin ystävälle? Noin vain, harkitsematta? ARIANNA olisi saattanut tehdä jotakin sellaista. Mutta ei missään tapauksessa Cinnamon.
James tunsi suuttumuksen tumman varjon nostavan päätään sisällään, kun hän vain ajattelikin Cinnamonia ja sitä, mitä tytön teko vielä aiheuttaisi Remukselle. Remuksella oli tarpeeksi ongelmia ilman huikentelevaista tyttöystävääkin. Eivätkä Cinnamon ja Lily tajunneet sitä?
  “Shh, kaikki paranee kyllä vielä”, James kuuli Lilyn kuiskuttavan. “Rauhoitu - et sinä voinut tietää - ei se ollut sinun vikasi - “
Se pisara katkaisi kentaurin selän. James paukautti kahvipannun vasten pöytää sellaisella voimalla, että se olisi yhtä hyvin voinut haljeta keskeltä kahtia. Mieli mustana hän marssi olohuoneeseen, missä Lily keinutti rajusti parkuvaa ystäväänsä edelleen sylissään.
  “Minä menen nyt töihin”, James murahti katsomatta tyttöystäväänsä. Hän nykäisi yhdellä terävällä liikkeellä viittansa tuolinkaiteelta ja lähti saapastelemaan eteiseen.
  “James - James odota - “ Lily kutsui hänen jälkeensä, kun James veti kenkiään jalkaansa. “Onko kaikki hyvin? Kuulostat vihai- “
James ei jäänyt odottamaan, että kuulisi Lilyn lopettavan lauseensa. Hän veti oven niin rajusti auki, että se oli keikahtaa irti saranoiltaan. Saman tien hän astui käyttämään ja antoi oven paukahtaa kiinni perässään. Hemmetin Cinnamon!

Suuttumus ei ollut vieläkään hellittänyt otettaan Jamesista, kun hän puolen tunnin kuluttua istui Auroriakatemian kolealla lattialla ja teeskenteli kuuntelevansa aurori Camelotta Tonksin yksitoikkoista nimenhuutoa, jolla ei ollut muuta uutta tarjottavaa kuin se tosiasia, ettei Jude X ollut paikalla. Kyseessä ei ollut missään tapauksessa ensimmäinen kerta, eikä James käsittänyt, miksi kukaan vaivautui edes teeskentelemään hämmästynyttä. Hän itse olisi antanut vaikka sauvakätensä, jos olisi saanut kuulla, missä Jude oli. Tai pikemminkin miksi - hänellä oli aavistuksensa, joiden mukaan Jude saattoi olla puuhaamassa jotakin epäilyttävää Päivän Profeetan pikku kopperoissa, mutta syytä hän ei olisi kuolemakseenkaan keksinyt.
Sirius nojautui kyllästyneenä Jamesin puoleen keskeyttäen hänen mietteensä. “Vakavissaan, jonkun pitäisi kedavrattaa Tonks”, hän mumisi vaimealla äänellä. “Hän on tappavan tylsä!”
  “En huomannutkaan”, James sanoi sarkastisesti. “Miksei Red voi olla täällä?”
Sirius virnisti. “Hänellä on varmaan parempaa tekemistä. Kuolonsyöjien pidättäminen luutakomerossa ja niin edespäin - “
  “Sirius!” James älähti inhoavasti.
  “Mitä?”
  “Vain sinä saat Redin puuhat kuulostamaan noin likaisilta!”
Liian myöhään he tajusivat korottaneensa ääntään kesken keskustelun. Kääntäessään katseensa takaisin Camelotta Tonksiin James sai huomata naisen katseen suuntautuneen heihin siinä missä toistenkin. Ilmeisesti keskustelu oli osoittautunut muiden läsnäolijoiden mielestä niin mielenkiintoiseksi, että he olivat hylänneet koko nimenhuudon seuratakseen väittelyä.
Sirius virnisti anteeksipyytäväksi. “Jatkakaa vain, aurori Tonks.”
  “Minä en suoraan sanottuna halua tietää, mitä teidän likainen mielikuvituksenne on kehitellyt minun kollegastani”, Tonks vastasi pahoinvoiva ilme kasvoillaan. “Mutta olisin kiitollinen siitä, jos pitäisitte ne mielikuvat omana tietonanne.”
James ja Sirius nyökkäsivät. “Kyllä, aurori Tonks”, he lausuivat yhteen ääneen. Jokin tässä tavassa näytti käyvän Tonksin hermoille, sillä nainen sulki tuskastuneena silmänsä ja veti syvään henkeä, ennen kuin jatkoi.
  “Näin meidän kesken, aurori Stron on ollut vuosikausia samassa työpaikassa kanssani ja olen yllättänyt hänet luutakomerosta vain yhden ainoan kerran”, nainen tiedotti tiukkaan sävyyn.
  “Kenen kanssa?” Sirius kysyi oitis.
  “Älä viitsi, eikö se ole ilmiselvää?” Alice Prewett huokaisi.
  “Ei sitä koskaan tiedä - “
  “Riittää jo, te kaikki!” Tonks määräsi äänessään sävy, joka varoitti ihmisiä koettelemasta enempää hänen rajojaan. Syvään huokaisten Sirius sulki suunsa ja vajosi takaisin lattialle kasvoillaan marttyyrin ilme. Myös James ja Alice vaikenivat.
Tonks nyökkäsi lyhyesti. “Kiitos. Nyt, palataksemme asiaan - onko kenelläkään aavistustakaan siitä, missä herra Langloise-Rioux piileskelee?”
Jamesin suureksi yllätykseksi Hermel Biggs viittasi.
  “Niin?”
  “Hän on tänään Päivän Profeetassa. Hän sopi asiasta aurori Vauhkomielen kanssa tänä aamuna, kuulin heidän puhuvan siitä - “ Hermel vaikeni äkkinäisesti ja alkoi asetella ruutukaapunsa kauluksia huolekkaasti.
  “No, asia on sillä selvä. Ei puhuta siitä sen enempää”, Tonks päätti lyhyesti ja siirtyi selittämään heille niitä harjoituksia, jotka odottaisivat heitä sinä päivänä. James ei kuitenkaan enää kuunnellut. Hän vaihtoi pikaisen katseen Siriuksen kanssa ja muistutti ystäväänsä äänettömästi siitä, että he ottaisivat Jude Langloise-Riouxin puheeksi Hermelin kanssa myöhemmin.

Tilaisuus Hermelin kuulustelemiseen tarjoutui vielä samana iltapäivänä, kun Frank Longbottom ryntäsi huoneeseen kesken itsepuolustusharjoitusten ja ilmoitti, että Vauhkomieli kaipasi Tonksia käytävässä. James ja Sirius laskivat oitis taikasauvansa ja kääntyivät katsomaan ovelle, missä puuskuttava Frank seisoi puristaen pudottamaansa taikasauvaa tiukasti kädessään. Mies näytti huolestuneelta.
  “Riittää tältä päivältä, ryhmä”, Tonks kääntyi ilmoittamaan oppilailleen ja pyyhkäisi heidät sitten syrjään kuin heitä ei olisi koskaan ollutkaan. Hän asteli joustavin askelin ovelle Frankin luokse.
  “Mitä on tapahtunut?”
  “Se on Red”, Frank vastasi kireästi. “Hän oli kaksintaistelussa.”
  “Kenen kanssa?”
Frank pudisti päätään. “En tunnistanut sitä miestä. Vaaleat hiukset, ehkä vähän yli kahdenkymmenen. Ei missään tapauksessa kuolonsyöjä.”
  “Oletko varma?” Tonks tiukkasi.
Mies hymyili niukasti. “Olen opetellut nimeltä ja ulkonäöltä jokaisen tunnistetun kuolonsyöjän. Se mies ei ollut heidän joukossaan… ja minusta näytti muutenkin siltä, että heillä oli enemmän... henkilökohtaisia kaunoja.” Frankin ääni vaimeni lopussa niin matalaksi, että James joutui höristämään korviaan erottaakseen sanat. Hän rypisti otsaansa. Kenen kanssa Red voisi riidellä?
  “Eikö se mies ole oppinut yhtään mitään?” Tonks kivahti itsekseen. Kasvot kiveen piirtyneinä hän pyörähti ympäri. “Ryhmä, ottakaa tämä esimerkkinä. Aurori ei koskaan taistele henkilökohtaisten asioiden vuoksi! Menkää nyt kotiinne, älkääkä jääkö tänne luuhaamaan!”
Tonks ei jäänyt odottamaan oppilaidensa vastausta, vaan paineli ulos huoneesta kuin myrskynmerkki. Frank kääntyi vielä väläyttämään yhden hymyn oppilailleen - tai mitä todennäköisimmin Alicelle - ja seurasi sitten Tonksia käytävään.
James vilkaisi Siriusta kysyvästi. “Mitä tehdään?”
  “Mitä luulisit? Jäädään totta kai liehittelemään naisia, mitä oikein kuvittelet?” naljaisi Sirius. “Pahus, Sarvihaara, meillä on vapaata! Käytetään se hyödyksi!”
  “Sinä tarkoitat - “
  “Ylös, ulos ja lenkille! Suuri maailma ei odota meitä ikuisesti!”
Katsoen parhaaksi totella Kelmitoveriaan James kömpi ylös pölyiseltä lattialta ja sulloi taikasauvan saappaanvarteensa, ennen kuin käveli muiden kurssitovereidensa vanavedessä ulos ovesta. Vasten tahtoaankin hän jäi viivyttelemään käytävään, missä Tonks ja Vauhkomieli seisoivat kinastelemassa Redin kanssa.
  “Hidasta”, James supisi toisesta suupielestään Siriukselle. “Haluan kuulla tämän.”
  “Kuten sanot, kapu.”
Maleksiessaan käytävää pitkin eteenpäin James ei voinut olla toivomatta, että olisi kuullut paremmin, mistä Red ja Vauhkomieli keskustelivat. Nyt hän erotti vain hajanaisia keskustelunpätkiä - sanan sieltä täältä, kuten “typeryyttä”, “houkka” ja “mitä minä olen sinulle sanonut”. James pidätteli hymyään nähdessään tavan, jolla Red katseli Vauhkomieltä. Mies näytti siltä, että olisi voinut tappaa työtoverinsa.
  “Luopuisit jo”, Red ärähti lopulta kyllästyneenä. “Minulla oli syyni siihen. Jos olisit kuullut, mitä hän sanoi - “
  “Sinä olet aurori nyt, Stron, et enää mikään taikasauvaa heiluttava pikku porkkana!” Tonks keskeytti jäätävään sävyyn. “Sillä ei ole väliä, mitä se mies sinulle sanoi! Sinulla ei ole enää oikeutta välittää!”
  “Sinun on helppo sanoa. Sinä et kuullut sitä!”
  “Minun ei tarvitse kuulla sitä!” Tonks kiljui vastaukseksi, eikä Jamesilla äkkiä ollut enää mitään ongelmaa seurata keskustelun kulkua. “Kautta Grindelwaldin, Red, käyttäytyisit edes asemasi mukaisesti!”
Red ei näyttänyt edes kuulevan. “Minä tapan hänet vielä jonakin päivänä”, mies vannoi vakaasti. “Minä joko tapan hänet, tai hän tappaa minut. Joka tapauksessa pidän huolta siitä, että hän päätyy siihen helvettiin, jota minulle aina manasi.”
Tonks ei vastannut. James tulkitsi hiljaisuuden merkiksi keskustelun päättymistä ja kiirehti nykimään vastahakoista Siriusta eteenpäin käytävällä.
  “Sehän oli valaisevaa”, Sirius haukahti, kun James raahasi hänet Auroriakatemian aulaan, joka oli hiljainen lukuunottamatta nyrpeältä näyttävää aulanoitaa, jota ympäröi pistävänhajuinen savupilvi.
  “Mitä luulet, kenestä hän puhui?”
Sirius tuhahti. “Minä TOIVON, että kyseessä on Bellatrix.”
  “Anturajalka, hän puhui miehestä”, James muistutti hienotunteisesti. Hetken ajan Sirius vaikutti pohjattoman pettyneeltä. Sitten hän näytti harkitsevan asiaa uudelleen ja teki ilmeisesti mielessään jonkin syvällisen päätöksen, sillä hänen kasvonsa kirkastuivat.
  “Mitä nyt?” voihkaisi James.
  “No, ei sitä koskaan tiedä - ehkä Bellatrix on viimeinkin tavoittanut sisäisen luolamiehensä ja päätynyt - “
  “Anturajalka, minä en halua tietää enempää!”
  “Miksi et? Minä vain - “
  “Hiljaa!”
  “Miksi?” Sirius nurisi loukkaantuneena. “Kuiskaileeko Lily kenties telepaattisesti mieleesi? James... Oi James..."
James pidätteli nauruaan. “Anna olla, Anturajalka. Ruutukaapu-Biggs on tuolla. Minulla on hänelle vähän asiaa.”

Hermel Elmer Biggs kyhjötti yhtenä shakkiruutuisena myttynä Auroriakatemian ulkoportailla ja kirjoitti kiivaasti kirjettä pergamentinpalaselle. Hän oli niin keskittynyt työhönsä, ettei kunnolla edes huomannut, kun James ja Sirius ilmestyivät hänen selkänsä taakse. Sirius ojentui taputtamaan häntä olkapäälle. Hän kirkaisi.
  “MITÄ - hei, säikytteleminen on rumaa!” Hermel moitti kääntyessään ympäri kasvot asteen verran kalvenneina. “Olisin voinut saada sydämenpysähdyksen tuosta hyvästä!”
  “Anteeksi, kaveri”, Sirius pahoitteli kuulostaen siltä, ettei ollut todellisuudessa tippaakaan pahoillaan. Hän istui Hermelin viereen kiviportaille ja nauroi nähdessään, kuinka Hermel liikahti kauemmas hänestä. Heidän opiskeluaikansa jälkeenkään mies ei ollut päässyt eroon Siriusta kohtaan tuntemastaan paljaasta kauhusta, joka nytkin hehkui hänen silmistään.
  “Meillä on sinulle asiaa”, Sirius aloitti.
  “Kysyttävää, enemmänkin”, James oikaisi istuessaan alas. Hänen sanansa saavuttivat Hermelin täyden kiinnostuksen ja mies laski pergamentinpalasen syliinsä kasvoillaan se äärimmäisen mahtipontinen ilme, jota James oli varsin lyhyessä ajassa oppinut inhoamaan.
  “Teen parhaani auttaakseni teitä ongelmassanne”, mies vastasi muodollisesti. “Mitä haluaisitte kysyä?”
  “Se liittyy Judeen”, sanoi Sirius.
  “Ai Langloise-Riouxiin? Mitä hänestä?”
  “Sinä kuulemma tiedät, missä hän on.”
Hermel nyökkäsi näyttäen siltä, että yritti olla näyttämättä itsetyytyväiseltä. Hän piti juuri tarpeeksi pitkän tauon vaikuttaakseen mietteliäältä ja ilmoitti sitten Juden menneen käymään Päivän Profeetassa.
  “Niin, niin”, James sanoi kärsimättömästi. “Sen me tiedämme. Mutta MITÄ hän siellä tekee?”
Hermel kohautti olkapäitään. “Hän ei ole oikeastaan minun ystäväni, eli en tiedä tarkalleen - hän ei kertonut sitä - mutta luulisin, että asialla on jotakin tekemistä hänen vaimonsa kanssa.”
  “HÄNEN VAIMONSA!” Sirius karjaisi sellaisella voimalla, että Hermel nosti perin juurin järkyttyneenä kädet korviensa suojaksi.
  “Niin”, vaaleatukkainen nuorukainen inahti selvästi säikähtäneenä. “Hänen vaimonsa, Lucy - “
  “ - X”, James lopetti ällistyneenä. Seuraavassa hetkessä hän purskahti nauruun ymmärtämättä kunnolla itsekään, miten oli saattanut olla niin uskomattoman typerä. He kaikki olivat olleet - hän, Sirius, Arianna, Lily. Jokainen vuorollaan he olivat ihmetelleet, mikä oli Juden ja Lucyn yhteys, kun koko ajan sitä oli heilutettu heidän nenänsä edessä kuin punaista viittaa härälle. Totta kai Lucy Wright-X oli Juden vaimo, heillähän oli sama sukunimikin. X.
  “Anturajalka, me olemme idiootteja”, James sanoi pyyhkien naurunkyyneleitä silmistään. “Se oli koko ajan meidän nenämme edessä! Me emme vain huomanneet sitä!”
  “Liian ilmiselvää”, Hermel nyökytteli viisaasti. “Sitä sattuu toisinaan. Minunkin äitini kadottaa usein silmälasinsa vain huomatakseen, että - “
  “Kiitos, Hermel, tuo riittääkin jo”, Sirius keskeytti ja aina yhtä kunnioittava Hermel vaikeni silmänräpäyksessä. Sirius taputti miestä ohimennen harteille ja ponkaisi sitten ylös kiviportaalta kasvoillaan yhtä hämmästynyt ilme kuin Jamesillakin. Miten heiltä oli kestänyt niin kauan huomata asia? Kyse oli varmasti siitä, että Judelle oli niin vaikeaa kuvitella vaimoa, James tuumi. Mieshän ei edes hallinnut kunnollista englantia! Ja vielä Lucy Wright-X:n kaltainen vaimo…
  “Älä enää koskaan väitä minua älykkääksi, Anturajalka”, James varoitti valmistautuessaan kaikkoontumaan takaisin kotiin Viistokujalle.
Sirius hymyili hänelle leveästi. “Ikään kuin minä muutenkaan erehtyisin tekemään sellaista virhettä, kaveri.”

Jamesin hyvä tuuli hälveni kovaa vauhtia, kun hän ilmiintyi keskelle asuntonsa olohuonetta ja huomasi Lilyn penkovan kirjahyllyään pelottavan määrätietoinen ilme kasvoillaan. Lilyn näkeminen palautti kaikki aamuiset tapahtumat yhtenä vyörynä takaisin hänen mieleensä. Cinnamon. Remus. Alessandro Visardo. James puristi vihaisesti kätensä nyrkkiin.
  “Mitä sinä oikein teet?” hän tiedusteli viileästi.
Lily kääntyi ympäri pyörittäen hämillisenä punaisia hiussuortuvia sormissaan. “Etsin sinun kummisetäsi yhteystietoja - James, et kai sinä tosissasi aikonut jättää kutsumatta häntä?”
  “Et kai sinä tosissasi kuvittele, että minua kiinnostaa tippaakaan?” James laukoi takaisin purevaan sävyyn. Lily katseli häntä otsa rypyssä.
  “Hyvä on”, tyttö sanoi sitten kuin olisi yrittänyt tulkita hänen ajatuksiaan ja katsonut onnistuneensa. “Mikä sinua painaa? Voit yhtä hyvin kertoa, koska minä en mene minnekään, ennen - “
  “Mikä minua painaa?” James toisti. “Pahus, Lily, voisikohan kyseessä MITENKÄÄN olla sinun huikentelevainen ystäväsi?”
  “Minun - “ Lily vaikeni tajutessaan, mistä James puhui. “Ai.”
  “Ai?” Siinäkö oli kaikki, mitä Lilyllä oli sanottavanaan, James ihmetteli. Pelkkä yksi säälittävä “ai”, ikään kuin Cinnamonin tekoa ei olisi voinut kuvailla millään muulla tavalla? James itse olisi keksinyt montakin sanaa Cinnamonin käytöksen kuvaamiseen, mutta päätti pysyä kerrankin vaiti oman terveytensä vuoksi.
Lily nosti leukaansa. “Kuule, minä tiedän, mitä sinä ajattelet - “
  “Jos sinä tietäisit, et yrittäisi puolustella häntä!” räjähti James. “Jos sinä tietäisit, et LOHDUTTAISI häntä! Seuraavaksi sinä varmaan väität, ettet välitä tippaakaan siitä, miltä Remuksesta tuntuu!”
  “Älä viitsi!” Lily kimpaantui. “Totta kai minä välitän! Mutta minä myöskin vaivauduin kuuntelemaan Cinnamonin puolen tarinasta!”
  “Ja mikähän se mahtoi olla?” James uteli ivalliseen sävyyn. “Hän oli kenties kyllästynyt olemaan ihmissuden tyttöystävä, joten hän päätti sen sijaan siirtyä italialaiseen naistenmiesvakoojaan? En ymmärrä, miten sinä voit puolustella häntä!”
Vihaiset sanat pyrkivät Lilyn huulille, mutta tyttö nieli ne viime tipassa ja käänsi katseensa pois. James hengitti raskaasti. Häntä melkein hävetti oma maltinmenetyksensä, jos hän ei olisi ollut ehdottoman varma sen aiheellisuudesta. Ei ollut oikein, että Lily - hänen tyttöystävänsä - puolusteli Cinnamonia, kun tämä oli ensin mennyt loukkaamaan yhtä hänen parhaista ystävistään. Yhtä hänen veljistään.
  “Kuule”, Lily yritti uudestaan, tällä kertaa maltillisemmin. “Minä en pidä siitä, mitä Cinnamon teki. Mutta myös hän on minun ystäväni, enkä minä voi valita puolia sillä tavalla. En niin kuin sinä.”
James avasi suunsa vastatakseen, mutta Lily viittasi häntä vaikenemaan.
  “Tiedän, että me olemme eri mieltä tästä asiasta, enkä yritä saada sinua hyväksymään minun kantaani, jos se ei sinua kiinnosta”, tyttö selitti. “On typerää riidellä tästä asiasta, James, varsinkin kun se ei edes koske meitä.”
  “Kyllä se koskee!”
  “Ei suoranaisesti”, korjasi Lily. “Sitä paitsi me voimme käyttää aikamme paljon paremminkin kuin tappelemalla. Onko siinä muka jotakin väärin?”
James oli aikeissa väittää vastaa, mutta tajusi sitten, miten typerää se oli - Lily tarjosi hänelle kerrankin helppoa sopuratkaisua. Vain ääliö olisi luopunut sellaisesta tarjouksesta, varsinkin, jos tuo nimenomainen ääliö oli aiemminkin ollut tekemisissä Lilyn temperamentin kanssa.
  “Olet oikeassa”, James myöntyi huokaisten. “Ei siinä ole mitään väärin. Unohdetaan koko juttu.”
Lily hymyili voitonriemuisesti ja liikahti lähemmäs tervehtiäkseen Jamesia kunnolla. Suudelma oli samanlainen kuin aina ennenkin, lämmin ja lohduttava, mutta sillä kertaa siitä jäi uupumaan jotakin. James tiesi kyllä, mistä tunne johtui: he molemmat olivat keskittyneet ajattelemaan Cinnamonia.

Cinnamon vaihtoi apein mielin työvaatteet vaaleansiniseen huppupaitaan ja verkkahousuihin ja suuntasi ulos parantajien taukohuoneesta valmistautuen kohtaamaan jälleen kerran ulkomaailman kaikessa armottomuudessaan. Sateen tuoksu leijui yhä ilmassa, kun hän heilautti laukun olkapäälleen ja otti suunnan kohti Viistokujaa. Katu oli autio ja hiiskumattoman hiljainen; kukaan muu ei vaivautunut kulkemaan jalan, ellei sattunut olemaan kuolonsyöjä tai työvuorossa oleva aurori. Cinnamon tiesi kuitenkin, että ilmiintyminen sekavassa mielentilassa oli typerää ja kaiken lisäksi vaarallista. Vaikka olisihan halkiintuminen täydentänyt entisestäänkin surkean päivän loistavaksi, tyttö pohdiskeli kuivasti kääntyessään Viistokujalle vievälle oikopolulle. Hänen jalkansa tuntuivat raskailta.
  “Hei, odota vähän!”
Cinnamon kiepsahti kannoillaan kohdaten yllättyneenä varjoissa seisovan Alessandron katseen. Katkerana hän ihmetteli mielensä perukoilla, mitä mies sillä kertaa halusi. Johan tämä oli aamulla tehnyt Cinnamonille suorastaan tarpeettoman selväksi, ettei halunnut olla missään tekemisissä hänen kanssaan.
  “No?” Cinnamon tiuskaisi tarpeettoman terävästi.
Alessandro hymyili ikävystyneesti. “Onko sinulla hetki aikaa?” 
  “Ei oikeastaan.”
  “Hyvä on. Sitten hoidan tämän äkkiä. Mennäänkö Vuotavaan Noidankattilaan?”
Cinnamon tuijotti edessään seisovaa italiaanoa ällistyneenä. Eikö mies ollut kuullut sanaakaan siitä, mitä hän oli juuri sanonut?
  “Sinä olet uskomaton, Alessandro Visardo!” hän kiivastui. “Mitä sinä vielä oikein haluat? Voisi kuvitella, että sinulle olisi riittänyt se, mitä - “
  “Riittää jo”, Alessandro komensi äänessään niin luja sävy, ettei Cinnamon osannut vastustella, vaan sulki suunsa. Hän oli edelleen omien ristiriitaisten tunteidensa vallassa, kun Alessandro tarttui hänen kyynärpäähänsä ja lähti ohjaamaan häntä takaisin Viistokujalle.
He taittoivat matkan hiljaisuuden vallitessa ja kerrankin elämässään Cinnamon oli siitä vieläpä kiitollinen. Hänestä tuntui, että hän olisi ollut kykenemätön keksimään mitään ymmärrettävää sanottavaa, vaikka Alessandro olisikin halunnut puhua. Mies ei kuitenkaan antautunut minkäänlaiseen keskusteluun, vaan luotsasi heidät tuimana ja mykkänä Vuotavan Noidankattilan pubin ränsistyneelle ulko-ovelle.
  “Mene sisälle.”
Cinnamon totteli kuin unen vallassa. Hänen mielensä työskenteli kuumeisesti hänen katsellessaan, kuinka Alessandro ravisti läpimärkää viittaansa kuivaksi. Oliko mies tullut varta vasten etsimään häntä? Aikoiko tämä pyytää anteeksi, myöntää olevansa väärässä? Ajatus tuntui kipeältä haavekuvalta ja silti Cinnamon takertui siihen kuin hukkuva viimeiseen oljenkorteensa.
  “Haluatko juoda jotakin?” Alessandro tiedusteli väkinäisen kohteliaasti heidän löydettyään tiensä tyhjään pöytään. Se ei ollut erityisen ongelmallista - Vuotava Noidankattila oli täysin autio lukuunottamatta yksinäistä baarimikkoa ja nurkassa kyhjöttävää hunnutettua, itämaiselta näyttävää noitaa, jonka kynnet repivät sanomalehteä harkitusti kappaleiksi. Cinnamon värähti ja käänsi katseensa nopeasti takaisin keskustelukumppaniinsa. Hän pudisti päätään.
Alessandro kohautti olkapäitään. “Ei sitten. Kuule, tästä aamusta - “
  “Mitä siitä?” Cinnamon kysyi pingottuneesti.
Alessandro nieleskeli pitkän tovin, ennen kuin pakotti itsensä puhumaan. “Olen pahoillani.”
Ohitsekiitävän hetken ajan Cinnamon melkein uskoi miehen sanoja - hän HALUSI uskoa niitä. Jokin Alessandron silmissä kuitenkin paljasti totuuden.
  “Lily käski sinun pyytää minulta anteeksi, vai mitä?”
  “Mistä arvasit?”
Cinnamon hymähti. “Minä tunnen sinut.”
Sanat saivat Alessandron kivettymään paikoilleen ja muutaman sekunnin verran Cinnamon ehti pelätä uutta raivokohtausta miehen taholta. Sitten Alessandro kuitenkin antoi lihastensa rentoutua ja yksinkertaisesti murahti, että Cinnamon vain kuvitteli.
 “Ehkä, ehkä en. Onko mielessäsi koskaan käynyt, että käytökselläsi annat ymmärtää enemmän itsestäsi kuin arvaatkaan?”
  “Tässä ei ole nyt kyse siitä. Minä pyysin sinulta anteeksi!”
  “Niin, koska Lily käski!”
  “Mitä väliä sillä muka on?”
Cinnamon pudisti päätään. Jos hän olikin joskus epäillyt Alessandron valittavan tunteettomuudestaan, oli hän nyt valmis allekirjoittamaan kaikki miehen väitteet. Miehellä ei ollut aavistustakaan niinkään tavallisista asioista kuin anteeksianto tai yhteisymmärrys. Hän oli yksinkertaisesti kykenemätön käsittämään mitään sellaista, Cinnamon ajatteli tuntien säälin läikähtävän sisällään.
  “Sillä on se merkitys, että sinä et ole oikeasti pahoillasi”, hän selitti kuin olisi puhunut pienelle lapselle.
Alessandron suupielet nytkähtivät. “Minulla ei ole aikaa sellaiseen, Cinnamon. Ehkä - ehkä jossakin mielessä - olisin voinut ilmaista asiat toisella tavalla tänä aamuna - olin kai turhan varomaton - joskus unohdan, että kaikki eivät ole samanlaisia kuin minä ja Mikaja.”
  “Miten Mikaja tähän liittyy?” hämmästeli Cinnamon.
  “Monella tavalla”, kuului Alessandron synkkä vastaus. Mies ei kuitenkaan tehnyt elettäkään kertoakseen enempää, eikä Cinnamonilla ollut sydäntä kysyä. He yksinkertaisesti istuivat hiljaisuudessa ja katselivat toistensa käsiä. Enempään heillä ei ollut rohkeutta; edellisillan kuvat pitivät yhä liian tiukasti heitä vankeinaan.
  “Mikaja raiskattiin, kun hän oli nuori”, Alessandro sanoi viimein vetäen syvään henkeä. Miehen äänensävystä Cinnamon arvasi oitis heidän siirtyneen sellaiselle maaperälle, jolla Alessandro ei ollut ennen seisonut. Hän odotti vakavana, että vakooja jatkaisi.
  “Hän oli kai kolmetoista, tai jotakin sinne päin. Se mies oli aurori. Hän oli tulossa isän kanssa juhlista. Humalassa, totta kai”, Alessandro selitti. “Mikaja tuli vastaan ja isä arvasi, mitä tapahtuisi, joten hän katosi paikalta. Kun lehdissä myöhemmin kirjoitettiin, että joku aurori oli… tehnyt mitä teki, ei isä kertonut kenellekään mitään. Vaikka kyllä hän tiesi. Se hölmö - “ Alessandro tuhahti halveksunta jokaiseen piirteensä vajonneena. “Raiskaaja oli kai luvannut suositella häntä seuraavaksi yliauroriksi, joten tietenkään hän ei halunnut vaarantaa sitä… hän siis säilytti työkaverinsa salaisuuden, eikä se mies ikinä jäänyt kiinni.”
Cinnamon nyökkäsi ihmetellen mielessään, miten Mikajan tarina liittyi Alessandron elämään. Hän ymmärsi kuitenkin olla kysymättä ja odotti.
  “Isä oli juuri päässyt yliauroriksi, kun hänen ystävänsä murhattiin. Poltettiin elävältä omaan kotiinsa… Ei ollut vaikeaa arvata, että se oli Mikajan vika. Hän oli siinä vaiheessa jo täysin sekaisin päästään, liittynyt Vakoiluverkostoon ja eronnut koulusta… isä tietenkin tiesi, mutta ei kertonut kenellekään. Ei halunnut tahrata mainettaan, kyllähän sinä tiedät ne kuviot. Kai hän kuvitteli, että Mikaja oli saanut tarpeekseen kostettuaan sille miehelle ja unohtaisi koko jutun. Äiti tiesi paremmin. Hän pelkäsi, että Mikaja saattaisi muistaa isän siltä illalta ja aneli, että isä kertoisi jollekulle - pyytäisi meille suojelua - isä vain oli liian ylpeä”, Alessandro jatkoi ääni täydellisen sävyttömänä.
  “Joka tapauksessa, Mikaja ei ilmeisesti unohtanut. Hän etsi meidän asuntomme ja tuli sinne kesällä. Isä ja äiti olivat töissä ja minä - no, Ema oli yksin kotona. Hän oli silloin kahdeksan. Mikaja lumosi kaikki ikkunat umpeen ja lukitsi oven… hän sytytti asunnon palamaan…”
  “Voi ei”, Cinnamon hengähti.
  “Voi kyllä. Kun tulin kotiin, Mikaja seisoi ovella ja piteli sitä kiinni… Ema oli kai yrittänyt vetää ovea auki... koko asunto oli liekeissä…” Alessandro käänsi katseensa toiseen suuntaan. “Jälkeenpäin lopetin koulun ja menin Vakoiluverkostoon. Mikaja oli minulle siskoni velkaa, hän otti minut sinne pyytämättä minua vannomaan valaa… ja jonakin päivänä minä vielä tapan hänet.”
Alessandron äänestä kuuluva vakaumus kauhistutti Cinnamonia. Hän tuijotti miestä mykkänä keksimättä mitään sanottavaa.
  “Siinä se”, Alessandro tokaisi karheasti. “Nyt ainakin ymmärrät jotakin. Löydät varmaan kotiin ominkin avuin?”
Sen sanottuaan mies siirsi tuoliaan kauemmas pöydästä, nousi ylös ja käveli jäykin askelin ulos Vuotavan Noidankattilan ovesta.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #30 : Maaliskuu 02, 2007, 09:41:58 »
25.osa - Välienselvittelyjä tähtien valossa
3.10.1978

  “McGarmiwan nimeen, anna olla jo!”
  “Arianna, olisit nyt järkevä - “
  “Minä OLEN!”
  “Etkä ole, sinä olet pakkomielteinen!”
  “Sirius, kuinka monta kertaa sinulle oikein pitää sanoa, että minä - en - syö - tuota?”
Sirius nosti kätensä ylös ja valitti turhautuneena. “Merlin, nainen, se on vain PEKONIA! Se ei ole ikinä tappanut ketään!”
  “Mistä sitäkään tietää”, Arianna mumisi luoden epäluuloisia katseita hellalla tirisevään paistinpannuun kuin olisi pelännyt sen sisällön hyökkäävän kimppunsa hetkenä minä hyvänsä. “Olen varma, että tuon joukossa piileskelee jotakin verenhimoista.”
Sirius huokaisi murheellisesti. “Sinä se et ikinä opi, vai mitä?”
  “En”, Arianna vastasi hymy huulillaan.
He unohtuivat tuijottamaan toisiaan sillä tavoin typerästi kuin umpirakastuneilla ihmisillä yleensä on tapana ja koko kiista lakaistiin silmänräpäyksessä maton alle. Cinnamon huokaisi syvään ja käänsi katseensa pois haluamatta katsoa, kuinka hänen kaksi ystäväänsä kietoutuivat toisiinsa niin ylitsepääsemättömän onnellisina. Hän tunsi olonsa ahdistuneeksi istuessaan siinä Kelmien keittiönpöydän ääressä kuuntelemassa maanantai-illan kotoisaa puheensorinaa, joka tuntui täyttävän koko asunnon. Olohuoneessa Lily ja James puuhasivat viime hetken hääsuunnitelmiaan yhdessä Peterin ja Admiren kanssa.
  “SI-RI-US, nyt lopetat”, Arianna kikatti kiinnittäen Cinnamonin huomion takaisin itseensä. “Minä yritän laittaa ruokaa!”
  “Ruokaa, jota et aio syödä”, Sirius muistutti käsivarret tyttöystävänsä ympärillä. Arianna huoahti ja tempautui irti pojan sylistä tummat kiharat hulmahtaen.
Cinnamon hymähti pakottautuen siirtämään huomionsa keittiön pöydällä odottavaan pergamenttiin, jolle hän oli saanut raapustettua illan aikana tuskin sanaakaan. Vain lattea otsikko ('Remus-rakas') koreili paperin yläreunassa kuin kirjoittajaansa moittien.
Remus oli Kelmeistä ainoa, joka ei ollut sinä iltana koolla poikien asunnolla ja Cinnamon oli siitä yksinomaan kiitollinen. Hän oli kartellut poikaystäväänsä jo viikon verran - aina Vakoiluverkostossa vietetystä illasta lähtien. Toiset olivat useaan otteeseen antaneet ymmärtää hänen käyttäytyvän lapsellisesti, mutta Cinnamon ei voinut itselleen mitään; pelkkä ajatuskin Remuksen kohtaamisesta sai hänet voimaan pahoin. Varmasti Remuskin jo tiesi asioiden olevan pahasti pielessä, sillä Cinnamon pakeni paikalta heti hänen astuessaan huoneeseen. Heidän lyhyet kohtaamisesta olivat aina tytön osalta vaivautuneita ja väkinäisiä. Hän ei enää osannut suhtautua Remukseen sillä tavoin kuin ennen.
Cinnamon pujotti hiukset korvansa taakse ja veti syvään henkeä. Hän tiesi selvääkin selvemmin, että  väistämätön ero odotti häntä ja Remusta tien päässä. Olkoonkin, että olisi ollut paljon helpompaa vain jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan - Alessandron kaadettua kylmää vettä hänen niskaansa kaipasi Cinnamon kipeästi Remuksen turvallisuutta ja lämpöä, tietoa siitä, ettei poika milloinkaan tekisi mitään häntä satuttaakseen. Olisi kuitenkin väärin vedättää Remusta sillä tavoin, kun Cinnamon tiesi tuskallisen selvästi itsekin, ettei enää rakastanut poikaa sillä tavalla. Veljellisesti, ehkä, tai kuin parasta ystävää, mutta ei missään nimessä sillä oikealla tavalla.
  “Mitä sinä kirjoitat?” Admire Speirin pieni, vaaleanpunainen, utelias nenänpää tunkeutui näköpiiriin ja Cinnamon pakottautui sulkemaan tajuntansa ulkopuolelle niin omat synkeät mietteensä kuin Siriuksen ja Jamesin veljellisen nahistelunkin (“Sarvihaara, vakavissaan - kuka haluaa kahdeksantoistavuotiaana naimisiin? Se on NIIN keskiaikaista!” “Ainakaan kaikki meistä eivät elä synnissä ja kuljeta tyttöystäviään aamiaiselle joka toinen päivä!” “Niin, sinä teetkin sitä vain joka kolmas päivä…”)
  “Kirjettä”, Cinnamon vastasi kääntäen paperin kiireesti nurin päin, ennen kuin Admire ehtisi lukemaan sitä. “Tai siis YRITÄN kirjoittaa”, hän jatkoi vilkaisten vihaisesti olkapäänsä ylitse kohti Siriusta ja Jamesia, jotka nyt aloittelivat leikkitappelua keittiön ja olohuoneen välisellä käytäväntyngällä.
  “He vain ovat niin kovaäänisiä, etten voi keskittyä…”
  “Miten niin kovaäänisiä?” Admire hämmästeli suurin silmin. Cinnamon välttyi vastaamasta, kun James ja Sirius puhkesivat rempseään sanasotaan, joka todisti hänen väitteensä todeksi nopeammin kuin tuhat sanaa.
  “Hirvenpuolikas.”
  “Piski.”
  “Sorkkarauta.”
  “Hännänheilutusmasiina.”
  “Sinä et edes tiedä, mikä masiina ON… Muuli.”
  “Et sinäkään tiedä mitään sorkkaraudasta, KÄVELEVÄ KIRPPUKASA.”
  “Peuran halpakopio.”
  “Jokapaikanturre.”
  “Sarvikimppu.”
  “LOPETTAKAA!” Cinnamon parkaisi painaen kädet tiukasti korvilleen. “EN VOI KESKITTYÄ!”
Asuntoon laskeutui välittömästi säikähtänyt hiljaisuus. Kaikki väri oli valahtanut lähettyvillä seisovan Admiren kasvoilta ja tyttö syöksyi vingahtaen olohuoneen sohvalle Peterin syliin. James mulkaisi Cinnamonia loukkaantuneena.
  “Jos sinulla on kerran jotakin tärkeää tekemistä, voisit mennä muualle tekemään sen”, hän vihjasi häpeämättömästi haluten selvästi sanoa enemmänkin. Cinnamonin onneksi kaikki senkaltaiset ajatukset kaikkosivat kuitenkin pojan mielestä, kun Lily tallasi lujasti tämän varpaille.
  “Tuo ei ollut oikein kilttiä, James”, tyttö moitti vilkuillen syyllisesti Cinnamonin suuntaan.
James kohautti olkapäitään. “Sittenpähän en ole ainoa tässä huoneessa, joka ei ole kiltti - “
Cinnamon teeskenteli, etteivät Jamesin sanat olleet loukanneet häntä millään tavalla. Hän ei jaksanut olla erityisen yllättynyt äkillisen hyökkäyksen johdosta - niin James kuin Siriuskin olivat suhtautuneet häneen tavallista nihkeämmin aina kuultuaan hänen tekemisistään Alessandro Visardon kanssa. Eikä heitä voinut siitä oikeastaan syyttää, Cinnamon mietti apeasti. Hänhän oli tehnyt väärin.
  “Olet oikeassa”, hän vastasi verkkaisesti ja nousi ylös tuolilta. “Taidan mennä… kotiin.”
Juuri silloin suuttumus kuitenkin puuskutti paikalle punaposkisena ja itsepintaisena. Se tarttui Cinnamonin käsivarteen ja pyöräytti hänet ympäri kohti Jamesia, kunnes hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kohdata ystävänsä paheksuva katse. Itsekseen hurraava suuttumus valtasi komennuskirouksen lailla hänen mielensä ja hän äyskähti:
  “Voisit sinä sentään yrittää katsoa asioita minun kannaltani! En minä halunnut Remukselle mitään - mitään - mitään TÄLLAISTA! Mutta onko se muka minun vikani, jos en halua mennä nuorena naimisiin ja elää sillä tavalla koko elämääni? Pahus, James, ei minun tarvitse elää sillä tavalla koko elämääni!”
  “No ainakin olisit voinut selittää asian Remukselle vähän kauniimmin!” James karjui vastaukseksi. Toiset kuuntelivat riitaa hiirenhiljaisina. Admire vikisi hiljaa Peterin käsivarsilla.
Cinnamon pudisti epäuskoisena päätään. “Ja kaikista ihmisistä juuri SINÄ tulet saarnaamaan minulle ihmissuhdesioista.”
  “Mitä tuokin on tarkoittavinaan?”
  “Luulisi, että sinä jos kuka tietäisit millaista se on, kun ei voi hallita tunteitaan”, Cinnamon sanoi osoittaen merkitsevästi vaitonaista Lilyä, joka punastui helakasti. “Kuinka monta vuotta sinä yrititkään päästää irti Lilystä, James? Kolme? Vai enemmän?”
Nyt myös James oli korvannipukoitaan myöten punainen. “Se on kokonaan eri asia. Minä en ikinä loukannut ketään.”
  “Paitsi kymmentä miljoonaa luihuista ja muuta olentoa, jotka tahrasivat Lilyn nimeä sinun edessäsi”, Cinnamon vastasi kuivasti. “Tuollainen saarnaaminen menee siis jo tekopyhyyden puolelle. Minä menen nyt kotiin.”
Edelleen raivosta vapisten tyttö nappasi alkutekijöissään olevan kirjeen kouraansa ja kaikkoontui kiireen vilkkaa kotiin. Siellä hän istui alas ja kirjoitti kynttilänvalossa päätöksen suhteelleen Remus John Lupinin kanssa.

 Päivät vierivät eteenpäin. Cinnamon ja Remus eivät oikeastaan koskaan keskustelleet siitä kirjeestä, jonka Cinnamon oli pojalle sydänverellään kirjoittanut. Asiat vain jollakin tavalla lakkasivat olemasta heidän välillään - he välttelivät toistensa katseita puhuessaan toisilleen ja kiertelivät toisiaan kuin kissa kuumaa puuroa, mutteivät milloinkaan saaneet puettua sanoiksi sitä kipukohtaa, joka yhä hiersi heidän välillään. Vaikka Cinnamon tiesi saaneensa mitä ansaitsikin, ei hän osannut olla ikävöimättä Remusta ja sitä luontevaa läheisyyttä, joka heidän välillään vallitsi. Ylpeän tytön lailla hän kuitenkin nieli murheensa ja keskitti huomionsa toisenlaisiin asioihin, kunnes tuska helpotti.
Muiden asioiden ajatteleminen oli suorastaan naurettavan helppoa. Lokakuun viimeisen päivän lipuessa uhkaavasti yhä lähemmäs ja lähemmäs oli tekemistä äkkiä uskomattoman paljon. Sen lisäksi, että Cinnamon kahlasi läpi parantajakoulutuksen ja Feeniksin Killan harjoitukset odotettiin hänen nyt juoksevan sinne tänne Lilyn ja Jamesin aputyttönä. Hän, Arianna, Sirius, Remus ja Peter toimittivat erilaisia askareita nimikylttien, kukkatilausten ja häämarssien ihmeellisessä maailmassa, kunnes he melkein unohtivat oman nimensä. Iltaisin he usein kirosivat yhteisesti Lilyn päätöstä järjestää jästihäät, vaikka pohjimmiltaan he ymmärsivät kyllä syyn: jästihäät olivat Voldemortin aikaan paitsi turvallisemmat, myös suoranainen välttämättömyys ottaen huomioon kaikki Lilyn jästisukulaiset.
  “Vaikka siitä tulee kyllä katastrofi joka tapauksessa”, Arianna arveli viikkoa ennen häitä, kun hän, Cinnamon, Sirius, Peter ja Admire istuivat Peterin asunnolla suunnittelemassa viime hetken polttareita ystävilleen. “Petunia alkaa kirkumaan heti nähdessään taikasauvan heilahtavan.”
  “Siksi hän ei saakaan nähdä mitään sellaista”, Cinnamon sanoi tiukasti. “Ministeriö on tiukentanut taikomista koskevia lakeja, kyllä te tiedätte, eivätkä syytteet taikasalauksien rikkomisesta oikein nostaisi juhlatunnelmaa…”
  “Ehkä Petunia ei tule edes paikalle”, Sirius sanoi toiveikkaasti.
Admire, joka oli auttamattoman ulkona koko keskustelusta rypisti kevyesti otsaansa. “Kuka on Petunia?”
  “Lilyn sisko”, toiset vastasivat yhteen ääneen.
  “Miksi hän ei saisi tulla paikalle?”
Cinnamon liikahti vaivautuneena paikaltaan helakan vaaleanpunaisella pörrömatolla. Peter ja Admire olivat saaneet asuntonsa kuntoon nopeasti kuolonsyöjähyökkäyksen jälkeenkin, eikä mistään olisi voinut päätellä, että se oli kerran ollut taistelutantereena, ellei Admire olisi pystyttänyt olohuoneeseen muistoalttaria niille onnettomille, jotka olivat saaneet surmansa hänen asunnossaan tapahtuneessa taistelussa.
  “Se on pitkä juttu”, vältteli Peter.
  “Pitkä ja kissatappeluita sisältävä”, Sirius lisäsi.
  “Paraskin puhuja”, pojan sylissä istuva Arianna tuhahti pisteliäästi. “Vai mitä sinä muka harrastat Reguluksen kanssa iltaisin, tahvo?”
Lyhyen hetken verran Sirius näytti siltä, että olisi halunnut käskeä terävästi Ariannaa pitämään suunsa kiinni. Kaikkien helpotukseksi hän kuitenkin muutti mieltään ja antoi tutun välkkeen syttyä myrskynvärisiin silmiinsä, kun hän tiukensi otettaan Ariannan vyötäröltä ja kumartui kehräämään tytön korvaan:
  “Minäkin rakastan sinua, kultaseni, kun kerran olet aina noin ihmeellisen herttainen.”
Kaikkien suureksi järkytykseksi Gabriella Arianna Bell punastui.

Lily naputteli levottomasti märällä lenkkitossullaan maata. Vesipisarat putoilivat hänen punaisista hiuksistaan hänen limetinvihreän sadetakin verhoamille olkapäilleen ja häntä paleli. Muutenkin hän tunsi olonsa kaikin puolin kammottavaksi ja loppuunväsyneeksi; ne, jotka olivat väittäneet häiden suunnittelun olevan helppoa huvia, olivat olleet ehdottomasti väärässä. Tai ehkä he vain olivat järjestäneet häitä pidemmällä varoitusajalla, Lily arveli synkästi. Hän ja James olivat saaneet tehdä töitä hullun lailla saadakseen kaiken täsmäämään. Nyt, viikkoa ennen häitä asiat olivat kuitenkin paremmalla tolalla kuin kumpikaan heistä oli osannut odottaa, eikä tekemistä ollut oikeastaan jäljellä. Paitsi…
Lily väänsi vettä hiuksistaan ja vilkuili kärsimättömänä edessään olevaa vanhaa puuovea. Hän oli odottanut ikuisuuksia, että Red Stron tulisi avaamaan oven, mutta enää se ei vaikuttanut kovin todennäköiseltä - miehen asunto pysyi yhtä hiljaisena ja valottomana kuin hautaustoimisto myöhään yöllä. Lily yritti olla tuntematta oloaan pettyneeksi. Hän todella tarvitsi Redin apua.
  “Pitäisikö meidän lähteä?” vähän matkan päässä odottava James ehdotti hienotunteisesti. “Meillä on vielä paljon tekemistä tänään.”
  “Kuten mitä?”
James hymyili salaperäisesti. “Jaa-a, Lily, etkö kuvittele, että kaiken raatamisen jälkeen mekin ansaitsemme vähän hauskanpitoa? Ajattelin, että voisimme mennä Godricin Notkoon ja manipuloida äidin laittamaan meille ruokaa - katsoa niitä mielipuolisia valokuva-albumeita - hajottaa isäni puutarhatonttukokoelman -  “
  “James, meillä on tänään Killan koulutus.”
  “Ilonpilaaja”, James mumisi niin hiljaa, että Lily hädin tuskin kuuli hänen sanojaan. Tyttö valmistautui näpäyttämään sulhaselleen terävän vastauksen, kun Redin talon sisältä kantautuvat askeleet saivat hänet vaikenemaan ja astumaan kauemmas ovelta. Sitten eteiseen sytytettiin auki ja Redin ulko-ovi lennähti auki voimalla, joka olisi murskannut poikkeuksetta Lilyn nenän, jos tyttö olisi jäänyt aiemmalle paikalleen seisomaan.
  “Sataa näköjään vettä”, ryvettyneeltä näyttävä Red tuumasi ensi sanoikseen.
  “Ihmeellistä, miten sitä oppiikin aina jotakin uutta”, James haukahti vastaukseksi yrittäen turhaan estää hampaitaan kalisemasta. Red loi häneen pilkallisen katseen, eikä kutsunut heitä peremmälle eteiseen, vaikka varmasti näkikin heidän ahdinkonsa. Päinvastoin, mies seisoi tiukasti ovensuussa kuin olisi halunnut kaikin keinoin estää heitä tulemasta sisälle.
  “Olenko minä kenties erehtynyt päivämäärästä? Onko teillä Killan koulutus tänään?”
  “Toivot vain”, James virnisti heikosti.
Red vastasi hymyyn omalla vahingoniloisella tavallaan. “Et ole elämäni mies, etkä mitään sinne päinkään, jos sitä kuvittelet. No niin, oliko teillä asiaa?”
  “Oli meillä”, Lily vastasi astuen varjoista eteisen heikkoon valokiilaan. “Siitä - no, sinähän tiedät, että me olemme menossa naimisiin - “
  “Lily, vain sokea, kuuro ja kaiken lisäksi vähämielinen voisi jättää kyseisen asian huomiotta ottaen huomioon sen, kuinka monta kertaa sinun pikku ystäväsi ovat ravanneet täällä noutamassa apua milloin mihinkin ärsyttävään ongelmaan! Jopa vanha kunnon Dumbledore on höyrähtänyt vanhoilla päivillään - pisteli eilen ennätyksellisen määrän sitruunatoffeeta menemään ja julisti minulle kerran toisensa jälkeen, miten tyytyväinen hän on asioiden saamaan käänteeseen. Totta kai minä tiesin sen miehen olevan synnynnäinen parittaja - “
  “Tai ehkä hän vain nauttii nähdessään rakkautta kaiken tämän sodan keskellä”, Lily ehdotti pistävästi.
  “Se on sama asia!” Red pärskähti. “Joko palataan asiaan?”
Lily vaihtoi kärsivän katseen Jamesin kanssa ennen kuin nyökkäsi. “Ajattelin kysyä sinulta apua taikajuoman valmistamiseen - sen, jonka on tarkoitus sitoa pyrkimykseni, vai miten se menikään - Sirius ja Arianna puhuivat siitä sinulle, muistatko?”
  “Muistanhan minä”, Red vastasi virnistellen. “En ikinä unohda sitä, miten ne kaksi olivat toistensa kurkussa kiinni. Olisin varmasti koko Englannin monisanaisin ihminen, jos olisin vaivautunut kirjoittamaan ylös sen haukkumasanojen kirjon, jota sinä iltana lenteli?”
  “Onko sinun mahdotonta suhtautua tähän vakavasti?” James tuskastui.
  “Herranjestas, poika parka, naimisiinmenohan on vienyt sinun huumorintajusi!” Red päivitteli sarkastisesti. James kiristeli hampaitaan ja pysyi vaiti.
  “Kyllä minä voin sinulle sen juoman tehdä”, lupasi Red.
  “Kiitos paljon, minä - “ Lily aloitti.
  “Lauantainahan te menette naimisiin? Hyvä. Tule käymään perjantaina - sen pitäisi olla valmista silloin - “ Red keskeytti asialliseen sävyyn, eikä häkeltynyt Lily uskaltanut väittää vastaan. Tyttö ainoastaan nyökkäsi ja oli aikeissa kiittää entistä professoriaan vielä uudemman kerran, kun Red jo ravisti hänen sanansa yhdellä kädenheilautuksella syrjään.
  “Älä välitä, omituisiin asioihin sekaantuminen on minulle rutiinia”, mies vakuutti ja siirsi katsettaan vuoroin Lilystä Jamesiin. “No niin, jos ette pistä pahaksenne, minun täytyy mennä nyt - siivoan vaatekomeroani - pelottavaa, miten paljon naiset ehtivätkään ostamaan tavaraa, kun sitä kääntää hetkeksi selkänsä - “
James ja Lily eivät ehtineet sanomaan sanaakaan, ennen kuin Red oli jo kadonnut kynnykseltä ja kartanon ulko-ovi läimähti kiinni hänen jäljessään. Seuraavassa hetkessä mies sammuttikin jo eteisen valot ja raskaat, verkkaiset askeleet kielivät hänen katoavan talon sokkeloihin.
Litimärkä ja hämmentynyt Lily käänsi katseensa Jamesiin. “Hän oli outo, vai mitä?”
  “Tavallistakin oudompi”, myönteli James. Poika näytti huolestuneelta tuijottaessaan Redin naarmiintunutta kotiovea kuin kuvitellen saavansa sen auki pelkän ajatuksen voimalla. Sitten hän kuitenkin karisti ikävät ajatukset mielestään ja kietoi käsivartensa Lilyn olkapäille painaen kylmän suudelman tytön otsalle.
  “Mennään kotiin.”

Killan koulutus järjestettiin sinä iltana Gideon ja Fabian Prewettin kotona. Lily ei tiennyt veljeksistä juuri muuta kuin sen, että he olivat lähestulkoon identtisiä ja aivan yhtä punatukkaisia kuin itsekin, minkä lisäksi he tekivät jonkinlaista työtä Feeniksin Killalle - he eivät olleet koskaan osallistuneet Kelmien kouluttamiseen. Heidän lisäkseen huteraa taloa asuttivat sinä nimenomaisena iltana myös yhtä lailla punatukkainen Molly Weasley, joka oli edellisten sisar, sekä tämän värikäs lapsikatras. Lapsia oli viisi: seitsemän- tai kahdeksanvuotias Bill, kuusivuotias Charlie, näsäviisas pikkupoika Percy sekä alle vuoden ikäiset kaksoset Fred ja George. Lilyä nauratti, kun hän näki miten kauhistuneelta Sirius näytti lapsilauman huomatessaan. Oli selvää, että nuori Kelmi suunnitteli karkaavansa saman tien ulos ovesta kadulle. Vain Ariannan tiukka ote hänen käsipuolestaan esti häntä tekemästä niin.
  “Ihanaa saada talo täyteen väkeä”, Molly Weasley sirkutti, ennen kuin Kelmit olivat edes kunnolla ehtineet ovesta sisään. “Tällaisina iltoina on niin hiljaista, kun mieheni on töissä ja minä olen yksin kotona lasten kanssa - tai tulen vaihtoehtoisesti tänne, veljeni auttavat minua hoitamaan lapsia - ei, Charlie, anna sen patsaan olla siellä missä se onkin! Pyydän anteeksi Charlien käytöstä... hänellä on joku outo viehtymys lohikäärmeitä kohtaan.”
  “Sisko-kulta, antaisit nyt heidän hengähtää vähän!” ruskettunut mies - Gideon tai Fabian, Lily ei oikeastaan erottanut heitä toisistaan - nauroi huvittuneena. “Ja sinun pitäisi joka tapauksessa palata takaisin Kotikoloon. Tämä on Killan virallisia asioita ja sinun tulee pitää niistä nenäsi erossa.”
Mollyn pyöreät kasvot synkkenivät myrskyä enteillen. “Kyllä minä liittyisin, jos voisin - mutta lapset - kuvitteletteko te todella, että minua kiinnostaa olla vain teidän kahvinkeittäjänne?”
  “Jätetään henkilökohtaisuudet väliin, Mol, vieraita ei kiinnosta kuulla mistään sellaisesta. Meillä on muutenkin kiireinen aikataulu”, toinen veljeksistä tiedotti. Molly punehtui, mutta ei vastustellut, vaan keräsi mekastavan lapsilauman mukaansa ja siirtyi keittiön puolelle jättäen Kelmit yksin Prewettin veljesten kanssa.
  “No niin”, veljekset sanoivat hieroen käsiään yhteen. “Hauska tavata teidätkin, Vauhkomieli on vauhkonnut teistä joka välissä - “
  “Minä olen Gideon - “
  “Ja minä olen Fabian. Teidän tämäniltaiset ohjaajanne”, lisäsi veljeksistä se, jonka kasvoissa oli enemmän pisamia. Lily painoi erottavan yksityiskohdan mieleensä toivoen voivansa käyttää sitä myöhemmin veljesten tunnistamiseen.
He mumisivat nopeasti nimensä ja jäivät odottamaan lisäohjeita. Uusi tilanne hermostutti Lilyä. Hän oli tottunut siihen, että heidän ohjaajanaan toimi joko Red tai Vauhkomieli, toisinaan jopa Dumbledore. Prewettin veljeksistä hän ei tiennyt kuin sen, että he olivat jotakin sukua Alicelle. Alice itse ei sinä iltana ollut paikalla, vaan vietti Fabianin mukaan iltaa Frank Longbottomin ja tämän äidin luona.
  “Alice-parka”, Fabian pahoitteli kasvot leveässä, miellyttävässä virneessä. “Olen tavannut Frankin äidin kerran. Se nainen on oikea korppikotka. Syö vähäisemmät olennot elävältä.”
  “Mutta nyt asiaan”, päätti Gideon. “Syy siihen, että koulutus järjestetään tänään meidän luonamme on se, että me asumme niin syrjässä…”
  “…ja että meidän takapihallamme on kerrassaan loistava metsä tämän illan harjoitusta varten.”
Lily vilkaisi hämillisenä vierellään seisovaa Jamesia. Mitä heidän välilleen oli oikein kaavailtu? Myös muut Kelmit vilkuilivat toisiaan jokseenkin huolestuneina ja Arianna valitti olevansa liian väsynyt metsässä rämpimiseen. Sirius loi tyttöön terävän katseen; Arianna oli valitellut väsymystään viime aikoina tavallista useammin ja kerran jopa meinannut pyörtyä kesken huispausharjoitusten niin, että Siriuksen oli täytynyt tulla hakemaan hänet kesken kaiken kotiin.
Gideonilla ja Fabianilla ei kuitenkaan ollut mitään aavistusta Ariannan terveydentilasta. Edelleen hymyillen he tiedottivat, että sinä iltana Kelmit suorittaisivat toisen niistä kahdesta kokeesta, jotka Vauhkomieli oli laatinut heidän Kiltaan pääsyään varten.
  “Ei hän meille mistään kokeista puhunut”, Peter sanoi ääni väristen. 
  “Ei se mitään vakavaa ole, älkää pelätkö”, rauhoitteli Fabian.
  “Paitsi Vauhkomielen mielestä”, muistutti Gideon.
  “Mutta Vauhkomieli onkin aina ollut hieman outo - “
  “ - vainoharhainen - “
  “ - epäluuloinen - “
  “ - hyvin huolellinen - “
  “Kiitos, riittää”, Sirius keskeytti tiukasti. “Mitä meiltä tänä iltana oikein vaaditaan?”
Prewettin veljekset vilkaisivat toisiaan itsetyytyväisesti. “Koe on oikein yksinkertainen. Teidät jaetaan pareihin ja lähetetään metsään. Siellä teitä odottaa eräs lumottu esine - yksi jokaiselle parille - joka teidän tulee löytää. Se on turvattu erilaisin loitsuin, joiden murtamiseen vaaditaan pimeyden voimilta suojautumisen taitojanne. Kun olette löytäneet esineen, voitte palata takaisin ja olette läpäisseet kokeen.”
  “Ja sitten parit… kyllä vain”, Gideon virnisti. “Jaetaanpa teidät saman tien oikein kyyhkyläiskaavioiden mukaan. Potter ja Evans, Black ja Bell, Lupin ja Bellini ja - “
  “Entä minä?” pakokauhuinen Peter halusi tietää. “Minulla ei ole paria.”
  “Sittenhän sinä selviät hienosti yksinkin, vai mitä?”
Lily oli juuri aikeissa tarjoutua ottamaan Peterin hänen ja Jamesin seuraan, kun poika hänen suureksi yllätyksekseen kohotti leukaansa ja nyökkäsi.
  “Kyllä minä selviän.”
  “Sepäs hienoa!” Gideon - tai Fabian, Lily oli jo mennyt sekaisin siitä, kumman veljeksen pisamia hänen olisi pitänyt laskea - sanoi. “Siirrytäänpä sitten pihamaalle.”

Prewettin veljesten pihamaata hallitseva metsä näytti toden totta niin tavalliselta metsältä, että Remuksen oli vaikea kuvitella sieltä löytyvän mitään suuria arvoituksia. Muutenkaan metsän salaisuudet eivät olleet millään tavoin hänen suurin huolenaiheensa - päinvastoin, tuo huoli oli huomattavasti pienempi ja vaaleatukkainen ja se seisoi hänen vierellään märällä pihanurmikolla puristaen käsiään tiukasti yhteen. Remus tunsi olonsa vaivaantuneeksi. Miksi juuri hänen piti joutua Cinnamonin pariksi, kun Peterkin oli paria vailla? Fabian ja Gideon kuvittelivat varmasti tekevänsä heille palveluksen, hän arveli, sillä eiväthän miehet voineet tietää, etteivät hän ja Cinnamon olleet enää… no, hän ja Cinnamon. Se aika oli loppunut peruuttamattomasti Cinnamonin lähettämän kirjeen myötä, vaikka kumpikin heistä tiesi sen olleen ohitse jo kauan ennen virallista päätöstään. Heidän välillään oli silti liian monta selvittämättömäksi jäänyttä asiaa, jotka kalvoivat heitä kumpaakin petoja raatelevien haaskalintujen lailla.
Remus kuunteli puolella korvalla, kuinka Gideon ja Fabian jakelivat lisää ohjeita, ennen kuin viimein päästivät heidät matkaan. Hän otti automaattisesti muiden kannoilla suunnan kohti edessä siintävää metsää ja yritti olla ajattelematta sitä, miten kertakaikkisen luonnoton tilanne oli. Milloin tahansa muulloin hän olisi kurkottanut kohti Cinnamonia ja tarttunut kiinni tytön käteen. Nyt hän sulloi kädet vihaisesti taskuunsa.
Yhteisestä sanattomasti sopimuksesta he hidastivat tahtia ja päästivät muut edelleen metsään. Remus tuijotti jalkoihinsa ja toivoi, että olisi voinut olla sillä hetkellä missä tahansa muualla kuin siinä. Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään niin loputtoman vaivaantuneeksi, niin - niin erilliseksi, ikään kuin hän ei olisi tarkalleen tiennyt, kuka oli ja missä seisoi. Hän olisi halunnut kysyä Cinnamonilta kirjeestä, muttei uskaltanut.
  “Tuota - mitä pidit heistä?” Cinnamon yskähti nyökäyttäen päällään heidän tulosuuntaansa. Missä tahansa muussa tilanteessa Remus olisi hymyillyt entisen tyttöystävänsä surkealle keskusteluyritykselle, mutta nyt hän ei ollut edes huvittunut.
  “Fabianista ja Gideonista?” hän kysyi asiallisesti. “Oikein mukavia. Vaikuttavat kunnon tyypeiltä.”
  “Sitähän he ovatkin, jos Dumbledore on heidät valinnut.”
  “Niin, niin kai.”
Lisää hiljaisuutta. Remus ei ymmärtänyt, miten puhuminen saattoikin olla niin vaikeaa. Hän pyöritteli mielessään mahdollisia keskustelunavauksia ja yritti löytää niiden joukosta sopivan, joka ei näyttäisi Cinnamonin silmissä säälittävältä tai epätoivoiselta, mutta herättäisi kuitenkin tytön mietteistään. Siinä tilanteessa Remus olisi ollut jopa valmis lainaamaan niitä toivottomia repliikkejä, joita Sirius ja James olivat kuudennella listanneet Lilyn viettelemiseksi.
  “Mitä luulet, mitä täällä oikein on?” hän uteli lopulta metsään viitaten.
Cinnamon kohautti olkapäitään. “Sitä tavallista. Muutama mantikori, ehkä yksi sfinksi tai kirottu muumio, villiintynyt yksisarvinen, humalainen Red - “
  “Humalainen Red?” Remus toisti.
  “No, se mies on tarpeeksi paha selvin päinkin, joten ajattelin vain - “
Remusta hymyilytti. Äkillisen itsevarmuudenpuuskan myötä hän kääntyi Cinnamoniin päin ja puuskahti yhteen hengenvetoon: “Mitäsekirjeoikeintarkoitti?”
Cinnamon hätkähti yllättyneenä, mutta pyysi ainoastaan Remusta toistamaan sanansa. “En saanut niistä selvää”, tyttö väitti kuin itselleen lisäaikaa ostaakseen, Remus mietti katkerana. Hän ei kuitenkaan väittänyt vastaan, vaan toisti kysymyksensä, tällä kertaa huomattavasti selkeämmin.
  “Ai”, oli kaikki, mitä Cinnamon sai sanottua. Tyttö keskittyi mittailemaan askeleitaan kovaa vauhtia pimenevässä metsässä ja työnsi syrjään notkeat pajunvitsat, jotka pyrkivät hänen tielleen. Remus seurasi äänettömänä tehden mielessään päätöksen, ettei puhuisi, ennen kuin Cinnamon olisi vastannut hänen kysymykseensä.
Hänen helpotuksekseen kesti vain minuutti tai pari, ennen kuin Cinnamon puhui. “Se tarkoitti kaikkea sitä, mitä siinä luki”, tyttö sanoi niin hiljaa, ettei hänen sanojaan kunnolla kuullutkaan.
  “Sitäkin, että sinä et rakasta minua enää?” Remus ei ymmärtänyt kunnolla itsekään, miksi käänsi veistä Cinnamonin aiheuttamassa haavassa. Hänen oli yksinkertaisesti pakko tehdä niin, saada selvyys kaikkeen mieltään painavaan, että voisi kärsiä aikansa ja kasvaa sen ylitse, kuten oli jo kuvitellut kerran tehneensä Cinnamonin kanssa. Hän oli ollut silloin niin varma siitä, ettei milloinkaan tuntisi mitään tyttöä kohtaan ja nyt - no, tällä kertaa hänen päätöksensä ainakin pitäisi. Tämän nöyryytyksen jälkeen hän ei koskaan taipuisi Cinnamon Bellinin puoleen, sen he kumpikin tiesivät sanomattakin.
  “Sitäkin”, Cinnamon myönsi kiemurrellen paikoillaan. “Ei tosin ihan siinä sanamuodossa - kyllä minä sinua rakastan - mutta ehkä enemmän niin kuin rakastan Siriusta, tai Lilyä, niin kuin - “
  “Niin kuin perheenjäsentä”, Remus lopetti tytön puolesta. Toteamus sattui ja silti se tuntui kovin ilmiselvältä. Heidän välillään ei ollut koskaan ollut sellaista räiskähtelevää rakkautta kuin Siriuksen ja Ariannan suhteessa, eikä edes sitä kaikenvoittavaa omistautumista, jolla James oli suhtautunut Lilyyn jo vuosien ajan. Heidän suhteensa perustui enemmänkin ymmärrykseen, siihen hyvin läheiseen ystävyyteen, joka ei polttanut suonissa eikä tehnyt kipeää, se vain… oli. Tiedosta huolimatta Remus tunsi olonsa petetyksi.
  “Sinä siis haluat erota?” hän varmisti vielä. Cinnamonin vastaus kantautui takaisin viivyttelemättä.
  “Haluan.” Ja sitten, hetken kuluttua: “Olen pahoillani, Remus.”
Remus pyyhkäisi vesipisaroita poskeltaan, eikä sanonut mitään. Oikeita sanoja ei ollut. Hän ei osannut raivota niin kuin Sirius osasi, eikä hänestä ollut myöskään itkemään naisen vuoksi. Cinnamonin sanat jättivät hänet tyhjäksi ja autioksi. Yhtä hyvin tuuli olisi voinut puhaltaa hänen lävitseen. Siltikään hän ei ollut täydellisen murtunut; Cinnamonin pidettyä mykkäkoulua hänelle yli viikon oli hän ehtinyt harkita asioita ja surra surunsa etukäteen. Nyt hän tunsi vain loputonta väsymystä.
  “Se oli sen Visardon vuoksi, vai mitä?”
Cinnamon säpsähti. “Miksi sinä niin kuvittelet?” tyttö kysyi viattomasti - aivan liian viattomaksi todella ollakseen sitä. Remuksen mieliala laski. Hän oli epäillyt jo pidempään, että Cinnamonilla saattaisi olla jonkinlaisia tunteita Alessandro Visardoa kohtaan. Tyttö oli inhonnut nuorta vakoojaa aivan liian palavasti tunteakseen todella sillä tavoin ja nuorten tunteet heittelivät usein laidasta laitaan, sen Remus tiesi. Silti hän oli toivonut Cinnamonin kiistävän sanansa.
  “Se on aika ilmiselvää”, Remus vastasi pakottaen hymyn huulilleen. “Sinä ja herra Makaroni - “
  “Herra mikä?” Cinnamon kohotti kulmiaan.
  “Herra Makaroni”, Remus toisti. “Se kuvaa häntä hyvin, vai mitä? Pelkkä kuori - ja sisällä tyhjyyttä - “
Cinnamon pohti asiaa hetken ja nyökkäsi sitten. Hänen huulillaan oleva hymy oli täsmälleen yhtä surullinen kuin millaiseksi Remus sillä hetkellä itsensä tunsi. Hän oli näkevinään katkeruuttakin Cinnamonin vaaleansinissä silmissä, ennen kuin tyttö kääntyi tutkimaan heidän reittiään. Heidän edessään näkyi himmeä valokilpi.
  “Liittyyköhän tuo jotenkin siihen esineeseen?” Cinnamon aprikoi ääneen.
  “Paljon mahdollista.”
He taittoivat matkaa hiljaisina. Remus veti taikasauvansa esille ja oikein toivoi pääsevänsä käyttämään taikuutta - pääsevänsä puolustamaan itseään toden teolla jotakin vastaan. Toiminta rentouttaisi hänen mieltään ja tekisi hänen olonsa helpommaksi.
  “Minä toivon, että olisin tiennyt siitä etukäteen”, Cinnamon sanoi yllättäen.
Remus katsahti tyttöä hämillään. Mistä tämä oikein puhui?
  “Alessandron yksipuolisuudesta”, Cinnamon selitti. “Silloin en olisi koskaan ihastunut häneen.”
  “Sitä sattuu”, Remus vastasi surullisesti ja asia oli kuitattu sillä. Kumpikin heistä tiesi sanomattakin, etteivät he enää milloinkaan ottaisi puheeksi Cinnamonin kirjoittamaa kirjettä tai tapaa, jolla heidän suhteensa oli loppunut - se oli mennyttä, eikä sillä ollut enää merkitystä. Räpytellen kirvelevän tunteen pois silmäkulmistaan Remus käänsi katseensa alas Cinnamoniin ja näki tytön yrittävän salata itkuaan. Silloin hän tajusi ensimmäisen kerran, ettei tyttö ollut halunnut heille tapahtuvan niin - ettei tämä ollut hallinnut tapahtumia sen enempää kuin hän itsekään. Cinnamonin suru lievitti Remuksen katkeruutta ja jollakin tapaa puhdisti hänet. Teki hänestä taas kokonaisen.
Murheellinen hymy huulillaan Remus taputti itkevää Cinnamonia olkapäälle ja pyysi anteeksi, kun tyttö kavahti hänen kosketustaan. Asiat eivät olleet enää hyvin. Ja silti - ehkä he kaikesta huolimatta olisivat vielä jonakin päivänä kunnossa.

Sirius ja Arianna olivat kulkeneet syvemmälle metsään. Taikasauvat käyttövalmiina he harhailivat rinta rinnan yhä pidemmälle tiheikön hämärään, kunnes eivät enää itsekään olleet täysin varmoja siitä, mistä oikein olivat tulleet. Tilanne olisi hirvittänyt Siriusta, jos hän ei olisi tiennyt voivansa aina käyttää animaagintaitojaan pelastuksensa tiukassa tilanteessa; koira löytäisi kyllä tien perille, vaikka hän itse ei löytäisikään.
Sirius vilkaisi Ariannaa syrjäkarein. Tyttö oli aivan erilainen kuin aiemmin päivällä, jolloin hän oli suorastaan pulppuillut iloa ja hyviä ehdotuksia heidän laatiessaan suunnitelmia Lilyn ja Jamesin polttareita varten. Nyt hän kuitenkin oli vakava ja vähäpuheinen, eikä hänen tuhkanharmailla kasvoillaan ollut hymystä jälkeäkään. Siriusta huolestutti. Hän oli arvannut jonkin olevan vialla sinä silmänräpäyksenä kun Arianna oli valittanut olevansa liian väsynyt lähteäkseen metsään. Yleensä tyttö ei vieroksunut minkäänlaista ruumiillista työtä, olihan hän huispaaja ja vielä varsin hyväkuntoinen sellainen. Muutenkaan Arianna ei ollut niitä tyttöjä, jotka lannistuivat heti kun vaatteet likaantuivat tai kynsi katkesi. Viimeistä piirtoa myöten tyttömäistä ulkomuotoaan ja naisia suosivaa asennettaan lukuunottamatta Arianna oli monin tavoin poikatyttö, joka otti kaiken fyysisen toteuttamisen arvoisena haasteena. Siksi Siriusta pelottikin; Arianna ei selvästikään voinut hyvin tänään.
  “Näytät väsyneeltä”, Sirius huomautti kokeilevaan sävyyn.
Arianna vilkaisi häntä vihaisesti. “No, en ole!”
Sirius huokaisi - keskustelusta ei selvästikään tulisi helppo, jos Arianna päättäisi olla jälleen kerran tällaisella tuulella. Hän ei kuitenkaan osannut antaa periksi, vaan kokosi rohkeutensa ja yritti uudelleen, tällä kertaa paljon vakavampaan sävyyn.
  “Mitä sinä oikein olet syönyt tänään?” hän tiukkasi pysäyttäen Ariannan paikoilleen tarttumalla tytön käsivarteen. Ariannan käden hauraus ei koskaan lakannut järkyttämästä häntä. Se tuntui siltä, että sen voisi napsauttaa kahtia, jos vain erehtyisi puristamaan liian lujaa.
Arianna nosti päätään siniset silmät illan hämärässä leimuten. “Voisitko mitenkään lopettaa?”
  “Voisitko mitään vastata?” Sirius kysyi samaan sävyyn. Yleensä hän pyrki olemaan vahtimatta Ariannan syömisiä, niin vaikeaa kuin se olikin. Sellainen huolehtiminen sai tytön yksinomaan raivostumaan, vaikka kyse olikin vain rakkauden osoituksesta. Sitä Arianna ei kuitenkaan tahtonut käsittää, eikä Sirius halunnut taivuttaa tytön rajoja liikaa. Juuri nyt Ariannan kasvot olivat kuitenkin niin valkeat, että hänen oli pakko saada tietää.
  “En ole vielä ehtinyt syömään, hyvä on?” Arianna tuiskahti ja tempasi itsensä irti Siriuksen otteesta lähtien rämpimään eteenpäin kosteassa maassa. Hän liukastui ja lähestulkoon lensi nenälleen maahan, mutta onnistui säilyttämään ylpeytensä ja marssi eteenpäin.
  “Ria, kello on puoli kymmenen. Illalla”, Sirius painotti.
  “Lakkaa holhoamasta, hemmetti, sinä et ole minun isäni!”
  “En olekaan, minä olen vain sinun POIKAYSTÄVÄSI!” Sirius huusi vastaan äänenvoimakkuudella, joka kantautui varmasti lähimpien viidenkymmenen mailin säteelle. Sirius ei kuitenkaan välittänyt.
Arianna kiepsahti kannoillaan. “Siinä tapauksessa sinun pitää vain opetella ero huoltajan ja poikaystävän välillä, vai mitä? Koska minä en missään tapauksessa halua seurustella isäni kanssa!”
Sirius ajatteli Ariannan isää - pyylevää, hymytöntä taikasiivousfirman omistajaa - ja yritti turhaan pidätellä hymyään. Arianna tuhahti.
  “Suhtaudu edes tähän vakavasti!”
  “En ennen kuin sinä suhtaudut, muru”, Sirius vastasi palaten oitis takaisin alkuperäiseen puheenaiheeseen. “Tosissaan, Arianna, kymmenen tuntia syömättä - “
  “Minä söin kyllä suklaata, aamulla!” puolusteli Arianna.
  “Ja mitä sitten?” Sirius ivasi. “Oksensit sen saman tien ulos, vai?”
Ariannan syyllinen ilme paljasti, etteivät Siriuksen sanat olleet osuneet kovin kauas totuudesta. Sirius katsoi tyttöystäväänsä tuskaisin silmin. Kuinka kauan kestäisi, ennen kuin Arianna suostuisi ymmärtämään, miten syvältä hänen sairautensa oikein viilsi hänen läheisiään? Milloin tyttö käsittäisi, miten pahalta oikein tuntui katsoa, kuinka hän kuihtui pois vähä vähältä, kunnes hänestä jäi jäljelle pelkkä sielua verhoava ohut kuori. Hän ei ollut enää kaunis sillä tavalla kuin oli ollut ennen. Hänen poskensa olivat lommolla, hänen lonkkaluunsa työntyivät kovina ja armottomina esiin hänen nyt kovin poikamaisesta kehostaan. Hänen säärensä näyttivät siltä, että voisivat katkera pienimmästäkin lisäpainosta. Sirius voi pahoin katsellessaan aamuisin, kuinka Arianna mittasi vartaloaan katseellaan hänen huoneensa peilin edessä ja yritti polttaa pelkällä kriittisellä katseellaan pois jokaisen epäkohdan.
  “Sinä vain et näytä voivan kovin hyvin, siinä kaikki”, Sirius mutisi jo rauhallisemmin.
Arianna kohotti kulmiaan. “Joten? Tarkoittaako se muka sitä, että sinun pitäisi saada kuulla koko sairashistoriani? Haluatko sinä kenties kuulla, milloin minun kuukautiseni alkoivat?”
Sirius irvisti pystymättä peittelemään kauhuaan. “En menisi ihan niin pitkälle - “
Tärisevä naurunpyrskähdys karkasi Ariannan huulilta. He olivat jälleen kerran hiljaa.
  “Kuule, milloin sinä ymmärrät, että tämä on minun asiani?” Arianna kysyi kuin sovintoratkaisua anellen. Siihen Siriuksesta ei kuitenkaan ollut.
  “Milloin sinä ymmärrät, että voit aina puhua minulle, jos tarvitset apuani?” poika tiedusteli vastaukseksi. Vino hymy nyki hänen suupieliään. “Enkä tarkoita nyt vain alusvaatteisiisi kohdistuvaa apua.”
  “Miehet…”
  “Naiset.”
He vajosivat keskelle hiljaisuutta ja ainoastaan mittelivät toisiaan katseellaan. Viimein Sirius näki jotakin lannistumisen kaltaista Ariannan tummansinisissä silmissä ja antoi itselleen luvan laskea aseistuksensa. Hän astui askeleen lähemmäs Ariannaa, veti tummista kiharoista tytön päätä taaksepäin ja painoi lyhyen suudelman tämän suupieleen. Arianna vastasi eleeseen suutelemalla häntä kunnolla huulille.
  “Bell, yrittäisit parantua, jooko?” Sirius aneli pidellen Ariannaa käsivarren mitan päässä. Tyttö avasi suunsa protestoidakseen, mutta Sirius ravisti päätään. “Sinä olet ainoa vakava tyttöystävä, joka minulla on ikinä ollut. En millään haluaisi sinun kuihtuvan hautaan saakka niin, että minusta tulisi taas hameväen suurin saalistaja. Se ei ole enää sen arvoista.”
Kohteliaisuus oli kömpelö, mutta se sai Ariannan unohtamaan kaikki vastaväitteensä. Yllättynyt katse kohosi tytön silmiin, kun hän taivutti suupieliään ylöspäin ovelaan hymyyn ja kysyi liioitellun viattomasti:
  “Mistä lähtien minä olen ollut VAKAVA tyttöystävä?”
Sirius vain hymyili omahyväisesti ja iski silmää. “Mennäänkö nyt selvittämään, mikä tuo kirkas valo tuolla edessäpäin on?”

Lily pysähtyi niille sijoilleen sammalmättäälle ja jäi tuijottamaan edessäpäin olevaa outoa, sinertävää valokilpeä, joka näytti hohtavan metrienkin päähän. Hän nykäisi Jamesin mustan päällyskaavun hihaa.
  “Mikä tuo?”
James rypisti otsaansa. “Se on kai jonkinlainen suojakilpi”, poika vastasi mietteliäästi ja veti taikasauvan esille taskustaan. “Valois. Olemme kai lähellä päämäärää.”
  “Olisi jo aikakin”, Lily mumisi purevasti. Kuljettuaan ristiin rastiin metsän pimeydessä hän ei jaksanut enää teeskennellä olevansa millään tapaa hyväntuulinen, tai innostunut tehtävästään - päinvastoin, hän tunsi itsensä ärtyisämmäksi kuin aikoihin. Häntä väsytti, hänen kengänkärjistään tirskui vettä ja hänen sormensa olivat kohmeessa.
  “No, tutkitaanpa hieman tuota kilpeä”, James ehdotti raivostuttavan reippaasti ja lähti rämpimään lähemmäs sinertävänhohtoista loitsukilpeä. Se ei näyttänyt kovin voimalliselta loitsulta, James tuumi helpottuneena. Hän kohotti taikasauvaansa.
  “Poistujo kilpi!”
Mitään ei tapahtunut. James sai osakseen huvittuneen katseen Lilyn suunnalta.
  “No, se olisi voinut toimia!” hän urahti.
  “En minä mitään sanonut”, Lily puolusteli entistäkin leveämmin hymyillen.
  “Mutta sinä ajattelit.”
  “Tosissaan, James, en tiennytkään, että ajattelemisesta on tehty rikos!” Lily huokaisi ja lisäsi sitten suupielet nykien: “Vaikka se kyllä selittäisi sen, että sinä ja Sirius ette ikinä tee niin…”’
James näytti siltä, että olisi saattanut loukkaantua. Juuri sillä hetkellä heidän edessään oleva loitsukilpi kuitenkin heijasti heidän suuntaansa niin kirkkaan valomeren, että se oli sokaista Jamesin lopullisesti. Suojaten silmiään kädellään Kelminuorukainen astui aivan valokilven eteen ja tutki sitä taikasauvansa valossa. Hän mumisi loitsun, jonka oli tarkoitus paljastaa kilven salaisuudet.
  “Ei vaikutusta”, taempana seisova Lily kommentoi. James kirosi.
  “Mikä tässäkin on ideana? Se on loitsukilpi, sen pitäisi murtua jo”, poika valitti.
Lily kohautti olkapäitään lipuessaan hänen vierelleen. “Ehkä sen ei olekaan tarkoitus testata loitsutietojamme, vaan nokkeluuttamme”, hän ehdotti. James vilkaisi häntä yllättyneenä. Mitä järkeä siinäkin muka olisi?
Lily huokaisi liioitellusti. “Puhdasveriset velhot ovat toisinaan niin rasittavia! Tiedäthän, on olemassa muitakin keinoja selvittää asioita kuin taikuus?”
  “Jospa neiti Nokkela sitten näyttäisi itse, jos kerran tietää niin paljon paremmin”, James ehdotti hymyillen. Lily vastasi hymyyn ja kääri viimasta välittämättä kaapunsa hihat ylös. Hän tiukensi otettaan taikasauvastaan ja kosketti varoen vapaalla kädellään loitsukilven pintaa. Se tuntui antavan myöten hänen kätensä alla.
  “Luulen, että meidän on tarkoitus mennä sen sisälle”, Lily sanoi otsa rypyssä.
  “Kilven sisälle? Lils, onko se kovin viisasta? Tai siis, me emme tiedä, mitä siellä - “
  “Tämä on Killan koe, on aika epätodennäköistä, että he lähettäisivät ihmissusia meidän kimppuumme!” Lily napautti.
James hieraisi nenänpäätään. Hän ei pitänyt ajatuksesta, että he - tai pääasiassa Lily - syöksyisivät noin vain tuntemattoman kilven lävitse tietämättä, mitä se saattaisi saada aikaan. Vastustelemisesta ei kuitenkaan olisi mitään hyötyä; se tuhlaisi vain aikaa, eikä edistäisi heidän asiaansa tippaakaan. Vastentahtoisesti James nyökkäsi.
  “Mutta pidä taikasauvasi valmiina”, hän ohjasi vielä. Lily vilkaisi häntä sillä tavoin ärsyyntyneenä, että hän katsoi paremmaksi pitää suunsa kiinni ja kääntyi sujahtamaan taikakilven lävitse silmät tiukasti suljettuina, puolittain peläten sitä, mitä saattaisi toisella puolella kohdata. Kilpi tuntui lämpöiseltä ja kostealta, kun James liukui sen lävitse.
Kilven sisäpuolella odotti kokonaan toisenlainen maailma. Se oli täynnä sinisen- ja violetinsävyistä hehkua, outojen lintujen sirkutusta ja raikasta sateen tuoksua. Soikionmuotoisen kilven keskellä leimusi hopeisten tulenlieskojen meri.
James kääntyi katsomaan Lilyä, joka hengitti sadepisaroiden heleää tuoksua suljetuin silmin. Haluamatta häiritä tytön rauhaa hän antoi katseensa kiertää ympäri loitsukilven keskustaa yrittäen käsittää, mikä tarkoitus kilvellä oikein oli. Vaikutti epätodennäköiseltä, että heitä olisi päästetty kilven sisälle, ellei sillä olisi ollut jotakin merkitystä. Mutta mitä? Ellei, James tajusi, kun hänen katseensa lukkiutui hopeiseen tuleen, ellei sitten…
  “Lily.”
Terävä kutsu herätti punapäätytön transsistaan ja hän vilkaisi Jamesia hämillään. “Mitä niin?”
  “Pysy valveilla. Minä luulen, että meidän täytyy katsoa tuleen.”
Innokas hymy huulillaan Lily liikahti lähemmäs hopeanhohtoisten liekkien merta. Jokin tytön ilmeessä sai Jamesin huolestumaan - Lily vaikutti olevan aivan liian syvällä omissa maailmoissaan ollakseen oma itsensä. Sen täytyi johtua tulesta, James päätteli levottomana seuratessaan sivusta, kuinka Lily nojautui lähemmäs lieskoja. Hän räpäytti silmiään -
Ja seuraavassa hetkessä Lily oli poissa.

James säntäsi hätääntyneenä lähemmäs roihua. Pysähtymättä empimään hetkeksikään hän kumartui liekehtivän kivivadin ylle ja tuijotti suoraan sen syövereihin toivoen näkevänsä edes jossakin vilauksen Lilyn leiskuvista hiuksista. Hän ei kuitenkaan erottanut mitään muuta kuin kaikennieleviä lieskoja ja sinne tänne sinkoavia hopeisia kipinöitä… orvokintuoksuinen savu täytti hänen tajuntansa… sitten, aivan liekkikedon pohjalla, James erotti tummanvioletin, villisti ympäriinsä kieppuvan pikku valopilkun, joka toi hänen mieleensä erehtymättömästi Ariannan silmien värin. Pallo vangitsi hänen katseensa tehokkaammin kuin ainutkaan huispausottelu hänen elämänsä aikana, eikä hänestä olisi ollut kääntämään katsettaan poispäin, vaikka hän olisi sitä yrittänytkin. Antaen itselleen luvan vaipua imelän kukkaistuoksun ja tanssivan valon valtaan hän tunsi vajoavansa…
Seuraava asia, jonka Jamesin mieli rekisteröi oli se, että hän seisoi kuihtuneen, harmaan nurmikon päällä ja yritti lämmittää kohmeisia sormiaan. Oli hyytävän kylmä. Kuolleelta tuntuva tuuli puhalsi ylitse harmaiden puiden ja ruohon täyttämän tasangon pörröttäen samalla Jamesin hiuksia. Jamesin jalat tuntuivat jähmettyneen paikoilleen.
Minne hän oikein oli joutunut? Hän käänteli päätään levottomana puolelta toiselle yrittäen löytää jonkinlaisen vihjeen olinpaikastaan. Sellaista ei kuitenkaan ollut tarjolla; kaikki, mitä hän näki, oli mustan ja harmaan värin sekoittamaa kuollutta massaa. Jopa puut tuntuivat elottomilta huojahdellessaan puolelta toiselle.
Ohut kirkaisu raivasi tiensä Jamesin korviin. Hätkähtäen poika kiepsahti kannoillaan ja etsi Lilyä; ääni oli kuulunut tytölle, siitä hän oli varma. Mutta missä tyttö oli? Puolisääreen ulottuvassa nurmikossa olisi ollut jo muutenkin vaikea nähdä mitään, ellei tasapaksu hämärä olisi hankaloittanut asiaa entisestään. James sormeili rauhattomana taikasauvansa kahvaa. Hän toivoi koko sydämensä voimalla, että Lily oli ollut oikeassa sanoessaan, etteivät Killan kokeet aiheuttaisi heille mitään vaaraa… mutta paikka, jossa he olivat, vaikutti kaikkea muuta kuin turvalliselta… puutkin huojuivat suorastaan vihamielisesti…
  “Lily!” James kutsui pystymättä estämään itseään, vaikka hänen järkensä karjuikin huutamisen olevan typerää. James ei kuitenkaan osannut enää kuunnella järkensä ääntä - hän käyttäytyi kaikkien niiden sääntöjen vastaisesti, joita Red ja Vauhkomieli olivat yrittäneet niin kipeästi hänelle opettaa. Järkevyys oli kuitenkin suorastaan syntisen vaikeaa jonkun rakkaan ihmisen ollessa vaarassa, ajatteli James. Jopa hänen ohjaajiensa olisi voinut kuvitella ymmärtävän sen - jos ei nyt Vauhkomielen, niin Redin ainakin.
  “LILY!” hän yritti uudelleen. “Lily, missä sinä olet?”
Ei vastausta. James jatkoi huutamista, kunnes hänen kurkkunsa oli niin käheä, ettei hän enää itsekään kuullut omaa ääntään. Hän kahlasi tuhkanharmaiden ruohonkorsien viidakossa sokeasti, etsien ja etsien… kuinka kauas yksi heinätiheikkö saattoi oikein jatkua? Ikuisuuksiin, James otaksui epätoivoisena. Hän toivoi, ettei olisi koskaan tullut Killan koulutukseen. Prewettin veljekset olivat selvästi sekaisin päästään.
  “Lily!” James kähisi niin vaimeasti, että vain typerys olisi kuvitellut kutsusta olevan jotakin hyötyä. Juuri tähän nimenomaiseen kutsuun kuitenkin vastattiin. Aluksi kyseessä oli niin vaimea nyyhkäys, ettei James kunnolla edes erottanut sitä ihmisen ääneksi. Vähitellen ääni kuitenkin voimistui, jolloin sen tunnisti erehtymättömästi Lilylle kuuluvaksi.
  “Täällä”, tytön ääni itki ja James lähti kiiruhtamaan äänen suuntaan. Hän työnsi molemmin käsin syrjään paksuja, huurteisia heinänkorsia ja yritti paikantaa Lilyn jostakin. Loppujen lopuksi se osoittautui helpommaksi kuin olisi voinut olettaa: oudon maailman harmaudessa Lilyn hiukset suorastaan pistivät silmään tavalla, jota ei voinut sivuuttaa. Viimein James näki Lilyn istumassa kosteassa heinikossa ja kiihdytti askeleitaan aikomuksenaan sulkea tyttö syliinsä. Sitten hän kuitenkin tajusi, ettei Lily ollut yksin - ei ainakaan sanan varsinaisimmassa merkityksessä. Maassa tytön edessä makasi jokin - joku - jota Lily tuijotti hillittömästi itkien.
Pahaa aavistellen James käänsi katseensa maassa makaavaan hahmoon. Se oli ruhjottu, runnottu ja verinen Peter Piskuilan, jonka siniset silmät tuijottivat eteensä tyhjinä ja mielettöminä kuin ikuiseen kauhuun lukkiutuneina.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #31 : Maaliskuu 02, 2007, 09:43:03 »
26a.osa - Kilpi
24.10.1978

Hengenvedot takertuivat Jamesin kuivaan kurkkuun terävien neulojen lailla; hengittäminen teki kipeää. Kauhusta mykkänä poika antoi taikasauvan vaipua kaapunsa taskuun ja siirtyi lähemmäs elottomalta näyttävää Peteriä. Hänen Kelmitoverinsa näytti kaikin puolin kammottavalta; tämän pyöreät posket olivat sinelmäöiset ja ruhjotut, silmäluomet olivat turvonneet ja huulet olivat raollaan kuin äänettömään kauhunhuutoon avautuneina. Jamesia olisi varmasti inhottanut, ellei hän olisi ollut niin loputtoman huolissaan ystävästään. Hän tarkkaili tämän velhonkaavun verhoamaa rintakehää siinä toivossa, että näkisi sen kohoilevan hengityksen tahdissa; Peter ei liikkunut. James nieleskeli pelkoaan.
  “Onko hän… hän….?” hän takelteli vilkaisten Lilyä ymmärrystä toivoen. Tyttö ei kuitenkaan luonut häneen katsettakaan, vaan itki edelleen kasvot käsiinsä kätkettyinä. Kätkien huokauksensa James polvistui maahan tulevan vaimonsa vierelle ja halasi häntä tiukasti itseään vasten. Lily hautasi kasvot vasten hänen olkapäätään.
  “En minä sitä halunnut”, tyttö selitti kuumeisesti, ikään kuin olisi ollut välttämätöntä, että hän saisi Jamesin ymmärtämään. James nyökkäsi pystymättä puhumaan. Sillä ei ollut kuitenkaan mitään vaikutusta, vaan Lily jatkoi puhumistaan. “En halunnut - en toivonut sitä - minä vain kävelin ja etsin sinua - halusin löytää sinut - melkein kompastuin häneen, hän makasi tässä - hän vain oli - “
  “Hysh, Lily, rauhoitu”, James mumisi hajamielisesti kääntäen samalla katseensa takaisin liikkumattomaan Peteriin. Toinen vilkaisu ei tehnyt näystä sen kauniimpaa kuin ensimmäisestäkään. Vain muutaman hetken jälkeen Jamesin oli jo pakko laskea katseensa.
  “James, hän on kuollut, eikö olekin?”
James ei vastannut - hänen mielensä oli keskittynyt kokonaan toisenlaisiin kysymyksiin. Kysymyksiin siitä, missä he olivat ja miten Peter oli joutunut paikalle. Mitä Peterille oli tapahtunut? Mikä sen oli aiheuttanut? Jos tiedonhaluun olisi voinut kuolla, ei James olisi tarvinnut lordi Voldemortia peräänsä. Hän silitti Lilyn hiuksia yrittäen parhaansa mukaan rauhoittaa käsiensä vapinaa, joka pyrki lamaannuttamaan hänet kokonaan. Sillä hetkellä hän olisi antanut vaikka henkensä saadakseen tilaisuuden pelastaa Peter siltä, mikä poikaan oli ikinä iskenytkin. Poika näytti niin murheelliselta maatessaan siinä takaraivo murskattuna, kalpeakasvoisena, sinertävänä… hän ei ollut ansainnut puoliakaan siitä, mitä sai.
James toivoi, että olisi pystynyt itkemään. Kyyneleet kihosivat kyllä hänen silmäkulmiinsa, mutta eivät vierineet hänen poskilleen. Hän tunsi itsensä ontoksi ja vaikka kauhun aiheuttama vapina aikanaan lakkasi, ei se tehnyt mitään sille tosiasialle, että hän pelkäsi yhä kuollakseen. Istuessaan siinä hysteerinen Lily sylissään hän rukoili, että olisi voinut palata ajassa taaksepäin ja kiitää paikalle pelastamaan tilanteen. Oli ollut typerää päästää Peter yksin Killan tehtävän pariin, James ajatteli raivokkaasti. Kaikkihan he tiesivät, ettei Peter osannut taikoa, saati sitten suojella itseään.
  “Lily, sinun täytyy irrottaa nyt”, James kääntyi selittämään hellästi tyttöystävälleen. “Minä haluan… minä haluan tietää, vieläkö hän on elossa?”
Lily kuivasi kyyneliään paitansa helmaan ja nyökkäsi. “Vaikka ei hän kyllä ole”, tyttö sanoi onnettomana. “Eihän hän edes hengitä.”
  “Silti”, James sanoi tiukasti, epätoivoisena Lilyn vakuuttamisesta. Hänen suureksi helpotuksekseen tyttö nyökkäsi niiskaisten ja liukui sitten hänen sylistään harmaalle, kostealle nurmelle. Tytön rytmikäs nyyhkytys säesti edelleen Jamesin kurkussa saakka pomppivia sydämenlyöntejä, kun hän ryömi lähemmäs Peterin turvonnutta ruumista. Kylmyys täytti hänen jäsenensä, kun hän huomasi, kuinka mitäännäkemättömin silmin hänen pitkäaikainen ystävänsä häntä tuijotti.
  “No?” Lilyn värisevä ääni kuiskasi. “Onko hän - ?”
  “Odota.”
James liikahti vielä lähemmäs ja asetti kätensä Peterin rintakehälle. Se pysyi liikkumattomana. Itsekseen kiroten James ryhtyi tunnustelemaan Peterin sydäntä siinä toivossa, että tuntisi sen sykkivän edes heikosti kätensä alla. Hän oli juuri valmis vaipumaan epätoivoon, kun -
Äkkiä Peter alkoi muuttua. Ensin kaikki oli pelkkää väreilyä pojan ruumiin yllä, sellaista, joka oli helppo lukea mielen luomaksi harhakuvaksi. Sitten varsinaiset muutokset alkoivat: Peterin pyöreät kasvot kapenivat ja muuttuivat hienopiirteisemmiksi, hänen haaleansiniset silmänsä haalenivat ensin valkeiksi ja sitten intensiivisen metallinharmaiksi. Hiukset tummuivat, piirteet solakoituivat, saivat lisää eloa… kesti ehkä hieman alle minuutin verran, kun James jo tajusi tuijottavansa suoraan Siriuksen hengettömiin kasvoihin. Hän huusi ääneen.
  “Mitä nyt?” Lily kysyi ja kömpi lähemmäs. Tyttö jähmettyi niille sijoilleen nähdessään, mitä oli muuttunut. Kyyneleetkin kuivuivat kesken kaiken hänen silmiinsä.
James aukoi suutaan yrittäen turhaan saada jotakin ymmärrettävää sanotuksi. “Minä - hän - Sirius - “
  “James, mitä täällä oikein tapahtuu?” Lily vilkaisi vauhkosti olkapäänsä ylitse kuin peläten, että joku voisi ilmestyä hänen selkänsä taakse ja muuttaa hänet noin vain ruumiiksi Siriuksen vierelle. “Mitä Peterille kävi?”
James pudisti sanattomana päätään. Hänellä ei ollut asialle sen parempaa selitystä kuin Lilylläkään. Peter oli muuttunut Siriukseksi, noin vain, ja he -
Kyseessä oli pakko olla jonkinlainen harha, tajusi James. Edes kuolleet eivät voineet vaihtaa olomuotoa kesken kaiken - korkeintaan kummituksiksi ja silloinkin he pysyivät ainakin jossakin määrin omissa hahmoissaan. Järjellä ajateltuna vaikutti muutenkin epätodennäköiseltä, että joku voisi kuolla kesken Killan järjestämän kokeen, tai ehkä Jamesin toiveikkaampi puoli halusi vain takertua kiinni ajatukseen, hän ei ollut täysin varma itsekään.
  “Kokeilen yhtä asiaa”, James mumisi oikeastaan välittämättä siitä, kuuliko Lily häntä vai ei. Hän veti syvään henkeä ja kosketti kädellään kuolleen Siriuksen rintaa yrittäen sivuuttaa sen tosiasian, että siinä hänen kämmenensä alla lepäsi hänen paras ystävänsä ja enemmänkin. Hänen veljensä. Pelkkä toivo siitä, että kyseessä oli sittenkin vain harha antoi Jamesille rohkeutta pysyä paikoillaan, vaikka hän pelkäsikin salaa kuollakseen. Suljetuin silmin hän tunnusteli ystävänsä olemattomia sydämenlyöntejä ja odotti…
Väreilyä. James olisi voinut itkeä helpotuksesta tajutessaan, että hän oli ollut oikeassa - että sekä Peterin että Siriuksen kuolemat olivat olleet pelkkää silmänlumetta ja harhaa. Nyyhkäys takertui hänen kurkkuunsa jättämättä koskaan hänen huuliaan. Kaikki oli hyvin.
James hymyili välittämättä enää siitä tosiasiasta, että siinä hänen kämmenensä alla makasi nyt kylmänä ja hengettömänä Remus Lupin. Sellaisilla asioilla ei ollut enää merkitystä - eihän harhakuvilla ikinä ollut. Itsekseen nauraen poika nousi ylös maasta auttaen samalla ylös hämmentyneen ja sekavan Lilyn. He eivät löytäneet oikeita sanoja, katselivat vain toisiaan.
  “Mistä on kyse?” Lily kysyi hiljaisella äänellä.
James kuljetti väsyneesti kättään hiuksiensa läpi. “En tiedä”, poika myönsi pystymättä lopettamaan hymyilemistä. “Se on huijausta, Lily - kaikki tämä on huijausta.”
  “Tämä paikkakin?” ihmetteli Lily.
James ei vastannut. Sanoilla ei ollut enää merkitystä - kaikki oli nyt täydellisen hyvin.

Peter tunsi suorastaan säteilevänsä ylpeydestä palatessaan takaisin Prewettien pihamaalle. Kaikista Kelmeistä juuri hän - kömpelö, ujo Peter Piskuilan - oli selvittänyt ensimmäisenä metsässä vaanineet esteet ja löytänyt tiensä ulos metsästä mukanaan löydettäväksi tarkoitettu pieni lintukoriste. Hän puristi koristetta tiukasti nyrkissään antaen sen metallisten siipien upota ihoonsa siinä pelossa, että lintu saattaisi luiskahtaa hänen otteestaan.
Peter ei tiennyt, miten päin hänen olisi pitänyt olla. Hän ei ollut aikoihin tuntenut itseään yhtä vahvaksi ja epätodelliseksi; viime aikojen masennuksen jälkeen tuntui hyvältä tietää, että hänellä oli yhä voimia jäljellä johonkin. Vielä paremmalta tuntui voittaa James ja Sirius jossakin edes kerran elämässään, vaikka kyseessä olikin niin mitätön asia kuin Killan koe. Silti -
  “Herra Piskuilan!” toinen Prewettin veljeksistä tervehti ilahtuneesti, kun Peter löysi tiensä heidän talonsa pihaportaille.
  “Kerrassaan ihastuttavaa nähdä sinua”, jatkoi toinen.
  “Luulimme jo teidän jääneen metsään - “
  “ - löysit näköjään linnun - “
  “ - ja ylitit esteet - “
Peter nyökkäsi naurussa suin. Hän olisi valehdellut, jos olisi erehtynyt väittämään metsässä olleiden tehtävien olleen helppoja. Vaikein oli ollut viimeinen tehtävä - pallotehtävä, kuten Peter sitä jälkeenpäin kovin mielellään kutsui. Siinä hänet oli pakotettu kohtaamaan pahimmat pelkonsa suuren kristallipallon kautta ja ellei hän olisi aiemmin nähnyt samanlaista tehtävää Redin Jamesille antaman syntymäpäivälahjan muodossa, ei hän olisi onnistunut tehtävässään. Sitä hän ei kuitenkaan aikonut missään tapauksessa paljastaa Fabian ja Gideon Prewettille, jotka onnittelivat häntä ja takoivat häntä selkään kuin suurtakin sankaria.
  “Noilla lahjoilla pääset ehdottomasti mukaan Kiltaan, herra Piskuilan”, toinen veljeksistä vakuutti ylpeänä. “Teidän pitää enää selvittää toinen tehtävä, mutta siitä ei varmastikaan tule mitään ongelmaa.”
Peter tunsi sydämessään ikävän pistoksen ajatellessaan Vauhkomieltä, jolla oli tapana sanoa, että hänen oli korkea aika rohkaista itsensä, tai hänestä ei milloinkaan tulisi kunnollista jäsentä Feeniksin Kiltaan.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #32 : Maaliskuu 02, 2007, 09:44:55 »
26b.osa - Viimeinen ilta vapautta
30.10.1978

  “Sarvihaara! Oi Saaarvihaaaaraaaa!”
James sulki silmänsä haluamatta kuulla, kuinka Siriuksen tekopirteä, maanitteleva kutsu kantautui yhä lähemmäs Kelmien asunnon käytävillä. Poika tunsi itsensä oikeaksi hermokimpuksi, eikä Siriuksen sanoista ollut siinä tilanteessa mitään hyötyä, oli tällä sitten mitä sanottavaa tahansa. Naimisiinmeno odotti vain noin puolen vuorokauden päässä ja vaikka James olikin odottanut tuota nimenomaista päivää kuin kuuta nousevaa, sai hän nyt huomata olevansa kauhusta jäykkänä. Kello oli jo pitkälti yli puoli yksitoista illalla, eikä hän osannut tehdä muuta kuin heitellä sieppiä puolelta toiselle ja miettiä kaikkia niitä kammottavia tapoja, joilla heidän häänsä voisivat mennä pieleen. Mitä jos Lily äkkiä päättäisi, ettei haluaisikaan mennä hänen kanssaan naimisiin? Mitä jos Lilyn sisko ilmestyisi keskeyttämään häät? James tunsi tulevansa hulluksi hermostuksesta.
  “Hei, Sarvihaara, missä sinä olet?” Siriuksen ääni kuului melkein Jamesin oven takaa, mutta hän ei tehnyt elettäkään noustakseen ylös sängyltään. Hän tunsi itsensä loppuunväsyneeksi vietettyään suurimman osan edellisestä viikosta viime hetken häävalmistelujen parissa. Niiden lomassa hänen oli onnistunut löytämään jopa asunto itselleen ja Lilylle, joskin tuosta asunnosta oli pitkälle kiittäminen hänen äitiään ja tämän valppautta. Asunto - muutaman huoneen kokoinen kerrostalohuoneisto - sijaitsi Talvahallankadulla Lontoon laitamilla ja odotti jo uusia asukkaitaan. Huonekaluja Jamesilla ja Lilyllä ei vielä ollut, tai ei ainakaan niin paljon kuin he olisivat halunneet. Siitä huolimatta he aikoivat muuttaa uuteen kotiinsa heti palattuaan häämatkaltaan Venetsiasta. Häämatka oli Jamesin suureksi järkytykseksi jästiloma (“Se on turvallisempaa sillä tavalla”, Lily oli inttänyt) ja sen oli tarkoitus kestää kaksi viikkoa. He palaisivat takaisin Lontooseen juuri parahiksi ehtiäkseen Amos Diggoryn häihin, jos sitä saattoi kutsua suureksikaan onneksi.
  “Sarvihaara!” Nyt Jamesin huoneen ovi lennähti auki ja Siriuksen pää pisti esiin oviaukosta. James pakotti orastavan pahoinvointinsa kuriin ja teeskenteli tyynen rauhallista kääntäessään katseensa ystävänsä puoleen. Hän pani ohimennen merkille, että Sirius näytti kummallisemmalta kuin aikoihin: pojalla oli yllään pitkä, turkisreunainen viitta ja muinaismuistolta vaikuttava viikinkikypärä.
  “Olenko erehtynyt päivämäärästä?” James tiedusteli otsaansa rypistäen. “Onko nyt Halloween?”
  “Ihan kuin SINÄ erehtyisit hääpäivästäsi…” Sirius nälväisi hyväntahtoiseen sävyyn. Poika työntyi peremmälle huoneeseen nykäisten viikinkipäähineen pois otsaltaan. Hän haroi hiuksiaan tyytymättömänä. “Hitto, kuka olisi uskonut, että yksi pytty voi tuntua näin tukalalta?”
  “Kuka olisi uskonut, että joku HALUAISI pitää tuollaista pyttyä?” James pisti vastaan samaan sävyyn. Sirius nauroi ja heittäytyi hänen sängylleen istumaan kietaisten hetken mielijohteesta käsivartensa hänen olkapäidensä ympärille. Se oli lyhyt, veljellinen halaus vailla sen suurempaa merkitystä. Sirius huokaisi nojatessaan selkäänsä vasten Jamesin huoneen seinää.
  “Tulee outoa, kun sinä muutat täältä pois”, poika kommentoi äänessään sävy, jota James olisi saattanut nimittää kaipaavaksi, ellei hän olisi tuntenut ystäväänsä niin tuskallisen hyvin. “Tämä huone jää kai sitten tyhjäksi.”
James nyökkäsi mietteliäästi. Hän oli viime aikoina ollut niin kiireinen häiden kanssa, ettei ollut oikeastaan ehtinyt pohtimaan kaikkia naimisiinmenon seurauksia, kuten sitä, että pian hän ja Sirius asuisivat erillään ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen. Sinänsä se ei olisi mikään haitta heidän ystävyyssuhteelleen. He olivat kumpikin velhoja ja hallitsivat ilmiintymisen, minkä lisäksi he tulisivat muutenkin viettämään suuren osan ajastaan yhdessä. Silti tuntui kummalliselta ajatella, että pian Kelmien asunnossa asuisi vain kaksi nuorukaista.
  “Me kaikki olemme kai kamalan vanhoja ja vakiintuneita”, James totesi vääntäen ironiseksi tarkoitetun hymyn huulilleen. “Tossun alla tavalla tai toisella.”
  “Sanot sinä”, virnisti Sirius. “Minä en ole vielä pyytänyt Ariannaa muuttamaan tänne sinun tilallesi, ellet ole huomannut.”
  “Paino sanalla ‘vielä’”, James huomautti.
Sirius irvisti. “Älä ole typerä. Emme me kestäisi toisiamme. Kun ottaa huomioon riidat hänen syömisestään ja hänen pakkomielteisyytensä ja aamusuihkunsa - “
  “Ja sinussako ei ole mitään vikoja?”
  “Jaa-a, se riippuu siitä, mikä lasketaan viaksi. Jos uskomattoman hyvää ulkonäköä voi nimittää synniksi - “
James ei vaivautunut edes vastaamaan toverinsa lapselliseen huomautukseen. Hän tyytyi nojaamaan päätään tyynyyn ja nautti hiljaisuudesta. Siriuksen seurassa hänen oli helpompi rentoutua ja unohtaa se tosiasia, että vain noin puolen vuorokauden kuluttua hän seisoisi kirkossa jästien pingviinipuvussaan ja olisi pyörtyä kauhusta.
  “Miksi sinulla on tuo hirvittävä potta, jos saa kysyä?” James kysyi pitkän hiljaisuuden päätteeksi.
Sirius vilkaisi häntä arvokkaasti. “Se on kypärä, ei potta. Naamiaisasu.”
  “Niin, tiedän - tai siis, kuinka moni lähtee vakavissaan kaduille viikinkipytty päässään? Minua lähinnä kiinnostaa, olemmeko me menossa juhliin, jotka olen unohtanut, vai onko tuo päässäsi vain siltä varalta, että joudun paniikkiin huomisen vuoksi ja alan heitellä sinua tavaroilla? Koska ihan vain tiedoksesi, naimisiinmeno ei jännitä minua yhtään”, James ilmoitti yrittäen parhaansa mukaan kuulostaa vakuuttavammalta kuin millaiseksi tunsi itsensä.
Sirius pyöritti silmiään. “Niin, ja minähän myös uskon tuon…”
  “Miten vain”, James sanoi ärtyneenä. “Etkö voisi vain kertoa minulle, mitä varten tuo hirveä hattu oikein on?”
  “Sarvihaara kiltti, sinuna lopettaisin solvaamisen. Se on sinun polttareitasi varten.”
  “MITÄ?” James parahti pystymättä uskomaan korviaan. Ajatellessaan asiaa tarkemmin hän ei ymmärtänyt, miksei ollut osannut ajatella sitä jo aiemmin - totta kai hänellä oli tarkoitus olla polttarit. Hän oli vain ollut niin uppoutunut omiin kauhistuneisiin ajatuksiinsa, ettei ollut tullut kiinnittäneeksi tarpeeksi huomiota ystäviensä salamyhkäiseen naureskeluun, jota nämä olivat harrastaneet koko menneen viikon ajan. Sellainen oli vain vaikuttanut typerältä.
  “Polttareita”, Sirius toisti nautinnollisesti. “Tiedäthän, se tarkoittaa paljon alkoholia ja julkista nöyryytystä viimeisen vapaan illan kunniaksi, kaveri - “
  “Minä tiedän kyllä, mitä polttarit tarkoittavat! En vain… ajatellut, että minullakin voisi olla sellaiset.”
Sirius teeskenteli parhaansa mukaan loukkaantunutta. “Aliarvioit meitä, amigo.”
  “Ehkä niinkin. Aiotteko te todella pukea minut viikingiksi?”
  “Tietenkään me emme aio! MINÄ olen viikinki. Sinulle on varattu aivan toisenlainen rooli!”
  “Joka on…?” James uteli epäluuloisesti. Vastaamisen sijaan Sirius ponkaisi ylös sängyltä ja ulos huoneesta viikinkikypärä vaarallisesti toisessa kädessään keikkuen. Kesti vain muutama hetki, ennen kuin hän jo kaahasi takaisin huoneeseen heiluttaen sormiensa rautaisessa otteessa jotakin, joka näytti solmuun menneeltä oksanipulta. James tuijotti esinettä ymmällään.
  “Haluatko sinä minun esittävän nuotiota?”
Sirius hymyili leveästi. “Oletko koskaan kuullut sanonnasta ‘paistaa se päivä risukasaankin’? Koska se kuvaa sinua harvinaisen hyvin - jos sinä olet risukasa ja Lily on päivä - “
  “Älä heittäydy vertauskuvalliseksi, poju, minä olen vakavissani!”
  “Niin olen minäkin. Tai en sittenkään. Tosissaan, Sarvihaara, olen pettynyt sinuun! Etkö muka tunnista hirvensarvia kun näet sellaiset?”
James katsoi uudemman kerran Siriuksen roikottamaa muodotonta möykkyä. Tietystä näkökulmasta katsottuna möykky tosiaan muistutti hieman hirvensarvia, joskin erittäin nahistuneita sellaisia, hän arvosteli. Hieman innottomasti hän otti möykyn vastaan, kun Sirius sysäsi sen hänelle.
  “Laita päähäsi, niin lähdetään pitämään hauskaa”, poika komensi.
James kohotti kulmiaan epäilevästi. “Sinä olet tosissasi? Sinä haluat minun pukeutuvan hirveksi?”
  “Se oli itse asiassa Matohännän idea, mutta minä olin se, joka etsi sarvet. Varastin ne äitisi ompeluhuoneesta - kyllähän sinä muistat ne pelottavat sarvet, jotka roikkuivat aina siellä seinällä?”
James muisti. Hän toivoi, että olisi voinut nähdä äitinsä ilmeen, kun Sirius oli syöksynyt viemään hirvensarvia tämän lempihuoneesta. Tuskin Sascha Potter oli Siriukselle suuttunut, tai ei ainakaan tosissaan. Jamesin äiti oli aina jumaloinut Siriusta siinä missä omaakin poikaansa. Ei se sinänsä mikään ihme ollut, eikä James ollut koskaan tuntenut kateutta asian vuoksi - kyllähän hän tiesi, että naiset rakastivat Sirius Blackia. Hän oli aina pitänyt huolta vain siitä, että LILY ei rakastanut Siriusta. Ainakaan siinä tietyssä mielessä.
Lily. James huokaisi tytön kasvojen kohotessa hänen silmiensä eteen punaisen viitan lailla. Häntä alkoi taas hermostuttaa - miten huomiseen johtava aika saattoikin tuntua yhtä aikaa sekä liian pitkältä että liian lyhyeltä? Miltähän Lilystä mahtoi sillä hetkellä tuntua?
  “Maa kutsuu Sarvihaaraa”, Sirius ilmoitti naurunsäikeitä äänessään. “Pahus, kaveri, naimisiinmeno ei tee sinulle hyvää, jos pelkkä ajatus siitä saa sinut noin sekaisin!”
  “Minä en ole sekaisin”, James protestoi, nappasi hirvensarvet Siriukselta ja sulloi ne mielenosoituksellisesti päähänsä. Hän tiesi näyttävänsä typerykseltä, mutta jostakin syystä ajatus ei häirinnyt häntä tippaakaan. Päinvastoin, ajatus yhdestä päättömästä illasta toi Tylypahkanajat taas lähemmäs häntä. Hän tunsi olonsa kevyeksi.  Hän virnisteli typerästi peilikuvalleen.
  “Mitä muut laittavat päälleen?”
  “Eivät suostuneet kertomaan”, Sirius vastasi harmistuneena. “Ehdotin, että Kuutamo voisi pukeutua täysikuuksi, mutta hän ei kuulemma halunnut näyttää pallolta…”
  “En ihmettele. Onko Lilylläkin tänään polttarit?”
Sirius nyökkäsi. “Arianna ja Cinnamon ovat kehitelleet jotakin. Tai pääasiassa kai Arianna, koska Cinnamon ei ollut kovin mielellään samassa huoneessa Kuutamon kanssa, kun suunnittelimme. Hän on alkanut taas pyöriä sen ylimittaisen italiaanon seurassa, tai jotakin sinne päin.”
  “Alessandron?” ällisteli James. “En olisi uskonut. Lokakuu ei tee tytöille hyvää.”

Oli lokakuu hyväksi tai ei, puolen tunnin kuluttua James sai huomata seisovansa Vuotavan Noidankattilan ovella palelevana ja tyylittömänä. Hänellä oli yllään ohut, karvainen viitta, josta roikkui häntä, sekä päässään hirvensarvet. Hän teeskenteli parhaansa mukaan, ettei lainkaan huomannut niitä epäluuloisia katseita, joita ohikulkijat soivat hänelle ja hänen ystävilleen. Jamesin helpotukseksi myös muut Kelmit olivat pukeutuneet omituisesti vain ollakseen hengessä mukana. Hirvi-Jamesin ja Viikinki-Siriuksen lisäksi paikalla oli myös erittäin epäuskottava Vampyyri-Peter, sekä Remus, joka esitti parhaansa mukaan balettitanssijaa näyttäen näin ollen joukon älykkäimmältä tapaukselta, mitä hän tietenkin omalla tavallaan olikin.
  “Minä olen edelleen sitä mieltä, että sinun olisi pitänyt pukeutua täysikuuksi, Kuutamo”, Sirius nurisi paimentaessaan ystäviään sisälle Vuotavaan Noidankattilaan pois kirpeästä tihkusateesta. “Se olisi kuvannut sinua paljon paremmin.”
  “Eihän vampyyrikaan kuvaa Matohäntää kovin hyvin”, Remus vastasi tyynesti. “Ellei hän sitten ole viime aikoina kehittänyt omituisia verenimijän piirteitä.”
  “Mutta kun hän on! Hän kiristi minulta KOLME KALJUUNAA VIIME VIIKOLLA!”
  “Vain koska olit ne hänelle velkaa”, muistutti James.
Sirius kiristeli hampaitaan, mutta katsoi parhaaksi pysyä vaiti. Hän marssitti ystävänsä muitta mutkitta Vuotavan Noidankattilan baaritiskille ja alkoi tilata juotavaa sellaista vauhtia, että baarimikko Tom oli jo pudota tahdista.
  “Paljonko sinä oikein tarvitset alkoholia?” Peter suhisi vampyyrinhampaidensa raosta, kun Tom ei katsonut heihin. “Meitä on vain neljä, ota huomioon.”
  “Joten? Ennen kunnon hauskanpitoa on hyvä ottaa kunnon pohjat”, puolusteli Sirius. James ja Remus vaihtoivat paljonpuhuvia katseita, eivätkä sanoneet mitään. Tottelevaisesti James otti vastaan epämiellyttävännäköistä violettia litkua sisältävän pienen lasin ja kumosi sen sisällön kurkkuunsa. Juoma sai hänet taipumaan melkein kaksinkerroin baaritiskille.
  “Anturajalka, tämä maistuu ihan tiskiveden ja Ruikulin hiusten sekoitukselta! Emme kai me aio harrastaa tätä koko iltaa?” hän takelteli yskänpuuskansa lomasta.
  “Tietenkään emme aio”, Sirius vastasi siemaillen tyytyväisenä tuliviskiään. “Meillä on tämän jälkeen tapaaminen erään jästipuiston kanssa. Et kai sinä kuvittele, että me jätämme kaiken huvin väliin?”
James antoi raskaan huokauksen puhua puolestaan. Hän pelkäsi jo valmiiksi sitä, mitä hänen ystävänsä ikinä olivatkaan hänen varalleen kehitelleet. Toisaaltahan hän oli Kelmi, eikä kunnollinen Kelmi koskaan kieltäytynyt haasteesta, vaan piti hauskaa viimeiseen asti. ‘Kunnes henki menee’, Sirius oli usein sanonut Tylypahkassa. Linnan ulkopuolella tuo sanonta tuntui entistäkin tarpeellisemmalta, eihän kukaan heistä voinut tietää, heräisikö enää seuraavana aamuna vai ei. Juuri sillä hetkellä sellaiset asiat eivät kuitenkaan jaksaneet kiinnostaa James Potteria. Huolimatta alkoholin pahanmakuisuudesta hän oli helpottunut; pitäessään hauskaa ystäviensä kanssa hän ei ehtinyt hermoilemaan avioliittoaan Lily Erica Evansin kanssa.

  “Ei”, Lily parahti kauhuissaan. “Minä EN pue tuota päälleni!”
  “Lily, antaisit mennä nyt vain”, kärsimätön Arianna aneli. “Se on vain puku!”
Lily pudisti mielenosoituksellisesti päätään silmäillen samalla sängylle levitettyä pukua pakokauhuinen ilme kasvoillaan. Puku - hänen polttariasunsa - oli itse asiassa hyvin pieni, paljetein koristeltu punainen mekko, joka lyhykäisyydessään toi Lilyn mieleen Lontoon syrjäkujien maksulliset naiset. Pelkkä ajatus mekkoon koskemisesta sai hänet voimaan pahoin. Eikä siinä kaikki; mekon lisäksi asuun kuului myös järjettömät, vihreälinssiset silmälasit, sekä jättimäinen sulkahattu.
  “Minä luulin, että polttareissa on tarkoitus nolata itsensä, ei paljastella itseään”, Lily huomautti yrittäen kiemurrella järjellä irti asuunsa pukeutumisesta. Vilkaistessaan Ariannaa hän arvasi oitis, ettei tehtävästä tulisi mitenkään helppo. Ariannassa oli suorastaan mcgarmiwamaista arvovaltaa, kun tyttö seisoi hänen edessään kädet sinisten, epäinhimillisten tiukkojen nahkahousujensa lanteilla. Kimmeltävä, pienenpieni toppi sai kylkiluut paistamaan säälittävinä esiin hänen ihonsa alta. Lily käänsi katseensa pois yrittäen pidätellä inhontunnettaan.
  “Me harkitsimme kyllä tuota asiaa”, Cinnamon puuttui puheeseen pyyhkien vaivaantuneena ylimääräistä glitteriä poskiltaan. “Mutta Arianna sanoi, ettet sinä nolostu mistään tavanomaisesta - siis siitäkään, että me puemme sinut hihhuliksi - “
  “ - hiihtäjäksi”, korjasi Arianna.
  “Hiihtäjäksi, hyvä on, tai sitten verokarhuksi.”
Lilyä nauratti. Hänen ystävänsä tuskin tiesivät, mikä verokarhu oli, hän mietti.
  “Eli me päätimme ottaa pienen kisan”, Arianna jatkoi reippaasti. “Kokeilemme, kuka meistä saa eniten miehiä lankeamaan jalkoihinsa yhden illan aikana. Häviäjä tanssii ripaskaa pöydällä.”
  “Tanssii mitä?” Lily älähti.
  “Ripaskaa”, Arianna sanoi heilauttaen huolettomasti kiharansa olkapäänsä ylitse. “Se on se venäläinen jalansätkyttämistanssi, kyllähän sinä tiedät - se, jota Casper Halliwell tanssi ensimmäisellä luokalla, muistathan?”
  “Hän putosi silloin pöydältä”, Cinnamon lisäsi avuliaasti. “Ja niksautti selkänsä.”
  “Kuulostaa lupaavalta…”
  “Äh, älä nyt ole ilonpilaaja”, Arianna tiuskaisi huiskauttaen kuninkaallisesti kättään. “Laita nuo vaatteet päällesi, me odotamme sinua olohuoneessa!”

Lily oli ehtinyt istua jo hyvän aikaa olohuoneessa ystäviensä meikattavana ja kammattavana, kun ovelta kuuluva napakka koputus pelasti hänet kirkkaanvihreän glitteriä ja kiharoiden maailmasta. Oli mahdotonta olla toivomatta, että tulija olisi ollut James, niin typerää kuin se olikin - poika juhli varmasti jo kovaa vauhtia omia polttareitaan. Silti olisi tehnyt hyvää nähdä James ja unohtaa hetkeksi se kaikenvaltaava hermostus, joka pisteli hänen selkärankaansa. Ajatus naimisiinmenosta tuntui paljon pahemmalta nyt, kun häät olivat jo seuraavan päivän takana odottamassa.
  “Lily, sinulle on vieraita”, Cinnamon informoi palatessaan takaisin huoneeseen korkea kreppiponinhäntä päälaella keikkuen. Häntä seurasi itsekseen naureskeleva Red, joka heilutteli kädessään jotakin pientä pulloa. Vasta silloin Lily muisti. Red oli luvannut tuoda hänen pyrkimyksiensä sitomiseen tarkoitetun taikajuoman sinä iltana.
  “Näytätte siltä kuin olisitte matkalla epätoivoiseen miehenmetsästykseen”, Red kommentoi ensi sanoikseen. Mies jäi seisomaan ovensuuhun näennäisen kiireettömänä lahjoittamaan Lilylle taikajuomaa ja poistumaan paikalta. Lilyä nuoren aurorin viivyttely ei tosin häirinnyt vähääkään; mitä kauemmin Red viipyisi, sitä pidempään hän olisi turvassa Ariannan ja Cinnamonin kieroutuneilta suunnitelmilta.
  “Sen täytyy johtua siitä, että me OLEMME menossa miestenmetsästykseen”, Lily kirahti hampaidensa raosta yrittäen parhaansa mukaan olla sotkematta Cinnamonin meikkikokeiluja. Hän vastaanotti palkaksi teostaan terävän läimäytyksen olkapäälleen sekä käskyn pysyä aloillaan.
  “Cinnamonhan ottaa meikkaamisen vakavasti”, Red tokaisi kuivasti. “Miten niin miestenmetsästykseen, Lily? Minä kun luulin, että olet menossa naimisiin huomenna.”
  “Kiitos vain muistutuksesta, voin tarpeeksi pahoin jo muutenkin”, mumisi Lily.
  “Älä - puhu - nyt!” Arianna kielsi syöksähtäen paikkailemaan Lilyn kammottavaa, räikeää meikkikuorta taikasauvallaan. “Red, anna tyttöparan olla, tai hän ei saa iskettyä ainuttakaan miestä tänään!”
  “En ymmärrä, miksi hänen pitäisi. Hän on varattu, jos muistat.”
Arianna vilkaisi Rediä valheellisen ylimielisesti. “Minä en ole typerys, enkä blondi - “
  “Hei!” Cinnamon kiljaisi sellaisella voimakkuudella, että Lily kohotti automaattisesti kädet korviensa suojaksi.
  “Anteeksi, Cin. Red, minä tiedän erinomaisen hyvin, että Lily on varattu. Me kaikki olemme varattuja, jos muistat. Tai olimme - “ Arianna loi paljonpuhuvan katseen Cinnamoniin, joka laski katseensa masentunut ilme sievillä kasvoillaan. “Mutta se ei tarkoita sitä, ettemmekö voisi pitää hieman hauskaa Lilyn viimeisen vapaan illan kunniaksi. Väitätkö sinä muka, että vietit sen illan kotona sarjakuvalehden kanssa?”
Red haroi hiuksiaan lopettoman kärsivä ilme kasvoillaan. Lily ei voinut olla miettimättä, miltä miehestä tuntuisi huomenna, kun tämä saapuisi vieraaksi heidän häihinsä. Muistelisiko Red Jazzia? Olisiko hän pahoillaan? Vihainen? Rediä oli nykyisin niin kovin vaikea tulkita. Lily huomasi usein pohtivansa hiljaa itsekseen, mikä miehen kohtalo mahtaisi loppujen lopuksi olla, mutta vastausta hän ei milloinkaan löytänyt.
  “Mikäli muistan oikein, vietin ainakin osan siitä illasta professori McGarmiwan vaatekaapissa”, Red vastasi katkaisten Lilyn mietteet. “Kunnes jäin kiinni. Toisen puolikkaan siitä illasta vietin pyörittämällä hulavannetta.”
  “Hulavannetta?”
  “Se on esine”, Red selitti kärsivällisesti. “Rengas. Se pyörii, kun liikutat lanteitasi.”
  “Minä en välttämättä halua nähdä sinun heiluttavan lanteitasi…”
Red virnisti karusti jättäen viimeinkin paikkansa ovensuussa. Hän tyrkkäsi sivuun Cinnamonin, joka heilutteli edelleen taikasauvaansa Lilyn kasvojen edessä ja polvistui lattianrajaan tytön kasvojen eteen tavalla, joka missä tahansa muussa tilanteessa olisi mitä todennäköisimmin ollut vihje kosinnassa. Ei kuitenkaan Redin tapauksessa - Lily oli ollut paikalla, kun Red oli sen ensimmäisen ja ainoan kerran kosinut rakastamaansa naista ja hän tiesi, ettei kovapintainen aurori tekisi mitään senkaltaista enää uudelleen.
  “Juomasi”, Red sanoi muodollisesti ja ojensi pienen, ovaalinmuotoisen pullon Lilylle. Lily tarttui pulloon inhoten. Tiukasti suljetun korkin lävitsekin hän saattoi haistaa siitä kohoavan, vahvan mädän hajun.
  “Oletko sinä varma, että tämä on oikea juoma?” Lily varmisti kohottaen epäluuloisesti kulmiaan.
Red huokaisi jurosti. “Lily, uskot sinä sitä tai et, et ole missään tapauksessa se ensimmäinen ihminen, jonka haluan myrkyttää.”
  “Bellatrix on?” Cinnamon arvasi. Lily hätkähti ystävänsä äkillistä tunteettomuutta.
Red pudisti päätään liikkumaton ilme kasvoillaan. “Unohtakaa se, tytöt. Lily, sinä voit kyllä juoda sen huoletta. Korkeintaan se aiheuttaa sinulle niin vakavaa pahoinvointia, että hääyösi menee täysin pilalle, mutta en olekaan ikinä puhunut mitään sivuvaikutuksista, vai mitä?”
  “Et”, Lily jupisi silmäillessään epäilevästi pullon hailakan sinertävää nestettä. Red nyökkäsi tyytyväisenä ja nousi takaisin jaloilleen alkaen selvästi tekemään lähtöä - ainakin hän kiinnitti taikasauvan huolellisesti mustaan vyöhönsä ja veti viittaa ylleen.
  “Näemme huomenna”, mies sanoi vailla hymynhäivähdystäkään. “Yhdeltähän se oli? Hienoa. Ja kuulkaa, tytöt, teidän asuntonne on järkyttävän huonosti suojattu, jos ette tienneet. Kuka tahansa voi ilmiintyä tänne milloin tahansa.”
Arianna, Lily ja Cinnamon vilkaisivat toisiaan ihmeissään.
  “Niin, se on kai tarkoituskin?” Arianna kyseenalaisti hetken hiljaisuuden jälkeen. “Että ystävämme pääsevät ilmiintymään tänne?”
Red hymyili heille alentuvasti kuin olisi katsellut kolmea pikkutyttöä, ei aikuisen ikää lähentelevää naista. “Haluatte te sitä tai ette, maailmassa on muitakin kuin ystäviänne. Ja myös he osaavat ilmiintyä. Jos minä olisin te, hoitaisin suojaloitsut kuntoon viipymättä. Koskaan ei voi tietää, mitä seuraavana yönä tapahtuu. Hyvää yötä.”
Hän loi vielä viimeisen terävän katseen keskustelukumppaneihinsa ja katosi sitten aurorimaisen arvoituksellisen viitansivalluksen myötä. Lily, Cinnamon ja Arianna jäivät tuijottamaan toisiaan.
  “Hän sitten tietää, miten saada tyttö tuntemaan olonsa turvalliseksi, vai mitä?” Cinnamon tiedusteli lopulta retoriseen sävyyn.

James seisoi liukkaalla puistonpenkillä ja tuijotti ällistyneenä ympärilleen kerääntynyttä väkijoukkoa. Jästipuisto oli harvinaisen seesteisen perjantai-illan kunniaksi pullollaan rentoutunutta, alkoholisoitunutta väkeä, jotka olivat enemmän kuin uteliaita näkemään, mitä hirvensarviin pukeutunut hölmö oikein halusi sanoa. James vilkaisi epävarmasti penkin sivussa seisovaa Peteriä.
  “Onko tämä varmasti hyvä idea? Pitääkö minun PITÄÄ PUHE noille typeryksille?”
  “Pitää”, myönteli Peter, joka teki kaikkensa pitääkseen taikasauvansa vampyyrinkaapunsa taskussa vasten mielitekojaan.
  “Mitä minä heille muka sanon?”
  “Jaa-a, se taitaa olla sinun asiasi”, Sirius ilmoitti hilpeästi. “Puhu vaikka puutarhatontuista, jos haluat, kunhan puhut. Katso nyt noita ihmisiä - he kuolevat kuullakseen sinun puheesi!”
James teki työtä käskettyä ja mulkaisi puistoon kerääntynyttä väkijoukkoa, joka toden totta näytti odottavan hänen puhettaan. Hän ei ymmärtänyt, mistä hänen kanssakelminsä oikein hankkivat kieroutuneimmat ideansa - miksi hän muka haluaisi pitää puheen laumalle humaltuneita jästejä? Ja mistä hän muka puhuisi?
  “Vauhtia nyt, Sarvihaara”, Sirius kehotti tönäisten Jamesia kyynärpäällään reiteen. “He alkavat hermostua.”
Jamesin kurkkua kuivasi. Hän oli kyllä pitänyt lukemattomia puheita ystäviensä kanssa Tylypahkassa, toisinaan sopimattomistakin aiheista, mutta siitä huolimatta tilanne ei ollut varsinaisesti hänen mieleensä.
  “Tämä tehtävä on järjetön. Jopa polttareihin”, hän sihisi ystävilleen suupielestään. Sitten hän suoristi selkäänsä ja alkoi puhua puiston jästeille.
  “Hyvät juopuneet ystävät, hyvät jästipäät, koirat, rotat ja ihmissudet, on kunnia olla pitämässä puhetta teille tänä iltana”, hän messusi levittäen käsiään antaumuksella. Hemmetti, hän mietti, jos hänen kerran oli pakko pitää puhe, yhtä hyvin hän voisi tehdä sen kunnialla. “Sää on uskomaton ja tänä iltana puhun teille hirvien suojelusta!
  “Kuinka moni teistä tietää, mitä hirvet ovat?” James saarnasi epätoivoisesti pystymättä katsomaan suu auki tuijottavaan yleisöönsä. “Ne ovat sarvekkaita, uljaita eläimiä - aivan kuten minä tässä! Toisin kuin minä, ne elävät metsässä! Ne ovat upeita otuksia, joilla on sydän ja sielu. Silti niitä halveksutaan - miksi? Hirvet eivät ole koskaan satuttaneet ketään, tai jos ovatkin, se on ollut ehdottomasti ansaittua! Silti hirviä metsästetään ja satutetaan. Niille osoitetaan suoranaista julmuutta! Vaadin teitä lopettamaan hirvien väärinkäytön!”
  “Puhuuko hän tosiaan hirvien hyväksikäytöstä?” Remus supatti Siriuksella toisesta suupielestään.
  “Enpä tiedä”, vastasi nauruaan pidättelevä Sirius. “Ehkä Lilystä on tullut hyväksikäyttäjä - “
  “Suu kiinni!” tuiskahti Peter. “Minä haluan kuulla tämän!”
He vaikenivat ja keskittivät kaiken huomionsa Jamesiin, joka nyt paasasi täydellä teholla.
  “Hirvet ovat eläviä olentoja! Ne ovat kuninkaita! Ne eivät ansaitse ammuntaa ja kävyilläpommitusta! Niitä pitää kohdella kuin kukkaa kämmenellä. MINÄ VAADIN OIKEUTTA HIRVILLE!”
Merlinin nimeen, James ajatteli häpeään kuolemaisillaan, se, joka oli väittänyt polttareiden olevan vain viatonta hauskanpitoa, oli ehdottomasti väärässä. Hän hymyili jähmeästi vastauksena humalaisten suosionosoituksiin, jotka kaikuivat läpi puiston.
  “HIR-VET, HIR-VET, HIR-VET…”
  “Mitä luulette?” uteli Peter. “Pitäisikö meidän viedä hänet Kolmeen Luudanvarteen?”
  “Kannatan”, puheen suosiosta järkyttynyt Remus myönteli. “Luulin heidän alkavan pommittaa häntä mädillä kalkaroksenkopioilla. Meidän on parasta viedä hänet matami Rosmertan poksautettavaksi, ennen kuin hänen egonsa paisuu pilviin ja Lily peruu häät.”

Lily tuijotti kivettyneenä vahvarakenteista nuorta miestä, jolla oli violetteja raitoja hiuksissaan. Mies nojaili jästibaarin tiskiin näyttäen siltä, että odotti jonkun tulevan iskemään itseään. Niin kuin Lily tietenkin oli tulossakin - oli vain kokonaan eri asia, mitä mieltä mies sitten olisi pikkuiseen paljettimekkoon ja sulkahattuun pukeutuneesta tulevasta seuralaisestaan. Todennäköisesti mies pitäisi häntä hulluna. Lilyllä ei kuitenkaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin yrittää; nämä olivat hänen polttarinsa ja heidän kilpailunsa oli jo käynnissä. Muutaman metrin päässä Arianna kehräsi korkeakouluopiskelijalta näyttävälle nuorukaiselle olevansa nimeltään Belle, kun taas Cinnamon esitteli itsensä kysyttäessä Gingeriksi. Kumpikin näytti olevan kovassa vauhdissa.
Lily veti syvään henkeä ja asteli baaritiskin vierelle vetäen itselleen penkin. Hattu hiosti hänen päätään ja hän toivoi yli kaiken, että olisi vain voinut riisua sen pois. Siihen tyttöjen välinen sopimus ei kuitenkaan antanut lupaa. Niinpä Lily tyytyi ainoastaan hieraisemaan kärsivänä kiharrettua punaista tukkaansa ja risti säärensä kääntäessään katseensa vieressä istuvaan violettiraitaiseen mieheen.
  “Olemmeko tavanneet jossakin?” hän aloitti käyttäen maailman läpinäkyvintä ja kuluneinta iskurepliikkiä, joka olisi saanut Sirius Blackin vajoamaan maan alle myötähäpeästä. Lilyä repliikin surkeus ei kuitenkaan häirinnyt tippaakaan. Hän päätteli sen olevan niin huono, ettei typerinkään mies jättäisi huomaamatta hänen aikeitaan.
Violettitukkaisen miehen katse mittasi Lilyä aina paljaista sääristä punaiseen lierihattuun. “Enpä usko”, mies murahti ahdistavan tuttavallisesti. “Muistaisin kyllä sinut, siitä olen varma. Haluatko juotavaa?”
Lily nyökkäsi urheasti. Juominen ei erityisemmin kiinnostanut häntä, mutta ainakin se tekisi odotettavissa olevasta illasta jokseenkin siedettävän. Hän hätkähti ja puri hammastaan, kun mies kääntyi puhuttelemaan baarimikkoa ja laski tuttavallisesti jalan hänen reidelleen. Oli jokaisen tilanteen osapuolen onni, ettei James ollut sillä hetkellä paikalla.
  “Mikä sinun nimesi on?” Lily uteli ottaessaan vastaan miehen tarjoaman martinin. Hän vilkaisi sivusilmällä Cinnamonia, joka lähestulkoon istui gigolonnäköisen opiskelijanuorukaisen sylissä ja näytti nauttivan olostaan. Mitä hänen ystävälleen oli oikein tapahtumassa?
  “Elijah”, mies vastasi niljakkaasti hymyillen. “Entä sinun, muru?”
Lilyn teki mieli huomauttaa, ettei kukaan kutsunut häntä nimellä ‘muru’, ellei sitten halunnut päätyä mullan alle nopeammin kuin ehti toistamaan nimitystä. Hän kätki raivonsa, siemaisi lasistaan ja mutisi olevansa Ruusa.
  “Ruusa Svane”, Lily täydensi ja räpytteli miehelle ripsiään. Kyllä, hän päätti, Elijah Kukaolikaan olisi yksi varma nimi hänen listalleen. Siitä huolimatta illasta tulisi pitkä…

  “ROSIE!” Sirius karjahti käsiään levitellen ja harppoi peremmälle hämärästi valaistuun Kolmeen Luudanvarteen. Hän kiirehti vaihtamaan poskisuudelmia pubin punastelevan omistajattaren kanssa toisten Kelmien seuratessa huomattavasti rauhallisemmin perässä. Jameskin väläytti hymyn pitkäaikaiselle tarjoilijatutulleen kääntyessään ripustamaan hirventurkkiviittaansa naulakkoon. Hän oli helpottunut päästessään lopultakin pois puiston sekavasta väentungoksesta. Illan aikana juotu alkoholi oli alkanut kohota hänen päähänsä ja hän tarvitsi rauhaa, minkä lisäksi muiden Kelmien keksimät polttaritehtävät olivat pidemmän päälle käyneet hänen hermoilleen. Hirvipuheen lisäksi hän oli joutunut myymään itseään kaapukauppias matami Malinille, ryömimään puolialastomana taikaministeriön aulassa ja tanssimaan pöydällä kuuluisan velhotanssiravintolan ammattilaistanssijoiden joukossa. Siriuksen seurassa liikkuminen ei ollut missään tapauksessa turvallista, James ajatteli huvittuneena.
  “Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän myöhäisen kunnian?” matami Rosmerta säteili liihottaessaan Kolmen Luudanvarren myyntitiskin taakse etsimään lisää juomia Kelmeille. James vilkaisi pahoinvoivana naisen kohottamaa kermakaljapulloa ja pyysi tätä vaihtamaan juoman vedeksi.
  “Olen juonut liikaa yhdelle illalle”, James selitti, kun matami Rosmerta jähmettyi paikoilleen järkytyksestä. Vieressä seisovaa Remusta nauratti. Hän muisti yhä päivänselvästi, kuinka matami Rosmerta oli toistuvasti joutunut kieltämään hänen ystäviään juomasta liikaa Tylyaholauantaisin.
  “Jamesilla on polttarit tänään”, Peter lisäsi avuliaasti.
  “Polttarit?”
  “Niinpä niin”, nyökytteli nyt jo uutta kermakaljaansa siemaileva Sirius. “Kultapojumme menee naimisiin huomenna.”
  “Se selittää siis hirvensarvet”, matami Rosmerta tuumasi. Nainen nojautui tuttavallisesti tiskin yli ja kysyi moittivaan sävyyn: “Miksi minä kuulen tästä avioliitosta vasta nyt?”
Remus virnisti. “James pelkäsi, että kieltäytyisit tulemasta vedoten siihen, että liiketoimesi voisivat kärsiä.”
  “Mitkä liiketoimet?” matami Rosmerta tuhahti vilkuillen merkitsevästi ympärilleen Kolmessa Luudanvarressa, joka oli sinä iltana täysin autio. Kello oli jo puoli kaksitoista, mikä saattoi osaltaan selittää asiakkaiden puutteen. Silti James päätteli Rosmertan ärtyneestä ilmeestä, että asiakasmäärän pienikokoisuus oli enemmän jokailtainen ongelma kuin vaihtoehtoinen ilmiö.
  “Jos kuolonsyöjät ja aurorit ovat jossakin onnistuneet, niin ajamaan minun asiakkaani tiehensä!” matami Rosmerta valittikin kaataessaan itselleenkin lasillisen neilivettä. “Suoraan sanottuna en jaksa enää välittää tippaakaan siitä, kumpi puoli tämän sodan voittaa - minä vain haluan sen loppuvan! Mutta se kai on normaalia”, Rosmerta lisäsi mietteliäästi nähdessään Siriuksen järkyttyneen ilmeen. “Minä olen nainen ja kuulun automaattisesti niihin, jotka saavat kärsiä. Tiesittekö, että pieni veljenpoikani tapettiin kolme viikkoa sitten?”
  “Emme”, Remus vastasi ja oli aikeissa lisätä olevansa kovin pahoillaan asian puolesta, kun Rosmerta jatkoi vihaisesti:
  “Hän oli vasta kaksivuotias, tuskin mikään vaara kuolonsyöjille tai auroreille! Joskus minä ihmettelen, minne tämä maailma oikein on menossa, kun kaikki vain tappavat toisiaan jonkin väärän herran nimissä! Kauan tällainen ei voi jatkua!”
  “Noin me sanoimme jo viime syksynä…”
Matami Rosmerta nyökytteli apeana neilivetensä äärellä. Sitten hän näytti kuitenkin muistavan, että kyse oli Jamesin polttareista ja suoritti äkkipiristyksen kumoten kertaheitolla loput juomastaan kurkkuunsa. Väkinäinen hymy huulillaan hän alkoi häärätä Kelmeille lisää juomia ja kyseli samalla heidän kuulumisiaan laidasta laitaan.
  “Vieläkö te toiset pojat olette varattuja?”
  “Minä ja Anturajalka olemme”, Peter kiirehti vastaamaan. “Kuutamo ei.”
  “Ihanko totta?” matami Rosmerta näytti pettyneeltä. “Sitten minun ei varmaan kannata odottaa uutta hääkutsua lähiaikoina?”
Peter näytti etäisesti loukkaantuneelta. “Luuletko, että minä en voisi mennä naimisiin?”
  “Hän taisi puhua lähinnä Anturajalasta”, James virnisti tönäistessään toveriaan kylkeen. Peter tuhahti hiljaa itsekseen - totta kai matami Rosmerta puhui Siriuksesta! Eihän kukaan koskaan kenestäkään muusta puhunutkaan, tai jos puhuikin, silloin kyseessä oli aina James tai Remus. Ei koskaan hän. Joskus hänestä tuntui kuin hän olisi ollut vähäisempi ihmisolento vain siksi, ettei hän ollut yhtä hyvännäköinen tai vahva tai rohkea kuin ystävänsä. Hän hymähti itsekseen ja hukutti katkeruutensa yhteen ylimääräiseen lasilliseen tuliviskiä.
  “Muistatteko, kun hiivimme tänne ensimmäisen kerran ykkösluokalla?” Remus muisteli kaihoisana. “Ja kuinka meille raivottiin jälkeenpäin?”
  “Se huuto ei ikinä kaikkoa korvistani”, James naurahti tukahtuneesti. “Miten McGarmiwa suuttuikaan - “
  “ - ja sinä, Rosie”, Sirius puuttui muisteloihin. “Sinä sanoit meille silloin, ettet enää koskaan halua nähdä meitä täällä ilman lupaa.”
Matami Rosmerta nauroi. “Tiesin jo silloin, ettei minulla ole mitään vaikutusvaltaa teihin poikiin!”
  “Etkä sinä sitä kyllä halunnutkaan. Sinähän rakastit meitä!”
  “Toisinaan, kyllä. Minusta oli oikein hauskaa kuunnella tarinoita teidän naisseikkailuistanne. Jamesin yrityksistä saada itselleen elämänsä nainen… Siriuksen tyhjäpäisistä blondeista… tarinoista professori McGarmiwan toimistosta… uusissa kolmasluokkalaisissa ei ole ainuttakaan teidän veroistanne”, matami Rosmerta huokaisi pahoillaan.
  “Odota vain”, Sirius lupasi taputtaen naista leveän esiliinan verhoamalle olkapäälle. “Ei kestä kauan, ennen kuin Sarvihaaran poika on jo kolmetoista ja saapuu Tylyahoon mellastamaan ystäviensä kanssa!”
  “Mikä poika?” nauroi James. “Enhän minä ole edes naimisissa!”
  “Et ehkä, mutta huomenna tähän aikaan olet.”
James jäykistyi paikoilleen kesken liikkeen. Sirius oli oikeassa, hän tajusi - vuorokauden kuluttua tähän aikaan illasta hän tosiaan olisi Lily Evansin aviomies. Ajatus sai tuliviskin kääntymään voimalla ympäri hänen vatsassaan. Miten hän oikein selviäisi hengissä seuraavasta päivästä?
Hengitä vain syvään, James muistutti itseään. Hän kutsui silmiensä eteen Lilyn kuvan itseään rauhoittamaan ja yritti kuvitella, mitä tyttö sillä hetkellä mahtoi tehdä.

Lily, Cinnamon ja Arianna istuivat vetämässä henkeä ulkona jästibaari Nenäkkään Neidin portailla. Lokakuun kahden viimeisen vuorokauden välinen yö oli huurteinen ja kylmä, mutta tytöt eivät antaneet sen häiritä itseään. Yli kahden tunnin taukoamattoman tanssimisen ja juhlimisen jälkeen viilennys teki vain hyvää.
  “Belle Arian listalla on tähän mennessä viisi miestä”, Arianna kertasi tyytyväisenä seniltaisen kilpailujen tilastojaan. “Miten Ruusa ja Ginger ovat menestyneet?”
Lily irvisti kutsumanimelle. “RUUSA on erittäin tyytymätön tilanteeseen ja on häviöllä vaivaisella neljällä nimellä. En ymmärrä, mitä olen tehnyt väärin.”
  “Se johtuu tuosta hatusta”, ehdotti Cinnamon. “Ria, ikävä tuottaa pettymys, mutta minä olen tähän mennessä voitolla. Seitsemän nimeä.”
  “SEITSEMÄN?” Arianna huudahti. “Merlin, Cin, miten sinä siinä olet onnistunut?”
Lily ja Cinnamon nauroivat ystävänsä järkytykselle. Jos Lily ei olisi tuntenut Cinnamonia paremmin, hän olisi saattanut jopa kuvitella nähneensä itsetyytyväisen häivähdyksen tytön silmissä, ikään kuin tämä olisi ollut jollakin tapaa ylpeä illastaan. Kuka ties tämä olikin - viimeaikaisten katastrofaalisten ihmissuhteiden jälkeen Cinnamonin täytyi olla valmis tappamaan hyväksyntää saadakseen.
  “Me miestennielijät emme koskaan paljasta salaisuuksiamme”, Cinnamon vastasi ylpeästi.
  “Niin varmasti”, Arianna jupisi. “Kyllä minä tiedän, että se johtuu vain tuosta naapurintytön viattomuudesta…”
Lily pudisti hymyillen päätään ja ajatteli itsekseen, ettei asialla todellisuudessa ollut mitään tekemistä naapurintyttömäisyyden kanssa. Tai ehkä jossakin määrin, mutta suurin syy Ariannan yllättävään häviöön oli varmasti tytön ahdistavan laiha olemus, joka kirkui syömishäiriötä kissankokoisin kirjaimin jokaisen vastaantulevan kaksilahkeisen silmille. Ei ihme, että tervejärkiset miehet kiersivät Ariannan kaukaa. Sitä Lily ei kuitenkaan ystävälleen sanonut, vaan venytteli raukeasti ja ehdotti, että he lähtisivät katsastamaan viimeisen tanssikerhon.
  “Minä nukahdan huomenna alttarille, jos en pääse pian nukkumaan”, hän sanoi hermostuneisuuttaan peitellen.

Väpättävä Vuohi oli kammottavasta nimenkuvatuksestaan huolimatta todella suosittu tanssipaikka Lontoon kellarimaailmassa. Kelmit olivat vaihtaneet hullunkuriset vetimensä kunnollisiin tanssivaatteisiin ja seisoivat nyt baarin ulkopuolella jonossa odottamassa, että mursunnäköinen portsari tarkastaisi heidän henkilöllisyystodistuksensa.
James hengitti syvään ulos ja sisään aikomuksena selvittää puuroiselta tuntuvaa päätään. Hän ei ollut aikoihin juonut sillä tavoin kuin sinä iltana, mikä tietäisi varmasti uskomatonta päänsärkyä seuraavalle aamulle. Oli vain Jamesin onni, että hän ja hänen ystävänsä olivat aikaa sitten oppineet valmistamaan juomaa krapulalle. Lily tuskin olisi ilahtunut, jos hänen sulhasensa olisi ilmestynyt paikalle pahoinvoivana ja punasilmäisenä.
Lily. Liekö asia johtunut alkoholista vai kenties myöhäisestä kellonajasta, mutta joka tapauksessa James tunsi äkkiä vastustamatonta halua nähdä tyttöystävänsä. Vain hyvä itsekuri sai hänet estämään itseään säntäämästä suin päin pois paikalta ja etsimästä Lilyä käsiinsä.
  “Mistä nämä henkilöllisyystodistukset oikein ovat, pojat?” portsari tiedusteli mursunviikset väpättäen. Hän heilutteli Kelmien velhohenkkareita käsissään epäluuloinen ilme kasvoillaan. “En ole koskaan nähnyt tällaisia.”
  “Et varmaan ole niin”, James tuhahti puoliääneen. Mursuportsari oli ehdottomasti yksi jästeimpiä ihmisiä, jonka hän oli ikinä tavannut.
  “Mitä sinä sanoit, poika?”
  “Hän sanoi niiden olevan Irlannista”, Remus keskeytti kiireesti tarttuen brittien vanhaan ennakkoluuloon, joka kohdistui poikkeuksetta irlantilaisiin. James vilkaisi ystäväänsä kiitollisena. Mitä he olisivatkaan tehneet ilman Remuksen vikkelää ajatuksenjuoksua?
Portsari urahti myöntyvästi. “Hemmetin irkut ovat näköjään vaihtaneet passeja ja unohtaneet pitää minut ajan tasalla. Niin tietenkin. Pirunmoista kansaa kaikki rivitanssipojut.”
Kelmit katsoivat parhaaksi myönnellä portsarin sanoja ja nyökyttelivät innokkaasti. Portsari loi heihin vielä viimeisen terävän katseen ja sulloi sitten henkilöllisyystodistukset heidän kouraansa tönäisten heitä eteenpäin jonossa. Astuessaan sisälle tanssibaariin James kuuli miehen mumisevan heidän takanaan jotakin mursuista.
  “Irlannista, Kuutamo?” Sirius nauroi heidän päästyään turvallisesti sisälle Väpättävään Vuoheen. “Vakavissaan, mistä sinä oikein keksit kaikki ideasi?”
Remus kohautti vaatimattomasti olkapäitään. “Se oli aika ilmiselvää, oikeastaan. Hän on britti ja britit pilkkaavat aina irlantilaisia. Ja sitä paitsi…”
  “Sitä paitsi mitä?”
  “No, jonkun meistä täytyy käyttää mielikuvitustaan, kun te kerran olette turruttaneet omanne alkoholilla. Osaatteko te kaverit edes juhlia selvin päin?”
  “Minä olen selvin päin”, Peter julisti sammaltaen ja horjahti sanojensa vakuudeksi päin narikan pöytää. “Tai siis… minä OLIN selvin päin…”
James nauroi. “Tuo on jo paljon parempi ilmaisu. Mennäänkö tanssimaan?”
He astuivat sisälle savuiseen, värivaloin ja terävin spotein valaistuun tanssitilaan. Kovaääninen musiikki ja ihmisten äänet kantautuivat heidän päänsä sisälle yhtenä korviavihlovana massana, josta oli vaikea erottaa mitään todellista. James sai selville, että lavalla keikkuva jästilaulaja karjui mikrofoniinsa jotakin jänisten rakkaudesta, mutta enempää oli mahdoton ymmärtää. Hän ei ollut varma siitä, olisiko itse asiassa halunnutkaan saada selville sen enempää.
  “Hei, Sarvihaara!” Sirius nykäisi Jamesia terävästi punaisen t-paidan hihasta. “Näyttävätkö nuo kimulit sinusta tutuilta?”
James irvisti sanavalinnalle, mutta siirsi tottelevaisesti katseensa tanssilattian keskellä olevien värivalojen pyörteessä tanssivaan kolmen tytön ryhmään. Tuijottaessaan tyttöjä hän ihmetteli, miten ei ollut huomannut heitä aikaisemmin. Loppujen lopuksi heidät oli melko vaikea sivuuttaa, olihan yhdellä tytöistä ääliömäinen, suurikokoinen sulkahattu, joka olisi saanut professori McGarmiwan muuttumaan luihuisenvihreäksi kateudesta. James hymyili.
  “Olenko oikeassa, jos arvaan, että - “
  “Olet sinä”, myönteli Peter. “Tuo sulkahattuinen on ehdottomasti Lily.”
James tunsi virnistyksensä levenevän entisestään, kun hän hylkäsi ystävänsä ja lähti luovimaan tietään läpi tanssilattian. Lily oli selin häneen, eikä huomannut hänen lähestymistään. Tyttö kiepsahti ympäri vasta tuntiessaan Jamesin taputtavan olkapäätään.
Pelkkä yksi vilkaisu Lilyn kasvoihin riitti mykistämään Jamesin. Hänen tuleva vaimonsa oli tuhrinut kasvoihinsa kimmeltävää hilettä, värikästä luomiväriä ja huulipunaa siinä määrin, että hän olisi sopinut paljon paremmin jonkun baarin vakitanssijoihin. Myös hänen asunsa kuljetti mukanaan samaa sanomaan. Jos mekko olisi ollut yhtään lyhyempi, James olisi ehdottomasti ollut mustasukkainen.
  “James!” Lily kiljaisi ja lennähti koko painollaan pojan kaulaan. “Tosi hienoa nähdä sinut täällä - minä jo luulin, etten näkisi yhtäkään tervejärkistä kaksilahkeista koko iltana - siitä puheenollen, James, et ikinä arvaa, kenet tapasin baarissa tänään!”
  “Älä vain sano, että Severus Kalkaroksen”, James kielsi varautuneesti.
Lily nauroi ja ravisti päätään niin rajusti, että hattu oli lentää alas hänen kutreiltaan. “Ei se ollut vanha kunnon Severus, eikä Diggorykaan. Se oli Troy Christiansen, James, kyllähän sinä hänet muistat? Se minun ystäväni Likusteritieltä!”
  “Ai se, joka pelkää homoseksuaaleja?” muisteli James.
Lily nyökkäsi säteilevästi hymyillen. “Juuri hän. Hän jutteli minulle ja kyseli minun häistäni, joten minä sitten kutsuin hänet paikalle huomenna, ei kai sinua vain haittaa?”
James tuijotti tyttöystäväänsä suu auki yrittäen keksiä jotakin järkevää sanottavaa. Hän aavisteli, että Troyn kutsumisesta häihin voisi seurata vain katastrofi, mieshän tuntui tuijottavan jokaisen hameenhelman perään. Ja mitä tuli Siriukseen…
  “Sinä et taida olla ihan selvin päin, vai mitä?” James uteli hetken kuluttua.
Lily kikatti. “Mitä sinä oikein minusta kuvittelet? Että joisin itseni humalaan?”
  “Ei hän humalassa ole”, Cinnamon puuttui puheeseen. “Korkeintaan vähän sekaisin ja sekin on Ariannan vika.”
  “Niinpä tietysti”, puuskahti James. “Mitä te laitoitte hänen juomaansa?”
  “Zonkon Puoli-ilmaista Itsepiristyspulveria”, Arianna vastasi välinpitämättömästi. “Ei hätää, sen vaikutus häipyy kyllä noin tunnin kuluttua… luulisin.”
James huokaisi avuttomana. Toisinaan yksinkertaisesti tuli hetkiä, jolloin hän ei kestänyt tyttöjä - Lilyä ehkä lukuunottamatta. Mutta Lily nyt olikin ollut aina poikkeus, hän ajatteli hämärästi, kun tyttö kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä katkottaen sen vähänkin siitä hermostuksesta, jota hänessä oli vielä ollut jäljellä.
  “Voi loistavaa”, Siriuksen ääni nälväisi Jamesin korvan juuresta keskeyttäen suudelman. “Toiko kukaan rautakankea? Heitä ei saa irti toisistaan ilman sitä.”
  “Äh, anna heidän olla”, Arianna pyysi huvittuneesti ja veti Siriuksen mukanaan tanssilattialle kietaisten käsivartensa pojan lantiolle. Remus ja Cinnamon jäivät tuijottamaan toisiaan vaivaantuneina ja vaiti. Nopeasti kumpikin käänsi katseensa lattiaan. Remus toivoi hiljaa mielessään, että he voisivat pian vain unohtaa kaiken entisen ja olla taas ystäviä. Hänellä ei kuitenkaan ollut tarpeeksi rohkeutta sanoa sitä ääneen, halusi hän tai ei.
  “Arianna näyttää siltä kuin pyörtyisi kohta”, Cinnamon arvioi yrittäen saada aikaan viattomaksi lukeutuvaa keskustelua. Remus katsahti tyttöä kiitollisena ennen kuin siirtyi tarkkailemaan tummansinisiin pukeutunutta Ariannaa, joka nojautui raskaasti tanssipariinsa horjuessaan tikunohuilla jaloillaan.
Remus nyökkäsi mietteliäästi. “Hän ei näytä kovin hyvältä.”
  “Ei ajatella sitä nyt”, Cinnamon pyysi halaten itseään tiukasti kuin häntä olisi palellut. Katkerana Remus pohti, että missä tahansa muussa tilanteessa hän olisi kyllä lämmittänyt entistä tyttöystäväänsä. Ei kuitenkaan nykyisissä olosuhteissa; hän ei enää milloinkaan nöyryyttäisi itseään Cinnamon Bellinin vuoksi.
  “Ainakin Lily ja James näyttävät onnellisilta. Toivottavasti heillä on hyvät häät”, Remus sanoi latteasti.
Cinnamon nyrpisti nenäänsä. “Toivottavasti joku Kalkaros ei ilmesty paikalle sotkemaan asioita”, hän sanoi niin epäluonteenomaisen raivokkaasti, ettei Remus voinut estää itseään nauramasta. Hetken kuluttua myös Cinnamon yhtyi nauruun - ensin varoen ja sitten sydämellisesti, niin kuin ennenkin.
Ehkä he sittenkin olisivat parempia ystävinä, Remus mietti katsellessaan, kuinka Lily ja James tanssivat värivalojen loisteessa toisiinsa uppoutuneina.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #33 : Maaliskuu 02, 2007, 09:49:01 »
You fill up my senses
like a night in the forest
like the mountains in springtime,
like a walk in the rain
like a storm in the desert,
like a sleepy blue ocean
you fill up my senses,
come fill me again.

Come let me love you,
let me give my life to you
let me drown in your laughter,
let me die in your arms
let me lay down beside you,
let me always be with you
come let me love you,
come love me again.
(John Denver: Annie’s Song)


27.osa - rouva Lily Potter
31.10.1978

  “Mitä luulette, olisiko paperipussista apua?” Sirius pohti mietteliääseen sävyyn katsellessaan Jamesia, joka kyhjötti pää polvissa tuolinsa reunalla näyttäen siltä, että oli valmis pyörtymään hetkenä minä hyvänsä. James hengitti reippaasti sisään ja ulos yrittäen rauhoittua.
  “En usko”, Peter vastasi huolestuneesti kuin olisi puhunut parantumatonta tautia sairastavasta syöpäpotilaasta. Sanojensa vakuudeksi hän kierteli ystävänsä tuolia otsa syvissä rypyissä. “Tiedättekö, luulen sen johtuvan tuosta pingviininasusta - eihän siinä voi edes hengittää - “
  “Se on smokki ja se on täysin normaali vaatekappale!” Remus räjähti kyllästyneenä ystäviensä saamattomuuteen ja arvailuun. Hän tarttui Peteriin reippaalla otteella ja työnsi pojan Kelmien olohuoneen ovelle.
  “Matohäntä - hae vettä”, Remus komensi hänelle epäluonteenomaisella reippaudella. Hän ei jäänyt odottamaan Peterin vastausta, vaan tyrkkäsi tämän muitta mutkitta keittiöön kääntyen seuraavaksi Siriuksen puoleen. “Väistä, Anturajalka.”
  “Hyvä on, hyvä on, ei mitään tarvetta kiihtyä…”
Remus ei suonut hänelle silmäystäkään, vaan polvistui lattianrajaan Jamesin vierelle ja alkoi puhua ystävälleen rauhoittavalla äänellä. Hän pidätteli haukotustaan. Kello oli vasta vähän yli puoli yhdeksän aamulla ja Kelmit olivat olleet valveilla jo yli tunnin viihdyttääkseen univaikeuksista kärsivää Jamesia. Kirkkoon lähtöön oli aikaa enää muutaman tunnin verran ja sen näki Jamesista. Poikaparka vaikutti siltä, että olisi voinut oksentaa sielunsa pihalle! Remus onnistui vain vaivoin olemaan hymyilemättä toverinsa kärsimykselle. James suhtautui aina kaikkeen Lilyyn liittyvään niin vakavasti.
  “Tässä on vettä”, Peterin hengästynyt ääni vingahti Remuksen selän takaa. Remus kääntyi ympäri ja nappasi vesilasin punaposkiselta ystävältään, joka keikkui kantapäillään hänen edessään. Pojalla oli yllään siisti, tuhkanharmaa jästipuku. Hän oli solminut rusettinsa täysin väärin.
  “Anturajalka, auttaisitko Peteriä hänen rusettinsa kanssa?” ehdotti Remus. Sirius ampaisi jaloilleen kiitollisena siitä, että sai lopultakin muuta tekemistä kuin rauhoittaa parasta ystäväänsä pelkän katseensa voimalla. Hän alkoi sählätä vaarallisesti Peterin rusetin kimpussa samalla kun Remus kääntyi juottamaan Jamesille lasillisen vettä.
  “Kiitos - riittää jo - “ James kähähti suupieliään kuivaten. “Kuutamo, mitä jos Lily jättää minut alttarille?”
  “Tietenkään hän ei jätä sinua alttarille”, Sirius tiuskaisi teräksisesti ennen kuin Remus ehti muotoilemaan mitään kohteliaalta kuulostavaa vastausta. “Hän teki jo sen virheen, että suostui sinun kosintaasi, hän ei ole niin halpamainen, että vaivautuisi perumaan sen! Voisitko sinä nyt jo rauhoittua ja mennä tekemään jotakin tukallesi?”
  “Tukalleni?” James toisti äänellä, joka kieli, ettei hän ollut vaivautunut kuuntelemaan puoliakaan parhaan ystävänsä puheesta.
Sirius pyöritti silmiään. “Niin, tukallesi. Minä lupasin rouva P:lle, etten anna sinun näyttää harakanpesältä omana hääpäivänäsi ja pidän siitä myös kiinni. Äitisi kiroaa paremmin kuin pussillinen paholaisia!”

Lily veti syvään henkeä katsoessaan kuvajaistaan peilistä. Hän ei ollut lähelläkään sitä ihmistä, jonka oli viimeisten kahdeksantoista vuoden aikana oppinut tuntemaan. Hän näytti säteilevältä, hermostuneelta, aikuiselta. Tummanpunaiset kiharat aaltoilivat valtoimenaan korkeasta nutturasta hänen poskelleen, norsunluunvärinen puku tuntui silkiltä vasten ihoa ja mantelinmuotoiset silmät säteilivät tavalla, jota minkään valtakunnan meikki ei olisi voinut saada aikaan. Kyllä vain, Lily ajatteli hämmentyneenä kääntäessään katseensa ulos ikkunasta, hän oli onnellinen. Hän oli onnellinen huolimatta siitä, että hän oli kangistunut paikoilleen kauhusta, että ulkona oli viileää ja tihkusateista ja että Arianna ja Cinnamon olivat aikaa sitten kadonneet jonnekin, vaikka heidän olisi pitänyt olla paikalla pukeutumassa morsiusneidonpukuihinsa.
Lily käänsi katseensa takaisin peilikuvaansa ja suoristi hääpukunsa etumusta empivä ilme kasvoillaan. Hän tiesi kyllä, ettei hääpäivänä ollut tarkoitus tuntea minkäänlaista surua. Silti hän tunsi olonsa selittämättömällä tavalla apeaksi kaiken onnellisuutena keskelläkin. Ei ollut vaikeaa päätellä, mistä alakulo oli lähtöisin: siitä tosiasiasta, että hänen vanhempansa eivät olleet paikalla sinä päivänä. Suunnitellessaan häitään kesäkuun alussa Lily oli aina kuvitellut, että hänen vanhempansa olisivat läsnä hänen häissään - että hänen äitinsä kyynelehtisi, kun isä saattaisi hänet alttarille… nyt hänellä ei ollut saattajaa itselleen, eikä hän saisi koskaan tietää, mitä hänen äitinsä olisi sanonut hänen hääpuvustaan.
Mitä Velma Evans olisi ylipäätään ajatellut Lilyn häistä? Pahinta oli, ettei Lily tiennyt. Hän muisti edelleen äitinsä nihkeän suhtautumisen Jamesiin ja tavan, jolla äiti oli aina toivonut, etteivät he menisi niin nopeasti naimisiin. Silti äiti oli pyytänyt vain aikaa saada totutella ajatukseen. Hän oli luvannut hyväksyä sen… mutta oliko hän ehtinyt hyväksyä? Oliko hän kuollessaan ajatellut, että Lily teki väärin naidessaan Jamesin?
Lily kuivasi kiireesti silmiään estääkseen kyyneliä tärvelemästä meikkiään. Hän käänsi kiireesti ajatuksensa isäänsä ja kaikkiin niihin iltoihin, jotka hän oli viettänyt tämän kanssa. Isä oli aina suhtautunut häneen hyvin läheisesti, hyvin välittäen… ja äkkiä Lilyn mieleen kohosi Petunian hääpäivä ja hänen lyhyt keskustelunsa isänsä kanssa ennen kirkkoon lähtöä. Isä oli pyytänyt anteeksi äidin käytöksen puolesta ja luvannut, että äiti kyllä vielä ymmärtäisi. Mitä tahansa tapahtuukin, me tulemme joka tapauksessa olemaan sinun häissäsi",  isä oli sanonut silloin. Nyt, jälkeenpäin ajateltuna Lilyn oli mahdoton olla ajattelematta, että Christopher Evans oli ehkä sittenkin aavistanut jotakin ja halunnut vakuuttaa hänelle, että kaikki tulisi sujumaan hyvin. Lily pyyhki kiireesti kyyneleitään pystymättä enää estämään itkuaan.
  “Lily, mikä hätänä?” Sascha Potterin ääni tiedusteli huoneen ovelta. Lily pyörähti ympäri peilin edessä ja pakottautui hymyilemään kyyneltensäkin lävitse. Hänen naurunsa muuttui nopeasti aidoksi, kun hän katseli Jamesin äitiä ja tämän vaaleanvihreää jakkupukua, jonka kaulukset oli käännetty väärin päin. Pyyhkäisten viimeisetkin kyyneleet näkökentästään Lily asteli ovensuuhun oikomaan rouva Potterin kauluksia. Vaikutti siltä, että kaikki velhot eivät olleet valmistautuneet jästihäihin kovin huolella. Lilyn jästisukulaisilla olisi varmasti hauskaa.
  “Uh, minä en ole ikinä käyttänyt muuta kuin juhlakaapua”, rouva Potter irvisti ja astui askeleen kauemmas Lilystä. “Näytät ihastuttavalta. Mikä sinua itkettää?”
Lily hymyili nolona. “Ei mikään oikeastaan.”
Rouva Potter kohotti kulmiaan. “Ja sinäkö oletat minun uskovan tuon?”
  “Toivoin, lähinnä”, myönsi Lily. “Minä… ajattelin vanhempiani.”
Rouva Potter hymyili ymmärtäväisesti. “Täytyy olla raskasta miettiä heitä tällaisena päivänä. Minä niin todella toivon, että olisin saanut mahdollisuuden tavata heidät, tiedäthän sinä sen?”
Lily nyökkäsi. Hän tunsi suupieliensä kohoavan väkisinkin hymyyn, kun hän vain kuvitteli Jamesin vanhempia omien vanhempiensa seuraan. Hänen vanhempansa olivat ehkä olleet ihania ihmisiä, mutta heillä oli ollut puutteensa. Vaikka hänen äitinsä oli aina suhtautunut tyttärensä noituuteen hyvin ylpeästi, ei hän silti ollut täysin sinut taikamaailman kanssa. Hän olisi varmasti pelännyt Jamesin vanhempia. Ja mitä Lilyn isään tuli… no, hän olisi hukuttanut Jamesin vanhemmat typeriin kysymyksiin.
  “Leuka pystyyn, Lily”, Sascha Potter kehotti suoristaen vaaleankeltaista huiviaan. Hän taputti Lilyä äidillisesti poskelle. “Ovat vanhempasi missä tahansa, he ajattelevat sinua juuri nyt. Ja sillä välin sinä voit suhtautua minuun ja Josephiin vanhempinasi, vai mitä?”
Lily oli aikeissa kiittää naista, kun ovelta kantautuva askelten kopina sai hänet sulkemaan suunsa. Hän ja rouva Potter kääntyivät katsomaan ovelle, missä muodottomaan violettiin kaapuun pukeutunut homssuisennäköinen nainen mulkoili heitä kuin pöllö. Lily tuijotti naista ihmetellen tämän henkilöllisyyttä.
  “Myrna”, rouva Potter sanoi silloin ja siirtyi tervehtimään naista suudellen tätä poskelle. “Ihanaa nähdä sinua täällä tänään!”
  “ - sinua, Sascha”, vaaleatukkainen nainen vastasi ja kohensi silmälasiensa asentoa nenällä. “ - näkeväni sinut.”
Lilyn silmät laajenivat. Kuvitteli hän vain, vai puhuiko nainen vain puolikkailla lauseilla?
  “Lily, tule tervehtimään Jamesin tätiä Myrnaa”, rouva Potter kehotti. “Myrna, tässä on poikani morsian Lily Evans. Tuleva Lily Potter”, nainen lisäsi ja Lily punastui. Hän kätteli naista.
  “Hauska tavata.”
  “ - myös, neiti Evans”, vastasi Myrna. Nainen odotti hetken kuin olisi halunnut jonkun toisen puhuvan ensin ja jatkoi sitten: “ - Jamesin tyyliä.”
Lily ei ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä nainen tarkoitti. Hän katsoi parhaaksi myönnellä siitä huolimatta ja pusersi hymyn huulilleen. Myrna Potter jatkoi sekavaa muminaansa vielä hetken, ennen kuin hyvästeli aivan yhtä sekavasti Lilyn ja rouva Potterin ja lyllersi pois huoneesta. Lily jäi tuijottamaan naisen jälkeen.
  “Miksi hän puhuu vain puolikkain lausein?” hän kysyi otsa rypyssä.
Sascha Potter huokaisi raskaasti. “Se on kaamea tragedia. Myrnalla oli ennen kaksoissisar, Marla. Vanhojapiikoja molemmat. He asuivat koko elämänsä yhdessä ja täydensivät toistensa lauseet, Marla alkuosan ja Myrna loppuosan. Sitten Marla kuoli. Myrna ei osaa edelleenkään puhua kuin oman puolikkaansa lauseesta. Kukaan meistä ei ole ymmärtänyt häntä aikoihin.”
Lily tuijotti naista suurin silmin ja ihmetteli, tekikö hän sittenkään viisaasti liittyessään Potterin kajahtaneenpuoleiseen sukuun.

Tuli aika lähteä kirkkoon. James kokosi tavaransa, oikaisi solmionsa ja teki viimeisen hyödyttömän yrityksen tukkapörrönsä suoristamiseksi. Myöntäen tappionsa hän luovutti lopulta ja siirtyi Godricin Notkon pihamaalle, missä Lilyn tilaama kammottava auto, “limusieni” jo odotti. James ei yksinkertaisesti kyennyt käsittämään, miksi hänen oli tarkoitus käyttää sellaista autohirviötä vain päästäkseen kirkkoon. Jästihäät olivat totisesti omituinen keksintö, poika tuumi haroessaan hiuksiaan pois silmiltään vastoin isänsä ohjeita. Velhohäiden järjestäminen olisi ollut niin paljon helpompaa. Tosin silloin olisi aina olemassa Voldemortin riski, James mietti ja käänsi nopeasti ajatuksensa toisaalle. Hän ei halunnut ajatella Voldemortia omana hääpäivänään.
Jamesin vatsa tuntui vääntyvän tuhannelle solmulle, kun hän katseli mustan limusienen lähestymistä. Hän kuuli Siriuksen tuhahtavan halveksivasti takanaan.
  “Tuo on niin typerää!” poika arvosteli kieltään naksauttaen.
  “Mikä niin?”
Sirius pudisti päätään. Hänen takanaan Remus ja Peter ihmettelivät, mihin keskustelu oli oikein menossa.
  “James Potter menossa häihinsä autolla? Se on yhtä suuri vääryys kuin jos Red Stron käyttäisi vaaleanpunaisia alusvaatteita!”
James alkoi kakoa. Vesi tulvehti hänen silmiinsä ja hän kiirehti pyyhkimään sitä pois paitansa hihalla. Naurunkyyneltensä lävitsekin hän saattoi nähdä Remuksen ja Peterin vaihtavan tuskastuneita katseita keskenään.
  “Hillitsehän nyt vähän noiden vertauskuviesi kanssa, Anturajalka”, Remus ehdotti taputtaen Siriusta ystävällisesti olkapäähän.
  “Emme millään haluaisi, että sulhanen tukehtuu jo ennen kuin ehtii kirkkoon”, Peter pisti väliin takoen Jamesia selkään. Sirius kohotti kulmiaan kysyvästi.
  “Mutta kirkossa hän saa tukehtua, vai?”
Remus huokaisi. “Unohda. Sarvihaara, joko henki kulkee?”
  “Jotenkuten”, rahisi James. Sirius hymyili tyytyväisenä ja kietaisi käsivartensa ystävänsä olkapäille.
  “Sittenhän mitään vahinkoa ei tapahtunut, vai mitä?” poika huudahti tekopirteästi. “No niin, palataan asiaan - ei siis Redin alusvaatteisiin, vaan kuljetuskysymykseen. Olisi rikkomus Kelmien mainetta kohtaan mennä häihin autolla!”
James vilkaisi Siriusta epäluuloisena. Pojan harmaiden silmien kieroutunut pilke paljasti, että pojalla ei missään tapauksessa ollut hyvät mielessä. Seuratessaan ystävänsä katsetta James tajusi tämän tuijottavan Potterien kotitalon eteen pysäköityä moottoripyöräänsä… ja silloin hän tajusi, mitä Sirius suunnitteli.
  “Sinä haluat meidän LENTÄVÄN häihin?”
  “Anturajalka, EI”, Remus kielsi, ennen kuin Sirius ehti edes vastaamaan.
Sirius mutristi huuliaan. “Miksi ei?”
  “Nämä ovat jästihäät”, informoi Remus.
  “Jästit eivät osaa lentää”, Peter lisäsi.
  “Nerokasta, Matohäntä, nerokasta!” Sirius irvaili nykien kärsimättömästi kauluspaitansa helmaa housuistaan. “Huomaa, että olet kuunnellut tarkasti jästitiedon tunnilla, kun tiedät sellaisenkin pikkuasian, etteivät JÄSTIT OSAA LENTÄÄ!”
Peter punastui ja kätki kaikki mahdolliset vastalauseet epämääräiseen muminaan, jota oli mahdoton tulkita. James tunsi sääliä ystäväänsä kohtaan. Joskus Siriuksen terävät huomautukset vain pureutuivat liian syvälle Peterin nahkaan, eikä kumpikaan osapuoli edes kunnolla ymmärtänyt sitä - ei Sirius eikä Peter. Hän karkotti ajatuksen mielestään ja kääntyi taas Siriuksen puoleen.
  “Me jäämme kiinni. Emme me voi noin vain lentää kirkkoon. Jästit näkevät.”
Sirius huokaisi dramaattisesti. “Sarvihaara, et kai sinä aio kalkkeutua ennen kuin ehdit edes alttarille asti? Vähän seikkailuhenkeä, pyydän!”
  “Seikkailuhenkeni on McGarmiwalla lainassa”, James jupisi.
  “No, ole sitten edes rohkea, äläkä vikise kuin mikäkin puuskupuh! Minä TIEDÄN, että sinä haluat lentää häihisi! Ei limppusieni ole edes sinun tyyliäsi!”
  “Limusiini”, Peter oikaisi nauttien siitä, että tiesi kerrankin jotakin paremmin kuin Sirius. Sirius huitaisi korjauksen syrjään kuin sillä ei olisi mitään merkitystä.
  “On mikä on. Sarvihaara, tässä moottoripyörässä on kyllä näkymättömyyskytkin, jos se sinua huolettaa”, Sirius tiedotti taputtaen pyöränsä kahvaa. James vilkaisi kiiltävänmustaa moottoripyörää yrittäen turhaan vastustaa kiusausta. Hän tiesi kyllä, että antaisi jossakin vaiheessa periksi, vaikka teeskentelikin parhaansa mukaan harkitsevaa ja aikuista. Totuus oli, ettei hän ollut aikuinen, eikä kovin vastuuntuntoinenkaan. Totta kyllä, hänellä oli hetkensä - ne hetket, jolloin hän käyttäytyi niin kuin piti ja jolloin Lily sai hyvän tekosyyn olla ylpeä hänestä - mutta pohjimmiltaan hän oli vielä monella tapaa poika ja käyttäytyi sen mukaisesti. Hän vilkuili moottoripyörää silmät kiiluen.
  “Sarvihaara, harkitsisit vielä”, Peter rukoili. “Onhan lentäminen varmasti hauskaa, mutta - “
  “Lily tappaa meidät, jos saa tietää”, Remus perusteli yrittäen turhaan vedota siihen terveeseen järkeen, jonka hän tiesi Jamesin jo aikaa sitten hukanneen.
Sirius virnisti. “Ei hän saa tietää. Hän on tähän aikaan jo turvallisesti kirkossa.”
  “Entä jos minä kerron hänelle?” Peter uhkasi teeskennellen rohkeampaa kuin olikaan. Kukaan - ei edes James tai Sirius - ei asettunut mielellään Lilyn punapääntemperamentin tielle.
  “Älkää viitsikö, kaverit, me puhumme nyt James Potterin vakiintumisesta!” Sirius älähti kyllästyneenä ystäviensä jatkuvaan vastusteluun. “Se on suuri askel ihmiskunnalle, otetaan se siis tyylillä! James - kyytiin!”
James virnisti leveästi hypähtäessään Siriuksen moottoripyörän takaistuimelle. Remus ja Peter vaihtoivat kärsiviä katseita keskenään.
  “Voiko teitä estää mitenkään?”
  “Ei - mutta voitte olla kertomatta tästä Lilylle. Ottakaa te limusieni, nähdään kirkolla!” James toivotti hilpeästi. Hän vilkutti ystävilleen, kun Sirius nousi moottoripyörän selkään ja käynnisti sen. Kovaääninen jyrinä täytti Potterien etupihan ja tunkeutui Jamesin korviin.
  “Jos otat minua vyötäröltä kiinni, kerron Lilylle, että olet vaihtanut seksuaalista suuntautumistasi”, Sirius varoitti terävästi ennen kuin painoi kypärän päähänsä. Sitten hän polkaisi kaasua, napsautti näkymättömyyskytkimen päälle ja suuntasi taivaalle. Hetken kuluttua kaikki, mitä kaksikosta oli jäljellä oli Potterien pihamaalla kaikuva huuto:
  “JAMES POTTER MENEE NAIMISIIN!”

Ovi aukeni naristen. Lily silmäili peilin kautta tulijaa, joka osoittautui hopeanväriseen morsiusneidonpukuun verhoutuneeksi Ariannaksi. Tytön kasvoilla oli ovela, jollakin tapaa hyvin omahyväinen ilme, ikään kuin hän olisi tiennyt jotakin sellaista, mistä Lilyllä itsellään ei ollut aavistustakaan. Jos tulija olisi ollut joku muu kuin Arianna, Lily olisi saattanut epäillä tämän sabotoineen jollakin tapaa hänen häitään. Arianna ei kuitenkaan olisi koskaan tehnyt mitään sellaista, vaikka ottikin toisinaan melkoisia vapauksia asioiden suhteen.
  “Mitä nyt?” Lily kysyi varautuneesti. “Näytät Siriukselta, joka on juuri nielaissut Kalkaroksen.”
  “Kiitos vain vertauskuvasta”, irvisti Arianna. “Vaikka en kyllä usko, että Sirius nieleskelisi Kalkarosta kovin mielellään, tappomielessä tai ei. Sellainen määrä rasvaista tukkaa aiheuttaa kyllä mahanpuruja kenelle tahansa.”
Lily hymyili yrittäen parhaansa mukaan olla ajattelematta omia, hieman toisesta syystä aiheutuneita mahanpurujaan. Huoletonta teeskennellen hän vilkaisi kirkon pukeutumishuoneen seinällä olevaa kelloa. Häiden alkamiseen oli enää noin puoli tuntia aikaa.
  “Mikä nyt on noin hauskaa?” Lily toisti.
Arianna kohautti olkapäitään pidätellen nauruaan. “Sulhasesi saapui juuri”, tyttö vastasi juuri sillä tavoin huolettomasti, että Lily arvasi jonkin olevan vialla. Sekalaisen rytmihäiriömäärän kera hän alkoi pohtia kaikkia niitä tapoja, joilla James voisi järjestää katastrofin heidän häissään. Viimein hän kuitenkin tuli siihen tulokseen, että nuo tavat olivat yksinkertaisesti liian pahoja mietittäviksi ja tyytyi kuuntelemaan Ariannan selitystä.
  “Ei se mitään erikoista ollut”, Arianna vältteli kohentaen pitkävartisia, hopeisia hansikkaita käsissään. “Hän ja Sirius vain näyttävät todella hauskoilta jästipuvuissa. Todella… pingviineiltä.”
  “Kiitos vain!” Lily puuskahti. “Tiedät ihan hyvin, miksi minä halusin jästihäät - tällaisena aikana - “
Arianna kohotti kättään estääkseen ystäväänsä puhumasta. “Kyllä minä tiedän, ei mitään hätää. Minä vain totesin.”
  “Miten muut ovat onnistuneet pukeutumisessaan?” Lily uteli. Häntä hermostutti pelkkä ajatuskin siitä, mitä paikalla olevat lukuisat velhot ja noidat olisivat voineet saada aikaan yrittäessään pukeutua kuten kunnon jästit ainakin. Ainakin Jamesin iäkkäät sukulaiset tuntuivat olleet hieman eksyksissä pukeutumisensa kanssa.
Arianna virnisti silotellessaan pörröisiä kiharoitaan. “Olen törmännyt pahempaankin. Ei siellä ole kuin yksi hörhö, joka on pukeutunut jouluverhoihin ja toisella on jumppahousut, mutta - no, ainakin sinun sukulaisillasi on hauskaa, kun he arvailevat, miten epäilyttävän miehen kanssa sinä oikein olet menossa naimisiin.”
Lilykin nauroi tietämättä, oliko hänen tarkoitus olla huvittunut vai ahdistua. Hän päätyi ensimmäiseen vaihtoehtoon ja vietti lyhyen hetken unohtaen kaikki maailman ongelmat.
  “Jännittääkö sinua?” Arianna halusi tietää palauttaen Lilyn keskelle todellisuutta aivan liian nopeasti.
Lily tuijotti tyttöä huvittuneena. “Olen juuri aikeissa mennä naimisiin sellaisen pojan kanssa, jota olen vihannut suurimman osan elämästäni, minkä jälkeen minun on tarkoitus viettää loppuelämäni hänen kanssaan! Ei, tietenkään minua ei jännitä yhtään, varsinkaan kun en ole lainkaan varma siitä, muistanko häävalaani vai en!” hän kirahti sarkastisesti.
  “Kyllä se sinun mieleesi muistuu”, vakuutti Cinnamon, joka astui parahiksi huoneeseen kesken keskustelun. Hänellä oli yllään samanlainen hopeinen puku kuin Ariannallakin ja hänen vaaleat hiuksensa oli kiharrettu kauniisti.
  “Jos ei muistu, voit aina improvisoida uuden”, jatkoi Cinnamon.
  “Ja olla oikein siirappinen”, muistutti Arianna.
  “Niin kuin Red - “
  “ - minusta hän oli kyllä enemmän sarkastinen.”
Arianna loi Cinnamoniin alentuvan katseen. “Cin, kiltti, jonakin päivänä sinäkin tutustut miesten ajatusmaailmaan perinpohjaisesti ja ymmärrät, että sarkastinen ja siirappinen ovat harvinaisen lähellä toisiaan.”
  “No niin, rauha, tytöt”, Jamesin äidin rautainen ääni komensi pukeutumishuoneen ovensuusta. “Lily, tulin vain varmistamaan, että sinulla on kaikki hyvin. Häävieraat ovat jo melkein kaikki paikoillaan.”
  “Melkein kaikki?” Lily toisti pahoinvoivana.
Sascha Potter nyökkäsi. “Se Killan Red kylläkin aiheuttaa ongelmia, mutta siinä nyt ei ole mitään uutta. Sehän tuntuu olevan hänen elämäntehtävänsä. Hän kiusaa tällä hetkellä Jamesin tätiä, tai täti häntä, en ole varma… pelkään, että kirkossa on pian muutama irtonainen ruumiinosa, jos joku ei erota heitä toisistaan. Ja Siriuksen naama on kokonaan noen peitossa, en ymmärrä, miten SE on mahdollista - “
Arianna pyrskähti nauruaan pidätellen. “Usko pois, et halua tietää, rouva P.”
Rouva Potter kurtisti kulmiaan. “Mitä todennäköisimmin en. Haluaisin silti, että joku puhdistaisi sen pojan naaman.”
  “Lähetä Arianna asialle”, Cinnamon neuvoi asiantuntevasti. “Hän nuolee kyllä Siriuksen naaman puhtaaksi.”
  “CINNAMON!” Lily parahti. “Olen muutenkin jo oksentamisen partaalla!”
Rouva Potter hymyili ymmärtäväisesti. “Ei naimisiinmeno vielä minun aikoinani noin kovaa ollut.”
  “Sillä on hyvät ja huonot puolensa”, Lily sanoi diplomaattisesti kääntyen järjestelemään viimeisiä kiharoitaan kasvojensa ympärille. “Hyvät puolensa... no, koko naimisiinmeno yleensä. Toisaalta tämä tuntuu vähän surulliseltakin.”
  “Sinä kaipaat vanhempiasi, vai mitä?” Jamesin äiti kysyi tarkkanäköisesti. Lily oli hetken hiljaa ja nyökkäsi sitten.
  “Se on tavallaan surullista… minä kuvittelin aina, että isäni saattaisi minut alttarille ja nyt minulla ei ole ketään - ei edes Petuniaa - “
Ajatus Petuniasta sai karvaan maun kohoamaan Lilyn suuhun. Hän ei ollut nähnyt siskoaan hääpaikalla, eikä ollut oikeastaan odottanutkaan sitä. He eivät olleet pitäneet toisiinsa minkäänlaista yhteyttä sen jälkeen, kun heidän vanhempansa oli haudattu ja vaikka Petunia varmasti tiesikin Lilyn naimisiinmenosta, ei hän ikinä nielisi ylpeyttään ja saapuisi paikalle. Hänellä oli nyt oma elämänsä Vernon Dursleyn vaimona, eikä siskoa ollut hänelle enää olemassakaan. Silti se oli vaikea pala nieltäväksi.
  “Tiedän kyllä, ettei kukaan voi korvata vanhempiasi”, rouva Potter sanoi puristaen Lilyn olkapäitä. “Mutta olen silti hankkinut sinulle saattajan alttarille. Cinnamon, kiltti, päästäisitkö hänet sisään?”
Lily katseli suurin silmin, kuinka Cinnamon raotti pukeutumishuoneen ovea ja sisälle astui hymyilevä, arvokkaannäköinen, akvamariininsiniseen kaapuun pukeutunut Albus Dumbledore.
  “Saanko kunnian saattaa entisen johtajatyttöni alttarille?” vanha velho kysyi kohteliaasti.

James puristi kyntensä käsiinsä estääkseen sormiaan vapisemasta. Hän tunsi itsensä typerykseksi seisoessaan kirkon etuosassa kalpeana kuin lakana, kaikkien tuijotettavana. Tukenaan hänellä oli ainoastaan Sirius, joka suhtautui ylimääräiseen huomioon sillä vähintäänkin epäreilun luonteenomaisella tavalla, jolla poika käsitteli aina suosiotaan. Vaikka hänellä olikin varaa olla rentoutunut, James pohti kateellisena. Sirius ei ollut heistä se, joka oli menossa naimisiin noin viiden minuutin kuluttua.
Viisi minuuttia. Miten saattoi suhtautua tyynesti tietoon siitä, että se hetki, jota oli odottanut ikuisuuksia oli äkkiä vain lyhyen hetken päässä? Se oli kuin lapsuuden jouluaattoilta tuhannella ja taas tuhannella kerrottuna, James ajatteli katsahtaen Siriukseen. Poika hymyili hänelle leveästi.
James ei osannut sanoin kuvailla, kuinka kiitollinen oikein oli Siriuksen läsnäolosta sillä hetkellä. Niin paljon kuin hän olikin odottanut hääpäiväänsä, ei se olisi ollut läheskään samankaltainen ilman Siriusta, joka oli ollut hänen veljensä vähintään yhtä kauan, ellei enemmän kuin Lily oli ollut hänen elämänsä rakkaus. Jamesista tuntui, että Sirius jakoi hänen hermostuksensa ja ymmärsi häntä sillä tukalalla hetkellä, vaikka huimapäisellä hurmurilla itsellään tuskin oli minkäänlaista kokemusta naimisiinmenon jännittävyydestä. Siriusta ei saisi naimisiin edes kirveellä uhattuna.
Jo hieman rauhallisempana James käänsi katseensa väkijoukkoon. Siellä, eturivissä, oli hänen isänsä ja tämän vieressä professori McGarmiwa, joka hymyili Jamesille kerrankin avoimen ystävällisesti taputellen samalla silmäkulmiaan kuviollisella pitsinenäliinalla. James erotti juhlavieraiden joukosta Redin, Casper Halliwellin ja suureksi ärtymyksekseen myös Amos Diggoryn, joka kuherteli missityttöystävänsä kanssa kirkon peräosassa näyttäen siltä, että itse häätapahtuma ei voisi häntä vähempää kiinnostaa. James tuhahti kovaäänisesti. Lily oli tehnyt virheen kutsuessaan Amoksen, se oli varmaa.
  “Minä kiroan hänet myöhemmin. Häävastaanotolla, kun kukaan ei huomaa”, Sirius kumartui suhisemaan Jamesin korvaan. James vastasi tarjoukseen hymyllä osaamatta muuta kuin hämmästellä sitä sanatonta yhteyttä, joka heidän välilleen oli vuosien aikana kehittynyt.
  “Kiitos, veli”, James sanoi painokkaasti ja vaikka Sirius ei sitä välttämättä tiennytkään, kiitti hän poikaa sillä hetkellä paljon enemmästä kuin yhdestä kiroustarjouksesta. Hän kiitti Siriusta siitä, että tämä oli siinä hänen tukenaan, aivan kuten tämä oli tukenut häntä kaikkien niiden vuosien aikana, jolloin hän oli räytynyt epätoivoisen rakkautensa suossa.
Sirius hymyili kevyesti. “Eipä kestä. Odottaisin sinulta samanlaista palvelusta, jos ikinä vaivautuisin menemään naimisiin.”
James oli aikeissa vastata lennokkaasti, kun urkujen ääni äkkiä peitti alleen hänen vastauksensa. Hän tunsi kylmänhien kihoavan otsalleen - häätilaisuus alkaisi. Juhlavieraat kääntyivät katsomaan kirkon ovelle, joka avautui hitaasti. Häämarssin kaikuessa avonaisesta ovesta astui sisään Cinnamon, saattajanaan Peter. James hymähti. Alun perin Remuksen oli ollut tarkoitus toimia Cinnamonin saattajana, mutta Lily - aina yhtä ihana, huomaavainen ja herttainen Lily - oli ajatellut sen olevan liian epämukavaa olosuhteet huomioon ottaen, joten Remus oli päätynyt Ariannan pariksi hääkulkueeseen. James hymyili ystävilleen, jotka näyttivät vaivaantuneilta siisteissä, harmaissa smokeissaan. Tytöt sen sijaan säteilivät sillä tavoin typerästi kuin naispuolisilla olennoilla nyt yleensä on tapana tehdä, kun he saavat kunnian pukeutua kauniisiin vaatteisiin ja pääsevät huomion keskipisteeseen. Hemmetti, James ajatteli hämärästi katsellessaan hääkulkueen lähestymistä, edes Kalkaros ei voisi pilata tätä päivää!
Häämarssi voimistui ja juhlayleisö nousi seisomaan. James veti syvään henkeä nähdessään Lilyn ilmestyvän oviaukkoon. Tyttö hymyili, hymyili kuin kaikki maailman enkelit olisivat laskeutuneet sillä hetkellä hänen olkapäilleen. Hän tuijotti ensin lattiaan punaisena kasvoiltaan, eikä näyttänyt tietävän, miten päin olisi ollut. Sitten hän kuitenkin rohkaisi itsensä ja kohotti päätään kohdaten juhlayleisönsä.
James olisi varmasti unohtanut hengittää, ellei Sirius olisi toistuvasti muistuttanut häntä asiasta. Lily oli henkeäsalpaavan kaunis, kuten aina. Sinä iltapäivänä tytössä vain oli jotakin erikoista. Joku toinen olisi saattanut väittää vaikutelman johtuvan taidokkaasta kampauksesta, tai leveähelmaisesta, norsunluunvärisestä puvusta, mutta James oli eri mieltä. Se kauneus, se voima ja rohkeus, joka Lilystä sillä hetkellä paistoi ei voinut kummuta muualta kuin syvältä sydämestä.
Lily taivutti päätään Jamesin suuntaan ja heidän katseensa lukkiutuivat toisiinsa. Siitä hetkestä eteenpäin ainoa todellinen ja tärkeä asia maailmassa oli Jamesin silmissä Lily Evans.

McGarmiwan hillitön nyyhkytys säesti hääseremoniaa aina sen alusta saakka. Sivusilmällä Lily huomasi, että Jamesin äiti teki parhaansa rauhoitellakseen ankaran professorin tunteenpurkausta, mutta turhaan. Sitten Lily kiinnitti taas huomionsa Jamesiin ja McGarmiwa pitsinenäliinoineen lakkasi olemasta.
  “He ovat kamalan keskittyneitä toisiinsa, vai mitä?” Cinnamon kuiskutti Ariannan korvaan silmäkulmiaan pyyhkien. Arianna nyökkäsi kätkien hyvän mielensä huvittuneeseen hymyyn, kuten niin usein ennenkin. Hän iski ohimennen silmää alttarilla seisovalle Siriukselle, joka teki kaikkensa pysytelläkseen vakavana.
  “Se johtuu todennäköisesti siitä, että he yrittävät katseen voimalla estää toisiaan pyörtymästä”, Arianna pelleili. Cinnamon vilkaisi häntä järkyttyneenä.
  “Me puhumme nyt ystäviesi häistä tässä!”
  “Kiitos tiedosta, melkein jo kuvittelin, että Lily nai tuolla Kalkaroksen”, Arianna naljaisi. Cinnamon tönäisi häntä kyynärpäähän.
  “Ole nyt kunnolla!”
Arianna vaikeni kuuliaisesti ja kuljetti huomionsa takaisin alttarin tapahtumiin. Vanha miespappi oli vihdoin saanut saarnansa päätökseen ja siirtyi lopulta siihen todella mielenkiintoiseen osuuteen, eli kysymysten kysymiseen. McGarmiwan nyyhke yltyi entisestään. Arianna näki Jamesin käsien vapisevan, kun pappi alkoi taas puhua.
  “Kaikkitietävän Jumalan kasvojen edessä ja näiden todistajien läsnä ollessa kysyn sinulta, Lily Erica Evans, tahdotko ottaa James Jarred Potterin aviomieheksesi, olla hänelle uskollinen ja rakastaa häntä hyvinä ja pahoina päivinä, aina kuolemaan asti??”
Lily hymyili seesteisesti. “Tahdon”, hän vastasi. Juhlayleisö saattoi helposti nähdä Jamesin huokaisevan syvään helpotuksesta. Sirius pidätteli nauruaan, kun pappi kääntyi kalpeakasvoisen Jamesin puoleen.
  “Kaikkitietävän Jumalan kasvojen edessä ja näiden todistajien läsnä ollessa kysyn sinulta, James Jarred Potter, tahdotko ottaa Lily Erica Evansin aviovaimoksesi, olla hänelle uskollinen ja rakastaa häntä hyvinä ja pahoina päivinä, aina kuolemaan asti?”
  “Tahdon.”
Papin kasvot sulivat pehmeään hymyyn. “Luovuttaisiko bestman sormukset?”
  “Nyt seuraa jännitystä”, Arianna mumisi vaimeasti. “Hän on hukannut ne. Ihan varmasti on.”
  “Hiljaa nyt!”
Ariannan yhtäaikaiseksi huojennukseksi ja pettymykseksi Sirius otti helposti sormukset esille pukunsa taskusta ja ojensi ne papille. Sormukset - kaksi pientä, kultaista rengasta - kimmelsivät kauniisti kirkon himmeässä valossa. Pappi kohotti sormuksia ja alkoi puhua.
  “Rukoilkaamme sen liiton puolesta, jonka merkkinä nämä sormukset ovat. Kaikkivaltias Jumala, sinä itse olet rakkaus ja siunaat niitä, jotka turvautuvat sinuun. Ota suojelukseesi tämä liitto. Auta Lilyä ja Jamesia elämään avioliitossaan pyhän tahtosi mukaan, pysymään toisilleen uskollisina ja palvelemaan toisiaan kiitollisin mielin. Tätä rukoilemme Herramme Jeesuksen Kristuksen tähden.”
James otti sormuksen vastaan vakavana. Oli mahdotonta olla ihailematta sitä äärimmäisen rauhallista tapaa, jolla hän suhtautui itselleen tyystin ventovieraaseen vihkikaavaan. Velhohäät ja jästihäät erosivat siinä suhteessa suuresti toisissaan, ettei velhohäissä painotettu niinkään uskonnollisuutta kuin parin välistä rakkautta. Silti sekä James että Lily selviytyivät hienosti - jos he nyt ylipäätänsä keskittyivät vihkikaavaan, Arianna ajatteli pystymättä enää kätkemään omaa hymyään.

James pujotti vakavana sormuksen Lilyn sormeen. Hänestä tuntui siltä, että hän oli keskellä jonkinlaista unta - täydellistä, vaaleanpunaista, admirespeirmaista unta. Kauanko hän oli oikein odottanut tätä päivää? Aivan liian kauan ja aivan liian kovasti, James päätti katsoessaan suoraan Lilyn hymyileviin vihreisiin silmiin. Näköjään teoria siitä, että ihminen sai haluamansa kun yritti tarpeeksi kovasti piti sittenkin paikkaansa, hän pohti, kun Lily tarttui hänen vasempaan käteensä.
  “Sulhanen ja morsian ovat valmistaneet toisilleen vihkivalat, joissa he vannovat rakkauttaan toisiaan kohtaan”, pappi sanoi. “James, ole hyvä.”
James nielaisi ja otti tiukemman otteen Lilyn kädestä yrittäen muistaa, mitä hänen oli tarkoitus sanoa. Hän muisti viettäneensä monta tuskallista iltaa vihkivalansa kanssa. Olkoonkin, että häntä oli usein kuvailtu epäterveellisen älykkääksi, ei tuo älykkyys ollut milloinkaan ulottunut omien tunteiden kuvailuun. Sehän oli nähty jo silloin, kun hän oli kosinut Lilyä - se oli varmasti tyylittömin kosinta, jonka kukaan Tylypahkan asukas oli milloinkaan nähnyt.
  “Miten näyttää tytölle rakkautensa?” James aloitti retorisesti selvittäen kurkkuaan. “Jouduin tekemisiin tuon kysymyksen kanssa kolmetoistavuotiaana, kun tajusin ensimmäisen kerran ihastuneeni punapäähän nimeltä Lily Evans. Olin silloin pelkkä typerä teinipoika ja muiden samanlaisten tavoin kuvittelin tosissani, että tytön huomion saa kiusaamalla tämän henkihieveriin. Ja kyllä minä sitä aika onnistuneesti toteutinkin - “ James piti tauon ja virnisti Lilylle. “Jos tytön saisi rakastumaan vain sillä, että laittaa rottia tämän koululaukkuun, tai kaataa vettä tämän päälle, siinä tapauksessa näitä häitä olisi vietetty jo kauan sitten. Kesti pitkään, ennen kuin ymmärsin, ettei todellista rakkautta voi saada sillä tavoin kiusaamalla. On pakko olla aito ja oma itsensä.
  “Usein tuli hetkiä, jolloin kuvittelin yrittäväni turhaan. Yritin luovuttaa, mutta siitä ei ikinä tullut mitään - ei itseään voi määräillä sillä tavalla. Jos Lily Evans jotakin oli silloin, niin minun ihmiseni. Ihana, kiltti, kaunis. Tein kerran jopa listan niistä syistä, joiden vuoksi olin rakastunut sinuun, Lily. En kuitenkaan lue sitä nyt, tai emme ikinä saisi tätä valaa päätökseen.
  “Kun kaiken jälkeen nyt yritän löytää sanoja sille, miksi oikein rakastan sinua, saan huomata olevani sanaton ja vaikeuksissa. Ei sellaista voi kuvata, mitä tuskin ymmärtää itsekään. Eräänä aamuna muodonmuutostunnilla minä yksinkertaisesti käänsin katseeni sinuun ja tajusin, että olet uskomaton olento. Ja on minun onneni, että sain lopulta sinut uskomaan, että rakastan sinua. Muuten en menisi koskaan naimisiin. Enkä osaa kuvata sitä sen täydemmin - minä yksinkertaisesti rakastan sinua.”
Nyt myös Jamesin tavallisesti niin vakavan aurori-isän itsehillintä petti ja mies ryhtyi kuivaamaan silmiään puvuntakkiinsa. James kätki hymynsä ja käänsi katseensa takaisin Lilyyn, joka tuijotti häntä punastuneena ja ujosti hymyillen.
  “James, minäkin rakastan sinua”, Lily vastasi vakavoituen. “Usko pois, yritin kyllä vältellä sitä aikoinani ja tiedät itsekin varmasti miksi. Kävit hermoilleni, kiusasit minua ja kuvittelit saavasi minut vain omalla erinomaisuudellasi. Silloin oli helppoa vihata sinua. Minua varoitettiin usein siitä, että viha kääntyy helposti rakkaudeksi. Itse en kuitenkaan omassa ylimielisyydessäni uskonut. Jos syytin sinua omahyväisyydestä, olin kyllä sellainen varmasti itsekin. Kuvittelin pitkään olevani korkealla sinun yläpuolellasi. Totuus kuitenkin on, että me olemme tasaveroiset ja myös täydennämme hyvin toisiamme. Sinun alkusi on siinä, minne minä päätyn. Täydennät minussa sellaisia vikoja kuten perfektionismi ja liiallinen vakavuus. Sinun seurassasi ei ole hetkeäkään, jolloin en tuntisi itseäni eläväksi. Ja jos sen tajuamiseen menikin epäinhimillisen paljon aikaa - no, siitä voi syyttää vain huonoja olosuhteita, tai ehkä sitä tosiasiaa, että sinä kiinnostuit minusta pahimman teini-ikäsi syövereissä.
  “Sillä ei ole kuitenkaan enää merkitystä, vihasimmeko vai rakastimmeko me toisia silloin aluksi. Se kaikki on nyt muuttunut. Sinä et ole enää itseään täynnä oleva piru - anteeksi sanavalintani, professori McGarmiwa”, Lily lisäsi vanhasta tottumuksesta vilkaisten sivusilmällä niiskuttavaa, nutturapäistä naista, joka hänen suureksi järkytykseen hymyili heille molemmille kyyneltensä lävitse.
  “Minäkin olen muuttunut. En pidä enää niin monia asioita itsestäänselvyyksinä. Olen oppinut näkemään harmaan mustan ja valkoisen välillä. Sinulla on yhä ärsyttävät tapasi, mutta niillä ei ole enää merkitystä. Olen kai oppinut, että kun todella rakastaa jotakuta, sitä hyväksyy virheet ja tulee itsekin hyväksytyksi. Ei toista ihmistä voi rakastaa, jos odottaa tältä pelkkää täydellisyyttä.”
  “Minä olen niin ylpeä heistä”, Arianna suhisi Cinnamonin korvaan. “Ajattele nyt: koulu on loppunut kauan sitten ja silti he ovat onnistuneet oppimaan jotakin uutta!”
  “Hysh nyt!” Cinnamon määräsi hajamielisesti.
Arianna murjotti. “Sinä olet tylsä.”
  “Ei, vaan sinä yrität parhaasi mukaan peitellä piiloromanttista luonnettasi olemalla oikein sarkastinen, vaikka todellisuudessa haluaisit itkeä ilosta”, Cinnamon kuiskasi niin vakaasti, ettei Arianna osannut tehdä muuta kuin tuijottaa suu auki. Kuka tahansa olisi saattanut nähdä myrskypilvien kerääntyvän hänen päänsä ylle. Juuri sillä hetkellä kuitenkin pappi avasi taas suunsa kiinnittäen heidän kaikkien huomion Cinnamonin helpotukseksi.
  “Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako”, pappi lausahti levittäen käsiään. “Lily ja James,  te olette nyt ottaneet toisenne aviopuolisoiksi ja tunnustaneet sen julkisesti Jumalan
kasvojen edessä ja tämän seurakunnan läsnä ollessa. Vihkisormus on annettu avioliittonne merkiksi. Sillä valtuutuksella, joka minulle on uskottu, vahvistan teidän liittonne ja julistan teidät aviopuolisoiksi. Voitte suudella morsianta.”
Ääliömäisesti säteillen James astui askeleen eteenpäin ja kietoi uuden vaimonsa tiukkaan suudelmaan. Sillä hetkellä hänestä tuntui siltä kuin hän olisi voinut karkottaa tuhat Voldemortia yhdellä taikasauvan heilautuksella.

Lily tuijotti vaiteliaana nimettömässään kiiltelevää sormusta yrittäen selvittää itselleen, mitä kaikkea se oikein merkitsi. Se oli pelkkä kultainen, pienenpienin kivin koristeltu rengas, ei millään tavalla suuri tai mahtava. Silti se merkitsi suurempaa elämänmuutosta kuin mikään sitten Tylypahkan päättymisen ja Lilyn vanhempien kuoleman.
Lily vilkaisi syrjäkarein vierellään auton takapenkillä istuvaa Jamesia. Heidän takanaan kokonainen juhlavieraiden letka ajoi kohti Luumutarhan kartanoa, missä häävastaanotto oli tarkoitus pitää. Lokakuun harvinainen aurinko kurkisti sisään auton suljettujen ikkunoiden raosta.
  “No, selvisimmepähän hengissä”, James totesi kietaisten käsivartensa Lilyn olkapäiden ympärille. Lily nojasi päätään pojan olkapäähän. “Lily Potter.”
Lily kohotti kulmiaan. “Et voinut vastustaa kiusausta käyttää tuota nimeä?”
  “Odota vain. Olen odottanut tätä niin kauan, etten viikkokausiin kutsukaan sinua muulla nimellä.”
  “Sitten minun on kai paras hankkia korvatulpat, vai mitä?”
James unohtui katsomaan häntä ruskein, lämpimän huvittunein silmin. Kuin yhteisestä sanattomasta sopimuksesta he purskahtivat rentouttavaan nauruun, joka laukaisi kaiken aamun jännityksen siihen paikkaan. He olivat selvinneet ilman sen suurempia katastrofeja avioliiton satamaan ja nyt kaikki tulisi olemaan hyvin.
  “Merlin, luulin välillä, että pyörryn alttarille!” James paljasti naurunsa lomasta. “Kun sinä ilmestyit ovelle - ja näytit niin mielettömän ihanalta - “
  “Sinä puolestasi näytit melkoisen kalpealta”, Lily kiusoitteli nojautuen painamaan suudelman vasten Jamesin leukaa. “Ettei herra Potteria vain olisi hermostuttanut?”
  “Rouva Potterhan sen paremmin tietää”, vastasi James. Poika oli hetken hiljaa ja sanoi sitten päätään pudistellen: “Meille tulee vielä iso ongelma tästä. Minä olen niin tottunut ajattelemaan sinua Evansina, että sekoitan sinut äitiini sinä silmänräpäyksenä kun joku karjuu rouva Potterin nimeä.”
  “Sinä sekoitat minut äitiisi?” Lily toisti siristäen silmiään. James luki salamannopeasti vaaran vaimonsa vihreistä silmistä ja kiirehti korjaamaan, ettei Lilyllä ja Saschalla ollut missään tapauksessa muuta yhteistä kuin nimi.
  “Sinä näytät yhä seitsemäntoistavuotiaalta, älä huoli”, James vakuutti silmäillessään hymy huulillaan Lilyn hääpuvun helmaa, joka aaltoili laajana merenä heidän jaloissaan.
Lily hymähti. “Ihan vain tiedoksesi: olen kahdeksantoista.”
James huokaisi. “Lily, en ole niin typerä, että unohtaisin, kuinka vanha minun vaimoni oikein on! Tarkoitin lähinnä sitä ‘seitsemäntoistavuotiaana on neito kauneimmillaan’-soopaa, jota äiti on syöttänyt minulle siitä lähtien, kun ymmärsin, mitä tarkoittaa sana ‘neito’. Ja minä sentään olen mies.”
Lily antoi kasvojensa sulaa lämpöiseen hymyyn ja vajosi vasten Jamesin olkapäätä arvoituksellisesti naurahtaen.

James oli tuskin ehtinyt taluttaa Lilyn sisälle Luumutarhan kartanon kukkasin koristellusta kaariovesta, kun Cinnamon jo ilmestyi esille kulman takaa hopeinen puku liehuen ja kapsahti suoraan ystäviensä kaulaan halaten heitä kumpaakin tiukasti yhtä aikaa. Kaikki viimeaikainen kireys Cinnamonin ja Jamesin välillä oli nyt ollutta ja mennyttä; he vaihtoivat poskisuudelmia kuin mitään ei olisi milloinkaan tapahtunutkaan. Sitten Cinnamon käännähti Lilyn puoleen ja halasi häntä uudemman kerran kylkiluita musertavalla voimalla.
  “Olen niin onnellinen sinun puolestasi, rouva Potter”, hän julisti mielissään. Lily naurahti ja vilkaisi Jamesia alta kulmiensa.
  “Mitä luulet, kuulenkohan minä tänään mitään muuta nimeä kuin rouva Potter?” hän pohti.
  “Tuskin”, James veikkasi näyttäen siltä, ettei asia häirinnyt häntä tippaakaan. Hän siirtyi halaamaan paikalle ilmestynyttä Remusta.
  “Hauska nähdä, että sait lopultakin, mitä halusit, kaverit”, Remus sanoi pitkän halauksen päätyttyä. “Sitä kannatti odottaa, vai mitä?”
  “Hyvää kannattaa aina”, Siriukselle kuuluva syvä ääni vastasi Jamesin selän takaa. James pyörähti ympäri kannoillaan ja virnisti leveästi kaikkien aikojen parhaalle ystävälleen, joka oli juuri ilmestynyt paikalle Arianna käsipuolessaan. Sirius onnitteli Jamesia halauksen ja teeskennellyn nenäkkäiden sanojen kera, mutta kuka tahansa saattoi nähdä, että hän ainoastaan vähätteli tuntemuksiaan - kukaan heistä ei ollut koskaan nähnyt Sirius Blackia niin liikuttuneena ja ylpeänä jonkun sellaisen asian vuoksi, joka ei liittynyt suoranaisesti häneen itseensä.
  “Teit juuri elämäsi parhaan teon, pikkusisko”, Sirius kehaisi suudellessaan Lilyä poskelle. “Ilman sinua me kaikki olisimme pahassa pulassa Sarvihaaran lemmenkipeyden kanssa.”
Lily oli aikeissa vastata, kun Cinnamon liihotti paikalle kameran kanssa.
  “Riittää jo”, tyttö komensi terävästi. “Sirius, minä haluan kuvan sinusta, Lilystä ja Jamesista. Riviin nyt siitä, te kolme!”
Tottelevaisesti Sirius, James ja Lily siirtyivät syrjemmälle kuvan ottamista varten. James kietaisi käsivartensa Lilyn vyötärölle ja jakoi lyhyen virnistyksen Siriuksen kanssa, joka oli myös laskenut kätensä Lilyn olkapäille. Cinnamon räpsi tyytyväisenä valokuvan toisensa perään mutisten jotakin ‘muistojen keräämisestä’.
  “Tämä on teidän elämänne paras päivä, te haluatte tästä paljon materiaalia todistukseksi”, Cinnamon selitti, kun Sirius nurisi liian pitkään kestävästä poseerauksesta.
  “Tarkoitat varmaan, että JAMES haluaa paljon todistusmateriaalia”, Arianna ehdotti teeskennellyn purevasti. “Päivä, jolloin hän kukisti Lily Evansin ja niin edespäin.”
James hymyili omahyväiseen tapaansa ja jätti Siriuksen ja Lilyn kameran uhreiksi suunnistaen itse tervehtimään paikalle ehtinyttä Peteriä, joka saatteli mukanaan kokovaaleanpunaiseen pukuun pukeutunutta Admire Speiriä. Admire näytti oikealta sokeroidulta enkeliltä, mutta Peteriä se ei näyttänyt haittaavan. Heidän jäljessään paikalle harppoi Red, joka tapansa mukaan oli kieltäytynyt puvuntakista ja käytti pelkää kauluspaitaa, kerrankin väriltään valkoista. Mies oli pelkkää hymyä kiireestä kantapäähän, tosin oli mahdotonta sanoa, oliko hymy aito. Hän halasi Lilyä lyhyesti.
  “Hauska nähdä, että tekin löysitte tienne alttarille”, Red onnitteli luonteenomaisen sarkastiseen tapaansa. “Olin lyönyt Jazzin kanssa vetoa siitä, onnistutteko te siinä vai ette. Hän olisi ollut onnellinen tänään. Hän olisi voittanut.”
Kuten aina, Jazzin mainitseminen sai aikaan vaivaantuneen hiljaisuuden kaikkien miettiessä omissa oloissaan, mitä aiheesta voisi sanoa ja mitä ei. Heidän helpotuksekseen Red kuitenkin rikkoi painostavan tunnelman utelemalla Siriukselta, aikoiko tämä pitää puheen Lilylle ja Jamesille.
Siriuksen harmaat silmät tuikkivat helpottuneesti. “Kyllä vain. Heti kun nämä kaksi kullanmurua ovat saaneet murskattua toistensa varpaat valssilla.”
  “Kaikki meistä eivät tanssi surkeasti, vaikka sinä tanssisitkin”, Peter sihahti ystäviään puolustaen.
Red hymyili alentuvasti kuin olisi joutunut keskelle lastentarhaa. “Minä taidankin sitten siirtyä salin puolelle ärsyttämään Minervaa. Ja James - “
  “Niin, pomo?” James tiedusteli vetäen käden näkymättömään lippaan.
  “Ei liikaa kehuskelua sitten.”
Antamatta Jamesille tilaisuutta vastata Red katosi väkijoukkoon. Siitä eteenpäin kaikki oli pelkkää kaaosta; onnittelijat virtasivat sekavana massana Lilyn ja Jamesin luokse hukuttaen heidät halauksiin, onnentoivotuksiin ja ‘mitä minä olen aina sanonut rakkaudesta’-huomautuksiin. Joukossa oli niin väkinäisesti hymyilevä Amos Diggory kuin hyväntuulinen Troy Christiansen, jonka hilpeys kaikkosi nopeasti, kun mies sai Siriuksen näköpiiriinsä. Hän pakeni nopeasti saliin turvaan Siriuksen kiiluvilta silmiltä.
Viimeisenä onnittelemaan saapuivat Jamesin vanhemmat, mukanaan professorit McGarmiwa ja Dumbledore.
  “Tervetuloa perheeseen”, Joseph Potter sanoi tarttuen Lilyä olkapäistä. Hän suuteli tyttöä kummallekin poskelle häkellyttäen tämän. Lily oli tottunut näkemään Jamesin isän vain aurorimaisen arvokkaana ja vakavana, mutta nyt mies oli kuin pienoisaurinko kaikessa hyväntuulisuudessaan. Myös Jamesin äiti hymyili onnellisena.
  “James”, professori McGarmiwa aloitti karheasti ojentaessaan kätensä myrkynvihreän kaapunsa hihasta. Nainen ei ollut ottanut huomioon Lilyn pyyntöä jästipukeutumiseen liittyen, eikä Lily ollut sitä odottanutkaan. Olisi ollut naurettavaa, jos McGarmiwan ja Dumbledoren kaltaiset suuret taikuuden nimet olisivat noin pukeutuneet kuten pahaiset jästit.
  “Hienoa, että pääsit tulemaan, professori McGarmiwa”, James vastasi kohteliaasti, eikä Lily voinut olla miettimättä, miten irvokas koko tilanne oikein oli - nyt, koulun jo loputtua James puhutteli professoriaan tahdikkaammin kuin kertaakaan koko elämässään. Myös McGarmiwa näytti panevan asian merkille, sillä naisen suupielet nytkähtivät tavalla, jota joku olisi jopa saattanut pitää ystävällisenä.
  “En olisi ikinä uskonut näkeväni tätä päivää”, professori sanoi painokkaasti. “Yksi Kelmeistä naimisissa.”
James teeskenteli parhaansa mukaan murheellista. “Loistavimmatkin meistä ovat tuomittuja kaatumaan joskus”, hän filosofoi. Lily tönäisi häntä.
  “Itsepähän sinä tätä halusit”, tyttö muistutti. Heidän seuralaisensa nauroivat.
  “No, minun henkilökohtaisesti on pakko sanoa, etten ole aikoihin viettänyt yhtä mukavaa päivää yhtä herttaisissa merkeissä”, Dumbledore sanoi silmät tuikkien. Vanha velho oikaisi puolikuulasien asentoa nenällään ja tiedusteli sitten: “Voisiko joku näyttää minulle, mistä löytäisin voileipäkakkua? En ole saanut sellaista miesmuistiin ja minun miesmuistini on totta totisesti pitkä.”

Lily nautti olostaan Luumutarhassa välittömästi. Kartano oli vanhanaikainen, hienostunut ja jollakin tapaa hyvin tyttömäinen rakennus. Sen käytävät olivat avaria ja valoisia ja tuoksuivat vanhalta puulta sillä tavoin kuin kauan sitten rakennetut talot nyt yleensä tuoksuvat. Juhlasali oli hyvin tilava ja tulvillaan heikkoa, punertavaa auringonvaloa, joka arkana työntyi sisään lasimaalein värjättyjen ikkunoiden lävitse. Lilyn askeleet tuntuivat keveiltä, kun tuli aika tanssia häävalssi yhdessä Jamesin kanssa.
  “Minä en sitten vastaa sinun varpaistasi”, James varoitti heidän astellessaan keskelle tanssilattiaa. Saman tien orkesteri alkoi soittaa laulua, jonka Lily oli heidän häätanssikseen valinnut. Kyseessä oli hänen nuoruudenidolinsa John Denverin laulu Annie’s Song.
  "Come, let me love you, let me give my life to you, let me drown in your laughter, let me die in your arms..." Lily kohotti varoen katseensa Jamesiin ja oli purskahtaa nauruun nähdessään, kuinka keskittyneesti poika häntä katseli. Hän oli niin hyvällä mielellä, ettei tiennyt, miten päin hänen olisi pitänyt olla. Hän olisi kehrännyt, jos olisi osannut.
  “Aiheutetaanko McGarmiwalle pahoinvointia?” James ehdotti kohottaen kulmiaan laiskan siriusmaisesti. Lily vilkaisi miestään epäluuloisesti.
  “Tarkoitatko sinä - “ hän aloitti, muttei koskaan ehtinyt kysymyksessään sen pidemmälle, sillä siinä vaiheessa James jo kumartuikin hänen puoleensa ja vaiensi hänet yhdellä suudelmalla. Jos McGarmiwa saikin pahoinvointikohtauksen, Lily ei sitä ainakaan enää huomannut.

Kun kaikki olivat saaneet ruokaa lautasilleen ja istuivat mukavasti paikoillaan, tuli Siriuksen puheen aika. Päästä varpaisiin tyylikkyyttä huokuva nuori Kelmi nousi korokkeelle kilistäen viinilasiaan. Hän loi yhden epäluuloisen silmäyksen mikrofoniin kuin harkitsen, käyttäisikö sitä ja kääntyi sitten nyrpistäen nenäänsä poispäin. James virnisti. Hän tunsi kyllä Siriuksen kovaäänisemmät puolet sen verran hyvin, että tiesi mikrofonin olevan pojan tapauksessa täysin turha kapistus.
  “Hyvät naiset ja herrat, hyvä hääpari, saisinko huomionne hetkeksi?” Sirius pyysi muodollisesti. Puheensorina kuoli vähä vähältä ihmisten kääntäessä odottavat katseensa lavalla seisovaan nuorukaiseen, joka oli aikaa sitten luopunut puvuntakissaan ja näytti nyt viimeistä piirtoa myöten siltä kuin olisi ollut jälleen Tylypahkassa. Vaikutelmaa korosti etenkin rohkelikon punakeltainen solmio.
  “Sulhasen bestmanina ja henkisen tukena minun on ilmeisesti tarkoitus pitää puhe”, sanoi Sirius. “Haluaisin aloittaa onnittelemalla niin sulhasta, morsianta kuin heidän läheisiäänkin siitä, että he kaikki selvisivät hengissä tästä traumaattisesta päivästä. Omasta kokemuksesta tiedän, ettei James ole mitenkään lahjakas virallisissa tilanteissa. Olen hyvin ylpeä siitä, että hän selviytyi koko seremoniasta kumahtamatta kertaakaan tajuttomaksi alttarille.
  “Vielä ylpeämpi olen kuitenkin siitä, että James ylipäätänsä meni naimisiin tänään. Vietettyäni seitsemän vuotta samassa koulussa niin sulhasen kuin morsiamenkin kanssa voin sanoa, ettei heidän taipaleensa ole ollut helppo. Jos sille voisi antaa kivikkoisuuspisteitä, nimittäisin sen täyden kympin suhteeksi. James rakasti Lilyä, mutta yritti piilottaa sen ärsyttämällä häntä. Perinteisenä tyttönä Lily tietenkin uskoi kaiken mitä James sanoi ja teki alkoi varsin nopeasti vihata häntä. Me muut yritimme tasapainoilla heidän välissään sideharsoin ja kilvin siltä varalta, että he päättäisivät äkkiä alkaa heittää toisiaan mädillä omenoilla. Jos kirjoittaisin listan kaikista niistä vammoista, jotka Lily on Jamesille aiheuttanut, puhuisin tässä vielä silloinkin, kun sulhanen ja morsian ovat jo lähteneet häämatkansa viettoon.”
Sirius veti syvään henkeä ja jatkoi. “Kukaan meistä ei oikeastaan ymmärrä, miten ihanainen lemmenparimme oikein löysi toisensa. Itse nimittäisin sitä hyviksi olosuhteiksi - James päätti ryhtyä inhimilliseksi, Lily päätti laskea vaatimustasoaan. Eräänä kauniina aamuna me vain saimme kuulla, että riitaisat ystävämme ovat päättäneet laskea aseistuksensa. Ja, kuten me kaikki arvasimme jo ensimmäisellä luokalla, tästä seurasikin oikea historiankirjoihin sopiva romanssi. James ja Lily ovat kumpikin hyvin viihdyttäviä ja ihania ihmisiä, mutta kun he ovat yhdessä, on heistä kaksin verran enemmän iloa. Kukapa meistä ei nauttisi kuunnellessaan heidän hyväntahtoista nälvintäänsä, joka kukkaiskielellä sanottuna tarkoittaa vain sitä, että he ovat kuolettavan rakastuneita toisiinsa? Lily on aina saanut huumorimiehen Jamesissa hereille, joskaan en usko sen olleen aina tarkoituksellista. James yrittää aina niin kovasti miellyttää Lilyä, että hän tekee väkisinkin jotakin typerää. Niin kuin silloin, kun hän kosi tätä meidän ihastuttavaa kukkastamme: sekin edellytti murtuneita varpaita. Suoraan sanottuna olen sitä mieltä, että Severus Kalkaros olisi ehdottomasti pitänyt sisällyttää kutsuvieraslistaan. Ilman häntä nämä kyyhkyläisemme todennäköisesti värjöttelisivät yhä yksin miettien, miten ilmaista toisilleen tunteensa. Hassua, miten rohkeinkin mies muuttuu toisinaan pelokkaaksi Lily Evansin edessä, vai mitä? Henkilökohtaisesti en kuitenkaan valita. Olen jo vuosikausia kohdellut Jamesia veljenäni ja näiden häiden myötä saan itselleni myös siskon. Eli kiitos, James Potter, että ymmärsit puhkaista egosi ajoissa. Kiitos, Lily Potter, että pelastit meidät vanhapiikaveljeltä. Toivon, että avioliittonne kestää pitkään.”
Lily vaihtoi nopean hymyn Jamesin kanssa, kun Sirius kohotti maljansa muiden häävieraiden mukana.
  “Hänen todella on mahdotonta pitää ei-sarkastista puhetta, vai mitä?”
  “No jaa”, James arvioi ja vislasi Siriukselle toisesta suupielestään. “Hän saattaa olla renttu, mutta me kaikki rakastamme häntä, vai mitä?”

Juhlat virtasivat eteenpäin. Iltapäivän kuluessa häävieraat lähtivät harhailemaan pöydästä toiseen unohtamatta missään tapauksessa tulla huomauttamatta Jamesille ja Lilylle jotakin siitä, kuinka herttainen heidän rakkaustarinansa oikein Siriuksen mukaan olikaan. Sirius itse kulki juhlavieraan luota toiselle jakelemalla heille niitä ihmeellisen imartelevia kehujaan, jotka saivat heidät rakastamaan häntä entistä enemmän. Arianna seurasi poikaystävänsä seikkailuja myrtyneenä sivusta, kunnes sai viimein vangittua tämän tanssilattialle kanssaan.
  “Voisit, tiedätkö, kiinnittää seuralaiseesikin hieman enemmän huomiota”, tyttö ehdotti vaarallisesti Siriuksen keinuttaessa häntä varoen puolelta toiselle musiikin tahdissa. Sirius vihasi sitä, miten hauraalta Arianna tuntuikaan hänen käsiensä otteessa; hän uskalsi hädin tuskin puristaa tyttöä siinä pelossa, että tämä saattaisi murtua hänen käsiinsä. Hän hymähti tytön huomautukselle omahyväiseen tapaansa.
  “Maailma on täynnä Jamesin sukulaisia, jotka minun täytyy hurmata”, Sirius vastasi helposti.
  “Miksi ihmeessä sinä haluaisit hurmata Jamesin sukulaisia?” ällisteli Arianna.
Sirius väläytti hampaitaan. “He hukuttavat minut makeisiin jouluna.”
  “Sinun kohdallasi todella pitää paikkaansa se sanonta, että miehet ajattelevat vain vatsallaan”, Arianna sanoi puolittain nauraen, puolittain halveksuen.
  “Ainakin toinen meistä ajattelee vatsaansa.”
  “Onko meidän pakko aloittaa tämä taas?”
Sirius oli aikeissa nyökätä, mutta muutti sitten mielensä. Niin paljon kuin hän olisi halunnutkin saada Ariannan kuuntelemaan itseään, ei parhaan ystävän hääjuhla ollut missään tapauksessa oikea paikka repivän riidan aloittamiseen. Ei olisi ollut oikein pahoittaa Lilyn mieltä sillä tavalla, Sirius ajatteli katsahtaessaan punatukkaiseen morsiameen, joka tanssi Redin kanssa valssia salsan askelin ja nauroi katketakseen. Myös Red näytti olevan paremmalla tuulella kuin aikoihin - ilmeestä päätellen mies teki juuri jonkinlaisia sarkastisia huomautuksia. Siriusta ärsytti, ettei hän kuullut niitä.
Puolittain Redin ja Lilyn takana tanssi Lilyn lapsuudenystävä Troy. Miehellä oli parinaan Jamesin pikkuserkku Meggie ja hän tähyili kaiken aikaa ympärilleen. Kun hän kohtasi Siriuksen katseen, hänen ilmeensä muuttui varautuneeksi. Sirius iski näkyvästi silmää ja nuolaisi huuliaan. Troy lähti kiireesti tanssittamaan pariaan toiseen suuntaan.
  “Herranjestas sinun kanssasi, Sirius Phoenix Black!” Arianna älähti. “Onko sinun pakko flirttailla vielä MIEHIENKIN KANSSA?”
  “Metsästäjä ei saa koskaan lakata harjoittamasta taitojaan”, Sirius vastasi filosofisesti. Sanojensa vakuudeksi hän kumartui lähemmäs Ariannaa ja kehräsi käheällä äänellä tytön korvaan: “Vai haluaisitko, että harjoitan kykyjäni sinuun?”
Ariannan polvet löivät loukkua. “Sinä olet liian hyvä tuossa, Sirius Black!” tyttö kikatti tiukentaessaan otettaan Siriuksen kaulasta. “Saisit kenet tahansa haluamaan suudella sinua!”
  “Haluatko SINÄ suudella minua?” Sirius kysyi suoraan.
Vastaamisen sijaan Arianna liimautui vasten Siriuksen vartaloa ja näytti pojalle, mitä oikein halusi tehdä.

Cinnamon risti käsivartensa rinnalleen ja pohti, oliko hänen ylleen langetettu jokin häitä koskeva kirous. Siinä missä toiset tanssivat ja pitivät hauskaa hän itse seisoi yksin seinustalla, aivan kuten oli tehnyt Petuniankin häissä. Ja, aivan kuten silloin, vähän matkan päässä tanssi itse Remus Lupin yhdessä Lilyn Ashling-serkun kanssa. Ainoa ero Petunian häihin oli se, että tällä kertaa Remus ei näyttänyt vaivaantuneelta, vaan itse asiassa hymyili Ashlingille. Ja miksi ei olisi hymyillyt, Cinnamon mietti katkerana nakellessaan vaaleaa tukkaa olkapäänsä ylitse. Remushan oli nyt vapaalla jalalla.
Cinnamon ei ymmärtänyt, miksi antoi itselleen luvan olla edes harmissaan. Hän itsehän oli halunnut erota Remuksesta. Silti hän sai huomata olevansa mustasukkainen. Olkoonkin, ettei hän halunnut enää palata yhteen Remuksen kanssa, siitä huolimatta hän olisi toivonut, että... hän ei ollut itsekään aivan varma siitä, mitä oikein toivoi. Ehkä sitä, että Remus olisi muistanut ystävän velvollisuutensa häntä kohtaan ja viihdyttänyt häntä sen sijaan, että viihdytti muita tyttöjä.
Cinnamon huokaisi. Hän tiesi olevansa naurettava, itsekäs ja lapsellinen, kaikkea kolmea yhdessä paketissa. Hän kuvitteli, että vain, koska hän oli päättänyt pysyä ystävänä Remuksen kanssa pojalla ei voisi olla muuta seuraelämää. Hän olisi ollut vihainen itselleen, ellei olisi ollut niin masentuneella tuulella.
  “Anteeksi?” Lyhyt koputus Cinnamonin olkapäähän sai hänet havahtumaan ajatuksistaan. Kaunis hymy kohosi hänen huulilleen kuin napista painamalla ja hän kääntyi kohtaamaan puhuttelijansa. Miehen näkeminen sai hänet sanattomaksi. Hänen edessään seisoi Alessandro Visardo salaperäisenä, vakavana ja luvattoman komeana jättivaatteissaan. Se oli ensimmäinen kerta, kun Cinnamon oli nähnyt miehen ilman velhonkaapua ja hän tuli nopeasti siihen tulokseen, että piti näkemästään.
Hei, hetkinen nyt, Cinnamon huusi itselleen. Hän pakottautui rauhoittelemaan ajatuksiaan ja muistutti itseään siitä, ettei Alessandro Adamo Visardo ollut mies, johon sopi ihastua. Joskin hän oli ihastunut jo, mutta - no, ainakin hän voisi estää tunnetta kehittymästä sen pidemmälle, hän päätti ja väänsi kasvoilleen sopivan viileän ilmeen.
  “En tiennyt, että sinäkin olet tulossa”, hän valehteli.
  “Lily kutsui minut”, Alessandro vastasi helposti ja haukotteli. “Haluatko tanssia?”
Cinnamon tuijotti vakoojaa äimistyneenä. Hän ei yksinkertaisesti ymmärtänyt Alessandro Visardoa missään mielessä. Alessandrohan pyöritti häntä kuin hän olisi ollut joku - joku - joku kertakäyttönukke, hän ajatteli raivoissaan. Hänen ylpeytensä vaati häntä kieltäytymään miehen pyynnöstä, mutta hänen ruumiinsa ei kuunnellut käskyä. Ennen kuin hän tajusikaan, Alessandro kiidätti jo häntä tanssilattialle.
  Varsin nopeasti Cinnamon sai huomata, ettei Alessandro tanssinut yhtä hyvin kuin Remus. Hän ei ymmärtänyt, miksi oli ikinä odottanutkaan muuta - olkoonkin, että Alessandro oli italialainen ja niin ollen taiteellisen ihmisen maineessa, ei hän todellakaan ollut mitään tanssijatyyppiä. Jos hän kerran oli karannut koulusta nuorena, oli erittäin epätodennäköistä, että hän oli ikinä ehtinyt harjoitella kovin paljon. Siitä huolimatta hän hallitsi tanssimisen ainakin sen verran hyvin, että pystyi viemään Cinnamonia tanssilattian tungoksessa.
  Tilanne oli samaan aikaan sekä miellyttävä että hermostuttava. Katsellessaan vaivaantuneena Alessandron läpitunkeviin silmiin Cinnamon tajusi päivänselvästi, että tässä suhteessa oli kaikkea sitä, mitä suhteesta Remuksen kanssa oli puuttunut: oikeaa tunneta. Oli vain kohtalon ivaa, että hänen ja Alessandron suhteessa ei muuta ollutkaan kuin tunnetta. Ei minkäänlaista läheisyyttä, ymmärrystä eikä luottamusta. Pelkkiä tunteita vain, eivätkä ne riittäneet sellaisessa maailmassa kuin heidän maailmansa oli.
  “Olet hiljaa”, Alessandro mumisi niin hiljaa, että Cinnamonin täytyi lukea sanat hänen huuliltaan. “Mitä mietit?”
Cinnamon hätkähti ja vilkaisi syyllisenä ulos ikkunasta. “Säätä”, hän valehteli ja nipisti itseään henkisesti estääkseen ajatuksiaan karkaamasta taas väärille urille. Juuri silloin hän näki onnekseen liikettä Luumutarhan eteisaulassa ja sai hyvän tekosyyn kääntää ajatuksensa pois Alessandrosta. Tanssisalin ovensuussa, syvänvioletteja tapetteja vasten seisoi harmaaseen jakkupukuun pukeutunut naishahmo, jonka Cinnamon olisi kaiken jälkeen tunnistanut unissaankin. Petunia.

Cinnamon ei ollut ainoa, joka oli huomannut Petunia Dursleyn yllättävän saapumisen. Myös Lily keskeytti tanssinsa professori Dumbledoren kanssa ja suunnisti Luumutarhan eteisaulaan vastaanottamaan perin juurin vaivaantuneelta näyttävää siskoaan. Hän toivoi, että olisi tiennyt, miksi Petunia oli oikein tullut - pelkkä ilme siskon kasvoilla kieli, ettei kyseessä ollut mikään miellyttävä onnitteluvierailu. Petuniaparka näytti ylisuuren sitruunan nielaisseelta hevoselta, Lily ajatteli epätavallisen häijysti. Siskosten edellinen keskustelu oli yhä hänen mielessään selkeänä ja viiltävänä.
(JATKUU SEURAAVASSA)
« Viimeksi muokattu: Kesäkuu 27, 2007, 17:54:27 kirjoittanut Sharra »

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #34 : Maaliskuu 02, 2007, 09:52:54 »
  “Lily”, Petunia nyökäytti päätään pitkän kaulansa varassa, kun sisarukset seisoivat epätietoisina vastatusten. “Sinä sitten menit naimisiin sen Potterin kanssa.”
  “Sillä Potterilla on etunimi, eikä sen käyttäminen tapa sinua”, Lily vastasi kylmän rauhallisesti. Hän ei aikonut näyttää pettymystään Petunian ilmeisen viileyden vuoksi; sitä iloa hän ei kaiken jälkeen siskolleen soisi.
He seisoivat hetken hiljaa vastakkain käyden äänetöntä taistelua katseillaan. Viimein Petunia taivutti päätään ja kähähti kuin ylitsepääsemätöntä kirousta lausuen:
  “Onnea naimisiinmenon johdosta.”
Lily hymähti. “Kiitos. En nähnyt sinua kirkossa.”
  “Koska en ollut siellä”, kivahti Petunia. “Luuletko, että minä halusin tulla sinne - sinne friikkien joukkoon?”
Kipu häivähti siskon epämääräisenvärisissä silmissä, eikä Lily voinut olla harkitsematta sitä mahdollisuutta, että valinta jättää tulematta häihin ei ehkä sittenkään ollut Petunian oma. Totta kai hän tiesi, ettei Petunia muutenkaan olisi tullut paikalle riemusta kiljuen. Heidän välillään oli tapahtunut liian paljon pahoja asioita, eikä niitä voinut enää ommella kokoon. Silti Lily ei voinut olla miettimättä, olisiko Petunia tullut, jos Vernonia ei olisi olemassa.
  “Minulla on sinulle asiaa”, Petunia sanoi äkkinäisesti ja niin piinattuun sävyyn, että Lily osasi jo odottaa vaikeuksia. Hän suoristi selkäänsä ja kehotti tuskin huomattavalla nyökkäyksellä isosiskoaan kertomaan lisää.
Petunia kiemurteli kuin olisi saanut Siriuksen syyhypulveria alusvaatteisiinsa. Jälkeenpäin Lily ei osannut sanoa, kauanko raastavaa hiljaisuutta kesti, mutta joka tapauksessa se oli vähällä viedä häneltä järjen. Kun pommi lopulta putosi, tuntui se kuitenkin sata kertaa pahemmalta kuin epätietoisuus.
  “Minä en halua meidän olevan enää siskoksia”, Petunia töksäytti.
Hetken ajan Lily vain tuijotti siskoaan kuin ei olisi kunnolla ymmärtänyt sitä kieltä, jota tämä puhui. Hitaasti mutta varmasti hän tunsi kylmän, paikalleenjähmettävän kauhun hiipivän varpaitaan pitkin ylös kehoonsa. Viimein hän naurahti epävarmasti.
  “Mitä sinä oikein puhut? Et sinä voi noin vain pyyhkiä pois sitä tosiasiaa, että meillä on samat geenit”, hän sanoi heikosti. Petuniaan esitys ei tehnyt vaikutusta. Nainen niiskaisi ja ilmoitti harkinneensa sitäkin vaihtoehtoa, mutta tarkoitti kyllä aivan muuta.
  “Jos me olemmekin sukulaisia, minusta meidän ei ole tarkoitus ajatella sitä asiaa tästä eteenpäin. En halua, että pidämme minkäänlaista yhteyttä keskenämme. Jos tapaammekin, teeskentelemme, ettemme tunne toisiamme.”
  “MITÄ?” Lily parahti pystymättä uskomaan korviaan.
Petunia nyökkäsi itsepäisesti, vaikka se tapa, jolla hän vältti epätoivoisesti katsomasta Lilyyn kieli, ettei hän ollut aivan niin sinut päätöksensä kanssa kuin antoi ymmärtää. Jälleen kerran Lily totesi mielessään, että Vernonilla oli epäilemättä jotakin osuutta Petunian päätökseen. Tai ehkä heillä vain oli vääränlainen historia - ehkä vanhempien kuolema ja sen aikaansaama järkytys olivat saaneet Petunian kuvittelemaan, että kaikki olisi ollut toisin, jos Lilyä ei olisi ollut. Lilyllä ei ollut aavistustakaan siitä, millä tavoin Petunia oli vääristänyt asiat mielessään, mutta hän oli varma siitä, ettei pitänyt siitä missään tapauksessa.
  “Se on molempien parhaaksi”, Petunia perusteli tuijottaen Luumutarhan värikkäitä seiniä. “Voimme aloittaa alusta ja pysyä kumpikin omassa maailmassamme. Eihän meillä ole enää mitään yhteistä.”
  “Entä se, että me olemme siskoja?” Lily kysyi takertuen epätoivoisesti siihen ilmeisimpään tosiseikkaan.
  “Minähän sanoin jo. Me voimme unohtaa sen.”
  “Mutta - “
Petunia liikautti kärsimättömästi kättään. “En suostu riitelemään sinun kanssasi tästä asiasta, Lily. Tulin vain ilmoittamaan sen sinulle.”
  “Ja sinä kuvittelet, että minä hyväksyn sen noin vain?” Lily kivahti.
  “En anna sinulle vaihtoehtoja.”
  “Sinä et voi olla tuollainen!”
Petunia nauroi tylysti. “Kaiken sen jälkeen, mitä sinä olet minulle tehnyt? Voit uskoa, että voin!”
Lily tunsi hallitsemattoman raivon nousevan sisällään. “Mitä minä muka olen sinulle tehnyt? Milloin sinä uskot, että se kaikki on vain sinun oman kieroutuneen mielikuvituksesi tuotetta?”
Petunia nykäisi päätään taaksepäin kuin terävän läimäytyksen seurauksena. Lily olisi halunnut jatkaa enemmänkin; hän olisi halunnut loukata siskoaan kostoksi siitä kivusta, jonka tämä oli hänelle aiheuttanut - jos kukaan nyt saattoi korvata sitä, että repi sydämen irti jonkun rinnasta, heitti lattialle ja tallasi palasiksi kävelykenkänsä korolla, Lily ajatteli halveksuen. Hän ei ollut koskaan ennen halunnut niin kovasti lyödä siskoaan.
  “Onko täällä ongelmia?” Redin venyttelevä, karhea ääni tiedusteli eteisen ovelta. “Lily, aiheuttaako sinun - tuota - TÄTISI - vaikeuksia?”
Lily tunsi kiellettyä mielihyvää nähdessään Petunian kasvonpiirteiden vääristyvän Redin huomautuksen myötä.
  “Sinä!” Petunia sylkäisi näyttäen siltä, että olisi voinut syöksyä kuristamaan Redin hetkellä millä hyvänsä. Red ei kuitenkaan värähtänytkään katseen edessä; sellainen mies, joka taisteli joka toinen päivä hengestään Englannin vaarallisimpia ihmisiä vastaan ei missään tapauksessa hätkähtäisi yhden jästinaisen raivoa, Lily ajatteli. Sitä Petunia ei kuitenkaan tiennyt.
  “Mitä minusta?” Red uteli kuivasti.
Petunia katsoi häntä hämmentyneenä. Nainen ei selvästikään ollut tottunut siihen, että joku suhtautui hänen loukkauksiinsa niin alentuvan välinpitämättömästi.
  “Sinä olet juuri niin kuin Lily!”
  “Itse asiassa en ‘juuri niin kuin’”, närkästyneeltä näyttävä Red oikaisi. “Meillä on kyllä erittäin ratkaiseva sukupuolten välinen eroavaisuus, jos et ole sattunut huomaamaan. Olen Red Stron. Ja sinä olet…?”
  “Petunia Dursley”, Petunia vastasi jäätävästi.
  “Sepäs mukavaa. En tiennytkään, että Lilyn äidillä oli sisko.”
  “Minä - olen - hänen - tyttärensä.”
Red teeskenteli yllättynyttä. “Ohhoh! Onpas omena pudonnut kauas puusta - siskosta siis, tarkoitan”, hän sanoi huolettomasti ja siirtyi tarkastelemaan kynsiään tuttu, pahankurinen virne naamallaan. Lily tunsi oman suuttumuksensa hälvenevän, kun hän näki pitkästä aikaa Redin elementissään. Petunian pään päälle sen sijaan kerääntyi hitaasti mutta varmasti pahaaenteilevä myrskypilvi. Hän näytti siltä, ettei tiennyt, mitä olisi tehnyt ensin - kierittänyt Redin tervassa ja höyhenissä, kärventänyt vai hirttänyt miehen. Redin onneksi Petunia päätyi kuitenkin lievempään vaihtoehtoon ja ainoastaan mulkaisi miestä syvästi halveksuen (Red vastasi katseeseen naureskellen) ja tömisteli ulos Luumutarhasta. Lily jäi tuijottamaan siskonsa perään epämääräistä kaipausta tuntien.
  “Kuka hän oikein oli?” Red halusi tietää.
Lily oli aikeissa vastata ‘minun siskoni’, mutta muutti mielensä viime hetkellä. Sellaisten asioiden sanominen tuntui typerältä ja tarpeettomalta nyt, kun Petunia oli tehnyt selväksi, millainen heidän suhteestaan tulevaisuudessa muodostuisi. Hän ei osannut tuntea muuta kuin raivoa siskoaan kohtaan; raivoa tämän ilmoituksen vuoksi sekä siksi, että tämä oli halunnut välttämättä kertoa asiasta juuri hänen häissään. Varmasti Petunia oli tiennyt, mitä ilmoitus Lilylle tekisi.
  “Ei kukaan”, Lily valehteli lopulta, vaikka varmasti Red oli Petunian sanojen perusteella arvannut asioiden oikean laidan. “Pelkkä tunkeilija.”
Red nyökkäsi ymmärtävästi. “Arvelinkin. Kukaan ei kaipaa sellaisia häihinsä. Minä en ainakaan kaivannut.”
  “Ai sinun häissäsi oli sellaisiakin?” Lily kysyi kiireesti haluten painaa Petunian taka-alalle mielessään, kunnes olisi hieman valmiimpi käsittelemään heidän suhteensa päätöksen.
Red nyökkäsi toistamiseen, eikä miehen kasvoilla ollut tällä kertaa jälkeäkään siitä tutun ironisesta virnistyksestä, johon Lily oli tottunut ja jota hän oli - kummallista kyllä - oppinut jopa rakastamaan.
  “Jay Conway”, Red kertoi irvistäen kuin olisi maistanut suussaan mädäntyneen lohikäärmeenlihapihvin. “En tajua, miksi hän vaivautui tulemaan. Hän vihasi minua yli kaiken. Jazzin vuoksi.”
  “Hän rakasti Jazzia?” Lily arvasi.
Redin kädet puristuivat tiukasti nyrkkiin. “Jos pakkomielteistä rakkautta voi nimittää rakkaudeksi. Loppuvaiheessa Jay olisi kai tappanut minut Jazzin vuoksi. Joskus luulinkin hänen tekevän niin. Mutta sekin asia ratkesi sitten omalla painollaan - “ Red huokaisi, eikä Lily tarvinnut ketään täydentämään miehen lausetta tietääkseen, mitä tämä tarkoitti. Hän ei ollut koskaan nähnyt kenenkään silmissä niin syvää, karvasta surua kuin Redin katseessa sillä hetkellä.
Red huoahti uudemman kerran ja hieroi käsiään yhteen kuin tehdäkseen Lilylle selväksi, että aihe oli loppuunkäsitelty.
  “Mitä luulet, uskaltaisinko pyytää Peterin tyttöystävää tanssimaan?” Red kysyi katsellen suuntaan, missä Admire Speir kutitti hädänalaista Peteriä.
Lily hymyili helpottuneena puheenaiheenvaihdoksesta. “Hänellä ei ole minun tietääkseni vesikauhua, jos sitä pelkäät.”
Red hymähti. “Ikään kuin tuollainen kukkakeppi muutenkaan saisi ketään puraistua. Lähinnä minä pelkään sitä, että hän pehmentää minun pääni ja syöksyn ensi viikolla Auroriakatemian oppitunneille vaaleanpunaisissa trumpettihousuissa. Koska viimeinen pisara arvokkuuttani murenisi todennäköisesti siinä.”

Jamesin kasvoilla oli huolestunut ilme, kun Lily jonkin ajan kuluttua palasi saliin. Hän sivuutti toiveikkaan Amos Diggoryn tanssipyynnön sanaakaan sanomatta ja siirtyi seinustalle odottamaan Jamesia, joka tanssi sillä hetkellä äitinsä kanssa. Hetken kuluttua Jameskin luovutti äitinsä Redin tanssitettavaksi ja liittyi Lilyn seuraan ikkunaseinälle.
  “Mikä hätänä?” poika kysyi vetäen Lilyn syliinsä. Lily painoi päänsä vasten hänen rintaansa, eikä suostunut vastaamaan.
  “Kerron joskus toiste. Se oli minun siskoni”, hän lisäsi saaden Jamesin jähmettymään oitis paikoilleen hänen syleilyssään. “Petunia.”
  “Tuskin sinulla useampia siskoja onkaan”, James yritti leikinlaskua. Vitsi oli heikko, eikä se houkutellut kuin ohuen hymyn Lilyn huulilta. Silti tyttö arvosti Jamesin yritystä.
He seisoivat pitkään hiljaa vastatusten ja vain syleilivät toisiaan. Lily halusi hukuttaa mielestään pois sen kaiken - niin ilon kuin surunkin - ja rauhoittua, tuntea vain oman hengityksensä ja sen, miten hyvin se sopi yhteen Jamesin hengityksen kanssa. He sulautuivat yhdeksi unohtaen kokonaan ympäröivän maailman, kunnes Peter tuli keskeyttämään hetken yhdessä säteilevän Admiren kanssa
  “Teidän pitäisi kohta lähteä ajamaan lentokentälle”, Peter ilmoitti ja Admire kikatti heleästi, ikään kuin hänen poikaystävänsä olisi sanonut jotakin äärimmäisen hauskaa. “Jos haluatte ehtiä koneeseen - “
James nyökkäsi. “Kiitos, Matohäntä. Lily, joko sinä jaksat heittää kimpun?”
  “Heittää kimpun?” Lily toisti typerästi.
  “Niin”, Admire nyökytteli tuijottaen Lilyä suurin, innokkain silmin. “Sinun pitää heittää hääkimppusi. Se, joka saa sen kiinni, menee seuraavana naimisiin.”
Lily tukahdutti naurunsa Jamesin paidankaulukseen. Ei ollut vaikeaa arvata, että Admire haaveili saavansa kimpun kouriinsa. Hän ei kuitenkaan luvannut tytölle mitään, vaan ainoastaan hymyili tälle hillitysti, ennen kuin siirtyi lavan reunalle pyytäen kaikkia yhä naimattomia naisia kerääntymään kimpunheittoon. James jäi seisomaan seinustalle.
  “Mitä luulet, Matohäntä, kuka sen saa?” hän arvuutti, kun Admire nappasi Cinnamonia käsipuolesta ja talutti tytön päättäväisesti mukaan riviin. Arianna sen sijaan jättäytyi ja Siriuksen suureksi helpotukseksi joukon ulkopuolelle ristien käsivartensa mielenosoituksellisesti rinnalleen.
  “Jos en seurustelisi Admiren kanssa, veikkaisin häntä”, Peter myönsi katsellen tyttöystäväänsä, joka oli ainakin hetkellisesti unohtanut kiltin luonteensa ja käytteli nyt kyynärpäätaktiikkaa pyrkiessään eturiviin.
  “Hänellä on hyvät mahdollisuudet”, James vahvisti. “Samoin tuolla punapäällä tuolla - “
  “Sarvihaara, hän on korkeintaan kymmenen vanha!”
Lily tuhahti Jamesin ja Peterin sananvaihtoon ja kääntyi selin yleisöön valmistautuen kimpunheittoon. Hän laski hitaasti kolmeen ja heitti kimpun ilmaan niin lujaa kuin ikinä jaksoi.
Heittoa seurasi epämääräistä kiljahtelua, vihellyksiä ja leikkisän nahistelun ääniä. Lilyn ei kuitenkaan tarvinnut kääntyä ympäri nähdäkseen, kuka kimpun oli saanut - tieto tunkeutui suorastaan väkivaltaisella voimalla hänen korvakäytäväänsä melkein puhkaisten hänen tärykalvonsa.
  “LILY ERICA POTTER, SINÄ OLET PETOLLINEN OLENTO!” Ariannan pohjia myöten sydämistynyt ääni kirkui. “Minä jättäydyin tarkoituksella sivuun koko pahuksen kilpailusta ja SINÄ HEITÄT SEN KIROTUN KIMPPUSI SUORAAN MINUN NISKAANI!”
Lily kääntyi mahdollisimman hitaasti ympäri ja kohtasi anteeksipyytävää esittäen punaposkisen ja mutruhuulisen Ariannan katseen. Hän olisi mielellään huomauttanut jotakin kohtalosta, mutta pelkkä huoli omasta terveydestä sai hänet pitämään suunsa kiinni.

Hääkimpun heittämisen jälkeen Lily ja James alkoivat kerätä hitaasti tavaroitaan ja valmistautua lähtöön lentokentälle. James ei ollut koskaan ennen ollut lentokoneessa ja vaikka Lily teki kaikkensa valmistaakseen miestään kokemukseen, ei hän voinut olla hermoilematta asian vuoksi hieman, kun hän vain kuvittelikin kaikkia niitä tapoja, joilla James Potter voisi aiheuttaa kaaoksen lentomatkan aikana.
Saatuaan tavaransa kokoon Lily kiersi kiittämässä vieraitaan läsnäolosta, ennen kuin suunnisti yhdessä Jamesin kanssa Luumutarhan ulkopuolelle. Heidän oli tarkoitus mennä kotiin Viistokujalle vaihtamaan vaatteet ennen ajomatkaa lentokentälle. Luumutarhan ulkopuolella Lily syleili ystäviään pitkään.
  “Pitäkää Lontoo pystyssä ilman meitä”, hän komensi halattuaan Cinnamonia kolmannen kerran. “Vahtikaa, ettei Sirius tee mitään typerää.”
  “Enhän minä ikinä tee”, Sirius protestoi ottaen kasvoilleen viattoman koiranpentumaisen ilmeen. Arianna, joka ei ollut vieläkään antanut anteeksi hääkimppuepisodia läimäytti häntä takaraivoon. Poika vastasi tekoon pyyhkäisemällä höyhenenkevyen Ariannan vaivattomasti käsivarsilleen ja suutelemalla tätä pitkään. Kuka tahansa saattoi nähdä, että vieressä seisova Cinnamon suorastaan kiemurteli kateudesta. Lily huokaisi hiljaa mielessään - kuinka hän kestäisi kokonaisen viikon ilman Kelmien tuttuja ihmissuhdekuvioita?
  “No niin, menkää jo, tai myöhästytte lennolta”, Remus hoputti topakasti. “Lily, sinun pitää muistaa tämä - “
Hän ojensi Lilylle taikajuomaa, jonka Red oli valmistanut tytön pyrkimyksien sitomiseksi. Lily tuijotti hämmästyneenä pikkuruista pulloa. Päivän tapahtumien aikana hän oli lähestulkoon unohtanut, että hänen oli tarkoitus niellä juoma illan aikana. Nyt hän kuitenkin jäi ajattelemaan juomaa ja sitä, mitä se merkitsi: tämän päivän jälkeen hän ei voisi koskaan vastustaa lordi Voldemortia päin tämän kasvoja. Pystyisikö hän siihen?
  “Liian myöhäistä katua”, Lily mumisi itsekseen. Hän tarttui pulloon, väänsi sen korkin auki ja nieli koko sisällön kerralla melkein taipuen kaksinkerroin inhottavan, happaman maun voimasta. Vielä pitkään juoman nielemisen jälkeenkin hän tunsi vastustamatonta halua oksentaa koko vatsalaukkunsa ulos, mutta sillä ei ollut merkitystä: hän oli rikkonut Velhojen Vakoiluverkoston valan ja oli vapaa vakoilemaan Feeniksin Killan hyväksi mielensä mukaan.
Viimeisten onnentoivotusten kera Lily ja James kömpivät autoon pyytäen kuljettajaa ottamaan suunnan kohti sitä katua, jonka varrella Vuotava Noidankattila sijaitsi. Lily painoi kasvonsa vasten ikkunaa ja vilkutti kovaa vauhtia loittoneville ystävilleen, kunnes nämä katosivat Luumutarhan kartanoa verhoavien puiden taakse. Lily huokaisi syvään. Hän tiesi, että hänen ystävänsä jatkaisivat juhliaan sinä iltana vielä pitkään, kun taas hän itse oli kokonaan uuden alun edessä. Yllättäen se ei tuntunutkaan missään määrin pahalta tai pelottavalta; katsahtaessaan kulmiensa alta itsekseen viheltelevää Jamesia Lily tunsi päinvastoin innokkuutta, ikään kuin hän ei olisi äkkiä malttanut odottaa, että pääsisi kohtaamaan uuden elämän haasteet yhdessä Jamesin kanssa. Sitä ennen heillä oli kuitenkin edessään kaksi viikkoa rentouttavaa lomailua Venetsiassa vailla Voldemortia tai velhomaailman huolia. Ja istuessaan siinä kylki Jamesin kyljessä hääauton takapenkillä Lily tajusi, että huolimatta siskostaan tai vanhemmistaan, huolimatta kaikista maailman varjoista hän oli onnellisempi kuin koskaan aiemmin elämässään.


28.osa - Vuohenjuustoprinsessa ja vakoilusalaisuuksia
14.11.1978

Kun Lily ja James kahden viikon kuluttua palasivat häämatkaltaan, olivat he jokseenkin ehtineet tottua siihen tosiasiaan, että olivat nyt naimisissa - ainakaan Lilyn ei enää hätkähtänyt joka kerta, kun joku puhutteli häntä rouva Potterin nimellä. Järkytyksiä lomamatkalta ei ollut kuitenkaan puuttunut ottaen huomioon sen tosiasian, ettei James ollut koskaan ennen ollut jästilomalla. Monta kertaa Lily oli huomannut toivovansa, että olisi ottanut henkiseksi tueksi mukaan Siriuksen, tai edes jotakin kättä pidempää. James oli saanut hänet nolostumaan moneen otteeseen kyselemällä lentoemänniltä typeriä kysymyksiä lentokoneen toiminnasta.
Kotiin palatessaan James ja Lily joutuivat kohtaamaan muuttamisen karun todellisuuden. Nopeammin kuin halusivatkaan he olivat jo Viistokujalla ja keräsivät kasaan viimeisiä tavaroitaan aikomuksenaan siirtää ne uuteen asuntoon Talvahallankadulle. Jamesin entinen huone näytti autiolta ilman sänkyään ja kirjoituspöytäänsä; ensimmäistä kertaa elämässään Lily todella pelkäsi uutta alkua. Mitä tapahtuisi, jos he äkkiä tajuaisivat, etteivät pystyneetkään asumaan samassa asunnossa toistensa kanssa? Olkoonkin, että he olivat viettäneet jo muutenkin suurimman osan ajastaan toistensa seurassa, ei se ollut ollenkaan sama asia kuin yhteinen asunto.
  “Hei, rauhoitu”, James virnisti nähdessään huolenryppyjen uurtuvan Lilyn otsalle. “Mitä ikinä mietitkin, se on varmasti toisarvoista ja täysin turhaa. Kyllä me tästä selviämme.”
  “No, en minä varsinaisesti pelkääkään, että sinä hukkuisit muuttolaatikoiden alle…”
James iski hänelle silmää. Jälleen kerran Lily huomasi miettivänsä, kuinka helpottunut hän oli siitä, että asiat olivat heidän välillään samalla lailla kuin ennenkin. Ennen häitä hänelle oli jankutettu loputtomiin, että naimisiinmeno muutti kaiken. Sitä hän ei kuitenkaan halunnut. Ja kun hän katsoi heitä nyt, mietti kaikkia niitä tapoja, joilla he edelleen kohtelivat toisiaan... he olivat samat Lily ja James kuin aina ennenkin. Ehkä hieman enemmän tosissaan, ehkä hieman varovaisempia sanomisissaan... sekin varovaisuus kuitenkin hälvenisi ajan myötä, siitä Lily olisi varma. Jonakin kauniina päivänä he unohtaisivat laskea askeliaan yhteisessä keittiössä ja päätyisivät riitelemään tiskivuoroista verisemmin kuin Voldemort ja Dumbledore ikinä.
Lily hymyili itsekseen ja nosti Jamesin pienen kristallipallon huolellisesti muuttolaatikkoon. Hän unohtui katsomaan palloa ja mietti, miksi Red oli oikein ikinä antanut sen Jamesille. Varmasti miehellä oli joku ylevä ja hyvä syy, vaikka tämä muuta väittikin. Redin kaltaiset kieroilijat eivät ikinä puhuneet totta, ellei heillä ollut hyvää syytä siihen.
  “Mitä mietit?” James uteli keskeyttäen pakkaamisen. “Näytät… oudolta.”
  “Sepä hyvä huomio. Miksi et saman tien kutsunut minua rouva Potteriksi?”
  “Luulin sinun saaneen siitä tarpeeksesi.”
Lily hymähti. “James, kiltti, KUKA TAHANSA saa siitä tarpeekseen kahden viikon jälkeen.”
  “Voiko siitä oikeastaan syyttää Sarvihaaraa?” Siriuksen ääni nauroi. Hetken kuluttua ääntä seurasi itse Sirius, mukanaan väsyneeltä vaikuttava Remus, joka valmistautui kahden yön päässä odottavaan ihmissusimuodonmuutokseensa. Kaksikko jäi nojailemaan huoneen ovensuuhun sanattomasta sopimuksesta kuin mikäkin vanha aviopari.
  “Hän kuitenkin odotti kauan, että pääsee käyttämään sitä kutsumanimeä”, Sirius jatkoi ja lisäsi hilpeästi: “Itsepähän kaivoit oman kuoppasi, pikkusisko.”
Lily ainoastaan hymyili pojalle ja keskitti taas kaiken huomionsa pakkaamiseen. Hän nappasi Kelmejä esittävän valokuvan Jamesin kirjahyllystä ja sulloi sen särkyviä tavaroita sisältävän laatikon päällimmäiseksi. Tuntui oudolta, että joku nuorukainen piti vapaaehtoisesti kuvaa ystävistään esillä - Lily oli aina elänyt siinä käsityksessä, että miehet välttelivät viimeiseen saakka tunteidensa näyttämistä. Kelmit tuntuivat kuitenkin tekevän siinäkin suhteessa poikkeuksen.
  “Tämä huone näyttää niin autiolta ilman kaikkia tavaroita”, Remus totesi raskasmielisen huokauksen kera. James käännähti katsomaan ystäväänsä vääntäen väkinäisen hymyn huulilleen. Sillä hetkellä Lily tunsi itsensä todella ulkopuoliseksi. Kelmit saattoivat olla hänen läheisiä ystäviään, mutta siitä huolimatta hän ei tulisi koskaan ymmärtämään sitä suhdetta, jonka tuo poikajoukko keskenään jakoi. Heidän liittyessään yhteen hän oli pelkkä sivustakatsoja. Mitäännäkemätön tarkkailija.
Lilyn helpotukseksi Kelmien hiljainen hetki väistyi nopeasti, kun Cinnamon pyyhälsi käytävää pitkin paikalle tukka säkkärällä ja tuli hännän alla. Hän törmäsi huoneeseen voimalla, joka melkein kumautti Siriuksen nurin.
  “Neiti on hyvä ja varoo kulkuaan, minä en ole mikään ilmainen jarrukapula”, Sirius ilmoitti närkästyneenä tarttuessaan kiinni ovenkarmiin saavuttaakseen taas tasapainon.
  “Anteeksi”, puuskutti punoittava Cinnamon. “Minulla on niin kamala kiire... Lily, etkö sinä ole vieläkään valmistautumassa?”
Lily tuijotti ihmeissään ystäväänsä yrittäen keksiä, mistä tämä oikein puhui. “Valmistautumassa mihin?”
  “Amoksen häihin, pahus, meidän on tarkoitus olla siellä kahden tunnin kuluttua! Arianna ei ole tulossa sinne - hänellä on joku typerä huispauspeli - “
  “Se ‘typerä huispauspeli’ on osa hänen ammattiaan”, Sirius tokaisi. Cinnamon ei välittänyt.
  “Miten vain - joka tapauksessa, myöskään Peter ja Admire eivät ole tulossa, koska heillä on tapaaminen Peterin isän kanssa tai jotakin sellaista - siis kuka nyt muutenkaan sopii TAPAAMISIA ISÄNSÄ KANSSA?” pärskähti Cinnamon. “No, joka tapauksessa, unohtakaa se. Tärkeintä on, että meidät on kutsuttu sinne pahuksen häihin ja meidän on myös paras mennä sinne, eli olisi mukavaa, jos voisit vain laittautua valmiiksi!”
Cinnamonin äänestä paistava hysteria ei jäänyt Lilyltä huomaamatta. Hän ei ollut aikoihin tuntenut yhtä huonoa omaatuntoa kuin sillä hetkellä. Totta kyllä, hän oli luvannut mennä Amoksen häihin, mutta päivä oli todella huono. Hän oli hukkua keskelle muuttoa, minkä lisäksi hänen oli tarkoitus mennä käymään vielä samana päivänä Velhojen Vakoiluverkostossa ja tarkastaa nopeasti, olisiko siellä mitään, mikä voisi kiinnostaa Dumbledorea tai Rediä. Kun hän oli kerran saanut valansa rikki, halusi hän mielellään päästä mahdollisimman nopeasti hyödyntämään sitä.
  “Cin, enkö minä kertonut?” Lily pahoitteli pujottaen puhuessaan kätensä Jamesin käsikoukkuun. Hän pyyhkäisi otsalle liimautuneet kiharat sivuun miehensä kasvoilta. “James ja minä emme pääse tulemaan, me olemme jumissa tämän muuton kanssa koko loppupäivän - “
Cinnamon tuijotti heitä yrittämättä edes peitellä järkytystään. Hän oli loukkaantunut, se oli selvää ja ehkä aiheestakin; Lilyhän oli luvannut lähteä mukaan häihin. Nyt näytti uhkaavasti siltä, että Cinnamonin täytyisi mennä yksin Amos Diggoryn armoille, pohti Lily. Oli varmaa, ettei Sirius missään tapauksessa jättäisi väliin Ariannan huispausottelua ja mitä tuli Remukseen -
  “Rem, minua inhottaa pyytää tätä”, Cinnamon aloitti siinä samassa saaden Lilyn unohtamaan kaikki aiemmat mietteensä. “Mutta etkö sinä voisi lähteä minun seuraukseni? Ystävänä, tarkoitan, ei sen enempänä”, hän tarkensi nopeasti, kun Remuksen otsa rypistyi. “Minä vain en kestä Amos Diggorya, mutta JONKUN täytyy mennä sinne, tai hän luulee, että me vihaamme häntä - “
  “Mitä siitä? Totta kai me vihaamme häntä!” Sirius pisti väliin.
Cinnamon katsahti poikaa kimpaantuneena. “Kaikkien elämä ei ole yhtä mustavalkoista kuin sinun!” hän tiuskaisi. Hänen kiukkunsa hälveni yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin, kun hän kääntyi takaisin Remuksen puoleen.
  “Rem, kiltti?”
Lily toivoi, että olisi vain voinut lähteä huoneesta sillä hetkellä. Jollakin tapaa tunnelma oli hyvin vaivaantunut ja epämukava, olkoonkin, että Cinnamon ja Remus olivat aikaa sitten sopineet asiansa. Oli kuitenkin selvää, ettei Remus ollut vielä päässyt asian ylitse, minkä lisäksi Lily pelkäsi, että Cinnamon saattaisi sortua tekemään jotakin typerää vain siksi, ettei Alessandro ollut kiinnostunut tästä. Hän olisi halunnut luottaa ystäviinsä sillä tavoin kuin ennen - varauksettomasti, todellisesti. Nykyään oli kuitenkin hankalaa sanoa, millaisia he olivat ja millaisia heistä vielä tulisi.
Remus vältteli Cinnamonin katsetta. Sivustakatselijoiden mielestä vaikutti siltä, että poika yritti parhaansa mukaan keksiä jonkin hyvän tekosyyn kieltäytyäkseen kohteliaasti Cinnamonin kutsusta. Suoraan hän ei sitä tekisi, se oli varmaa; sellainen ei yksinkertaisesti ollut hänen tapaistaan. Silti Lily tiesi, ettei Remus myöskään erityisemmin halunnut joutua jonnekin kahden Cinnamonin kanssa. Heidän välinsä olivat vielä liian epävarmat sellaiseen.
  “Remus?” Cinnamon yritti uudelleen heikosti hymyillen. “Etkö sinä nyt voisi lähteä? Ne ovat vain yhdet häät - istutaan siellä kohteliaisuudesta, syödään vähän ja onnitellaan hääparia. Siinä koko juttu.”
Remus huokaisi ja toiset tiesivät hänen olevan mennyttä miestä.
  “Hyvä on. Minä lähden sinun seuraksesi Amoksen häihin. Mutta vain muutamaksi tunniksi”, hän lupasi vastentahtoisesti. Cinnamon sädehti.

  “Minulla on huono omatunto”, Lily valitti uudessa kodissa Talvahallankadulla samalla kun nosteli kukallisia posliinilautasia keittiön astiakaappiin. James seisoi hänen selkänsä takana ja tarkkaili hänen toimiaan huvittuneena, selvästikin vain odottaen sopivaa tilaisuutta huomauttaakseen, miten typerää oli järjestää astiat käsin, kun siihen voisi käyttää taikuuttakin. Lily oli kuitenkin ollut jästityttö jo kauan ennen noitaa, eivätkä vanhat tavat koskaan kuolleet kovin nopeasti.
  “Lily Potterilla huono omatunto?” James kiusoitteli hyväntuulisesti pyörittäessään kolmea mangoa taikasauvansa avulla ilmassa. “Miten niin on päässyt käymään?”
  “Se johtuu Remuksesta”, Lily vastasi kireästi asetellessaan viimeisetkin lautaset kaappiin. Hän sulki kaapin likaisenvaalean oven ja kääntyi katsomaan Jamesia, joka virnisteli typerästi pölyisessä velhonkaavussaan kiinnittämättä kunnolla edes huomiota vaimonsa sanoihin. Lily katseli pojan puuhia aikansa ja tivasi sitten ärtyneenä:
  “Voisitko jo luopua niistä mangoistasi ja kuunnella minua?”
James säpsähti syyllisesti. Hän sulloi taikasauvan taskuunsa sellaisella voimalla, että mangot ropisivat vasten keittiön kaapin ovea ja valuivat sitten lattialle yhtenä sotkuisena sekamelskana. Lily tuijotti mangososetta yrittäen estää itseään huutamasta ääneen.
  “Anteeksi”, James pahoitteli nolona. “Säikähdin.”
Huomautus tuli niin täydestä sydämestä, että Lily tunsi kaiken suuttumuksensa hälvenevän kuin savuna ilmaan. Hän loitsi sauvallaan tiskirätin muuttokuormasta ja heitti sen Jamesille.
  “Alahan kuurata lattiaa, Romeo.”
James virnisti ja polvistui tottelevaisesti lattialle hankaamaan mangotahroja pois. Lily itse hypähti työpöydän reunalle istumaan ja antoi katseensa kiertää heidän asuntoaan. Se oli vain hieman pienempi kuin se asunto, jonka hän, Arianna ja Cinnamon olivat jakaneet Viistokujalla. Oli keittiö, kylpyhuone, makuuhuone, olohuone, sekä yksi ylimääräinen huone, jonka Lily suunnitteli muuttavansa kaiken varalta vierashuoneeksi. James oli inttänyt sen olevan typerää - he eivät tehneet vierashuoneella yhtään mitään ottaen huomioon sen tosiasian, että heidän ystävänsä osasivat ilmiintyä erittäin erinomaisesti.
  “Palaisimmeko takaisin asiaan?” James ehdotti hangatessaan tahmaista mangoa irti mustavalkoisista lattialaatoista. “Miksi Kuutamo aiheuttaa sinulle huonon omantunnon?”
  “Ei Remus, vaan minä itse”, Lily huokaisi polvistuessaan lattianrajaan Jamesin avuksi. “Tuntuu väärältä lähettää hänet Amoksen häihin yhdessä Cinnamonin kanssa. Pitäisikö minun mennä Vakoiluverkostoon joku toinen kerta ja lähteä Cinin mukaan häihin?”
James mietti asiaa. Hän toivoi, että olisi ollut olemassa joku muu vaihtoehto pelastaa niin Remus kuin Cinnamonkin epämukavalta tilanteelta. Hän tiesi kuitenkin myös, että olisi itse koko päivän jumissa muuttotöidensä kanssa. Pelkkä vilkaisu ankeanruskeisiin, joka paikkaan tunkeutuviin muuttolaatikoihin riitti paljastamaan hänelle julman totuuden. Toisaalta tuntui väärältä vaatia Lilyä siirtämään vierailuaan Velhojen Vakoiluverkostossa. Tyttö oli odottanut sitä aina siitä lähtien, kun oli saanut valansa murrettua. Lyhyt vilkaisu Lilyn silmien apeaan ilmeeseen sai Jamesin tekemään päätöksensä.
  “Kuutamo on iso poika, Lily”, James hymyili pörröttäen vaimonsa hiuksia. “Hän olisi kyllä sanonut ‘ei’ Cinnamonille, jos se olisi ollut hänelle niin tärkeää.”
Lily nyökkäsi toivoen, että olisi itse voinut olla yhtä vakuuttunut asiasta. Hänen järkensä sanoi, että Remus ei välttämättä kieltäytyisi edes maailman ikävimmistä asioista, jos kuvittelisi sen auttavan jollakin tavoin ystäviään. Remus vain oli sellainen; välittävä ja vaatimaton, monin tavoin uskollisempi kuin he loput yhteensä. Lily tiesi, että hänen olisi pitänyt lukea poikaa rivien välistä ja pelastaa tämä häiltä. Hänen halveksi omaa itsekkyyttään.
  “Niin kai”, hän huoahti kuitenkin pystymättä enää itseään ja nousi ylös lattianrajasta. “Minä lähden nyt Vakoiluverkostoon, jos sinä selviät täällä?”
James teki asennon. “Henkilökohtainen palvelijasi on yhä täällä kun palaat, neiti Evans - anteeksi, rouva Potter”, hän korjasi itsetyytyväisesti. Lily heitti häntä viimeisellä kulhossa olevalla mangolla.
  “Siinä on sinulle siivottavaa, herra omahyväisyys!”

Remus raastoi armotta sotkuisia hiuksiaan kammalla suoriksi. Hän oli jo tottunut kipuun siinä määrin, ettei sillä ollut enää merkitystä; toisinaan repiminen oli ainoa keino saada hiukset selviksi. Edellisenä iltana hän oli löytänyt hiuskuontalostaan havunneulasen, joka oli ollut siellä ties kuinka kauan - ihmissuteudella oli ehdottomasti huonot puolensa. Sinä iltapäivänä täydenkuun kaltaiset asiat eivät kuitenkaan vaivanneet Remusta. Hän pesi ja kampasi itseään antaumuksella yrittäen saada itsensä jokseenkin inhimilliseen kuntoon siihen mennessä, kun Cinnamon tulisi hakemaan häntä Amoksen häihin. Tyttö ei varmastikaan ilahtuisi, jos joutuisi itse selvittämään hänen hiuksensa, se kun edellyttäisi koskemista ja siihen Cinnamon ei enää nykyisin kyennyt. Sellaisetkin merkityksettömät eleet kuin kosketus olkapäälle tai kädenpuristus saivat tytön nykyisin säpsähtämään vaivaantuneena, mikä paljasti Remukselle, etteivät heidän välinsä olleet aivan niin eheät kuin Cinnamon mielellään antoi ymmärtää. Remus ei kuitenkaan tehnyt mitään asian eteen. Hän tiesi, että maailma korjaisi kyllä virheensä, kunhan sille ensin vain antaisi aikaa.
Remus veti syvään henkeä ja upotti harjan jälleen kerran hiuksiinsa. Hän puri hampaitaan yhteen repiessään uuden tupon hiuksia selväksi. Miksei kukaan ollut varoittanut häntä siitä, ettei ihmissuden sopinut pitää ylikasvaneita hiuksia?
  “Remus!” Cinnamonin kuulas ääni kutsui seinän takaa. Kysymättäkin Remus tiesi tytön seisovan Jamesin huoneessa. Hän ja James olivat huudelleet toisilleen niin monta kertaa tuon nimenomaisen seinän lävitse, että hän olisi tiennyt unissaankin, millä tavalla ääni oikein kaikui sen kautta. Ajatus siitä, ettei huoneessa pian asuisi ketään, jolle huutaa, tuntui ylitsepääsemättömän surulliselta. Miksi aikuistumisen pitikin tehdä toisinaan niin kipeää, Remus mietti haikeasti.
  “Remus!”
  “Tulen kohta”, Remus vastasi yhteenpuristettujen huultensa raosta. Hän veti kamman vielä muutaman kerran säälimättömästi takkujensa lävitse ja hylkäsi sen sitten kirjoituspöytänsä nurkkaan tarttuen juhlakaapuunsa. Antamatta itselleen lupaa vajota uudelleen keskelle harmaita ajatuksiaan hän puki ylleen kauluspaidan ja päällyskaavun ja sitoi kaulaansa rohkelikon solmion - aivan vain Amos Diggorya ärsyttääkseen. Hän itse ei ollut erityisen kiinnostunut entisen koulutoverinsa kiusaamisesta, mutta Sirius oli suorastaan vaatimalla vaatinut sitä. Eikä Remuksella luonnollisesti ollut sydäntä kieltäytyä pyynnöstä.
Remus hymähti peilikuvalleen. Cinnamonin koputtaessa terävästi hänen ja Jamesin huoneiden väliseen seinään hän suoristi solmionsa ja lähti huoneesta valmistautuen epämukavimpaan iltapäivään aikoihin.

Remus ja Cinnamon olivat yhä vahvoina Lilyn mielessä, kun tyttö kolmen aikaan iltapäivällä antoi itselleen luvan hautautua Velhojen Vakoiluverkoston kirjastoon. Hän vilkaisi ovelta, ettei ketään näkynyt; olkoonkin, etteivät useimmat vakoojat vaivaantuneet sekaantumaan hänen asioihinsa oli aina olemassa se vaara, että Mikaja sattuisi paikalle ja kyseenalaistaisi hänen tekemisensä. Jonkin ihmeellisen oikeuden kautta Mikaja oli ominut itselleen vallan esittää kysymyksiä ja arvostella toisia Velhojen Vakoiluverkostossa. Useimmat vakoojat hyväksyivät tuon käskyvallan noin vain, Lilyä se oli sen sijaan aina hermostuttanut. Ei ollut oikein, että Mikajan kaltainen läpeensä paha nainen pääsi toteuttamaan omia mielihalujaan tikarein ja terävin sanoin, olkoonkin, ettei nainen ollut itse päättänyt kohtalostaan. Myöskään Alessandro ei ollut koskaan pitänyt Mikajan mielivaltaisesta komentelusta, joskin Lily arveli inhon johtuvan täysin muista syistä. Hän nappasi hyllystä mielenkiintoiselta näyttävän kirjan ja astui peremmälle tunkkaiseen kirjastoon istuen kaikkein hämärimpään nurkkaan. Valo oli siellä niin huono, että hänen täytyi siristellä silmiään nähdäkseen kirjan pienen tekstin, mutta sillä ei ollut merkitystä. Nurkassa häntä ei ainakaan häirittäisi. Velhojen Vakoiluverkoston jäsenet eivät varsinaisesti olleet sellaisia ihmisiä, joita toivoi ensimmäisenä seurakseen, Lily tuumi pyyhkiessään pölyä kirjan nahkaiselta kannalta. Vähä vähältä otsikko alkoi paljastua tomun alta. Pimeistä pimeimmät taiat ja niiden käyttö; mitä olet aina halunnut tietää pimeyden voimien päämääristä”.
  “Henkilökohtaisesti minä en kyllä halua tietää yhtään mitään tästä aiheesta”, Lily manasi, mutta veti joka tapauksessa laukustaan esille pergamentin ja muistiinpanovälineet siltä varalta, että kirjasta löytyisi jotakin Feeniksin Killan jäseniä kiinnostavaa. Hän tiesi piinallisen hyvin, että pidemmän päälle kirjasta luetuista tosiasioista ei olisi mitään hyötyä, mutta se saisi riittää aluksi. Lilyllä ei ollut vielä tarpeeksi rohkeutta lähteä vakoilemaan ilman Alessandroa ja hän arveli, ettei mies missään tapauksessa suostuisi auttamaan häntä, vaikka saisikin kuulla hänen suunnitelmastaan. Alessandro oli aina halveksunut kaikkea sellaista toimintaa, joka kohdistui jonkun muun hyödyksi.
Lily alkoi käännellä haluttomasti kirjan sivuja. Hänen katseensa pyyhkäisi yli tahmaisten, veritahraisten sivujen, joiden piirrokset esittivät mitä kammottavimpia asioita: muodonmuutoksia, murhia ja särkyneitä sieluja. Erään sivun ylälaitaan oli kirjoitettu otsikko: “SATA TAPAA TUHOTA VIHOLLISESI SISIN”. Lilyä oksetti. Hän käänsi nopeasti sivua.
Minuutit virtasivat eteenpäin. Pöly, huono ilma ja hämärä sekoittivat Lilyn tajunnan kuten Vakoiluverkostossa helposti kävi, kunnes hän ei ollut enää aivan varma siitä, kauanko oli kirjastossa istunut. Aikaa ei voinut päätellä edes päivänvalon määrästä, sillä kirjastossa ei ollut ainuttakaan ikkunaa. Lily ei voinut kuin ihmetellä, miten kukaan saattoi lukea kovin pitkään sellaisessa paikassa. Se oli täynnä pölyä, hämähäkinseittejä ja menneiden päivien muistoja, jotka kerääntyivät olkapäille ja saivat kylmät väreet kulkemaan pitkin selkärankaa. Lilyä paleli. Hän käänsi hajamielisesti seuraavan sivun esille ja jäi tuijottamaan otsikkoa. “KUINKA SAAVUTTAA KUOLEMATTOMUUS KOLMESSA PÄIVÄSSÄ; LYHYT OPPIMÄÄRÄ”. Lily nojautui lähemmäs tekstiä ja silmäili sitä ahnaasti.
  “En muistaakseni käskenyt sinua töihin tänään”, viileä miesääni totesi.
Lily kiepahti ympäri peitellen syyllisyyttään, kun hänen ja Alessandron katseet lukkiutuivat toisiinsa. Alessandron suupielet kohosivat aavistuksen verran ylöspäin. Silti hän ei hymyillyt.
  “Joten?” Lily puolustautui nostaen leukaansa. “Ei kai se tarkoita, etten voisi silti olla täällä?”
  “Älä viitsi, Evans”, Alessandro pärskähti.
  “Potter”, oikaisi Lily.
Alessandron silmät välkähtivät ovelasti ja lyhyen hetken verran Lilystä tuntui, että mies tiesi kaiken siitä, miten hän oli mennyt rikkomaan valansa. Hän valmistautui jo pitämään puolustuspuhetta, kun hetki meni ohi ja Alessandro käänsi välinpitämättömästi katseensa toiseen suuntaan. Mies veti itselleen tuolin ja istui Lilyä vastapäätä tarkkaillen häntä häiritsevän kiinteästi.
  “Joten, mitä sinä täällä teet?” hän kysyi keskustelusävyyn. Lily ei ollut kuullut miehen äänessä koskaan aiemmin niin rentoutuneen kiusoittelevaa sävyä - huumorinkaltaiset asiat eivät yksinkertaisesti sopineet Alessandro Visardolle, ellei kyseessä ollut tämän oma, kieroutunut huumori, jota kukaan muu ei olisi koskaan voinut ymmärtää. “Menemme muistaakseni vasta huomenna tekemään sitä keikkaa Rochfortin luokse.”
  “Minä tiedän sen”, Lily vastasi terävämmin kuin hänen oli ollut tarkoitus. “Se ei tarkoita sitä, etten haluaisi itse asiassa oppiakin jotakin.”
Alessandro nyökkäsi vakavana. “Mitä sinä sitten luet?” hän kysyi ja Lily laski katseensa heidän välissään pöydällä lepäävään opukseen. Hän toivoi, ettei hänen syyllisyydentuntonsa paistaisi hänen kasvoiltaan. Toivo oli kuitenkin turha. Alessandro oli jopa vakoojaksi erittäin tarkkanäköinen ja luki nopeasti muutoksen Lilyn kasvoilta.
  “Näytä nyt”, hän maanitteli kohottaen Lilyn kirjan kantta. Lily läimäytti kiireesti kirjan vasten pöytää.
  “Ei!” hän älähti.
Alessandro kohotti kulmiaan. “Salattavaa?”
  “Ei, minä - “
  “Koska se kaikki on yhtä kuin turhaa tässä pisteessä, Lily-pieni. Minä tiedän, mitä sinä olet mennyt tekemään.”

Remus tähyili kyllästyneenä häävastaanoton väkijoukkoa. Hän oli ollut oikeassa ajatellessaan, että häihin tuleminen oli ollut pelkkä iso virhesiirto. Hän tunsi itsensä paitsi vaivaantuneeksi myös pohjattoman ikävystyneeksi. Pelkkä seremonia velhokappelissa oli kestänyt kaksin verroin niin kauan kuin Lilyn ja Jamesin vihkiminen, minkä lisäksi Remus ja Cinnamon olivat saaneet kuunnella kaiken aikaa Marcia Connellyn isän ylpeitä huomautuksia siitä, miten kertakaikkisen kaunis hänen tyttärensä oikein oli. Rehellisyyden nimissä oli tosin sanottava, että Marcia näytti sinä päivänä ihastuttavalta. Olkoonkin, että hänen kasvonpiirteensä olivat lähestulkoon peittyneet erilaisten meikkikerrosten alle, oli hän loistanut juuri sillä tavalla kuin morsiamen voikin odottaa tekevän. Ja mitä tule hänen ja Amoksen pieneen poikaan, Cedriciin - Remus ei voinut kuin toivoa, että poika kasvaisi isäänsä miellyttävämmäksi tapaukseksi. Pikkulapsena hän ainakin oli äärimmäisen ihastuttava sinisine silmineen ja enkelinkiharoineen; hän oli perinyt ulkonäöllisesti parhaat puolet vanhemmiltaan. Sisimmästä oli vaikeaa sanoa mitään, sillä pikku Cedric itki lähes koko seremonian ajan, eikä Remus tuntenut Marciaa tai Amosta tarpeeksi hyvin voidakseen esittää arvauksia. Siitä huolimatta hän onnitteli kohteliaasti molempia heidän ehdittyään häävastaanotolle saakka.
  “Kiitos paljon”, Amos vastasi arvokkaasti ja vilkuili ympärilleen kuin jotakuta etsien. Hänen silmänsä pilkahtivat pahantahtoisesti. “Sääli, että sinun pikku ystäväsi eivät päässeet tulemaan. Pidättelikö jokin heitä?”
  “Muuttopuuhat”, Remus vastasi aikomaansa terävämmin. “Ja Ariannalla on tänään huispausottelu.”
  “Aivan niin, Sirius halusi arvatenkin olla paikalla”, Amos virnuili pahanilkisesti. “Luin mitä hänestä ja Ariannasta kirjoitettiin lehdessä tässä jokin aika sitten. Olisi pitänyt arvata, että he päätyvät heti seurapiirilehtien palstoille. Hiukan kuolattavaa keski-ikäisten vanhapiikojen aamupöytään - “
Kateus suorastaan paistoi Amoksen äänestä, eikä se jäänyt huomaamatta myöskään Marcia Diggorylta, joka siirsi painoaan jalalta toiselle tuntien selvästi olonsa epämukavaksi aviomiehensä käsipuolessa. Remus oli yllättynyt siitä, miten täysipainoiselta Marcia oikein vaikutti. Nukkemainen, kultatukkainen nuori nainen oli juuri sellainen tapaus, joka oli helppo kuvitella vuodattamaan sielunelämäänsä Päivän Profeetalle, olihan hän sentään miss Ruosteinen Noidankattila. Marciassa ei ollut kuitenkaan jälkeäkään minkäänlaisesta tyhjäpäisyydestä. Hänen sinisenvihreät silmänsä säteilivät älyä ja nokkeluutta.
  “Usko pois, kyllä sinäkin vielä sinne aamiaispöytään ehdit päätyä”, Remus vakuutti vaivautumatta vääntämään hymyä huulilleen. “Onhan vaimosikin kuuluisa - “
Amos vilkaisi ylpeänä Marciaa ja puristi tämän olkapäitä. “Niin, Marcialla on varmasti edessään pitkä ja lupaava ura säkenöivänä tähtenä”, hän vastasi.
  “Mutta Ame”, kihersi Marcia. “Kyllähän sinä tiedät, että minä ryhdyn opiskelemaan kirousten murtamista!”
Amoksen ilme paljasti, että hän oli tiennyt asian erittäin hyvin, mutta toivonut yli kaiken, etteivät Remus ja Cinnamon saisi tietää asiasta. Remus katsahti Cinnamonia syrjäkarein ja hymyili rohkaisevasti haudanvakavalle tytölle. Hän mietti, vieläkö Cinnamon mahtoi miettiä sitä lyhyttä ajanjaksoa, jolloin hän oli tapaillut Amosta. Siitä alkoi olla jo vuosi - aivan kuten Cinnamonin perheen kuolemastakin. Ei ihme, että tyttö oli ollut niin hiljaa viime aikoina, Remus ajatteli syyllisesti ja painoi mieleensä, että muistaisi pitää entistä tyttöystäväänsä hieman tarkemmin silmällä lähiaikoina.
  “Me taidamme päästää muut onnittelemaan teitä nyt”, Cinnamon sanoi pusertaen hymyn huulilleen. “Näemme varmasti salissa.”
Amos nyökkäsi mahtipontisesti. “Nauttikaa olostanne. Minä ja Marcia olemme järjestäneet tänne itävaltalaisen tarjoilun, mikä tarkoittaa sitä, että sivistyttekin kaiken lisäksi tämän iltapäivän aikana!”
  “Ihan kuin me mitään sellaista tarvitsisimme”, Remus vastasi hilpeästi. Hän kääntyi ympäri ja oli aikeissa painaa kämmenensä Cinnamonin lapaluiden väliin ohjatakseen tätä väentungoksessa. Viime tipassa hän kuitenkin muisti, ettei Cinnamoniin sopinut enää koskea.

Amoksen ja Marcian häitä juhlittiin Marcian vanhempien kotona. Rakennus oli valtava ja vanhanaikainen, oikea palatsi; Remus ei enää ihmetellyt lainkaan sitä, että Amos oli ollut niin innokas menemään naimisiin vaimonsa kanssa. Hän toivoi koko sydämestään, että avioliittoon oli ollut muitakin syitä. Pikku Cedriciä odottaisi muuten lohduton elämä, jota tämä ei kaikessa lapsen viattomuudessaan ollut ansainnut.
Remus ja Cinnamon istuivat pitkän pöydän ääreen ruokasalin laitamille. Sali oli Amoksen lupauksen mukaan pullollaan Itävallasta tuotua ruokaa. Myös ruokasali oli koristeltu teeman mukaisesti. Oli kukkia, maalauksia ja piirroksia korkeista vuorista. Tarjoilijat seisoivat salin ovensuussa alppitytön asuissaan näyttäen täydellisen typeriltä. Varmasti he tiesivät sen itsekin, sillä yksikään heistä ei hymyillyt.
Remus virnisti. “Vanha kunnon Amos on näköjään panostanut tarjoiluun.”
  “Ehkä vähän liikaakin”, Cinnamon arveli päätään kallistaen. Sitten hän tirskahti. “Katso nyt noita tarjoilijatyttöjä! Hehän ovat kuin mistäkin jodlauksen maailmanmestaruuskilpailuista karanneita!”
  “Ole vähän hiljempaa, he voivat kuulla”, Remus varoitti katsellen haudanvakavaa tarjoilijatyttöä, jonka tumma tukka oli palmikoitu kahdelle tiukalle letille ja joka puristi tarjoiluvatiaan näyttäen siltä, että olisi voinut heittää sillä ensimmäistä ihmistä, joka uskaltautuisi puhuttelemaan häntä. Hän ei kuitenkaan tehnyt niin, vaikka Marcian isä kumartuikin selvästi pyytämään häneltä jotakin. Päinvastoin; tyttö hymyili teennäisesti ja niiasi kuten kunnollisen tarjoilijan kuuluikin. Sitten hän alkoi jodlata yhdessä muiden tyttöjen mukana.
  “Ei voi olla totta!” Cinnamon haukkoi henkeään, kun kammottava alppimusiikki täytti salin. “Amoksella vippaa päästä!”
  “Senhän me tiesimme jo kauan sitten”, muistutti Remus. He hymyilivät toisilleen ja äkkiä tunnelma salissa tuntui vapautuneen monta astetta.

Lily kiemurteli Alessandron katseen alla kuin olisi äkkiä joutunut elämänsä pahimpaan piinapenkkiin. Tältä siis tuntui joutua McGarmiwan moitittavaksi, hän tajusi, eikä nauttinut tilanteesta lainkaan. Hän tiesi, että häneltä odotettiin jonkinlaista selitystä, tai ylipäätänsä vastausta. Silti hän ei osannut tehdä muuta kuin istua aloillaan kuin syylliseksi julistettu koulutyttö ja tuijottaa käsiään. Katsomattakin hän aavisti Alessandron nauttivan tilanteesta.
  “No?” nuori italialainen kovisteli kärsimättömästi. “Etkö aio tunnustaa?”
  “Mitä minun pitäisi tunnustaa?” Lily sinkautti takaisin toivoen sydämensä pohjasta, että kyseessä olisi jonkinlainen väärinkäsitys - että Alessandro yrittäisi vain bluffata, saada hänet myöntämään sellaista, mitä hän ei ollut tehnyt. Sellainen käytös oli ehdottomasti Alessandro Visardon tapaista, mikäli Lily oli lainkaan oppinut tuntemaan työpariaan kuukausien aikana.
Alessandro nojautui taaksepäin tuolissaan ja venytteli. “Jaa-a, sinähän sen kai tiedät.”
  “Itse asiassa en tiedä”, Lily kielsi ottaen kasvoilleen sen suurisilmäisen, tyhjäpäisen ilmeen, jota oli nähnyt Admire Speirin käyttävän lukemattomia kertoja aiemmin. Hän ei olisi ikinä uskonut, että voisi itse asiassa ajatella Admirea jollakin tapaa hyödyllisenä, mutta sillä hetkellä hän oli kiitollinen tytön olemassaolosta.
Ikävä kyllä vaikutti siltä, että myös Alessandro oli törmännyt Admiren kaltaisiin tyttöihin monta kertaa aiemmin. Hän nojautui eteenpäin tuolillaan nykäisten Lilyn kirjan itselleen ja vilkaisi puolihuolimattomasti sen kantta, ennen kuin Lily ehti estämään. Sitten hän tiedusteli laiskaan sävyyn:
  “Entä jos väittäisin sinun rikkoneen VVV:n valasi ja vakoilevan nyt täällä omaan laskuusi?”
Lily tiesi, että kaiken vakoilijankoulutuksensa jälkeen hänen olisi pitänyt hillitä tunteensa, tai ainakin pystyä kätkemään ne. Hänen olisi pitänyt pysytellä suoraselkäisenä ja vakavana ja väittää, ettei hän tiennyt, mistä Alessandro puhui. Siihen hänestä ei kuitenkaan tullut. Hän tunsi lehahtavansa varpaitaan myöten punaiseksi samalla kun hänen katseensa kääntyi kiireesti tutkailemaan huoneen kirjahyllyjä, ikään kuin ne olisivat olleet ihmeellisin asia maailmassa.
  “Kiinni jäit”, Alessandro sanoi ilmeettömästi, aivan kuin hänen pieni, yksityinen voittonsa ei olisikaan merkinnyt hänelle mitään. “Mitä ikinä teetkin, älä milloinkaan väistä syyttäjän katsetta, Lily. Se paljastaa, että sinulla on jotakin salattavaa. Se saa - “
  “Hyvä on, se on totta!” Lily älähti katkaisten tylysti Alessandron sanat. Hän tuijotti työpariaan silmät salamoiden. “Mitä sitten, jos minä teenkin niin? Ei se ole sinun asiasi kuitenkaan!”
  “Hiljaa nyt”, Alessandro sihisi julmasti. “Milloin sinä oikein muistat, että Thornton voi kuunnella?”
  “Jos hän kuuntelee, miksi puhumme tästä täällä, emmekä sinun huoneessasi?” tiuskaisi Lily. Hänen sanansa näyttivät murtautuneen Alessandron suojamuurien lävitse, sillä hetken mies katsoi häneen puhtaan hämmentyneenä, ikään kuin ei olisi ymmärtänyt, miten hän tuli ajatelleeksi sellaisia asioita. Sitten vakooja kuitenkin kokosi puolustuksensa ja letkautti ammattimaisen pilkallisesti:
  “Ehkä en välitä, vaikka jäisitkin kiinni sääntöjen rikkomisesta? Hän korkeintaan tappaisi sinut.”
Äkkiä Lilyllä oli hyvin kylmä ja hän toivoi, ettei olisi koskaan kuullutkaan mitään Velhojen Vakoiluverkostosta.

  “Haluatko tanssia, Rem?” Cinnamon kysyi hymyssä suin pyörähtäessään takaisin sen pöydän luokse, jonka ääressä Remus yhä istui. Tyttö näytti olevan suorastaan sopimattoman hyvällä tuulella ottaen huomioon sen, että hän oli juuri tanssinut pakollisen tanssinsa Amos Diggoryn kanssa. Remus katseli huvittuneena tytön leveää hymyä ja alati heilahtelevaa, hennonvihreää hameenhelmaa. Hän kohautti olkapäitään.
  “Onhan täällä sali nättejä tarjoilijatyttöjä täynnä, jos minulle tulee yksinäinen olo”, poika sanoi vilkuttaen silmää lähellä seisovalle itävaltalaistarjoilijalle. Nainen soi hänelle vastaukseksi tylyn mulkaisun, eikä juuri muuta.
Cinnamon näytti hänelle kieltä. “Sinä käyttäydyt kuin Sirius.”
  “Toisen meistä täytyy”, Remus vastasi aikailematta. “Haluatko sinä leikkiä Ariannaa minulle?”
  “En ole kiinnostunut huispauksesta tai syömishäiriöistä, kiitos vain”, Cinnamon torjui haluamatta lausua ääneen sitä kaikkein ilmeisintä syytä, jonka he kumpikin tiesivät: Ariannan osan esittäminen olisi edellyttänyt, että he kaksi seurustelisivat jälleen keskenään. Remuksen teki mieli purra kielensä poikki. Hän ei osannut tehdä edes viatonta kysymystä ilman, että se sai aikaan hautajaistunnelman häissä.
  “Tämä on typerää”, hän murahti. Cinnamon ei vaivautunut kysymään, mistä hän puhui. Tyttö tiesi sen joka tapauksessa.
  “Niin on”, tämä myönsi ja katsoi Remukseen anovin, sinisin silmin. “Lähtisit nyt tanssimaan!”
Remus huokaisi tietäen, että kun Cinnamon katsoi häntä sillä tavalla, ei hän pystyisi kieltämään tytöltä mitään koko maailmassa. Hän vihasi itseään ja omaa heikkouttaan; sitä, että hän ei osannut päästää irti Cinnamonista, vaikka tiesi samalla paremmin kuin hyvin, ettei enää koskaan palaisi tytön kanssa yhteen. Hän oli saanut jo yhden liian terävän iskun vasten kasvojaan ja hän viettäisi koko loppuelämänsä kasvattaen suojamuuria toista vastaan. Silti Cinnamon Bellinillä oli yhä liian tiukka ote hänen sielustaan.
Sen täytyi johtua siitä, että Cinnamon oli niitä harvoja tyttöjä, jotka olivat ikinä tienneet, mikä hän oli ja silti välittäneet hänestä, Remus mietti katsellessaan, kuinka Cinnamon taputti Amoksen ja Marcian tangoesitykselle, joka oli kuin professori Vinca Flaemencan pahojen päivien kopio. Cinnamonin lisäksi vain Arianna ja Lily olivat milloinkaan saaneet kuulla hänen ihmissuteudestaan ja molemmat tytöt kuuluivat Remuksen parhaille ystäville, jos kukaan saattoi todella kuulua kenellekään. Edes Admire ei ollut tarinaa Remuksen vaikeuksista. Ei siksi, ettei Remus olisi luottanut häneen vaan siksi, että poika pelkäsi, ettei romanttinen pikku hattarapää kestäisi tarinan raakuutta.
Remus irrotti katseensa lähellä seisovasta lettipäisestä, murjottavasta tarjoilijatytöstä ja käänsi katseensa takaisin Cinnamoniin. Hän tajusi, että häneltä odotettiin vastausta.
  “Hyvä on”, hän suostui.

Lily tuijotti pöytää hänen ja Alessandron välissä kuin mitään muuta ei olisi ollutkaan. Hän toivoi, että olisi pystynyt katsomaan silmiin työpariaan. Se oli kuitenkin mahdotonta, kun seurassa oleva henkilö oli niinkin kylmä ja eloton kuin Alessandro oli. Miehellä ei ollut muuta kuin työnsä, mikä tarkoitti sitä, ettei hän myöskään perääntyisi, ennen kuin olisi saanut selville kokonaisuudessaan, mitä Lily oikein oli erehtynyt tekemään.
Lily vaihtoi asentoa tuolillaan. Vakoiluverkoston kylmyys antoi tiensä pureutua hänen sisimpäänsä.
  “Miten?” tyttö kysyi viimein, kun hiljaisuus kävi sietämättömäksi. “Miten sinä sait tietää, mitä minä teen?”
Hän uskaltautui katsahtamaan Alessandroon ja näki miehen tummien silmien kiiluvan pilkallisesti. Alessandroa hymyilytti - ei sillä lämpöisellä tavalla, jolla useimmat ihmiset hymyilivät ja saivat toiset tuntemaan olonsa mukavaksi, vaan kokonaan toisenlaiselle, armottomammalla tavalla. Kuin Alessandro olisi ollut ase valmiina tappaamaan. Lilyn suuta kuivasi.
  “Se oli oikeastaan aika ilmiselvää, kun ajattelin sitä”, Alessandro myönsi vaivattomasti. “Sinulla oli pakko olla jokin syy liittyä VVV:hen. Lily, minä tunnen sinunkaltaisesi tytöt. Te ette ikinä luovu siitä, mihin uskotte.”
  “Pitäisikö sitten?”
Alessandro kieputti poninhäntäänsä vaiteliaana sormensa ympärille. “Ei kai, jos sinä et sitä halua”, hän sanoi harkittuaan asiaa tarkemmin. “Mutta se häiritsee työtäsi. Jos aiot pettää Vakoiluverkoston sen vuoksi…”
  “Minä en petä ketään, minä puolustan omiani”, Lily sähähti. Alessandron tyynen rauhallinen käytös ärsytti häntä ja sai hänet toivomaan, että hän olisi voinut jollakin tavalla rikkoa miehen jäisen peilipinnan. “Voiko sitä muka kutsua rikokseksi?”
  “Mikajan silmissä kyllä. Lily, jos hän saa tietää, että sinä olet rikkonut valasi, hän tappaa sinut. Hän todella tekee sen - silloin kun nukut tai kun sinä sitä vähiten odotat, mutta voit olla varma siitä, että hän tekee sen. Thorntonin kaltaiset naiset eivät koskaan anna minkään mennä ohi kostamassa sitä ensin. Minä tiedän”, Alessandro päätti ja miehen äänessä häivähti niin inhimillinen katkeruus, että hetken ajan Lily ehti kuvitella katsovansa ihmistä, ei ohjelmoitua nukkea. Hetki kuitenkin vaihtui toiseen ja Alessandron silmiin syttyi yhtä suuri välinpitämättömyys kuin aina ennenkin. Lilyä hermostutti. Miten hän ikinä saisi moisen kylmyyden syttymään tuleen oman asiansa puolesta?
  “Lähinnä minua kiinnostaa se, MITEN sinä rikoit valasi”, jatkoi Alessandro. “Luulin sen olevan mahdotonta.”
  “Se oli pelkkää pilkunviilausta”, Lily torjui tylysti. “En välitä mennä sen syvemmälle yksityiskohtiin.”
  “Entä jos minä uhkaan kertoa sinusta Mikajalle?”
Lily punnitsi työpariaan. Totta kyllä, mies todella näytti olevan vakavissaan nojatessaan pöytään toisella kyynärpäällään yhtä kauniina ja mustanpuhuvana kuin aina ennenkin. Jokin Alessandron silmissä kuitenkin kavalsi miehen epäröinnin. Lily ei tiennyt, mitä se jokin oli - ehkä jonkinlaista ymmärrystä tai myötätuntoa, jotakin inhimillistä ja todellista…
  “Et sinä kerro”, Lily sanoi ja toisti vielä, nyt rohkeammin: “Et sinä kerro.”
Huoneessa oli hetken ajan hiljaista. He vain tarkkailivat toisiaan, hän ja Alessandro, ja yrittivät saada selville, mitä toisen mielessä sillä hetkellä vaelsi. Se oli pohjimmiltaan turhaa ja säälittävää, Lily pohti, sillä he kumpikin olivat koulutettuja vakoojia ja osasivat halutessaan kätkeä sisimpänsä toisiltaan.
Alessandro oli heistä se, joka liikahti ensimmäisenä.
  “Olet oikeassa”, mies myönsi karheasti, eikä katsonut Lilyyn. “En minä kerro.”
Lily antoi helpottuneen huokauksen karata huuliltaan.
  “Entä jos minä haluan auttaa sinua?”

  “Tämän päivän jälkeen en enää ikinä halua kuulla kenenkään jodlaavan”, Cinnamon sihisi kesken valssin Remuksen korvaan. “Mitä Amoksen päässä oikein liikkuu? Hän ei mahdollisesti VOI pitää jodlausta nautittavana musiikkina!”
Remus olisi kohauttanut harteitaan, ellei se olisi ollut varsin vaikeaa tanssiessa. Hän kääntyi vilkaisemaan Amosta, joka tanssi vähän matkan päässä Marcian äidin kanssa ja ilmeestä päätellen lateli tälle juuri niitä ylitsevuotavan epäuskottavia kohteliaisuuksia, jotka saivat naisen punastelemaan ja kikattamaan kuin koulutyttö. Sellaisiin kohteliaisuuksiin kai Tylypahkan tytötkin olivat aikoinaan langenneet, vaikka jälkeenpäin tulikin yleensä ilmi, ettei Amos ollut lainkaan niin ihana luonne kuin antoi ymmärtää. Oli vaikea sanoa, miten Marcia oli ikinä rakastunut mieheen. Amoshan oli kuin ylisuuri limanuljaska vääränlaisessa ympäristössä, Remus nauroi mielessään.
  “Ehkä hän haluaa esitellä kulttuurintuntemustaan”, Remus ehdotti vastauksena Cinnamonin kysymykseen. Cinnamon pudisti päätään näyttäen siltä, että hänen korviaan särki, eikä Remuksenkaan tärykalvojen puhkeaminen ollut enää kaukana. Tanssittuaan yli tunnin verran raivostuttavassa itävaltalaisjodlauksessa he olivat kumpikin kypsiä Pyhän Mungon mielisairaalaosastolle. Tuskin Amoksen palkkaamat jodlaajatkaan nauttivat kovin paljon tehtävästään, Remus arveli, sillä tekohymyistään huolimatta kaikki seitsemän tyttöä näyttivät siltä, että olisivat voineet purra joltakulta pään poikki.
Cinnamon tuhahti. “Amos? Kulttuurintuntemusta? Eihän hän erota edes etelä- ja pohjoisnapaa toisistaan!”
  “Mitä merkitystä sillä on? Ainahan hän voi kehuskella.”
  “No, jos hän jatkaa tätä kehuskeluaan kovin pitkään minä menen tuonne lavalle pitämään Itävalta-tietokokilpailua hänelle ja Marcialle. Sittenpähän nähdään, kuinka paljon hän oikein tietää.”
  “Ja sitten täällä olisi ainakin hiljaista”, Remus muistutti ansaiten palkakseen murhaavan katseen eräältä itävaltalaistarjoilijalta. Hän sääli tyttöä etäisesti; täytyi olla kovaa joutua esiintymään häissä hameenhelmojaan heiluttavana vuohipaimentyperyksenä. Remuksen päätä ainakin särki jo pahasti.
He vaipuivat hiljaisuuteen. Remus keskittyi pyörittämään Cinnamonia ympäri käsiensä varassa ja kiepsautti tytön sitten takaisin käsivarsilleen, kuten niin monia kertoja ennenkin. Tanssikaan ei kuitenkaan enää tuntunut samalta kuin ennen. Se oli paljon varautuneempaa ja jähmeämpää, ikään kuin Cinnamonin olisi täytynyt pelätä, kun tyttö nojautui taaksepäin hänen käsivarsiensa varassa. Tytön katse harhaili kaikkialla paitsi Remuksen kasvoissa.
Remus otti vihjeestä vaarin ja lakkasi itsekin tuijottamasta Cinnamonia. Se vaikutti nykyisin typerältä ja turhalta, kun salissa oli niin paljon muitakin tyttöjä. Ei kuitenkaan kovin viehättäviä sellaisia, Remus totesi katsellessaan pitkää pöytää, jonka ääressä istuvat naispuoliset yksilöt olivat poikkeuksetta joko vanhuksia tai alle kouluikäisiä. Edes Sirius ei olisi pitänyt sellaisia olentoja tuijottamisen arvoisina.
  “Mitä sinä mietit nyt?” Remus uteli katkaistakseen ahdistavan hiljaisuuden.
  “Alessandroa”, Cinnamon vastasi niin yksinkertaisesti, että Remus arvasi tytön puhuneen automaattisesti, sanojaan ajattelematta. Saman tien tyttö olikin purra kieleensä ja näytti syylliseltä. Hän ei kuitenkaan pyytänyt anteeksi tunteetonta vastaustaan.
Remus taivutti päätään väkinäinen hymy huulillaan ja pyysi anteeksi sitä, että hänen täytyi keskeyttää tanssi.
  “Tarvitsen päänsärkylääkettä”, hän mumisi ja jätti Cinnamonin seisomaan keskelle tanssilattiaa kadoten itse väkijoukkoon.

  “Miten niin sinä haluaisit auttaa?” Lily puuskahti kireästi katsellen Alessandroa suurin, epäuskoisin silmin. “Ethän sinä VÄLITÄ! Miten sinä kuvittelet voivasi olla avuksi, kun et välitä yhdenkään elävän ihmisen tunteista pätkän vertaa?”
Alessandro näytti hätkähtävän Lilyn äkillistä hyökkäystä, mutta ei antanut sen häiritä itseään. Katsellessaan miestä Lily oli näkevinään ovelan, melkein vahingoniloisen ilmeen hiipivän tämän silmiin. Hän toivoi, että olisi ymmärtänyt paremmin miehen ajatusmaailmaa sillä hetkellä.
  “Sinä viittaat tuolla huomautuksella nyt Cinnamoniin, vai mitä?” Alessandro kysyi huvittuneesti.
  “Siihenkin”, nyökkäsi Lily.
  “Olet vieläkin siitä vihainen?”
  “Pahus, mitä muuta minä voin olla kuin vihainen? Hän on minun ystäväni, ei mikään lelu, jota voit käyttää hyväksesi noin vain! Jos et ollut kiinnostunut, olisit edes voinut sanoa sen hänelle!” Lily huusi välittämättä enää tippaakaan siitä, että he olivat julkisella paikalla ja joku voisi kuulla heidän keskustelunsa. Tuskin Mikajaa erityisemmin kiinnostaisi, Lily tuumi huvittuneena mielessään, ellei naisella sitten ollut jotakin salaista ihastusta Alessandroon, mikä oli hyvin epätodennäköistä. Vaikka eihän Lily toisaalta ollut uskonut sitäkään, että Cinnamon - kiltti, kunnollinen Cinnamon - voisi ihastua Alessandron kaltaiseen renttuun. Ihmeitä kuitenkin tapahtui kaiken aikaa.
Alessandro hymyili näyttämättä tippaakaan anteeksipyytävältä. “Älä nyt viitsi, Lily”, mies suostutteli leikitellen laiskasti hiusnauhallaan. “Cinnamon on iso tyttö ja hän selviää siitä kyllä.”
Lily tuhahti ja pysyi vaiti.
  “Minä tarkoitan sitä”, jatkoi Alessandro. “Cinnamon tietää, miksi tein niin kuin tein. Jonakin päivänä hän ymmärtää sen, lakkaa välittämästä rakkaasta oikeudestaan ja tulee tänne minun luokseni. Ja sitten hän ei enää edes muista mitään siitä, mitä minä alun perin hänelle tein.”
  “Minä en anna sinun tehdä sellaista hänelle”, Lily ilmoitti raivokkaasti ristien käsivarret rinnalleen. “Hän on minun ystäväni, etkä sinä tee hänestä samanlaista jääpalikkaa kuin itsestäsi!”
  “Entä jos se on hänelle hyväksi?”
  “Se ei ole!”
  “Ja mitenkähän rouva Potter sen kuvittelee tietävänsä?”
  “Minä olen hänen paras ystävänsä, siksi”, Lily huusi kohottautuen puolittain seisomaan pöydän ääressä. “Minä itse asiassa välitän hänestä, Alessandro Visardo. Se tarkoittaa sitä, että minä tiedän, mikä on hänelle hyväksi ja mikä ei. Ymmärretty?”
Alessandro katseli häntä alentuvasti kuin pikkulasta, joka oli juuri päättänyt ryhtyä uhmaamaan vanhempiaan nukkumaanmenoaikojen vuoksi.
  “Joko sinä lopetit?” mies kysyi välinpitämättömästi kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Lily hengitti raskaasti. “Hyvä. Palataanpa sitten asiaan. Sinä et ehkä halua minua avuksesi tähän pikku vakoiluprojektiisi, mutta edes sinä et voi olla niin typerä, että kuvittelet selviytyväsi siitä yksin. Mikaja saa sinut kiinni ja silloin sinä kuolet. Kun taas jos minä olen sinun puolellasi, voin saada kokonaisen ryhmän vakoojia toimimaan Thorntonin selän takana. Miltä kuulostaa?”
Lily tunsi ohimenevää houkutusta myöntyä saman tien Alessandron sanoihin, mutta hänen ylpeytensä ei antanut myöten.
  “Se ei tule toimimaan”, hän kielsi varmaan sävyyn. “Te ette voi toimia valaanne vastaan.”
  “Lily, minä en ole vannonut valaa”, Alessandro paljasti. Lily tunsi suunsa loksahtavan auki.
(JATKUU SEURAAVASSA)
« Viimeksi muokattu: Kesäkuu 27, 2007, 17:57:15 kirjoittanut Sharra »

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #35 : Maaliskuu 02, 2007, 09:54:16 »
  “Miten se on mahdollista?”
Alessandron huulilla leikki katkera hymyn varjo. “Thornton oli minulle sen velkaa. Siskostani”, hän tarkensi ja Lily nyökkäsi. Cinnamon oli kertonut hänelle aikaa sitten Alessandro Visardon koko tarinan, mutta  vaikka se olikin auttanut häntä ymmärtämään miehen motiiveja, ei se ollut saanut häntä varsinaisesti pitämään tästä.
  “Entä ne toiset?”
  “Lily, jos sinä voit rikkoa valasi, hekin pystyvät siihen”, Alessandro vakuutti. Miehen silmät kiilsivät hämärässä tavalla, jota olisi voinut kutsua melkein pelottavaksi. Lily ei ollut koskaan ennen nähnyt Alessandroa niin innoissaan mistään ja se sai hänet empimään.
  “Suostuisit nyt…”
  “Miksi sinä sitä haluat?” Lily töksäytti, ennen kuin ehti estämään itseään. “Me molemmat tiedämme, etteivät Voldemortin ja Dumbledoren asiat kiinnosta sinua tippaakaan.”
  “Onko syyllä tässä muka jotakin merkitystä?”
Lily nyökkäsi lujasti. “On.”
Alessandro näytti ärtyneeltä kuin pikkupoika, joka oli juuri tullut syytetyksi luvattomasta vierailusta makeispussille. Hän otti aikansa ja viivytteli ennen kuin puhui yrittäen selvästi keksiä jonkin hyvän tavan kiemurrella eroon vastaamisesta. Viimein mies kuitenkin taipui Lilyn peräänantamattoman katseen edessä.
  “Se on hyvä tapa kostaa Mikajalle”, Alessandro sanoi niin hiljaisella äänellä, että Lily joutui pinnistelemään korviaan kuullakseen sanat. “Jos onnistun luomaan sellaisen vakoilujärjestelmän kuin haluan, se tuhoaa Mikajan rakkaan Vakoiluverkoston. Ja se puolestaan tuhoaa Mikajan. Sitten olemme tasoissa.”
Lily olisi halunnut sanoa jotakin, hän olisi halunnut tarjota jonkinlaisen vastauksen siihen häijyyttä pistelevään toteamukseen, jonka Alessandro oli juuri iskenyt vasten hänen kasvojaan. Kaikki maailman sanat kuitenkin kuolivat hänen huulilleen, kun hän näki tavan, jolla Alessandro häntä katseli. Miehen silmät paloivat ja sillä hetkellä Lily tiesi, että Alessandro olisi hänen puolellaan kuoleman asti. Mies ei ehkä tekisi sitä oikeista syistä, mutta silti he kaksi pitäisivät yhtä.

Remus pyyhkäisi otsaansa ruokasalin kuumuudessa. Hän harhaili yksin häävastaanoton tungoksessa vältellen parhaansa mukaan Marcian isää, joka paloi halusta päästä kehumaan hänelle tyttärensä uskomatonta molekyylikoostumusta. Väistäessään miehen lähestymisyritystä Remus törmäsi vasten pitkää tarjoilupöytää melkein kopauttaen kumoon korkean suiponmallisen kakun, jonka oli ilmeisesti tarkoitus esittää lumihuippuista vuorta. Hääparin vanhemmat olivat totta tosiaan ottaneet Itävalta-teeman vakavissaan, Remus arvioi tietämättä, oliko hänen tarkoitus olla ihaileva vai huvittunut moisen vaivannäön johdosta.
Päänsärky tykytti Remuksen ohimoilla välkkyen terävänä, näkökentän sumentavana kipuna hänen silmissään. Hän vilkuili kärsimättömästi kelloa toivoen, että olisi voinut jo lähteä kotiin vaikuttamalla epäkohteliaalta tai tylyltä. Oli niin hänen tapaistaan lähteä juhliin ilman minkäänlaista särkylääkettä, hän totesi.
Nähdessään lettipäisen tarjoilijatytön kulkevan ohitse Remus päätti kysyä tältä, oliko missään tarjolla lääkettä päänsärkyyn. Hän törmäsi uudemman kerran vuoritäytekakkuun kiirehtiessään uhrinsa perään. Tarjoilijatytön askeleet lipuivat reippaina vasten salin puulattiaa ja hänen typerän pukunsa helma heilahteli vallattomasti puolelta toiselle. Hän lauleskeli mennessään jotakin, joka kuulosti uhkaavasti vaimealta jodlaamiselta.
Remus nopeutti askeliaan ja taputti tarjoilijaa kevyesti olkapäälle.
  “Anteeksi - “ hän aloitti, eikä ehtinytkään sanoa sen enempää, ennen kuin tyttö jo pyörähti ympäri vaarallisesti onnistuen melkein kumauttamaan häntä päähän hopeisella suklaaleivostarjottimellaan. Remus ei voinut olla täysin varma siitä, oliko pieleen mennyt isku vahinko vai ei; ainakin tytön ruskeat silmät kiiluivat tavalla, jota pelokkaampi mies olisi voinut pitää hengenvaarallisena.
  “Ennen kuin ehdit edes kysyä, niin vastaus on kyllä!” tyttö kivahti äänessään sävy mustanpuhuva sävy. Hän näytti siltä, ettei osannut päättää, olisiko lyönyt Remusta vai tukehduttanut hänet suklaaleivoksiin. Kovin palvelualttiin näköiseksi häntä ei ainakaan voinut kutsua, Remus hymähti. Hän yritti uudelleen.
  “Minä vain halusin - “
  “Kyllä minä tiedän mitä sinä halusit kysyä!” tiuskahti tarjoilija. “Ja olet aivan oikeassa, me itävaltalaiset emme osaa tehdä mitään muuta kuin jodlata, paimentaa lampaita ja hukuttautua vuohenjuustoon! Luoja, minä vihaan teitä - teitä - barbaarisia brittejä!”
Remus astui askeleen taaksepäin tytön äkillisestä hyökkäyksestä järkyttyneenä. Hän päätteli, että nuori tarjoilija oli käsittänyt hänet jollakin tapaa väärin - ainakaan tämän sanoja ei voinut lukea vastaukseksi päänsärkylääkekysymykseen. Hän hymyili anteeksipyytävästi.
  “Minä kyllä halusin vain tietää, onko täällä jossakin päänsärkylääkettä”, Remus vastasi rauhallisesti. Hän katseli tyttöä yhä varuillaan siltä varalta, että tämä päättäisi kenties läimäyttää tarjottimen vasten hänen kasvojaan.
Nuoren itävaltalaisen ilme valahti. Ensi alkuun hän vain tuijotti Remusta typerästi kuin ei olisi voinut uskoa korviaan. Puna hiipi hitaasti hänen kaulaansa pitkin ylöspäin.
  “Entschuldigung”; tyttö pahoitteli nolona. “En ikinä ajatellut, että joku voisi kysyä minulta jotakin tuollaistakin.”
  “Paha iltapäivä meneillään?” arvasi Remus.
Tyttö ravisti päätään niin, että tummanruskeat palmikot heilahtelivat puolelta toiselle. “Usko pois”, hän tuhahti sitten ja kääntyi mulkaisemaan Marcia Diggorya, joka syötti onnellisena tuoreelle aviomiehelleen sachertorttua. “En minä tänne halunnut tulla. Minä valmistan lääkkeitä, en tarjoile vuohenjuustoa jodlaten! Mutta pikkuserkkuni pakotti minut tänne.”
  “Marcia?” Remus ihmetteli katsellen hänkin kultatukkaista morsianta. Tämä ei näyttänyt piiruakaan siltä, että olisi omistanut jotakin muuta kuin brittiläistä verta, ellei sitten ehkä aavistuksen verran keijukaisenverta. Tarjoilijatyttö kuitenkin nyökkäsi myrtyneenä.
  “Ensin hän ei puhu minulle vuosiin ja manipuloi minut sitten tänne sukulaissuhteisiin vedoten. Minä inhoan Marciaa”, hän sanoi polkien jalkaansa niin painokkaasti, ettei Remus olisi ihmetellyt lainkaan vaikka pelkkä hänen äänensä olisi riittänyt sytyttämään morsiamen hääpuvun tuleen. Niin ei kuitenkaan käynyt. Tarjoilijatyttö tuijotti pikkuserkkuaan aikansa, ennen kuin käänsi huokaisten katseensa takaisin Remukseen ja irrotti otteensa tarjottimesta ojentaen Remukselle kätensä.
  “Tinka Schmitt, taikavuohifarmari Maximilian Schmittin tytär. Ja sinä olet…?”
  “Remus Lupin”, Remus vastasi puristaen keskustelukumppaninsa kättä. “Teet siis lääkkeitä työksesi? Osaatko mahdollisesti kertoa minulle, mistä voisin löytää päänsärkylääkettä?”
Tinka purskahti nauruun. Nauraessaan hän oli kokonaan toinen ihminen, tai ainakin vähemmän pelottava sellainen. Enää hän ei näyttänyt siltä, että olisi halunnut repiä keskustelukumppaninsa ranteet auki tarjottimenkulmalla. Hänen kätensä sujahti näppärästi esiliinan taskuun ja vain hetkeä myöhemmin hän ojensi Remukselle pienen, kirkasta nestettä sisältävän pullon.
  “Pudota kolme pisaraa tuota veteen ja juo se, niin päänsärkysi on muutamassa minuutissa ohitse”, Tinka neuvoi asiantuntevaan sävyyn, kuten ainakin ammattimainen lääkkeenvalmistaja. Remus hymyili tytölle kiitollisena.
  “Entä mistä löydän sinut - että voin palauttaa tämän - “
Tyttö nyrpisti pisamanenäänsä. “Älä turhaan yritä etsiä minua, me aloitamme pian jodlausesityksen. Marcia on tässä suhteessa oikea typerys. Kuvittelee esittelevänsä kulttuuria, mutta päätyy vain halveksumaan meitä itävaltalaisia. Joka tapauksessa, pidä se pullo.”
  “Kiitos”, Remus sanoi puristaen pikku putelin tiukasti nyrkkiinsä.
  “Eipä kestä. Voisitko nyt mitenkään siirtyä ja päästää minua ohi? Tuo ylipöhöttynyt karvainen pallo tuolla huitoo minulle siihen malliin, että hänen Linzin torttunsa on lopussa.”

Nielaistuaan päänsärkylääkkeensä Remus tuli siihen tulokseen, että oli aika palata kotiin; jodlaus ja suklaakakku olivat jo liikaa hänen hermoilleen. Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt mitä todennäköisimmin kertoa Cinnamonille lähtöaikeistaan, mutta jostakin syystä hän ei saanut pakotettua itseään tekemään niin. Heidän aiemman keskustelunsa jälkeen Cinnamonin etsiminen olisi tuntunut yksinomaan typerältä, minkä lisäksi tyttö näytti viihtyvän oikein tuntemattoman tanssiparinsa - hontelon, sammakkomaisen miehen - käsivarsilla. Ehkä mies muistutti tätä jollakin tapaa Alessandrosta, Remus ivasi mustasukkaisena.
Hän nappasi päällysviittansa naulakosta ja suuntasi askeleensa ulos Connellyn kotitalon ulkopuolelle. Jalkakäytävällä hän oli vähällä törmätä tummatukkaiseen, nopsajalkaiseen pikkutyttöön, joka juoksi kulman takaa esiin akvamariininsininen viitta liehuen. Tyttö - korkeintaan viisivuotias sellainen - kikatti vallattomasti, pyysi nopeasti anteeksi ja säntäsi taas eteenpäin. Remus jäi hymyilemään hänen jälkeensä.
Ei kestänyt kauan, ennen kuin tyttöä seurasi kulman takaa solakka nuori mies, jonka ruskeista silmistä paistoi huoli ja jonka vaaleat kiharat sojottivat pystyssä joka suuntaan. Remus jähmettyi niille sijoilleen miehen nähdessään. Hän oli varma siitä, että oli törmännyt tähän joskus ennenkin.
  “Dimanche”, mies kutsui pikkutytön perään. Pitkillä jaloillaan hän sai helposti pikkutytön kiinni ja kiepsautti tämän syliinsä pyörittäen tätä ympäri. Hetken kuluttua mies laski tytön takaisin asfaltille ja pörrötti tämän tihkusateen kosteuttamaa tukkaa. Tyttö nauroi ja esitteli miehelle ylpeänä kaulassaan roikkuvaa riipusta, joka esitti tummanpuhuvaa korppia.
  “Sunday, äiti on kieltänyt sinua juoksentelemasta yksin ja tiedät sen aivan hyvin”, mies moitti vahvalla, ranskalaisella aksentilla, joka sai Remuksen viimein keksimään, missä hän oli oikein nähnyt miehen. Kyseessä oli Siriuksen ja Jamesin työkaveri Jude X.


29.osa - Anteeksiantamatonta
19.11.1978

Ariannan ja Cinnamonin keittiö kylpi marraskuun kirpeän aamuauringon valossa. Sirius tyhjensi kahvikuppinsa ja taitteli Päivän Profeetan siististi eteensä. Hän vilkaisi hellan ääressä hääräilevää Ariannaa hymyillen näylle. Esiliinassa ja kurittomat kiharat tummansinisellä huivilla peitettynä Arianna toi Siriuksen mieleen pikkutytön, joka leikki kotileikkiä äitinsä tavaroilla. Pelkkä kontrasti tavanomaiseen riitti tekemään Ariannasta kauniin sinä aamuna.
  “Mistä päin nyt tuulee?” Sirius ihmetteli, kun Arianna pyörähti paljain jaloin ympäri hellan ääressä ja työnsi täyden aamiaislautasellisen hänen eteensä.
Arianna hymähti. “Eikö tyttö saa tehdä poikaystävälleen aamiaista ilman taka-ajatuksia?”
  “Älä kuvittelekaan, että valitan”, Sirius virnisti ja nojautui suutelemaan Ariannaa nopeasti poskelle, ennen kuin tyttö työnsi hänet sivuun ja palasi takaisin hellan ääreen ryhtyen määräilemään taikasauvallaan paistinpannun käyttäytymistä. “Kunhan ihmettelen. Yleensä sinä vain sullot paahtoleivän suuhuni ja käsket pureskella.”
  “No, ei kukaan ole ikinä väittänytkään minua hienotunteiseksi tytöksi.”
Sirius hymyili itsekseen. Soti hänen luonnettaan vastaan olla sillä tavoin iloinen jokapäiväisten pikkuasioiden vuoksi ja silti hän sai huomata olevansa sitä täysin sieluin ja sydämin. Ariannan tekemisten katseleminen sai hänet tuntemaan itsensä eläväksi toisella tavoin kuin aikoihin, ikään kuin yksi tyttö olisi riittänyt karkottamaan Voldemortin kuolonsyöjineen kauas taka-alalle.
Sirius seurasi yllättyneenä sivusta, kuinka Arianna nosti paistetun kananmunan lautaselleen paahtoleivän lisäksi ja istui hänen seurakseen syömään aamiaista.
  “Mitä?” tyttö kysyi nähdessään Siriuksen tuijottavan.
Sirius hymyili anteeksipyytävästi. “Ei mitään - minä vain yllätyin - “
  “No, yllätyit turhaan”, Arianna sinkautti vastaukseksi. “Se, että satun painamaan vähemmän kuin sinä ei välttämättä tarkoita, etten osaisi syödä kun minulla on nälkä!”
Sirius nieli vastaväitteensä ja tyytyi hymyilemään katse lautaseen painettuna. Hän ei tiennyt, mikä oli saanut Ariannan niin hyvälle tuulelle, mutta oli se mitä hyvänsä, hän piti siitä. Arianna oli sinä aamuna rentoutuneempi kuin aikoihin.
  “Olit taas lehdessä tänä aamuna”, Sirius mainitsi, kun Arianna alkoi järsiä paahtoleipänsä reunaa. Tyttö kohotti kulmiaan kyllästyneesti huokaisten.
  “Mitä ne tänään kirjoittivat?” hän tiedusteli varautuneesti. Vain muutamaa päivää aiemmin Päivän Profeetassa oli ollut kirjoitus, jossa oli suureen ääneen arvailtu hänen sairastavan anoreksiaa. Hän oli raivonnut kirjoituksesta päiväkausia, kun taas Sirius oli vältellyt sen mainitsemista parhaansa mukaan.
Sirius nytkäytti olkapäitään. “Eivät mitään mielenkiintoista. Että sinä petät minua Thomas Knightsdalen kanssa.”
  “Minä MITÄ?” Arianna parahti läimäyttäen paahtoleipänsä vasten pöytää sellaisella voimalla, että marmeladi roiskui ympäriinsä. Siitä välittämättä Arianna hautasi päänsä käsiinsä. Oli mahdotonta sanoa, itkikö hän vai nauroiko; hänen olkapäänsä vavahtelivat rajusti yhtä kaikki.
  “Hei - “ Sirius tarttui tyttöystävänsä ranteisiin ja siirsi kädet sivuun tämän silmiltä. Hän näki naurunkyyneleiden valuvan solkenaan Ariannan tummansinisistä silmistä.
  “Lucy Wright on seonnut!” Arianna sanoi painokkaasti pyyhkiessään kyyneliä silmäripsistään. “Mitä hän oikein kuvittelee tekevänsä? Jos hän kerran haluaa meiltä apua, on hänellä pahuksen huono taktiikka näyttää se! Miksei hän voi tehdä niin kuin normaalit ihmiset ja itse asiassa PYYTÄÄ APUA sen sijaan, että kirjoittelee perättömiä lehtiin?”
  “Jaa-a”, Sirius sanoi suupielet nykien. “Ehkä hän ei saa muuten yhteyttä sinuun. Tai sitten hän on todella varma asiastaan.”
  “Ainakaan hänen ei pitäisi olla”, Arianna tiuskaisi vihaisesti. “Minä olen varattu ja Tom on varattu.”
  “Hän on?”
Arianna nyökkäsi. “Hän seurustelee jonkun jästitytön kanssa. Sen tytön nimi on Selena joku, en tiedä sen enempää. Joka tapauksessa tuollainen kirjoittelu Tomista on todella ilkeää tilanteen huomioon ottaen… hänen tyttöystävällään on syöpä.”
Sirius muisti kuulleensa joskus Lilyn ja Cinnamonin puhuvan keskenään jästisairaudesta nimeltä syöpä. Hän ei tiennyt siitä kovin paljon, eikä halunnut tietääkään; Lilyn mukaan tuo sairaus oli hengenvaarallinen. Ensimmäisen kerran elämässään Sirius jopa tunsi myötätuntoa Thomas Knightsdalea kohtaan.
  “Eli sinä et siis petä minua Knightsdalen kanssa?” hän varmisti, kun Arianna oli rauhoittunut tarpeeksi puhuakseen kunnolla.
Arianna kohotti paahtoleipäänsä. “Haluatko marmeladia naamaasi?”
  “Vain jos saan samalla naamanpesun, kulta”, Sirius virnisti nojautuen tyttöystäväänsä kohti. Arianna ojensi kätensä ja työnsi hänet nauraen kauemmas.
  “Meistä kahdesta SINÄ olet se koira”, tyttö protestoi.
  “Niin, minä olen suloinen ja halattava ja uskollinen…”
  “Ja omahyväinen.”
  “Sitäkin.”
Arianna viskasi lusikallisen marmeladia poikaystäväänsä kohti. Sirius ohjasi sen näppärästi taikasauvallaan tiskialtaaseen, ennen kuin se ehti lähellekään hänen kasvojaan. Hän kohotti omaa lusikkaansa ja vilkaisi seinällä roikkuvaa kelloa. Se oli vähän yli puoli kahdeksan aamulla.
Sirius huokaisi ja antoi lusikan pudota takaisin lautaselleen. Niin paljon kuin hän olisikin halunnut jäädä ja uppoutua merkityksettömään ruokasotaan Ariannan kanssa, oli aika palata takaisin omalle asunnolle ja vaihtaa työvaatteet ennen Auroriakatemiaan lähtöä. Hän oli ottanut tavakseen viipyä aamuisin Ariannan luona niin pitkään kuin suinkin mahdollista. Jollakin tapaa siellä oli helpompaa kuin kotona. Hänen ja Remuksen asunto tuntui nykyisin kovin tyhjältä. Tottuminen Jamesin poissaoloon veisi aikansa, Sirius arveli. Sitä odotellessaan hän ei voinut tehdä muuta kuin vierailla ahkerasti Ariannan luona mitä omituisimpina vuorokaudenaikoina aina kun levottomuus yllätti, vaikka sellainen käytös varmasti ajoikin niin Remuksen kuin Cinnamonin hermoromahduksen partaille. Sirius ei kuitenkaan voinut itselleen mitään. Kaikista mieluiten hän olisi mennyt Jamesin luokse, mutta jollakin tapaa se ei vaikuttanut enää sopivalta. Ei nyt, kun Jamesilla oli Lily.
Jos Sirius ei olisi itsekin rakastanut Lilyä niin loputtoman paljon, hän olisi hyvinkin saattanut vihata tyttöä. Ei tytön itsensä vuoksi, vaan siksi, että tämä oli riistänyt häneltä Jamesin tavalla, johon kukaan muu ei olisi milloinkaan pystynyt. Jos Lilyä ei olisi ollut, Kelmit olisivat pysyneet yhtenäisinä ikuisesti. Vai olisivatko sittenkään? Olihan Peterkin muuttanut Admiren luokse heti koulun loputtua ja Admire oli sentään vasta kuudentoista, oikea keskenkasvuinen hattarapää. Ihmismieli toimi toisinaan kovin kummallisella tavalla.
Ravistautuen valveille ajatuksistaan Sirius työnsi loput paahtoleivästä suuhunsa kokonaisena ja kumosi toisen kahvikupillisen kurkkuunsa. Neste poltti kurkkua ja sai hänet yskimään. Arianna silmäsi häntä teeskennellyn huolestuneena.
  “Myrkytinkö minä sinut? Hyvä on, en ole ikinä väittänyt osaavani kokata, mutta - “
  “Kaikki - on - hyvin - “ Sirius takelteli selvittäessään kurkkuaan. “Kunhan et käytä sitä Haiman otetta - “
  “Ei hätää, Sirius, minulla ei ole mitään aikomusta tappaa sinua toistaiseksi”, Arianna sanoi kiltisti ja taputti häntä poskelle. “Sinusta on minulle oikein paljon iloa.”
  “Hyvä - niin - “
Edelleen yskänpuuskansa vallassa Sirius nousi ylös pöydästä ja leijutti astiansa tiskialtaaseen. Hän näpäytti vesihanan päälle ja komensi muutamalla sanalla tiskiharjan töihin. Arkiset rutiinit tuntuivat rauhoittavilta, mutta samalla myös vierailta. Milloin hänestä oli tullut niin vastuuntuntoinen, että astiatkin merkitsivät hänelle jotakin? Hän painoi mieleensä, että muistaisi järjestää jonkin äärettömän lapsellisen kohtauksen myöhemmin, ettei kukaan vain ehtisi kuvitella hänen aikuistuneen.
  “Menen töihin nyt”, Sirius ilmoitti kerätessään ympäri keittiötä levinneitä tavaroitaan.
Arianna nyökkäsi. “Minäkin lähden kohta lentoharjoituksiin. Tuletko taas illalla?”
  “Seitsemän jälkeen, kyllä.”
Siriusta melkein nauratti se peli, jota hän ja Arianna olivat Jamesin muuton jälkeen ryhtyneet pelaamaan. He leikkivät aikuisia, teeskentelivät yhteisestä sanattomasta sopimuksesta olevansa vastuuntuntoisia ja kunnollisia. Yhtä lailla ääneenlausumattoman sopimuksen kautta he tiesivät, että heidän pieni pelinsä päättyisi aikanaan ja he palaisivat takaisin siihen, mitä olivat olleet aina ennenkin: ruutiin ja räjähdysvaaraan. Sen aika ei kuitenkaan ollut vielä.
Sirius laski taikasauvansa sivupöydälle ja veti Ariannan syliinsä kiusaten tyttöä suudelmallaan. Ohitsekiitävän hetken ajan hän sulki silmänsä ja lepuutti otsaansa vasten Ariannan otsaa. Hän ei halunnut astua ulos ovesta ja palata kuuntelemaan Auroriakatemian synkeitä, kuolemantäyteisiä luentoja. Hän halusi jäädä tyttöjen lämpöiseen asuntoon ja hukuttaa itsensä kuuman veden virtaan, hän halusi pukeutua hullunkurisesti ja seurata Ariannaa Rapakon Palloseuran huispausharjoituksiin, pidellä tyttöä käsistä ja näyttää sille Lucy Wright-X:lle, kenen kanssa Arianna Bell oikein seurusteli. Joskus tulisi vielä sen aika, Sirius päätti valmistautuessaan kaikkoontumaan tiehensä. Ei kuitenkaan nyt, kun Voldemort teki tietään ihmisten maailmaan ja aurorit tarvitsivat jokaisen miehen, jonka ikinä saivat.

James seisoi jo odottamassa Siriusta Auroriakatemian aulassa, kun poika muutaman minuutin kuluttua saapui paikalle työvaatteissa ja tukka kammattuna. Hän ei ollut vieläkään täysin tottunut siihen, että hän ja James saapuivat nykyisin koulutukseen omia aikojaan. Tuli hetkiä, jolloin hänestä tuntui, ettei hän koskaan tottuisikaan siihen. Ajatus siitä, että Jamesilla oli nyt oma koti ja oma elämä tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta hyväksyä, vaikka Sirius tiesikin, että hänen olisi pitänyt olla onnellinen ystävänsä puolesta.
Sirius tervehti ystäväänsä nopealla nyökkäyksellä ja keskittyi kirjaamaan itseään sisälle Auroriakatemian turvajärjestelmään. Takaansa hän kuuli Jamesin huvittuneen naurahduksen.
  “Mitä nyt?” Sirius uteli hyväntuulisesti.
  “Etköhän sinä ole nyt unohtanut jotakin?”
  “Kuten mitä?”
Seurasi merkitsevä hiljaisuus, jonka jälkeen James tokaisi: “Taikasauvasi.”
Vaistomaisesti Sirius ojensi kätensä vyölleen tunnustellen siihen kiinnitettyä sauvanpidikettä. Hän kirosi ääneen tajutessaan unohtaneensa taikasauvan aamulla Ariannan luokse.
  “Paljonko kello on?” Sirius kysyi kireään sävyyn. Vauhkomieli tappaisi hänet, jos hän myöhästyisi päivän tunnilta - tai mahdollisesti Red, oli vaikeaa sanoa, kumpi kaksikosta oli oikein verenhimoisempi tapaus, mitä myöhästelyyn tuli. Jamesin kerrottua ajan Sirius lykkäsi oppikirjansa pojalle ja keskittyi ilmiintymiseen. Hän toivoi, että Arianna olisi jo lähtenyt asunnoltaan - hänellä ei ollut aikaa selityksiin.
Avatessaan silmänsä tyttöjen asunnolla Sirius ehti lyhyen hetken ajan olla varma siitä, että todella oli yksin. Keittiö oli hiljainen, eikä missään näkynyt merkkejä elävästä elämästä. Hän antoi katseensa kiertää keittiötä, kunnes näki taikasauvansa työpöydän reunalla ja nappasi sen taskuunsa vilkuillen samalla kelloa. Vielä viisi minuuttia aikaa ennen tunnin alkamista, hän ehtisi mainiosti palata takaisin Auroriakatemialle ja väistää ärsyttävän Hermelin, joka oli viime aikoina ottanut tavakseen roikkua ikävästi hänen ja Jamesin kannoilla -
Kylpyhuoneen suunnalta kuuluvat vaimeat äänet saivat Siriuksen havahtumaan ajatuksistaan ja keskittymään jälleen ympäristöönsä. Höristäessään korviaan hän tajusi selvästi, ettei vasten kuvitelmiaan ollutkaan yksin. Tyttöjen kylpyhuoneessa oli joku ja se joku oli äänistä päätellen tukehtumaisillaan. Huoli hiipi Siriuksen sydämeen, kun hän sulloi taikasauvan taskuunsa ja lähti hiipimään kohti asunnon pientä kylpyhuonetta.
Lisää kakomista. Nyt Siriuksesta tuntui, että hän tunnisti paitsi äänen omistajan, myös äänen itsensä. Joku oksensi. Mieli täynnä pahoja aavistuksia Sirius työnsi kylpyhuoneen oven auki ja kohtasi näyn, joka ei oikeastaan yllättynyt häntä, mutta sai sitäkin raskaamman painon laskeutumaan hänen sydämeensä. Polvillaan kylpyhuoneen lattialla kyhjötti Arianna. Tyttö oli kalpeakasvoinen, pahoinvoiva ja säälittävän heikko. Hänen kyyneltyneet, orvokinsiniset silmänsä väistelivät Siriuksen katsetta.
  “Anteeksi”, hän kuiskasi hiljaa ja vasta Sirius ymmärsi kunnolla, että hänen tyttöystävänsä oli yrittänyt valehdella hänelle. Ja hän kun oli ehtinyt kuvitella, että Arianna aikoi tehdä jotakin syömishäiriölleen…
Sirius tuijotti Ariannaa mykkänä syyttävin, harmain silmin. Hän ei ollut koskaan ennen ollut niin pettynyt tyttöystäväänsä.

Kiukku kipinöi edelleen Siriuksen katseessa, kun poika palasi takaisin Auroriakatemiaan taikasauva mukanaan ja kirjasi itsensä sisälle koulutukseen. Hän väisteli työtovereidensa katseita ja unohti jopa tiuskia ylettömiä kohteliaisuuksiaan jakelevalle Hermelille, joka hidasteli tahallaan hänen edessään matkalla koulutustilaan. Varmasti Hermel huomasi jonkin olevan vialla, Sirius arveli, mutta ainoa, joka näki hänen tyynen naamionsa läpi, oli kuitenkin James. Poika vilkuili häntä kysyvästi heidän ottaessaan paikkansa Auroriakatemian tomuisesta koulutussalista, jota kukaan ei ollut vielä marraskuussakaan vaivautunut lämmittämään. Kylmä hiipi ylös Siriuksen käsivarsia.
Sirius ei ymmärtänyt, miten oli saattanut olla niin typerä ja uskoa, että Arianna halusi parantua. Jos tyttö oli jotakin halunnut, niin huijata häntä - saada hänet pois kimpustaan, uskotella, että kaikki oli hyvin. Kuinka monena aiempana aamuna tyttö oli tehnyt samaa? Sirius puristi kaavunkulman tiukasti nyrkkiinsä.
  “Mitä nyt?” James suhahti hänen korvaansa ottaessaan muistiinpanovälineitään esille. Hän pudisti päätään pystymättä muodostamaan kunnollisia sanoja.
  “Ei nyt - joskus toiste - “ hän solkkasi epäselvästi. Jamesia vastaus ei näyttänyt tyydyttävän, mutta poika ei voinut tehdä asialle mitään, sillä juuri sillä nimenomaisella hetkellä Alastor Vauhkomieli linkutti huoneeseen kannoillaan huomattavasti vaivattomammin kulkeva ja haudanvakava Red Stron. Sirius huokaisi ja valmistautui mielessään rankkaan tuntiin. Hän oli nähnyt Redin kasvoilla yhtä ankean ilmeen aiemmin, eikä se koskaan luvannut oppilaille hyvää.
  “Täydellinen hiljaisuus, oppilaat”, Vauhkomieli mörisi saavuttuaan salin etuosaan saakka. Mies vaikutti tavallistakin ärtyisämmältä, eikä Sirius voinut kuin ihmetellä, mistä sinä päivänä oli kyse. Mitä todennäköisimmin Vauhkomieli oli ainakin ollut tappelussa, sillä miehen kasvojen toista puolta verhosi nyrkinkokoinen, jo kovaa vauhtia haalistuva mustelma.
  “Näyttää pahalta, vai mitä?” Sirius mumisi Jamesille.
  “Hänen kasvonsa vai hänen ilmeensä?”
Sirius aukaisi suunsa vastatakseen. Juuri sillä hetkellä Vauhkomieli käänsi katseensa heidän puoleensa, kohotti taikasauvaansa ja mutisi muutaman sanan. Kipinöivä, salaman lailla välkähtävä valo iskeytyi seinään heidän välissään.
  “Minä sanoin hiljaisuus!” hän ärähti ja kääntyi äyskähtämään vieressään virnistelevälle Redille: “Hillitse kasvonilmeesi, Stron, tai haen Longbottomin tänne sinun sijastasi!”
Maininta Frankista sai Siriuksen toisella puolella istuvan Alicen punastumaan helakasti. Sirius hymyili itsekseen nuorelle rakkaudelle ja keskittyi sitten kuuntelemaan Vauhkomieltä, joka näytti toden totta siltä, ettei häntä kannattanut ärsyttää. Hän murisi jotakin itsekseen, työnsi taikasauvan vyöhönsä ja istui tuolille salin etuosaan. Hänen terävä katseensa mulkoili vuorotellen jokaista huoneen oppilasta.
  “Tänään tutustumme aiheeseen, jonka halusin alunperin ottaa käsittelyyn vasta kahden vuoden kuluttua. Ikävä kyllä taikaministeri ja Visardo ovat tehneet toisenlaisia päätöksiä - “ Vauhkomielen suu tiukkeni kireäksi viivaksi, joka ei luvannut hyvää. Hänen vierellään Red naksutteli levottomasti rystysiään. Oppilaat odottivat haudanhiljaisina kuullakseen, mitä oli tulossa.
  “Puhun nyt tietenkin anteeksiantamattomista kirouksista. Minulla ei tietenkään ole lupaa kritisoida taikaministeriötä tai sen toimia, mutta sanon silti, etteivät nämä todellakaan kuulu teidän koulutusohjelmaanne”, arvosteli Vauhkomieli. “Yhdenkään kunnollisen aurorin ei kuulu selviytyä tilanteesta toisia vahingoittamalla. Joka tapauksessa, taikaministeri ja yliaurori ovat arvioineet tilanteen toisin ja me toimimme sen mukaan. Voisiko joku kertoa ystävällisesti, mitä anteeksiantamattomia kirouksia on olemassa? Hyvä, anna tulla, Bonneveye.”
Huulensa mustalla värillä maalannut, etäisesti Kalkarokselta näyttävä tyttö kohtasi rohkeasti Vauhkomielen vauhkon katseen.
  “Anteeksiantamattomia kirouksia on kolme”, Avalon Bonneveye sanoi kuuluvalla äänellä. “Komennuskirous, kidutuskirous ja avada kedavra…”
  “Aivan, aivan…” Vauhkomieli mörähti saapastellessaan keinuvin askelin edestakaisin luokan etuosassa. Hänen puujalkansa hakkasi raskaasti vasten lattiaa. “Tänään me harjoittelemme anteeksiantamattomien kirousten käyttämistä.”
  “Mitä?” Sirius ja James parahtivat yhteen ääneen.
  “Ei mitään hätää siellä”, Red naljaisi huvittuneeseen sävyyn oikoessaan Mistaken Identityä mainostavan t-paitansa hihoja. “Emme pistä teitä harjoittelemaan avada kedavraa toisiinne, jos sitä pelkäätte. Jos teitä siihen olisikaan... yksikään velho ei saa aikaan anteeksiantamatonta kirousta noin vain. Siihen tarvitaan paitsi vahvoja maagisia kykyjä, myös halua todella satuttaa jotakuta. Anteeksiantamattomia kirouksia täytyy tarkoittaa.”
Jude X nosti kätensä hitaasti ylös.
  “Niin?”
  “Aurori Stron, minä ‘aluaisin tietää, osaatteko te tehdä anteeksiantamattoman kirouksen?”
Red hymyili huvittuneesti. “Halutessani, kyllä. Voin silti luvata, ettei teillä ole mitään pelättävää”, mies lisäsi nähdessään haukankatseellaan eturivissä istuvan Hermelin valahtaneen kasvoiltaan valkoiseksi kuin jauhosäkkiin pudonnut aave. “Minulla ei ole tapana käyttää anteeksiantamattomia kirouksia oppilaisiini.”
Hermel uskaltautui taas hengittämään. Sirius tunsi tyttöystävänsä aiheuttaman suuttumuksen hälvenevän hitaasti, kun hän ja James vaihtoivat huvittuneita katseita. Mikä oikein oli saanut Hermelin kaltaisen nahjuksen kuvittelemaan, että tämä voisi selvitä läpi Auroriakatemiasta?
  “No niin, jospa sitten ryhtyisimme töihin”, Red ehdotti reippaasti läimäyttäen käsiään yhteen. “Korjatkaa luunne sieltä penkeiltä ja tulkaa tänne salin etuosaan. Jokainen ottaa purkista yhden pitsiperhosen ja siirtyy harjoittelemaan sen kiroamista. Voitte itse valita kirouksen, jota käytätte.”
  “Emme odota, että kukaan teistä saa aikaan mitään tajuttomuudenmenetystä kummempaa”, Vauhkomieli lisäsi, kun toiset nousivat penkkejään narisuttaen ylös paikoiltaan. “Nämä saattavat olla vain perhosia, mutta me puhumme nyt anteeksiantamattomien kirousten tekemisestä. Niitä ei loitsita ohimennen prinssinnakkeja popsittaessa.”
  “Haastetta, huh?”  Sirius virnisti napatessaan itselleen pitsiperhosen purkista. Hän tuijotti säälien siivekästä olentoa, joka räpytteli luottavaisena hänen kämmenellään.
Vieressä seisova Jude hymyili ja nyökkäsi. “En kyllä usko, että saamme aikaan mitään kovin ‘ienoa, mutta - “
  “Tiedän tunteen, usko pois. Kuule, minä haluaisin oikeastaan vähän puhua sinun - “ Sirius aloitti, muttei ehtinyt sen pidemmälle, kun Red jo ilmestyi hänen selkänsä taakse ja taputti häntä vaativasti olkapäälle.
  “Vähemmän juoruilua ja enemmän toimintaa, pojat, tämä ei ole ikäneitojen taikajuomakerho”, mies näpäytti. “Hop hop, töihin siitä!”
  “’op, ‘op”, Jude toisti selvästi ihastuneena sanontaan. Sirius nauroi ja palasi omalle paikalleen puristaen pyristelevää pitsiperhosta tiukasti nyrkissään. Hän vapautti sen pöydälle ja jäi katselemaan sen levotonta tanssia sulkakynän kärjellä. Mahtoivatko pikku otuksen jalat tahraantua musteeseen?
Sirius havahtui ajatuksistaan vasta tajutessaan muiden jo lennättävän kirouksiaan. Hän kohotti omaa taikasauvaansa, mutta jäi katselemaan, kuinka hänen vasemmalla puolellaan istuva James teki yrityksen oman perhosensa kiroamiseksi.
  “Komennu!” poika sanoi tiukasti ja osoitti perhosta taikasauvallaan. Sauvan kärjestä lennähti epämääräisenvärisiä kipunoita, mutta perhoseen niillä ei ollut mitään vaikutusta. Se kohosi siivilleen ja lensi ympyrää Jamesin edessä kuin tätä pilkaten.
James sadatteli vaimeasti. “Miksi sinä et tee mitään?” hän kivahti Siriukselle. Sirius kohautti olkapäitään leveästi hymyillen ja kääri hihansa katsellen samalla ympärilleen. Kukaan muukaan ei ollut onnistunut Jamesia paremmin. Vauhkomieli ja Red eivät kuitenkaan välittäneet, nyökkäilivät vain tietäväiseen sävyyn.
Sirius selvitti kurkkuaan, otti paremman otteen sauvastaan ja heilautti sitä perhosen yllä.
  “Kidutu!” hän määräsi niin lujasti kuin ikinä vain pystyi. Hänen taikasauvansa iski punaisia kipunoita, jotka löysivät tiensä valkoisen pikku pitsiperhosen siipiin. Siriuksen suureksi kauhuksi ja järkytykseksi perhonen kellahti selälleen hänen pöydälleen ja alkoi vääntelehtiä siinä ilmeisen tuskissaan. Sirius tuijotti perhosta osaamatta sanoa tai tehdä mitään. Miten hän oli voinut onnistua?
Pöydällä kituva perhonen herätti hitaasti toisten kurssilaisten huomion. Sirius ei pystynyt kohottamaan katsettaan käsistään, kun hänen kurssitoverinsa kerääntyivät yksi kerrallaan ihmettelemään perhosta. Hän häpesi tuntiessaan heidän epäuskoisen ja hermostuneen sekaiset katseet niskassaan. Kyllä, he pelkäsivät häntä.
  “Tehkää tietä”, Vauhkomielen kumea ääni komensi ja toiset kaikkosivat Siriuksen lähettyviltä kuin komennuskirouksen pakottamina. Edes James ei jäänyt, Sirius tajusi pahoillaan. Hän todella toivoi, että hänen ystävänsä olisi ollut sillä hetkellä hänen tukenaan. Koskaan aiemmin elämässään hän ei ollut hävennyt niin paljon omia kykyjään.
  “Kas vain”, Vauhkomieli tuumi tarkastellessaan hurjasti sätkivää perhosta. “Tämäpä yllätys. Voit lopettaa, Black.”
  “Kiitos.” Tuskanhiki otsallaan Sirius kohotti taikasauvaansa ja nosti kirouksen perhosen yltä. Kurja hyönteisparka jäi lojumaan pöydille säpsähtäen silloin tällöin kirouksen vaikutuksesta.
Vauhkomieli oli pitkään hiljaa ja vain katseli Siriusta. Sirius nosti leukaansa uhmakkaasti ja kohtasi miehen katseen sillä tavoin rohkeasti kuin niin usein ennenkin pulassa ollessaan. Hän ei antaisi kenenkään nähdä todellisia tunteitaan. Vaikka totta kai James näki, sen hän tiesi. Hän saattoi suorastaan tuntea, kuinka hänen ystävänsä tuijotti häntä säälien ja toivoi, että olisi jotenkin voinut auttaa häntä. Sirius suoristi selkäänsä itsepäisesti.
  “Tule mukaani, Black”, Vauhkomieli sanoi äkkiä ja käännähti ympäri. Sirius kompuroi ylös seuraten miestä nopeasti.
  “Stron, ryhmä on sinun vastuullasi tästä eteenpäin!”
  “Aina, pomo”, Red vastasi reippaasti sarkasmia tavoitellen. Hän onnistui siinä kuitenkin kovin huonosti. Seuratessaan Vauhkomieltä hitaasti ulos huoneesta Sirius saattoi suorastaan tuntea toisten epäluuloiset katseet niskassaan.

Vauhkomielen työhuone oli sotkuinen ja niin tunkkainen, ettei sitä varmasti ollut tuuletettu päiväkausiin. Sirius istui kehotuksesta ränsistyneen, narisevan tuolin reunalle ja odotti hermostuneena, kun itsekseen vaimeasti murahteleva Vauhkomieli kiersi työpöydän toiselle puolella ja istui alas. Koskaan aiemmin Sirius ei ollut tuntenut itseään niin hermostuneeksi jonkun ohjaajansa moitittavana ja hän sentään oli ollut lähes viikoittainen vieras professori McGarmiwan kansliassa.
  “No niin”, hänen esimiehensä sanoi vakavasti ja toisteli sitä yhä uudelleen: “No niin… no niin…”
  “No niin mitä?” Sirius kysyi pystymättä hillitsemään kieltään.
Vauhkomieli katseli häntä tuikeasti. “Kun määräsin teitä harjoittelemaan anteeksiantamattomia kirouksia, en vakavissani olettanut, että joku teistä onnistuisi. Parhaatkaan aurorit eivät opi anteeksiantamattomia noin vain, Black. Kuten sanoin, niihin tarvitaan mielenlujuutta ja HALUA satuttaa.”
Sirius kiemurteli vaivaantuneena tuolillaan. Hän tiesi kyllä mitä Vauhkomieli tarkoitti ja saattoi niin ollen helposti arvata, minne keskustelu oli menossa. Hän oli Black ja syntyjään ilkeämielinen, eikä hänestä olisi koskaan pitänyt tehdä auroria, koska hän ei halunnut muuta kuin satuttaa. Hän oli nähnyt tilanteesta painajaista niin monta kertaa, että olisi osannut esittää sen unissaankin. Miksi Vauhkomieli ei voinut aloittaa show’ta jo ja päästää häntä kärsimyksistään?
  “Oletko koskaan ennen langettanut anteeksiantamatonta?” Vauhkomieli kysyi hiljaa.
  “Mitä - EN”, Sirius älähti järkyttyneenä siitä, että kukaan saattoi edes kuvitella hänestä sellaista. Hän nosti päätään ja kohtasi rohkeasti esimiehensä katseen.
Vauhkomieli katseli häntä tutkivasti. “Hyvä on sitten. Aion nyt olla rehellinen sinun kanssasi, Sirius Black. En pidä siitä, mitä teit tuolla salissa ja vihaan varsinkin sitä, mitä se merkitsee. Vain voimallinen pimeyden velho voi langettaa kidutuskirouksen noin vain, ymmärrätkö sinä?”
  “Ymmärrän, mutta - “ Sirius aloitti aikomuksenaan puolustaa itseään. Hänelle ei kuitenkaan annettu siihen mahdollisuutta.
  “En halunnut sinua Auroriakatemiaan alunperinkään. Jos Stron ei olisi suorastaan kerjännyt meitä hyväksymään sinut, olisimme hylänneet sinun oikopäätä pelkästään sukunimesi johdosta. Olet kuitenkin osoittautunut yhdeksi parhaista oppilaistamme aikoihin ja se, mitä teit äsken perhoselle - “
  “Mitä siitä?” Sirius kysyi varuillaan.
  “Vain sitä, että olet äärimmäisen lahjakas. Jos jatkat samaan malliin kuin tähän saakka, voimme todennäköisesti lähettää sinut jo vuoden mukana käytännön harjoituksiin oikeiden aurorien mukana.”
Sirius katsoi hämillään rujoa ohjaajaansa. Jos hän oli jotakin odottanut kuulevansa, niin ei missään tapauksessa kehuja.
  “Kiitos, aurori Vauhkomieli.”
  “Älä kiitä minua vielä”, kuului karhea vastaus. Vauhkomieli nojautui pöydän ylitse lähemmäs Siriusta ja katsoi häntä ankarasti. “Sinun täytyy ymmärtää, että tämä on ehdoton luottamuksenosoitus minun osaltani, Black. Jos olisin seurannut vaistojani, olisin lähettänyt sinut ulos Auroriakatemian ovesta sinä silmänräpäyksenä kun sait sen perhosen kitumaan edessäsi. Sen lajin taidot eivät ole luonnollisia aurorille.”
  “Kiitos taas… luulisin.”
Vauhkomieli nyökkäsi. “Voit mennä.”
Sirius nousi ylös tuolistaan tukeutuen raskaasti sen selkänojiin. Hän ei luottanut kunnolla omiin jalkoihinsa horjuessaan ulos Vauhkomielen toimistosta taakseen katsomatta. Häntä vapisutti, kun hän vain ajattelikin keskustelua ja sen merkitystä, tai perhosta, jota hän oli satuttanut yhdellä sanalla. Oliko mitään hirviömäisempää olemassakaan?
Turtana Sirius horjui portaat alas Auroriakatemian aulaan. Se oli tyhjä ja hiljainen; toiset olivat yhä oppitunnilla. Sirius tiesi, että hänenkin odotettiin palaavan sinne ja käyttäytyvän kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hän ei kuitenkaan pystynyt siihen. Hän vajosi lattialle vasten aulan marmoriseinää ja värähti tuntiessaan kylmyyden puskevan paidan läpi vasten selkänsä ihoa. Lakkaisiko hänen perheensä milloinkaan vainoamasta häntä? Hän saattoi kieltää heidät ja sen kaiken - oman pahan verensä - ja silti se työntyi esille mitä odottamattomimmissa tilanteissa, sai hänet taas vihaamaan omaa itseään…
  “Sirius?” naisen ääni ihmetteli lähettyviltä. Nostaessaan katseensa Sirius näki tutut punaiset hiukset ja smaragdinvihreän velhonkaavun.
  “Pikkusisko, mitä sinä täällä teet?” hän kysyi nousten kiireesti ylös lattialta. Lilyn ilme kieli, että tyttö ihmetteli hänen läsnäoloaan vähintään yhtä paljon kuin hän tämän, mutta tyttö ei sanonut sitä ääneen, vaan tyytyi pyyhkäisemään pölyhiukkaset Siriuksen olkapäiltä. Vähitellen onnellinen hymy syttyi tytön huulille, kun hän puhkesi puhumaan.
  “Tulin tapaamaan Rediä. Haluan esitellä hänelle vakoilujärjestelmän, jonka minä ja Alessandro kehittelimme eilisiltana”, Lily selitti innoissaan. “Tästä lähtien 11 vakoojaa seuraa tunnetuimpia kuolonsyöjiä vähintään kahtena iltana viikossa, eikö olekin hienoa?”
  “Joo… joo, tosi hienoa…”
  “Olisin oikeastaan halunnut vakoojien etsivän kohteita useampanakin iltana”, Lily lörpötteli otsa rypyssä. “Mutta se on tosi vaikeaa, he haluavat jättää aikaa maksullisille töilleen ja niin edespäin... eivät he oikeastaan ole mukana Dumbledoren vuoksi, vaan haluavat kostaa Mikajalle… outoa, vai mitä?”
  “Mitä? Ai, joo, on”, Sirius myönteli. “Tosi outoa.”
Lilyn ilmeen nähdessään hän arvasi puhuneensa liian myöhään. Tyttö kurtisti kulmiaan ja kysyi huolestuneesti:
  “Onko sinulla kaikki hyvin? Vaikutat hieman omituiselta.”
Sirius ravisti päätään. “Kaikki on hyvin. Olen vain ajatuksissani.”
  “Oletko varma?”
  “Valehtelisinko minä sinulle, pikkusisko?” Sirius pusersi huulilleen tavaramerkkinä toimivan hymynsä. Lily vastasi hymyyn jo huojentuneempana ja näytti siltä, että saattaisi jatkaa matkaa saman tien. Hän ei kuitenkaan tehnyt niin, vaan pyörähti vielä portaissa ympäri ja kysyi:
  “Tuletko minun ja Jamesin luokse tänä iltana?”
  “Ei voi mitään, pikkusisko, lupasin jo mennä Ariannan luokse”, pahoitteli Sirius.
Lily hymyili ymmärtävästi, vaikka tytön vihreistä silmistä paistoikin outo apeus. “Niin kai sitten. Kunhan lupaat tulla pian käymään?” hän pyysi vaativaan sävyyn. “En millään haluaisi, että minusta ja Jamesista tulee yksi niistä uppotylsistä aviopareista, joilla ei ole mitään elämää identtisten ulkoiluvaatteiden ulkopuolella.”
Toteamus oli selvästi tarkoitettu vitsiksi ja niinpä Sirius pakottautui hymyilemään, hymyilemään niin, että suupieliä särki. Lilyyn hänen esityksensä kuitenkin meni täydestä, sillä tyttö heilautti säteillen hiuksensa olkapäänsä ylitse ja lähti vielä viimeisen hymyn myötä kiipeämään portaita ylös ylempiin kerroksiin. Sirius tuijotti hetken hänen jälkeensä ja vajosi sitten takaisin seinää vasten. Hän tunsi itsensä loppuunväsyneeksi.
Hän ei saanut istua rauhassa pitkään, ennen kuin koulutushuoneen näkymättömissä ollut ovi avautui varoen ja aulaan asteli Jude X:n pitkä, hontelo hahmo. Mies pörrötti hajamielisenä vaaleita kiharoitaan. Pienen hetken verran Sirius ehti toivoa, ettei tämä ollut lainkaan huomannut häntä istumassa lattianrajassa. Sitten Jude kuitenkin venytteli ja käänsi ruskeiden silmiensä katseen suoraan Siriukseen.
  “Siinähän sinä oletkin, monsieur Black”, Jude sanoi ilahtuneena ja jäi seisomaan Siriuksen eteen hymy huulillaan. Sirius huokaisi.
  “Vakavissaan, voisimmeko jo luopua tuosta monsieuruttelusta? Se saa minut tuntemaan itseni neljäkymmentävuotiaaksi linnanherraksi.”
Jude näytti hämmentyneeltä, mutta nyökkäsi joka tapauksessa kuten kohteliaan ranskalaisen kuuluikin.
  “Aivan kuten ‘aluat, monsieur - Sirius”, hän korjasi töksähtäen. Sirius nyökkäsi tyytyväisenä.
  “Nyt se meni oikein. Oliko sinulla minulle asiaa?” hän kysyi toivoen keskustelukumppaninsa vastaavan kieltävästi. Kömpelö ranskalainen kuitenkin murskasi hänen toiveensa yhdellä vakaalla pääntaivutuksella.
  “Muistatko, kun lupasin kertoa sinulle tarkemmin minusta ja minun vaimostani?”
  “Lucysta? Joo, muistan minä.”
Jude näytti tyytyväiseltä. “’ienoa, Sirius. No, me olemme miettineet asiaa ja meidän mielestämme ‘uominen olisi ‘yvä päivä. Mitä sanot?”
Sirius kävi mielessään mahdollisia tapaamisiaan. Omien muistikuviensa mukaan hän ei ollut luvannut mitään kenellekään seuraavalle päivälle, ellei satunnaisia tapaamisia ystävien tai tyttöystävän kanssa otettu huomioon. Ariannaa hän ei tosin aikonut nähdä, ellei se ollut ehdottoman välttämätöntä. Hänen tunteensa olivat vielä liian sekavat aamuisen kohtauksen jäljiltä.
  “’uominen - äsh, HUOMINEN sopii ihan hyvin”, Sirius vakuutti ja kurtisti kulmiaan. “Tällä menolla minä alan puhuakin niin kuin ranskalaiset!”
Jude hymyili ihastuttavaa enkelinhymyään. “Ei ranskalaisissa ole mitään vikaa. Näemme siis ‘uomenna, tuon Lucyn mukanani töihin, niin kukaan ei ehdi seuraamaan ‘äntä... Koulutuksen jälkeen aurori Stronin työhuoneessa?”
  “Miten sinä kuvittelit saavasi luvan siihen?” ällisteli Sirius.
Ohitsekiitävän hetken Juden silmissä käväisi ilme, joka muistutti Siriusta Jamesista ja äkkiä hän tajusi itse asiassa pitävänsä tästä epävarmasta, salaperäisestä nuoresta ulkomaalaisesta.
  “Mildred pitää minusta kovasti”, Jude vakuutti selitykseksi.
Sirius purskahti nauruun tuntien olonsa jo hieman kevyemmäksi päivän vaikeista tapahtumista huolimatta. “Usko pois, se mies ei pidä kenestäkään, joka kutsuu häntä sillä nimellä!”

Kello oli jo yli puolen seitsemän, kun Sirius raahautui kotiin Viistokujalle. Asunto tuntui kylmältä ja hiljaiselta; jääkaapin ovessa oli lappu, jossa Remus kertoi olevansa toistaiseksi suihkussa. Sirius hymyili Kelmitoverinsa ainaiselle huomaavaisuudelle, nappasi jääkaapin ovesta kermakaljapullon ja vajosi sohvalle potkien kuumeisesti kenkiä jaloistaan. Hän ei ollut tuntenut itseään aikoihin yhtä voimattomaksi, ikään kuin sitä olisi voinutkin väsyä pelkkien henkisten ongelmien avulla. Remuksen kaltainen keittiöpsykologi olisi ehdottomasti väittänyt, että niin saattoikin tapahtua. Toisaalta taas Sirius ei ollut ikinä uskonut ystävänsä psykologiankirjoista kopioituja lauseita.
Valuvan veden ääni lakkasi ja muutaman minuutin kuluttua Remus asteli huoneeseen kuivaten hiuksiaan pyyhkeellä. Hän haukotteli tervehdykseksi.
  “Ha-ha-hauska n-n-n-ähdä sinuakin täällä”, Remus venytteli. “Talo tuntuu niin hiljaiselta yksin.”
  “Oletko sitten ollut täällä kauankin?”
  “Aikojen alusta asti”, Remus vastasi kuivasti ja hymähti sitten. “Ei, tosissaan tulin puoli kolmen aikaan. Kävin Langenneidenkujalla Peterin ja Admiren luona.”
Sirius nyökkäsi. Hän tiesi, että hänenkin oli jo korkea aika käydä vierailulla Peterin luona. Hän ei ollut nähnyt Peteriä kokonaiseen päivään, mikä oli Kelmille jo suorastaan anteeksiantamattoman pitkä aika. Seuraavana päivänä hän kuitenkin menisi Peteriä tapaamaan.
  “Mitä Matohännälle kuului?”
Remus pudisti päätään huolestuneena. “Ei hyvää. Hän oli käynyt isänsä luona, kyllähän sinä tiedät... en tiedä, mitä hänen isänsä hänelle sanoo, mutta se saa hänet täydelliseen lukkotilaan.”
  “Vanha kunnon Harold on näköjään päättänyt aiheuttaa hankaluuksia oikein toden teolla”, Sirius ivasi. “Pitäisiköhän minun tehdä jazzit ja mennä kutittelemaan tikarilla hänen varpaanvälejään?”
  “Anturajalka, sinä et omista tikaria”, huomautti Remus.
  “Sen asian voi aina korjata.”
Remus hymähti ja kysyi sitten, ilmeisesti innokkaana vaihtamaan puheenaihetta: “Millainen päivä akatemiassa oli tänään?”
Sirius oli hiljaa ja mietti, mitä oikein voisi sanoa ystävälleen. Pitäisikö hänen kertoa tälle, että oli juuri suorittanut yhdellä kädenheilautuksella teon, josta tuomittiin useammaksi vuodeksi Azkabaniin? Että hän pystyi nyt virallisesti aiheuttamaan ihmiselle niin suurta kipua, että tuo kyseinen ihmisparka halusi kuolla? Se ei ollut varsinaisesti kovin rauhoittavaa kerrottavaa veljelle ja ystävälle, Sirius tuumi katkeran huvittuneesti.
  “Päiväni oli… Anteeksiantamaton”, hän kuvaili lopulta parempien sanojen puutteessa ja nousi ylös sohvalta, ennen kuin Remus ehti analysoimaan hänen sanojaan sen tarkemmin. Leijuttaen kermakaljapullonsa puolihuolimattomasti keräysastiaan Sirius heitti viittansa eteisen naulakkoon ja ilmoitti lähtevänsä tapaamaan Ariannaa. Hän ei oikeastaan kaivannut tyttöä sillä hetkellä; osa hänestä halusi ehkä vetää tytön käsivarsilleen ja hautautua tämän hiusten tuoksuun siinä määrin, että todellisuus ja päivän karmeudet unohtuisivat. Ylpeys ei kuitenkaan antanut myöten. Arianna oli valehdellut hänelle ja hän antaisi sen myös näkyä sinä iltana.
Sirius toivoi, että joku oli antanut myrskyvaroituksen Viistokujalle.

Arianna ei viitsinyt edes teeskennellä laittavansa ruokaa, kun Sirius seitsemän jälkeen ilmiintyi hänen asunnolleen. Jo kaukaa saattoi nähdä, että Arianna oli itkenyt. Tytön silmät punoittivat ja hänen poskillaan oli ripsiväriä, jota hän ei ollut vaivautunut pyyhkimään pois. Hän näytti suttuiselta ja epäsiistiltä, oikealta peikkotytöltä.
  “Millainen päivä oli?” Arianna kysyi ilmeettömästi ojentaessaan Siriukselle sen illan toisen pullollisen kermakaljaa. Sirius otti sen vastaan vailla kiitoksen sanaa. Ei ollut vaikeaa huomata, että Arianna yritti parhaansa mukaan käyttäytyä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hän oli kuitenkin tullut paikalle riitelemään, eikä aikonut päästää tilannetta noin vain käsistään.
  “Päivä oli surkea. Alusta loppuun”, hän sanoi painokkaasti ja mulkaisi Ariannaa vielä siltä varalta, ettei tyttö ollut ehkä tajunnut hänen tarkoitustaan.
Arianna pyöritti silmiään. “Hyvä on, tajusin vähemmälläkin. Sinä haluat tapella, joten anna mennä! Mitä sinä oikein halusitkaan sanoa?”
Tyttö paukautti huispauskirjansa pöydälle ja tuijotti Siriusta haastavasti. Sirius vastasi katseeseen aivan yhtä tiukasti yrittäen palauttaa mieleensä ne sanat, jotka oli vain hetkeä aiemmin halunnut huutaa vasten Ariannan kasvoja. Äkkiä hänen mielensä kuitenkin oli täysin tyhjä. Hän ei olisi osannut sanoa edes omaa nimeään, jos joku olisi sattunut sitä kysymään.
Ärtyneesti huokaisten Sirius antoi käsiensä vajota hervottomiksi vasten kylkiään.
  “Ei tästä tule mitään”, hän puuskahti antaumuksella. Seuraavassa hetkessä hän huomasi kietoutuneensa vasten Ariannan nukenvartaloa ja hukuttavansa pahaa oloaan tämän huuliin, tämän hiuksiin, tämän lantion kaareen… Huutaminen, hän ajatteli hämärästi, oli asia erikseen ja saattoi helpottaa suuttumusta, mutta todellista apua siitä ei ollut. Hän nosti Ariannan syliinsä ja antoi itsensä hautautua toiseen maailmaan tavalla, jollaista ei ollut koskaan ennen kokenut. Ylpeyden nieleminen ei ollut koskaan helppoa, mutta toisinaan tuli hetkiä, jolloin silläkin oli hyvät puolensa.

Aamuyöllä Sirius heräsi tukahduttavaan kuumuuteen. Hän istui pitkään sängyn reunalla saamatta unta ja vain katseli, kuinka valon värit vaihtuivat huoneessa pikimustasta liukuvan siniseen hämärään. Päivän tapahtumat kulkivat hänen päänsä sisällä yhtenä sekavana massana. Päällimmäisenä olivat Juden ja Ariannan kasvot.
Sirius kohotti katseensa käsistään ja vilkaisi sängyllä nukkuvaa Ariannaa. Tytön paljaat, tikunohuet sääret pistivät esiin peiton alta. Hän vääntelehti levottomasti unissaan. Vaikka Sirius kuinka yritti, ei hän pystynyt sulkemaan mielestään edellisaamuista kohtausta ja kylpyhuoneen lattialla itkevän Ariannan kuvaan. Oli kammottavaa nähdä joku niin rakas niin sairaana.
Äkkiä Sirius ei enää kestänyt sitä. Hän hyppäsi alas sängyltä ja käveli paljain jaloin kirjoituspöydän luokse. Pengottuaan hetken ajan laatikkoaan poika otti esille pergamentin ja sulkakynän. Hän istui kirjoituspöydän reunalle ja kirjoitti Jake Bellille.
« Viimeksi muokattu: Kesäkuu 27, 2007, 17:59:22 kirjoittanut Sharra »

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #36 : Maaliskuu 02, 2007, 09:57:12 »
30.osa - Kolme kertaa X ynnä Nälkäkurki
20.11.1978

  “Omituista”, Arianna pohti ääneen taitellessaan veljensä lähettämän pergamentin takaisin kuoreensa. Hän kääntyi katsomaan otsa rypyssä aamiaispöydän ääressä istuvaa Cinnamonia, joka selasi hajamielisenä sinä aamuna saapunutta postivuorta lävitse. Tyttö erotteli huolellisesti mainokset henkilökohtaisista kirjeistä ja tunki nopeasti yhden kirjekuoren kaapunsa taskuun. Arianna teeskenteli, ettei ollut huomannut mitään; hän oli liian väsynyt alkaakseen kinastella siitä, että Cinnamon pimitti kirjeitään häneltä. Olihan ystävilläkin oltava jonkinlainen oikeus yksityiseen, Arianna ajatteli ja työnsi viinirypäleen huuliensa väliin.
  “Mikä nyt niin omituista on?” Cinnamon halusi tietää.
Arianna heilautti kirjekuortaan. “Jake haluaa tavata minut perhepäivällisellä kotona Manchesterissa. En edes muista, milloin meillä on viimeksi ollut perhepäivällinen!”
  “Olithan sinä sunnuntaina kotona.”
  “Niin, mutta en perhepäivällisellä”, Arianna tarkensi irvistäen pelkälle sanallekin. “Ne ovat eri asia. Silloin Jake ja Rosaria tulevat paikalle ja me käymme läpi jokaisen naapurin tekemiset yksitellen. Kuvittele, Jake haluaa kutsua Siriuksenkin!” 
  “Eikö se ole luonnollista?” Cinnamon ihmetteli. “Tai siis, hänhän ON sinun poikaystäväsi, vai mitä?”
  “On, mutta se ei tarkoita, että hänet pitäisi sisällyttää perhepäivällisen kaltaisiin velvollisuuksiin. Se on jo… luonnotonta.”
Cinnamon huokaisi. “Ria, uskoisit jo, että sinunkaltaistesi tyttöjen ei kuulu ajatella noin paljon! Ehkä Jake vain pitää Siriuksesta, oletko miettinyt sitä? Enkä tarkoita, että hän pitäisi Siriuksesta SIINÄ MIELESSÄ”, Cinnamon lisäsi hätäisesti, kun Ariannan kulmat kohosivat aina tytön hiusrajaan saakka. Tyttö vilkaisi viinirypälettään kuin jo valmiiksi olemattoman ruokahalunsa menettäneenä.
  “Sehän tästä vielä puuttuisi, että minun täytyisi ruveta vahtimaan Jakea”, tyttö tuumi kallistaen päätään niin, että kiharat valuivat valtoimenaan hänen toiselle olkapäälleen. “Vaikka ei kai minun tarvitse olla huolissani. Jakehan on naimisissa.”
  “Ja saa pian lapsen”, vahvisti Cinnamon. “Joulukuussako se oli?”
  “Joulukuun lopulla. Tosin en luottaisi siihen turhan paljon. Jake on varma siitä, että lapsi on poika ja pojat ovat epätäsmällisiä jo ennen syntymäänsä, joten - “
  “Onko kukaan sanonut sinulle, että feminismi ei välttämättä tarkoita miesten halventamista?”
  “Onko kukaan sanonut SINULLE, että miesten vähätteleminen on jokaisen naisen perusoikeus?”
Cinnamon vaikeni itsekseen hymyillen, kuten Arianna oli arvannutkin. Cinnamon saattoi olla mukava ja ihana ystävä, mutta tytössä oli yksi suuri puute: hän ei koskaan jaksanut väitellä pitkään. Nytkin tyttö sulki sanomalehtensä ja nousi ylös pöydästä ryhtyen laittamaan tavaroitaan kasaan töihin lähtöä varten.
  “Onneksi huomenna on lauantai”, Cinnamon venytteli ja lisäsi vielä, ettei Ariannan kannattanut odottaa häntä kotiin sinä iltana.
  “Miksi? Onko sinulla treffit unelmiesi miehen kanssa?”
Cinnamonin ilme paljasti, ettei Ariannan arvaus ollut välttämättä osunut kovin kauas totuudesta. Arianna purskahti yllättyneeseen, mutta ehdottoman ilahtuneeseen nauruun. Cinnamonista oli usein tuntunut, että hänen ystävänsä suorastaan patisti häntä käymään enemmän ulkona, eikä se mikään ihme olisi ollutkaan. Huolimatta perushuikentelevaisesta luonteestaan Arianna itse pysytteli uskollisena Siriukselle ja joutui siksi elämään villiä nuoruuttaan Cinnamonin kautta.
  “Ei hän mikään unelmien mies todennäköisesti ole”, Cinnamon myönsi. “Hänen nimensä on Brutus.”
  “BRUTUS?”
  “Huuda vielä vähän lujempaa, että naapuritkin kuulevat”, letkautti Cinnamon. “Brutus on nimi siinä missä muutkin. ‘Ei nimi miestä pahenna’, vai mitä Lily tapasikaan sanoa neljännellä luokalla.”
  “Se johtui vain siitä, että Petunia seurusteli silloin Wilhelmus Tellus-nimisen miehen kanssa”, Arianna muistutti.
  “Miten vain. Joka tapauksessa Brutuksen pitäisi olla OK. Hän on työkaverini Mungossa - pitkä, harteikas, ei koskaan hymyile…”
  “Kuulostaa tylsältä”, Arianna teilasi ikävän suorapuheiseen tapaansa. Sellainen ihminen, joka ei tuntenut häntä kovin hyvin olisi saattanut ottaa hänet vakavissaan ja loukkaantua. Cinnamon kuitenkin vain hymähti kyllästyneenä.
  “Unelmien prinssejä ei kai ole enää olemassakaan.”
  “Niitä oli”, Arianna paljasti asiantuntevasti. “Ne metsästettiin sukupuuttoon Pääsiäissaarilla viime vuosikymmenen loppupuolella. Ehkä sinun pitäisi tyytyä sammakkoon?”
Cinnamon huitaisi häntä päällyskaapunsa ylipitkällä hihalla kasvoihin. “Neiti on hyvä ja sulkee suunsa hyvän saan aikana! Brutus ei ehkä ole täydellisen upea, mutta ainakin minulla on hauskaa… ja saan muuta ajateltavaa kuin se kirottu Alessandro Visardo.”
Arianna loi ystäväänsä juonikkaan katseen. “Entä Remus?”
Cinnamon laski syyllisenä katseensa käsiinsä ja Arianna arvasi tämän unohtaneen Remus Lupinin aikaa sitten. Ei se mikään ihme ollut - jännitystä etsivä ihminen ei olisi milloinkaan pysynyt Remuksen kanssa, kun tarjolla oli Alessandron kaltainen kahdella jalalla liikkuva Salaperäisyys. Paitsi että Alessandro ei varsinaisesti ollut tarjolla, mutta siitä huolimatta… no, Arianna saattoi ajatella Cinnamonin tehneen typerän tempun, mutta ääneen hän ei sitä sanoisi. Ystävyyteen kuului toisinaan myös se, että opetteli nielemään toisen virheet silloinkin kun se tuntui liian suurelta palalta kurkkuun.
Hiljaisena Arianna katseli, kuinka Cinnamon veti viitan ylleen ja katosi Pyhän Mungon parantajakoulutukseen. Hän itse jäi silmäilemään Päivän Profeetan ankeita uutisotsikoita (“ENSIMMÄINEN AURORIN SUORITTAMA MURHA ON ENÄÄ VAIN AJAN KYSYMYS”) ja kuunteli asunnon tasaisena virtaavaa hiljaisuutta.
Itsekseen huokaisten Arianna nousi ylös ja alkoi metsästää kirjepaperia tiedottaakseen Siriukselle veljensä päivälliskutsusta.

Sirius rypisti kirjeen nyrkkiinsä sfinksimäinen ilme kasvoillaan. Vaikka hän kuinka yritti selvittää ajatuksiaan, ei hän ollut täysin selvillä siitä, mitä hänen olisi pitänyt ajatella. Hän ja Arianna menisivät siis sinä iltana päivälliselle Manchesteriin - hyvä niin, ainakin Ariannan veli saisi tilaisuuden nähdä, miten kammottavaan kuntoon tämän pikkusisko oikein oli ajautunut. Mutta vaikka Sirius tiesi toimivansa Ariannan parhaaksi, nipisti kuuma neulankärki hänen sydäntään aina kun hän ajatteli koko tilannetta. Jollakin tapaa hänestä tuntui kuin hän olisi pettänyt Ariannan toteuttamalla suunnitelmansa. Ja varmasti Ariannakin ajattelisi niin, kun koko kuvio viimein selviäisi tytölle. Sen jälkeen Sirius olisi onnekas, jos selviäisi takaisin Viistokujalle kaikki tärkeät ruumiinosat tiukasti kiinni vartalossaan.
  “Kaikki hyvin, Anturajalka?” vieressä sohvalla istuva James kysyi hienovaraisesti. “Näytät siltä kuin sinulla olisi ongelmia.”
Sirius antoi katseensa kiertää Jamesista Remukseen ja viimein Peteriin. Kelmit olivat päätyneet viettämään yhteistä kokoontumishetkeä Peterin asunnolle ennen kuin lähtisivät kaikki omiin töihinsä - Sirius ja James Auroriakatemiaan, Remus Curetumiin ja Peter Hienoihin Huispausvarusteisiin. Koko joukosta Peter näytti olevan ainoa, joka ei nauttinut sillä hetkellä olosta laisinkaan. Poika tuijotti tuleen jäykkänä ja pysyi vaiti.
  “Kaikilla meillähän on toisinaan ongelmia”, Sirius sanoi merkitsevästi. “Joskus suuria ja joskus pieniä, toisinaan vain Sarvihaaran varpaankynnen kokoisia. Matohäntä, oletko sinä vielä valveilla?”
  “Mitä - AUTS!” Peter kohotti päätään äkkinäisesti iskien sen saman tien yllä olevaan kirjahyllyyn.
  “Matohäntä, en tarkoittanut, että sinun pitäisi antaa itsellesi nuijanukutus, vaikka sattuisitkin olemaan yhä hereillä”, Sirius huokaisi dramaattisesti. “Näytit rotan suolipatsasversiolta.”
  “SUOLA”, Remus korjasi tärkeillen. “Ei suoli.”
  “No, minä olisin VOINUT olla oikeassa”, loukkaantunut Sirius vastasi sukien näkymättömiä pölynhiukkasi aurorinviittansa olkapäiltä. Hän vilkaisi sivumennen kelloa; se oli kahtakymmentä minuuttia vailla kahdeksan aamulla.
  “Ja minä olisin voinut syntyä Alastor Vauhkomieleksi.”
  “McGarmiwa meitä siltä säästäköön”, Peter kauhisteli silmät pyöreinä. “Se mies on pahempi kuin Admiren teekutsujen osanottajat yhteenlaskettuna! Sirius, tänäänkö sinä tapaat sen herra X:äsi?”
  “Hän ei ole MINUN herra X:äni”, Sirius kielsi pahoinvoiva ilme kasvoillaan. “Vaan sen toimittajan, joka on valinnut minut ja Ariannan uhreikseen! Voitteko kuvitella, hän arvaili kolumnissaan julkisesti, milloin me menemme naimisiin?”
Remus virnisti. “Olin kuolla nauruun sitä lukiessani. Se Lucy ei selvästikään tunne teitä kovin hyvin.”
  “No ei”, Sirius puuskahti. “Joka tapauksessa, melkein heti sen jälkeen sen hirvittävän Hermelin pöllösöpöläinen kiikutti minulle kirjeen, missä hän kehui tyttöystävääni ja kysyi, onko tällä mahdollisesti sisaruksia.”
James kohotti kulmiaan. “Entä mitähän herra nenäkkäiden vastausten mestari mahtoi vastata?”
  “Tuo kuvaus viittaa itse asiassa Rediin, mutta olkoon. Minä kerroin hänelle, että Ariannalla on kyllä veli, joka on naimisissa, mutta että Jake suostuisi ehkä harkitsemaan uudelleen suuntaumustaan, jos vain tapaisi Hermelin”, Sirius virnisti leveästi. Toiset Kelmit nauroivat - jopa Peter näytti heräävän hetkellisesti siitä transsista, johon keskustelu Harold Piskuilanin kanssa oli hänet eilispäivänä ajanut.
  “Mitä Hermel-muru siihen vastasi?” James ilvehti.
  “Että hänen äitinsä ei hyväksy homoseksuaaleja.”
Siriuksen sanoja seurasi ällistynyt hiljaisuus toisten punnitessa, puhuttiinko heille totta vai ei. Siriuksen huvittunut ilme kuitenkin paljasti, ettei poika valehdellut.
Viimein Peter naurahti epävarmasti. “Taisin tehdä viisaasti, kun en lähtenyt Auroriakatemiaan. Huispauskaupassa minulla on riesanani vain Admiren kissa.”
  “Milloin Admire on kissan ostanut?”
  “Kolme päivää sitten. Siirappisöpöliini on kyllä oikein mukava kissa, mutta se on turhan kiintynyt minun jalkoihini”, Peter tunnusti otsa rypyssä. “Otan sen aina mukanani töihin. Se raapii Admirea, jos minä en ole paikalla.”
  “Admire-parka”, Remus pahoitteli yrittäen ankarasti pitää kasvonsa peruslukemilla. “Hän on varmasti ottanut sen raskaasti.”
  “Hyvin”, Peter vahvisti raskaasti. Sitten poika lisäsi jo hieman valoisammalla mielellä: “Mutta ei se mitään, koska Admire aikoo viedä Siirappisöpöliinin terapiaan lähiaikoina. Hän aikoo vedota läheisriippuvuuteen tai johonkin sellaiseen.”
Siriuksen vatsaa väänsi epäilyttävästi, kun hän yritti epätoivoisesti pitää kasvonsa peruslukemilla. Pystymättä enää estämään hysteeristä naurua hän loikkasi ylös sohvalta ja änkytti, että oli aika lähteä Auroriakatemiaan. James myönteli itsekin varsin huvittuneen näköisenä.
  “Hänen Sarkastisuutensa ei ilahtuisi, jos me myöhästyisimme. Ja minä EN puhu nyt Hermelistä”, poika tarkensi.
  “Grindelwaldin nimeen, se poika ei ole kuullutkaan sellaisesta asiasta kuin sarkasmi…”

Sen päivän aurorikoulutus soljui Siriuksen ohitse kuin poika olisi ollut syvän unen vallassa. Hän vilkuili vähän väliä kelloa kärsimättömästi odottaen, että se tulisi puoli kolme ja hän saisi tilaisuuden puhua Jude Langloise-Riouxin kanssa. Myös Judella näytti olevan samanlaisia tunteita, Sirius päätteli nähdessään, kuinka poika kompastui omiin jalkoihinsa kesken kaksintaisteluharjoituksen. Se tosiasia, että Jude oli syntyjään äärimmäisen kömpelö ei tietenkään auttanut asiaa lainkaan.
Sirius keskeytti kaksintaistelunsa Alicen kanssa ja unohtui tuijottamaan Judea yrittäen katseellaan selvittää miehen henkilöllisyyden. Jude oli kuin yksi suuri vyyhti arvoituksia, eikä hän saanut yhdestäkään langanpäästä kiinni. Mies oli naimisissa Lucy Wrightin kanssa, sen Sirius tiesi, ja mitä todennäköisimmin miehellä oli myös lapsi. Sen ajatteleminen tuntui oudolta. Siriuksen tietojen mukaan Jude oli kaksikymmentävuotias kuten Lucykin, kun taas heidän pikku tyttönsä - Sunday - oli ollut vähintään nelivuotias. Niin Remus oli kertonut. Kukapa olisi uskonut, että Juden kaltainen punasteleva törmäysvaara olisi voinut olla teini-isä? Sirius tunsi melkein myötätuntoa miestä kohtaan.
  “Alastor Vauhkomielen nimeen, KESKITY SIELLÄ, Black!” Red karjui heristäen taikasauvaansa äkäisesti. “Se tosiasia, että taistelet tyttöä vastaan ei tarkoita, ettei hän voisi kirota sinua sillä aikaa kun sinä tuijottelet miesten perään!”
Sirius tunsi punehtuvansa, kun toiset kääntyivät katsomaan häntä. Haluamatta näyttää poikkeuksellista - ja eittämättä harmillista - hämillisyyttään Sirius kohotti leukaansa ja tokaisi itsevarmasti:
  “Älä pelkää, Red, en minä sinua aio iskeä. Olen tuntenut sinut vähän liian kauan kuvitellakseni, että sinussa olisi hyvää poikaystäväainesta minunlaiselleni miehelle.”
Red virnisti ja iski hänelle silmää. “TUOSSA on jo asennetta, Sirius. No niin, Prewett, Tonks voi tuurata pariasi hetken aikaa. Minä aion näyttää tuolle kukkoilevalle kolkkapojalle, miten OIKEAT aurorit taistelevat.”
Kohauttaen anteeksipyytävästä olkapäitään Alice siirtyi syrjään jatkaakseen kaksintaisteluharjoitusta yhdessä ohjaaja Camelotta Tonksin kanssa. Sirius kuivasi hikisiä käsiään housuihinsa katsellessaan, kuinka Red veti oman taikasauvansa esille ja käveli hänen luokseen keskittynyt ilme kasvoillaan. He kumarsivat sääntöjen mukaisesti.
Sirius olisi valehdellut, jos olisi väittänyt, ettei häntä hermostuttanut lainkaan. Missään tapauksessa hän ei pelännyt, että hänelle kävisi huonosti: elämä halveksitun perheen itseään halveksimana jäsenenä oli muokannut hänestä kovan ja päättäväisen, eikä hän pelännyt kipua tai kuolemaa niin kauan kuin ne kohdistuivat häneen itseensä. Ajatus häviöstä sen sijaan sai hänet hermostumaan. Huolimatta siitä, että hän oli ylivoimaisesti paras oppilas heidän ryhmässään hän tiesi, etteivät hänen taitonsa olleet lähelläkään Redin taitoja. Hän nielaisi.
  “Valmiina?” Red kysyi muodollisesti ja heilautti taikasauvaansa tavalla, joka kieli hänen olevan täysin valmistautunut tulevaan koitokseen. Sirius tunsi kiukun leimahtavan sisällään. Kuka tahansa saattoi väittää Red Stronia huippuluokan auroriksi, mutta se ei tarkoittanut sitä, että hänen pitäisi myöntyä häviöönsä edes yrittämättä pistää vastaan. Hän nyökkäsi kireästi.
  “Yksi… kaksi... kolme…”
  “KARKOTASEET!” Sirius karjaisi.
  “Estous”, Red vastasi laiskasti ja torjui kirouksen tuskin heilauttaen taikasauvaansa. Siitä lähtien nuori ammattilaisaurori hallitsi kaksintaistelua miten tahtoi; Sirius ehti hädin tuskin torjumaan yhden kirouksen ennen kuin seuraava jo lensi vasten hänen kasvojaan. Pahinta oli, ettei kaksintaistelu saanut Rediä edes kiinnostumaan tilanteesta. Mies taisteli poissaolevasti ikään kuin olisi vain liikuttanut kättään samalla kun muisteli jotakin samankaltaista tilannetta, toista taistelua ystävää vastaan… Hengästynyt Red sentään oli, Sirius totesi suureksi tyydytyksekseen pyyhkiessään hikeä omalta otsaltaan. Se vasta olisikin ollut julmaa hänen itsetunnolleen, jos Red olisi osoittautunut kivipatsaaksi, johon minkäänlainen liikunta ei vaikuttanut. Yhtä kaikki Red oli kuitenkin heistä kahdesta se, joka oli taistelussa voitolla, eivätkä mitkään Siriuksen teot olisi voineet vaikuttaa siihen.
Heidän lopettaessaan taistelunsa Sirius puristi taikasauvaansa tajuten äkkiä tuskallisen kipeästi sen, kuinka paljon oppimista hänellä todella oli jäljellä. Samalla ajatus oli myös innoittava. Jonakin päivänä, hän päätti kohdatessaan Redin hyväksyvän ja tyytyväisen katseen, jonakin päivänä hän taistelisi yhtä hyvin kuin Red Stron. Ja sinä päivänä hän taivuttaisi veljensä takaisin oikealle puolelle sotaa.

Koulutus tuli viimein siltä päivältä päätökseensä ja Sirius sai tilaisuuden  käydä kauan odotetun keskustelunsa Jude ja Lucy X:n kanssa. Hän korjasi mukaansa tavaransa ja vastustelevan Jamesin, joka ei ehtinyt kunnolla edes käsittää mitä tapahtui, ennen kuin häntä jo kiikutettiin ylös Auroriakatemian portaita Siriuksen ja Juden kannoilla. Kiharatukkainen Jude puri kynsiään hermostuneena selvittäessään tiensä Redin työhuoneen luokse. Hän pysähtyi ovelle ja kääntyi katsomaan kumppaneitaan.
  “Te kuulette nyt koko ‘irveän jutun, mutta ette saa ‘iiskahtakaan mistään, mitä teille sanotaan, onko selvä?” Jude kysyi ankarasti ja sillä hetkellä Sirius sai tilaisuuden nähdä kokonaan toisenlaisen puolen miehestä; selkärangallisen ja itsevarman. He nyökkäsivät vakavina, kumpikin innokkaina kuulemaan omituisen auroritoverinsa tarinan.
Jude loi vielä kumpaankin hänelle epäluonteenomaisen tiukan katseen ja kääntyi sitten painamaan ovenkahvan alas. Hän astui heidän kannoillaan sisälle kovaa vauhtia pimenevään ja pölyttyvään toimistoon, jota Red ei ollut varmasti käyttänyt ikuisuuksiin. Autio toimisto ei siitä huolimatta ollut. Kirjoituspöydän kiikkerällä tuolilla kyhjötti pikkuruinen, huulensa räikeän punaisella värillä maalannut nuori nainen, jonka hiusten vihreät raidat säteilivät kilpaa hänen vaatteidensa kanssa. Naisen kasvoille syttyi suloinen hymy kuin napista painamalla, kun hän näki tulijat.
  “Jo oli aikakin”, Lucy Wright-X sanoi ojentuen täyteen pituuteensa, mikä ei ollut kovinkaan paljon ottaen huomioon sen, että hän seisoi korkokengillä ja ulottui Siriusta silti vain leukaan. Hän kätteli niin Siriusta kuin Jamesiakin toimittajan reippaudella, joka sai kummankin nuorukaisen värähtämään hermostuksesta. Sirius vilkaisi Lucya epäluuloisesti ja istuutui mielenosoituksellisesti mahdollisimman kauas naisesta. Vaikka hän olisi halunnutkin, hän ei pystynyt unohtamaan kaikkia niitä teräviä lehtikirjoituksia, jotka Lucy oli Ariannasta tehnyt.
  “No niin, nyt kun me kaikki olemme paikalla - “ Jude aloitti selvästi vaivaantuneesti istuessaan penkille Lucyn viereen. Hänen vaimonsa vaiensi hänet laskemalla kätensä hänen polvelleen.
  “Anna minun hoitaa tämä, Jude”, Lucy enemmänkin vaati kuin pyysi, eikä aina yhtä ystävällinen Jude osannut laittaa vastaan, vaan nyökkäsi ja vajosi syvemmälle tuoliinsa. Siriusta melkein nauratti, miten erilaiselta tuo varautunut nuori ranskalainen oikein näyttikään vaimonsa seurassa. Judessa oli uudenlaista itsevarmuutta ja rohkeutta, jota tämä ei koskaan koulutuksen aikana paljastanut.
  “Aiotteko te puhua vai ette?” Siriuksen vierellä istuva James kysyi levottomasti. “Koska me emme osaa telepatiaa, kyllähän te varmasti sen tiedätte?”
  “Koskaan ei voi olla liian varma”, Lucy vastasi napakasti väläyttäen Jamesille säteilevän hymyn punatuilla huulillaan. Hän suipisti suutaan, korjasi neliskulmaisten pikku silmälasien asentoa nenällään ja heilautti säären toisen yli, ennen kuin viimein puhui.
  “Tämä tarina alkaa, tai oikeastaan päättyy siihen hetkeen, kun minua alettiin kiristää. Se oli ilmeisesti tiedät-kai-kenen aivoituksia.”
  “Voldemortin”, Sirius korjasi happamasti. Lucy painoi kädet korvilleen.
  “Älä käytä sitä nimeä, herra Black!”
  “Herra? Nyt sinä siis kutsut minua herraksi, kun olet ensin levittänyt typeriä juoruja minusta ja tyttöystävästäni? Pahus, sinä olet seonnut, nainen!” Sirius räjähti. Hän nappasi vanhan sanomalehden Redin työpöydältä ja alkoi sipehtiä sitä palasiksi käsissään.
Jude liikahti. “Tämä oli selvästi ‘uono idea”, hän totesi vahvasti murtaen. Lucy pudisti päätään.
  “Ei, ei ollut. Minun täytyy vain selvittää tämä. Sirius, olen kiusannut sinua ja tyttöystävääsi, koska se on ainoa keino kiinnittää teidän huomionne. Minä todella tarvitsen teidän apuanne”, Lucy lisäsi ja ellei naisen pähkinänruskeista silmistä olisi paistanut niin suuri ylpeys, Sirius olisi saattanut itse asiassa ajatella naisen anelevan. Hän ei kuitenkaan antanut sen vaikuttaa itseensä, vaan ainoastaan katsoi naista pitkään.
  “Hyvä on”, Lucy jatkoi palaten takaisin teräväsanaiseen, suloiseen kuoreensa. “Kuinka paljon te tiedätte meistä kahdesta?”
  “Me tiedämme, että te olette naimisissa”, James vastasi ennen kuin Sirius ehti puhumaan.
  “Ja teillä on tytär”, pisti väliin Sirius, joka oli kuullut Remuksen puhuvan kohtauksesta Juden ja pikku Sunday-tytön välillä.
  “Ei Dimanche ole minun lapsi”, Jude kielsi lammasmaisesti hymyillen. “’än on Lucyn tyttö.”
  “Niin on”, vahvisti Lucy. “Hän on oikeastaan sellainen vahinko, vai miten sitä sanotaankaan - sain hänet, kun olin kuudentoista.”
Hän nosti leukaansa ja haastoi katseellaan Siriuksen ja Jamesin tekemään ilkeitä välihuomautuksia. Kaksikko pysyi kuitenkin vaiti haluamatta joutua tekemisiin Lucyn pitkien, kukkakuvioilla koristettujen kynsien kanssa. Siriusta melkein nauratti se, millaisessa otteessa tuo oravamainen pikku tyttö piti heitä kaikkia: aviomiestään ja vieraitaan. Hän otti paremman asennon tuolilla.
  “Olen hoitanut Sundayta yksin siitä lähtien kun sain hänet. Jätin koulun kesken silloin aiemmin, olkoonkin, että Dumbledore olisi varmasti tehnyt järjestelyitä pitääkseen minut koulussa. En halunnut ketään Sundayta pilkkaamaan. Joten muutin Lontooseen ja hankin itselleni työn sen ainoan asian kanssa mitä osaan tehdä, eli kirjoittaa. Sunday seurasi mukana. Me asuimme yhdessä siihen saakka, kunnes tapasin Juden hänen tullessaan Englantiin.”
Jude oli lehahtanut helakanpunaiseksi kasvoiltaan. “Se ei ollut kovin ‘ohdokas tapaaminen”, hän myönsi. “Olin eksynyt - “
  “Hän on aina eksyksissä”, keskeytti Lucy. “Ei pysyisi suunnassa edes kompassin kanssa.”
Sirius seurasi kiinnostuneena Juden ilmeitä nähdäkseen, miten mies suhtautui tähän terävään huomautukseen, mutta ranskalainen ainoastaan hymyili Lucylle. Siriukselle ei ollut hetkeäkään epäselvää, kuka suhteessa vei ja kuka vikisi.
  “Minä kysyin tietä asunnolleni”, Jude sanoi edelleen hymyillen. “Ja koska me asuimme samassa kaupunginosassa, kysyin tietä useamminkin.”
  “En ihmettelisi, vaikka olisin ollut ainoa koko kaupungissa, joka ymmärsi Juden outoa mongerrusta!” Lucy nauroi silmäillen miestään silmälasiensa linssien raosta. Hänen silmänsä välkkyivät. “Joka tapauksessa asiat menivät siitä eteenpäin niin kuin niiden voi olettaakin menevän, eli me menimme naimisiin. Tosin vasta sen jälkeen kun minä kosin Judea - “ Lucy mutristi huuliaan tyytymättömänä. Jude vaihtoi asentoa tuntien selvästi olonsa epämukavaksi.
  “Cherié, ei kai ‘eille tarvitse kertoa kaikkea?”
  “Ei”, hymyili Lucy. “Mutta sinä ansaitsit tuon. Palatakseni asiaan - me siis menimme naimisiin ja minä ja Sunday muutimme Juden luokse.”
  “Kaikki meni ‘yvin aina viime ‘elmikuuhun asti - “
  “Joulukuuhun, Jude, joulukuuhun”, oikaisi Lucy. “Äläkä ryhdy väittämään, että minä valehtelen, koska minä muistan tämän! Se oli se kuukausi, kun Sara-täti lähetti Sundaylle sen korppikaulaketjun ja sitä toffeeta, joka ei irronnut hänen hampaistaan, kyllähän sinä muistat? En ikinä unohda sitä - piti viedä Sunday Mungoon kesken joululoman ja tungos oli sen mukainen - “
  “Te riitelette kuin vanha aviopari”, James kommentoi huvittuneena. Sirius tönäisi häntä kyynärpäällään kylkeen.
  “Odota vain, Sarvihaara, tuollainen sinustakin vielä tulee.”
  “Voi turha toivo!”
Jude rykäisi. Molemmat Kelmit vaikenivat kuin joku olisi tunkenut kokonaisen kananmunan kerralla heidän henkitorveensa. He katsoivat kysyvästi pitkää ranskalaista ja tämän vieressä istuvaa epäsovinnaista toimittajaa, joka oli taas ottanut kasvoilleen suloisimman ilmeensä ja keimaili nyt itsekseen.
  “Mitä tapahtui viime helmikuussa?” Sirius kysyi asiallisesti.
  “Joulukuussa!” Lucy huudahti hermostuneena. “Se oli joulukuu!”
James huokaisi. “Antakaa Anturajalalle anteeksi, hän ei ole vielä oppinut luettelemaan kuukausia. Jude…?”
  “Viime joulukuu oli aika ‘irveä”, Jude tunnusti saman tien kuin olisi kaiken aikaa vain odottanut kehotusta puhumiseen. “Siihen aikaan kuolonsyöjät kiinnostuivat Sundaysta, ‘e alkoivat seurata ‘äntä jatkuvasti - “
  “Eikä se jäänyt edes siihen”, Lucy sanoi vakavoituen kertaheitolla. Hänen täytyi olosuhteista huolimatta suhtautua tyttäreensä hyvin vakavasti, Sirius päätteli, sillä hänen ruskeat nappisilmänsä olivat suorastaan tulvillaan huolta. Myös Jude näytti vakavalta, vaikka ei edes ollut sen Sunday-tytön isä. Korkeintaan henkisesti.
  “En tiedä miksi kuolonsyöjät tekivät niin, mutta jossakin vaiheessa he päättivät haluavansa Sundayn itselleen. He yrittivät kidnapata hänet kolmesti ennen kuin uskoivat, ettei siitä tule mitään. Me muutimme uuteen kotiin ja piilotimme Sundayn loitsujen avulla heiltä…”
  “Siinä vaiheessa ‘e alkoivat kiristää”, Jude jatkoi myrkylliseen sävyyn. “Lucea, nimittäin. ‘e antoivat ‘änelle kolme vaihtoehtoa: kertoa, missä Dimanche on, kirjoitella typeriä lehtiin tai tulla tapetuksi.”
  “Aluksi heille riitti se, että minä valehtelin sanomalehteen heidän puolestaan”, Lucy sanoi kuivaten silmiään kaapunsa hihalla. “Kaikenlaisia typeriä valheita siitä, miten kuolonsyöjät ovat siirtyneet Ruotsiin… jätin kertomatta murhista… vaihdoin nimiä… heillä ei ollut ilmeisesti kiireitä Sundayn kanssa. Sitten tuli tämä uusi kuolonsyöjä, Regulus - “
  “REGULUS?”
Siriuksen huuto halkoi huoneen hiljaisuutta sellaisella voimalla, että pelkkä säikähdys riitti vaientamaan Lucyn. Nainen nyökkäsi itkun partaalla ja tarttui miehensä käteen kuin peläten, että Sirius voisi tehdä jotakin typerää. Niin kuin kaikki Blackin suvun jäsenet, Sirius ajatteli katkerana. Ei kukaan kunnon ihminen luottanut heihin, olivat he todistaneet itsensä sen arvoisiksi kymmenentuhatta kertaa tai ei.
  “Niin, Regulus Black”, Lucy niiskaisi hetken kuluttua katse käsiinsä painettuna. “Hän sanoi, ettei pelkkä lehtikirjoittelu enää riitä - että minun pitää kertoa, missä Sunday on, tai hän tappaa meidät molemmat - “
  “Siksi ’än ’alusi puhua sinun kanssasi, Sirius”, Jude selitti, kun rajut nyyhkäykset vaiensivat Lucyn kokonaan. “’än ‘alusi tietää, voitko sinä tehdä mitään sille Regulukselle?”
Sirius naurahti katkerasti. Siitä oli jo kaksi kuukautta kun hän oli edellisen kerran puhunut Reguluksen kanssa, eikä hänellä ollut ollut aikomustakaan korjata asianlaitaa. Oli kokonaan Reguluksen asia etsiä hänet käsiinsä, jos kuolonsyöjänuorukainen sitä ylipäätänsä halusi. Eikä se ollut kovin todennäköinen vaihtoehto, Sirius täydensi mielessään. Kaikkien tietojen mukaan Regulus oli ainakin jokseenkin onnellinen siellä missä olikin, eli kaukana veljestään.
Hän kohotti katseensa takaisin Lucyyn ja näki naisen itkevän hillittömästi vasten Juden aurorinkaavun verhoamaa olkapäätä. Tuntui pahalta sanoa Lucylle, ettei mitään toivoa ollut, kun nainen yritti niin kovasti pelastaa tyttärensä. Ja ainahan Sirius voisi yrittää - jos ei nyt suoranaisesti käskeä Regulusta lopettamaan, niin ainakin selvittää, miksi kuolonsyöjät olivat niin kiinnostuneita pienestä Sunday Wrightista.
  “Hyvä on”, Sirius lupasi syvän huokauksen kera. “Minä puhun Reguluksen kanssa. Mutta en lupaa mitään.”
James oli huoneessa ainoa, joka tajusi, mitä tuo lupaus kokonaisuudessaan oikein merkitsi Siriukselle. Hän taputti ystäväänsä rohkaisevasti hartioihin samalla kun Lucy kuivasi kyyneleensä ja väläytti Siriukselle valloittavan hymyn, joka kaikessa kirkkaudessaan kilpaili itsensä auringon kanssa.

Ajatus Reguluksesta vaivasi Siriusta koko iltapäivän ajan aina siihen saakka, kunnes tuli aika lähteä Manchesteriin Ariannan kanssa. Oli mahdotonta sanoa, kumpi tieto ahdisti Siriusta enemmän: tieto siitä, että hän joutuisi tapaamaan taas veljensä, vai tieto siitä, että hänen tyttöystävänsä olisi muutaman tunnin kuluttua niin raivoissaan hänelle, ettei varmasti enää puhuisi hänelle. Hänestä tuntui kuin Arianna olisi voinut nähdä hänen hymyilevän naamionsa lävitse ja tietää, mitä hän oikein suunnitteli. Ainakin Ariannan kasvoilla oli epäluuloinen ilme, kun he puoli viiden aikaan kohtasivat toisensa tytön vanhan kotitalon pihamaalla Manchesterissa. Taivaalta valui räntää tasaisena harmaana virtana.
  “Tänne tuleminen oli huono ajatus”, Arianna mutisi katse kiinnittyneenä kotitalonsa vaaleankeltaiseen julkisivuun. “Hautajaistunnelma oikein leijuu ilmassa. Ihmettelen vain, kenet he aikovat lynkata tänään.”
Sirius kätki syyllisyytensä teeskennellen tuijottavansa äärimmäisen tiiviisti talon portilla olevaa kookasta puutarhatonttua, jonka kädessä olevassa kyltissä luki: “POSTELJOONEJA VAIN OMALLA VASTUULLA”.
  “Sinä kuvittelet vain”, Sirius valehteli ja kysyi sitten osoittaen puutarhatonttua: “Milloin he ovat tuon lisänneet?”
  “Kaksi viikkoa sitten, kun kävin kotona”, Arianna hymähti tarkastellen verenhimoiselta näyttävää pihatonttua. “He kyllästyivät siihen, että joku typerä postimies tuli koputtelemaan heidän ovelleen etsien postiluukkua. Tuo pitää heidät kyllä poissa.”
  “Pelkän kyltin voimalla?”
  “Ei… se osaa tarvittaessa mulkoilla erittäin pahasti”, Arianna hymyili. “Jake olisi halunnut lumota sen puremaan, mutta äiti kielsi.”
Sirius nyökkäsi ymmärtävästi. Ariannan äiti, Ann-Graze oli tiukka ja vakavaotteinen nainen, minkä lisäksi hän työskenteli jättiesineiden väärinkäytön osastolla taikaministeriössä. Koska Ariannan isäkään ei ollut huumorintajultaan sen kehittyneempi, ei Sirius voinut kuin ihmetellä, miten nuo kaksi syntymäjäykkää ihmistä olivat voineet saada Ariannan ja Jaken kaltaisia lapsia.
  “Mennäänkö sisälle?” Sirius ehdotti tarjoten Ariannalle käsivartensa. Arianna nyökkäsi kireästi aavistaen selvästi, että jotakin oli vialla. Sirius ei halunnut edes kuvitella tyttöystävänsä reaktiota, kun tälle viimein selviäisi, mitä hänen päänsä menoksi oikein oli suunniteltu. Hän toivoi, että Arianna ei sentään ryhtyisi paiskomaan kirouksia ympäriinsä.
He ehtivät koputtaa ovelle vain hetken verran, ennen kuin sisältä kuului raskaita askelia ja Jake Bellin viimeisillään raskaana oleva vaimo Rosaria tuli avaamaan oven. Hän oli huomattavan pitkä ja vaikuttavannäköinen nainen, jonka harmaissa silmissä oli arvokkuutta, jota Sirius ei olisi milloinkaan voinut saavuttaa. Ei ollut vaikeaa kuvitella Rosariaa suuren kartanon tai linnan valtiattareksi. Silti naisen silmäkulmissa oli sama pilke kuin aviomiehellään ja tämän pikkusisarella.
  “Toiset ovat ruokailuhuoneessa”, Rosaria sanoi hymyillen ja lähti johdattamaan vieraita edellään. “Odotimme vain teitä.”
  “Mitä minä sanoin”, Arianna supisi heidän kävellessään valoisaa, kirkkaankeltaisella sisustettua käytävää eteenpäin. “Kaamean virallinen tunnelma. Tästä tulee katastrofi - ehkä joku meistä on epähuomiossa varastanut äidin ompeluneulan tai vastaavaa.”
Sirius pakottautui nauramaan ja tönäisi Ariannaa leikkisästi. “Rauhoitu nyt! Olet kuin mikäkin hermokimppu!”
  “Sittenhän minä olen hyvä vastine lihaskimpulle, vai mitä?”
  “Minä en ole lihaskimppu, minä olen hyvintreenattu!” Sirius protestoi loukkaantuneena.
  “Sama asia.”
  “Eikä ole! Rosaria, tee jotakin!” Sirius aneli. Rosaria Bell kääntyi ympäri katsellen heitä kuin hänen edessään olisi seisonut kaksi tukkanuottasille ajautunutta pikkulasta. Hän ravisti päätään huvittuneena.
  “Kyllä sinun täytyy itse rangaista ongelmasi, Sirius”, nainen pahoitteli. 
  “Juuri niin!” Arianna sanoi asettaen kätensä lanteilleen. “Siinäs kuulit.”
  “Oletko varma? Voi olla, että sinun kovaäänisyytesi on kuurouttanut minut ennen aikojani…”
Arianna upotti sormensa Siriuksen kylkiin. Sirius rääkäisi ja siirtyi kiireesti pois tytön ulottuvilta vilkuillen tätä loukkaantuneena. Arianna vain nauroi - nauroi niin iloisesti, että Sirius tunsi hetkellisesti huonoa omaatuntoa ajatellessaan sitä, mitä aikoi tytölle tehdä. Arianna ei ansainnut sitä… mutta muita vaihtoehtoja ei ollut, Sirius sanoi itselleen tiukasti ja tarttui taas Ariannan käsivarteen.
  “Olehan nyt kunnolla, tai minä vaiennan sinut”, hän määräsi virnistellen Ariannalle niin keskittyneesti, että oli kävellä päin pitkää miestä, jolla oli samanlainen tumma tukka ja pahankurinen virnistys kuin Ariannallakin, vaikka samalla miehen sinisistä silmistä paistoikin huoli. Jake Bell.
  “Älä sentään lopullisesti häntä vaienna, kuolleet pikkusiskot ovat niin hyödyttömiä”, Jake moitti hyväntuulisesti. Arianna näytti kieltä veljelleen kuin huonokäytöksisen pikkutytön esikuva.
  “Ellei sitten satu olemaan kuolleiden hyväksikäyttäjä…”
  “Arianna!” kuului tytön isän rautainen napautus. “Hillitse kielenkäyttöäsi!”
Arianna hymyili isälleen enkelimäisesti ja kääntyi sitten mumisemaan Siriuksen korvaan: “Kun hän tajuaisi, miten monella tavalla sanan ‘kielenkäyttö’ voi ymmärtää…”
Sirius pyrskähteli muutaman kerran epävarmasti yrittäen pidätellä nauruaan. Tuon yhden äärimmäisen kaksimielisen huomautuksen myötä tunnelma vapautui huomattavasti, ainakin Ariannan osalta. Valittamatta tyttö halasi niin veljeään kuin vanhempiaankin tervehdykseksi ja siirtyi sitten takaisin Siriuksen luokse yrittäen olla kuulematta äitinsä järkyttyneitä ‘tyttöseni, miten sinusta on tullut noin laiha’-huomautuksia.
  “Se johtuu Siriuksen huonosta ruoanlaittotaidosta”, Arianna näpäytti ärtyneenä. “Ja minä joudun syömään niitä keitoksia!”
Rouva Bellin hyvinmuotoillut kulmakarvat kohosivat aina tämän hiusrajaan saakka. “Asutteko te kaksi yhdessä?”
  “Emme”, Sirius änkytti.
  “Kyllä”, Arianna paukautti samaan aikaan. Sirius vilkaisi tyttöä yhtä hämmentyneenä kuin muutkin Bellin perheen jäsenet.
  “Siis asutteko vai ette?” rouva Bell vaati tietää.
  “Asumme”, Arianna vastasi niin lujasti, ettei Siriuskaan uskaltanut väittää vastaan. “Sirius tässä tarkoitti sitä, että emme asu VIRALLISESTI yhdessä... keinottelua asumistukien saamiseksi, kyllähän te tiedätte.”
Rouva Bell nyökytteli hyväksyvästi, vaikka  naisen ilme kertoikin, että hän etsi kuollakseen syytä väittää vastaan. Hän oli Belleistä se, jolta Arianna oli ehdottomasti perinyt riidanhaluisuutensa - muuta yhteistä äidillä ja tyttärellä ei sitten ollutkaan, ei ulkonäöllisesti eikä luonteenpiirteiden kautta.
Ariannan äiti tuhisi paikoillaan monta minuuttia, kunnes lopulta löysi mielestään sopivan vastaväitteen ja tokaisi:
  “Jos sinä asumistukea tarvitset, olisit pyytänyt meiltä.”
  “Niin, meillähän se raha kasvaakin puussa”, Arianna sanoi silmiään pyörittäen. “Vakavissaan, voisimmeko mitenkään lopettaa tätä keskustelua ennen kuin minä ja Sirius kyllästymme ja katoamme minun huoneeseeni pommittamaan puutarhatonttua tilitukuilla?”
  “Tulitikuilla”, Sirius korjasi hiljaa. Arianna astui hänen varpailleen.
  “Lopetetaan tämä henkinen kädenvääntö jo ja mennä pöytään”, Jake ehdotti äänessään syvästi piinattu sävy. Sirius tunsi myötätuntoa miestä kohtaan. Hän itse joutui kestämään Ariannan ja tämän perheen väittelyitä vain hetkellisesti, kun taas Jakelle se oli elinkautinen. Miesparka.
Rouva Bell ja Arianna rikkoivat vastentahtoisesti murhaavan katsekontaktinsa ja siirtyivät Jaken ja Rosarian kannoilla pöydän ääreen. Keskustelu siirtyi oitis arkisempiin asioihin, kuten Ariannan veljen lapseen (“Siitä tulee poika ja sen nimeksi tulee Josh”, Jake sanoi tiukasti suostumatta uskomaan muita vaihtoehtoja) ja Ariannan huispausuraan (“Jos minulta kysytään, olisit saanut harkita sitä taikaministeriötä, vaikka arvosanasi olivat mitä olivat”). Sirius pysytteli suurimman osan ajasta vaiti ja keskittyi leikkaamaan kurpitsapiirastaan teeskennellen, ettei mikään maailmassa voinut häiritä häntä. Hän oli kiitollinen siitä, että Arianna oli niin keskittynyt väittelemään perheenjäsentensä kanssa, ettei tytöllä ollut aikaa kiinnittää häneen kovin paljon huomiota. Toisenlaisissa olosuhteissa Arianna olisi oitis huomannut jonkin olevan vikana.
He olivat melkein syöneet ateriansa loppuun, kun Jake viimein laski lautasliinansa syliinsä ja päätti pudottaa sen pommin, jota Sirius oli koko ruokailun ajan kammonnut.
  “Arianna”, Jake aloitti äänessään se päättäväisen määrätietoinen sävy, jota Sirius oli itsekin usein tyttöön käyttänyt - sääli vain, ettei siitä ollut koskaan ollut minkään valtakunnan hyötyä.
Arianna muuttui oitis varautuneeksi ja siristi silmiään. “No?”
  “Olen tässä ajatellut - “
  “Kuulostaa pahalta”, Arianna murjaisi. Jake näytti ärtyneeltä.
  “Kuuntelisitko nyt?”
Arianna vajosi mielenosoituksellisesti syvemmälle tuoliinsa. Ruokasaliin oli laskeutunut oikea hautajaistunnelma. Sirius teki mielessään inventaariota huoneen lasiesineistä siltä varalta, että Arianna päättäisi jostakin syystä ryhtyä paiskomaan heitä niillä.
Jake ryki hetken ja lausahti sitten: “Olet varmasti itsekin huomannut, että olet melko… laiha.”
  “Se ei kuulu sinulle tippaakaan! Minä vain harrastan urheilua!” Arianna tuiskahti. Ei täytynyt tuntea tyttöä kovin tarkasti, että saattoi aistia huoneessa sillä hetkellä leijuvan vaaran. Jos ihmiset olisivat voineet palaa ruudin lailla, Arianna olisi poukonnut lujaa vauhtia vasten seiniä.
Jake pudisti päätään kasvoillaan ilme, joka kieli, ettei hän aikonut perääntyä sillä kertaa. Oli mahdotonta olla ihailematta miehen itsevarmuutta.
  “Ei se siitä johdu, Ria, ja sinä tiedät sen ihan hyvin itsekin. Olen puhunut Siriukselle ja - “
  “MITÄ?” sen pidemmälle Jake ei ehtinyt, sillä siinä vaiheessa keskustelua Arianna paukautti lusikkansa lautaselleen ja nousi ylös pöydästä sellaisella voimalla, että pöytä olisi yhtä hyvin voinut lentää nurin saman tien. Tytön siniset silmät salamoivat myrskyä enteillen. Heikompi mies olisi maastoutunut pöydän alle katseen voimasta, mutta Sirius pakottautui pysymään vakaana ja vastasi tiukasti:
  “Sinä tarvitsit sitä, Arianna. Et kuunnellut minua - “
  “Joten sinä menit kielimään minusta minun veljelleni? Pahus, Sirius, minä kuvittelin, että sinuun voi LUOTTAA!” Arianna sähisi. Sirius siirtyi vasten tahtoaankin kauemmas siltä varalta, että Arianna saisi äkkiä päähänsä teroittaa kynsiään hänen kasvoihinsa. Hän olisi halunnut huutaa vasten Ariannan kasvoja ja tehdä tytölle selväksi sen, miten väärässä tämä oikein oli. Haikea järjenääni hänen sisällään kuitenkin intti, ettei se ollut järkevää - ei tässä tilanteessa, eikä varsinkaan näiden ihmisten kasvojen edessä. Niinpä hän hillitsi mielensä ja pysyi vaiti.
Arianna ravisti äkäisesti kiharoitaan. “Voisin kirota sinut lapsettomaksi juuri nyt, Sirius Black!”
  “Arianna!” herra Bell ärjäisi perin juurin järkyttyneenä. “En kasvattanut sinua puhumaan tuolla tavalla!”
  “Älkää huolehtiko, herra Bell”, Sirius pisti väliin virnistystä tavoitellen. “Olen kuullut pahempaakin.”
  “Tässä ei ole nyt kyse siitä”, Jake sanoi yrittäen palata epätoivoisesti takaisin asiaan. “Vaan Ariannan syömishäiriöstä.”
Ariannan kynnet kaivautuivat hänen lautasliinaansa. “Minulla - ei - ole - mitään - syömishäiriötä - “ tyttö tavutti maailmanloppua enteilevä sävy äänessään samalla kun hän silmäili Siriusta katseella, joka sanoi: ‘tästä puhutaan vielä’. Sirius näytteli, ettei ollut huomannut mitään poikkeavaa tyttöystävänsä ilmeessä.
Jake huokaisi. “Arianna, mitä jos olisit rehellinen edes kerran elämässäsi? Me kaikki tiedämme, että sinulla on ongelma - jopa sinä itse tiedät sen. Et kai muuten vaivautuisi valehtelemaan Siriukselle, että syöt?”
Arianna kiepsahti katsomaan Siriusta kivettynyt hymy kasvoillaan. Hänen ilmeessään ei ollut lämmönhiukkastakaan. “Mitä sinä olet hänelle kertonut?” tyttö kysyi leikkien äkkiä ystävällistä ja vastaanottavaista.
  “Vain totuuden”, Sirius tokaisi antamatta tyttöystävänsä ilmeen vaikuttaa itseensä millään tavalla. “Sen, että sinä valehtelit minulle alkavasi taas syödä, vaikka todellisuudessa vain oksensit salaa minulta. Minä en voi vahtia sinua, Arianna.”
  “EN MINÄ OLE KÄSKENYTKÄÄN!” Arianna huusi.
  “NO ANTEEKSI JOS SATUN PITÄMÄÄN SINUSTA!” Sirius karjui vastaan pystymättä käyttämään niinkään radikaaleja sanoja kuin rakkaus, vaikka tiesikin, että hänen olisi pitänyt tehdä niin.
  “LOPETA SE SITTEN!”
  “MINÄ EN OLE MIKÄÄN PAHUKSEN ON/OFF-MASIINA!”
  “NYT - MOLEMMAT - HILJAA!” Jaken kova ääni tunkeutui heidän huutonsa ylitse ja sai heidät vaikenemaan kertaheitolla. Sirius tuijotti Ariannaa raskaasti hengittäen. Hän tunsi olonsa hirvittäväksi ja samalla paremmaksi kuin pitkään aikaan. Häntä ei ollut yksinkertaisesti luotu elämään rauhassa jonkun kanssa, ei ainakaan kovin pitkään.
Arianna laski katseensa käsiinsä kuin suklaakonvehdin varastamisesta kiinnijäänyt pikkulapsi. Jossakin muussa tilanteessa Sirius olisi saattanut nauraa sille vaikutukselle, joka Jakella pikkusisareensa oli.
  “No niin”, Jake sanoi kohottaen kätensä. Hän veti syvään henkeä. “Sirius, arvostan sitä, että välität pikkusiskostani, mutta älä tapa häntä. Älä ainakaan tuolla tavalla. Arianna, tunnen kyllä temperamenttisi, mutta kiltti, KILTTI, kuuntele tämän kerran elämässäsi, jooko?”
Arianna mulkoili veljeään, mutta pysyi vaiti. Sirius käsitti tämän jonkinlaiseksi rauhantarjoukseksi ja uskalsi taas hengittää vapaasti. Herra Bell oli kasvoiltaan kalmankalpea, kun taas rouva Bell näytti lähinnä keittoastiaan pudonneelta ravulta. Rosaria oli aikaa sitten siirtynyt puhumaan vatsalleen ja antoi ymmärtää, ettei ollut kuullut koko keskustelua.
  “Arianna, olemme kuulleet tarpeeksi selityksiäsi”, Jake sanoi äänensävyllä, joka kielsi kaikki vastaväitteet. Arianna yritti kyllä, mutta Sirius läimäytti käden hänen suulleen ja piti sitä siinä viitaten samalla Jakea jatkamaan. “Tiedämme, että sinä et pidä tästä - saatat jopa vihata meitä tämän vuoksi - mutta Sirius ja minä emme voi hallita sinua. Meidän täytyy auttaa sinua jollakin tavalla.”
Arianna yritti puhua, mutta Sirius esti häntä. Tyttö heilautti vapaata kättään ja läimäytti sen voimalla vasten Siriuksen poskea. Sirius kavahti taaksepäin punaisen, kihelmöivän jäljen kohotessa hänen poskelleen. Rouva Bell vaikutti olevan pyörtymisen partaalla suhisten itsekseen jotakin pilallemenneestä kasvatuksesta.
  “Tuo riittää jo, Arianna”, huokaisi Jake. “Sinä voit tappaa meidät, pahoinpidellä meidät Mungoon tai myydä meidät McGarmiwalle, mutta minä aion silti sanoa tämän. Keskustelin asiasta äidin ja isän kanssa viime yönä ja me päätimme varata sinulle paikan Nälkäkurjesta.”
  “MISTÄ?” Arianna parahti pudottaen käsistään viinilasin, josta oli ollut juuri juomassa. Viiniä ja lasinsirpaleita lensi ympäri huonetta. Kukaan ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen mitään huomiota; Sirius ihmetteli, oliko hän joutunut keskelle jonkinlaista pysähtynyttä, vangittua hetkeä. Ainakin liikkuminen tuntui yhtä vaikealta.
  “Nälkäkurjesta”, Jake toisti heikosti. Vasta sillä hetkellä Sirius tajusi, miten paljon pikkusiskon syömishäiriön oli täytynyt vaikuttaa mieheen. “Kyllä sinä tiedät, Nälkäkurjen Syöttölä Syömishäiriöistä kärsiville Velhoille, Noidille ja Kotitontuille - “
  “Minä en halua sinne!”
  “Arianna, sinun täytyy ymmärtää!”
  “Ei!” Arianna kohotti kätensä torjuvasti eteensä. “Minulla ei ole mitään hemmetin syömishäiriötä enkä minä suostu minnekään hullujenhuoneelle vähäjärkisten kiusattavaksi!”
  “Arianna, miettisit sanojasi! Sinä puhut nyt Rosarian työpaikasta!”
Arianna vilkaisi ohimennen punehtunutta Rosariaa, mutta oli jo niin raivon vallassa, ettei jaksanut kiinnittää asiaan huomiota. Sirius melkein sääli tyttöä. Hänhän oli lähellä hysteriaa!
  “Minä en mene sinne!” Arianna sanoi itkuaan pidätellen. “Ette voi pakottaa minua!”
Huoneessa vallitsi painostava hiljaisuus. Sirius vilkuili vuoroin Ariannaa, vuoroin Jakea tietämättä tarkalleen, mitä hänen pitäisi tehdä. Hän ei ollut koskaan aiemmin tuntenut olevansa niin väärässä paikassa ja niin täydellisen väärässä. Hän voi melkein pahoin ajatellessaan sitä, mitä he olivat Ariannalle tekemässä.
  “Itse asiassa - “ Jake aloitti synkästi. Seurasi pitkä hiljaisuus, jonka aikana Jake upotti kätensä velhonkaapunsa taskuun ja veti esille pergamentinpalasen. Hän ojensi sen Ariannalle. “Me voimme. Siinä on puolentoista kuukauden pakkohoitomääräys Nälkäkurjen bulimiaosastolle.”
  “Olemme todella pahoillamme”, Sirius säesti käheästi.
Arianna tuijotti lamaantuneena käsissään olevaa pergamenttia. Sirius toivoi, että saisi tytön sanomaan jotakin - hän vihasi hiljaisuutta ja sitä nukkemaista, ilmeetöntä tapaa, jolla Arianna tuijotti eteensä. Mutta kun nuori huispaaja sitten viimein nosti katseensa, halusi Sirius välittömästi tämän kääntävän sen pois. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt niin suuren vihan ja halveksunnan paistavan Ariannan silmistä.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #37 : Maaliskuu 02, 2007, 16:24:01 »
31.osa - Verta ja vihaa
30.11.1978

  “Cinnamon, olet kaunis kuin... kaunis kuin... kuin…”
Cinnamon naputti kyllästyneenä sormenkynsillään lohikäärmedrinkkilasinsa reunaa. Hän katseli vuoroin seinällä olevaa maalausta, vuoroin vierellään baaritiskillä nyhjöttävää nuorta parantajanalkua, jota saattoi parhaimmillaankin kutsua vain ikävystyttäväksi. Kyseessä olivat toiset treffit Mungossa opiskelevan Brutus Kellnerin kanssa ja Cinnamon alkoi kovaa vauhtia tulla siihen tulokseen, että nämä treffit jäisivät myös viimeisiksi. Ei hän muuta ollut alun perin oikeastaan odottanutkaan. Brutus oli yksinkertaisesti vääränlainen mies: liian lahjaton puhumisessa ja muissakin asioissa, liian tavallinen, liian harmaa, liian mitä-vain. Edes Arianna ei olisi siinä tilanteessa ryhtynyt syyttelemään Cinnamonia liian korkeasta vaatimustasosta, mitä miehiin tuli.
  “Nyt minä sen keksin!” Brutus hihkaisi läimäyttäen kämmenellään pöytää. Cinnamon pakottautui havahtumaan ajatuksistaan ja teeskenteli innostunutta siirtäessään katseensa takaisin pukinpartaiseen, etäisesti kurttuviikunaa muistuttavaan nuorukaiseen, jonka siniset silmät säteilivät vilpittömän kiinnostuneina.
  “Keksit mitä?”
  “Vertauskuvan sinun kauneudellesi”, Brutus vastasi kuin olisi järkyttynyt siitä, ettei Cinnamon muistanut enää, mistä he olivat alunperin puhuneet. Cinnamon itse ei pitänyt sitä kummoisenakaan ihmeenä. Brutus oli änkyttänyt niin pitkään, ettei edes Red Stronin kaltainen hyvämuistisuuden ihmelapsi olisi pystynyt kutsumaan mieleensä mitään siitä, mitä he olivat aiemmin toisilleen sanoneet.
  “No?” Cinnamon kysyi - ei siksi, että olisi välittänyt tietää vaan siksi, että Brutus tuntui odottavan kysymystä suorastaan lapsekkaan kipeästi. Hän tunsi itsensä hetki hetkeltä ahdistuneemmaksi katsellessaan, kuinka hänen keskustelukumppaninsa silmät alkoivat kimmeltää. Mies ojensi kätensä pöydän yli ja tarttui Cinnamonin käteen.
  “Cinnamon Bellini, sinä olet kaunis kuin marenkikastikkeeseen upotettu hyasintti.”
Cinnamon oli vähällä sylkäistä lohikäärmedrinkkinsä pöydälle Brutuksen sanat kuullessaan. Mies oli ilmeisesti tarkoittanut lauseen kohteliaisuudeksi, mutta Cinnamon osasi pitää sitä ainoastaan pahimmanlaatuisena loukkauksena. Hän oli aina vihannut marenkeja ja mitä tuli hyasintteihin... hänen ainoa mielikuvansa niihin liittyen oli se, kuinka Alice oli kantanut niitä heidän makuusaliinsa kolmannella luokalla ja Ariannan kasvot olivat turvonneet allergisen reaktion seurauksena niin pahasti, että tyttö oli pitänyt kuljettaa sairaalasiipeen.
  “Tuota… kiitos”, Cinnamon sai änkytettyä pahoinvointinsa lomasta. Hän siemaisi kiireesti lisää kevyen poreilevaa juomaa toivomuksenaan hankkiutua niin humalaan, että hän joko lakkaisi ymmärtämästä mistään mitään tai alkaisi käyttäytyä niin tunkeilevasti, että Brutus säikähtäisi ja karkaisi paikalta. Jälkimmäinen vaihtoehto ei kuitenkaan vaikuttanut kovin todennäköiseltä. Brutuksen silmät sädehtivät kuin mies olisi nähnyt Cinnamonin paikalla kasan hehkuvia timantteja.
Cinnamon laski lasinsa pöydälle ja alkoi vilkuilla pakokauhuisena ympäri Vuotavaa Noidankattilaa. Tällaisina iltoina hän katui katkerasti sitä, että oli ikinä mennyt eroamaan Remuksesta. Olkoonkin, etteivät heidän välinsä olleet enää loppuaikoina tuntuneet miltään, ainakin hänellä oli vielä Remuksen aikaan ollut JOTAKIN. Nyt hän oli pelkkä säälittävä sekoitus hämmennystä, yksinoloa ja itsesääliä, joka ei vielä viikkojen kuluttuakaan jättänyt häntä rauhaan. Kaikki olisi saattanut mennä täysin hyvin, jos Arianna ei olisi lähtenyt, Cinnamon mietti vilkuillessaan äkäisesti huvittuneelta näyttävää baarimikko Tomia, joka selvästi tunsi vahingoniloa hänen puolestaan. Ariannan lähdön jälkeen Viistokujan asunto oli alkanut tuntua ahdistavalta ja tyhjältä. Cinnamon voi pahoin jo pelkästään kävellessään Ariannan ja Lilyn tyhjien huoneiden ohitse. Hän ei ollut koskaan osannut olla yksin ja niinpä hän oli käynyt tavallista useammin ulkona eri miesten kanssa huolimatta siitä, että nuo miehet osoittautuivat typeryksiksi yksi toisensa jälkeen. He olivat liian ilkeitä, liian tylsiä, liian tavallisia, liian harmaita, liian mitä-vain. Arianna olisi väittänyt Cinnamonin vertaavan kaikkia miehiä Alessandroon ja Remukseen. Huomattavasti myötätuntoisempi Lily sanoi vain, että hänellä oli huonoa onnea.
  “Cinnamon?” Brutus taputti Cinnamonia käsivarrelle. Tyttö hätkähti onnistuen vain vaivoin pidättämään kirkaisun samalla kun veti kätensä kauemmas. Hän ei ymmärtänyt, mikä miehiä oikein vaivasi. Miksi he muuttuivat aina sietämättömiksi toisilla treffeillä?
  “Mitä?” Cinnamon pikemminkin ärähti kuin kysyi. Brutuksen hymy värisi, mutta hän katsoi yhtä kaikki urheasti seuralaistaan.
  “Olen suunnitellut seuraavat treffimme valmiiksi. Haluan viedä sinut käymään kotona Vermontissa - “
Cinnamon jäykistyi ja lakkasi kuuntelemasta tyytyen vain nyökkäilemään silloin tällöin näön vuoksi. Hän teki mielessään päätöksen, että tekisi heti Brutuksen vaiettua miehelle selväksi, ettei häntä kiinnostanut olla tämän kanssa missään tekemisissä. Olihan hän loukannut miehiä varsin helposti ennenkin, hän ajatteli syyllisesti, kun Remuksen kuva kohosi hänen silmiensä eteen. Remus ei ollut sanonut mitään hänen äkilliseen seurusteluintoonsa, eikä hän sitä oikeastaan ollut odottanutkaan. Mutta siitä huolimatta…
Yllättäen Cinnamonin siniset silmät äkkäsivät tutun hahmon Vuotavan Noidankattilan varjoista. Hän ei pystynyt uskomaan hyvää onneaan ahmiessaan katseellaan tummaa tukkaa, virtaviivaisia kasvonpiirteitä ja hoikkaa vartta, jotka nyt astuivat baaritiskin valoon ja ottivat paikkansa vain muutaman metrin päässä Cinnamonista, ikään kuin mies olisi kiusoitellut häntä. Alessandro.
Cinnamon ei jäänyt epäröimään, vaan läimäytti lasinsa vasten pöytää välittämättä lainkaan siitä, että juomaa läikkyi pöydälle ja järkyttyneen Brutuksen syliin. Hän liukui alas baarijakkaralta ja heitti hätäpäissään pöydälle muutaman kolikon.
  “Anteeksi, Brutus, minun pitää mennä tervehtimään vanhaa ystävää”, Cinnamon tokaisi pakottautuen sivuuttamaan treffiseuransa onnettoman ilmeen aiheuttaman huonon omantunnon pistoksen. Kyllähän hän tiesi, ettei tapaamisen huonolaatuisuus ollut oikeastaan Brutuksen vika - mies vain oli todella lahjaton, mitä naisten kanssa olemiseen tuli. Cinnamon jätti kuitenkin tuon tosiasian lausumatta monien muiden loukkausten lomassa, nappasi takkinsa penkiltä ja siirtyi baaritiskin toiselle puolelle Alessandro Visardon seuraan.

Päästessään lähemmäs Cinnamon näki Alessandron liottavan lautasliinaansa lasissaan ikävystynyt ilme kasvoillaan. Ei ollut ihme, ettei mies ollut juuri koskenut juomaansa, Cinnamon mietti nyrpistäen nenäänsä. Lieju Alessandron edessä suorastaan savusi. Mies itse puolestaan näytti luvattoman komealta, kuten aina ennenkin. Jälleen kerran Cinnamon huomasi, millaista hukkausta koko Alessandro Adamo Visardo oikein olikaan. Ainutkaan elävä nainen ei saisi koskaan nimittää tämän ihastuttavia piirteitä itselleen kuuluviksi.
  “Sinähän helpolla kyllästyit”, Alessandro totesi tehdessään Cinnamonille tilaa ahtaaseen nurkkaan. He joutuivat istumaan tiiviisti toisiaan vasten, mutta Alessandro ei näyttänyt varsinaisesti panevan asiaa pahakseen, vaikka näyttelikin pahantuulista ja välinpitämätöntä. Baaritiskin toisessa nurkassa Brutus sen sijaan ei vaivautunut peittelemään tunteitaan kiitäessään tuoleja kolistellen ulos Vuotavasta Noidankattilasta. Cinnamon tunsi hetkellisesti huonoa omaatuntoa, mutta pakottautui sitten hautaamaan sen. Hän hymyili Alessandrolle tutkimatonta hymyään.
  “Kyllästyin liian varhaisiin rakkaudentunnustuksiin. Mitä sinä täällä teet?”
  “Juon itseni humalaan.”
Cinnamon kohotti kulmiaan. “Tuon liejun kanssa?”
  “Ei se ole niin pahaa kuin miltä se näyttää”, Alessandro puolustautui laimeasti nostaessaan lasiaan. Hän maistoi myrkynvihreää nestettä ja teki parhaansa ollakseen irvistämättä. “Se auttaa päänsärkyyn.”
  “On olemassa helpompiakin päänsärkylääkkeitä”, huomautti Cinnamon.
Alessandro hymyili harvinaista hymyään. “Mutta niihin ei liity jännitystä”, mies muistutti silmissään sellainen pirullinen välke, joka muistutti Cinnamonia auttamattomasti Redistä. Äkkiä tyttö huomasi miettivänsä, missä nuori aurori oli ja mitä tämä sillä hetkellä teki. Hän ravisti päätään pakottautuen elämään nykyhetkessä.
Cinnamonia ärsytti, kun hän huomasi, miten pelkkä Alessandron seurassa oleminen sai hänen mielialansa kohoamaan. Hän saattoi yrittää kaikkensa, mutta se ei tarkoittanut sitä, että hän olisi päässyt yli typerästä ihastuksestaan Alessandroon. Se ihastus tuntui seuraavan häntä minne hän ikinä menikin ja otti hänestä vallan, kunnes hän yllätti itsensä tuijottamasta jälleen kerran kaipaavasti Alessandron poninhäntää. Olisiko ollut helpompaa, jos hän ei olisi koskaan suudellut Alessandroa? Tuskin.
  “Näytät mietteliäältä”, Alessandro totesi. “Treffiseuraasiko mietit?”
  “Jos häntä voi kutsua treffiseuraksi, minä olen yhtä kuin Sirius Black”, vannoi Cinnamon. Hän ei ollut yllättynyt, vaikka Alessandro ei nauranutkaan hänen vitsilleen. Mies saattoi olla vakooja, mutta se ei tarkoittanut, että hän olisi tuntenut Kelmien monivivahteisen historian. Ja vaikka olisi tuntenutkin... no, Alessandro ei varsinaisesti ollut sitä nauravaisinta tyyppiä. Miksi jonkun niin mielenkiintoisen pitikin olla niin täydellisen kylmä?
Alessandro hymähti ja otti taas kulauksen myrkkyjuomastaan. “Miksi edes vaivaudut käymään ulkona tuollaisten surkimusten kanssa? Luulin, että sinulla olisi parempi maku.”
  “Jos puhut nyt itsestäsi, olet omahyväisempi kuin luulinkaan!” Cinnamon kivahti. Hän toivoi sanojensa saavan Alessandron loukkaantumaan, tai edes hätkähtämään, mutta mies ainoastaan hymyili ovelasti ja ilmoitti, ettei ollut koskaan ollut Cinnamonin kanssa ulkona.
  “Jos nyt olen rehellinen, minun täytyy sanoa, etten ole koskaan ollut ainoankaan tytön kanssa ulkona. Enkä ymmärrä, miksi sinäkään vaivaudut sellaiseen, kun on päivänselvää, etteivät tuollaiset ikävystyttävät pikku varpuspöllöt kiinnosta sinua tippaakaan”, sanoi Alessandro.
Cinnamon onnistui vain vaivoin estämään itseään huutamasta ääneen sitä, mitä hän todellisuudessa halusi sanoa: että juuri Alessandro ja yksinomaan Alessandro oli ajanut hänet merkityksettömien nahjusten seuraan, kun hän todellisuudessa halusi olla vain yhden miehen kanssa. Eikä se mies ollut enää missään tapauksessa Remus John Lupin, kuvitteli kuka tahansa mitä tahansa.
  “Ei minulla ole parempaakaan tekemistä”, Cinnamon ilmoitti tyytyen totuuden toiseen puoleen, joka sinänsä oli aivan yhtä järkevä kuin varsinainen syykin - vain hieman vähemmän painava. “Lily asuu nykyään Jamesin luona ja Arianna on hoidossa Nälkäkurjessa. Olen yksin Viistokujalla. Totta kai minä voin olla iltaisin vaikka Lilyn tai Siriuksen tai Peterin ja Admiren luona, mutta se tuntuu jotenkin typerältä - tiedäthän, olla aina heidän vaivoinaan, koska he kuitenkin haluavat olla välillä keskenäänkin. Hehän ovat rakastuneita! Tai mitä tulee Siriukseen ja Remukseen - “
  “Epäiletkö sinä heidän suuntautuneen toisiinsa? Koska jos sinä haluat tietää, voin laittaa asialle jonkun vakoojan ja - “
  “EI!”
Alessandro vaikeni ja räpäytti hämmentyneesti silmiään. Sitten mies alkoi Cinnamonin suureksi ihmetykseksi nauraa. Hänen naurunsa oli matalaa ja kehräävää, oikeaa kissapedon naurua, Cinnamon totesi ja punastui välittömästi omia ajatuksiaan. Hänhän oli kuin mikäkin lemmenkipeä koulutyttö. Samanlainen kuin Arianna oli ollut viidennellä luokalla.
Ariannan ajatteleminen sai Cinnamonin mielialan laskemaan, joten hän karisti tytön nopeasti mielestään. “Mitä sinä oikein naurat?” hän tiukkasi keskustelukumppaniltaan.
Alessandro vaikeni yhtä nopeasti kuin oli aloittanutkin ja alkoi pyörittää poninhäntää sormiensa ympärille. “Sinä vain olet epälooginen, siinä kaikki. Jos sinä haluat seuraa itsellesi, eikö olisi viisaampaa hankkia joku asuinkumppani kuin pyöriä joka ilta eri miesten kanssa?”
  “Paraskin puhuja”, Cinnamon nälväisi, vaikka todellisuudessa Alessandron ehdotus kiinnostikin häntä enemmän kuin hän halusi edes myöntää. Kämppäkaveri… siinä oli järkeä, se Cinnamonin oli pakko myöntää. Hän saisi jonkun maksamaan Lilyn osuuden vuokrasta ja säästyisi turhauttavilta, yksinäisiltä illoilta niiden kuuden viikon aikana, jotka Arianna vielä viettäisi vähemmän onnellisesti Nälkäkurjen hoitolaitoksessa.
  “Kuulostat katkeralta. Mitä nyt?”
  “Mitä nyt?” Cinnamon matki ivallisesti. Hän olisi keksinyt kysymykseen lukemattoman määrän vastauksia, mutta painosti itsensä nielaisemaan ne yhden kerrallaan, kunnes pahat sanat tuntuivat suorastaan tukehduttavan hänet. Hän sanoi ainoastaan:
  “Tuntuu huvittavalta, että SINÄ arvostelet MINUA seuralaisen vaihtamisesta.”
  “Käytä saman tien termiä ‘yhden yön juttu’, se on helpompaa sillä tavalla”, Alessandro ehdotti. Cinnamon punastui. Toisin kuin Alessandro, Arianna tai Sirius, hän oli jokseenkin hyvinkasvatettu tapaus, eikä mielellään käyttänyt mitään tökeröitä sanontatapoja, joihin törmäsi herkästi jokaisen vähänkin hämärämmän kulman takana.
  “Miten vain”, Cinnamon mumisi katse käsiin painettuna. “Tarkoitin vain sitä, että - “
  “Että sinua suututtaa se, että en ole kiinnostunut vakavasta seurustelusta”, Alessandro lopetti vakaasti. Miehen välinpitämättömyys oli suorastaan turhauttavaa.
Cinnamon nyökkäsi. “Niin.”
  “No, minä en voi tehdä asialle yhtään mitään. Mihinpä lohikäärme suomuistaan pääsee?”
  “Se vain on hirvittävää tuhlausta”, Cinnamon valehteli ottaen ääneensä etäisen ammattimaisen sävyn. Hän ojensi kätensä pöydän ylitse ja hipaisi sormenpäillään Alessandron kalpeaa poskipäätä. “Sinun piirteesi menevät täysin hukkaan, kun vältät naisia. Olisit yhtä kuin munkki, jos et olisi niin kiinnostunut naisten kierrättämisestä.”
Alessandro nauroi ilottomasti. “Olen kuullut pahempiakin kuvauksia itsestäni.”
  “Ihan tosi”, Cinnamon intti haluamatta vielä luopua puheenaiheesta. “Etkö sinä voisi harkita muuttavasi tapojasi? Et sinä siihen kuolisi!”
  “En ehkä, mutta päätyisin vain loukkaamaan naisia.”
  “Sinä loukkaat heitä jo nyt.”
Alessandro kohautti olkapäitään antaen ymmärtää, ettei asia kiinnostanut häntä pisaran vertaa. Hän tyhjensi lasinsa, nosti kättään ja viittasi Tomia täyttämään itselleen uuden lasillisen. Cinnamon seurasi äänettömänä sivusta, kuinka raha ja juoma vaihtoivat omistajaa kilinän ja valheellisten hymyjen kera.
  “Loukkaisin heitä vielä pahemmin, jos antaisin ymmärtää välittäväni heistä. Nyt ainakin osa heistä tietää, ettei minua kiinnosta.”
  “Se ei tarkoita, etteivät he voisi itkeä perääsi”, muistutti Cinnamon.
Alessandro huokaisi kärsimättömästi. “Mikaja Thorntonin nimeen, Bellini, etkö sinä voisi vain lopettaa? Minä - en - aio - muuttua. En koskaan seurustele vakavasti tai julista kenellekään rakkauttani. Usko pois, se on parempi sillä lailla! En ymmärrä, miksi sinun pitää inttää!”
  “Koska minä halveksun sinun elämäntapaasi.”
  “Sinä halveksut sitä, koska et ymmärrä sitä”, Alessandro sanoi tummat silmät mustaa tulta säkenöiden. Toisenlaisissa olosuhteissa tuo nimenomainen katse olisi saattanut saada Cinnamonin jopa pelkäämään.
  “Ihan tosi”, Alessandro jatkoi nojautuen lähemmäs pöydän ylitse. “Oletko sinä koskaan kokeillut minun elämäntapaani?”
  “Minä en HALUA kokeilla sitä!”
  “Siinä näet. No, lyödään sitten vetoa: sinä elät kaksi viikkoa minun tavallani ja minä elän kaksi viikkoa sinun tavallasi. Rakkaudentunnustuksine kaikkineen”, Alessandro lisäsi huvittuneesti naurahtaen. “Hankin itselleni kunnon tyttöystävän, hukutan hänet kaikkeen inhottavaan ja siirappiseen ja kohtelen häntä kuin kukkaa kämmenellä. Sillä aikaa sinä kierrät miehen luota miehen luo. Ymmärretty?”
Cinnamon vaikeni häkeltyneenä. Hän ei osannut sanoa sitä ääneen, mutta hänellä ei ollut aikomustakaan ryhtyä vedonlyöntiin asiasta, jota hän ei voisi milloinkaan voittaa. Alessandron katse tuntui suorastaan liimautuvan häneen ja julisti hänet pelkuriksi, ennen kuin ehti edes sanomaan mitään. Hän tunsi kylmän kiukun leimahtavan suonissaan. Aliarvioiduksi tuleminen ei ollut todellakaan hänen lempiajanvietettään.
  “Lyödään sitten vetoa”, Cinnamon tiuskaisi katuen sanojaan heti kun ne olivat jättäneet hänen huulensa. Hän ei kuitenkaan uskaltanut enää perua. Ja se oli ollut koko ajan Alessandron tarkoituskin, Cinnamon arveli katsellessaan, kuinka mies nojautui taaksepäin tuolillaan tyytyväinen hymy huulillaan. Mies oli antanut ymmärtää, ettei uskonut Cinnamonin pystyvän vetoon. Hän oli tiennyt, ettei tyttö voisi vastustaa haastetta.
  “Sepä hienoa. Mitä tulee vedon ehtoihin… häviäjä tanssii voittajan pillin mukaan, vai mitä?” oli kaikki, mitä Alessandro sanoi ensi alkuun. “Esittelen huomisiltana sinulle uuden tyttöystäväni. Ja mitä tulee sinun osuuteesi vedosta... no, minä olen vakooja. Kyllähän sinä tiedät, että minä saan tietää.”
Alessandro hymyili omahyväisesti, antoi kätensä kulkeutua Cinnamonin hiuksiin ja pakotti tytön lähelleen suudellen tätä lujasti huulille. Cinnamon teki kaikkensa vetäytyäkseen irti - kyllähän hän tiesi, ettei kosketuksella ollut Alessandrolle mitään merkitystä. Hän pysyi kuitenkin paikoillaan aina siihen saakka, kunnes mies liikahti kauemmas tutkimaton katse silmissään.
Cinnamon katseli sokean suuttumuksen vallassa, kuinka Alessandro maksoi baarimikolle ja lähti paikalta. Hän seurasi miehen kulkua aina ovelle saakka kiroten itseään ja omaa heikkouttaan. Keskustelu oli ollut jälleen kerran täydellinen katastrofi. Tai ei ehkä sittenkään aivan täydellinen, korjasi Cinnamon. Ainakin Alessandro oli antanut hänelle ajattelemisen aihetta puheillaan asuinkumppanin hankkimisesta.

  “Sinä haet lehti-ilmoituksella kämppäkaveria?” James ällisteli myöhään joulukuun kolmannen päivän iltana, kun Cinnamon oli jälleen kerran hylännyt ahdistavan hiljaisen asuntonsa Viistokujalla ja siirtynyt viettämään iltaa Jamesin ja Lilyn luokse. Paikalla oli myös hiljainen ja tavallista vakavampi Sirius sekä Peter, joka kuherteli Admiren ja tämän kissan kanssa huoneen nurkassa.
James tuijotti Cinnamonia avoimen äimistyneenä, kun tyttö nyökkäsi vahvistukseksi hänen sanoilleen. Hän vaihtoi ihmettelevän katseen vieressä istuvan Lilyn kanssa. Tuntui oudolta, että vieraita ihmisiä välttelevä Cinnamon halusi äkkiä kutsua ventovieraan asumaan kotiinsa.
  “En ole aivan varma siitä, että se on hyvä ajatus, Cin”, Lilykin sanoi varovasti paikaltaan Jamesin viereltä. “Tällaisina aikoina ei ole mitenkään viisasta luottaa vieraisiin - “
  “Minä en välitä siitä, onko se viisasta vai ei”, Cinnamon vastasi yrittämättäkään pidätellä äkillistä raivoaan. “Olen vain kyllästynyt istumaan yksin Viistokujalla kuin mikäkin muumio!”
  “Ehkä sinun pitäisi kysyä asiaa ensin Ariannalta?” Lily ehdotti heikosti.
Cinnamon mulkaisi häntä vihaisesti. “Ei ole minun vikani, että Arianna joutui hoitoon!”
James vavahti. Olkoonkin, että tämä uusi, itsevarmempi Cinnamon oli huomattavaa edistystä verrattuna siihen itsesäälissään riutuvaan kalvakkaan pikkutyttöön, jonka hän oli seitsemännen luokan keskivaiheilla tuntenut, ei hän osannut olla toivomatta, että asiat olisivat menneet toisin. Cinnamon oli jälleen kerran kovin erilainen kuin ennen. Tuli hetkiä, jolloin Jamesia melkein pelotti ajatella, mitä tytöstä loppujen lopuksi tulisi.
  “Kuule, Lily, ei sinun tarvitse huolehtia”, Cinnamon huokaisi nieleksien suuttumustaan. “Minä tiedän kyllä mitä teen. Minä vain tarvitsen jonkun, jonka kanssa asua, tai tulen hulluksi.”
  “Ainahan sinä voisit asua täällä minun ja Jamesin kanssa”, Lily sanoi toiveikkaasti. “Meillä on kyllä tilaa.”
James pakotti itsensä nyökyttelemään vakuuttavasti. Ylimääräinen asuinkumppani ei välttämättä ollut sitä, mitä hän elämältä ensimmäisenä toivoi, mutta jos Lily sitä halusi, hän suostuisi epäröimättä. Sitä paitsi Cinnamon oli hänen perhettään siinä missä kuka tahansa hänen ystävistään, olkoonkin, että tyttö aiheutti ongelmia toisella tavalla kuin Remus tai Sirius tai Peter ikinä. Ystäviä ei yksinkertaisesti hylätty hädän hetkellä.
Jamesin huojennukseksi Cinnamon pudisti muitta mutkitta päätään.
  “En minä tänne voi muuttaa”, tyttö sanoi ja virnisti sitten. “Ettekö ole kuulleet, että vastanaineiden lähistöllä oleminen pehmentää pään tehokkaammin kuin pussillinen vaaleanpunaisia jänöjusseja ikinä?”
  “Hei, emme me niin pahoja ole!” James protestoi näreissään vilkaisten syrjäsilmällä vieressä istuvaa Lilyä, joka ainoastaan hymyili hänen loukkaantumiselleen. Tyttö ei tehnyt elettäkään vahvistaakseen tai kumotakseen Jamesin sanoja, eikä sillä ollut merkitystäkään. He olivat tottuneet jo yhteiseloonsa siinä määrin, ettei kummallakaan ollut enää tarvetta todistella selviytymistään. Totta kai heillä oli typerät kiistansa ja väittelynsä; vasta edellisenä päivänä Lily oli uhannut usuttaa tiskiharjan Jamesin kimppuun, koska poika oli mennyt epähuomiossa työntämään heidän postinsa takansytykkeeksi. Tuli päiviä, jolloin James sai huomata, että tietty aika kuukaudesta teki naispuolisista olennoista kammottavia asuinkumppaneita ja päiviä, jolloin Lily maastoutui Velhojen Vakoiluverkostoon vain välttääkseen Kadlein Kanuunoiden häviötä surevan Jamesin suuttumuksen. Silti he olivat toisilleen läheisempiä kuin koskaan aiemmin ja sen myös näki. Ei ollut oikeastaan mikään ihme, ettei Cinnamon halunnut muuttaa heidän asuntoonsa, James mietti kietaistessaan käsivartensa Lilyn olkapäiden ympärille.
  “Jaa-a, enpä menisi sanomaan”, pohti Peter, joka oli siirtynyt pelaamaan kitakivipeliä yhdessä Siriuksen ja Admiren kanssa. Toisin kuin olisi voinut olettaa, Peter ei suinkaan ollut se, joka pelissä oli häviöllä. Hän oli kolmikosta ainoa, joka oli toistaiseksi välttänyt kitakivien sylkemät limaryöpyt ja oli niin ollen ainoa järkevän näköinen. Siriuksen hiukset olivat lähestulkoon hautautuneet pistävänkeltaiseen liejuun, kun taas Admire näytti olevan itkun partaalla tarkastellessaan vaaleanpunaisen villapaitansa helmaan ilmestyneitä tahroja.
  “Mikä meissä muka on vikana?” Lily nauroi ristiessään säärensä sohvalle. “Jos saa huomauttaa, ME emme ole olleet ne, jotka ovat kaulailleet puolet tästä illasta!”
  “Niin, koska sinä olet entinen johtajatyttö ja inhoat julkista fyysistä kontaktia”, Sirius muistutti heräten hetkellisesti transsistaan. James mittaili huolestuneesti parasta ystäväänsä katseellaan päästä varpaisiin. Hän arveli, että Sirius oli ainoastaan masentunut Ariannan lähdön vuoksi, mutta asiasta oli mahdoton olla täysin varma. Jokin poikaa joka tapauksessa vaivasi, sen James tiesi.
Lily hymähti. “Ei kukaan vaadikaan aloittamaan mitään suurta imukuppimaratonia täällä, jos sinä sitä vihjasit. Sellainen on tyylitöntä.”
  “Sellainen on Anturajalan tyyliä”, Peter oikaisi. Sirius pyöritti silmiään, pyyhkäisi kellertävää limaa otsaltaan ja läimäytti sen vasten Peterin poskea. Admire uikutti.
  “Sinä sotket hänen kasvonsa!”
  “Vuoroin vieraissa, muru”, Sirius lohdutti.
Peter loi ystäväänsä varoittavan katseen. “Minä en halua sinua käymään vieraissa tyttöystäväni luona, kiitos vain.”
Tunnelma keveni oitis toisten purskahtaessa levottomaan nauruun ja keskustelu Cinnamonin kämppäkaveriasiasta unohtui. James veti Lilyn tiukemmin syliinsä ja ajatteli vähän yli kolmen viikon päässä odottavaa joulua. Hänen vanhempansa olivat kutsuneet hänet ja Lilyn jouluksi Godricin Notkoon siinä missä Siriuksenkin, mutta hän tiesi jo, ettei menisi, ellei Lily sitä ehdottomasti vaatisi. Vaikka hän rakastikin edelleen vanhempiaan yli kaiken, oli hänellä nyt omakin perheensä ja oli aika viettää tämä ensimmäinen joulu sen perheen kanssa. Seuraavana vuonna hän voisi jo harkita Godricin Notkoon lähtemistä.
James tiesi, että hän ja Lily viettäisivät joulun yhdessä, eikä sitä tosiasiaa ollut kyseenalaistaminen. Sen sijaan häntä mietityttivät muut joulujärjestelyt. Hän ja Lily olivat puhuneet alustavasti siitä, että voisivat kutsua kaikki ystävänsä luokseen jouluksi. Olisi tuntunut väärältä jättää Sirius kaiken ulkopuolelle, James ajatteli katsellessaan ystäväänsä, joka tuijotti surkeana takkatuleen. Siriuksella ei ollut perhettä, jonka luokse mennä, eikä ollut lainkaan varmaa, että Arianna tulisi viettämään joulua tämän kanssa. Tyttö saisi ehkä luvan lähteä Nälkäkurjesta joululomalle, mutta vaikutti epätodennäköiseltä, että hän kaiken jälkeen haluaisi tavata perhettään tai Siriusta. James muisti aamun, jolloin Arianna oli pakotettu lähtemään ja tiesi, ettei haluaisi kokea mitään sen esityksen kaltaista uudelleen.
  “Hei, Sarvihaara, McGarmiwaako sinä ajattelet?” Peterin hyväntuulinen ääni uteli
James hätkähti. “Anteeksi kuinka?” hän ähkäisi katsellessaan ystäväänsä, joka kuivasi parhaillaan limamönjää Admiren vaaleista hiuksista. Admire puolestaan syleili Siirappisöpöliini-kissaansa rakastunut ilme kasvoillaan.
  “Tuijotit kaukaisuuteen näyttäen siltä, että olet juuri unohtanut, miten muututaan hirveksi ja takaisin.”
  “Osaatko sinä sellaistakin?” Admire ihasteli suurin silmin. “Sepäs hauskaa! Minä osaan kyllä muuttaa tulitikun neulaksi, mutta siihen se sitten jääkin.”
Jamesin oma naurunpyrskähdys kuoli, kun Siriuksen suusta purkautunut koiramainen haukahdus kiinnitti hänen huomionsa. Kun hän katseli Siriusta tarkemmin, oli hänen mahdoton olla miettimättä, mikä poikaa oikein vaivasi. Sirius näytti sairaammalta kuin aikoihin.

Sirius lähti Jamesin ja Lilyn asunnolta vasta puolenyön jälkeen. Hän ei suostunut sanomaan mitään syytä poikkeukselliselle masennukselleen, vaikka sekä Lily että James olivatkin yrittäneet kysyä. Poika oli ainoastaan pudistanut murheellisesti päätään, vetänyt hupun päähänsä ja kadonnut räntäsateen hautaamille kaduille välittämättä siitä tosiasiasta, ettei keskellä yötä käveleminen ollut välttämättä kaikkein viisainta ajanvietettä. Lily jäi tuijottamaan ulos ikkunasta, kuinka Siriuksen solakka hahmo katosi hämärille kujille.
  “Hän ei vaikuttanut oikein onnelliselta, vai mitä?” Lily kysyi otsa rypyssä.
  “Pilailetko?” James pärskähti. “Olen nähnyt Siriuksen edellisen kerran noin masentuneena silloin, kun hän melkein tapatti Kalkaroksen Kuutamon kynsissä! Siitäkin on aikaa yli... yli…”
  “Yli vuosi, jos et osaa laskea”, Lily sanoi avuliaasti.
James virnisti. “Ajatuksenjuoksuni taso laskee tähän aikaan yöstä kuin Voron peukaloruuvit katosta”, hän mutisi tallustaessaan keittiöön etsimään lisää kahvia. Hän tiesi, ettei saisi kuitenkaan unta sinä yönä. Siriuksen asiat vaivasivat häntä aivan liikaa, että hän olisi pystynyt rentoutumaan.
Lily seurasi poikaa hiljaisena keittiöön. Tyttö veti itselleen tuolin ja nosti jalkansa ylös kylmältä lattialta.
  “Oletko sinä miettinyt yhtään joulua?” hän kysyi katsellessaan, kuinka James tappeli tottelematonta tiskiharjaa vastaan.
James kääntyi ympäri pöllämystynyt ilme kasvoillaan. “Joulua?” hän toisti.
  “Niin, James, se on juhla! Oletko miettinyt, miten haluaisit juhlia sitä?”
James virnisti hämillisesti nostaessaan kahvipannun takaisin astiakaappiin. Jos hän oli rehellinen itselleen, ei hän ollut toistaiseksi uhrannut niin kaukaisille asioille kuin joulu ainuttakaan ajatusta. Oli niin paljon muuta ja tärkeämpää, kuten muutaman päivän päässä odottava Killan koulutus, joka varmasti olisi yksi viimeisistä, tai Siriuksen ja Peterin ongelmat. Sellaisten asioiden keskellä joululla vain oli taipumus jäädä taka-alalle.
Kun James nyt oikein ajatteli asiaa, ei hän voinut olla hämmästelemättä sitä, kuinka lähellä joulu loppujen lopuksi olikaan. Aikaa oli vain kolme viikkoa, eikä hän ollut tehnyt vielä elettäkään miettiäkseen lahjoja ystävilleen. Hän tunsi paniikin leviävän sisällään. Mitä hän voisi antaa lahjaksi Lilylle?
  “James? Oletko sinä yhä paikalla?”
  “Mitä? Ai - totta kai - ajattelin juuri joulua”, James änkytti ja istui Lilyn viereen pöydän ääreen. “Ajattelin, että voisimme lähteä vaikka jouluksi Pääsiäissaarille ja - “
  “James, EI!” Lily kielsi, ennen kuin poika ehti sen pidemmälle. “Minä en enää mene sinun kanssasi lentokoneeseen!”
  “Miksi ihmeessä?” hämmästeli James, vaikka todellisuudessa poika tiesi erinomaisen hyvin, mikä oli saanut Lilyn tekemään päätöksensä. Heidän häämatkansa ei ollut mennyt kovinkaan loisteliaasti ainakaan lentomatkan osalta. James arveli, että lentoemännät pohtivat edelleen, mitä tuliviski ja viuhpiiporeet oikein olivat.
  “Mietin lähinnä, olemmeko me menossa sinun vanhempiesi luokse vai olemmeko joulun täällä”, Lily vastasi kiertäen kysymyksen näppärästi kuten kunnon diplomaatti ainakin.
  “Ollaan täällä”, ehdotti James. Hän tiesi vanhempiensa toivovan heidän menevän jouluksi Godricin Notkoon, mutta ajatus tuntui jollakin tapaa väärältä hänen ystäviensä kannalta. Siriuksella ei ollut paikkaa, minne mennä jouluksi, ei ainakaan nyt, kun Arianna oli Nälkäkurjessa hoidettavana. Potterit olisivat varmasti valmiit kutsumaan myös Siriuksen luokseen, siitä James oli varma, mutta silti ajatus tuntui jotenkin vastenmieliseltä. Hänellä oli nyt oma perheensä ja hänen oli aika viettää joulua sen perheen kanssa.
Lily nyökkäsi vakavasti. “Kuulostaa hyvältä idealta. Sinä varmaan haluat kutsua myös muut meikäläiset?”
  “Totta kai!”
  “Entä Redin? Hänellä ei kai ole ketään, jonka kanssa viettää joulua.”
James empi. Toisaalta tuntui pahalta ajatella, että Red saattaisi viettää joulun yksin isossa talossaan ja kumota koko illan tuliviskiä kurkkuunsa kuin päivä olisi ollut samanlainen kuin kaikki muutkin. Toisaalta taas oli vaikeaa kuvitella Rediä heidän muiden seuraan.
  “En oikein tiedä. Ehkä Red viihtyy paremmin vaikka Dumbledoren seurassa”, James arveli ja virnisti heikosti. “Kuka tietää, ehkä he hankkiutuvat humalaan ja lyövät vetoa siitä, kumpi iskee McGarmiwan ensin.”
Jamesin huomautus sai hymyn kohoamaan Lilyn huulille, mutta jätti hänet itsensä tyhjäksi ja vakavaksi. Hän oli kai viettänyt aivan liian suuren osan elämästään Siriuksen seurassa, hän arveli alakuloisesti, sillä aina kun hän tiesi Siriuksen olevan surullinen, hän tunsi itsensäkin vain puolikkaaksi ihmiseksi. Se tunne ei tuntunut erityisen hyvältä.

Sirius hypähti kevyesti alas moottoripyöränsä selästä. Jälleen kerran hän sai huomata seisovansa Kalmanhanaukio numero kahdentoista pihamaalla, vaikka oli jo edellisellä kerralla vannonut, ettei enää astuisi sinne jalallaankaan, ellei Regulus sitä erityisesti pyytäisi. Ihmismieli oli totisesti heikko muissakin kuin tyttöihin liittyvissä asioissa, Sirius filosofoi sammuttaessaan moottoripyöränsä. Jos Regulus kehtaisi nauraa hänen rikotuille lupauksilleen, hän pitäisi omajalkaisesti huolen siitä, ettei hänen pikkuveljensä koskaan erehtyisi saamaan lapsia.
Sirius veti taikasauvansa esiin ja suuntasi suoraan Kalmanhanaukio kahdentoista yläkertaan. Hän oli purskahtaa nauruun ajatellessaan, mitä hänen ystävänsä olisivat ajatelleet nähdessään hänet sillä hetkellä - kiipeilemässä pitkin veljensä seinää kuin mikäkin teko-Romeo. Hän tiesi naureskelevansa typerille asioille, mutta sillä hetkellä se oli suoranainen välttämättömyys. Jos hän olisi antanut vakavamielisyydelleen periksi, hän olisi saattanut murtua pelkästä ajatuksesta, että joutuisi pian tapaamaan uudelleen veljensä.
Reguluksen huone vaikutti ensisilmäyksellä tyhjältä ja Sirius oli jo valmis kipuamaan saman tien köynnöksiä pitkin alas takaisin maankamaralle, kun hänen valoontottumattomat silmänsä erottivat luihun hahmon huoneen nurkasta. Hän naputti rystysillään ikkunaan.
Regulus nosti päätään yllättynyt ilme kasvoillaan. Pikkuveljen kasvot olivat ruokkoamattomat ja hänen hiuksensa harottivat harakanpesän lailla ilmansuunnasta toiseen. Kun hän tunnisti Siriuksen, hänen kasvoilleen syttyi se tuttu vino hymy, joka oli kuin kopio Siriuksen omasta. Reguluksen olemukseen liitettynä tuo hymy vain antoi kovin toisenlaisen vaikutelman kuin Siriuksen vallattomilla pahan pojan kasvoilla.
  “Velikulta”, Regulus sanoi sarkastisesti työntäessään huoneensa oven raolleen. Sirius tyrkkäsi hänet sivuun ja pudottautui huoneen lattialle kevyesti kuin kissa.
  “Etsi itsellesi toinen kulta, pikkuveli, koska minä en harrasta sellaisia suhteita.”
Regulus nauroi. “Aina yhtä herttainen.”
  “Aina yhtä rähjäinen”, Sirius vastasi hymyillen maireasti veljelleen. “Vakavasti ottaen, Reggie, milloin sinä olet viimeksi käynyt suihkussa? Haiset kuin äidin hajuvesi ennen suuren sukuvihan alkua. Ja sukuvihasta puheenollen, en tullut tänne vain vaihtamaan suloisia siirappisia huomautuksia, jos sitä kuvittelit. Olemme sodassa, pikkuveli.”
  “Ja mistähän sodasta on tällä kertaa kyse?” Regulus ivasi perääntyessään kirjoituspöytänsä reunalle istumaan. “Suuresta aamiaislesesodasta, kenties?”
Sirius ei voinut estää hymyä kohoamasta huulilleen, kun hän muisti tapahtuman, josta Regulus puhui. Hän oli ollut silloin hyvin nuori, ehkä seitsemän- tai kahdeksanvuotias ja äärimmäisen mustasukkainen siitä, että hänen Alphard-setänsä osoitti Regulukselle enemmän huomiota kuin hänelle. Viisaana poikana hän oli haudannut melkein koko keittiön aamupalaleseisiin.
  “En ikinä unohda sitä, kuinka äiti melkein repi korvani irti”, Sirius tunnusti lammasmaisesti. “En ole koskaan saanut yhtä pahaa käsittelyä ainoaltakaan naiselta.”
  “Vaikea kuvitella”, kommentoi Regulus. “Sen perusteella mitä Mikaja minulle kertoi ei kulunut päivääkään, jolloin et olisi ollut keskellä jonkinlaista naisselkkausta.”
Sirius virnisti. “Hyvästä ulkonäöstä pitää ottaa kaikki irti. Ja tuo oli siis vihje sinullekin.”
  “En ryhdy kuljettamaan tänne kuraverisiä huoria äidin kiusaksi. Hänen hermonsa ovat tarpeeksi heikoilla muutenkin.”
  “Hän ansaitsisi mantikorinsyyläsyndrooman ja olet kyllä samaa mieltä itsekin.”
Regulus haroi ärtyneesti jo entistäänkin sotkuisia hiuksiaan, jotka olivat niin likaiset, että ne vetivät jo kovaa vauhtia vertoja Severus Kalkaroksen hiuksille. Jos ne eivät olisi olleet niin lyhykäiset, Sirius olisi hyvinkin saattanut kuvitella katselevansa silmiin vanhaa verivihollistaan. Tosin sitähän Reguluskin tietyssä mielessä oli, hän muistutti itselleen tiukasti, ennen kuin erehtyisi kuvittelemaan mitään muuta.
  “Et tullut tänne puhumaan vain äidistä”, Regulus haukahti kyllästyneesti. “Jos nyt vain menisit kerran elämässäsi suoraan asiaan, ettei minun tarvitse kutsua Oljoa tänne siivoamaan ruumiinkappaleitasi pois.”
Regulus vaikutti jostakin syystä hermostuneelta ja se jos mikä sai Siriuksen tarttumaan asiaan. Hän otti jokseenkin mukavan asennon Reguluksen mustassa, nahkaisessa nojatuolissa ja katsoi veljeään pitkään. Viime kuukausien aikana Regulus oli muuttunut entisestään. Hänen poskensa olivat lommolla ja hän näytti siltä, ettei ollut hymyillyt tosissaan aikoihin.
  “Puhuin erään aurorikaverini kanssa pari viikkoa sitten”, Sirius aloitti. “Nimi on Jude X, kuulostaako tutulta?”
Sirius ei tiennyt, mitä oli kuvitellut Reguluksen tekevän, mutta ainakaan hän ei ollut osannut odottaa sitä karkeaa naurua, joka pojan huulten raosta purkautui.
  “Puhut varmaan Lucyn miehestä”, poika päätteli ärsyttävän nenäkkäästi. Sirius olisi sillä hetkellä halunnut lyödä häntä. Regulus oli liian tunteeton, liian välinpitämätön ja aivan liian ilmeisellä tavalla ylpeä siitä, mitä ikinä olikaan erehtynyt tekemään. Kerran Black, aina Black, Sirius muistutti itselleen ja pakottautui olemaan ajattelematta sitä päivää, jolloin oli muistuttanut itseään tuosta tosiasiasta kiduttamalla perhosta. Sitä Regulus ei saisi milloinkaan tietää.
  “Minä puhun niistä ihmisistä, joita sinä olet kiristänyt”, Sirius sylkäisi. “Kuulostaako tutulta? Valheet sanomalehdissä ja Sunday Wright?”
  “Otat sen liian vakavasti, veli hyvä”, puuskahti Regulus. “Ei kukaan heistä ole vielä kuollut!”
  “Paino sanalla ‘vielä’”, Sirius murjaisi. “Mitä sinä oikein aiot tehdä? Kiduttaa heidät hautaan saakka?”
  “Toivon mukaan minulla ei ole tarvetta mennä niin pitkälle. Haluan vain sen pikkutytön, siinä kaikki.”
Sirius pyöritti silmiään. “Nytkö Voldemort on jo lapsiinsekaantujakin?”
Vastaus iskettiin nyrkillä vasten hänen kasvojaan. Hän liikautti päätään, mutta ei valittanut, vaikka tunsikin kuuman kivun tykyttelevän poskiluussaan. Regulus tuijotti omaa kättään hämmentyneenä kuin ei olisi kunnolla käsittänyt sen voimaa. Vaikka varmasti veli oli vahingoittanut ihmisiä ennenkin, Sirius ajatteli.
Hän kokosi itsensä ja katsoi Regulusta vakaasti tokaistessaan: “Tuo ei auta yhtään mitään. Miksi kuolonsyöjät oikein haluavat sen pienen tytön? Ei kai hän voi olla kovin suureksi vaaraksi Voldemortille? Ellei Voldemort sitten… kärsi lapsifobiasta”, Sirius lopetti dramaattisesti. Regulus kiristeli hampaitaan näyttäen siltä, että olisi voinut lyödä veljeään uudemman kerran. Hän kuitenkin vangitsi kätensä tiukasti kylkiään vasten.
  “Kerro nyt”, Sirius kannusti. “Mitä Voldemort tekee lapsilla?”
  “Riittää jo”, toinen ääni sanoi ovensuusta. Sekä Sirius että Regulus kiepsahtivat ympäri. Sirius tunsi verensä seisahtuvan suonissaan, kun hän näki ovella tutun hahmon. Pitkät, mustat hiukset, kyömyisen koukkunenän, kuolemankalpeat kasvot ja vähintään yhtä valkeat huulet, jotka nyt olivat pelkkä ilkeä viiva.
  “Hauska nähdä sinuakin, Ruikuli”, Sirius sanoi ystävällisesti.
Kalkaros veti sanaakaan sanomatta taikasauvansa esiin. “Kangistumis tyystilus!” hän karjaisi. Sirius tavoitteli taikasauvaansa, mutta turhaan. Viimeinen asia jonka hän muisti ennen tajunnan menetystä oli Reguluksen ilme, kun Kalkaros sanoi pitävänsä hänet hengissä vain voidakseen nähdä hänen kärsivän.

Lily tuijotti ulos ikkunasta käsi poskella. Kello oli ehkä puoli neljä joulukuun kolmannen ja neljännen päivän välisenä yönä, eikä hän ollut nukkunut sinä yönä silmäystäkään. Kiitos asiasta kuului pääasiassa Redille, joka oli ilmestynyt paikalle puoli kahden jälkeen vain ilmoittaakseen, että Killan koulutus odottaisi heitä Fox’s Denissä joulukuun seitsemäntenä. Tapansa mukaan Red oli itse lakannut noudattamasta normaalia vuorokausirytmiä ja oli paremman tekemisen puutteessa päättänyt jäädä istumaan iltaa - tai yötä - Lilyn ja Jamesin seuraksi. Nyt tuo hankala aurori istui pelaamassa räjähtävää näpäystä Jamesin seurana sohvalla. Lily arveli, ettei heidän olohuoneensa olisi enää koskaan ennallaan. Hän haukotteli.
  “Lily, kyllä sinä voit mennä nukkumaan jo”, Red huomautti huvittuneesti kohottaessaan katseensa nokisista pelikorteistaan. “En minä aio iskeä miestäsi sillä aikaa.”
  “En minä sitä pelkääkään”, Lily vastasi kiepsahtaessaan ympäri ikkunalla. “Tiedän kyllä, ettei James koskisi sinuun edes pitkällä tikulla.”
  “Hei, sinä puhut nyt entiselle professorillesi, vähän kunnioitusta!”
  “Hyvä professori sinä olitkin”, James jupisi puoliääneen. “Suurin aikaansaannoksesi taisi olla lähtemätön kuolalammikko työhuoneesi oven edessä.”
Red kohautti olkapäitään syvään huokaisten. “Hyvä ulkonäkö on kirous siinä missä siunauskin. Minervalla oli tapana sanoa minun olevan niin hyödytön opettaja, että minut voisi erottaa saman tien. Mutta hän sanoi sen vain, koska vihasi minua aina siitä lähtien, kun muutin hänen ihonsa vihreäksi.” Tavallisesti niin synkeä aurori nauroi muistoilleen. “Merlin, siitä on kauan! Seitsemän vuotta ovat menneet nopeasti.”
Lily nyökkäsi muistellen omaa elämäänsä seitsemän vuotta sitten. Hän käänsi katseensa takaisin ikkunaan kuin olisi voinut nähdä lumisateen seassa oman nuoremman, kokonaisemman itsensä. Hän ei kuitenkaan erottanut lohduttomassa yötä muuta kuin kaksi miehen hahmoa, jotka eivät millään muotoa voineet kuvata hänen entistä elämäänsä.
Lily oli jo aikeissa antaa katseensa jatkaa vaellustaan, kun jokin ulkona kulkevissa miehissä kiinnitti hänen huomionsa. Tarkemmin katsoessaan hän tajusi näiden näyttävän etäisesti tutuilta - ja että he raahasivat välissään kolmatta, elottomalta näyttävää hahmoa.
  “Sirius!” Lily huudahti.
Red ja James keskeyttivät hyväntahtoisen väittelynsä Redin professorintaidoista ja säntäsivät Lilyn luokse ikkunaan. Järkytyksen mykistäminä he katselivat, kuinka mustiin pukeutuneet nuoret miehet laahustivat taakkansa kanssa kerrostalon portaille ja paiskasivat tämän rajusti vasten kivisiä askelmia. Hervoton hahmo kierähti selälleen, jolloin tämän tunnisti erehtymättömästi Siriukseksi.
 “Nyt mennään!” Red murahti vetäen taikasauvansa esiin. James oli kuitenkin jo ovella ennen kuin mies oli ehtinyt edes lopettamaan lausettaan. Yhtenä jalkana kolmikko syöksyi ulos kerrostaloasunnosta ja kolmen kerroksen portaat alas hyytävään kylmyyteen. Red jätti Lilyn ja Jamesin huolehtimaan elottomasta Siriuksesta ja karkasi itse kahden kuolonsyöjän perään yöhön.
Lilyn hengitys tuntui takertuvan kiinni hänen kurkkuunsa, kun hän näki Siriuksen retkottavan portailla veriset huulet raollaan. Hän painoi kätensä vasten tämän huulia. Sirius hengitti yhä, mutta kovin heikosti. Hänen kasvonsa olivat kokonaan mustelmien ja veren peitossa.
  “Mitä he ovat tehneet hänelle?” Lily nyyhkäisi kuivatessaan verta Siriuksen paidankaulukseen. “James, mitä hänelle on tehty?”
  “Regulus”, James vastasi suu tiukkana viivana. “Ja Kalkaros. Tunnistaisin sen koukkunokan vaikka molemmat silmät ummessa.”
  “Hän meni tapaamaan Regulusta?”
  “En ymmärrä tätä! Luulin Reguluksen olevan hänen puolellaan!” James äyskähti.
Lily pudisti päätään kyyneleet silmissään. “Reguluksen kaltaiset ihmiset eivät ole ikinä oikealla puolella, James. Hän on yhtä peto kuin loputkin perheestään.”
  “Kaikista ihmisistä juuri sinun kuvittelisi olevan tuollaisen luokittelun yläpuolella, Lily”, Redin ääni sanoi Lilyn selän takaa. Lily kääntyi kiitollisena kohtaamaan entisen opettajansa katseen. Red hymyili hänelle ironiseen sävyyn ja polvistui sitten Siriuksen vierelle ryhtyen hoitamaan tämän haavoja asiantuntevin ottein.
  “En saanut heitä kiinni. Kaikkoontuivat heti kun saivat tilaisuuden - “ Red tuhahti. “Ne pelkurit. Miksi Sirius oli heidän seurassaan?”
James levitteli käsiään. “En tiedä. Häntä vaivasi jokin, hän kai yritti saada siihen selvyyden Regulukselta - “
  “Ja joutui Kalkaroksen yllättämäksi. Niin tyypillistä. No, en voi väittää olevani yllättynyt”, Red sanoi synkästi. “Kuolonsyöjät ovat aina kuolonsyöjiä, eikä sillä ole mitään merkitystä. Kun sitä astuu yhden palvelukseen, muut asiat menettävät merkityksensä.”
Red kuulosti siltä kuin olisi puhunut omakohtaisesta kokemuksesta, eikä Lily voinut olla pohtimatta, ajatteliko mies puhuessaan Jazzia. Olihan Jazzkin ollut kuolonsyöjä... vain hieman eri tavalla ehkä, hieman erilaisista syistä... mutta kenestä muusta Red muka olisi voinut puhua kuin Jazzista?
Lily vilkaisi murheellisesti Siriuksen ruhjottuja kasvoja ja toivoi, että poika ollut ehtinyt ymmärtämään, mitä hänen veljensä oli hänelle mennyt tekemään.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #38 : Maaliskuu 02, 2007, 16:27:57 »
32.osa - Uusi kämppäkaveri
7.12.1978

Joulukuun kipakoiden päivien soljuessa eteenpäin omalla painollaan alkoi Sirius viimein toipua Kalmanhanaukiolla vietetyn illan haavoista. Mustelmat katosivat siinä missä arvetkin ja jos Sirius tunsikin jonkinlaista katkeruutta tai vihaa veljeään kohtaan, ei hän ainakaan paljastanut sitä ääneen. Hän ei myöskään suostunut kertomaan, mitä hänelle oli Kalmanhanaukiolla tehty - ainoastaan sen, ettei Regulus ollut ollut siinä osallisena.
Remus ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt uskoa Siriuksen sanoja vai ei. Oli selvää, että kaiken jälkeenkin Sirius halusi puolustella veljeään, vaikka se olisikin tarkoittanut välttelyä tai suoranaista valehtelua. Remukselle ei ollut koskaan selvinnyt täysin, miksi Sirius suhtautui pikkuveljeensä sillä tavoin kuin suhtautui, eikä hän uskonutkaan, että hänen oli tarkoitus ymmärtää. Hän oli ainoa lapsi ja veljeys oli hänelle tuttu käsite ainoastaan muiden Kelmien kautta.
  “Sillä ei ole väliä, mitä he tekivät minulle ja miksi”, Sirius äyskähti Remukselle kesken jälleen yhden väittelyn, jonka aikana Remus oli yrittänyt selvittää, minkä vuoksi Kalkaros oli oikein vaivautunut hyökkäämään Siriuksen kimppuun, jos Kalkaroksen kaltaiset ihmiset nyt mitään tekosyytä tarvitsivatkaan. “Se on vanha juttu.”
  “Siitä on kulunut neljä päivää.”
  “Neljä päivää, eli ikuisuus”, Sirius murjaisi vastaukseksi. Remus hymyili muistaessaan, kuinka monta kertaa aiemmin hänen ystävänsä oikein olikaan käyttänyt tuota nimenomaista sanontaa, silloin tosin useimmiten tyttöihin liittyen. Sirius ei ollut totisesti enää sama vallaton naistenmies kuin ennen.
  “Ei niillä syillä ole enää mitään väliä”, Sirius toisti pitkän hiljaisuuden jälkeen. Hän nyppi levottomasti ranteessaan olevaa sidettä samalla kun katseli ulos ikkunasta. Pojan harmaissa silmissä oli rauhattoman petoeläimen katse, Remus totesi - olihan hän nähnyt tuon samaisen ilmeen omissakin silmissään lukemattomia kertoja ennen täydenkuun nousua. “Vain sillä on väliä, että minä aion kostaa vanhalle kunnon Ruikulille.”
  “Anturajalka - “ Remus aloitti.
Sirius pudisti päätään ehdottomaan sävyyn. “Ei, Kuutamo. Voit sanoa mitä tahansa, mutta minä teen sen joka tapauksessa. Yksikään rasvanokkainen pikku limanuljaska ei hypi rankaisematta minun varpailleni niin kauan kuin minä olen Sirius Black.”
  “Ehkä sinun kannattaisi sitten vaihtaa sukunimeä”, ehdotti Remus. “Koska kostaminen ei saa sinua minnekään muualle kuin hautaan.”
  “Näytänkö minä muka elävältä ruumilta?” Sirius kysyi sarkastisesti kohottaen kulmiaan. Remus virnisti, eikä vastannut. Missä tahansa toisissa olosuhteissa olisi ollut mahdotonta kuvitellakaan Siriusta kuolleena. Sirius oli sellaiseen aivan liian terävä, aivan liian elinvoimainen, kuin elämää itsessään puoleensa vetävä magneetti. Nyt hänessä kuitenkin oli tiettyä voimattomuutta ja kuolemankalpeutta, kun hän makasi valkoisilla lakanoilla side päänsä ympärillä. Remus kuitenkin jätti huolellisesti tämän ilkeän tosiasian paljastamatta ja keskittyi leikkimään Siriuksen yöpöydällä olevalla Bertie Bottin jokimaunraepaketilla.
  “Mistä sinä nämä karkit olet saanut?” Remus ihmetteli.
Sirius virnisti poikamaisesti. “Joltakulta, jonka nimi on Donata Summers. Menin kai hänen kanssaan ulos kaksi vuotta, tai jotakin sinne päin… en tiedä, kumpi tosiasia pelottaa minua enemmän: se, että Donata tietää minun joutuneen hakatuksi vai se, että hän tietää minun osoitteeni.”
Remus nauroi. “Kerran naistenmies, aina naistenmies.”
  “Ainakin naisten mielestä. Itse alan olla jo vähän eri mieltä”, Sirius totesi väsyneesti. “En olisi ikinä uskonut sanovani tätä, mutta olen lopenkyllästynyt siihen, että tytöt jättävät jälkeeni kuolavanan kuin olisin joku pahuksen Red Stronin manttelinperijä. Kuulostanko hullulta?”
Remus kätki hymynsä huolellisesti vastatessaan. “Minusta kuulostat lähinnä siltä kuin olisit korviasi myöten rakastunut johonkin tiettyyn tyttöön.”
  “Käännä nyt vielä veistä haavassa”, murahti Sirius. “Luuletko, että en ole tarpeeksi sitruunamaisella mielialalla ilman Ariannaakin?”
  “Anteeksi. Minä vain sanoin mitä ajattelin. Kuule - oletko sinä kuullut Ariannasta mitään sen jälkeen, kun hän lähti tiedätkylläminne?”
  “En niin mitään”, Sirius huokaisi ja sanoi toistamiseen, tällä kertaa paljon vaimeammin: “En niin mitään…”

Syksy oli ollut rankka heille kaikille, Remus pohti kivutessaan Cinnamonin kotikerrostalon portaita ylös. Hän oli tajunnut tuon häiritsevän tosiasian selkeämmin kuin aikoihin nähdessään, miten lannistuneena ennen niin kirkas koirantähti Sirius oli maannut kylmien lakanoidensa välissä. Jollakin tapaa Siriuksen vaiteliaisuuden näkeminen kosketti täysin toisella tapaa kuin esimerkiksi Cinnamonin tai Redin alakulon katseleminen - siihen oli jo tottunut ja se tuntui suorastaan ominaiselta piirteeltä, mitä noihin kahteen tuli. Kun taas Sirius… Sirius oli heidän voimavaransa toisella tavalla kuin Remus kaikessa viisaudessaan ikinä.
Remus veti syvään henkeä ja nousi viimeiset portaat ylös jääden Cinnamonin asunnon suljetun oven taakse seisomaan. Hän tunsi itsensä ääliöksi puristaessaan kourassaan viinipulloa ja vuohenjuustopakettia. Ainoastaan Remus Lupin saattoi keksiä niin älyttömiä tuomisia, poika tuumi huvittuneena koputtaessaan Cinnamonin oveen. Hän keikkui kantapäillään edestakaisin odottaessaan vastausta.
Remus ei osannut itsekään selittää kunnolla itselleen, mikä oli saanut hänet kulkeutumaan Cinnamonin asunnolle. Heidän välinsä olivat yhä hauraat ja epävarmat kuin harmaa jää keväällä ennen lopullista sulamistaan. Silti viime aikoina oli alkanut tuntua luontevalta viettää iltoja Cinnamonin luona, koska muutakaan paikkaa ei ollut. Sirius kiukutteli ollessaan neljättä päivää peräkkäin sairaslomalla elintärkeästä aurorikoulutuksestaan, Peter oli hautautunut syvälle maailmaan, jota kukaan ei ymmärtänyt ja Lily ja James olivat hukkumaisillaan mahtipontisiin jouluvalmisteluihinsa. Siellä kukaan ei kaivannut Remus Lupinia.
Ovi lennähti auki paljastaen takaansa Cinnamonin yllättyneet kasvot. “Sinä”, tyttö totesi typerästi.
  “Minä. Ainakin luulisin olevani”, Remus vastasi lämpöisen huvittuneesti. Hän mietti, oliko erehtynyt tulemaan väärään aikaan - Cinnamonin kasvoilla oli outo ilme. Muutenkin Cinnamon näytti siltä kuin olisi ollut menossa jonnekin, Remus ajatteli aavistuksen verran mustasukkaisesti mitellessään katseellaan tytön leveälahkeisia housuja ja kukallista hippipaitaa.
  “Haluatko minun lähtevän?”
Hymy syttyi Cinnamonin huulille, kun tyttö pudisti päätään. “Ei sinun tarvitse. Anteeksi, en kai vaikuttanut kovin ilahtuneelta - olin ajatuksissani - mutta ei minulla mitään kiireitä ole, ainakaan ennen kello kymmentä illalla. Tule sisään vain. Saat samalla tilaisuuden tavata uuden kämppäkaverini.”
  “Uuden kämppäkaverisi?” Remus ihmetteli laimeasti, sillä asiasta kyseleminen tuntui helpommalta kuin sen miettiminen, minne Cinnamon oli menossa kello kymmenen illalla. Varmasti tytöllä oli tapaaminen jonkun miehen kanssa, vaikka tämä ei koskaan sitä Remukselle myöntäisikään. Remus ei voinut kuin toivoa, ettei Cinnamon ollut treffihuumassaan unohtanut kahden tunnin päässä odottavaa Killan koulutusta. Red tappaisi heidät, jos joku heistä unohtaisi ilmestyä paikalle.
Cinnamon nyökkäsi innoissaan palauttaen Remuksen takaisin maanpinnalle. “Allekirjoitin juuri vuokrasopimuksen hänen kanssaan, hän muuttaa Lilyn vanhaan huoneeseen. Oikein mukavan tuntuinen tyttö. Ei hän tietenkään ole yhtä ihanalla tavalla kajahtanut kuin Lily tai Arianna, mutta ainakaan meille ei tule siinä tapauksessa riitaa keskenämme. Tule olohuoneeseen, niin esittelen teidät.”
Haluttomasti Remus seurasi Cinnamonia peremmälle asunnon punaiseen lämpöön, joka joulukuun nipistelevän pakkasen jälkeen tuntui varsin lohdulliselta. Hän otti tiukemman otteen viinipullosta ja vuohenjuustopaketista yrittäen keksiä levottomille sormilleen edes jotakin soveliaaksi lukeutuvaa tekemistä.
  “Remus, tässä on uusi kämppäkaverini”, Cinnamon esitteli ylpeänä saatellessaan Remuksen olohuoneeseen saakka. Remus tuijotti käsiään. “Ja tässä on Remus Lupin, minun… ystäväni.”
Vain ystäväkö, Remuksen teki mieli kysyä, mutta sanat eivät koskaan jättäneet hänen huuliaan. Väkinäisesti hymyillen hän kohotti päätään ja kohtasi sen tytön katseen, joka tulevaisuudessa asuttaisi niin tutuksi käynyttä Viistokujan asuntoa. Tummatukkainen tyttö ei kuitenkaan katsonut häneen. Sen sijaan tytön katse oli nauliutunut hänen kädessään olevaan vuohenjuustopakettiin.
  “Voi ei!” Remus ähkäisi tajutessaan, että oli tavannut tämän nimenomaisen tytön ennenkin ja että tyttö nyt oletti hänestä varmasti aivan vääriä - ja poikkeuksetta loukkaavia - asioita. “Ei tämä vuohenjuusto ole sinulle!”
Amoksen häissä tarjoilijana toiminut Tinka Schmitt antoi myrtyneiden kasvojensa sulaa jonkinlaiseen hymyntapaiseen.
  “Sinä siis muistat minut yhä, Remus Lupin?”
  “Muistan”, myönteli Remus.
  “Te olette tavanneet toisenne?” parahti Cinnamon, jonka ilme venähti kuin joku olisi juuri ilmoittanut hänelle, ettei joulua olekaan. Remus ei kuitenkaan kiinnittänyt Cinnamoniin enää mitään huomiota, vaan tarkasteli sen sijaan Tinka Schmittin vakavaa ja hieman nolostunuttakin olemusta.
Tinka näytti ehdottomasti erilaiselta kuin edellisellä tapaamisella, sen Remus huomasi heti ensisilmäykseltä. Vaikutelma saattoi johtua siitä, ettei tytöllä ollut enää yllään naurettavaa vuohipaimenenpukua, eikä tämä myöskään kiertänyt ympäri huonetta jodlaten kuin mikäkin pikku-Heidi. Luonnontilassa Tinka Schmitt oli noin sataseitsemänkymmentäsenttinen, sorjavartaloinen nuori tyttö, jonka sieviä kasvoja peitti lukemattomien pisamien armeija. Tumman, tasaisen otsatukan alta pilkistävät ruskeat silmät antoivat väkisinkin vaikutelman tytöstä, joka ei ollut kertaakaan elämässään halunnut mitään niin kipeästi, että se sattui. Onnentyttö.
  “Tunnetteko te toisenne?” Cinnamon toisti vaativasti.
  “Olemme tavanneet. Kerran”, sanoi Tinka.
Remus hymyili kuivasti. “Muistan sen varmaan koko loppuelämäni ajan.”
Cinnamon näytti nauttivan tilanteesta hetki hetkeltä vähemmän. Jos Remus ei olisi tuntenut niin hyvin tyttöä ja heidän yhteistä historiaansa, hän olisi jopa saattanut epäillä tytön olevan mustasukkainen; ainakin tämä kiemurteli vaatteissaan kuin olisi äkkiä saanut pahimmanlaatuisen syyhyn.
  “Ja missäköhän te olette toisenne tavanneet?” tyttö tiedusteli ripaus jäätä äänessään. Tinka, joka ei joko aavistanut vaaraa tai ylenkatsoi sitä, hymyili niin, että hymykuopat muodostuivat hänen poskilleen ja vastasi heidän viettäneen yhteisen hetken Amos Diggoryn häissä. Remuksesta alkoi tuntua hetki hetkeltä vahvemmin, että vaikka Cinnamon oli ehtinyt julistaa pitävänsä Tinkasta, ei tunne mitä todennäköisimmin ollut molemminpuolinen. Tinka näytti siltä, että piti Cinnamonia joko rasittavana tai typeränä, tai mahdollisesti molempina. Lyhyen hetken ajan Remus melkein sääli Cinnamonia
  “Minä pyysin häneltä päänsärkylääkettä”, Remus katsoi parhaaksi selittää, kun Cinnamon alkoi näyttää siltä, että voisi minä hetkenä hyvänsä joko repiä vuokrasopimuksen tai purskahtaa itkuun. “Ja hän oli purra minulta pään poikki.”
  “Älä viitsi, nyt sinä liioittelet, Lupin”, Tinka sanoi heittäen ruskeita palmikkojaan närkästyneenä puolelta toiselle. “En koskaan pure ihmisiä, joita en tunne. Se ei tee hyvää vesikauhua ajatellen.”
  “Taidat olla jästisyntyinen?” Cinnamon uteli saaden lopultakin äänensä takaisin.
  “Onko sillä sinulle merkitystä?” haastoi Tinka.
Remus alkoi tuntea olonsa lievästi epämukavaksi. Hän ei voinut olla varma siitä, oliko juuri hän syynä tyttöjen äkilliseen erimielisyyteen, mutta alkoi kovaa vauhtia vaikuttaa siltä, etteivät Cinnamonin ja tämän uuden asuinkumppanin välit olisikaan niin ehjät kuin Cinnamon oli halunnut. Jollakin tapaa Remus tunsi olevansa syyllinen tilanteeseen, sillä vaikka Tinka ei missään tapauksessa voisi ryhtyä riitelemään hänen vuokseen, tuntui siltä, että Cinnamonin mustasukkaisuus oli saanut tytön napsahtamaan Tinkalle, niin naurettavaa kuin se olikin. Cinnamonilla ei ollut enää mitään oikeutta olla mustasukkainen Remuksesta, kun tyttö oli kerran tehnyt omakätisesti hänelle selväksi, ettei tarvinnut häntä enää millään muotoa.
  “Minä taidan lähteä tästä”, Remus sanoi selvitellen kurkkuaan rikkoakseen Cinnamonin ja Tinkan sanattoman kamppailun katseilla. “Paljon tekemistä - paljon vuohenjuustoa - Cin, pidä sinä tuo viini - taidat tarvita sitä - äläkä unohda tiedätkylläminkä koulutusta myöhemmin, ethän?”
Cinnamon pudisti päätään rikkomatta katsekontaktiaan Tinkan kanssa. “En, Rem”, hän vastasi hajamielisesti.
  “Hienoa - hyvä on - oli hauska tavata sinut taas, Tinka - “
Remus ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan kompasteli ulos ovesta niin nopeasti kuin kohteliaisuus salli. Hän läimäytti oven kiinni ja jäi nojaamaan vasten sitä hengittäen syvään. Miten Cinnamon oli saanut kaikista maailman ihmisistä juuri Tinka Schmittin kämppäkaverikseen?

Cinnamon kiemurteli yhä mustasukkaisuutensa vallassa, kun tuli aika lähteä Killan koulutukseen Fox’s Deniin. Hän tunsi olonsa petetyksi. Miten oli mahdollista, että hän oli valinnut asuinkumppanikseen juuri sen tytön, jonka Remus oli tavannut ja joka oli ilmeisesti tehnyt poikaan lähtemättömän vaikutuksen? Turhaan Remus oli esittänyt marttyyria Amoksen juhlissa, Cinnamon mietti kiukusta kihisten. Ilmeisesti pojalla ei sittenkään ollut ollut niin yksinäistä kuin tämä oli antanut ymmärtää.
Tarpoessaan eteenpäin Fox’s Denin lumeenhautautuneella pihamaalla Cinnamon ei voinut olla ihmettelemättä, miksi ihmeessä vaivautui olemaan mustasukkainen Remuksesta. Ei hän halunnut enää poikaa takaisin, ei ainakaan vakavissaan. Vaikka hänelle olisikin tarjottu mahdollisuus muuttaa asioita ja perua päätöksensä, hän tiesi jo, ettei olisi suostunut siihen. Hänen nykyinen elämänsä oli paljon elävämpää. Jos toivottomia vedonlyöntejä nyt saattoi kutsua positiivisiksi asioiksi, Cinnamon tuumi, kun hänen ajatuksensa kääntyivät Alessandroon ja heidän sopimukseensa. Vedonlyönnistä oli kulunut jo puolet, eikä Cinnamon missään tapauksessa nauttinut siitä. Jo seitsemänä iltana peräkkäin hänen oli täytynyt pakottaa itsensä kylmille kaduille iskemään tuntemattomia miehiä. Sekään ei kuitenkaan ollut pahinta vedonlyönnissä. Ehdottomasti inhottavimmalta tuntui nähdä Alessandro kahden viikon mittaisen tyttöystävänsä, Marisol Marinon kanssa. Alessandro oli esitellyt hänelle Marisolin vain muutamaa päivää aiemmin ja hänen päällimmäinen ajatuksensa oli silloin ollut murtaa tuon kiharatukkaisen kaunottaren viivasuora nenä.
  “Olet myöhässä”, Redin terävä ääni moitti, kun Cinnamon viimein löysi tiensä Fox’s Denin portaille. Vaivautumatta tervehtimään kovapintainen aurori nappasi Cinnamonia käsivarresta, tönäisi hänet eteiseen ja komensi hänet ottamaan takin pois päältään. “Vauhkomieli on jo niin vauhkona, että hän kiehuu pian yli äyräidensä. Toiset tulivat jo aikaa sitten.”
  “Ja mitähän ‘aikaa sitten’ mahtaa tarkkaan ottaen tarkoittaa?” Cinnamon tiedusteli ärtyneesti. “Viittä minuuttia?”
  “Itse asiassa neljää ja puolta. Cinnamon, sinun on jo korkea aika oppia, ettet ole enää Tylypahkassa. Täällä et voi myöhästyä vain kiusataksesi opettajia.”
Cinnamon hymyili miehelle ripustaessaan päällystakkiaan naulakkoon. “Ikään kuin kukaan olisi ikinä halunnut kiusata sinua myöhästymällä Tylypahkassa. He kaikki palvoivat sinua liikaa tehdäkseen niin.”
  “Pojatkin?” kiinnostui Red.
  “En tiedä, pitäisikö minun huolestua siitä, että haluat ylipäätänsä tietää…”
Red nauroi rentoutuneesti ja johdatti Cinnamonin mukanaan Fox’s Denin harjoitussaliin. Kävellessään kohmeisin jäsenin miehen kannoilla Cinnamon ei voinut olla ihmettelemättä, miten Rediä ei palellut lainkaan. Miehellä oli yllään vain ohut musta paita ja silti hänellä näytti olevan tuhat kertaa lämpöisempi kuin Cinnamonilla, joka oli pukeutunut pörröiseen villapaitaan.
  “No niin, kadonnut lammas on täällä”, Red kailotti heidän ehtiessään harjoitussaliin saakka. Cinnamon hymyili vaivaantuneena nähdessään seitsemän silmäparin nauliutuvan suoraan kasvoihinsa. Hän vilkutti nopeasti syrjässä seisovalle Alice Prewettille, joka keskusteli vaimealla äänellä Vauhkomielen kanssa.
Vauhkomieli kiepsahti ympäri ja loi Cinnamoniin murhaavan katseen. “Täsmällisyyttä, Bellini, täsmällisyydellä pidetään valtio kasassa!” mies muistutti.
  “Sitten on hyvä, etten ole pyrkimässä taikaministeriksi.”
Vauhkomieli mulkaisi Rediä ärtyneenä. “Ei olisi pitänyt päästää sinua tuota tyttöä hakemaan. Olet tartuttanut kamalan huumorintajusi häneenkin.”
  “Minä olen aina pitänyt sitä huumoria lähinnä viehättävänä”, Alice kommentoi lämmin hymy huulillaan. Cinnamon virnisti ystävälleen muistaessaan kaikki ne illat, jolloin he olivat lojuneet tyttöjen makuusalin sängyllä ja keskustelleet Redin ulkonäöllisistä hyveistä. Siitäkin oli aikaa jo ikuisuus, eikä Cinnamon tavannut Alicea nykyään kovinkaan usein. Hän ei osannut itsekään selittää itselleen, mistä se johtui - hänellä oli vain niin paljon muuta tekemistä. Kuten miesten iskeminen, hän ajatteli kitkerästi muistaessaan Alessandron vedonlyönnin ja seniltaisen miestuttavansa, joka ainakin ulkoapäin katsottuna oli oikea pinnallinen ääliö.
  “Sinä et pitäisi sitä viehättävänä, jos huumorin omistaja ei olisi niin hyvännäköinen”, James huomautti paikaltaan huoneen seinustalta, missä hän keskusteli hiljaisella äänellä synkeännäköisen Siriuksen kanssa. Siriuksen otsaa kiersi edelleen valkoinen sideharso, eikä koulutus näyttänyt kiinnostavan häntä lainkaan.
  “No niin, on aika lopettaa tämä kukat-ja-mehiläiset-keskustelu, joka täällä on meneillään”, Red sanoi haroen ärtyneesti lyhyttä pystytukkaansa. “Voitte harrastaa syvämietteistä pariutumista vaikka perjantai-iltaisin, mutta nyt on aika tehdä töitä. Tänään meidän aiheenamme on - “
Red ei ehtinyt lopettamaan lausettaan, kun salin valot välähtivät äkkiä ja sammuivat sitten jättäen Kelmit täydelliseen pimeyteen. Kolkko, aavemainen nauru kantautui jostakin Kelmien korviin samalla kun jossakin ikkunan ulkopuolella leimahti pimeän piirto.
Cinnamon oli niin järkyttynyt tapahtumien saamasta käänteestä, ettei osannut edes kirkua.

  “Hemmetti”, James kirosi railakkaasti. “Miten kuolonsyöjät voivat tulla TÄNNE?”
  “Arvostan sitä, että pidät rakasta kotiani jollakin tapaa pyhänä paikkana, mutta ikävä kyllä nuo naamiokasvoiset niljakkeet eivät ilmeisesti ole samaa mieltä”, vierellä seisova Red ärähti vetäen taikasauvan vyöstään yhdellä terävällä liikkeellä. Miehen kasvoille ilmestyi kireä ilme, kun tämä kääntyi mutisemaan jotakin Vauhkomielen korvaan. Vauhkomieli nyökkäsi tuikeasti.
  “Potterit, Blackit ja kaikki muutkin koulutuksessa olevat pysyvät täällä!” Vauhkomieli komensi äänellä, joka kielsi kaikki mahdolliset vastaväitteet. Sirius näytti siitä huolimatta siltä, että olisi voinut vastustaa aivan vain vastustamisen ilosta, mutta Peter vaiensi hänet tunkemalla lapasensa hänen suuhunsa. Sirius kakisteli villamöykkyä yhä kurkustaan, kun Vauhkomieli ja Red ilmoittivat lähtevänsä talon ulkopuolelle taistelemaan kuolonsyöjiä vastaan.
  “Yritämme pitää huolen siitä, että he eivät pääse tänne teidän pikku höyheniänne kynimään”, Red sanoi aina yhtä ylpeän sarkastisesti, ennen kuin katosi huoneesta Vauhkomielen kanssa jättäen Kelmit keskelle hiiskumatonta pimeyttä, joka sai heidän sydämenlyöntinsäkin tuntumaan syntisen kovalta ääneltä. James tunsi raskaan painon laskeutuvan sydämeensä, kun hän katseli, kuinka Redin jälkeensäjättämä varjo haipui kynttilän hämärään valokeilaan. Red suhtautui kuolonsyöjiin aina niin varomattoman ylimielisesti, että oli mahdoton olla pelkäämättä, että miehelle jonakin päivänä tapahtuisi jotakin. Kaikesta huolimatta James oli ehtinyt lukemaan tuon viimeiseen saakka sarkastisen aurorin ystäviinsä.
  “Miten kuolonsyöjät ovat päässeet tänne?” Alice kysyi kireästi. “Luulin, että kun tämä kerran on Killan päämaja ja kaikkea - “
James pudisti päätään tajuamatta edes sitä, ettei Alicella ollut säkkipimeässä toivoakaan nähdä hänen kasvojaan.
  “Ehkä joku on tehnyt virheen kartanon vartioimisessa”, Remus ehdotti.
  “Tai sitten joku Killasta on kertonut, miten kartanoon pääsee”, jatkoi Cinnamon.
KLONK. Peter kompastui omiin jalkoihinsa sillä seurauksella, että hän lensi maahan Jamesin jalkojen juureen. James kumartui auttamaan toveriaan ylös maasta yrittäen estää parhaansa mukaan käsiään vapisemasta. Hän ei voinut sille mitään, että häntä pelotti. Jos Red ja Vauhkomieli eivät onnistuisi pysäyttämään kuolonsyöjiä, he olisivat pahemmassa kuin pulassa. Fox’s Deniin ilmiintyminen oli tarkennettujen suojaloitsujen vuoksi mahdotonta ja jos apua ei tulisi, Kelmit olisivat kokonaan oman taitonsa varassa kuolonsyöjiä vastaan.
  “Ettekö te tiedä mitään siitä, miten salaisuusloitsu oikein toimii?” Lily puuskahti kuulostaen siltä, että yritti turhaan estää ääntään vapisemasta. “Salaisuusloitsun voi paljastaa ainoastaan salaisuudenhaltijana toimiva henkilö, joka on tässä tapauksessa Dumbledore. Ja jos te kehtaatte väittää, että DUMBLEDORE vakoilee Voldemortille - “
  “Rauhoitu, Lily, ei kukaan mitään sellaista ole väittänyt!” James vakuutti etsiessään tiensä pimeässä vaimonsa luokse. Hän kietoi käsivartensa tämän ympärille ja painoi huulensa vasten tämän punaisen tukan verhoamaan päälakea. Sillä hetkellä James olisi antanut mitä tahansa, jos olisi voinut lähettää Lilyn pois paikalta.
Seuraavien minuuttien aikana kukaan heistä ei osannut tehdä muuta kuin odottaa ja pelätä. Toisinaan joku Kelmeistä sai avattua suunsa ja kakisti kurkustaan jonkun lattean lauseen vain huomauttaakseen, että ulkona oli hiljaista. Oli mahdotonta sanoa, oliko kyseessä hyvä vai huono merkki. Ainakin pimeän piirto oli yhä ulkona - eikä Redistä tai Vauhkomielestä ollut kuulunut mitään - mutta sehän oli sula mahdottomuus, James ajatteli epätoivoisesti puristaessaan Lilyä sokeasti omaa vartaloaan vasten. Eivät Red Stronin ja Alastor Vauhkomielen kaltaiset mahtavat aurorit voineet kuolla noin vain!
Kirkas valo välähti ja äkkiä kova naurunremakka täytti Jamesin korvat. Sillä hetkellä hän tajusi, että Redin loistelias suunnitelma oli pettänyt. Oli varasuunnitelman aika, tai he kaikki olisivat tuhon omia.

  “Kuolonsyöjät ovat tulossa tänne”, Cinnamon kuiskasi kauhuissaan antaessaan kynsiensä kaivautua vieressä seisovan Peterin olkapäähän.
  “Kiitos vain huomiosta, neiti Ilmiselvä!” naljaisi Sirius. “Haluaisitko kenties tehdäkin asialle jotakin sen sijaan, että vain puhut siitä?”
  “Riittää, Anturajalka”, James keskeytti hiljaa. Hän kohotti kätensä ilmaan, kun vaikutti siltä, ettei Siriukselle ollut aikomustakaan kuunnella hänen pyyntöään. “Olkaa hiljaa, te kaikki!”
Cinnamon sulki suunsa vilkaisten Jamesia kiitollisena. Hän ei tiennyt, mistä vaikutelma johtui, mutta Jamesin lähettyvillä oleminen sai hänet tuntemaan olonsa turvallisemmaksi. Alitajuisesti hän yhdisti hetken siihen toukokuun myöhäiseen päivään, jolloin kuolonsyöjät olivat hyökänneet Tylyahoon ja Jazz oli saanut surmansa. Päivä oli ollut kokonaisuudessaan kauhistuttavin katastrofi, jossa Cinnamon oli koskaan ollut osallisena, mutta silti hän jaksoi muistaa kiitollisena sitä tapaa, jolla James oli ottanut johtajan aseman tuona päivänä. Niin poika näytti tekevän nytkin. Tuskin kunnolla itse tiedostaen sitä hän astui johtoon ja alkoi tehdä suunnitelmia.
  “Cinnamon ja Alice, teidän täytyy hankkiutua ulos täältä nyt heti, ymmärsittekö?” James vaati. “En välitä siitä, miten te pääsette pois täältä, mutta teidän täytyy tehdä niin. Juoskaa pois Fox’s Denin mailta ja hankkiutukaa jonnekin, mistä saatte tänne apua. Lily… minä en kai voi suostutella sinua lähtemään heidän mukanaan?”
James suuntasi vaimoonsa niin anovan katseen, että heikompi nainen olisi murtunut, mutta Lily ainoastaan pudisti päätään ilmeisen helpottuneena siitä, ettei joutuisi tällä kertaa käymään lävitse suurta “rakas, en halua sinun joutuvan vaaraan”-draamakohtausta, joka kaiken järjen mukaan oli suorastaan välttämätön.
  “Kyllä sinä tiedät sen sanonnan”, Lily yritti vitsailla heikosti. “Laita miehet asialle ja tee itse perässä. Tänne tarvitaan edes yksi tyttö pitämään yllä feminismin jaloja perinteitä.”
  “Miten vain, mutta ainakin saat luvan olla varovainen”, James komensi. “En halua tästä mitään toukokuun kolmannenkymmenennenensimmäisen päivän toisintoa varsinkaan, kun alkaa näyttää siltä, että meiltä puuttuu jo kaksi miestä. Te kaikki tiedätte kyllä, miten tällaiset tilanteet hoidetaan.” 
  “Pidetään yhtä ja puolustaudutaan parhaamme mukaan?” varmisti Peter.
  “EI, Matohäntä! Käytetään likaisia keinoja ja annetaan niille kuonoon hinnalla millä hyvänsä”, opasti Sirius. Cinnamonin teki mieli huomauttaa, että pojan logiikassa oli jotakin yhtä pahasti pielessä kuin tämän moraalissakin. Hän piti kuitenkin suunsa kiinni haluamatta käyttää viimeisiä sanojaan Siriukselle pelkkään riitelyyn.
Sitten puhumiseen ei ollut enää mahdollisuuttakaan. Harjoitussalin ovi lennähti auki valtavalla voimalla ja kaksitoista mustiin pukeutunutta kuolonsyöjää ilmestyi salin ovensuuhun erottuen vain entistä tummempina varjoina jo muutenkin synkeästä pimeydestä. Cinnamonilla ei ollut aikaa ällistellä, miten kuolonsyöjät olivat löytäneet tiensä kartanoon. Hän nykäisi Alicea käsivarresta tehden parhaansa maastoutuakseen toisten joukkoon. Heillä olisi minimaalisen huonot mahdollisuudet selvitä koko tilanteesta hengissä, jos heidän läsnäolonsa huomattaisiin.
  “OK, kaverit”, James laski kovalla äänellä. “Yksi… kaksi... kolme… NYT!”
Erilaisten taikojen värikkäät valosuihkut valaisivat huonetta silmiäsärkevällä voimalla. Cinnamonin suureksi pettymykseksi Jamesin ja muiden Kelmien taioilla ei näyttänyt olevan suurtakaan merkitystä; ainoastaan yksi kuolonsyöjä kolahti kovan räminän saattelemana lattialle.
  “Cin”, Alice suhisi hänen korvaansa heidän kyyristyessään toisten viittojen suojaan. “Ryömitään ikkunan luokse.”
  “Oletko sinä hullu?” Cinnamon vastusti vaimealla äänellä. “Olemme kolmannessa kerroksessa!”
  “Sitten meidän pitää vain keksiä jotakin! Ei ole muuta keinoa!”
Pelkkä yksi vilkaisu kuolonsyöjien valtaamaan oviaukkoon riitti vakuuttamaan Cinnamonin Alicen kannan järkevyydestä. Hän painautui tiukasti vasten salin kylmää harjoituslattiaa ja loi vielä viimeisen pelokkaan silmäyksen vähän matkan päässä seisovaan Lilyyn, jonka taikasauvan kärjestä purkautuva valonkajo paljasti tytön kalpeat kasvot ja pelokkaat, vihreät silmät. Rukoillen äänettömästi voimia ystävälleen Cinnamon nykäisi mustan hupun suojakseen ja lähti ryömimään Alicen kannoilla kohti salin ikkunaa.
Redin harjoitussali ei ollut koskaan tuntunut yhtä ylitsepääsemättömän kookkaalta kuin sillä hetkellä. Cinnamon pakotti itsensä sulkemaan tajunnastaan pois taistelun äänet ja huoneeseen virtaavat kuolonsyöjät. Hän kielsi itseään ajattelemasta, mitä oikein tapahtuisi, jos hänet huomattaisiin ja keskittyi kokonaan ryömimiseen, ryömimiseen, ryömimiseen…
  “TAINNUTU!” Remuksen ääni karjahti jossakin matkan päässä ja Cinnamon tunsi haparoivan keskittyneisyytensä herpaantuvan. Hän onnistui vain vaivoin vastustamaan haluaan pysähtyä ja kääntyä katsomaan taakseen. Entä jos joku hänen ystävistään oli vahingoittunut?
  “He ovat kyllä kunnossa”, Alice mumisi tuskin kuultavalla äänellä. “Jatka ryömimistä.”
Cinnamon lakkasi välittämästä ympärillä kantautuvista äänistä, tai siitä tosiasiasta, että nihkeä lattia hankasi kipeitä polttojälkiä hänen kämmeniinsä. Pelko tuntui takertuvan hänen kurkkuunsa ja tukehduttavan hänet, kun hän hinasi itseään viimeiset viiltävät metrit ikkunalle ja kohottautui sitten pystyyn.
  “TUOLLA ON JOKU!” kuolonsyöjänaisen ääni huusi siinä samassa ja kirkas valokeila osoitti suoraan Cinnamonin kasvoihin. Hän ehti nähdä vilauksen huppupäisestä, jäntevästä kuolonsyöjästä, ennen kuin tämä kohotti taikasauvaansa.
  “KID - “
  “EI! TAINNUTU!” Sirius huusi heittäytyessään kuolonsyöjän ja Cinnamonin väliin. Kuolonsyöjä kaatui tajuttomana keskelle lattiaa.
Cinnamon hengähti syvään. “Äkkiä, Alice - avaa ikkuna - “
  “Odota!” käski Alice.
Kääntyessään katsomaan harjoitussalin ovella vallitsevaa sekamelskaa Cinnamon näki, että Sirius oli kumartunut taistelusta välittämättä tainnutetun kuolonsyöjän ylle ja vetävän kammottavan naamarin sivuun tämän kasvoilta. Aika tuntui pysähtyvän siihen hetkeen.
  “Rouva P?” Siriuksen perinpohjaisesti järkyttynyt ääni parkaisi.
Taistelu taukosi sinä silmänräpäyksenä. Cinnamonin suureksi helpotukseksi ja hämmästykseksi kuolonsyöjät yksi toisensa jälkeen laskivat taikasauvansa ja riisuivat huppunsa. Kasvoilta irrotetut naamiot paljastivat takaansa tuttuja ihmisiä - herra Potterin, Vauhkomielen, Redin, jopa professori McGarmiwan.
  “Mitä hemmettiä täällä oikein on meneillään?” James älähti.
  “Kielenkäyttö, James”, Redin virvoittama rouva Potter napautti siinä samassa. “En ole kasvattanut sinua kiroilemaan kuin mikäkin puhetaidoton myyrä!”
  “Tässä tilanteessa se on melkoisen sallittua”, Cinnamon huomautti astellessaan varautuneesti Alicen kannoilla takaisin toisten luokse. “Voisiko joku vakavissaan ottaen kertoa, mistä tässä oikein on kyse?”
Herra Potterin kasvoja valaisi jollakin tapaa hyvin ylpeä hymy. “Neiti Bellini, kyseessä oli toinen kahdesta Feeniksin Killan kokeesta. Halusimme nähdä teidän toimivan tositilanteessa.”
  “Sinä senkin omahyväinen pikku piru!” Lilyn vihainen ääni tiuskaisi. Cinnamon tuijotti ystäväänsä ällistyneenä, kunnes viimein ymmärsi, ettei tämä puhunutkaan Jamesin isälle, vaan pahankurisesti virnistelevälle Redille. “Annoit meidän luulla, että olit kuollut - tai pahempaa - “ Lilyn kädet tarttuivat Redin paidankaulukseen ja ravistivat miestä rajusti.
Red työnsi nauraen punapään kauemmas itsestään. “Evans - anteeksi, Potter - luulin sinun jo käsittäneen, ettei Ihmeprofessorista pääse eroon noin vain. Etkö ollut lainkaan huolissasi rakkaan Alastorin kohtalosta?”
  “Se on ulkonäkökysymys”, jo hieman rauhallisempi Peter hymyili.
  “Riittää tätä sarjaa”, Vauhkomieli pyysi ärsyyntyneesti. “Olette nyt käyneet läpi toisen kokeenne Feeniksin Killassa ja olette myös läpäisseet sen. Teitte juuri niin kuin halusimmekin teidän tekevän. Muodostitte suunnitelman - piditte yhtä - puolustitte toisianne - ja ennen kaikkea piditte päänne kylmänä tukalassa tilanteessa.”
Cinnamon hymyili kehuista ilahtuneena. Siinä samassa valot jo syttyivätkin harjoitussaliin ja salin ovi liukui jälleen kerran auki paljastaen nyt takaansa huomattavasti aiempaa miellyttävän vieraan. Huoneeseen saapui Albus Dumbledore, jonka kasvot loistivat kuin tuhat pienoisaurinkoa.
  “Hyvin tehty, Kelmit ja kumppanit”, vanha rehtori suitsutti levittäen käsiään kuin olisi halunnut sulkea heidät kaikki syliinsä. “Minulla on ilo ja kunnia toivottaa teidät tervetulleiksi Feeniksin Kiltaan. Tästä eteenpäin olette Killan täysivaltaisia jäseniä. En voi sanoin kuvailla, kuinka ylpeä oikein teistä olen.”
Kelmit säteilivät typerästi toisilleen. Aiemmasta hermostuneisuudestaan toipuva Cinnamon kietoi käsivartensa Lilyn ympärille ja halasi ystäväänsä tiukasti.
  “Tätä täytyy juhlia”, Sirius julisti leveästi hymyillen. “Ketä kiinnostaa vanha kunnon tuliviski ja pullonpyöritys meidän asunnollamme?”
Cinnamon tunsi hymyn haipuvan huuliltaan yhtä nopeasti kuin se oli hänen kasvoilleen syttynytkin. Hän muisti äkkiä tuskallisen hyvin, ettei voisi osallistua Kelmien juhlaan, vaikka olisi halunnutkin. Kello oli jo melkein yhdeksän ja hänellä olisi vain vajaan tunnin kuluttua tapaaminen Artemis Daniels-nimisen ylimielisen typeryksen kanssa. Mitä hän oli oikein luvannut Alessandrolle?

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #39 : Maaliskuu 02, 2007, 16:30:19 »
33.osa - Jouluvalmisteluja
15.12.1978

Lily pakkasi ylimääräiset pergamenttirullat laukkuunsa, kietoi rohkelikon kaulahuivin tiukasti kaulansa ympärille ja käveli kevyin askelin ulos Lontoon Virallisesta Kirjastosta. Astuessaan keskelle pehmoisina putoilevien lumihiutaleiden myrskyä tyttö tunsi olonsa paremmaksi kuin aikoihin. Jouluun oli aikaa enää kymmenen päivää, jouluvalmistelut olivat jo hyvällä mallilla ja Lily oli juuri päättänyt tärkeän tapaamisen Joyce Kurmastus-nimisen vakoojanaisen kanssa varsin laadukkain tuloksin. Hänellä oli taas lisää kuolonsyöjämateriaalia vietäväksi Dumbledoren ja muiden hoteisiin.
Liitäessään vaivattomasti yli narisevan pakkaslumen kohti Vuotavaa Noidankattilaa Lily ei voinut olla miettimättä, miten paljosta hän oikein olikaan velkaa Alessandrolle. Alunperin vastenmieliseltä vaikuttava nuori vakooja muutamassa viikossa onnistunut saamaan aikaan toimivan vakoojajärjestelmän, joka toimi Mikaja Thorntonin selän takana ja kokosi tietoja Voldemortin toimista Dumbledorelle. Vaikka Lily mielellään väittikin muuta, oli hänen pakko myöntää, ettei hän olisi koskaan saanut mitään senkaltaista aikaan yksinään - jo pelkästään siitä syystä, ettei hän tiennyt, kuinka rikkoa VVV:n vala jäämättä kiinni. Alessandro oli kuitenkin kaikesta päätellen keksinyt jonkinlaisen keinon, olihan mies lyhyessä ajassa saanut yksitoista vakoojaa särkemään valansa. Mikaja olisi tukehtunut kiukkuunsa, jos olisi tiennyt.
Lily karisti työasiat mielestään ja kiirehti askeleitaan nähdessään Siriuksen seisovan odottamassa Vuotavan Noidankattilan edessä. Poika näpläsi kaulaliinansa hapsuja levottoman näköisenä. Lily keskittyi heiluttamaan tälle kättään ja otti viimeiset askeleet sellaisella voimalla, että liukastui ja käytännöllisesti katsoen lennähti Siriuksen kaulaan.
  “Ohhoh, Lily-kukkanen”, Sirius hymyili auttaessaan tyttöä vakauttamaan tasapainonsa. “Ettet vain olisi päättänyt vaihtaa miestä?”
Lily vastasi hymyyn. “Olit kyllä paikalla oikeaan aikaan, mutta toisaalta on pakko sanoa, että sopiva puhelinpylväskin olisi riittänyt sinun korvaamiseesi, joten - “
  “Särjet sydämeni!” valitti Sirius.
  “Hillitsehän nyt itsesi ja keskity. Joululahjaostokset eivät ole mikään leikin asia.”
Sirius virnisti leveästi. Lämmitti sydäntä nähdä poika pitkästä aikaa niin hyvällä tuulella, Lily totesi ja painoi mieleensä, että muistaisi naurattaa Siriusta mahdollisimman paljon heidän joululahjakierroksensa aikana. Merlin sen tiesi, että pojalla oli ollut suorastaan naurettavan vähän aihetta iloon sen jälkeen, kun Arianna oli viety syömishäiriölaitokseen. Arianna ei ollut ottanut Siriukseen mitään yhteyttä, eikä kukaan osannut sanoa, oliko tyttö tulossa jouluksi kotiin vai ei.
  “Eikö Remuksenkin ollut tarkoitus tulla mukaan?” Lily vaihtoi puheenaihetta heidän ottaessaan suunnan kohti Hienoja Huispausvarusteita, mistä hän aikoi etsiä jotakin joululahjaksi kelpaavaa Jamesia varten. Ainoa asia, jota hän joulussa vihasi oli juuri lahjojen etsiminen. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä hän voisi antaa Jamesille.
Sirius näytti huvittuneelta. “Piti, luulisin, mutta hän ajautui ikään kuin sivupoluille. Karvaturreraukka on ollut ihan hämillään siitä lähtien, kun se itävaltalainen kammotus muutti Cinnamonin luokse. Ilmeisesti Kuutamo kokee kiristävänsä jollakin tapaa Cinin ja neiti Schmittin välejä, kun hän kerran on pysytellyt niin tiukasti poissa heidän asunnoltaan”, Sirius lisäsi virnistellen avoimen vahingoniloisesti. Lily iski ystäväänsä kyynärpäällään kylkeen ja pujahti tämän käsivarren alta painamaan Hienojen Huispausvarusteiden ovenkahvan alas. Hän astui kiitollisena pois lumisateesta kaupan lämpöön.

Huispausvälinekauppa oli joulun alla tavallista vilkkaampi. Lily, joka oli tottunut näkemään kaupan ainoastaan autiona ja puolikuolleena joutui katselemaan pitkään ympärilleen, kunnes hänen silmänsä viimein erottivat Peterin hahmon katonrajasta, missä poika kiipeili uhkarohkean näköisesti etsimässä huispauspalloja asiakkailleen. Peterillä oli yllään joulunpunainen kaapu ja punainen tupsulakki oli valahtanut lähestulkoon hänen silmilleen asti.
  “Viisi sirppiä vetoa, että hän putoaa muutaman minuutin kuluessa”, Lily kuuli Siriuksen sanovan selkänsä takaa. Hän kiepsahti ympäri kädet lanteilla valmiina aloittamaan jälleen yhden saarnoistaan, kun hän jo tajusikin, ettei Sirius puhunutkaan hänelle, vaan luudanvarsia esittelevän hyllyn edessä seisovalle toimittaja Lucy Wright-X:lle, joka oli ilmeisesti päättänyt ottaa joulun vastaan tavallistakin lyhyemmän hameen kera.
Lucy ravisti päätään veikeä hymy punatuilla huulillaan. “Ei tule kauppoja, Sirius. En koskaan lyö vetoa, jos en ole ehdottoman varma lopputuloksesta”, nainen pahoitteli ja kohensi laukkunsa asentoa olkapäällään.
Sirius huokaisi. “Aina kannattaa yrittää. Mitä Hänen Toimittajuutensa tekee täällä tänä varsin ihastuttavana iltapäivänä?”
  “Se, että olen pyytänyt sinulta apua ei tarkoita sitä, että voisit irvailla minulle miten sattuu”, Lucy tiuskaisi vastaukseksi.
  “Päinvastoin, muru. Sen jälkeen kun tulin HAKATUKSI sinun pikku lapsikultasi vuoksi olen mielestäni ansainnut kaikki oikeudet pahoinpidellä sinua sanallisesti. Luulisi, että toimittaja keksisi kunnollisen vastahyökkäyksen sen sijaan, että tyytyy alemman tason loukkauksiin, joista ei ole kuitenkaan mitään hyötyä.”
Lucy räpäytti ruskeita nappisilmiään. “Voisitko mitenkään puhua yhtään hitaammin? Korvani eivät pysy perässä.”
  “Sääli”, Sirius totesi hilpeästi. “Joko haluaisit kertoa, mitä teet täällä, vai pitääkö minun jatkaa sinun sanallista murskaamistasi?”
Lily pidätteli nauruaan nähdessään, kuinka ilme venähti Lucyn oravamaisilla kasvoilla. Lyhyen hetken verran nainen näytti siltä, että olisi voinut paeta paikalta ja jättää Siriuksen seisomaan yksin kysymyksiensä kanssa. Hän oli kuitenkin selvästi aivan liian ylpeä tehdäkseen mitään sellaista, niinpä hän ainoastaan oikaisi itsensä koko säälittävään pituuteensa ja nosti leukaansa itsepäisesti.
  “Minä teen täällä juttua”, nainen sanoi.
  “Päivän Profeetan vai Regulus Blackin nimeen?” Sirius painosti edelleen.
Sanoilla oli hätkähdyttävä vaikutus. Lucy kalpeni kuin joku olisi pyyhkinyt yltiötehokkaalla mopilla kaiken värin pois hänen kasvoiltaan. Hänen räikeästi lakatut kyntensä kulkeutuivat kirjoitusvälinelaukulle ja napsauttivat sen kiinni.
  “Mikä hätänä?” Sirius kysyi silkkisesti. “Jotakin salattavaa?”
  “Toisin kuin sinä ehkä kuvittelet, Sirius Black, minä en erityisen mielelläni puhu julkisesti siitä tosiasiasta, että minua kiristetään!” Lucy sihisi kuin hyökkäykseen valmistautuva käärme. Seuraavassa hetkessä hän jo toteuttikin hyökkäyksensä. Hän tarttui kaksin käsin Siriuksen paidan olkasaumoihin ja riuhtaisi rajusti niin, että varautumaton poika lähes kaatui hänen päälleen. Lucy kuitenkin esti sen ja tönäisi saman tien Siriusta taaksepäin saaden tämän horjahtamaan jonkun viattoman ohikulkijan päälle.
  “Pidä huoli ystävästäsi, hän ei näytä pysyvän pystyssä omin avuin”, Lucy tokaisi kyllästyneesti. Lily ei ennättänyt vastaamaan, ennen kuin nainen oli jo horjunut ulos ovesta epäterveellisen korkeilla korkokengillään.
  “Et viitsisi auttaa?” Sirius ähkäisi siinä samassa kiinnittäen Lilyn huomion takaisin itseensä. Lily huokaisi ja ojensi kätensä pojalle, joka makasi lattialla yhtenä sekasotkuna pitkäsäärisen blondin kanssa. Sirius näytti lähinnä helpottuneelta päästessään takaisin omien jalkojensa varaan, kun taas hänen uhrinaan toimineen vaaleatukkaisen mallitytön ripset räpsyivät pettyneesti.
  “Anteeksi, että kaadoin sinut”, Sirius sanoi huolekkaasti pyyhkäisten näkymättömän tomuhiukkasen syrjään tytön paidan olkapäältä. Lily kiristeli hampaitaan. Hän oli kuvitellut Siriuksen päässeen eroon naistenmiehentaipumuksistaan, mutta oli ilmeisesti ollut pahimmanlaatuisesti väärässä.
  “Sirius, meidän pitäisi mennä etsimään niitä joululahjoja”, Lily muistutti, mutta turhaan. Sirius oli täysin uppoutunut blondin prinsessan sinisiin kauriinsilmiin.
Lily risti ärtyneenä käsivartensa puuskaan rinnalleen. Miten maailma oikein saattoikaan olla täynnä hyvännäköisiä mallityttöjä, jotka kuin ihmeen kaupalla onnistuivat kompastumaan Siriukseen? Ja vielä pahimmalla mahdollisella hetkellä? Sillä hetkellä Lily toivoi yli kaiken, että Arianna olisi ollut paikalla pitämässä poikaystävänsä kurissa... jos tytöllä oli ylipäätänsä enää mielenkiintoa tehdä niin.
  “Odota ihan vähän, minä olen nyt vähän kiireinen”, Sirius komensi ja keskittyi taas törmäyskurssilaiseensa. “Mikähän mahtaa olla neidin nimi?”
Mallityttö kihersi kuin Admiren kymmenen senttiä pidempi kopio. “Angel.”
  “Viehättävä nimi”, Sirius sanoi hymyillen kuuluisaa vinoa hymyään. “Olen Sirius Black.”
Lily ryki merkitsevästi.
  “Ja kuka tässä on?” Angel kysyi, kuten Lily oli toivonutkin. Tytön kulmat kurtistuivat. “Vaimosi?”
  “Merlinin nimeen, ei!” parkaisi Sirius. Lily otti kasvoilleen loukkaantuneen ilmeen. “Hän on veljeni - anteeksi, ystäväni - vaimo. Minä olen sinkku. Tai olisin, jos - äh, antaa sen olla. Ei minua kuitenkaan kiinnosta iskeä sinua!”
Lause oli karannut Siriuksen suusta, ennen kuin poika edes kunnolla ehti tajuamaan, mitä oli sanonut. Angelilta paljastus ei kuitenkaan jäänyt huomaamatta. Tyttö katsoi Siriusta kuin joku olisi juuri liimannut ison, lemuavan lohikäärmepihvin pojan kasvojen tilalle.
  “Sinä et MITÄ?”
  “En halua iskeä sinua”, Sirius vastasi huomattavasti aiempaa rauhallisemmin. Poika perääntyi askeleen verran taaksepäin kuin olisi itsekin ihmetellyt, mitä oikein oli tekemässä. Hänen hämmästyksensä ei kuitenkaan vetänyt millään tavoin vertoja Lilyn ihmetykselle.
Mallitytön huulet vapisivat. “Miksi et?”
  “Koska minulla ei ole juuri nyt aikaa aloittaa minkäänlaista viha-rakkaus-suhdetta yhdenkään blondin kanssa”, Sirius vastasi rauhallisesti. “Ja koska en jaksa naisia, jotka myyvät itseään lehdessä.”
  “MITÄ?”
Jos Angel aiemmin oli ollut järkyttynyt, nyt hän suorastaan vapisi raivosta. Hänen vaaleanpunaiset huulensa raottuivat kuin hän olisi aikonut syöksyä Siriuksen kaulaan vampyyrin ottein ja surmata hänet siihen paikkaan. Siriuksen onneksi Angel kuitenkin katsoi paremmaksi syöksyä ulos ovesta niin lujaa, että tytön langanlaihat nilkat olivat vääntyä ympäri tämän kengissä.
Sirius jäi tuijottamaan Angelin perään suu auki. “Mitä minä nyt sanoin väärin?”
  “Oletko sinä täysin hullu?” älähti Lily. “Ei tytölle voi sanoa, että hän myy itseään!”
  “Miksi ei? Sitähän mallit tekevät!”
Lily nauroi pystymättä uskomaan korviaan. “Joo, mutta eivät ehkä SIINÄ mielessä.”
  “Ja ne sanovat, että minulla on likainen mielikuvitus”, jupisi Sirius.

Tuntia myöhemmin Lily ja Sirius harhailivat takaisin kotia kohti yhtä tyhjin käsin kuin olivat ostoksille lähteneetkin. Lily ei ollut löytänyt mitään Jamesille sopivaa lahjaa, kun taas Lucy Wright-X:n kohtaaminen oli saanut Siriuksen niin mietteliääseen olotilaan, ettei pojalta liiennyt ajatustakaan millekään muulle kuin sille, mitä Lucy oli sillä kertaa ollut tekemässä. Oliko Regulus taas kiristänyt naisen kirjoittamaan valheita Päivän Profeettaan? Eniten Siriusta ärsytti se, ettei hän tiennyt. Hän olisi marssinut suoraa päätä Kalmanhanaukiolle kysymään asiaa, ellei olisi ollut niin haluton toistamaan edelliskertaista kohtausta Kalkaroksen kanssa. Se ei ollut todellakaan ollut hänen ylpeimpiä hetkiään, hän mietti.
  “Kamala päivä tänään”, Siriuksen vierellä kävelevä Peter ynähti kesken hiljaisuuden. “Joku vanha huuhkaja hyökkäsi minun kimppuuni kesken koristeidenripustelun ja oli tappaa minut kuullessaan, että emme myy lasten luudanvarsia oranssinvärisinä. Jos en olisi tiennyt paremmin, olisin saattanut luulla sitä naista Frank Longbottomin äidiksi.”
  “Matohäntä, jokainen ilkeä vanha nainen ei ole sukua Frank Longbottomille”, Sirius opasti hajamielisesti. “Ja ainahan sinä olisit voinut vaientaa hänet.”
Peter näytti kauhistuneelta. “Minullakin on ikärajani, mitä naisiin tulee!”
  “Sitten on hyvä, etten minä puhunut mitään suutelemisesta”, tokaisi Sirius. “Missä sinun ajatuksesi oikein harhailevat?”
  “Äidissä”, paljasti Peter.
  “Inhottavaa!”
  “Varmasti, jos sen ajattelee yhtä kieroutuneesti kuin sinä”, äyskähti Peter.
Sirius avasi suunsa vastustellakseen, mutta Lily viittasi poikaa vaikenemaan. Peter näytti tarpeeksi masentuneelta ilmankin, että Sirius vielä sekaantui asiaan kaksimielisten huomautustensa kera. Vastentahtoisesti poika vaikeni ja he jatkoivat matkaa hiljaisina.
Lily toivoi, että olisi uskaltanut kysyä, mikä Peteriä vaivasi. Hän arvasi jo asian liittyvän jollakin tavalla pojan isään; poika oli ollut edellisenä iltana tapaamassa vanhempiaan kotonaan ja oli sen jälkeen käyttäytynyt tavallista hajamielisemmin. Jos Lilyn olisi pitänyt veikata, hän olisi sanonut Peterin isän tekevän edelleen työtä Peterin käännyttämiseksi, niin vastenmieliseltä kuin se tuntuikin. Oli mahdotonta olla ihailematta Peterin rohkeutta, kun poika kaiken jälkeenkin jaksoi pitää kiinni omasta kannastaan.
  “Hei!” Sirius pysähtyi niin äkkinäisesti, että Peter kumahti kipeästi päin hänen selkäänsä.
  “Anturajalka, VAROITA etukäteen!”
  “Minä en ole mikään hemmetin jarruvalo!”
Lily läimäytti kumpaakin poikaa terävästi takaraivoon. “Suu kiinni, molemmat! Sirius, mitä sinä olit sanomassa?”
  “En voi puhua, jos minulla on suu kiinni.”
  “Sirius, tuollaiset näsäviisaudet olivat varmasti oikein hauskoja joskus ensimmäisellä luokalla, mutta sinä olet nykyään kahdeksantoista ja voisit käyttäytyä sen mukaisesti”, Lily ehdotti säälivästi. Sirius loi häneen murhaavan katseen.
  “Jos et olisi parhaan ystäväni vaimo, saattaisin harkita niskojesi murtamista.”
Lilyn hymy leveni entisestään. “Onhan Jamesista sitten edes jotakin hyötyä! Voisitko nyt vain kertoa?”
  “Anturajalka taisi tarkoittaa TUOTA - “ Peter nyökäytti painokkaasti Iskunkiertokujan ja Viistokujan kulmauksen suuntaan, missä varsin tutunnäköinen vaaleatukkainen tyttö riiteli railakkaasti itseään huomattavasti pidemmän miehen kanssa. Lilyn leuka loksahti, kun hän tunnisti kaksikon. Alessandro ja Cinnamon.
  “Ei voi olla totta!” parkaisi Lily. “Mistä he nyt väittelevät?”
  “Viha-rakkaussuhteiden historiasta”, Sirius ehdotti omahyväisesti virnistäen. “Haluatko mennä keskeyttämään?”
Lily harkitsi asiaa, mutta pudisti sitten päätään. “Ei Alessandrolla sentään tuhkarokkoa ole. Antaa heidän tapella.”
  “Sitä paitsi tuo näyttää minusta melkoisen potentiaaliselta suutelutilanteelta ja sellaisen keskeyttäminen olisi sama asia kuin jos päästäisi ilmat pihalle ilmapallosta”, Peter arvosteli katse kiinnittyneenä Alessandroon, jonka käsi oli puristunut tiukasti Cinnamonin ranteen ympärille.
He kävelivät kaksikon ohitse teeskennellen, etteivät olleet huomanneet tilanteessa mitään erikoista. Siitä huolimatta Lily tunsi raskaan painon sydämessään. Mikä oli saanut ilmiriidan syttymään Alessandron ja Cinnamonin välille, kun kaikki vaikutti olleen hyvin niin pitkään?

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #40 : Maaliskuu 02, 2007, 16:34:50 »
34.osa - Alessandron tehtävä
16.12.1978

Cinnamon oli kammottavalla tuulella raahautuessaan seuraavana aamuna viimeisillä voimillaan aamiaiselle keittiöön. Hän oli nukkunut edellisenä yönä tuskin silmäystäkään. Alessandron kanssa sovittu vedonlyönti jaksoi edelleen painaa hänen mieltään, vaikka se oli alunperin ratkennut jo kaksi päivää aiemmin miehen hyväksi. Jälkeenpäin ajatellen Cinnamon oli varma siitä, että Alessandro oli jollakin tapaa aavistanut lopputuloksen. Ehkä mies oli vain arvannut, ettei Cinnamonin kaltainen tyttö pystyisi iskemään uutta miestä joka päivä kahden viikon ajan tulematta samalla hulluksi. Mies itse oli pysynyt mallikkaasti oman valetyttöystävänsä kanssa vaaditut neljätoista päivää, eikä se ollut näyttänyt tuottavan tälle edes ongelmia, niin raivostuttavaa kuin se olikin. Nyt jäljellä oli vain karvas tappio ja tieto siitä, että Cinnamon oli Alessandron määräysvallassa, mitä vedonlyöntiin tuli.
Cinnamon paukautti kahvikupin vihaisella otteella vasten pöytää ja istui alas välittämättä siitä tosiasiasta, että kukalliseen aamutakkiin kietoutunut Tinka katseli häntä varsin uteliaasti. Oli helpointa vain ignoroida koko tyttö, tai muuten Cinnamon olisi joutunut jälleen kerran teeskentelemään kohteliasta ja ystävällistä - kaikkea, mitä hän ei halunnut olla Tinka Schmittin seurassa.
  “Näytät pahantuuliselta”, Tinka huomioi kuitenkin pakottaen Cinnamonin kääntämään katseensa tytön suuntaan. “Olenko epähuomiossa syönyt unilelusi?”
Cinnamon kätki kielenkärjelleen pyrkivät vihaiset sanat. “Nukuin huonosti”, hän vastasi hampaitaan kiristellen. Hän ei tiennyt, oliko asialla jotakin tekemistä Remuksen kanssa vai ei, mutta oli miten oli, jostakin syystä hän oli saanut huomata, ettei tullut lainkaan toimeen uuden kämppäkaverinsa kanssa. He säilyttivät rauhan ehkä näennäisesti, varoivat sanojaan toistensa seurassa ja pakottivat kohteliaan hymyn huulilleen joka aamu, mutta ystävyydeksi sitä ei voinut kutsua. Cinnamon ei pitänyt Tinkasta ja Tinka tuntui jostakin selittämättömästä syystä nauravan hänelle salaa joka kerta kun hän uskalsi kääntää selkänsä tytölle. Sellainen kävi kenen tahansa hermoille.
  “Voinko auttaa jotenkin?” Tinka tiedusteli kohteliaaseen sävyyn.
  “Et. Kiitos kysymästä.”
  “Ole hyvä vain. Kuule, mitä sinä aiot tehdä jouluna?” Tinka jatkoi sinnikkäästi, vaikka varmasti jo arvasi Cinnamonin toivovan hänen vajoavan syvälle alimpaan helvettiin. Cinnamon tunsi pakokauhun valtaavan sydämensä. Ei kai Tinka aikonut ehdottaa, että he tekisivät jotakin yhdessä? Siinä tapauksessa tyttö halusi vain kiduttaa häntä, Cinnamon tuumi järsiessään rauhattomasti aamiaissämpylänsä reunaa. Tinkan kaltaiset tytöt eivät olisi koskaan viettäneet hänen kanssaan aikaa vapaaehtoisesti, olivat he sitten yksinäisiä tai ei.
  “En tiedä vielä, olen ystävieni kanssa. Remuksen ja muiden, tiedäthän”, Cinnamon vastasi pystymättä estämään itseään painottamasta Remuksen nimeä tarpeettomasti. Hän ei ymmärtänyt, miksi suhtautui niin herkkänahkaisesti Tinkan ja Remuksen väleihin. Kaksikko oli tavannut vain muutaman kerran viime aikoina ja silloinkin olosuhteiden pakosta. Cinnamonilla itsellään puolestaan oli niin paljon huolia Alessandron vuoksi, ettei hänellä olisi ollut kaiken järjen mukaan aikaakaan ryhtyä huolehtimaan Remuksen ja Tinkan tekemisistä.  Todellisuus osoitti kuitenkin väitteen valheeksi.
Tinka hymähti apeasti ja tyhjensi yrttiteemukillisensa. “Kuule, sinä taidat tosissasi kuvitella, että minä vihaan sinua, vai mitä?”
  “En.”
  “Sitten sinä ainakin luulet, että aion varastaa poikaystäväsi.”
  “Hän ei ole enää minun poikaystäväni!” kivahti Cinnamon.
Tinka kohautti olkapäitään välinpitämättömästi. “Aivan sama minulle. Halusin sanoa vain sen, että käyttäydyt mielestäni älyttömästi ja että minulla ei ole mitään tunteita sinun poikaystävääsi - entistä tai nykyistä - kohtaan. Olen kämppäkaverisi, en verivihollisesi! En edes tunne koko Remus Lupinia, Merlinin nimeen!”
  “Tällaisena aikana ei voi koskaan tietää, keneen luottaa ja keneen ei”, Cinnamon mutisi alkaen vähitellen tuntea itsensä typeräksi. Hän inhosi ihmisiä, jotka saivat hänet tuntemaan sillä tavoin, ikään kuin hän olisi ollut jollakin tapaa lapsellinen. Tinka oli ehdottomasti yksi niistä ihmisistä raivostuttavassa järkevyydessään. Niiden päivien aikana, jotka he olivat toisensa tunteneet oli Cinnamonista alkanut tuntua, että Tinka olisi osannut luetella jokaisen lohikäärmeenveren käyttötarkoituksen ulkoa vaikka keskellä yötä. Tinka yksinkertaisesti oli sen sarjan tyttöjä ja kaikkitietävä henkeen ja vereen.
  “En ymmärrä, miksi otit kämppäkaveria lainkaan, jos et missään välissä aikonut luottaa minuun.”
  “Kyseessä oli olosuhteiden pakko!”
Tinka huokaisi, nousi ylös ja käveli huuhtelemaan mukinsa. Tunnelma keittiössä oli niin tiheä, että sitä olisi voinut leikata veitsellä ja paloitella siisteihin paketteihin joululahjasäkkiin vietäväksi.
  “Sinä et ehkä pidä minusta, Cinnamon, mutta se ei tarkoita, että minä vihaisin sinua”, Tinka sanoi punniten selvästi sanojaan tarkkaan, ikään kuin tyttö olisi pelännyt möläyttävänsä jotakin typerää. Hän veti syvään henkeä, työnsi kätensä kulahtaneen aamutakkinsa taskuun ja otti esille pienen paperinpalan tunkien sen Cinnamonin vastustelevien sormien otteeseen.
  “Haluan osoittaa sinulle, mitä tarkoitan”, jatkoi Tinka. “En vihaa sinua, enkä halua sinulle mitään pahaa. Kutsun sinut Landstreicherin joulumarkkinoille ystäviesi kanssa. Siitä pitäisi tulla hauskaa.”
  “Kutsut minut MINNE?” äkelsi Cinnamon, joka oli äkkiä unohtanut kokonaan kaikki vedonlyöntiään koskevat huolet.
  “Joulumarkkinoille. Ne järjestetään harvoille ja valituille Tylyahon lähellä olevassa metsässä. Asialla ovat ilmeisesti jotkut saksalaiset kulkurit, jotka kulkevat maasta toiseen. Tänä vuonna he ovat valinneet kohteekseen Englannin”, Tinka selitti välinpitämättömään sävyyn. Puhuessaan tyttö ryhtyi punomaan tummia hiuksiaan ainaisille palmikoilleen, jotka saivat hänet näyttämään tavallistakin vakavammalta ja vanhemmalta. Cinnamon hymähti alkaen tuntea itsensä jo himpun verran typeräksi kaikessa mustasukkaisuudessaan. Ei kukaan itseään kunnioittava poika ihastuisi noin huumorintajuttomaan olentoon.
  “Sen pitäisi olla hauskaa vaihtelua”, Tinka jatkoi nähdessään Cinnamonin epäluuloisen ilmeen. “Jästitavaraa, kuumia kastanjoita ja sen sellaista. Jouluhömpötystä. Itse en erityisemmin välitä siitä, mutta - “
  “Miksi sinä sitten olet menossa?”
  “Sanoinko minä niin?”
Cinnamon tuijotti Tinkaa ällistyneenä. Tinka alkoi nauraa.
  “Kyllä minä sinne tulen. En tosin ehkä samoista syistä kuin sinä. Tulen sinne viihdyttämään Gavrielo-serkkuani.”
  “Joku hankala pikkupoika?”
  “Kaksikymmentäkolmevuotias, jos tarkkoja ollaan”, Tinka oikaisi hymyttömästi. “Yritän pitää hänen hampaansa kaukana kaikista miespuolisista olennoista. Hän on sivumennen sanoen vampyyri ja rakastaa kauniita poikia. Toivottavasti tapaamme toisemme joulumarkkinoilla!”
Vilkuttaen iloisesti Tinka jätti tiskinsä tiskialtaaseen, kääri kaapunsa hihat ja katosi mitä todennäköisimmin työhönsä kehittelemään lääkkeitä. Cinnamon tuijotti pitkään hänen jälkeensä suu auki. Tinka Schmitt ei koskaan lakannut yllättämästä häntä.

Cinnamon hautasi niin Tinkan kuin tämän esittämän kutsunkin pois mielestään lähtiessään töihin Pyhään Mungoon. Tavallisesti hän nautti parantajanvelvollisuuksistaan, mutta sinä aamuna ne maistuivat tervassa kieritetyltä Kalkarokselta. Joulun alla ihmiset yksinkertaisesti saivat aikaan liikaa kaaoksia, Cinnamon tuumi harhaillessaan ympäriinsä lääketarjottimen kanssa. Heti aamun aluksi hänet passitettiin hoitamaan miestä, joka oli onnistunut kasvattamaan kaniininkorvat päähänsä yrittäessään paistaa joulukalkkunaa. Sitä seurasi ikuisesta heinänuhasta kärsivä taloudenhoitaja, vesihanaa imitoiva hupakko, sekä tuhannennen kerran paikattavaksi päätynyt Red, jonka tekemisistä Cinnamon ei halunnut tietää. Mitään kovin miellyttävää se ei varmastikaan ollut ollut, siitä Cinnamon oli jokseenkin varma, sillä Redin paljas yläruumis oli täynnä epämiellyttäviä arpia ja kirousjälkiä. 
  “Ei mikään maailman mukavin tilanne, vai mitä?” Red hymähti, kun Cinnamon ryhtyi puhdistamaan hänen haavojaan yrittäen parhaansa mukaan katsella samalla ulos ikkunasta Redin paidattoman vartalon sijaan.
  “Jos tarkoitat sitä, että joudun katselemaan entistä professoriani ilman paitaa - “
  “Lähinnä puhun kipukynnykseni tasosta”, Red murisi ja irvisti, kun Cinnamon siveli parantavaa liuosta hänen solisluunsa lähettyvillä olevaan syvään haavaan. “Hemmetti!”
  “Mitä sinulle oikein tapahtui?”
  “Sitä tavallista. Kuolonsyöjillä oli hauskaa, minulla ei ollut hauskaa... jouduin itse asiassa Peterin isän kiroamaksi. Se saasta”, Red sylkäisi sellaisella raivokkuudella, jolla Cinnamon ei olisi ikinä pystynyt puhumaan ystävänsä vanhemmista, olivat nämä kuolonsyöjiä tai ei. “Tähän asti meille on vakuuteltu, että hän on kuolonsyöjä vain olosuhteiden pakosta, mutta siinä tapauksessa hän ainakin vetää roolinsa hiton huonosti. Yleensä tervejärkiset ihmiset eivät yritä kirota niitä, jotka yrittävät auttaa heitä.”
  “Ruokkivan käden puremisilmiö”, mumisi Cinnamon.
Red kohotti kulmiaan ivallisesti. “Anteeksi kuinka?”
  “Unohda se. Miten Peterin isän kävi?”
  “Bellatrix-kulta pelasti. Olisin hoitanut molemmat Azkabaniin, mutta vanha kunnon Minerva tuli väliin”, Red tuhahti tuohtuneena. “Ilmeeni oli kuulemma liian vaarallinen ja hän yritti estää minua päätymästä ensimmäiseksi aurorimurhaajaksi. Hän ei selvästikään luota minun itsehillintääni.”
Cinnamon vältti huolellisesti Redin katsetta ryhtyessään kietomaan sideharsoa tämän vasemman käsivarren ympärille. Hän ei voinut rehellisesti väittää tukevansa Redin mielipidettä asiasta, vaikka olisikin tahtonut. Jokainen, joka tunsi Redin tiesi kyllä paremmin kuin hyvin, että miehellä oli tapana menettää itsehillintänsä Bellatrix Lestrangen läheisyydessä. Cinnamonin ohjaajana toimiva matami Luukasa oli kuitenkin tehnyt aikaa sitten selväksi, etteivät parantajat olleet koskaan julkisesti eri mieltä potilaidensa kanssa, ellei kyse ollut terveysasioista. Niinpä Cinnamon piti suunsa kiinni ja siirtyi sitomaan Redin oikeaa rannetta.
  “Käteesi on osunut tavallista inhottavampi kirous”, Cinnamon sanoi ottaen ääneensä virallisen sävyn, joka oli aina tehnyt ihmisten komentelemisesta helpompaa. “Tarvitset kahden päivän sairasloman.”
  “KAHDEN PÄIVÄN?” Red älähti ja tyrkkäsi Cinnamonin kauemmas. “Pahus sinun kanssasi, hoitsu, aiotko sinä tappaa minut?”
  “Samaa voisi kysyä sinulta, herra Työnarkomaani!” Cinnamon kivahti hieroen Redin läimäyttämää olkapäätä. “Kutsu minua vielä kerran hoitsuksi, niin saat mennä etsimään itsellesi OIKEAN sellaisen.”
Red nyrpisti nenäänsä. “Elän nykyään selibaatissa, kiitos vain.”
Jos Cinnamon ei olisi tuntenut paremmin edessään istuvan aurorin historiaa, hän olisi varmasti nauranut. Kun Red Stronin näköinen mies ilmoitti aikovansa elää selibaatissa, olivat asiat pahemman kerran pielessä. Niin kuin ne tietenkin omalla tavallaan olivatkin. Silti Cinnamon ei suhtautunut kovin vakavasti Redin lupaukseen. Hän oli melkein varma siitä, että jonakin päivänä mies vielä törmäisi toiseen naiseen ja menisi tämän kanssa naimisiin, vaikkei tämä sitten löisikään häneltä jalkoja alta sillä tavoin kuin Jazz Thomas aikoinaan.
  “Kaksi päivää menee kyllä nopeasti”, Cinnamon lohdutti raskaasti huokaisten. “Istut alas ja pidät lomaa. Kai sinä nyt lomailla osaat?”
  “Ehdin lomailla sitten kun olen hoitanut Bellatrixin pois päiviltä.”
  “Sittenhän tulet oikein hyvin toimeen Siriuksen kanssa. Voisitte perustaa kerhon. Bellatrixineliminointikerhon, nimittäin.”
  “Huumorintajuni loppuu Bellatrixin kohdalla lyhyeen”, murahti Red.
Cinnamon hymähti. “Ja minä kun luulin, ettei sellaista osa-aluetta olekaan, joka saisi sinun kieroutuneen sarkastisuutesi lakkaamaan edes puolen sekunnin ajaksi”, hän tokaisi vastaan.
Red virnisti omahyväisesti näyttäen hetken äkkiä tuttua Red Rock-tatuointia ja vihreiden silmien ilkikurista välkettä myöten niin paljon siltä vanhalta Red Stronilta, että Cinnamon tunsi palanneensa takaisin Tylypahkaan ja aikaan, jolloin Red oli vielä vaellellut ympäri käytäviä piruilemassa ihmisille yhdessä hankalan tyttöystävänsä kanssa. Siitä tuntui kuluneen jo puoli ikuisuutta.
  “Et taida tuntea minua kovin hyvin”, Red sanoi itsetyytyväisesti.
  “Sinun kieroutuneeseen mieleesi tutustuminen olisi yhtä kuin henkinen itsemurha”, nälväisi Cinnamon.
Red nauroi vetäessään mustan Auroriakatemian t-paidan ylävartalonsa peitteeksi. “Et ole ainoa, joka on sanonut noin. Jazzin pikkusisko väittää tuota edelleen.”
  “Te pidätte yhteyttä?”
  “Hän pitää minusta enemmän kuin oma perheeni. Ja olemme tunteneet niin kauan, että se tuntuu melkein sisarussuhteelta. Kyllä sinä tiedät, hän pitää minua samaan aikaan sekä pelottavana että uskomattoman upeana, yksikään mies ei voi vastustaa sellaista ja niin edespäin”, virnisti Red. Mies pudisti ihmettelevästi päätään kietoessaan paksua talviviittaa olkapäilleen. “Merlin, seitsemän vuotta ovat menneet nopeasti!”
Cinnamon oli aikeissa vastata, mutta loppujen lopuksi hän ei keksinyt mitään järjellistä sanottavaa, jos sellaista oli ikinä ollutkaan. Vaiteliaana hän katseli, kuinka Red veti talvisaappaat jalkaan ja käveli ovelle vaivautumatta laittamaan kaulahuivia kaulaansa. Vielä ovella mies kääntyi ympäri ja väläytti Cinnamonille vinon virnistyksen.
  “Kiitos paikkauksesta, hoitsu. Olet parempi kuin maineesi kertoo. Ja kuule - “ Red jatkoi ennen kuin Cinnamon ehti protestoimaan. “Jos ryhdyt levittämään Tylypahkan ex-seitsemäsluokkalaisille mitään tarinoita paidattomasta auroriprofessorista, vastaat minulle muullakin kuin hengelläsi. Selvä?”
Cinnamon viivytteli. “Ei kai professori Suuri ole peloissaan?”
  “Olisit itsekin, jos joku tuntematon tyttö olisi leiriytynyt kotiovesi ulkopuolelle ja väittänyt olevansa kauan sitten kadonnut tyttöystäväsi. Nähdään, Bellini!”
Pitemmittä puheitta Red katosi ovelta ja jätti nuoren parantajatytön yksin huoneen himmeisiin valoihin seisomaan.

Cinnamon oli juuri ehtinyt toipua Redin tapaamisesta ja seisoi käytävällä mittaamassa lääkettä vampyyrikuumeesta kärsivälle rouva Muristukselle, kun matami Luukasa pyyhälsi kulman takaa paikalle suu tiukkana viivana. Cinnamon väisti automaattisesti sivuun. Matami Luukasa saattoi olla potilaidensa silmissä herttainen - joskin ylitsevuotavan hössöttävä - parantaja, mutta oppilailleen hän oli oikea peto. Hän määräili, oikoi ja ohjasi rautaisuudella, jonka vain harvat tavoittivat. Cinnamon ei pitänyt naisesta, mutta ymmärsi tietyssä mielessä tämän ankaruuden. Potilaiden hengillä ei leikitty, ei edes kuolonsyöjien tapauksessa.
  “Bellini”, matami Luukasa napautti pysähtyessään Cinnamonin eteen malvanvärisessä, höyhenillä koristellussa kaavussaan. “Onko rouva Muristus sinun potilaasi?”
Cinnamon nyökkäsi suoristaen selkäänsä. “On, matami Luukasa. Mittaan hänelle juuri lääkkeitä.”
  “No, mittaat turhaan”, tiuskaisi matami. “Ellet sitten osaa sanoa, minne hän on kadonnut!”
Cinnamonin käsi jähmettyi paikoilleen kesken liikkeen. Hän ei ollut koskaan aiemmin kadottanut potilasta, eikä sen puoleen halunnutkaan. Puolet Pyhän Mungon parantajista oli kuullut vaivatta, kuinka matami Luukasa oli huutanut Rafael Rafaelson-rukalle, kun poika oli hukannut potilaansa. Myöhemmin saatiin kuulla, että potilas oli kävellyt ulos koko sairaalasta ja suoraan jästien auton alle.
  “Ei-eikö hän ole sängyssään?”
  “Ei sängyssään, ei huoneessaan, ei koko sairaalassa! Mitä todennäköisimmin hän kävelee juuri nyt pitkin Viistokujan katuja ja tartuttaa vampyyrikuumetta koko kaupunkiin - vain siksi, että sinä et vahtinut häntä paremmin. Voit uskoa, että tiedän ketä syyttää, kun sairaala täyttyy verenhimosta kärsivistä ihmisistä!” matami Luukasa raivosi omenaa muistuttavat posket punoittaen. Cinnamon painoi päänsä. Hän toivoi, että olisi löytänyt jostakin tarpeeksi rohkeutta puolustaakseen itseään, mutta sitä ei vain ollut. Hän ei ollut koskaan omistanut sellaista rautaista itseluottamusta kuin Arianna, tai edes samanlaista rauhallista älykkyyttä kuin Lily. Hän vain... oli.
  “Anteeksi, matami Luukasa. Luulin hänen olevan huoneessaan.”
  “Etkä jättänyt ketään vahtimaan häntä?”
Cinnamon empi. “Olen ollut täällä kuukausia, matami Luukasa, eikä kukaan ole koskaan kertonut minulle, että potilaille pitäisi jättää vartija.”
Matami Luukasan posket pullistuivat uhkaavasti, kunnes hän näytti hamsterilta, joka oli kerännyt hieman liikaa tavaraa suuhunsa. “En puhunut potilaista, puhun vampyyrikuumetapauksista! Luulisi sinun ikäisesi tytön lukeneen oppikirjat sen verran hyvin, että tietäisit vampyyrikuumetta sairastavien kärsivän harhoista, muun muassa pakkomielteisestä halusta liikkua ympäriinsä!”
  “Anteeksi, matami Luukasa”, Cinnamon toisti itkun partaalla. Hän ei voinut uskoa omaa typeryyttään. Miten hän olikin voinut olla niin syvällä omissa ajatuksissaan, ettei ollut käsittänyt, ettei vampyyrikuumetapausta saanut koskaan jättää yksin? Hän olisi voinut vajota maan alle silkasta häpeästä, ellei olisi tiennyt niin raivostuttavan hyvin syytä huolimattomuuteensa. Syy oli häntä päätä pidempi, tummatukkainen ja omisti nimessään kymmenen kirjainta.
  “Voinko mitenkään korvata tätä erehdystä?”
Matami Luukasa tuhisi. “Voit, ja sinä korvaatkin. Kun Mungoon alkaa tulvia vampyyrikuumetapauksia, heidät kaikki ohjataan sinun vastuullesi. Lopeta nyt tuo hyödytön lääkkeiden sekoittelu ja ala tehdä kunnollista työtä.”
  “Kyllä, matami. Mitä haluaisit minun tekevän?”
  “Vie herra Rauhatio suljetulle osastolle. Hän on täysin vakuuttunut siitä, että joku yrittää tappaa hänet kaappikellolla. Ja Bellini, ennen kuin menet - “
  “Niin?” Cinnamon kiepsahti ympäri peläten jo etukäteen, mitä sanottavaa matami Luukasalla hänelle vielä olisi. Ainakaan naisen omenankasvojen ilme ei luvannut hyvää - nainenhan näytti vihaisemmalta kuin täyteen neuloja pistelty McGarmiwa!
  “Joku mies odottaa sinua taukohuoneessa. Huolehdi siitä, että saat hänet täältä kunnialla ulos ja tee selväksi, että työntekijöiden tapaileminen työaikana on kielletty.”
Cinnamon nieli kiukkunsa, nyökkäsi velvollisuudentuntoisesti ja katseli, kuinka matami Luukasan pyylevä hahmo katosi kulman taakse. Heti kun nainen oli ehtinyt kuulomatkan ulkopuolelle Cinnamon paiskasi lääkemitan lattialle ja kirosi kovaan ääneen.
  “Ikään kuin SINÄ ajaisit tuhansia seuralaisiasi pois, matami Luukasa”, hän manasi valkoiseksi maalatuille seinille. “Ja meistä kahdesta sinä olet se, joka on naimisissa.”

Cinnamon oli edelleen raivon vallassa, kun hän saapui työntekijöiden taukohuoneen ovelle viittä minuuttia myöhemmin. Hän oli kuolemanväsynyt. Päivä ei ollut edes puolessa ja silti hänestä tuntui jo siltä kuin hän olisi voinut vain vajota polvilleen käytävälle ja huutaa ääneen. Ei ihme, että Pyhän Mungon suljetulla osastolla oli niin paljon ihmisiä, Cinnamon hymyili itsekseen ja mietti, oliko kukaan koskaan tehnyt tilastoja siitä, kuinka pitkä oli sairaalan työntekijöiden keskimääräinen elinikä. Matami Luukasa ei ainakaan eläisi kovin paljon pidempään, jos nainen ei oppisi jättämään Cinnamonia rauhaan.
Cinnamon huokaisi, veti poninhännän irti hiuksistaan ja ravisti väsyneesti tukkaansa samalla kun painoi toisella kädellään ovenkahvan alas. Hän astui sisälle pilkkopimeään huoneeseen vaivautumatta sytyttämään valoja. Hiljaisuus ja hetken rauha tuntuivat hyvältä.
  “Sinulla kesti.”
Cinnamon oli hädin tuskin ehtinyt sulkea ovea perässään, ennen kuin vahva käsi jo tarttui hänen käsivarteensa ja väänsi sen hänen selkänsä taakse. Hän vingahti yllättyneenä, kun tuo samainen käsi tönäisi hänet vasten taukohuoneen ovea kasvot seinää vasten.
  “Päästä!”
Matalaa naurua. “Olet säikky”, miehen ääni sanoi ja nyt Cinnamonkin tunnisti puhujan. Hän riuhtoi miehen otteessa ärtyneenä.
  “Alessandro, älä ole lapsi!”
  “Miksi en olisi?” Alessandro painoi hänen kättään tiukemmin vasten hänen selkäänsä. Hän puri hampaitaan yhteen antamatta miehelle sitä iloa, että näyttäisi, miten häneen sattui.
  “Päästä - irti.”
  “Rauhoitu, Cinnamon, minä haluan vain jutella!”
  “Puhu sitten!”
Alessandro oli niin lähellä, että Cinnamon saattoi helposti tuntea tämän ravistavan päätään hänen takanaan. Miehen poninhäntä piiskasi Cinnamonin niskan paljasta ihoa, kun mies nojautui häntä vasten.
  “Sinun vuorosi hoitaa puhuminen. Olet vältellyt minua, Cinnamon”, Alessandro syytti laiskan pilkallisesti. “Juoksit pakoon eilen ennen kuin ehdin pikku juttutuokiossamme vedonlyöntiin asti. Minä voitin sinut!”
  “Muistuta vielä nyt vähän enemmän”, Cinnamon sihisi vääntelehtiessään Alessandron otteessa. Kipu säteili läpi hänen ranteensa aina hänen olkapäähänsä saakka saaden hänet taipumaan kaksin kerroin. Hän pelkäsi Alessandron murtavan hänen käsivartensa saman tien pelkästä satuttamisen ilosta.
Alessandro nauroi matalasti hänen korvaansa. “Jos haluat.”
  “Mene asiaan ja päästä minut irti! Mitä sinä oikein haluat?”
  “Eikö se ole ilmiselvää? Sinä et pystynyt pyörittämään uutta miestä joka ilta kahden viikon ajan, joten sinä häviät. Myönnä pois, että minä olen parempi.”
Cinnamon pudisti päätään. “En ikinä.”
  “Myönnä.” Alessandro väänsi hänen kättään kipeämmin. Hän tunsi kyynelten tulvahtavan silmiinsä.
  “Ei.”
  “Myönnä.”
  “En”, henkäisi Cinnamon; häntä hermostutti. Hän ei varsinaisesti uskonut, että Alessandro naksauttaisi tahallaan hänen käsivartensa pois paikoiltaan, mutta vahinko ei siinä tilanteessa paljon lohduttaisi. Hän teki surkean vapautumisyrityksen nuoren italialaisvakoojan otteesta.
  “Ei noin olemattomista käsivarsista ole minulle mitään vastusta. Myönnä pois!”
  “Anna minun olla!”
  “En ennen kuin myönnät”, vaati Alessandro.
Cinnamon käänsi päätään niin rajusti, että hänen niskansa olivat naksahtaa nurin. Silmät leimuten hän kohtasi hymyilevän Alessandron katseen. Äkkiä Alessandro näytti olevan lähellä - aivan liian lähellä. Niin kuin sinä iltana Vakoiluverkostossa, Cinnamon muisti lehahtaen punaiseksi. Hän käänsi kiireesti katseensa toiseen suuntaan, vaikka tunsikin sydämensä huutavan varsin ristiriitaisia ohjeita. Hän ei yksinkertaisesti halunnut luisua takaisin samaan häpeälliseen tilanteeseen kuin Vakoiluverkostossa ollessaan.
  “Hyvä on, minä myönnän”, Cinnamon kirahti ääni suuttumuksesta paksuna. “Sinä olet meistä se vahvempi! Joko minä nyt pääsen irti?”
Alessandro irrotti saman tien otteensa hänestä ja siirtyi kauemmas välinpitämättömästi kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Cinnamon hieroi rannettaan henkeään haukkoen. Alessandron sormet olivat jättäneet punaiset jäljet hänen ranteensa kalvakkaan ihoon.
  “Kukaan ei ole tainnut opettaa sinua olemaan pahoinpitelemättä naisia?”
  “Itsepähän väitit vastaan.”
Cinnamon mulkaisi miestä harmin ja ihailun sekaisin tuntein. Hän ei ollut tottunut siihen, että miehet pompottivat häntä ympäriinsä pelkästään yhden tiukan otteen voimalla.
  “Voisitko nyt mennä asiaan? Ohjaajani on raivonnut minulle jo tänään niin paljon, etten viitsisi riskeerata toista hermoromahdusta vain voidakseni harrastaa jonkinlaista mudatonta mutapainia sinun kanssasi keskellä taukohuonetta!” hän hermostui.
Alessandro kohotti kättään lepyttelevästi. “Tulin vain sopimaan pikku vetomme yksityiskohdista. Häviäjä tanssii voittajan pillin mukaan, muistatko?”
  “Luulin sinun hyppyyttäneen minua jo tarpeeksi!”
Alessandron tummissa silmissä välähti omituinen ilme, joka toi Cinnamonin mieleen joko surun tai säälin, oli mahdotonta olla varma. Sitten mies kuitenkin liikahti ja hänen kasvonsa jäivät kokonaan huoneen syvien varjojen kätköihin. Cinnamon huokaisi pettyneenä.
  “En minä vaadi sinulta mitään hirvittävää, älä pelkää”, rauhoitteli Alessandro.
Cinnamon kohotti leukaansa. “Meillä kahdella saattaa olla hieman erilainen käsitys hirvittävästä”, hän muistutti ylimielisesti.
  “Hyvä on. En aio pakottaa sinua myymään itseäsi kadulle, tai murhaamaan ketään. Haluan vain, että toimitat erään viestin perille minun puolestani.”
Alessandro ei antanut Cinnamonille aikaa vastaväitteisiin, vaan tarttui hänen käteensä ja sylttäsi pergamentinpalasen hänen kouraansa. Sitten mies painoi tytön käden tämän kylkeä vasten ja nyökkäsi tyytyväisenä.
  “Vie tuo viesti perille ja olet vapaa vedonlyönnistäsi”, hän ohjeisti. “Osoitteena on Dorchesterinkuja neljätoista. Löydät varmaan perille itsekin?”
Cinnamon sivuutti kysymyksen. “Tässäkö on kaikki?” hän hämmästeli. “Yksi kirje - etkö sinä enempää halua?”
  “Luulin sinun käsittäneen jo, etten minä tee milloinkaan mitään turhan takia”, Alessandro vastasi tutkimaton ilme kasvoillaan. Cinnamon avasi suunsa, mutta mies viittasi häntä vaikenemaan.
  “Kuule, tee vain niin kuin minä sanon, onko selvä? Hyvä. Minun on aika lähteä nyt, olen viivyttänyt sinua jo liiankin pitkään. Ai niin - “
  “Mitä?”
  “Olen melkein pahoillani käsivartesi puolesta. Mutta vain melkein.”

Valokuvien perusteella Connor O’Doreen oli tavallinen, noin kolmekymmentäviisivuotias mies, joka ei juuri ikinä käynyt ulkona. Hänen asuntonsakin oli täydellinen poikamiesasunnon perikuva. Se oli tunkkainen, sotkuinen ja täynnä halpojen ravintolaketjujen valmisruokapakkauksia. Cinnamon nyrpisti nenäänsä astuessaan mainoslehtisten täyttämän kynnyksen ylitse olohuoneeseen. Häntä inhotti koko asunto.
Cinnamon ei ollut aikoihin tuntenut itseään niin syylliseksi kuin sinä iltana. Oli kyse vedonlyönnistä tai ei, tuntui väärältä tunkeutua jonkun vieraan miehen asuntoon noin vain tämän poissaollessa. Ainoa lohdunaihe koko surkeassa tilanteessa oli se, ettei mies itse mitä todennäköisimmin ollut lainkaan kotona. Jos oli aikoihin ollutkaan - asunto näytti siltä, ettei kukaan ollut siivonnut siellä kuukausiin. Cinnamon joutui taistelemaan tiensä kuolleiden viherkasvien, lukemattomien sanomalehtien ja paperilautasten lävitse peremmälle asuntoon. Hän toivoi, että olisi voinut vain jättää Alessandron viestin ovensuuhun ja paeta sitten paikalta, mutta ohjeet olivat selvät. Hänen tuli jättää kirje jonnekin, mistä Connor O’Doreen varmasti löytäisi sen saapuessaan kotiin.
  “Ikään kuin täältä muutenkaan ikinä löytäisi mitään…”
Pahoinvointiaan pidätellen Cinnamon harhaili läpi lemuavan olohuoneen. Työhuoneen ovella hän oli liukastua mädäntyneeseen banaaninkuoreen. Oliko Alessandro seonnut lopullisesti lähettäessään hänet Connor O’Doreenin läävään? Cinnamon sivuutti katkerat ajatuksensa, painoi tiukasti mieleensä, ettei enää koskaan löisi vetoa asioista, joita ei voisi voittaa ja luovi tiensä herra O’Doreenin työpöydän ääreen. Sekin oli ääriään myöten peittynyt paperilautasten ja muovilusikoiden mereen. Ainoastaan yksi pöydänkulma oli vapaana ja juuri tuolle kulmalle Cinnamon laski Alessandron kirjeen. Hän ei voinut muuta kuin toivoa, että Connor O’Doreen sattuisi törmäämään kirjeeseen palatessaan asunnolleen.
Cinnamon oli juuri aikeissa kaikkoontua niin kauas saastan kotipesästä kuin ikinä pystyisi, kun pöydänkulmista siisteimmällä lojuva kirjelappunen kiinnitti hänen huomionsa. Se oli pelkkä paperinpalanen ja pitkälti samanlainen kuin se, jonka Cinnamon oli juuri Alessandron nimissä toimittanut perille. Jokin paperissa silti vangitsi hänen katseensa itseensä. Ehkä se oli väri - räikeän smaragdinvihreä - tai mahdollisesti kirjoitus. Paperin yläkulmassa luki siistein, vanhahtavin kirjaimin: REGULUS, HAROLD, BELLATRIX AURORIAKATEMIA 25.12.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #41 : Maaliskuu 02, 2007, 16:38:27 »
35.osa - Jouluyllätys
25.12.1978

Joulu teki tuloaan nopeammin kuin Lily oli osannut edes odottaa. Ennen kuin hän huomasikaan oli jo jouluaatto ja hän seisoi keittiössä paistamassa viimeisiä korvanlehtiäpurevia piparkakkuja. Olohuoneessa James ja Sirius pystyttivät tuuheaa, havuilta ja talvelta tuoksuvaa joulukuusta huoneen nurkkaan. Heidän veljellinen puheensorinansa kantautui Lilyn korviin vesipannun vihellyksen ylitse.
  “Ylemmäs… ei, YLEMMÄS!”
  “Sarvihaara, entä jos he huomaavat?” Siriuksen vaimea ääni kyseenalaisti. Lily höristi korviaan. Hän ei ollut täysin varma siitä, että halusiko kuulla, mistä oli kyse. Kelmit tuntien se saattoi olla mitä tahansa kammottavaa aina puolikäristetystä Kalkaroksesta  juopuneisiin kotitonttuihin. Tällä kertaa kyseessä ei kuitenkaan ollut kumpikaan näistä vaihtoehdoista, Lily tuumi kumartuessaan ottamaan pellillisen sotaisia, porsaanmuotoisia piparkakkuja uunista. Hän olisi kyllä aistinut Kalkaroksen läsnäolon asunnossaan, eikä juopuneita kotitonttuja saanut millään ilveellä vaikenemaan.
  “Anturajalka, mitä sinä oikein teet?” James parahti kuuluvasti.
  “Hysh nyt!”
Pahaa aavistellen Lily hylkäsi piparkakkupellillisen hellan päälle, heitti patakintaat käsistään ja suuntasi keittiön ja olohuoneen väliselle ovelle jääden nojailemaan oviaukkoon. Olohuoneessa häntä kohtasi näky, joka olisi saanut mitä todennäköisimmin jopa Voldemortin nauramaan. James ja Sirius seisoivat huoneen nurkassa yltä päältä koristeellisiin joulukuusennauhoihin kietoutuneina. He olivat saaneet kuusen pystytettyä ja leijuttivat nyt koristeita taikasauvansa avulla joulupuuhun. Kynttilät olivat paikoillaan, samoin värikkäät nauhat ja tähti -
Äkkiä Lily tajusi, miksi James ja Sirius virnistelivät toisilleen kuin kaksi suklaavarkaudesta kiinni jäänyttä pikkupoikaa. Joulukuusen latvassa ei suinkaan ollut tähteä, vaan jokin, joka oli ainakin joskus ollut jouluenkeli. Nyt kuusen kruununa komeili professori McGarmiwan pieni, suippohattuinen, ankarannäköinen näköispatsas.
  “Pidätkö siitä?” James kysyi toiveikkaasti irrottaessaan joulunauhoja kaulastaan. Sirius tönäisi poikaa kyynärpäällään kylkeen.
  “Varo sanojasi”, nuori Kelmi suhahti vaimeasti, mutta kuitenkin sen verran kovaa, että Lily pystyi pienin ponnistuksin erottamaan, mitä hän sanoi. “Katso nyt vaimosi ilmettä! Tuo enteilee myrskyä!”
  “Tunnet naisia huonommin kuin luulinkaan”, tokaisi Lily. “Koska minulla ei ollut mitään aikomusta työntää teitä uuniin ja paistaa jouluateriaksi, jos sitä kuvittelitte. Haluaisin vain tietää, miksi Grindelwaldin nimeen te menitte tunkemaan meidän joulukuuseemme MCGARMIWAN?”
Sirius virnisti ja käveli huoneen poikki Lilyn luokse. Hän kietoi käsivartensa tuttavallisesti tytön olkapäiden ympärille. “Katsos, pikkusisko - “
  “Irti.” Lily ravisti Siriuksen käden irti.
  “Hyvä on, kuten haluat. Pikkusisko, tuolle McGarmiwalle on aivan järjellinen syy. Me puhuimme tässä Matohännän kanssa siitä, miten naiset aina valittavat loputtomiin saakka sitä, miten he lihovat jouluna ja sattuneesta syystä kukaan meistä ei jaksa kuunnella sitä, anteeksi nyt vain. Joten ratkaisimme ongelman ripustamalla vanhan kunnon Minervan joulukuuseen.”
Lily kohotti kulmiaan. “Teoriassasi mättää joku, hauvaseni. Miten professori McGarmiwa muka estäisi meitä lihomasta?”
  “Ei hän estäkään”, James puuttui puheeseen saatuaan joulukuusennarun irti kaulastaan. “Anturajalka luottaa siihen, että hänen katseensa on niin ankara, että teiltä menee ruokahalut.”
  “Miehen logiikkaa.”
  “Mutta se toimii”, Sirius huomautti ja oikaisi helakanpunaista tonttulakkia hiuksillaan. Lily oli lahjoittanut lakin hänelle vain kaksi iltaa aiemmin ja hän oli rakastunut siihen ensi silmäyksellä. Se myös puki häntä; huolettomassa paidassaan ja tonttulakki silmillä Sirius näytti lähestulkoon onnelliselta. Ehkä hän olikin sitä, ainakin jossakin mielessä, vaikka varmasti ajatus Ariannasta masensi poikaa edelleen.
Arianna oli ilmoittanut vasta edellisenä iltana, ettei tulisi jouluksi Talvahallankadulle. Hän oli kyllä päässyt lomalle Nälkäkurjesta, mutta kieltäytyi jostakin syystä tapaamasta ystäviään. Lily ei ymmärtänyt, mikä tyttöä sillä kertaa vaivasi. Olkoonkin, että Arianna saattoi olla edelleen vihainen Siriukselle, olisi voinut kuvitella, että tyttö olisi sentään halunnut tavata ystäviään. Toisin kuitenkin oli.
  “Hei, pyyhi tuo vakava ilme pois”, James komensi ilmestyessään yllättäen Lilyn taakse. Hän kietoi käsivartensa tytön vyötärölle ja halasi tätä välittämättä Siriuksen ärsyttävän tietäväisestä virneestä. Sirius saattoi käydä hermoille, mutta se oli pakko antaa pojalle anteeksi olosuhteet huomioon ottaen, Lily pohti kääntyessään ympäri Jamesin sylissä. Hän suuteli poikaa nopeasti.
  “Se ilme katosi jo”, Lily vakuutti hymyssä suin. “Mutta se palaa, jos et päästä irti.”
James teeskenteli loukkaantunutta. “Nytkö sinä et pidä minusta?”
  “Pidän, totta kai, mutta pidän myös piparkakuista ja ne palavat pian tuhkaksi, jos et anna minun palata keittiöön.”

Lily heräsi joulupäivän aamuna siihen, että James nyki hänen käsivarttaan kärsimättömästi kuin se olisi ollut eloton vieteri. Kiskaisten kätensä irti pojan otteesta Lily nousi istumaan. Kesti hetken, ennen kuin hän muisti, mikä päivä oikein oli. Joulupäivä. Viime päivien kiireiden, epäilyksen ja kaaoksen jälkeen tuntui epätodelliselta ajatella, että todella oli joulu. Varsinkaan työ Vakoiluverkostossa ei ollut ollut erityisen omiaan joulutunnelmaa luomaan, Lily muisteli unisesti. Alessandro oli ollut sitä mieltä, ettei joulu ollut juhlimisen arvoinen tapahtuma, eikä mies mustavalkoisessa ehdottomuudessaan ollut tietenkään suostunut ymmärtämään sitä tosiasiaa, että joku muu voisi itse asiassa haluta valmistella joulua. Usein mies oli pitänyt Lilyä kiusallaan niin myöhään VVV:n töissä, että Lily oli ehtinyt kuvittelemaan, saisiko hän milloinkaan jouluvalmisteluita valmiiksi.
Karistaen Alessandron kaltaiset ikävät ja hermoillekäyvät asiat mielestään Lily otti paremman asennon tyynyllä ja vilkaisi Jamesia silmiään hieroen. Poika näytti yli-innokkaalta koiranpennulta hyppiessään siinä hänen edessään löysissä yöhousuissaan.
  “James, paljonko kello on?”
  “Mitä väliä sillä on?”
  “On vielä pimeää”, Lily vikisi kietoessaan huopia tiukemmin ympärilleen. James oli kuitenkin armoton, nosti hänet syliinsä ja pakotti jaloilleen kylmälle lattialle. Lily kipristeli tuntiessaan viileyden vasten paljaita varpaitaan. Samalla hänen katseensa tuli osuneeksi kelloon. Se oli vartin yli seitsemän aamulla.
  “JAMES!” hän moitti. “Sinä olet seonnut!”
  “Enkä ole, minä olen ollut valveilla viidestä lähtien, enkä pysty nukkumaan, ennen kuin olen avannut lahjat!” vastusti James.
Lily hymyili ja nojautui väsyneesti pörröttämään Jamesin jo entisestäänkin linnunpesää muistuttavia mustia hiuksia. “Olet kuin mikäkin pikkupoika, James Potter.”
  “Minä vain satun pitämään joulusta”, James vastasi hymyillen. Poika liikahti lähemmäs häntä ja kietoi hänet suudelmaan, jonka lämpö levisi aina Lilyn kohmeisiin varpaisiin saakka. “Hyvää Joulua.”
  “Hyvää Joulua. Saanko minä nyt mennä takaisin nukkumaan?”
  “Älä edes kuvittele!” James kauhistui, nappasi Lilyä kädestä ja lähti johdattamaan häntä makuuhuoneen ovelle. “Nyt mennään avaamaan lahjat.”
  “Jameeeessss…”
  “Lilyyyy….” James mankui samaan sävyyn. Lily nauroi, antoi periksi ja seurasi poikaa sävyisästi ulos huoneen ovesta. Käytävässä kylmyys iski vasten hänen kasvojaan yhtä vastenmielisenä kuin aina ennenkin ja hän kaipasi välittömästi takaisin vuoteensa lämpöön. Pelkkä yksi vilkaisu Jamesin iloa loistaviin kasvoihin sai kuitenkin Lilyn hautaamaan nukkumisajatuksensa. Olisi tuntunut väärältä pilata Jamesin riemu.
He siirtyivät olohuoneeseen ja istuivat kirkkaankeltaiselle sohvalle. Lilyn suusta karkasi uninen naurahdus, kun hänen katseensa osui huoneen nurkassa odottavaan kuuseen ja sen latvassa sojottavaan pienois-McGarmiwaan. Patsas näytti aamutuimaan suorastaan ärsyttävän ankaralta. Ruokahaluja se ei kuitenkaan vienyt.
  “Avataanko kaikki lahjat heti?” James kysyi hyppien ylös ja alas paikallaan.
  “Anna mennä. Mitä joulupukki lahjoittaakaan ensimmäisenä?”
James kömpi kurkottamaan lahjapaketteja joulukuusen alta. “Eikö sinun olisi jo aika luopua tuosta joulupukkiharhastasi? Täällä ei ole muita pukkeja kuin minä.”
Lily kikatti. “Pysy mieluummin hirvenä!”
  “Kuten rouva Potter haluaa. Tässä - “ James nakkasi Lilylle pienen, pallonmuotoisen paketin. Tyttö tarttui siihen epäröiden ja käänteli sitä käsissään kuin olisi pelännyt saavansa käsiinsä pienoiskokoisen pommin. Jamesin kysyessä asiasta hän sanoi ainoastaan, ettei ollut vielä onnistunut unohtamaan sitä palloa, jonka Red oli aikoinaan pojalle antanut.
  “Mitä… ai, sitä?” James näytti yllättyneeltä. “Merlin, en ole ajatellut sitä palloa ikuisuuksiin! Vieläköhän se on minulla tallessa?”
Lilyn suupieliä nyki. “Älä vain kerro tuota Redille.”
  “Arvostan henkeäni aivan liikaa tehdäkseni niin. Joka tapauksessa, voin vakuuttaa, ettei tuossa paketissa ole mitään niin inhottavaa… lue kortti ensin.”
Tottelevaisesti Lily käänsi pikkuruisen pakettikortin esille ja luki läpi lyhyen kirjoituksen. Tytölle, joka teki kaikkensa löytääkseen järkeni ja päätyi nappaamaan sydämeni.” Äkkiä Lily oli täysin varma siitä, mitä paketissa oli. Kääriessään auki hopeista käärepaperia hän ei voinut olla muistelematta syksyä. Hän nauroi nähdessään kultasiepin paljastuvan paketista.
  “Olisi pitänyt arvata! Onko tämä se pallo, jonka sinä varastit koululta?”
  “On”, James vastasi muina miehinä. “Sinä kysyit minulta siitä kerran seitsemännellä, muistatko? Halusit tietää, vieläkö minulla on se.”
  “Sinä sanoit antavasi sen häälahjaksi tulevalle vaimollesi”, Lily päätti lauseen miehensä puolesta. Hänen hymynsä leveni entisestään, kunnes hän tunsi virnistävänsä kuin ääliö.
  “Niin minä sanoin.”
  “Ja niin sinä teit.” Lily ei tiennyt, mitä olisi sanonut. Hän puristi siepin tiukasti nyrkkiinsä kuin olisi pelännyt sen levittävän siipensä ja karkaavan hänen käsistään hetkenä minä hyvänsä. James säteili.

Lahjapaketit paljastivat kätköistään toinen toistaan ihmeellisimpiä asioita. Sirius oli lahjoittanut Jamesille pimeyden voimilta suojautumista esittelevän ensyklopedian, kun taas Lily oli saanut Peteriltä Kestävän Avioliiton oppaan. Eniten Lilyä kuitenkin yllätti joulussa se, ettei Arianna ollut muistanut häntä millään tavalla - ei edes joulukortilla.
  “Se ei vain ole Rian tapaista”, Lily mietti kävellessään käsi Jamesin kädessä kohti Kolmen Luudanvarren pubia, missä heidän oli tarkoitus tavata muut Kelmit. He olivat menossa Cinnamonin neuvosta joulumarkkinoille jonnekin Tylyahon lähettyville - Lily ei tiennyt tarkkaa paikkaa itsekään. Oikeastaan hän olisi kaikkein mieluiten vain jäänyt kotiin, mutta toiset halusivat ehdottomasti mukaan joulumarkkinoille, eikä Lilyllä ollut sydäntä kieltäytyä.
  “Tai siis, mieti nyt”, Lily jatkoi itsepintaisesti puhettaan, kun James pysyi vaiti. Lumi tuiskusi pehmeänä myrskynä heidän kasvoilleen. “Arianna saattaa kyllä olla vihainen Siriukselle, mutta hän ei koskaan kostaisi sitä meille. Hän on aina ollut sitä mieltä, että ystävät ovat tärkeämpiä kuin miehet.”
James hymähti. “Ehkä hänellä vain on vaikeaa. Kyllä sinä tiedät, hänen huippausuransa on tauolla ja hän itse on parantolassa - “
  “Syömishäiriöihin erikoistuneessa laitoksessa!”
  “Onko sillä muka väliä?”
Lily oli hetken hiljaa ja hymyili sitten apeasti. “Minulle vain tulee niin syyllinen olo sanasta parantola. Vaikka kyllä minä tiedän, että en - “
  “Unohda se”, James komensi tiukasti ja kietaisi toisen käsivartensa Lilyn vyötäisille heidän lähestyessään Kolmea Luudanvartta. Jopa sodan hiljentämä Tylyaho oli joulupäivänä täynnä elämää; lapsiperheet parveilivat kadulla, jästejä pilkkaavat tontut lauloivat ja viskoivat lumipalloja. James erotti tungoksesta myös X:n perheen jäsenet. Jude ja Lucy kävelivät jonkin matkan päässä kadulla pidellen tiukasti kiinni tyttärensä käsistä.
  “Voi olla, että Ariannalla vain oli muuta mielessä”, James yritti lohduttaa nähdessään Lilyn murheenmurtaman ilmeen.
  “Et usko tuohon itsekään. “
  “Yritän, ainakin. Lily, mikä tahansa Ariannaa vaivaakin, sinä et voi korjata sitä ainakaan tänä jouluna. Hän tulee kyllä puhumaan sinulle, kun katsoo pystyvänsä siihen.”
Lily nyökkäsi näyttämättä kovinkaan vakuuttuneelta asiasta. James tiesi, että hänen vaimonsa olisi vain halunnut syöksyä Manchesteriin Ariannaa etsimään. Ei ollut Lilyn tapaista jättää asioita kesken noin vain silloin, kun tyttö epäili jonkun hänen rakkaansa olevan pulassa. Lily oli yksinkertaisesti liian välittävä sellaiseen. Pienen hetken verran James ehti jo pelätä, että tyttö päättäisi luopua joulunvietosta ja karata lepyttelemään Ariannaa tämän murheissa, mutta sitten Lily huokaisi ja nyökkäsi jo varmemmin.
  “Olet kai oikeassa. Mikä tahansa häntä vaivaakin, voin aina korjata sen huomenna. Tänään pidetään hauskaa.”
  “Siinä on minun tyttöni.”
Lily nauroi ja halasi Jamesia. Tottelevaisesti hän karkotti Ariannan mielestään ja keskittyi juttelemaan Jamesin kanssa niitä näitä, kunnes he löysivät tiensä Kolmen Luudanvarren eteen. Remus, Peter, Cinnamon ja Admire seisoivat siellä jo odottamassa. Admire oli hautautunut korviaan myöten vaaleanpunaiseen takkiin ja samansävyiseen turkislakkiin, kun taas pojat näyttivät lähinnä kärsiviltä.
  “Te kävelette hitaasti”, Peter syytti hyväntuulisesti, kun Lily ja James ehtivät kuuloetäisyydelle saakka. “Seurasimme teidän lähestymistänne varmaan kymmenen minuuttia!”
  “Hyvää Joulua vain sinullekin, Matohäntä”, James virnisti ja halasi ystäväänsä. “Miten suuri juhla on sujunut tähän mennessä?”
  “Oikein hyvin”, Peter hymyili. Puhuessaan poika raotti mustaa päällystakkiaan paljastaen sen alla komeilevan vaaleanpunaisen villapaidan, jonka etumukseen oli kirjailtu kirjaimet A ja O. Lily kohotti kulmiaan.
  “Mistä nuo kirjaimet tulevat?”
  “Ne tarkoittavat aitoa ja oikeaa”, Remus sanoi.
  “Eivätpäs”; korjasi Cinnamon. “Vaan Admiren Omaisuutta.”
Peterin korvannipukat helottivat punaisina, kun taas Admire suorastaan kehräsi. Nauruaan pidättelevä Lily käänsi puheenaiheen muihin asioihin ja uteli, missä Sirius mahtoi olla. Remus pärskähti.
  “Ei aavistustakaan! Hän katosi jonnekin heti aamusta, enkä ole nähnyt häntä sen jälkeen.”
  “Ehkä hän meni potkimaan kiviä”, Peter ehdotti. “Kun ei kerran voi potkia Ariannaa.”
  “Tai ehkä hän meni vain etsimään miesseuraa itselleen”, Siriuksen ääni paukautti vähän matkan päästä. Lily kiepsahti ympäri yhtä yllättyneenä kuin loputkin Kelmit. Hän tunsi suunsa loksahtavan auki, kun hän näki Siriuksen ilmestyvän näkökenttäänsä. Pojalla oli päässään tonttulakki ja hänen tukkansa sojotti joka suuntaan. Hän oli kietonut käsivartensa tiukasti ärtyisältä vaikuttavan Red Stronin olkapäiden ympärille.
  “Hyvä herrasväki”, Sirius tervehti ja kumarsi ystävilleen. “Haluan esitellä teille uuden poikaystäväni, Mildred Stronin. Hän tarttui hihaani matkalla.”
  “Tarttui ja tarttui”, Red murisi pyristellessään irti Siriuksen rautaisessa otteessa. Siriuksen sormet kaivautuivat kuitenkin hänen olkapäihinsä ilmeisen kipeästi, sillä hän irvisti ja jäi paikoilleen kesken liikkeen. “Teidän yliaktiivinen ystävänne hyökkäsi kimppuuni, kun olin ostamassa kermakaljaa. Ei puhettakaan siitä, että olisin päässyt lähtemään noin vain, ei - minun pitää kuulemma lähteä hänen seurakseen joulumarkkinoille.”
  “Se vaikutti vain käytännölliseltä”, Sirius perusteli olkapäitään kohauttaen ja hymyili niin, että silmätkin säteilivät. “Olemme molemmat sinkkuja olosuhteiden pakosta. Tottahan sellainen nyt yhdistää?”
  “Ehkä joulutontun mielestä. Minne hemmetin markkinoille me edes olemme menossa?”
Redin vastahakoisuus huvitti Lilyä, mutta samalla se teki tytön myös surulliseksi. Ei ollut vaikeaa kuvitella, miten toisenlainen joulu nuorella aurorilla olisi voinut olla, jos asiat olisivat sujuneet hieman toisella - inhimillisemmällä - tavalla. 
  “Emme tiedä turhan tarkasti”, Remus puuttui puheeseen miellyttävä hymy huulillaan. “Cinnamon on hengellinen johtajamme tässä asiassa. Hänen kämppäkaverinsa on kuulemma antanut hänelle ohjeet markkinoille menemiseen.”
Cinnamon tuhahti. “Niin, jos pikku-Heidin aivoituksiin nyt voi luottaa.”
  “Cinnamon!” Admire huudahti. “Eikö sinulla ole lainkaan joulumieltä?”
  “Hän ei ehdi ajattelemaan joulunpunaisia asioita nyt, kun hän on MUSTASUKKAINEN”, painotti Sirius. Cinnamon mulkaisi poikaa pahasti.
  “Antakaa minun yksityiselämäni olla rauhassa. Ei ole minun vikani, jos en satu pitämään Tinkasta. Se tyttö on niin säntillinen, että hän saisi vuoretkin laulamaan lastenlauluja, jos vain tekisi tarpeeksi diagrammeja sen eteen.”
  “Silti”, Remus intti. “Minusta sinä olet tuominnut hänet liian nopeasti. Mieti nyt sitä - sinä olet parantaja ja hän valmistaa lääkkeitä. Teillä voisi olla paljonkin puhuttavaa, jos vain voisit antaa hänelle mahdollisuuden!”
Cinnamon puristi huulensa tiukasti yhteen. “Annetaan sen asian nyt olla. En halua pilata joulua Tinka Schmittilla.”

Lumi rahisi jalkojen alla ja kerrostui kengänpohjiin. Lily antoi ajatustensa harhailla siellä täällä, kun hän tarpoi Cinnamonin jäljessä Tylyahoa reunustavassa metsässä. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, minne hän oli menossa; tuntui joka tapauksessa kummalliselta ajatella, että keskellä sitä aavemaista, melkein kuollutta metsää saattoi olla kokonainen joulumarkkinoiden, naurun ja laulun täyttämä maailma.
  “Onko vielä pitkästi?” Redin ääni nurisi jostakin Lilyn selän takaa.
  “Liikuntaa, Mildred, liikuntaa!” Admire napautti äidillisesti. “Se pitää miehen kunnossa!”
Red kuulosti siltä kuin olisi ollut tukehtumaisillaan kutsumanimitykseensä. Lily ja James vaihtoivat merkitseviä katseita keskenään. Suunnitellessaan joulunviettoa ystäviensä kanssa he eivät olleet kuvitelleet mitään aivan sen kaltaista; oli helppo jättää Admiren ja Redin kaltaiset häiriötekijät huomiotta.
  “Mitä jos vain karkaisimme ja jättäisimme tuon lauman tänne harhailemaan?” James supisi Lilyn korvaan. Pienen hetken verran ajatus tuntui houkuttelevalta, suorastaan vastustamattomalta. Sitten Lily kuitenkin karkotti idean pois mielestään. Joulu oli perhejuhla ja sitä olisi ollut omituista viettää ilman hänen ystäviään. Hän olisi vain tuntenut olonsa autioksi ilman vanhempiaan.
Vanhemmat… Lily pidätti huokauksen ja painoi leukansa vasten Jamesin karheaa talvitakkia.  Hän ei olisi halunnut ajatella perhettään, mutta isän ja äidin hautaaminen mielen taka-alalle jouluna olisi tuntunut kiittämättömältä ja väärältä.
  “Cinnamon, joko me olemme pian perillä?” James kääntyi kysymään edessään kävelevältä tytöltä, jonka vaalea poninhäntä heilahteli puolelta toiselle. Tyttö kiepsahti ympäri näyttäen syvästi ärtyneeltä.
  “Miten minä sen muka voisin tietää? Näytänkö minä kompassilta?”
  “No, sinä olet meistä se, jolla on tarkoitus olla ohjeet - “
  “Joten? En ole ikinä ymmärtänyt mitään sen Tinkan puheista. Hän on aivan liian älykkö minun makuuni.”
James vilkaisi Lilyä ymmällään. Oli selvää, että Cinnamonia vaivasi jokin muukin kuin vain Tinka Schmitt, mutta mikä, siitä hänen ystävillään ei ollut aavistustakaan. Lily oli monta kertaa yrittänyt ottaa asian puheeksi Cinnamonin kanssa, mutta siihen hänellä ei ollut koskaan tarpeeksi aikaa. Hän oli aina ollut töissä, tai tehnyt jouluvalmisteluja, kun taas Cinnamon oli niin hiljaa, ettei tytöstä saanut otetta.
  “Tuolla näkyy valoa”, Remus totesi lähinnä katkaistakseen painostavan hiljaisuuden. “Olemme kai pian perillä.”
  “Tai sitten kyseessä on haiskujen joulujuhla”, Sirius virnisti.
  “Haiskut eivät - “ Admire aloitti kiivaasti tavalla, joka enteili vähintäänkin pahimmanlaatuista trombia. Peter kuitenkin pelasti Siriuksen vaaleanpunakyntisen naisen hyökkäykseltä ryhtymälle virittelemään tyttöystävänsä kanssa keskustelua metsän lumisista puista. Toiset ottivat neuvosta vaarin ja taivalsivat eteenpäin hiljaisina.
Joulumarkkinat alkoivat epäilyttää Lilyä yhä enemmän ja enemmän. Hän tunsi olonsa typeräksi kahlatessaan eteenpäin polveen ulottuvassa hangessa ja häntä paleli. Jälleen kerran hän huomasi ihmettelevänsä, miksi joku haluaisi pitää joulujuhlat sellaisessa paikassa. Hänen teki mieli kääntyä takaisin, mutta siinä vaiheessa matkantekoa se olisi tuntunut vähintäänkin typerältä.
  “Lily.”
Tyttö havahtui siihen, että James nykäisi häntä hihasta ja osoitti eteenpäin. He seisoivat nyt lumisella kukkulalla; katsoessaan alaspäin Lily saattoi helposti nähdä puiden suojassa paistavan valomeren. Siellä, lumen ja korkeiden puidenlatvojen seassa oli kokonaan toinen, kojujen ja hassujen pikku lyhtyjen täyttämä maailma.

Lily ei ollut koskaan nähnyt mitään senkaltaista. Seitsemän kouluvuotensa aikana hän oli tottunut pitämään Tylypahkan Suurta Salia oikeana ihmemaana. Nyt, kävellessään käsi Jamesin kädessä pitkin joulumarkkinoiden maailmaa hän sai huomata olleensa mitä sokeimmin väärässä. Joulumarkkinat olivat jotakin, mikä ei yksinkertaisesti kuulunut Englantiin. Siellä täällä oli pieniä kojuja, tilapäisiä makeispuoteja ja ennustajien telttoja. Kaduilla metsinkäiset jakelivat makeisia lapsille. Kääntäessään päätään vasemmalle Lily näki pastellinvärisen kojun, jonka katolla luki: “ELÄMÄSI ROMANTTISIN JOULU - PIKAPORTTIAVAIMIA PARIISIIN, AMSTERDAMIIN JA NEW YORKIIN. HUOM: OMALLA VASTUULLA, EI TAIKAMINISTERIÖN HYVÄKSYNTÄÄ”. Kojun takana sokea, kovaa vauhtia kaljuuntuva mies myi onnea tuovia talismaaneja.
  “Hei, täällä on naisiakin!” Siriuksen iloinen ääni hihkaisi Lilyn selän takaa. Lily kääntyi katsomaan pojan osoittamaan suuntaan. Vähän matkan päässä lumen keskellä oli korkea lava, missä seitsemän punaisiin pukuihin pukeutunutta naista soitti joululauluja sellolla.
  “Luulin sinun olevan varattu”, Lily huomioi hienotunteisesti.
  “Ei hän ole, hän on mielihäiriöleski. Se on kokonaan eri asia”, Red kommentoi. Katsoessaan miestä Lily ei voinut olla huomaamatta, kuinka tämä sormeili puhuessaan kaulassaan roikkuvaa ketjua. Se oli hopeasta tai hopeanvärisestä metallista valmistettu ohut ketju, jonka päässä roikkui yksi hailakanvihreä kivi. Se näytti melkein läpinäkyvältä ja jollakin tapaa taianomaiselta.
  “Mikä tuo on?” Lily kysyi pystymättä kätkemään uteliaisuuttaan.
Red hätkähti valveille transsistaan ja hymyili karusti. “Etkö ole nähnyt näitä ennen?”
  “Kysyisinkö minä silloin?”
  “Naisista ei koskaan tiedä. Se on kutsuketju”, Red selitti sitten vakavoituen. “Se alkaa polttaa ihoa, jos sen parin omistaja on pulassa. En oikeastaan tarvitse sitä enää, mutta… no, mihinpä koira karvoistaan pääsisi.”
  “Sitä sinun pitäisi kysyä Siriukselta”, Remus virnisti.
  “Onko Siriuksella koira?” Admire kiinnostui. Peter alkoi kakoa.
  “Ei. Ei hänellä ole. Tai oli hänellä, kauan sitten. Sen nimi oli Murre - “
  “Se jäi Joulupukin vaunujen alle”, Sirius lopetti nopeasti mulkaisten samalla vihaisesti Peteriä. Oli mahdotonta sanoa, kumpi seikka kismitti poikaa enemmän: se, että Peter oli niin huono valehtelemaan vai se, että Peter oli mennyt väittämään, että hän voisi mahdollisesti nimetä lemmikkinsä Murreksi.
  “Mennään käymään kädestäennustajan teltassa”, Cinnamon ehdotti nopeasti, ennen kuin kukaan ehtisi esittämään lisäkysymyksiä Siriuksen oletetusta koiranpennusta. Sirius ei kuitenkaan vaikuttanut olevan kovinkaan kiitollinen pelastuksensa johdosta.
  “Onko pakko?” poika valitti kuin pikkulapsi. “Kädestäennustajilla ei ole minulle ikinä mitään muuta sanottavaa kuin se, että minulla on naistenmiehen taitavat kädet.”

Joulumarkkinoilla oli hauskempaa kuin Lily oli osannut edes kuvitella. Jos hän olikin alun perin harmitellut lähtöpäätöstä, ei hän nyt enää edes muistanut koko asiaa; hän oli liian keskittynyt turhanpäiväiseen hullutteluun. Hän oli syönyt siirapissa kastettuja kuumia kastanjoita ja kurpitsanmakuista hattaraa, tanssinut vanhanajan velhotansseja yhdessä Jamesin kanssa ja pyörinyt aivan liian monta kierrosta karusellissa, jonka ratsut oli lumottu lentämään itsestään. Viimeisin kierros oli jättänyt Lilyn heikoksi ja hieman pahoinvoivaksikin. Hän arveli, että joku, kuten Sirius tai Red oli saattanut käydä langettamassa lisälumouksia karuselliin, sillä viimeiset kierrokset olivat kulkeneet suorastaan epäinhimillisen nopeasti.
  “Minne sitten?” Lily uteli Cinnamonilta pujottaessaan kätensä tytön käsikoukkuun. Hän oli jäänyt yksin Cinnamonin, Admiren ja Redin kanssa; Kelmit olivat karanneet omille teilleen verukkeenaan lyhyt kokous joulun kunniaksi. Lily ei oikeastaan halunnut tietää, mitä Kelmeillä oli tekeillä, mutta hän arvasi jo, ettei se ollut mitään hyvää. Kuten Red oli sanonut, koirat eivät päässeet noin vain eroon karvoistaan.
  “Säärtenvahauttajalle?” Admire ehdotti toiveikkaasti.
Red teeskenteli oksentavansa. “Olen aurori, en mikään ihokarvojaan keräävä pikku villakoira!” mies puuskahti loukkaantuneena.
  “Mitä? Minun mielestäni jokaisen miehen - “
  “Kuulehan nyt, muru”, Red keskeytti jokseenkin tylysti. Lily ja Cinnamon vetäytyivät taka-alalle haluamatta ottaa vastuuta Admiren mahdollisesta nyyhkytyskohtauksesta. “Olet varmaan oikein mukava ja niin edespäin, mutta minä en oikeastaan halua kuulla, mitä odotat kunnollisen miehen tekevän puolestasi. Itse asiassa taidan nyt lähteä muualle, että te voitte jatkaa juttujanne säärikarvoista ja hyvännäköisistä auroreista - “
  “Puhutko nyt itsestäsi?” Cinnamonin kohotti kulmiaan ivallisesti.
  “Älä huoli, Bellini”, Red vastasi leveästi virnistäen. “En erehtyisi ikinä kuvittelemaan, että olisin mielestäsi hyvännäköinen. Tiedän kyllä, että olet suhtautunut vaarallisempiin miehiin.”
Cinnamon punastui. “Miten sinä olet jo siitäkin kuullut?”
  “Et kai ole unohtanut? Olen Red Stron ja tiedän kaiken.”
  “Tiedä tai ole tietämättä”, Lily puuttui puheeseen. “Ei sinun tarvitse vielä lähteä. Olemme ihan kiltisti ja menemme vaikka ostamaan tikareita, jos sinä sitä haluat.”
Red pudisti päätään ironisesti hymyillen. “Ei kiitos. Minun täytyy lähteä nyt, minulla on ihan oikeasti tekemistä - “ mies vaikeni ja hänen sammaleenvihreisiin silmiinsä kohosi outo ilme. Hetken ajan hän näytti lähestulkoon pelottavalta, ei lainkaan siltä tutulta, huvittuneelta Rediltä, jonka Lily oli tottunut tuntemaan. Lily vetäytyi vaistomaisesti taaksepäin. Sitten hetki meni ohi ja tuttu, kuivakka virne kohosi taas Redin kasvoille.
  “Sanokaa rakkaillenne hyvää joulua minun puolestani. Ja kieltäkää heitä juomasta liikaa punssia”, Red kehotti vielä korjatessaan laukkunsa asentoa olkapäällään. “Uskokaa asiantuntijaa, se ei tee hyvää.”
Niine hyvineen mies kääntyi ja lähti harppomaan toiseen suuntaan. Yltyvässä lumisateessa oli mahdotonta sanoa, katosiko Red kulman taakse vai kaikkoontuiko hän tiehensä; joka tapauksessa Lilyä kylmäsi, kun hän vain ajattelikin, mitä Red oli mahtanut lähteä tekemään.


Remus pakkasi Hyllyvän HevoskotkanmunuaisHirvityksen huolellisesti muovikääröön ja ojensi lemuavan paketin Peterille, joka työnsi sen laukkuunsa nenäänsä irvistäen. Lähettyvillä seisoskeleva Sirius tunki muutaman sirpin myyjän kouraan ja Kelmit lähtivät suunnistamaan kauemmas pikku kojulta, joka mainosti myyvänsä “hirveistä hirveimpiä joululahjoja”. Sitä hevoskotkanmunuaiset ehdottomasti olivat, Remus tuumi katsellessaan, kuinka Peter roikotti laukkuaan mahdollisimman kaukana itsestään. Kukaan tervejärkinen ei olisi ikinä antanut mitään niin kammottavalta löyhkäävää lahjaa kenellekään. Sirius oli kuitenkin eri mieltä.
  “Anteeksi nyt vain, Anturajalka, mutta minun mielestäni sinä olet himpun verran sairas”, Jameskin sanoi heidän harhaillessaan nelisin ympäri joulumarkkinoiden viihtyisää kaaosta. “Olkoonkin, että sinulla on kieroutunut huumorintaju, mutta - “
  “Älä viitsi, Sarvihaara!” Sirius älähti ja nauroi koiramaisesti. “Tiedän, että olet tossun alla, mutta että NOIN pahasti - “
  “En vain ymmärrä, miksi haluaisit lähettää vanhalle kunnon Ruikulille. Tai tiedän minä, että sinä halusit kostaa, mutta - no, suoraan sanottuna kuvittelin sinun unohtaneen sen. Siitä on jo ikuisuus, kun Kalkaros hyökkäsi kimppuusi?”
  “Joten? Luuletko sinä, että aika merkitsee jotakin?” Sirius kysyi uhmakkaasti puristaen kätensä nyrkkiin taikasauvansa ympärille. Remus katsahti Peteriin apea hymy suupielissään. Kumpikin tiesi, että heidän oli parempi pysytellä kauempana Siriuksen ja Jamesin väittelystä. He voisivat aina yrittää puhua Siriukselle järkeä ja käyttää kaikkein kaunopuheisimmat perustelunsa ikinä, mutta silti ainoa, joka voisi todella saada Siriuksen ajattelemaan asioita, oli James Potter.
James kohautti olkapäitään. “Arvelin sinun unohtaneen koko kostosuunnitelman.”
  “Kun kyse on takaisinmaksusta, Sirius Black ei ikinä unohda”, Sirius vastasi tiukasti.
  “Mutta silti”, Peter pisti arasti väliin. “Onko hevoskotkanmunuainen muka paras mahdollinen kosto?”
  “Kunnes anteeksiantamattomista kirouksista tehdään laillisia, kyllä.”
  “Itse asiassa ne ovat olleet laillisia jo melkoisen pitkän ajan”, ilmoitti ääni Siriuksen selän takaa. Sirius kiepsahti yllättyneenä ympäri ja sai huomata tuijottavansa Cinnamonin tummatukkaista kämppäkaveria, joka seisoi paikoillaan pörröiseen pipoon ja paksuun kaulaliinaan kätkeytyneenä. Vain tiukat palmikot ja pisamien täyttämä nenänpää pistivät esiin Tinka Schmittin vaatteisiin hautautuneesta olemuksesta.
  “Kas vain”, Sirius totesi yllättyneenä keksimättä mitään sen parempaa sanottavaa. Hän ei ollut koskaan tullut tutustuneeksi paremmin Cinnamonin uuteen asuinkumppaniin, vaikka olikin ainakin aluksi tehnyt parhaansa. Tinka ei vain ollut niitä ihmisiä, jotka tekivät tutustumisen jotenkin helpoksi. Hän saattoi olla pohjimmiltaan mukava ja järkevä tyttö, mutta heidän siihenastisen tapaamistensa pohjalta Sirius oli saanut sen mielikuvan, että Tinka piti häntä jollakin tapaa lapsellisena, ‘nättipoikana’.
  “Löysitte näköjään tienne perille”, Tinka totesi tyynesti. Tyttö loi halveksuvan katseen Peterin kädessä olevaan haisevaan laukkuun. “Ja löysitte hevoskotkanmunuaisiakin.”
  “Sinä tunnistat hajun?” Remus ihmetteli.
Tinka hymyili tyynesti. “Niitä käytetään toisinaan lääkkeidenvalmistukseen, totta kai minä tunnistan sen.”
  “Hienoa”, jupisi James. “Tästä lähtien minä en IKINÄ syö lääkkeitä.”
  “Sarvihaara”, Remus sanoi varoittavaan sävyyn. Toiset Kelmit vaikenivat heti odottaen, että heidän ystävällään oli jotakin järkevää sanottavaa Tinka Schmittille. Remus kuitenkin pysyi vaiti. Hän ei tiennyt tarkkaan ottaen, miten olisi Tinkaan suhtautunut. Hän oli tavannut tytön muutaman kerran, eivätkä ne tapaamiset olleet olleet mitenkään lämpöisiä. Hän ei ollut varma, olisiko asiasta pitänyt kiittää Tinkan raivostuttavan rauhallista luonnetta, vai Cinnamonin läsnäolon luomaa painostavaa ilmapiiriä. Nyt Cinnamonia ei kuitenkaan näkynyt mailla halmeilla, ja silti Remus sai huomata olevansa sanaton.
Myös Tinka näytti ajattelevan Cinnamonia, sillä tyttö hymyili äkkiä heleästi, ravisti palmikoitaan ja otti askeleen lähemmäs Remusta.
  “Onko sinulla mitään järkevää sanottavaa, Remus Lupin?”
  “Ei oikeastaan”, Remus vastasi hämillään.
Tinka näytti tyytyväiseltä. “Hyvä. Pysy vaiti, minä haluan katsoa sinua tarkemmin.”
  “MITÄ?”
  “Hysh nyt!” Sen enempää selittelemättä Tinka tarttui Remuksen leukaan ja käänsi hänen päätään kuin hän olisi ollut pelkkä nukke, eikä mikään elävä ihminen. Hänen sormensa juoksivat Remuksen poskipäillä ja leukojen luilla. Ne tutkivat korvanlehtiä ja hiusrajaa. Remus tunsi punastuvansa.
  “Mitä sinä teet?”
  “Katson sinua, johan minä sanoin. Cinnamon on niin mustasukkainen sinusta, että sinun on pakko olla jotakin todella erikoista. En tosin tiedä... onhan sinulla kauniit kasvot... i-has-tut-ta-vat poskiluut… ja nuo hampaat…”
  “Hän on ihminen, eikä mikään kaakki!” ärsyyntynyt Sirius ärähti.
Tinka räpytti hämmentyneenä pähkinänruskeita silmiään. “Anteeksi kuinka?”
  “Etkö ole kuullut sitä sanontaa, että lahjahevosen suuhun ei ole katsomista?”
  “Minä tulen Itävallasta, herra Black”, tiuskaisi Tinka. “Meilläpäin ei käytetä tuollaisia sanontoja! Kun taas jos puhut ilmaisesta vuohesta - “
  “Minä en ole ilmainen”, Remus oikaisi kiireesti välttääkseen väärinkäsityksiä. Hän tarttui tiukasti Tinkan ranteeseen ja väänsi tytön käden pois poskeltaan. Hänen poskiaan poltteli.
  “Etkä mitä ilmeisimmin myöskään vuohi”, Tinka hymisi katsellen edelleen tiiviisti Remusta. “Ei, sinussa ei ole mitään vuohimaista. Pikemminkin sinä olet... susi.”
Remuksen silmät laajenivat. Hän laski kiireesti katseensa käsiinsä pystymättä katsomaan Tinkaan silmiin. Tytön tarkkanäköisyys oli hämmentävää. Totta kyllä, Remuksen ulkomuodossa ei ollut mitään susimaista, korkeintaan tietty kärsimyksen sädekehä. Muutos näkyi ainoastaan hänen silmissään - haaleissa, välttelevissä silmissä, joista paistoi lukemattomien täysikuuöiden muistot. Silti oli yllättävää, että Tinka oli huomannut mitään. Tyttö oli ilmeisesti vaarallisempi tapaus kuin Remus oli uskonutkaan, hän kun oli alunperin ajatellut, ettei Tinkasta olisi jodlausta ja äkkipikaisuutta lukuunottamatta mitään haittaa.
Remus havahtui takaisin todellisuuteen tajutessaan Tinkan uteliaan katseen porautuvan suoraan kasvoihinsa. Hän hymyili epävarmasti.
  “Jos minun käsketään valita suden ja vuohen välillä, olen mieluummin se vuohi.”
  “Turnipsi sinä olet jos joku”, nauroi James.
  “Voi Potter-parkaa”, Tinka huomaisi ivallisesti. “Ei vieläkään tiedä, että turnipsi kuuluu kasvi-, eikä eläinkuntaan!”

  “Minä en sitten pidä pikku-Heidistä”, Peter julisti myöhemmin samana iltana, kun Kelmit olivat kerääntyneet jouluaterialle Jamesin ja Lilyn asunnolle. He istuivat keittiössä taikakeinoin pidennetyn ruokapöydän ääressä ja nauttivat jouluillan kynttilöiden värjäämästä hämärästä. Lily rakasti joulun rauhaa. Hän oli varma siitä, että jos hän olisi vain sulkenut silmänsä ja keskittynyt, hän olisi hyvinkin saattanut kuulla, kuinka ulkona satoi lunta. Kuten lapsena, kun hän oli istunut olohuoneen ikkunalaudalla, painanut kasvonsa vasten ikkunalasia ja antanut hengityksensä huurruttaa näkökenttänsä. Silloin hän oli tuntenut itsensä kokonaisemmaksi kuin koskaan aiemmin.
  “Hänellä on nimikin”, Remus korjasi kärsivään sävyyn.
  “Nimi se on pikku-Heidikin”, muistutti Cinnamon.
  “Joten? Tuskin sinäkään ilahtuisit, jos minä kutsuisin sinua Hänen Maustepurkkiudekseen?” Remus kysyi purevammin kuin oli aikonutkaan. Cinnamon tuhahti, nakkeli niskojaan ja laski katseensa takaisin jouluruoan täyttämään lautaseensa. Lily nieli huokauksensa ja tarttui Jamesin käteen pöydän alla. Hän tiesi, että joulun oli tarkoitus olla iloinen juhla, mutta silti hän tunsi olonsa vaillinaiseksi. Jokin ei ollut oikein, eikä tunne johtunut vain Ariannan poissaolosta tai siitä, että hänen vanhempansa olivat kuolleet. Hänestä vain tuntui, että hän oli jättänyt jotakin tärkeää tekemättä.
  “Kaikki hyvin?” James nojautui kuiskaamaan Lilyn korvaan. Lily kohotti katseensa ja hymyili kiitollisena pojalle.
  “Luulisin…”
  “Mitä te siellä supisette?” Sirius tivasi mustasukkaisesti. “Ei jouluna saa olla salaisuuksia!”
  “Anturajalka, lahjat on jaettu jo”, James huomautti. “Mitä me muka vielä voisimme sinulta salata?”
  “Ehkä sen, että te saatte lapsen”, Peter ehdotti suupielet nykien.
Lilyn silmät laajenivat ja hänen haarukkansa putosi lattialle kovan kolinan seurauksena. “Pahus”, hän manasi ryhtyessään noukkimaan teräasettaan pöydän alta. “Oliko pakko?”
  “Mitä?” säikähti Remus. “Ei kai se ole totta?”
  “Niin, Lily”, James säesti vapisevalla äänellä. Noustessaan takaisin tuolilleen Lily näki pojan olevan lakananvalkea kasvoiltaan. “Ei kai se ole totta?”
  “Tietenkään se ei ole totta”, Lily kivahti kasvot kuumottaen. “Kyllä kai minä nyt tietäisin, jos olisin raskaana!”
  “Koskaan ei voi olla liian varma”, Sirius tuumasi asiantuntevasti pilkkoessaan kalkkunasiivuaan pienemmiksi palasiksi.
  “Sanoo luutakomeron vakiokaluste”; letkautti Cinnamon. “Vakavissaan, voisit kirjoittaa kokemuksistasi oikean kirjan. ‘Sirius Black - elämäni luutakomerossa’. Pahinta siinä on, että se menisi itse asiassa kaupaksikin.”
  “Täytyy laittaa harkintaan”, Sirius totesi leukaansa hieroen. “Ehkä minä vielä joskus…”
  “Jos et nyt kuitenkaan. Arianna ei ilahtuisi.”
Kuten odottaa saattoi, puhe kääntyi Ariannaan ja tytön omituiseen poissaoloon. Lily oli kuvitellut olevansa ainoa, jota Arianna ei ollut muistanut jouluna, mutta pian kävi ilmi, ettei kukaan muukaan ollut kuullut tytöstä sanallakaan. Cinnamon oli jopa mennyt niinkin pitkälle, että oli mennyt käymään Ariannan kotona Manchesterissa, mutta tyttö oli ollut silloin nukkumassa - tai ainakin väittänyt olevansa. Lily toivoi, että olisi vain voinut puhua Ariannan kanssa ja selvittää, mikä tätä oikein vaivasi.
Lily huokaisi. Hän ei osannut tarkalleen sanoa, mikä häntä vaivasi, mutta jokin oli vialla, siitä hän oli varma. Koko päivän häntä oli vaivannut selittämättömän levoton olo, ikään kuin hän olisi tehnyt jotakin väärin, tai jättänyt jotakin elintärkeää tekemättä. Yrityksistään huolimatta hän ei kuitenkaan saanut mieleensä, mitä hänen olisi pitänyt tehdä.
  “Ariannan vanhemmat olivat tosi outoja aamulla”, Cinnamon sanoi parhaillaan, kun Lily yritti jälleen keskittyä käynnissä olevaan keskusteluun. “Eivät suostuneet päästämään minua sisään. He sanoivat vain, ettei Ariannaa saa herättää.”
  “Ehkä se on vain osa vanhempien luonnetta”, Admire arveli poikkeuksellisen selväjärkisellä tavalla. “Ylisuojelu ja niin poispäin. Minun äitini - “
Lily ei enää kuunnellut. Vanhemmista puhuminen oli saanut kipeän palan kohoamaan hänen kurkkuunsa ja äkkiä hän tajusi täsmälleen, miten kammottava joulu Cinnamonilla oli ollut edellisenä vuonna, kun tyttö oli surrut vanhempiensa ja veljensä kuolemaa. Lilyllä oli sentään yhä sisarensa, ainakin jossakin mielessä - Petuniahan oli sanonut, etteivät he kaksi olleet enää siskoksia. Verisiteitä ei kuitenkaan voinut katkaista, vaikkeivät ne pidemmän päälle mitään merkinneetkään.
Yllättäen Lily ymmärsi, miksi hänen olonsa tuntui niin kammottavalta. Se ei johtunut hänen vanhempiensa kuolemasta, tai ei ainakaan kokonaan. Koko päivän hän oli murehtinut vanhempiaan ja sitä, miten hän olisi halunnut olla heidän luonaan sillä hetkellä. Silti hän ei ollut tehnyt elettäkään itse asiassa tavatakseen vanhempiaan, hän oli vain surrut. Äkillisen ymmärryksen vallassa Lily antoi haarukan pudota lautaselleen ja nousi ylös pöydästä kesken ruokailun.
  “Minne matka?” yllättyneeltä näyttävä James uteli.
  “Anteeksi, minun täytyy nyt vain mennä”, puuskahti Lily. “En voi syödä enää palaakaan, ennen kuin olen käynyt hautausmaalla viemässä kynttilän - “
Hän ei pystynyt lopettamaan lausettaan, eikä siihen ollut tarvettakaan. Pahoittelevien nyökkäysten kera toiset keskeyttivät ateriointinsa ja tarjoutuivat lähtemään hänen mukaansa. Lily kuitenkin torjui pyynnöt yksitellen.
  “Ei siinä ole mitään mieltä”, hän selitti, kun Remus oli aikeissa väittää vastaan. “Teillä on ruokailu kesken, yhtä hyvin te voitte syödä loppuun. Ei minulla edes mene kauan.”
  “Minä lähden sinun mukaasi, Lily”, Cinnamon ilmoitti nousten ylös. Hän huitaisi Lilyn vastaväitteet syrjään, ennen kuin tyttö ehti edes avaamaan suutaan. “Minulla ei ole nälkä ja voisin hyödyntää hieman raitista ilmaa.”
Lily nyökkäsi kiitollisena ja ryhtyi pakkaamaan kynttilöitä laukkuunsa.

Christopher ja Velma Evans lepäsivät obeliskinmuotoisen hautakiven alla. Kivi oli kylmä, eloton ja lohduton; Lily tunsi surun muurin vyöryvän ylitseen, kun hän kävi polvilleen lumihankeen ja kumartui sytyttämään kynttilän vanhempiensa haudalle. Hän oli käynyt siellä vain muutaman kerran hautajaisten jälkeen ja tilanne tuntui yhtä raskaalta kuin aina ennenkin. Lily ei yksinkertaisesti pystynyt kestämään ajatusta siitä, että hänen vanhempansa olivat siinä - tavoittamattomissa, maan alla - ja niinpä hän oli mieluummin pysynyt poissa, vaikka pitkät tauot käyntien välillä herättivätkin hänessä aina syyllisyydentuntoja, jotka pahimmillaan saattoivat kasvaa melkein fyysiseksi kivuksi.
Lily pyyhki kiivaasti kyyneleitään lapasensa reunaan. Villalankaa meni silmiin ja häntä itketti enemmän; hänen kätensä vapisivat, kun hän yritti turhaan raapaista liekkiä tulitikkuunsa.
  “Anna minä”, Cinnamon tarjoutui ja otti tulitikkurasian Lilyltä, ennen kuin tyttö ehti vastustelemaan. Hän nappasi käteensä yhden tulitikun, raapaisi sitä muutaman kerran vasten askin kylkeä ja sai kuin saikin tikun syttymään. Lily tarjosi kynttilää tytön sytytettäväksi.
Hän arveli olevansa jollakin tapaa lapsellinen, mutta kynttilän liekin katseleminen rauhoitti häntä. Nojautuessaan tekemään kynttilälle paikkaa hautakiveä verhoavaan lumeen Lily tunsi pääsevänsä lähemmäs vanhempiaan, ikään kuin nämä olisivat voineet aistia routakerroksen lävitsekin hänen läsnäolonsa. Ainakin hänen hermostuneisuutensa jätti hänet viimein rauhaan ja hän pystyi taas hengittämään. Unohtaen kokonaan Cinnamonin mukanaolon Lily riisui lapasensa ja siveli paljain, kohmeisin sormin hautakiven hyistä pintaa.
  “Äiti ja isä”, hän aloitti katkonaisella äänellä. “Anteeksi, että en tullut aikaisemmin. Minun olisi pitänyt tulla jo paljon aiemmin. Enkä puhu vain tästä joulusta. Vaan kesästä. Jos olisin tullut aiemmin kotiin, olisin ehtinyt olla teidän kanssanne enemmän…”
Lilyn sanat tukahtuivat itkuun, kun kesästä asti vaaninut ikävä otti taas vallan hänen vartalossaan ja puristi hänen sydämensä kasaan. Hän tunsi vain hämärästi Cinnamonin käsivarret ympärillään, kun tyttö polvistui hänen vierelleen hankeen ja veti hänet syliinsä. Oli kovin helppoa painaa pää vasten Cinnamonin olkaa ja takertua tytön takin hihaan, puristaa sitä kuin se olisi ollut koko elämä. Lily olisi halunnut sanoa niin paljon. Hän olisi halunnut kysyä Cinnamonilta, oliko tällä ollut edellisenä jouluna yhtä vaikea. Sanat eivät kuitenkaan koskaan jättäneet hänen kurkkuaan; hän pystyi ainoastaan irrottautumaan Cinnamonin otteesta ja kietomaan käsivartensa vasten sielutonta hautakiveä kuin olisi sillä tavoin voinut syleillä vanhempiaan. Karhea kivi hankautui kipeästi vasten hänen poskeaan, kun hän painoi päänsä sitä vasten ja itki.
  “Hyvää Joulua”, Lily änkytti takellellen kyyneltensä välissä. “Hyvää Joulua…”
Cinnamon seurasi kohtausta vaitonaisena sivusta. Hän muisti yhä elävästi edellisen joulun ja kaiken sen tuskan, jonka hän oli joutunut silloin käymään lävitse. Hän ei ollut unohtanut, kuinka oli silloin ikävöinyt vanhempiaan ja kaivannut näitä lähelleen. Ikävä oli yhä olemassa, samoin suru, mutta nyt ne olivat ottaneet toisen, inhimillisemmän muodon. Nykyään Cinnamon pystyi jo elämään tunteidensa kanssa. Hän tiesi, että myös Lily pääsisi joskus asioista ylitse. Se vain veisi aikaa.
Syyllisyydentuntoisesti Cinnamon käänsi katseensa pois Lilystä. Pimeä, kynttilöiden valaisema hautausmaa oli kauniimpi kuin mikään, mitä hän oli nähnyt aiemmin. Tuhannet pienet tuikut loistivat joka puolella kuin yksi suuri, kultainen valomeri. Ihmiset näyttivät varjomaisilta enkeleiltä hautakivien välissä. Tuolla oli vanha nainen, joka jaksoi hädin tuskin raapia liekkiä tulitikkuun… ja tuolla hevosenkaulainen olento puristi käsilaukkuaan kuin henkensä hädässä…
Hetkinen, Cinnamon tajusi ja katsoi hevosmaista naista tarkemmin. Äkkiä hän oli täysin varma näkemästään. Siellä oli Petunia, Petunia mustissa hautajaisvaatteissa ja luisevat kasvot vastenmielisinä ja luotaantyöntävinä. Jos Cinnamon ei olisi tuntenut ystävänsä isosiskoa tarkemmin, hän olisi jopa saattanut epäillä tämän olevan pahoillaan kaikesta. Ainakin Petunian kasvoilla oli kovin omituinen ilme, kun nainen katsoi Lilyä. Pienen hetken ajan Cinnamon ehti kuvitella, että Petunia liikahtaisi paikaltaan tammen varjosta ja tulisi puhumaan Lilylle, korjaisi sen kaiken, mitä heidän välillään oli ehtinyt tapahtua. Siihen naisesta ei kuitenkaan ollut. Hän ainoastaan tuijotti Lilyä kuin olisi halunnut imeä itseensä kaiken sen, mitä tyttö oli ja mitä he molemmat olivat joskus toisilleen merkinneet. Sitten Petunia vilkaisi Cinnamonia mitäännäkemättömin silmin, kuivasi olemattoman kyyneleen poskeltaan ja kääntyi poispäin. Huono ryhti sai hänen olkapäänsä pistämään ikävästi esille takin alta, kun hän käveli hautausmaan portille, missä Vernon Dursley jo odotti häntä.
Cinnamon empi katsellessaan naisen lähtöä. Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt kertoa Petunian läsnäolosta Lilylle ja auttaa Lilyä pääsemään asian ylitse. Ehkä Petunian näkeminen olisi jollakin tapaa lohduttanutkin Lilyä. Silti Cinnamonilla ei ollut sydäntä kertoa asiasta ääneen. Hän ei halunnut repiä uudelleen auki vanhoja haavoja. Hiljaisena hän katseli, kuinka Petunia kääntyi kulman taakse ja katosi näkyvistä.

Palatessaan takaisin Kelmien asunnolle Lily oli jo pirteämmällä mielellä. Hän antoi itsensä hautautua olohuoneen sohvalle ja yritti unohtaa kaiken vanhempiinsa liittyvän. Se sujui jo paljon helpommin kuin aiempina kuukausina, minkä täytyi tarkoittaa sitä, että haavat alkoivat vähitellen parantua. Lily ei tiennyt, pitäisikö hänen olla helpottunut vai hävetä omaa itseään.
James kietaisi molemmat käsivartensa Lilyn ympärille ja hymyili tytölle rauhoittavasti katsellessaan, kuinka Peter  viskeli lattialla kyhjöttävälle Siriukselle pähkinöitä ja rusinoita. Sirius nappasi niitä yhden toisensa jälkeen suuhunsa taidokkaasti kuin kunnon koira ainakin, eikä Lily voinut olla nauramatta pojan touhuille. Hän toivoi sillä hetkellä koko sydämestään, että myös Arianna olisi ollut paikalla. Mitähän tyttö mahtoi sillä hetkellä tehdä?
  “Tämä on ollut oikeastaan aika hyvä joulu”, Lily totesi katsellessaan, kuinka Remus ja Cinnamon keskustelivat vaimealla äänellä keskenään viereisellä sohvalla. Siitä oli jo aikaa, kun kaksikko oli pystynyt puhumaan toisilleen sillä tavoin, kuten ystävät nyt yleensä puhuivat.
James nyökkäsi mietteliäästi. “Jos ei oteta huomioon sitä, että meinasin joutua jonkin kammottavan syöjättären uhriksi joulumarkkinoilla, niin sitten.”
  “Syöjättären? Pitäisikö minun olla mustasukkainen?” Lily virnisti.
  “Ei sentään. Jos sillä naisella ei olisi ollut tekokynsiä, olisin saattanut luulla häntä Kalkarokseksi.”
  “Varsinainen Bellatrixin limaisempi versio siis…”
  “Mitä Bellatrixista?” Sirius haukahti unohtaen keskittyä pähkinöiden pyydystämiseen sillä seurauksella, että yksi niistä iskeytyi varsin kipeästi vasten hänen nenäänsä.
James pudisti päätään hymyillen. “Ei mitään niin tärkeää, että sinun kannattaisi tukehduttaa itsesi joulupäivänä.”
  “Ihan kuin kukaan antaisi Bellatrixille sitä iloa muutenkaan”, tuhahti Sirius.
  “Hei, onko meidän pakko puhua Lestrangesta?” Peter aneli ahdistuneella äänellä. “Nyt on sentään joulu!”
Kukaan ei keksinyt mitään kunnollista vastausta Peterin kommenttiin. Niinpä he istuivat hiljaisuudessa ja katselivat, kuinka joulu kulki heidän ohitseen tiukujen lailla helisevien lumihiutaleiden muodossa. Pitkästä aikaa Lily tunsi olonsa todella onnelliseksi.

Lily havahtui varhain Tapaninpäivän aamuna siihen, että joku ravisteli häntä hartioista nyyhkyttäen samalla valtavalla voimalla. Hänen olkapäihinsä kaivautuvat sormet puristivat häntä pihtien lailla ja pakottivat hänet nopeasti jokseenkin istuvaan asentoon sängyn laidalle. Vilkaistessaan sängyn toiselle reunalle hän näki Jamesin harovan hiuksiaan väsyneesti - poika oli siis joutunut yhtäläisen herätyksen kohteeksi. Sitten hillitön itku täytti taas Lilyn korvat ja hän kääntyi katsomaan herättäjäänsä. Hän imi nopeasti tajuntaansa tummat kiharat, laihan olemuksen ja järkyttyneet, lähes hysteeriset siniset silmät.
  “Arianna”, Lily aloitti yllättyneenä. “Mitä sinä tää - “
  “Katso!” Arianna keskeytti hysteerisesti ja heristi kädessään olevaa Päivän Profeettaa. “Katso tätä!”
Tyttö viskasi sanomalehden vasten Lilyn kasvoja ja purskahti entistäkin katkerampaan itkuun. Lily katsahti varovasti Jamesiin, ennen kuin tarttui Päivän Profeettaan ja alkoi kääriä sitä auki. Toinen toistaan pahemmat kauhukuvat vilistivät hänen silmiensä edessä. Mitä oli tapahtunut? Olivatko Ariannan vanhemmat kuolleet? Oliko Voldemort suorittanut jonkin erityisen suuren hyökkäyksen? Kaikki ajatukset kuitenkin kaikkosivat Lilyn mielestä, kun hän käänsi sanomalehden etusivun esille ja näki aivan liian tuttua miestä esittävän valokuvan. Kuvan yläpuolella oleva kirjoitus sai sanomalehden kirpoamaan hänen otteestaan lattialle.
“ENSIMMÄINEN LAILLINEN AURORIMURHA SUORITETTU: HUIPPUAURORI STRON TAPPOI KYLMÄVERISESTI KUOLONSYÖJÄ PISKUILANIN!”

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #42 : Maaliskuu 02, 2007, 16:45:07 »
36.osa - Redquiescat in Pace
26.12.1978

  “Se ei voi olla mahdollista.” Sanat livahtivat Lilyn suusta vaivattomasti ja silti ne jättivät hänet tyhjäksi. Hän istui Ariannan ja Jamesin seurana keittiönpöydän ääressä ja hämmensi lusikallaan teekuppia. Oikeastaan hänellä ei ollut nälkä, ei edes jano; kyseessä oli pelkkä rutiini, samanlainen kuin kaikki muutkin sinä aamuna. Lily oli ollut valveilla jo melkein kaksi tuntia ja vasta nyt hän sai puettua ajatuksensa sanoiksi, yhdeksi yksinkertaiseksi lauseeksi. Red ei ollut voinut tappaa Peterin isää. Lily halusi uskoa ajatukseen, mutta hän ei pystynyt.
  “Hmph”, Arianna mumisi ontosti, kuin tyhjä kuori. Heidän keskustelunsa oli sinä aamuna jähmeää ja kuollutta, kaikkien ajatukset askartelivat Redin teoissa. Lily ei ollut vilkaissutkaan sanomalehteä sen jälkeen, kun oli heittänyt sen lattialle, eikä halunnutkaan. Arianna ja James olivat kertoneet vuorotellen hänelle lehtijutun pääkohdat. Kolme kuolonsyöjää olivat hyökänneet keskellä yötä Auroriakatemiaan ja paikalle sattunut Red oli menettänyt malttinsa tappaen Peterin isän. Lily ei olisi halunnut ajatella koko asiaa ja silti se pyöri kaiken aikaa hänen mielessään kuin paikoilleen juuttunut koko illan elokuva. Pahimmalta tuntui se, kuinka helppoa olikaan kuvitella Red kohottamaan taikasauvansa ja lausumaan kuuluisat sanat… miten mies saattoi tehdä jotakin sellaista? Ja juuri Peterin isälle? Lily olisi itkenyt, ellei hän olisi tuntenut oloaan niin kammottavan tyhjäksi. Red…
  “Kaikki me tiesimme, että hän on vähän vinksahtanut”, James totesi tuijottaessaan ilmeettömästi teemukiinsa. “Hän ei ollut enää kunnossa.”
  “Hän on yhtä tervejärkinen kuin sinäkin, eli älä puhu hänestä kuin jostakin mielisairaalapotilaasta”, Lily kivahti. James säpsähti ja käänsi syyllisesti katseensa pois.
  “En minä niin sanonut, tarkoitin vain, että hänen arvostelukykynsä ei ole aina ihan ennallaan.”
  “Silti”, Arianna puuttui keskusteluun. “Avada kedavra... Peterin isä… James, Peter on Redin ystävä!”
Lily nyökkäsi kiivaasti. Hän halusi epätoivoisesti myötäillä Ariannan sanoja ja ennen kaikkea uskoa niihin, vaikka toinen puoli hänestä inttikin sen olevan turhaa. Ei Redin kaltaisilla miehillä ollut ystäviä, ei ainakaan enää. Ehkä joskus aiemmin Red oli ollut toisenlainen ihminen. Nyt hän ei kuitenkaan välittänyt mistään muusta kuin työstään ja juuri sitä Harold Piskuilan oli hänelle ollut. Pelkkää työtä.
Lilyä yökötti. Tuntui pahalta ajatella Rediä niin petomaisena olentona... kuvitella tätä kohottamaan raadollisesti taikasauvaansa ja siirtymään sitten sivuun kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Lily saattoi helposti kuvitella, kuinka Red oli kohauttanut jurosti olkapäitään ja tokaissut tehneensä vain sen, mikä hänen täytyi tehdä. Ja tottahan se oli - ainakin aurorin näkökulmasta.,
Äkkiä Lily ei pystynyt ymmärtämään, miksi oli ikinä halunnut olla aurori. Sikäli kuin hän tiesi, aurorien elämä ei ollut ikinä onnellista. Eikä varsinkaan Redin elämä. Mies oli aloittanut hyvien periaatteiden ja ehjän mielen valtakunnasta ja päätynyt keskelle omaa hämärää, järjetöntä kylmyyttään. Oliko Red tuntenut mitään, kun Peterin isä oli vajonnut lattialle hänen sanojensa voimasta? Oliko mies ollut hetkeäkään pahoillaan? Lily ei pystynyt uskomaan mitään siitä todeksi.
  “Joko Matohäntä tietää?” James haukahti antaen katseensa kulkea pitkin keittiön kellertäviä seiniä.
Arianna pudisti avuttomasti päätään. “Ei aavistustakaan.”
  “Sinä tulit kertomaan meille, mutta et hänelle? Oletko sinä kajahtanut?” James ärähti ja nousi kiivaasti ylös pöydästä. Kuumaa teetä läikkyi pöytäliinalle. “Kyseessä on hänen isänsä, hemmetti!”
  “Juuri siksi minä en mennytkään!” Arianna huusi samaan sävyyn. “Luuletko sinä, että olisin pystynyt vain seisomaan siinä ja kertomaan hänelle, että mies, jota hän luuli ystäväkseen on tappanut hänen isänsä? Haluaisin nähdä sinun yrittävän!”
James puristi kätensä nyrkkiin. “No, tule sitten perässä, koska juuri niin minä aion tehdä!”
  “James, rauhoitu”, Lily aneli epätoivoisesti. “Entä Red?”
Jamesin piirteet olivat kivestä veistetyt, kun poika kääntyi katsomaan häntä ja sylkäisi:
  “Red Stron saa painua helvettiin.”

Peter hädin tuskin kuuli Admiren epätoivoisia lohdutusyrityksiä. Hän seisoi keskellä olohuonetta nyrkissään Päivän Profeetan kirottu etusivu ja tuijotti tyhjyyteen. Nimenomaan tyhjyyteen, sillä sillä hetkellä hän ei halunnut nähdä mitään; ei Admirea, ei huonetta ympärillään tai ikkunan takana olevaa maailmaa. Hänestä tuntui kuin häntä ei olisi ollut olemassakaan. Yksi lause… yksi tikari suoraan sydämeen ja sekin isku oli tehokkaampi kuin Jazz Thomasin iskut milloinkaan. Red Stron oli tappanut Harold Piskuilanin. Red Stron oli repinyt sydämen irti Peterin rinnasta.
Peter vajosi sohvalle jäykkänä kuin puupökkelö. Hän oli sekaisin; ristiriitaiset ajatukset seilasivat hänen päässään palasiksi hajonneen lautan lailla. Miten Red oli voinut tappaa hänen isänsä? Miten hänen isänsä oli voinut vain kuolla sillä tavoin? Ajatus tuntui yhtä utopistiselta kuin jos Dumbledore olisi äkkiä ilmoittanut kukistaneensa Voldemortin yhdellä taikasauvanheilautuksella. Sellaista ei yksinkertaisesti tapahtunut, ei ainakaan Peterin vanhemmille. Totta kai hän oli ollut järkyttynyt, kun Lilyn vanhemmat olivat kuolleet, mutta se oli ollut pelkkää huonoa tuuria ja täysin eri asia, kun taas tämä...
  “Isä”, Peter huokaisi ääneen. Hän tunsi Admiren ihmettelevän katseen siirtyvän itseensä, mutta teeskenteli, ettei ollut sitä huomannutkaan. Mitään kunnollista sanottavaa ei ollut, ei ainakaan Admirelle. Ensimmäistä kertaa Peterin käsipuolessa roikkuva tyttö tuntui taakalta. Kaikkein mieluiten Peter olisi vain karkottanut tytön pois ja jäänyt itse keskelle omaa surkeaa mitättömyyttään. Hän vihasi itseään enemmän kuin koskaan. Kun hän vain muisteli tapaa, jolla hän oli edellisen kerran eronnut isästään... jopa Sirius olisi hätkähtänyt sitä halveksuvien sanojen listaa.
Peter painoi päänsä käsiinsä ja ihmetteli, miksi kaiken piti olla niin monimutkaista. Oli ollut aika, jolloin hän oli rakastanut isäänsä enemmän kuin mitään muuta. Sitten hän oli saanut kuulla isänsä liittyneen kuolonsyöjiin ja rakkaus oli muuttunut vihaksi, ellei pahemmaksikin: halveksunnaksi ja sääliksi. Peter oli kuvitellut, ettei voisi enää koskaan rakastaa isäänsä sillä tavoin kuin ennen. Hän oli katsonut isäänsä ja nähnyt kipeiden piikkien paistavan tämän silmistä... Ja nyt tämä. Kuolema. Anteeksiantamattomuus. Kaiken loppu. Peter halusi pois.
  “Pete”, Admire nyyhkäisi vasten hänen paitansa kaulusta. “Pete, rakas, puhu minulle.”
  “Miksi?” murahti Peter. Admire ei ollut se, jolle hän olisi sillä hetkellä halunnut puhua. Hän ei halunnut ketään, korkeintaan isänsä. Tai Redin - jos hän voisi enää koskaan kohdata miestä kasvoista kasvoihin.
Sillä hetkellä Peter toivoi, ettei olisi ikinä tutustunut Red Stroniin. Ei vain isänsä vuoksi, sillä vaikka hän olisikin kääntänyt aikaa takaisin ja lakannut tuntemasta Rediä, ei se olisi pelastanut hänen isäänsä. Se olisi silti säästänyt hänet itsensä suuremmalta tuskalta ja petetyksi tulemisen tunteelta. Hän oli luottanut Rediin sillä tavoin kuten Admirella oli tapana luottaa häneen. Sokeasti ja ehdottomasti. Red oli pelottava ja sarkastinen, hankalakin, mutta monella tapaa hän oli aina ollut paikalla, kun häntä tarvittiin. Peter muisti, miten Red oli melkein vuosi sitten pelastanut hänen ystävänsä pulasta uudenvuodenaattona. Silloin hän oli ajatellut heidän kaikkien olevan tuolle miehelle suunnattomasti velkaa.
Kaikki velat oli nyt maksettu. Peter ei halunnut Rediltä mitään. Ei mitään, ei mitään, ei mitään. Korkeintaan vastauksen, jos sitäkään; hän toivoi, että olisi voinut ymmärtää ja antaa anteeksi, mutta siihen hänestä ei koskaan olisi. Olisi ollut helpottavaa vain kääntyä pois ja vihata, tai unohtaa. Kaikista eniten Peter kuitenkin halusi kostaa.
Järkytyksen jälkeen pinnalle pojan mielessä kohosi katkeruus. Redin tunteettomuus ja hirvittävyys melkein nauratti häntä. Mies itse oli menettänyt niin paljon, että olisi voinut kuvitella tämän ymmärtäneen ja kasvattaneen itselleen sydämen. Sellaiseen Redistä ei kuitenkaan ollut. Hänen sydämensä oli sillä hetkellä yhtä tyhjä kuin Peterinkin.
  “Isä”, Peter toisti soinnittomasti.
  “Pete”, aneli Admire. “Isäsi ei ole täällä. Hän on kuollut. Sinun täytyy ymmärtää - “
  “MINÄ EN HALUA YMMÄRTÄÄ!”
Admire hätkähti, luikahti kauemmas Peteristä ja pinkaisi omaan huoneeseensa hillittömän nyyhkytyksen säestämänä. Pienen hetken verran Peter tunsi huonoa omaatuntoa - olisihan hänen pitänyt tietää, miten herkkä Admire oikein oli. Sillä hetkellä sellaisilla asioilla ei kuitenkaan ollut sen enempää merkitystä kuin elämälläkään ja Peter itse oli vain nähnyt liikaa.
Ovelle koputettiin. Peter jähmettyi paikoilleen kesken liikkeen ja vajosi syvemmälle sohvaansa. Koputustavasta hän saattoi jo arvata, että oven takana oli James ja että poika oli huolissaan. Silti Peter tiesi, ettei tulisi avaamaan ovea. Hänestä ei ollut kohtaamaan kenenkään sääliä sillä hetkellä, sillä sääli olisi merkinnyt murtumista ja murtuminen hyväksymistä. Aivan liikaa tunteita yhden pojan olkapäille.
Lisää koputusta. Peter tunsi yksinomaan kiitollisuutta, kun olohuoneen avonaisesti ikkunasta lennähti äkkiä sisälle vieraannäköinen pöllö. Hän ei ollut erityisemmin kiinnostunut lukemaan kenenkään viestejä sillä hetkellä, mutta ainakin kirjeen ottaminen tarjosi hyvän tekosyyn liikkumiseen ja ajatuksien hautaamiseen. Tuskin huomaamatta mitä teki Peter irrotti kirjeen pöllön jalasta ja kääri sen auki.
"Hyvä herra Piskuilan -

  “Hän ei avaa ovea”, James huokaisi työntäen väsyneesti hiuksia sivuun silmiltään. “Ei mitään vastausta. Tiedän, että hän on kotona, mutta hän ei halua näyttää olevansa.”
  “Voiko häntä siitä syyttää?” murahti Sirius. “Hän on kokenut pahan järkytyksen.”
  “Hän ei ole ainoa”, Arianna sanoi hiljaa. Tyttö vilkaisi Siriusta varovasti kuin ei olisi tiennyt, mitä ajatella ja sitten toisen kerran heti perään, tällä kertaa täysin ilmeettömästi. Lilyn suureksi järkytykseksi Arianna näytti siltä kuin ei olisi Siriusta tuntenutkaan. Sirius oli kuitenkin liian keskittynyt mulkoilemaan Päivän Profeetassa olevaa nauravan Redin valokuvaa, että olisi oikeastaan huomannut mitään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui.
Lilyä paleli. Hän oli kuvitellut ajatuksien selkiintyvän minuuttien virratessa eteenpäin, mutta mitään ei tapahtunut. Hän tunsi olonsa kammottavaksi aina vain.
  “Minä en tiedä, keneen täällä voi enää muka luottaa”, Cinnamon puuskahti kireästi. “Redin piti olla meidän ystävämme.”
  “Hän ON meidän ystävämme”, Remus sanoi hienotunteisesti.
  “Ystävät eivät erehdy tappamaan toistensa vanhempia!”
  “Hän teki vain sen, mitä hänen täytyi tehdä”, Sirius keskeytti kovalla äänellä. “Hän on aurori ja aurorin tehtävä on tappaa vaikka omat vanhempansa, jos se jotenkin auttaa toisia!”
  “Sanoo poika, joka on valmis hiippailemaan keskellä yötä kuolonsyöjien luokse vain tavatakseen oman veljensä!” Cinnamon huusi vastaukseksi.
Lily painoi kädet korvilleen ja yritti sulkea maailman ulkopuolelle. Hän tiesi heidän kaikkien olevan vain sekaisin ja järkyttyneitä, mutta se ei auttanut asiaa laisinkaan. Hän tarvitsi tilaa ajatella, käydä läpi kaikkea sitä, mitä Red oli antanut ymmärtää olevansa ja mitä miehestä oli lopulta tullut... murhaaja. Pelkkä tavallinen, halveksuttava murhaajaa. Samanlainen kuin kaikki muutkin. Sanomattakin Lily tiesi, ettei enää koskaan halunnut tavata Rediä. Osa hänestä saattoi vaatia selitystä, mutta hän pystyisi kyllä elämään sen puolen kanssa. Pelkkä Redin näkeminen saisi hänet voimaan pahoin.
  “Ehkä meidän pitäisi puhua Redin kanssa”, Remus ehdotti hiljaa. “Ehkä hänellä on jokin selitys!”
  “SELITYKSIÄ EI OLE, ETKÖ SINÄ JO YMMÄRRÄ?” vastusti Cinnamon. “Hän on tappanut miehen!”
  “Voi olla, mutta hän ei tekisi sitä ilman hyvää syytä”, intti Remus. “Entä jos tarinassa on jokin puoli, jota emme ole vielä kuulleet? Luulisi sinun jo oppineen, ettei mustaa ja valkoista ole olemassakaan!”
  “Tässä asiassa on!”
  “Lopettakaa tuo, molemmat! Ettekö te tajua, ettei tuosta ole mitään hyötyä?”
Lily vilkaisi kiitollisena vieressään istuvaa Jamesia. Tällaisina hetkinä hän oli enemmän kuin onnellinen tavasta, jolla James otti johdon ja sai toiset istumaan aloilleen. Remus ja Cinnamon vajosivat syvemmälle paikoilleen ja vaikenivat vilkuillen silloin tällöin toisiaan haastavasti. James läimäytti kätensä yhteen ja veti syvään henkeä.
  “No niin, me kaikki olemme järkyttyneitä, mutta meidän täytyy saada jokin selvyys tähän tilanteeseen. Peterin kanssa puhumisesta ei tule mitään, sitä on jo yritetty. Henkilökohtaisesti en millään haluaisi tavata Rediä uudelleen. Onko jollakulla muita ajatuksia tilanteen selvittämiseksi? Ja vain YKSI puheenvuoro kerrallaan”, James varoitti vielä. “Tai haen McGarmiwan tänne teitä uhkailemaan.”
  “Sinä olet kuin mikäkin suuren komitean puheenjohtaja”, Sirius jupisi synkästi. “Minä ehdotan, että menemme kysymään Vauhkomieleltä, mitä oikeasti tapahtui.”
  “Turha toivo”, James kielsi oitis. “Vauhkomieli on joka tapauksessa selvittämässä asioita ministeriössä, ei hänellä ole aikaa meille.
  “Sinun vanhempasi?” Remus ehdotti.
James pudisti päätään toistamiseen. “Romaniassa tekemässä raporttia lohikäärmerokon leviämisestä.”
  “Hemmetti!”
Lilyä itketti. Päivän tapahtumat olivat yksinkertaisesti liikaa hänelle. Juuri kun hän oli päässyt sinuiksi sen tosiasian kanssa, että hän oli itsenäinen aikuinen ja selvisi omillaan paiskattiin seuraava pommi vasten hänen kasvojaan. Hänestä tuntui kuin häntä olisi revitty kahtia. Toinen puoli hänestä halusi ymmärtää Rediä ja miehen vaikeaa menneisyyttä, toinen halusi repiä miehen kappaleiksi sen vuoksi, mitä mies oli tehnyt Peterille. Peter oli hänen ystävänsä, oli ollut jo pitkään. Ja Red… Lily ei voinut sille mitään, mutta Red oli hänelle nykyisin yhtä rakas kuin Kelmitkin. Joihinkin ihmisiin vain kasvoi sillä tavoin kiinni, hän mietti apeasti, ja juuri ne ihmiset antoivat usein ne kipeimmät iskut sydämeen. Niin kuin hänen vanhempansa ja Petunia. Kuinka hän voisi enää koskaan luottaa keneenkään?
  “Missä se sanomalehti on?” Cinnamon kysyi ontolla äänellä. “Minä haluan lukea sen uudelleen.”
  “Odota vähän”. James nousi ylös, katosi makuuhuoneeseen ja palasi hetken kuluttua takaisin rypistynyt ja moneen kertaan pahoinpidelty Päivän Profeetta nyrkissään. Hän ojensi lehden vaaleatukkaiselle parantajatytölle. “Luetko ääneen?”
Cinnamon taitteli lehden auki ja selvitti kurkkuaan. “Kuunnelkaahan sitten. ENSIMMÄINEN LAILLINEN AURORIMURHA SUORITETTU: HUIPPUAURORI STRON TAPPOI KYLMÄVERISESTI KUOLONSYÖJÄ PISKUILANIN, kirjoittanut Lucy Wright-X.
  “Taikaministeriössä koettiin viime yönä aiheellisia kauhunhetkiä, kun jokin aika sitten laillistetut anteeksiantamattomat kiroukset otettiin käyttöön joulupäivänä. Ministeriön maineikas aurori Mildred Stron, 24, sai kammottavan ‘kunnian’ olla ensimmäinen laillisesti tappanut aurori, kun hän surmasi kuolonsyöjäksi paljastuneen Harold Piskuilanin surutta keskellä Auroriakatemiaa. Tappo tapahtui noin kello puoli kolme yöllä, kun kolme tunnettua kuolonsyöjää (Piskuilan, Bellatrix Lestrange ja Regulus Black) hyökkäsivät vailla ilmeistä motiivia Auroriakatemiaan. Paikalle sattuneiden auroreiden  joukossa saapunut Stron menetti pian malttinsa kamppaillessaan Piskuilanin ja Lestrangen kanssa ja käytti avada kedavraa edellämainittuun. Harold Piskuilan kuoli välittömästi. Hän jätti jälkeensä vaimon ja aikuisen pojan.
  “Vastoin lukuisia valituksia Stron ei ole saanut rangaistusta teostaan. Niin taikaministeri Bagnold kuin yliaurori Visardo ovat vedonneet ministeriön vastikään säätämään lakiin auroreiden oikeudesta käyttää anteeksiantamattomia kirouksia tukalassa tilanteessa.
 - Stron ainoastaan puolusti itseään, selitti ärtynyt Visardo. Stronin työtoverina toimiva Alastor Vauhkomieli puolestaan uskoo kuolonsyöjien ärsyttäneen Stronia tahattomasti ja ansainneen siten kohtalonsa. Vauhkomieli lisää vielä, että Stron on suhtautunut kuolonsyöjiin äärimmäisen vakavasti aina siitä lähtien, kun hyökkäyksessä mukana ollut Bellatrix Lestrange tappoi kylmäverisesti hänen vaimonsa (Jassminadara Evangeline Stron, omaa sukua Thomas). Lukuisista yrityksistä huolimatta Päivän Profeetan työntekijät eivät ole onnistuneet saamaan Stronilta minkäänlaista lausuntoa asiaan.”

Cinnamon laski sanomalehden käsistään ja katsoi ystäviään sekavin mielin. Jokin sanomalehden kirjoituksessa häiritsi häntä. Sitä lukiessaan hän ei voinut olla miettimättä, oliko Alessandro Visardo mahdollisesti tiennyt tapahtumista etukäteen. Hän muisti käyneensä Connor O’Doreenin asunnolla jokin aika sitten ja nähneensä siellä viestin, jossa muistutettiin Haroldia, Bellatrixia ja Regulusta Auroriakatemiasta. Se oli ollut vain edellisenä päivänä… oliko Alessandro yrittänyt vihjata Cinnamonille jotakin? Siinä tapauksessa mies oli suorittanut varoituksensa todella surkeasti, Cinnamon ajatteli katkerasti. Jos Alessandro olisi ollut edes vähän välittävämpi, Peterin isän henki olisi voinut säästyä.
  “Mitä mieltä olette?” James kysyi verkkaisesti.
  “Minä olen sitä mieltä, että meidän on aika mennä puhumaan Lucy Wright-X:n kanssa”, Remus sanoi tiukasti.

Admire oli paennut aikaa sitten asunnosta, mutta Peter ei edes kyennyt huomaamaan muutosta. Hän nojasi vasten huurteista ikkunalautaa ja puristi käsissään pöllön kuljettamaa viestiä yrittäen käsittää, mitä se kokonaisuudessaan merkitsi. Viesti oli tuskin minkään mittainen ja niin epäselvä, ettei siitä saanut edes kunnolla selvää. Peter oli melko varma siitä, että alun perin viesti ei ollut ollut niin tuhruinen kuin nyt, mutta hänen oli mahdotonta olla varma. Hän oli seisonut paikoillaan niin kauan, että hän oli lähestulkoon ehtinyt unohtamaan ajan olemassaolon.
Peter tunsi olonsa raskaaksi. Hän oli yhtä sekasortoa, eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Vielä aamulla hän olisi maksanut mitä tahansa, jos olisi löytänyt oikeanlaisen tavan kostaakseen Redille tämän teot. Mutta nyt, kun siihen itse asiassa tarjottiin mahdollisuus… miten kirjeen kirjoittaja saattoikaan olla niin sairas, niin innokas satuttamaan? Vetistävin silmin Peter otti paremman otteen vastaanottamastaan kirjeestä ja taitteli sen auki.
  “Hyvä herra Piskuilan,
Sain kuulla, että isänne (Harold Piskuilan) murhattiin viime yönä Auroriakatemiassa Red Stronin toimesta. Esitän syvimmät pahoitteluni, mutta samalla paljastan arvanneeni asianlaidan jo kauan sitten. Olen tuntenut Stronin vuosien ajan ja olen aina tiennyt työn merkitsevän hänelle ihmisiä enemmän. Häneen ei ole luottamista. Niinpä haluaisin tarjota teille myötätuntoni lisäksi myös apuani. Mikäli vain haluatte, voin kostaa puolestanne isänne kuoleman. Omistan monen vuoden kokemuksen töistä, joita joku saattaisi nimittää “palkkamurhatöiksi.” Voin kostaa puolestanne vaivatta, huomaamatta ja ilmaiseksi, minkä lisäksi noudatan täydellistä vaitiolovelvollisuutta. Odotan vastaustanne, mikäli olette kiinnostunut.
Terveisin, Jay Conway
Palkkamurhaaja”

Peter rypisti paperin taas nyrkkiinsä. Jay Conwayn tarjous tuntui halveksuttavalta ja vastenmieliseltä. Kunnon rohkelikko ei koskaan lähettäisi ketään murhaamaan puolestaan, eikä varsinkaan ketään, jota oli tottunut pitämään ystävänään. Red ei kuitenkaan enää ollut mitään sellaista ja Peter puolestaan tiesi olevansa niin hajalla, että hän oli aikaa sitten ylittänyt kaikki normaaliuden rajat. Hän oli turha, hän oli sekaisin ja heikko ja janosi kostoa. Se ei ehkä toisi hänen isäänsä takaisin, mutta ainakin se saisi hänet tuntemaan itsensä tarpeellisemmaksi. Kostamalla hän pääsisi viimein tasoihin itsensä kanssa, hän ajatteli sokeasti. Ei kukaan halunnut olla velkaa kuolleille.
Peter vilkaisi kirjettä uudemman kerran ja yritti taistella mielihalujaan vastaan. Hän komensi itseään miettimään, mitä James ja Sirius olisivat halunneet hänen tekevän. Hän yritti keksiä, miten Remus olisi toiminut siinä tilanteessa. Mistään sellaisesta ei kuitenkaan ollut mitään hyötyä ja se teki kipeää syvemmin kuin mikään sinä päivänä. Hän ei ollut Sirius, James tai Remus, eikä hän osannut toimia niin kuin he. Ja mitä tuli hänen ystäviinsä… he eivät olleet tehneet mitään, kun hänen isänsä oli kuollut. He olivat suuria ihmisiä - tulevia auroreita, animaageja ja sankareita. Silti kukaan heistä ei ollut tehnyt mitään.
Peter tarttui vihaisesti sulkakynään ja kirjoitti vastauksen Jay Conwaylle.

  “Tässä talossako Lucy asuu?” Sirius kysyi lievästi epäuskoinen sävy äänessään. Hän kallisti päätään ja tarkasteli lähemmin ränsistynyttä, ikivanhaa kerrostaloa, joka näytti niin huteralta, että se olisi voinut sortua hetkenä minä hyvänsä. Talo oli jo valmiiksi rakennettu vinoon, tai sitten se oli vain kallistunut vuosien kuluessa. Joka tapauksessa sen pistävänvioletti, rapautunut julkisivu sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Siriuksen selkää.
James nyökkäsi epävarmasti. “Ainakin osoite on oikea. Jude ja Lucy Langloise-Rioux, Korppikatu 3D. Ehkä he ovat vain kajahtaneet pahemmin kuin luulimmekaan.”
  “En tiennyt sen olevan edes mahdollista”, Sirius yritti heikosti, mutta turhaan; vitsinpoikanen ei saanut ketään hymyilemään.
  “Mennäänkö sisälle?” Lily kysyi pakotetun reippaasti.
  “Mennään…”
Yksissä tuumin he nousivat kerrostalon kolisevat metalliportaat ylös aina toiseen kerrokseen saakka. Lily ei jaksanut odottaa sitä hetkeä, jolloin he pääsisivät taas pois. Kerrostalon hämärä ja tunkkainen tupakanhaju eivät tehneet hyvää hänen hermoilleen, minkä lisäksi hän kaipasi kipeästi selvyyttä Redin asiaan. Hän tulisi pian hulluksi, jos ei saisi tietää.
He pysähtyivät tammisen oven eteen ja koputtivat ovelle epävarmasti. Odottaessaan sisältä kantautuvien askeleiden lähestymistä Lily rauhoitti hermojaan mittaamalla katseellaan tummaa puuovea ja sen ovenkahvan lähettyville kirjoitettua epäselvää nimeä: “Langloise-Rioux&Wright-Langloise-Rioux, ei turhia vierailijoita.” Kuvittelivatko Jude ja Lucy moisen kyltin pitävän kuolonsyöjät loitolla?
Ovi avautui hitaasti, ikään kuin oven takana seisova pitkänhuiskea nuorukainen ei olisi ollut lainkaan varma siitä, halusiko tavata ketään. Nähdessään Kelmit Jude ainoastaan huokaisi ja siirtyi syrjään ovensuusta lyhyen nyökkäyksen kera. Hän vaikutti siltä, että tiesi jo, miksi Kelmit olivat paikalla.
  “Lucy on olohuoneessa. ‘Än sanoo tapaavansa teidät, mutta minä en halua, että te teette mitään typerää. ‘än teki vain mitä ‘änen täytyi tehdä”, Jude selitti ohjatessaan Kelmejä peremmälle kotiinsa. Asunto oli juuri niin sekasortoinen ja omituinen kuin omistajansakin. Se oli hyvin pieni kaksio, jossa oli siellä täällä yhteensopimattomia mattoja ja verhoja, sekä Lucyn papereita. Arianna oli liukastua kävellessään muoviseen poniin, joka oli ilmeisesti tarkoitettu Lucyn tyttären leluksi.
Lucy itse istui olohuoneen sohvapöydän reunalla ja heilutteli levottomasti pitsisukkahousujen verhoamia sääriään. Hän ei näyttänyt vähääkään yllättyneeltä nähdessään tulijat, joskin hänen ruskeat nappisilmänsä punoittivat itkusta. Oliko hän ottanut miehensä esimiehen murhataipumukset niin raskaasti, Lily ihmetteli.
  “Arvasin, että te tulette tänään”, Lucy huokaisi dramaattisesti ja niisti nenäänsä. Hän viittasi Judea ja kultatukkaista Sunday-tyttöään lähtemään huoneesta. “Olette ilmeisesti lukeneet sanomalehden?”
  “Voit uskoa”, Sirius puuskahti istuessaan sohvalle. Hän älähti, kaivoi sohvan uumenista jonkinlaisen rakennuspalikan ja nakkasi sen myrtyneenä syrjään. “Ajattelimme, että voisit kertoa meille jotakin Redin tekemisistä. Tai siis, sinä tiedät niistä enemmän kuin me - “
  “No, minä en silti voi kertoa”, Lucy napautti, ennen kuin Sirius ehti puheissaan sen pidemmälle.
  “Miksi et?” huudahti James.
Lucy pudisti päätään ärtynyt ilme tavallisesti niin herttaisilla oravankasvoillaan. “Ja minä kun kuvittelin sinun kuunnelleen, kun selitin sinulle kerran, etten voi puhua tällaisista asioista. Minua tarkkaillaan kaiken aikaa. Kiristetään, jos ymmärrät, mitä se sana tarkoittaa.”
  “Sinä se tässä taidat olla, joka ei ymmärrä”, Arianna kivahti terävästi. “Me haluamme vain tietää, miksi meidän ystävämme on tappanut toisen ystävämme isän!”
Sääli häivähti Lucyn ruskeissa silmissä ja pienen hetken verran Lily ehti kuvitella, että nainen aikoi itse asiassa kertoa heille koko jutun. Sitten tämä kuitenkin heilautti raisunvärisiä hiuksiaan ja hymyili apeasti. “Ikävä kyllä en voi kertoa teille.”
  “Lucy - “ James aloitti äänessään johtajapojan aikuinen sävy.
  “En kerro”, Lucy toisti itsepäisesti. “En uhraa Sundayn henkeä sen vuoksi.”
  “Mutta annat muiden kärsiä siitä?” Cinnamon kysyi epäuskoisesti.
  “Kukaan ei ole kuolemaisillaan!” tiuskaisi Lucy. Lily ei kuitenkaan pystynyt uskomaan naista; jokin naisen ilmeessä ja olemuksessa puhui tämän sanoja vastaan. Vaikutelma saattoi johtua myös Lucyn silmistä, joissa oli ylitsevuotavan syyllinen katse ja jotka harhailivat nyt pitkin huoneen seiniä.
Lily kumartui eteenpäin ja tarttui Lucyn käteen. Nuori toimittaja säpsähti. “Lucy, mistä oikein on kyse?”
  “Mistä luulet?” Lucy nauroi ja kyyneleet tulvehtivat naisen silmiin. “Samasta kuin aina ennenkin! Yhdestä typerästä valheesta! Ne pakottavat minut valitsemaan toisten ja itseni väliltä ja minä olen niin halveksuttava, että annan mieluummin muiden kuolla kuin luovun omasta lapsestani!”
James suoristi selkäänsä äkkinäisellä liikkeellä. “Tarkoitatko sinä, että se lehtikirjoitus oli pelkkää valetta?”
Lucy ei kyennyt itkultaan vastaamaan. Murtuneena hän oli mitä kauhistuttavin näky - hänen pienet raajansa vapisivat, hänen olkapäänsä vavahtelivat kuin maailmanloppua enteillen ja hän raastoi hiuksiaan pitkillä kynsillään. Äänen paikallekutsuma Jude polvistui lattianrajaan naisen vierelle ja veti tämän syliinsä vilkuillen samalla vihaisesti Kelmejä.
  “Antakaa ‘änen olla!” mies määräsi.
  “Tässä on kyse meidän ystävämme elämästä!” Sirius karjaisi. “Lucy, onko se lehtikirjoitus totta vai ei?”
Lucy kikatti hysteerisesti itkunsa lävitse. “Tietenkään se ei ole totta! Pelkkää valetta alusta loppuun! Ei Stron Piskuilania tappanut, vaan Lestrange! Ne pakottivat minut kirjoittamaan sen, että saisivat hyvän tekosyyn tuhota Stron, tai jotakin vastaavaa - en minä tiedä heidän motiivejaan!”
Lily ei pystynyt uskomaan korviaan. Red ei ollut tappanut Peterin isää? Hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut keskellä unta - sekavaa, alati muuttuvaa unta. Missä tahansa muussa tilanteessa paljastus olisi saanut Lilyn tuntemaan itsensä helpottuneeksi, mutta nyt se ainoastaan täytti hänet paljaalla kauhulla. Jos Red oli kerran lavastettu Harold Piskuilanin murhaajaksi, täytyi sillä olla jokin tarkoitus, eikä se voinut luvata hyvää. Lily ei ollut edes tiennyt, että voisi pelätä niin paljon Red Stronin puolesta.
  “Kaverit, meidän pitää mennä nyt”, hän sanoi pompaten ylös sohvalta. “Meidän täytyy kertoa Peterille!”

Lilyn pahimmat pelot vaikuttivat tulevan todeksi, kun hän astui sisälle Peterin hiljaiseen, autioon asuntoon. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mihin Peter oli mennyt ja vaikka hän halusi uskoa pojan vain lähteneen tapaamaan surevaa äitiään, sanoi hänen järkensä muuta. Harhaillessaan huoneesta toiseen Peterin nimeä kutsuen Lily ei osannut tehdä muuta kuin toivoa, ettei poika ollut erehtynyt tekemään mitään typerää.
  “Hän ei ole täällä”, Arianna sanoi palatessaan viereisestä huoneesta. “Eikä ole Admirekaan.”
  “Voi Merlin, minne he ovat menneet?” Lily tuskaili. “Meidän on pakko kertoa Peterille, ettei se ollut Redin vika!”
  “Rauhoitu, Lily”, James aneli halatessaan tyttöä tiukasti itseään vasten. “Kaikki sujuu kyllä.”
  “Eikä suju! Etkö sinä tajua, James? He yrittävät tappaa Redin jollakin verukkeella ja he myös onnistuvat siinä! Se on kokonaan meidän vikamme, me emme menneet kysymään asiaa suoraan Rediltä, koska se tuntui niin oudolta - “
  “Niin se olisi ollutkin”, Arianna muistutti. “Vai luuletko sinä, että siitä olisi tullut jotenkin hilpeä keskustelu? ‘Anteeksi, Red, me pidämme sinusta oikein paljon ja luotamme sinuun täydellisesti, mutta oletko sattumoisin tappanut ystävämme isää viime aikoina’?”
Lily tuijotti ystäväänsä järkyttyneenä. “Tämä on väärä hetki sarkasmiin, Ria!”
  “Tämä on väärä hetki kaikkeen, kunnes löydämme Peterin!” rähjäsi Arianna.
Paniikki kasvoi Lilyn suonissa aina vain suuremmaksi. Hän pyyhki kylmänhikeä otsaltaan ja yritti turhaan hillitä vapinaansa. Minne Peter olisi oikein voinut mennä? Mitä tämä olisi voinut tehdä? Sen Lily tiesi, ettei Peter koskaan satuttaisi Rediä, mutta poika voisi tehdä itselleen mitä tahansa.
  “Hei, täällä on jotakin!” Remuksen ääni kutsui olohuoneen puolelta. Ehtiessään pojan luokse Lily sai huomata tämän riiputtavan kädessään pientä kirjelappua kuin se olisi ollut kuollut rotta, tai jotakin paljon pahempaa. Remus näytti olevan poissa tolaltaan.
  “Mitä nyt?” Lily kysyi varovasti laskiessaan kätensä lohduttavasti Remuksen käsivarrelle.
Remus ravisti päätään ja ojensi kirjelapun sanaakaan sanomatta Lilylle. “Lue se”, hän kehotti.
Lily tarttui kirjeeseen ja kääri sen auki varoen kuin se olisi voinut sisältää avaimet kokonaiseen maailmanloppuun. Kirje oli hyvin lyhyt ja näytti siltä, että se oli kirjoitettu hiljattain - ainakaan se ei ollut rypistynyt tippaakaan, ikään kuin sen vastaanottaja ei olisi halunnut koskea siihen enempää kuin oli pakko. Eikä se mikään ihme ollut, Lily tajusi lukiessaan, mitä viestissä oikein luki.
Piskuilan -
Isänne on saanut kostonsa.
 - J. Conway

Lily antoi kirjelapun pudota kourastaan ja vajosi hervottomana lattialle. Vasta sillä hetkellä hän ymmärsi, miten täydellisesti heitä kaikkia oikein oli huijattu ja miten kammottavalla tavalla kaikki olikaan
a mennyt pieleen.
  “On aika lähteä Fox’s Deniin”, Lily mumisi tuskin kuultavalla äänellä.

Heti astuessaan sisälle Redin vanhan kartanon ovesta Lily tiesi asioiden olevan pahimmanlaatuisesti pielessä. Redin kartanossa ei ollut koskaan aiemmin ollut niin kammottavan hiljaista, olkoonkin, että mies oli asunut siellä yksin jo kauan. Surun ja harmauden tuntu suorastaan leijui kartanon hämärillä käytävillä, kun Lily harhaili eteenpäin Jamesin tukemana. He tarkastivat Redin olohuoneen, kokoussalin, ruokasalin ja kaikki muutkin huoneet, joissa synkällä nuorella aurorilla oli tapana oleskella. Huoneet näyttivät koskemattomilta ja autioilta, ikään kuin ne itsessään olisivat valmistautuneet omistajansa kohtaloon.
Viimein Kelmit löysivät tiensä Redin työhuoneen ovelle ja raottivat sitä varovasti. Lilyn ei tarvinnut edes astua huoneen sisälle, ennen kuin hän jo aavisti, mikä häntä siellä odotti. Hämärästä huolimatta hän saattoi vaivatta nähdä, että huone oli täynnä sekasortoa. Huonekaluja oli paiskottu sinne tänne, kirjahyllyt olivat kaatuneet ja valokuvat olivat pudonneet seinältä. Redin työhuone näytti viimeistä piirtoa myöten siltä, että siellä oli juuri käyty taistelu elämästä ja kuolemasta.
  “Sytyttäkää valot”, Lily aneli itkuaan nieleskellen. “Hän on täällä jossakin.”
Vasten tahtoaankin Lily polvistui lattialle ja alkoi käydä järjestelmällisesti läpi huoneen kaaosta. Hän työnsi syrjään kirjoja, papereita ja nosti hyllyjä ylös viimeisillä voimillaan, ainoana tarkoituksenaan löytää Red. Mies ei kuitenkaan ollut huoneessaan. Jos Lily ei olisi tiennyt paremmin, hän olisi saattanut epäillä Redin selviytyneen ja lähteneen tiehensä. Hänen sydämensä ei kuitenkaan pettänyt häntä. Hän ei olisi milloinkaan tuntenut oloaan niin raskaaksi, jos Red olisi ollut yhä elossa.
  “Missä hän on?” Lily parahti viskoessaan kirjoja sivuun. “Missä hän oikein on?”
  “Lily - “
  “Hän on täällä jossakin, minä tiedän, että hän on! Se julmuri ei ole voinut viedä häntä noin vain!”
  “Lily, kuuntele nyt - “
  “Enkä kuuntele!” Lily itki. “Red on kuollut ja minun on pakko löytää hänet nyt heti!”
Vahva käsivarsi tarttui tiukalla otteella Lilyn käsivarteen. Tyttö itki niin vuolaasti, ettei edes nähnyt, kuka hänen vierellään seisoi. Se saattoi olla James tai Sirius tai Remus, tai kuka tahansa, sillä ei ollut merkitystä. Tuo joku silitti hänen hiuksiaan ja kuiskasi, että kaikki tulisi olemaan hyvin. Hän ei kuunnellut, eikä välittänyt.
  “Minun täytyy löytää Red!” hän huusi vasten lohduttajansa paitaa.
  “Lils, Red ei ole täällä”, Jamesin särkynyt ääni mumisi. “Hänen ruumiinsa on viety pois.”
  “Et sinä voi sitä tietää!”
Lily tiesi olevansa typerä, mutta hän ei jaksanut välittää. Hänen oli pakko takertua ainoaan toivonsirpaleeseensa siitä, että Red oli yhä läsnä ja pelastettavissa; että Red ei ollut vielä menetetty. Hän kuivasi kyyneleitään ja yritti ajatella selkeästi.
  “Lily, tämä oli Redin työpöydällä”, Remus sanoi kyyneleet silmissään. Poika ojensi hänelle paperilapun ja valokuvan. Lily tarttui niihin tärisevin käsin. Hän työnsi valokuvan sivuun ja kääri pienen paperinpalasen auki.
  “Red, minähän kerroin sinulle, että tappaisin sinut vielä”, paperissa luki, eikä sen enempää. Tarttuessaan valokuvaan Lilyn silmät olivat jo niin turvonneet kyynelistä, että hän hädin tuskin erotti siinä olevien hahmojen ääriviivat. Valokuva oli pahoin palanut - tai poltettu - ja sen pinta oli raavittu niin rikki, ettei kasvoja kunnolla nähnyt, ikään kuin kuvan omistaja olisi vihannut sen hahmoja. Silti Lily näki, että siinä oli Red… ja Jazz… joskus kauan sitten, parempana aikana. Kaksikko syleili toisiaan näyttäen siltä, ettei mikään voisi koskaan erottaa heitä.
Vasta sillä hetkellä Lily tajusi, että Red oli todella kuollut, eikä tulisi enää milloinkaan takaisin.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #43 : Maaliskuu 02, 2007, 16:49:27 »
37.osa - Toisenlaiset hautajaiset
31.12.1978

Jälkeenpäin Lilyn oli vaikea selittää itselleen, mitä Redin kuoleman jälkeisinä hetkinä oikein oli tapahtunut. Vaikka hän kuinka yritti, muisti hän noista hetkistä hyvin vähän ja nekin muistikuvat olivat kovin sirpaleisia ja olemattomia - itkua, järkytystä ja epäuskoa siitä, että Red todella oli kuollut. Lily muisti takertuneensa Jamesin paidankaulukseen kuin henkensä hädässä ja änkyttänyt heidän vain kuvitelleen kaiken. Pakkohan sen oli olla totta, hän vakuutti enemmän itselleen kuin Jamesille. Eivät Redin kaltaiset itsepäiset velhot kuolleet noin vain.
Tunnit kuitenkin kuluivat todistaen kaikki Lilyn haavekuvat pelkäksi julmaksi harhaksi. Vaikka paikalle saapuneet aurorit eivät löytäneet mistään Redin ruumista, olivat kamppailun jäljet ja salamurhaajan jättämä viesti enemmän kuin tarpeeksi. Red oli kuollut, murhattu ja jossakin kaukana poissa. Jäljellä oli vain toivo siitä, että se paikka, jossa mies ikinä olikin oli jollakin tapaa parempi kuin todellisuus.

Redin kuolemasta oli kulunut kaksi päivää, kun Dumbledore ja Alastor Vauhkomieli saapuivat Jamesin ja Lilyn asunnolle Talvahallankujalle. Kelmit, Cinnamon ja Admire olivat viettäneet siellä aikaansa aina Fox’s Denissä vietetystä päivästä lähtien, kun taas Arianna oli palannut heti joulun jälkeen vasten tahtoaan takaisin Nälkäkurkeen. Toisaalta Lily oli nähnyt Ariannan ilmeissä helpotustakin, kun tyttö oli pakannut tavaroitaan lähteäkseen. Kaikki he käsittelivät suruaan omalla tavallaan ja Ariannan suru sattui olemaan sellaista, joka tytön täytyi kärsiä yksin. Helppoa se ei silti ollut. Vasta jälkeenpäin Lily tajusi, ettei ollut ehtinyt kunnolla edes puhumaan Ariannan kanssa, ennen kuin tyttö oli jälleen poissa. Mikään ihme se ei silti ollut. Kukaan heistä ei ollut ollut aikoihin niin hiljaa kuin Redin murhaa seuranneina päivinä. Toisinaan Lilystä tuntui, että Redin kuolema oli tappanut palan heistäkin.

Päivä, jolloin Dumbledore ja Vauhkomieli ilmestyivät Talvahallankujalle ei ollut muihin verrattuna mitenkään erikoinen tai merkittävä. Lily pyyhki juuri pölyjä keittiön pöydältä, kun vaitelias ja kalvakka Cinnamon koputti ovenkarmiin ja pyysi häntä tulemaan olohuoneeseen.
  “Dumbledorella on meille jotakin asiaa”, tyttö sanoi sillä apaattisella, mitäänsanomattomalla tavalla, jolla hän oli puhutellut kaikkia ympärilläänolevia jo kahden päivän ajan. Ei häntä voinut siitä syyttää, Lily mietti laskiessaan välinpitämättömästi pölyrätin käsistään. Kukaan heistä ei ollut ehtinyt vielä aloittamaan haavojensa parantamista, eivätkä he sitä kaivanneetkaan. Niinä harmaina, kohtalokkaina päivinä heidän oma sirpaleisuutensa oli se, joka piti heitä pystyssä ja kiinni toisissaan. Olkoonkin, etteivät he koskaan tehneet mitään merkittävää lohduttaakseen toisiaan - jakoivat ehkä lyhyen halauksen makuuhuoneen ovella tai katsoivat toisiaan tietyllä tavoin ymmärtäen - oli heille silti enemmän lohtua toisistaan kuin koskaan aiemmin. Jopa Cinnamon ja Remus olivat unohtaneet kaunansa ja viettivät vuorokausien pitkät, merkityksettömät tunnit toistensa syleilyssä vain tunteakseen jotakin tuttua ja lämpöistä.
Lily hylkäsi loputkin siivousvälineensä keittiöön ja seurasi Cinnamonia olohuoneeseen, missä Vauhkomieli ja Dumbledore jo istuivat odottamassa häntä näyttäen niin vääriltä olennoilta huoneeseen kuin olla saattoi. Myös Kelmit olivat jo löytäneet tiensä paikalle ja istuivat kuka missäkin vaikuttaen epäluonteenomaisen harmailta ja elottomilta. Lily nyökkäsi lyhyen tervehdyksen tulijoille ja käveli huoneen poikki istuakseen Jamesin syliin. Hän lepuutti päätään vasten pojan olkaa.
  “Kun nyt olemme kaikki paikalla - “ Vauhkomieli murahti tavalla, joka kieli miehen olevan puhkeamaisillaan hänelle luontaiseen, tylyyn saarnaan. Dumbledore kuitenkin viittasi karkeapiirteistä auroria vaikenemaan toistaiseksi ja hymyili myötätuntoisesti Kelmeille.
  “Älkäämme menkö vielä ikävän kylmiin tosiasioihin”, vanha rehtori ehdotti niin kepeästi kuin tilanne ikinä salli. “Rakas ystävämme Mildred ei olisi varmasti tahtonut sitä. Tämän on täytynyt olla teille käsittämättömän raskasta.”
  “Sitä sattuu”, Sirius vastasi juuri niin lyhyesti, ettei kukaan voinut lukea hänen sanojensa takaa mitään sen syvempiä tunteita. Sitä Lily tiesi pojan tavoittelevankin. Hän tunsi pojan jo tarpeeksi hyvin ymmärtääkseen tätä ja tämän tunteiden näyttämiseen kohdistuvan vastenmielisyyden. Sen lisäksi hän tiesi Siriuksen surevan Rediä - vasta edellisenä iltana hän oli yllättänyt pojan itkemästä kylpyhuoneesta, kun poika oli kuvitellut, ettei kukaan huomannut mitään.
Murheen aiheuttamat uurteet ilmestyivät Dumbledoren kasvoille, kun vanha velho nyökkäsi. “Sitä tosiaan sattuu, ja mitä epäoikeudenmukaisimmissa tilanteissa. En usko, että kukaan meistä osasi odottaa asioiden päättyvän tällä tavalla.”
  “Minä osasin”, Cinnamon sanoi itku kurkussa. “Tiesin aina, että he tuhoaisivat meidät. Tavalla tai toisella.”
  “He eivät olisi tehneet sitä, jos me olisimme olleet vähän valppaampia”, ärähti Sirius. “Olimme kuin mitäkin hyväuskoisia hölmöjä... Red tappanut herra Piskuilanin… se mies ei olisi tappanut kärpästäkään ilman hyvää syytä ja me emme nähneet sitä!”
  “Sirius - “ Lily aloitti särkyneellä äänellä.
  “Anna olla, pikkusisko! Myönnetään se edes: olimme idiootteja! Jos olisimme uskoneet totuuden vähän aiemmin - “
  “Sirius - “
  “Hän voisi olla YHÄ ELOSSA!”
  “ANTURAJALKA, LOPETA!” James karjui. Sirius vilkaisi ystäväänsä luimistellen.
  “Minä vain sanoin sen, mitä me kaikki ajattelimme”, poika puolustautui.
James vastasi katseeseen jäätävästi. “No, sinun ei olisi tarvinnut tehdä niin”, hän ilmoitti luoden merkitsevän silmäyksen sylissään istuvaan Lilyyn, joka tärisi itkusta. Sirius näytti syylliseltä, mutta ei pystynyt pyytämään anteeksi.
  “Sirius hyvä, minä tiedän tämän olevan raskasta meille kaikille”, Dumbledore sanoi vakavasti. “Ennen kaikkea niille, jotka välittivät Mildredistä niin kuin te. Siksi pidänkin ensiarvoisen tärkeänä, että saisin teidät ymmärtämään, miksi Mildredille kävi niin kuin kävi. Kuten tiedätte - “
  “Öh - professori? Albus?” Lily keskeytti lausuen vaivalloisesti Dumbledoren etunimen. “Ennen kuin jatkatte, voisinko mahdollisesti pyytää erästä asiaa?”
  “Pyytäminen ei ole milloinkaan maksullista, Lily”, Dumbledore vastasi lämpimästi. “Vastaukset sen sijaan ovat toisinaan sitäkin vaikeammin saatavissa. Vaan ei - mikäli pyyntösi toteuttaminen on suinkin vallassani, toteutan sen ilomielin.”
Lily nielaisi. “Olisiko mitenkään mahdollista, että kutsuisitte Rediä Rediksi? Nyt kun hän on - “
  “Hyvänen aika, Lily, luonnollisesti!” Dumbledore näytti hämmästyneeltä. “Olen pahoillani, etten tullut ajatelleeksi asiaa aiemmin - vanhalla miehellä on vanhan miehen piintyneet tavat. Minun on kuitenkin mainittava puolustuksekseni, että Mildred - suo anteeksi, Red - nautti aina suuresti hänen nimeään koskevasta väittelystämme. Vaikka luupäisenä nuorukaisena hän luonnollisesti väitti muuta.”
Lily tunsi avuttoman naurunpyrskähdyksen karkaavan huuliltaan, ennen kuin hän ehti estämään itseään. Hän tunsi olonsa välittömästi syylliseksi. Kuinka kukaan saattoi nauraa, kun Red oli kuollut? Dumbledore ei kuitenkaan näyttänyt tuomitsevalta, vaan päinvastoin hymyili hänelle lämpöisesti kuin haluten vakuuttaa hänelle, ettei hän ollut tehnyt mitään väärää. Onnelliset muistot jos mitkä pitivät Rediä elossa, Lily ajatteli alakuloisesti.
  “Hyvä on, kun nyt olemme selvittäneet ystävämme nimeä koskevan asia - Merlinin nimeen, levätköön hän rauhassa - “ Dumbledore sanoi painokkaasti. “On aika selittää teille, millä tavalla teitä kaikkia oikein huijattiin. Ennen kuin ryhdytte syyttämään itseänne, on ehdottoman välttämätöntä, että ymmärrätte tämän kaiken. Saanko sananne siitä, että kuuntelette jokaista sanaani, ennen kuin esitätte minkäänlaista tuomiota kenenkään harteille?”
Kelmit nyökkäsivät vaiteliaina. Dumbledore haroi hopeista partaansa ja korjasi silmälasien asentoa silmillään, ennen kuin puhkesi jälleen puhumaan.
  “Kuten tiedätte, Red Stron joutui huijauksen uhriksi. Huijaus oli hyvin taidokas ja huolella tehty, enkä ihmettele lainkaan sitä, ettei kukaan osannut epäillä mitään ajoissa, puhuihan Päivän Profeetta osittain tottakin. On täysin totta, että kolme kuolonsyöjää - Harold Piskuilan, Bellatrix Lestrange ja Regulus Black - hyökkäsivät Auroriakatemiaan ensimmäisen ja toisen joulupäivän välisenä yönä. On totta, että joukko auroreita, Red mukaan luettuna, syöksyi paikalle selvittämään tilannetta. Mutta väitti Päivän Profeetta mitä tahansa, Red ei suinkaan ollut se, joka langetti tappokirouksen Piskuilaniin. Esitän syvimmät pahoitteluni isäsi poismenon puolesta, Peter - “ Dumbledore nyökäytti päätään nurkassa kyhjöttävän Peterin suuntaan. Kalpeakasvoinen poika ei reagoinut eleeseen millään tavoin, jos oli sitä kunnolla huomannutkaan. “Joukko auroreita löysi Redin taikasauvan ja teki sillä muutamia kokeita. Red ei missään tapauksessa ollut käyttänyt avada kedavraa. Sikäli kuin tällä hetkellä tiedämme, Lestrange oli se, joka langetti kirouksen Piskuilaniin. Kukaan meistä ei todella ymmärrä hänen motiivejaan. Yliaurori Visardo väittää mielellään, että kuolonsyöjät järjestivät koko näytöksen vain saadakseen hyvän tekosyyn hyökätä Redin kimppuun - “
  “Mutta se on täyttä roskaa, sanoo Visardo mitä tahansa”, Vauhkomieli sylkäisi vihaisesti. “Visardo ei käytä päätään. Minä kuitenkin tunnen kuolonsyöjiä sen verran, että tiedän, etteivät he järjestäisi sellaista esitystä vain yhden aurorin tappaakseen. He eivät olisi myöskään tappaneet Piskuilania siitä syystä. Joku muu taka-ajatus heillä oli ja Stron oli pelkkä välikappale siinä suunnitelmassa. Samoin Piskuilan.”
Dumbledore huokaisi. “Oli syy mikä hyvänsä, kumpikin mies on nyt auttamattomasti poissa. Jatkaakseni tarinaa: tapasin Lucy Wright-Langloise-Riouxin tänä aamuna ja hänen kertomuksensa perusteella uskon nyt ymmärtäväni tapahtumien kulun aina Auroriakatemian hyökkäyksestä Redin murhaan. Tapettuaan Piskuilanin Auroriakatemiassa kuolonsyöjät siirtyivät Regulus Blackin kiristyksessä olleen rouva Wright-X:n luokse. Uhaten hänen tyttärensä henkeä he vaativat häntä kirjoittamaan Päivän Profeettaan Redin olevan Peterin isän murhan takana. Koska Lucy ei voinut tehdä mitään muutakaan, hän suostui. Ja kuten kaikki tiedämme, hänen kirjoituksensa meni täydestä. Jopa minä olin niin pettynyt Rediin, etten halunnut tavata häntä selvittääkseni tosiasioita. Ja jos minunkaltaiseni - suokaa anteeksi näennäinen omahyväisyyteni - mahtava velho uskoi kuolonsyöjien valheen, kuinka kukaan teistä olisi voinut aavistaa sitä? Älkää siis syyttäkö itseänne, ystävät.
  “No niin, tapahtumien ketju jatkaa kulkuaan. En väitä ymmärtäväni, miten kuolonsyöjien valhe liittyy Redin murhaan, mutta jokin yhteys niillä varmasti on, ja myös jokin tarkoitus. Nykyisten tietojen mukaan Rediä ei kuitenkaan murhannut kuolonsyöjä, vaan palkkamurhaaja nimeltä Jay Conway. Aivan, olette kuulleet nimen ennenkin”, Dumbledore vahvisti, kun Peter hätkähti ja valahti kalpeaksi kuin lakana. “En tietenkään onnistunut milloinkaan kiristämään Rediltä koko tarinaa, se mies kun oli halutessaan itsepäinen kuin muuli, mutta tiedän sen verran, että ymmärrän mitä todennäköisimmin herra Conwayn motiivit. Tätä voi olla vaikea uskoa, mutta hän oli aikoinaan yksi Redin parhaista ystävistä. Heidän välilleen syntyi kuitenkin mitä kauhistuttavin kiista edesmenneen rouva Stronin rakkaudesta, kunnes herra Conway kehitti rouva Stronista itselleen suoranaisen pakkomielteen. Sen lisäksi hänellä ja Redillä oli muitakin kiistoja - ammatillisia, pääasiassa. Sikäli kuin minä tiedän, herra Conway yritti murhata Redin muutaman kerran aiemminkin, kunnes Red viimein kehitteli loitsun miehen estämiseksi. Sen mukaan miehen oli mahdotonta löytää Rediä, kunnes hänelle annettaisiin lupa siihen. Tämä vaivaa minua kaikista eniten”, Dumbledore tunnusti huolesta kielivät uurteet ajattomilla kasvoillaan. “Jonkun on täytynyt myöntää hänelle lupa Redin satuttamiseen. Peter - “
Peter säpsähti uudemman kerran. “Niin, professori?” hän kysyi ääni tunteista paksuna. Lily ei voinut olla säälittämättä poikaa. Tämä oli ollut murskana siitä lähtien, kun oli saanut kuulla isänsä kuolemasta, eivätkä viimeaikaiset tapahtumat olleet helpottaneet tilannetta vähääkään. Peter-parka oli joutunut kuvittelemaan, että hänen ystävänsä oli tappanut hänen isänsä ja juuri kun asioiden oikea laita oli selvinnyt, oli liian myöhäistä katua. Ei siis mikään ihme, että Peter vapisi nyt kuin hermoraunio.
  “Tämän täytyy olla uskomattoman raskasta sinulle. Sinähän sait kirjeen herra Conwaylta?”
  “Ky-kyllä”, änkytti Peter. “Hän kirjoitti kostaneensa isän puolesta.”
  “Arvasitko sinä, mitä oli tapahtunut?”
Peter nyökkäsi katse polvissaan. “Aavistin. Lähdin heti etsimään Jamesia ja Siriusta - halusin kertoa heille - mutta he eivät olleet kotona - en löytänyt heitä ajoissa - “ pojan ääni särkyi pidätetyistä tunteista. Lily tunsi säälin ja katumuksen läikähtävän sydämessään surun verhon lävitse. Peter oli aina kunnioittanut Jamesia ja Siriusta niin paljon, ettei osannut tehdä ainuttakaan päätöstä ilman heidän hyväksyntäänsä. Ja kun tämä ei ollut löytänyt ystäviään niin tärkeällä hetkellä… sen täytyi painaa Peterin mieltä edelleen, Lily päätteli.
  “Tämä on kaikin puolin hirvittävä tragedia”, Dumbledore huoahti. “Nuoret kuolevat, vanhat jäävät. Voimme lohduttautua ainoastaan sillä tosiasialla, että Red on nyt jälleen sen ihmisen luona, jota rakasti niin paljon. Hänen hautajaisensa ovat perjantaina. Luonnollisestikaan meillä ei ole ruumista, jota haudata - kaikkien todisteiden mukaan herra Conway vei sen mukanaan - mutta voimme silti aina muistaa ystäväämme. Jos emme muusta syystä niin siksi, että hän olisi nauttinut tilaisuudesta päästä arvostelemaan järjestelyjäni.”

Hautajaiset uudenvuodenaattona! Peter oli tukehtua ajatukseen huuhtoessaan kylmällä vedellä päivän jättämiä jälkiä kasvoiltaan. Red haudattaisiin vain päivää ennen Peterin oman isän hautajaisia, eikä hän tiennyt, kumpaa ajatusta vihasi enemmän. Hänestä tuntui kuin kylpyhuoneen seinät olisivat lipuneet vaivihkaa lähemmäs vain murskatakseen hänet yhdeksi halveksuttavaksi muistoksi valkeille seinälaatoille. Kuinka hän voisi ikinä mennä Redin muistotilaisuuteen ja teeskennellä siellä järkyttynyttä ja ymmärtämätöntä, kun hän oli todennäköisesti koko joukosta ainut, joka tiesi, miten Redin elämä oli päättynyt? Vasta nyt Peter ymmärsi, mitä Dumbledore oli tarkoittanut kertoessaan tappamisen repivän sielun hajalle. Olkoonkin, ettei hän ollut tehnyt sitä… olkoonkin, että hän oli ollut järkyttynyt… ne eivät ehkä olleet olleet hänen kätensä, mutta hänen tahtonsa ja sanansa joka tapauksessa. Hän oli ollut se, joka oli vastannut Jay Conwayn viestiin. ‘Kyllä’, hän oli kirjoittanut. ‘Tehkää mitä haluatte.’ Ja nyt kun hän viimein näki oman sokean hyväuskoisuutensa, oli jo liian myöhäistä.
Oliko Red tiennyt, mitä Peter oli tehnyt? Ajatus ei lakannut vaivaamasta poikaa, kun hän kuivasi kasvonsa karheaan pyyhkeeseen ja vajosi polvilleen kylpyhuoneen lattialle pelkästään omien ajatustensa voimasta. Hämärästi hän kuuli Admiren kutsuvan nimeään olohuoneen ja kylpyhuoneen välisestä käytävästä. Hän kiirehti lukitsemaan kylpyhuoneen oven pystymättä pakottamaan itseään vastaamaan. Hänellä ei ollut Admirelle mitään sanottavaa, ei ainakaan ennen kuin hän saisi itsensä jälleen kokoon. Kuinka hän voisi milloinkaan puhua Admiren kaltaiselle ihmiselle? Tyttö oli niin vaaleanpunainen ja hyväuskoinen, kun taas hän -
  “HEMMETTI!” Peter iski turhautuneena kätensä vasten kylpyhuoneen kaakeleita. Se ei vienyt kipua pois, mutta kanavoi sen kokonaan toisenlaiseen, helpommin kestettävään ulottuvuuteen. Miksi fyysistä kipua oli niin paljon helpompi käsitellä? Ainakin sen saattoi aina parantaa, Peter mietti keinuttaessaan itseään puolelta toiselle kylmällä lattialla. Häntä paleli, hän voi pahoin, eikä hän halunnut enää elää. Hän oli antanut Redin kuolla… hän oli käskenyt palkkamurhaajaa tappamaan miehen... yhtä hyvin hän oli murhaaja itsekin. Mitä Kelmit olisivat sanoneet, jos olisivat tienneet? Ensimmäistä kertaa elämässään Peter ei välittänyt heidän mielipiteestään laisinkaan. Hän tiesi itsekin eksyneensä liian kauas oikeasti suunnasta.
Kipu tykytti kädessä ja pään sisällä. Peter keinui, keinui omien polviensa varassa kuin olisi voinut keinuttaa unohduksiin oman itsensä. Jos hän olisi saanut käsiinsä ajankääntäjän, hän olisi palannut takaisin Tapaninpäivään ja jättänyt vastaamatta Conwayn viestiin. Miten hän oli ikinä voinut olla niin typerä? Red ei ollut niitä ihmisiä, jotka menivät satuttamaan toisten läheisiä... tai ehkä sittenkin oli ollut, eihän Peter tuntenut enää edes omaa itseään. Hän tiesi kuitenkin, että olisi voinut muuttaa kaiken, jos vain oli olisi luottanut. Tai odottanut - vaatinut rangaistusta - ihan mitä tahansa muuta paitsi sen. Kun hän oli saanut kuulla Redin olevan kuollut -
Peter itki. Ensimmäisen kerran sitten Tylypahkan alkamisen hän todella itki, hän itki kuin olisi sillä tavoin voinut pyyhkiä oman itsensä pois. Kyyneleet valuivat hänen kurkkuunsa ja tukehduttivat häntä, eikä hän todella jaksanut välittää. Maailma suli epätodelliseksi harhaksi, jossa ei ollut enää muuta todellista kuin hänen omat, rajut nyyhkäyksensä ja Admiren sormien rytmikäs rummutus vasten kylpyhuoneen ovea. Tyttö kutsui lohduttomasti hänen nimeään.
  “Mene pois!” Peter karjui tylysti. “Jä-jätä m-minut rauhaan!
  “Voi Pete, puhu minulle!” Admire aneli musertuneena. “Minä kuuntelen sinua, minä autan, minä ymmärrän, miltä sinusta tuntuu - “
Peterin itku vaihtui ilottomaan nauruun. Miten Admire muka olisi voinut ymmärtää? Oliko tyttö muka koskaan tappanut ketään? Hänen teki mieli huutaa sanat ääneen, mutta hän ei pystynyt siihen. Hän ei milloinkaan paljastaisi kenellekään häpeäänsä, tai kaikkia niitä tapoja, joilla hän oli pettänyt ystäviensä luottamuksen. Hän kantaisi salaisuuden mukanaan hautaan saakka ja rukoilisi sen tulevan pian, sillä elämään hänestä ei enää ollut. Ei ennen kuin hän pystyisi jollakin tavalla pyytämään anteeksi tekoaan Redille ja siihen hänestä ei milloinkaan olisi.
Peter otti tukea lavuaarin reunasta ja toivoi yli kaiken tukehtuvansa omaan katkeruuteensa.

  “Lily, mitä sinä oikein teet?” James ihmetteli löytäessään vaimonsa Redin kaaoksen valtaamasta työhuoneesta, missä tyttö kävi järjestelmällisesti läpi Redin lattialla olevia tavaroita. Hän rypisti otsaansa, asetti käsissään olleen kansion vierelleen lattialle ja kohotti katseensa Jamesiin.
  “Ai, hei”, hän tervehti ilmeettömästi. “Missä välissä sinä siihen ilmestyit?”
  “Ehkä noin minuutti sitten. Tulin hakemaan Redin auroritodistusta illan muistotilaisuutta varten”, James vastasi apeasti. “Luulin sinun olevan Vakoiluverkostossa.”
  “Niin minun pitikin, mutta muistin, että Redin tavarat ovat yhä lajittelematta. Halusin tehdä sen”, Lily selitti taistellen parhaansa mukaan kyyneleitä vastaan. “Se tekee kaikesta jotenkin… en tiedä, todellisempaa… kun hänen ruumiinsa on missä on ja minä haluan vain käsitellä tämän kaiken.. päästä… päästä yli siitä.”
James nyökkäsi myötätuntoisesti ja siirtyi lattialla olevia tavaroita väistellen peremmälle huoneeseen. Hän siirsi Redin kaatuneen kirjahyllyn säpäleet syrjään ja istui lattialle vetäen Lilyn syliinsä. Tytön hengitys tuntui lämpöiseltä vasten hänen kaulaansa.
  “Tämä ei ole aivan sellainen uudenvuodenaatto kuin toivoimme sen olevan”, James naurahti yrittäen turhaan kuulostaa leikkisältä. Lilyyn hänen yrityksensä ei tehnyt minkäänlaista vaikutusta - tyttö ainoastaan kohotti ilmeettömästi suupieliään ja jatkoi sitten tavaroiden läpikäymistä. Hän tarttui välinpitämättömästi Redin auroripapereita sisältävään kansioon ja työnsi sen sivuun yrittäen löytää jotakin persoonallista, jotakin, mihin tarttuisi kiinni ja mitä voisi muistella jälkeenpäin. James seurasi hänen esimerkkiään ja nappasi käsiinsä mustan laukun, jossa Red oli säilyttänyt tavaroitaan ollessaan Tylypahkassa professorina. Laukkua penkoessaan James ei voinut olla muistamatta, kuinka hän ja hänen ystävänsä olivat aikoinaan luulleet Rediä kuolonsyöjäksi. Silloin, kuten nytkin mies oli saanut kärsiä aiheettomista ennakkoluuloista. Kelmit olivat murtautuneet miehen toimistoon ja tutkineet luvatta hänen tavaroitaan selvittääkseen totuuden. Silti heille ei ollut selvinnyt tuona päivänä sen enempää kuin se, että Red oli rakastunut Jazz Thomasiin. Vetäessään esiin nipun papereita Redin laukusta James sai huomata pitelevänsä käsissään samoja valokuvia kuin vuotta aiemminkin. Valokuvia, jotka esittivät Jazzia… Red oli kantanut tyttöystävänsä valokuvia mukanaan koko vuoden minne ikinä menikin - vain muistaakseen -
  “Hei, mitä nyt?” Lily säikähti, kun Jamesin kurkusta karkasi korahtava ääni ja poika kätki kasvonsa. “James.”
James ravisti päätään pystymättä vastaamaan. Pelkkä Redin kuolema sinänsä oli tarpeeksi hirvittävä asia käsiteltäväksi, mutta kun hän ajatteli kaikkia niitä asioita, joiden vuoksi mies oli elänyt ja jotka mies oli lopulta heittänyt hukkaan vasten tahtoaan, ei hän enää tiennyt, miten päin olisi ollut. Häneen sattui liikaa joka tapauksessa.
  “Se on haaskausta”, James mumisi haudatessaan kasvonsa Lilyn shampoolta ja sateelta tuoksuviin hiuksiin. “Kaikki tämä on pelkkää typerää haaskausta! Kuolonsyöjät eivät itsekään tiedä, mitä ovat tekemässä!”
  “Minä tiedän, James - Merlin, minä tiedän - “
James veti syvään henkeä ja irrotti vapisten otteensa Lilyn vihreän velhonkaavun verhoamista olkapäistä. “Jatketaanko töitä?” hän ehdotti kiroten itseään ja omaa pakkomielteistä ylpeyttään, joka ei antanut hänelle lupaa itkeä vaimonsa silmien edessä. Joskus hän pystyisi siihen, hän vannoi itsekseen katsellessaan, kuinka Lily nyökkäsi ja otti esille Pääsiäissaaria mainostavan lomaesitteen. Jonakin päivänä hän vielä pääsisi kaiken ylitse ja antaisi itselleen mahdollisuuden surra. Mutta ei nyt.
Hän hengitti hitaasti sisään ja ulos ja nojautui katsomaan Lilyn olkapään ylitse Redin laukussa ollutta lomaesitettä. Mies oli ilmeisesti aikonut matkustaa pois ennen kuolemaansa… ja nyt hän ei ollut saanut mahdollisuutta siihenkään… oliko Red edes ehtinyt pääsemään sinuiksi itsensä kanssa, kun hänellä oli vielä ollut siihen mahdollisuus? James ei olisi tahtonut Redin kuolevan katkerana.
Poika ravisti päätään ja yritti keskittyä Redin tavaroiden tutkimiseen. Miehen hautajaisiin oli aikaa enää viiden tunnin verran, eikä tyhjyyteen tuijottamisesta ollut mitään hyötyä. Jamesin oli pakko käydä surunsa lävitse joka tapauksessa.

Uudenvuodenaatto oli kaunein ilta aikoihin. Kuin tilaisuutta ivaten päiviä jatkunut lumisade päättyi tehden tilaa tähtikirkkaalle, mustalle illalle. Tummiin kaapuihin pukeutuneet ihmiset kulkivat tasaisena virtana sisälle himmeästi valaistuun Fox’s Denin kartanoon, joka illan tullen näytti entistäkin tylymmältä ja autiommalta. Lily puristi tiukasti Jamesin kättä noustessaan portaita ylös kartanon kuistille. Hän olisi tehnyt mitä tahansa voidakseen tuudittaa itsensä siihen uskoon, etteivät he suinkaan olleet matkalla ystävänsä ja entisen opettajansa hautajaisiin, vaan täysin normaaliin Killan kokoontumiseen. Ympärillä olevat ihmiset tekivät kuitenkin kuvitelmasta täysin mahdottoman. Lily ei tiennyt, mikä siinä kaikessa oikein sattuikaan eniten sydämeen - itku, vieraat ihmiset vai se tosiasia, etteivät monet läsnäolijoista näyttäneet edes vain surevan. He olivat pelkkiä kasvottomia auroreita, työtovereita, jotka olivat saapuneet paikalle velvollisuudesta… kuinka moni heistä oli edes tuntenut Rediä? Red olisi vihannut sitä kaikkea, jos olisi tiennyt, Lily totesi. Hän riisui päällystakkinsa eteisen naulakkoon ja seurasi Jamesia kartanon suureen saliin, missä muistotilaisuus oli tarkoitus pitää.
Sali oli täynnä väkeä. Lily ei ollut edes tiennyt Redin tuntevan niin paljon ihmisiä, vaikka jälkeenpäin ajateltuna siinä ei ollutkaan mitään ihmeellistä. Olkoonkin, ettei mies ollut niitä helpoimpia lähestyttäviä, oli tällä varmasti ollut paljonkin tuttuja töidensä kautta. Eri asia vain, kuinka miellyttäviä sellaisia, Lily totesi katsellessaan sivusta, kuinka kolkonnäköinen, kyklooppimainen vanha nainen tyhjensi puolikkaan viinipullon kurkkuunsa yhdellä siemauksella.
Oli väkijoukossa onneksi tuttujakin ihmisiä, Lily tuumi helpottuneena nähdessään Siriuksen ja Remuksen ylittävän lattian käsivarret toistensa olkapäillä kuin mikäkin vanha aviopari. Syrjemmällä seisoi Redin vaaleatukkainen ystävä Jonathan, jonka sukunimeä Lily ei jaksanut muistaa. Pahasti vapiseva Peter tuijotti tyhjyyteen kuin olisi kokonaan unohtanut olinpaikkansa. Lily rypisti huolestuneena otsaansa.
  “Peter on ottanut tämän kaiken todella raskaasti, vai mitä?” hän kysyi vaimealla äänellä Jamesilta.
James kohotti kulmiaan katse kiinnittyneenä Dumbledoren kanssa keskustelevaan Silkadara Thomasiin. “Kuka meistä ei olisi?”
  “Ei - tarkoitan vielä raskaammin kuin me muut. Hän näyttää siltä kuin joku olisi pudottanut pommin hänen asuntoonsa”, Lily sanoi mietteliäästi. “Ehkä se johtuu hänen isästään.”
  “Niin, niin kai”, James myönteli kiinnittämättä kunnolla huomiota vaimonsa sanoihin. Hän tiukensi otettaan Lilystä ja ohjasi tytön istumaan tilavan salin ikivanhoille, kivisille penkeille. He valitsivat itselleen paikat eturivistä aivan professori McGarmiwan vierestä. Professori niisti tarmokkaasti nenäliinaansa.
  “Anteeksi, onko kaikki hyvin?” James kääntyi kysymään nutturapäiseltä naiselta, jolle oli ennen aiheuttanut niin paljon harmia. McGarmiwan tavallisesti niin kireät suupielet kääntyivät ilahtuneeseen hymyyn.
  “On, James, on totta kai…” nainen vastasi epäluonteenomaisen lämpimästi. “Tällainen vain ei ole ikinä helppoa, vai mitä? Kun vain muistelenkin kaikkia niitä kertoja, jolloin olin valmis hautaamaan sen pojannulikan Tylypahkan pohjamuureihin saakka… enkä saanut sanottua edes viimeisiksi sanoiksi mitään ystävällistä… se miesparka kuoli kuvitellen, että halusin muuttaa hänet sokerimuurahaiseksi!”
  “Hän mitä?” Lily takelteli McGarmiwan purkauksesta yllättyneenä.
  “Niin minä hänelle sanoin. Sokerimuurahaiseksi… nyt kun ajattelen kaikkia niitä kiistoja, jotka me keskenämme kävimme en voi olla miettimättä, että tämä oli hänelle aivan liian helppo kohtalo... vaikka toki meidän pitäisi olla onnellisia hänen puolestaan. Sitä on täysin kokonainen vain päästessään sellaisen ihmisen luokse, jota todella rakastaa.” McGarmiwa käänsi päänsä toiseen suuntaan ja niisti uudemman kerran. Lily laski katseensa käsiinsä toivoen, että olisi voinut vain päästä pois. Huolimatta siitä, että ihmiset toisensa jälkeen kertoivat hänelle Redin olevan nyt onnellisempi, ei hän voinut uskoa sitä todeksi. Sellaiset väitteet olivat pelkkiä koreita muistolauseita ja tyhjää sanahelinää, joka oli tarkoitettu enemmän lohdutukseksi kuin totuudeksi. Red ei ehkä ollut ollut varsinainen onnellinen ennen kuolemaansa, mutta hän oli ollut jo matkalla sitä ja mitä tuli hänen kuolemaansa… Lily ei ollut niitä ihmisiä, jotka uskoivat siihen, että jokainen sai sen mitä ansaitsi. Jokaisella oli vain yksi elämä ja sen jälkeen oli pelkkää pimeyttä.
  “Dumbledore tulee”, James mumisi matalalla äänellä. Lily nosti katseensa ja kääntyi katsomaan taakseen. Pikimustaan velhonkaapuun pukeutunut Dumbledore lipui hitaasti salin etuosaan hiipuva kynttilänliekki käsissään. Hän näytti vakavalta ja vieraalta, ei lainkaan siltä lämminsydämiseltä rehtorilta, jonka Lily oli oppinut tuntemaan.
Ihmiset salissa asettuivat paikoilleen ja hiljenivät. Vilkaistessaan taakseen Lily näki Admiren ja Cinnamonin itkevän käsivarret toistensa sylissä erimielisyydet kerrankin haudattuina, kun taas Admiren vieressä istuva Peter oli jäykkä ja liikkumaton kuin patsas. Lily yritti turhaan tavoittaa pojan katseen, ennen kuin Dumbledoren sanat kiinnittivät hänen huomionsa.
  “Vain hieman yli puoli vuotta sitten seisoimme tämän saman kartanon pihamaalla ja toivotimme hyvästejämme Jassminadara Evangeline Stronille. Tänään olemme kokoontuneet tänne muistamaan Mildred Indigo Stronia - työtoveria, opettajaa ja ennen kaikkea ystävää. En voi sanoin kuvata, miltä minusta tuntuu tänään, kun seison täällä edessänne ja puhun ystävämme kuolemasta. Ennen kaikkea se on mitä kauhistuttavinta tuhlausta. Red ehti juuri täyttää kaksikymmentäviisi vuotta ja valmistautui ottamaan uuden vuoden vastaan paremmin kuin edellisen.”
  “Minä en edes tiennyt, että hänellä oli syntymäpäivä”, Lily kuiskasi vaimeasti. James puristi myötätuntoisesti hänen kättään.
  “Red ei halunnut meidän tietävän.”
  “Kuten jokainen meistä, myös Red Stron oli hyvin erikoislaatuinen ihminen. Rehtorina huomasin sen sinä silmänräpäyksenä, kun hän ensimmäisen kerran astui sisälle Tylypahkan ovista ja lajitteluhattu lajitteli hänet rohkelikkoon. Hän oli alusta asti hankala tapaus ja vietti toimistossani aikaa enemmän kuin vararehtori McGarmiwa ikinä. Silti häntä oli vaikea halveksua, tai inhota sen puoleen. En muista tavanneeni montakaan kertaa sellaista ihmistä, joka olisi omistautunut haaveilleen sillä tavalla kuin Red. Alusta saakka tuo poika teki töitä saavuttaakseen paikan Auroriakatemiassa. En ollut yllättynyt, kun hän koulun päätyttyä onnistuikin siinä.
  “Red oli sanallisesti yksi nerokkaimmista ihmisistä, joita olen ikinä tavannut. Jos hän ei olisi ollut niin innostunut pimeyden voimilta suojautumisesta, olisi hän varmasti ollut hyvä kirjailija. Muistan ihailleeni lukemattomia kertoja sitä sanan säilää, joka - suokaa anteeksi - iski usein jopa terävämmin kuin hänen kirouksensa. Hän antoi itsestään mielellään tunteettoman ja tylyn kuvan. Ne, jotka todella tunsivat hänet, tiesivät kuitenkin paremmin. Red oli niitä ihmisiä, jotka olisivat kuolleet rakkaidensa puolesta. Hän ei koskaan sanonut ei, kun joku pyysi hänen apuaan. Ja mitä tuli hänen rakkauteensa… jos kaikki suhtautuisivat toisiinsa sillä tavoin kuin Red suhtautui vaimoonsa, kävisimme tätä sotaa nyt täysin turhaan.
  “Red ei missään tapauksessa ansainnut sitä kohtaloa, jonka hän lopulta sai. Jos olisin saanut valita, olisin mieluusti nähnyt hänet onnellisesti yhdessä vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Saamme kuitenkin valitettavan harvoin sen, mitä todella tahdomme. Nyt kaikki kolme Stronin perheen jäsentä ovat tulleet tien päähän, eikä meille ole tarjolla muuta lohtua kuin se, että he elivät koko elämänsä juuri sillä tavoin kuin halusivatkin: nopeasti ja hiipumatta. Kaikkia meistä ei vain ole luotu näkemään vanhuuden värittömiä päiviä, vaikka ajatus onkin katkera pala nieltäväksi.
  “En pyydä teitä olemaan itkemättä. En pyydä teitä lakkaamaan suremasta, sillä ei ilo eikä suru voi tuoda menetettyä takaisin. Voimme ainoastaan kunnioittaa ja muistaa, sillä juuri muistot - niin hyvät kuin huonotkin - pitävät meidät kiinni siinä, mitä meillä joskus oli. Kun koittavat päivät, jolloin tulevaisuuden kohtaaminen tuntuu liian vaikealta, pysähtykäämme hetkeksi ja muistakaamme ystäväämme. Sen enempää emme voi tästä oppia.
  “Red Stron joutui mitä julmimman murhan ja petoksen uhriksi, eivätkä mitkään sanamme tai tekomme voi sitä muuttaa. Viettäkäämme hiljainen hetki nuoren auroripaholaisen muistolle.”
Dumbledore vaikeni ja astui askeleen eteenpäin sytyttäen kaksi pöydällä olevaa kynttilää pahankurisesti virnistelevän Redin valokuvan molemmille puolille. Lily tunsi palan kurkussaan katsellessaan, kuinka kynttilöiden himmeä valo heitti varjot valokuvan ylle. Muistot tulvehtivat hänen mieleensä lumotun valokuva-albumin lailla. Red heidän ensimmäisellä oppitunnillaan Tylypahkassa, vieraana ja kiehtovana. Red Jamesin syntymäpäivillä, taistelemassa Voldemortia vastaan, kosimassa tyttöystäväänsä. Kuinka kukaan saattoi koskaan mahduttaa kokonaista elämää yhteen kauniiseen puheeseen? Lily ei ymmärtänyt. Sen sijaan hän tajusi sitäkin kipeämmin, kuinka Redin kuolema tulisi muuttamaan kaiken. Aluksi sen ymmärtäminen oli tuntunut vaikealta. Kaikki oli ollut kuin pelkkää epätodellista, julmaa painajaisunta, jonka jokainen minuutti kuitenkin todisti olemassaolollaan todeksi. Redin hymyilevä, tuttu valokuva teki kaikesta kuitenkin liiankin todellista. Äkkiä Lily tajusi tuskallisen selvästi sen tosiasian, että Red todella oli lähtenyt ja jättänyt heidät, että Red ei enää koskaan ilmestyisi paikalle kulman takaa taikasauvaansa heilutellen tai väläyttänyt sitä ironista hymyä, joka oli leimannut miehen niin kiinteästi omaksi itsekseen kerran toisensa jälkeen. Red oli epäonnistunut. He kaikki olivat epäonnistuneet kerran toisensa jälkeen.
 Lily tunsi Dumbledoren puheen aikana patoutuneiden tunteiden vyöryvän ylitseen ja vähä vähältä hänen omat kyyneleensä peittivät näkyvyyden, kunnes hän ei enää erottanut Redin valokuvaa edessään. Silti hän tiesi miehen olevan siellä. Hän tiesi miehen katselevan itseään kuten tämä oli tehnyt niin usein ennenkin, vaikka miehellä ei enää ollutkaan kykyä nähdä ja vaikka tällä ei ollut enää mitään tarvetta rakastaa.

Kelmit palasivat muistotilaisuuden jälkeen takaisin Fox’s Denin pihamaalle yhtenä alakuloisena, mykkänä massana. Kukaan heistä ei halunnut rikkoa sanoilla muistotilaisuuden jättämää tunnelmaa - ajateltavaa oli yksinkertaisesti liikaa. Nojautuessaan vasten Jamesin olkapäätä Lily ei voinut olla miettimättä, miten kaikki tulisi muuttumaan Redin kuoleman jälkeen. Vuoden vaihtumiseen oli aikaa vain muutama tunti, eikä hän halunnut uudelta vuodelta mitään. Korkeintaan lupauksen siitä, että haavat paranisivat tulevaisuudessa. Liian monta kertaa kuluneen vuoden aikana hänet oli pakotettu seisomaan avonaisten hautojen äärellä, liian monta kertaa hän oli joutunut myöntämään tappionsa itseään vahvempien edessä. Kuinka monta iskua yksi ihminen oikein kestäisi? Pahinta oli, ettei Lily tiennyt, eikä hän uskaltanut luottaa. Joskus hänestä tuntui, että hän hautautuisi omaan hermostukseensa. Kasvattaisi kuoren sydämensä ympärille ja kuolisi siihen, ettei veri saanut tilaa kiertää. Se kuolema olisi monin tavoin niin paljon pahempi kuin kuolema taistelussa, tai entisen parhaan ystävän murhaamana. Silti se olisi ainakin vapaaehtoista.
  “Lily?”
Hän hätkähti takaisin todellisuuteen, kun Cinnamonin vaimea ääni kutsui hänen nimeään. Tyttö seisoi siinä hänen edessään mustassa hautajaiskaavussaan ja ripsivärit poskilla. Hän ojensi kättään Lilylle.
  “Minä tarvitsen sinun apuasi. Voitko viedä minut Vakoiluverkostoon?” tyttö aneli, eikä Lily osannut vastustella. Hän ei pystynyt siihen, vaikka tiesikin aivan hyvin Cinnamonin tekevän jälleen kerran yhden suuren virheen. Joitakin asioita ei yksinkertaisesti voinut korjata, ei ainakaan silloin kun oli itsekin rikki sisältäpäin. Kaikki he tarvitsivat jonkin tien itsensä korjaamiseen ja vaikka Alessandro Visardosta ei ollutkaan lohduttajaksi, saisi hän ainakin Cinnamonin unohtamaan.
  “Tietysti voin”, Lily lupasi vetäen syvään henkeä. Hän työnsi Jamesin käsivarren syrjään olkapäältään, kurottui suutelemaan poikaa poskelle ja seurasi sitten Cinnamonia Fox’s Denin murattien peittämän rautaportin ulkopuolelle.

Alessandro oli arvannut Cinnamonin tulon jo ennen kuin tyttö ehti astumaan peremmälle huoneeseen, mutta tytön ilmeitä hän ei osannut lukea. Ei osannut tai ei tahtonut, Cinnamon ajatteli aavistuksen verran vihaisesti katsellessaan, kuinka nuori italialainen laski välinpitämättömästi muistiinpanonsa käsistään ja siirtyi tervehtimään häntä ovelle kohottaen pilkallisesti kulmiaan.
  “Luulin, ettet enää puhuisi minulle edellisen kohtaamisemme jälkeen. Mikä muutti mielesi?”
  “Lauma kuolonsyöjiä ja ystäväni murha, kuten sinä aivan hyvin tiedät”, Cinnamon tiuskaisi työntyen Alessandron ohitse peremmälle huoneeseen. Vaivautumatta riisumaan päällyskaapuaan hän heittäytyi istumaan Alessandron sijaamattomalle sängylle ja risti käsivartensa rinnalleen.
Alessandro teki laimeaa yllättyneisyyttä ilmaisevan eleen. “Miten minä olisin sen voinut tietää?”
  “Sinä olet vakooja, siten!”
  “Se ei tarkoita sitä, että olisin kiinnostunut kaikista maailman asioista, varsinkin, jos niistä ei makseta minulle mitään. Haluaisitko kertoa minullekin, mistä oikein syytät minua?”
Cinnamon tuijotti miestä tiiviisti. Hän tiesi näyttävänsä miehen silmissä lapselliselta ja naurettavalta meikit poskillaan ja onneton ilme sinisissä silmissään. Sillä ei ollut kuitenkaan merkitystä, eikä Alessandrolla ollut mitään oikeutta nauraa hänen surulleen. Olihan mies ollut kerran ihminen itsekin.
  “Silloin vedonlyöntimme jälkeen -  “Cinnamon aloitti haparoiden. “Sinä käskit minua viemään sen kirjeen Dorchesterinkujalle.”
  “Muistan kyllä.”
  “Anna minun puhua loppuun!”
  “Minähän kuuntelen koko ajan“, Alessandro vastasi raivostuttavan välinpitämättömästi.
Cinnamon kätki suuttumuksensa ja pakottautui pitämään äänensä tasaisena jatkaessaan puhettaan. “Kun minä olin siellä asunnossa, näin kuolonsyöjiä koskevan viestin. Siinä sanottiin, että Bellatrix Lestrange, Harold Piskuilan ja Regulus Black hyökkäisivät Auroriakatemiaan ensimmäisenä joulupäivänä. Kuin sattuman kautta - “ Cinnamonin ääni vapisi pidätetystä raivosta. “Sain lukea Tapaninpäivänä sanomalehdestä, että kolme kuolonsyöjää olivat yrittäneet murtautua Auroriakatemiaan ja että ystäväni oli murhannut yhden heistä. Hän kuoli vielä samana iltana, Red Stron nimittäin. Tiesitkö edes, että hän oli ystäväni?”
  “Totta kai minä tiesin”, Alessandro ilmoitti ilmeettömästi. “En ole koskaan tavannut ärsyttävämpää miestä. Kuvitteli kai olevansa jotenkin traaginen sankari.”
Cinnamon ei voinut uskoa korviaan. Red Stron, traaginen sankari? Ellei päivä olisi ollut kaikin puolin niin surkea, hän olisi voinut nauraa ääneen. Hän kaivoi kyntensä kämmeniinsä kohottaessaan katseensa takaisin kivikasvoiseen vakoojaan, jonka tummat silmät katsoivat häntä kiinteästi.
  “Olet väärässä”, Cinnamon tokaisi kylmästi. “Et tuntenut häntä!”
  “Onko sillä merkitystä? Kaikki aurorit ovat samanlaisia,” Alessandro kysyi kyllästyneeseen sävyyn. “Etkä sinä tullut tänne vain jakamaan elämänkokemuksiasi siitä typeryksestä. Voisitko vihdoin mennä suoraan asiaan?”
  “Kuten haluat”, kivahti hetki hetkeltä vihaisempi Cinnamon. “Asiani on tässä: sinä tiesit, että kuolonsyöjät hyökkäisivät Auroriakatemiaan. Etkö tiennytkin?”
  “Tiesin”, Alessandro myönsi rauhallisesti.
  “Silti sinä et tehnyt mitään.” Jos Cinnamon olikin aiemmin tuntenut kuuman raivon virtaavan suonissaan, oli hän nyt yhtä kylmä kuin jää. Hän ei ollut koskaan ennen halveksunut Alessandro Visardoa sillä tavoin kuin sillä hetkellä. Kun hän vain muistelikin, kuinka oli joskus kuvitellut vakoojaa hyväksi mieheksi… häntä hävetti.
  “Mitä minun olisi pitänyt tehdä?” Alessandro kuulosti niin hämmästyneeltä, niin vilpittömän ymmärtämättömältä, että toisenlaisessa tilanteessa Cinnamon olisi jopa saattanut sääliä miestä. Ei kuitenkaan nyt. Hän hypähti ylös sängyltä ja ojentui täyteen pituuteensa kohdaten Alessandron kysyvän katseen kylmästi.
  “Olisit voinut tehdä jotakin! Olisit voinut varoittaa jotakuta - isääsi - silloin Red olisi yhä elossa!”
  “Minulla ei ole mitään velvollisuuksia ainuttakaan auroria kohtaan!” ärisi Alessandro.
  “Sinulla on velvollisuuksia MAAILMAA KOHTAAN!” Cinnamon kirkui painaessaan kätensä lantiolleen. Alessandro tuhahti halveksuvasti ja yritti kääntää katseensa pois. Cinnamon ei kuitenkaan antanut siihen mahdollisuutta, vaan tarttui päättäväisesti miehen kasvoihin ja käänsi tämän itseään kohti. Hän halusi purkaa kaiken raivonsa ja kipunsa, kaikki joulun jälkeen kokemansa kärsimykset tähän yhteen hetkeen. Hän halusi upottaa kyntensä Alessandron kasvoihin ja näyttää, kuinka paljon häneen oikein sattuikaan.
  “Älä yritä kääntää selkääsi minulle!” Cinnamon sähähti. “Olet pilannut jo tarpeeksi! Merlin, sinä et edes tiedä, kuinka paljon tuhosit, tiedätkö? Jos olisit ollut vähänkin kiinnostuneempi jostakin muusta kuin itsestäsi, puolet Lontoon auroripiireistä ei itkisi nyt Redin menetystä!”
  “Johan minä sanoin!” Alessandro huusi työntäen Cinnamonin käden pois kasvoiltaan. “JOHAN MINÄ SANOIN! En välitä hittoakaan siitä, mitä ne typerät aurorit haluavat!”
  “Olisit voinut välittää siitä, mitä MINÄ HALUAN!”
Alessandro ravisti päätään puolittain huvittunut, puolittain epäuskoinen ilme kasvoillaan. “Sinä haluat minulta liikaa, Cinnamon.”
  “Minä haluan vain, että käyttäytyisit kuin normaalit ihmiset! Yhtenä hetkenä vannot olevasi kunnollinen ja seuraavana suljet silmäsi ikäisesi miehen murhalta”, Cinnamon kivahti suostumatta perääntymään väittelystä. Hän nosti leukaansa ja kohtasi tyynesti Alessandron tylyn katseen. Miehen silmät kipunoivat kuin kaksi palavaa, mustaa jalokiveä. Halveksunta uurtui hänen kauniille kasvoilleen ja vääristi ne kuin sieluun pesiytynyt demoni.
  “Entä mikä sinä sitten kuvittelet olevasi?” Alessandro ivasi taivuttaen suupieliään ylöspäin jäiseen hymynkaltaiseen. “Ryömit jalkoihini kuin koira ja huudat vihaasi vasten kasvojani. Ja nyt olet taas siinä valmiina syöksymään syliini.”
  “Minä en tullut tänne sitä varten!” Cinnamon kimpaantui.
Alessandro nauroi torjuvasti. “Etkö muka? Älä viitsi huijata itseäsi, Cinnamon! Me molemmat tiedämme, miksi sinä olet täällä!”
Cinnamon ei voinut itselleen mitään. Hän kohotti kättään ja läimäytti Alessandroa kaikin voimin kasvoille vain saadakseen miehen vaikenemaan. Mies nostikin kätensä yllättyneenä poskelleen ja perääntyi muutaman askeleen, mutta ei silti lakannut hymyilemästä. Sillä hetkellä Cinnamon olisi tehnyt mitä tahansa saadakseen pyyhittyä sen nimenomaisen katseen Alessandron pikisistä silmistä. Tuo katse tuntui raastavan hänet hajalle ja jättävän hänet paljaaksi ja merkityksettömäksi. Se pureutui hänen sisimpäänsä syvemmin kuin mikään koskaan aiemmin ja pakotti hänet kohtaamaan sen armottoman, raadollisen totuuden, jonka Alessandron sanat olivat jo hänelle paljastaneet. Hän ei ollut tullut Vakoiluverkostoon vain saadakseen syyttää Alessandroa. Hän oli tullut nöyrtyäkseen jälleen kerran miehen edessä ja unohtaakseen hetkeksi kipunsa sillä ainoalla tavalla, jonka hän enää tunnisti unohdukseksi.
Alessandro hymyili jälleen. “Tajusit sen itsekin, vai mitä? Eihän sen myöntäminen nyt niin kamalaa ollut?”
Ohitsekiitävän hetken ajan Cinnamon harkitsi antavansa periksi ja myöntävänsä Alessandrolle sen, mitä mies niin kipeästi halusi kuulla. Nöyrtyminen oli tietynlainen rangaistus, mutta samalla sen mukana saisi myös palkinnon, pienen myönnytyksen ja korvauksen kaikesta siitä, mitä Cinnamon oli joutunut kokemaan. Enää se ei kuitenkaan ollut mahdollista. Alessandro oli saanut hänet häpeämään itseään liian syvästi.
Yhden väheksyvän katseen kera Cinnamon pudisti päätään ja tokaisi:
  “Sinä vain kuvittelet.”
Sen sanottuaan hän kääntyi kannoillaan ja käveli ulos huoneesta sydän syvällä rinnassa kivistäen.

Lily oli aikaa sitten lakannut odottamasta Cinnamonin paluuta. Hän puolittain istui, puolittain makasi olohuoneen sohvalla ja kuunteli, kuinka yö virtasi äänettömänä lahjana heidän ohitseen. Vuodenvaihteeseen oli aikaa vähän yli viisi minuuttia, jos ajalla enää siinä pisteessä oli mitään merkitystä - Lily ei ollut enää varma. Hän lepuutti päätään vasten Jamesin rintakehää ja kuunteli, kuinka pojan sydämenlyönnit muuttuivat tasaiseksi, unettavaksi rytmiksi. Ajatukset olivat luopuneet sekasortoisesta taistelustaan hänen päänsä sisällä ja kulkivat nyt eteenpäin yhtenä raukeana, musertavana virtana.
Tuntui vaikealta kuvitella, että vuosi oli kulunut. Vuodenvaihde ei ollut ollut sen parempi kuin aiemmatkaan. Edellisenä uudenvuodenaattona Lily oli saanut pelätä henkensä puolesta taistellessaan kuolonsyöjiä vastaan. Nyt hän oli itkenyt ystävänsä muiston äärellä. Kuinka kauan kestäisi, ennen kuin hän saisi jälleen juhlia rauhassa? Sillä hetkellä hän oli liian väsynyt välittääkseen.
Sekunnit kuluivat ja muuttuivat pitkiksi minuuteiksi. Lily ei voinut olla miettimättä kaikkia niitä tapoja, joilla hän oli vuoden aikana muuttunut. Hän ei ollut enää typerä pikkutyttö, eikä uskonut sillä tavoin tulevaisuuteen kuin ennen. Hän halusi kyllä, mutta ei enää löytänyt siihen rohkeutta. Sen sijaan hänellä oli uudenlaista viisautta: hän osasi suhtautua jokaisen päivään sellaisena kuin se oli, tulevista huolehtimatta. Ja vaikka vuoden menetykset olivat toistuvasti särkeneet hänen sydämensä, tiesi hän jo tarpeeksi ymmärtääkseen, ettei voisi siitä huolimatta vuorata sydäntään jäähän. Hän ei voisi koskaan katkeroitua, tai lakata rakastamasta. Red oli tehnyt niin, samoin Alessandro ja monet muut, eikä se silti ollut ostanut heille sen enempää turvaa kuin onnellisuuttakaan. Kaikki he tuhoutuisivat ajallaan. Seuratessaan uuden vuoden lähestymistä seinäkellosta Lily ei voinut olla muistelematta Dumbledoren puhetta ja kaikkea sitä, mitä vanha velho oli hänelle opettanut. Hän ei voinut tuoda Rediä takaisin. Hän ei voinut herättää henkiin vanhempiaan, tai Jazz Thomasia, eikä hänestä ollut palauttamaan sisartaan sellaiseksi kuin tämän olisi pitänyt olla. Se kaikki oli tuhottu tai menetetty, eikä kukaan heistä voinut tehdä muuta kuin katsoa rohkeasti eteenpäin.
Jo luottavaisemmin mielin Lily tiukensi otettaan Jamesin olkapäästä ja halasi poikaa tiukasti. Hän ei ollut koskaan aiemmin ollut niin kiitollinen pojan läsnäolosta. Mitä tahansa tapahtuisikin, James olisi aina paikalla, kuten poika oli aina ollutkin. Jopa niinä hetkinä, kun Lily oli ollut liian ylpeä myöntämään sitä, miten kipeästi hän oikein tarvitsi apua. Enää hän ei sitä tekisi. Hän ei enää koskaan pettäisi itseään ylpeyden ja itsenäisyyden verholla, sillä tehdessään niin hän pettäisi myös vanhempansa ja poismenneet ystävänsä.
  “Vuosi on vaihtunut”, James kuiskasi ilottomasti ja Lily nyökkäsi. Painaessaan päänsä lujemmin miehensä rintaa vasten hän ei enää huolehtinut itsestään, tai omasta tulevaisuudestaan; sen sijaan hänen huolenaiheenaan väikkyi Peter Piskuilanin muotokuva.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #44 : Maaliskuu 02, 2007, 16:51:25 »
38.osa - Syyllisyys
1.1.1979

Peter oli hädin tuskin saanut ummistettua silmänsä, kun  vuoden ensimmäinen aamu jo valkeni palauttaen hänet takaisin repivään todellisuuteen. Hän pakotti itsensä nousemaan ylös tykyttävästä päänsärystä huolimatta ja pukeutui sanaakaan sanomatta siihen samaiseen hautajaiskaapuun, joka hänellä oli ollut yllään jo edellisenä päivänä. Hän tunsi olonsa mitäänsanomattomaksi ja tyhjäksi, ikään kuin hän olisi eilispäivän jälkeen ollut kykenemätön suremaan. Ehkä hän jollakin tapaa olikin, hän mietti kuljettaessaan väsyneesti kampaa hiustensa lävitse. Kaiken surun jälkeen hän ei jaksanut tuntea kovin paljon muuta.
Peter hylkäsi kamman kylpyhuoneen pöydälle ja lähti makuuhuoneeseen etsimään äitiään. Hän oli tullut Admiren kanssa yöksi lapsuudenkotiinsa, koska se tuntui jollakin tapaa helpommalta kuin Langenneidenkujalla yöpyminen. Tai ei varsinaisesti helpommalta, mutta oikeammalta nyt kuitenkin. Langenneidenkujalla pelkkä kadunnimi riitti muistuttamaan Peteriä hänen omasta typeryydestään. Red kuolleena… ainakin isä olisi ollut ylpeä, jos olisi tiennyt.
Peter tuhahti pystymättä ymmärtämään, miten isä saattoikaan herättää hänessä niin ristiriitaisia ajatuksia. Kaikessa sekavuudessaan tuo suhde oli ollut kuin kaikki harmaan sävyt mustan ja valkoisen välillä, se oli ollut rikkirevittyjä petoksia siinä missä rakkauttakin ja vaikka naiset muuta väittivät, eivät viha ja rakkaus aina sopineet yhteen. Peter pysähtyi keittiöön tyhjentääkseen työpöydän kulmalle unohtuneen juomalasin sisällön kurkkuunsa. Hän ei ollut täysin varma siitä, mitä se oli, eikä sillä ollut merkitystäkään. Joka tapauksessa se poltteli hänen kurkkuaan luvaten hänelle pikaisen oikotien unohdukseen, mikäli hän vain sitä haluaisi.
  “Hitto, että haluankin”, poika murahti jatkaessaan matkaansa äitinsä makuuhuoneeseen, missä vastentahtoisesti mustiin vaatteisiin pukeutunut Admire auttoi hänen sairasta äitiään pukeutumaan. Se kävi kömpelösti; rouva Piskuilan nyyhkytti ja pisti kaiken aikaa vastaan, kun Admire yritti saada napitettua tämän hautajaiskaavun selässä olevia nappeja kiinni. Tyttö taputteli naista lohduttavasti selkään.
  “Älkää itkekö, rouva Piskuilan - rauhoittukaa - “ Admire aneli turhaan. “Kaikki selviää kyllä.”
Peterin äidin vastaus oli niin epäselvä, ettei Peter ymmärtänyt siitä puoliakaan. Admiren ilme kuitenkin kertoi, ettei hän olisi halunnutkaan kuulla sen enempää. Tuntien olonsa epämukavaksi Peter nappasi solmion äitinsä lipaston päältä ja ilmoitti menevänsä solmimaan sitä kaulaansa. Hän tiesi käyttäytyvänsä kuin pelkuri - solmion sitominen takaisi hänelle vähintään viidentoista minuutin rauhan, naiset kun usein olettivat, että hänellä meni niinkin vähäpätöiseen tehtävään ikuisuuksia. Tavallisesti Peter olisi pahastunut aliarvioinnista, mutta nyt se sai hänet tuntemaan olonsa lähinnä helpottuneeksi.
Kävellessään takaisin omaan makuuhuoneeseensa hän ei voinut olla miettimättä, miten vähän aliarvioimista hänessä enää olikaan. Kun vain muistelikin kaikkia niitä kertoja, jolloin häntä oli kutsuttu päättämättömäksi tai heikoksi… no, hän olisi ollut tuhat kertaa mieluummin pelkuri kuin murhaaja. Lakkaisiko Redin aavekuva koskaan vainoamasta häntä? Peter ei tiennyt.
Pojan kädet vapisivat, kun hän sitoi solmiota kauluspaitansa päälle.

Herra Piskuilan haudattiin Mustanmutkan vanhalle hautausmaalle. Peter vihasi paikkaa ensi silmäyksellä. Se oli harmaa ja ruokkoamaton -  juuri sellainen paikka, jota kukaan ei ollut hoitanut vuosiin. Suurin osa haudoista oli melkein peittynyt lumen alta pistävän kuivuneen ruohon mereen.
Peter hieroi kämmeniään yhteen astuessaan ulos kappelista. Pureva pakkastuuli iski vasten hänen kasvojaan ja nipisteli hänen sormenpäitään. Lyhyt muistotilaisuus oli ohitse ja edessä oli se kaikkein vaikein hetki: hautaaminen. Peter voi lievästi pahoin astellessaan kappelin ovelle valmiina tarttumaan isänsä arkkua kannatteleviin hihnoihin. Hän ei edes tuntenut kunnolla muita arkunkantajia. He olivat kaukaisia sukulaisia tai kumminkaimoja, jotka hänen masentunut äitinsä oli kutsunut paikalle vain saadakseen herra Piskuilanille näkemisen arvoiset hautajaiset. Karu totuus oli, ettei Peterin isällä ollut ollut muita läheisiä kuin vaimonsa ja poikansa, sekä orvoksi jäänyt Leslie-serkku, joka alunperinkin oli saanut isän kääntymään kuolonsyöjien puolelle. Silti Peter ei enää osannut halveksua isäänsä tai Leslietä, kuten oli aluksi halveksunut. Hän ei pystynyt vihaamaan ketään muuta kuin itseään.
  “Pete.” Admire taputti häntä kevyesti olkapäälle ja nyökäytti kohti ovensuussa odottavaa mahonkiarkkua. Peter nyökkäsi kuivin suin. Hän tunsi itsensä kylmäksi ja elottomaksi siirtyessään isänsä arkun luokse. Arkku näytti niin tavanomaiselta, niin merkityksettömältä... ja silti sen sisällä oli syy Peterin olemassaoloon ja tuhoutumiseen, yhdellä kertaa. Peter ei ollut koskaan aiemmin tuntenut oloaan niin heikoksi. Nostaessaan arkun kantohihnan olkapäälleen hän ei voinut olla miettimättä, selviytyisikö hautaustilaisuudesta läpi pyörtymättä.
Muutkin arkunkantajat tarttuivat hihnoihinsa ja he lähtivät liikkeelle. Hautajaisväen rytmikäs niiskutus säesti heidän kulkuaan koko matkan hautapaikalle. Peter joutui tekemään kaikkensa säilyttääkseen kasvonsa vakavina ja ilmeettöminä - kaikista mieluiten hän olisi vajonnut polvilleen maahan siihen paikkaan ja itkenyt oman sielunsa ulos. Ympäröivä maailma muuttui rahisevien askelten ja hartiaa painavan kantohihnan sekavaksi usvaksi. Peter tiesi saattavansa hyvinkin olla menettämäisillään järkensä, mutta äkkiä hänen korvansa tavoittivat pelkkää ivanaurua. Kuin joku olisi pilkannut hänen musertumistaan…
Pysähdys. He olivat nyt avonaisen haudan yllä ja nojautuivat laskemaan arkkua hautaan. Alas, alas, aina vain alemmas... mistä lähtien nykyhetkellä oli ollut jotakin merkitystä? Yhtä hyvin Peter olisi voinut haudata itsensä johonkin sekavaan kuvitelmaan siitä, mikä olisi jollakin tapaa voinut olla todellisuus. Tätä todellisuutta hän ei ainakaan tahtonut - se oli pelkkää katkeraa pilkkaa alusta loppuun, pilkkaa ja haavassa käännettäviä veitsiä… kuka olikaan sanonut, että jokainen sai ansionsa mukaan? Varmasti se oli ollut professori Dumbledore. Tai ehkä Peterin ystävät. He eivät olleet edes vaivautuneet olemaan läsnä hautajaisissa, vai oliko Peter varta vasten kieltänyt heitä tulemasta? Hän oli niin sekaisin, ettei tiennyt enää kunnolla itsekään.
Aina vain alemmas. Miten yksi hetki saattoikaan tuntua niin loputtoman pitkältä? Tuskanhiki kirposi Peterin otsalle, kun hän kuunteli, kuinka arkun reuna raapi routaista maata jossakin alapuolella. Toiset viittoivat häntä irrottamaan otteensa kantohihnasta. Isän ääni syytti häntä siitä, että hän asetti muut asiat perheensä edelle…
  “Ei!” Peter parahti epäselvästi. Hän toisteli sanaa yhä uudelleen ja uudelleen välittämättä muiden ihmettelevistä ja säälivistä katseista, hän toisti sitä pitääkseen harhakuvat loitolla. Mitä hänelle oli oikein tapahtumassa? Miksi nykyhetkestä kiinnipitäminen oli niin uskomattoman vaikeaa? Peter hädin tuskin tajusi, kuinka Admire kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja veti hänet kauemmas haudan ääreltä. Kauemmas kurimuksesta. Silti hänen isänsä ääni puhutteli häntä aina vain hänen päänsä sisässä, se moitti häntä viiltävin sanoin. Kumpikaan meistä ei olisi nyt tässä, jos et olisi ollut niin naurettavan kiintynyt omiin päämääriisi’, isä sanoi. ’Olisin voinut pelastaa sinut tältä, jos olisit vain antanut minulle luvan. Olisin voinut estää sinua tuhoamasta omaa itseäsi.‘ Peter ei tiennyt, olivatko sanat totta vai ei. Ainakaan niissä ei ollut jälkeäkään lohdullisuudesta.
Hän pakottautui keskittymään takaisin todellisuuteen, kun pitkä, juoponnäköinen velhotodistaja kohotti taikasauvansa ja alkoi leijuttaa multaa arkun ylle. Maasta sinä olet tullut, sanoivat jästit. Missä isä nyt oli?

Peter ei välittänyt jäädä hautajaisten jälkeiseen muistotilaisuuteen. Hän sulloi nenäliinan vihaisesti taskuunsa ja ilmoitti äidilleen lähtevänsä kotiin. Äidin vastalauseilla ei ollut hänelle mitään merkitystä; hän tiesi pystyvänsä suremaan isäänsä paljon paremmin omissa oloissaan, jos niin halusi tehdä. Sillä hetkellä hän tunsi itsensä täysin kykenemättömäksi suremaan ja säälimään ketään muuta kuin itseään.
Peter kietoi hautajaisviitan tiukemmin ympärilleen ja kieltäytyi kuuntelemasta taakse jääneen Admiren hätääntyneitä kutsuja. Tyttö pyysi häntä odottamaan, mutta hänestä ei ollut siihenkään. Niin paljon kuin hän Admirea rakastikin, olivat sellaiset tunteet joskus yksinkertaisesti liikaa, ja Admiren kaltainen tyttö selviäisi kyllä kotiin yksinkin, väitti tyttö itse mitä tahansa. Peter nopeutti askeleitaan säästyäkseen tyttöystävänsä turhanpäiväisiltä surunvalituksilta ja poikkesi tuuheiden pyökkien suojaamalle sivukujalle turvaan.
  “Hei, Piskuilan”, kutsui ääni läheisen paksun puunrungon takaa. Peter pyörähti ympäri kantapäidensä varassa taikasauva jo valmiiksi kohotettuna. Hän ei ollut sillä tuulella, että olisi ollut valmis vastaanottamaan yhtään enempää yllätyksiä; hänen hermonsa oli jo venytetty äärimmilleen. Kohottaessaan katseensa puhujaan hän sai kuitenkin huomata, etteivät hänen huolensa ollut ollut aiheetonta. Puun takaa hänen eteensä astui Bellatrix Lestrange.
Heti ensi silmäykseltä Peter saattoi havaita Bellatrixissa tapahtuneen muutoksen. Oli selvää, että elämä kuolonsyöjien parissa oli kuluttanut naista. Hän oli yhä kaunis, mutta kovin rosoisella ja silmiinpistävällä tavalla. Hänen silmiensä alla oli tummien varjojen sarja ja huulien ympärille oli ilmestynyt kireydestä kieliviä juonteita. Silti nainen hymyili petomaista hymyään.
  “Sinä”, Peter sylkäisi pystymättä sanomaan mitään muuta, vaikka todellisuudessa hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan sanoihin. Hän ei ollut uskonut näkevänsä Bellatrixia enää ja nyt naisen kohtaaminen oli kuin käärmeen purema kasvoihin. Bellatrix oli tappanut hänen isänsä - oli Bellatrixin syytä, että kaikki oli tapahtunut niin kuin tapahtui -
  “Et kai todella kuvitellut, että pysyisin poissa?” Bellatrix kohotti kulmiaan.
Peter puristi kädet tiukasti nyrkkiin. “Se oli enemmänkin toiveajattelua, jos ymmärrät, mitä tarkoitan. Etkö sinä ole jo saanut minusta tarpeeksesi?”
  “Katsotaanpa…” Bellatrix kallisti päätään ja teeskenteli mietteliästä. “Sen jälkeen, kun tapoin ystäväsi, kidnappasin toisen ystäväsi, murhasin isäsi ja sain sinut tappamaan yhden roolimalleistasi? Ei, en usko, että siinä on vielä tarpeeksi.”
  “Sinä senkin - sinä senkin - “ Peter takelteli yrittäen turhaan keksiä tarpeeksi hirvittävältä kuulostavaa loukkausta.
  “Minä mikä?” Bellatrix kysyi kiinnostuneesti. “Noita? Hirviö? Tunteeton julmuri? Olen kuullut kaikki nuo ennenkin, etkä sinä oikeastaan pysty sanomaan mitään, joka saisi minua tuntemaan jotakin. Ehdotan, että luovutat ja kuuntelet, mitä minulla oikein on sanottavaa.”
  “En ikinä”, Peter sähisi ja kohotti taikasauvansa kohti Bellatrixin kasvoja. Nainen ei vaivautunut koskemaankaan omaan sauvaansa.
  “Voit tappaa minut, jos haluat, Piskuilan”, hän tokaisi kyllästyneesti. “Mutta jos vaivaudut miettimään hetkeäkään, tajuat kyllä, etten minä sinua tuhonnut, vaan sinä itse.”
  “Älä valehtele! Sinä tapoit minun isäni! Sinä valehtelit, että Red oli tehnyt sen!”
  “Voi olla”, Bellatrix vastasi olkapäitään kohauttaen. Peterin uhkaukset eivät näyttäneet liikuttavan häntä tippaakaan. “Ehkä minä teinkin niin, mutta en silti pakottanut SINUA tappamaan Stronia. Olisit voinut yrittää puhua hänen kanssaan ennen kuin teit mitään. Olisit voinut puhua ystävillesi. Mutta ei - sen sijaan sinä päätit tapattaa Stronin. SINÄ, eikä kukaan muu.”
Peter avasi suunsa vastustellakseen, mutta vaikeni tajuttuaan, ettei hänellä ollut mitään oikeutta väittää vastaan. Bellatrix saattoi olla murhaaja, petturi ja kuolonsyöjä, mutta siitä huolimatta nainen oli oikeassa. Oikeassa aina viimeiseen veripisaraan saakka.
Bellatrix hymyili tyytyväisesti. “Tajusit sen itsekin, vai?”
  “Suu kiinni!”
  “Mutta Piskuilan - “
  “SUU KIINNI! MINÄ EN HALUA KUULLA ENEMPÄÄ!” Peter karjui pystymättä peittelemään raivoaan. Pahinta kuitenkin oli, ettei hän oikeastaan ollut vihainen Bellatrixille - ei ainakaan sillä tavoin kuin omalle itselleen. Hän itse oli kaivanut oman kuoppansa ja tehnyt kaikki ne hirvittävät teot, joista olisi mieluummin syyttänyt toisia. Redin kuolema oli kokonaan hänen oma vikansa.
Peter vilkaisi Bellatrixia vaarallisesti. “Häivy. Nyt. Heti.”
Bellatrix Lestrange ei ollut typerä nainen. Hän luki vaivattomasti sanomattoman uhan keskustelukumppaninsa sanoista ja astui taaksepäin kohauttaen harteitaan sillä ihmeellisen kylmällä ja välinpitämättömällä eleellä, joka sai hänet vaikuttamaan kuninkaallisemmalta kuin kukaan henkilö, jonka Peter tunsi.
  “Voin minä mennä, jos sinä sitä haluat. Tulin oikeastaan vain sanomaan yhden asian.”
  “Ja mikähän se mahtaa olla?” Peter kysyi käheästi. Viha katosi vähitellen hänen sisältään jättäen hänet turraksi ja kipeäksi, kuin hänen vartalonsa olisi pistelty täyteen tulikärkisiä neuloja.
Bellatrix heilautti hiuksiaan. “Kun se Thomasin petturi tuli tapetuksi, minä sanoin sinulle, että jonakin päivänä sinä vielä tappaisit jonkun. Minä sanoin, että sinun olisi turha ryömiä jalkojeni juureen hakemaan lohdutusta, koska minä en ole kiinnostunut sinun kurjista tunteistasi. Nyt näet, että olin oikeassa. Ja todistaakseni sen…” Nainen työnsi kätensä kuraisen viittansa taskuun ja otti esille jonkinlaisen osoitelapun. Hän ojensi sen vastahakoiselle Peterille.
  “Saat minuun yhteyden tästä osoitteesta, kun päätät lopulta kasvaa aikuiseksi ja kohdata omat tekosi sen sijaan, että piileskelet ystäviesi selän takana. Ystäväsi eivät estäneet sinua tuhoamasta omaa säälittävää viattomuuttasi, eivätkä he tee niin tulevaisuudessakaan. Odotan sinua... jonkin aikaa.”
Bellatrix painoi paperinpalasen väkisin Peterin kouraan ja astui askeleen taaksepäin. Hän siirtyi takaisin pyökkipuun varjoon ja katosi jättäen entistäkin sekavamman ja heikomman Peterin keskelle hautausmaan polkua.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #45 : Maaliskuu 02, 2007, 16:53:27 »
39.osa - Pimeän Piirto
4.1.1978

Peter havahtui keskellä yötä siihen, että kylmä hiki virtasi pitkin hänen otsaansa. Huone oli pilkkopimeä ja tunkkainen ja hengittäminen tuntui vaivalloiselta. Poika avasi yöpaitansa ylimmät napit ja nousi kyynärpäidensä varaan sängyllä saadakseen lisää happea. Hänen käsivartensa vapisivat kuin hän olisi puristanut jotakin hyvin tiukasti unessaan. Vilkaistessaan sivulleen hän sai helpotuksekseen huomata, ettei kyseessä ollut ainakaan Admire - tyttö nukkui hänen vierellään siistillä kerällä kuin koriin käpertynyt kissanpentu. Admiren kasvot olivat sileät ja onnelliset heijastaen niin entisestäänkin Peterin omaa raadollisuutta ja itsepetosta vasten pojan kasvoja. Redin kuoleman jälkeiset päivät kuluivat, eikä Admire vieläkään tiennyt totuutta.
Peter kohottautui istumaan sängyllä ja työnsi hien kostuttamia otsahiuksia sivuun silmiltään, vaikka ei huoneessa oikeastaan ollut mitään nähtävää. Pelkkä sysimusta tyhjyys. Silti Peteristä tuntui kuin huone olisi puhutellut häntä, puhutellut tavalla, jonka vain hän saattoi ymmärtää, sillä mitään korvin kuultavia ääniä ei ollut. Ainoastaan vesi kohisi hiljaa yläkerran putkistoissa.
  “Menisit nyt nukkumaan, Piskuilan”, Peter aneli itseään niin hiljaisella äänellä, ettei Admire varmasti heräisi. Hän vilkaisi vaaleanpunaisten lakanoiden täyttämää sänkyään. Se näytti kutsuvalta ja silti ahdistavalta. Unohtuessaan katsomaan ryppyisiä peitteitään hänestä tuntui kuin ne olisivat voineet kuristaa hänet, jos hän vain uskaltautuisi käymään uudelleen pitkälleen. Ja painajaiset - ne olivat pahempia kuin yksikään mielen pimeimmissä sopukoissa kuviteltu valhekuolema. Niissä sormet kurkottivat hänen suuntaansa ja ojensivat paperinpalasia ja osoitteita, niissä kimeät äänet kutsuivat hänet nimeään tavalla, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin hänen selkäänsä huolimatta siitä, että hän oli unessa.
Paperinpalaset. Peter tiesi kyllä, miksi tuo nimenomainen uni vainosi häntä kuin selkään köydellä kiinnitetty veitsenterä. Unen paperinpalanen oli todellinen valve-elämässäkin, se odotti Peterin tyynyn alla koskemattomana ja silti aivan liian terävänä, ikään kuin sen ohuet reunat olisivat voineet tyynyn lävitsekin pistää piikkejään takaraivoon ja sotkea peitteet viattomaan vereen. Tai ei enää niin kovin viattomaan. Bellatrix oli ollut oikeassa - Peter ansaitsi paikkansa kuolonsyöjien joukossa. Mutta entä jos hän ei halunnut sitä?
Admire äännähti unessaan ja Peter käännähti tytön puoleen peläten tämän heräävän. Hän tiesi, ettei voisi milloinkaan kertoa näistä huolistaan tyttöystävälleen. Admire oli siihen liian nuori ja liian viaton. Olisi ollut väärin tuhota tytön elämä näin varhaisessa vaiheessa, Admirehan oli jättänyt koulunsakin kesken hänen vuokseen.
Peter murahti itsekseen ja heittäytyi takaisin kylmille lakanoilleen. Bellatrixin tarjous kuolonsyöjiin liittymisestä enemmänkin inhotti kuin kiehtoi häntä, joten miksi hän ei siis saanut sitä mielestään?

Aamu valkeni kylmänä ja kuulaana Langenneidenkujan kivitalojen lomaan. Peter tunsi itsensä nukkuneen rukoukseksi valmistautuessaan lähtemään Viistokujalle syödäkseen aamiaista yhdessä Remuksen kanssa. Valvottuaan yli puolet yöstä hän ei tuntenut olevansa varsinaisesti puhetuulella, mutta Remus oli vaatimalla vaatinut, että hän suostuisi pojan seuraksi Vuotavaan Noidankattilaan. Pojalla oli ilmeisesti jotakin sydämellään, Peter arveli vetäessään lapasia käsiinsä, tai sitten tämä oli vain uskomattoman huolissaan hänestä. Sekään ei olisi ollut mikään ihme. Unenomaisessa syyllisyydentuskien värittämässä tilassaankin Peter oli tarpeeksi lähellä todellisuutta käsittääkseen, kuinka epäluonteenomaisesti oikein käyttäytyi. Hänen ystävänsä kuitenkin tuntuivat laskevan kaiken vaiteliaisuuden ja hermostuneisuuden isän kuoleman jättämän varjon piikkiin, tai ehkä he vain eivät uskaltaneet kysyä. Kukaan heistä ei ollut ollut täysin ennallaan Redin kuoleman jälkeen, eikä se ollut oikeastaan mikään ihme - haavojen parantamiseen meni aikaa.
Peter suuteli Admirea nopeasti poskelle hyvästiksi ja kaikkoontui Langenneidenkujalta. Saapuessaan Viistokujalle hän onnistui ilmiintymään suoraan vasten Iskunkiertokujan ja Viistokujan kulmauksessa olevaa kovaa tiilimuuria. Ilmiintyminen hajamielisenä ei selvästikään ollut hyvä ajatus, poika tuumi hieroessaan tiiliä vasten hankautunutta poskeaan lapasellaan. Hän mulkaisi tiilimuuria vielä kerran ja kääntyi sitten etsimään Remusta.
Viistokuja oli siihen aikaan vuodesta tavallista eläväisempi, ikään kuin menneet joulu ja uusivuosi olisivat saaneet ihmiset hellittämään hieman turvajärjestelyistään ja liittymään mukaan kadun elämänmenoon. Paikalla oli paitsi normaaleja alennusmyyntien vierailijoita, myös tavallista enemmän auroreita. Redin murha oli kai säikäyttänyt heidätkin, Peter tuumi, sillä aurorit liikkuivat aina kahden tai kolmen ryhmissä. Hän karkotti kiireesti kaiken Rediin liittyvän pois mielestään.
Näyteikkunat ja liukkaan jään peittämät mukulakivet vangitsivat Peterin huomion siinä määrin, ettei hän ollut lainkaan huomata Remusta ennen kuin näki pojan huitovan kättään Vuotavan Noidankattilan ovella. Kääntäessään askeleensa ystävänsä suuntaan Peter sai suureksi harmikseen huomata, ettei Remus suinkaan ollut yksin. Pojan vierellä seisoi pörröiseen kaulaliinaan ja lapasiin kätkeytynyt Tinka Schmitt, jonka letit sojottivat hullunkurisesti pipon alta. Tytön posket punoittivat pakkasesta, tai ehkä hän vain oli todella hyvällä tuulella, oli mahdotonta olla varma. Peter sen sijaan tunsi olonsa hermostuneeksi. Hän oli omalla tavallaan pelännyt Tinkaa aina siitä saakka, kun tyttö oli joulumarkkinoilla kohdellut Remusta kuin myytävänä olevaa tikkukaramellia. Nyt kaksikon välit näyttivät kuitenkin olevan hieman lämpöisemmät - ainakin he nauroivat keskenään kuin kohteliaat hyvänpäiväntutut nyt ainakin.
  “Matohäntä, ei kai sinua haittaa, että saamme aamiaiselle kolmannenkin pyörän?” Remus kysyi miellyttävästi hymyillen, kun Peter ehti kuuloetäisyydelle saakka. Peter pudisti päätään. Todellisuudessa häntä sekä harmitti että hermostutti Tinka Schmittin läsnäolo, mutta hänestä ei ollut kieltäytymään kohteliaasti tytön seurasta.
  “Tapasin Tinkan sattumalta kun odottelin sinua“, selitti Remus. “Hänkin oli menossa Vuotavaan Noidankattilaan aamiaiselle ja tuntui typerältä olla kutsumatta häntä mukaan. Menemmekö sisälle?”
Peter nyökkäsi jäykästi. Seuratessaan Remusta ja Tinkaa sisälle Vuotavan Noidankattilan tupakan- ja pekoninhajuiseen hämärään hän ei voinut olla toivomatta, että olisi sittenkin jäänyt kotiin Admiren kanssa. Sanoi Remus mitä tahansa, HÄN tunsi olevansa se kolmas pyörä tällä tapaamisella. Ei suinkaan Tinka. Lähteminen tuntui kuitenkin raukkamaiselta, joten Peter tyytyi riisumaan päällystakkinsa ja sysäämään sen tuolille Remuksen ja Tinkan istuimien väliin.
  “Hieno takki sinulla”, Tinka kehaisi, kun Peter istui alas. “Onko tuo karva vuohta?”
  “Lammasta, itse asiassa. Luulisin.”
Tinka nyrpisti nenäänsä. “Lampaankarva on pidemmän päälle paljon huonompilaatuista kuin vuohenkarva. Ihmiset vain eivät usko sitä.”
  “Tinkan isä on taikavuohifarmari”, Remus jatkoi huomattuaan Peterin pöllämystyneen ilmeen.
  “Ja äiti. Ja veli. Ja puolet suvusta”, Tinka luetteli kyllästyneeseen sävyyn. “Serkkuni Gavrielon lisäksi olen ainoa, joka ei ole suostunut siihen pyöritykseen ja Gavrielokin potkittiin pois suvusta heti kun he saivat tietää, että hän oli homoseksuaalin lisäksi vielä vampyyrikin. Mukava yllätys isälle, kun hänelle kerrottiin, että Gavrielo oli yrittänyt imeä veret hänen kummipojastaan.”
Tinkan sanojen jälkeen pöydän ääreen laskeutui hiljaisuus. Peter huokaisi helpotuksesta, kun pubin omistaja Tom saapui paikalle ja otti heidän tilauksensa. Hän pyysi baarimikkoa tuomaan itselleen kahvin, kun taas Remus ja Tinka tilasivat reippaat aamiaiset. Remuksen rummuttaessa levottomasti sormillaan pöytää Peter tajusi ystävänsä olevan lähestulkoon yhtä vaivautunut kuin hän itsekin oli. Silti se ei helpottanut hänen oloaan laisinkaan.
  “No, Matohäntä, mitä sinulle kuuluu?” tiedusteli Remus, kun hiljaisuus kävi sietämättömäksi.
Peter kääntyi ottamaan vastaan kahvinsa ja hymähti. “Sitä normaalia. Ongelmia.”
  “Ei kai kuolonsyöjä-sellaisia?” Remus kurtisti kulmiaan.
  “Minun mielestäni kuolonsyöjäasiat ovat aivan liioiteltuja!” Tinka julisti ennen kuin Peter ehti harkitsemaankaan vastaamista. Peteriä kammotti palava ilme tytön kasvoilla. “Kaikki kuvittelevat, että kuolonsyöjät ovat velhoyhteiskunnan pahin ongelma, kun suurimmat viat ovat itse asiassa meissä!”
Peter pyöritti silmiään itävaltalaistytön tekopyhyydelle, kun taas Remus kohotti kiinnostuneena kulmiaan.
  “Jatka ihmeessä”, poika kehotti vilkaisemattakaan Peteriin.
Tinka heilautti kärsimättömästi palmikkojaan. “No, ajatelkaa nyt hetki itsekin! Velhot kiertävät ympäriinsä saarnaamassa kansainvälisestä taikayhteistyöstä ja sortavat samalla kaikkia vähänkin poikkeavia tapauksia! Ei se ole mikään ihme, että ihmissudet ja jättiläiset ovat niin innokkaita liittymään tiedät-kai-kenen leiriin, kun toinen puoli pitää heitä halveksuttavina kummajaisina!” Tinkan silmät leimusivat ja hän puristi tiukasti teemukiaan kuin olisi todellisuudessa halunnut murskata taikaministerin hentojen sormiensa otteeseen.
  “Olet väärässä”, Peter vastasi ärsyyntyneenä. “Jättiläiset ovat oikeasti vaarallisia! Jos heidät lisättäisiin yhteiskuntaan - “
  “ - he saattaisivat lakata taistelemasta vastaan ja ryhtyä käyttäytymään ystävällisesti!” Tinka keskeytti kovalla äänellä.
Peter naurahti. “Kuvittelet vain!”
  “Ainakin minulla on jotakin, mitä kuvitella. Sinä olet ihan yhtä mielikuvitukseton kuin kaikki muutkin”, tiuskaisi Tinka. Vastapäätä istuva Remus uppoutui aamiaiseensa vaivaantuneisuudesta kielivä ilme kasvoillaan.
  “Mitä tuo oli tarkoittavinaan?” Peter tiedusteli yrittäen parhaansa mukaan pysytellä rauhallisena. Hänen hermonsa olivat aivan liian kireällä, että hän olisi pystynyt käyttäytymään ystävällisesti tämänkaltaisen väittelyn aikana. Tinkaa hänen käytöksensä ei kuitenkaan näyttänyt häiritsevän tippaakaan; päinvastoin, tyttö selvästi nautti tilanteesta. Hän nojautui pöydän yli ja hymyili pisteliäästi.
  “Syytät mieluummin tiedät-kai-ketä ongelmista, jotka todellisuudessa ovat omaa aikaansaannostasi.”
  “MINUN aikaansaannostani?” Peter toisti ällistyneenä.
  “Sinun ja muiden kaltaistesi! Te olette sulkeneet vähänkin eroavat ihmiset pois yhteiskunnasta!”
  “Jättiläiset ovat - “
  “IHMISIÄ, Piskuilan, ihmisiä!” Tinka kivahti voimalla, joka sai baarimikko Tomin pudottamaan lasinsa lattialle. Remus säntäsi nolostuneena auttamaan miestä lasinsirpaleiden siivoamista, mutta Tinka ja Peter eivät edes huomanneet koko tapausta.
  “Onko muka vampyyrien vika, että he ovat vampyyreita? He pystyvät silti elämään täysipainoista elämää - ainakin välillä. Entä ihmissudet sitten? Onko heidän syytään, että heitä on purtu?”
Peter vaikeni ajatellessaan Remusta. Oli julma temppu Tinkalta vetää Remus tähän mukaan, poika mietti, vaikka todennäköisestihän Tinka ei edes tiennyt Remuksen ongelmasta.
  “Ei se heidän vikansa ole”, Peter huokaisi lopulta, kun Tinkan ilme suorastaan vaati vastausta. “Mutta ei sille voi myöskään tehdä mitään.”
  “Voi sille!” Tinka vastasi kiivaasti, kun Remus palasi pöytään istumaan kasvot punoittaen.
Peter nauroi. “Ja mitähän sinä tekisit?”
Peterin suureksi ärtymykseksi Tinka hymyili leveästi. “Minä en tekisi, minä TEEN. Paljonkin, kaiken aikaa. Yritän löytää lääkkeen niin vampyyreille kuin ihmissusillekin.”
  “Sinä yrität MITÄ?” Remus oli tukehtua voileipäänsä. Peter potkaisi ystäväänsä terävästi jalkaan haluten estää häntä paljastamasta mitään typerää. Tinka ei kuitenkaan välittänyt. Hän ainoastaan nosti leukaansa ja katsoi Peteriä tyynin ruskein silmin, ikään kuin mikään ei olisi voinut järkyttää häntä. Peter puri huultaan.
  “Kuulit oikein”, Tinka sanoi viimein, kun Peter pysyi itsepintaisesti vaiti. “Kehittelen lääkkeitä työkseni ja olen aloittanut säännöllisen työn epäonnisten noitien ja velhojen auttamiseksi. Käytän serkkuani Gavrieloa apuna, kun teen kokeita vampyyreille. Ja mitä tulee ihmissusiin - “
  “Anna kun arvaan”, Remus pisti väliin ironinen hymy huulillaan. “Et ole löytänyt ketään yhteistyöhaluista?”
Itävaltalaistyttö tuhahti. “Tuo on jo aliarviointia. Kaikki tapaamani ihmissudet ovat uhanneet pistellä pääni välipalaksi. Tietenkin tiedän, ettei se ole heidän vikansa, mutta - “ Tinkan ääni vaimeni hiljaisuuteen, mutta sillä ei ollut oikeastaan merkitystä - Remus ja Peter olivat kumpikin lakanneet aikaa sitten kuuntelemasta. Peter aavisti pahaa nähdessään mietteliään ilmeen, joka oli kohonnut hänen Kelmikumppaninsa kasvoille. Hän ei halunnut tietääkään, mitä Remus parhaillaan suunnitteli. Silti osa hänestä tiesi, eikä se osa pitänyt todellakaan ajatuksesta. Hän nykäisi Remusta terävästi hihasta. Poika ei huomannutkaan.
Peter tyhjensi kiireesti kahvikuppinsa. Hän ei missään tapauksessa halunnut, että Remus ryhtyisi tekemään mitään typeriä paljastuksia sielunelämästään Tinkalle. Mistä senkin tiesi, kuka tyttö oikeastaan oli. Hän puhui niin hyvää englantia, ettei välttämättä edes ollut mikään itävaltalainen, vaikka antoikin ymmärtää niin - hän saattoi olla vaikka kuolonsyöjien vakooja!
Kuolonsyöjien ajatteleminen sai Peterin voimaan pahoin jälleen kerran. Hän nousi ylös paikaltaan niin kovalla kiireellä, että oli kaatua.
  “Mennään, Kuutamo.”
  “Mikä kiire sinulla nyt on?” ihmetteli Remus.
Peter ainoastaan mulkoili ystäväänsä samalla kun kiskoi tätä ylös. “Meillä on juuri nyt kiireellinen tapaaminen jalkakäytävän kanssa, enkä halua, että sinä pistät vastaan, ymmärrätkö? Kiitos seurasta, neiti Schmitt”, poika lisäsi nopeasti Tinkalle, joka tuijotti heitä pohjattoman yllättyneenä. Jostakin syystä tytön järkytyksen näkeminen tuotti Peterille suurta mielihyvää.

Peter oli yhä syvällä omissa ajatuksissaan, kun hän lähti vasten tahtoaan Admiren kanssa päivälliselle Lilyn ja Jamesin asuntoon. Redin kuolemasta siitä oli muodostunut melkeinpä rutiini Kelmien välille, vaikka kukaan ei uskaltanutkaan sanoa sitä ääneen. Tuntui vain monella tapaa helpommalta olla kokoontunut yhteen asuntoon kuin kärsiä tyhjyyttään ja harmauttaan yksinäisyydessä. Silti sinä iltana Peter ei voinut olla toivomatta, että olisi jättänyt vastaamatta Lilyn päivälliskutsuun - hän ei ollut missään tapauksessa puhetuulella. Hän ei kuitenkaan halunnut viedä Admirelta ystävien seuran tuomaa iloa, tyttö kun selvästi ahdistui Langenneidenkujan yksinäisyydessä.
Peterin onneksi muutkaan Kelmit eivät näyttäneet olevan erityisemmin puhetuulella. Remus kävi selvästi yhä mielessään lävitse aamiaisella syntynyttä keskustelua, kun taas Sirius kieputti näennäisen välinpitämättömästi kaulaketjuaan sormensa ympärille. James ja Lily olivat ainoat täysin valveilla olevat ja hekin olivat keskittyneet nälvimään keskenään keittiössä. Cinnamon kirjoitti päiväkirjaa sulkakynä sauhuten.
Peter jätti takkinsa eteiseen ja istui keittiönpöydän ääreen Admiren ja Cinnamonin väliin. Olosuhteista huolimatta hän tunsi olonsa hyvin kotoisaksi Lilyn ja Jamesin naurun levitessä huoneeseen ruoantuoksun mukana. Hetken kuluttua Lily jätti paikkansa hellan äärellä ja asetti höyryävän padan keittiönpöydän keskelle.
  “Syökää, se on ihan kelvollista, vaikka James tekikin parhaansa pilatakseen sen”, tyttö sanoi reippaasti ottaen samalla paikkansa pöydän äärestä. Peter kohotti varoen padan kantta. Kanapataa, hän totesi itsekseen ja ryhtyi nostamaan ruokaa lautaselleen.
Toisetkin vaikuttivat heräävän horteestaan ruoan saapumisen myötä. Sirius hylkäsi kaulaketjunsa ja viritteli Jamesin kanssa keskustelua sen päivän aurorikoulutuksesta yhdessä Jamesin kanssa, kun taas Cinnamon nojautui tiedottamaan Remukselle, että oli tavannut Ariannan isoveljen Pyhässä Mungossa sinä aamuna.
  “Hänen ja Rosarian tyttö on melkein kahden viikon ikäinen”, tyttö ilmoitti ylpeästi.
  “Tyttö?” Sirius kohotti kulmiaan. “Minä luulin Jaken sanoneen, että se on poika.”
Peterin teki mieli huomauttaa, että Sirius oli selvästi pudonnut kovaa vauhtia pois maailmankartalta, mutta hän vaikeni hienotunteisuuden nimissä. Ei ollut mikään ihme, ettei Sirius ollut kovin kiinnostunut ottamaan selvää Bellin perheen asioista. Arianna ei ollut sanonut pojalle sanaakaan lyhyen vierailunsa aikana joululomalla, eikä ollut myöskään vaivautunut kirjoittamaan jälkeenpäin. Sikäli kuin Sirius tiesi, kaksikon välillä ei ollut enää muuta kuin tyhjyyttä.
  “Jake halusi USKOA, että se on poika”, Cinnamon myhäili. “Onneksi asiat eivät aina mene niin kuin miesten suunnaton ego vaatii. Bellin suvun uusin tulokas on tummatukkainen, pikkuinen ja kovaääninen. Tähänastisten tietojen mukaan vauvan nimeksi on tulossa Katie.”
  “Katie? Kenen mukaan?”
  “Jonkun Jaken tapaaman siivoojan, mutta siitä ei saa puhua Rosarialle”, Lily puuttui keskusteluun tarjoten samalla leipäkoria Peterille, joka otti sen kiitollisena vastaan. “Ei Jake siitä siivoojasta pitänyt, vaan hänen nimestään, mutta Rosaria ei uskoisi kuitenkaan. Katie Nicole Bell, se on pikkuisen nimi.”
  “Mistä sinä sen tiedät?” Peter rypisti otsaansa.
  “Minäkin tapasin Jaken tänään kaupassa. Hän sanoi, että Arianna pääsee Nälkäkurjesta 24.päivä tätä kuuta”, Lily paljasti.
  “Eri asia, mitä iloa siitä meille on“, James tuumi pessimistiseen sävyyn. “En olisi kovinkaan varma siitä, että hän haluaa vielä puhua meille.”
  “Älä viitsi maalata hevoskotkia seinille ennen kuin ne ovat siellä!” Cinnamon tuiskahti näyttäen olevan enemmänkin pahoillaan kuin vihainen. Peter laski katseensa lautaseensa ja keskittyi lusikoimaan tulista kanapataa suuhunsa. Jamesin tavoin hänkin epäili, mitä tapahtuisi kun Arianna viimein saisi luvan palata kotiin. Vaikutti epätodennäköiseltä, että tytöllä olisi vielä kaiken jälkeenkin ollut jotakin sanottavaa heille. Toisaalta hän OLI tullut jouluna heidän luokseen, kun Red oli murhattu… ei, kuollut, eikä murhattu, Peter oikaisi hiljaa mielessään haluten uskotella itselleen, että pystyisi pelkällä valheella muuttamaan tapahtumien kulun.
  “No, oli miten oli, minulla ainakin on asiaa Ariannalle, kunhan hän tulee takaisin kotiin”, Lily sanoi kohauttaen mustan velhonkaavun suojaamia harteitaan.
  “Minulla myös”, murahti Sirius. “Ja hänen on turha kuvitella voivansa väistellä sitä ikuisesti. Olen kyllästynyt leikkimään miespuolista Hutkimoa.”
Cinnamon näytti tuskastuneelta. “Luetko sinä IKINÄ satukirjojasi tarkasti?”
  “Se ei ole tässä nyt pääasia. Mitä muuta sanottavaa Jakella oli?” Sirius kysyi kuin Cinnamonia ei olisi ollut olemassakaan. Lily vaihtoi huvittuneen katseen ystävänsä kanssa ja viivytti tarkoituksella vastaustaan. Hän työnsi hiukset silmiltään, siirsi lautasensa syrjään ja kietaisi käsivartensa Jamesin olkapäille, ennen kuin viimein avasi taas suunsa.
  “Redin murhaa ei ole vieläkään selvitetty”, Lily sanoi apeasti. Sirius tuhahti; kyseessä ei ollut mikään yllätys.
  “Mutta hehän tietävät, kuka sen teki, vai mitä?” Peter pisti väliin - ei siksi, että olisi oikeastaan halunnut keskustella pistävästä aiheesta yhtään enempää kuin oli välttämätöntä, vaan siksi, että hänestä tuntui, että hänen täytyi puhua. Hänen oma äänensä kuulosti ohuelta ja lapselliselta hänen korvissaan.
Lily nyökkäsi. “Jay Conway, totta kai. Mutta se mies on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Lähetin yhden Alessandron tuttavista käymään Fox’s Denissä ja hän sai selville, että Red oli ollut aikeissa lähteä lomalle ennen... no, sitä. Tavarat pakattuna ja kaikki. Sääli, ettei hän päässyt sinne - “ Lilyn ääni sortui hetkeksi. “Joka tapauksessa, vakoojat kertoivat, että kaiken sen tavaramäärän alla on paljon verta ja - ja - kaikki näyttää siltä, että Red sai kärsiä melkoisesti ennen kuolemaansa.”
Huone alkoi pyöriä Peterin ympärillä. Hän ei voinut sille mitään; yrityksistään huolimatta hän ei yksinkertaisesti pystynyt kannattelemaan itseään enää pystyssä. Äkkiä hänen olonsa tuntui kovin lämpimältä -

Peter heräsi siihen, että joku läpsi häntä terävästi poskelle. James, hän päätteli hämärästi - kenelläkään toisella ei ollut yhtä raivostuttavan sotkuista tukkaa kuin James Potterilla. Oliko hän siis yhä Pottereilla? Hänellä ei ollut aavistustakaan. Varmaa oli ainoastaan se, että jotakin oli ehdottomasti jäänyt välistä, hän päätteli kohottautuessaan ystävänsä tukemana ylös lattialta. Potterien olohuone oli täysin tyhjä lukuunottamatta heitä kahta.
  “Missätoisetovat?” Peter solkkasi tokkuraisesti.
James kohotti kulmiaan kysyvästi. “Siis kuinka?”
  “Toiset. Missä he ovat?”
  “Säikäytit meidät”, vastasi vinosti hymyilevä James, joka siirtyi haromaan hiuksiaan kuten aina ollessaan levoton. “Sikäli kuin minä tiedän, Cinnamon lähti Mungoon kysymään lisäohjeita sen varalle, että sinä et herääkään ja Lily ja Sirius ovat… jossakin.”
  “Yhdessä?” Peter kyseenalaisti hieroen ohimoitaan siinä toivossa, että saisi ajatuksensa taas juoksemaan kunnolla.
  “Yhdessä, kyllä, äläkä saa mitään kieroutuneita kuvitelmia. Sirius ei ole niitä ihmisiä, jotka iskevät silmänsä toisten vaimoihin. No niin, pystytkö nousemaan jaloillesi?”
  “Kokeillaan”, Peter ehdotti yrittäen turhaan lyödä tilanteen leikiksi. “Korkeintaan minä kolautan pääni lattiaan kun kaadun uudelleen ja aiheutan kauniit veritahrat Lilyn ihastuttavalle matolle.”
James virnisti leveästi. “Älä edes vitsaile sellaisesta, Matohäntä. Kunnossa sinä olet”, poika vakuutti ja ojensi Peterille kätensä. Peter tarttui siihen antaen Jamesin vetää hänet ylös matolta. Lattia tuntui edelleen aavistuksen verran epävakaalta hänen jalkojensa alla, mutta ainakin hän pysyi pystyssä omin avuin. Edistystä, hän mietti sarkastisesti.
  “En ole muistaakseni ikinä pyörtynyt. Omin avuin, siis”, Peter pohdiskeli.
  “Kerta se on ensimmäinenkin. Lilyn puheet kai olivat sinulle liikaa, ottaen huomioon isäsi ja kaiken - “ James vaikeni näyttäen pahoittelevalta. Peter yritti hymyä.
  “Älä sinä siitä välitä.”
  “Kylläpäs!” vastasi James. “Se ei ehkä vaikuta siltä, mutta minä ymmärrän kyllä miltä sinusta tuntuu… ainakin suurimmaksi osaksi. Vanhempani saattavat olla elossa, mutta olen silti huolissani heistä. He ovat Romaniassa, pahus! Koskaan ei voi tietää, mitä heille tapahtuu!”
Peter nyökkäsi, mutta ei pystynyt vastaamaan. Hän ei pystynyt, sillä hän oli väsynyt valehtelemaan Jamesille. Hän tiesi jo, ettei voisi milloinkaan kertoa ystävälleen, mikä todellisuudessa oli saanut hänet pyörtymään - ei ajatus isästä, vaan ajatus Redistä ja siitä, miten mies olikaan kuollut. Aiemmin Peter oli halunnut kuvitella Conwayn käyttäneen mieheen pelkkää avada kedavraa, tappaneen tämän helpolla, kuten ammattilaisten olisi voinut kuvitella tekevän. Nyt näytti siltä, että hän oli ollut katkerasti väärässä. Miten hän oli antanut huijata itseään sillä tavalla?
  “Matohäntä?” James aloitti hiljaa. Peter käänsi vaivalloisesti katseensa toveriinsa yrittäen estää kyyneleitä kihoamasta silmiinsä.
  “Niin?”
  “Halusin vain sanoa... että mitä ongelmia sinulla ikinä onkin, niillä ei ole merkitystä. Ei tässä pisteessä. Kuka tahansa voi repiä meidät rikki, mutta sillä ei ole väliä. Tärkeintä on, että teemme oikein. Niin kauan kuin teemme, saamme vielä joskus sen, mitä ansaitsemmekin.”
Se oli naiivi kuvitelma ja ehdottomasti liian syvällinen ja aito James Potterin kaltaisen suositun huispaajapojan lausumaksi. Niistä vuosista oli kuitenkin jo aikaa, eikä James ollut sama ihminen kuin ennen. Silti nuori Kelmi tunsi selvästi itsensä vaivautuneeksi nyökätessään ja nielaistessaan.
  “Menen varmistamaan, että Anturajalka on jättänyt vaimoni rauhaan”, hän sanoi tarjoten ilmeisintä tekosyytä päästäkseen lähtemään huoneesta. Peter tuijotti tiukasti viereistä seinää, eikä vastannut. Jamesin sanat olivat vanginneet hänen huomionsa mitä kipeimmällä, mitä hirvittävimmällä tavalla. Tärkeintä on, että teemme oikein... James Potter ei tiennyt mistä puhui, Peter ajatteli katkerasti katsellessaan, kuinka mustatukkainen aurorioppilas jätti huoneen. Jos hän vain olisikin tiennyt...
Äkkiä se kaikki vain oli liikaa Peterille. Hänen oma lapsellisuutensa ja itsepetoksensa, hänen säälittävän keskinkertainen elämänsä ja yrityksensä estää pahoja asioita tapahtumasta. Hän oli aina tyytynyt vain tavanomaiseen ja pysynyt varjoissa pitääkseen oman elämänsä kasassa, eikä siitä ollut ollut mitään hyötyä. Ja Sirius ja James - hänen ystävänsä, hänen suojelijansa - he eivät olleet pystyneet tekemään mitään häntä pelastaakseen. Hän ei enää edes tiennyt, kenet oli pettänyt pahiten.
Yllättävän raivon vallassa Peter syöksyi eteiseen etsimään viittaansa.

Feeniksin Killan jäsenet olivat kertoneet monenlaisia tarinoita Pikkuhirttivaaran kylästä. Katsellessaan ympärilleen Peter sai kuitenkin huomata tarinoiden olleen pelkkiä kalpeita varjoja todellisuudesta. Kylä oli ankea ja monella tapaa kuollut; kaduilla vanhukset kulkivat myöhäisillan lumituiskussa kävelykeppeihinsä nojaten ja harvat nuoret seisoivat pubin nurkalla juomassa laittomia määriä alkoholia. Kyseessä oli jästikylä, kuinkas muutenkaan - yksikään itseään kunnioittava aurori ei olisi tullut etsimään lordi Voldemortia sellaisesta loukosta. Killan jäsenillä luonnollisesti oli omat epäilyksensä asioista, mutta hekään eivät astuneet mielellään Pikkuhirttivaaraan, jos vain saattoivat välttää sitä. Kylän paha maine kantoi pitkälle, vaikkei olisikaan tiennyt kuolonsyöjien pitävän siellä majaansa.
Peter puhalsi paljaisiin sormiinsa aikomuksenaan lämmittää niitä edes vähäsen. Hän pakottautui olemaan ajattelematta sitä, minne oli oikeastaan menossa. Silti päämäärä painoi kaiken aikaa hänen taskuaan pienen paperilapun muodossa - paperilapun, johon Bellatrix Lestrange oli raapustanut osoitteensa. Hän oli melkein perillä. Vain muutama hassu kadunkulma erotti hänet enää lopullisesti päätöksestä.
Kuten aina, Peter alkoi epäröidä. Hänen hartiansa painuivat väkisinkin kasaan, kun hän kääntyi toiseksi viimeisestä kulmasta ja pakottautui nopeuttamaan askeleitaan. Kello oli melkein yhdeksän illalla, eikä hän missään tapauksessa halunnut kohdata Bellatrixia kovin myöhään. Jostakin syystä naurettava kuvitelma siitä, että pahuus liikkui vain pimeällä asui yhä vahvana hänen mielessään.
Viimeinen kulma. Peteriä ahdisti, kun hän näki mustanpuhuvan, vanhan kivitalon, joka kohosi hänen eteensä tuomiopäivän kartanon lailla. Kiemurteleva pihatie vei häntä metri metriltä lähemmäs omaa tuhoaan. Askeleet muuttuivat pieniksi ja raskaiksi. Hän voisi yhä kääntyä takaisin, jos todella haluaisi. Hän voisi palata ystäviensä luokse ja teeskennellä, ettei mitään ollut koskaan tapahtunutkaan. Mitä siitä, jos hän samalla näännyttäisi itsensä olemattomiin syyllisyyden taakan alla? Ainakin hän voisi valehdella, että kaikki oli hyvin.
Kiviportaat. Klonk, klonk, klonk, kengänpohjat kopisivat vasten kiviä. Peter pyyhki kasvonsa kaapunsa hihaan ja pakotti itsensä koputtamaan talon ovelle. Hänen sydämensä hakkasi paljon lujempaa kuin ovenkarmiin osuva nyrkki.
Ei kestänyt kauan, ennen kuin ovenkahva jo painui alas avautumisen merkiksi. Ilmeisesti häntä oli odotettu, Peter arveli perääntyessään vaistomaisesti muutaman askeleen verran. Miten Bellatrix oli tiennyt hänen olevan tulossa? Sitten Bellatrixin pilkalliset nukenkasvot jo ilmestyivätkin oviaukkoon ja kaikki mahdolliset ajatukset menettivät merkityksensä.
  “Arvasin”, oli kaikki, mitä Bellatrix sanoi. Hänen äänensä oli huvittunut ja itsevarma. Peter painoi kynnet vasten kämmeniään.
  “Mitä sinä haluat minun tekevän?”
  “Mikä sai sinut muuttamaan mielesi?” Bellatrix tiedusteli vastaukseksi. Peter ravisti päätään pystymättä vastaamaan. Syitä oli liikaa ja ne kaikki olivat sellaisia, jotka Bellatrix olisi poikkeuksetta polkenut murskaksi saappaansa korolla. Nainen haukotteli ilmeisen kyllästyneenä ja kääntyi ovelta eteiseen päin viitaten Peteriä seuraamaan itseään.
  “Asia menee näin, Piskuilan”, hän aloitti kyllästyneesti ohjatessaan Peteriä peremmälle savulta ja vuosien kerroksilta tuoksuvaan taloon. “Pimeyden Lordi haluaa sinut palvelukseensa ja säästät meidät suurelta vaivalta suostuessasi. Se ei kuitenkaan tarkoita, että sinusta tulisi onnellinen. Pimeyden Lordi ei lupaa palkkiota, ei unohdusta, eikä mitään muutakaan niistä asioista, joita sinä ilmeisesti haluat. Sinusta ei tule onnellista.”
  “Ei sillä väliä”, Peter vastasi käheästi. “Minähän vain saan mitä ansaitsen.”
Bellatrix irvisti rumasti. “Omatuntosi inhottaa minua, Piskuilan.”
  “Voi sääli.”
  “Jos sinä vielä ilmoitat tekeväsi tämän jostakin säälittävän jalosta syystä, saatan hyvinkin oksentaa.”
Peter mulkaisi vierellään kävelevää, kalliiseen viittaan ja kaapuun verhoutunutta naista. “Tällä ei ole mitään tekemistä jalouden kanssa, jos se nyt sinulle edes kuuluu.”
Bellatrix nauroi matalasti. “Tulet huomaamaan, että tästä eteenpäin kaikki sinua koskeva kuuluu myös minulle. Pimeyden lordi ei ota entistä rohkelikkoa noin vain riveihinsä epäilemättä mitään.”
He harhailivat käytäviä eteenpäin hiljaisuuden vallitessa. Peter katseli kiivaasti ympärilleen - ei siksi, että olisi erityisemmin välittänyt senhetkisestä paikastaan, vaan siksi, että hän tiesi Bellatrixin tuijottavan itseään. Naisen harmaiden silmien kylmä katse porautui suoraan hänen suojamuuriensa lävitse aina sydämen kipeimpiin salaisuuksiin. Äkkiä Bellatrix naurahti.
  “Stronin murha oli tosiaan kova pala sinulle. Ettet vain olisi rakastunut siihen kovanaamaan?”
  “Puhu vain omasta puolestasi”, Peter murahti. “Vai miksi sinun pitikään mennä tappamaan hänen vaimonsa? Puolet koulun tytöistä oli sydän syrjällään Redin suuntaan, mistä sitä tietää, vaikka olisit itsekin ollut samaa joukkoa?”
Bellatrix näytti perinpohjaisesti ärtyneeltä heilauttaessaan vasenta kättään. “Olen naimisissa, idiootti.”
  “Joten? Se nyt ei takaa mitään.”
Peter tiesi olevansa typerä ärsyttäessään Bellatrixia. Hän ei kuitenkaan voinut itselleen mitään - hän oli kokenut aivan liikaa pystyäkseen enää hillitsemään itseään. Edes pelko Bellatrixin vihasta ei saanut häntä rauhoittumaan. Hän ei menettäisi mitään, vaikka olisikin kuollut sillä hetkellä. Hänen elämänsä oli ohitse joka tapauksessa.
  “No niin.” Bellatrix pysähtyi vaikuttavannäköisen tammioven eteen ja sulki kulkutien Peteriltä. “Pimeyden lordi odottaa sinua tuon oven takana. Haluan kuitenkin sanoa muutaman sanan, ennen kuin menet yhtään minnekään, selvä?”
  “Onko minulla vaihtoehtoja?” Peter naljaisi.
Bellatrix ravisti mustia hiuksiaan. “Ei todellakaan ole. Sanoin sinulle kauan sitten, että tuhoat itsesi jonakin päivänä, eikä minusta ole silloin lohtua sinulle, muistatko? Hyvä. Haluan, että ymmärrät tämän: Pimeyden lordi ehkä haluaa sinut puolelleen, mutta minä tiedän, miten säälittävä olento sinä olet, enkä halua ikinä kuullakaan sinusta. Pidän huolen siitä, ettei tästä paikasta tule ikinä sinulle kotia. Ymmärrätkö?”
Peter ei jaksanut vaivautua edes nyökkäämään vastaukseksi. Bellatrixin uhkauksilla ei ollut yksinkertaisesti mitään merkitystä hänelle - ne tepsivät ainoastaan silloin, jos hän pelkäsi omaa kohtaloaan. Hän katsoi kyllästyneenä naista.
  “Onko vielä muuta?”
  “Toivot vain”, Bellatrix naljaisi siirtyen syrjään ovensuusta. “Mene sisälle.”
Peter nielaisi ja painoi ovenkahvan alas.

Mielikuvissaan Peter oli usein ajatellut, että lordi Voldemortia ympäröi hämärä ja salaperäisyys minne tämä ikinä menikin. Siksi hän yllättyikin huomatessaan, että huone, johon hän astui oli aivan yhtä valoisa kuin mikä tahansa tavallinen oleskelutila lukuunottamatta sitä pikkuseikkaa, ettei missään ollut huonekaluja. Huone oli täysin autio lukuunottamatta pitkää, mustan viitan ja hupun suojaamaa hahmoa, joka seisoi lattian keskellä. Kylmät väreet kulkivat pitkin Peterin selkää ja hän jähmettyi paikoilleen pystymättä ilmaisemaan sanallakaan läsnäoloaan. Pian kuitenkin kävi ilmi, ettei siihen ollut mitään tarvetta. Voldemort kääntyi ympäri ja hymyili julmasti kuin olisi kaiken aikaa tiennyt Peterin olevan siinä.
  “Piskuilan”, pimeyden lordi tervehti ilmeettömästi. “Olet vastustanut minua pitkään… aivan liian pitkään… ja nyt olet siis valmis liittymään joukkoihini?”
  “Miksi muuten olisin tässä?” Peter nälväisi.
  “Satutu!”
Hän ei ehtinyt edes kohottamaan taikasauvaansa, ennen kuin hän jo havaitsi makaavansa kyljellään lattialla kivun pistellessä hänen jäseniään. Voldemort katsoi häntä pilkallisesti hymyillen.
  “Oppitunti numero yksi, Piskuilan: vastaa aina suoraan, kun kysytään. Ymmärretty?”
Peter nielaisi omaa kirvelevää häpeäänsä kiroten. “Kyllä. Kyllä… mestari.”
  “Hyvä. Tästä lähtien teet aina kuten sinun käsketään tehdä. Et vastusta, et kysele, etkä tee omia pikku suunnitelmiasi. Muussa tapauksessa maksat hengelläsi… tai läheistesi hengellä”, Voldemort lisäsi häijysti, kun Peter hymähti välinpitämättömästi. Hän kuitenkin korjasi asennettaan nopeasti. Pelkkä ajatus kuolonsyöjistä hyökkäämässä Kelmien kimppuun sai hänet vapisemaan. Hän nyökkäsi.
  “Tule tänne, Piskuilan.”
Viimeinen tilaisuus perääntyä… jos sitä oli koskaan ollutkaan. Astellessaan loputtomalta tuntuvan matkan lattian poikki uuden herransa luokse Peter ei voinut olla ajattelematta, että hänen koko elämänsä oli säädetty etukäteen. Niin kovasti kuin hän olikin yrittänyt pysytellä oikealla puolella ja silti kaikki hänen toiveensa valuivat hänen sormiensa lävitse kuin pilkkaavien hiekanjyvien rykelmä. Hän pysähtyi Voldemortin jalkojen juureen ja kumartui, kun mies - ei, ei mies, vaan hirviö - käski häntä tekemään niin.
  “Oletko ymmärtänyt täysin, mitä kuolonsyöjäksi liittyminen tarkoittaa, Peter Piskuilan?”
  “Olen”, Peter kuiskasi tuskin kuuluvalla äänellä.
  “Oletko valmis noudattamaan jokaista saamaasi käskyä, vaikka se tarkoittaisi haittaa sinulle itsellesi?”
  “Olen.”
  “Ajatko jokaisessa teossasi Pimeyden lordin, vain ja ainoastaan Pimeyden lordin etua?”
  “Kyllä.” Nyt Peterin ääni vapisi rajusti. Voldemort ei kuitenkaan ollut tyytyväinen, vaan jatkoi painostamistaan. Hänen äänensävynsä oli muuttunut aiemmasta huvittuneesta vaarallisen pedon ääneksi.
  “Annatko itsesi Pimeyden Lordin käsiin elämässä ja kuolemassa?”
Kaikki oli liian musertavaa. Liian kylmää, liian syvää, liian jotakin. Peter tiesi olevansa mennyttä jo ennen kuin kohtalokkaat sanat jättivät hänen huuliaan; hän oli ollut mennyttä siitä hetkestä lähtien, kun oli suostunut ensimmäisen kerran uskomaan, että hänen teoillaan todella oli jotakin merkitystä.
  “Kyllä”, Peter kähähti.
Lordi Voldemort tarttui hänen käsivarteensa, kääri kaavunhihan ylös ja painoi taikasauvan vasten hänen käsivarttaan. Peter huusi tuskasta jo toisen kerran sinä iltana, kun pimeän piirto poltettiin hänen käsivarteensa.


Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #46 : Maaliskuu 02, 2007, 16:54:24 »
40.osa - Arianna yllättää
24.1.1979

Sirius tunsi olonsa kammottavaksi istuessaan Auroriakatemian hiljaisuuttaan kumisevassa ruokalassa pureskelemassa tuhkalta maistuvaa salaattia. Epäonnistuttuaan niin aamun vaivihkaisuusharjoituksissa kuin teoriakokeessakin poika olisi halunnut vain vajota maan alle, ellei olisi tiennyt niin tuskastuttavan selvästi, mistä hänen hajamielisyytensä oikein johtui. Syy oli noin sadankuudenkymmenenviiden sentin mittainen ja kantoi tummia kiharoita ja Rapakon Palloseuran laivastonsinisiä kaapuja. Ariannan oli tarkoitus palata sinä iltana takaisin Lontooseen.
Sirius ei tiennyt, mitä olisi ajatellut tyttöystävänsä paluusta. Ensinnäkään hän ei ollut enää kovin varma siitä, että Arianna ylipäätänsä oli hänen tyttöystävänsä.  Heidän välillään oli tapahtunut liian paljon ja he olivat puhuneet liian vähän - sellainen ei ollut mikään lupaava yhtälö tulevaisuutta varten. Silti Sirius halusi puhua Ariannan kanssa. Hän ei saisi mielenrauhaa ennen kuin tekisi sen, eikä varmasti pystyisi jatkamaan normaalisti aurorinopintojaan, ennen kuin hänen mielenrauhansa olisi taattu. Ariannasta riippui sillä hetkellä aivan liian paljon, eikä tyttö itse edes tajunnut sitä. Miten Sirius voisi ikinä mennä puhumaan hänelle illalla?
  “Näytätte huolestuneelta, herra Black”, vastapäätä istuva Hermel Biggs huomioi ääni vapisten. Sirius nieli ärtyneen huokauksen. Hermel paitsi kutsui häntä pyynnöistä huolimatta koko nimeltä, myös pelkäsi häntä edelleen kuin ruttoa. Ohitsekiitävän hetken ajan Siriuksen teki mieli hieman pelotella miestä, mutta hän tiesi, että pöydän päässä istuva Vauhkomieli ei olisi pitänyt ajatuksesta.
  “Se nimi on Sirius”, Sirius muistutti kärsivästi. “Ja sitä nimeä voi myös käyttää. Se ei ole ikinä kuristanut ketään.”
  “Anteeksi, herra Black”, Hermel pahoitteli konemaisesti ja Sirius luopui toivosta. Kerran idiootti, aina idiootti - sanonta piti Hermelin kohdalla vähintäänkin paikkaansa.
  “Sinä sen sijaan näytät olevan hyvällä tuulella”, Sirius kommentoi nähdessään Hermelin hymyilevän kainosti. Tosiasiassa hän ei ollut vähääkään kiinnostunut kömpelön opiskelutoverinsa kuulumisista, mutta niistä kyseleminen pitäisi tuon yliuteliaan typeryksen poissa hänen kimpustaan. Grindelwald saisi tappaa hänet sinä päivänä, kun hän erehtyisi tarinoimaan yksityiselämästään Hermel Elmer Biggsille.
Hermelin hymy leveni entisestään. “Se johtuu siitä, että minä olen hyvällä tuulella”, mies julisti ja hänen poskilleen kohosi ruusuinen puna - kuin tytön poskille, Sirius ajatteli nauruaan pidätellen. Hermel kohotti kättään ja osoitti Auroriakatemian keittiön tarjoilutiskillä seisovaa tyttöä.
  “Näetkö tuon tytön tuolla?”
Siriuksen oli pakko nyökätä.
  “No hyvä”, Hermel sanoi tyytyväisenä. “Olen menossa hänen kanssaan syömään tänä iltana.”
KLONK. Sirius pudotti haarukan lautaselleen ja kohotti toisen käden kurkulleen yrittäen saada henkitorveensa juuttunutta lohkoperunaa irtoamaan kurkustaan. Hermel valahti kalpeaksi nähdessään, kuinka hänen työtoverinsa kakoi ja hytkyi kuin tukehtumaisillaan oleva. Mies veti taikasauvansa esiin taskustaan aikomuksenaan käyttää sitä Siriukseen, mutta poika viittasi häntä laittamaan sen pois.
  “En - halua - tu-tulla - kedavratuksi - tänään - “ hän köhi ja kaatoi lisää vettä kurkkuunsa. Viimein painostava tunne hänen henkitorvessaan alkoi hellittää ja hän pystyi keskittymään siihen asiaan, joka alunperinkin oli saanut ruoan takertumaan hänen henkitiehensä. Mistä lähtien Hermel Biggs oli ollut kiinnostunut tytöistä? Sikäli kuin Sirius tiesi, mies olisi yhtä hyvin voinut olla eunukki syntymästään lähtien.
  “Kuka tuo tyttö oikein on?” Sirius uteli silmiään pyyhkien.
Hermel punastui entisestään. “En minä tiedä hänen nimeään. Hän asuu samassa kaupungissa kuin minäkin ja on jonkun äidin työtoverin tytär. Äiti järjesti meille tapaamisen tänä iltana.”
Niinpä tietenkin, Sirius huokaisi mielessään - mitä muuta Hermel Biggsiltä olisi voinut odottaakaan? Hän kohotti katseensa ja näki Jamesin ilmestyneen ruokasalin ovelle sieltä, missä Kelmi oli ikinä ollutkin. Kiireesti Sirius esitti Hermelille pahoittelunsa ja siirtyi pelastavan enkelinsä luokse jättäen ruokansa lojumaan lähes koskemattomana lautaselleen. Kuten aina, Hermel oli onnistunut viemään hänen ruokahalunsa.

  “Missä herra Sarvihaara mahtoi olla?” Sirius kuulusteli harhaillessaan ystävänsä seurassa takaisin kohti Auroriakatemian koulutussalia. Nälkä kurni hänen vatsassaan, mutta hän pakottautui sivuuttamaan tuntemuksen noin vain.
James virnisti. “Olin Hienoissa Huispausvarusteissa Matohännän luona. Tiesitkö, että siitä pojasta on tullut pelottavan hyvä myyjä? Katsoin sivusta, kun hän kauppasi noin vain ikivanhan luudanvarren loistavana myyntikappaleena.”
  “Hän näyttää löytäneen lopultakin itseluottamuksen”, myönteli Sirius. “Haluaisinpa vain tietää, mistä se on lähtöisin.”
  “Rakkaus saa ihmeitä aikaan”, James väitti.
Sirius tuhahti. “Sanoo mies, joka meni vapaaehtoisesti kahdeksantoistavuotiaana naimisiin. Pääsi on pehmennyt, poikaseni.”
James vilkaisi häntä vinosti. “Ihan kuin et itsekin olisi mennyttä miestä.”
  “Mikä saa sinut kuvittelemaan, että minä olisin rakastunut Ariannaan?” Sirius kysyi haastavasti.
  “Jaa-a”, James teeskenteli harkitsevansa asiaa. “Jos se näyttää sipulilta, tuoksuu sipulilta ja maistuu sipulilta, silloin se myös todennäköisesti on sipuli. Jos niin kuin ymmärsit vihjeen.”
Kyllähän Sirius ymmärsi, vaikka näennäisesti poika ainoastaan mulkaisikin ystäväänsä. Todellisuudessa hän kuitenkin ymmärsi paremmin kuin hyvin. Hän jaksoi hädin tuskin odottaa iltaa ja Ariannan saapumista, vaikka toisaalta ajatus sai hänet pelkäämään enemmän kuin Voldemort kuolonsyöjineen ikinä.
Sirius vakavoitui, kun hän ja James astuivat sisälle Auroriakatemian vetoiseen koulutussaliin, missä Jude X jo seisoi puhumassa itsekseen. Miehen sanoista oli mahdotonta saada selvää, sillä hän puhui hyvin nopeasti ja kaiken lisäksi ranskaksi.
  “Sinua ei ole näkynyt viime aikoina, Jude!” James huikkasi miehelle. “Missä olet ollut?”
  “Lontoossa”, vastasi Jude. “Lucy oli työmatkalla ja minun piti ‘uolehtia Dimanchesta. Ne typerät kuolonsyöjät yrittivät ‘yökätä ‘änen kimppuunsa?”
  “Yökätä?” Sirius kummasteli.
  “Hän taitaa tarkoittaa hyökkäämistä”, James suhisi toverinsa korvaan.
  “Ai…”
  “Miksi ne haluavat sinun tyttäresi? Anteeksi, Lucyn tyttären?” James vaihtoi puheenaihetta ottaen ääneensä asiallisemman sävyn.
Jude ravisti apeasti kiharaista tukkaansa. “Eivät ne kerro meille mitään sellaista. Pelkkiä tyhmiä uhkauksia.”
  “Sinähän voisit pyytää Lilyä ottamaan asiasta selvää”, Sirius ehdotti nähdessään Juden perinpohjaisen surkean ilmeen.
  “Lilyä?” James kummasteli.
  “Lily Potteria, tiedäthän”, Sirius selitti kärsimättömästi. “Viimeksi kun tarkastin, hän oli sinun vaimosi. Muistuuko mieleen?”
  “No niin, suu poikki ja töihin siitä!” Vauhkomielen ääni karjui koulutussalin ovelta. Kääntyessään katsomaan Sirius näki hapsottavan aurorin linkuttavan sisälle huoneeseen kannoillaan oppilaiden joukko, joka toi hänen mieleensä tahdottomien lampaiden lauman. Hän kuitenkin piti sellaiset asiat huolellisesti mielensä kätköissä ja pakottautui keskittymään iltapäivän töihin.
Hän ei voinut sille mitään, mutta aurorikoulutus ei kerta kaikkiaan vain tuntunut samalta Redin kuoleman jälkeen.

James päätti ottaa kerrankin neuvosta vaarin ja puhua Lilylle Juden ja Lucyn ongelmasta. Odotellessaan tyttöä kotiin töistä hän mietti, mitä Lily mahtaisi sanoa. Varmasti tämä suostuisi, sen James tiesi - ei ollut Lily Potterin tapaista kieltäytyä, kun joku tarvitsi apua. Hän itse ei välttämättä pitänyt asiasta, mutta kaikkien tietojen mukaan Lily oli asiansa osaava vakooja. Ja olihan tytöllä apunaan joukko muitakin vakoojia, etunenässä se Visardon typerys.
Syvälle ajatuksiinsa uppoutuneena James nappasi jääkaapista huolellisesti muoviin käärityn lihanpalasen ja alkoi laittaa ruokaa. Aluksi hän oli omaksunut tavan melkein vahingossa harjoitellen niinä iltoina, jolloin Lily tuli kotiin liian myöhään ruokkiakseen hänen nälkäistä vatsaansa. Sittemmin tyttö oli kuitenkin ilmaissut äänekkäästi tyytymättömyytensä joutuessaan olemaan aina se, joka huolehti ruoanlaitosta ja lähinnä omaa nahkaansa suojellakseen Jameskin oli ryhtynyt tekemään oman osansa töistä. Ei poika tietenkään ollut vielä läheskään Lilyn tai äitinsä veroinen kokki, mutta ainakin hän osasi tehdä jo muutaman yksinkertaisen ruokalajin aiheuttamatta massatulipaloa Viistokujalle.
Jamesin ajatukset askartelivat hajamielisesti siellä täällä hänen ohjaillessaan lihaveistä taikasauvallaan. Hän ajatteli Peteriä, Lilyä ja päivän aurorikoulutusta. Päivä oli ollut tavallista rauhallisempi - Jude oli kompastunut jalkoihinsa vain kerran vaivihkaisuusharjoituksissa tönäisten samalla kumoon Hermelin, joka oli joutunut Mungoon paikattavaksi - mutta siihen tulisi auttamatta muutos illalla, kun Arianna palaisi. James oli ollut jo niin pitkään erossa Ariannan vaarallisen räiskähtelevästä persoonasta, ettei hän oikein tiennyt, miten olisi suhtautunut asiaan. Tuskin Arianna itsekään tietäisi, ainakaan sen jälkeen, kun pääsisi tutustumaan tarkemmin uuteen kämppäkaveriinsa. Tinka Schmitt oli monella tapaa monimutkainen tyttö, eikä missään tapauksessa sellainen, joka olisi tullut hyvin toimeen Ariannan kanssa. James haistoi palaneen käryä, eikä se missään tapauksessa johtunut ruoasta.
Kuului vaimea poksahdus ja Lily palasi kotiin töistä. James hylkäsi lihan paistumaan hellalle ja siirtyi kiireen vilkkaa eteiseen, missä Lily jo ravisteli pois talvitakkinsa olkapäille kerrostunutta pakkaslunta. Tytön posket punoittivat kylmyyden jäljiltä.
  “Voisi kuvitella, että lumentulo lakkaisi jossakin vaiheessa”, Lily nurisi nojautuessaan suutelemaan Jamesia tervehdykseksi. James hymyili huvittuneena.
  “Lils, nyt on TAMMIKUU.”
  “Joten? Australiassa on varmasti oikein lämmin tähän aikaan vuodesta”, Lily ilmoitti ja marssi Jamesin ohitse keittiöön. “Mitä sinä teet? Lihapataako?”
  “Jonkin sortin katastrofia, en ole varma siitä, mitä siitä on tulossa”, James huikkasi vastaukseksi. “Nytkö sinä sitten haluat muuttaa Australiaan?”
Lilyn vihreät silmät välkähtivät ovelasti, kun James ilmestyi keittiön ovensuuhun. “Suostuisitko sinä siihen?”
  “Jos kauniisti pyytäisit. Kaikkihan sen tietävät, että minä olen tossun alla.”
  “Vielä hauskempaa on, että myönnät sen. Millainen päivä sinulla oli?”
James levitteli käsiään. “Tavallinen. Biggs kiusasi Siriusta ja Vauhkomieli uhkasi syöttää meidät kaikki kuolonsyöjille. Ai niin, nyt kun muistan - “
  “Niin?” Lily näytti varautuneelta kuin olisi odottanut Jamesin kertovan hänelle jonkin kammottavan uutisen. Mikä se olisi voinut olla , siitä Jamesilla ei ollut aavistustakaan. Poika ainoastaan nauroi.
  “Älä turhaan näytä noin kauhistuneelta, Lily! Ajattelin vain kysyä, haluaisitko sinä auttaa minun työkaveriani eräässä asiassa. Muistatko Jude X:n? Ja hänen vaimonsa?”
Lily hymähti. “Sen jälkeen mitä se nainen kirjoitteli lehteen Siriuksesta ja Ariannasta… en taida unohtaa häntä seuraavaan puoleen vuosisataan.”
  “No hyvä. Nyt asia on niin, että he ovat pulassa - “ James veti syvään henkeä ja selitti tilanteen niin nopealla pikakelauksella kuin vain suinkin pystyi. Osa hänestä vastusti ajatusta, että Lily ja Alessandro ryhtyisivät penkomaan Juden ja Lucyn asioita. Hän saattoi pitää Lucya aavistuksen verran karmivana tapauksena, mutta Judesta hän piti vilpittömästi. Jollakin tapaa hän oli oppinut suhtautumaan ujoon ranskalaiseen kuin kaitsemista tarvitsevaan pikkuveljeen, olkoonkin, että mies oli itse asiassa häntä vanhempi.
Lily kurtisti kulmiaan, kun James oli saanut päätökseen kertomuksensa Judesta ja tämän adoptiotyttären ongelmista. “Minä en taida nyt ihan ymmärtää”, sanoi Lily. “Miksi ihmeessä Voldemort muka haluaisi pikkutytön?”
  “Sitä minäkin mietin”, James vahvisti. “Ja vieläpä sellaisen, jonka Jude ja Lucy ovat kasvattaneet. Kaikella kunnioituksella heitä kohtaan, mutta kumpikaan heistä ei ole kovin…” hän viittoi epätoivoisesti käsillään yrittäessään turhaan löytää oikeaa sanaa.
  “Normaali?” Lily ehdotti diplomaattisesti.
  “No vaikka niinkin.” James hymyili vinosti kietaisten käsivartensa Lilyn ympärille. “Voisitko sinä auttaa heitä? Nuuskisit vähän ympäriinsä - selvittäisit, miksi kuolonsyöjät haluavat Sundayn niin kovasti - ?”
Lily näytti harkitsevan asiaa. “Tuntuuko sinusta ikinä, että me olemme ystäviemme vartijoita?” hän kysyi jokseenkin uupuneeseen sävyyn. “Saamme aina olla tukemassa jotakuta.”
  “Tiedän, ja tiedän myös, ettei se voi olla helppoa”, James pahoitteli halaten vaimoaan tiukasti itseään vasten. “Mutta joskus tulee sellainen aika, jolloin me olemme hengenvaarassa ja tarvitsemme kipeästi apua. Silloin on hyvä, että toiset ovat meille velkaa, vai mitä?”
Nuori Kelmi antoi viattomimman koiranpennun - tai hirvenpennun - ilmeensä kohota kasvoilleen, kun hän työnsi hiussuortuvia syrjään Lilyn kasvoilta. Lily näytti kauniilta, kauniilta ja väsyneeltä. Viimein tyttö nyökkäsi.
  “Totta kai minä voin tutkia asiaa”, hän lupasi kohentaen voimattomasti paitansa kaulusta. “Lähden saman tien Vakoiluverkostoon kyselemään Alessandrolta.”
  “Mitä - nyt hetikö?” James älähti tiukentaen otettaan Lilystä kuin olisi vain pelkkien käsivarsiensa voimalla voinut pakottaa tytön jäämään. “Mutta minä laitoin ruokaakin!”
  “Huomaan”, Lily vastasi ja lisäsi sarkastisesti: “Tai pikemminkin haistan.”
James jähmettyi paikoilleen tajutessaan savun katkun tupruavan huoneeseen paistinpannulla kärventyvästä lihasta. Railakkaasti sadatellen poika säntäsi siirtämään pannua pois levyltä. Se oli kuitenkin jo myöhäistä - aiotusta lihapihvistä oli jäljellä enää epämääräinen musta möhkäle, joka olisi kelvannut korkeintaan Kalkaroksen pommittamiseen.
  “Se siitä ruoanlaitosta”, James mutisi viskoessaan pihvinjäännöksiä roskakoriin. Hän avasi keittiön ikkunan yrittäen turhaan tuulettaa savunhajua pois keittiöstä. “Ja minä kun luulin onnistuvani ensimmäisen kerran elämässäni oikean pihvin tekemisessä. Tämä on sinun syytäsi, Lily Evans.”
  “Potter”, Lily korjasi automaattisesti.
James haroi hiuksiaan. “Pihvin polttaminen saa kenet tahansa menemään sukunimissä sekaisin!”
Lily virnisti suudellen poikaa nopeasti huulille. “Kurja juttu, James. Mitä jos korvaan sen sinulle illalla?”
  “Ai kun olet ensin huolehtinut kaikkien ystäviemme ongelmista? Miksi minä olen aina vain pelkkä kakkonen?” James jupisi teeskennellyn murheellisesti pitkittääkseen Lilyn lähtöä. Tyttö ei kuitenkaan ollut niin vain huijattavissa. Hän taputti Jamesia päälaelle ja pudisti päätään kuin olisi katsellut parantumattomasti sairasta nuorukaista.
  “Sille ei vain voi mitään, James. Ensin työ, sitten huvi.”
  “Ja nyt minä olen sinulle pelkkää huvia?” James parkaisi. “Tämä menee koko ajan pahempaan suuntaan!”
  “Jos tarkkoja ollaan, tämä menee niin huonoon suuntaan, että taidan lähteä hyvän sään aikana”, Lily vastasi kuivasti. “Nähdään King’s Crossilla kello seitsemän, äläkä sitten unohda tulla paikalle. Arianna tappaa sinut muuten!”
Hilpeän toivotuksensa myötä Lily kääntyi kannoillaan ja kaikkoontui sulavasti tiehensä. James tuijotti pitkään tyhjää paikkaa kohdassa, jossa hänen vaimonsa oli vain hetkeä aiemmin seisonut. Sitten poika nipisti itseään käsivarresta palauttaakseen itsensä takaisin maanpinnalle. Muuan palanut paistinpannu vaati hänen kiireistä huomiotaan.

Alessandro seisoi Velhojen Vakoiluverkoston kirjaston ovella pukemassa mustaa talviviittaa ylleen, kun Lily viimein pitkien etsintöjen jälkeen yhytti hänet. Italialaismies näytti yllättyneeltä nähdessään tulijan. Oli mahdotonta olla kuulematta ivallista sävyä hänen äänessään, kun hän totesi:
  “Luulin sinun viettävän romanttista koti-iltaa ystäviesi kanssa.”
  “Jos olisit ikinä viettänyt sellaista, tietäisit hyvin, ettei ystävien kanssa kuulu olla romanttinen”, Lily nälväisi takaisin. “Mitä jos nyt peruuttaisit takaisin kirjastoon, niin voisimme keskustella?”
  “Mitä jos nyt lakkaisit pureskelemasta minua sanallisesti, kun siitä ei kuitenkaan ole mitään hyötyä?” Alessandro vastasi ilmeettömästi. Yhtä kaikki mies kuitenkin riisui viittansa ja seurasi Lilyä vakavana takaisin kirjastoon. Hän näytti aavistavan, että kyse oli jostakin tärkeästä, sillä hän ei tehnyt enää ainuttakaan sarkastista huomautusta istuessaan kirjoihin hautautuneen pitkän pöydän ääreen. Lily huomasi olevansa melkein pahoillaan siitä, että mies pysyi vaiti - Redin kuoleman jälkeen sarkastisuuden puute tuntui jättäneen oikean aukon Lilyn elämään. Tai ehkä se oli Redin itsensä poissaolon syytä. Oli vaikeaa korvata miestä niin lyhyessä ajassa, eikä Lily mieluiten olisi edes yrittänyt.
  “No niin, prinsessa Potter”, Alessandro aloitti vaativasti. “Mistä on kyse? Onko aviomiehesi kenties hukannut kenkänsä? Koska minulla on kiire - “
  “Kiire minne?” kyseenalaisti Lily.
Alessandro hymyili etäisesti. “Kiusaamaan Cinnamonia, tietenkin.”
  “Merlin, Alessandro, etkö sinä ole rääkännyt häntä jo tarpeeksi?” Lily kivahti vihaisesti. “Kuinka monta kertaa sinulle pitää sanoa, että voisit vain jättää hänet rauhaan, jos hän ei kerran kiinnosta sinua hiusharjan vertaa? Ilman sinua hän voisi itse asiassa löytää KUNNOLLISEN miehen itselleen!”
  “Miksi ihmeessä hänen sellainen pitäisi löytää?” Alessandro kiinnostui. “Tai siis, minullakaan ei ole miestä ja olen täysin onnellinen.”
  “Miksi sinun sitten pitää haaskata aikaasi roikkumalla Cinnamonin kannoilla?”
Alessandro pudisti poninhäntäänsä, eikä vaivautunut vastaamaan. Sen sijaan mies kohotti kulmiaan ja ehdotti latteasti, että he menisivät suoraan asiaan. Miehen äänensävy sai Lilyn tuntemaan itsensä pieneksi lapseksi, mutta yhtä kaikki hän pakottautui esittämään asiansa.
  “Sen pikkutytön nimi on Sunday Wright”, Lily tarkensi päästyään pitkän yksinpuhelunsa loppuun. “Oletko kuullut?”
Alessandro ravisti verkkaisesti päätään kuin olisi harkinnut asiaa. Mies nousi ylös tuoliltaan ja harhaili pölyttyvien, sokkeloisten kirjahyllyjen väliin sanaakaan sanomatta. Hänen kasvoillaan oli mietteliäs ilme, eikä Lily uskaltanut seurata häntä - sen lisäksi, että Alessandro olisi kuitenkin jättänyt vastaamatta kysymyksiin mies olisi saattanut myös eksyttää hänet tarkoituksella Velhojen Vakoiluverkoston kirjastoon, johon verrattuna Tylypahkan kirjahyllyjen salat olivat olleet kuin kaksi ohutta lankaa hämähäkinseitin rinnalla.
  “Tämä taitaa olla melkoisen helppo tehtävä”, Alessandro totesi palatessaan takaisin Lilyn luokse tiiliskivimäinen, vahakantinen kirja kainalossaan. Pöly levisi verhona Lilyn ympärille, kun mies paukautti kirjan vasten pöytää.
  “Helppo?” Lily toisti. “Sinäkö sitten tiedät, miksi kuolonsyöjät jahtaavat sitä tyttöä?”
  “Tietenkään minä en tiedä, muuten en kai vaivautuisi kanniskelemaan tällaisia seläntappajakirjoja, vai mitä?” Alessandro kysyi ärtyisästi. Mies ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan ryhtyi kääntelemään kirjan lehdenohuita sivuja aakkosten mukaan. Hän mutisi itsekseen selatessaan. “Weasley… Weasley… Weasley… Woran… Wright… Wrightnatelo…”
  “Löytyikö jotakin?” Lily uteli, kun Alessandro vaikeni ja uppoutui lukemaan. Italialaisvakooja viittasi tyttöä tylysti vaikenemaan. Hän oli selvästi löytänyt jotakin mielenkiintoista, Lily arvasi kurkotellessaan pöydän yli nähdäkseen, mistä oli kyse. Kirjan pientä pränttiä oli kuitenkin mahdotonta lukea kirjaston hämärässä valaistuksessa ja Lily luovutti nopeasti. Hän nojautui kärsimättömänä taaksepäin tuolissaan ja risti käsivarret rinnalleen.
  “Joko kerrot?” tyttö tivasi, kun Alessandro viimein kohotti katseensa kirjastaan. Hänen yllätyksekseen mies kuitenkin ravisti päätään.
  “En taida tehdä niin tällä kertaa.”
  “Alessandro!” Lily huudahti epäuskoisena. “Minä tiedän, että sinä löysit siitä kirjasta jotakin! Mitä se oli?”
Vakooja kieltäytyi itsepintaisesti ja läimäytti kirjan takaisin kiinni. Jos Lily milloinkaan oli nähnyt miehen kasvoilla jälkiä tunteista, niin sillä nimenomaisella hetkellä. Miehen silmissä hehkui sellainen järkytyksen kipinä, jota Lily ei olisi koskaan uskonut pääsevänsä näkemään.
  “Mitä sinä näit?” intti Lily.
  “Kaikkea ei ole luotu pikkuisten punapäiden silmille”, Alessandro vastasi latteasti. “Minun täytyy keskustella tästä Thorntonin kanssa. Hän on sentään kirjoittanut aiheesta kirjankin.”
  “Kirjoittanut MISTÄ kirjan?” Lily huusi vakoojatoverinsa perään, kun tämä nappasi kirjan ja katosi palauttamaan sitä omalle paikalleen kirjahyllyn uumeniin. Vastausta ei kuitenkaan kuulunut, jos Alessandro oli ylipäätänsä kuullut kysymystä.
Lily rypisti otsaansa noustessaan ylös tuolistaan. Kuin sumusta hänen silmiensä eteen kohosi kuva kirjasta, jonka Red ja Jazz olivat aikoinaan Mikajalta saaneet. He olivat olleet silloin vielä Tylypahkassa… ja Bellatrix oli polttanut kirjan tuhkaksi. Lily saattoi muistaa, kuinka raivoissaan Red oli silloin ollut, olihan kirja selvästi ollut miehelle tärkeä. Liittyikö se jotenkin Mikajan kirjoittamaan kirjaan?
Kävellessään ulos kirjastosta Lily tajusi selvääkin selvemmin, miten paljon oikein kaipasikaan  Rediä sillä hetkellä, eikä vain miehen itsensä, vaan myös miehen tietojen vuoksi.

Myöhemmin samana iltana niin Lily kuin hänen ystävänsäkin olivat kokoontuneet King’s Crossin juna-asemalle vastaanottamaan Nälkäkurjesta palaavaa Ariannaa. Laituri 9 ja ¾ oli sunnuntai-iltana hiljainen ja autio; vain vanha, köyhännäköinen nainen istui yksin penkillä jupisten jotakin miehestään, joka ei koskaan saapunut. Tarinan edetessä kävi ilmi, että vanhus oli odottanut miestään jo kolmekymmentä vuotta.
  “Kahjo mikä kahjo”, Sirius mutisi toisesta suupielestään vilkuillen samalla kärsimättömästi juna-aikatauluja. Ariannan juna oli myöhässä. “MINÄ en odottaisi ketään kolmeakymmentä vuotta.”
  “Ole hiljempaa, hän kuulee”, Peter sihahti terävästi.
  “Eikä siinä ole mitään vikaa, jos haluaa odottaa jotakuta”, Cinnamon lisäsi loukkaantunut sävy äänessään. Lily vilkaisi ystäväänsä syrjäkarein. Ei ollut vaikeaa arvata tämän puhuvan Alessandrosta.
  “Minä ainakin odottaisin”, James sanoi lyhyen hiljaisuuden jälkeen.
Sirius haukahti koiramaisesti. “Sitä minä en epäile! Onko olemassa mitään, mitä sinä et tekisi Lilyn vuoksi?”
  “En minä puhunut nyt vain Lilystä. Vaan teistäkin.”
Sirius nielaisi. “Ai”, oli kaikki, mitä poika pystyi sanomaan. James, Remus ja Peter vaihtoivat voitonriemuisia silmäyksiä keskenään. Maailmassa ei ollut kovin monta ihmistä, jotka pystyivät vaientamaan Sirius Phoenix Blackin ilman fyysistä aktiviteettia ja James oli aina ollut ylpeä voidessaan lukea itsensä noiden ihmisten joukkoon.
Fyysinen toiminta toi automaattisesti Jamesin mieleen Ariannan ja poika alkoi silmäillä kärsimättömästi Siriuksen kädessä olevia juna-aikatauluja. Siinä samassa junanpillin vihellys kuitenkin tunkeutui hänen korviinsa voimalla, joka oli melkein halkaista hänen tärykalvonsa.
  “Eikö Arianna voinut valita yhtään hiljaisempaa junaa?” Peter valitti kädet korvilla.
  “Mitä sinä oikein kuvittelet?” Sirius huusi takaisin lähestyvän junan kolinan ylitse. “Arianna Bell muka saapuisi huomaamattomasti? Olet tainnut erehtyä polttamaan jotakin, Matohäntä!”
  “Korkeintaan Admiren vaahtokarkkeja!” Peter karjui takaisin.
  “Admiren paahtomitä?”
  “VAAHTOKARKKEJA!”
  “EN KUULE MITÄÄN!”
Peter luovutti, kun Ariannan juna pysähtyi kirskuen asemalle. Kuin yhteisestä sopimuksesta joukko vaikeni ja jähmettyi odottamaan ystävänsä saapumista. He seurasivat äänettöminä, kuinka tuntemattomien noitien ja velhojen joukko virtasi ulos junasta asemalaiturille. Lyhyitä, harmaantuvia, lumoavan kauniita, arkisia… Lily pani väkijoukosta merkille hassunkurista violettia hattua kantavan miehen, joka raahasi raskasta nahkalaukkua ulos junasta. Miehen kannoilla portaita laskeutui Arianna…
Sirius veti terävästi lisää ilmaa keuhkoihinsa. Arianna oli kaunis, terveemmän näköinen kuin aiemmin. Hän saattoi olla yhä yhtä olemattoman laiha kuin ennen lähtöäänkin, mutta jokin oli silti muuttunut. Sirius ei osannut tarkalleen nimetä, mistä muutos johtui. Se näkyi tavassa, jolla Arianna liikkui ja kannatteli päätään; se säteili tytön hymystä ja olemuksesta. Ensimmäistä kertaa aikoihin Siriuksesta tuntui, että hän ja Arianna voisivat sittenkin korjata kaiken.
Sitten Arianna laskeutui kunnolla asemalaiturille ja siirtyi niin, että toiset saattoivat nähdä hänen perässään kulkevan miehen. Mies oli pitkä, vain muutaman sentin Siriusta lyhyempi, ja hänellä oli vastenmieliset viiksenalut ja sopimattoman pitkät vaaleat hiukset. Pahinta kaikessa oli, että hänen rähjäisen hihansuun kätköistä pilkistävä kätensä oli tarttunut Ariannan käteen.
Arianna sädehti. “Kaverit, tässä on Ralph McCovanaugh”, hän esitteli ja piti dramaattisen tauon, ennen kuin kohotti vasenta kättään ja lisäsi: “Sulhaseni.”

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #47 : Maaliskuu 02, 2007, 21:10:09 »
41.osa - Sulhasselkkauksia
24.1.1979

  “Minä en pidä siitä miehestä”, Sirius kähähti vihaisesti. “En pidä siitä miehestä tippaakaan!”
James, Remus ja Peter nyökkäilivät vakavasti. He olivat kaikki kokoontuneet Siriuksen ja Remuksen kylpyhuoneen lattialle, minne Sirius oli syöksynyt oksentamaan heti kuultuaan Ariannan kammottavan uutisen. Nyt, kyhjötettyään tunnin verran kylmällä lattialla, poika oli viimein päässyt pahoinvointinsa herraksi ja ainoastaan murjotti. Tarkkanäköisen Remuksen ei ollut lainkaan vaikeaa havaita, kuinka pahalta Siriuksesta oikein tuntuikaan. Poika oli odottanut Ariannan paluulta niin paljon ja nyt -
  “En vain ymmärrä, miten hän voi tehdä niin”, puuskahti Sirius. “Millainen tyttö muka iskee itselleen aviomiehen parissa kuukaudessa?”
  “Sellainen, jolla on pakkomielle päästä äkkiä naimisiin”, Peter ehdotti virnistäen heikosti.
  “Niin niin , ja siinä se ongelma onkin”, Sirius sanoi kärsimättömästi. “Arianna EI OLE sellainen tyttö. Hän on sanonut tuhat kertaa, että mieluummin kuolisi kuin kävelisi alttarille!”
Remus rypisti mietteliäästi otsaansa. Vaikka hän olisikin mielellään etsinyt jonkinlaisen järkiselityksen Ariannan äkkinäiselle mielenmuutokselle, ei sellaista tuntunut löytyvän mistään. Miksi ihmeessä Arianna olisi halunnut puolentoista vuoden seurustelun jälkeen vaihtaa toiseen mieheen ja kaiken lisäksi naida tämän noin vain? Sellainen ei vaikuttanut loogiselta. Jos Arianna vain olisikin ollut looginen ihminen…
  “Pakko siihen on joku syy olla”, James sanoi haroen tuskastuneena mustaa tukkaansa. “Edes Arianna Bell ei mene naimisiin ilman hyvää syytä. Korkeintaan hän saattaisi lähennellä kostoksi, mutta - “
  “Ehkä syy onkin juuri siinä”, Peter keskeytti kuin olisi juuri keksinyt tarkoituksen maapallon pyörimiselle. “Arianna haluaa kostaa kaulailemalla sen miehen kanssa, mutta Ralph on uskonnollinen, joten heidän täytyy mennä ensin naimisiin - “
  “Matohäntä, LOPETA!” James ja Remus älähtivät yhteen ääneen läimäyttäen kämmenensä päällekkäin ystävänsä suulle. Peter punastui ja vikisi jotakin anteeksipyynnöltä kuulostavaa vasten heidän sormiaan. Nuo äänet eivät kuitenkaan koskaan kantautuneet Siriuksen luokse saakka, tai ehkä poika ei vain välittänyt. Nuoren Blackin kasvoja vääristi syvä, syvä tuska, kun hän kumartui taas vessanpöntön ylle ja oksensi uudelleen.
Remus painoi kädet korvilleen ollakseen kuulematta sitä kaikkea - Siriuksen yskää ja kakomista, joka viimein vaimeni kärsiväksi nikotukseksi. Pojan olkapäät nytkivät epätasaisesti ja vaikka hän kieltäytyikin paljastamasta ystävilleen kasvojaan, kesti hetki, ennen kuin Remus tajusi hänen paitsi yskivän, myös itkevän.
  “Taitaa olla aika mennä käymään tyttöjen luona”, Remus sanoi ja nousi ylös tarjoten sillä tavoin Kelmiveljelleen sitä ainoaa lohtua, jonka tälle saattoi antaa - silmien sulkemista, teeskentelyä siitä, ettei huomannut mitään. Sellaisessa tilassa Sirius Blackia ei yksinkertaisesti voinut lohduttaa, sillä hän ei halunnut lohtua johonkin sellaiseen, jota oli itse aina kutsunut häpeäksi.
Toiset vilkaisivat vielä kerran Siriusta ja lähtivät kylpyhuoneesta.

Remus oli aikeissa ilmiintyä suoraan Cinnamonin, Ariannan ja Tinkan olohuoneeseen, kun hän juuri ennen lähtöä muisti, ettei voinutkaan enää tehdä niin. Ei nyt enää, kun Ariannan elämässä oli Ralph. Mahtoiko mies asua tyttöjen luona? Remus toivoi, ettei hän asuisi. Asiat olivat muutenkin jo tarpeeksi monimutkaisia ja sekavia, kuten Kelmien ihmissuhteet aina. Toinen puoli Remuksesta vaati häntä vihaamaan Ralphia jo pelkästään siksi, että mies oli mennyt iskemään Siriuksen tyttöystävän, kun taas se oikeamielisempi persoona vaati häntä antamaan miehelle mahdollisuuden. Jos hän oli rehellinen itselleen, hänen oli pakko myöntää, ettei Ariannaa olisi voinut noin vain hurmata, ellei tyttö olisi itse tullut ainakin puolitiehen vastaan. Mutta miten Arianna oli saattanut tehdä sellaisen tempun Siriukselle?
Synkkien mietteiden vallassa Remus ilmiintyi yhdessä Jamesin ja Peterin kanssa tyttöjen asunnon ulko-ovelle. Siellä hän oli lentää suoraan päin myrkynvihreään talvitakkiin kätkeytynyttä Tinkaa, joka astui parhaillaan ulos ovesta vetäen samalla myssyä palmikkopäänsä suojaksi. Tyttö hypähti taaksepäin viime hetkellä väistäen yhteentörmäyksen.
  “Anteeksi, en huomannut sinua”, Remus pahoitteli luoden pitkän katseen suoraan Tinkan pähkinänruskeisiin silmiin. Heidän edellinen keskustelunsa oli yhä selkeänä hänen mielessään - keskustelu, jonka aikana Tinka oli paljastanut kehittelevänsä lääkkeitä ihmissusille ja vampyyreille.
  “Ei se mitään, vika on joka tapauksessa puoliksi minun”, itävaltalaistyttö kuittasi lyhyesti. “Olisin voinut katsoa eteeni.”
  “Te kumpikin olisitte voineet katsoa eteenne”, Peter pisti väliin jostakin Remuksen selän takaa kuin keskeyttääkseen alkaneen keskustelun mahdollisimman lyhyeen. Remus jätti pojan huomiotta.
  “Oliko sinulla kiire jonnekin, Tinka?” hän tiedusteli hymy huulillaan.
  “Tavallaan. Olin menossa tapaamaan serkkuani juna-asemalle. Yö on täällä ja minun on paras olla nopea liikkeissäni. Mitä hitaampi olen, sitä enemmän omituisia kuolemantapauksia ilmestyy.” Tinka huokaisi ja hymähti.
  “Taidat nyt puhua vampyyriserkustasi?”
  “Gavrielosta, kyllä. Aion suostutella hänet tutkimuksiin Mungon psykiatriselle osastolle. Luulen, että hänessä on jotakin vikana.”
  “Eikös hän ollut homo?” uteli Peter.
Tinka tuskin vilkaisi poikaa. “On, mutta ei siinä mitään vikaa ole. Varsinaisesti. Tai siis, useimmat vampyyrithan elävät koko elämänsä ilman minkäänlaista seksuaalista suuntautumista, joten - “
  “Kurja juttu”, Remus sanoi. “Kuule, onko Arianna kotona?”
  “Ai se itseään näännyttävä hepsankeikka?” Tinka tuhahti halveksuvasti. “Voit uskoa! Istuu olohuoneessa ja hössöttää häistään - ihan kuin kukaan haluaisi mennä naimisiin sellaisen ongelmatapauksen kanssa. Voitko kuvitella, hän ei edes vaivautunut tervehtimään minua, ennen kuin jo säntäili peilin ääriin mittailemaan vartaloaan?”
Remus saattoi hyvinkin kuvitella, ainakin jos puhuttiin Nälkäkurjen aikoja edeltävästä Ariannasta. Enää hän ei kuitenkaan ollut varma. Hän ei ollut ehtinyt vaihtamaan montakaan sanaa Ariannan kanssa juna-asemalla, ennen kuin tyttö oli jo napannut tulevan aviomiehensä käsipuoleensa ja kiirehtinyt esittelemään tätä perheelleen. Remus ei ollut vielä onnistunut muodostamaan minkäänlaista eheää kokonaiskuvaa niin Ariannasta kuin Ralphistakaan, joten hän jätti diplomaattisesti vastaamatta Tinkan huomautukseen. Peter sen sijaan sai suunsa auki ja pojan sanat olivat purevat.
  “Ehkä sinun pitäisi vain laskeutua korkeuksistasi, niin saattaisit huomata olevasi väärässä”, poika nälväisi.
  “Voi kamala!” Tinka huudahti säälivä ilme kasvoillaan. Hän katsoi Peteriä niin myötätuntoisesti, että poika punastui vasten tahtoaankin. “Ei kai sinua häiritse se, että olen pidempi kuin sinä?”
  “Painu takaisin jodlaamaan”, Peter mumisi tuskin kuuluvalla äänellä.
  “Matohäntä!” Remus murahti varoittavasti.
  “Mitä? Hän käy hermoilleni!”
  “No niin käyt sinäkin!” Tinka puolustautui ristien käsivarret puuskaan rinnalleen.
  “Voi Merlin, tämä alkaa näyttää uhkaavasti viha-rakkaus-suhteelta!” parahti James. “Kiltit, KILTIT, älkää tehkö sitä! Meillä on jo ongelmia tarpeeksi. Ja ongelmista puhuen - “
James tarttui päättäväisesti käsipuolesta niin Peteriä kuin Remustakin ja ohjasi molemmat Tinkan ohitse tyttöjen asunnon ovelle. Hän painoi ovenkahvan alas ja tyrkkäsi ystävänsä sisälle asuntoon, ennen kuin kumpikaan ehti sanoa keskustelukumppanilleen puolta sanaa enempää. Remus jäi tuijottamaan hieman pahoillaan ovea, jonka James oli juuri sulkenut. Hän painoi mieleensä, että muistaisi puhua Tinkan kanssa enemmän jonakin toisena päivänä - sellaisena, jolloin hänen ystävänsä eivät olleet mailla halmeilla.
Remus veti syvään henkeä ja karisti Tinka Schmittin mielestään. Oli aika yrittää puhua järkeä Ariannalle.

Arianna istui olohuoneen nojatuolissa kuin kuningatar ainakin. Hän oli nostanut jalkansa pöydänreunalle, laskenut kätensä käsinojille ja pöyhinyt tummat kiharansa niin, että ne levisivät viitan lailla hänen olkapäilleen. Kuningatarmainen vaikutelma syntyi kuitenkin hänen ilmeestään - säteilevästä, itsevarmasta, tyytyväisestä ilmeestä. James tunsi huonoa omaatuntoa, koska ei pystynyt olemaan onnellinen Ariannan puolesta. Hänestä tuntui kaiken aikaa siltä, että tyttö oli pettänyt Siriuksen.
  “Hauska nähdä teitäkin. Mitä kuuluu?” Arianna tervehti nähdessään poikien saapumisen paikaltaan Lilyn ja Cinnamonin välissä. Kelmien suureksi helpotukseksi Ralph McCovanaugh ei ollut läsnä. Se olisi saanut aikaan vain ikäviä selkkauksia, James tuumi. 
  “Kysymys kuuluu, mitä SINULLE kuuluu. Kukaan meistä ei nimittäin ole se, joka on mennyt kihloihin ystäviensä selän takana ja jättänyt jännittävät uutiset kertomatta”, poika sanoi pusertaen vaivalloisesti hymyn huulilleen. Todellisuudessa hän olisi halunnut vain huutaa ja raivota, mutta se sai luvan odottaa myöhempään. Ainakin siihen asti, että hän olisi ensin selvittänyt kaikki tärkeät faktat.
Arianna posket lehahtivat ruusunpunaisiksi. “Eikö olekin ihanaa? Minä olen menossa naimisiin?”
  “Niin olemme kuulleet”, Remus totesi jäykästi. “Näytät hyvältä, sivumennen sanoen.”
  “Se johtuu siitä, että minulla on niin hyvä olo. Pitkästä aikaa elämäni on kohdallaan! Vakavissaan, en ymmärrä, miten saatoin joskus hermoilla niin paljon painostani. Nyt minulla on paljon tärkeämpiä asioita. Nälkäkurki teki hyvää - monessakin mielessä.” Arianna kikatti ja James voi pahoin. Eikö Sirius muka ollut ollut Ariannalle niin tärkeä, että huispaajatyttö olisi voinut lopettaa pakkomielteisen laihduttamisensa?
  “Minä ja Ralph aiomme mennä naimisiin huhtikuun ensimmäisenä päivänä”, Arianna vaahtosi hyväntuulisesti.
  “Niin että se on sitten niin kuin aprillia?” James kysyi aavistus toiveikkuutta äänessään.
  “Tietenkään se ei ole! Mitä sinä minusta oikein kuvittelet?”
  “Tuollaisen ilmoituksen jälkeen?”
  “Sarvihaara, PAIKKA”, Remus keskeytti terävästi. Pojan ääneen ilmestyi pehmeämpi sävy, kun hän kääntyi Ariannan puoleen. “Ria, minua kiinnostaa tietää, miten sinä oikein rakastuit Ralphiin.”
Tytön tummansinisiin silmiin kohosi onnellinen ilme. “Hän oli terapeuttini Nälkäkurjessa. Hän piti minulle istuntoja, sellaisia, joiden aikana selvitettiin minun elämänkaartani ja mietittiin, mikä minussa on vikana. Ihastuin Ralphiin ensi silmäyksellä. Kyllähän sen näkee, kun vain katsoo häntä - hän on ihana.”
James ajatteli Ariannan sulhasen viiksenalkuja ja vaaleaa kiharaa tukkaa ja oli vahvasti eri mieltä. Hän ei kuitenkaan uskonut tytön luonteen muuttuneen rakastumisen myötä niin rajusti, että asiasta huomauttaminen olisi ollut turvallista.
  “Olin ollut kaksi viikkoa Nälkäkurjessa, kun me aloimme seurustella”, jatkoi Arianna. “Kuukautta myöhemmin Ralph kosi minua. Viimeisenä iltanani siellä. Voitteko kuvitella, hän kosi polvillaan? Moniko mies muka nykyään suostuu sellaiseen?”
  “Kuinka vanha Ralph oikein on?” Remus kysyi sivuuttaen Ariannan huomautuksen.
  “Hän täyttää kaksikymmentäyksi.”
  “Ja sinä kutsut häntä oikein mieheksi?” James kohotti kulmiaan.
Peter virnisti ja tönäisi ystäväänsä kyynärpäällään kylkeen. “Ei ikä miestä tee, vaan viikset - “
  “Pah. Viikset tekevät ainoastaan tyylittömän.”
  “Mitä sinä sanoitkaan?” Arianna tiedusteli silmät vaarallisesti viiruiksi kavenneina.
James keksi vikkelästi hätävalheen. “Että viikset ovat merkki oikeasta tyylitajusta. Ehkä minunkin pitäisi kasvattaa sellaiset.”
  “Uskallakin!” Lily kiljahti pompaten jaloilleen lattialta. “James Jarred Potter, minä huolehdin lapsettomuudestasi omakätisesti, jos vain harkitsetkin asiaa!”
James hymyili anteeksipyytävästi vaimolleen. “Mutta Lily-kulta, minä - “
  “Unohdetaan se”, huokaisi Lily. “Kuule James, mennään käymään keittiössä, sopiiko? Minulla on sinulle asiaa.”
  “Kuulostaa pahalta”, Arianna kiusasi.
  “Uhrilammasta viedään teloitettavaksi”, Peter vislasi Jamesin perään, kun poika seurasi nuorta vaimoaan ulos huoneesta.
James vilkaisi ystäviään olkapäänsä ylitse ja suoritti henkisen paluun takaisin ensimmäiselle luokalle näyttämällä heille kieltään.

  “Mitä asiaa sinulla oli?” James kysyi heti kun he olivat päässeet kuulomatkan ulkopuolelle. Lily sulki huolellisesti entisen keittiönsä oven ja nojasi selkää sitä vasten. Huoli paistoi hänen silmistään, eikä ollut vaikeaa päätellä, keneen se oli suunnattu. Arianna oli oikea typerys, James ajatteli puristaen kätensä nyrkkiin. Kuten aina, Lily pani eleen oitis merkille ja kiirehti sulkemaan hänen kätensä omiensa väliin.
  “James, Ariannasta - “
  “Mitä nyt?” pärskähti James. “Et kai aio ryhtyä pitämään puolustuspuhetta hänelle?”
  “Tietenkään minä en aio, en minä ole hänen puolellaan!” Lily kivahti. “Hän teki väärin Siriusta kohtaan, kyllä sinä sen tiedät.”
  “Ja hyvin tiedänkin”, James mutisi. “Meistä kahdesta MINÄ olin se, joka oli paikalla kun hän - äh, antaa sen olla, se on Anturajalan asia joka tapauksessa. Jos sinä et aio puolustella Riaa, mitä sanottavaa sinulla sitten muka on?”
Lily katsoi miestään vakava johtajatytön ilme kasvoillaan. “Minusta meidän pitäisi pitää mielipiteemme Ralphista ja koko tästä jupakasta salassa”, tyttö sanoi huultaan purren, ikään kuin olisi arvellut, ettei James suhtautuisi ehdotukseen kovin hyvin. Eikä poika tietysti suhtautunutkaan; hän potkaisi tuolinjalkaa ja kirosi ääneen.
  “Entä jos minä en halua pitää mielipidettäni salassa?”
  “Sitten sinun täytyy vain tottua siihen, poju. Voit huutaa Ariannalle koko sydämesi kyllyydestä, mutta se ei hyödytä mitään. Hän ei eroa Ralphista, vaikka sinä käskisitkin.”
  “Mutta minä en tajua, miten hän voi olla sellaisen niljakkeen kanssa! Lily, sillä miehellä on viikset! V-I-I- “
  “Kiitos, tajuan kyllä”, Lily pisti väliin nostaen kätensä ylös antautumisen merkiksi. “Mutta toisaalta, myös Vernonilla on viikset ja silti siskoni meni hänen kanssaan naimisiin.”
  “No Petunia nyt on - “ James vaikeni tajutessaan olevansa aikeissa sanoa jotakin sellaista, mikä saisi aikaan vain kolmannen ja puolikkaan maailmansodan. Sen saattoi lukea Lilyn ilmeistä - tyttö jähmettyi paikoilleen ja katseli Jamesia hieman aiempaa kiinteämmin vihreillä silmillään, ikään kuin varoittaen. Vaaran merkit eivät olleet selkeitä, mutta James Potterin kaltainen lilytieteen ihmelapsi tunsi ne silti.
  “Niin, James?” Lily kysyi petollisen ystävällisesti. “Mitä Petunia on?”
  “Erilainen kuin Arianna”, James sanoi yrittäen paikata epätoivoisesti kömmähdystään. Hän huokaisi ja ravisti päätään. “Kuule, ei tästä kannata tapella. Minä en pidä Ralphista, enkä minä pidä siitä, että Arianna on hänen kanssaan. Se on törkeää Siriusta kohtaan ja jos minulta kysytään, se on törkeää myös Ariannaa itseään kohtaan. Kaikkihan sen tietävät, että Sirius Phoenix Black on hänen elämänsä mies!”
  “Kaikki paitsi Arianna itse”, Lily sanoi kuivasti. Hän kohtasi epäröiden Jamesin katseen. “En minä pyydä sinua perustamaan mitään Ralph McCovanaughin fanikerhoa, jos sitä epäilet. Minä vain... no, suoraan sanottuna minun mielestäni Arianna tekee elämänsä pahimman virheen. Meillä on noin kaksi kuukautta aikaa estää se virhe, ja se on minun mielestäni paljon helpompaa, jos olemme puheväleissä Rian kanssa. Ymmärretty?”
James harkitsi asiaa. Häntä inhotti pelkkä ajatuskin siitä, että hänen pitäisi teeskennellä ilahtuneensa Ariannan suunnitelmista. Se tuntui pettämiseltä - Siriuksen luottamuksen pettämiseltä, eikä James ollut koskaan ollut hyvä siinä. Sirius ei ikinä ymmärtäisi Ja mitä tuli Ralphiin… James tuskin pystyisi tulemaan toimeen miehen kanssa, vaikka yrittäisikin. Hän vihasi miestä liikaa jo etukäteen.
Lily loi Jamesiin anovan katseen. “James…”
  “Hyvä on sitten”, nuorukainen virkkoi alistuvaan sävyyn. “Jos se on sinun mielestäsi viisasta. Mutta jos - ja huomaa tämä ‘jos’ - Arianna erehtyy menemään naimisiin sen Ralphin kanssa ja särkee minun veljeni sydämen, pidän huolen siitä, että hän saa kärsiä. Sovittu?”
Lily ei pitänyt sopimuksesta, mutta sen solmiminen vaikutti sillä hetkellä järkevimmältä vaihtoehdolta. Ainakin se pitäisi Jamesin aisoissa, kunnes he olisivat hieman viisaampia tilanteen suhteen, Lily tuumi. Hän huokaisi syvään nähdessään surun paistavan Jamesin silmistä.
  “Mitä nyt?”
  “Ei mitään”, Lily vastasi hajamielisesti. “Näytät maasi myyneeltä, siinä kaikki.”
  “En minä tässä ole mitään myynyt”, haukahti James. “Minun parhaan ystäväni entinen tyttöystävä on myynyt sielunsa paholaiselle.”
  “Skotlantilaiselle”, Lily korjasi puolihuolimattomasti.
  “Sama asia!”
  “Eikä ole!”
  “Ihan sama”, James puuskahti turhautuneena. “Tämä vain ei mene ollenkaan niin kuin minä suunnittelin. Kun koulu loppui, me olimme yhtä siirappista, onnellista joukkoa. Nyt molemmat ystäväni ovat menettäneet tyttönsä kieroille maahanmuuttajille. Puuttuu enää, että Admire iskee pinkkiin pingviininnahkaan pukeutuneen eskimon ja karkaa etelänavalle!”
Tilanteesta huolimatta Lily sai huomata pidättelevänsä nauruaan.
  “Älä virnistele siinä”, kielsi James. “Tämä on vakava asia! NYT vasta minä ymmärrän, miksi Marla-täti sanoi aina, että maahanmuuttajien hyväksymistä pitäisi rajoittaa. Ensin he vievät työpaikkamme ja sitten he vievät naisemme!”
  “Ja mekö olemme noin vain vietävissä?”
  “SINÄ et ainakaan ole. Tai paras olla olematta”, James jupisi. “En kaipaa enää ainuttakaan McCovanaughin tai Visardon kaltaista gigoloa tähän kaupunkiin.”
  “Alessandro ei ole gigolo”, Lily puolusti vihaisesti. “Hän on minun - “
  “Sinun mikä?” James kysyi oitis.
  “Työkaverini! Ja uskot sinä sitä tai et, hän on oikeasti avulias… ainakin silloin tällöin.”
  “Niin varmasti”, puhahti James. “Kenties silloin, kun hän tarjoutuu auttamaan naisia näiden alusvaatteiden kanssa?”
  “Sinun on paras lopettaa nyt, tai löydät pääsi vessanpöntöstä.”
James kurtisti kulmiaan. “Lils, luulin, että sellainen meni muodista jo ensimmäisellä luokalla.”
  “Ugh, miten vain! Eikö sinulla tosiaan ole mitään järkevää sanottavaa?”
  “Ei”, James vastasi vaistomaisesti. Hän tajusi alusta asti, että vastaus oli huono. Ärtynyt ilme käväisi Lilyn vihreissä silmissä, sitten tyttö käännähti kannoillaan ja laski kätensä ovenrivalle aikomuksenaan paeta paikalta yhtä pahantuulisena kuin oli sinne saapunutkin. Hän ei kuitenkaan ehtinyt liikahtaa paikaltaan kovin pitkälle, ennen kuin James jo sieppasi hänet syliinsä ja suuteli häntä lujasti huulille.
  “Hetkinen”, Lily sanoi päästyään viimein irti aviomiehensä otteesta. “Mistä tuo tuli?”
  “Kaikkihan sen tietävät, että sanon aina väärät asiat väärään aikaan”, James sanoi vinosti hymyillen. “Halusin vain sanoa sen, että minua pelottaa, että kaikki meidän ystävämme eroavat toisistaan ja että en halua, että meille käy niin kuin heille.”
Yksinkertainen lausahdus sai Lilyn olemuksen sulamaan kireästä pehmeän hymyileväksi. Tyttö ojensi kätensä ja nipisti Jamesin nenän sormiensa väliin kuin julma täti.
  “Siinä oli aika monta että-sanaa yhteen lauseeseen”, hän huomautti suudellen poikaa nopeasti. “Olet suloinen, kun yrität olla suloinen.”

Jo muutaman päivän kuluttua puolet Lontoosta tiesi, että Gabriella Arianna Bell oli menossa naimisiin. Siitä oli kiittäminen ennen kaikkea Päivän Profeettaa, joka oli jotakin kieroutunutta reittiä saanut selville asiasta. Peter epäili, että Lucy Wright-X olisi saattanut olla asialla, mutta Siriuksen mukaan nainen oli karannut ulkomaanmatkalle miehensä ja tyttärensä kanssa. Joka tapauksessa Ariannan ja Siriuksen asiat olivat päätyneet Päivän Profeetan etusivulle heti kuolonsyöjähyökkäyksen jälkeen, ja innokkaat toimittajat tekivät kaikkensa päästäkseen kuulemaan Siriuksen kannan asiaan. Kuten arvata saattoi, poika ei ollut erityisen innokas puhumaan asiasta.
Oli maanantai-iltapäivä ja Peter istui keittiössään lukemassa Admiren MeNoidat-lehteä, jossa arvailtiin kiihkeästi, että “skandaalihuispaaja Bell oli joutunut uuden maineensa valtaan ja halusi vain leikkiä miesten sydämillä”. Peteriä kaikki arvailu alkoi vähitellen jo ärsyttää. Hänen elämässään oli nykyisin tärkeämpiäkin asioita kuin hänen ystäviensä ihmissuhdekuviot.
Poika huokaisi syvään ja käänsi turhanpäiväisen aikakausilehden sivua. Miss Ruosteinen Noidankattila Marcia Diggory ja loisto-omakotitalo. Milläköhän rahoilla Diggoryt olivat senkin ostaneet, Peter pohti happamasti. Oli väärin, että toiset pärjäsivät perheensä rahoilla tekemättä tippaakaan kunnollista työtä ja toiset asuivat kolmen huoneen kerrostaloasunnossa korviaan myöten ongelmissa. Eikä vain rahaongelmissa, Peter lisäsi mielessään. Hänen ongelmansa olivat hieman kuolottavampaa laatua.
  “Marcia Diggory on pöyhkeilijä, jos minulta kysytään”, Admire arvosteli saapuessaan huoneeseen neulepuikoille kiedottu vaaleanpunainen lankakerä mukanaan. Hän vilkaisi pikaisesti Peterin edessä olevaa lehteä ja läimäytti sen kiinni hänen huomiotaan vaatien. “Tuonkin rahan olisi voinut käyttää Afrikan köyhien noitien auttamiseen.”
Peter hymyili tyttöystävälleen. “En ole ikinä pitänyt Diggorysta.”
  “En minäkään! Hän kutsui minua vaaleanpunaiseksi pikku - pikku - pikku terminaattoriksi viime vuonna.” Admiren alahuuli väpätti uhkaavasti. Peter kiirehti kietomaan käsivartensa tytön ympärille.
  “Se oli julmaa. Mitä kudot?”
  “Neulon, Pete, neulon. Kutoa on niin typerä sana! Ja minä teen suloisia pikkuisia vaaleanpunaisia tossuja”, Admire hehkutti.
Peter silmäili tytön käsissä olevaa epämääräistä lankamöykkyä, joka muistutti etäisesti kissan jalanlämmittimiä. “Tulevatko ne Siirappisöpöliinille?” hän arvasi ajatellen Admiren kissaa, joka vieroitushoidostaan huolimatta seurasi häntä joka paikkaan. Nytkin ainoa syy siihen, että Peter sai olla rauhassa kissalta oli se, että hän oli julmasti lukinnut sen kylpyhuoneeseen iltapäiväkahvinsa ajaksi.
Peterin yllätykseksi Admire puristi päätään. “Eivät, vaan Ariannan ja Ralphin vauvalle.”
  “Ariannan MILLE?” Peter huudahti purskauttaen kahvit suustaan pöydälle. Admire nipisti hänen poskesta ja asetti kutomuksensa sivuun kuivatakseen pöydän.
  “Vauvalle, tietenkin”, tyttö vastasi kuin kyseessä olisi ollut täysin päivänselvä asia.
Peteriä vapisutti. “Mikä saa sinut kuvittelemaan, että Arianna olisi raskaana?”
Admiren viattomat siniset silmät laajenivat kuin metsäkauriilla. “Miksi he muuten muka menisivät naimisiin?”
  “On monia muitakin syitä, tiedäthän”, Peter huomautti lempeästi.
  “Nii-in, mutta häät ovat niin pian, että minä ajattelin - “
Peter pudisti päätään. “Admire, sinä - sinä olet - “
POKS. Vihaiset sanat jäivät lausumatta, kun Alastor Vauhkomielen pelottava pää posahti noin vain tyhjästä asunnon tulisijaan. Peter läikytti kahvit toistamiseen pöydälle, nousi ylös ja suunnisti olohuoneeseen.
  “Piskuilan”, Vauhkomieli mörisi hänet nähdessään. “Älä tuijota siinä kuin mikäkin puolikuollut jänis, vaan raahaudu äkkiä Viistokujalle. Kuolonsyöjillä on liikaa huvitusta tänään.”
  “Tarkoitatko - hyökkäystä?” Peter änkytti.
  “En, puhun kuolonsyöjien vuotuisista ruutananongintajuhlista. Hyökkäys, tietenkin! Liikettä, Piskuilan!”
  “Voi ei!” Peter mumisi.

Sirius Blackin elämä oli todella menossa alamäkeen. Ensin hänen auroriesikuvansa tuli tapetuksi epämääräisissä olosuhteissa, sitten hänen tyttöystävänsä ilmoitti menevänsä naimisiin toisen miehen kanssa ja ikään kuin siinä ei olisi ollut vielä tarpeeksi, hänet raahattiin vielä Feeniksin Killan tehtäviin kesken muuten rauhallisen mökötysiltapäivän.
Viistokujalla oli meneillään täysi kaaos, kun Sirius ehti sinne Auroriakatemian koulutuksesta. Poika ehti vain hädin tuskin käydä tilanteen lävitse, kuten Vauhkomieli ja Red olivat aina opettaneet. Ongelmallisinta oli, että tilanteessa ei ollut mitään läpikäymistä, tai ei ainakaan mitään kovin järjestelmällistä sellaista. Siellä täällä oli auroreita taistelemassa kuolonsyöjiä vastaan, osa rakennusten katoksista oli sortunut kirousten voimasta ja pienet lapset kirkuivat. Sirius ehti vain hädin tuskin puristaa Jamesin kättä, ennen kuin poika jo katosi väkijoukkoon etsimään Lilyä.
  “Hänellä sentään ON tyttöystävä, jonka kunniaa puolustaa”, Sirius marisi kaivaessaan taikasauvansa esille. Hän antoi harjaantuneen katseensa kulkea yli taistelupaikan. Hän oli ollut keskellä pahempaakin, kuten Tylyahon katastrofi, tai vuoden takaisen uudenvuodenaaton juhlat. Silti tilanne ei ollut mitenkään miellyttävä. Toisaalta se tarjosi mahdollisuuden purkaa paineita… jos vain Ralph olisi ollut paikalla, Sirius ajatteli pahanilkisesti. Hän näki Vauhkomielen huiskuttavan itselleen kaaoksen keskeltä ja juoksi salamannopeasti miehen luokse.
  “Mikä tilanne, pomo?”
  “Huono, nyt kun sinä saavuit tänne”, mörähti Vauhkomieli. “Mikä siinä oikein kesti? Jäitkö kenties laskemaan harakoita?”
  “Minun piti kammata tukkani”, Sirius virnisti kehnoa leikinlaskua tavoitellen. “Jos minusta tulee tänään sankari, haluan näyttää hyvältä huomisessa Profeetassa.”
  “Luulin sinun näyttäytyneen tarpeeksi sen lehden palstoilla”, Vauhkomieli murahti viitaten senaamuiseen sanomalehteen, jossa oli ollut salakuva Ariannasta ja Siriuksesta. Sirius oli työntänyt lehden takkaan lukematta koko typerää juttua, mutta ajatuskin siitä teki kipeää.
  “Unohdetaan se. Onko Bellatrixia näkynyt?”
  “Lestrangea? Ei. Mutta pidä silmäsi auki ja käsi taikasauvankahvalla, Black. Saat tilaisuuden näyttää, millainen todella olet. Liikettä niveliin nyt, tai ne ruostuvat yhteen!”
Vauhkomielen sanoja oli mahdotonta pitää erityisen rohkaisevina, mutta Sirius nyökkäsi silti epävarmasti jääden katsomaan, kuinka kokenut aurori säntäsi takaisin taistelun keskelle. Niin kuin kaikki muutkin. Sirius tiesi, että siellä hänenkin olisi pitänyt olla - puolustamassa toisia, auttamassa ihmisiä kuten kunnon aurorin kuuluikin. Hänen verensä suorastaan kiehui kuolonsyöjien satuttamisen perään ja siinä se vika olikin. Sirius tunsi itsensä tarpeeksi hyvin tietääkseen, ettei siinä mielentilassa kenties pystyisi hillitsemään itseään. Hän ei halunnut toistaa erästä kidutuskirouskokemusta Auroriakatemiassa aiemmin sinä talvena.
  “No niin, rauhallisesti nyt, Black”, poika komensi itseään. “Etsi joku ei-Bellatrixinnäköinen kuolonsyöjä ja hoitele hänet. Sitten siirry seuraavaan... niin kauan kuin sinussa on elämää jäljellä.”
Toimintasuunnitelma vaikutti hyvältä. Sirius nopeutti vauhtiaan hölkkään ja syöksyi lähimmän kuolonsyöjän kimppuun. Kiitos naamioiden ja huppujen hän ei voinut olla täysin varma siitä, ketä vastaan oikein taisteli, mutta se oli varmaa, ettei kyseessä ollut Bellatrix - poika olisi tuntenut serkkunsa kasvonpiirteet unissaankin katsottuaan niitä samaisia piirteitä lukemattomia kertoja peilistä. Ajatus Bellatrixista sai hänet kiihtymään entisestään ja kun hän oli hoidellut ensimmäisen kuolonsyöjänsä, oli hän jo hieman varmemmalla tuulella - ainakin siihen saakka, kunnes hän näki Ariannan. Tyttö seisoi selkä seinää vasten läheisen rohtokaupan katoksen alla ja kamppaili itseään reilusti kookkaampaa kuolonsyöjää vastaan. Hän oli ilmeisesti tullut suoraan huispausharjoituksista, sillä hänellä oli yhä yllään Rapakon Palloseuran kaapu, joka tosin olisi taistelun jälkeen mennyttä vaatetta. Pahinta kuitenkin oli tapa, jolla Arianna taisteli. Tyttö näytti siltä, ettei ollut koskaan aiemmin taikasauvaa nähnytkään.
  “Voi hiton hitto”, Sirius manasi ääni raivosta paksuna. Missä se kirottu Ralph oli, kun miestä tarvittiin? Ei ollut enää Siriuksen asia hoitaa Arianna Hädässä-tilanteita. Silti tapahtumat näyttivät kallistuvan pahimman kerran AH-tapauksen puoleen. Vain täysin tunteeton ihminen jättäisi Ariannan pulaan… tai mahdollisesti ihminen, joka oli löytänyt oman itsesuojeluvaistonsa. Sirius ei kuitenkaan voinut itselleen mitään. Hän hylkäsi turpeakasvoisen kuolonsyöjän leikkimään Romulusta ja Remusta sivupersooniensa seuraan ja säntäsi aukion poikki työntäen ihmisiä sivuun tieltään. Hän tyrkkäsi pahaa-aavistamattoman Amos Diggoryn katuojaan, eikä vaivautunut edes pyytämään anteeksi, ennen kuin jo jatkoi juoksuaan rohtokaupan romahtamaisillaan olevan katoksen suojaan. Arianna näytti syvästi ahdistuneelta heilutellessaan kömpelösti sauvaansa.
  “TAINNUTU!” Sirius karjaisi osoittaen sauvallaan Ariannan vastustajaa, joka ehti juuri ja juuri käännähtää yllättyneenä ympäri, kun kirous jo iski häneen ja hän vajosi polvilleen maahan. Sirius piti huolen siitä, että astui kuolonsyöjän polven päälle hölkätessään loppumatkan Ariannan luokse. Hän pyyhki hikihelmiä otsaltaan.
  “Jätitkö sinä taistelutaitosi Nälkäkurkeen, vai mikä sinua oikein vaivaa?” Sirius äyskähti pystymättä estämään raivoa paistamasta äänestään. Hän ei ollut sanonut Ariannalle sanaakaan sen jälkeen, kun oli kuullut tämän avioliittoaikeista, eikä ollut itse asiassa aikonutkaan. Kohtalo - tai hänen heikko itsekurinsa - oli päättänyt asian toisin.
  “Tilanne oli oikein hyvin hallinnassa, kiitos vain!” Arianna tiuskahti siniset silmät kiukkua salamoiden. “Ehkä sinun pitäisi lakata leikkimästä sankaria.”
  “LEIKKIMÄSTÄ SANKARIA? Ria, tuo kolkkapoika aikoi tehdä sinusta kissanruokaa!”
  “Itse asiassa se on kolkkatyttö.”
  “No anteeksi, jos en pysähdy tutkimaan jokaisen uhrini sukupuolta!”
Arianna kyräili Siriusta vihaisesti. “Mitä jos sinä nyt vain väistäisit ja päästäisit minut heiluttamaan sauvaani?”
  “Jos ensin opettelisit tekemään sen. En tajua, mikä sinun taitojasi tänään vaivaa.”
  “Sepä ikävää. Väistä.” Arianna ojensi kätensä työntääkseen Siriuksen sivuun, mutta poika tarttui tiukasti ojennettuun käteen ja nykäisi entisen tyttöystävänsä mukanaan kulman taakse. Hän hädin tuskin kuuli Ariannan yllättynyttä huudahdusta; hänen huomionsa oli kokonaan kiinnittynyt tytön vasempaan käteen, joka oli puristettu hänen omaansa ja jossa kiilteli timanttisormus - vieläpä erittäin kallis sellainen. Sirius olisi halunnut vain kiskaista sormuksen pois Ariannan kädestä ja heittää sen katuviemäriin. Tai syöttää Ralphille ja käyttää mieheen Haiman otetta, kunnes mies kuristuisi. Suunnitelma vaikutti hyvältä, mutta edessä oli pieni häiritsevä tekijä -
  “Mitä sinä oikein kuvittelet tekeväsi, Sirius Black? Tämä on kidnappaus!”
  “Ikävää, mutta luovuin naisenryöstöstä kauan sitten. Kutsun tätä henkesi pelastamiseksi.”
  “Pärjään ilman sinuakin!”
  “Se on huomattu. Miksi rakas Ralph ei ole auttamassa sinua täällä?”
Arianna vilkaisi häntä vinosti. “Ai nyt sinä olet mustasukkainen?”
  “Totta helvetissä olen! Sinä olit minun tyttöystäväni, miten sinä voit mennä noin vain naimisiin jonkun - jonkun - jonkun terapeutin kanssa?”
  “Koska minun kuuluu tehdä niin!” Arianna kiljui vastaan. “Minä rakastan sitä terapeuttia!”
  “No lakkaa rakastamasta!”
  “OLET MIELETÖN!”
  “OLEN RAIVOISSANI!”
  “KIITOS, HUOMASIN SEN KYLLÄ IHAN - “ Ariannan lause katkesi mitä julmimmalla tavalla, kun Sirius tarttui hänen hiuksiinsa ja nykäisi hänet lähelleen hänen vastusteluistaan välittämättä. Poika suuteli häntä. Arianna henkäisi yllättyneenä ja pienen hetken ajan Siriuksesta tuntui, että tyttö saattaisi jopa vastata hänen suudelmaansa; ainakin tämä antoi periksi hänen sylissään. Sitten Arianna kuitenkin terästäytyi kaikille Belleille kuuluvalla ylpeydellä ja kiskaisi itsensä irti läväyttäen Siriusta suoraan kasvoihin.
  “Au!”
  “On sinun onnesi, että en iskenyt jalkoväliin!” Arianna sihahti kylmästi. “Oppisitpahan pitämään näppisi irti toisten omaisuudesta!”
Sirius kohotti kulmiaan. “Anteeksi kuinka? Viimeksi kun puhuimme, olit muistaakseni sitä mieltä, että mieluummin kuolisit kuin olisit kenenkään omistuksessa.”
Arianna hymähti ja heilautti vasenta kättään Kelmipojan silmien edessä niin, että kihlasormus osui väkisinkin tämän näköpiiriin. “Se on eri asia, kun on menossa naimisiin.”
  “Siitä minä en tiedä mitään”, Sirius sanoi katkerasti. “Ainoa tyttö, jonka kanssa olisin voinut kuvitella viettäväni edes osan elämästäni on juuri jättänyt minut jonkun skottiviskiä litkivän Viiksi-Viljamin vuoksi.”
  “Se nimi on Ralph, eikä hän koske alkoholiin. Ja se on kuule ihan oma vikasi, että tulit jätetyksi. Jos haluat pitää tyttösi, ehkä sinun ei pitäisi kutsua tyttöystävääsi sairaaksi ja lähettää häntä hullujenhuoneelle. Useimmat eivät nimittäin erehdy kutsumaan sitä romanttiseksi.”
  “Mitä sinä oikein haluat minun sanovan?” Sirius kysyi epätoivoisena. “Että olen pahoillani?”
  “Niin sinun on hemmetti vieköön paras ollakin, koska muuten lähetän McGarmiwan perääsi! Muuta iloa sinun anteeksipyynnöistäsi ei ole. Se on kurjaa, Sirius - “ lyhyen hetken ajan Sirius oli näkevinään jonkin surunkaltaisen ilmeen häivähtävän Ariannan tummien silmäripsien varjossa. “Olen oikeasti pahoillani, mutta minä nyt vain olen kasvanut sinusta yli. Ehkä sinunkin pitäisi päästä tuon suuren egosi ylitse ja etsiä uusi tyttö itsellesi.”
Sirius avasi suunsa vastatakseen, mutta oli jo liian myöhäistä. Arianna tempautui irti hänen otteestaan, veti taikasauvansa esille ja lähti saapastelemaan päättäväisesti takaisin taistelun tiimellykseen. Sirius pudisti päätään turhautuneena. Miksi hän ei ollut ryhtynyt munkiksi alusta alkaen?

Talvipakkasesta ja kylmästä viimasta huolimatta Remus oli sulamaisillaan kuumuuteen. Viimeisen tunnin ajan hän oli säntäillyt paikasta toiseen taikasauva kädessään ja yrittänyt tehdä sitä, mitä Feeniksin Killan jäsenet nyt yleensä tekivät - pelastaa ihmisiä. Ongelma oli siinä, ettei hän täsmälleen tiennyt, mitä hänen oli tarkoitus tehdä. Häntä oli ehkä valmennettu kuukausitolkulla Killan elämään, mutta kukaan ei ollut koskaan vaivautunut selittämään hänelle, miten sekasortoa oikein käsiteltiin. Hänestä tuntui kuin häntä olisi revitty moneen suuntaan yhtä aikaa. Aina kun hän kuvitteli pelastaneensa jonkun joku toinen oli hengenvaarassa. Kauanko kestäisi, ennen kuin hän itse olisi kuoleman maalitauluna?
Remus pyyhki hikeä paitaansa ja yritti saada paremman otteen liukkaasta taikasauvastaan. Hän väisti, kumartui ja oikaisi itsensä taas yhtenä siistinä sarjana. Taistellessaan hänestä tuntui usein siltä, ettei kyseessä edes ollut hän - että hän katseli omaa itseään kuin taitavasti tehtyä nukkea, jonka joku oli lumonnut elämään. Hän saattoi vedellä naruista, mutta hän ei todella tuntenut ruumiinosien liikettä kesken taistelun.
  “Kangistumis tyystilus!” Remus karjaisi seuraten hiljaisena sivusta, kuinka Malfoyn majesteettista nenää kantava naamioitu kuolonsyöjä kaatui jäykkänä maahan. Remuksen teki mieli mennä lähemmäs ja riisua naamio, katsoa, millainen raukka sen takana oikein piileskeli, mutta se oli vastoin Killan ohjeita - ensin tapeltiin ja sitten tutkittiin, mikäli vain pysyi elossa sinne saakka. Ajatus ei ollut erityisen rohkaiseva ja Remus karistikin sen mielestään niin nopeasti kuin suinkin pystyi. Hän suoristi selkäänsä ja perääntyi selkä seinää vasten antaen katseensa kiertää ympäri Viistokujaa. Taistelu oli kaukana siitä järkevyydestä ja suunnitelmallisuudesta, joista Vauhkomieli ja Red olivat niin innoissaan heille saarnanneet. Remuksella ei ollut aavistustakaan siitä, olivatko hänen ystävänsä enää edes hengissä. Hän oli nähnyt aiemmin Jamesin ja Lilyn, sekä Cinnamonin, joka oli jostakin syystä kamppaillut Alessandro Visardon rinnalla, mutta kadonnut pian näköpiiristä. Eniten Remusta huoletti Sirius. Niin herkässä mielentilassa ollessaan poika voisi saada aikaan melkein mitä tahansa.
Tumma välähdys väkijoukossa. Remus kääntyi katsomaan ja jäykistyi niille sijoilleen nähdessään Tinkan luovivan tietään väkijoukon läpi. Tyttö oli pujottanut kätensä pitkän, vaikuttavannäköisen ja äärimmäisen kalpean miehen käsikoukkuun. Kyseessä oli Gavrielo, Remus arveli. Ainakin Tinkalla oli vaikeuksia miehen hillitsemisessä, minkä lisäksi kuolonsyöjät suorastaan parveilivat heidän ympärillään. Tinka yritti torjua heitä taikasauvallaan, mutta Gavrielo rajoitti hänen liikkumistaan rajusti.
  “Tässä sitä mennään taas”, Remus mumisi ja kiirehti pelastamaan hädässä olevaa neitoa kuten Sirius oli vain hetkeä aiemmin tehnyt. Sitä Remus ei kuitenkaan tiennyt. Hän kuivasi taas kasvojaan, riisui paksun viittansa ja juoksi viimeiset askeleet Tinkan luokse. Tyttö oli uppoutunut voimainkoetukseen Severus Kalkaroksen kanssa. Kalkaroksella oli naamio, mutta hänestä ei voinut erehtyä; kotkannenä ja kelmeä iho eivät olleet kadonneet minnekään. Tinka ja Kalkaros kävivät mitä ilmeisimmin sanatonta taistelua, sillä kumpikaan ei liikuttanut huuliaan. Remusta ärsytti, ettei hän tiennyt, kumpi osapuoli oli loitolla. Hän päätti keskeyttää kamppailun yhtä kaikki.
  “Hei Kalkaros, onko Siriusta näkynyt?” hän huikkasi erittäin epätoivoisesti. “Hän sanoi tekevänsä sinusta hakkelusta!”
Harhautus oli läpinäkyvä, mutta Siriuksen nimi vaikutti Kalkarokseen siinä määrin, ettei kuolonsyöjä voinut muuta kuin kääntyä ympäri. Hänen mustat silmänsä kiilsivät kylmästi.
  “Nytkö sinä turvaudut ystäviisi jo sanallisestikin, Lupin?”
  “Toivot vain”, Remus vastasi tyynesti. Sivusilmällä hän näki Tinkan raahaavan miehiä katselevan Gavrielon väkivalloin pois paikalta ja uskalsi melkein rentoutua. Neito oli pelastettu ja nyt piti enää hoidella lohikäärme, sikäli kuin Kalkaroksessa oli mitään taruolentojen uljautta.
Kalkaroskin oli huomannut Tinkan katoamisen ja pudisti ärtyneenä päätään. “Mikset voinut jättää häntä minulle, Lupin? Kuvitteletko, että hän tulee kiillottamaan rintapanssariasi?”
  “Sitä kutsutaan avuliaisuudeksi. En tiedä, oletko kuullut, mutta - “
  “Älä latele Blackilta lainattuja näsäviisauksia minulle!”
  “Mistä tiedät, että minä en ole kertonut niitä viisauksia Siriukselle?”
Kalkaros nauroi vahingoniloisena. “Niin tietenkin, miten saatoinkaan unohtaa - tehän olette olleet aviopari alusta lähtien. Tuskin teillä kahdella kovin paljon muita naisia on.”
  “Haluatko tarjoutua vapaaehtoiseksi?”
  “Kuule, Lupin, luovutaan tästä verbaalisesta pallonheitosta ja mennään asiaan. Me kumpikin haluamme varmasti hoidella toisemme pois päiviltä ennen auringonlaskua!”
Kalkaros halusi, sen Remus tiesi. Sen saattoi nähdä pojan - ei, ei pojan vaan miehen - kasvoille uurtuneesta vihasta ja niistä vanhoista kaunoista, jotka heijastuivat hänen silmistään milloin ikinä hän uskaltautuikin katsomaan Remusta. Hän ei varmasti antaisi milloinkaan anteeksi, vaikka yrittäisikin. Sirius ja James olivat kiduttaneet häntä liikaa ja vaikka Remus olikin ollut vain sivustakatsoja, ei se tehnyt hänestä syytöntä. Valvojaoppilas, hyvä poika Lupin, joka ei yrittänytkään estää ystäviään -
  “Mitä jos vain unohtaisimme vanhat asiat?” Remus ehdotti aseistariisuvasti. “Sinulla on varmasti muutakin tekemistä nykyään.”
  “Minulla on. Mutta voin aina uhrata  sitä sinulle. Karkotaseet!”
Remus loi nopeasti suojaloitsun ja astui askeleen taaksepäin jäisellä mukulakivetyksellä. Hän lennätti uuden kirouksen Kalkarosta kohti, kun kuolonsyöjä jo torjui sen vaivattomasti. Niinpä tietenkin, Remus ajatteli suupielet ilottomaan hymyyn taipuen, Kalkaros oli aina ollut ryhmänsä mestari sanattomissa loitsuissa, kun taas hän itse ei ollut pystynyt kehittämään tarpeeksi mielenlujuutta sellaiseen. Silti hän teki kaikkensa. Hän torjui, torjui ja torjui, vaikka hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, MITÄ hän torjui. Kiroukset lentelivät pelkkänä valojen ja värien massana häntä kohti.
  “Opettele pitämään suusi kiinni, Lupin, tai kuolet paljon ennen eläkeikää”, Kalkaros neuvoi vahingoniloisesti. “Oletko sinä mies vai rotta?”
Remus pyrskähti sanavalinnalle. “Karkotaseet!” hän yritti. Kalkaros torjui loitsun laiskasti.
Seuraava kirous, mikä se ikinä olikin ollut, iski Remusta suoraan rintaan. Se tunkeutui syvälle hänen sisälleen raastaen häntä sisältäpäin kappaleeksi, kunnes hän vajosi keskelle kylmää hankea ja armollista tiedottomuutta.

Remus havahtui siihen, että joku valutti kylmää nestettä alas hänen kurkustaan. Kamppailun äänet hänen ympärillään olivat vaienneet ja Viistokuja oli peittynyt yön samettisen verhon taakse. Remus kohottautui varoen kyynärpäidensä varaan ja avasi silmänsä tarkastellen ympäristöään. Hän makasi lumihangessa ilmeisesti samassa paikassa, jonne oli alunperinkin pyörtynyt. Mikä oli saanut hänet menettämään tajuntansa sillä tavalla? Kalkaros. Varmasti se oli Kalkaros.
Remus hätkähti tuntiessaan silkkisten sormien koskettavan niskansa ihoa. Hän kääntyi ympäri edelleen liian unenpöpperöisenä ajatellakseen selkeästi. Siksi hänen järkytyksensä olikin sitäkin suurempi, kun hän näki valkeakasvoisen miehen tuijottavan itseään kaipaava ilme kasvoillaan. Mies kumartui kohti hänen kaulaansa.
  “Gavrielo, IRTI!” Tinka Schmittin ääni kivahti kuin tyttö olisi puhutellut koiraa. Remuksen aivot työskentelivät kuumeisesti pojan yrittäessä muodostaa jonkinlaista kokonaiskuvaa siitä, mitä oli oikein tapahtunut. Hän oli pyörtynyt, taistelu oli loppunut ja nyt hän lojui lumihangessa vampyyrin ja vuohenjuustoprinsessan seurassa. Tinka oli ilmeisesti ollut se, joka oli työntänyt litkua hänen kurkkuunsa, hän päätteli nähdessään pienen pullon tytön lapasen peittämässä kourassa. Ja Gavrielo -
  “Pidähän hampaasi erossa minusta”, Remus komensi tuntiessaan vampyyrimiehen lähentelevän taas itseään. “Kahden kummajaisen risteytyksestä ei seuraa muuta kuin sekarotuinen sekopää.”
  “Kummajaisen?” Tinka kiinnostui lykätessään veriohukaisen serkkunsa hampaiden väliin. “Sinä siis olet ihmissusi?”
Remus säpsähti. “Mistä arvasit?”
  “Olen epäillyt sitä jo jonkin aikaa. Olit aina kiinnostunut ihmissusista, kun puhuimme niistä. Ja ystäväsi kutsuvat sinua Kuutamoksi - no, se oli helppo makkara.”
  “Helppo nakki.”
  “Anteeksi, teidän sanontanne ovat joskus… no, hankalia. Joka tapauksessa, lopullisen varmistuksen tarjosi tämä - “ Tinka heilutti tyytyväisenä kädessään olevaa pulloa. Remuksen harittavat silmät tavasivat hitaasti sen kyljestä nimen “JUOKSEVA ELOHOPEA”.
  “Eikö tuo ole myrkyllistä?”
  “Ei oikein valmistettuna. Useimpiin se ei tee mitään vaikutusta, mutta kun kyseessä on ihmissusi - no, se saa aikaan rumia paiseita. Ja sinä näytät juuri nyt siltä kuin joku olisi huitonut sinua suksisauvalla kasvoihin.”
  “MILLÄ?” Remuksen sekavan mielen oli vaikea pysytellä Tinkan nopean puheenparren tahdissa.
Tinka päivitteli hiljaa saksaksi. “Ettekö te ihmiset ikinä HIIHDÄ?”
  “Ei kuulu tapoihin. Mitä minulle tapahtui?”
  “En tiedä tarkalleen - Gavrielo, ISTU NYT - kävin saattamassa serkkuni pois miesten lähettyviltä sen jälkeen, kun tulit pelastamaan minut siltä nenäkkäältä inhotukselta. Sitten tulin takaisin, mutta sinä olit jo menettänyt tajuntasi. Kesti kauan, ennen kuin sain sinut hereille. Nukutko sinä aina yhtä sikeästi? Ja miksi sinä mumisit unissasi Cinnamonista?”
  “Mumisinko?” Remus tunsi poskiensa kuumenevan.
  “Kyllä, ja jostakin Alessandrosta. Teidän pitäisi vakavissaan ottaa minut mukaan porukkaanne, koska ulkopuolisena olo on todella tympivää. Ja nythän paikkojakin olisi auki, kun sekä sinä että Sirius olette vapailla markkinoilla”, Tinka sanoi asiallisesti. Äkkiä tytön äänensävy muuttui vakavammaksi ja hän katsoi Remusta ruskeat silmät hymyillen. Sillä hetkellä hän näytti aidommalta ja inhimillisemmältä kuin aikoihin, mutta samalla hänessä oli myös harvinaista lämpöä.
  “Pelastit minut ja Gavrielon pulasta. En ole nähnyt kenenkään tekevän mitään niin kaunista sen jälkeen kun Sebastian Vuohenjuustolainen - “
  “ kuka - ?” Remus ähkäisi.
  “Pikkuveljeni. Tuo oli siis kauneinta heti sen jälkeen kun Sebastian pelasti vuohen piikkilanka-aidasta. Kunpa keksisin sinulle jonkun sopivan kiitoksen”, Tinka pahoitteli silittäen Remuksen käsivartta.
Remus hymähti. Tinkan vertaus ei ollut varsinaisesti kovin imarteleva tai sankarillinen, mutta hän päätti tarttua yhtä kaikki kiitoksen mukana esitettyyn tarjoukseen.
  “Minä tiedän hyvin, miten voit kiittää minua”, Remus sanoi ja nielaisi.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #48 : Maaliskuu 02, 2007, 21:13:21 »
42.osa - Rauhanomainen päivällinen (?)
29.1.1979

  “Ei, Remus”, Tinka sanoi pudistaen vakaasti päätään. “Se on typerä idea. En suostu siihen.”
  “Mutta sinä sanoit haluavasi kiittää minua jotenkin.”
  “Niin, mutta en olettanut ihan - ihan tällaista.”
Remus huokaisi ja käänsi epätoivoisena katseensa pois. Omasta mielestään hän ei ollut vaatinut kovin paljon pyytäessään, että Tinka ottaisi hänet ihmissusilääkkeidensä koekaniiniksi. Päinvastoin, hän oli jopa erehtynyt kuvittelemaan, että tyttö saattaisi olla hänelle kiitollinen, olihan tyttö sanonut kerran kaipaavansa jotakuta testattavakseen. Remus oli nuori, terve ja kaiken lisäksi täydellisen sitoutumaton. Olisi voinut kuvitella hänen olevan täydellinen kohde Tinkan kokeiluille, hän ajatteli pahantuulisesti. Tinka oli kuitenkin mitä ilmeisimmin täysin toista mieltä.
  “Yritä ymmärtää, Remus“, tyttö aneli maistellessaan teetään, jonka Remus oli hänelle vain hetkeä aiemmin tilannut. He istuivat myöhäisellä aamiaisella Vuotavassa Noidankattilassa ja yrittivät olla välittämättä baarimikko Tomin uteliaista katseista. Remus saattoi kyllä arvata, mitä mies ajatteli. Remus Lupinia ei usein nähnyt vapaaehtoisesti naisseurassa, mutta tämä olikin poikkeustilanne. Hän oli kutsunut Tinkan paikalle saadakseen tytön suostumaan edellisiltaiseen ehdotukseensa.
  “Mitä minun pitäisi ymmärtää?” Remus kysyi uppiniskaisesti. “Minähän vain olen järkevä!”
  “Tällaisessa asiassa ei kuulu olla järkevä. Puhut hulluja.”
  “Minä tulen hulluksi, jos en edes yritä tehdä mitään. Sinä olet ensimmäinen tapaamani ihminen, joka voisi jotenkin auttaa minua paranemaan. Miten sinä voit väittää vastaan?”
Tinka loi häneen pitkän, arvostelevan katseen. “Minä en edes tunne sinua.”
  “Enkä minä sinua. Silti minä luotan sinuun.”
  “No, siinä sinä teet typerästi. Mistä sitä tietää, vaikka minä olisin kuolonsyöjien vakooja?”
Remus hymyili hyväntuulisesti. “Älä nyt pahastu, mutta uskoisin, että jos kuolonsyöjät haluaisivat lähettää kimppuuni vakoojan, he valitsisivat hieman vakuuttavamman tapauksen.”
  “Onko minussa sitten jotakin vikaa?” Tinka kohotti tuuheita kulmiaan.
  “Ei varsinaisesti, sinä vain olet - no, erilainen.”
Remusta pelotti, että hänen keskustelukumppanisi tulkitsi hänen toteamuksensa loukkaukseksi ja ryhtyisi esittelemään saksankielisten kirosanojen varastoaan, mutta sen sijaan tyttö ainoastaan nyökäytti hillitysti lettipäätään. Tinka Schmitt oli jotakin, mistä Remus ei päässyt milloinkaan perille. Hän saattoi kuvitella määritelleensä tytön persoonallisuuden, kun tämä jo seuraavassa hetkessä muuttikin taas olemustaan. Tinka oli rauhallinen, järkevä ja niin määrätietoinen, että usein vaikutti siltä, ettei hänellä irrationaalista puolta ollutkaan - tai jos olikin, hän salasi sen taitavasti.
Remus katsoi Tinkaa anovasti. “Ajattelisit nyt asiaa minun kannaltani. Olen ollut tällainen seitsemänvuotiaasta lähtien. Jos on olemassa pieninkin mahdollisuus, että voin lopettaa sen, haluan tarttua siihen - on se kuinka vaarallinen tahansa.”
  “Mutta entä sitten, jos jotakin menisi pieleen? Sinä suuttuisit minulle ja minun asuntoni rauha olisi mennyttä.” 
  “Ja muutenko siellä muka olisi rauhallista?” Remus ivasi.
Tinka hymähti. “No, ei, mutta - “
  “Sitten ei mitään muttia. Sinun täytyy antaa minun auttaa sinua auttamaan minua!” Remus ojensi kätensä pöydän yli ja tarttui Tinkan sormiin omillaan. Hän hätkähti tuntiessaan, miten kylmältä tytön kädet oikein tuntuivatkaan.
Tinka näytti kärsivältä. “Minä en halua mitään kaaosta aikaan, tai joudun etsimään taas uuden asunnon. Tämä on jo neljäs vuoden sisällä.”
  “Et taida tulla toimeen kämppäkaveriesi kanssa?”
  “HE eivät tule toimeen minun kanssani.”
  “Miten vain”, huoahti Remus. “Mutta olisit nyt kiltti ja harkitsisit asiaa. Jos pelkäät minun raivoani, voin allekirjoittaa vaikka kirjallisen sopimuksen siitä, että olen mukana lääkekokeilussasi omasta tahdostani ja omalla vastuullani. Olen täysi-ikäinen, Tinka. Osaan kyllä huolehtia itsestäni.”
Tinka näytti nieleksivän sanoja itsekseen, harkiten. “Minä mietin asiaa”, hän lupasi viimein ja nousi ylös tuoliltaan. “Kiitos aamiaisesta, Remus. Taitaa olla korkea aika palata lääkevalmistuksen pariin.”

Vuotavan Noidankattilan ulkopuolella Remusta ja Tinkaa odotti paitsi lumituisku, myös Cinnamon Bellini Alessandro Visardon varjostamana. Kaksikko näytti uppoutuneen syvälliseen tai vähemmän syvälliseen keskusteluun, mutta tulijat nähdessään he vaikenivat ja kääntyivät katsomaan heitä kuin olisivat kaiken aikaa vain odottaneet heidän saapumistaan. Eikä se mikään ihme olisi ollut - Remus ei ehkä ollut kertonut Cinnamonille aikeistaan vierailla Vuotavassa Noidankattilassa, mutta tytöllä olikin vakooja tukenaan. Remus kurtisti poninhäntäpäiselle miehelle kulmiaan.
  “Mitä te täällä teette? Eikö olisi järkevämpää olla jossakin muualla? Nykytilanne - “
  “On vaarallinen ainoastaan, jos sattuu olemaan kuolonsyöjien inholistalla, mitä minä en omien tietojeni mukaan ole”, Alessandro lopetti tyynen rauhallisesti. “Odotimme teitä.”
  “Meitä?” Tinka toisti ja loi selvästi vihamielisen katseen Cinnamoniin, joka vastasi samalla mitalla. Tilanne ei ollut missään tapauksessa niitä miellyttävimpiä, Remus pohti vilkuillen vuoroin Alessandrosta Tinkaan. Siinä he olivat, hän ja Cinnamon, sekä heidän nykyiset seuralaisensa. Hetkinen - nykyiset? Monikossa? Remus korjasi kiireesti ajatuksensa takaisin oikeille raiteille ja katsahti Cinnamoniin teeskennellen parhaansa mukaan, ettei Alessandroa ollut olemassakaan.
  “Oliko sinulla jotakin asiaa?”
  “Oikeastaan Lilyllä oli. Mutta hänen piti lähteä tutkimaan jonkun Elena mikäsenytolikaan asioita, joten hän lähetti minut tilaltaan.”
  “Ja sinun pitäisi opetella pitämään suusi kiinni”, Alessandro moitti. “Vakoojasalaisuuksia ei levitellä.”
  “Opettelisit rentoutumaan!” Cinnamon puuskahti kireästi.
  “No niin, lapset, mitä jos vain lopettaisitte tuon ja menisitte naimisiin. Kaikki näkee, että te kuitenkin haluatte”, Tinka syytti sormeillen kyllästyneesti palmikoitaan. Remus vilkaisi tyttöä tietämättä, pitäisikö hänen olla kiitollinen tämän keskeytyksen johdosta, vai mahdollisesti järkyttynyt siitä, että tytön hienotunteisuus oli niin puutteellista.
  “Hän ei halua”, Cinnamon kivahti osoittaen Alessandroa.
Ilmekään ei värähtänyt Alessandron kasvoilla. “Cinnamon, kerro jo, mitä varten me olemme täällä.”
  “Niin juuri”, säesti Remus. “Kerro ihmeessä.”
Cinnamon huoahti. “Lily aikoo pitää illallisjuhlat Ariannan ja Ralphin kihlauksen kunniaksi. Huomisiltana, kello yksitoista. Teidät molemmat on kutsuttu.”
  “Meidät MOLEMMAT?” Tinka huudahti kuin ei olisi voinut uskoa sitä todeksi. Ehkä hän ei uskonutkaan, Remus ajatteli vilkaistessaan tyttöä sivusilmällä. Sikäli kuin hän tiesi, Tinka ei koskaan käynyt tapaamassa ystäviään, jos tytöllä sellaisia olikaan. Tyttöparka oli täysin omistautunut työlleen ja vampyyriserkulleen, eikä edes tullut toimeen asuinkumppaneidensa kanssa. Tosin osa siitä oli varmasti Tinkan oma vika, mutta silti -
Cinnamon mutristi huuliaan. “Niin Lily sanoo. Ja kun Lily sanoo jotakin - “
  “Häntä on paras totella”, Remus lopetti ja hymyili hämmentyneeltä näyttävälle Tinkalle. “Lilyllä on punapään temperamentti. Hän on vaarallinen.”
  “Minusta Lily on mukava”, puolusteli Tinka. “Mukavampi kuin Arianna, joka tapauksessa. Millainen tyttö muka hylkää poikaystävänsä jonkun toisen takia? Vaikka kyllähän minä sen ymmärrän - Sirius on joka tapauksessa turhanpäiväinen nättipoika, joten - “
  “Keitä muita on tulossa paikalle?” Remus kysyi kiireesti peittäen Tinkan arvostelevan äänen omallaan. Edessä oli ilmeisesti pitkä tie, jos hän aikoi ikinä koulua itävaltalaistytöstä Kelmien joukkoon sopivaa olentoa. Osa hänestä ei edes halunnut tehdä niin - pieni, vihreä peikko hänen sisällään nautti siitä tiedosta, ettei Tinka pitänyt hänen ystävistään, mutta piti siitä huolimatta hänestä. Remus tiesi, ettei ystäville kuulunut olla kateellinen, mutta hän ei voinut itselleen mitään.
  “Sinä, minä, James, Lily, Sirius, Peter, Admire, Arianna, Ralph, Tinka ja Alessandro”, Cinnamon luetteli tottuneesti. “Olivatko siinä kaikki?”
  “Oletko sinäkin tulossa?” Remus kysyi Alessandrolta.
Italialaismies nyökkäsi ilmeettömästi. “Lily kutsui minut.”
  “Miksi ihmeessä? Ethän sinä edes tunne Ariannaa!”
  “En. Mutta minä tunnen Ralphin.” Huomatessaan kysyvän ilmeen Remuksen kasvoilla Alessandro lisäsi: “Hänen isänsä toimi yhteen aikaan äitini terapeuttina. Lahjakas mies. Jos Ralph on puoleksikaan niin hyvä - no, antaa sen nyt olla.”
Remus katsahti nuorta vakoojaa uteliaasti, mutta tämä teeskenteli, ettei ollut katsetta huomannutkaan.

Sirius solmi marttyyrin elkein solmiota kaulaansa. Häntä ärsytti. Kenen ajatus oikein oli ollut juhlia Ariannan ja Ralphin kihlausta? Mitä todennäköisimmin kaiken takana oli rakas Lily, mutta se ei lievittänyt tippaakaan Siriuksen ärtymystä - päinvastoin. Aina yhtä harkitsevaisen ja ymmärtäväisen Lilyn olisi pitänyt käsittää, miten vaikeaa Siriuksen olisi tulla kihlajaispäivällisille ja teeskennellä aurinkoista ja onnellista, kun hän ei sitä ollut. Ei ollut ollut kertaakaan sen jälkeen, kun oli ensimmäisen kerran kuullut Ariannan kihlauksesta. Sen jälkeen hän oli parhaansa mukaan vältellyt Ariannaa ja Ralphista taas hän ei halunnut kuulla sanaakaan. Inhottavasta, ällöttävästä, viiksekkäästä pyhimys-Ralphista, joka oli parantanut Ariannan syömishäiriöstään muutamalla sanalla. Niin ainakin väitti Päivän Profeetta, jolle Arianna ja Ralph olivat antaneet haastattelun vasta samana aamuna. Kuinka omahyväistä.
  “Ainahan sinä voisit jättää tulematta”, muutaman metrin päässä sängyn reunalla istuva Remus ehdotti myötätuntoisesti. “Kyllä Lily ymmärtäisi.”
  “Harkitsin asiaa jo”, Sirius vastasi vaivautumatta kääntämään katsettaan. “Mutta tulin siihen tulokseen, etten halua antaa Ariannalle sitä iloa. Aion istua koko illan paikalla ja porata sen hemmetin Ralphin reikiä täyteen.”
Remus äännähti huolestuneesti.
  “Katseellani, tarkoitan”, tarkensi Sirius. “Vaikka ei sillä, etten mielelläni kutittelisi sitä naisenryöstäjää hieman taikasauvani kärjellä, mutta - no, en halua liata hyvää sauvaa.”
  “Olet kostonhimoinen ihminen, Sirius Black.”
  “Enkä ole. Minä olen vain loukkaantunut.”
Sitä hän todella oli. Verisesti loukkaantunut, ja hän aikoi myös näyttää asian Ariannalle. Pieni järjenääni hänen päänsä sisällä viestitti, että olisi ehkä parempi vain niellä tapahtunut ja antaa olla, säilyttää sekin vähän siitä ylpeydestä, mitä hänellä oli enää siinä pisteessä jäljellä. Sirius oli kuitenkin siitä lahjakas ihminen, että hän osasi vaientaa omantunnonäänet muutamalla sanalla. Ja hän halusi kostaa - jotenkin.
  “Minä ymmärrän kyllä, että sinulla on vaikeaa juuri nyt”, Remus huokaisi. “Mutta etkö voisi edes harkita antavasi anteeksi? Olevasi onnellinen heidän puolestaan?”
  “Oletko sinä muka onnellinen Cinnamonin ja Alessandron puolesta?”
  “He eivät seurustele”, Remus vastasi nopeasti.
Sirius myhäili. “Eivät, mutta se ei tarkoita, että Cinnamon ei haluaisi - “
  “Se on kokonaan eri asia”, Remus sanoi katsellen tiiviisti käsiään. “Ja minä olen jo päässyt siitä yli.”
  “Sepä hienoa”, Sirius vastasi latteasti kuin ei olisi täysin uskonut häntä. “Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että minun pitäisi päästä tästä yli noin vain. Olen itsepäisempi kuin sinä, jos tiesit.”
  “Anturajalka, koko Lontoossa ei ole varmasti ainuttakaan ihmistä, joka ei tietäisi sitä!”
Sirius naurahti ontosti ja siirtyi oikomaan kauluspaitansa hihoja. Hän vihasi kauluspaitoja. Ne olivat jäykkiä, kahlitsevia, mielikuvituksettomia - vanhojen ihmisten vaatteita. Tai sellaisten ihmisten kuin Ralph McCovanaugh, poika ajatteli häijysti.
  “Anturajalka”, Remus sanoi varoittavaan sävyyn. “Sinä ajattelet nyt sopimattomia asioita. Näen sen ilmeestäsi.”
  “Joten?” Sirius nauroi. “Minä olen Kelmi, ja minä olen loukkaantunut Kelmi. Olisit iloinen siitä, että minä vain ajattelen sopimattomia asioita niiden toteuttamisen sijaan.”
Remus pudisti päätään tuskastuneena. “Sinulle on mahdoton puhua järkeä, tiesitkö sitä?”
Kiukustaan huolimatta Sirius kuulosti omahyväiseltä myöntäessään.

Illallisjuhlat saivat jähmeän alun. Tasan kello yksitoista kaikki juhlien osapuolet - innokkaat ja vähemmän innokkaat - kokoontuivat Lilyn ja Jamesin asunnolle nauttimaan jotakin, mitä Lily nimitti kihlajaismaljaksi, mutta mikä Siriuksen mielestä oli lähinnä litkua pirujen kunniaksi. Poika olisi varmasti sanonut sen ääneenkin, ellei James olisi vaientanut häntä niin tehokkaasti pistämällä häntä nuppineulalla kylkeen.
Lily oli helpottunut saadessaan tilaisuuden vetäytyä keittiöön viimeistelemään illan tarjoilua. Hän tiesi, että oli ollut juuri hänen ajatuksensa pitää juhlat Ariannalle ja Ralphille, mutta se ei tarkoittanut, ettäkö hänen olisi täytynyt pitää ajatuksesta. Päinvastoin, se ärsytti häntä siinä määrin, että hän aikoi käyttää kaiken oveluutensa selvittääkseen, miten Ariannan voisi saada järkiinsä. Illallinen oli juuri sitä oveluutta parhaimmillaan, kynttilöillä ja romanttisella musiikilla kuorrutettuna. Kunpa vain kaikki olisivat käsittäneet hänen aikeensa… Ariannaa lukuunottamatta tietenkin.
  “En tajua, mitä sinulla on Ralphia vastaan”, Alessandro sanoi nojaillessaan rennosti ovenkarmiin. Vähäsanainen mies oli mitä todennäköisimmin ahdistunut olohuoneen tekopirteässä sanahelinässä ja paennut keittiöön omaan rauhaansa - Lily ei halunnut tietää hänen motiivejaan sen tarkemmin.
  “En minä varsinaisesti Ralphia inhoa”, Lily vastasi epäröiden. “Mutta - no, kun on ensin katsellut Ariannaa ja Siriusta yhdessä, on kai melko mahdotonta olla toivomatta, että he korjaisivat vielä asiansa. Arianna on niin... erilainen. Hän vaikuttaa niin paljon tasapainoisemmalta kuin ennen.”
  “Ja sekö on huono asia?” Oikeastaan Alessandro ei näyttänyt olevan edes kovin kiinnostunut keskustelusta, mutta kyseli silti. Mies ojensi kätensä ja nappasi kirsikkatomaatin Lilyn valmistamasta salaatista. Hän tuijotti sitä kuin avaruusolentoa.
  “Se on vihannes”, Lily opasti terävästi. “Sen voi kyllä syödä. Ja mitä tulee Ariannaan… no, ehkä hän on nyt vähän rauhallisempi, mutta se ei kai varsinaisesti tarkoita sitä, että hän olisi onnellinen, vai mitä?”
  “Kyllä hän minusta melkoisen onnelliselta näyttää. Ja varmasti onkin, ainakin siihen saakka, kunnes se pelottava itävaltalainen kyllästyy hänen sirkutukseensa ja läimäyttää kuplaviininsä vasten hänen kasvojaan.”
  “Sirius todennäköisemmin…”
  “Ei Sirius sitä tee”, Alessandro vastasi asiantuntevasti. “Hän on liian lyöty sellaiseen. Ryömii häntä koipien välissä kotiin, jos jotakin.”
  “Mistä sinä tiesit, että hän on animaagi?” Lily puuskahti yllättyneenä Alessandron vertauskuvan osuvuudesta.
Mies hymyili huvittuneena. “En minä tiennytkään. Mutta kiitos tiedosta, siitä on varmasti vielä hyötyä. Miten Elena Jeremenkan asioiden penkominen sujuu?”
  “Köyhästi. Alan tulla siihen tulokseen, ettei hän sittenkään ole mikään uhka Taikaministeriölle, vaan ainoastaan julkisuudenkipeä hörhö. Kuten monet muutkin nykyaikana”, Lily lisäsi ajatellen Ralphia, joka tuntui suorastaan nauttineen haastattelustaan Päivän Profeettaan. Ja miksi ei olisi nauttinut, Ariannan maine niin huispaajana kuin lööppien lellikkinäkin kasvoi päivä päivältä, että tyttöä itseään jo huolestutti, kumpana hänet oikein loppujen lopuksi muistettaisiin - Rapakon Palloseuran jahtaajana, vaiko komeiden miesten seurassa viihtyvänä syömishäiriötapauksena. Lily oli valmis veikkaamaan jälkimmäistä, vaikka ei pitänytkään Ralphia varsinaisesti komeana.
Ei sillä, että Ralph olisi ollut vastenmielisenkään näköinen, Lily tuumi. Miehellä saattoi olla monia ominaisuuksia, joita hän ei erityisemmin arvostanut - kuten viikset ja niin pitkäksi venähtänyt tukka, että se hipoi jo taiteellisuuden ja mauttomuuden välillä olevia rajamaita. Yleisesti ottaen Ralphilla oli kuitenkin miellyttävät piirteet, joita korosti entisestään miehen ainainen kohteliaisuus kaikkia kohtaan. Hän oli kaikin puolin hyvä mies ja siinä ongelma osaltaan olikin - Arianna Bell ei seurustellut hyvien miesten kanssa.
Lily havahtui takaisin todellisuuteen tajutessaan Alessandron tummien silmien lukkiutuneen omiinsa.
  “Kysyitkö sinä jotakin?”
  “Vain sitä, oletko kuullut mitään uutta Wrightien perheestä viime aikoina.”
 “Wright-X:n”, korjasi Lily ja pudisti päätään. “James sanoi heidän olevan ulkomailla lomalla, tai kuolonsyöjiä paossa.”
Alessandro hymähti vakavasti. “Siinäpähän pakoilevat. He jäävät vielä kiinni, voit olla varma siitä.”
  “Ja mitä sitten?” Lily painosti vuorenvarmana siitä, että hänen vakoojatoverinsa pimitti häneltä jotakin. “Heidät tapetaan, kenties?”
  “Epätodennäköistä, mutta ei mahdotonta. Kuolonsyöjät eivät saa heiltä sitä mitä haluavat, elleivät he ole ensin yhteistyökykyisiä. Heidän haluamansa asia on liian hyvin suojattu.”
  “Etkö sinä voisi vain kertoa, mistä on kyse? Alan kyllästyä sinun vihjeisiisi!” Lily kivahti sydämistyneenä. Hän oli joutunut kuuntelemaan jo monen vuorokauden ajan Alessandron vihjailuja siitä, miten mies tiesi, mitä kuolonsyöjät Lucyn tytöstä oikein halusivat, vaikka Alessandrolla ei mitä ilmeisimmin ollut aikomustakaan paljastaa, mistä loppujen lopuksi oli kyse.
Kuten Lily oli arvannutkin, nuori italialaisvakooja ravisti kivettyneenä päätään. “Jos sotkeudut siihen asiaan, et saa palkaksesi muuta kuin varhaisen kuoleman. Ja minä myös tarkoitan sitä.”
Lily katseli miestä tyytymättömänä. Hän tiesi, että kun Alessandro ryhtyi tuollaiseksi, ei miehen päätä käännetty noin vain - Lilyn voimavaroilla ei ikinä. Tyttö painoi mieleensä, että muistaisi puhua Cinnamonille asiasta ja sopivan tilaisuuden tullen pyytää tätä urkkimaan tietoja Alessandrolta, jos nyt kukaan ikinä pystyi huijaamaan huijaria. Mutta olihan Akilleksellakin kantapäänsä.
  “Toisilla on varmaan jo nälkä”, Lily vaihtoi puheenaihetta ja tarttui salaattikulhoon. “Viitsitkö tuoda kermaperunat? Syömme olohuoneessa tänään.”
  “Kyllä, äiti.”
Lily kiepsahti ympäri ja silmäili Alessandroa yllättyneenä. “En tiennytkään, että sinulla on huumorintajua. Mistä sinä sen löysit?”
  “On monia asioita, joita et vielä tiedä minusta, Lily”, Alessandro vastasi pahaenteisesti ja hätisti punatukkaisen tytön edellään olohuoneeseen.

Illallinen jatkui painostavan tunnelman vallitessa. Lily ja James istuivat pöydän keskivaiheilla tehden kaikkensa pitääkseen yllä edes jonkinlaista keskustelua, mutta saivat pian huomata, että Peter ja Admire olivat ainoat, jotka ylipäätänsä kuuntelivat heitä. Sirius oli keskittynyt mulkoilemaan Ariannaa ja Ralphia, jotka kuiskailivat lempeään sävyyn toisilleen, Remus yritti hillitä Siriusta samalla kun vilkuili vihamielisesti Alessandroa, joka puolestaan keskusteli Cinnamonin kanssa. Tai enemmänkin puhui Cinnamonille, tyttö itse oli nimittäin liian kiireinen kyräilemään Tinkan suuntaan kuunnellakseen. Tinkaa tytön katseet näyttivät lähinnä huvittavan, sillä hän hymyili kaiken aikaa leveästi ja nojautui aivan tarkoituksella lähemmäs Remusta puhuessaan. Mikä farssi!
  “Ralph, mitä sinä oikein teetkään työksesi?” Admire uteli hunajaisella äänellä.
Ralph nielaisi. “Toimin terapeuttina Nälkäkurjen syömishäiriökeskuksessa. Koko sukuni on ollut siellä töissä, joten olisi ollut kummallista, jos en olisi mennyt.”
  “Mutta hän on tosi hyvä”, Arianna kiirehti vakuuttamaan. “Tuhat kertaa parempi kuin ne mitäänymmärtämättömät haahkat.”
  “Eikö sinun veljesi vaimokin ole siellä töissä?” Sirius kysyi pistäv