Kirjoittaja Aihe: Memory (Kelmit, K-12, het) VALMIS 29.11.08  (Luettu 160142 kertaa)

0 vuotislaista ja 1 Ankeuttaja kyttää tätä aihetta.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 27.2.08
« Vastaus #175 : Helmikuu 29, 2008, 12:56:07 »
Kiitos taas kommenteista! :) Tuntuu tosi oudolta, tässä on nyt Harryn ensimmäinen ja viimeinen perhejoulu vanhempiensa kanssa, ja Lilyn ja Jamesin viimeinen joulu elävien kirjoissa. Että juu, loppu lähestyy :)

Vaniit, kiitos paljon :)

LongDistance, kiitos :) Memorya on ollut välillä vähän apea kirjoittaakin, mutta onneksi nyt pitäisi tulla vähän hilpeämpi jakso vaihteeksi. Tietty tästä on vaikea repiä enää mitään kovin suurta riemua, kun kohtahan kaikki Kelmit alkavat epäillä toisiaan vakoojiksi ja Lilyn ja Jamesin kuolema lähestyy... mutta onneksi siinä tulee vielä iloisiakin juttuja :)

Cigüeña, kiitos. Arvostan sitä, että ihmiset ilmaisevat rehellisesti mielipiteensä, ja siinä olet ihan oikeassa, että Memory on melkoinen saippuasarja. Sekin on totta, etten ole todellakaan vielä mikään ammattilainen dialogin ja hahmojen kehittelyssä - usko pois, en kuvittele mitään sellaista! Toivottavasti sinäkään et kuitenkaan kuvittele, että rupeaisin jotenkin muuttamaan tarinan tai kirjoituksen tyyliä. Ikävä tosiasia taitaa olla, että kirjoittaja kirjoittaa parhaiten, kun kirjoittaa omalla tyylillään eikä yritä miellyttää liikaa toisia :) eihän siitä mitään tulisi, jos alkaisi kirjoittaa tyylillä, jota ei hallitse, tai asioita, joiden kirjoittamista ei vielä hallitse. On totta, että kirjoittaja ei ole todella hyvä kirjoittaja, ennen kuin osaa kirjoittaa vaikeistakin asioista, mutta itse olen sitä mieltä, että minun ei tarvitse olla vielä mikään todella hyvä kirjoittaja, riittää, että opettelen. Ja usko tai älä, opettelen kyllä niistä hankalistakin asioista kirjoittamista - niitä yrityksiä vain ei vielä tuoda ihmisten ilmoille :) joten ikävä kyllä en taida osata antaa sinulle tässä muuta neuvoa kuin sen, jonka olet itsekin keksinyt - että harvennat ficin lukemista, tai lopetat sen kokonaan. Toivottavasti en kuulostanut tylyltä, tuo oli sanottu ihan ystävällismielisessä hengessä, koska tämä ficci ei ole tästä toistaiseksi muuttumassa mihinkään.

Zenzibar, kiitoksia kilometrikommentista. Tekisi melkein mieli sanoa, että älä ihmeessä pidä Ariannaa säälittävänä! Se, että ihmisellä menee huonosti, ei välttämättä tee ihmisestä säälittävää - tosin minä todennäköisesti suhtaudun asiaa yliherkästi, koska olen itsekin varmaan ollut vähän "säälittävä" kaikkine tyhmine päänsisäisine ongelmineni ja sitten vakuutellut kaikille muille, ettei siinä ole mitään säälittävää.

Tämän osan kanssa kuunneltiin:
U2 - Christmas (Baby Please Come Home)
Avril - When You're Gone
Mariah Carey - All I Want for Christmas
Billy Mack - Christmas is All Around
mutta rehellisesti sanottuna mikä tahansa jouluinen on kyllä aika sopivaa :)

 - Sharra

98.osa - Tule joulu kultainen
18.12.1980

Lily heräsi siihen, että joku hakkasi hänen makuuhuoneensa ovea. Toinen toistaan vaativammat koputukset iskeytyivät oven pintaan kerran toisensa jälkeen, ja kaikuivat vihlovana kipuna Lilyn pääkopassa. Raottaessaan silmiään hän huomasi niiden turvonneen melkein umpeen niin, että auringonsäteet siivilöityvät mitä kipeimmin niistä läpi.
  “Lily, päästä minut sisään!” miehen ääni huusi oven lävitse. Se ei ollut Jamesin. Lily räpytteli hämmentyneenä arkoja silmiään ja mietti, mitä oikein oli tapahtunut.
  “Lily, meidän täytyy puhua Jamesista!”
James, Lily muisti, ja tiiliskivi jysähti hänen vatsansa pohjalle. Hän oli riidellyt Jamesin kanssa. Eikä vain riidellyt, vaan tapellut - oikein todella tapellut. Milloin he muka viimeksi olivat tehneet jotakin sellaista?
  “Lily!” nyrkki jyskytti ovea, ja tällä kertaa Lily tunnisti äänen Siriukselle kuuluvaksi. Hän kierähti kyljelleen aikomuksenaan pyytää Jamesia avaamaan ovi, mutta säpsähti huomatessaan, ettei James ollutkaan hänen vieressään. Jamesin puoli sänkyä oli lakanoiden siisteydestä päätellen koskematon. Oliko James ollut niin vihainen, ettei ollut tullut edes kotiin yöksi?
Mieli matalalla Lily kömpi ylös sängystä ja käveli työntämään makuuhuoneen oven auki. Hänen silmäluomensa olivat niin turvoksissa, että hän erotti vain vaivoin Siriuksen, joka seisoi oven toisella puolella nyrkki koputukseen kohonneena ja kiireinen ilme kasvoillaan.
  “Mitä nyt, Sirius?”
  “Mitä sinä oikein sanoit Jamesille?” Sirius tokaisi haaskaamatta aikaa kohteliaisuuksiin. “En ole ikinä nähnyt häntä niin kehnossa kunnossa kuin eilen illalla!”
  “Sinä… näit hänet... eilen?”
  “Oli lievästi sanoen hankalaa olla näkemättä, kun hän koetti raahata minut ja Kuutamon ryyppyseurakseen. Meiltä kesti tuntitolkulla saada selvää, mikä häntä oikein vaivasi, ja siinäkin vaiheessa hän vain höpisi jotakin epäselvää sinusta ja erosta.”
Lilyn sydän jätti lyönnin väliin. “Erosta?”
  “Hän sen sanoi, en minä. Hän oli aivan surun murtama. Vaikka nyt kun sinua katsoo, et näytä kovin onnelliselta itsekään. Mitä oikein tapahtui, pikkusisko?” Siriuksen äänensävy pehmeni.
  “Me… riitelimme”, Lily mutisi ja siirtyi syrjään ovensuusta päästäen Siriuksen peremmälle huoneeseen. Hän nappasi ohuen valkoisen aamutakin tuolinkaiteelta ja kietoi sen virttyneen yöpaitansa päälle.
  “Joo, usko tai älä, mutta arvasin sen ihan itsekin”, Sirius tokaisi sarkastisesti.
Lily ei jaksanut edes nostaa suupieliään vitsille. “Onko James sinun luonasi?”
 “Oli. Me raahasimme hänet pois Kolmesta Luudanvarresta joskus kolmen aikaan, mutta hän oli jo lähtenyt ennen kuin heräsin. Luulin ensin, että hän tuli tänne selvittämään asiat sinun kanssasi, mutta näyttää siltä, että olin väärässä... tai sitten te olette erilaisia kuin kaikki muut maailman rakastuneet, ettekä ymmärrä käsitettä nuoleskelu sovinnoneleenä.”
  “Sirius, minun päätäni särkee”, Lily keskeytti sovinnoneleensä.
Sirius seisahtui paikalleen kesken liikkeen. “Pikkusisko, mistä te oikein riitelitte? En ole ikinä nähnyt Jamesia sellaisena, en edes silloin, kun sinä kirosit hänet alimpaan helvettiin Tylypahkassa. Toistuvasti.”
  “Se oli ihan typerä juttu”, Lily mumisi katse käsissään. Häntä hävetti, kun hän muisti, mitä kaikkea oikein oli tiuskinut Jamesille. Hän oli ollut ilkeä. Vaikka ei Jameskaan mikään pyhimys ollut ollut - muutenhan Lily ei olisi suuttunut alunperinkään.
  “Aika iso juttu se kuitenkin oli, jos James kuvittelee sinun suunnittelevan eroa.”
  “Se koski Ariannaa.”
Sirius ummisti silmänsä kuin olisi kärsinyt suuria tuskia. “Pikkusisko, et kai sinä - “
 “Mitä?” Lily pomppasi oitis puolustuskannalle.
  “Tiedät kyllä.”
  “No, entä jos sanoinkin niin? Jamesilla ei ole mitään oikeutta olettaa, että hän voi määrätä, kenen kanssa minä saan puhua ja kenen en.”
  “Ei tietenkään ole, itsehän sinä omat päätöksesi teet. Sinä vain et ota nyt ollenkaan huomioon sitä, miltä Jamesista tuntuu. Minä tiedän, koska minusta tuntuu ihan samalta. Herra P. oli minulle kuin isä, ja hän oli Jamesin isä - luuletko Jamesin ilahtuneen siitä, että hän on kuollut? Tai että se on Ariannan vika?”
  “En minä mitään sellaista kuvittele”, kivahti Lily. “Te vain ette ota ollenkaan huomioon sitä, että minusta ei välttämättä tunnu samalta.”
Sirius kohotti kulmiaan. “Sinäkö hyväksyt sen, mitä Arianna teki?”
  “En tietenkään! Mutta minä luulin, että ystävyydessä on kyse siitä, että annetaan toiselle anteeksi virheetkin.”
  “Niin, no, minäkin luulin, että ystävyydessä on kyse siitä, ettei tapeta ystävän vanhempia“, Sirius mutisi.
  “Hän yritti auttaa sinua!”
Sirius nauroi ilottomasti. “Lily, herää jo ihmemaastasi! Tämä ei ole mikään Tylypahka, missä ihmiset eroavat ihan vain nähdäkseen, kuinka kauan heiltä kestää päätyä takaisin luutakomeroon! Arianna ja minä olemme eronneet - oikeasti.”
  “Mutta sinä olet hänen ystävänsä. Hän halusi auttaa sinua.”
  “Joo, arveli luultavasti, että elämäni olisi paljon helpompaa, jos olisin lopullisesti isätön“, Sirius jupisi.
Lily loi häneen lannistavan katseen.
  “Kuule, et kai sinä oikeasti ole valmis antamaan noin vain anteeksi hänelle?”
  “Jos Sascha pystyy siihen, en käsitä, miksi minä en saisi“, Lily latasi myrkyllisesti.
  “Rouva P. ei tiedäkään koko totuutta.”
  “Mitä sinä tarkoitat?”
Sirius epäröi. Hän tiesi, ettei James välttämättä ilahtuisi, jos hän kertoisi Lilylle - mutta toisaalta James oli ollut niin onneton eilen, ettei mikään saisi häntä ilahtumaan, ennen kuin hän tekisi sovinnon Lilyn kanssa. Jos Sirius voisi omalta osaltaan edesauttaa sen sovinnon syntymistä, hän vähät välitti, vaikka joutuisi tallomaan joitakin Jamesin periaatteita.
  “Tämä ei sitten ole mitään kaunista kuultavaa”, Sirius varoitti ja vuodatti Lilylle koko totuuden ankeuttajan suudelmasta ja Jamesin isän kuolemasta. Kun hän oli lopettanut, Lily istui paikallaan suu auki ja silmät kyynelissä.
  “Voi Luoja!”
  “Joko nyt ymmärrät, miltä Jamesista ja minusta tuntuu?”
  “Ymmärrän, mutta - “
  “Mutta mitä?” Sirius rypisti otsaansa.
  “En ole edelleenkään samaa mieltä.”
  “Et voi olla tosissasi!”
Lily pudisti päätään. “Arianna ei siltikään tarkoittanut sitä.”
  “Joten? Kaikkia virheitä ei voi antaa anteeksi“, Sirius sanoi armottomasti.
  “Hmm… olen muistavinani, että sinä olet tehnyt tiettyjä virheitä. Petit Ariannaa. Löit häntä. Ja hän antoi sinulle anteeksi. Ai niin, ja muistatko sen, kun pilailit Kalkaroksen kanssa ja sait Remuksen melkein tappamaan hänet? Muistaakseni Remus antoi sinulle anteeksi.”
  “Se on kokonaan eri asia.”
  “Eikä ole!” Lily intti. “Virheitä tapahtuu! Onnettomuuksia sattuu! Jos pelkää niitä, ei voi ikinä mennä minnekään!”
  “Älä viitsi!”
  “Viitsinpäs! Entä jos sinä menisit taistelussa auttamaan Jamesia, mutta joku tönäisisi sinua ja osuisit tappokirouksella vahingossa häneen, vaikka et tarkoittanut? Olisiko se silloin muka sinun vikasi?”
Sirius tuijotti häntä kivettyneenä, ja pudisti sitten päätään alistuneesti. “En minä tullut tappelemaan sinun kanssasi. Tulin selvittämään, miksi sinä tappelit Jamesin kanssa.”
  “No, nyt tiedät“, Lily vastasi kädet puuskassa.
  “Jep“, Sirius huokaisi. “Ja suoraan sanottuna et olisi voinut valita paljon pahempaa aihetta. James on tosissaan, kun sanoo, ettei halua nähdä enää Ariannaa. Et voi muuttaa hänen mieltään.”
  “Siitä tässä onkin kyse. Minä en edes yritä. Joten ei ole reilua, että James voisi ohjailla minun mielipidettäni.”
  “Ehkä sinun pitäisi selittää asia hänelle tuolla tavalla. Tiedäthän… ilman huutamista.”
  “Niin kai…”
  “Rehellisesti sanottuna - “ Sirius vangitsi hänen katseensa, “ - mitä sinä aiot tehdä Jamesin suhteen?”
  “Rehellisesti sanottuna?” Lily hymyili vinosti. “Rehellisesti sanottuna minä en edes tiedä, missä hän on juuri nyt.”
  “Mutta hän tulee kotiin jossakin vaiheessa. Mitä sinä sitten sanot?”
Lily ravisti päätään. “Ei aavistustakaan.”
  “No, ei ole minun asiani neuvoa sinulle sitä“, Sirius sanoi ja nousi ylös. “Mutta vakavissaan, pikkusisko - älä ole liian ankara Jamesille. Häntä hävettää jo muutenkin.”

***

Lily pyöritteli Siriuksen sanoja mielessään koko päivän yrittäen päättää, mitä tekisi, kun James tulisi kotiin. Pitäisikö hänen pyytää anteeksi ja myöntää Jamesin olleen oikeassa? Siihen hän ei pystyisi; hän ei ollut niitä ihmisiä, jotka alistuivat kokonaan toisen ihmisen mielipiteeseen unohtaen samalla omansa. Mutta inttäminenkin olisi typerää. Jouluun oli aikaa kuusi päivää, eikä hän muutenkaan halunnut olla riidoissa Jamesin kanssa; se tuntui samalta kuin olisi vihannut puolikasta omasta itsestään. Hän vain ei tiennyt, miten onnistuisi tekemään rauhan niin, että molemmat olisivat tyytyväisiä lopputulokseen.
Hän kuljeksi asunnossaan edestakaisin koko päivän samaa uraa ja puoliksi odotti, puoliksi pelkäsi Jamesin tulevan kotiin hetkenä minä hyvänsä. Jamesia ei kuitenkaan näkynyt eikä kuulunut koko päivänä, ja illalla Lily alkoi huolestua. Eikö James ollut tulossa? Oliko hän liian ylpeä, vai yksinkertaisesti liian vihainen?
Itku kurkussa Lily lähetti rouva Potterille kirjeen, jossa uteli teeskennellyn huolettomasti, mahtoiko James olla yhä Godricin Notkossa. Rouva Potter vastasi melkein välittömästi viestillä, jossa ilmoitti, ettei ollut nähnyt Jamesia sitten edellisillan, mutta lähettäisi poikansa kyllä Lilyn luokse heti, jos sattuisi törmäämään tähän jossakin. Koettakaa saada riitanne soviteltua, rouva Potter lopetti kirjeensä, ja oli vähällä saada Lilyn taas itkemään. Sitähän hänkin halusi.
Lily kirjoitti vielä Siriukselle ja Remukselle, ja lopuksi Peterille, mutta kukaan heistä ei ollut nähnyt Jamesia sen jälkeen, kun hän oli lähtenyt Siriuksen ja Remuksen asunnolta aamulla. Lilyä alkoi huolestuttaa. Ei ollut Jamesin tapaista kadota noin vain sanomatta sanaakaan ystävilleen, ei varsinkaan silloin, kun hänellä oli huolia. Hän ei ollut niin kuin Sirius, joka nieli murheensa ja kieltäytyi puhumasta niistä. Hän tarvitsi ystäviensä tukea. Ystäviin hän oli nojautunut silloinkin, kun hän ja Lily olivat eronneet seitsemännellä luokalla koulussa. Hän oli hakenut lohtua jopa Lilyn ystäviltä, mikä sentään kertoi jotakin!
Lily koetti lohduttautua parhaansa mukaan ajatuksella siitä, että olisi kyllä kuullut, jos Jamesille olisi sattunut jotakin. Jamesillahan oli se peilinsä - hän olisi ottanut yhteyttä Siriukseen heti, jos olisi joutunut vaikeuksiin. Eikä Sirius olisi pimittänyt sellaista Lilyltä. Ja sitten oli Feeniksin Kilta - varmasti joku heistä olisi saanut vihiä, mikäli James olisi vaikeuksissa kuolonsyöjien kanssa? Niin se oli varmasti, Lily päätti ja marssi nukkumaan päättäen mielessään olla oikein vihainen Jamesille, kun tämä lopulta ilmestyisi kotiin. Mutta yöllä huolet ja pelot ottivat taas vallan, ja Lilyn oli valvottava loput yöstä Harryn sängyn vierellä, koska silmien sulkeminen tuntui liian pelottavalta.

James ei tullut sinä maanantaina. Eikä tiistaina. Keskiviikkoaamuun mennessä Lily oli jo hermoraunio, eikä asiaa auttanut lainkaan se, että hänen ystävänsä olivat vähintään yhtä huolissaan. Kelmit toistelivat toistelemasta päästyään, ettei ollut lainkaan Jamesin tapaista hävitä sillä tavoin, ja Lily tunsi itsensä kamalaksi ihmiseksi ajatellessaan, että juuri hän oli ajanut Jamesin ties mihin vaaroihin. Hän kehitteli mielessään erittäin yksityiskohtaisia kauhukuvia niistä hirveyksistä, joita James oli kenties joutunut kohtaamaan, kunnes Remus näki hänen silmiensä vettyvän ja käski lujasti häntä lopettamaan.

Keskiviikkoiltapäivänä niin Lily kuin Kelmitkin olivat valmiita ottamaan yhteyttä taikalainvartijoihin. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, ettei James olisi mitenkään voinut viipyä poissa niin kauan, ellei olisi joutunut pahoihin vaikeusiin.
  “Hän olisi tullut kotiin, jo ihan vain Harryn vuoksi“, Peter totesi, ja muut myöntelivät. Lily tunsi raskaan painon sydämessään; Kelmit eivät vaikuttaneet laisinkaan varmoilta siitä, että James halusi olla enää missään tekemisissä hänen kanssaan.

Lily valmistautui juuri lähtemään taikaministeriöön taikalainvartijaosastoa tapaamaan, kun Sirius ilmiintyi hänen asunnolleen ja ilmoitti, että James oli kunnossa.
  “Näin hänet vilaukselta ulkomaisten porttiavainten pisteessä“, Sirius selitti huojentuneena, ennen kuin Lily ennätti kysymään mitään. “Hän oli lähdössä Kreikkaan.”
  “Kreikkaan?” Lily kiljahti.
  “Joo, joku kuolonsyöjä piileskelee siellä, Vauhkomieli tarvitsi ylimääräisiä käsiä kiinniottoon…”
  “Ja James oli tietenkin heti vapaaehtoinen?” Lily virkkoi kuivasti. Hänen oli paljon helpompi olla ärtynyt Jamesiin nyt kun oli varmistunut, että tämä oli elossa ja täysissä ruumiin voimissa.
Sirius kohautti harteitaan. “Vauhkomieli halusi porukkaa meidän vuosikurssiltamme.”
  “Miksi sinä et sitten mennyt?” Lily kysyi ärhäkästi.
Sirius katsoi häntä oudosti. “Pikkusisko, Jamesia ehkä pelottaa tulla kotiin, mutta hän ei ole typerä. Hän tietää, että olisi tyhmää jättää sinut ja Harry ilman aurorin suojelusta nyt, kun... no, kun Voldemort on teistä niin kiinnostunut.”
  “Minä osaan huolehtia itsestäni!”
  “Tiedän, ja Jameskin tietää sen. Mutta Lily, kukaan ei pysty pitämään puoliaan Voldemortia vastaan yksin. Et sinä, en minä, eikä James. Sitä paitsi - “ Sirius hymyili valloittavasti, “ - on tässä jotain hyvääkin. Nyt minä voin suojella sinua, ja me voimme leikkiä kotia yhdessä.”
  “Ja missä niin? Minun sängyssäni ei ole tilaa sinulle“, Lily varoitti.
  “Haavoitat sydäntäni”, Sirius huokaisi teatraalisesti ja nosti kämmenen sydämelleen. Sitten hän vakavoitui. “Ei, me menemme tietenkin Godricin Notkoon. Valmistelemaan joulua rouva P:n kanssa.”
Lilyn teki mieli sanoa, ettei hän ollut lainkaan joulumielellä, ja oli epätodennäköistä, että rouva Potterkaan olisi, mutta kahden vuorokauden pelkääminen ja odottaminen oli väsyttänyt häntä niin pahasti, ettei hän jaksanut vastustella. Sitä paitsi Sirius oli oikeassa. Harry oli ansainnut ensimmäisen joulunsa, vaikka hänen äitinsä ei jaksaisikaan nauttia siitä, ja vaikka hänen isänsä olisi Kreikkaan karannut pelkuri. No, ainakin James oli kunnossa... Sekin oli jotakin...

Siriuksen avustamana Lily pakkasi kasseihinsa niin paljon tavaraa, että selviäisi Godricin Notkossa joulun ylitse, ja ilmiintyi sitten Jamesin äidin kotikartanoon. Hän vältteli huolellisesti rouva Potterin katsetta, kun tämä yritti eteisessä vakuuttaa hänelle, että kaikki järjestyisi kyllä vielä ennen joulua. Luulisi jopa rouva Potterin ymmärtävän, ettei Jamesin Kreikanmatka ollut mikään hyvä merkki, Lily mietti ilottomasti purkaessaan tavaroita yläkerran suureen vierashuoneeseen. Hän oli nukkunut siellä monta kertaa aiemmin, Jamesin kanssa - viimeksi herra Potterin hautajaisten aikaan. Se oli muisto, jota Lily ei ajatellut erityisen mielellään, ja hän karkotti sen mielestään nopeasti.
Sirius koputti ovenkarmiin ja astui sisälle huoneeseen. Hänellä oli yllään se Auroriakatemian t-paita, jonka hän oli joskus vuosia sitten varastanut Jamesin isän kaapista.
  “Tarvitsetko apua?”
  “Kuinka vakavasti James oikein käski sinun ottaa henkivartijan tehtävät? Koska minä osaan kyllä kirota sinut, jos haluan”, Lily varoitti kohottaen taikasauvaansa.
Sirius virnisti. “Älä nyt, minä yritän vain olla herrasmies.”
  “No, sinä et ole, joten parempi kun kaikkoat anelemaan Saschalta pipareita”, Lily sinkosi takaisin. Sirius ei kuitenkaan mennyt minnekään, vaan jäi nojailemaan ovenkarmiin ja katseli ympärilleen epäluonteenomaisen mietteliäs ilme kasvoillaan. Lily oli vähällä kysyä, mikä häntä vaivasi, kun hän oma-aloitteisesti totesi, että tuntui omituiselta olla taas yötä Godricin Notkossa.
  “En ole nukkunut täällä aikoihin. Kuvittelen koko ajan, että kävelen olohuoneeseen ja näen herra P:n siellä... että pelaan hänen kanssaan räjähtävää näpäystä…” Sirius pudisti päätään. “Tuntuu tyhmältä.”
  “Voi, Sirius!”
Lily hylkäsi Harryn ulkoilupuvun myttynä sängylle ja käveli lattian poikki suoraan Siriuksen avoimille käsivarsille. He halasivat toisiaan tiukasti, ja Sirius keinutti häntä puolelta toiselle syvän hiljaisuuden vallitessa. Seisoessaan siinä Siriuksen tyrnisaippuantuoksuisessa syleilyssä Lily huomasi ajattelevansa, että tältä sen täytyi tuntua, kun oli veli, joka todella välitti... Petunian kuva kohosi jostakin sumun keskeltä hänen silmiensä eteen, ja hän haihdutti sen väkivaltaisesti. Hän ei halunnut surra vielä Petuniaakin.
  “Kuule, jätä tavaroiden purkaminen myöhempään”, Sirius sanoi äkkiseltään ja työnsi hänet käsivarrenmitan päähän itsestään. “Meillä on nyt tärkeämpää tekemistä.”
  “Kuten mitä?”
  “Me leivomme pipareita!”
  “Mitä?”
  “Joulu tulee itsestään, piparit eivät“, Sirius sanoi filosofisesti.
Lily empi. Tuntui omituiselta leipoa pipareita, kun hänellä oli niin paljon murheita. Siriuksen toiveikkaan ilmeen näkeminen sai hänet kuitenkin muuttamaan mielensä. He molemmat olivat kokeneet viime aikoina enemmän kuin tarpeeksi, ja ehkä epärationaalinen hyödytön toiminta oli juuri sitä, mitä he kumpikin tarvitsivat. Hän antoi kasvojensa sulaa hymyyn.
  “Hyvä on - mutta vain, jos minä saan possumuotin.”
  “Jos ehdit ensin alakertaan!” Sirius huusi ja otti varaslähdön kohti vierashuoneen ovea. Lily tuijotti hetken ajan tyhmänä hänen jälkeensä, ennen kuin pinkaisi hänen kannoilleen. He rymistelivät alas portaita voimalla, joka olisi herättänyt nukkuvat esi-isät haudoistaan, ja säntäsivät kilvan keittiöön tönien ja tuuppien toisiaan. Viimein he kaatuivat yhdeksi sotkuiseksi kasaksi keittiön pörröiselle matolle, ja Sirius julisti huohottaen tasapelin.
  “Mutta sinä saat pitää possumuotin“, hän lupasi, kun Lily mutristi huuliaan. “Yhdellä ehdolla.”
  “No?”
  “Et saa leipoa Sirius-possua.”
  “Mikä hätänä?” Lily kohotti toista kulmaansa. “Eikö huumorintajusi kestä?”
  “Sanotaanko vaikka, että olen nähnyt niitä vähän liikaa. Sinäkin olisit, jos entiset poikaystäväsi lähettäisivät sinulle sellaisia joululahjaksi”, Sirius lopetti jurosti.
Lily nauroi, kaivoi valmiin piparkakkutaikinan kaapista ja tarttui kaulimeen. Tavallinen leipominen oli jotakin, mitä hän oli kaivannut lapsuudestaan velhomaailmassa ollessaan. Yksinkertainen kaulitsemisen ja leikkaamisen prosessi tuntui niin paljon rauhoittavammalta kuin pelkkä sauvanheiluttelu, ja vähitellen Lily oli valmis tuudittautumaan siihen uskoon, että James tulisi pian kotiin ja kaikki päättyisi hyvin. Asiaa edesauttoi se, että Sirius teki parhaansa pitääkseen Jamesin poissa Lilyn ajatuksista. Hän loihti piparitaikinan tekemään mitä ihmeellisimpiä temppuja taikasauvallaan: ensin hän sai sen tanssimaan ripaskaa, sitten imitoimaan professori Lipetitiä ja lopuksi esittämään erittäin vaativan monologin kuuluisasta velhonäytelmästä “Ivar Puutarhuri ja menninkäisten kosto”. Kun he viimein pääsivät leipomaan, oli taikina jo niin löysää, että sen kaulitsemiseen tarvittiin roppakaupalla jauhoja.
  “Minä teen Lily-piparin”, Sirius julisti ja tarttui tyttötontun muottiin.
  “Minä en saa tehdä piparia sinusta, mutta sinä teet minusta? Mitä reilua siinä on?”
  “Se, että tästä tulee hyvin kaunis pipari“, Sirius julisti ja muotoili taikasauvallaan Lily-piparille hyvin kapean uuman sekä etumuksen, josta rintojen suurennusleikkauksiin erikoistuneet noidat olisivat olleet valmiita maksamaan tuhansia kaljuunoita.
Lily pyöritti silmiään. “Nyt tuo menee jo toiveajatteluksi, Sirius.”
  “Eikä mitä. Sinä olet täydellinen juuri sellaisena kuin olet.”
Lily punastui mielihyvästä ja huomasi pohtivansa, voisiko tehdä Jamesin mustasukkaiseksi Siriuksen avulla. Sirius osasi imarrella, ja kehuja Lily juuri kaipasi tässä surkeassa mielentilassa. Hän luopui kuitenkin suunnitelmasta varsin pian tajuttuaan, että siitä olisi enemmän haittaa kuin hyötyä. Hänen ja Siriuksen välillä oli aina ollut pelkkää ystävyyttä, ja olisi typerää yrittää kehittää siitä jotakin enempää pelkän koston nimissä. Sillä lailla vain pilaisi hyvän ystävyyden. Merlin sen tiesi, että juuri ystäviä Lily kaipaisi, mikäli James viipyisi Kreikassa vielä kovin pitkään.

Ei kestänyt kauan, ennen kuin Lily huomaisi, että Siriuksen seura oli juuri sitä, mitä hän tarvitsi selviytyäkseen kurjasta olotilastaan. Sirius piti hänet sopivasti kiireisenä koko päivän ja keksi uutta tekemistä aina, kun Lilyn suupielet alkoivat taipua uhkaavasti alaspäin. Yhden päivän aikana he saivat leivotuksi paitsi piparit, myös hedelmäkakun ja pullia. He koristelivat talon vihreällä, punaisella ja kullalla, ja tekivät lumiukon vartioimaan talon pihaan johtavaa porttia. Lily ei ollut koskaan yrittänyt tehdä lumiukkoa taikakeinoin, eikä hän voinut olla nauramatta, kun höttöiset lumipallot asettuivat huojuen toistensa päälle, ja porkkananenä yritti asettua ukon hännäksi. Hauskuudesta huolimatta Lilyn mielen taka-alalla nakersi kuitenkin kaiken aikaa tieto siitä, että James oli poissa, että hän oli lähtenyt Kreikkaan edes yrittämättä tehdä sovintoa. Kun Lily puoli kahdentoista aikaan toivotti Siriukselle hyvää yötä ja palasi vierashuoneeseensa nukkumaan, paha olo sai hänestä vallan, ja hän käpertyi sängylle halaten tyynyä kyyneleet silmissään. Entä jos James ei haluaisikaan sopia asioita? Entä jos hän oli suuttunut niin pahasti, että haluaisi vain päästä Lilystä eroon? James ei olisi koskaan lähtenyt sillä tavalla, ellei olisi ollut todella raivoissaan... ei koskaan ilman Lilyä...
Kahdelta yöllä Lily myönsi, ettei taaskaan pystyisi nukkumaan. Hän nieli ylpeytensä, veti aamutakin ylleen ja hiipi kerrosta alemmas, missä Siriuksen vanha huone sijaitsi. Hän koputti oveen rukoillen, ettei herättäisi muutaman huoneen päässä nukkuvaa rouva Potteria - jos tämä nyt pystyi nukkumaan. Jamesin puheista Lily oli saanut sen käsityksen, että rouva Potter valvoi useimmat yöt itkien, kuten hän nyt. Kammottava Jamesin menettämisen pelko kouraisi häntä jälleen. Kun Sirius tuli avaamaan oven tukka pörrössä ja silmät unenpöpperöisinä, hän oli vähällä kapsahtaa suoraan miehen kaulaan. Ainoastaan se, ettei Sirius ollut pukeissa hillitsi hänen hyvinkasvatettua puoltaan.
  “Pikkusisko?” Sirius hieroi silmiään. “Onko kaikki hyvin?”
Lily nielaisi. “Minä… en saa unta. Voinko nukkua täällä tämän yön?”
Siriuksen ilmeestä näki, että tämä oli vähällä kiusoitella Lilyä siitä, että hän aiemmin samana päivänä oli ylpeästi ilmoittanut, ettei hänen sängyssään ollut tilaa Siriukselle. Lilyn onneton ilme sai kuitenkin Siriuksen muuttamaan mieltään, ja hän levitti huoneensa ovea niin, että Lily mahtui pujahtamaan sisälle.
Lily jäi seisomaan keskelle huonetta ja katseli ympärilleen. Huone oli edelleen samanlainen kuin silloin, kun Sirius oli asunut siellä Tylypahkassa ollenkaan. Rohkelikon värit ja Auroriakatemian jo haalistuneet mainokset koristivat seiniä, samoin kuin muutamat tarkoin valitut lehtileikkeet, joissa haastateltiin tunnettuja auroreita tai huispaajia. Yöpöydällä oli kuva Siriuksesta ja Ariannasta, jota Sirius ei ollut joko muistanut tai välittänyt poistaa.
Lily tuijotti varpaitaan tietämättä, mitä sanoa tai tehdä. Vielä hetki sitten Siriuksen luokse tuleminen oli tuntunut maailman luonnollisimmalta asialta, mutta nyt hän tunsi itsensä äkkiä hyvin vaivaantuneeksi. Hän oli halannut Siriusta monta kertaa, ja kenties joskus suudellut, mutta samassa sängyssä nukkuminen oli jotakin, mitä Lily ei ollut edes kuvitellut. Kun hän oikein ajatteli asiaa, hän tajusi Jamesin olevan ainoa poika, jonka vieressä hän oli koskaan nukkunut.
  “Hyvä on, tule tänne“, Sirius kehotti aistien Lilyn vaivaantuneisuuden, ja työnsi peittoa syrjään lakanoiden tieltä. Lily totteli koneellisesti ja istui Siriuksen sängyn laidalle. Hän säpsähti, kun se narahti hänen allaan, ja äkkiä hänen teki mieli nousta ylös ja sännätä ulos huoneesta. Mutta Sirius esti kaikki sellaiset aikeet kietomalla käsivartensa varoen hänen olkapäidensä ympärille ja vetämällä hänet mukanaan selälleen valmiiksi lämpimille lakanoille. Ensin Lily kiemurteli vaivaantuneena yrittäen estää Siriuksen vartaloa koskemasta liikaa itseään, mutta sitten hän tajusi, ettei sillä ollut mitään merkitystä. He olivat ystäviä, ja ystävät saivat nukkua yhdessä, jos halusivat… sillä ei ollut mitään väliä… Lily sulki silmänsä ja haki pitkään hyvää asentoa, kunnes viimein asettui makaamaan kyljelleen kädet ja jalat solmussa Siriuksen omien kanssa.
  “Sirius?” hän kysyi varoen.
  “Mmmh?” Sirius mumisi äänellä, joka paljasti hänen olevan melkein unessa.
  “Kiitos.”

***

Sirius oli jo lähtenyt, kun Lily seuraavana aamuna heräsi. Hän lojui jonkin aikaa paikoillaan sängyssä kattoon tuijottaen ja keräsi voimia nousta ylös, kunnes onnistui viimein vakuuttamaan itselleen, että James oli joko jo tullut tai tulisi tänään. Oli aatonaatto... Jamesin oli pakko tulla... Eiväthän Auroratkaan voineet toimia jouluna, eiväthän?
Lily nousi ylös ja meni takaisin omaan huoneeseensa Harryn luokse. Harry oli jo herännyt ja huitoi ilmaa pienillä nyrkeillään hämmentyneen näköisenä. Rouva Potter seisoi hänen sänkynsä vieressä ja katseli sanattomana hänen tekemisiään.
  “Onko Harry ollut valveilla kauan?” Lily haukotteli. “Minä… nukuin pommiin.”
  “Etkä nähtävästi omassa huoneessasi”, rouva Potter totesi.
Lily punastui, ja hänen teki mieli kieltää, mutta ottaen huomioon että hän oli juuri tullut toisesta huoneesta ilmeisen nukkuneen näköisenä, se olisi ollut turhaa. Ei sillä oikeastaan väliä ollutkaan, Lily ajatteli sitten. Rouva Potter jos kuka tiesi, ettei hän olisi ajatellut ketään muuta kuin Jamesia sillä tavalla.
  “En saanut unta. Onko… onko Jamesista kuulunut?”
Rouva Potter pudisti päätään. Lily huokaisi pettyneenä, nosti Harryn sängystään ja meni keittiöön. Sirius oli jo löytänyt tiensä aamupalalle ja ahmi marmeladilla siveltyä paahtoleipää. Hänellä oli yksi kummassakin kädessä. Lilyn nähdessään hän virnisti ja vinkkasi silmää.
  “Hampaat piiloon. Sinulla on leipää hampaiden välissä“, Lily ilmoitti inhoten ja istutti Harryn syöttötuoliin. Hän suuntasi kaapille, minne oli tilapäisesti sijoittanut Harryn ruoat ja alkoi penkoa.
Sirius nojautui tuoliltaan kohti Harrya ja ilvehti hassusti.
  “Si“, Harry sanoi päättäväisesti.
  “Kuulitko tuon, Lily?” Sirius hymyili. “Hän yrittää jo sanoa minun nimeni.”
  “Ja saa yrittää vielä pitkään ja hartaasti. Sinulla on liian vaikea nimi vauvoille.”
  “Perut puheesi kun sinulle selviää, kenen nimen Harry sanoo ensimmäisenä.”
  “Toivot vain”, Lily hymähti ja kaivoi tuttipullon esille. “Melkein kaikki vauvat sanovat ensimmäisenä joko äiti tai isi.”
  “James oli poikkeus siinäkin“, rouva Potter sanoi havahtuen hetkeksi omasta maailmastaan. “Hän kutsui ensimmäisenä naapurin tyttövauvan nimeä.”
  “Oletko varma, että se ei ollut Lily?” Sirius virnisti.
  “Itse asiassa se taisi olla Anna.”
  “Kuinka kauan Jamesilla oikein kestää siellä Kreikassa?” Lily puuskahti turhautuneena. “Nyt on aatonaatto - eivät kai aurorit jouluna tee töitä?”
  “Se riippuu. Aurorit ovat töissä kun kuolonsyöjät ovat. Ja suoraan sanottuna, Lily… tämä nimenomainen kuolonsyöjä on nähnyt niin paljon vaivaa säästyäkseen kiinnijäämiseltä, että on karannut aina Kreikkaan asti. On aika epätodennäköistä, että hän äkkiä saa tarpeekseen piileskelystä ja lähtee viettämään mukavaa perhejoulua.”
Lily rypisti Siriukselle otsaansa. “Onko kukaan sanonut sinulle, että totuutta voi joskus kaunistella?”
  “Mutta on se pidemmän päälle hyödytöntä. Rauhoitu, Lily - “ Sirius asetti kätensä Lilyn kämmenselälle, “ - James tulee kyllä kotiin ennemmin tai myöhemmin.”
  “Minä arvostaisin sitä ennemmin. Joulu on tulossa - “
  “Ja me vietämme joulua, oli mikä oli”, Sirius sanoi lujasti.
  “Mutta se ei ole mikään joulu, jos James ei tule.”
Sirius nyökkäsi mietteliäästi ja lupasi ottaa Jamesiin peilillä yhteyttä. Hän katosikin huoneeseensa koko aamupäiväksi, mutta kun Lily myöhemmin kysyi, mitä James oli sanonut, hän vastasi vältellen, ettei ollut saanut Jamesin alkuunkaan yhteyttä.

Aatonaatto kulki levottoman odotuksen vallassa. Lily antoi Harryn harjoitella ryömimistä olohuoneen lattialla ja istui itse nojatuolissa vilkuillen vähän väliä ovelle. Se pysyi suljettuna koko pitkän päivän. Illalla Lily siirsi Harryn sängyn Siriukseen huoneeseen ja nukkui itse taas Siriuksen vieressä kuvitellen, että James oli siinä.

Jouluaattoaamuna Sirius lähti saattamaan Claudiaa juna-asemalle. Hän lupasi tuoda joulukuusen tullessaan ja kehotti Lilyä ja rouva Potteria ottamaan koristeet valmiiksi esille. Vähäinenkin joulutunnelma kuitenkin kaikkosi talosta Siriuksen myötä, eivätkä Lily ja Sascha osanneet tehdä muuta kuin istua paikoillaan ja odottaa. Katsellessaan Jamesin äidin alakuloista ilmettä Lily ei voinut olla ajattelematta olevansa sittenkin onnekas. Hänellä sentään oli vielä joku, jota odottaa.
Puoli kymmenen aikaan ovikello soi, ja Lily riensi avaamaan.
  “Kuka siellä?” hän kysyi käsi ovenkahvalla.
  “Cinnamon ja Remus.”
  “Todistakaa se!”
  “Minä olen Remus Lupin, ja mörköni on täysikuu.”
  “Minä olen Cinnamon Bellini, ja mörköni on... on… valtava käärme.”
Lily avasi oven tyytyväisenä ja kapsahti ystäviensä kaulaan. “Ihana nähdä teitä! Mitä te täällä teette?”
  “Olemme menossa minun kotiini jouluksi, ja ajattelimme tulla toivottamaan sitä ennen hyvää joulua”, Remus vastasi ja halasi häntä lujasti. “Dana ja se Dom tulivat myös.”
  “Mutta eihän Dom voi nähdä tätä taloa. Eikös hän ole jästi?” Lily kysyi ymmällään.
  “Joo. Dana esittelee juuri hänelle kaupunkia, me lupasimme käydä hakemassa sinut. Väitimme Domille, että sinä kaipaat raikasta ilmaa. Kamalaa valehtelua”, Cinnamon huokaisi. “Toivon, että Dana voisi vain kertoa hänelle totuuden.”
  “Niin hän varmaan toivoo itsekin“, Lily virkkoi kuivasti ja veti takin ylleen. Hän huikkasi rouva Potterille käyvänsä nopeasti ulkona, sulloi taikasauvan kengänvarteensa ja seurasi Cinnamonia ja Remusta tielle kauas rouva Potterin talosta. Kääntyessään metsäisestä mutkasta Godricin Notkon päätielle hän näki Danan, joka seisoi odottamassa käsi kiharatukkaisen miehen kädessä.
  “Hei Lily. Hyvää Joulua!” Dana toivotti ujosti. “Tässä on Dominic Allen, minun... poikaystäväni.”
Dom ojensi sukkelaan kätensä ja toivotti hyvää joulua. Hän näytti läpeensä mukavalta - sellaiselta ihmiseltä, johon ei voinut olla luottamatta. Hän kyseli Lilyltä kohteliaasti kuulumisia, mutta hänen silmänsä pysyttelivät kaiken aikaa Danassa. Lilyä hymyilytti.
  “Anoppisi on valinnut syrjäisen asuinpaikan”, Dom totesi, kun Lily kertoi, millä asioilla liikkui Godricin Notkossa.
  “Niin, hän pitää rauhasta ja hiljaisuudesta”, Lily vastasi nauruaan pidätellen. Hän ei ollut ollut tekemisissä sukulaistensa kanssa niin pitkään aikaan, että oli melkein unohtanut, miltä tuntui lasketella valheita kuin mitä tahansa sanoja.
He juttelivat pienen hetken, ja sitten Dana ja Dom lähtivät pahoitellen sitä, että heidän täytyi kiirehtiä Danan vanhempien luokse syömään.
  “Dana aikoo esitellä minut kotonaan ensimmäisen kerran”, Dom sanoi ja hymyili levottomasti.
  “No, onnea matkaan sitten vain”, Lily sanoi hymyssä suin. Hän odotti, että Dom ja Dana olivat ehtineet kuulomatkan ulkopuolelle ja sanoi sitten toisille:
  “Danan vanhemmat varmaan ilahtuvat. Tytär on kihloissa, eikä ole edes kertonut mitään poikaystävästä.” 
  “Ehkä he ovat samaa maata kuin Dana, uskovat rakkauteen ensi silmäyksellä“, Cinnamon toivoi. Hänen ilmeensä muuttui anteeksipyytäväksi. “Kuule, Lily, meidänkin täytyy mennä. Lupasimme Remuksen vanhemmille olla siellä ennen lounasaikaa - “
  “Ei se mitään, menkää ja pitäkää hauskaa joulu.” Lily halasi tiukasti heitä molempia.
  “Mutta ensin me saatamme sinut takaisin rouva Potterin luokse“, Remus vaati.
  “Älkää olko typeriä, minä voin kävellä pari kadunväliä yksinkin!”
  “James ei pitäisi siitä. Dumbledore on neuvonut - “
  “En käsitä, miksi olisin täällä sen pahemmassa vaarassa kuin Lontoossakaan”, Lily sanoi kyllästyneenä.
  “Viistokujalla on aina paikalla muita ihmisiä. Edes kuolonsyöjät eivät ole niin typeriä, että tekisivät murhan, kun paikalla on niin paljon mahdollisia auroreita“, Remus sanoi hiljaa.
  “No, hyvä on sitten, mutta hän saa vielä kuulla kunniansa.”
  “Epäilemättä”, Remus nauroi ja lähti ohjaamaan Lilyä takaisin rouva Potterin talolle.

***

Lily hyvästeli Cinnamonin ja Remuksen rouva Potterin talon portilla ja kääntyi jatkamaan yksin takaisin sisälle. Hänen ja Siriuksen pari päivää sitten tekemä lumiukko oli jo alkanut kallistua sen olkapäille kertyneen lumen painosta, ja porkkana oli pudonnut lumeen. Sen vieressä lojui jotakin muuta - omituinen, muodoton musta möykky. Lily nosti sen ylös ja roikotti sitä sormiensa välissä. Se oli Jamesin pipo. Hän oli varma siitä; ainoastaan Jamesin pipossa oli toisella sivulla kirjailtu S-kirjain ja siepinkuva.
Lilyn sydän löi tyhjää. James oli lopultakin tullut! Hän oli vähällä sännätä täyttä vauhtia kuistille, mutta pysähtyi viime tipassa ja iski kantapäänsä maahan. Mitä hän muka sanoisi Jamesille? Pyytäisikö hän anteeksi, vai pitäisikö kiinni vanhasta riidasta? Pitäisikö hänen olla vihainen siitä, että James oli pysynyt poissa niin pitkään?
Niele jo viimein se kirottu ylpeytesi, Lily kivahti itselleen ja suuntasi päättäväisesti sisälle taloon. Sillä ei ollut väliä, vaikka James olisi ollut hornan tuutissa. Tärkeintä oli, että James oli täällä nyt, ja he saisivat sovittua kaiken.
  “ Ja - “ Lily aloitti heti ovella. Hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun hän jo tömähti suoraan päin eteisessä seisovan Jamesin selkää. James älähti ja pyörähti ympäri.
  “Lily!”
  “Sinä näytät kammottavalta”, Lily sanoi typerästi. Se oli kuitenkin totta. James oli naarmuilla ja mustelmilla, ja hänen toinen silmänsä oli muurautunut melkein umpeen.
  “Joo, no, minusta tuntuu kammottavalta”, James murahti.
Hetken he tuijottivat toisiaan kivettyneet ilmeet kasvoillaan.
  “Lily, minä - “
  “James - “
Molemmat vaikenivat.
  “Sinä ensin”, James kehotti varautuneesti.
Lily veti syvään henkeä. “James, olen todella pahoillani. Sanoin asiani typerästi ja ilkeästi, enkä tarkoittanut puoliakaan siitä, mitä sanoin. Minun… minun olisi pitänyt olla kärsivällisempi.”
  “Minäkin olen pahoillani”, James sanoi vakavasti. “Siitä, että en kuunnellut sinua… ja siitä, että katosin sillä lailla... minun ei pitänyt, uskotko? Mutta Sirius ja Remus eivät halunneet juoda minun kanssani, ja sitten törmäsin Rediin, ja, no... jätetään se kohta välistä. En oikeasti halunnut lähteä sinne Kreikkaan, mutta vaihtoehtona oli lähtö tai potkut... ja yritin ottaa sinuun yhteyttä, mutta pöllöni oli Matohännän luona, eikä missään ollut yhtään pöllöä…”
  “Huolestuin kuoliaaksi”, Lily puuskahti.
  “No, mitä luulet minun tehneen, kun sinä karkasit sillä tavalla Harryn kanssa?” James kysyi pistävästi.
Lily aukaisi suunsa.
  “Hetkinen, pyyhi tuo lause ylitse!” James sanoi äkkiä. “En halua riidellä enää. Minä vain…”
  “Et kai sinä halua erota?” Lily möläytti, ennen kuin pystyi estämään itseään. Hänen silmänsä tulvehtivat täyteen kyyneliä.
  “Erota?” James näytti pöyristyneeltä. “Miksi ihmeessä minä haluaisin erota? Sinähän olet minulle aurinko, tähdet ja kuu!”
  “Sirius sanoi, että sanoit jotakin sellaista… humalassa…”
  “Minähän pelkäsin, että sinä haluat erota minusta!”
  “Yhden riidan takia? Minä inhosin itseäni sen jälkeen! Minulla oli niin kamala olo... sanoin kaikki ne asiat…”
  “Joo, no, minäkin olisin voinut kuunnella sinua“, James mutisi kengänkärkiään tuijottaen. “En ehkä pidä siitä, mitä ajattelet Ariannasta… mutta ei kukaan sano, että sinun pitäisi tehdä kaikki samalla lailla kuin minä.”
  “Ei puhuta siitä enää“, Lily ehdotti. “Nyt on melkein joulu ja…”
  “Olet oikeassa. Ei puhuta siitä enää.”
Lily otti Jamesia kädestä, ja talutti hänet mukanaan yläkertaan.

***

Jamesin tulon jälkeen tuntui kuin joulu ei olisi voinut tulla kyllin nopeasti. Lily tarttui jouluvalmisteluihin kokonaan uudella tarmolla, auttoi rouva Potteria siivoamaan alakerran ja teki valmiiksi jouluruoat, joita rouva Potter ei ollut jaksanut kuin aloittaa. James pyöri kaiken aikaa hänen jaloissaan ja oli enemmänkin haitaksi kuin hyödyksi, mutta hänen käsivartensa Lilyn ympärillä tuntuivat niin hyvältä, ettei Lily pistänyt ollenkaan pahakseen.
  “Mikä tämä on?” James nosti piparkakkulautaselta Siriuksen muotoileman naispiparkakun, jolla oli Venuksen muodot ja Bertie Bottin punaisilla jokamaunrakeilla muotoiltu paksu, lainehtiva tukka.
Lily punehtui. “Se on Lily-pipari.”
  “Hmm… arvatenkin Siriuksen käsialaa.”
  “Mikä on minun käsialaani?” Sirius ilmestyi ovensuuhun kädet täynnä kuusenpihkaa.
  “Löysitkö joulukuusen?” Lily kysyi yrittäen kääntää keskustelun toisaalle.
  “Joo, se on olohuoneessa. Hiton pirullinen puu. Melkein kaatoi minut, enkä minä sitä. Mikä on minun käsialaani?”
  “Lily-pipari”, James sanoi omituisella äänellä.
  “Sinä olit Kreikassa, jonkun täytyi pitää vaimosi onnellisena”, Sirius kohautti harteitaan.
  “En halua tietää, millä tavalla pidit hänet onnellisena…”
Lily katsoi Siriusta ja rukoili, ettei mies menisi sanomaan mitään heidän nukkumisjärjestelyistään Jamesin poissaolon aikana. Hän pelkäsi kuitenkin turhaan; Sirius virnisti hänelle ymmärtävästi ja käänsi puheenaiheen näppärästi toisaalle.  Lily hymyili huojentuneena. Osa hänestä oli varma siitä, ettei James olisi suuttunut, vaikka olisi tiennytkin - James ei ollut enää niin typerä. Hän kuitenkin halusi mieluiten pelata varman päälle.
  “Joten, Sarvihaara, missä olet ollut nämä viime päivät?” Sirius kysyi ja nappasi pipariin suuhunsa.
James mulkaisi häntä pahasti.
  “Mitä? Rouva P. sanoi teidän olleen yläkerrassa koko aamun, eli olette ilmeisesti tehneet sovinnon. Kai silloin saa kysyä?”
  “Joo, mutta en välttämättä halua vastata.”
  “Älä huoli siitä, James. Kuvittelen sinut mieluummin Redin kanssa kapakassa kuin kuolonsyöjien kynsissä“, Lily virkkoi huvittuneena.
  “Olit Redin kanssa?” Sirius kohotti kysyvästi kulmiaan. “Mitä vanhalle kunnon Ihmeprofessorille kuului?”
  “Emmeline on historiaa. Hänellä on nyt joku ruotsalainen malli kierroksessa. Greta tai jotakin.”
  “Red ja Greta. Kuulostaa pahalta”, Sirius kommentoi.
  “Minusta tuntuu, että hän yrittää tehdä Jazzin mustasukkaiseksi”, sanoi Lily.
  “Lily, Jazz on kuollut.”
  “Niin, tiedän. Mutta en ole ihan varma, tiesikö Red.”
Sirius ja James katsoivat häntä kuin idioottia. “Lily-kulta - “
  “Anteeksi, sanoin väärin. En ole varma, tiedostiko Red sen. Kyllä te tiedätte, millainen hän oli. Halusi vahtia Jazzia, puhui Jazzin haudalle... minusta tuntuu, että hän halusi kuvitella, että Jazz ei ollut poissa. Ei tietoisesti, mutta... jotenkin. Ja kun hän törmäsi Jazziin viime kuussa - “
  “ - tarkoitat varmaan, kun hän tuli melkein tapetuksi Jazzin toimesta”, James oikaisi karusti.
  “Niin, kun hän tuli melkein tapetuksi Jazzin toimesta eikä Jazz tuntenut häntä, hän kai käsitti, että Jazz on lopullisesti poissa. Ja nyt hän on vihainen.”
  “En nyt oikein ymmärrä sinun logiikkaasi”, James tunnusti. “Eikö olisi järkevämpää olla surullinen?”
  “Ihmiset ovat harvoin järkeviä, kun menettävät jonkun, jota rakastavat“, huomautti Lily. “Se on tutkittu juttu. Ensin tulee epäusko, sitten tulee viha ja kostonhalu - Red on siinä vaiheessa nyt - sitten epätoivoinen kaupankäynti, tyyliin “annan molemmat käteni, jos saan hänet takaisin”, sitten suru, ja lopulta hyväksyntä. Kaikki jästit tietävät sen.”
  “Kautta Kirken verhokankaiden, Sarvihaara, sinun olisi kannattanut pysyä riidoissa Lilyn kanssa vähän pidempään, niin hän ei ehtisi pyörryttää meitä tällaisilla analyyseilla.”
Lily pyörähti ympäri haarukka kädessä. “Haluaisitko toistaa tuon?”
Sirius vaikeni.

***

  “Tiedäthän, Lily, sinä saatat olla oikeassa“, James sanoi mietteliäästi, kun he myöhemmin samana iltana valmistautuivat menemään nukkumaan. Kello oli vasta yhdeksän illalla, mutta James oli liian väsynyt valvoakseen pidempään, eikä Lilykään oikeastaan pistänyt pahakseen aikaista maatenmenoa - sehän tarkoitti vain sitä, että joulu tulisi aiemmin.
  “Missä asiassa?” Lily tiedusteli ja veti sängynpeiton syrjään.
  “Redin suhteen. Hän yritti vain kieltää totuutta itseltään, siksi hän sinne ulkomaillekin varmaan lähti.”
  “Totuudella vain on ikävä tapa tulla esiin ennemmin tai myöhemmin.”
  “Niin”, James huokaisi ja istui sängyn laidalle kiskoen kengät jaloistaan. “Minusta tuntuu kummalta, että Sirius puhuu riidastamme niin kevyesti”, hän tunnusti sitten. “Kuin se olisi pikkujuttu.”
  “Ei hän ollut ollenkaan sellainen, kun sinä olit muualle. Hän oli... oikein kiltti.”
  “Kyselikö Harry minua?”
  “Hän osaa lausua tasan yhden tavun, ja se on Si”, Lily huomautti kulmat koholla. “En ole varma, tajusiko hän... vaikka minä olin kyllä aika surkea äiti, kun sinä et ollut täällä, Sirius ja äitisi viihdyttivät häntä parhaansa mukaan.”
James sulki silmänsä ja vajosi selälleen sängylle. “Joskus… joskus minä mietin, olisiko minut niin helppo korvata. Minä ja Anturajalka… meillä ei ole paljon eroa. Tylypahkassa tytöt pitivät meistä molemmista... eivät kai vaivautuneet erottelemaan, kumpi on kumpi.”
Lily käpertyi hänen kylkeään vasten ja suuteli häntä kevyesti. “Me emme ole Tylypahkassa nyt. Ja minä olen ehdottoman varma siitä, kuka sinä olet.”
  “Oletko?”
  “Sirius on ihana”, Lily sanoi rehellisesti. “Voisin rakastaa häntä, jos en rakastaisi sinua. Minä rakastan häntä. Mutta ei se ole ollenkaan sama asia.”
  “Mikä siinä on erilaista? Hänessä ja minussa.”
  “Minä pidän sinusta enemmän”, Lily vastasi yksinkertaisesti, nousi kyynärpäidensä varaan ja kumartui suutelemaan Jamesia, tällä kertaa pidempään. Jamesin käsi kohosi hänen kaulalleen, ja peukalo hieroi hänen poskeaan korvan juuresta. Lily oli sulaa siihen paikkaan pelkästä helpotuksesta. Tuntui niin hyvältä olla siinä ja tuntea Jamesin kosketus ihollaan, Jamesin tuttu tuoksu ja se hassu hymykuopantapainen, joka ilmestyi hänen toiseen suupieleensä, kun hän vetäytyi taaksepäin ja katseli Lilyä. Yksinkertaisesti katseli, sanaakaan sanomatta, ikään kuin hän olisi ollut tuttuakin tutumpi ja silti kovin vieras, kuin pieni ihme. Sitten Jamesin huulet painuivat jälleen hänen omilleen ja mies kiepsautti heidät ympäri niin, että hänen painonsa naulitsi Lilyn hänen ihonsa ja lakanan väliin, kuin mahlan kaarnan ja puun pinnan väliin, sille paikalle, jolle oikeutetusti kuului... Hänen kätensä vaelsivat sinne tänne pitkin Lilyn vartaloa saaden ilon kyyneleet kihoamaan Lilyn silmiin, ja sen lyhyen hetken aikana, jolloin heidän huulensa olivat erossa James kuiskasi ikävöineensä häntä.
  “Sammutetaan valot”, Lily mumisi vasten Jamesin huulia ja sulki silmänsä.

***

  “Hyvää Joulua, Harry, nyt on sinun ensimmäinen joulusi!”
Harry imi tuttiaan ja tuijotti suurin silmin vanhempiaan, jotka kyyristelivät hänen sänkynsä yläpuolella ja heiluttelivat lahjoja ja joulukoristeita. James yritti jopa hyräillä joululaulua, mutta sen Harry tuomitsi purskahtamalla hysteeriseen itkuun, joka sai hänen naamansa punoittamaan kuin Joulupukilla ainakin.
  “Hän ei taida oikein ymmärtää meitä“, James totesi ja suoristautui pettyneenä.
  “Hän ei ole edes viittä kuukautta vanha, tietenkään hän ei ymmärrä”, rouva Potter sanoi kärsivällisesti. “Luulen sen sijaan, että hän ymmärtäisi ruoan päälle…”
James virnisti, otti vihjeestä vaarin ja nosti Harryn ylös sängystä kantaen tämän mukanaan keittiöön. Kuten joka joulu, Sirius oli ehtinyt keittiöön ennen ketään heistä, ja oli astioista päätellen tuhonnut jo ainakin puolikkaan joululimpun ja parikin lautasellista riisipuroa. Hän oli juuri haukkaamassa piparia, kun James, Lily ja rouva Potter saapuivat paikalle. Se oli Lily-pipari.
  “Näpit irti minun vaimostani”, James ärjäisi oitis, ja Sirius säpsähti niin, että pudotti piparkakun lattialle. Sen pää irtosi muusta ruumiista ja jäi lojumaan pari senttiä Siriuksen kengän viereen.
  “Varo vähän, Sarvihaara!” Sirius valitti. “Teit juuri vaimostasi torson!”
  “Mieluummin näen hänet päättömänä kuin sinun hampaidesi välissä“, James kuittasi takaisin ja korjasi piparin entistysloitsulla. Hän kumartui noukkimaan sen lattialta ja pisti sen huolellisesti taskuunsa turvaan.
Sirius pyöritti silmiään. “Hyvää huomenta vain sinullekin, Sarvihaara. Onko mielessäsi käynyt, että saatat vähän ylireagoida? Ei joulupipareilla ole tietääkseni vielä voodoota harrastettu.”
  “Silti”, James sanoi ja asetti Harryn syöttötuoliin.
Sirius katsoi tuskastuneena Lilyä. “Eikö sinun ikinä tee mieli jättää häntä?”
  “Ei jouluna. Sitä paitsi avioliitto on ikuinen“, Lily tuumi tekopyhästi ja nappasi loput riisipuurosta eteensä.
  “Siksi siihen ei kannatakaan sitoutua.”
  “Älä viitsi, Anturajalka, uskottavuutesi meni jo vuosia sitten.”
Sirius hymyili leveästi, mutta vakavoitui sitten vilkaistessaan ovensuussa norkoilevaa rouva Potteria. Hän ei voinut sille mitään, mutta hän tunsi tätä nykyä olonsa hieman vaivaantuneeksi rouva Potterin seurassa. Tuntui kurjalta nähdä toinen niin surullisena, kun ei olisi itse osannut lausua yhtä ainutta lohduttavaa sanaa, vaikka olisi käynyt lävitse koko sanavarastonsa monella eri kielellä. Toisaalta rouva Potterin suru oli ymmärrettävää. Oli joulu, ja joulu oli perhejuhla - ja rouva Potterin perhe oli äkkiä kutistunut puolella entisestä.
  “Oletko jo avannut lahjasi, Sirius?” Jamesin äiti kysyi aistien hänen katseensa takana piilevät tunteet.
  “En, tunnustellut ja helistellyt vain. Odotin teitä. Luulin, että nousisitte aiemmin, mutta te paheelliset - “
  “Paheelliset? Mekö?” James ja Lily vilkaisivat viattomasti toisiaan.
  “Hupsista, piti sanoa perheelliset…”
James pudisti päätään, nappasi pari viipaletta joululimppua suoraan pussista ja meni olohuoneeseen katsomaan joulukuusta. Lily syötti Harryn ja seurasi sitten perässä. Kuusi oli, jos mahdollista, vieläkin komeampi kuin edellisenä vuonna - tosin siltä se tuntui joka vuosi, vaikka sitä olikin mahdoton selittää. Siriuksen kaatama puu oli valtava kuin ainakin Tylypahkan Suurta Salia koristaneet joulukuuset, eikä Lily voinut kuin miettiä, oliko Sirius saanut Hagridilta apua sen raahaamiseen. Kuusen alla komeili avaamattomien pakettien vuori, joka saattoi maahisten aarrekammiotkin häpeään.
  “Katso, Harry, ensimmäinen joulukuusesi”, Lily kuiskasi Harryn korvaan. “Ja siinä ovat ensimmäiset lahjasi.”

Harry äännähti ja ojenteli käsiään kohti joulupalloja, jotka kimaltelivat kynttilänvalossa.
  “Hän ei taida vielä oikein ymmärtää lahjojen päälle”, James nauroi ja nappasi Harryn pienen käden omaansa.
  “Älä huoli, minä ymmärrän”, Sirius vakuutti ja istui lattialle ryhtyen jakelemaan paketteja. James, Lily ja Harry asettuivat mukavasti sohvalle, kun taas rouva Potter istui nojatuoliin yrittäen kovasti näyttää siltä, että nautti tilanteesta edes vähän. Lily tunsi huonoa omaatuntoa hänen puolestaan; tuntui kurjalta, että hänen piti yrittää iloita joulusta heidän toisten vuoksi.
  “Okei, aloittakaa minun lahjoistani”, Sirius komensi ja sysäsi Lilylle ja Jamesille paketit odottava ilme kasvoillaan. Lily kohautti harteitaan ja repi käärön huolellisesti auki pelastaen lahjanarun Harrylta, joka tavoitteli sitä pulleat nyrkit ojossa. Paketista paljastui taskukokoinen kirja, joka tarkemmin tarkasteltuna osoittautui sadaksi kirjaksi yhtä aikaa - huolellisesti pieneen tilaan pakattuna.
  “Mikä tämä on, Anturajalka?” James käänteli käsissään pientä puista rasiaa, jossa oli lasinen kansi ja vedettävä vieteri.
  “Se, ystäväiseni, on Erittäin Ylimalkainen Soittopeli, EYS lyhyesti. Se tunnistaa mielialasi kysymättä ja soittaa siihen täsmälleen sopivaa musiikkia. Kokeile.”
James kohotti varovasti kantta, ja Vanhojen Velhoruusujen yltiöimelä kappale Vain sulle porisee sydämmein tulvehti ilmoille.
  “Kiitos, riittää”, Sirius sanoi päättäväisesti ja läimäytti kannen kiinni. “Tunteesi tulivat täysin selviksi.”
Hän ryhtyi jälleen jakelemaan lahjoja, ja seuraavan puolen tunnin ajaksi keskustelu taukosi lähes täysin lukuunottamatta iloisesti yllättyneitä huudahduksia ja sinne tänne satelevia kiitoksia. Lilyn lahjapinosta paljastui normaalien vaatteiden, kirjojen ja karamellien lisäksi myös itsestään väriä vaihtava juhlakaapusetti (Cinnamonilta), ilmaisiin juomiin oikeutta lahjakortti Vuotavaan Noidankattilaan (Claudialta), sekä pimeyden velhojen paljastin (hilpeästi Rediltä).
  “Näyttää selvästi, miten ihanan kevytmielinen persoona professori Stronista on kasvanut”, James jupisi puoliksi huvittuneena, puoliksi ahdistuneena.
  “Älä viitsi, hän ajattelee vain meidän parastamme.”
  “Joo, tai Gretan sääriä.”
  “Mitä sinä sait Claudialta, Anturajalka?”
Sirius kohotti paksua päiväkirjaa, jonka kanteen oli kirjoitettu mystinen viesti: Jotta oppisit paremmin käsittelemään omia tunteitasi. Hän kertoi saaneensa myös jotakin muuta, mutta ei suostunut kertomaan, mitä se oli; nauroi vain.
Myös Petunia oli muistanut Lilyä lahjalla, tai lahjaksi se kai oli tarkoitettu, joskin äärimmäisen kieroksi sellaiseksi. Hänen lähettämässään kuoressa oli lasku heidän vanhempiensa hautapaikan hoidosta, sekä pikaisesti sutaistu viesti: “Hyvää Joulua, Friikki”. Ensin Lily pahoitti mielensä, mutta sitten hän päätti painaa asian villaisella. Petunia ei ollut murehtimisen arvoinen - ei ainakaan jouluna.
  “Voi Merlinin alushousut!” James ähkäisi repiessään auki Peterin lähettämän paketin. “Paljonko Matohäntä on kuluttanut tähän rahaa?”
Paketissa oli ihka aito kirouksia torjuva viitta. James oli nähnyt niitä aurorien varustekuvastossa, mutta kukaan auroriosaston väestä ei voinut kuin haaveilla sellaisista - ne maksoivat maltaita. Ne olivat tosin myös hintansa väärtejä, sillä ne torjuivat kaikki kiroukset koko kankaan pinta-alan mitalta. Se sai Jamesin tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä varkaita pahoinpitelevästä kassalippaasta, jonka hän ja Lily olivat hankkineet Peterille. Olihan se toki huispausliikkeessä hyödyllinen, mutta silti…
  “Hän haluaa luultavasti vain kehuskella sillä, että ansaitsee nyt paremmin kuin me“, Sirius tuhahti vähättelevästi. Hänkään ei kuitenkaan voinut olla ihailematta sitä kiiltävää lohikäärmeennahkaista takkia, jonka Peter oli hänelle lahjoittanut.
Rouva Potter oli hankkinut heille kaikille roppakaupalla lahjoja, mutta James, Sirius ja Lily olivat yhteisvoimin koonneet vain yhden. He katselivat tarkkaavaisesti, kun rouva Potter irrotti paperit paketin ympäriltä. Sisältä paljastui paksu kirja, jonka kanteen oli liimattu herra Potterin kuva. Lily, Sirius ja James olivat koonneet kirjaa koko viime kuukauden. Lopputuloksena se sisälsi valokuvia, muistoja ja kirjeitä, jotka kaikki herra Potterin tuttavat olivat heille lahjoittaneet. Rouva Potter lehteili kirjaa silmät kyynelissä.
  “Kiitos”, hän sanoi hädin tuskin kuuluvalla äänellä. “Tämä on... tämä on…”
Mutta hän ei löytänyt oikeita sanoja, vaan alkoi itkeä. James pelasti tilanteen ehdottomalla, että he avaisivat seuraavaksi Harryn lahjat.
Kuten odottaa saattoi, Harryn lahjapino oli suurempi kuin kenenkään heistä, vaikka Harry oli auttamatta liian nuori osatakseen itse avata paketteja, tai edes ymmärtääkseen niiden merkitystä. Hän leikki onnellisena rapisevilla lahjapapereilla ja nauhoilla samalla kun Lily, James ja Sirius avasivat hänen puolestaan loputtomalta tuntuvaa pakettien vyöryä. Lily oli pitänyt omista lahjoistaan kovasti, mutta Harryn lahjojen avaaminen oli vielä hauskempaa. Hänen sydämensä sykähti ilosta joka kerta, kun hän näki, miten hienon lahjan joku hänen ystävistään oli Harrylle lahjoittanut. Hän esitteli jokaisen lahjan yksitellen Harrylle aina käynnissä olevaa huispausottelua esittävästä mobilesta pörröiseen nallekarhuun ja luudanvarren takaosaan kiinnitettävään vauvanistuimeen, joka teki putoamisen mahdottomaksi.
  “Eikö ole vähän vastuutonta kuljettaa lapsia luudanvarren kyydissä?” Lily ihmetteli.
  “Ei, se on ihan turvallista. Minä rakastin sitä pienenä“, James muisteli hymy huulillaan.
  “Mistä vetoa, että se oli ainoa keino saada sinut nukahtamaan?” Sirius pukkasi häntä kylkiluihin ja kaivoi pinosta oman lahjansa Harrylle. Siriuksen tuntien Lily oli odottanut, että Harry saisi kummisedältään lahjaksi vähintään pienoiskokoisen lentävän moottoripyörän tai hevoskotkan, mutta Siriuksen lahja olikin pelkkä lasipurkki, jonka sisällä leijui pehmeää usvaa. Jostakin usvan keskeltä loisti kirkas, eteerinen valo. Lily painoi kasvonsa kiinni purkin kylkeen yrittäen nähdä paremmin. Hän henkäisi nähdessään pienen, siivekkään otuksen räpyttelevän purkin uumenissa.
  “Sirius, ei kai… onko se... hämykeiju?”
  “En tiennytkään, että olet alkanut ottaa lahjoihisi mallia Hagridilta”, James sanoi ja tarkasteli onnettomana sormiaan, jotka Hagridin lähettämä puruluu oli purrut lähes poikki.
Rouva Potter naurahti. “Sinullakin oli hämykeiju lapsena, etkö muista?”
  “Ja minulla”, Sirius muisteli kaihoisasti. “Se oli upea. Vei minut upeisiin paikkoihin. Sitten olin kuulemma liian iso pitämään hämykeijua, ja se annettiin Regulukselle.”
Hän huokaisi tavalla, joka paljasti hänen kaipaavan hämykeijua edelleen.
  “Mutta hämykeijuthan johdattavat ihmisiä suonsilmään!” Lily tokaisi.
  “Niin, aikuisia, koska aikuiset eivät ymmärrä niitä, vaan ovat jo vuosikymmenten ajan yrittäneet kadottaa ne maailmasta”, rouva Potter selitti. “Mutta lapset eivät ole hämykeijuille mikään uhka… päinvastoin, lapset huolehtivat hämykeijuista hyvin, joten palkkioksi ne vievät lapsen mukanaan mitä ihmeellisimpien unien keskelle... Ne osaavat nimittäin hallita unia.”
  “Miten meille ei opetettu tuota Tylypahkassa?”
  “Eikö se ole ilmiselvää?” hymähti James. “Taikaministeriö ei hyväksy tuollaista tietoa. Heidän mielestään hämykeijut pitäisi poistaa haitallisina olentoina.”
  “Mutta puhdasveriset eivät olekaan ikinä piitanneet taikaministeriön säännöistä”, Sirius nauroi synkästi.
Lily tunsi ikävän pistoksen ajatellessaan, että hänen poikansa sai samanlaisen lahjan, jonka niin monet nykyisin Voldemortia kannattavat kuolonsyöjät olivat omistaneet lapsena. Hän tukahdutti sen muistuttamalla itseään siitä, ettei perinne välttämättä ollut paha, vaikka sen noudattaja olisi ollutkin.
  “Lily, minulla on sinulle vielä yksi lahja.” James nykäisi Lilyä hihasta ja livautti pienen kirjekuoren hänen käteensä.
Lily repi kuoren ymmällään auki. Hän oli luullut saaneensa Jamesilta enemmän kuin tarpeeksi - enemmän kuin mistä hän pystyisi koskaan kiittämään. Vielä enemmän hän hämmentyi löytäessään kuoresta joulukortin. Se oli allekirjoittamaton ja vailla minkäänlaista tekstiä, joka olisi antanut jonkinlaisen vihjeen sen merkityksestä.
James nielaisi vaikeasti. “Ajattelin, että voisit lähettää sen Ariannalle.”
Lily kääntyi katsomaan häntä suu auki.
  “Tiedäthän, jos haluat - kunhan et vain laita minun nimeäni alle“, James lisäsi nopeasti pystymättä katsomaan häneen. “Minä… minä en anna hänelle anteeksi, mutta…”
  “Tämä riittää. Kiitos“, Lily sanoi koko sydämestään ja puristi hänen kättään.

***

“Lisetten sydän pamppaili, ja hän painautui kreivin syliin kiihtymyksestä väristen. Viimein koittaisi se hetki, jota hän oli vuosikausia odottanut; hetki, jolloin hän laskisi kallisarvoisen nuppunsa kreivin jalkojen juureen. Häntä pelotti, ja samaan aikaan hänen rintansa oli täynnä pakahduttavaa riemua. Hän kuiskasi ääneen kreivin nimen ja huokaisi, kun kreivin lämpimät huulet hamusivat ensin hänen korvaansa, sitten hänen kaulaansa. Kreivi laski kätensä hänen kapeaakin kapeammalle uumalleen ja tunnusteli kankaan jokaista poimua, jokaista tuumaa hänen nuoresta, odottavasta vartalostaan - “
  “Mitä ihmettä sinä oikein teet?”
Arianna säpsähti kuullessaan Briten äänen ja pomppasi istumaan sängyllään. Se kävi nykyään jo koko lailla vaivattomammin kuin ennen. Häneen ei enää juuri sattunut, paitsi milloin hän erehtyi olemaan liian pitkään samassa asennossa, jolloin hänen jäsenensä jäykistyivät. Hän hapuili taikasauvaa yöpöydällään ja napautti sillä sylissään olevaa kirjaa. Kirja vaikeni heti ja valahti hervottomaksi Ariannan sylissä, kun ääneenlukutaika menetti tehonsa. Johnny Rockhart oli opettanut loitsun Ariannalle edellisenä keväänä, mutta hänellä ei ollut ollut sille tarvetta ennen kuin nyt, sairaalassa.
  “Luen kirjaa. Tai no, kuuntelen, kun kirja lukee minulle. Tulit huonoon aikaan. Lisette oli juuri pääsemässä eroon neitsyydestään. Se on ollut hänen tavoitteensa sivulta yksi lähtien.”
(JATKUU SEURAAVASSA)

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 27.2.08
« Vastaus #176 : Helmikuu 29, 2008, 12:58:24 »
  “Miksi sinä luet tuollaista roskaa?” Brite ihmetteli.
  “Koska minulla ei ole muutakaan. Yksi parantajista antoi tämän minulle. He joutuivat kuulemma takavarikoimaan tämän mielenterveysosastolta joltain mieheltä, joka… innostui tästä vähän liikaa.”
  “Ihastuttavaa”, Brite hymähti ja äänistä päätellen tuli lähemmäs. Hän istui tottuneesti Ariannan sängyn laidalle ja taputti Ariannan olkapäätä tiedottaakseen läsnäolostaan, vaikka Arianna oli ollut tietoinen siitä muutenkin. Se mitä hän ei tosin tiennyt, oli, miksi Brite oli tullut. Hän ei ollut käynyt Ariannan luona kertaakaan lähtönsä jälkeen, eikä Arianna ollut sitä odottanutkaan - hehän olivat tavanneet sairaalassa ja tutustuneet olosuhteiden pakossa, eikä sellaisiin tuttaviin otettu yhteyttä jälkeenpäin. Ja nyt oli vielä joulukin. Eikö Britella ollut jouluna mitään parempaa tekemistä?
  “Tarkoitin sitä, mitä sanoin. Miksi sinä vietät joulua tällä tavalla?” Brite kysyi äänellä, josta saattoi suorastaan kuulla paheksuvan otsanrypistyksen.
  “Miten sitten pitäisi?”
  “Ei ainakaan yksin, sairaalassa. Mikset mennyt kotiin? Parantajat olisivat päästäneet sinut.”
  “Ehkä minä viihdyn sairaalassa”, Arianna sanoi kevesti.
  “Niin”, Brite myönteli miellyttävään sävyyn. “Tai ehkä sinua pelottaa mennä kotiin.”
  “Miksi minä sitä pelkäisin?”
  “Koska siellä saattaisit tajuta, ettei sinulla ole mitään muuta paikkaa, minne mennä.”
  “Nyt on joulu“, Arianna sanoi koleasti. “Joten koeta kytkeä psykologinvaihde pois päältä ja kerro aikasi kuluksi, mitä sinä oikein täällä teet. Pakoiletko taas siskoasi?”
  “Sitäkin. Ja mietin myös, että mitä sinulle kuuluu.”
  “Miksi sinä oikein juokset pakoon perhettäsi?” Arianna tivasi sivuuttaen huolettomasti esitetyn kysymyksen. Ei hän olisi osannut kuitenkaan vastata - ei ainakaan tavalla, joka olisi kuulostanut yhtä aikaa sekä rehelliseltä että mukavalta.
  “Juoksisit sinäkin, jos siskosi ja äitisi käyttäisivät jokaisen valveillaolohetkensä yrittäen järjestää sinua naimisiin naapurintytön kanssa“, Brite mumisi synkästi. “Minun siskoni... Brittany… no, sinä tiedät, että me olemme rikkaita... ja Brittany on hemmoteltu… Hänellä on tämä ystävä, Ashley, naapurista ja hänen mielestään meidän pitäisi mennä naimisiin.”
  “Ja se Ashley on varmaan kamala haahka?” Arianna arveli huvittuneena.
  “Ei, hän on ihana. Sanan joka merkityksessä. Niitä ihmisiä, joista on mahdoton olla pitämättä. Mutta - “
  “Mutta siinä kaikki?”
Brite huokaisi. “Niin. Brittany ei vain usko sitä. Tiedätkö, mitä hän on tehnyt koko päivän? Yrittänyt järjestää minua ja Ashleyta mistelin alle. En ole ehtinyt edes syödä, koska minun on pitänyt pakoilla häntä.”
  “Kuulostaa julmalta kohtalolta”, Arianna mumisi.
  “Onko tuo sarkasmia?”
  “Miksi minä sinua ivaisin? Olet ainoa, joka on vaivautunut käymään luonani jouluna, ellei oteta huomioon vanhempiani ja jotakuta yläkerrasta karannutta mielisairaalapotilasta, joka kiertää huoneesta toiseen syyttämässä ihmisiä viherkasvinsa varastamisesta.”
  “Hyvä tietää, ettei minulla ole kilpailijoita”, Brite naurahti.
Ariannakin hymyili. Ironisista sanoistaan huolimatta hän oli todella iloinen siitä, että Brite oli tullut. Tuntui hyvältä tietää, että ainakin joku välitti vielä tarpeeksi käydäkseen hänen luonaan, vaikka vierailun osasyy olisikin ollut halu pakoilla naittamispakkomielteestä kärsivää siskoa.
Brite liikahti vaivaantuneena sängyllä. “Minun olisi pitänyt tajuta tuoda sinulle joululahja. Mutta tulin tänne vain hetken mielijohteesta - “
  “Älä ole tyhmä, seura on paras joululahja, mitä olisin voinut saada.” Arianna oli hetken hiljaa ja naurahti. “Hassua, miten asiat saavat jossakin vaiheessa kokonaan uuden tärkeysjärjestyksen.”
  “Sinun pitäisi mennä kotiin, Arianna“, Brite sanoi hiljaa, suostutellen. “Sairaala on sinulle kokonaan väärä paikka.”
Arianna hymyili tuskin huomattavasti. “Ehkä minusta on mukava olla väärässä paikassa.”
  “Mutta me muut olemme huolissamme sinusta, kun olet siellä.”
Ariannan sydän sykähti. Olemme huolissamme sinusta - oliko sen kauniimpia sanoja olemassakaan? Etenkin, kun Brite tarkoitti niillä ainakin osittain itseään. Hänen teki mieli ojentaa kätensä ja halata Britea, mutta hän ei uskaltanut, ettei mies vain käsittäisi väärin ja katoaisi paikalta. Sen sijaan hän kohotti päätään ja kysyi, toivoakseen huolettomasti, millainen Briten psykologianklinikka oikein oli.
  “Miksi se sinua kiinnostaa?” Brite kysyi yhtä kevyeen sävyyn.
Arianna levitteli käsiään. “Kuka tietää. Ehkä olen vain yksinäinen ja yritän houkutella sinut puhumaan, että pitäisit minulle seuraa edes hetken pidempään. Tai ehkä olen liian utelias ihminen. Kerro joka tapauksessa.”
  “Se on... sen nimi on Ashland House. Se on Birminghamissa, ostin sen omilla rahoillani... Meitä on siellä töissä kaksi, minä ja John. Hän laittaa minulle ruokaa ja huolehtii asiakaspalvelusta, ja minä puhun asiakkaiden kanssa. Yritän saada heidät näkemään, ettei heidän tarvitse olla niin surullisia…”
Arianna räpytteli silmiään aurinkolasien takana. “Entä jos he eivät osaa olla muuta kuin surullisia? Tai uskalla?”
  “Sitä varten minä olen siellä töissä“, Brite sanoi ja tarttui Ariannan käteen. “Olen siellä, ettei heidän tarvitsisi olla enää niin yksin…”
Arianna oli pitkään hiljaa.
 “Tuletko käymään siellä? Tulisit nyt”, Brite maanitteli. “Asiakkaat saavat meillä tosi hyviä suklaakeksejä, niissä on kauraa ja suklaata samassa paketissa. Ja John on tosi hyvännäköinen.”
  “Brite, minä olen sokea.”
  “No, hän tuoksuukin hyvältä!” Brite korjasi kiireesti. “Oikeasti, tosi haistamisen arvoinen tapaus. Minä oikein odotan sitä joka aamu, että pääsen astumaan toimistoon ja vetämään sieraimiini kunnon nuuskauksen John Mullrainia…”
Arianna purskahti nauruun. “Tuo ei kiillota kuvaa toiminnastasi millään tavalla.”
  “Ei, mutta se herättää sinun uteliaisuutesi. Tiedät, että haluat tulla sinne haistamaan, olenko oikeassa... tule nyt…”
  “Olet maailman huonoin suostuttelija…”
  “Mutta sinä haluat tulla, tiedät sen. Edes katsomaan - “
  “Hyvä on, minä tulen“, Arianna tokaisi, ennen kuin ehti estämään itseään. “Mutta vain yhdeksi kerraksi. Minun pääni sisällä ei ole mitään vikaa, ja sinäkin tulet huomaamaan sen.”

***

A/N2: Kommentteja, joululahjaksi? ;)

Poissa chérupei

  • Chinese Mushroom
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • no limits
  • Tupa: Rohkelikko
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 29.2.08
« Vastaus #177 : Maaliskuu 01, 2008, 22:18:41 »
Hei ja anteeksi näin alkuun etten tuota edellistä osaa kommentoinut, ajattelin että on järkevämpää väsätä yksi vähän pidempi kuin kaksi lyhyttä kommenttia.

Eli siis alkaen osasta 97;

Jamesin tunteet tuossa alussa oli hienosti kuvattu ja oli hyvä että ne oli kerrottu noin vain hieman sivuuttaen, koska minä en ainakaan henkilökohtaisesti olisi jaksanut lukea yhtään pidempään kärsimyksestä kun tuppaa vieläkin tuo herra P:n poismeno vesiputouksettamaan. Mutta lyhykäisyydessään Jamesin tunteiden kuvailu oli taas sitä tuttua ja taattua laatua. Tuo Jamesin henkinen herääminen oli aivan mahtava. Voin kuvitella pikku-Harryn ponnistelemassa naama punaisena eteenpäin ja sitten vielä Jamesin siihen viereen katsomaan silmät suurina. Suloista tosiaan.

Ja vielä tuosta yhteiskeskustelusta muutama sananen. Dialogia oli mukava lukea ja se oli oikeastaan vapauttavaa, normaalia. Varsinkin Siriuksen heitot oli taas mukavia ja voi että tuota viivoitin-kohtaa. Sitten Cin/Aleen. En kyllä vieläkään jaksa ymmärtää täysin Alessandron järjenjuoksua, mutta ehkä sitä ei olekaan tarkoitus ymmärtää täysin. Millainen ihminen ei vietä joulua? Ensimmäisenä tuosta tulee mieleen katkeroitunut keski-ikäinen mies, jonka joku on joskus jättänyt, mutta Aleen se ei taida oikein sopia. Toisaalta se on kaikessa outoudessaan täyttä Alessandroa. En nyt kyllä itsekään ymmärrä mitä selitän, joten tyydyn toteamaan että Ale on kiero ihminen ja matami Luukasa ajoittaa tulonsa huonosti.

Minä myönnän, myönnän ihan vilpittömästi että sait minut Ariannan puolelle. Minä ihan oikeasti tunsin jonkinasteista häpeää Rian jyrkästä tuomitsemisesta, mikä kyllä on täysin naurettavaa, koska eihän hahmo ole oikea, mutta kuten jo aikaisemmassa kommentissani totesin, osaat tehdä hahmoista eläviä. Nytten se Ria on ihan yksin. Paha Brite, paha paha Brite. Ei se saisi noin vain Ariannaa yksin jättää. Jäisi sairaalaan kun ei perheen näkeminen innosta. Selkis, nyt totean eläytyväni aivan liikaa. Mutta Arianna sai minut puolelleni täysin.

Sirius-James-kohtauksesta vain sen verran, että sekin oli mukavaa luettavaa ja oli helppoa kuvitella James ompelemassa, kiitos loistavan kuvailun. Sitten hyppään suoraan pikkujoulukohtaukseen. Olen edelleen sitä mieltä että Peter on kaksinaamainen huijari, joka ei ansaitse ketään. Ja vielä se herra Huiskin tyttären tuleminen ja Peterin esittäminen... Se vain sai sapen kiehumaan. En tiedä miksi, mutta minua ärsyttää koko Peter huijauksineen. Claudia oli mielestäni hieman epäkohtelias, enkä vieläkään tiedä mitä ajatella hahmosta. Dana on kyllä alkanut hieman valoittua jo, mutten vieläkään ala analysoimaan häntä. Sitten aiheeseen joulupukki. Sirius joulupukkina oli hullunhauska keksintö ja repeilin varsin kunnioitettavasti koko joulupukkiepisodin ajan. Jotenkin oli vain niin tavattoman helppoa kuvitella Sirius vähän liiaksi paisuneena joulupukkina jakelemassa lahjoja. Siveysmittari (vaimikäsenytoli?) oli hieno keksintö ja sillekin nauroin aikani.

Loppu oli ilkeän masentava jouluisen huumorikohtauksen jälkeen ja Lilyn käytös oli hieman - miten sen nyt sanoisi - outoa. Tai siis tietenkin Lily on tuohtunut Jamesille siitä ettei tämä suostu edes ajattelemaan Ariannaa, eikä keskustelemaan aiheesta, mutta silti se noin vain pois ryntääminen oli ehkä hieman liioiteltua toimintaa jopa Lilyn kaltaiselta tempperamenttiselta ihmiseltä. Tai no ei välttämättä liioiteltua, mutta auttamattomasti liian harkitsematonta. Siinähän Lily riskeerasi itsensä sekä Harryn, paitsi että tietenkin kaiken järjen mukaan Lily ilmiintyi heti pois, joten ei siinä mitään hengenvaaraa ehtinyt syntyä. Ehkä siirryn tässä vaiheessa viimeisimpään osaan.

Osa 98.

Alku oli jo masentavaa kun muisti mihin edellisessä osassa jäätiin. Siriuksen paikalle tuleminen oli loogista ja ehkä ennalta-arvattavaa, mutta ei niin että se huono asia olisi ollut, tietysti Sirius on huolissaan. Se kuinka Sirius kertoi Arianna-asian oikean laidan oli loogisesti ja aidosti toteutettu. Lilyn katumuskin oli loogista ja ymmärrettävää.

Tässä vaiheessa alkaa tämä kirjoittaminen olla jo vähän hankalaa, joten yritän tässä nyt lyhyesti kommentoida loppuun asti. Jamesin karkaaminen Kreikkaan oli no, ymmärrettävää ja ei-epäuskottavaa (adjektiivit alkavat tässä vaiheessa loppua uhkaavasti ja itsensä toistaminen alkaa). Sirius oli ihastuttava oma itsensä ja on oikeasti suloista lukea kuinka Sirius piristää Lilyä. Unohdin tuolla jossain mainita siitä kun Sirius kutsuu Lilyä pikkusiskoksi. Siitä on vain pelkästään positiivista mainittavaa. On ihanaa lukea kuinka Sirius kohtelee Lilyä pikkusiskonaan ja puhutteleekin vielä niin. Se on jotenkin vain... äsh en osaa kuvailla sitä tunnetta, mutta kuitenkin se pistää hymyilyttämään.

Sirius ja piparkakkutaikinatemppuilut. Oli taas jälleen virkistävää lukea sellaisesta toilailusta kaiken huolen keskellä. Piparkakkutaikina tanssimassa ripaskaa oli aivan järjettömän kekseliästä. Ihmettelen vain sitä että mistä sinä nuo ideat saat, kerro toki minullekin. Loistavien Ideoiden Lähde olisi todella käyttökelpoinen <:

Oli mukavaa kun Cin, Remus, Dana ja Dom näyttäytyivät myös tuossa osassa, ei niin etteikö olisi ollut mukavaa lukea Lilyn ja Siriuksen sisarellista söpistelyä, mutta oli mukavaa kun muutkin pääsivät pieniin sivurooleihin. Juu tuota jos nyt jatkaisin tätä kovaa vauhtia sekavaksi menevää kommenttia. Lily-pipari oli kyllä myös yksi repeämisen kohde. Siriuksella sitä aina leikkaa. Ja Lilyn Siriuksen luo yöksi meneminenkin oli uskottavan tuntuinen ja epäröintikin siinä vaiheessa oli varsin ymmärrettävää Lilyn osalta.

Mutta jos nyt jatkaisin vaikka Jamesin paluusta. Oli hienoa ettei tullut mitään sellaista ylisiirappista kohtausta, jossa Lily ja James heittäytyy toistensa kaulaan ja vannoo ikuista rakkautta toisilleen. Se olisi ollut ehkä hieman... mautonta. Mutta joo sellainen pienehkö epäröinti oli omiaan siihen kohtaan. Ja sitten vielä nopeasti lahjojen avaus. Se, kuten aivan liian moni kohta tässä ficissä, oli kivaa luettavaa ja hämykeiju oli sujautettu kivasti tuonne väliin ilkkumaan minulle siitä, kuinka en itse keksi ikinä mitään niin omaperäistä kirjoituksiin. Äh, alemmuuskompleksi iskee jälleen. Mutta siis se oli hieno yksityiskohta tuolla välissä.

Toistanko liikaa sanaa hieno? Voi olla, mutta sillä mennään. Eli siis Ariannan ja Briten kohtaus oli h-i-e-n-o, mahtava, upea ja listan loppuun voi vielä lisätä kaikki maailman ylistävät verbit. Oli kiva ettei Brite ihan niin vain jättänytkään Ariannaa, vaan palasi kuitenkin tervehtimään. Olisi aika kivaa jos heidän kahden välille syntyisi jotain vähän vakavampaa, vaikka onhan tuollaisesta toveruudesta (ehkä tulevaisuudessa ystävyydestä?) mukava lukea myös.

“Tarkoitin sitä, mitä sanoin. Miksi sinä vietät joulua tällä tavalla?” Brite kysyi äänellä, josta saattoi suorastaan kuulla paheksuvan otsanrypistyksen.

Nappasin tuon kohdan tuohon vain sen takia, koska siinä kuvastuu juuri se tilannekuvaus. Tässä vaiheessa oli helppo kuvitella Brite sanomaan tuo ja rypistämään otsaansa, vaikkei siinä varsinaisesti kerrottu Ariannan näkevän sitä, vain viitattiin että Arianna oletti niin. Eh, tämä nyt on jotenkin monimutkaisesti selitetty. Joka tapauksessa on mukava että väliin sujautellaan tuollaisia päänsisäisen filmin kehittymisen kannalta jelppiviä pieniä huomautuksia.

Ja tuo loppu. Aivan mahtavaa. Nyt sinä sitten paritat Briten ja Ariannan, eikös juu? (: Redistä olisi muuten kiva lukea vähän enemmän kuin vain sivuhuomautuksina. Kiitoksia näistä suorastaan herkullisista osista. Laittelepa jatkoa sitten kun vain kerkiät :>
I'd love to just give in,
I'd love to live this lie.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 29.2.08
« Vastaus #178 : Maaliskuu 22, 2008, 19:55:42 »
Heipä hei, ja kiitos taas kaikille, jotka ovat nähneet vaivaa ja kommentoineet! Anteeksi viivytyksestä, olen viime aikoina lukenut aika ahkerasti viime maanantaisiin ylioppilaskirjoituksiin, ja sen jälkeen olenkin sitten ollut melkoisen tehokkaasti kuumeessa ja kirjoituskyvyttömyyden ulkopuolella. Siitä huolimatta näpyttelin tätä urheasti, joten kaikista tämän seuraavan luvun omituisuuksista saa syyttää sitä, että olen ollut vähän sairauden puolella ja syyntakeeton :) tämä seuraava luku on vähän ylipitkä ollakseen tällainen väliosa ja täyttä sillisalaattia, mutta koettakaapa kestää :) Halusin kirjoittaa vaihteeksi jotakin iloista ilman mitään erityistä päänmäärää, koska tästä osasta pyörähtää käyntiin Jamesin ja Lilyn viimeiset kymmenen elinkuukautta ja tämän jälkeen asiat lähtevät taas apeampaan suuntaan.

falpony, kiitoksia :) minullekin tulee välillä Claudiasta vähän kolmas pyörä-olo - luultavasti siksi, että Claudia tuntee itsekin itsensä sellaiseksi. Mutta niinhän se taitaa olla, että joillakin suhteilla on alkuvaikeutensa, ja niistä täytyy vain päästä ylitse :) Claudia on tavallaan eräänlainen kehitysvaihe Siriuksen elämässä samalla kun Ariannalla on meneillään oma kehitysvaiheensa... joillakin hahmoilla taitaa vain olla vähän opittavaa asioista!

katajapuskanen, kiitos! Suoraan sanottuna Redin kohtalo on (noloa kyllä) tässä tarinassa vielä täysin auki: haluaisin kovasti kirjoittaa Redille onnellisen lopun, mutta en käsitä, miten sellaisen voisi tehdä, kun Red on sellainen kuin on... en vain tiedä, miten Red voisi olla onnellinen. Toivottavasti se itse tajuaa sen jossain vaiheessa ja vihjaa mullekin!

Velns Meica, kiitos :) usko pois, Ariannan näkökulmasta on välillä tosi tukalaa kirjoittaa, koska olen tottunut kuvailemaan uusia paikkoja ja ihmisiä, ja Arianna nyt ei vain... no, ei voi kuvailla niitä. Toisaalta olisi tylsää, jos kuvailisin koko ajan: "hän meni huoneeseen, jota ei nähnyt, jonka jälkeen hän meni toiseen huoneeseen jota ei myöskään nähnyt. Sinne tuli ihminen, jota hän ei myöskään nähnyt ja se oli hyvin ikävystyttävää hänen kannaltaan." :D

chérupei, kiitos :) minuakin on alkanut ärsyttää Peter kamalasti, mutta olen Potter-kirjojen perusteella saanut sellaisen käsityksen, että Peter ei kavaltanut Lilyä ja Jamesia pelkästään pelon vuoksi, vaan hän oli myös alkanut tuntea olonsa... no, ei nyt kotoisaksi, mutta kuitenkin... ihan hyväksi pimeyden lordin puolella. Tai siis, voin hyvin kuvitella, että koska James ja Sirius ovat aina sortaneet Peteriä ja äkkiä jostakin ilmestyy Voldemort, joka osaa manipuloida Peterin puolelleen ja kehua häntä, Peter voisi hyvinkin kiinnostua pimeästä puolesta. Luulen, että Peter on jollain tavalla ylpeäkin siitä, että hän osaa asioita, joita hänen ystävänsä eivät osaa. Ainakin Azkabanin Vangista olen saanut sellaisen kuvan, tiedä häntä sitten. Kirjoittajana olemisessa tosin on se hyvä puoli, että voi aina kirjoittaa oman näkemyksensä, on se sitten oikea tai ei :)

parma, kiitti sinullekin :) kuten jo ylempänä selitin, en tosiaankaan tiedä, mitä tekisin Redin kanssa! Tuntuisi jotenkin kamalan väärältä parittaa Rediä uudelleen kenelleenkään, koska jotenkin Red/Jazz-juttu on ollut mielestäni niin vahvasti sellainen elämän-rakkaus/sielunkumppanit-juttu (vaikka itse olenkin kamala kyynikko) enkä usko, että Redille löytyisi enää ketään samanveroista. Olisin oikeasti iloinen, jos joku ratkaisisi Red-ongelman puolestani.

Chiinatzu, kiitos! Jännä, miten ihmisten on vaikea kestää masentuneita ja itsesäälisiä henkilöitä tarinoissa. Tässä vaiheessa minulle tulee aina kamala hinku ruveta puolustamaan hahmoja, koska olen itsekin ollut masentunut ja itsesäälinen ja pelkään, että ihmiset ovat olleet silloin ihan yhtä kyllästyneitä minuun kuin nyt vaikkapa Ariannaan, tai Pakkaskukissa Cinnamoniin. Ei sillä, totta kai jokainen saa inhota mitä hahmoa haluaa :) ja minäkin odotan kovasti, että Arianna törmää lamppuun ja näkee valon, koska sitten kaikilla on paljon hauskempaa. Tosiasiassa olisi kuitenkin hyvin epäuskottavaa, jos Arianna olisi ensin sokeutunut ja sitten listinyt miehen, joka olisi joskus voinut olla hänen appiukkonsa, ja sitten lähtenyt tanssimaan ja elänyt onnellisena elämänsä loppuun asti. Se saattaisi olla helppo ratkaisu ainakin kirjoittajan kannalta, mutta siinä vaiheessa minä ryömisin kyllä sängyn alle ja häpeäisin siellä, enkä enää ikinä poistuisi...

Zenzibar, kiitos! Kiva, että joku muukin tykkäsi Siriuksesta ja Lilystä viime osassa, minusta sitä oli aivan ihana kirjoittaa! En ole varmaan nauttinut aikoihin minkään kohdan kirjoittamisesta niin paljon kuin tuon Sirius&Lily-jutun, koska se oli jotenkin... en tiedä, pelkäsin kauheasti, että ihmiset lähtevät nyt kauhistelemaan, että en kai vain aio ryhtyä parittamaan Siriusta ja Lilyä, koska tuossa kohdassa taisi olla jonkinlainen rakkaustunnelma esillä... mutta minun mielestäni se oli enemmänkin sellaista sisarusten tai ystävien välistä rakkautta. En osaa kuvitella Siriusta ja Lilyä yhteen... vaikka luultavasti, jos Jamesia ei oli, Sirius ja Lily olisivat saattaneet olla ihan hyvä kaksikko tässä ficissä. Ja kyllä vain, Britella on isompaakin osaa tässä ficissä :) mikä on kyllä Briten kannalta vähän huono juttu, sillä olisi helpompaa, jos se olisi vain piipahtanut.

gilyan, kiitos! Minustakin olisi ihanaa, jos olisi tuollainen ystävyyssuhde kuin Siriuksella ja Lilyllä - tai vaikkapa Siriuksella ja Jamesilla, sen puoleen. Sitä varmaan kadehdin tämän tarinan hahmoilta eniten: että ne pitävät niin vahvasti toistensa puolia ja ovat ystäviä, vaikka aina välillä riitelevätkin.

*Tätä osaa kirjoittaessani en tainnut kuunnella mitään erityistä, lähinnä siksi, että tämä on niin sillisalaattia, että oli vaikea tavoittaa mitään erityistä tunnelmaa. Lopussa tietenkin piti kuunnella Auld Lang Synea ja ABBA:n Happy New Yearin vuodenvaihteen kunniaksi. Ai niin, ja pakko vielä lisätä, että keksin täydellisen biisin kuvaamaan Claudian ajatuksia&roolia tässä tarinassa! Aerosmithin Falling In Love Is Hard On Your Knees, olkaa hyvät :) (omituista kyllä, mutta minun on paljon helpompi samaistua hahmoihin, kun olen keksinyt niille jonkun tietyn biisin, joka kuvastaa niitä!)

 - Sharra

99.osa - Kuollut orava ja muita keilauksia
27.12.1980

  “James!”
James jätti ystävänsä keittiöön nauttimaan rouva Potterin muffineista ja kiipesi yläkertaan Lilyn äänen suuntaan. Hän odotti löytävänsä Lilyn siitä samasta vierashuoneesta, jota he olivat tottuneet käyttämään rouva Potterin luona nukkuessaan, mutta Lilyn kutsu kuuluikin ylempää - ullakolta, jolla James ei ollut vieraillut vuosiin.
James työnsi ullakon oven hitaasti auki. Pölyn, vuosien ja lahoavan puun haju leijui häntä vastaan heti ovella. Hän peitti hengitystiensä hihallaan ja astui peremmälle.
  “Lily?”
Lily seisoi keskellä ullakkoa kädet puuskassa. Häntä ympäröi poisheitettyjen vaatteiden, noidankattiloiden, luudanvarsien ja valokuva-albumien sekamelska. Se ei kuitenkaan kiinnostanut häntä vähääkään; hänen katseensa oli liimautunut ullakon nurkassa olevaan kaappiin, joka rämisi ja tärisi kuin viimeistä päivää - kuin jokin olisi pyrkinyt ulos sen sisältä.
  “Lily, mitä sinä täällä teet?”
  “Harry ei voinut nukkua. Tuo ääni häiritsi häntä.” Lily osoitti paikallaan hyppivää kaappia.
  “Kaappi?”
  “Niin. Luulen… luulen, että siellä on mörkö.”
James säpsähti. “Oletko varma?”
  “Tietenkään minä en ole varma, näytänkö minä PVS-opettajalta?” Lily tiuskaisi.
  “En minä sitä tarkoittanut! Ihmettelin vain... täällä ei ole ollut mörköjä aikoihin.”
  “Tämän paikan ulkonäöstä päätellen kukaan ei ole käynyt täälläkään aikoihin“, Lily huomautti vinosti hymyillen.
Jamesin oli pakko myöntää, että Lily oli oikeassa. Ullakko oli ollut epävirallisesti poissa käytöstä aina siitä lähtien, kun suvun viimeinen kotitonttu, Foggy, oli pudonnut vanhuuttaan alas portaita ja katkaissut niskansa.
  “No, se selviää vain yhdellä tavalla.”
Hän harppasi eteenpäin ja kurkisti varovasti kaapin avaimenreiästä sisään. Jokin rytisi kaapin sisällä - muodoton olio, jonka pimeys näytti olevan asteen verran kaapin pimeyttä syvempää. Sen enempää möröistä ei koskaan nähnyt, niin heille oli opetettu Tylypahkassa. Kukaan ei tiennyt, miltä mörön tosiolemus näytti.
  “No?” Lily uteli levottomasti.
  “Joo, mörkö se luultavasti on. Kummisetäni astiakaapissa oli joskus samanlainen.”
  “Mitä luulet, pitäisikö meidän - “
  “Hankkiutua siitä eroon? Joo. Haen toiset tänne.”
James luikahti portaisiin niin nopeasti, ettei Lily ehtinyt näkemään hänen ilmettään. Hän tunsi pelkonsa liian hyvin kuvitellakseen, että voisi hankkiutua möröstä eroon Lilyn nähden. Ne hahmot, joita mörkö saattaisi hänen silmiensä edessä ottaa olivat aivan liian inhottavia Lilyn - tai ylipäätänsä kenenkään - silmille. Sirius, Remus ja Peter voisivat kuitenkin hoidella mörön hänen puolestaan.
  “Hei, kaverit?” James seisahtui keittiön ovensuuhun. “Tuletteko auttamaan yhdessä jutussa?”
  “Missä niin?” Sirius irrotti laiskasti katseensa hedelmäkakustaan.
  “Ullakolla on mörkö.”
Sirius ja Remus ponnahtivat ylös niin nopeasti, että James oli jäädä jalkoihin, kun he tekivät spurtin kohti ullakolle johtavia portaita. Peter seurasi hitaammin perässä, joko siksi, että hänellä oli yhä hedelmäkakkusiivu kesken, tai siksi, ettei hän ollut ollenkaan yhtä innokas tappelemaan mörön kanssa kuin ystävänsä.
  “Olen yllättynyt”, Peter mutisi seuratessaan Jamesia yläkertaan. “Tylypahkassa halusit itse olla se, joka hoitelee kaikki möröt.”
  “Tylypahkassa minun pahin pelkoni oli korkeintaan litsari Lily Evansilta”, James muistutti ja työnsi ullakon oven auki.
  “Okei, mitä me tehdään?” Sirius kysyi saman tien. “Kuka haluaa olla eka?”
  “Parempi, että te hoidatte tämän, kaverit. Me pysytään Lilyn kanssa sivummalla.”
Sirius näytti siltä, että olisi halunnut udella syytä, mutta Remus vaiensi hänet katseellaan. James hymyili kiitollisena Remukselle, joka kohautti olkapäitään ja tarjoutui ottamaan hoidettavakseen ensimmäisen erän mörön kanssa. Hänellä ei ollut mitään pelättävää; hänen mörkönsä oli sama täysikuu kuin lapsuudesta saakka. James kadehti häntä suuresti.
  “Haluatko sinä olla toisena, Matohäntä?” Sirius tarjosi jalomielisesti.
Peter valahti valkoiseksi ja pudisti päätään. “Minä - mene sinä. Minäkin jätän tämän väliin.”
  “Matohäntä, sinun mörkösi on leivänpaahdin. Mitä kammottavaa siinä on?”
  “Leivänpaahdin?” Lily kysyi ihmeissään.
Peter punehtui vuorostaan. “Pelkäisit itsekin, jos olisit joskus kurkistellut sen sisään ja kuumat leivät olisivat hypänneet naamallesi.”
  “Siihen voi sanoa vain yhden jutun - oma moka“, Sirius sanoi kärsimättömästi. “On vähän vaarallista ruveta hoitelemaan mörköä kahdestaan.”
Mutta Peter ei suostunut astumaan jalallaankaan tutisevan kaapin lähelle, ja hetken kuluttua Sirius luovutti. Jamesin kävi Peteriä sääliksi, eikä hän voinut olla miettimättä, oliko Peterin mörkö mahtanut muuttaa muotoa vuosien aikana. Tuskin hän sentään enää piti leivänpaahdinta lordi Voldemortia pelottavampana?
Remus asettui kaapin eteen ja heilautti taikasauvaansa. Kaapin ovi lipui hitaasti auki, ja James kiirehti nykäisemään Lilyn ja Peterin syrjemmälle, pois mörön silmistä. Kului pieni hetki, ja sitten arviolta kahden nyrkin kokoinen, valkoinen pallo leijaili ulos kaapista ja jäi kellumaan ilmaan Remuksen silmien eteen. Remus katseli sitä ilmeettömänä, heilautti taikasauvaansa ja tokaisi:
  “Naurretavus!”
Kuu putosi kovan kolahduksen saattamana lattialle ja kieri virttyneen maton poikki Siriuksen jalkojen juureen, missä se aineellistui varsin nopeasti utuiseksi hahmoksi, jolla oli tumma kihara tukka, violetinsiniset silmät ja korkokengät varsin vähäpukeisen vartalon jatkeena. Se napitti paitaansa auki ja ojenteli käsiään Siriusta kohti.
James voihkaisi. “Olisi pitänyt arvata. Meillä on Voldemort ja sota, ja mitä pelkää Sirius - omia miehisiä halujaan!”
Remus pidätteli nauruaan, ja Lily näytti jotenkin omahyväiseltä.
  “NAURRETAVUS!” Sirius karjaisi.
Mörkö-Arianna kompastui korkokenkiinsä ja tuiskahti nenälleen suoraan Peterin jalkojen juureen. Sirius tunki taikasauvan takaisin taskuunsa kasvot epäluonteenomaisen värillisinä ja kieltäytyi katsomasta ketään silmiin.
  “Älä naura siinä, Kuutamo!” hän ärähti.
Mutta Remus oli jo vakavoitunut ja tuijotti ymmällään Peteriä, joka oli jäykistynyt paikoilleen mörön eteen. Mörkö häilyi hänen edessään toistamiseen ihmishahmon ottaneena, mutta tällä kertaa sillä oli Ariannan kiharatukkaisen olemuksen sijasta musta huppu päänsä verhona. Huppu ulottui niin syvälle, ettei Sirius nähnyt kunnolla Peterin mörön kasvoja - ainoastaan epämääräisen valkeuden, jonka hänen mielensä yhdisti oitis lordi Voldemortiin. Mutta hahmo oli Voldemortia lyhyempi ja tukevampi, eikä siinä ollut mitään itsevarmaa... Kuka se sitten oli?
  “N-naurretavus!” Peter vinkaisi.
Hahmo säpsähti ja kääntyi, ja pienen hetken ajan Sirius oli näkevinään sen hupun alla Peterin kasvot. Sitten se muuttui yhdeksi sotkuiseksi kangasmytyksi ja vajosi lattialle. Peter purskahti vapisevaan nauruun ja mörkö hajosi räksähtäen.
  “Matohäntä - “ Sirius aloitti epävarmasti.
  “Älä sano mitään!” Peter kivahti säikysti. Hänen kasvojaan verhosi ohut hikikerros.
  “Miksi sinä - “
  “Se oli minun isäni, jos sinun on pakko tietää! Hyvä on, olen pelle ja pelkään omaa isääni!” Peter huusi.
Sirius ei uskaltanut sanoa mitään. Onneksi ovikello soi juuri silloin pelastaen heidät vaivaannuttavalta hiljaisuudelta. Peter pyörähti portaisiin sulkeutunut ilme kasvoillaan, ja Lily seurasi hetken kuluttua perässä. Sirius, James ja Remus jäivät ullakolle katselemaan vuoroin toisiaan, vuoroin mörön jäännöksiä lattialla. Sirius ei voinut sille mitään, mutta hän ei saanut mielestään ajatusta siitä, että jos mörkö oli ollut Peterin isä, niin sitten Harold Piskuilan näytti hemmetin paljon pojaltaan.

***

Oven takaa paljastuivat Cinnamon ja Dana. Lily oli yllättynyt nähdessään heidät. Cinnamon vietti nykyisin niin paljon aikaa Alessandron kanssa, että häntä hädin tuskin näki, eikä Dana ollut Dominsa kanssa kovin paljon parempi. Lily ei ollut puhunut heidän kummankaan kanssa joulun jälkeen. Hänen yllätyksekseen Dana näytti hyvin pahoinvoivalta, kuin olisi ollut vähällä oksentaa hetkenä minä hyvänsä.
  “Cinnamon pakotti minut ilmiintymään”, hän sanoi epämääräisen vihreänä kasvoiltaan.
Lilyn takana seisova Peter perääntyi kiireesti oksennusalueen ulkopuolelle.
  “Se oli nopein tapa päästä tänne! Sinähän se olet, jolla oli kiire“, Cinnamon puolustautui seuratessaan Danaa kynnyksen sisäpuolelle. Lily sulki oven heidän perässään.
  “Tämä ei siis ole vain sosiaalinen vierailu?”
  “Ei. Danalla oli asiaa.”
Lily kohotti kulmiaan. “Anna tulla.”
Dana näytti levottomalta. “Se koskee uuttavuutta.”
  “Ja?”
  “Minä… kiinnostaisiko teitä viettää se Itävallassa?”
Lily oli hetken hiljaa. “Mitä jos mennään ensi alkuun istumaan?”
Olohuoneessa hän valtasi heti suurimman nojatuolin ja käpertyi siihen aamutossut jalassa. Cinnamon ja Dana istuivat vastapäiselle sohvalle, Cinnamon huvittuneena ja Dana hermostuneesti alahuultaan pureskellen. Lily viittasi ilmeellään Danaa aloittamaan, mutta kesti pitkään, ennen kuin tyttö pystyi kakistamaan ulos asiansa - sen, että halusi heidän lähtevän Itävaltaan kanssaan. Dom Allenin, tämän vanhempien ja kymmenen isoveljen oli kuulemma ollut tarkoitus lähteä juhlimaan uuttavuutta itävaltalaiseen laskettelukeskukseen, mutta suunnitelma oli mennyt mönkään, kun kahdeksalla veljeksellä yhdestätoista oli todettu nivelrikko sen jälkeen, kun he olivat yrittäneet siirtää ikivanhaa puunrunkoa pois Allenien tontilta. Ilmeisesti Dom oli sukuunsa nähden poikkeus - ainoa pojista, joka ei ollut ryhtynyt metsuriksi.
  “Ja nyt Dom ehdotti, että me lähtisimme hänen perheensä tilalle”, Dana lopetti hermostuneesti. “Ne huoneet on jo maksettu ja kaikkea, meidän tarvitsee vain hypätä lentokoneeseen.”
  “Lentokoneeseen?” Lily toisti.
Cinnamon kohotti kulmiaan. “Et kai ole unohtanut, että Dom on jästi? Ja että hän ei tiedä, että me emme ole?”
Dana kiristeli hampaitaan. “Se on ongelma. Mutta hän haluaa tutustua minun ystäviini…”
  “Etkä sinä halua sanoa hänelle ei“, Lily lopetti hänen puolestaan.
  “Yritä ymmärtää. Domilla ei ole ystäviä. Hän on ujo.”
  “Mutta Itävaltaan… Dana, he eivät ole ikinä olleet lentokoneessa. Tai no, James on. Ja se oli katastrofi”, Lily sanoi muistellen häämatkaansa, jolloin James oli aiheuttanut erittäin suurta hämmennystä lentoemännissä kysellen epäasiallisia kysymyksiä moottorin toiminnasta ja bensiinin tarkoituksesta. Lily epäili, ettei toisten kanssa olisi yhtään sen helpompaa. Remus kenties osaisi käyttäytyä, samoin Cinnamon, mutta Sirius ja Peter…
  “Kiltti. Se on tärkeää.”
Lily huokaisi. “Mitä meidän pitäisi tehdä?”
  “Nousta ylihuomenna koneeseen ja lentää Itävaltaan. Menisimme jästien laskettelukeskukseen, laskettelisimme, pitäisimme hauskaa ja tulisimme uudenvuoden jälkeen kotiin”, Dana luetteli alkaen vähitellen innostua.
  “Laskettelisimme?” Lily jäykistyi. “Ei, ei, ei - he eivät ole nähneetkään suksia!”
  “Joten? Me voidaan sanoa, että he ovat olleet sisäoppilaitoksessa. Eikä se sitä paitsi ole vaikeaa“, Dana puolusteli. “Olen nähnyt televisiossa apinan, joka hiihtää!”
  “Apinalla on luultavasti helpompaa“, Lily mumisi itsekseen. “Ei, se ei toimisi.”
  “Harkitse asiaa, Lil“, Cinnamon ehdotti. “Sehän voisi olla hauskaa vaihtelua.”
  “Tai hengenvaarallista.”
  “Turvallisempaa kuin täällä, joka tapauksessa. Kuolonsyöjät tuskin innostuvat laskettelemaan uudenvuodenaattona, vai mitä luulet?” Cinnamon heitti.
Lily tuijotti häntä ällistyneenä. “Puolustatko sinä tätä ideaa?”
  “Miksi en? Minä ja Alessandro olemme menossa joka tapauksessa. Olisi hauskaa, jos tekin tulisitte.”
  “Lähteekö Alessandro?"
  “Miksi ei?” Cinnamon toisti.
 Lily keksi oitis tuhat ja kaksitoista syytä, miksi ei. Alessandro oli italialainen ja synkkä kuin mikä - hänenkaltaisensa miehet eivät lasketelleet. Sitä paitsi hän oli vanhasta velhosuvusta, joten olisi ihme, jos hän edes tietäisi, mikä suksisauva on. Cinnamon näytti kuitenkin uskovan Alessandron laskettelukykyihin niin vankasti, että Lily tiesi, että voisi yhtä hyvin laukoa vastaväitteitään kuuromykälle patsaalle.
  “Ketkä meistä sitten lähtisivät?” Lily kysyi varautuneena. “Jos te tarvitsette kolmetoista - meitä ei ole niin monta.”
  “Miten niin ei ole?” ihmetteli Cinnamon. “Lasketaanpa nyt - sinä, minä, Dana, Dom, Alessandro, Kelmit kertaa neljä, Harry ja Jamesin äiti - niin, ja Claudia tietenkin - “
  “Kaksitoista”, Lily sanoi voitonriemuisena.
  “Red voi olla kolmastoista.”
  “Red? Tämä menee koko ajan hullummaksi! Hän hävittäisi koko laskettelukeskuksen!”
  “Ainakin James ja Sirius säästyisivät laskettelemiselta”, Cinnamon sanoi ovelasti.
Lily pudisteli päätään. “Siitä tulee vain katastrofi.”
  “Eipäs, vaan kuolettavan hauskaa!”
  “Nimenomaan kuolettavan”, Lily ennusti pessimistisesti. “Yksikään vuohi Itävallassa ei säästy, jos päästämme Kelmit suksille.”
  “Siinäpähän menee kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Remus innostuu varmasti, jos viemme Tinka Schmittilta elannon.”
Lily huokaisi ja katsoi Cinnamonia, jonka sinisistä silmistä paistoi päättäväisyys, jota ei käynyt murtaminen.
  “Sinä olet jo päättänyt, että me lähdemme, etkö olekin?”
  “Olen”, Cinnamon myönsi häpeilemättä.
  “Menköön sitten. Tuhotaan Itävalta. Mutta se on teidän vastuullanne.”
Cinnamon ja Dana kiljahtivat ilosta ja läimäisivät kämmenensä yhteen. Sitten kaksikko säntäsi ovelle, mitä ilmeisimmin matkalla kertomaan ilouutisen Domille. Kolme päivää jästinä jästin seurassa - siitä ei ikimaailmassa tulisi mitään, Lily mietti synkästi. Hän korotti ääntään.
  “Cinnamon - “
  “Mitä, Lily-kulta?”
  “Olenko jo sanonut, että pidin sinusta paljon enemmän, kun et vielä ollut oppinut huonoja tapoja Alessandrolta?”

***

Lily heräsi seuraavana aamuna aikaisin ja lähti Viistokujalle, ennen kuin James tai Harry ehtivät edes raottamaan silmiään. Hän jätti keittiönpöydälle lyhyen viestin, jossa kertoi menevänsä ostoksille, ja kaikkoontui sitten tutulle ostoskadulle, joka vasta raotti silmiään joulukuun heleässä auringossa. Katu teki edelleen parhaansa toipuakseen kuolonsyöjien viime iskusta. Lähestulkoon kaikki kaupat oli saatu jo kuntoon ja auki, mutta jotkut asuinrakennukset odottivat edelleen korjauksia. Tiilet olivat irronneet seinästä, ikkunaluukut repsottivat ja jotkut ikkunalasit olivat aina vain säpäleinä. Ei ollut mikään ihme, että Lontoon velhoviraston korjausvelhot olivat töissä jo niin aikaisin.
Lily ohitti uutuuttaan kiiltelevän Apoteekin, ja Hienot Huispausvarusteet, jonka edessä Peter seisoi ja hinkkasi ikkunalasia käsivoimin puhtaaksi. Milloin tahansa muulloin Lily olisi jäänyt juttelemaan, mutta nykyään, kun hänen perheensä oli kuolonsyöjien lempikohde hän ei uskaltanut tehdä muuta kuin suunnistaa suoraan määränpäähänsä. Kaikki sellaiset suunnitelmat kuitenkin kaikkosivat hänen mielestään, kun hän näki tutun hahmon toisella puolella katua.
Arianna seisoi kookkaan kivitalon edessä ja näytti miettivän ankarasti, pysyisikö paikoillaan vai siirtyisikö eteenpäin. Hänen silmillään oli tutut valtavat aurinkolasit, jotka estivät toisia näkemästä sitä vahinkoa, jonka Auroriakatemian räjähdys oli hänen silmiinsä tehnyt. Hänellä oli yllään löysät verkkahousut ja paita, jotka oli selvästi valittu enemmänkin mukavuuden kuin esteettisten seikkojen perusteella, ja hänen tummat hiuksensa olivat sotkuisella poninhännällä. Lilyn vatsanpohjassa muljahti. Hän ei ollut nähnyt Ariannaa kertaakaan sen jälkeen, kun Arianna oli karannut keskelle Viistokujan taistelua. Hän oli kyllä aikonut mennä tapaamaan Ariannaa sairaalaan, mutta vaikka James oli antanut suunnitelmalle hyväksyntä, ei hän ollut saanut lähdettyä. Se oli tuntunut jotenkin ylitsepääsemättömän vaikealta. Ja nyt Arianna oli mitä ilmeisimmin saanut vapautuksen sairaalasta, vaikka hänen molemmat kätensä olivatkin edelleen kääreissä.
Lily ylitti kiireesti kadun ennen kuin ehti miettimään asiaa kahdesti.
  “Arianna!” hän hengähti.
Arianna kääntyi ympäri ja heilautti nopeasti taikasauvaansa. Sauva ilmeisesti paljasti hänelle jotakin, sillä hän nyökkäsi tyytyväisenä ja sanoi Lilyn nimen. Hänen äänensä ei ollut kolea, muttei myöskään kutsuva - se oli vapaa kaikista sävyistä.
  “Minä - “ Lily aloitti ja huomasi sitten, ettei keksinyt mitään sanottavaa. Mitä hän olisi muka voinut sanoa? Että oli pahoillaan siitä, että oli hylännyt Ariannan kuukaudeksi sairaalaan yrittämättäkään tavata häntä? Ettei syyttänyt tätä Jamesin isän kuolemasta? Hän ei uskonut, että Arianna haluaisi puhua herra Potterista, ja jos Lily oli rehellinen itselleen, oli hänen myönnettävä, ettei hänkään välittänyt tuoda asiaa esille.
  “Oliko sinulla kiva joulu, Lily?” Arianna kysyi ystävällisesti, kuin olisi puhunut hyvänpäiväntutulle.
Lily puhkesi kiitollisena puhumaan. “Oli, kyllä, lähetin kortinkin, saitko sitä - “
  “Joo, se tuli päivää ennen kuin lähdin Mungosta.”
  “Asutko sinä nykyään - “
  “Kotona? Joo.” Arianna kuulosti kitkerältä. “Äiti on innoissaan, tukehduttaa minut ranskanperunoihin ja psyykenhoito-oppaisiin. Jos olen kiltisti, saan mustaseljanmarjamehua iltapalalla.”
  “Minä - “ Lily aloitti taas, mutta hukkasi jälleen sanat.
Arianna jäykistyi ohitsekiitävän hetken ajaksi, ja hymyili sitten - liian iloisesti, teennäisesti.
  “Mitä sinä teet täällä, Lily?” hän kysyi nopeasti, ja Lilylle tuli tunne, että hän puhui vain estääkseen Lilyä lausumasta ääneen anteeksipyyntöjä, joita hän ei mitä ilmeisimmin halunnut kuulla. Lily puolestaan olisi halunnut pyytää anteeksi, jotta olisi viimein päässyt eroon korventavasta omastatunnostaan.
  “Olen - olen ostamassa aurinkolaseja - Jamesille ja minulle, me - “
Lily vaikeni pystymättä kertomaan enempää: että hän ja hänen ystävänsä olivat matkalla nauttimaan Itävallan nietoksista ja juhlimaan uutta vuotta vieraassa maassa. Että he olivat lähdössä, eikä Ariannaa ollut kutsuttu…
  “Arianna!” miehen ääni kutsui silloin, ja Lily säästyi puhumiselta. Hän säpsähti yllättyneenä.
Heitä molempia päätä pidempi, ruskeatukkainen mies sulki kerrostalon oven perässään ja tuli kävelykadulle heidän luokseen. Mies sivuutti Lilyn ja pysähtyi rauhallisesti Ariannan eteen, ei syöksynyt koskettamaan. Kun Arianna oli ehtinyt tehdä loitsunsa, mies otti häntä kiinni käsistä ja kumartui suukottamaan häntä poskelle. Lilyn suu loksahti auki.
  “Brite.”
Näytti siltä kuin jokin lukko olisi avautunut syvällä Ariannan sisimmässä; hänen jäykät piirteensä pehmenivät, ja vaivaantunut, ylipirteä hymy muuttui aidoksi. Hän käänsi päätään niin, että miehen suudelma lankesi hänen toisellekin poskelleen.
  “Lily, tässä on Brite - ystäväni sairaalasta. Brite, Lily Potter - entinen Lily Evans.”
Hämmästyksekseen Lily tajusi katsovansa silmiin Brite Columia, kaksi vuotta vanhempaa entistä Korpinkynttä, joka oli ollut valvojaoppilas kouluvuosinaan. Lilyn poskia alkoi kuumottaa, kun hän muisti, miten oli aikoinaan mielistellyt Britea ja juossut miehen kannoilla päästäkseen valvojaoppilaaksi... Briten avoimen huvittunut hymy kieli hänen ajattelevan aivan samaa. Hän kuitenkin piti ajatuksensa kohteliaasti sisällään ja puristi reippaasti Lilyn kättä.
  “Hauska tavata.”
  “Kuin myös”, Lily mumisi mietteliäästi.
Brite ei ollut juuri muuttunut kouluajoista. Lilyn laskelmien mukaan hän nyt kaksikymmentäkaksi, mutta näytti edelleen seitsemäntoistavuotiaalta lyhyine tummanruskeine hiuksineen ja lämpöisine vaaleansinisine silmineen. Hänellä oli edelleen sama hymykuoppa kuin silloin, ja murtunut nenäkin sojotti tutulla tavalla aavistuksen vinossa. Ainoastaan finnit olivat poissa.
  “No, oli hauska nähdä taas, Lily”, Arianna sanoi hymyillen jo lämpöisemmin. “Ikävä kyllä meidän täytyy mennä. Ei ole terveellistä seisoskella enää kaduilla turhan panttina.”
Lily nyökkäsi hajamielisesti. Hän toivoi, että olisi osannut sanoa jotakin, millä olisi pyyhkinyt pois syksyn tapahtumat ja yhdistänyt Ariannan ja hänet jälleen siksi kahden ystävän yksiköksi, joka he olivat ennen olleet. Oikeita sanoja ei kuitenkaan löytynyt.
Arianna puristi hänen käsivarttaan ystävällisesti. “Kyllä me vielä nähdään, Lily, usko pois.”
  “Hyvä”, oli kaikki, mitä Lily onnistui sanomaan, ennen kuin Arianna tarttui Briten käsivarteen ja kaikkoontui tämän vierellä pois.

***

Lämpötilan perusteella Arianna arveli ilmiintyneensä sisätiloihin; ainakin joulukuun kylmä viima oli lakannut puhaltamasta. Hän ravisti Briten käden pois käsivarreltaan ja oikaisi selkänsä. Kaikkialla oli hiljaista -  liian hiljaista. Ainoastaan radio soitti pehmeää, rauhoittavaa musiikkia taustalla. Arianna tunsi joutuneensa takaisin sairaalaan.
  “Tuletko sinä aina hakemaan vastahakoisia potilaita kadulta?” hän ähkäisi yrittäessään löytää silmänsä jostakin syvältä kiharoiden alta.
  “Vain poikkeustapauksissa”, Brite vakuutti ja tarttui Ariannaa kyynärpäästä ohjaten hänet jonnekin. Arianna seurasi varautuneena. Hän vihasi vieraita paikkoja ja sitä, ettei niissä voinut koskaan tietää, mitä missäkin oikein oli. Vaikutti kuitenkin epätodennäköiseltä, että Brite olisi piilottanut mitään vaarallista ovenkarmien väleihin, joten Arianna koetti pysytellä rauhallisena ja antoi taikasauvansa olla siellä missä se olikin.
Brite vei Ariannan toiseen huoneeseen ja istutti hänet upottavaan nojatuoliin. Se oli erittäin mukava, mikä ei ollut mikään yllätys sinänsä; psykologien tuolit olivat aina petollisen mukavia, ikään kuin niiden kautta olisi voinut luottaa tuolin omistajaan. Arianna ei voinut vastustaa kiusausta, vaan teki nopean kaikuluotausloitsun. Hänen mieleensä heijastuvat varjot kertoivat, ettei huone ollut kovin iso, ja että siellä oli vain vähän kalusteita - jonkinlainen hylly, viherkasvia muistuttava suikula sekä se nojatuoli, jolle Briten varjomainen hahmo parhaillaan kiersi. Mies istui alas.
  “No, mitä sinulle kuuluu?”
Arianna rypisti otsaansa epäluuloisesti. “Eikö sinun pitäisi kysyä jotain psykologimaisempaa.”
  “Voisin kysyä. Mutta sinä et halua, että ryhdyn leikkimään terapistiasi, enkä minä psykologisoi ketään väkipakolla“, Brite vastasi välinpitämättömästi ja vaihtoi puheenaihetta. “Oletko viihtynyt kotona?”
  “Yhtä hyvin kuin Azkabanissa. Ellei Jake kävisi silloin tällöin, tulisin hulluksi.”
  “Siinä meillä on eroa. Minä olen onnellisempi, kun siskoni ei ole kotona. Tai olisin, ellen tietäisi, että hän on naapurissa punomassa juonia minun ja Ashleyn pään menoksi.”
  “Äiti pitää liikaa puurosta”, Arianna murisi. “Hänen mielestään puuro korjaa kaiken.”
  “Se on vanhempien tehtävä.”
  “Pitää puurosta?”
  “Niin kai. Siitä sinun ystävästäsi on tullut vähemmän pelottava.”
  “Lilystä?” Arianna mietti hetken. “Johtuu kai siitä, että hänellä on lapsia. Tai siitä, että hän ei pääsisi enää valvojaoppilaaksi, vaikka haluaisikin.”
  “Kenties”, Brite sanoi mietteliäästi. Hänen äänensävynsä muuttui kepeämmäksi ja aivan liian huolettomaksi ollakseen todella huoleton. “Se teidän kohtaamisenne näytti melko vaivaantuneelta. Mistä se johtui?”
Nyt siis alkaa terapiaistunto, Arianna ajatteli voitonriemuisesti ja oli vähällä nauraa Briten läpinäkyvyydelle. Sen sijaan hän vastasi kuivasti:
  “Se ei kai voi johtua siitä, että tapoin hänen appiukkonsa?”
  “Tappaa on vahva sana”, Brite sanoi hiljaa.
  “Niin on Merlinin alushousutkin, ja silti sitä hoetaan meillä koko ajan!”
  “Vain koska Merlin on kuollut. Muuten hän olisi raivostunut meille aikoja sitten. Kun taas Lily... hän ei näyttänyt vihaiselta.”
  “Hänen pitäisi.”
  “Kiusaako se sinua?” Brite kysyi. “Että hän antaa sinulle anteeksi, kun sinä itse et pysty?”
  “Hän luulee, että se kuuluu ystävyyteen”, Arianna tuhahti. “Että ystävien pitäisi antaa toisilleen kaikki anteeksi…”
  “Etkö sinä sitten anna?”
  “En”, kivahti Arianna.
  “Etkö?” Brite kysyi tarkkanäköisesti.
Arianna risti käsivartensa rinnalleen, eikä sanonut mitään. Ei hän varmasti ollut antanut ystävilleen kaikkea anteeksi… Hän oli edelleen vihainen monesta asiasta… Cinnamonille nyt ainakin, siitä, että hän oli vetänyt Ariannan lempisaippuan vessanpöntöstä alas. Se tosin oli ollut vahinko, ja siitä oli muutenkin ainakin seitsemän vuotta, joten olisi ollut typerää nostaa se esille jokapäiväiseen keskusteluun... mutta kyllä hän oli siitä edelleen vihainen. Lilylle myös. Monestakin asiasta. Ensinnäkin siitä, että Lily oli toisella luokalla möläyttänyt Bradley Taylorille, että Arianna tykkäsi hänestä... Ei sillä, vahinko kai sekin oli, koska Lily ei ollut tosiaan tiennyt, että Bradley seisoi hänen selkänsä takana, mutta silti - millainen ystävä ei muka katsonut oikealle, vasemmalle ja taas oikealle, ennen kuin alkoi juoruta salaisuuksia? Ja vielä keskellä käytävää! Mutta kun Arianna oikein asiaa ajatteli, oli hänen myönnettävä, että hän oli antanut senkin anteeksi… sehän oli kuitenkin ollut pelkkä vahinko, ja koska hän ei ollut nähnyt Bradley Tayloria sen jälkeen, ei vahinkoa voinut sanoa mitenkään kuolettavaksikaan.
Pah… Eikö hän nyt keksinyt mitään, mistä olisi ollut pitkävihainen? Siriukselle, kyllä, monestikin... Mutta nekin asiat hän oli lopulta antanut anteeksi - ei siksi, että hänen kaiken järjen mukaan olisi kannattanut tehdä niin, vaan siksi, että hän oli ollut niin rakastunut Siriukseen…
  “Nyt keksin!” Arianna huudahti voitonriemuisesti. “Se kerta, kun Jake ja Sirius pistivät minut sinne syömishäiriökeskukseen. Siitä jos mistä olen edelleen vihainen.”
  “Oletko ihan todella?”
Arianna meni hiljaiseksi. Hänellä oli täysi oikeus olla raivoissaan heille molemmille. Ilman heitä hän ei olisi koskaan törmännyt siihen inhottavaan Ralphiin ja ollut vähällä pilata koko elämäänsä seuraavien kuukausien aikana… Mutta eikö Sirius ollut korvannut sen, loppujen lopuksi? Tullut auttamaan häntä, puolustanut häntä... ja mitä tuli Jakeen, Jake oli jo pyytänyt miljoonasti anteeksi. Eihän hän ollut suunnitellut, että asiat menisivät sillä tavalla.
  “Voi hitto”, Arianna mumisi ja runnoi aurinkolasit syvemmälle päähänsä. “Ei tästä ikinä tule mitään.”
  “Ei sinun tarvitse keksiä nyt mitään“, Brite lohdutti, ja tuolin narinasta päätellen nousi ylös. “Yritän vain sanoa, että ihmisillä on lupa tehdä virheitä ja saada ne anteeksi. Ei se ole mikään maailmanloppu, että asiat menevät välillä pieleen, tai epäonnistuu täydellisesti. Sitten täytyy vain keksiä uusi tie.”
Arianna ei sanonut mitään, leikitteli vain aurinkolasiensa sangalla.
  “Miksi sinulla on aina nuo lasit? Tai silmäside?”
Arianna nauroi karusti. “En halua pelotella ketään.”
  “Mitä pelottavaa sinun silmissäsi olisi?”
  “Ne ovat rumat. Cinnamon purskahti itkuun nähdessään ne, niin että päättele siitä…”
  “Tai ehkä hän oli vain järkyttynyt tajutessaan, että sinä olet sokea?”
  “Miksi sinun pitää aina yrittää kääntää kaikki parhain päin? Mitä hankalaa siinä on, että ihmisillä on vikoja, joita ei voi korjata?” Arianna hermostui.
Hän ponkaisi jaloilleen ja olisi suunnistanut ovelle, ellei olisi ollut täysin tietämätön siitä, missä ovi sijaitsi. Pahus, missä hänen taikasauvansa oli? Vapisevin käsin hän yritti tehdä paikannusloitsun, kun Brite tarttui lempeästi hänen käsiinsä ja otti taikasauvan pois.
  “Kyllä minä tiedän, että ihmisissä on vikoja“, hän sanoi rauhallisesti ja nosti kätensä Ariannan kasvoille. Ennen kuin Arianna huomasikaan, hän oli nykäissyt aurinkolasit pois ja tunnusteli ihoa Ariannan silmäkulmissa. Arianna irvisti miettiessään, mitä Brite mahtoi tuntea. Palaneen, epäluonnollisen sileän ihon nyt ainakin... Hänen täytyi näyttää todella rumalta,  hän mietti happamasti.
  “Minä vain en usko, että niitä vikoja ei voisi korjata”, Brite sanoi ja työnsi Ariannan lasit tyynesti taskuunsa.

***

  “No niin, onko kaikki... onko kaikki mukana? Passit? Rahapussit? Eväät? Harryn unilelu? Red? Hetkinen… missä Dana ja Dom ovat?”
Lily vilkuili vauhkona ympärilleen Heathrown lentokentän väenpaljoudessa. Kautta Merlinin parran, mikään ei ollut stressaavampaa kuin matkustaminen tällaisen velholauman kanssa, hän päätti - kaikki oli yhtä katastrofia. Ensin Kelmeille oli pitänyt opettaa, mikä passi on ja miten sitä käytetään, sitten Peter oli hukannut omansa, sitten James oli unohtanut Harryn lelusiepin ja heidän oli pitänyt palata takaisin hakemaan sitä… Ja nyt Dana ja Dom olivat hukassa.
  “He tulivat terminointiin ihan meidän perässämme“, Sirius sanoi avuliaasti.
  “Terminaaliin, ei terminointiin”, James sanoi omahyväisenä siitä, että tiesi kerrankin jonkin jästitermin, jota Sirius ei tiennyt. “Kirken nimeen, koeta edes kuulostaa jästiltä!”
  “Samat sinulle”, Sirius laukoi takaisin. “Jästit eivät puhu Kirkestä, he puhuvat... Hitleristä!”
Kaksi ohikulkevaa saksalaisennäköistä miestä mulkaisi Siriusta pahasti.
  “Dana meni vessaan“, Cinnamon ilmoitti, ennen kuin väittely ehti äityä pahemmaksi. “Häntä alkoi kuulemma oksettaa.”
  “Ei mikään ihme siinä jästibussissa”, Peter mumisi. “Olisin mieluummin ajanut matami Pomfreyn kanssa luudanvarrella.”
  “Sen voin uskoa“, Sirius ivasi. “Saisit kietoa käsivartesi hänen tukevan vyötärönsä ympärille... olisi kiva päästä lähentelemään naista vaihteeksi, vai mitä?”
  “Sirius.” Claudia nykäisi Siriusta hihasta. “Ole kiltisti.”
  “Ainahan minä.” Siriuksen ilme muuttui enkelimäiseksi.
  “Niin varmasti”, murahti Red. “Ja minulla on suhde Henkipään Harpyijoiden kapteenin kanssa.”
  “Red, kuule... sinun naiskuviosi ovat niin epämääräiset, ettei niistä kannata vitsailla. Kukaan ei kuitenkaan erota vitsiä todesta“, James sanoi hienotunteisesti ja säpsähti sitten, kun valtaisa United Airlinesin lentokone nousi ilmaan lasi-ikkunan toisella puolella. “Hitto! Lentokone!”
  “Niin, Potter, me olemme lentoasemalla. Täällä on lentokoneita”, Cinnamonin takana seisova Alessandro sanoi sarkastisesti. “Ja kuule, sinuna pitäisin pienempää ääntä…”
James ei ehtinyt singota vihaista vastausta päin Alessandron naamaa, kun heleästi rairuohon lailla vihertävä Dana laahusti paikalle paperipussi kädessä ja erittäin myötätuntoisen näköinen Dom kannoillaan. James kirosi mielessään. Retki Itävaltaan oli sinänsä hauskaa, eikä hänellä ollut mitään suoranaisesti Domiakaan vastaan - häntä vain ärsytti, että heidän kaikkien oletettiin leikkivän pari päivää jästejä noin vain. Hyvä on, sen olisi pitänyt sujua... jos joku heistä olisi vaivautunut kuuntelemaan jästitiedon tunnilla Tylypahkassa. Ainoa hyvä oppilas oli kuitenkin Remus, ja hänkin säpsähteli tahtomattaan, kun lentokoneiden jyrinä täytti ilman. Oli kai kokonaan eri asia lukea jostakin kirjasta kuin todella kokea se, James mietti, eikä voinut olla miettimättä, millainen onni oli, että heillä oli Lily mukanaan. Ja Red ja Alessandro tietenkin - jostakin kummallisesta ja raivostuttavasta syystä he olivat kuin viilipyttyjä, kuin lentokoneet eivät olisi vaivanneet heitä alkuunkaan...
  “United Airlinesin lento numero 566 lähtee portilta G12, matkustajia pyydetään siirtymään portille…”
Dana voihkaisi. “En halua lentokoneeseen!”
James pani merkille, että Dana oli muuttunut vielä astetta vihertävämmäksi, ja muistutti itselleen, että istuisi lentokoneessa mahdollisimman kauas tytöstä. Hän nosti laukkunsa maasta ja siirtyi Lilyn, rouva Potterin ja Harryn kanssa jonoon lähtöportille. Häntä itseään hermostutti, mutta rouva Potter katseli ympärilleen välinpitämättömästi, kuin ei olisi alkuunkaan piitannut siitä, missä oli. Hän ei ollut lähdössä laskettelemaan, vaan kaitsemaan Harrya. Se oli vaatinut jonkin verran suostuttelua, mutta pahimmassa masennuksessaankaan rouva Potter ei olisi halunnut jättää Harrya ilman jatkuvaa tarkkailua... Vaikka olisikin epätodennäköistä, että kuolonsyöjät saisivat vihiä heidän retkestään Itävaltaan.
Peter tiesi paremmin. Hän tiesi, että Voldemort tiesi täsmälleen heidän olinpaikkansa. Hän itse oli kertonut lomamatkasta vain päivää ennen lähtöä. Voldemort oli ottanut uutiset vastaan tyytyväisenä, omahyväisin elkein.
  “Olet palvellut minua hyvin, Piskuilan“, Voldemort oli sanonut. Peter oli pelännyt, että pimeyden lordi päättäisi hyökätä hänen ystäviensä kimppuun lomamatkan aikana, mutta edes Voldemort ei havitellut Harryn henkeä niin kipeästi, että olisi valmis riskeeraamaan koko velhomaailman paljastumisen jästeille. Sen sijaan hän oli hymyillyt tyytyväisesti, jotenkin petomaisesti, ja ehdottanut, että Peter lomamatkansa aikaan yrittäisi selvittää, millaiset suojaloitsut Lilyn ja Jamesin asuntoa oikein suojasivat.
  “Olemme antaneet heidän olla rauhassa hieman liiankin pitkään”, pimeyden lordi oli todennut.
Peteriä kylmäsi, kun hän ajatteli, mikä hänen ystäviään mahtoi odottaa kotona. Juuri nyt edessä oli kuitenkin kaksi päivää vapautta auroreista ja kuolonsyöjistä ja kaikesta siitä, mikä teki heidän maailmastaan niin monimutkaisen paikan elää. Tyytyväisenä Peter nappasi laukkunsa ja lähti hinaamaan sitä toisten perässä kohti terminaalin jonoa. Hän hypähti taaksepäin, kun Alessandro ja Cinnamon kiilasivat hänen edelleen.
  “Menkää te vain kaikessa rauhassa ensin“, Peter vingahti haluamatta joutua liian lähelle Alessandroa. Hän ei halunnut ottaa sitä riskiä, että Alessandro kyllästyksissään alkaisi esittää vakoojantemppujaan keskellä terminaalia.
  “Pelkäätkö sinä hujoppia?” Red kysyi huvittuneena.
  “Huolehdi sinä vain omista asioistasi”, Peter jupisi ja laahusti Remuksen perässä terminaaliin.
  “Oo…” Red kääntyi iskemään silmää takanaan tuleville Claudialle ja Siriukselle. “Huomasitteko? Piskuilanilla alkaa olla persoonaa.”
  “Miksi emme olisi huomanneet?” Sirius kysyi kuivasti.
  “Tjaa, jos olitte liian keskittyneitä tukehduttamaan toisianne…”
  “Paraskin puhuja. Miksi et ottanut sitä Gretaa mukaan?”
  “Itävalta on täynnä uusia naisia. Miksi kuormittaa sitä vanhoilla?”

***

Viimein he pääsivät lentokoneen suojiin istumaan. Lily, James, Harry ja rouva Potter istuivat yhdessä penkkirivissä, ja Lilyllä oli täysi työ pitää niin Harry kuin Jameskin hiljaisina. Harrya lentokoneen kylmyys ahdisti, ja hän ulvoi kuin nälkäinen ihmissusi, kun taas James oli - kuten viime kerrallakin - hieman liian kiinnostunut lentokoneen laitteistosta ja turvallisuusjärjestelmästä. Hän käänteli pelastussuunnitelmaa käsissään, tuhahteli happinaamareille ja arvosteli pelastusliivejä niin kovaäänisesti, että ohikulkeva lentoemäntä katsoi parhaaksi pysähtyä selittämään, miten ne oikeastaan toimivat.
  “Kiitos”, Lily sanoi naiselle naama punaisena. “Mieheni tässä ei ole… lentänyt ennen.”
Se ei ollut aivan totta, mutta ainakin James ymmärsi pitää suunsa kiinni siihen asti, kunnes lentoemäntä oli poistunut. Lily oli naisen lähdöstä helpottunut. Mikäli tämä olisi viipynyt liian pitkään, tämä olisi varmasti tullut kiinnittäneeksi hieman liikaa huomiota Siriukseen, Claudiaan ja Rediin, jotka naureskelivat turvavöille (tai “tulvavöille”, kuten Claudia niitä epähuomiossa nimitti), mutta ulvaisivat sitten kuin heitä olisi revitty kappaleiksi, kun lentokone kiihdytti ja nousi ilmaan.
  “Onko ystävilläsi kaikki h- “ Dom alkoi kysyä vieressään istuvalta Remukselta, mutta ei ehtinyt kiinnittää kolmikon omituisuuksiin sen enempää huomiota, kun Dana jo oksensi paperipussiinsa ja Domin täytyi pelastaa hänen hiuksensa kovalta kohtalolta. Sitä jatkui koko nousun ajan, eikä Remus voinut olla toivomatta, jotta olisi tiennyt jästeistä vähemmän, niin kukaan ei olisi uskaltanut sijoittaa häntä Domin ja Danan viereen istumaan. Hän ei tosin voinut olla huomaamatta, ettei Peterkään näyttänyt täysin tyytyväiseltä paikkaansa Cinnamonin ja Alessandron vieressä.
  “Minä inhoan lentämistä!” Dana voihkaisi kumartuessaan ylös paperipussinsa päältä. “Kenen idea tämä oli?”
  “Minun”, Dom sanoi syyllisesti pidellen edelleen kiinni hänen vaaleista hiuksistaan. “Anteeksi. Sinulle tulee parempi olo, kun pääsemme perille.”
  “Juuri nyt minusta tuntuu, ettei minulle tule ikinä parempi olo.”
Dom katsoi Remusta apua anoen.
  “Öh, millaiset häät te aiotte järjestää?” Remus kysyi ensimmäisen kysymyksen, joka hänen mieleensä juolahti.
  “Ta-tavalliset häät“, Dana ähkäisi ja kumartui jälleen paperipussin ylle Domin hieroessa lohduttavasti hänen selkäänsä. “Haluan Cinnamonin ja Lilyn mor-morsiusneidoiksi.”
  “Ehkä sinun pitäisi ottaa Alessandrokin”, Remus ehdotti osoittaessaan vakoojaa, jonka hiuksia Cinnamon parhaillaan letitti kauniille letille viereisessä penkkirivissä. Cinnamon oli ilmeisesti kuullut hänen huomautuksensa, sillä tyttö vilkaisi Remusta pistävästi.
Dana korahti omituisesti. “Älä - naurata - “
  “Anteeksi”, Remus pahoitteli ja ryhtyi parhaansa mukaan seurailemaan, mitä toiset tekivät. Lily oli jollakin ihmeellisellä konstilla saanut Harryn lopettamaan itkemisen ja piteli poikaa nyt ikkunan vieressä näyttääkseen, kuinka maa jäi yhä kauemmas muuttuen hassuksi vihreän, ruskean ja sinisen kirjavaksi tilkkutäkiksi, kunnes viimein hukkui pilveen. James oli tunkenut päänsä hänen olkapäälleen ja yritti kurkistella hänen ylitseen.
  “Minä vain toivon, että tämä on turvallista”, Lily mutisi hiljaa. “Ettei Voldemort ole saanut tästä mitään vihiä.”
  “Älä viitsi, Lily, osaatko kuvitella Voldemortia laskettelusuksilla? Sitä paitsi äiti vartioi Harrya aina kun me olemme poissa, eikö niin, äiti?” James vilkaisi rouva Potteria, joka nyökkäsi ja taputti merkitsevästi taskuaan, minne oli kätkenyt taikasauvansa.
  “Laitan suojausloitsut huoneemme ylle“, rouva Potter kumartui kuiskaamaan Lilylle. “Vahvat suojausloitsut.”
  “Su”, Harry äännähti.
  “Voi, Harry yrittää taas puhua!”
  “Ja yritykseksi se toistaiseksi jääkin“, rouva Potter hymyili väsyneesti. “Hän on vasta viisi kuukautta.”
Lilykin hymyili. “Hyvää kannattaa odottaa.”
  “Petytte, kun kuulette, että hän sanoo ensimmäiseksi jotakin tosi sopimatonta“, Sirius huikkasi käytävän toiselta puolelta.
  “Niin kuin mitä?”
  “Merlinin alusvaatteet?” Sirius ehdotti.
Hänen edessään istuva vanha äijänkäppyrä kääntyi luomaan hänen ihmettelevän katseen.
  “Varo sanojasi”, James sihahti. “Sitä paitsi Merlinissä on r, vauvat eivät osaa sanoa sitä.”
  “No, hitto sitten.”
  “Sinä uskot, että hänen ensimmäinen sanansa on hitto?” Claudia kysyi huvittuneena.
  “Olen vaikka valmis lyömään siitä vetoa.”
  “Kiinni veti. Minä sanon, että hänen ensimmäinen sanansa on sieppi. Red, mitä mieltä sinä olet?”
  “Hei, hei, ei mitään vedonlyöntejä Harryn kustannuksella”, Lily keskeytti. “Sirius, minä erotan sinut kohta virallisesti kummisedän urasta.”
  “Etkä erota. Et ellet halua itse pitää blondit ja Sirius-puhetta”, Sirius sanoi omahyväisesti.
  “Mitä puhetta?”
  “Hän tarkoittaa hunaja ja kärpäset-puhetta”, James sanoi matalalla äänellä. “Vähän itserakasta, ehkä, mutta jos rehellisiä ollaan… no, blondit ja Sirius pitää paljon paremmin paikkaansa. Kärpänen saattaa jättää haistamatta hunajan, mutta että Sirius ei huomaisi blondia... nada.”
  “Kuulostaa lupaavalta minun kannaltani”, Claudia totesi. “Mistä sitten johtuu, että nykyinen ja entinen tyttöystäväsi ovat tummatukkaisia?”
  “Ihmiset haluavat aina sitä, mikä sopii heille huonoiten”, Red viisasteli ja tilasi ohikulkevalta lentoemännältä viskiä luontevasti kuin paraskin jästi.
  “Haluamisesta puheenollen, Sarvihaara, minä haluaisin keskustella sinun... suojausmenetelmistäsi”; Peter sanoi yrittäen kuulostaa mahdollisimman huolettomalta.
  "Suojausmenetelmäni, kuten voit hyvin nähdä - “ James sanoi painokkaasti ja osoitti Harrya, “ - eivät ole osoittautuneet kovin tehokkaiksi.”
  “Mistä sinä puhut?”
  “Mistä sinä puhut?”
  “Talostasi, pöhkö!” Peter puuskahti turhautuneena.
  “No, mikset heti sanonut?”
  “Miksiköhän?” Peter sihahti nojautuen lähemmäs. “Pitäisikö minun kailottaa sanaa tiedät-kai-kenen vastainen tunkeutumisloitsu koko lentokoneen kuullen?”
  “Anna olla. Mitä sinä niistä haluat?”
  “Tarvitsen paremmat suojausmenetelmät kauppaan. Se nainen - se Gina - on... esittänyt uhkauksia.”
  “Millaisia uhkauksia?” James hypähti tuolillaan.
  “Ei mitään, mistä minä en selviäisi”, Peter sanoi ja yritti kuulostaa sopivassa suhteessa sekä hermostuneelta että itsevarmalta. “Mutta... koskaan ei haittaa olla varma.”
  “Olet oikeassa. Hyvä on, kerron... suojausmenetelmistäni lisää”, James irvisti sanalle, “kunhan... kunhan olemme jossakin, missä voimme puhua kunnolla.”
  “Kiitos, Sarvihaara.”
Peter nojautui käytävän yli taputtamaan Jamesia käsivarrelle. Sisimmässään hän oli häpeissään, eikä voinut olla miettimättä, mahtaisiko James tajuta yhteyden, kun pimeyden lordi saisi hänen asuntonsa suojaukset purettua ja kävisi hänen perheensä kimppuun. Kenties... mutta ei todennäköisesti. James ei koskaan epäillyt häntä mistään. Ajatus nostatti pienen omahyväisyydentunteen Peterin rintaan.

***

Epämukavan lentomatkan ja sitäkin epämukavamman (ja, Danan taholta, pahoinvointia tuottavamman) bussimatkan jälkeen Kelmit saapuivat perille Eisenerziin, viehättävään, perinteisiä itävaltalaisia taloja tulvehtivaan pikkukylään, jonka ainoa merkittävä asia oli sen laskettelukeskus. He pitelivät tiukasti kiinni penkeistään, kun rähjäinen pikkubussi rymisteli kylän halki ja kiipesi kapeaa, mutkittelevaa hiekkatietä pitkin ylös vuorille. Kun matka viimein päättyi, Dana ei ollut enää ainoa, joka piteli vatsaansa.
  “Vessaan!” Cinnamon ähkäisi ja ryömi sisälle hotelliin pysähtymättä edes vilkaisemaan sen julkisivua. Toiset jäivät keräilemään matkatavaroita hotellin pihalta.
Hotelli Jodlaava Morsmaikku oli ulkoapäin katsottuna kuin mikä tahansa itävaltalainen rakennus, valkoruskeaa puuta ja täynnä koristeellisia ikkunoita. Pihalla komeili valtava puusta veistettyjen vuohien ja alppikukkien tarha, ja niiden ympärillä parveili lauma kameroita kanniskelevia turisteja, jotka sönköttivät niin saksaa, kiinaa kuin turkkiakin. Ovenpielessä roikkui hotellin nimikyltti, johon oli veistetty itkevä nainen, jonka suu oli valtava ammottava kuoppa kuin ainakin pohjattoman nälkäisellä ahmalla.
  “Jodlaava Morsmaikku. Kuka nyt sellaisen haluaisi?” James tuumi ja katseli kylttiä pää kallellaan.
  “Tämän hotellin omistajien poika halusi. Sataviisikymmentä vuotta sitten“, Dom selitti selaillen matkaopastaan. “Hän rakastui vuohipaimenen tyttäreen ja toi tämän kotiinsa näytille. Tässä sanotaan, että vanhemmat kelpuuttivat tytön ja ryhtyivät järjestämään suunnattomia hääjuhlia… mutta sitten, häiden aattona, tyttö ryhtyi jodlaamaan suihkussa ja karkotti kaikki hotellin asiakkaat. Vanhemmat kauhistuivat ja päättivät hankkiutua hänestä siististi eroon, joten he... joten he… muurasivat hänet elävältä kylpyhuoneen seinään. Hän kummittelee hotellissa vielä tänäkin päivänä.”
  “Mahtoikohan kyseessä olla Tinka?” Peter kuiskasi Remukselle, joka irvisti kummallisesti.
  “Toivottavasti häntä ei muurattu meidän kylpyhuoneemme seinään“, Dana sanoi ja pidätteli jälleen kerran oksennustaan.
  “Toivottavasti häntä ei muurattu sinne alasti", Claudia supatti Siriukselle toisesta suupielestään. “Aave tai ei, Red kävisi siihen kiinni alta aikayksikön.”
  “Minä kuulin tuon, serkku”, Red urahti. “Sanakin vielä, niin lähetän sinut seuraavalla bussilla kotiin.”
  “Kyllä, setä.” Claudia pyöritti silmiään, nappasi Siriusta kädestä ja talutti hänet sisälle hotelliin.
  “Niin minun tuuriani“, Sirius jupisi heidän pysähtyessään pieneen, kotoisaan, viherkasvien ja valkoisten nahkasohvien täyttämään aulaan. “Sen kerran kun pääsen ulkomaille, niin Red - “
Claudia hymyili vinosti. “Tiedän tunteen… Hetkinen, etkö ole ollut ulkomailla aiemmin?”
  “Minä olen puhdasverinen. Luuletko, että perheeni harrasti retkiä aurinkorannoille? Sehän olisi saattanut pilata heidän täydellisen vaalean ihonsa. Merlin, sittenhän he olisivat saattaneet näyttää joltakin muulta kuin ruumiilta, eihän se olisi sopinut”, Sirius hymähti. Sitten hän synkkeni. “Mutta olen minä kyllä ulkomailla käynyt. Italiassa. Visardon luona.”
  “En tiennytkään teidän olleen niin läheisiä ystäviä.”
  “Nääh, minä kärsin joka hetkestä. Mutta se olikin CInnamonin vuoksi.”
Sirius vaikeni muistellessaan Italianreissua. Hän oli inhonnut Alessandroa koko sydämestään, mutta siitä huolimatta hän oli nauttinut olostaan Sienassa. Siellä oli ollut toisenlaista - huoletonta. Ja Arianna…
  “Mikä hätänä? Vanhenit juuri kymmenellä vuodella.”
Sirius ravisti päätään. “Ei mitään.”
Claudian suupielet tiukkenivat jonkinlaiseen hymyyn. “Et siis vieläkään puhu? Hyvä on, saat nukkua lattialla.”
Hän sivuutti Siriuksen ja suuntasi vastaanottotiskille jonottamaan avaintaan jättäen Siriuksen miettimään, oliko ollut tosissaan vai ei.

***

  “Ihan totta, miksi naisten pitää vaatia keskusteluja?” Sirius jupisi ystävilleen, kun he seisoivat kolmestaan hotellin ulkopuolella ja yrittivät tunkea laskettelusuksia jalkoihinsa. Se oli helpommin sanottu kuin tehty. Niissä oli jokin mekanismi, joka ei avautunut heille kovin hyvin - tai sitten ne olivat vain hyvin yhteistyöhaluttomia suksia.
  “Jos muistan oikein, aikoinasi sinä nautit keskustelusta.”
  “Joo, se oli ennen kuin tajusin, että siitä ei ole mitään hyötyä. Miksi naiset ovat niin hankalia? Miksi heille ei riitä se, että on hauskaa?”
  “Hauskaa on subjektiivinen käsite“, Remus huomautti. “Vai pitäisikö heidän nauttia siitä, että sinulla on hauskaa?”
  “Älä viitsi, Kuutamo, minä en ole sellainen!”
  “Paitsi ehkä tyttöjen mielestä“, Peter järkeili.
Sirius katsoi heitä synkästi. “En käsitä, miksi kuuntelen teitä. Kumpikin teistä on ollut sinkku sitten McGarmiwan edellisen hymyntapaisen. Eli kauan.”
  “Onko mielessäsi käynyt, että se saattaa olla oma valinta?” Remus kysyi leppeästi.
  “Miksi sitten mulkoilet Visardoa niin kuin haluaisit kasvattaa hänelle ylimääräisen käsivarsiparin perseeseen?”
Remus murahti. “Voin ajatella, että hän ei ole tarpeeksi hyvä Cinnamonille, mutta se ei tarkoita sitä, että kuvittelisin itse olevani.”
  “Niin varmaan, Kuutamo. Onhan lehmilläkin kymmenen jalkaa. Hitto, mikä näitä sutkia vaivaa?”
  “Suksia, Sirius, suksia”, James oikaisi kärsivästi. “Ja minä mietin ihan samaa…”
  “Surullinen totuus: Te ette vain osaa“, paikalle aivan liian ketterästi suksinut Red tuumasi. Hän oli paitsi saanut sukset jalkoihinsa, myös käsitteli niitä yhtä taitavasti kuin luudanvartta - tai luultavasti taitavammankin, James oikaisi muistaessaan, miten surkea Red oli lentämään.
  “James, sinä yrität laittaa niitä väärin päin jalkoihin, siksi se ei toimi. Peter, sauvoja pidetään toisin päin”, Red ilmoitti ja tökkäsi heitä kipeästi suksisauvansa kärjellä.
  “Näytä itse mallia, jos kerran jos olet niin etevä!” James ärähti.
  “Onnistuu.”
Red avasi suksisiteet, potkaisi sukset pois jalastaan ja palautti ne takaisin jalkoihinsa alta minuutin. Hänen kasvoillaan karehti omahyväinen virne.
  “Missä sinä olet edes oppinut tekemään tuon?” James murahti ärtyneenä.
  “Mietipä sitä. Ainakin sinulla on tekemistä yöllä”, Red vihjasi.
James kiristeli hampaitaan. “Olit parempaa seuraa masentuneena.”
  “Kurja juttu“, Red sanoi hilpeästi ja laittoi aurinkolasit silmilleen. “Koska tämän pojan masentuneet päivät ovat lopullisesti ohitse. Hei, hetkinen, näittekö tuon tuolla?”
  “Tuo hemmetin aurinko häikäisee, minä en näe yhtään mitään!”
  “Sääli. Hyvännäköinen tyttö. Taidankin tästä mennä kysymään, tarvitseeko hän apua suksiensa kanssa.”
Red tökkäsi suksisauvat lumeen ja lasketteli sulavasti alarinteeseen.
  “Grindelwaldin nimeen, jonkun pitäisi selittää tuolle miehelle joitakin elämän tosiasioita”, Lily huokaisi.
James säpsähti. Hän ei ollut ollenkaan huomannut Lilyn tuloa.
  “Missä Harry on?”
  “Jäi Saschan kanssa vastaanottoon. Äitisi on ystävystynyt sen vastaanoton naisen kanssa - sen lihavan, joka yskii koko ajan - ja luultavasti juo siellä kahvia koko päivän. Toivottavasti hän ei anna sitä Harrylle”, Lily huolehti. “Harry tuskin kestää vielä kahvia.”
  “Lily, äiti tietää kyllä mitä tekee. Hänhän kasvatti minutkin.”
  “Niin, hunningolle”; Lily virnisti ja suuteli Jamesia nopeasti. “Suksesi ovat väärinpäin.”
  “Joo, kuulin..."
  “Hei, ei teidän ole pakko tulla laskettelemaan, jos ette halua. Voitte jäädä pitämään seuraa Danalle, hän jää tänne joka tapauksessa. Oksentaa omassa huoneessaan”, Lily lisäsi vaimeaan sävyyn.
Remus alkoi vihertyä. “Ei, lasketteleminen kuulostaa oikein kivalta.”
  “Heti kun saatte sukset jalkaan“, Alessandro huikkasi hilpeästi hotellin kuistilta. Hän loikki portaat alas Cinnamon kannoillaan, pysähtyi kuistin eteen ja naksautti laskettelusukset jalkaansa vaivattomasti kuin tavalliset kengät.
  “Sinäkin!” Sirius älähti turhautuneena. “Miksi kaikki epäilyttävät ihmiset osaavat käyttää suksia?”
 “Osaisit sinäkin, jos olisit vakoillut taikaministeriön urheiluosaston pomoa ja hänen rakastajaansa Appalakeilla”, Alessandro sanoi alentuvaan sävyyn ja kumartui auttamaan Cinnamonille suksia jalkaan. Lily ei voinut olla huomaamatta, että Remuksen ilme kiristyi.
  “Okei, ovatko kaikki tässä?”
  “Odottakaa meitä!” Claudian ääni huusi portaita.
Hän hölkkäsi pihamaalle kannoillaan Dom, joka oli sullonut kiharan tukkansa tummanpunaisen pipon alle ja kamppaili suksipakettinsa kanssa.
  “Anteeksi kamalasti - “ Claudia sanoi hengästyneesti. “Me unohduimme yläkertaan juttelemaan - “
  “Juttelemaan?” Sirius kohotti kulmiaan ja madalsi ääntää. “Mitä puhuttavaa noidalla ja jästillä mahtaa olla?”
Claudia vilkaisi häntä ovelasti. “Paljonkin. Katsos, hän osaa puhua."
  “Yritätkö sinä tehdä minut mustasukkaiseksi? Ei kannata. En jaksaisi millään viskata häntä alas vuorenrinteeltä ja naamioida sitä onnettomuudeksi.”
  “Olet luolamies”, Claudia tuhahti ja pujotti käsivartensa hänen vyötärölleen. “No niin, tarvitsetko sinä apua noiden suksien kanssa?”
  “Hitto, missä sinä   “Kävin Redin perheen kanssa Alpeilla kerran. Jazzkin oli mukana. Tosin ei siinä paljon lasketella ehtinyt. Redin äiti potki Jazzin pellolle heti ensimmäisenä iltana, ja Red tietenkin seurasi perässä. Matadora-täti taas joutui sairaalaan.”
  “Mitä Red teki?” Sirius kysyi huvittuneena.
  “Kukaan meistä ei pysynyt kärryillä. Parantajilla meni kuitenkin kaksi päivää niiden kirouskerrosten purkamiseen”, Claudia sanoi ja kumartui napsauttamaan Siriuksen sukset jalkoihin, ennen kuin hän ehti edes huomaamaan mitään.
  “Hei!” Sirius älähti.
  “Sanooko sinun machokirjasi, ettei ole soveliasta ottaa vastaan apua naiselta? No, minä poltin sen kirjan henkisesti, pidä se mielessä.”

***

Kun kaikki olivat saaneet sukset jalkaansa, ja kun Lily oli kieltänyt Jamesia ja Siriusta käyttämästä hirvensarvipipoja, tuli aika lähteä laskettelurinteeseen. Se oli korkeampi kuin mitä James oli odottanut. Kylmät väreet juoksivat pitkin hänen selkäänsä, kun hän näki sen: lumihuippuisen, aivan liian kirkkaan talviauringon valoissa kimmeltävän rinteen, joka tuntui jatkuvan aina taivaaseen asti.
  “Luuletko, että tuolla on lumimiehiä?” hän tiedusteli keskustelusävyyn Lilyltä.
Vähän matkan päässä seisova Dom loi heihin omituisen katseen. “Etkö sinä tiedä, että ne ovat satua?”
  “Kyllä hän tietää”; Lily sanoi hätäisesti ja hymyili, vaikka hänen silmänsä iskivätkin murhanhimoisia kipinöitä Jamesiin. “Etkö tiedäkin, kulta?”
  “Mitä? Öh… joo. Hetkinen, mikä tuo on olevinaan?” James osoitti vähän matkan päässä odottavaa hiihtohissiä.
  “Se on hiihtohissi. Sen tarkoitus on vetää sinut ylös“, Lily opasti.
  “Pitääkö minun tunkea tuo kapula jalkojeni väliin? Lily, minä en halua tunkea kapuloita jalkojeni väliin!”
  “James!” Lily kirahti hampaidensa raosta. “Hylkää tuo miehisyytesi hetkeksi!”
  “Ainahan James voi mennä tuolihissillä.” Dom osoitti vähän matkan päässä odottavaa toista hissiä, jossa matkustajat saivat istua mukavasti vieretysten.
Jamesin ilme kirkastui. “Tuo näyttää paremmalta!”
  “Minä tulen sinun mukaasi“, Sirius sanoi oitis. “Minäkään en halua tunkea mitään ylimääräistä jalkoväliini.”
Lily koetti keksiä jonkin nopean keinon korjata tilanne. Olisi sulaa hulluutta lähettää James ja Sirius kahdestaan hiihtohissiin; he eivät ikinä pääsisi perille. Mutta miten hän voisi kieltääkään heitä Domin läsnäollessa? Dom ei ikinä ymmärtäisi.
  “Hyvä on. Mutta olkaa sitten kiltisti”, Lily sanoi äänensävyllä, joka oli raskas siihen tungetuista vihjeistä.
  “Ainahan me, pikkusisko, ainahan me!” Sirius virnisti ja lähti punnertamaan itseään suksilla kohti toista hissiä. Lily seurasi hänen ja Jamesin menoa raskain sydämin.
  “Ovatko he... tuota... ensimmäistä kertaa mäessä?” Dom kysyi epävarmasti.
  “Joo“, Lily sanoi viattomasti hymyillen. “Heidän perheensä olivat hyvin ennakkoluuloisia laskettelun suhteen, he eivät ole ikinä edes nähneet suksia.”
Dom nyökkäsi epäuskoiseen sävyyn ja sujahti sulavasti Lilyn edellä ankkurihissiin. Hän tarttui kiinni narusta ja lähti lipumaan rinnettä ylöspäin kuin ei olisi muuta tehnytkään. Red ja Claudia seurasivat sukkelasti perässä.
  “Kuka seuraavana?” Lily kysyi.
  “Minä voin mennä“, Alessandro tarjoutui. “Cinnamon, mene sinä minun edelläni. Minä voin neuvoa sinua.”
Cinnamon nyökkäsi kauhistunut ilme kasvoillaan, mutta taipui painostuksen alla ja liukui hitaasti hiihtohissin luokse. Hän menetti kaksi ensimmäistä ankkuria, mutta sai kolmannesta kiinni ja pujotti sen jalkojensa väliin. Alessandro taputti häntä rohkaisevasti olkapäälle, nappasi helposti köydestä kiinni ja lähti hänen peräänsä.
  “Kumpi teistä sitten? Rem? Pete?”
Peter näytti kangistuneen paikoilleen. “M-minä taidan mennä kanssa siihen tuolihissiin.”
  “Minä tulen sitten sinun mukaasi”, Remus arveli. “Entä sinä, Lily?”
  “Minä menen tällä hissillä ylös.”
Lily vilkaisi huolestuneesti Peteriä ja Remusta, mutta päätteli, että Remus kyllä pystyisi estämään Peteriä tekemästä mitään typerää. Hän hiihti ankkurihissin lähtöpaikalle, pujotti ankkurin polviensa väliin ja tarttui kiinni köydestä. Siitä oli jo vuosia, kun hän oli viimeksi lasketellut - niin monta vuotta, että hän oli kuvitellut unohtaneensa, miten hissiä käytettiin. Laskettelemisessa taisi kuitenkin olla jotakin samaa kuin polkupyörällä ajamisessa; kun sen kerran oppi, sitä ei hevin unohtanut.
Lily muisteli ikävöiden lapsuutensa lasketteluretkiä. He olivat käyneet aina talvilomalla laskettelemassa - hän, Petunia ja heidän vanhempansa. Siitä oli kuitenkin tullut loppu, kun Lily täytti yksitoista ja sai kutsun Tylypahkaan, missä talvilomia ei ollut. Ei sillä, että Petunia olisi muutenkaan halunnut enää lähteä.
Lily irrottautui hissistä ja lykki itsensä suksilla toisten luokse. Red, Claudia, Alessandro, Dom ja Cinnamon olivat kaikki selvinneet ehjinä perille. Paikalle olivat saapuneet myös Sirius ja James, joita ei tosin voinut sanoa ehjiksi; Siriuksella oli pitkä naarmu poskessaan ja Jamesin nenästä vuoti verta.
  “Mitä teille on tapahtunut?”
  “Tuon - “ Sirius osoitti naarmua naamassaan, “ - teki oksa. Harvinaisen pirullinen sellainen. Se läimähti suoraan naamaani.”
  “Ei olisi läimähtänyt, jos et olisi yrittänyt pyydystää sitä jänistä“, James huomautti.
  “Paraskin puhuja. Itse putosit hissistä suoraan sen naisen päälle. Ei ihme, että hän löi sinua. Naisparkahan luuli, että sinä yritit raiskata hänet.”
  “Luulet vain”, James tuhahti kasvot punoittaen.
  “Ai? Miksi hän sitten huusi, että Jumala on päättänyt viedä häneltä neitsyyden?”
  “James”, Lily sanoi varoittavaan sävyyn.
  “Olisit iloinen!” James puuskahti. “Aviomiestäsi pidetään Jumalana!”
Lily pudisti päätään.
  “APUA!” Peterin ääni karjaisi tuolihissistä.
He kääntyivät katsomaan juuri ajoissa nähdäkseen, miten Remus loikkasi alas hissistä ja tömähti suksineen keskelle hankea pienen horjahduksen kera. Peterillä ei kuitenkaan käynyt yhtä hyvä tuuri. Hän oli jäänyt henkseleistään kiinni tuolihissin kahvaan ja yritti turhaan irrottaa sitä, kun hissi jo kääntyi ympäri ja palasi toiselle kierrokselle alamäkeen laahaten hänet mukanaan. Peter kiljui ja sätki, kun hänen jalkansa irtosivat maasta.
  “Voi ei!” Lily parahti. “Miten me nyt saamme hänet alas?”
  “Typerä Matohäntä”, manasi Sirius. “Se kaupanmyyjähän sanoi, että henkseleistä on vain haittaa!”
  “Niin, ja se avustajatyttö kehui henkseleitä seksikkäiksi. Mitä luulet, kumman mielipidettä Matohäntä mahtoi kuunnella?”
Dom vilkaisi heitä oudoksuen. “Me saamme kyllä hänet alas, jos teemme yhteistyötä. Tuota - “ hän epäröi ja näytti miettivän, ketä heistä uskaltaisi pyytää avukseen vailla pelkoa siitä, että joutuisi pelastamaan vielä toisenkin hiihtohissin syövereistä.
(JATKUU SEURAAVASSA)
« Viimeksi muokattu: Maaliskuu 22, 2008, 21:56:29 kirjoittanut Sharra »

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 22.3.08
« Vastaus #179 : Maaliskuu 22, 2008, 21:57:48 »
(JATKOA EDELLISESTÄ)

  “Tämä menee niin huonosti“, Lily voivotti kasvot käsissä. “Dom ei ikinä usko meitä jästeiksi!”
  “Nääh, uskoo hän“, Sirius lohdutti. “Hän vain pitää meitä pahimpina idiootteina, mitä maa päällään kantaa.”
Alessandron suunnalta kuului epämääräistä mutinaa, joka kuulosti siltä kuin hän olisi sanonut “no, sehän ei mene kovin kauas totuudesta“, mutta Cinnamon tönäisi hänet juuri silloin kovaäänisesti lumeen, joten oli mahdotonta olla varma. Remus, James ja Sirius loivat häijyn silmäyksen Alessandroon, mutta Lily ei ollut milläänsäkään. Hän oli jo aikaa sitten alkanut aavistella, että vaikka Alessandro antoi mielellään ymmärtää halveksuvansa Kelmejä yli kaiken, oli hän jossain vaiheessa alkanut itse asiassa pitää heistä... tai, no ainakin melkein... tai ainakin sietää heitä. Loppujen lopuksi Kelmit kaikkine omituisuuksineen olivat ainoat ystävät, jotka hänellä oli.
Ikävä Velhojen Vakoiluverkostoa kohtaan valtasi Lilyn mielen. Hän oli ollut poissa niin kauan, ettei alkuunkaan tiennyt, mitä Vakoiluverkostoon kuului. Vieläkö Mikaja mahtoi pitää siellä valtaa? Hän selvitti kurkkuaan ja kysyi asiaa.
Alessandro naurahti kuivasti. “Vakoiluverkostoa ei ole enää olemassakaan.”
  “Mitä?” Lily parkaisi niin lujaa, että vanhemmanpuoleinen pariskunta lähettyvillä joutui painamaan kädet korvilleen. “Miten niin ei ole?”
  “Se poltettiin lokakuussa.”
  “Po-poltettiin? Miten? Hetkinen, miksi minä en ole kuullut tästä mitään?” ilmeet Lilyn kasvoilla vaihtelivat pikavauhtia pohjattoman järkyttyneestä vaarallisen vihaiseen.
  “Aioin kyllä kertoa“, Alessandro sanoi äänessään sävy, joka kieli, ettei hän ollut todellisuudessa pitänyt asiaa erityisen tärkeänä - ei lähelläkään. “Mutta sitten tuli se manaliusjuttu ja - “
  “Kuka sen poltti ja miksi?” Lily yritti parhaansa mukaan pysytellä rauhallisena.
  “Mitä luulisit? Mikaja tietenkin.”
  “Mikaja?”
Mikaja Thornton oli aina kohdellut Vakoiluverkostoa kuin omaansa, kuin kalleinta aarrettaan - mikä olisi voinut saada hänet polttamaan sen? Lily ei ymmärtänyt mitään.
  “No, sen jälkeen kun sinä ja minä suostuttelimme vakoojia keräämään tietoa Dumbledorelle… sinun lähtösi jälkeen idea sai enemmän kannatusta. Mitä suositummaksi se tuli, sitä enemmän MIkajaa tietenkin ärsytti… ja mitä enemmän häntä ärsytti, sitä enemmän hän alkoi uhkailla ihmisiä. Lopulta toiset kyllästyivät ja päättivät heittää Mikajan ulos... mutta tietenkin hän sai siitä selvää ja mieluummin poltti Vakoiluverkoston kuin antoi sen joutua jonkun toisen käsiin. Sitten hän häipyi, luultavasti ulkomaille.”
  “Entä - entä toiset? Miten heille kävi?”
Huono omatunto nipisti Lilyn rintaa. Hän itse oli ollut mukana suostuttelemassa vakoojia kääntymään Dumbledoren puolelle - se oli ollut kokonaan hänen ideansa! Jos vakoojat nyt olivat sen vuoksi kuolleet…
  “Kaksi kuoli, loput pääsivät ulos.”
Lily olisi mielellään kysellyt enemmänkin, mutta silloin Dom ja Red palasivat raahaten mukanaan tärisevää Peteriä, jonka toinen henkseli oli revennyt siististi keskeltä kahtia.
  “Matohäntä!” Sirius kiirehti Peteriä vastaan. “Oliko sinun pakko kerätä itsellesi ylimääräistä huomiota tuolla lailla?”
  “Suu kiinni”, Peter ärähti. “Se ei ollut minun vikani, ettäs tiedät!”
  “Mitä jos vain unohdettaisiin koko juttu?” Cinnamon ehdotti. “Olemme kaikki täällä, joten - öh - meidän pitää kai seuraavaksi päästä täältä alas, vai?”
Hän silmäili pakokauhuisen näköisenä korkeaa rinnettä, joka tuntui jatkuvan aina ikuisuuden syvään pohjaan saakka.
  “Sinä voit laskea minun kanssani”, Alessandro tarjosi. “Vahdin, ettet kaadu.”
James ja Sirius kakoivat kumpikin kurkkuaan. Alessandro oli vielä ällöttävämpi ollessaan itse asiassa mukava jollekulle.
  “Entä... entä jos minä en halua laskea alas?” James kysyi hermostuneesti.
  “Jaa-a, siinä tapauksessa sinun on paras leiriytyä tähän ja toivoa, että lumimiehet eivät syö sinua“, Red sanoi viisaasti.
  “Meidän olisi pitänyt mennä jonnekin muualle lomalle“, James mutisi. “Olisimme voineet vaikka laskea tynnyrillä alas Viagran putouksista.”
Lily ja Dom purskahtivat nauruun, Dom lievästi punajuuren sävyisenä.
  “Mitä? Ettekö usko, että uskaltaisin? En minä pelkää Viagraa”, James loukkaantui. 
  “S-sepä hyvä tietää“, änkytti Lily. “Mutta sen putouksen nimi on Niagara. Viagra on... on…”
Häntä nauratti niin kovasti, ettei hän pystynyt sanomaan sanaa ääneen. Viimein hän kaivoi esiin paperin ja kynän ja selitti asian paperille. Oli Jamesin vuoro lehahtaa punaiseksi ja menettää puhekykynsä.
  “No, ajattele positiivisesti, Sarvihaara“, naurunkyyneleitä silmistään pyyhkivä Sirius sanoi ja läimäisi Jamesia olkapäälle. “Ainakin olet jo myöntänyt, ettet pelkää sitä, jos joskus... jos joskus…”
  “Hyvä on, minä taidan nyt laskea tätä mäkeä alas“, James sanoi ja sauvoi itsensä aivan mäen harjanteelle. “Korkeintaan katkaisen muutaman luun... tai ehkä halvaannun pysyvästi... ei se tätä häpeää voita…”
Hän työnsi itsensä jyrkänteeltä alas, huudahti kauhusta ja lähti syöksymään eteenpäin hurjaa vauhtia kuin ainakin vuorilta alas vyöryvä lumipallo.
  “Voi ei!” Lily inahti. “Hän ei tiedä, miten lasketellaan! Miksi menin naimisiin ääliön kanssa?”
Päätään pudistellen Lily otti vauhtia ja syöksyi Jamesin perään mutkitellen puolelta toiselle jyrkässä rinteessä. Jo lähtiessään hän tiesi, ettei mitenkään saisi Jamesia kiinni - hänen piti tehdä kurveja pitääkseen vauhtinsa turvallisena, kun taas James meni eteenpäin täyttä syöksylaskua huitoen mennessään kuin kauhistunut paviaani.
  “Lily on aivan liian hidas“, Sirius tuhahti. “Hän ei ikinä saa Sarvihaaraa kiinni tuolla taktiikalla.”
  “Sirius, älä vain - “ Red aloitti.
Mutta oli jo liian myöhäistä; Sirius oli kadonnut alamäkeen suksille istutetun pommin lailla, ja hänen tarzanhuutonsa kimpoili edestakaisin lumisten rinteiden pinnasta.
Red kirosi. “He katkaisevat luunsa!”
  “Et kai sinäkin aio mennä perään?” Remus älähti.
  “Minä olen heidän opettajansa ja - toisin kuin he - tiedän mitä teen.”
  “Olisitte ottaneet bernhandilaisen mukaan“, Alessandro murahti seuratessaan vastentahtoisesti Rediä takaa-ajoon. “Se tekisi tämän työn ilomielin!”
Jäljelle jäivät ainoastaan Dom, Remus, Peter, Cinnamon ja Claudia. He vilkuilivat vuoroin rinnettä, vuoroin toisiaan yrittäen miettiä, kuka heidän ystävistään mahtaisi päätyä jästisairaalaan, ennen kuin ilta olisi ohitse.
  “Kysymys kuuluu: miten me pääsemme alas?”

Kun viisikko viimein hitaasti ja hyvin varovaisesti onnistui laskettelemaan tiensä rinteen juurelle, odotti heitä täysi kaaos. Lääkintämiehet olivat saapuneet ja nosti paareilla keski-ikäistä pariskuntaa sisälle ambulanssin takaosaan. Cinnamonin sydäntä kylmäsi, kun hän mietti, kuka hänen ystävistään oli saanut sen aikaan. Jamesia ja Siriusta ei kuitenkaan näkynyt missään, saati sitten Alessandroa, Rediä tai Lilyä. Jalat edelleen kauhusta vapisten Cinnamon meni lääkintämiesten luo ja kysyi, mitä oli tapahtunut.
Miehistä pidempi ja vanhempi murahti jotakin epäselvää laskettelevista huligaaneista.
  “Kaatoivat nämä kaksi tässä ja laskivat suoraan alamäkeen pysähtymättä edes katsomaan, mitä heille kävi.”
  “Miltä… miltä he näyttivät?”
  “Tunteeko neiti heidät?” miehen ilme kylmeni.
  “Kyseessä saattaa olla keh… kehystysvammainen veljeni”, Cinnamon sanoi itku kurkussa. “Hän karkasi minulta.”
Mies katsoi Cinnamonia oudoksuen, mutta kertoi kuitenkin, että silminnäkijähavaintojen mukaan miehiä oli ollut kaksi, molemmat tummatukkaisia ja punaiseen laskettelupukuun pukeutuneita. Cinnamon sävähti: kyseessä olivat selvästi olleet James ja Sirius.
  “Sinänsä hyvä valhe”, Alessandron ääni mutisi hänen korvansa juuresta. “Mutta se on kehitysvammainen, ei kehystysvammainen.”
  “Alessandro!”
Cinnamon kiepahti ympäri ja yritti halata miestä, mutta onnistui vain tökkäämään tätä suksisauvalla pohkeeseen. Alessandro pudisti päätään ja työnsi hänet kauemmas.
  “Rauhoitu, Cinnamon”, hän komensi ystävällisesti mutta päättäväisesti. Hänen silmänsä loistivat melkein mustina.
  “Luulin, että joutuisin noutamaan sinut po... poliisiasemalta.”
  “Cinnamon, minä en ole tuttavistasi se, joka ei hallitse suksiaan”; Alessandro vastasi ylenkatseellisesti.
  “Miten vain”, Cinnamon huoahti. “Mennäänkö etsimään toiset?”

He löysivät Jamesin, Siriuksen, Redin ja Lilyn jonkin matkan päästä laskettelurinteen ulkopuolelta, lumikinoksesta. Jamesin sukset olivat katkenneet ja hän tuijotti hölmistyneenä jotakin ruskeaa ja pörröistä, joka retkotti hänen edessään lumihangessa. Kalpeaksi valahtanut Lily pyyhki lunta hänen olkapäiltään. Sirius makasi vatsallaan maassa jonkin vaaleanpunaisen ja sätkivän päällä, kun taas Red lohdutteli erittäin taitavasti blondia, joka niinikään näytti joutuneen kaksikon hyökkäyksen kohteeksi.
  “Sirius Black!” Claudia painoi kädet lanteilleen. “Nouse ylös heti paikalla!”
Remus ja Peter kiirehtivät auttamaan Siriusta ylös hangesta.
  “Kiitos erittäin paljon“, Siriuksen alle juuttunut vaaleanpunapukuinen nainen jupisi ja nousi ylös ähkäisten. Hän mulkaisi Siriusta pahasti ja harppoi tiehensä heilautellen hiuksiaan puolelta toiselle.
Claudia risti käsivarret rinnalleen. “Heti toisten naisten kimpussa?”
  “Joo, tietty. Mikään ei ole mukavampaa kuin pettäminen sukset jalassa”, Sirius murahti. “Mikset kysy, sattuiko minuun?”
  “Varmistin ensin, pitääkö minun satuttaa sinua omakätisesti. Oletko kunnossa?”
  “Kuin pukki.”
  “Väärä sananvalinta”, Claudia sanoi murhaavaan sävyyn.
  “Anteeksi. Piti sanomani, että kuin äärimmäisen yksiavioinen, hyvin siveellinen ja uskollistakin uskollisempi tavallinen englantilainen nuori mies“, Sirius oikaisi kiireesti.
Claudia nauroi. “Jätä seuraavan kerran pelastusoperaatiot asiantuntijoille, okei?”
  “Ehdottomasti”, Sirius myöntyi. “Olen litistänyt liian monta yhdelle päivälle.”
  “No, ainakin tuli todistettua, että blondit ja Sirius-teoria on paikkaansapitävämpi kuin kukat ja mehiläiset”, Peter tuumi. “Sarvihaara, minkä turkislakin sinä olet litistänyt?”
  “Ei se ole turkislakki, se on orava. Tai ainakin se oli.”
  “Sinä hiihdit oravan yli?” Cinnamon parahti.
  “En tarkoituksella”, James puolustautui.
  “Mutta silti! Sinä hiihdit oravan yli!”
James näytti turhautuneelta. “Sirius hiihti neljän naisen yli, eikö sillä ole mitään merkityksestä?”
  “Ei kannata edes yrittää”, Peter neuvoi. “Naiset huolehtivat kuitenkin eläimistä enemmän.”

***

Paluumatka takaisin hotellille sujui jokseenkin sutjakkaan tahtiin. Lily halusi välttää selkkausta jättiviranomaisten kanssa, joten hän komensi Jamesin ja Siriuksen riisumaan hiihtopukunsa ja palaamaan hotellille pelkissä paidoissa ja pitkissä kalsareissa. Kukaan ei uskaltanut puhua juuri mitään. Lily toivoi, että olisi tiennyt, mitä Domin pään sisässä liikkui. Hän oli hyvin hiljainen, ja varasti salaa silmäyksiä Kelmien suuntaan kuin ihmetellen, olivatko he ihmisiä vai avaruusolentoja. Dana-parka.
Hotellilla Dom säntäsi oitis katsomaan, oliko Danan vointi parantunut yhtään, kun taas toiset menivät tervehtimään aulassa istuvaa rouva Potteria, joka jutteli vastaanoton pulskan naisen kanssa. Lily kaappasi Harryn syliinsä, suukotti poikaa ja ilmoitti tälle vaimealla äänellä, että opettaisi tämän laskettelemaan heti kun aikaa olisi kulunut tarpeeksi.
  “Sinusta ei saa kasvaa samanlaista suksipetoa kuin isästäsi.”
Siriuksen silmät olivat pullahtaa ulos päästä. “Millaisia paljastuksia sinä oikein Harrylle kerrot? Hän on viisi kuukautta, pikkusisko!”
  “Minä sanoin suksipeto, Sirius”, Lily huokaisi kyllästyneesti.
  “Ai. Sitten… sitten minä taisin kuulla väärin.”
  “Ehkä sinulla on vielä lunta korvassa.”
  “Tai blondien hiuksia“, Claudia mutisi niin mustasukkaisesti, että Siriuksen täytyi ottaa hänet kainaloonsa.
  “Lily, tässä on hotellin omistaja, rouva Fitz”, rouva Potter esitteli hymyillen juttuseuralleen, joka nousi seisomaan ja kätteli Lilyä. Kättelystä tuli hyvin tärisevä ja epävakaa, kiitos sen tosiasian, että rouva Fitz köhi kaiken aikaa nenäliinaansa kuin viimeistä päivää.
  “Hotellinomistajan arkea. Kaikki flunssat iskevät pahimpina”, rouva Fitz yski ja istui takaisin alas. “Oliko teillä nuorilla hauskaa laskettelemassa?”
  “Kuolemanhauskaa”, Lily sanoi luoden paljonpuhuvia silmäyksiä Jamesiin.
Jamesin äiti hymyili. “Miten pojallani sujui, Lily?”
  “Oikein hyvin”, Lily vakuutti teennäisesti hymyillen. “En ole... en ole eläessäni nähnyt hämmästyttävämpää taidokkuutta.”
Kun James ja Sirius olivat siirtyneet yläkertaan etsimään kunnollisia housuja, Lily nojautui eteenpäin ja kuiskutti rouva Potterin korvaan totuuden aina Jamesin alle jäänyttä oravaa myöten. Rouva Potter pidätteli nauruaan.
  “Toivottavasti ette ole niin väsyneitä, ettette pääse huomenna sängyistänne ylös. Rouva Fitz kertoi minulle juuri, että hotellilla pidetään huomenna tanssiaiset uudenvuodenaaton kunniaksi.”
  “AivTSIUH!” rouva Fitz vahvisti ja yski taas. “Ajattelin - KÖH - etKÖH - se - KÖH - olKÖH - hyvä idea.”
  “Oikein hyvä”, Lily vakuutti harmitellen mielessään sitä, ettei hänellä ollut sopivaa asua.

***

Lily vietti illan sulkeutuneena huoneeseensa ja ohjaili taikasauvaansa, joka ompeili hänen komentojensa mukaan tanssiaispukua seuraavaksi päiväksi. Hän ei ollut varautunut lainkaan minkäänlaisiin juhliin, joten hienoin asu, mikä hänellä oli mukanaan oli pitsinen, satiininen yömekko, jonka etumuksessa oli pöllön kuva. Hän oli kuitenkin ottanut omankädenoikeuden haltuunsa ja ryhtynyt lumoamaan huoneen karmiininpunaisia verhoja sopivaksi tanssiaispuvuksi. Häntä hieman hirvitti, mitä rouva Fitz mahtaisi sanoa, kun näkisi verhojensa kadonneen, mutta toisaalta... siihen mennessä he olisivat jo turvassa Englannissa. Sitä paitsi hän aikoi jättää huoneeseen rahaa maksuksi verhoista.
Oveen koputettiin. Danan vaalea pää kurkisti sisään.
  “Saako tulla?”
  “Siitä vain. Olet näköjään lopettanut oksentamisen”, Lily hymyili. “Mikä on olo?”
  “Tyhjä kuin laholla puunrungolla. Dom lähti metsästämään keittiöstä jotakin syötävää.”
Dana istui ovensuussa olevalle vanhalle puutuolille ja sormeili hermostuneena paitansa helmaa.
  “Se tämänpäiväinen... se ei tainnut mennä kovin hyvin?”
  “Ei oikeastaan. Dom saattaa luulla meitä hulluiksi“, Lily myönsi. “Me yritimme, mutta - “
  “Ei se mitään, kyllä minä sen arvasinkin”, huokaisi Dana. “Olisin halunnut välttää sen, mutta Dom - “
  “Valehteleminen on rankkaa”, Lily totesi onnistuen jotenkin kuulostamaan myötätuntoiselta, vaikka olisikin todellisuudessa halunnut vain käskeä Danaa lopettamaan saman tien. Hän oli toivonut Danan näkevän Itävallassa, miten mahdotonta valehteleminen pidemmän päälle oli. Velhomaailma oli jotakin liian suurta ja hankalaa salattavaksi. Mutta Danahan suunnittelikin luopuvansa siitä, Lily muisti sitten. Tuskin se olisi hänelle mitenkään vaikeaa - eihän hänellä ollut taikaväen joukossa sukulaisiakaan.
Lily oli aikeissa pyytää Danaa miettimään asiaa vielä kerran, kun oveen kolkutettiin toistamiseen ja Dana ponnahti hermorauniona jaloilleen. Hän painoi kahvan alas ja päästi Claudian sisään huoneeseen. Claudia pysähtyi ovensuuhun hermostuneesti hymyillen.
  “Hei.”
Lily tervehti Claudiaa yhtä lailla hämmästyneenä. Hän ei muistanut, että he olisivat koskaan jutelleet kahden kesken - paitsi ehkä sattumalta, kun kaikki muut olivat lähteneet huoneesta, eikä heillä ollut ollut muuta tilaisuutta kuin virittää keskustelua. Kyse ei ollut siitä, etteivätkö he olisi pitäneet toisistaan, ei ainakaan suoranaisesti. Lilyn silmissä Claudia vaikutti fiksulta, eikä hän ollut niin typerä, että olisi erehtynyt kuvittelemaan Claudian yrittävän paikata jotakin Ariannan jättämää aukkoa heidän ystäväpiirissään. Pohjimmiltaan kyse taisi olla siitä, että Claudia oli Siriuksen tyttöystävä ja ennen kaikkea Siriuksen tuttava, ja tähän saakka Lilystä oli tuntunut siltä, että juuri sellaisena Claudia halusikin pysyä.
  “Anteeksi, luulin, että olit yksin“, Claudia sanoi vilkaisten levottomana Danaa. “Näin Jamesin Harryn kanssa ulkona ja ajattelin - “
  “Ei se mitään, minä olin juuri lähdössä”, Dana sanoi nopeasti.
  “Ei sinun tarvitse - “
Dana pudisti hymyillen päätään. “Dom tulee keittiöstä kohta. Hän ihmettelee, minne katosin. Öitä, Lily.”
Hän hymyili pikaisesti heille molemmille ja livahti ulos huoneesta sulkien oven perässään vaimean kolahduksen kera. Claudia vilkuili hetken hermostuneesti ympärilleen, ennen kuin istui sille samalle tuolille, jolla Dana oli vain hetkeä aiemmin pitänyt valtaa.
  “Toivottavasti sinua ei haittaa, että tulin. Tiedän - tiedän, että me emme ole mitään ylimpiä ystäviä... mutta ei minulla ole mitään sinua vastaankaan“, Claudia sanoi niin sukkelaan, että Lilyn oli vaikea pysyä perässä. “Minä vain... ajattelin, ettet ehkä halua tutustua minuun... että luulet, että yritän korvata sen sinun ystäväsi…”
Lily tajusi, ettei Claudia sanonut mielellään Ariannan nimeä. Hän rentoutui ja hymyili.
  “En minä sellaista kuvittele. Ei ystäviä voi korvata.”
  “Enpä tiedä, minä olen usein miettinyt…”
  “Mitä?”
Claudia ravisti tummaa tukkaansa. “Ei mitään. Aika kauheaa se tämänpäiväinen, vai mitä? Oravaparka.”
  “No, ainakin Jamesin sukset hajosivat, eli huomenna hänen on pakko pysyä poissa rinteestä.”
  “Merlin, mitähän se Danan poikaystävä mahtoi meistä ajatella…” Claudia taisteli hymyä vastaan. “Sirius kellistää naisia, James tappaa oravoita ja haaveilee Viagran putouksista, Red juoksee jokaisen hameenhelman perässä…”
  “Toivon, että Red lopettaisi.”
  “Et ole ainut. Mutta hän vain inttää, että on ollut uskollinen tarpeeksi kauan. Typerys”, Claudia tuhahti. “Mutta ikävä kyllä serkkujaan ei voi inhota. Miksi miehet kuvittelevat, että naisen voi vain korvata toisella?”
  “Tuskin kaikki kuvittelevat”; Lily sanoi mietteliäästi.
  “Sitten minä olen vain törmännyt vääriin miehiin”, Claudia mumisi synkästi.
Äkkiä Lily käsitti, miksi Claudia oli tullut. “Sitäkö sinä luulet? Että Sirius pitää sinua Ariannan korvikkeena?”
  “Saat sen kuulostamaan typerältä“, Claudia naurahti. “Mutta mieti nyt... Hän on vain... joskus… en tiedä, hän... Kyllä sinä tiedät, hän…”
  “Sinun täytyy nyt olla vähän tarkempi.”
  “Hän sanoo aina vain, ettei halua puhua asioistaan”, Claudia mutisi katse tiiviisti käsissään. “Ettei hän osaa... mutta minä tiedän, että hän puhui sille.. sille Ariannalle, olen kuullut toisten sanovan jotakin sellaista... ja joskus hän näyttää niin hassulta, kun toiset puhuvat Ariannasta…”
  “Ehkä sinun ei pitäisi yrittää saada häntä puhumaan”, Lily ehdotti leppeästi. “Sirius osaa olla hankala... hän ei pidä siitä, että häntä painostetaan.”
  “Enkä minä haluaisi painostaa häntä!” Claudia huudahti. Hän huokaisi, painoi päänsä käsiinsä ja haroi hiuksiaan niin, että ne alkoivat muistuttaa tuulenpesää. “Inhoan sitä, että minun pitää yrittää saada häntä puhumaan... yritän laskea siitä leikkiä, mutta siitä ei tule mitään... hän näkee kuitenkin minun lävitseni, ja... en tiedä... minun piti olla välinpitämätön, niin kuin hänenkin. Olen saanut jo tarpeekseni typerästä seurustelusta, en minä enää sellaista halua… mutta joskus minusta tuntuu, etten ikinä opi virheistäni. Inhoan sitä!”
Claudia potkaisi sängynjalkaa niin, että sängyllä istuvan Lilyn sauvakäsi tärähti ja hänen ompelemaansa mekkoon ilmestyi ylimääräinen halkio.
  “Voi hitto, anteeksi, Lily…”
  “Ei se mitään“, Lily pahoitteli automaattisesti ja keräsi kangasmytyn syliinsä. “Minä ymmärrän, ei se mitään…”

Kun Claudia puolta tuntia myöhemmin hiipi takaisin omaan huoneeseensa, Sirius istui jo ikkunalaudalla odottamassa häntä. Mies oli jo vaihtanut yöhousuihin ja rypisti hänelle otsaansa.
  “Missä sinä olit?”
  “Lilyn luona”, Claudia mumisi ja ryhtyi kiskomaan paitaa pois päältään.
  “Lilyn luona?” Sirius toisti typertyneenä. “Mitä sinä siellä teit?”
  “Juttelin. Häiritseekö se sinua?”
Claudia heitti verkkahousunsa lattialle ja pujahti peiton alle polvet rintaa vasten vedettynä. Hän puoliksi odotti, puoliksi toivoi näkevänsä jonkinlaisen merkin ärtymyksestä Siriuksen kasvoilla, mutta Sirius ainoastaan kohautti olkapäitään.
  “En vain tiennyt teidän olevan ystäviä, siinä kaikki.”
  “Sirius, me molemmat tiedämme, että minulla ei ole ystäviä. Vanhempani pelottivat ne kaikki pois“, Claudia sanoi luoden huvittuneen katseen Siriukseen. 
  “Eivätpä ole pelottaneet minua”, Sirius sanoi omahyväisesti ja heittäytyi sängylle hänen viereensä.
  “Koska et ole tavannut heitä vielä. Eikä sinua muutenkaan laskettaisi. Sinä et ole minun ystäväni.”
  “Mikä minä sitten olen?” Sirius kohotti uteliaasti kulmiaan.
  “Poikaystävä.”
  “Ja miksi poikaystävä ei voi olla ystävä?”
Claudia nousi kyynärpäidensä varaan ja katsoi häntä pitkään. “Koska sinä et halua sen olevan.”

***

James istui aamiaispöydän ääreen ja haukotteli niin syvään, että koko ruokasali sai erinomaisen hyvän tilaisuuden katsella hänen kitarisojaan.
  “Lopeta tuo heti“, ärtynyt Peter komensi. “Sinulla ei ole mitään syytä haukotella.”
  “Miten niin? Minä nukuin huonosti”, James protestoi ja ryhtyi peittämään paahtoleipää tarmokkaasti marmeladiin.
  “No, niin nukuin minäkin. Red valvotti minua.”
  “Mitä hän teki? Soitti polkkaa varpaankynsillään?”
  “Korjataan: hänen poissaolonsa valvotti minua.”
  “Kenen huoneessa hän oli?” Claudia kysyi oitis.
Peter osoitti viereisessä pöydässä istuvaa brunettea, jolla oli kalpeat kasvot ja pitkä, viivasuora nenä. Claudian ilme synkkeni.
  “Loistavaa. Serkullani on kohta gigolon maine ulkomaillakin.”
  “Missä hän muuten on?” James ihmetteli. Rediä ei näkynyt missään.
  “Vessassa. Demandarisoi käsiään”, Remus sanoi katse lehdessä.
  “Demitä?”
  “Yrittää poistaa mandariininhajua käsistään. Naiset eivät kuulemma pidä siitä“, Remus lisäsi kärsivän huokauksen kera. Sitten huokaus taipui haukotukseksi.
  “Mikä syy sinulla on olla väsynyt?” Peter kysyi ärtyneesti.
  “Cinnamon. Hän oli huoneessani koko yön.”
  “Ahaa... ja tietääkö Visardo tästä?” James kysyi kasvoillaan haaveellinen ilme, joka kieli hänen jo suunnittelevan kertomista kovaa vauhtia.
  “Hän ilmiintyi takaisin Englantiin”, Remus sanoi niin hiljaa, ettei Dom kuulisi. Se oli kuitenkin turhaa, sillä sen enempää Dom kuin Danakaan eivät olleet aamiaisella. “Tuli takaisin seitsemän aikaan aamulla.”
  “Onkohan hänellä rakastaja Englannissa? Sellainen, josta Cinnamon ei tiedä?” James kehitteli.
  “Syö sinä vain leipääsi, äläkä puutu asioihin, joista et ymmärrä mitään“, Lily ehdotti herttaisesti.
  “Et kai sinäkin ole väsynyt?”
  “Arvaa vain! Se typerä mekko oli niin hidas tehdä.”
  “Olisit pyytänyt äidin auttamaan”, James ehdotti.
 Lily pyöritti silmiään. “Miesten ratkaisu joka ongelmaan: pyydetään äitiä avuksi.”
  “No… miksi ei?”
  “Olisikohan siksi, että äitisi on väsynyt?”
  “Hänkin?” James älähti. “Millä oikeudella?”
  “Ei kannata kyseenalaistaa liikaa ihmisten oikeuksia asioihin”, käsiään demandarisoimasta palannut Red ilmoitti. “Muuten joku keksii jossain vaiheessa kyseenalaistaa sinun oikeutesi elää... ja siihenhän kukaan ei löytäisi mitään vastausta.”

***

Illalla hotelli Jodlaava Morsmaikku täyttyi vieraista. Arkiset puiset ruokasalit koristettiin kreppipaperilla ja halvalla serpentiinillä, tarjoilupöydille annosteltiin kuohuviiniä ja pikkunaposteltavaa, ja punaposkinen orkesteri asettui korokkeelle pilleineen ja puupuhaltimineen.
Lily ystävineen oli kerääntynyt pitkän pöydän ääreen aivan huoneen nurkkaan. Lilyllä oli yllään verhoista taikomansa puku - syvänpunainen, polven yläpuolelle ulottuva ja niin hieno, että rouva Fitz alkoi osoittaa hieman liikaa kiinnostusta sitä kohtaan. Lily pelkäsi, että rouva Fitz saattaisi tunnistaa kankaan, joten hän vältteli naista parhaansa mukaan.
  “Miksi sinäkin et laittanut tuollaista mekkoa?” Sirius kiusasi Claudiaa, joka oli pukeutunut tummanvihreään toppiin ja farkkuihin.
  “Hmm, minua ei vain huvittanut varastaa kenenkään verhoja viime yönä. Voi ei, tarkoittaako se, että minussa on jotakin vikaa?” Claudia läimäytti kämmenen suulleen.
  “Pidä pienempää ääntä, ettei rouva Fitz kuule”, Lily sihahti.
  “Älä huoli. Hän yskii niin kovasti, ettei kuule edes omia ajatuksiaan”, James lohdutti osoittaen hotellinpitäjää, joka jutteli rouva Potterin kanssa, kuten oli tehnyt koko päivän.
  “Toivotaan”, Lily mumisi ja hyppyytti Harrya sylissään. “En haluaisi Harryn saavan tietää, että hänen äitinsä on verhovaras.”
  “Senkin voi korjata, tiedäthän”, Remus ehdotti hymyssä suin. “Tee uudenvuodenlupaus ja vanno, ettet enää varasta kenenkään verhoja.”
Lily irvisti. “En minä voi tehdä uudenvuodenlupauksia.”
  “Miten niin?”
  “Tein pienenä uudenvuodenlupauksen, etten enää ikinä tee uudenvuodenlupauksia. Enkä voi rikkoa sitä.”
  “Punapäät”, Red tuhahti päätään pudistellen.
  “No, mitä serkkukulta sitten lupaa?” Claudia tiedusteli nojautuen eteenpäin viinilasi kädessään. “ Jättää naiset rauhaan?”
Red punnitsi asiaa. “Voisin jättää punapäät rauhaan.”
  “Hei, mikä meissä on vikana?” Lily haastoi.
  “Teillä on aivot.”
 Cinnamon kohottautui ylös tuoliltaan. “Entä minä? Missä minun aivoni ovat?”
Red vilkaisi Kelmejä. “Pitäisikö minun vastata rehellisesti?”
  “Tarkasta ensin, onko hänellä puukkoa sukanvarressa”, Sirius neuvoi.
Cinnamon pyöritti silmiään. “Te olette joskus vähän liian poikia. Alessandro, tuletko tanssimaan?”
Alessandro pudisti päätään. “Minä en tanssi.”
  “Miten niin et? Kyllä sinä osaat, olen nähnyt sinun tanssivan Italiassa!” Cinnamon protestoi.
  “Se johtui siitä, että halusin suostutella sen tytön sänkyyn”, Alessandro tokaisi. “Nyt minun ei tarvitse, joten en viitsi vaivautua.”
Cinnamon kurtisti kulmiaan. Alessandro oli ollut ärtynyt aamusta saakka, ja tuntui muuttuvan sitä pahantuulisemmaksi, mitä pidemmälle ilta eteni. Cinnamon koetti muistuttaa itselleen, ettei se ollut mitään henkilökohtaista - mikään Alessandron tapauksessa ei ikinä ollut. Todennäköisesti mies ei vain pitänyt uudenvuodenaatosta, eikä häntä kyllä voinut siitä syyttää. Taivas sen tiesi, ettei uusissa vuosissa ollut tätä nykyä paljon aihetta juhlaan.
  “No, minä menen tanssimaan joka tapauksessa. Tuleeko joku muu?”
  “Minä voin tulla”, Remus tarjoutui.
Hän oli ehtinyt nousta ylös, ennen kuin Cinnamon ennätti sanoa mitään, joten tytölle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä tarjous. He liittyivät muiden tanssiparien seuraan tanssilattialle, ja Remus kietaisi toisen käsivartensa Cinnamonin vyötärölle.
  “Eikö sinua harmita?” hän kysyi.
  “Mikä niin?”
  “Ettei poikaystäväsi suostu edes tanssimaan kanssasi.”
Cinnamon rypisti otsaansa. “Älä sano sitä noin, saat sen kuulostamaan tosi tylyltä.”
  “Miten se sitten pitäisi sanoa?” Remus uteli ja keinutti häntä musiikin tahdissa.
  “Hän on vain huonolla tuulella.”
  “Kurja juttu, että se vaikuttaa sinuunkin”, Remus sanoi paljonpuhuvasti.
Cinnamon nauroi. “Tietenkin se vaikuttaa, minähän olen hänen seurassaan!”
Hän vaikeni hetkeksi, katsoi Remusta silmät siristyen ja jatkoi:
  “Mitä peliä tämä on olevinaan? Yritätkö sinä saada minut suuttumaan Alessandrolle? Rem, me olemme puhuneet tästä jo!”
  “Tiedän”, Remus sanoi anteeksipyytävästi hymyillen. “Ja tiedän, että lupasin itselleni, että pidän suuni kiinni… en voi sille mitään, minun mielestäni sinä vain ansaitsisit paremman.”
  “Mutta en jos en halua parempaa?” Cinnamonkin hymyili.
  “Sitten…” Remus huokaisi. “Sitten meidän on paras vaihtaa puheenaihetta. Aiotko sinä tehdä uudenvuodenlupauksia?”
  “Olen tehnyt jo”, Cinnamon sanoi pirteästi. “Teen saman joka vuosi. Lupaan aina, että rupean kiltimmäksi Amos Diggorylle… mutta joitakin lupauksia on vain vaikea pitää. Entä sinä?”
  “Olen kahden vaiheilla. Pitäisikö minun luvata pitää nenäni poissa sinun asioistasi, vai luvata syödä salaattia joka toisella aterialla?”
Cinnamon hymyili. “Ota se jälkimmäinen. Mihin minä muka sitten joutuisin, jos kukaan ei enää työntäisi nokkaansa asioihini?”

Muutamaa tanssia myöhemmin Remus palautti Cinnamonin takaisin pöytään, missä James ja Sirius pohtivat edelleen uudenvuodenlupauksiaan. James oli luvannut pyhästi, ettei tappaisi enää ainuttakaan oravaa laskettelusuksilla, kun taas Sirius tarpoi edelleen päättämättömyyden syövereissä. Viimein hän luovutti ja kiskoi Claudian tanssilattialle kanssaan, lähinnä pelastaakseen tytön Rediltä, joka oli ryhtynyt juopuneena vuodattamaan tälle hieman liian yksityiskohtaista tarinaa siitä, mitä erään noidan paidan alta oli löytynyt.
  “Mitä hyötyä on serkusta, jos hän hylkää noin vain?” Red jupisi Remukselle katsellen Claudian ja Siriuksen menoa. “Minulla jäi hyvä juttu kesken.”
  “Ehkä sinunkin pitäisi mennä tanssimaan“, ehdotti Remus.
Red ravisti hitaasti päätään. “En jaksa. Väsyttää.”
  “Ainahan voit mennä nukkumaan.”
  “Ei, minä haluan kertoa Claudialle tarinan siitä noidasta... ei, kun hetkinen! Sinähän voit kuunnella sen!”
  “Tosi mielelläni, joo”, Remus valehteli. “Käyn vain hakemassa lisää kuohuviiniä tarinan painikkeeksi…”
Hän nousi ylös niin äkkiä, että oli kaataa tuolinsa ja säntäsi lähimmän tarjoilijan luokse. Hänellä ei ollut aikomustakaan palata Redin luokse, ennen kuin Red olisi unohtanut tarinansa, mutta kuohuviini ei siltikään tehnyt pahaa.
Hän koputti tummatukkaista tarjoilijatyttöä olkapäälle. “Anteeksi, mutta saisinko - “
Hänen puheensa katkesi kuin seinään, kun tarjoilija kääntyi ympäri. Naisella oli kasvoillaan mitä kammottavin tekohymy, mutta se ei hämännyt Remusta - hän oli ehdottomasti nähnyt naisen ennenkin. Kauhun vallassa hän tarkasteli naista, tämän pitkää tummaa tukkaa ja ruskeita silmiä, jotka olivat kuin kaksi aseen suuta. Aseen. Se palautti muistot Remuksen mieleen, ja järkytys hänen kasvoillaan muuttui tylyksi hymyksi.
  “Tinka Schmitt. En odottanut tapaavani sinua näillä main.”
  “En minäkään sinua, usko pois“, Tinka vastasi juuri niin viileästi, että Remus arvasi mitä suurimman epävarmuuden kytevän tämän sisässä. Tinkan ääni ja ilmeet olivat niin juttuja, että Remus siirtyi väkisinkin ajassa taaksepäin niihin väsyneisiin öihin, jolloin he olivat yrittäneet keksiä vastalääkettä ihmissusimuodonmuutokseen. Pian muistot kuitenkin hautautuivat toisen muiston alle: kivun, ja epävarmuuden oman elämän jatkumisesta.
  “Eikö sinun pitänyt jatkaa vuohibisnestä?” Remus kysyi vihaisemmin kuin oli aikonutkaan.
  “Se meni nurin“, Tinka tuhahti yrittäen kovasti kuulostaa välinpitämättömältä. “Rupesin tarjoilijaksi, jonkun täytyy maksaa veljeni koulutus.”
  “Joten tulit jästihotelliin?” Remus oli saanut Tinkasta sen kuvan, ettei tämä arvostanut jästejä mitenkään turhan paljon.
  “Mieluummin tänne kuin velhojen keskelle!”
Remus tunsi suunsa taipuvan hymyyn, kun hän ymmärsi. “Arvelit, että täällä ei tapaa tuttuja.”
  “Niin arvelin!” Tinka kivahti. “Ja olin oikeassa!”
  “Tähän asti. Kunnes minä tulin pilaamaan suunnitelmasi. Ehkä sinun pitäisi vain ampua minua kostoksi“, Remus ehdotti pistävästi.
  “Painu helvettiin!”
Tinka kääntyi tarjottimineen ympäri, mutta Remus nappasi häntä kädestä ja piti aloillaan. Hän ei itsekään tiennyt, miksi oikein teki niin; paras hänen keksimänsä selitys oli, että hän oli edelleen vihainen siitä tavasta, jolla Tinka oli lähtenyt, sanaakaan sanomatta, ja kaipasi selitystä. Vaikka ei sitä Tinkalta saisi. Hän ei ollut koskaan halunnut selittää tekemisiään.
  “Minä… äsh”, Remus murahti. “Oletko yhtään edistynyt sen sudenmyrkkyjuoman kanssa?”
  “Lopetin koko touhun“, Tinka sanoi koleasti. “Teen nykyään krapulalääkkeitä.”
  “Pahus, miten ylevää.”
  “Ivaa minua huomenna, kun ystäväsi ovat kehnossa kunnossa ja anelevat parannusta“, Tinka hymähti nyökäyttäen päätään Remuksen ystävien suuntaan. Sirius ja Red olivat kiivenneet lavalle ja lauloivat karaokena jotakin typerää jästilaulua nimeltä Stayin’ Alive. Heidän liikkeistään näki, että jokin neste oli vaikuttanut heidän tasapainoelintensä toimintaan.
  “Oletko sinä nyt Cinnamonin kanssa?” Tinka uteli, kun Remus katseli aina vain ystäviensä pöytää sekä Cinnamonia, joka leikki Harryn kanssa yrittäen selvästi parhaansa mukaan ignoroida murjottavan Alessandron.
Remus säpsähti. “En, hän on Alessandron kanssa. Sikäli kuin se sinulle kuuluu.”
  “Kappas vain. Hänellä kävi siis sittenkin tuuri”, Cinnamon letkautti.
  “En aivan kutsuisi sitä tuuriksi…”
  “Niin, te ette ikinä pitäneet Visardosta. Minusta hän on mukava.”
Remus hymyili pistävästi. “Sen jo pitäisi kertoa, että hänessä on jotakin pielessä.”
Hän toivoi, että olisi onnistunut loukkaamaan Tinkaa edes vähän, mutta nainen ainoastaan nauroi hänelle, nappasi omalta tarjottimeltaan kuohuviinilasin ja tyhjensi sen niin tottuneesti, että hänen täytyi harjoitella sitä paljon. 
  “Taidat olla vähän mustasukkainen.”
  “Mitä? En tietenkään ole, Cin on ystäväni”, Remus vastusteli ihmetellen itsekin, miksi oikein vaivautui puolustamaan itseään naiselle, jonka kanssa ei halunnut olla missään tekemisissä. Mutta kun hän oikein asiaa ajatteli... hän olisi luultavasti puolustanut itseään kenelle tahansa, mitä häneen ja Cinnamoniin tuli, niin paljon heihin kohdistuvat ennakkoluulot häntä ärsyttivät.
  “Miksi sitten katsot häntä kuin koira maukasta paistia? Minä olen tekemisissä lammaskoirien kanssa“, Tinka lisäsi, kun Remus aikoi protestoida. “Minä tunnistan sen katseen.”
  “Suo anteeksi, jos en ota vastaan tunne-elämän neuvoja naiselta, jonka hienotunteisuus on sitä tasoa, että hän ampuu toista kun asiat menevät vähään hankaliksi“, Remus ärähti ja palasi pöytään entistäkin pahantuulisempana. Loppuajan hän vältteli visusti pienintäkin vilausta Tinkasta, mutta naisen sanat jäivät elämään hänen mielessään. Hän huomasi katsovansa Cinnamonia ja Alessandroa aivan toisin silmin, rekisteröivänsä paljon tarkemmin jokaisen pienen liikkeen - hymyn, katseen, polvea sipaisevan käden… ja ärtymykseen sekoittuva epätoivo täytti hänen mielensä. Näin ei voinut käydä hänelle taas! He olivat ystäviä nyt, monien tuskallisten väärinkäsitysten jälkeen... miksi hänen ei annettu pitää siitä kiinni?
  “Onko kaikki hyvin, Kuutamo?” James nojautui kysymään jossakin vaiheessa iltaa.
Remus aukaisi suunsa tietämättä itsekään, mitä aikoi sanoa. Hän oli niin humalassa, että pelkäsi möläyttävänsä ääneen koko surkean totuuden. Onneksi juuri silloin ilmapallot alkoivat leijua salissa ja lähtölaskennan ääni täytti huoneen.
  “Kymmenen… yhdeksän... kahdeksan…”
Remus ponnahti toisten jäljessä jaloilleen ja yhtyi lähtölaskentaan.
  “Kolme… kaksi... yksi... HYVÄÄ UUTTAVUOTTA!”
Kaikkialla hänen ympärillään rakastuneet parit kumartuivat suutelemaan toisiaan ja kuiskuttivat rakkaudentunnustuksia toistensa korvaan. Hän yritti olla näkemättä ja kuulematta heitä, mutta Sirius ja Claudia seisoivat niin lähellä, että Remus kuuli väkisinkin, kun Sirius mutisi Claudian korvaan:
  “Et sinä ole täällä korvaamassa ketään.”
Lauseella ei ollut paljon järkeä Remuksen korvissa, mutta Claudia säteili kuin kolmekymmentäseitsemän rautalangalla yhteensidottua aurinkoa ja liimasi huulensa Siriuksen huulille. Remus käänsi selkänsä ja yritti ajatella jotakin muuta. Siitä ei ollut kuitenkaan paljon hyötyä; hän ei ollut aikoihin tuntenut oloaan niin piinallisen yksinäiseksi.
  “Hyvää uuttavuotta!” James toivotti viimein, kun he olivat kaikki taas istuneet alas.
  “Toivottavasti siitä tulee tosiaan oikein hyvä“, Lily lisäsi hymyillen.
He kilistivät laseja. Peter nosti omansa edes kunnolla tajuamatta, mitä teki, ja hymyili väkinäisesti. Lilyn toive oli särähtänyt pahasti hänen korvaansa, sillä hän oli niin paljon enemmän kuin toiset; hän tiesi, ettei seuraavasta vuodesta voisi tulla onnellista.

Poissa chérupei

  • Chinese Mushroom
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • no limits
  • Tupa: Rohkelikko
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 22.3.08
« Vastaus #180 : Maaliskuu 23, 2008, 13:27:03 »
Äh, ensin ajattelin että odotan seuraavaan osaan ja kommentoin sitten, mutta kun en pysty olla kommentoimatta.

Juu siis sanottaisko näin etten ole pitkään aikaan nauranut yhtä paljon kun mitä tätä lukiessa nauroin, ja se on oikeasti saavutus, koska tuossa vähän aikaa sitten repeilin jokaiselle jänikselle tai noidalle, joka koristi pääsiäismunaa tai jotain muuta, mutta ei siitä siis sen enempää.

Kaikista parasta tässä osassa oli tuollainen letkeä ja huomaamaton huumori, kaikki nuo sananvaihdot ja muut - ne oli uskomattomia. Tuolla kun oli tuo kun Lily kertasi että kaikki on matkassa, niin Redin nimen näkeminen listassa hajotti meikäläisen täysin. Oli yksinkertaisesti hupaisaa, että Lily on ottanut Redin kaitsittavakseen, kun se on hieman holtiton tässä ollut. Harryn unilelu ensin, sitten Red. Tietysti Harryn pikku unilelu menee Redin edelle, mikäs siinä, onhan Red sentään aikuinen ihminen, vaikkakin surun sekoittama ja ilmeisesti harkintakyky on laskenut sen verran kun testosteronitaso noussut. Äh, mitä minä selitän?

Mutta siis juu, toinen mikä oli niin Briten ja Ariannan keskustelu. Se oli mukavaa luettavaa ja kiitos Lilyn Briten ulkonäkökin valottu.

Lainaus
“Tappaa on vahva sana”, Brite sanoi hiljaa.
“Niin on Merlinin alushousutkin, ja silti sitä hoetaan meillä koko ajan!”
Tuo Ariannan letkautus toi mieleen Siriuksen kun eikös se monesti ole sanonut niistä Merlinin alushousuista? Nojaa voi olla että olen elänyt täysin kuusessa ja muistin päin honkia.

Ärrinmurrin sitten aiheeseen Peter 'Jellyfish' Piskuilan. Se sen mörköjuttu oli kiva. Ja tässä vaiheessa varmaan Siriuksenkin epäilykset nosti päätään hieman, koska se näki sen mörön ja tuumi että paljon oli Peterin näköinen ja vielä kuolonsyöjäkaapu päällä. Oikeastaan ironista on se, että Peter pelkää itseään, tai ainakin sitä ns. kuolonsyöjäpuoltaan. Se saa minut hieman säälimään sitä. Ihan vain hieman. Mutta ehkä siitä tulee tapaus Arianna kakkonen, kyllähän minäkin ensin Ariannaa vastustin tapaus herra P:n vuoksi, mutta sitten se taas voitti minut puolellensa. En kyllä usko että Peter sitä tekee. Se vaan... mur. Se oli niin hiton niljakkaan oloinen kun se uteli niitä suojauksia. Ja mä oikeesti ootan sitä että se mokaa jotenkin ja herättää epäilyksiä. Mutta siis juu, nyt en muuta haluaisi tehdä kuin vain kuristaa pikku-jellyfishin, ikävä kyllä se on kuitenkin mielikuvituksen tuotetta *piiip*. En halua bannausta.

Cinnamonista on tosiaan kuoriutunut ihailtava hahmo, joka on todellakin saanut luonnetta, niinkuin olen varmaan jo joskus sanonut, kuten myös monet muut ennen minua. Cinnamonin ja Lilyn väittelynpoikanen oli hupaisaa luettavaa ja se tosiaankin sai hymyn huulille. Ale/Cinnamon söpistelyä kun tässä olisi vielä ollut sellanen pläjäys, niin olisin varmaan tälläkin hetkellä katossa leijumassa, mutta ei siinä mitään, oletan että sitä joskus tulee ja hyvää kannattaa aina odottaa.

Voivoivoi ensinnäkin Kelmit laskettelemassa on surkuhupaisa ajatus. Se on jotenkin niin vaikea kuvitella, ensin ajattelin että se Itävalta todellakin menee nurin ja vaikka siinä samalla Tinka vuohifarmeineen. Nyt olen jo sitten hieman luottavaisempi, ehkä se vuohifarmi vain tuhoutuu, olisi turhan julmaa pistää koko Itävaltaa maan tasalle.

Lainaus
“Samat sinulle”, Sirius laukoi takaisin. “Jästit eivät puhu Kirkestä, he puhuvat... Hitleristä!”
Kaksi ohikulkevaa saksalaisennäköistä miestä mulkaisi Siriusta pahasti.
Olisiko kellään ojentaa liimaa? Kyllä Sirius on hyvin kuunnellut. Eikös se Hitlerin nimi ole sielläpäin lähempänä kirosanaa? Tai no en minä tiedä, ei saksantunneilla siitä olla pahemmin puhuttu. Kaunis on sivuraide, mutta kuitenkin...

Olinpa tyhmä. Hätiköin ja tunkasin kommentin kun ei ollu toista sivuu vielä tullu. Mä vähän ihmettelinkin että miten se niin nopeesti loppu :D Noh, jatketaan sitten siis kommentointia.

Velhojen Vakoiluverkosto poltettiin? Herttilee. Tai no siis olihan se jotenkin arvattavaa että se pitäis saada eliminoitua jotenkin, mutta toi tuli järkytyksenä. Hiton Mikaja.

Lainaus
“Meidän olisi pitänyt mennä jonnekin muualle lomalle“, James mutisi. “Olisimme voineet vaikka laskea tynnyrillä alas Viagran putouksista.”
Lily ja Dom purskahtivat nauruun, Dom lievästi punajuuren sävyisenä.
  “Mitä? Ettekö usko, että uskaltaisin? En minä pelkää Viagraa”, James loukkaantui.
  “S-sepä hyvä tietää“, änkytti Lily. “Mutta sen putouksen nimi on Niagara. Viagra on... on…”
Häntä nauratti niin kovasti, ettei hän pystynyt sanomaan sanaa ääneen.
Tuossa kohdassa ei voinut muuta kuin revetä. Ikävä kyllä minulla oli kahvikuppi kädessä ja näppäimistö sai pelätä henkensä puolesta, mutta ei se sitten joutunutkaan elektroniikkataivaaseen. Tuo oli aivan mahtava, tuon pysty kuvittelemaan niin selvästi mielessä :'D

Ymmärrän Jamesin nolostuksen täysin. Oli ymmärrettävää että se lähti laskemaan mäkeä alas. Ja urhea pelastuspartio perään. Ei helkkari kun sai taas nauraa vatsansa kipeäksi. Jotenkin se oli... en tiedä. Sinun kirjoitustyylisi on hauska ja koukuttava. Huumori ei ole millään tapaa väkinäistä, eikä sitä tosiaankaan ole tungettu liikaa tähän.

Tuo Lilyn verhoista tehty mekko oli kiva yksityiskohta, joka huvitti kyllä hetkisen ajan. Oli myös hyvä, että Caludiankin ajatuksia valotettiin hieman, se oli jäänyt minulle vähän epäselväksi hahmoksi, kuten Danakin, mutta nyt viimeisimpien osien myötä ovat hekin valottuneet ja hekin alkavat nyt vähitellen kiinnostaa yhä enemmän ja enemmän.

En osaa sanoa tuosta lopusta muuta kuin että se oli loistava. Voi Remus parkaa. Vaikka pidänkin todella Ale/Cin parituksesta, niin kyllä Remusta käy hieman sääliksi. Älä nyt vaan laita sitä kärsimän enempää. Remus ansaitsee onnea Tinkan jälkeen. Ja paljon se sitä ansaitseekin.

Lainaus
Hän yritti olla näkemättä ja kuulematta heitä, mutta Sirius ja Claudia seisoivat niin lähellä, että Remus kuuli väkisinkin, kun Sirius mutisi Claudian korvaan:
“Et sinä ole täällä korvaamassa ketään.”
Vielä viimeinen lainaus. Tuo oli aivan loistava ja okeiokei Sirius/Claudiaa on kiva lukea. Myönnän. Vaikka ensin ajatus ei tuntunut huokuttelevalta, niin kyllä sitä ihan mielellään lukee, Claudia on mielenkiintoinen hahmo.

Juu ja noniin nyt tämäkin ufovivahteinen kommentti pääsee päätökseensä ja minun on aika kiittää viikon parhaista nauruista ja loistavasta lukuelämyksestä. Eli siis kiitos (:

(P.S. R.I.P. Pikkukurre)
I'd love to just give in,
I'd love to live this lie.

Poissa Mikea

  • Taikalampi
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 22.3.08
« Vastaus #181 : Maaliskuu 26, 2008, 13:35:42 »
Noniin. Minä päätin potkaista itseäni ja raahautumaan kirjoittamaan oman mielipiteeni Memorysta ja siinä samalla hieman toisesta mahtavasta ficistäsi, joka kantaa nimeä Pakkaskukkia.

Mitä minä saan mieleeni, kun joku sanoo sanat Pakkaskukkia? Ensinnäkin minun täytyy myöntää, etten tiennyt Pakkaskukista mitään, ennen kuin Memory oli jo alkanut. Se saattaa johtua siitä, etten käynyt silloin Vuotiksessa, mutta se saattaa johtua myös siitä, etten koskaan kuunnellut siskoani, kun hän kertoi lukeneensa hienoa ficciä nimeltään Pakkaskukkia. Myöhemmin kuitenkin päätin passittaa itseni lukemaan, ja olen iloinen siitä, että tein niin. Mutta nyt saan mieleeni ne monet kerrat, jolloin kinuin äidiltäni pääsyä tietokoneelle, jotta voisin lukea Pakkaskukkia. Muistan elävästi myös ne ukuisat kerrat, jolloin luin Pakkaskukkia ystävieni koneilla, kun en kotona saanutsitä tehdä. Voit varmasti päätellä, etteivät ystäväni pitäneet siitä kovinkaan paljoa, mutta minä jäin koukkuun, enkä voinut itselleni mitään.

Toiseksi saan mieleeni monia upeita tapahtumia, jotka ovat joko naurattaneet tai itkettäneet minua. Yksi ehdottomasti parhaista kohdista Pakkaskukissa oli, kun kelmit kieroilla konsteillaan juottivat koko koululle monijuomalientä. Ensimmäistä kertaa, kun luin sen kohdan, tuntui siltä, että ei Sharra voi tehdä noin! Eihän monijuomalientä voi käyttää noin, se on mahdotonta! Luettuani luvun uudelleen, hieman hitaammin, tajusin, että monijuomaliemihän oli täysin looginen juttu. Luulin, että mahtoi olla helppoa keksiä kaikkia tapahtumia, jottei lukijoiden innostus lukemiseen lakkaisi. Myöhemmin - niin, taas kerran myöhemmin - tajusin kuitenkin sen, että on hankalaa pitää lukijoiden innostusta yllä (ainakin minulle se olisi vaikeaa, sinusta en tiedä), keksiä aina jotain uutta, niin, että se on kuitenkin realistista siihen aikaan. Minun täytyy nostaa hattua sinulle, mielikuvituksellesi ja tavalle toteuttaa tapahtumat paperille.

Kolmanneksi saan mieleeni sinut ja taitosi osata kirjoittaa. Taitosi osata kuvailla ympäristöä, henkilöiden tunteita, kaikkea mahdollista. Olet herättänyt JK Rowlingin perustamat hahmot henkiin omalla tavallasi. Heillä on sellainen persoona, jonka olen heille aina itse kuvitellut. Tietenkin, sinä olet kehittänyt heitä eteenpäin, aivan kuin kirjoittaisit elävien henkilöiden tarinaa, aivan kuin tuntisit nämä taruhenkilöt oikeassa elämässä. Vieläkin, tänäkin päivänä, minä ihmettelen, miten olet saanut sen aikaan. Oletko kirjoittanut kuvauksen heistä, ennen kuin aloitit kirjoittamisen, vai piditkö heidän persooniaan oman pääsi sisällä? Muokkasitko heitä paljon, vai pysyitkö ensimmäisessä ajatuksessasi? Oli se niin tai näin, olet onnistunut luomaan minulle erittäin vahvan mielikuvan, minkälaisena sinä pidät näitä hahmoja omasta mielestäsi. Ja sille, jos jollekin, minun täytyy nostaa taas hattua.

Neljänneksi - saatat ehkä jo arvata - minä saan mieleeni Arianna Bellin, Cinnamon Bellinin, Redin, Jazzin + monet muut, eli lyhyesti sanottuna OCt. Tuntuu erittäin oudolta lukea jotain muuta ficciä, jossa ei esiinny Ariannaa, Rediä tai jotakuta muuta sinun hahmoasi. Minulle tulee monesti tunne, jolloin mietin, minne Arianna on kadonnut, miksi Lilyllä on joku muu ystävä Ariannan ja Cinnamonin sijaan. Sitten hetkisen kuluttua tajuan, etten lue Pakkaskukkia, vaan jotain muuta. Olet kehittänyt omat hahmosi sen verran hyvin, että tuntuu oudolta, jos niitä ei ole mukana kuvioissa. Nyt, jo kolmannen kerran, nostan sinulle hattua.


Ja nyt voinkin siirtyä Memoryn kommentointiin.

Voi, en tiedä edes mistä aloittaisi! Olen kommentoinut vain kerran aiemmin Memoryyn, ja sekin oli silloin vanhan Vuotiksen aikaan, joten en tiedä ollenkaan, mistä voisin aloittaa. No, aloitan vaikka joistakin isoista, melko lähiaikoina tapahtuneista asioista, en nyt ihan koko Memorya lähde kommentoimaan, tämä viesti ei muuten loppuisi ikinä, niin monia hyviä tapahtumia Memoryssä on sattunut. Ja en kommentoi tapahtumia aikajärjestyksessä, koska en ole varma, missä vaiheessa kaikki tapahtumat ovat tapahtuneen, pahoittelen, jos se hankaloittaa lukemista.

Ralph, siis. Tämä oli minulle isku. Ensinnäkin siksi, etten voinut kuvitella Siriusta ja Ariannaa erillään, se oli silloin mahdoton ajatus, ja niin on kyllä nytkin. Minulla kävi mielessä monia juttusia, mitä sinä voisit tehdä Ariannalle Ralphin kautta, ja totta puhuen, en pitänyt niistä ajatuksista ollenkaan. Halusin vain, että Sirius löytää jonkun machon keinon pelastaa Ariannan, oli se sitten Ralphin tappaminen tai joku muu keino, sillä ei ollut oikein väliä. Vaikka Arianna ei näyttänyt pitävät Ralphistä kovinkaan paljoa, periaatteessa minä pelkäsin, että aiot todella kirjoittaa jotain, mikä pilaisi Siriuksen ja Ariannan suhteen lopullisesti, ja pelkäsin ihan avin sen takia, koska minä pidän tästä parista suunnattoman paljon.

Ja sitten, kuinka ollakaan, sydänlukko. Kaikkine latinalaisine nimineen, sotkuineen. Kun Arianna loi sydänlukon Siriukselle, olin oikeasti iloinen, että kirjoitit Ariannan tekemään niin, koska sen, jos jonkun olisi pitänyt saada Sirius palaamaan Ariannan kanssa takaisin yhteen. Mutta ei. Ei näin olisi saanut tehdä! Minua otti suunnattomasti päähän se, että minun suosikkiparillani oli näinkin paljon ongelmia, eivätkä he voineet selvitä niistä mitenkään, vaikka minä kuinka niin haluaisin tapahtuvat. Myöhemmin katsottuna oli kuitenkin hyvä, että heillä onkin näin paljon ongemlia, sillä se olisi melko tavallista, tylsää jos kaikki eläisivät happyhappyelämää, vaikka Voldemort on kuolonsyöjineen nurkan takana vaanimassa. Joten, toisaalta, minunkin täytyy myöntää, että oli parempi juonen kannalta, että Siriuksella on ongelmansa Ariannan kanssa.

Sitten Ariannan sokeutuminen. Miten, miten, miten sinä nyt niin päätit tehdä? Minä en olisi edes saanut päähäni sokeuttaa Ariannaa, mutta sinä teit sen, ja se tuli minulle täytenä yllätyksenä. En kuitenkaan järkyttynyt siitä niin pahasti, koska olin varma, että Ariannan näkö palautetaan ennalleen Mungossa, mutta - taas kerran - ei. Sinä kirjoitat uusia, minulle odottamattomia tapahtumia varoittamatta, yllättäen minut melkein joka luvussa jollakin uudella jutulla. Tietenkin, ideat ovat aina mahtavia, mutta koska minulla on vaikeaa kuvitella itseni sopeutumaan esimerkiksi juuri Arianna sokeutumisen kanssa, en ole pitänyt, että kirjoitit niin. Ajan kuluessa kuitenkin, olen jo tottunut siihen, joten enää se ei vaivaa ainakaan niinkään paljoa, kuin ennen. Minä arvostan suuresti sitä, että sinä saat minut tuntemaan ärsyyntymistä joskus, sitä, etten minä enää halua lukea tätä ficciä, koska sinä kirjoitit niin ja näin, mutta kuitenkin, oli minun mielipiteeni mikä tahansa alussa, se aina kääntyy paremmin päin ajan kuluessa.
Sitten kuvaan astui mukaan Johnny. Tämä oli mahtava asia! Arianna oppisi siis elämään oman sokeutensa kanssa, ja se oli hieno asia.

Cinnamon ja Alessandro. Tähän ei voi sanoa enää mitään muuta, aivan mahtava! Alessandro on aivan mahtava hahmo. Alexander Wizard, minä nauroin! Taas kerran sinä yllätit minut tälläkin hahmolla. En nyt tällä kertaa rupea luettelemaan mitään kohtia Cinnamonin ja Alessandron välillä, sillä kaikki ovat olleet jollain tavalla kiehtovia.

Harry Potter! Pitääkö minun enää sanoa jotain muuta? Minun täytyy hymyillä jokaisessa kohdassa, jossa mainitaan sanallakin Harry, tai jotain Harryyn liittyvää. Tietenkin, onhan tällä kertaa Harryssä huonokin puoli. Tai no, ei se Harryssä ole, vaan siinä ajassa. Ennen kuin Harry syntyi, en muistanut, että Memory loppuu Jamesin ja Lilyn kuoltua. Ja kun Harry syntyi, minä muistin sen. Nykyään, aina kun tulee uusi luku Memoryyn, toivon, että luku on pitkä ja etee erittäin hitaasti, koska en halua Memoryn loppuvan. Aina kun olen lukenut uusimman luvun, odotan, että seuraava luku tulee pian, mutta toisaalta, en halua, että se tulee niin pian, koska sitten ollaan taas askeleen lähempänä loppua. Ja nyt, jos minä saisin päättää, tulisiko lukuja kahden päivän välein tai kahden viikon välein, valitsisin kahden viikon välein.

Herra P:n kuolema. En edes tiedä, mitä ajattelen tästä. Tuntuu jotenkin luonnottomalta, että Herra P on kuollut, eikä sitä sitten tule enää vastaan. Ja tietenkin tähän kaikkeen liittyy Siriuksen ja Ariannan välirikko, joka tuntuu aivan mahdottomalta selvittää. Minua lohduttaa täsäs vaiheessa ainoastaan Pakkaskukkien extra, jossa oli juttu siitä, että Ariannan huispausura meni pilalle, koska hänen poikaystävänsä joutui Azkabaniin, ja kuka muukaan se on, kuin Sirius. Jotenka, odotan innolla, miten sinä aiot tehdä Siriuksen ja Ariannan suhteen, jos siis tämä extraosio oli siis totta. Toivottavasti se on, koska muuten minä en tiedä, mitä teen.
Niin ja tietenkin, ei ole mukavaa katsoa, kuinka Rouva Potter kärsii oman miehensä menettämisestä.

Lilyn ja Jamesin riitaa en kommentoi mitenkään paljoa, muuta kuin sen, että oli hyvä, että tällä kertaa tuli hieman suurempaa, kun James lähti maastakin pois. Lilyn ja Siriuksen ystävyssuhteesta oli mukava lukea, se toi hieman vaihtelua mukaan ficciin, ja sekin sisälsi ihania kohtia, jotka pistivät hymyilemään vaikka Lilyn hermostuneisuus Jamesin suhteen paistoikin hyvin takaa.

Claudiasta en mainitse mitään, en pidä hänestä. Brite on ihan mukava minun mielestäni, kestän hänet, mutta en voi sietää Claudiaa.


Noniin, nyt olen kommentoinut paria minulle suurta kohtaa, joista jätin kuitenkin osan välistä. Loppuenlopuksi, nyt, kun katson Memorya kokonaisuudessaan, se on tapahtumarikas, sisältää monia suhdesotkuja, draamaa, ja minun täytyy todeta, että Memory on erittäin hyvin suunniteltu. Olethan suunnitellut Memoryn? Minusta on ehkä hieman vaikeaa uskoa, että et olisi suunnitellut Memorya, pähkäilet ennen uutta lukua mitä voisit keksiä. Ei, minä luulen, että olet suunnitellut Memoryn (tietenkin pieniä yksityiskohtia olet voinut ennen lukua keksiä, se on varmaa), ja totta tosiaan, jos niin on, sen olet tehnyt hyvin.

En voi muuta kuin kiittää sinua ja nostaa hattua sinulle jo varmaankin sadatta kertaa väinkin hyvin kirjoitetusta ficistä. Luin vuodatuksestasi luulevasi, että Memory ja sinut unohdetaan jonkin ajan päästä, kun Memory ollaan saatu valmiiksi. Voin omasta puolestani sanoa, että minä kyllä muistan Pakkaskukkian ja Memoryn + monia muita sinun kirjoittamia ficcejä, joista tuoreena mielessäni on vieläkin Marraskuuvirhe.

-hannan

ps. pahoittelen sekavuutta ja toistoa, jos sitä ilmenee viestissä.
The fantasy, mmm.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 22.3.08
« Vastaus #182 : Maaliskuu 26, 2008, 21:45:38 »
Kiitos paljon kommenteista (jälleen kerran). Olen ollut edelleen kipeänä, ja mitäpä muuta sitä tekisi kuin kirjoittaisi, eli tässä on uusin osa - toivottavasti tykkäätte!

Chiinatzu, kiitos :) ei minulla ole mitään mieltymystä Itävaltaan, se vain tuli mieleen laskettelun luvattuna maana, ja sitä paitsi halusin Remuksen kohtaavan jälleen Tinkan, mikä tapahtui loogisimmin Itävallassa :)

hannan, kiitos :) tuollaisia kommentteja lukiessa sitä aina muistaa, miksi kirjoittaminen on niin kivaa! Tiedätkö, minäkään en enää pidä hirveästi Claudiasta. Tykkäsin Claudiasta paljon etukäteen, kun suunnittelin sen paperille, mutta sitten siitä ei tullutkaan niin mukava kuin ajattelin. Ehkä siksi, että minäkin liputan S/A:n suhteen. Mutta on Claudiakin mielenkiintoinen. En suunnittele hahmoja hirveän tarkasti etukäteen - perusluonteenpiirteet ja ulkonäön vain, ja sitten lähden vaikka pitkälle kävelylle ja annan hahmojen puhua päässä ja katson, mitä ne haluavat tehdä, sillä tavalla tulee kaikista luontevimmat hahmot. Sama oikeastaan toimii koko ficin suhteen. Olen suunnitellut perusjuonenkäänteet koko jutulle, mutta sitten annan tarinan tavallaan lihottaa itse itseään, katson, mitä on tapahtumassa.

falpony, kiitos sinullekin :) usko pois, pelkään Memoryn lopun kirjoittamista ihan mielettömästi! Toisaalta on kiva nähdä, miten se luonnistuu, koska olen ajatellut sitä niin kovasti, mutta toisaalta... no, sen pitäisi olla loppuhuipennus, jotenkin erikoinen juttu, ja pelkään, että minun taidoillani ei saa sellaista loppuhuipennusta aikaan. Mutta toivotaan parasta!

chérupei, kiitos :) ufovivahteinen kommenttisi oli ihana.

 - Sharra

100.osa - Luudalla ja lannevaatteissa
31.1.1981

Herätessään Lily tunsi olonsa oudoksi. Hänen kurkkunsa oli karhea kuin hiekkapaperilla hiuotun puupalan pinta, ja hetken ajan hän pelkäsi saaneensa tartunnan siitä inhottavan sitkeästä flunssasta, joka oli piinannut rouva Potteria jo kolmen viikon ajan. Kurkkua lukuunottamatta kaikki muut ruumiinosat tuntuivat kuitenkin toimivan normaalisti, joten Lily päätteli kivun johtuvan yksinomaan liiallisesta puhumisesta. Loppujen lopuksi hän oli valvonut suurimman osan edellisestä yöstä ja yrittänyt ylipuhua kitisevää Harrya takaisin unten maille. Harry oli nyt tasan kuusi kuukautta vanha, ja hänelle oli alkanut tulla hampaita - asia, josta Sirius ja James olivat hyvin innostuneita (“Vielä pari kuukautta ja voimme opettaa hänet puremaan Kalkarosta!”), mutta joka pilasi Lilyn unet yö toisensa jälkeen.
Lily meni alakertaan ja pysähtyi keittiön ovelle katselemaan Jamesia, joka näytti yhtä uniselta kuin itsekin. James oli kyykistynyt Harryn syöttötuolin viereen ja yritti epätoivoisesti ujuttaa sosetta sisään Harryn mutristelevasta suusta. Hän kääntyi juuri toivottaakseen Lilylle hyvää huomenta, kun Harry pullisti poskensa ja sylkäisi soseen suoraan Jamesin naamalle.
  “Harry, ei!” James huokaisi toivottomaan sävyyn.
Lily hymyili myötätuntoisesti. “Uusi leikki vai?”
  “Jep, tuo oli jo kymmenes kerta tänä aamuna.”
  “Ajattele positiivisesti: jos Harry jatkaa tuota kovin pitkään, olet niin tehokkaasti ruoan peitossa, että vaatteet käyvät tarpeettomiksi”, Lily ehdotti, pörrötti Harryn mustaa hiuspehkonalkua ja istui pöydän ääreen juomaan kahvia.
Taitellessaan sen päivän lehteä auki Lily huomasi yllätyksekseen, ettei Päivän Profeetan etusivulla ollut sinä päivänä ainuttakaan ilmoitusta kuolleista, kadonneista tai muuten vain pahoinpidellyistä velhoista. Sen sijaan sivulla oli jättimäinen kuva taikaministeri Bagnoldista, joka piteli kädessään pöytäkalenteria, johon oli merkitty iso punainen ympyrä helmikuun neljännentoista päivän kohdalle. Lily luuli Bagnoldin mainostavan etukäteen ystävänpäivää, mutta kuvateksti paljasti, että kyseessä olikin taikaministeriön vuosipäivä - viidestuhannes sellainen. Lehtijutussa kerrottiin, että taikaministeriön suunnitteli suuria juhlia päivän kunniaksi.
  “Vuosipäivää juhlistetaan koko illan kestävällä tapahtumalla, joka sisältää mm. ilmaisen kahvitarjoilun, tanssi- ja musiikkiesityksiä, kaksintaistelunäytöksiä sekä puheita. Illan aikana on mahdollisuus nykäistä ministeriön työntekijöitä hihasta ja esittää mielipiteensä taikaministeriön nykyisestä politiikasta. Ilta huipentuu taikaministeriön työntekijöiden väliseen mister-kilpailuun, jossa kaikki katsojat saavat toimia tuomareina”, Lily luki lehdestä. “Kuulostaa aika isolta tapahtumalta. Toivottavasti kuolonsyöjät eivät osallistu.”
  “En usko”, arveli James. “Liikaa väkeä... liian tiukat turvajärjestelmät… Vaikka minä en kyllä pistäisi pahakseni, vaikka koko ilta menisikin tappelemiseen.”
  “Miten niin?”
  “Rymistyir on luultavasti keksinyt meille jonkin kamalan ohjelmanumeron juhlia varten”, James sanoi synkästi. “Auroriopiskelijoiden balettiesitys vaaleanpunaisissa hamosissa voisi olla hänen mielestään hitti. Mitä luulet, kirjoittaisiko Cinnamon minulle sairaslomaa ystävänpäivään asti, jos vetoaisin vauvan aiheuttamaan ylirasitukseen?”
  “Hei, sinulla sentään on työpaikka!” Lily muistutti. “Sellainen, jota kukaan ei ole polttanut maan tasalle.”
  “Mutta Auroriakatemia räjäytettiin, eli olemme tasoissa.”
  “Tyypillinen rohkelikko. Ei kestä tappiota missään asiassa.”
James virnisti. “Niin, sellaisia me - “
PLÄTS. Kasa oranssinväristä sosetta läjähti päin hänen silmälasejaan.
  “Harry!” James ulvoi.
Harry nauroi vauvannaurua.

Jamesilla kesti puoli tuntia etsiä ja puhdistaa vaatteistaan kaikki vauvansosetahrat, ja kun hän viimein pääsi lähtemään töihin, hän oli jo auttamatta myöhässä. Asiaa ei juuri auttanut se, että hän tajusi unohtaneensa aurorinviittansa makuuhuoneeseen kuivumaan. Pukiessaan sitä ikkunan edessä ylleen hän ei voinut olla huomaamatta kahta miestä, jotka seisoivat alhaalla kadunkulmassa myymässä kukkia.
Se oli jo viides päivä peräkkäin, kun James näki miehet. Hän rypisti otsaansa. Oli tarpeeksi omituista, että kaksi miestä halusi kuluttaa aikansa myymällä kukkia, mutta että nämä päättivät tehdä niin syrjäistäkin syrjäisemmän kadun varrella - se oli jo typerää. 
  “Lily, oletko nähnyt nuo kukkakauppiaat?”
  “Mitä? Joo, jos tarkoitat niitä kahta vaaleaihoista. He ovat ruotsalaisia. Göran ja Jens.”
 “Göran ja Jens“, James toisti mietteliäästi. Hän ei voinut sille mitään, mutta jokin kukkakauppiaissa häiritsi häntä. Ehkä se johtui siitä, että he olivat ruotsalaisia. Kaikki sanoivat, ettei ruotsalaisten miesten joukossa ollut ainuttakaan heteroa.
James kohautti harteitaan ja lähti hormitakan kautta töihin.

***

Ulkona kadulla seisova Peter pyyhki otsaansa nähdessään Jamesin katoavan kotitalonsa ikkunasta. Oli tarpeeksi paha, että hänen täytyi naamioitua päivä toisensa jälkeen ruotsalaiseksi ja teeskennellä kiinnostuneensa yli kaiken kasvien myymisestä; jos James alkaisi vielä kiinnostua hänen ja Macnairin puuhista, mistään ei tulisi mitään.
  “Jatketaanko?” Peter kysyi Macnairilta, joka urahti jotakin epäselvää vastaukseksi ja hivutti taikasauvan esiin takkinsa uumenista. Macnair oli parhaimmillaankin hyvin juro työtoveri; siihen saakka Peter oli kuullut hänen lausuvan tasan yhden sanan, ja sekin oli ollut “Vaiti!” Hän mietti usein, kumpi mahtoi ärsyttää Macnairia enemmän: sekö, että hän joutui tekemään työtä Peterin kanssa, vai se, että hänen täytyi leikkiä ruotsalaista ja nieleskellä monijuomalientä tunnin välein saadakseen aikaan sileät vaaleat hiukset, säihkyvät siniset silmät ja tasaisen, vaalean hipiän.
  “Varoitusmanaus seuraavaksi”, Peter ehdotti. “Ettei Kilta saa hälytystä.”
Hänen kätensä vapisivat, kun hän ryhtyi purkamaan Jamesin ja Lilyn asuntoa suojaavia loitsuja. Urkittuaan Jamesilta yksityiskohtaiset tiedot suojaloitsuista hän oli välittänyt ne pimeyden lordille siinä toivossa, että hänen osuutensa olisi ohitse. Sen sijaan lordi Voldemort oli määrännyt hänet ja Macnairin purkamaan suojaloitsuja, ja siinä työssä he olivat olleet jo yli viikon. Loitsujen purkaminen oli hidasta: jokainen manaus piti käsitellä yksityiskohtaisesti, eikä mitään saanut unohtaa. Kaiken lisäksi heidän piti vältellä niin ohikulkevia jästejä kuin Lilyä ja Jamesiakin, jotka olivat ottaneet tavaksi norkoilla ikkunoissa hieman liian usein.
Peter vihasi työnsä joka hetkeä, mutta ei aikonut kiirehtiä sitä vähääkään. Hän halusi pitää ystävänsä turvassa edes hetken pidempään.

***

  “Istukaa alas, istukaa alas! Tulkaa lähemmäs, että kaikki mahtuvat sisälle!”
Aurorien kokoussali tungeksi väkeä. Rymistyirin pahaenteinen kutsu oli koonnut paikalle kaikki Lontoon aurorit aina kokeneimmasta - ja kolhiintuneimmasta - konkarista kaikkein säikyimpään keltanokkaan. James oli tullut paikalle niin myöhään, että sai kamppailla päästäkseen oviaukosta sisään. Hän oli kuluttanut aamun “opettamalla” Kingsley ja Candice Kahlesalpaa; oppitunti oli päättynyt, kun äärimmäisen lahjakas Kingsley oli lähettänyt kirouksellaan hänet koko aamupäiväksi Mungoon paikattavaksi. Onneksi Sirius oli pitänyt hänelle paikkaa.
James ei ehtinyt edes tervehtiä Siriusta, kun kokous jo alkoi. Hän ei ollut kovin yllättynyt huomatessaan, ettei puhujana toiminut suinkaan Rymistyir, vaan Frank Longbottom. Rymistyir oli saanut viime aikoina viimeisen vuoden auroriopiskelijoista niin kyllikseen, että vältteli heitä parhaansa mukaan.
  “Okei, tänään meillä on käsittelyssä monta tärkeää asiaa, joten keskitytään kaikki kuuntelemaan, jos sopii”, Frank pyysi ja nousi seisomaan. “Ihan aluksi meillä on täällä tiedotus uusien taikajuomien kehittelyn virastolta. Omien sanojensa mukaan he ovat onnistuneet kursimaan kasaan lääkkeen, jolla pystyy estämään suurimman osan kidutuksista kuulustelutilanteessa.”
Frank veti esille viiden sentin korkuisen lasipullon, jonka sisällä oli sähkönsinistä nestettä. Se ailahteli huoneen valossa.
  “Tämän juoman nimi on Syvimpien Muistojen Juoma ja se on taikajuomaviraston uusin keksintö. Yksi kulaus riittää lähettämään juomansa kolmen tunnin ajaksi niin syvälle omien ajatustensa ja muistojensa keskelle, että hän irtautuu kokonaan todellisuudesta. Edes kivun kaltaiset asiat eivät pääse läpäisemään hänen tajuntaansa. Ymmärrätte varmaan, minkä etulyöntiaseman tämä juoma tarjoaa auroreille. Mikäli joku meistä sattuisi päätymään kuolonsyöjien kuulusteltavaksi, hänen tarvitsee vain ottaa kulaus tätä juomaa, ja hän on seuraavan kolmen tunnin ajan täysin kuolonsyöjien saavuttamattomissa. He voivat kysellä kysymyksiä, eikä hän vastaa. He voivat satuttaa ja kiduttaa, mutta hän ei tunne kipua.”
  “Mutta he voivat silti tappaa, vai mitä?” Mantacora Novelle huikkasi.
Frank hymyili ilottomasti. “Kyllä, se on edelleen mahdollista. Mutta kuolema olisi miellyttävä, koska uhri ei saisi koskaan tietää, mitä tapahtuu. Hän vain... nukahtaisi kesken kauniimpien muistojensa.”
  “Kompa, missä kompa on?” Sirius mutisi Jamesille toisesta suupielestään. “Noin hyvä juoma ei voi millään olla totta.”
 “Tietenkin tälläkin juomalla on vaaransa“, Frank jatkoikin seuraavaksi. “Taikajuomavirasto ei voi taata, että sitä on turvallista nauttia yhtä kulausta enempää, ennen kuin vaikutus on kulunut loppuun. Suurempi määrä voi olla tuhoisa, ja pahimmassa tapauksessa juomaa nauttinut saattaa vajota pysyvästi omiin muistoihinsa. Siksi haluan teroittaa teille, ettette missään tapauksessa saa juoda sitä - paitsi yhden kulauksen, äärimmäisessä hädässä.”
  “Annetaanko meille tuota ihmelääkettä?” Red haukahti Siriuksen toiselta puolelta.
Frank rypisti otsaansa. “Se ei ole mitään ihmelääkettä, se on vaarallista ainetta. Sitä annetaan ainoastaan niille, joiden katsotaan osaavan käyttää sitä.”
  “Eli käytännössä kaikille paitsi opiskelijoille”, järkeili Red.
  “Aivan”, Frank myönsi selvästi vastentahtoisesti. Hän sujautti pullon takaisin taskuun ja ilmoitti siirtyvänsä kokonaan toisenlaisiin uutisiin.
  “Kuten kaikki ovat varmasti jo lukeneet Profeetasta, ministeriön väki aikoo järjestää isot juhlat taikaministeriön 5000-vuotispäivän kunniaksi. Rymistyir lähetti meille tänä aamuna tiedon, että kaikkien odotetaan osallistuvan järjestelyihin. Niinpä tänään toimitetaan pieni tehtävänjako - “
James voihkaisi. “Kuulostaa pahalta!”
  “Hiljaa, James!” Frank komensi. “Ei tästä kukaan pidä, mutta Rymistyirin sana on laki. No niin, tämä sujunee parhaiten, jos sovitaan, että kaikki ottavat hoidettavakseen yhden tehtävän ilman valituksia. Silloin kukaan ei ainakaan joudu tekemään enempää kuin toiset. Aloitetaan tanssi- ja laulutaitoisista. Löytyykö niitä?”
Kokoussaliin lankesi täydellinen hiljaisuus. Frank huokaisi.
  “Niin minä vähän arvelinkin. Kuulkaa, meillä ei ole tässä vaihtoehtoja. Voitte joko myöntää erityislahjanne oitis, tai jokainen saa tulla vuorollaan tänne eteen ja esittää meille kauniin laulun ja tanssin. Toistan, löytyykö täältä tanssijoita tai laulajia?”
Muutama hyvin vastentahtoinen käsi nousi hyvin hitaasti ilmaan. Frank nyökkäsi.
  “Kiitos, näin tämä toimii. Tulkaa laittamaan nimenne listaan ja menkää sitten ilmoittautumaan taikuuden sopimattoman käytön viraston Mafaldalle, hän neuvoo, mitä teidän pitää tehdä. Hyvä on, sitten otetaan kaksintaistelunäytökset. Rymistyir vaatii, että pidämme näytöksiä käynnissä C-lavalla koko illan, joten jokainen teistä joutuu siellä remmiin. Kaksi kerrallaan, noin viiden minuutin näytös. Jokainen pari saa esiteltäväkseen pari loitsua, hyvin yksinkertainen juttu, ei mitään ihmeellistä. Vauhkomieli on ystävällisesti jakanut teidät valmiiksi pareittain ja määrännyt jokaiselle manaukset, joista he suoriutuvat parhaiten. Ne kaikki lukevat tässä listassa, olkaa hyvät.”
Frank napautti taikasauvaansa, ja suuri pergamenttien armeija lensi huoneen poikki. Sirius nappasi ilmasta yhden pergamenttikäärön ja rullasi sen auki Jamesin kurkkiessa hänen olkansa ylitse. Hän oli varma, että Vauhkomieli oli piruuttaan määrännyt hänen demonstroitavakseen jonkin anteeksiantamattomista kirouksista - aivan vain korostaakseen hänen auroriksi sopimatonta taustaansa - mutta listassa lukikin: James Potter ja Sirius Black - tainnutustaiat.
  “No, ei ollut mikään yllätys…” 
  “Ai sen jälkeen, kun tainnutimme Vauhkomielen ruokasaliin? Ei ehkä, Sirius tuhahti helpottuneena. Hän silmäili listaa eteenpäin. “Hei, Vauhkomielellä taitaa tosiaan olla kiero huumorintaju! Katso, hän on parittanut Redin ja Emmelinen!”
Siitä nimenomaisesta kaksintaistelusta voisi tulla verinen, James mietti pahaa aavistellen. Emmeline oli vihoitellut Redille siitä lähtien, kun Red oli viskannut hänet nurkkaan kuin rukkasen, eikä nytkään suostunut istumaan kymmentä metriä lähempänä Rediä. Ottaen huomioon, että kyseisen kokoussalin läpimitta oli juuri edellä mainittu kymmenen metriä James päätteli, etteivät Emmelinen tunteet olisi lämpenemässä vähään aikaan.
  “Okei, mennään seuraavaan kohtaan. Jokaisen ministeriön osaston täytyy pitää puhe, sitä tavanomaista roskaa, mutta siitä huolehtivat osastojen johtajat, eli meidän tapauksessamme Rufus. Suurin ongelma on koota ministeriön väen joukosta lentotaitoinen huispausjoukkue. Urheiluosasto on päättänyt järjestää näytösottelun ministeriön työntekijät vastaan ammattilaishuippaajat, ja me tarvitsemme edes jonkun, joka pysyy luudanvarrella... Onko täällä ketään?”
James ja Sirius vilkaisivat toisiaan. Jos kaikkien kerran piti osallistua johonkin, olisi huispaus ehdottomasti kivuttomin vaihtoehto. Oikeastaan se voisi olla hauskaakin... James ei ollut pelannut kunnolla Tylypahkan jälkeen. He kumpikin ampuivat kätensä ilmaan.
Frank nyökkäsi. “James, loistavaa. Mene ilmoittautumaan taikaurheiluosaston Luutsikselle, hän neuvoo sinut eteenpäin.”
  “Entä minä?” Sirius huitoi kättään ilmassa.
  “Sinulle on ikävä kyllä jo vähän toinen tehtävä…”
  “Minä luulin, että me saamme valita!” Sirius protestoi.
  “Niin te saattekin, paitsi tässä tapauksessa. Tähän nimenomaiseen esitykseen on ollut hankala saada väkeä.…”
  “Mistä on kyse?” Sirius urahti varautuneesti. “Pitääkö meidän painia peikkojen kanssa? Kohdata mantikori? Tappaa Voldemort yleisön edessä?”
Väkijoukossa kävi kohahdus.
Sirius ravisti ärtyneenä päätään. “Sanokaa vain Voldemort, ei se nimi ketään pure!”
  “Teidän… teidän tehtävänne on ottaa osaa taikaministeriön mister-kilpailuun”, Frank ilmoitti vaikeasti.
Sirius tunsi leukansa loksahtavan. “Mitä?”
  “Ajattele positiivisesti”, kehotti Frank. “Sinun eri tarvitse painia peikon kanssa.”
  “Entä jos minä haluan painia peikon kanssa? Peikot ovat mukavia!”
  “Sitten sinulla on vain käynyt huono tuuri”; Frank pahoitteli näyttämättä todellisuudessa lainkaan pahoittelevalta. “Et sinä sinne yksin joudu, teitä on kymmenen. Tältäkin osastolta lähtee kolme.”
  “Ketkä?”
  “Sinä, Red ja Jude X.”
Red puhkesi kovaäänisiin vastalauseisiin, kun taas Jude karahti punaiseksi ja näytti siltä, että halusi valua pienenä sievänä purona jonnekin viemärin uumeniin ja liittyä krokotiilien aineenvaihduntaan. Sirius virnuili Redille avoimen vahingoniloisesti.
  “No, jos sinä otat osaa, voin minäkin ottaa“, hän naureskeli. “Voitan sinut vaikka vasemmalla kädellä.”
  “Turha toivo”, Red naljaisi vastaan. “Eihän sinulla ole edes kunnon lihaksia, sinä kävelevä narukerä.”
  “Itselläsi kasvaa kuollut siili päälaen paikalla”, sinkautti Sirius. “Lyön kymmenestä kaljuunasta vetoa, että - “
  “Hei, Sirius, sinuna en aloittaisi”, Emmeline Vance huikkasi terävästi salin toiselta puolelta. “Etkö tiedä, että Red on valittu jo kolmesti ministeriön kymmenen seksikkäimmän työntekijän joukkoon?”
  “Suu kiinni, Vance!” Red ärjäisi.
  “MeNoidat-lehti jakaa sen palkinnon joka vuosi“, Emmeline jatkoi luoden vahingoniloisia silmäyksiä Rediin. “Ensin hän oli viides, sitten toinen ja lopulta kaksi vuotta sitten ensimmäinen. En tiedä, oletteko lukeneet sitä lehteä, mutta Redin erityinen vahvuus on kuulemma hänen sänkykamarikatseensa.”
Sirius repesi nauruun. “Vai että ihan sänkykamarikatse? Poseerasitko sinä ihan ilman paitaa, professori Stron?”
  “Suu kiinni, tai muutan sinut pesukarhuksi.”
  “Siitä vain, jos haluat hävitä pesukarhulle misterkisoissa”, Sirius tuumi. “Minä aion piestä sinut perusteellisesti.”
Red tuhahti. “Haaveile vain.”
  “Kymmenen kaljuunaa sen puolesta, että Red voittaa”, Lyricor Dawlish karjaisi jostain salin etuosasta.
  “Minä pistän viisi kaljuunaa Blackille”, raisunnäköinen poikatyttö Avalon Bonneveye pisti vastaan.
  “Seitsemän Redille!” joku, jonka ääntä Sirius ei tunnistanut, huusi.
  “Kolme Siriukselle”, sanoi Camelotta Tonks, Siriuksen vuosikurssin teoriaopettaja.
Sirius virnisti Redille. “Näetkö? Sinulla ei ole mitään toivoa, kun opettajatkin ovat puolellani.”
  “Black, minä olin opettaja”, Red huokaisi teatraalisesti. “Mikä sivumennen sanoen takaa sen, että kaikki entiset oppilaani äänestävät minua.”
  “Sano mitä sanot“, Sirius mutisi tyytyväisenä itsekseen. “Mutta sinun on paras mennä kiillottamaan uimahoususi, koska sinä häviät.”

***

  “Sain työtarjouksen“, Arianna ilmoitti omituisella äänellä.
Hän istui polvet koukussa Briten klinikan sohvalla ja leikitteli levottomasti paitansa helmalla.
  “Haluatko kertoa siitä?”
Arianna hymähti. Haluatko puhua siitä oli kysymys, johon hän oli ehtinyt tutustua vähän turhankin hyvin sen kuukauden ja viikon aikana, jotka hän oli viettänyt Briten epävirallisena potilaana. “Viralliseksi” potilaaksi hän ei suostunut, niinpä Brite tapasi häntä aina työaikansa ulkopuolella, kun miehen työtoveri oli lähtenyt kotiin ja klinikalle oli laskeutunut hiljaisuus. Arianna olisi mielellään tavannut kokonaan jossain muualla, mutta siitä Brite ei suostunut luistamaan - hän oli liiaksi ammattilainen.
  “Joku Luutsis taikaurheiluosastolta otti minuun yhteyttä“, Arianna sanoi mahdollisimman ilmeettömästi. “Hän kokoaa joukkuetta johonkin näytösotteluun, taikaministeriön väki vastaan ammattilaiset. Hän haluaa minut jahtaajaksi.”
  “Ja…?” Brite hoputti varovaisesti.
Arianna hymyili. Ainakin Brite oli viisaampi kuin hänen äitinsä, eikä ryhtynyt suin päin onnittelemaan häntä kuin kyseessä olisi ollut maailman hienoin asia.
  “James on siinä joukkueessa.”
Briten vastaus oli pelkkä ymmärtäväinen äännähdys. Todellisuudessa Arianna ei ollut täysin varma, olisiko halunnut osallistua peliin, vaikka James ei olisikaan pelannut vastapuolella. Siitä oli jo useampi kuukausi, kun hän oli viimeksi ollut luudanvarren selässä, ja hän oli ehtinyt tottua toimettomaan, tasaisena eteenpäin virtaavaan elämäänsä. Mutta hän kaipasi lentämistä, tuttua ilmavirtaa ja nopeutta ja adrenaliinia, joka ryöpsähti hänen suoniinsa joka kerta, kun pallot päästettiin irti. Ja tilaisuus päästä pelaamaan valiojoukkueessa näytösottelussa... ennen se olisi saanut hänen vatsansa sekaisin silkasta jännityksestä. Nyt hän ei ollut enää varma siitäkään. Hän oli jo huomannut, että liika kunnian tavoittelu ajoi hänet vain tukaliin tilanteisiin.
  “Pelkäätkö sinä Jamesia?”
  “Pelkään”, Arianna sanoi rehellisesti. Rehellisyys oli yksi niitä typeriä asioita, joista Brite halusi ehdottomasti pitää kiinni, - “muuten me vain haaskaamme aikaamme“, hän hoki aina - ja vähitellen Arianna alkoi jo tottua siihen. Hyötyä siitä ei kuitenkaan toistaiseksi ollut ollut. Hän polki edelleen paikallaan kuin vesijuoksua taitamaton gaselli.
  “Mitä sinä luulet hänen tekevän?”
  “En… en mitään. Ei hän tekisi mitään kesken pelin. Ei hän ole sellainen.”
  “Ja sitä sinä juuri pelkäät?”
  “Mieluummin haluaisin hänen lyövän”, Arianna mutisi. “Tai jotakin. Mutta ei sitä.”
Brite oli pitkään hiljaa. Ainoa asia, minkä Arianna kuuli, oli hänen kynänkärkensä naputus vasten hänen reittään.
  “Psykologikoulutuksessa sanotaan, ettei meidän ole tarkoitus antaa neuvoja…” mies aloitti hitaasti.
  “Mutta sinulla on niitä?” Arianna arveli vinosti hymyillen.
  “Minusta sinun pitäisi pelata”; Brite sanoi niin aseistariisuvaan sävyyn, että Arianna saattoi hyvin kuvitella hänet - tuolinsa laidalla, kädet rennosti sylissä, yrittämässä turhaan katsoa häntä silmiin.
Hän tuhahti ja kietoi kädet tiukasti polviensa ympärille.
  “Miksi ihmeessä? Ehdin kyllä pelata sitten, kun huispauskausi taas alkaa. Olen jo puhunut toisten kanssa, ja pääsen takaisin Rapakon Palloseuraan.”
  “Mutta olet istunut pitkään kotona. Eikö sinun kannattaisi tehdä välillä jotakin muuta?”
  “Mitä? Lähteä lentämään ja pelätä, että James iskee ryhmyn kallooni?”
  “Arianna”, Brite sanoi paheksuvasti.
Arianna mutristi huuliaan. “Miksi meidän pitää aina puhua vain minusta?”
  “Koska sitä terapiaistunnoissa tehdään. Muuten emme erottaisi, kumpi on terapeutti ja kumpi ei.”
  “No, minun on vaikea kertoa omista asioistani sellaiselle, joka ei kerro mitään vastineeksi“, Arianna napautti. “Voisit sinä edes jotakin kertoa! Onko sinulla lemmikkejä?”
Briten äänestä paistoi kuiva hymy. “Hyvä yritys, Arianna.”
  “En käsitä, miksi sinä saat neuvoa minua, mutta minä en saa neuvoa sinua.”
  “Ja minä en käsitä, mitä merkitystä sillä on, koska et kuitenkaan kuuntele neuvojani.”
  “Saattaisin kuunnellakin.” Arianna kallisti päätään. “Jos olisimme tasa-arvoisia.”
  “Onko tuo lupaus?”
  “Totta kai se on!” kivahti Arianna.
  “Hyvä on. Sinä menet siihen huispauspeliin, ja kun olet pelannut sen, kutsun sinut syömään asunnolleni ja saat analysoida minua mielin määrin. Kelpaako?”
  “Kannattaako minun odottaa parempaa tarjousta?” Arianna kysyi varautuneesti.
  “Ei tämän vuosituhannen puolella“, Brite vastasi tyynesti.
  “Hyvä on”, Arianna tokaisi. “Minä menen siihen peliin. Mutta jos sinä syöt sanasi, pidän huolen siitä, että saat syödä jotakin muutakin - eikä se tule olemaan mitään sellaista, mitä ihmiset normaalisti syövät.”

***

  “Mitä luulette, näyttääkö vihreä hyvältä minun päälläni? Tekeekö se vaikutuksen tuomareihin?”
  “Anturajalka”, James voihkaisi ja painoi kädet korvilleen. “Hellitä vähän!”
  “Hellitä?” Sirius toisti ja kiepsahti ympäri käsi lanteella irrottamatta hetkeksikään katsetta peilikuvastaan. “Hellitä? Tarvitseeko minun ihan todella muistuttaa sinulle, miten tärkeästä kisasta tässä on kyse?”
  “Ei tarvitse”, James sanoi nopeasti estääkseen Siriusta puhkeamaan jälleen siihen aivan liian monta kertaa kuultuun, tuskastuttavan pitkään puheenvuoroon, jonka aikana hän valitti menettävänsä maineensa, ellei päihittäisi Rediä kymmenen-nolla ministeriön miesten kauneuskilpailussa.
James katsoi syyttävästi sohvalla retkottavaa Claudiaa. “Miksi sinä et toimi hänen konsulttinaan?”
  “Toimin jo”, vastasi Claudia. “Koko viime viikon.”
  “Niin, sitten heitit minut ulos“, Sirius murahti ja vaihtoi vihreän paidan mustaan. “Tiedät kai, joku saattaisi erehtyä väittämään, että on tyttöystävien velvollisuus auttaa poikaystäviään pulassa.”
  “Niin, no, joku toinen saattaisi luulla, että tyttöystävien on tarkoitus saada silloin tällöin vaikka halaus sen sijaan, että edellä mainittu poikaystävä vain heittelee vaatteita hänen niskaansa”, Claudia viisasteli.
  “Mitä sinä edes hermoilet?” ihmetteli Peter. “Sinun tarvitsee vain esitellä pari vaatetta ja se on siinä.”
  “Pari vaatetta?” Sirius huusi järkyttyneenä. “Sitäkö sinä kuvittelet sen olevan?”
  “Älä nyt pahastu, Anturajalka, mutta Matohäntä on oikeilla linjoilla”, James nauroi. “Kyseessä ei oikeastaan ole taikaministerinvaalit.”
  “Silti”, Sirius intti. “Minun pitää voittaa Red.”
  “Anturajalka on joskus kamalan turhamainen, vai mitä sanot, Kuutamo?” James kääntyi virnistämään sohvalla kenottavalle Remukselle.
Virne hiipui hänen kasvoiltaan, kun hän näki, ettei Remus edes kuunnellut heitä, vaan tuijotti synkkänä tyhjyyteen.
  “Kuutamo?” James heilautti kättään hänen silmiensä edessä.
Tajunta palasi Remuksen katseeseen. “Mitä?”
  “Tarkastin vain, onko sinussa elämää. Olet ollut hiljaa varmaan tunnin.”
  “Taisin syödä liikaa”, Remus hymähti vältellen.
Peter kohotti kulmiaan. “Claudian kokkauksia? Oletko tosissasi?”
  “Hei!” Claudia kiljahti. “Minä istun täällä! Ja sivumennen sanoen, Peter, sinuna alkaisin loukata ruoanlaittotaitoani vasta sitten, kun olet lakannut kieltäytymästä ruoanlaitosta sukupuoleen vedoten.”
  “Eli käytännöllisesti katsoen... ei ikinä”, Sirius nauroi ja poseerasi peilikuvalleen. “Kyllä, musta on ehdottomasti minun värini.”

***

Ystävänpäivää edeltävät päivät kiisivät niin nopeasti, että jälkeenpäin James saattoi ainoastaan ihmetellä, mihin ne olivat kadonneet. Hän tuskin näki ystäviään: hän oli aina kiireinen joko taikaministeriön huispausjoukkueen harjoitusten tai auroriharjoitusten kanssa. Silloinkaan kun hänellä oli aikaa ei hänellä ollut juuri tilaisuutta tavata ystäviään. Peter oli aina kaupassaan tai jossakin omituisessa liikemiesten kokouksessa (James nauroi joka kerta, kun vain ajattelikin sitä), Sirius puolestaan vaihtoi taukoamatta vaatteita ja harjoitteli Claudian avustuksella vastaamaan tuomarien mahdollisiin kysymyksiin ja Remus… no, suoraan sanottuna kukaan ei ollut aivan varma siitä, missä Remus oli. Ainoa, joka oli nähnyt häntä jokseenkin säännöllisesti oli Lily, ja hänkin oli paljon huolestuneempi Jamesin äidin kuin Remuksen voinnista.
  “Sinun pitäisi komentaa äitisi Mungoon”, Lily oli sanonut eräänä iltana, kun hän ja James olivat lojuneet lopenuupuneina sohvalla katsomassa siepillä leikkivää Harrya. “Oikeasti, hän yskii pahemmin kuin kävelevä taudinaiheuttaja!”
  “Ja millä minä hänet sinne komennan? Uskomattomalla arvovallallani, kenties?” James oli ivannut takaisin.
Lily ei ollut inttänyt vastaan, mutta harjoitellessaan ystävänpäivän aattona näytösotteluaan Siriusta vastaan James ei voinut olla toivomatta, että olisi ottanut neuvosta vaarin ja raahannut äitinsä Mungoon, vaikka sitten väkivalloin. Hän oli nähnyt äidin ohimennen sinä aamuna ja säpsähtänyt tämän jatkuvaa yskää. Hän ei voinut sille mitään, mutta se toi väkisinkin hänen mieleensä isän.
Voisiko historia toistaa itseään? James ei halunnut uskoa sitä todeksi. Hän muistutti itselleen yhä uudelleen, että keuhkohutsun tarttuminen oli normaaliolosuhteissa hyvin harvinaista, ja sitä paitsi isä oli ehtinyt olla... kuollut jo kauan ennen kuin äiti oli saanut yskän. Hän ei olisi mitenkään ehtinyt saada tartuntaa. Silti Jamesia pelotti.
  “Potter, Black, KESKITTYKÄÄ!” Vauhkomieli ärjyi täyttä kurkkua. “Tuolla sauvatyöskentelyllä ei tainnuteta edes anorektista höyhentä! Mitä te siellä oikein ajattelette, aamiaistanneko?”
  “Ihan kuin siinä olisi ollut jotakin kehumista“, Sirius mutisi hiljaa. “Kuutamo poltti paahtoleivän pohjaan.”
  “Arvaa mitä se merkitsee?”
  “Että Kuutamon pitäisi mennä kokkikouluun?”
  “Että sinun pitäisi laittaa itse aamupalasi”, James tokaisi.
  “BLACK JA POTTER! TÄNNE, NYT!”
James tunsi itsensä koiraksi työntäessään taikasauvan takaisin vyöhönsä. Vihaiselta koiranomistajalta Vauhkomielikin pitkälti näytti, kun James ja Sirius laahustivat hänen luokseen lattian poikki.
  “Harjoitusten aikana ajatukset pidetään harjoituksissa, tai ei tarvitse tulla ollenkaan”, Vauhkomieli ärjäisi.
  “Anteeksi, pomo.” James teki nopean asennon. “Minulla on… keskittymisvaikeuksia. Harry on pitänyt minua valveilla.”
  “Juuri tuosta syystä aurorit eivät perusta perhettä!”
  “Mutta perhe meillä on, halusimme tai ei“, James napautti. “Ja henkilökohtaisesti minun perheeni ei ole niitä helpoimpia!”
Vauhkomielen ilme muuttui, pehmeni aavistuksen inhimilliseksi. “Isäsi oli... hyvä aurori. Hyvä mies.”
James käänsi katseensa pois. Viimeksi hän nyt halusi myötätuntoa Vauhkomieleltä.
  “Saammeko palata harjoituksiin, pomo? Lupaamme… keskittyä paremmin.”
  “Odottakaa vielä hetki, James, Sirius”, Frank Longbottom pyysi ilmestyessään paikalle kulman takaa. “Ei Vauhkomieli teitä kahta turhan takia höykytä.”
Vauhkomieli loi häneen varoittavan katseen.
  “Älä nyt, Alastor, kyllä heille voi kertoa.”
  “Kertoa mitä?”
  “Kerro sinä”, Vauhkomieli urahti. “Mutta jos he ylpistyvät ja lakkaavat harjoittelemasta - “
  “Minä muutan heidät viemäriksi Rymistyirin vessaan, tiedetään”, Frank sanoi kyllästyneenä.
Vauhkomieli murahti vielä jotakin epäselvää ja lähti kiusaamaan Alicea ja Frankin serkkua, Romea Longbottomia. 
  “Mistä me ei saada ylpistyä?” uteli Sirius.
  “No, kuten tiedätte, huomenna on taikaministeriön 5000-vuotisjuhla ja - “
  “ - jos aiot kieltää Siriusta ylpistymästä misterkisoista, olet myöhässä”, James keskeytti. “Hän luulee jo nyt olevansa herra Afrodite.”
  “Pää kiinni, James“, kehotti Frank ystävällisesti.
  “Anteeksi, minä vain - “
  “Haluatteko te tietää, vai ette?”
James vaikeni silmänräpäyksessä. Frank nyökkäsi tyytyväisenä ja kertoi, että taikaministeri oli lähestynyt viikko sitten kolmannen vuosikurssin opettajia ja tiedustellut, olisiko viimeisen vuoden opiskelijoiden joukossa ketään, jonka voisi ylentää juhlapäivän kunniaksi.
  “Bagnold pyysi meitä valitsemaan muutaman tyypin ja nimittämään heidät virallisesti täysivaltaisiksi auroreiksi koko juhlayleisön edessä. Kohottaa aurorien imagoa, tai jotakin vastaavaa, en tiedä tarkkaan... mutta joka tapauksessa Vauhkomieli kannatti teitä.”
  “Meitä?” Sirius toisti epäuskoisena.
  “Ja Alicea. Teidät nimitetään huomenna juhlassa heti huispausottelun jälkeen, joten James, koeta olla keräämättä kovin paljon kuraa naamaasi. Siellä on toimittajia.”
  “Mutta miksi me?” Sirius kysyi edelleen pöllämystyneenä.
  “Miksiköhän?” lähettyvillä seisoskeleva Red tiedusteli sarkastiseksi. “Hmm, mietitäänpä. Sen täytyy johtua siitä, että teillä on Lontoon kauneimmat teepannut.”
Sirius kyräili häntä. “Tiedät kyllä, mitä tarkoitan.”
Vaikutti kuitenkin siltä, ettei sen enempää Frank kuin Redkään tiennyt, mitä Sirius oikein tarkoitti, eikä hän halunnut tarkentaa. Mielessään hän ei kuitenkaan voinut lakata ihmettelemästä, miten ihmeessä Vauhkomieli oli kannattanut häntä, vaikka suurin osa muusta velhomaailmasta ei varmasti kannattaisi. Siriusta pelotti jo etukäteen, mitä katsojat mahtaisivat sanoa, kun hänen sukunsa julistettaisiin ääneen.

***

  “Oletko nyt varma, että sinun kannattaa tulla?” Lily kysyi jo kymmenennen kerran sinä iltana. “Sinä yskit. Ja siellä on kylmä.”
  “Minä laitan lämpöisesti päälle”, rouva Potter vastasi lyhyesti, yskähti ja kääriytyi tiukasti shaaliin, joka sai hänet näyttämään juuri niin vanhalta kuin todella olikin - ehkä ensimmäistä kertaa elämässään. Lilyä melkein nauratti, kun hän näki rouva Potterin paksut villatossut ja kaulahuivin - mutta vain melkein. Tosiasiassa hän oli aivan liian huolestunut nauraakseen.
  “Miettisit silti vielä. Nyt ei ole kesä.”
  “Eikö kukaan ole sanonut sinulle, ettei miniän kuulu neuvoa anoppiaan?” Sascha tokaisi puoliksi leikillään, puoliksi turhautuneena.
  “Sascha…”
  “Omasta pojastani tulee aurori, minä en suostu jättämään sitä väliin!” Sascha tiuskaisi. “En, vaikka keuhkoissani olisi itse Voldemort!”
Lily hymyili pienesti. “Niin pitkälle ei onneksi varmaan tarvitse mennä. Viistokuja on tänään niin tarkoin suojattu, että olisi ihme, jos joku näkisi edes vilauksen hänestä.”
  “Mutta koskaan ei haittaa olla liian varma. Ja jos jotakin tapahtuu, olette vain iloisia siitä, että paikalla on ylimääräisiä käsiä.”
  “Emmepäs, vaan - “
Ovelle koputettiin.
  “Cinnamon”, Lily mumisi ja kiirehti ovelle.
Hän oli sopinut menevänsä juhliin Cinnamonin kanssa, koska Dana oli peruuttanut lähtönsä viime tipassa, ja Alessandro puolestaan inhosi taikaministeriötä niin syvästi, että pysyttelisi luultavasti ainakin kahdenkymmenen kilometrin päässä koko juhlapaikasta. 
  “Hei.”
Lily lennätti oven auki ja huomasi yllätyksekseen hymyilevänsä ei vain Cinnamonille, vaan myös Danalle. Dana vastasi hymyyn ujosti.
  “Luulin, ettet ole tulossa“, Lily sanoi hämmästyneenä tehdessään ystävilleen tietä eteisessä.
  “Muutin mieleni”, Dana vastasi leveästi hymyillen.
Silloin Lily huomasi, että Danassa oli jotakin erilaista. Hän vaikutti iloisemmalta kuin ennen - eikä vain iloisemmalta, vaan suorastaan säteilevältä. Lily olisi epäillyt Domin kosineen Danaa, ellei hääpäivää olisi jo määrätty parin kuukauden päähän.
  “Mikä sinua hymyilyttää?”
  “Kerron myöhemmin. Me myöhästytään ottelusta.”
  “Hetki, haen Harryn.”
Lily palasi takaisin olohuoneeseen vetäen samalla talviviittaa niskaansa. Hän toivoi, että rouva Potter olisi mennyt jo yläkertaan, mutta tämä seisoi keskellä olohuoneen lattiaa sylissään Harry ja kasvoillaan ilme, joka varoitti Lilyä sanomasta enää sanaakaan aiheesta lähteminen. Lily huoahti, otti Lilyn ja palasi vastentahtoisesti takaisin eteiseen.
  “Jamesin äiti tulee meidän mukaamme.”
  “Älä kuulosta noin synkältä, Lily”, rouva Potter huusi olohuoneesta. Hän ilmestyi eteiseen paksu takki viittansa alla.
Lily ilvehti huomaamatta ystävilleen. “Lähdetäänkö sitten?”

***

Toisin kuin aluksi oli näyttänyt, he ehtivät juhlapaikalle etuajassa. Se oli vain hyvä, sillä he joutuivat jonottamaan kaksikymmentä minuuttia päästäkseen portista sisälle juhla-alueelle. Kun he viimein ehtivät sisälle, huispausottelun osanottajat olivat jo lähteneet valmistautumaan peliin, eikä Jamesia näkynyt missään. Sen sijaan lavalla oli lauma ministeriön naispuolisia työntekijöitä, jotka vääntelehtivät neonvärisissä jumppapuvuissaan jonkinlaisen jumppashow’n tahtiin - Lilystä he näyttivät pikemminkin siltä, että yrittivät parhaansa mukaan matkia boakäärmeitä. Toisella lavalla kaksi taikaministerin ikivanhaa avustajaa lauloi karaokena Animagian uusinta laulua, Gäätänä Tyynysi Alla. Kolmannella lavalla auroriosaston Rymistyir piti puhetta, jota kukaan ei kuunnellut. Kaikkialla oli ihmisiä; heitä parveili lavojen edessä ja ruokapaikoissa, lentävää hattaraa myyvien kojujen jonoissa ja baaritiskeillä. Oli värikkäitä ilmapalloja, jotka lauloivat hävyttömiä pilkkalauluja poksahtaessaan, oli alusvaatteiden alle kiemurtelevia serpentiinejä ja itsestään ilmassa leijuvia kuohuviinipulloja, jotka koskettaessa ryhtyivät pitämään mainospuhetta taikaministeriön puolesta. Valoja, värejä, ääniä. Harry oli haltioissaan.
  “Mennään istumaan hetkeksi“, Lily ehdotti, kun näytti siltä, että huispausottelun alku venyisi venymistään.
  “Menkää te”, rouva Potter kehotti. Hänen katseensa oli liimautunut naisjumppaajien lavaan. “Tuolla on haamujaoston Linda Äkymätön. Haluan tietää, miksi hän tekee siltaa, vaikka hänen on tarkoitus kärsiä selkävaivoista…”
Lily, Cinnamon ja Dana jonottivat itselleen kahvit ja istumapaikat kahviosta, joka oli pystytetty Apoteekin eteen.
  “Tuo rouva Potterin yskä kuulostaa tosi pahalta“, Cinnamon sanoi huolissaan. “Miksette pyydä häntä käymään Mungossa? Voisin tarkastaa hänet ihan epävirallisesti.”
  “Kyseessä on Jamesin äiti, Cin. Pyytäminen ei ole silloin toimivien verbien luettelossa.”
Lily kääntyi katsomaan Danaa, joka leikitteli kahvikuppinsa korvalla. “Miten häiden suunnittelu edistyy?”
  “Hyvin”, Dana sanoi hajamielisesti hymyillen. “Varasimme hääpaikaksi kartanon Domin kotikaupungista. Hän aikoo pyytää manageriaan bestmaniksi. Minä taas... haluaisin teidät morsiusneidoiksi.”
  “Ihanko totta?” Lily ilahtui. “Se olisi hienoa.”
Dana liikahti syyllisesti penkillään. “Ajattelin ensin pyytää Kelmejä sulhaspojiksi, mutta - “
  “Parempi kun et tee sitä! James saattaisi vaikka jyrätä jonkun puudelin oravien puutteessa!” Lily kauhistui ajatustakin.
  “No, jos sinua ei haittaa - “ Dana näytti huojentuneelta.
  “Ei, ei ollenkaan. Mikä se sinun hieno uutisesi on?”
Hymy syttyi Danan kasvoille kuin napista painamalla. “Minä saan lapsen.”
RÄKS. Kahvikuppi Lilyn kädestä putosi lattialle, ja kuumaa kahvia läiskyi ympäriinsä. Harry alkoi itkeä. Lily häivytti sirpaleet nopeasti taikasauvallaan ja ryhtyi hyssyttelemään Harrya.
  “Oletko… oletko varma?”
  “Olen, kävin eilen Mungossa.”
Lily loi Cinnamoniin äkäisimmän miksi-sinä-et-kertonut-minulle-katseensa.
  “Minulla on vaitiolovelvollisuus!” Cinnamon nosti kätensä pystyyn.
  “Et sinä ole sitä ennenkään noudattanut!”
  “En tietenkään, koska Dana halusi kertoa sinulle itse!”
Lily vilkaisi Danaa, joka tarkkaili hermostuneena hänen reaktioitaan. Hän yritti keksiä jotakin sanottavaa, mutta ei saanut suustaan muuta kuin vaivalloisesti ähkäistyt onnittelut.
  “Milloin… milloin se syntyy?”
  “Syyskuussa”, Dana sädehti.
Syyskuussa. Dana ja Dom eivät olisi ehtineet tuntea siihen mennessä vuottakaan. Lilyä hirvitti heidän puolestaan. Rakkaussuhteet katkesivat niin helposti. Ja Dana ei ollut vielä edes kahdeksaatoista.
  “Sinusta näkee, mitä ajattelet“, Dana sanoi rauhallisesti.
  “Ei kai?” säpsähti Lily.
  “Ei se mitään. Kyllä minä ymmärrän.”
  “Minä olen vain - “ Lily etsi oikeaa sanaa. “Huolissani.”
  “Tiedän. Ja olin minäkin aluksi. Mutta sitten ajattelin... no, ei aina voi tietää, mitä tekee.”
Lilyn mielestä se oli vähän huono asenne, miten lastenkasvatukseen tuli, mutta hän ei sanonut mitään. Kuka tiesi, ehkä kaikki järjestyisi täydellisesti ja hänen huolensa olisi ollut turhaa. Loppujen lopuksi Dana ja Dom eivät olleet vain rakastuneita toisiinsa - heidän rakkautensa oli lähimpänä sielunkumppanuutta, mihin Lily oli koskaan törmännyt.
Lily nousi ylös Harry sylissään. “Mennäänkö jo katsomoon odottamaan? Peli alkaa kohta.”

***
Ariannan kädet vapisivat niin, ettei hän ollut saada säärisuojia jalkoihinsa. Hän oli ollut pelaajien pukuhuoneessa aamusta asti - lähinnä siksi, etteivät hänen vanhempansa saisi tilaisuutta toivottaa hänelle onnea - ja vasta nyt pukuhuone alkoi täyttyä pelaajista. Ensin tuli äänestä päätellen Ludo Bagman, joka pelasi normaalisti lyöjinä Impoon Ampiaisissa, ja joka harjoituksissa oli käyttänyt suurimman osan ajasta oman ulkonäkönsä kehumiseen. Perässä seurasi Ariannan entinen joukkuetoveri Catcher Coy, joka aneli turhaan Ludoa lopettamaan laulamisen. 
  “Joidenkin pitäisi syntyä mykkinä”, valitti Katie Lake, jonka kanssa Arianna oli pelannut  Tylypahkassa. Hänestä oli hauska kuulla taas Katiesta. Sitten viime näkemän tyttö oli ehtinyt erota poikaystävästään Casper Halliwellista kolme kertaa, mutta tätä nykyä he olivat kihloissa ja suunnittelivat häitä.
  “Onneksi olkoon!”
  “Kuulostat yllättyneeltä!” Katie hymähti. “Et ole ainoa. Kaikki luulevat edelleen, että Casper ikävöi sinua ja odottaa vain, että jätät Siriuksen. Vaikka nythän te olette eronneet. Se jos mikä oli yllätys. Kenen kanssa sinä nykyään olet?”
  “En kenenkään!”
Katie oli hetken hiljaa. “Niin, hienostihan sinä olet itsekin pärjännyt. Näin kun pelasit sokeana siinä ottelussa - siitä kirjoitettiin Huispauksen Huipulla-lehdessä. Aika mielenkiintoista päästä pelaamaan sokean kanssa. Vaikka näistä kuulosuojaimista minä en kyllä pidä.”
Pelaajille, kuten katsojillekin, oli jaettu erityiset kuulosuojaimet, jotka tukkisivat pallojen vihlovat varoitusäänet ulkopuolelleen, mutta päästäisivät muut äänet läpi.
Arianna mutisi jotakin myötätuntoiselta vaikuttavaa.
  “Hei, älä viitsi! Minä olen perhettä!” miehen ääni huusi äkkiä pukukopin ulkopuolelta. Käytävästä alkoi kuulua kolinaa - rysäyksiä ja pauketta, joka kuulosti uhkaavasti siltä, että jotakuta viskottiin pitkin seiniä. Kaikki pukuhuoneessa jähmettyivät kuuntelemaan.
  “Näytänkö minä muka tirkistelijältä?”
Lisää kolinaa.
  “Ai miten niin näytän tirkistelijältä? Kysy häneltä! Kysy!”
Katie nauroi. “Se taitaa olla taas vanha kunnon Häntäheikki-Willy. Hänen elämänsä suurin tavoite on päästä Henkipään Harpyijoiden pukuhuoneeseen kesken vaatteenvaihdon.”
  “Ei se ole mikään Willy“, Arianna tajusi ja laski säärisuojat penkille.
Hän nykäisi oven auki, ja jotakin kaatui ryminällä hänen jalkoihinsa.
  “Ai!”
  “Brite?” Arianna kysyi epävarmasti.
  “Joo, minä tässä”, Brite ähkäisi. “Viitsitkö ojentaa auttavan käden?”
Arianna työnsi tottelevaisesti kätensä ulos kaapunsa hihasta ja oli tuiskahtaa nenilleen, kun Brite punnersi itsensä sen avulla ylös lattialta.
  “Voi Grindelwald tämän nenän kanssa... valuu verta pienimmästäkin… Episkius!”
  “Mitä herra psykologi tekee siviilissä?” Arianna tiedusteli nojatessaan vasten ovenkarmia.
  “Tulin toivottamaan sinulle onnea otteluun. Mutta tuo teidän kävelevä kaappinne tuntuu luulevan minua jonkin sortin tirkistelijäksi, joka haluaa vain nähdä lauman nättejä tyttöjä alusvaatteisillaan. Arianna, kerro hänelle totuus!”
  “Mutta mistä minä voisin sen tietää? Ehkä sinä olet tullut katsomaan meitä alusvaatteisillamme.”
  “Arianna.”
Hänen ei tarvinnut nähdä Britea tietääkseen, että mies kyräili häntä varoittavasti.
  “Hyvä on, hyvä on, minä vain pilailin.”
  “Miten minä sen olisin voinut tietää? Et ole varsinaisesti esitellyt huumorintajuasi sitten... no, sitten tapaamisemme.”
Arianna ignoroi hänet ja kääntyi vartijan puoleen. “Kaikki on kunnossa. Tässä on Brigton Colum, serkkuni. Hän on tullut Irlannista asti minua katsomaan, joten pyytäkää anteeksi ja antakaa hänen olla.”
  “Anteeksi, herra Colum“, vartija sanoi koneellisesti. “Tehtävämme on tarkastaa kaikki.”
  “Tämä ei ole mikään Azkaban, vaan pelaajien pukuhuone.”
Arianna läimäytti oven kiinni vartijan naaman edestä. “Ja siihen päättyi Kävelevän Kaapin tarina.”
  “Olet ärhäkällä päällä“, Brite totesi tunnustellen.
  “Lopeta heti alkuunsa!” Arianna komensi. “Olet siviilissä, joten saat käyttäytyä sen mukaisesti.”
  “Entä jos en tiedä, miten silloin käyttäydytään?”
  “Hmm… sitten minun täytyy kai avustaa sinua. Ihan ensin saat luvan todeta, että näytän hienolta.”
  “Punainen sopii sinulle”, Brite myönteli kiltisti.
  “Ja sitten saat luvan vakuuttaa minulle, että selviän tästä hengissä. Koska suoraan sanottuna... minä en olisi siitä niin varma.”
Koko pukukoppi vaikeni järkyttyneenä kuuntelemaan. Myönsikö Arianna Bell, Tylypahkan itsevarmin tyttö, olevansa peloissaan?
Brite tarttui häntä olkapäistä. “Kyllä se hyvin menee, lupaan sen. Itse asiassa tulin tänne varmistamaan sen.”
  “Miten?”
Seurasi pitkä hiljaisuus, jonka aikana Brite ähisi kuin muurahaiskarhu, joka yritti turhaan pyydystää muurahaista syvästä kuopasta.
  “Käsi alle.”
  “Ja silmät kiinni, vai?” Arianna mumisi ivallisesti. Hän teki kuitenkin työtä käskettyä.
Jotakin kylmää ja sileää solahti hänen kouraansa. Silkkiä. Eikä edes mitä tahansa silkkiä, vaan hyvin hienoa - sellaista, josta puhdasveriset vaimot olisivat olleet valmiita tappelemaan vaatekaupassa. Arianna liu’utti sitä sormissaan, tunnusteli sen muotoa. Se oli kapea, niin kapea, ettei siitä olisi kuin vyöksi tai -
  “Sinä sanoit, ettet tykkää pelata aurinkolasit päässä. Niinpä minä toin sinulle silmäsiteen. Tiedän, ettet voi nähdä sitä - “ Brite sanoi pahoitellen, “ - mutta jos voisit, olisit sitä mieltä, että se on kaunein, minkä olet ikinä nähnyt. Se on musta. Sopii hyvin yhteen punaisen kanssa.”
  “Kai sinä tajuat, että tämä menee heti likaiseksi?” Arianna kysyi yrittääkseen peittää sen ilon läikähdyksen, joka uhkasi ottaa hänestä vallan - ensimmäistä kertaa aikoihin. Hän oli valmistautunut pelaamaan siinä samassa vanhassa silmäsiteessä kuin aina ennenkin, eikä asia ollut edes erityisen harmittanut häntä. Peilikuva oli menettänyt suuren osan merkitystään, kun sitä ei voinut nähdä. Enemmänkin häntä liikutti se, että joku oli nähnyt vaivaa tehdäkseen hänet iloiseksi.
  “Ei sillä ole väliä“, Brite sanoi iloisesti. “Jos se tuo sinulle onnea, se on ollut vaivan arvoinen.”
Arianna hymyili leveästi. “Olet kultainen.”
Oikeastaan se oli melko hassua. Ennen hän olisi ollut valmis juoksemana pakoon heti, kun joku kultaiseksi luokiteltava ihminen ilmestyi hänen näköpiiriinsä. Kultainen oli jotenkin lattea adjektiivi, sellainen, jolla kuvattiin kotieläintä tai vanhaa ihmistä, mutta ei missään nimessä mitään romanttisen kiinnostuksen piiriin luokiteltavaa. Nyt Ariannasta kuitenkin tuntui siltä, ettei hän ollut kuullut missään mitään niin kaunista sanaa.
Hän puristi toisessa kädessään tiukasti silmäsidettä ja etsi toisella Briten käden omaansa. Briten käsivarret kietoutuivat kömpelösti hänen ympärilleen ja hän painoi päänsä miehen leuan alle. Hänen sydämensä hakkasi kuin villiintynyt hevoskotkalauma. Jos hän vain kohottaisi päätään hitusen, taivuttaisi sitä taaksepäin... varmasti Brite silloin tajuaisi hänen tarkoituksensa, eikö tajuaisikin? Mutta entä jos Brite pahastuisi? Arianna oli hänen asiakkaansa... no, epävirallisesti, mutta kuitenkin. Eikä Brite ollut missään vaiheessa osoittanut mitään muuta kuin isoveljellistä kiinnostusta häntä kohtaan. Ei ennen kuin nyt.
  “Arianna.” Briten kädet sukivat nopein liikkein hänen kiharaa tukkaansa.
Hän nielaisi ja nosti päätään. “Niin?”
Silloin pukuhuoneeseen laskeutui mitä hyytävin kylmyys. Kaikki lämpö kaikkosi lyhyessä hetkessä - ei ympäriltä, vaan Ariannan sisältä. Kylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkäänsä. Hänen mielensä palasi takaisin ankeuttajiin… mutta mädännyttä hajua ei ollut, eikä liioin huonojen muistien kaikua pään sisässä. Pelkkä jäätävä, jäätävä kylmyys… kuin huoneeseen olisi astunut joku, joka vihasi Ariannaa enemmän kuin ketään muuta.
  “James”, Arianna kuiskasi ääneen.
James ei sanonut mitään, mutta Arianna tiesi hänen tulleen. Hän tunsi sen. Hän vetäytyi lähemmäs Britea, vaikka tajusikin saman tien, että sitä nyt ei ainakaan olisi pitänyt tehdä. James ei halunnut nähdä häntä onnellisena ja ystävien keskellä. Lily ei ehkä halunnut uskoa, millainen tappaja Arianna todella oli, mutta James tiesi ja uskoi, eikä antaisi sitä anteeksi.
Brite irrotti käsivartensa Ariannan ympäriltä ja kääntyi ympäri niin, että hänen selkänsä oli vasten Ariannan rintakehää. Mitä hän luuli Jamesin tekevän? Mitä toiset luulivat Jamesin tekevän? Pukuhuoneessa ei ollut koskaan ollut niin hiljaista. Ariannasta tuntui, että pienikin rasahdus saisi tilanteen laukeamaan ja vapauttaisi kauheudet valloilleen.
Mutta mitään ei tapahtunut. Pitkän, loputtoman piinallisen hetken jälkeen James kuului siirtyvän syrjemmälle ja Briten vartalo rentoutui vasten Ariannan omaa. Pukuhuoneesta kantautui helpotuksen huokausten sarja. Ainoastaan Arianna ei ollut vähääkään huojentunut. Hän tiesi, etteivät ongelmat hänen ja Jamesin välillä olleet lähellekään ohi.
  “Sinun pitäisi mennä katsomoon”, Arianna mumisi puoliääneen. “Ottelu alkaa kohta.”
  “Minä jään tänne sinun kanssasi.” Brite puristi häntä olkapäistä.
Arianna pudisti päätään. “Minä… minä menen jo kentälle odottamaan. Nähdään myöhemmin, okei?”
  “Hyvä on”, Brite myöntyi kuulostaen siltä, ettei pitänyt suunnitelmasta alkuunkaan. Hänen huulensa hipaisivat Ariannan poskea, sitten hän irrotti otteensa Ariannasta ja lähti. Arianna hapuili takaisin omalle paikalleen ja keräsi säärisuojat vapisten käsiinsä. Hän oli ollut vähällä tehdä jotakin todella, todella typerää Briten kanssa. Onneksi James oli tullut keskeyttämään sen.

***

Lily, Cinnamon, Dana ja rouva Potter kiipesivät katsomon toiseksi ylimmälle riville, missä Remus ja Peter jo pitivät seuraa Siriukselle ja Claudialle. Heillä kaikilla oli hassunnäköiset, oranssit kuulosuojaimet korvillaan.
  “Luulimme jo, ettette ole tulossa“, Sirius ilmoitti. “Tiedättekö miten vaikea täällä on pitää paikkaa kenellekään? Taikaministeriön väki on tosi röyhkeää.”
Hän vilkaisi häijysti kahta kopeannäköistä vaaleavärikköä, jotka istuivat vähän matkan päässä. Lucius Malfoy, Lily tajusi, ja oliko se Narcissa? He olivat ilmeisesti menneet naimisiin - ja enemmänkin, sillä Narcissan sylissä oli pieni nyytti, jonka raosta pilkotti hieman vaaleaa tukkaa.
  “Kamalaa, eikö?” Sirius jupisi. “Tästä näkee, mitä sisäsiitos saa aikaan. Luulin sitä hilleriksi.”
Hän ei vaivautunut puhumaan mitenkään hiljaa, ja mitä ilmeisimmin Lucius oli kuullut, sillä mies veti esiin taikasauvansa. Häntä esti ainoastaan Narcissa, joka pukkasi häntä kylkeen ja nyökäytti päätään kohti parin penkin päässä istuvaa taikaministeriä seurueineen. Lucius laittoi taikasauvan taskuunsa tyytymätön ilme kasvoillaan.
  “Mikä pelkuri”, Sirius virnisti.
  “Sirius.” Rouva Potter kurtisti kulmiaan. “Ei kannata kaivaa ilkiöitä nenästään.”
Sirius murjotti. “Aina kaikki hauska on kiellettyä.”
  “Hysh!” Cinnamon sihahti. “Peli alk - AUTS!”
Hän säpsähti, kun vieraat käsivarret kiertyivät hänen ympärilleen. Ei, ei sittenkään vieraat - se oli Alessandro.
  “Mitä sinä täällä teet?”
  “Etsin Manicoa”, Alessandro sanoi synkästi. “Oletko sattunut näkemään?”
  “En, tulin vasta - hetkinen, miksi sinä isääsi etsit?”
Cinnamon tiesi vain yhden asian, joka oli Alessandrolle epämieluisampi kuin taikaministeriön juhliin osallistuminen, ja se oli juuri Manicon tapaaminen. Mitä mahtaisi tapahtua seuraavaksi? Hyppäisikö Peter alas katsomosta ja julistaisi saaneensa vuoden naistenmiehen palkinnon?”
  “Älä vaivaa pientä päätäsi sillä“, Alessandro kehotti ja pörrötti hänen tukkaansa, mutta alentuvista sanoista huolimatta Cinnamon tajusi miehen olevan tosissaan. 
  “Mutta - “
  “HYVÄÄ ILTAA, HYVÄT NAISET JA HERRAT, JA TERVETULOA TAIKAMINISTERIÖN HUISPAUSOTTELUUN!” selostajan huuto hukutti Cinnamonin äänen alleen. Cinnamon risti käsivartensa myrtyneenä rinnalleen.
  “Älä viitsi”, Alessandro mumisi hänen korvaansa ja suuteli häntä niskaan.
  “Selostamassa tänään Margareta Luutsis sekä Colin Suulas, hyvää iltaa!” selostaja - ilmeisesti Colin - jylisi. “Tarttukaa kiinni istuimiinne, hyvät naiset ja herrat, sillä tiedossa on vuoden jännittävin ottelu! Huhut kertovat, että taikaministeriön pelaajat ovat harjoitelleet niin kovasti, että paperisota on siinä unohtunut - mutta riittääkö harjoittelukaan, kun vastassa on ammattilaisjoukkue? Se jää nähtäväksi. Toivottakaapa tervetulleeksi taikaministeriön joukkue!”
Cinnamon taputti hajamielisesti.
  “Kapteenina ja jahtaajana pelaa unhoituttaja Robert Unohtuijo. Hänen jälkeensä toiset jahtaajat, auroriopiskelija James Potter sekä maahisyhteyksien viraston Gail Kynsikääs. Lyöjinä toimivat hormiverkkokonttorin Sandra Juumissa, sekä jättiesineiden väärinkäytön osaston Arthur Weasley - “
  “HYVÄ, ARTHUR!” punatukkainen Molly Weasley ponnahti seisomaan parin penkkirivin päässä ja taputti kuumeisesti käsiään.
(JATKUU SEURAAVASSA)

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 22.3.08
« Vastaus #183 : Maaliskuu 26, 2008, 21:46:52 »
Hänellä oli mukanaan viisi punapäistä, pisamanaamaista poikaa, joista neljä vanhinta Lily tunnisti Billiksi ja Charlieksi, sekä kaksospojiksi, joiden nimiä hän ei millään muistanut. Nuorinta, vauvaikäistä poikaa Lily ei ollut nähnyt koskaan ennen.
  “ - ja lopuksi, pitäjänä taikaurheiluosaston selostaja Casper Halliwell”, Margareta Luuskis lopetti selostuksen. “Vaikuttava joukkue, vai mitä sanot, Colin?”
  “Ehdottomasti, Margareta. Pelaajista ainakin Potterilla ja Halliwellilla on huispaustausta kouluajoilla, eivätkä muutkaan vaikuta hassummilta. Mutta katsotaanpa sitten, millaisen vastuksen Englannin huispausliiga on muodostanut. Toivottakaa kentälle Englannin tähtijoukkue, kärjessä Rapakon Palloseurankin kapteenina tunnettu etsijä Catcher Coy! Kannoilla samassa joukkueessa aiemmin pelannut jahtaaja Arianna Bell, Englannin ensimmäinen sokea huispaaja sitten etsijä Willem Näköreppanan, joka päätyi Azkabaniin etsittyään tiensä Irvetan holveihin. Toivottavasti Bellillä on parempi tuuri - “
  “Toivottavasti ei!” Sirius ärähti penkiltään.
  “Sirius”, rouva Potter sanoi varoittavaan sävyyn.
Mutta Sirius ei välittänyt. “Mitä hän täällä oikein tekee? Hän ei ansaitse - hänen pitäisi - hän - “
Claudia laski kätensä hänen käsivarrelleen. “Ajattele jotakin muuta. Ajattele misterkisoja.”
  “Niin minä ajattelenkin. Päätin juuri, etten haluakaan olla mister Taikaministeriö. Mister Avada Kedavra on paljon iskevämpi. Vai miten olisi mister Minä-Kuristin-Huispaajan?”
  “Sirius!” Lily voihkaisi.
  “Toisena jahtaajana pelaa Katie Lake, joka on perinteisesti pelannut etsijän paikkaa Henkipään Harpyijoissa, mutta joutui nyt vaihtamaan pelipaikkaa Coyn vuoksi. Melkoinen monilahjakkuus tämä tyttö, on huhujen mukaan melkein yhtä hyvä jahtaaja kuin etsijä. Onneksi vain melkein - siis taikaministeriön kannalta“, Margareta lasketteli sukkelaan. “Kolmas jahtaaja on Nauriston Nuolien Gary North, jolla on huhujen mukaan sukset ristissä joukkueen toisen lyöjän, Ludo Bagmanin kanssa. Vaikea kuvitella, että kenelläkään voisi olla erimielisyyksiä Ludon kanssa - mutta Nuolet ja Ampiaisethan inhoavat perinteisesti toisiaan, joten se ehkä selittää sen.”
  “Ja siinä tuleekin Ludo! Tukka kiiltää, kuten aina - Margareta, viitsisitkö lakata läähättämästä? Huhut kertovat, että Ludo on kiinnostunut luomaan uraa ministeriössä, kunhan hänen huispausurastaan aika jättää - mutta toivon mukaan siihen on vielä pitkä aika! Toisena lyöjänä toistaiseksi melko uusi nimi, Lipilinnan Lepakoiden George Paukkus, joka on tunnettu muunmuassa siitä, että onnistui epähuomiossa posauttamaan ryhmyn erään kuolonsyöjän kalloon. Tästä hyvästä hänelle myönnettiin Merlinin ritarikunnan kolmannen luokan urhoollisuusmerkki.”
  “Ja lopuksi, viimeisimpänä, muttei suinkaan vähäisimpänä Muuttosuun Muuttohaukkojen uutuuttaan kiiltelevä pitäjä Todd Copper. Hän pelasi viime vuonna ensimmäisen kautensa Muuttohaukoissa, mutta selvisi hienosti. Taikaministeriön poikien vuoksi toivokaamme, että hänen liimanäppinsä ovat tänään tarttumattomuustaialla liukastetut.”
  “Pelaajat käyvät lähtöasemiin kentälle!” Colin kuulutti. “Pallot lasketaan pian liikkeelle, mutta sitä ennen katsojia pyydetään asettamaan oranssit kuulosuojaimet korvilleen. Älkää suotta huoliko, ne eivät estä teitä kuulemasta selostusta, vaan ovat silkka varotoimenpide. Kiitoksia.”
Cinnamon nykäisi Lilyä hihasta. “Katso Jamesin ilmettä.”
Kaikki muut pelaajat tuijottivat keskittyneesti tuomaria odottaen, että pallot laskettaisiin liikkeelle, mutta Jamesin katse oli lukkiutunut yksinomaan Ariannaan, ja se oli täynnä puhdasta vihaa. Lilyä kylmäsi.

Siitä pitäen Lilyn oli lähes mahdoton keskittyä peliin. Hän tarkkaili vuoroin Jamesia, vuoroin Ariannaa tietämättä kunnolla itsekään, mitä se voisi olla. Varmaa kuitenkin oli, että mitään hyvää ei ollut luvassa, sillä myös James näytti unohtaneen täysin pelin. Hän menetti kaadon kahdesti perä jälkeen, koska oli niin keskittynyt tuijottamaan Ariannaa. Kun Arianna tähtäsi kohti maalisalkoja, James käänsi luutansa hänen eteensä niin jyrkästi, että he välttivät törmäyksen vain vaivoin.
  “Tässä nähdään rajua peliä ministeriön James Potterilta! Liekö auroriakatemia kovettanut miehen, vai onko hänellä vain huono päivä meneillään - noin kieroja siirtoja olen nähnyt viimeksi Tylypahkassa!” Colin kuulutti. “Muistatko, Margareta, miten kieroa peliä luihuisessa aina pelattiin?”
  “Minä olin luihuisessa”, Margareta vastasi hyisesti. “Kaato siirtyy ministeriön Unhoitujolle ja lähtee koti ammattilaisjoukkueemme päätyä - Lake tulee väliin ja riistää kaadon - kaato Northille - North väistää ryhmyä -  Bell - JA POTTER YRITTÄÄ TAKLATA BELLIN LUUDALTA! Kautta Merlinin parran, Potter on Bellin perässä niin tiiviisti, että voisi kuvitella hänen olevan pikkuisen ihastunut.”
  “Tai vihastunut“, oikaisi Colin. “Näetkö, miten hän yritti juuri pudottaa Bellin? Ah, kuten arvelinkin - rangaistusheitto ammattilaispuolelle.”
Rangaistusheiton sai hoidettavakseen Gary North, joka heitti kaadon suoraan vastapuolen vanteisiin. Taikaministeriön kannattajien ulvoessa pettymystään Lily ei voinut kuin miettiä, mikä tilanne mahtoi olla - hän oli jo aikaa sitten lakannut seuraamasta itse peliä ja kaivoi nyt kynsiä kämmeniinsä rukoillen, ettei James tekisi mitään, mitä katuisi myöhemmin.
  “Ja TAAS! James Potter ei nyt todellakaan seuraa peliä! Mitä luulet, Colin, mikä on mahtanut raivostuttaa Potterin tuolla tavoin? Olen nähnyt hänet ministeriössä ja hän vaikuttaa aika rennolta tyypiltä - “
  “Jaa-a, Margareta, minulle ei tule mieleen muuta kuin että he jahtaavat samaa miestä.”
  “Voi Luoja!” Lily valitti kasvot käsissä. “Miksi tämä peli ei voi vain loppua?”
  “Lily, sinun kyntesi ovat minun käsivarressani”, Peter huomautti. “Se tekee kipeää.”
  “Anteeksi”, Lily mumisi ja palautti kädet syliinsä.
James oli kääntänyt taas luudanvarttaan rajusti suoraan Ariannan tielle. Silloin se tapahtui. Arianna ei osannut varoa, vaan he törmäsivät suoraa päätä toisiinsa. Lily kiljahti vaimeasti, mutta James pysyi luudallaan. Arianna sen sijaan lensi kaaressa ilmaan.
Lily nappasi taikasauvansa ja ponkaisi seisomaan. “Patjuus!”
Kentän kova lumen peittämä jääpinta sihisi kuin vesi kuumissa lähteissä ja muuttui pehmeän vaaleansinisten patjojen kerrokseksi. Arianna putosi vaarattomasti selälleen niiden päälle ja tunnusteli hölmistyneenä alustaansa. Hänen luudanvartensa kopsahti hänen viereensä.
  “KAUTTA MERLININ ALUSHOUSUJEN, MITÄ DRAAMAA. JAMES POTTER ON - hetkinen, CATCHER COY ON NÄHNYT SIEPIN! AMMATTILAISJOUKKUEEN ETSIJÄ SYÖKSYY NÄLKÄISEN TAIKAMINISTERIN NOPEUDELLA KOHTI SIEPPIÄ MINISTERIÖN ETSIJÄN JÄÄDESSÄ AUTTAMATTOMASTI KAUAS TAAKSE! COY NAPPAA SIEPIN! PELI PÄÄTTYY 230-60 AMMATTILAISJOUKKUEELLE!”
Lily säntäsi kohti katsomon uloskäyntiä. “Minun täytyy löytää James!”

***

James riisui huispauskaapunsa ja paiskasi sen mytyksi penkille potkaisten samalla penkinjalkaa. Kun se ei reagoinut mitenkään, hän otti varman päälle ja potkaisi vielä seinääkin niin, että se tärähti. Seinän vieressä pukeutuva Arthur Weasley säpsähti.
  “POTTER!”
James irvisti tunnistaessaan Vauhkomielen äänen. Pukuhuoneen ovi paiskautui auki ja punanaamainen, maailmanlopun lailla jyrisevä Vauhkomieli harppoi sisään. James ponkaisi jaloilleen valmiina selittämään.   
  “ISTU!” Vauhkomieli ärjäisi. “Te muut - ULOS!”
Pukuhuone tyhjeni nopeammin kuin Tylypahkan taikajuomien luokka ikinä. Vauhkomieli alkoi kierrellä Jamesin edessä kuin kissa, joka koetti kovasti päättää, mikä olisi kaikkein inhottavin tapa teurastaa hiiri. Pitkittynyt hiljaisuus kävi Jamesin hermoille.
  “Pomo - “
  “Mitä sinä oikein puuhasit siellä kentällä, Potter? Haluatko sinä saada potkut?”
James nielaisi. “En, mutta - “
  “Sepä sääli, sillä potkut sinä tämänpäiväisen esityksesi perusteella ansaitset! Anna yksikin syy, miksi en erottaisi sinua heti paikalla koko koulutusohjelmasta!”
  “Pomo, on hänen vikansa, että minun isäni kuoli”, James sanoi tuijottaen käsiään.
  “Joten ajattelit tehdä vastapalveluksen ja hoitaa hänet pois päiviltä? Niin tekevät keskenkasvuiset huligaanit, eivät aurorit!” Vauhkomieli saarnasi.
  “Tiedän, mutta…”
Jälkikäteen James ei tiennyt aivan tarkkaan itsekään, mikä häneen oli oikein mennyt. Hän oli aikonut käyttäytyä välinpitämättömästi, kuin Ariannaa ei olisi ollut olemassakaan. Mutta sitten Arianna oli seisonut pukuhuoneen ovensuussa sen miehen kanssa ja näyttänyt niin onnelliselta... kuin Jamesin isä ei olisi koskaan kuollutkaan... ja kaikki oli vain hämärtynyt Jamesin mielessä. Hänestä tuntui kuin hän olisi herännyt pitkästä unesta.
  “Minua hävettää!” James voihkaisi.
  “Sietääkin! Koko auroriosasto häpeää sinun kanssasi! Tiedätkö, mikä tämän päivän tarkoitus oli? Näyttää Englannille, että sen auroreihin voi luottaa! Ja sinä - sinä, jonka oli tarkoitus saada ylennys puolen tunnin kuluttua - näytit heille, että aurorit ovat joukko äkkipikaisia riitapukareita.”
James riiputti päätään. “Olen pahoillani. Tein väärin.”
  “Et muistanut mitään siitä, mitä sinulle on opetettu!” Vauhkomieli räyhäsi vailla pienintäkään aikomusta päästää hänet pälkähästä. “Kuinka monta kertaa se pitää sanoa, että aurorit eivät ole tuntevia olentoja? Jos haluat olla hyvä aurori, saat pitää henkilökohtaiset ajatuksesi työsi ulkopuolella.”
  “Pomo, minä olen hyvä aurori“, James sanoi ja katsoi Vauhkomieltä suoraan silmiin. “Huolimatta siitä, että tein äsken typerästi, olen hyvä aurori. Mutta minä en ole tunteeton aurori. Erota minut, jos haluat, mutta minä en ole tunteeton aurori. Haluatko minun lähtevän?”
  “Minäpä kerron sinulle, mitä haluan sinun tekevän“, mörisi Vauhkomieli. “Haluan, että kampaat tuon mahdottoman tukkasi, kävelet sinne lavalle ja otat ylennyksesi vastaan kuin enkeli ainakin. Ja sen jälkeen saat luvan etsiä käsiisi Päivän Profeetan toimittajan ja kertoa, että surit isäsi kuolemaa liiaksi ajatellaksesi selkeästi. Onko selvä?”
  “Sinä - annat minun pitää ylennykseni?”
  “Annan, kyllä. Mutta Potter, jos teet vielä pienenkin rikkeen - vaikka varastat ruokalasta hammastikun - lennät pihalle kuin leppäsauva, ja tuskallisesti.”
  “Kiitos, pomo! Et tule katumaan tätä!”
Vauhkomieli näytti siltä, että katui jo. James puki pikavauhtia siistit vaatteet niskaansa, sitoi kengännauhansa yhdellä taikasauvanheilautuksella ja säntäsi ulos pukuhuonesta ehtiäkseen ajoissa ylennystilaisuuteensa. Hän juoksi niin vauhdilla, että oli tömähtää suin päin Lilyyn, joka kiiruhti pukuhuoneita kohti.
  “James!” Lily otti askeleen taaksepäin. “Sinä - sinä  -”
  “Anna tulla. Vauhkomieli antoi jo minulle selkään.”
Mutta moitteet eivät tulleetkaan Lilyltä; sen sijaan rouva Potter antoi tulla täyden laidallisen haukkuja.
  “James Potter, minä en kasvattanut sinua käyttäytymään kuin mikäkin asteroidi!” rouva Potter huusi. “Ja vielä Ariannaa kohtaan! Eikö se tyttöparka ole kokenut jo tarpeeksi?”
James tunsi ilmeensä kovettuvan. “Hän ei ole tyttöparka, hän on - “
  “ - tyttö, joka ei ole millään tavalla syyllinen isäsi kuolemaan!”
  “Äiti, me olemme puhuneet tästä - “
  “Ja minä olen saanut tarpeeksesi sinun käytöksestäsi! Arianna on sinun ystäväsi, ja sinua kaduttaa kun tajuat, ettei hän halua olla enää missään tekemisissä kanssasi.”
  “Tuskinpa”, tuhahti James. “Koska minäkään en halua olla missään tekemisissä hänen kanssaan:”
  “Odota vain”, rouva Potter heristi taikasauvaansa. “Vielä tulee päivä, jolloin pyörrät puheesi. Isäsi lähti pelastamaan Ariannaa tietäen täydellisesti, minne oli menossa. Hän olisi karannut sinne, vaikka Arianna ei olisikaan, ja joskus sinä vielä ymmärrät sen. Voi olla, että siihen menee kahdeksan tai kahdeksankymmentä vuotta, mutta jonakin päivänä sinä ymmärrät, että isäsi kuoli sellaisen kuoleman kuin halusikin, ja sitten sinua hävettää!”
James kiristeli hampaitaan. Hänen äitinsä ei tulisi koskaan ymmärtämään, miltä hänestä tuntui.
  “Kappas vain, tuolla hän onkin.”
Kääntyessään ympäri James näki Ariannan kävelevän kohti pukuhuoneita sen - sen miehen vierellä. Jamesin nähdessään mies mulkaisi häntä pahasti, mutta tiesikö Arianna heidän läsnäolostaan vai ei, siitä Jamesilla ei ollut aavistustakaan.
Hänen suureksi kauhukseen rouva Potter kutsui Ariannan nimeä ja lähti viilettämään tyttöä kohti reippaasti köhien.
  “Äiti - “
  “Ei sanaakaan, James”, Sascha sanoi majesteettisesti ja meni Ariannan luokse. Hän sanoi Ariannalle jotakin, ja otti tytön syliinsä halaten tätä tiukasti. James käänsi mielenosoituksellisesti päänsä pois.
  “Mennään jo sinne lavalle. En halua kuulla, mitä he puhuvat.”

***

James Jarred Potter, Sirius Phoenix Black ja Alice Mercy Elizabeth Longbottom ylennettiin opiskelijoista auroreiksi kello 19:05 ystävänpäivän iltana. Itse taikaministeri oli paikalla ojentamassa heille todistukset, ja hänen nuori poikansa Marius kiinnitti hopeiset aurorinmerkit heidän kaapujensa liepeisiin. Lily sädehti yleisön joukossa, ja rouva Potter taputteli silmäkulmiaan kangasnenäliinalla - joko siksi, että hän oli niin liikuttunut, tai siksi, että hänen edessään seisoi mursunnäköinen mies, joka söi roppakaupalla raakaa sipulia.
  “No, sehän meni hyvin, vai mitä?” Sirius tuumi harppoessaan alas lavalta. “Selvisin nauramatta. Vaikka täytyy kyllä sanoa, että rouva taikaministerillä on aivan liian iso kaula-aukko.”
  “Sirius!” rouva Potter torui äidillisesti. “Etkö sinä mitään muuta ajattele?”
  “Haluatko rehellisen vai kaunistellun vastauksen?”
Claudia pukkasi hänet kylkeen. “Painu nyt sinne pukuhuoneeseen etsimään uimahousujasi!”
  “Kyllä, täti.”
Sirius livahti osanottajien pukukoppiin juuri ennen kuin Claudian potku osui hänen nilkkaansa. Kaikki muut kilpailijat olivat jo paikalla. Kaikessa rauhassa housujaan riisunut Red kääntyi katsomaan Siriusta virnistäen.
  “Puhuin juuri kolmen naispuolisen lehdistön edustajan kanssa. Tuntuivat olevan kovasti sitä mieltä, että on vääryys, ellen voita kisaa.”
  “Niin, no, he eivät olleet vielä nähneet minua silloin”, Sirius sanoi rauhallisesti. “Kivat kalsarit, muuten.”
  “Vanhalla kunnon Diggorylla on tuolla hienommat”, Red sanoi vaimealla äänellä. “Näyttää luottavan nallekuvioiden voimaan.”
  “Ihan kuin tätä kisaa kalsareilla voitettaisiin.”
  “Niinpä, tässä tarvitaan ulkoisia avuja. Joita sinulla on sivumennen sanoen yhtä paljon kuin Mildred-tädilläni”, Red tokaisi.
  “Mildred?” Sirius tiedusteli huolettomasti.
  “Mistä luulet minun saaneen nimeni? Hän uhkasi jättää isän perinnöttömäksi, ellei isä nimeäisi vanhinta lastaan hänen mukaansa.”
  “Sukupuolesta viis”, hymähti Sirius.
  “Sirius hyvä, on olemassa kolme asiaa, jossa vain tulos ratkaisee: raha, rakkaus ja kauneuskilpailut.”
  “No, muista sitten mitä sanotaan: paras vastavalmistunut aurori voittakoon.”

***

Ei ollut vaikeaa nähdä, että misterkisat olivat päivän päätapahtuma. Aiemmin yleisö oli jakaantunut epätasaisesti kuuntelemaan puheita, katselemaan laulu- ja tanssiesityksiä tai yksinkertaisesti syömään, mutta nyt koko väkijoukko pakkautui päälavan eteen odottamaan kisojen alkua. Jamesin ja hänen ystäviensä oli kamppailtava kyynärpäätaktiikalla tiensä eturiviin. Remuksesta ja Peteristä ei ollut siinä juuri apua, sillä Remus oli apaattisempi kuin puusta pudonnut laiskiainen ja Peter oli kiinnostuneempi vilkuilemaan kelloaan kuin tunkeutumaan lavan eteen. Kun James kysyi, mitä varten hän kelloaan katseli, hän vastasi ainoastaan odottavansa innolla kisan alkua.
Tasan kello yhdeksäntoista kolmekymmentä kisan juontaja - nuori ja kurvikas matami Rosmerta - kiipesi lavalle ja toivotti katsojat tervetulleiksi. Hän piti lyhyen puheen ministeriön työntekijöiden korkeasta tasosta ja kutsui sitten pidemmittä puheitta ensimmäisen kilpailijan lavalle uimapukukierrosta varten. Jamesia paleli jo valmiiksi, kun hän vain kuvittelikin seisovansa uimahousut jalassa melkein kahdenkymmenen asteen pakkasessa. Lava oli kuitenkin mitä ilmeisimmin tehokkaasti lämmitetty, sillä Jude X näytti kärsivän ainoastaan henkisistä tuskista astellessaan lavalle.
  “Numerolla yksi kilpailee kaksikymmentäyksivuotias Jude Jamie-Armande Langloise-Rioux”, matami Rosmerta esitteli ääntäen sulavasti ranskalaisen nimen, johon monet olivat kompastuneet. “Hän on kotoisin Ranskasta ja opiskelee viimeistä vuottaan aurorikoulutuksessa. Vapaa-ajallaan hän harrastaa ranskalaista kirjallisuutta, velhonshakkia sekä palapelien kokoamista yhdessä tytärpuolensa Sundayn kanssa.”
Hyvin vaivaantuneelta näyttävä Jude teki lavalla kömpelön kierroksen sinisissä uimahousuissaan ja pakeni seinustalle näyttäen siltä, ettei haluaisi ikinä irrottautua sieltä.
  “Numero kaksi, Wolfgang Walter Lovekiva, työskentelee luutasäännösten valvomossa. Hän on kaksikymmentäkolme vuotta vanha ja harrastaa huispausta sekä lenkkeilyä.”
James ja kumppanit taputtivat välinpitämättömästi tuntemattomalle miehelle, joka kävi kääntymässä lavan etuosassa leveä hymy ruskettuneilla kasvoillaan. Ainoastaan Cinnamon jaksoi näyttää kiinnostuneelta - hänkin siksi, että Alessandro oli kadonnut ja häntä kiukutti.
  “Ihan hyvät sääret“, Cinnamon totesi.
Wolfgang Lovekiva ilmeisesti kuuli hänen sanansa, sillä mies iski hänelle silmää ennen kuin asettui paikalleen riviin Juden viereen.
  “Numerolla kolme kilpailee ministeriön uusin tulokas, viime syksynä työnsä virallisessa kitakivikerhossa aloittanut Amos Pelvis Diggory. Hän täyttää helmikuun lopussa kaksikymmentäyksi vuotta ja nauttii omien sanojensa mukaan romanttisista kynttiläillallisista, syvällisistä keskusteluista sekä kävelyistä kuunvalossa.”
  “Entä pettäminen ja manipuloiminen? Minne hän ne unohti?” Cinnamon jupisi, kun Amos rakasteli katseellaan jokaisen yleisön joukossa seisovan naisen kanssa.
Numerot neljä ja viisi, Matthew Huiski ja Eric Bouvier olivat molemmat Jamesille tuntemattomia tapauksia. Hän tiesi heidän molempien työskentelevän Kansainvälisen Velholiiton brittijaostossa, mutta ei ollut koskaan edes puhunut heidän kanssaan, eikä siksi jaksanut kiinnittää heidän esittelyynsä kovin paljon huomiota. Komeat uimahousut heillä kuitenkin oli.
  “Kilpailunumeroa kuusi kantaa kuolleeksikin luultu mies, kaksikymmentäseitsemänvuotias aurori Red Stron, joka on pyytänyt - tai uhkaillut - juontajaa olemaan mainitsematta hänen koko nimeään”, matami Rosmerta hymyili lavalla, ja mustiin shortseihin pukeutunut Red ilmestyi verhon takaa näkyviin. Tyhmäkin olisi nähnyt, että hän oli päättänyt voittaa kilpailun. Tavanomaisen torjuvan ilmeen sijasta hänellä oli kasvoillaan se salaperäinen virne, joka oli saanut suuren osan Tylypahkan tytöistä kuolaamaan ja Jazzin teroittamaan mustasukkaisena tikareitaan.
  “Omien sanojensa mukaan Red on liiaksi työnarkomaani harrastaakseen mitään, mutta rentoutuu vapaa-ajallaan kouluttamalla lohikäärmettään Augustoa tai käymällä alastonuinnilla talonsa takapihalla olevassa lammessa.” Matami Rosmerta karahti punaiseksi.
James purskahti nauruun. “Se ovela kettu! Hän on tosiaan päättänyt voittaa tämän kisan!”
  “Mahtaako hän tosiaan harrastaa alastonuintia?” Cinnamon aprikoi.
Suurin osa yleisön tytöistä näytti miettivän samaa, sillä kiivas puheensorina säesti Redin esittäytymiskierrosta aina siihen saakka, kunnes purppuranpunainen verho jälleen heilahti ja numero seitsemän, Moynahan Albert Hill, harppoi lavalle pitkin askelin. Kierroksen aikana selvisi, että Moynahan oli kaksikymmentäneljävuotias, työskenteli taikaurheiluosastolla ja harrasti ruoanlaittoa. Selvisi myös, ettei hänellä ollut juuri tasapainoa, sillä pyörähtäessään lavan edessä hän horjahti ja putosi yleisön joukkoon. Hän pakeni paikalta saman tien.
  “Numero seitsemän jättää kisan kesken!” kuulutti Rosmerta. “Numerolla kahdeksan kilpailee henkilökohtainen suosikkini, Tylypahkan pahanakin poikana aikoinaan tunnettu kaksikymmentävuotias Sirius Phoenix Black, joka ylennettiin aiemmin tänään auroriksi. Hän kertoo harrastavansa treenaamista ja laskettelua.”
  “Laskettelua?” Lily kohotti kulmiaan. “Eikö naistenkaataminen olisi parempi ilmaisu?”
Niin tai näin, Sirius ansaitsi kierroksen siihen mennessä raikuvimmat suosionosoitukset ja palasi takaisin riviin omahyväinen virne naamallaan. Hänen aplodinsa eivät olleet vielä ehtineet päättyä, kun numero yhdeksän, kisan ainoa punapää, ilmestyi lavalle. Hänen kasvonsa vihersivät aavistuksen verran jännityksen tuomasta pahoinvoinnista, mikä ei ollut kovinkaan imarteleva näky. Ei siis ollut mikään ihme, että yleisö valpastui vasta kun lavalle saapui viimeinen kilpailija, uneksuvannäköinen Xavier Ennus.
  “Sirius tai Red voittaa, muilla ei ole mitään mahdollisuuksia“, Cinnamon arvioi heti kilpailijoiden poistuessa takaisin pukuhuoneeseen vaihtamaan vaatteita.
  “Sanot noin vain, koska olet puolueellinen”, Peter ilmoitti.
  “Miten niin olen? En minä edes pidä Redistä!”
  “Mutta olit ihastunut häneen koulussa.”
Cinnamon huokaisi turhautuneena. “Peter, me kaikki olimme ihastuneita häneen koulussa.”
  “Asia, jota en ole koskaan oikein ymmärtänyt”, James pisti väliin.
  “Älä nyt, James, juurihan hän käveli tuossa uimahousuissa!”
  “Joten? Ottaen huomioon että huispausselostajat epäilivät minua julkisesti miehiin suuntautuneeksi taitaa olla parempi, etten katsele vähäpukeisia poikia turhan tarkasti“, James virnisti.
  “No, onneksi seuraavaksi on arkivaatekierros, niin voit katsella tarkemmin.”
Sekä Red että Sirius olivat valinneet arkivaatekierrokselle valttikorttinsa. Red oli pukeutunut hihattomaan t-paitaan ja tuttuihin revittyihin farkkuihin, Sirius puolestaan kantoi kunnialla puoleen väliin asti napitettua kauluspaitaansa. Tällä kierroksella he joutuivat juontajan kysymysten uhriksi. Jude X kertoi pelkäävänsä yli kaiken kalmolaskoksia, Wolfgand Lovekiva vannoi mieluummin kuolevansa kuin antavansa sveitsiläisen juuston kadota maailmasta ja Amos Diggory vakuutti käsi sydämellä olevansa sitä tyyppiä, joka kantaa naisen vesilammikon yli. 
  “Niin, ja saman tien portaita ylös omaan huoneeseensa”, Cinnamon tuhahti ikuisesti katkerana.
Rediltä kysyttiin, mitä hän arvosti eniten maailmassa.
  “Kolmea asiaa: kauniita naisia, heidän välinpitämättömiä aviomiehiään sekä pimeyden voimilta suojautumista.”
Naiset yleisön joukossa nauroivat, kun taas miehet näyttivät pohtivan, pitäisikö heidän ottaa Redin sanat uhkana vai ei.
Siriuksen kysymys taas oli päinvastainen. “Sirius, jos saisit poistaa yhden asian maailmasta, mikä se olisi?”
Sirius teeskenteli pohtivansa asiaa. “Äitini.”
Yleisö ulvoi naurusta.
  “Ei, vakavissaan, oikea vastaus tähän kysymykseen olisi tietenkin Voldemort - sekä hillosipulit, en voi sietää niitä. Mutta en kyllä pahastuisi, vaikka joku poistaisi äitinikin paremman puutteessa.”
  “Kiitos rehellisestä vastauksesta, Sirius.”
  “Kysy mitä tahansa, ja vastaan täysin rehellisesti”; Sirius lupasi.
  “Ikimuistoisimmat treffit, joilla olet ollut?”
  “Hmm, kyseessä täytyy olla se ilta, jolloin olin sopinut kolmet treffit, vaikka minun olisi pitänyt olla jälki-istunnossa. Illasta muodostui... jännittävä.”
  “Miten onnistuit selviämään tilanteesta?”
Sirius iski silmää. “Jos kertoisin, en voisi tehdä sitä toiste.”

Vuoroon tuli juhlakaapukierros. Yleisö huokaili ja väänteli käsiään, kun joukko toinen toistaan suitumpia miehiä saapui lavalle asiallisen mustissa kaavuissaan. Siihen mennessä oli käynyt jo selväksi, että voittaja valikoituisi Siriuksen ja Redin väliltä - yleisö näytti suorastaan torkkuvan kilpailijaan numero kuusi saakka. Ei siis ollut mikään ihme, että Amos Diggory yritti kampata Redin, kun hän harppoi lavalle.
  “Red. Naiskatsojamme ovat valinneet toivekysymyksen sinua varten: millaiset ovat unelmahääsi?”
  “Ikävä kyllä minun täytyy sanoa, että olemattomat”, Red vastasi virnistäen. Ainoastaan ne, jotka tunsivat hänet hyvin saattoivat huomata, miten vaivaantuneeksi kysymys hänet teki. “Olen ollut kerran naimisissa, enkä aio kärsiä sitä uudelleen.”
Ne, jotka tunsivat Redin historian Jazzin kanssa hymyilivät myötätuntoisesti - loput voihkivat pettymyksestä. Red virnisti, eikä näyttänyt vähääkään anteeksipyytävältä siirtyessään takariviin.
Seuraavaksi lavalle saapui Sirius. Hän oli laittanut valkoisen kukan napinläpeensä.
  “Mielistelijä!” James kähisi, kun Sirius kävi lavalla hänen edessään.
  “Sirius.” Matami Rosmerta viittoi Siriuksen luokseen. “Jos saisit esiintyä mallina missä tahansa mainoksessa, mitä haluaisit mainostaa?”
  “Olen tässä kahden vaiheilla, Rosie. Mielestäni aurorit tekevät hyvää työtä, joten olisi hienoa mainostaa aurorikoulutusta. Pelkään kuitenkin pahoin, että sellainen edellyttäisi asiallista pukeutumista, joten saattaisin valita itsekkäästi jotain jännittävämpää - kuten vaikka alusvaatemainoksen.”
  “Olet hyvää mainosta työpaikallesi jo nyt.”
  “Kiitoksia, oi Kolmen Luudanvarren helmi.”
Sirius siirtyi syrjemmälle ja katseli kiltisti, kuinka numerot yhdeksän ja kymmenen kävivät kompastelemassa lavalla. Numero yhdeksän oli jälleen kerran kelvoton, mutta Xavier Ennus onnistui saamaan yleisössä kohinaa ilmoittamalla, ettei koskaan käyttänyt yöpukua nukkuessaan.
  “Minä yritin tuota sinuun kerran, muistatko?” James vilkaisi syrjäsilmällä Lilyä.
  “Muistan. Syytin sinua epähygieenisyydestä.”
  “Ja Jamesin piti mennä tarkastamaan sanakirjasta, mitä hygieenisyys tarkoittaa”, Peter viruili.
Remus oli aina vain hiljaa.
  “Nyt, hyvät katsojat, seuraa hetki, jota olette koko illan odottaneet“, matami Rosmerta julisti lavalta leveästi hymyillen. “Saatte äänestää mieleisenne miehen mister Taikaministeriöksi. Annetaan kuitenkin sitä ennen puheenvuoro lehdistölle ja kuunnellaan, kuka on heidän suosikkinsa.”
Lehdistön puheenjohtaja ja MeNoitien päätoimittaja Anna Rolls kiipesi lavalle. Hänellä oli kammottava lierihattu, josta törrötti riikinkukonsulkia joka suuntaan.
  “Kuten aina, valinta oli pitkä ja raskas. Kymmenen komeaa miestä, joista saimme valita vain yhden? Äänestys meni hyvin tiukille kahden ehdokkaan välillä, ja jouduimme tarkastelemaan ehdokkaita hyvin kliinisesti. Lehdistön palkinnon saakin kirjaimellisesti pakaranmitalla ehdokas numero kuusi, Red Stron!”
Red vilkaisi Siriusta siitäs-sait-ilmeellä ja käveli noutamaan Anna Rollsin ojentaman kukkapuskan.
  “Arvaa mitä Sirius tekee seuraavat kaksi kuukautta?” James jupisi synkkänä Lilylle.
  “Treenaa pakaroitaan?”
  “Jep. Onneksi en enää asu hänen asunnossaan.”
  “Ja nyt, hyvä yleisö, on teidän vuoronne“, matami Rosmerta ilmoitti. “Luettelen ehdokkaat yksi kerrallaan. Jos haluatte äänestää ehdokasta, ampukaa värillisiä kipunoita taikasauvanne kärjestä. Ne rekisteröityvät automaattisesti ääntenlaskijoidemme laskureihin.
  “Numerolla yksi kilpaili Jude Langloise-Rioux. Mikäli kannatatte häntä, ampukaa vaaleanpunaisia kipunoita.”
Hennon roosanvärisiä kipunoita sinkoili ilmaan sieltä täältä. James pani merkille, että kaikki Judea äänestäneet olivat hyvin nuoria - ilmiselviä romantikoita, joihin surulliset silmät ja kauniit kiharat tekivät vaikutuksen. Joukossa oli myös muutama vanhempi nainen, jotka ilmiselvästi haaveilivat Sunday Wrightin äitipuolen roolista.
  “Numerolla kaksi kilpaili Wolfgang Lovekiva. Lovekivan kannattajat, ampukaa oransseja kipunoita.”
Jamesin yllätykseksi myös oransseja kipunoita sinkoili ilmaan. Hän oli kuvitellut Lovekivaa liian tylsäksi naisten makuun.
  “Numerolla kolme Amos Diggory, violetit kipunat.”
Yleisö pysyi täysin pimeänä. Amoksen ilme valahti.
  “Tiesin sen!” Cinnamon sihahti voitonriemuisena. “Maailmassa on vielä oikeutta!”
  “Numero neljä, Matthew Huiski, keltaiset kipunat.”
Pieni joukkio katsomon vasemmassa laidassa nosti sauvansa pystyyn. James huomasi, että he kaikki näyttivät epäilyttävän paljon Matthewn sukulaisilta.
  “Numero viisi, Eric Bouvier, siniset kipunat.”
  “Hyvä Eric!” rouva Bouvier heilutti hurjasti sauvaansa.
  “Numero kuusi, Red Stron, vihreät kipunat.”
Ilma välkähteli niin tiheään tahtiin, että Jamesista tuntui kuin hän olisi joutunut keskelle kansainvälistä avada kedavra-show’ta. Hän räpytteli kiivaasti silmiään ja yritti nähdä, kuinka suuri osa kipunoista oli vihreitä, mutta se oli mahdotonta. Redin ilme oli muuttunut astetta omahyväisemmäksi, kun taas Sirius näytti ärtyneeltä.
  “Numero seitsemän, poistui kilpailusta. Numero kahdeksan, Sirius Black, punaiset kipunat.”
Pimeys täyttyi jälleen välkähdyksistä, jotka tällä kertaa toivat Jamesin mieleen kidutuskirouksen. Siriuksella oli toden totta aihetta tyytyväisyyteen.
  “Numero yhdeksän, Winston Watts, lilat kipunat.”
Katsomossa oli jälleen pimeää. Ilmeisesti Watts ei ollut onnistunut haalimaan ainuttakaan sukulaistaan paikalle.
  “Numero kymmenen, Xavier Ennus, valkoiset kipunat.”
Näitä kipunoita oli tarpeeksi, jotta Ennus onnistuisi kiipeämään kolmannelle paikalle, mutta ei läheskään tarpeeksi uhkaamaan Redin ja Siriuksen johtoa. Jäljelle jäi vain yksi kysymys: kumpi oli kerännyt enemmän ääniä, Red vai Sirius?
  “Ääntenlaskijamme ovat valmiita julistamaan tulokset. Toisen perintövelhon arvon kisassa saa NUMERO KYMMENEN, XAVIER ENNUS!”
Ennus näytti aavistuksen verran pettyneeltä, mutta onnistui hymyilemään yleisölle noutaessaan palkintonsa - kukkakimpun ja lahjakortin Vuotavaan Noidankattilaan.
  “Ensimmäisen perintövelhon arvon saa…”
Red ja Sirius vilkuilivat toisiaan murhaavasti.
  “NUMERO KUUSI, RED STRON!”
  “Saamari!” Red kirosi koko sydämestään noutaessaan palkintonsa. “Siinä meni minun maineeni!”
  “Älä huoli, Red“, Sirius huikkasi hilpeästi. “Jäähän sinulle kolminkertainen ministeriön seksikkäimmän työntekijän titteli.”
Matami Rosmerta hymyili. “Kuten monet varmasti arvasivatkin, mister Taikaministeriö vuosimallia 1981 on KILPAILIJA NUMERO KAHDEKSAN, SIRIUS BLACK!”
James vislasi hurjasti, kun Sirius käveli vastaanottamaan kruununsa sekä kaksi poskisuudelmaa, jotka olisivat riittäneet sekoittamaan hänen päänsä kokonaiseksi päiväksi, jos hän olisi ollut vielä Tylypahkassa.
  “No, Claudia, miltä tuntuu seurustella taikaministeriön komeimman miehen kanssa?” James kääntyi virnistämään Claudialle.
Tyttö kurtisti hänelle kulmiaan. “Hemmetin masentavalta. Nyt minun täytyy kuluttaa seuraava kuukausi latistamalla hänen egoaan.”

***

Sirius oli hilpeääkin hilpeämmällä tuulella, kun hän tunnin päästä vapautui onnittelijoiden keskeltä ystäviensä seuraan. James ja Peter onnittelivat häntä reippaan huvittuneesti, ja Remuskin lotkautti suupieliään aavistuksen verran ylöspäin, mikä oli nykyisissä olosuhteissa suoranainen palkinto.
  “Onnea vain, Sirius“, Claudia hymyili kietaistessaan käsivartensa Siriuksen kaulaan. “Sinut on julistettu virallisesti aivottomaksi.”
  “Hysh, nainen”, Sirius komensi ja suuteli häntä reippaasti lähellä seisovien toimittajien suureksi iloksi. 
  “Voi, pyhä Komistus, saanko kantaa kruunuasi?” James aneli.
  “Katoa näköpiiristäni! Et ole tarpeeksi komea hipaisemaankaan sitä!”
  “Matohäntä, miksi sinä vilkuilet koko ajan kelloa?” Remus kysyi hitaasti.
Peter meni hämilleen. “Kisa loppui aiemmin kuin odotin.”
 “Onko siitä jotakin haittaa?”
  “On, minä - minä - “ hän hapuili oikeita sanoja ja lasketteli sitten sukkelaan: “Äiti järjestää kasinoillan asunnossani ja sanoin, etten tule ennen kymmentä - en halua mennä sinne niiden haahkojen joukkoon. Taidan lähteä jonnekin kahville, tuleeko joku muu?”
  “Minä tulen, jos saan jotain kahvia vahvempaa“, Sirius virnisti. “Mennään Vuotavaan Noidankattilaan, Claudia tarjoaa meille ilmaiseksi, eikö niin?”
  “Ehkä sitten kun hevoskotkat synnyttävät fletkumatoja.”
  “Älä huoli, kulta, minä taivuttelen luonnonlakeja puolestasi. Tuletteko te muut?”
James pudisti nauraen päätään. “Viimeksi kun tarkastin, meillä oli vauva, jonka nukkumaanmenoaika meni jo kauan sitten.”
  “Tulisitte nyt”, Peter suorastaan aneli. “Ei tunti sinne tai tänne mitään pahaa tee.”
  “Olet eri mieltä sitten kun sinulla on lapsia”, Lily hymyili.
  “Entä sinä, Remus?” Peter näytti huomattavasti vähemmän innokkaalta saamaan Remuksen mukaan.
Kukaan heistä ei yllättynyt, kun Remus pudisti päätään ja ilmoitti menevänsä kotiin nukkumaan. Peter yritti vielä kerran latteasti suostutella Jamesia ja Lilyä mukaan, mutta kun se ei onnistunut, he toivottivat toisilleen hyvää yötä ja lähtivät kukin omille teilleen.
  “Peter-parka”, James mutisi laahustaessaan äitinsä, Lilyn ja Harryn kanssa kohti hormitakkaa. “Hän taisi tosissaan kaivata seuraa.”
 “Mikä ihme se on? Sirius varmaan kehuskelee voitollaan koko illan. Ja se vain pahenee, jos hänelle antaa alkoholia.”
  “No, se ei ole enää meidän murheemme. Mene sinä ensin Harryn kanssa.”
James ojensi Lilylle hormipulveria ja katseli, kun kaksikko ryömi takkaan. Sitten hän kääntyi äitinsä puoleen.
  “Jos olosi on huomenna yhtään kehnompi, menet Mungoon“, hän määräsi.
Rouva Potter avasi suunsa.
  “Tämä käsky tulee sekä minulta että isältä. Onko selvä?”
Hänen äitinsä ei sanonut mitään, mutta olosuhteet huomioon ottaen James uskalsi tulkita sen myöntymisen merkiksi. 
  “Öitä, äiti.” Hän halasi äitiään nopeasti ja kömpi sitten takkaan valmiina painamaan päänsä tyynyyn ja nukkumaan kaksi viikkoa putkeen. Se, mitä hän näki kotiin palatessaan karkotti hänen yöunensa kuitenkin viikkokausiksi.
Heidän olohuoneensa oli räjäytetty.

***

A/N2: Tämä on Memoryn sadas osa. Saisiko siitä kommentteja? :)
//Muoksmuoks. Memiä on nyt jäljellä arviolta 8 ja ½ kuukautta. Olen ajatellut, että kunhan saan ficin valmiiksi siirrän sen erittäin rähjäisistä kansioista ja sidon eräänlaiseksi "kirjaksi" muistoksi itselleni. Kaipailisin siis Pakkaskukille / Memorylle nättiä kansikuvaa, eli jollekin piirrustustaitoiselle olisi töitä tarjolla, löytyykö tästä joukosta sellaisia? :)
« Viimeksi muokattu: Maaliskuu 27, 2008, 07:09:36 kirjoittanut Sharra »

Poissa Zenzibar

  • Pelastaja katsoi profiiliaan ja läikytti teetä pöydälle
  • Aurori
  • *
  • Sukupuoli: Noita
  • kesäinen-eskapisti-merirosvo-jedi-söpö-skotti
    • Home sweet home
  • Pottermore: BloodNight6399
  • Tupa: Mary Sue
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 26.3.08
« Vastaus #184 : Maaliskuu 27, 2008, 13:12:24 »
No joo.. minun piti kommentoida tätä jo eilen, heti kun sain osan luettua, mutta enpäs kommentoinutkaan. Nyt minulla on aikaa, kun olen kotona kipeänä.

Joten, Onnea Sharra! Jo sadas luku Memoryyn! Olen sanaton, olet jaksanut rehkiä meidän lukijoiden iloksi ensin 102 lukua Pakkaskukkia ja nyt jo Memoryssäkin on sadas luku menossa. Todella hienoa, nostaisin hattua mikäli omistaisin sellaisen :)

Sitten itse lukuun:

Tykkäsin tuosta alusta, missä olit luonut sellaisen suloisen Potterien aamukohtauksen, josas James syöttää pientä poikaansa ja Lily lukee sanomalehteä. Kun luin Taikaministeriön vuosipäivästä, arvasin, että olet varmasti keksinyt jotain hienoa ja koomista raikkaiden päähenkilöidemme päänmenoksi, enkä ihan harhaan osunut :D
'Ruotsalaisista' ajattelin heti, että ne ovat kuolonsyöjiä. Siellähän Peter niin iloisesti purki taikoja parhaan ystävänsä alon ympäriltä... hrr.. että sinä olet saanut minut inhoamaan Peteriä NIIN paljon! Olet saanut siitä hahmosta niin syvällisen jase jotenkin kehittyy koko ajan, miten se oppii toimimaan oikein Voldemortin käskyläisenä ja peittelemään toimiaan ystäviltään...

Sitten, voi elämä mie nauroin kun Frank jakoi noita tehtäviä tuolla, ja esitteli tämän uuden 'ihmeaineen', oli ilmeistä, että Jamesista tulisi huispaaja, mutta et voi uskoa kuinka minä repesin, kun Sirius ja Red ilmoitettiin siihen mister -kilpailuun! Oikeasti, repsin täysin x) Sinä se osaat aina yllättää ja Emmelinen valaisu siitä, että Red oli äänestetty monta kertaa mionisteriön kymmenen seksikkäimmän työntekijän joukkoon, oli kerrassaan hupaisa! Siriuksen ja Redin uhittelu oli muutenkin mahtavaa luettavaa, ei voisi uskoa, että meidän niin ihanat aurorimme kilpailisivat tuollaisesta tosissaan! :P

“Sano mitä sanot“, Sirius mutisi tyytyväisenä itsekseen. “Mutta sinun on paras mennä kiillottamaan uimahoususi, koska sinä häviät.”


*RePs!* xD Niin Siriusta.

Arianna ja Briten keskustelusta tykkäsin ja olen alkanut pitää Briten ahahmosta entistä enemmän. Vihjailit, että hänellä ei tule olemaan kovin miellyttävä rooli Ariannan elämässä, mikä on sääli, koska tästä uudesta, syvällisestä hahmosta on niin mukava lukea. Olet osannut luoda Ariannasta nyt jotenkin haavoittuvaisemman, mistä pidän, koska hänen entinen kova ulkokuorensa teki tytöstä niin kovin tylyn. Taidan itseasiassa pitää tästä Riasta enemmän, tiedä sitten miksi.
Kun luin Ariannan työtarjouksesta olin niin varma, ettei siitä voi seurata mitään hyvää.. Myös Jamesin hahmo on muuttunut tässä ficissä enemmän kuin paljon... Okeastaan ainoat -ei-niin-kovin-paljon muttuneet hahmot (minun silmissäni) tässä ficissä ovat Lily ja Sirius. Mutta niin sen kuuluu ollakin :P Onhan Sirius tietysti hieman aikuistunut, mutta ero entiseen ei ole yhtä ilmiselvä kuin muilla hahmoilla.

Siriuksen vaatteiden sovitusta oli hauska lukea... Claudia parka, joutuu kestämään tätä meidän naistenmiestä :P Minä niin rakastan sinua Sharra, kun sinä kirjoitat näitä pienia Sirren kommeluspätkiä tänne, ne on niin hyviä! =)

Rouva Potterin tila huolestuttaa minua, koska tuntuu epäilyttävästi siltä, että aiot 'murhata' -noin raa'asti ilmaistakseni- hänetkin tässä lähi luvuissa... :/ Lily huolenpito on ymärrettävää ja todella Lily-maista, kuten sen kuuluukin olla.

Sitten.. MITÄ?! Dana saa lapsen? o.O Ei näytä hyvältä... tuo tuli kyllä täytenä yllätyksenä, vaikka Danan ja Domin suhde onkin ollut kuin parhaastakin sadusta, minulla on ilkeä tunne, että kaavailet heidän osalleen jotain kaameaa... sinulla on paha tapa tappaa onnelliset henkilöt..

Briten tulo pukuhuoneeseen, oli oikeastaan aika suloinen teko :P Vaatekaappi vartija oli taas loistava keksintö, sinä näytät suorastaan pursuilevan niitä. Sinulla on niin loistava tapa kirjoittaa, keksiä kaikkia pinia sanontoja ja hahmoja, jotka eivät välttämättä ole niin merkittäviä, mutte keventävät ficciä mukavasti ja tekevät siitä paljon paremman. Kiitos siitä, älä koskaan lopeta kirjoittamista, ethän?!

Arthur pelaamassa huispausta? Hmm.. erikoista :D En vain osaa kuvitella herra Weasleytä kaadon perässä lentämässä. Ja unohdit punapäisistä kakaroista Percyn, vai oliko se tarkoituksellista? Oliko kolmanneksi vanhin poika kenties tekemässä ihka ensimmäistä noidankattila -selontekoaan? :P

“Niin minä ajattelenkin. Päätin juuri, etten haluakaan olla mister Taikaministeriö. Mister Avada Kedavra on paljon iskevämpi. Vai miten olisi mister Minä-Kuristin-Huispaajan?”

Niin Siriusta taas. Ja noista Vaihtoehdoista piti sanomani, että juur tuollaisiakin sinä olet kylvänyt monia hulvattomia näiden kymmenien lukujen aikana, jotka ovat kaikki onnistuneet loistavasti, ja sopineet tilanteeseen kuin nuttura McGarmiwalle :D -mikä vertaus! minun täytyy varmaan harjoitella vielä x)-

Pitihän se arvata, että james aiheuttaa kaaoksen. Jamesistä on tullut todella katkera, mikä no ymmärrettävää, mutta joka on saanut juuri suurimman muutoksen aikaan tässä kelmissä. On ollut todella mahtavaa olla mukana lukemassa memoryä ja seurata sen hahmojen muuttumista, ja myös sinun kirjoitustyylisi muuttumista Sharra! Sitä ei välttämättä heti huomaa, mutta Pakkaskukkien jälkeen olet kehittynyt valtavasti ja löytänyt jonkin uuden puolen kirjoittamisesta ja saanut tekstistä jotenkin syvempää. Todella upeaa, ei voi muuta sanoa.

Siriuksesta ja Jameissta virallisesti auroreita.. aijai :D Siriushan se ei tietenkään ajatellut mitään muuta, kuin rouva taikaministerin kaula-aukkoa! Hyvä, kun jotekut asiat eivät ikinä muutu, edes sinun ficissäsi :D

Ah! Ja sitten kisa, jota odotin heti ensimmäisistä luvuista lähtien x) Olin niin varma, että tästä tulee jotain todella ikimuistoista ja hauskaa, enkä todellakaan saanut pettyä! Sinä se et ikinä petä Sharra! (no, melkein ikinä, Jazzin kuolema oli pettymys... ehkä ainoa, mikä on todellakin tullut yllätyksenä ja ollut ehä kaikista karmein.. :/) Mutta unohtakaamme menneisyys ja palatkaamme nykyhetkeen:

“Vanhalla kunnon Diggorylla on tuolla hienommat”, Red sanoi vaimealla äänellä. “Näyttää luottavan nallekuvioiden voimaan.”

Voi ei! :D Taas aiheutit minulle melkein tukehtumiskuoleman, kun join samaan aikaan teetä, kun luin tuota... hyvä ettei näppäimistö kärsinyt... kovin pahasti. :D

Hymyilytti kun laitot Rosmertan juontamaan kisoja ;) Kisat olivat kokonaisuudessan aivan mahtavat ja koko ajan sai olla vähintäänkin hymy korvissa. Siriuksen ja Redin vastaukset naurattivat aivan mielettömäsi, ja melkein hurrasin, kun Sirre voitti. Sääliksi vain käy Rediä, miesparka, tuo oli varmaan pahin järkytys hänen egollen ja itsetunnolleen sitten Jazzin raskauden... :D (ää.. taas muistelen täällä Jazzia..... pitää varmaan lukea taas kerran Pakkaskukat uusiksi. :))

“No, Claudia, miltä tuntuu seurustella taikaministeriön komeimman miehen kanssa?” James kääntyi virnistämään Claudialle.
Tyttö kurtisti hänelle kulmiaan. “Hemmetin masentavalta. Nyt minun täytyy kuluttaa seuraava kuukausi latistamalla hänen egoaan.”


Minä sitten tykkään Claudiasta! :D Älä vaan tapa häntäkin, tai minä kyllä suutun ja masennun ja ties mitä vielä... Kai sitä nyt yhden kivan sivuhahmon voi jättää henkiin, voihan? :P

Vielä loppusilaukseksi Siriusta ja Jamesia:

“Voi, pyhä Komistus, saanko kantaa kruunuasi?” James aneli.
 “Katoa näköpiiristäni! Et ole tarpeeksi komea hipaisemaankaan sitä!”


Sitten, taas jätiti tämän NIIN jännään kohtaan, että huh. Toivon vain, ettet sittenkin päättänyt vähän muokata Row'n suunnitelmaa ja räjäyttää olohuoneen mukana Lilyn ja Harrynkin...

Näin sadannen luvun kunniaksi tarjoen sinulle virtuaalisamppanjaa ja vaahtokarkkeja! Ja täytyy sanoa, että on todellakin ollut aivan mahtavaa olla seuraamassa upeinta ja pisintä kelmificciä ikinä! Miljoonat kiitokset tästä, ja jatkoa jään taas odottelemaan!

Ikuinen Sharran Pakkaskukkien ja Memoryn Fani, [I.S.P.J.M.F. <33]
Zenzibar kiittää ja kumartaa!  (seuraavaan kertaan sitten ;D)






"You're only given a little spark of madness. You mustn't lose it." -Robin Williams

Mystica

  • Ankeuttaja
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 26.3.08
« Vastaus #185 : Maaliskuu 27, 2008, 18:41:19 »
Voi, että joku osaa... Oikeesti, sie oot niin hemmetin taitava tässä...! Okei, menee taas pelkäksi ihkutukses, joten, asiaan...

Ihan ekaksi, Red. Jazzin menettäminen teki ihan varmasti sille kovaa. :( Olisin kyllä Red-kullalta odottanut jotain muuta ku... no, nuoleskelua jokaisen (okei, okei, ei nyt ihan jokaisen) naisen kanssa. Sehän alkaa olla pahempi kuin Sirius!
Mutta mutta... Omasta puolestani Red olis kyllä ansainnu kaikki äänet mister-tittelistä. :D Jätkä on muutenin niin pelkkää sydäntä mun silmissäin... <33
“Teidän… teidän tehtävänne on ottaa osaa taikaministeriön mister-kilpailuun”, Frank ilmoitti vaikeasti.
Sirius tunsi leukansa loksahtavan. “Mitä?”

Repesin niin totaallisesti, että pelkäsin naapureidenkin kuulevan ku käkätin yksikseni täällä... :D Haha...
Diggory paluu tuli ja täräytti. Luojan kiitos, sie säästin sen pisteittä. Se oli ansainnu sen! (en oo ny ilkee tai mitään...)
“Onnea vain, Sirius“, Claudia hymyili kietaistessaan käsivartensa Siriuksen kaulaan. “Sinut on julistettu virallisesti aivottomaksi.”
Claudiasta on kyllä tullut koko ajan vain parempi. Aluksi se oli vaan ärsyttävä, nykyään ihan huippu. Jotenkin arvasin kylläkin, että Sirius voittaa mister-tittelin. :) oli hieman arvattavissa, mutta ei se mitään. Sirius (Red!) oli ansainnu sen.
Ja hei, en olis koskaan arvannu, et Red-rukka on saanu nimensä tädiltään! Hyvin keksitty kyllä. :) (ihmettelin joskus, kun jossain kirjassa oli nainen nimeltä Mildred, tuli selainen "hei hetkinen... Redin nimi on Mildred!" :''D )
meneepäs taas Redin ihailuun tämä kommentti... O.o

Mutta, jotain negatiivistä: tuntuu, että Remus on jäänyt vähän taka-alalle. Missä syy? Pakkaskukissa Remusta oli paaaaljon enemmän kuin mitä Memoryssa on ollut. No, onhan alussa ja Tinkan kanssa ollut aika paljon Remusta, mutta jotenkin alkanut vähentyä Remus pikkuhiljaa... Mie ainakin omalta osaltani toivoisin Remusta enenpi näkyviin... Ainakin tuntui tästä osasta puuttuvan... (sekavaa, sekavaa)
Ai niin, tuo "Mister Minä-Kuristin-Huispaajan" sai nauramaan. :) Siriuksen repliikit onkin yleensä se, mikä saa hymyilemään (= saamaan mudelta pitkiä katseita, kun virnuilen koneella... ^^)

Ja sitten, niin. Miekin olisin valmis piirtämään Memorylle/Pakkaskukille kannen. En kyl tiä riittääkö mulla taidot niin pitkälle, mutta olisin kyllä enemmän kuin valmis piirtämään sen. ^^
Tässä, tässä ja tässä olis ihan vaan näytön vuoks miun väkertämiä kuvia... :) Tietty vuotis on täynä minua parempia piirtäjiä, mutta olisin kyllä niin valmis... (ja nuo on sitä paitsi muutenki aika p*skoja ja puol vuotta vanhoja kuvia, että parempiakin löytyy)

Mutta, uutta osaa odotellessa,
Miyako
« Viimeksi muokattu: Maaliskuu 28, 2008, 07:40:02 kirjoittanut Miyako »

falpony

  • Ankeuttaja
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 26.3.08
« Vastaus #186 : Maaliskuu 27, 2008, 19:27:18 »
Voi  hitsi oisin halunnu olla eka kommentoija tähän osaan "/ luin tän kahessa pätkässä, toisen koulussa ja toisen kotona...
Mutta siis tähän lukuun HömHöm...

Tääkin oli ihan hyvä luku, just sellanen kiva väliluku tai joku sellanen :D
Mielenkiintoista Alessandroa ei paljon näkynyt, mutta kaikkea ei voikkaan saada :)
Huispausottelu oli aika mielenkiintoinen...
Jamesin ei ehkä olisi tarvinnut olla niin kovakourainen, tai ainakin kuvittelisin että hän vihaa kylmillä katseilla ja inhoa uhkuvilla ilmeillä, mutta ehkä hän onkin juuri sellaista tyyppiä joka ei voi olla toimimatta?
Ja toisaalta Arianna oli kumminkin tyttö, ja pistää miettimän oliko Jamesin teko hieman raukkamaista?
Ensin olin itsekin Jamesin kanssa samaa mieltä, olin loukkaantunut Ariannalle siitä että tämä oli ns. "tappanut" Jamesin isän, mutta rouva Potterin kommentti, että Jamesin isä olisi kuollut kumminkin jne... (olen pahoillani en osaa linkittää pätkiä "/) oli aika hyvä ja pisti sekin miettimään.

Sirius oli taas niin omassa olemuksessaan Mister Taikaministeriö kilpailussa, repesin nauruun hirveän monta kertaa.
Oli muuten tosi hyvä kun Sirius voitti sen, tai siis olen kuvitellut kyllä Redinkin todella hyvännäköiseksi mutta silti Siriuksen pitikin voittaa!
Eikä se ollut mitenkään niin itsestäänselvääkään, eli olit kirjoittanut senkin pätkän hyvin.

Hirveästi jäi vaivaamaan, mikä Rouva Potteria vaivaa, hän yskii paljon. Ettei vain olisi jotain vakavaa...? Hmm... Kuoleekohan Rouva Potter ennen Jamesia ja Lilyä, varmaan koska kaiken järjen mukaan Harryhän olisi mennyt Rouva Potterille kun hänen omat vanhempansa kuolivat.

Cinnamonista ja kumppaneista ei ollut nyt niin paljon, he olivat jotenkin sivussa, se ei sinänsä haittaa, koska nyt, niinkun sanoit alkaa Jamesin ja Lilyn viimeiset elinkuukaudet, joten haluaisin ainakin omasta puolestani lukea heistä paljon :)
Misää Lily ja James muuten nyt asuvat? Eivätkö he kuoleet Godrickin notkossa, eivät ne mielestäni vielä ainakaan ole sinne muuttaneet.
Ehkä he nyt muuttavat sinne kun heidän olohuoneeseensa räjähti.
Ei kai kukaan kuollut...?

ja vielä viimeiset sanat, arvaa muuten harmittaako kun en osaa kirjoittaa pitkiä rakentavia kommentteja, vaan niistä tulee aina näin lyhyitä "/ no joka tapauksessa, jonkun kirjotusvirheen bongasin, ja ilmeisesti jossain kohtaa piti lukea että Lily otti Harryn, mutta siinä lukikin; Lily otti Lilyn :) Ei kai se niin paljon haittaa minä ainakin tajusin :D

Tosi ihanaa muuten et sait jatkettuu tätä niin nopeesti, yleensä joutuu odottamaan viikon ennenkuin saa jatkoa, pahimmissa tapauksissa kuukausia, (huoh) mutta sinä jatkoitkin parissa päivässä, Jes!

Taas innoissaan ensi osaa odotellen;
-Falpony
« Viimeksi muokattu: Maaliskuu 28, 2008, 13:56:12 kirjoittanut falpony »

Poissa Leonor

  • valiopeelo
  • Hirnyrkki
  • Sukupuoli: Noita
  • Tupa: Korpinkynsi
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 26.3.08
« Vastaus #187 : Maaliskuu 27, 2008, 19:30:29 »
Tiedän, tiedän, voi kyllä minä tiedän! Saa paiskoa mädillä tomaateilla ja liiloilla minkeillä, olen kyllä ansainnut sen! Olen hirveä ihminen ja olen tehnyt perisyntiä, kun en ole kommentoinut tätä ikuisuuksiin. Olen siitä pahoillani, mutta ajattelin (toivottavasti piristää) sinua näin juhlan kunniaksi kommentillani, kerta olet onnistunut tähän ficciin jo täydet sata lukua keräämään, mikä on hieno saavutus. Ihailen pitkäjänteisyyttäsi tämän ficin parissa, sillä moni muu olisi varmasti jättänyt kirjoittamisen kesken jo vähintään viisi kertaa. Sinä kuitenkin puurrat edelleen tämän parissa ja siitä ei voi olla kuin iloinen! Arvostan jollain asteella kirjoittajia, jotka kirjoittavat pitkät ficcinsä loppuun, eivätkä jätä kesken. Sinua arvostan todella paljon siksi, että tämä on pysynyt vauhdissa pituudesta huolimatta, vaikka muutaman kuukauden ymmärrettäviä kirjoittamattomia hetkiä onkin tullut.

Sinä saat huikeasti tähän kommentteja, joten nytkin hieman turhauttaa yrittää pakertaa yhtään mitään, mutta koetan nyt olla kerrankin ihana ihminen ja tehdä jotain toisen mieliksi, sillä kommentin sinä ansaitset jopa tällaiselta laiskemmalta kommentoijalta. Ensinnäkin täytyy toistaa jälleen muita ja sitä, mitä olet varmasti jo miljoonasti kuullut, mutta totta kun se on. Sinä olet hyvä kirjoittaja. Erityisenä vahvuutenasi kirjoittamisessa pidän eritoten sitä, kuinka eläväksi ja koukuttavaksi olet tämän tarinan juonen onnistunut luomaan. Ikinä ei voi aavistaa, mitä seuraavaksi tapahtuu ja ikinä ei voi sanoa, että mitään sellaista Sharra ei keksisi, sillä aina onnistut yllättämään minut positiivisesti. Et sorru turhan kliseisiin kohtauksiin ja pystyt pitämään tarinan hengissä. Toinen suuri plussa tulee tämän tarinan hahmoista – erityisesti omistasi. Olet onnistunut hienosti käyttämään Rowlingin luomia hahmoja, kuten kelmejä, ja saanut heidät tuntumaan todellisilta, vaikkeivät he olekaan sinun omia hahmojasi. Olet saanut heille luonteen ja ripauksen omaperäisyyttä mukaan. Eniten huomioni on kuitenkin aina kiinnittynyt sinun omiin hahmoihisi, kuten Rediin, Alessandroon, Briteen ja muutamaan muuhun. Olet onnistunut luomaan omat hahmosi hyvin, olet suunnitellut heitä, miettinyt heidän taustojaan ja näkemäsi vaiva näkyy tekstistä. Olet saanut heistä ennen kaikkea mielenkiintoisia. Heistä jokainen on oma persoonansa, eivätkä keskenään liian samanlaisia, sillä eiväthän oikeassa elämässäkään ihmiset ole keskenään samanlaisia, vaan kaikissa on eroavaisuutensa. Minä samaistun ehkä helpoiten aina hieman sivummassa kulkeviin henkilöihin, mutta sitten taas ns. päähenkilöt harvemmin ovat suosikkejani.

Tappelen tässä aikaa vastaan ja toivon, että äitini ei tule kotiin aivan pian, koska silloin hän karhaa minut pois koneelta ja se tarkoittaa, että kommentoin vähän myöhemmin ja huonommassa tapauksessa ajatukseni tätä kommenttia kohtaan katoaa tykkänään. Hmm, mistäs sitten puhuisin? Ehkäpä genreistä, sillä ehdottomasti parhaaksi genreksi on noussut tässä huumori. Olet saanut hauskuutta ja iloa tähän ficciin paljon vitsien avulla, mitkä keventävät tunnelmaa aina hyvin väliajoin. Saat myös kerrottua hahmoista hieman enemmän huumorin avulla, mikä on hyvä. Toisilla on kaksimielinen huumorintaju, toisilla pilkallinen, toisilla vahingoniloinen yms. Se kertoo henkilöstä jo jonkun verran.

Miks musta tuntuu, että toistan itseäni eikä tästä kommentista tule yhtään mitään. Pyh, no toivottavasti sinua ilahdutti. Haluan monen muun tavoin lukea tähän taas pian jatkoa, jottas sen tiedät :) Tuntuu surulliselta ajatella, että pian tämäkin ficci loppuu :/ Pakkaskukkia ja Memory ovat olleet kuitenkin niin paljon enemmän kuin pelkkä ficci. Pidän muuten tuosta ajatuksestasi nitoa nämä ficit sellaiseksi kirjaksi itselle, joka on hieno muisto tulevaisuudessa :)

No nyt häivyn, ennen kuin teen itse tästä mahdollisimman epärakentavan kommentin :D

- Leo
Optimist: someone who figures that taking a step backward after taking a step forward is not a disaster, it's a cha-cha. ~Robert Brault
Leonor -> Leo -> Leonor

Anglia

  • Ankeuttaja
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 26.3.08
« Vastaus #188 : Maaliskuu 29, 2008, 16:54:12 »
 Onnea Sharra sadannen luvun johdosta!
Aloitan sillä, että olen huono kommentoija. En osaa antaa rakentavaa palautetta, mutta minulle tuli pakottava tarve kommentoida. Joten yritän edes.

Hmm. Sanon ensin pari sanaa Pakkaskukista. Se oli hieman kevyempi ficci, ihan ymmärrettävistä syistä. Onnistuit kuitenkin luomaan siihenkin eri sävyjä. Itkin Jazzin kuollessa ja pukeuduin viikon mustiin. Murhaavia katseita ja silmien pyörittelyä oli mukana melko paljon, pelkäsimme ystäväni kanssa, että jossain vaiheessa joltain katkeaa verisuoni silmästä. Mutta huumoriakaan ei puuttunut. Elävästi mieleen ovat jääneet luutakomerovitsit ja se, kun Luihuiset muuttuivat Siriuksiksi.
Jamesin kosinta oli kylläkin ...omalaatuinen, mutta noin Rowlingkin olisi sen varmaan kirjoittanut. James on kuitenkin (kaikella kunnioituksella) aika tunari...

Sitten Memoryyn. Se on kirjoitettu aivan yhtä hienosti, ellei paljon paremminkin. Kuvailet asiat yksinkertaisesti ja helposti, mutta asiat eivät jää kuitenkaan pintapuolisiksi tai kevyiksi. Kerronta on sujuvaa, ja tarina tietysti loistava. "Väliosat" eivät minusta tunnu lisukkeelta, vaan ne kuuluvat Memoryn tyyliin. Memoryssä ei ole mielestäni muitakaan 'jatko-osa ongelmia' , vaan se on itsenäinen ja silti sidoksissa mukavasti niin Pakkaskukkiin kuin Harryihinkin.
Huumoria on edelleen, tosin Kelmit ovat selvästi kasvaneet ulos koulupoikien jutuista. Sävy ja tunnelma ovat tummempia ja synkempiä, mikä tietysti kuuluu Ison Pahan Voldemortin aikaan. Redin eloonjääminen oli ihana yllätys, ja olen onnellinen kun Tinkasta päästiin eroon. Rehellisesti, en koskaan pitänyt hänestä, vaikka yritin.
Sirius ja jo edesmennyt Regulus ovat lempihahmojani, kirjoitat/kirjoitit heidät hyvin valloittaviksi. Vähän tuhmiksi pojiksi molemmat, vaikka Regulus oli ilmeisesti ainakin johonkin asti Mustien mittapuun mukaan kunnollinen ja hyvä poika. (Tulipa inhottava lause)

Nyt jätän tuon yleisen säätämisen tuohon ja siirryn pariin viimeiseen osaan.
Tuo matka Itävaltaan oli ... (en löydä sopivaa adjektiivia!) No, kuitenkin, ajatus Kelmeistä suksilla on riemastuttava, aivan kuten tuloskin. Sukunimeni on sidoksissa oraviin vahvasti, joten karvalakin kuolema oli erittäin huvittava. Nauroin niin paljon, että kannettava meinasi lentää sylistä. Käsityötunnilla verhokankaista puhuminen aiheutti toisen naurukohtauksen, Lilyn ommeltua pukunsa verhoista. Harry-parka, äiti verhovaras... Osa oli mukavaa piristettä kaiken synkkyyden keskellä.
Ja Auroriakatemian mister-kilpailu! Loistavaa! Näin sieluni silmin Siriuksen ja Redin mulkoilemassa toisiaan numerolaput uimahousuissa.
Mutta luvun loppu, räjäytetty olohuone...Huu... Toivottavasti jatkoa tulee pian...

Kovaa vauhtiahan sinä tätä ficciä kirjoitat. Millaisia suunnitelmia sinulla oikein on ennalta kullekin osalle, kun osaa tulee toisensa jälkeen hirveätä vauhtia ja jälki on näin hienoa?
Niin, ja siitä kannesta... Taiteelliset lahjakkuuteni eivät välttämättä riitä, mutta ainahan voin yrittää. Millä tekniikalla, mikä kokoisina, ja onko jotain, minkä haluiaisit kanteen?

Hm. Se oli kai siinä. En ole tyytyväinen, mutta harjoitus kait tekee mestarin. Unohdin tästä kommentista vaikka mitä tärkeää, mutta jos ne tulevat joskus mieleeni, niin saatan jopa yrittää uutta kommenttia. Haluaisin kuitenkin vielä sanoa, että olen ylpeä tästä pitkästä ficistäsi. Jäin koukkuun jo ensimmäisen sanan luettuani.

- Anglia, joka on myös Beatles-fani :)

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 26.3.08
« Vastaus #189 : Huhtikuu 03, 2008, 19:34:48 »
Kiitoksia kaikille kommentoijille jälleen kerran! Oli kiva saada noin monta kommenttia vastattavaksi :)

Ihan ensiksi, yleistä faktatietoa kaikille, jotka pistivät viestiä ja kyselivät, millaista piirrustusta kaipaan Pakkaskukille ja Memorylle. Itse asiassa taidan kaivata useampaakin kuvaa, koska sidottavana on kuitenkin (jo tähän mennessä) arviolta 1400 sivua... ihan yhdeksi "kirjaksi" sitä ei saa. Minulla ei ole mitään erityisiä ehdottomia mielipiteitä siitä, mitä kuvan pitäisi esittää, mutta olisi kuitenkin kiva, jos se liittyisi tähän ficciin :D eli vaikkapa joku yhteiskuva hahmoista / joku tarinan kohtaus / vaihtoehtoisesti joku muu kuva, joka mielestänne kuvaa tekstiä. Tekniikkakin on minun puolestani täysin vapaa, parasta jälkeähän tulee silloin kun saa käyttää sitä omaa tekniikkaansa (tämä pätee ainakin kirjoittamisessa). Mitä tulee kokoon, niin kaipailisin sellaista A4-kokoista kantta, koska samaa kokoa ovat tekstinkin sivut. Olisi kiva, jos joku jaksaisi ruveta piirtämään :)

wiuhu, kiitos :) kiva kuulla, että mukana on vielä joku, joka on lukenut ficciä ihan alusta asti - aika monet niistä ovat tainneet karsiutua matkan varrella... Minulla meinasi silmät pudota päästä, kun luin, että olit luetuttanut ficciäni oppilaillasi. Täytyy sanoa, että se on ihan hieno kohteliaisuus - en ikinä ajatellut olevani lukumateriaalia :D saako udella minkäikäisistä oppilaista / minkä aineen oppilaista oli kyse? Olet oikeassa kun sanoit, että Pakkaskukkia on tosiaan vähän kevyempää menoa. Kun aloitin Pakkaskukkia,   minulla ei suoraan sanottuna ollut mitään aavistusta siitä, mihin ficci oli menossa - tiesin vain, että jossakin vaiheessa Lily ja James tulevat kuolemaan. Memorya varten olen tehnyt jo paljon perusteellisemmat suunnitelmat, vaikka nekin ovat muuttuneet tietty paljon alkuperäisestä. Pari seuraavaa lukua ovat tapahtumiltaan yllätys minullekin, en nimittäin tiennyt kovin paljon etukäteen, että asiat menevät toisin :D

storm, kiitos :) minustakin on surullista, että Jazzille ja Redille kävi niin kävi. Saattaapa käydä niin, että kunhan tämä ficci on valmis niin otan Jazzin ja Redin tarinan uuteen käsittelyyn :) jos vain aikaa löytyy.

Anglia, kiitoksia :) kiva kuulla muistakin Beatles-faneista ;) Olet oikeassa, Pakkaskukissa oli aika kammottavaa sanatoistoa. Luin sitä alkua ihan huvin vuoksi ja olin kuolla häpeästä kun huomasin, miten monta kertaa yhdessä lyhyessä kappaleessa voidaan käyttää samaa verbiä. No, jos siitä jotain positiivista pitää löytää niin sitten se, että olen oppinut virheistäni - sehän se tämän ficcaamisen tarkoitus minulle onkin. Totta, James on välillä melkoinen tunari, mutta jostain syystä minä tykkään siitä piirteestä Jamesista. Että se tekee parhaansa ja mokailee välillä, mutta on kuitenkin toisaalta todella sympaattinen henkilö. Ja kun tosiasia on kyseessä niin Jamesista löytyy kyllä todella aikuinenkin puoli. Kysyit millaisia suunnitelmia minulla on lukujen varalle. Minulla on uusien lukujen suhteen aika nopea suunnittelutyyli: suunnittelen yleensä uusia lukuja kun vanha on vielä kesken. Mulla on valmiina tietty yleissuunnitelma, jota seuraan, tyyliin "tässä kuussa tapahtuu tätä ja tätä", ja yleensä pysyn melko pitkälle alkuperäisessä suunnitelmassa, mutta välillä tekee mieli kirjoittaa tuollaista hömppää - Itävallanmatkoja ja misterkilpailuja. Käytän yleensä pari tuntia osan suunnitteluun ihan vain oman pään sisässä, kuuntelen hahmojen höpötystä ja mietin kohtausjärjestystä, ja sitten rupean kirjoittamaan itse osaa.

Nekkutikku, kiitos! Metsästin tuon Moody Bluesin Go Now-biisin, ja olet kyllä siinä ihan oikeassa, että se kuvaa harvinaisen hyvin Siriusta ja Ariannaa ja molempien ajatuksia juuri nyt :) Kiitos, hyviä kirjoitusbiisejä ei ole ikinä liikaa!

Tunnelimyyrä, kiitos :) Kyllä Memory on jo nyt pidempi kuin Pakkaskukkia. Osia tässä on tällä hetkellä 101 (dalmatialaista), Pakkaskukissa oli 102, mutta tuo osaraja kyllä menee jo pian rikki, ja sivumäärän puolesta Memory on kohta 300 sivua pidempi kuin Pakkaskukkia. Kukat taisi pyöriä siinä 500 sivun kieppeillä, kun taas Memoryyn olen numeroinut jo noin 760.

Leonor, kiitos pitkästä aikaa! Tämän ficin jatkaminen on tosiaan ollut aika monta kertaa kiinni enemmänkin itsepäisyydestä kuin oikeasta halusta jatkaa. Itseäni mikään ei ehkä ärsytä enempää kuin loistava ficci, joka on jätetty pysyvästi kesken. En halua tehdä itse sitä samaa toisille. Ja tietenkin haluan päästä kirjoittamaan The lopetuksen - vaikka nyt kun se on niin lähellä, niin en ole kyllä enää ollenkaan varma, haluanko kirjoittaa sitä. Kun suunnittelen tälle ficille juonta, listaan paperille "käännekohtia" tai merkkipaaluja, tyyliin "Jamesin ja Lilyn häät", "Harryn syntymä", "Siriuksen ja Ariannan ero" yms. ja nyt niitä käännekohtia ei ole jäljellä enää kovin paljon - tällä hetkellä tasan kuusi. Tietty niiden välille tulee muuta tekstiä ja tunnelmointia, mutta silti, vähiin käy. Kiitoksia :)

falpony, parempi tuuri ensi kerralla ;) kiitos! Luvun oli tosiaan tarkoitus olla ihan vain väliluku, koska nyt lähdetään taas vähäksi aikaa vähän vakavammalle linjalle, ja halusin irrotella ja pitää kunnolla hauskaa kirjoittamisen parissa ennen sitä. Kyllä, voin varmaan paljastaa sen verran, että rouva Potter kuolee ennen Jamesia ja Lilyä - sehän on välttämättömyys, tai Harry ei päätyisi koskaan Petunian luokse. Mutta miten ja milloin, sitä en kyllä kerro ;) vaikka ehkä se alkaa tulla selväksi... Cinnamon ja muut ovat vielä tässäkin osassa melkoisen sivussa, mutta seuraava osa kertoo (ainakin näin etukäteen suunniteltuna) tasapuolisesti kaikesta... Onhan jo luvun nimikin "Kaikki tiet vievät Mungoon", mistä voi ehkä päätellä jotakin.

Miyako, kiitos paljon :) parhaani tämän kanssa yritän :) minustakin Red olisi kyllä ansainnut voiton siinä missä Siriuskin, mutta lohduttaudutaan sillä, että Redillä on sentään se ministeriön seksikkäimmän työntekijän arvonimi. Kolminkertaisena, vai miten se nyt menikään. Henkilökohtaisesti tosin luulen, että Red ei arvosta mitään kauneustitteleitä... On totta, että Remus on jäänyt tässä ficissä taka-alalle, ja olen tehnyt sen tarkoituksella. Yritän sillä lailla vähän korostaa Remuksen nykyistä hiljaisuutta, mikä kyllä nostaa Remuksen piakkoin valokeilaan, vähän ikävälläkin tavalla...

keholeijus, kiitos :)

Chiinatzu, kiitos :) Pakkaskukista ja Memorysta tulee tosiaan erilliset "kirjat", koska pelkään, että ennen loppua teksti kokonaismäärässään kipuaa kyllä vielä yli 1500 sivun ja se on vähän liikaa sidottavaksi yhdellä kertaa. Kyllä, Redillä on vihreät silmät, hiukset puolestaan ovat ruskeat. Oikeastaan voisin tehdä tähän pienen tietoiskun hahmojeni ulkonäköä koskien piirtämistä suunnitteleville:
James - musta sotkuinen tukka, ruskeat silmät, silmälasit, n. 180 senttiä
Lily - punainen olkapäämittainen tukka, vihreät silmät, n. 163 senttiä
Sirius - musta huoleton, vähän ylimittainen tukka (ei pitkä!), harmaat silmät, n. 183 senttiä
Arianna- noin lapaluihin ulottuva tummanruskea kihara tukka, siniset silmät, n. 165 senttiä
Remus - vaaleanruskea melko lyhyt tukka, siniset silmät, n. 182 senttiä
Peter - ruskea lyhyt tukka, siniset silmät, n. 176 senttiä
Red - tummanruskea lyhyt pystytukka, vihreät silmät, n. 180 senttiä
Jazz - oranssinvärinen vähän olkapäiden yläpuolelle ulottuva pörröinen tukka, n. 170 senttiä
Cinnamon - vähän leuan alapuolelle ulottuva vaalea tukka, siniset silmät, n. 164 senttiä
Alessandro - musta pitkä tukka (yleensä poninhännällä), tummanruskeat silmät, n. 190 senttiä

Ariella, kiitos :)

Zenzibar, kiitos! Minäkään en enää oikein tykkää Peteristä. Peter ei enää tee asioita pelkästä pelosta, vaan alkaa samalla myös nauttia roolistaan kaksoisvakoojana... luulen että Peter nauttii siitä, ettei jää kiinni, tuntee itsensä paremmaksi kuin onkaan. Kiva jos tykkäsit viime osasta, minä ainakin tykkäsin mielettömästi sen kirjoittamisesta. Oli hauska pitää kerrankin kunnolla hauskaa kirjoittaessa ja päästää Sirius ja Red irti. Molemmat ovat aika loistavia hahmoja, mutta kaikki nämä masentavuudet kyllä vievät niiltä vähän terää :( luulen, että Red varsinkin oli joskus nuoruusaikoinaan todella hauska tapaus. Kiitoksia, kommenttisi sai minut nauramaan hervottomasti! :D

Emmilia, kiitos :) Älä huoli, ei näitä uusia osia varmaan kovin usein tule, kun minun pitäisi (HUOM: pitäisi) keskittyä välillä kouluunkin... Kevät vain saa inspiraation aina vauhtiin.

 - Sharra

101.osa - Herra ja rouva professori
17.2.1981

  “Tämä ei voi olla totta.” James hautasi kasvot käsiinsä. “Kuolonsyöjät - taas! Eikö tämä ikinä lopu?”
  “Pahalta näyttää, kaveri“, Sirius murahti synkästi ja tyrkkäsi avatun kermakaljapullon pöydän yli Jamesille. Hän pyöritteli niskojaan.
Oli kulunut kolme päivää siitä, kun James ja Lily olivat palanneet taikaministeriön juhlista keskelle räjäytettyä asuntoaan. Niiden kolmen päivän aikana ainoa, joka oli pystynyt nukkumaan oli Harry, joka tuhisi nytkin rauhallisesti Lilyn sylissä. He toiset - Sirius, James, Lily ja Remus - olivat valvoneet yö toisena jälkeen, liian levottomina nukkumaan ja peläten, että Siriuksen ja Remuksen asunnon ylle pikapikaa langetetut suojaloitsut eivät olisi tarpeeksi pitämään kuolonsyöjiä loitolla. Päivisin Sirius ja James ahersivat aamusta iltaan taikaministeriössä ja yrittivät selvittää, miten ihmeessä kuolonsyöjät olivat onnistuneet murtautumaan Jamesin ja Lilyn asuntoa suojaavien loitsujen lävitse. Loitsujen oli pitänyt olla käytännöllisesti katsoen läpäisemättömät, ellei sitten sattunut tietämään tarkkaan, miten ne oli langetettu. Juuri se huoletti Jamesia ja hänen ystäviään. Jotenkin kuolonsyöjät olivat tienneet.
  “En tajua, miten se on mahdollista.” James hieraisi silmiään. “Kukaan ei tiennyt tarkkaan meidän suojaloitsuistamme. Paitsi te…”
  “Ja jotkut Killan jäsenet”, Peter muistutti pelastaen Jamesin ajattelemasta sitä mahdollisuutta, jota kukaan heistä ei halunnut edes harkita - että joku heidän ystävistään voisi olla petturi. “Osa heistä oli mukana langettamassa suojaloitsuja Dumbledoren kanssa. Red… Emmeline… Elfias Doze… Sturgis Podmore ja Dedalus Diggle…”
  “Eli näyttää siltä, että Dumbledoren valittujen palojen joukossa on mätämuna”, Sirius hymyili vailla ilon häivääkään. “Joku luotetuista miehistä ei olekaan niin luotettava.”
  “No, Red se ei ainakaan ole“, James sanoi oitis. “Hän ei ikinä menisi Voldemortin puolelle.”
  “Hän onkin ainoa, josta voimme sanoa niin”, huokaisi Lily. Hän silitteli hajamielisesti Harryn hiuksia. Harry oli jälleen kerran sikeässä unessa, mutta uusi hyökkäys oli säikäyttänyt Lilyn niin pahasti, ettei hän halunnut jättää Harrya yksin toiseen huoneeseen, vaan mieluummin kantoi tätä mukanaan, vaikka se merkitsikin kipeitä käsivarsia ja jatkuvasti varattuja käsiä.
  “Entä sitten Emmeline?” Peter kysyi. “Hänhän opetti pimeyden voimilta suojautumista Tylypahkassa. Tuskin Dumbledore olisi ottanut sinne vakoojaa.”
  “Ellei sitten tiennyt, että kyseessä on vakooja”, Sirius sanoi järkevästi. “Jos Dumbledore tietäisi, vakooja olisi päätynyt ankeuttajien seuraan jo aikoja sitten. Mutta se paskiainen vedättää meitä kaikkia!”
Peter säpsähti Siriuksen vihaista äänensävyä.
  “Elfias Dozesta minä menen takuuseen”, James sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen. “Hän on ikäloppu, hän saisi sydänkohtauksen, jos joutuisi tekemään jotain, mihin vaaditaan aivotyöskentelyä. Sitä paitsi hän jumaloi Dumbledorea, kehuu Dumbledoren jokaista sanaa.”
  “Mutta se voisi olla vain ovela huijaus“, Sirius muistutti. “Entä jos Doze vain leikkii olevansa raihnainen, mutta onkin elämänsä kunnossa? Inhottaa sanoa näin, Sarvihaara, mutta me emme voi luottaa keneenkään paitsi toisiimme.”
James hymyili väsyneesti. “Alat kuulostaa vanhalta kunnon Vauhkomieleltä.”
  “Sirius on oikeassa.”
Vieras ääni sai heidät säpsähtämään. James kiepsahti ympäri sauva ojossa, mutta tulija olikin vain Dumbledore. Rehtori seisoi keittiön ovella purppuranpunaisessa kaavussa.
  “Mutta - mutta miten - suojaloitsut - “ änkytti James.
Dumbledore hymyili ystävällisesti. “Olen varma, että suojaloitsunne ovat täysin kunnossa. Minä yksinomaan hyödynsin ulko-ovea, joka oli ystävällisesti jätetty auki.”
Lily alkoi nauraa hieman hysteerisesti. “Voitteko kuvitella? Kaikki ne loitsut, ja lopulta jätämme oven auki. Olen varma, että jokin tuollainen tappaa meidät lopussa.”
  “Älä edes vitsaile mistään sellaisesta!” Sirius kivahti. “Ei teitä mikään tapa niin kauan kuin minä elän ja hengitän.”
  “Lily on vain järkyttynyt.” James kietoi käsivartensa Lilyn ympärille. “Tule istumaan, Albus.”
  “Kiitoksia.”
Dumbledore istuutui vapaalle tuolille Jamesin ja Remuksen väliin ja tiiraili heitä myötätuntoisesti puolikuulasiensa takaa. “Olette toivoakseni kaikki kunnossa?”
  “Vähän säikähtäneitä vain“, Lily niiskahti.
  “Täysin ymmärrettävää näissä olosuhteissa. Tällainen hyökkäys...  Kukaan ei olisi osannut aavistaa sitä etukäteen.”
  “Onko mitään tietoa siitä, kuka kieli?” Lily kysyi toiveikkaasti.
Dumbledore pudisti päätään. “Ei, ikävä kyllä. Emme ole yhtään lähempänä vakoojan henkilöllisyyden selvittämistä kuin aiemminkaan.”
  “Lyön kaljuunan vetoa, että ne ruotsalaiset ovat tämän takana”, urahti James. “Göran ja mikä-olikaan.”
  “Mitkä ihmeen ruotsalaiset?”
 James kertoi toisille lyhyesti kahdesta kukkakauppiaasta, jotka olivat kärkkyneet hänen ja Lilyn asunnon ulkopuolella.
  “Olen varma, että jos nyt menisimme sinne, he olisivat kadonneet kukkapuskineen.”
  “Paljon mahdollista. Mutta se ei auta meitä tippaakaan vakoojan jäljittämisessä.”
  “Eli meidän täytyy muuttaa. Taas.”
Lily sulki tiukasti silmänsä. Muuttaa. Edellisen kerran oli pitänyt olla viimeinen. Kaikki olivat vakuuttaneet, että asunto olisi turvallinen ja että kuolonsyöjät eivät pääsisi sinne - ja nyt se oli räjähtänyt, aina takkaa ja olohuonetta ja Harryn sänkyä myöten, räjähtänyt tavalla, joka olisi merkinnyt heille kaikille kuolemaa, jos he olisivat olleet siellä. Lilyn tarvitsi vain ummistaa silmänsä hetkeksi, ja hän pystyi palaamaan keskelle hävityksen kaaosta ja kokemaan uudelleen sen kaiken - hengitysteihin tunkeutuvan harmaan pölyn, aavemaisen hiljaisuuden ja joka puolella lojuvat huonekalujen riekaleet. Ainoastaan hänen ja Jamesin vanha makuuhuone oli säästynyt edes jotenkuten.
  “Niin täytyy.” James silitti hänen hiuksiaan.
  “Ja minne sitten? Missä täällä muka on turvallista?” Lily halasi Harrya tiukasti. “Minusta alkaa tuntua, ettei sellaista paikkaa ole olemassakaan.”
  “Meidän täytyy vain luoda itsellemme sellainen“, James sanoi päättäväisesti. “Meidän täytyy langettaa vahvemmat loitsut - ja pitää huolta, että vain me olemme niitä langettamassa. Siihen voi mennä aikaa, mutta se on sen arvoista.”
  “Ja missä me sillä välin asumme? Täällä, Siriuksen ja Remuksen nurkissa?”
  “Ei se meitä haittaisi“, Sirius kiirehti sanomaan, mutta Lily pudisti päätään.
  “Täällä ei ole tilaa tarpeeksi meille kaikille.”
  “Me voimme mennä äidin luokse”, James ehdotti.
Dumbledore selvitti kurkkuaan. “Siitä tulinkin teille puhumaan. Minulla on ehdotus, joka saattaisi kiinnostaa teitä.”
  “Millainen ehdotus?”
  “Pimeyden voimilta suojautumisen opettajani professori Kirskuristus jätti minut ikävään pulaan viikko sitten. Hän sai äkillisen mielihalun matkustaa Australiaan tutkimaan, olisiko sikäläisistä kenguruista apua taistelussa Voldemortia vastaan”, Dumbledore sanoi totisena. “Se tarkoittaa sitä, että oppilailtani puuttuu nyt opettaja.”
Lilyn silmät laajenivat. “Tarkoitatko sinä - ?”
Dumbledore nyökkäsi.
  “Mitä?” James kysyi.
  “Hänen mielestään meidän pitäisi ruveta opettajiksi“, Lily selitti.
  “Meidän?”
Dumbledore nyökkäsi.
James alkoi nauraa. “Et voi olla tosissasi!”
  “Päinvastoin, James hyvä. En ole ollut näin tosissani sen jälkeen, kun kieltäydyin myymästä matami Rosmertalle salaista kauralastujen reseptiäni”, Dumbledore hymyili. 
  “Sinä siis haluaisit opettajiksi meidät?” James katsoi häntä epäuskoisesti. “Koulun jälki-istuntoennätyksen omistajan, johtajatytön ja vauvan?”
  “Hyvin muotoiltu”, Dumbledore säteili. “Sillä erotuksella tietenkin, että kestää joitakin vuosia, ennen kuin Harry voi alkaa opettaa. Mutta sinä ja Lily taas - niin, en näe mitään syytä, miksi ette soveltuisi siihen tehtävään. Saisitte tietenkin täyden ylläpidon, turvapaikan ja säännöllisen palkan.”
  “Mekö asuisimme Tylypahkassa?” Lily kysyi hiljaa. Hän piti ajatuksesta. Jos jossakin oli turvallista, niin Tylypahkassa. Kaikki tiesivät, että sinne tunkeutumiseen tarvittiin paljon enemmän kuin pari puolihuolimattomasti suhaistua loitsua ja tehokas ja vasara. Ja Tylypahka oli ollut hänen kotinsa. Paluu sinne tuntuisi paljon mukavammalta kuin jälleen uusi muutto jälleen yhteen vieraaseen taloon. Mutta…
  “Tarjoat meille isoa vastuuta, Albus”, James virkkoi pukien sanoiksi Lilyn ajatukset. “Ehkä liiankin isoa. Ainakin minulle. Merlin sen tietää, että Lily tässä olisi loistava opettaja, mutta minä… mitä muuta minä olen muka saanut opetettua toisille kuin huonoja tapoja?”
  “Paljonkin”, hymyili Dumbledore. “Et ehkä itse ole vielä huomannut sitä, mutta sinulla on synnynnäinen kyky ohjeiden antamiseen. Olit hyvä johtajapoika ja huispauskapteeni. Miksi et olisi hyvä opettajakin?”
  “Huispauskapteenina minun ei tarvinnut tehdä mitään”, James mutisi. “Ja mitä tulee johtajapoikana olemiseen…”
  “Lily teki kaiken työn puolestasi“, Sirius virnuili.
  “Kaikki me epäröimme joskus“, sanoi Dumbledore. “Mutta minä en tarjoaisi teille tätä työtä, ellen olisi ehdottoman varma selviytymisestänne.”
  “Kiitos luottamuksesta. Mutta…”
  “Ajatelkaa asiaa. Meidän molempien ongelmat ratkeaisivat yhdellä iskulla. Minä saisin vihdoin luotettavan professorin, ja te taas saisitte miettiä rauhassa seuraavaa siirtoanne kesäkuun loppuun saakka.”
  “Kuulostaa hyvältä”, Lily sanoi rehellisesti. “Mutta etkö luule, että siitä koituisi ongelmia? Jos minä ja James ja Harry asumme kaikki linnassa?”
Dumbledore kohotti paksuja valkoisia kulmiaan. “En käsitä, miksi koituisi. Muistaakseni eräät entiset opettajanne ovat toimineet samalla tavalla.”
  “Minua vaivaa lähinnä se, miten suljettu laitos se on“, James tokaisi. “Tietenkin Lilyn ja Harryn turvallisuus tulee ensin, mutta... minä olen aurori, ja Tylypahka on... no... kaukana…”
  “James hyvä, voin vakuuttaa sinulle, että Tylypahkassa professoreilla ei ole yhtä tiukat nukkumaanmenoajat kuin oppilailla aikoinaan. En näe mitään syytä, miksi ette voisi vierailla Tylyahossa tai Lontoossa milloin haluatte. Oppituntien ulkopuolella, tietenkin.”
James tuijotti pöytää ja harkitsi asiaa. Toisin kuin ystävänsä, hän ei ollut ikinä edes ajatellut opettamista. Hän oli aina halunnut olla vain aurori. Ja nyt hänen suuri unelmansa oli viimein toteutunut, hän oli ollut oikea aurori kokonaista kolme päivää... karkottaisiko hän nyt itsensä puoleksi vuodeksi Tylypahkan kivimuurien ja alaikäisten lasten seuraan?
James haroi hiuksiaan. Tärkeintä oli, että Lily ja Harry olisivat viimein turvassa. Jos se tarkoittaisi sitä, että hänen pitäisi sonnustautua opettajankaapuun ja kertoa ensiluokkalaisille punalakeista ja kapoista, olkoon niin. Ja ainahan hän voisi antaa luihuisille jälki-istuntoa, kostaa kaikki ne kerrat, kun professori Mahiska oli suosinut luihuisia...
  “Luuletko todella, että osaisimme opettaa heitä?” James kysyi alkaen vähitellen innostua ajatuksesta. “Vaikka meillä ei ole mitään koulutusta?”
  “On olemassa muutakin koulutusta kuin kirjoista hankittu. Kutsutaan sitä vaikka kokemukseksi...” Dumbledore sanoi hiljaa ja katsoi heitä alakuloisesti. “Sitä teillä kahdella on yllin kyllin.”

***

  “Joten… onko se totta?” Cinnamon kysyi ja istui alas pöydän ääreen. “Aiotteko te kaksi tosiaan lähteä opettajiksi Tylypahkaan?”
James ja Lily katsahtivat toisiinsa ennen kuin nyökkäsivät. He olivat keskustelleet asiasta myöhään yöhön asti ja olivat tulleet siihen tulokseen, että se oli paras vaihtoehto, mikä heillä tällä hetkellä oli. Kumpikaan heistä ei odottanut erityisen innolla opettamista, mutta Dumbledore oli oikeassa - heillä oli kokemusta. Ja he saisivat opettaa pimeyden voimilta suojautumista, kaikkien lempiainetta.
  “Siellä Voldemortilla ei ole toivoakaan päästä meihin käsiksi”, James selitti. “Hänhän pelkää Dumbledorea kuollakseen.”
  “Mutta silti. Tuntuu oudolta ajatella sitä.”
  “James Potter professorina”, hymähti Sirius. “Jos joku olisi väittänyt sellaista vielä muutama vuosi sitten, olisin väittänyt hänen hengittäneen vähän liikaa höyryjä Kalkaroksen tukasta.”
  “Ajat muuttuvat”, totesi Remus.
  “Silti se on outoa”, Cinnamon sanoi hiljaa. “Että te olette niin kaukana. Tajuatteko, olemme aina olleet samassa paikassa, yhden ilmiintymisen päässä!”
  “Ja Tylypahkassa ei voi ilmiintyä.”
  “Me voimme tavata Tylyahossa”, James sanoi haluamatta takertua liikaa muuton haittoihin. “Vaikka joka ilta.”
Peter nauroi. “Oppilaasi varmaan arvostaisivat sitä. Saisit lisänimen professori Kermakalja.”
  “Millähän nimillä he kutsuvat meitä?” James pohti. “Professori Potter ja professori Potter menevät aika helposti sekaisin.”
  “He voivat keksiä teille yhteisnimen“, pilkkasi Sirius. “Miten olisi professori Limes? Vai olisiko Jaly parempi?”
James heitti Siriusta tiskirätillä. “Mikä sinä ja Claudia sitten olette? Clirius?”
  “Noh, noh, Sarvihaara, olehan kiltisti. Et halua loukata ministeriön komeinta urosta.”
James loi katseensa taivaisiin. “Onneksi pääsen Tylypahkaan eroon sinusta ja sinun omahyväisyydestäsi!”
  “Voin korvata menetyksesi. Riittääkö pelkkä nimikirjoituksella varustettu valokuva, vai pitääkö minun tehdä sinulle oikein albumi?”
  “Mikset mene nuoleskelemaan tyttöystävääsi?” James kysyi ärtyneesti.
Sirius hymyili. “Tiedän, että tätä on vaikea ymmärtää, mutta jotkut meistä haluavat hengittää välillä omankin suunsa kautta.”
  “Riitelettekö te?” Peter rypisti otsaansa.
  “Emme. Minä vain satun olemaan mies, joka arvostaa omaa tilaa“, Sirius sanoi arvokkaasti.
  “Ja minä kun luulin, että sinä arvostat kuristajaboan elkeitä”, Cinnamon mutisi niin hiljaa, ettei Sirius kuullut.
  “Aiotteko te molemmat opettaa Tylypahkassa?” Remus keskeytti hyvin alkaneen väittelyn. Hänen ilmeensä oli kiinnostunut, mutta hänen silmistään näki, että todellisuudessa hänen ajatuksensa harhailivat jossakin hyvin kaukana. James rypisti otsaansa. Mikä ihme Remuksen mieltä nykyään vaivasi?
  “Joo, luultavasti. Inhottavaa”, irvisti James.
  “Mitä?” ihmetteli Sirius. “Sinähän tykkäät leikkiä kaikentietäjää!”
  “Enpäs. Se on Lilyn hom - AUTS! Lily, sinä löit minua!”
  “Hmm, mietitäänpä, rakas aviomieheni... Onko mielessäsi käynyt, että ehkä ansaitsit sen?” Lily kysyi suloisesti.
James avasi suunsa vastatakseen.
  “Kyllä, sinä ansaitsit sen, turha väittää vastaan”, Remus sanoi ja nousi ylös. “Anteeksi, minun pitää mennä käymään Päivän Profeetassa.”

***

Kahden päivän kuluttua Lily ja James löysivät itsensä laiturilta yhdeksän ja kolme neljännestä ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen. Heillä oli jaloissaan kaksi matka-arkkua sekä pöllönsä - koko heidän senhetkinen omaisuutensa. Kuolonsyöjät olivat toden totta helpottaneet heidän pakkaamistaan, Lily tuumi synkeän huvittuneena. Ainakin hän oli päässyt eroon siitä kamalasta posliinijäniksestä, jonka Marcia Diggory oli lahjoittanut.
  “Onko teillä kaikki tavarat?” saattamaan tullut rouva Potter huolehti. “Hammasharjat? Ruokaa? Peittoja?”
  “Sascha, se on Tylypahka, ei mikään keskitysleiri!” Lily hymähti.
  “Keksitysleiri? Mikä se on?” Sirius innostui.
  “Ei ainakaan mikään paikka, missä jaettaisiin ilmaisia keksejä, joten paras kun luovut toivosta”, napautti James.
  “Tyypillistä”, Sirius murahti. “Paras ystäväni hylkää minut muutaman homeisen koululaisen vuoksi, ja minä en saa edes keksiä. Kaikki kohtelevat minua kaltoin. Vaikka olen komein, lihaksikkain, upein - “
  “Pää kiinni, Sirius, tai tungen sen veturinpiippuun”, James uhkasi ja osoitti kiiltävänpunaista pikajunaa, joka syöksyi asemalle terävän vihellyksen kera.
Lilyn sydän hypähti. Tylypahkan pikajuna. Kaikkien näiden vuosien jälkeen. Kaikki hänen pelkonsa haihtuivat taivaan tuuliin. Ei hän ollut jättämässä kotiaan, ei oikeastaan - hän oli matkalla kotiin.
Juna pysähtyi kirskuen asemalaiturin eteen.
  “Paras hypätä kyytiin”, James totesi. “Enpä haluaisi myöhästyä ensimmäisen koulupäivänäni.”
  “Mikset? Ei se ainakaan mitään uutta olisi“, Sirius hymähti.
Lily läimäytti häntä takaraivoon.
  “Auts! Pikkusisko, sinusta on tullut väkivaltainen!”
  “Mene takaisin ministeriöösi pullistelemaan”, Lily kehotti hymyillen. “Ja Sascha, sinä menet kotiin. Yskäsi vain pahenee tässä tuulessa.”
  “Ei minulla ole - köh - hätää“, Jamesin äiti pärski. “Kun taas te - “
  “Me olemme Dumbledoren hellässä huomassa ja mäiskimme luihuisia sisälmyspiiraalla”, James sanoi utuinen katse silmissään.
  “Hyvä on, nyt meidän on oikeasti paras mennä. James alkaa saada suuruudenhulluja kuvitelmia.”
James leijutti heidän matka-arkkunsa junan kyytiin. Lily halasi tiukasti kaikkia - yskivää rouva Potteria, alakuloisesti hymyilevää Cinnamonia, muissa maailmoissa olevaa Remusta sekä Siriusta, joka nosti hänet reippaasti ylös maasta ja kehotti antamaan luihuisille selkään. Sitten Lily otti Harryn Jamesin äidiltä ja kiipesi junan kyytiin. Hän veti syvään henkeä.
  “Odottakaa!”
Peter ilmestyi näkyviin asemalaiturille johtavan portin lävitse ja juoksi huohottaen heidän luokseen. Hän heilutti kädessään jonkinlaista pahvista lätyskää.
  “Matohäntä!” James yllättyi. “Luulin, ettet ollut tulossa.”
  “Minä - pistin - kaupan - kiinni - “ Peter läähätti. “Halusin näyttää - katsokaa - “
Hän ojensi lätyskän Jamesille. Se oli Päivän Profeetta. Kannessa komeili malli Jessica Säärys, joka esitteli uutta rintojensuurennusloitsuaan.
  “Ihan kiva etumus”, James totesi ymmällään. “Mutta miksi - ?”
  “Sivu neljätoista, kiitos.”
Sivua neljätoista koristi Tylypahkan entinen pimeyden voimilta suojautumisen opettaja, professori Kirskuristus. Hän oli lyhyenläntä mies, jolla oli paksut pyöreät silmälasit ja alahuulen päälle työntyvät etuhampaat. Hän näytti kajahtaneelta majavalta. Otsikko kuului: PVS-OPETTAJA MATKUSTAA AUSTRALIAAN.
James silmäili jutun puolihuolimattomasti lävitse. Se kertoi professori Kirskuristuksesta, joka mainosti suunnitelmiaan käyttää kenguruja taistelussa pimeyden voimia vastaan. Miksi Peter oli halunnut näyttää jutun niin kovasti? Osoittaakseen, etteivät James ja Lily voisi olla edellistä opettajaa kajahtaneempia? No, siinä hän oli oikeassa, James totesi lukiessaan lauseen, jossa professori Kirskuristus suunnitteli pyydystävänsä kengurut kurpitsapiiraan avulla.
  “Kiva juttu.”
Hän ojensi lehteä takaisin Peterille, mutta tämä kieltäytyi ottamasta sitä vastaan.
  “Lue vielä viimeinen rivi.”
  “Mitä siinäkin…? Äh, olkoon, mutta äkkiä. Hei, hetkinen, mitä tämä on?”
  “Mitä?” Lily nielaisi.
“Professori Kirskuristus ei kuitenkaan jätä oppilaitaan täysin suojattomiksi. Aurori James Potter ja hänen vaimonsa Lily Potter aloittavat pimeyden voimilta suojautumisen opettajina Tylypahkassa tiistaina kahdeskymmenes päivä helmikuuta.” James kiristeli hampaitaan. “Mitä hittoa? Sen piti olla salaisuus!”
  “Näköjään se on entinen salaisuus”, Sirius tuumi kireästi. “Kuka tuon kirjoitti?”
  “Ei ainakaan professori Kirskuristus. Hänhän lähti Australiaan jo yli viikko sitten - hän ei olisi mitenkään voinut tietää, että me aloitamme opettajina.”
  “Eli joku siis tiesi - “
  “ - ja kieli kuolonsyöjille”, James lopetti äyskähtäen. “Kautta Merlinin hiton saamarin helvetin alushousujen, minä - “
  “James!” Lily tiuskaisi. “Lapsellasi on korvat!”
  “Anteeksi. Minä vain - “
  “Remus, sinä kävit pari päivää sitten Päivän Profeetassa. Näitkö tai kuulitko mitään tavallisesta poikkeavaa?” Lily kysyi järkevästi.
Remus pudisti päätään. “En niin mitään.”
  “No, sillä ei ole nyt väliä, kuka tämän teki“, James murahti vääntäen Päivän Profeettaa solmulle kuin toivoen, että se olisi äkkiä muuttunut jonkun kaulaksi. “Tärkeintä on, että niin kävi. Kuolonsyöjät tietävät meidän olevan menossa Tylypahkaan. Täytyy toivoa, että he luulevat meidän matkustavan vasta huomenna, tai muuten olemme pulassa.”
Peterin silmät laajenivat. “Et kai sinä luule, että - ?”
  “He eivät voi koskea meihin, kun olemme Tylypahkassa. Tämä on heidän viimeinen tilaisuutensa.”
Junanpilli vihelsi.
  “Okei, paras lähteä menemään. Hetkinen, Lily, minä menen ensin.”
James veti taikasauvansa esiin tuikea ilme kasvoillaan ja loikkasi junan kyytiin. Lily seurasi Harryn kanssa perässä huultaan purren. Näytti siltä, että turvallinen matka oli juuri vaihtunut peloksi - jälleen kerran.
  “Olkaa varovaisia”, rouva Potter huikkasi, kun juna nytkähti liikkeelle.
  “Pitäkää peili lähettyvillä!“ Sirius neuvoi.
  “Kirjoittakaa, kun olette perillä“, toivoi Cinnamon.
Lily lupasi heille kaikille ja vilkutti junan kynnyksellä niin kauan, kunnes juna lipui mutkan taakse ja laituri katosi näkyvistä. Hän huokaisi ja tiukensi otettaan Harrysta.
  “Entä nyt?”
  “Nyt”, James sanoi jännittyneenä. “Me etsimme istumapaikan. Mutta sitä ennen - “
Hän kaivoi sotkuisesta matka-arkustaan näkymättömyysviitan ja heitti sen Lilylle.
  “Laita se päällenne.”
  “James, tämä on - “
  “Älä vain sano, että liioittelua. Tiedät, mitä Profeetassa luki, ja minä arvostaisin kovasti sitä, jos pääsisimme perille Tylypahkaan yhtenä kappaleena.”
Lily huoahti alistuneesti ja veti viitan niskaansa. Hän asetteli sen huolellisesti varmistaakseen, että se peitti täysin sekä Harryn että hänet, ja seurasi sitten Jamesia käytävään. He leijuttivat arkkujaan edellään. James piteli kaiken aikaa taikasauvaansa esillä siltä varalta, että jossakin olisi kuolonsyöjiä, mutta juna oli heitä ja veturinkuljettajaa lukuunottamatta tyhjä kuin Jamesin pää aikaisin aamulla.
  “Okei, sitten kai vain istutaan alas…”
James liu’utti vaunuosaston oven auki ja lysähti penkille. Valtava tuttuuden tunne hyökyi hänen ylitseen. Kuinka monta kertaa aiemmin hän olikaan istunut näillä samoilla vihreillä penkeillä, pelannut räjähtävää näpäystä ja paiskonut oviaukosta kirouksia ohikulkevien luihuisten niskaan? Ja nyt hän oli matkalla opettajaksi, rankaisemaan oppilaita niistä samoista rikkeistä, joita hän itse aikanaan oli tehnyt. Oliko mitään nurinkurisempaa olemassakaan?

Junamatka oli pidempi kuin James oli muistanutkaan. Aina ennen aika oli suorastaan lentänyt, mutta nyt tunnit matelivat eteenpäin maisemien vaihtuessa vähitellen lumikumpujen peittämistä pelloista hoitamattomiksi, villeiksi niityiksi ja metsiksi. Aurinko laskeutui yhä alemmas, kunnes viimein katosi puiden latvojen taakse. Lily oli jo aikaa sitten torkahtanut penkilleen ja valui yhä alemmas. James veikkasi, että hän putoaisi vielä lattialle, ennen kuin matka olisi ohitse. Haluamatta herättää Lilyä hän nappasi Harryn tämän sylistä ja otti mukavamman asennon penkillä. Hänkin olisi nukkunut, jos olisi voinut, mutta hänestä tuntui, että Päivän Profeetan kirjoitusten jälkeen edes toisen heistä pitäisi pysyä valveilla ja pitää vahtia. Niinpä hän asettui puolittain istuvaan asentoon kasvot ovelle päin ja leikitteli taikasauvallaan samalla kun haukotukset repivät hänen leukaansa.

Viimein tuli pimeää, ja juna alkoi hidastaa vauhtiaan. James ravisteli Lilyn varoen hereille.
  “Olemme täällä.”
  “Nyt jo?” Lilyn silmät olivat utuiset. “Pahus, kauanko olen nukkunut?”
  “Jonkin aikaa.” James hymyili.
  “Anteeksi, ei ollut tar - “
  “Älä siitä huoli. Et ole nukkunut kunnolla ikuisuuksiin. Hyvä, että sait nukuttua nyt.”
Lily hymyili hämmentyneesti. “Tuntuu jotenkin paljon turvallisemmalta nyt, kun olemme menossa Tylypahkaan.”
  “Minä tunnen oloni turvalliseksi sitten, kun olemme itse asiassa perillä”, James urahti. “Laita näkymättömyysviitta päällesi.”
  “James, tämä on typerää“, Lily valitti tehdessään työtä käskettyä. “Jos täällä on kuolonsyöjiä, he näkevät sinut joka tapauksessa.”
  “Mutta silloin heillä on yksi maalitaulu vähemmän. Ja sinun poissaolosi voi saada heidät hämmästymään.”
Lily ravisti punaista tukkaansa. “Onko kukaan koskaan sanonut sinulle, että huolehdit liikaa?”
  “Lily-kulta, Vauhkomieli on iskostanut tärykalvoilleni kaksi sanaa: alituinen ja valppaus. En aio häpäistä häntä unohtamalla ne nyt. Minä menen ensin.”
James leijutti heidän arkkunsa Tylyahon laiturille ja hypähti alas junasta aistit äärimmilleen viritettynä. Kaikkialla oli hiljaista; ainoastaan kaukaa Kolmen Luudanvarren suunnalta kuului epävireistä, juopunutta laulua. Missään ei näkynyt liikettä.
James viittoili Lilyä laskeutumaan alas junasta ja johdatti hänet ja Harryn kiireen vilkkaa vähän matkan päässä odottavien Tylypahkan vaunujen luokse. Vaunujen edessä hän jähmettyi äkisti paikoilleen.
  “Mitä?” Lilyn ääni kysyi tyhjyydestä.
James osoitti hitaasti vaunujen etuosaa. Aina ennen koulun vaunut olivat kulkeneet eteenpäin vailla näkyvää vetäjää, pelkän taikuuden voimin, mutta nyt niiden edessä seisoi kookas musta hevonen - tai hevosentapainen, kuten James pian tajusi. Se oli pikemminkin hevosen luuranko kuin mikään oikea eläin, ja sen luisevasta selästä kasvoi kaksi jättimäistä mustaa siipeä, jotka toivat hänen mieleensä lepakon nahkaiset siivet. Se polki jalkaansa levottomana.
  “Thestral”, Lily henkäisi hämmästyneenä.
  “Mikä?”
  “Thestral”, Lily toisti. “Olin kokonaan unohtanut ne... ne vetävät Tylypahkan vaunuja.”
  “Miten niin vetävät? En ole koskaan nähnytkään niitä! Hyvä on, katselin vaunumatkojen aikana aina vain sinua, mutta silti - tuo hevonen on valtava! Olisin kyllä huomannut sen“, James sanoi närkästyneenä.
  “En minäkään ole koskaan nähnyt niitä.”
  “Miten sinä sitten tiedät, että ne vetävät vaunuja?”
Lily äännähti epäuskoisesti. “James, etkö sinä ikinä aio lukea Tylypahkan historiikkia?”
  “Sinä päivänä kun joku kertoo, mitä hyötyä siitä on“, James lupasi. “Sitä ennen voisit kuitenkin selittää, mikä tuo... tuo... hevonen oikein on.”
  “Thestral, ei hevonen. Ne… ne elävät metsässä, Hagrid on kouluttanut ne vetämään Tylypahkan vaunuja... niitä ei voi nähdä, ellei... ellei…” Lily nielaisi kuuluvasti. “Ellei ole nähnyt jonkun kuolevan.”
James meni hiljaiseksi. Lilyn sanoissa oli järkeä. Hän ei ollut koskaan nähnyt kuollutta ihmistä - ei ennen seitsemättä kouluvuotta, jonka aikana hän oli nähnyt liian monta. Hän oli nähnyt Jazzin kuolevan...
  “Kiivetään kyytiin”, hän sanoi paksulla äänellä. “Paras pitää kiirettä.”
Kärryt heilahtivat tavalla, joka kieli Lilyn totelleen kehotusta. James seurasi perässä ja leijutti matka-arkut mukaan kyytiin. Lilyn paljastus oli muuttanut matkan äkkiä paljon synkemmäksi, eikä hän malttanut odottaa, että he olisivat jälleen Tylypahkan muurien suojassa. Pimeä metsätie heidän edellään näytti aavemaiselta. Pieninkin rasahdus sai Jamesin puristamaan kätensä nyrkkiin taikasauvan ympärille.
Hän ei voinut nähdä Lilyä, mutta Lily nojautui häntä vasten, ja se lohdutti jonkin verran. James pörrötti väsyneesti hiuksiaan ja mietti, mitä kaikkea he olivat oikein kokeneet. Niin paljon taisteluita... niin paljon kuolemaa… ja nyt heidän oli piilouduttava jatkuvasti säästääkseen henkensä. Kaikki olisi paljon helpompaa, jos he olisivat yhä kolmetoistavuotiaita ja matkalla Tylypahkaan kouluun.
  “Vieläköhän kaikki opettajat ovat pysyneet samoina?” Lily mietti ääneen.
  “McGarmiwa ainakin”, virnisti James. “Kalkaros pesee tukkansa sinä päivänä, kun McGarmiwa lähtee koulusta.”
  “Älä ivaa McGarmiwaa, olet nyt hänen työtoverinsa”, Lily moitti.
  “Kamala ajatus.” James värähti. “Voi ei, pitääkö meidän istua opettajanhuoneessa?”
  “Me olemme opettajia, joten se olisi loogista.”
  “Mutta minä en halua! En osaa puhua opettajamaisia juttuja! Pahus, mistä opettajat puhuvat?”
  “He ovat ihmisiä, James“, Lily nauroi.
  “Voldemortkin on ihminen, ja silti en menisi kysymään hänen alusvaatteidensa väriä.”
 “No, siinä on sinulle sääntö. Jätä opettajien alusvaatteet rauhaan ja pärjäät hien - “
  “Hysh!” James sihahti äkkiä. Hän luuli kuulleensa jotakin jostakin - huudon… Mutta metsä heidän ympärillään oli yhtä musta ja rauhallinen kuin aina ennenkin.
  “No?” Lily kysyi piinaavaan hiljaisuuden jälkeen.
James ravisti päätään. “Taisin kuulla harhoja.”
  “KALMOKALVAUS!”
Lily kiljaisi ja osoitti taivaalle. Puiden välistä kohosi smaragdinvihreä valosuihku, joka iskeytyi vasten pilvetöntä taivasta. Siitä muotoutui pääkallo, jonka suusta työntyi ulos käärme. Kuolonsyöjien merkki. James alkoi automaattisesti miettiä, kuka oli kuollut - kuka käveli yksin metsässä siihen aikaan - mutta sitten hän käsitti. Kukaan ei ollut kuollut. Merkki oli nostettu taivaalle heitä varten.
Äkkiä kirkkaat valot läpäisivät pimeän metsän, ja James näki heidät. Joukko mustiin pukeutuneita kuolonsyöjiä seisoi tiellä heidän edessään sauvat kohotettuina.
  “Voi saamari…” hän kirosi. “Voi saamarin saamarin saamarin saamari!”
  “James, takanamme!”
James kääntyi katsomaan ja näki, että toinen kuolonsyöjäjoukko oli ilmestynyt tienmutkaan heidän taakseen ja salvannut pakotien.
  “Mitä me teemme?” Lily kuulosti pelästyneeltä.
  “Sinä pidät Harryn näkymättömyysviitan alla“, James komensi. “Ja ota sauvasi esille! Jos he aikovat seisoa meidän edessämme, he saavat varautua siihen, että jäävät alle!”
  “James, mitä - “
  “Pahus, miten tähän luurankoponiin saa vauhtia?”
James nojautui eteenpäin ja vähääkään ajattelematta läimäytti thestralia taikasauvallaan kinttuihin. Se päästi suustaan kammottavan rääkäisyn ja nousi takajaloilleen niin äkisti, että Jamesin ja Lilyn oli heittäydyttävä taaksepäin, jotta siipien terävät reunat eivät olisi puhkoneet heidän silmiään. Sitten thestral syöksähti eteenpäin hurjassa laukassa, jota oli mahdoton hallita. James ja Lily saattoivat ainoastaan puristaa kärryjen laitoja ja rukoilla, että pysyisivät kyydissä. He lähestyivät kuolonsyöjiä lujaa vauhtia - liian lujaa. Kuolonsyöjät näyttivät unohtaneen kokonaan, mitä tehdä. Äkkiä he väistyivät syrjään tieltä, ja tielle thestralin eteen ilmestyi paksu seinä - vähintään seitsemän metriä korkea ja puhtaasta kivestä rakennettu. He eivät ikinä pääsisi siitä läpi. Heidän olisi pakko pysäyttää, ja silloin kuolonsyöjät olisivat heidän kimpussaan.
  “Seuraava idea?” Lily kiljui hädissään näkymättömyysviittansa alta.
  “Sinun vuorosi!”
Kiviseinämä lähestyi ja lähestyi - aivan liian nopeasti. Jamesilla ei ollut aikaa ajatella. He törmäisivät, varmasti törmäisivät…
Lily veti näkymättömyysviitan päältään ja sysäsi sen Jamesille Harryn mukana.
  “Lily, mitä hittoa sinä teet?”
  “Pelastan meidän nahkamme. Ota sauvasi esiin!”
James ei ehtinyt sanoa mitään, ennen kuin Lily oli repinyt tavallisenkin viittansa yltään ja ryöminyt kärryjen etulaitaan. Hän tarttui lujasti kiinni vaunujen reunoista ja kiipesi kyykkyyn niiden laidalle.
  “Lily, tule alas! Sinä putoat!” James huusi, kun vaununpyörät iskeytyivät kuoppaan ja vaunut tärähtivät pahasti.
Lily ei kuunnellut häntä lainkaan, vaan mitteli thestralia katseellaan. Hän tiesi, että saisi vain yhden mahdollisuuden, eikä aikaa ollut paljon. Pakottaen itsesuojeluvaistonsa painumaan hetkeksi unohduksiin hän irrotti otteensa kärryjen laidasta, ponnisti ja loikkasi suoraan thestralin luisevaan selkään. Thestral ulisi kimeästi, ja Lilyn oli tarrattava kiinni sen kaulasta, ettei olisi keikahtanut alas, kun se jarrutti äkkiarvaamatta. Hän iski jalkansa sen olemattomiin kylkiin.
  “Lennä suoraan Tylypahkaan!” hän huusi thestralin korvaan.
Thestral otti vauhtia ja lähti jälleen taittamaan matkaa suurin askelin. Muuri tuli aina vain lähemmäs, eikä Lily voinut kuin rukoilla, että thestral oli kuullut, mitä hän sanoi. Näytti siltä, ettei sillä ollut aikomustakaan ylittää muuria. Viime tipassa se kuitenkin levitti valtavat nahkaiset siipensä ja kohosi ilmaan. Kuolonsyöjien ällistyneet huudot kantautuivat Lilyn korviin, ja hän pani hatarasti merkille vihreät ja punaiset valosuihkut, joita lenteli kaikkialla heidän ympärillään. James oli asettanut Harryn näkymättömyysviitan suojissa vaunujen lattialla ja kurkotteli vaunujen laidan yli ampuen kirouksia jokaiseen ilmansuuntaan. Lily saattoi ainoastaan pidellä lujasti kiinni thestralista ja toivoa, että se pääsisi muurin ylitse. Sen kaviot hipuivat muurin reunaa, ja vaunut tärähtivät pahasti sitä vasten, mutta he ylittivät sen. He ylittivät sen! Kuolonsyöjät kaukana alapuolella karjuivat raivosta.
  “Lily, tule pois sieltä!” James huusi. “He eivät enää ylety meihin!”
Lily huokaisi helpotuksesta ja oli aikeissa höllentää otettaan thestralin kaulasta, kun äkkiä - whoosh! - punainen kirous kiisi halki ilman ja iskeytyi hänen toiseen käteensä. Hän kiljahti ääneen ja oli vähällä pudota thestralin selästä.
  “Niillä on luudat!”
Viisi kuolonsyöjää lensi heitä kohti luudanvarsillaan, taikasauvat ojossa. Lily yritti kääntää thestralin, mutta ei osannut ohjata sitä. Aivan yllättäen he olivat ajautuneet kuolonsyöjien keskelle, ja kirouksia kimpoili joka puolelle niin, että taivas näytti täyttyneen ilotulituksista. James nousi seisomaan vaunuissa ja kävi vastahyökkäykseen. Lily puolestaan painautui tiukasti vasten thestralin kaulaa ja toivoi, ettei häneen osuttaisi. Kipu viilteli hänen toista kättään, eikä hän uskaltanut irrottaa otettaan tarttuakseen taikasauvaansa.
  “KIDUTU!”
  “TAINNUTU - “
  “Väistä!” Lily huusi thestralin korvaan. Tottelevaisesti se teki äkkikäännöksen ensin vasemmalle, sitten oikealle. Lily iski kantapäänsä syvälle sen kylkiin, ja se alkoi iskeä siipiään nopeammin väistellen samalla kuolonsyöjien kirouksia. Lilystä tuntui kuin hän olisi ollut kehnossa vuoristoradassa, ja äkkiä hän oli hyvin kiitollinen siitä, ettei ollut syönyt mitään junassa. Hän olisi varmasti oksentanut kaiken pellolle.
  “ALAS!”
Thestral sukelsi vauhdilla suoraan alas.
  “VASEMMALLE! NYT YLÖS! OIKEALLE!”
Harry oli alkanut itkeä. Lily toivoi, että olisi itsekin voinut tehdä niin, sillä häntä pelotti mielettömästi.
  “Lily, Tylypahkan portit ovat tuolla!” James huusi. “TAINNUTU - lennä vain niiden yli niin - TAINNUTU, minä sanoin, senkin kääpä! - sitten olemme turvassa!”
  “Portin yli, portin yli!” Lily hoputti thestralin.
Silmäkulmastaan hän näki, että mustaan viittaan pukeutunut kuolonsyöjä lensi suoraan heitä päin. Lily käänsi thestralia jyrkästi oikealle, ja se lensi harmaana pimeydessä erottuvan muurin ylitse juuri kun kuolonsyöjä kohotti taikasauvansa. Violettina välkähtävä kirous iskeytyi thestralin sijasta vaunujen takaosaan, ja se räjähti. James lennähti vasten etuosaa.
  “JAMES!” Lily huusi. “ONKO HARRY - “
  “Minulla on hänet!” James karjui takaisin, ja sitten Lily jo kuulikin Harryn läpitunkevan itkun. “Kaikki okei, keskity ohjaamiseen!”
Se oli helpommin sanottu kuin tehty. Thestral oli säikähtänyt vaunujen räjähdystä ja kavahtanut hurjaan syöksyyn, jota Lily ei olisi voinut hillitä, vaikka olisi tehnyt mitä. He lensivät holtittomasti heittelehtien yli  Tylypahkan lumen peittämien tilusten. Lily näki allaan niin Hagridin mökin kuin huippauskentänkin, mutta hänellä ei ollut aikaa hukkua suloiseen nostalgiaan, sillä Tylypahkan linna oli ilmestynyt heidän eteensä kukkulan takaa ja tuli yhä lähemmäs, eikä Lilyllä ollut aavistustakaan siitä, miten hidastaa. Hän tarrasi vauhkoontunutta thestralia kiinni korvista ja nyki, mutta se vain jatkoi lentoaan. Äkkiä se sukelsi jyrkästi alaspäin, kohti maata. Lilystä tuntui, että hän tiesi viimein, miltä kilpaluudan selkään työnnetystä kotitontusta tuntui. Hän ummisti tiukasti silmänsä ja odotti törmäystä, joka katkaisisi niin hänen kuin thestralinkin niskat. Sitä ei kuitenkaan tullut. Thestralin kaviot kolahtivat maahan kömpelösti ja se horjahteli, mutta pysyi kuin pysyikin pystyssä. Vaunut iskeytyivät vasten maata rajusti, pyörät hajosivat päreiksi. James lennähti yli laidan Harry sylissään, kierähti huispaajan sulavilla otteilla ympäri ja jäi makaamaan maahan.
Lily liukui alas thestralin selästä ja juoksi Jamesin luokse vapisevin jaloin.
  “Oletteko te kunnossa? Miten kävi? Miten Harry - “
 “Kaik - kaikki hyvin“, James sanoi epävarmasti ja nousi istumaan. Hän näytti siltä, ettei ollut aivan varma siitä, mikä oli maa ja mikä oli taivas. Harry itki ja pui nyrkkejään naama punaisena, mutta näytti vahingoittumattomalta. Lily sulki heidät molemmat tiukasti syliinsä.
  “Kun ne kuolonsyöjät tulivat, luulin - luulin, että me - “
  “Minä - niin minäkin, Lily - “
  “James! Lily! Mitä on tapahtunut?”
Dumbledore juoksi alas portaita valkoinen parta liehuen. Hänen katseensa liukui vuoroin Jamesiin ja Lilyyn, vuoroin vaunujen jäännöksiin nurmikolla.
James osoitti vaunuja. “Anteeksi, Albus. Taidamme olla sinulle kärryt velkaa.”
  “Mitä tapahtui?”
  “Kuolonsyöjät”, Lily sanoi silmiään pyyhkien.
  “Meidät yllätettiin metsätiellä. Pääsimme pakenemaan täpärästi, kiitos Lilyn. Onneksi hän on lukenut Tylypahkan historiikin.”
  “Oletteko te molemmat kunnossa?”
Lily nyökkäsi Jamesin jäljessä. Hän tunsi olonsa erittäin huteraksi ja vapisevaksi, mutta koska missään ei näkynyt mitään vammoja, hän arveli olevansa kunnossa.
  “Oletteko varmoja? James, näytät huonovointiselta”, Dumbledore huomioi.
  “Nainen ratissa”, James ähkäisi heikosti. “Lily, miten sinun kätesi jaksaa?”
  “Ihan hyvin”, Lily arveli ja heilautti kättään kokeeksi. Siihen ei enää pahemmin koskenut. “Se taisi olla pelkkä satutuskirous.”
  “Oletko varma? Pitäisikö sinun mennä käymään matami Pomfreyn luona?”
  “James, jos sinä ehdotat, että vietän ensimmäisen iltani täällä sairaalasiivessä... no, saatat päätyä sinne itse.”
  “Hyvä on, hyvä on, se oli pelkkä ehdotus…”
  “Minä ehdotan, että tulette käymään toimistossani”, Dumbledore puuttui puheeseen. “Pyydän kotitonttuja järjestämään sinne ruokaa, ja voitte kertoa minulle kaiken.”
  “Ei, ei ruokaa!” James voihkaisi vatsaansa pidellen.
Dumbledore nauroi. “Keskustelkaamme siis. Seuratkaa minua.”

Lily oli kuvitellut mielessään tarkasti, miltä tuntuisi palata Tylypahkaan. Hän oli kuvitellut kävelevänsä Jamesin seurana pitkin tuttuja käytäviä ja hymyilevänsä maalauksille ja aaveille, jotka oli tuntenut niin monta vuotta. Hänen oli ollut tarkoitus liu’uttaa kättään pitkin kylmiä kivisiä seiniä ja yksinkertaisesti iloita niiden suomasta turvasta. Nyt kaikki se oli pyyhkiytynyt pois. Hän käveli väsyneenä ja vapisevana Dumbledoren jäljessä kohti rehtorin työhuonetta, eikä osannut ajatella mitään muuta kuin sitä, että oli jälleen kerran - vastoin kaikkea todennäköisyyttä - selvinnyt hengissä.
  “Miten sinä teit sen?” James kysyi hiljaa. “Miten tiesit, miten käsitellä thestralia?”
  “Luin niistä kirjasta.” Lily hieraisi silmiään. “Ne alkoivat kiinnostaa minua, kun olin lukenut Tylypahkan historiikin... näköjään kirjaviisaudesta on joskus hyötyäkin.”
  “Suklaasammakko”, Dumbledore sanoi kivipatsaalle, ja se aukeni.
Lily ja James laahustivat sisälle Dumbledoren toimistoon Harry sylissään. Mikään huoneessa ei näyttänyt muuttuneen. Ajatusseula ja entisten rehtorien muotokuvat olivat yhä paikoillaan, samoin feenikslintu Fawkes, joka istui orrellaan Dumbledoren pöydän vieressä. James käveli linnun luokse ja rapsutti sen kaulaa.
  “Terve, Fawkes. Olisimme voineet hyödyntää apuasi tänään.”
Fawkes ojensi kaulaansapa päästi kurkustaan pitkän, korkean äänen. 
  “Istukaa alas vain.”
Lily antoi helpottuneena vallan jalkojensa vapinalle ja valahti lähimpään tuoliin istumaan. Hän oli kuolemanväsynyt, eikä asiaa auttanut vähääkään se, että Harry itki edelleen täyttä kurkkua.
  “Anna tämä Harrylle.” Dumbledore veti kaapunsa taskusta jotakin, joka näytti Lilyn silmissä pelkältä tavalliselta metallilevyltä, mutta joka Harryn käsiin joutuessaan sai pojan vaikenemaan hetkessä. Kyyneleet lakkasivat, ja Harry ryhtyi kääntelemään innoissaan levyä käsissään.
Lily hymyili väsyneesti. “Mikä se oli?”
  “Selittäisin mielelläni, mutta ikävä kyllä me aikuiset emme ymmärrä sellaisia asioita“, Dumbledore vastasi silmät tuikkien. “No niin, mitäpä jos kertoisitte kaiken, mitä matkan aikana tapahtui?”
Lily teki työtä käskettyä. Pakomatkan jälkeen suu oli hänen ainoa ruumiinosansa, joka ei ollut vielä väsynyt, mutta kun hän ehti loppuun saakka, oli sekin karhea ja voimaton.
Dumbledore peitti kätensä silmillään. “Tätä pelkäsinkin.”
  “Ja nyt Voldemort tietää meidän olevan täällä“, James sanoi katkerasti. “Olemme siististi satimessa. Mistä vetoa, että kuolonsyöjät partioivat tästä lähtien Tylypahkan porteilla ja odottavat, että pistämme varpaamme rajan ylitse?”
  “Olen varma, että he tekisivät sen hyvin mielellään. Ikävä kyllä he tulevat kuitenkin huomaamaan, etteivät voi tehdä sitä. Eivät niin kauan kuin minä olen rehtori.”
Dumbledoren äänensävy oli kohtelias, kuin kuolonsyöjät olisivat olleet hänelle yhtä läheisiä kuin matami Rosmerta, mutta hänen ilmeensä puhui toista. Sen nähdessään James oli onnellinen siitä, että hän ja Dumbledore olivat samalla puolella. Sitten Dumbledoren kasvot pehmenivät, ja hän näytti yksinomaan väsyneeltä vanhalta mieheltä.
  “Sitä en kiellä, etteikö tämä edellyttäisi meiltä tiettyjä toimenpiteitä. Tiedän, ettette ilahdu kuullessanne tämän, mutta oman turvallisuutenne nimissä ehdotan, ettette vieraile iltaisin Tylyahossa.”
James nyökkäsi synkästi. Iltaretket Tylyahoon olivat jotakin, mistä hän oli toivonut piristystä koulun yksinäisyyteen. Hän ei tiennyt, kauanko kestäisi olla lukittuna linnan seinien sisään kuin mikäkin rikollinen. Kirotut kuolonsyöjät!
  “Ymmärrän, että tämä on raskasta. Mutta Voldemort odottaa sitä teitä.”
  “Entä ystävämme?” Lily kysyi hiljaa. “Ja Jamesin äiti, hän on sairas, me emme voi - “
  “Ymmärrän, ja järjestän asian. Olen jo lisännyt turvajärjestelyjä niin ystävienne kuin rouva Potterinkin talon ylle. Ehdottaisin, että yhdistämme heidän hormitakkansa minun takkaani, ja vain tähän takkaan. Mikäli haluatte tavata ystäviänne, voitte käyttää takkaani milloin haluatte. Ja luonnollisesti Tylypahkan pihamaat ovat vapaassa käytössänne, joskin minun täytynee muistuttaa herra Potterille, että Kielletty Metsä on yhä kiellettyä aluetta.”
Väsymyksestään huolimatta James virnisti. “Miten minusta tuntuu, että nuorenin juuri monta vuotta?”
Lily pakottautui hymyilemään. Hänestä tuntui enemmänkin siltä, että hän oli ollut tottelematon ja joutunut kotiarestiin. Heillä ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoja.
Dumbledore liitti kätensä yhteen. “No niin, mikäli teillä ei ole enempää kysyttävää, ehdotan, että Fawkes näyttää teille huoneenne ja koetatte saada nukuttua hieman tämän päivän kokemusten jälkeen. Professori Kirskuristus on uskoakseni jättänyt teille oppilaitaan koskevat tiedot työhuoneensa pöydälle. Voitte käyttää huomisaamun tutustumalla niihin, ja aloittaa opetuksen huomenna lounaan jälkeen.”
Aiemmin pelkkä mainintakin opettamisesta olisi saanut niin Jamesin kuin Lilynkin menemään kananlihalle, mutta nyt kumpikin oli liian väsyksissä ajatellakseen mitään muuta kuin sänkyä ja hyviä yöunia, jotka - toivon mukaan - vaivuttaisivat päivän tapahtumat unohduksiin edes hetkeksi. Huomenna kenties tulisi aika pohtia, kuka oli kavaltanut heidät Päivän Profeetalle, mutta se olisi vasta huomenna.
  “Kiitos, Albus.”
Dumbledore hymyili lämpimästi. “Mikäli teillä on jotakin asiaa, älkää missään tapauksessa epäröikö tulla puhumaan.”
Rehtori nyökkäsi Fawkesille, ja feeniks levitti suuret kullanpunaiset siipensä. James ja Lily toivottivat Dumbledorelle hyvää yötä ja seurasivat Fawkesia ulos rehtorin kansliasta, autioille käytäville. He kävelivät käsi kädessä, liian väsyneinä puhumaan.
Totta puhuen James ja Lily eivät olisi edes tarvinneet Fawkesia näyttämään tietä. Kumpikin oli vieraillut silloisessa Redin ja Jazzin huoneessa niin monta kertaa, että olisi muistanut sinne tien vaikka unissaan. Huoneeseen pääsi pimeyden voimilta suojautumisen luokan sivussa sijaitsevan oven lävitse. Se ei ollut muuttunut paljonkaan sitten Redin ja Jazzin aikojen. Ainoastaan julisteet ja valokuvat olivat vaihtuneet toisiksi, huoneen värit vähemmän silmiinpistäviksi. Leveän katossängyn vieressä, siinä, missä aikoinaan oli sijainnut Jazzin lempinojatuoli seisoi nyt uutuuttaan kiiltelevä vauvan pinnasänky. Huoneen nurkasta johti toinen ovi pieneen suihkuun. Dumbledore oli huolehtinut kaikesta. Silti Jamesin mieliala laski. Vaikka huone oli hieno, oli se silti vain yksi huone, eikä hän enää oikein tiennyt, osaisiko asua niin pienessä tilassa.
Hän pudottautui sängyn laidalle istumaan. Heidän matka-arkkunsa oli jo tuotu perille sängyn viereen. James avasi omansa ja kaivoi esille peilin.
  “Sirius.”
Siriuksen kasvot ilmestyivät peilin pintaan. “Sarvihaara! Oletteko jo perillä?”
  “Joo, ihme kyllä.”
  “Miten niin?” Siriuksen ilme muuttui huolestuneeksi.
  “Oletko varma, että haluat kuulla? Se on pitkä ja surkea juttu. Ainoa hauska juttu on se, että Lily lensi kuolleella hevosella.”
  “Anna tulla”, Sirius kehotti suupielet nytkien.
Hymy kuitenkin pyyhkiytyi hänen kasvoiltaan, kun James pääsi matkakertomuksessaan siihen osuuteen, jolloin kuolonsyöjät ilmestyivät. Toisenlaisissa olosuhteissa Siriuksen ilmeitä olisi ollut mielenkiintoista seurata. James ei uskonut saavansa milloinkaan yhtä hyvää tilaisuutta nähdä, kuinka jonkun kasvot valahtivat vuoroin punaisista valkoisiksi vain punehtuakseen taas uudelleen.
  “Tämä on tainnut mennä vakavaksi”, James huokaisi.
  “Et tiedäkään miten vakavaksi. Tämä meni juuri niin vakavaksi, että minun taitaa olla ihan pakko tappaa muutama kuolonsyöjä. Mitä he oikein luulivat tekevänsä?”
  “Siinä se vika onkin, Anturajalka. He eivät luulleet mitään, he tiesivät mitä tekivät.”
  “Mutta miten?”
James hymyili nuivasti. “Usko pois, olisin pysähtynyt kysymään, mutta ikävä kyllä meillä oli vähän kiire.”
  “Älä vitsaile nyt!” Sirius ärähti.
  “Älä vitsaile? Anturajalka, mitä sinä olet ottanut?”
  “Tämä ei ole enää hauskaa. Joku tiesi. Joku kertoi”, Sirius murahti. “Ja Dumbledore kertoi ainoastaan meille. Meille.”
  “Hän on voinut kertoa muillekin“, James muistutti. “Tylypahkan opettajille nyt ainakin.”
  “Joo, mistä vetoa, että se on Binns? Hän toimii Voldemortin pussiin ja aikoo toimittaa teidät pois päiviltä, mutta ei tee tietenkään sitä tahallaan, vaan Voldemort uhkaa tappaa hänet, joten hänellä ei ole vaihtoehtoja ja meidän pitää sääliä häntä… ei, kun hetkinen, Binnshän on jo kuollut, eli siinä menee se tekosyy. Hän on läpeensä paha persoonallisuus, toimitetaan hänet aaveiden Azkabaniin!”
  “Anturajalka.”
  “Mitä?”
  “Pysytään toistaiseksi maan pinnalla, kiitos. Entä jos joku on kuullut jotain vahingossa? Tai möläyttänyt jotakin? Cinnamon on voinut hyvinkin sanoa jotakin Visardolle, ja kaikki sen tietävät, että Visardo - “
  “James, lopeta heti paikalla!” Lily komensi.
James huokaisi. “Hyvä on, se ei ole välttämättä Visardo. Välttämättä. Mutta joku muu on voinut möläyttää vahingossa.”
  “Enpä tiedä, Sarvihaara, minä olen miettinyt…” Sirius näytti siltä, että paini suurten omantunnontuskien kanssa.
  “Miettinyt mitä?”
  “Sinä et sitten tule pitämään tästä“, varoitti Sirius.
  “Minä en ole pitänyt monestakaan niistä asioista, mitä suustasi pääsee, mutta se ei ole estänyt sinua ennen.”
  “Se voisi olla Kuutamo“, Sirius töksäytti.
  “KUUTAMO?”
Harry säpsähti.
  “James”, Lily kivahti.
  “Anteeksi, kulta. Miten niin Kuutamo?” James äyskähti.
  “Mieti vähän. Hänellä on ollut tieto kaikista teidän liikkeistänne…”
  “Kuten kaikilla teistä.”
  “Hän on ollut tosi outo viime aikoina…”
  “Eikä se varmaankaan voi johtua siitä, että Cinnamon on rakastunut siihen italialaiseen limaklimppiin?”
  “JAMES!”
  “Anteeksi, Lily.”
  “Kuutamo kävi Päivän Profeetassa”, Sirius tokaisi kivettynyt ilme kasvoillaan. “Hän lähti melkein heti, kun te kerroitte hänelle Tylypahkasta.”
  “Joten?” James puuskahti tuskastuneena. “Se ei tarkoita mitään!”
  “Mutta se voisi tarkoittaa.”
James pudisti päätään. “Onko nyt jo se hetki?”
  “Mikä hetki?”
  “Kun alamme epäilemään toisiamme. Kanssakelmejä, Anturajalka! Me vannoimme! Emme käänny toisiamme vastaan. Eikä kukaan meistä tekisi niin.”
  “Mutta joku on tehnyt”, Sirius urisi.
  “Ei kukaan meistä”, James toisti itsepäisesti.
  “En minäkään siitä ajatuksesta pidä“, Sirius tokaisi synkästi. “Mutta jossakin on oltava vastaus! Tämä menee liian vaaralliseksi, Sarvihaara. Meiltä loppuvat sekä keinot että aika, ja suoraan sanottuna minä saatan mieluummin yhden ystävistäni Azkabaniin tekemistään rikoksista kuin kaksi syytöntä hautaan.”
  “Tiedän, ja olen ehdottomasti samaa mieltä. En välttämättä haluaisi kuolla ennen kuin olen saanut seuraavat joululahjat. Mutta Anturajalka - “ James katsoi Siriusta melkein anoen, “ - Minä en suostu uskomaan sitä. En vielä.”
  “Hyvä on”, huokaisi Sirius. “Annetaan sen olla toistaiseksi. Kunhan muistat, ettet ole liian sokea siellä homeisten seiniesi sisällä.”
  “Muistan kyllä”, James sanoi hiljaa. “Kiitos, veli.”
  “Eipä kesti.” Siriuksen suupielet vääntyivät väkinäisesti ylöspäin. “Riittää jo haudanvakavuus. Millaista siellä on?”
  “Olen ollut täällä noin tunnin.” James haukotteli niin, että hänen leukaluunsa naksuivat. “Ja suoraan sanottuna, jos et pahastu, menen nyt nukkumaan ja annan täyden kuvauksen kaikesta huomenna.”
  “Saat anteeksi, tämän kerran. Sano Lilylle ja Harrylle terveisiä ja - koeta saada nukuttua.”
James virnisti. “Ei mitään ongelmaa. Muuttuisit Kalkarokseksi kateudesta, jos näkisit tämän sängyn. Se on uskomaton.”
  “Niin, olen varma, että Red ja Jazz olivat samaa mieltä”, Sirius sanoi ovelasti.
  “Anturajalka!” James parkaisi. “Minä saan pahoja mielikuvia!”
  “Se oli tarkoituskin. Hyvää yötä!”
Siriuksen kasvot katosivat peilistä, ja James hautasi päänsä käsiinsä.
  “Mikä hätänä?” Lily kuulosti hämmästyneeltä.
  “Tuo sänky!”
  “Mitä siitä?”
  “Se oli Redin ja Jazzin sänky!”
  “Voi, James”, Lily huokaisi kuin olisi puhunut vauvalle, “siitä on kolme vuotta! Olen varma, että he ovat vaihtaneet lakanat!”
  “Silti. Heidän henkensä leijuu sen yllä.”
  “Älä huolehdi. Minä lyön sinua kyllä, jos alat huokailla Jazzin nimeä yöllä. Tule nyt nukkumaan sieltä, tai hankin oikean Redin tänne sinua vainoamaan!”

***
(JATKUU SEURAAVASSA)

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 26.3.08
« Vastaus #190 : Huhtikuu 03, 2008, 19:35:57 »
Kun Lily seuraavana aamuna avasi silmänsä, oli James jo ylhäällä ja täysissä pukeissa. Hän istui nojatuolissa ovensuun lähellä ja luki kirjaa, joka oli niin paksu, että sillä olisi surutta voinut tappaa jonkun yhdellä iskulla. Hän oli niin keskittynyt siihen puuhaan, ettei edes huomannut Lilyä, ennen kuin Lily nousi istumaan ja kutsui häntä nimeltä.
  “Mitä sinä luet?” Lily ei muistanut heidän tuoneen mitään kirjoja mukanaan - kuolonsyöjät olivat pitäneet huolen niistäkin.
  “Tylypahkan historiikkia.”
Lily katsahti häneen epäluuloisesti. “Nyt on huhtikuun ensimmäinen, eikö olekin?”
  “Helmikuun kahdeskymmenes. Vuosi on muuten 1981.”
  “Tosi hauskaa, James. Miksi sinä sitä luet? Sinähän sanoit, että syöttäisit mieluummin varpaasi äitisi menninkäisille.”
James laski kirjan syliinsä ja katsoi Lilyä kärsivästi. “Minä lupasin, okei? Sanoin sinulle, että luen Tylypahkan historiikin heti, kun osoitat sen hyödylliseksi. No, sinä teit sen - ja lupaus on lupaus.”
  “Lupaus on lupaus“, Lily toisti mietteliäästi. “Montako kertaa olet jo nukahtanut?”
James näytti nololta. “Älä kerro tätä muille Kelmeille, mutta tämä kirja ei ole ollenkaan niin paha kuin luulin. Painava, kyllä, mutta - “
  “Älä pelkää, pidän häpeällisen salaisuutesi.” Lily kömpi ylös sängystä ja käveli kietomaan käsivartensa Jamesin kaulaan. Hän hieraisi nenäänsä vasten Jamesin poskea. “Me olemme nyt turvassa, vai mitä?”
  “Siltä näyttäisi.”
  “Se tuntuu paremmalta kuin kuvittelinkaan.”
  “Vaikka siihen sisältyykin opettamista?”
  “Opettaminen!” Lily huudahti. Hänen kätensä valahtivat alas Jamesin kaulalta. “Minä unohdin kokonaan! Odota hetki!”
Hän syöksähti suihkuun ja palasi kymmenen minuutin kuluttua täysin vaatetettuna ja kostea punainen tukka poninhännällä. Hän meni Harryn pinnasängyn luokse.
  “No niin, Harry, aika herätä“, Lily hymyili ja nosti Harryn syliinsä.
  “Äi.” Harry aukoi unisena silmiään.
  “Niin, äiti on tässä. Mennään katsomaan äidin uusia työkavereita.”
  “Onko pakko?” voihkaisi James.
  “Totta kai meidän on pakko. Mitä sinä kuvittelet, että voit asua heidän kanssaan samassa rakennuksessa mutta unohtaa heidän olemassaolonsa?”
  “On se kiva ajatus”, James mutisi itsekseen.
  “Nimenomaan ajatus”, Lily sanoi lujasti ja ryhtyi vaihtamaan Harrylle vaippoja. Harry tajusi olevansa jälleen uudessa paikassa ja kääntyili ja kieri kyljeltä toiselle niin nopeasti, että Lily sai käyttää kaiken taitonsa saadakseen tehtävänsä suoritettua. Kun Lilyn ote viimein hellitti, Harry kierähti vatsalleen ja lähti ryömimään eteenpäin sängyllä. Hänestä oli tulossa jo melko etevä siinä.
Lily vilkaisi Jamesia hymyillen. “Ei kestä kauan, ennen kuin hän oppii kävelemään.”
  “Ja sitten me olemme pulassa. Vauva irrallaan Tylypahkassa…”
  “Ehkä voimme pyytää McGarmiwaa lapsenvahdiksi”, Lily ehdotti leikillään, mutta James värähti inhosta.
  “Ja kun seuraavan kerran tapaisimme Harryn, hänellä olisi tiukkaakin tiukempi nuttura. Ei kiitos.”
  “Pessimisti. No niin, mennään nyt käymään opettajainhuoneessa.”
  “Mutta Lily - “
Lily pudisti päätään varoittavasti, ja James pomppasi tottelevaisesti jaloilleen. Hän kävi pyydystämässä Harryn sängyltä ja seurasi Lilyä hyvin vastahakoisesti ulos luokasta. Lily tarkkaili häntä silmäkulmastaan leveästi hymyillen.
  “Pelkuri.”
James joutui nielemään huulilleen pyrkineet manaukset, kun Lily työnsi opettajainhuoneen ovi auki. Puheensorina huoneessa vaikeni hetkessä. Joukko tuttuja päitä kääntyi katsomaan Jamesin ja Lilyn suuntaan. Sitten kaikki alkoivat äkkiä puhua yhteen ääneen.
  “James ja Lily! Siitä on aikaa!”
  “Olettepa te kasvaneet!”
  “Onko tässä teidän lapsenne?”
  “Kuinka vanha hän on?”
  “Kun Albus kertoi, en ollut uskoa... James Potter opettajana…”
Ainoaan McGarmiwa istui hiljaisena pöydän ääressä. Jamesin katse hakeutui hänen puoleensa.
  “Tervetuloa, James.” McGarmiwan huulilla karehti pienenpieni hymy.
  “Kiitoksia, professori.”
  “Pyydän - Minerva. Olet yksi meistä nyt.” McGarmiwa rypisti otsaansa. “Mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö edelleen odottaisi sinun noudattavan sääntöjä.”
James virnisti. Kerran McGarmiwa, aina McGarmiwa. Hän kääntyi hymyilemään Lilylle. Professori Lipetit oli napannut Lilyn kouriinsa ja ylisti tämän lahjakkuutta loitsutunneilla samalla, kun professori Verso ihasteli Harrya.
  “Kovin on isänsä näköinen…”
  “Mutta äitinsä silmät“, professori Sinistra, tähtitiedon opettaja nyökytteli.
Opettajainhuoneen ovi paukahti auki. Ovensuuhun ilmestyi jättimäinen lepakko - mustanpuhuva ja niin julmannäköinen, että James harkitsi ottavansa yhteyttä taikaeläinten hävittämisen toimikuntaan. Sitten hän tajusi, ettei se ollut lepakko ollenkaan. Mikään lepakko ei olisi voinut näyttää niin synkältä, kuin olisi juuri löytänyt lautaseltaan kastikkeen sijasta peikonräkää.
  “Enpä olisi uskonut näkeväni tätä päivää”, silkkinen ääni lausahti. “Herra aurori on alentanut itsensä meidän tavallisten pulliaisten tasolle.”
James oli niin yllättynyt, ettei saanut sanaa suustaan. Hänen edessään seisoi Kalkaros - yhtä niljakkaana ja rasvatukkaisena kuin aina ennenkin. Hänen mustat silmänsä siristyivät loppumattomasta vihasta.
  “Mitä sinä täällä teet, Ruikuli?” James sylkäisi.
Toiset opettajat tuijottivat.
  “Samaa voisi kysyä sinulta. Paljonko maksoit, että Dumbledore teki sinusta opettajan? Toivottavasti omaisuutesi riitti.”
  “Sinuna pitäisi pienempää suuta. Oletko täällä Voron apulaisena? Ryömit viemäreissä ja hinkkaat limaa pois putkenseinämistä. Siltä sinä totisesti näytät“, James sanoi kylmästi.
  “James.” Lily nykäisi hänen hihaansa. Hän tajusi toisten opettajien alkaneen kuiskailla kiihkeästi keskenään. Professori Verson suusta karkasi jotakin, joka kuulosti aivan siltä kuin hän olisi sanonut “mitä minä sanoin.”
Kalkaroksen suu vääntyi omahyväiseen irveeseen. “Ilahdut varmasti kuullessasi, että Dumbledore on palkannut minut opettamaan taikajuomia.”
  “Mitä?” James älähti. “Älä vitsaile! Kukaan tervejärkinen ei palkkaisi sinua tiputtamaan rasvaa lattialle!”
  “Totta se on, Potter. Vai mitä, Pomona?”
Professori Verso nyökkäsi hermostuneesti kuin olisi pelännyt Jamesin hyökkäävän hänen kimppuunsa, koska hän oli uskaltanut vahvistaa huonot uutiset.
Jamesin oli pakko istua alas. “Mitä - miten - “
  “Kappas vain. Kaikkivoipa Potter hämillään. Miten yllättävää.”
  “Sinä - sinä - “ James ponkaisi ylös tuolista ja kaivoi taikasauvaa kaapunsa taskusta.
  “James!” Lily heittäytyi hänen käsivarteensa. “Ei täällä! Me olemme koulussa!”
  “Ainakin rakkaalla vaimollasi on vielä järkeä päässä“, Kalkaros sanoi ivallisesti. Hän loi Lilyyn katseen, joka kieli, että määritelmä rakas oli hyvin kaukana todellisuudesta. Lily oli ollut varma, että Kalkaros kutsuisi häntä kuraveriseksi, mutta ilmeisesti tämän rohkeus ei riittänyt - ei, kun kaikki muut opettajat seisoivat samassa huoneessa ja salakuuntelivat keskustelun jokaista sanaa. 
  “Olet oikeassa”, James sylkäisi. “Hän ei ole potkujen arvoinen.”
Hän loi likaisen katseen Kalkarokseen ja harppoi ulos huoneesta paukauttaen oven kiinni perässään. Hän tiesi, ettei ollut aloittanut uraansa Tylypahkassa erityisen arvokkaasti, mutta ei voinut itselleen mitään - hän oli liian vihainen. Veri poltteli hänen suonissaan uhaten kiehua yli ja polttaa hänet vereslihalle.
  “JAMES!”
James kiepsahti ympäri odottaen näkevänsä Lilyn. Sen sijaan hänen jäljessään pyyhälsikin professori McGarmiwa sauva ojossa.
  “James - Potter - “ professori puuskutti.
James nosti kätensä pystyyn. “Ennen kuin edes aloitat: hän ansaitsi sen. Mitä Dumbledore oikein ajattelee? Hän on Voldemortin puolella!”
McGarmiwa värähti nimen kuullessaan. “Dumbledore tuntuu olevan toista mieltä.”
  “Dumbledore voi olla väärässä.”
McGarmiwa avasi suunsa. James pudisti päätään.
  “Tiedän, että hän ei ole väärässä usein, mutta tässä asiassa hän on. Olen varma siitä. En tiedä, mitä Kalkaros on hänelle sanonut, mutta Kalkaros on ollut Voldemortin puolella koko elämänsä, eikä hän muuta tapojaan. Minä tunnen Rui- siis Kalkaroksen paljon paremmin kuin hän.”
  “Voi olla”, McGarmiwa sanoi epäileväiseen sävyyn. Hänen huulensa puristuivat tiukasti yhteen. “Mutta se ei silti tarkoita, että voisit käyttäytyä kuin neljäsluokkalainen. Olet opettaja nyt. Sinun on käyttäydyttävä sen mukaisesti.”
  “Miten opettajat sitten ratkovat erimielisyyksiä? Pitäisikö minun heittää häntä tikalla, kun oppilaat eivät huomaa?”
Vanhan professorin suupielet nykivät. “Kyllä sinä selviät, James. Dumbledore luottaa sinuun.”
James ei voinut olla miettimättä, oliko se luottamus sen enempää ansaittua kuin Dumbledoren luottamus Kalkarostakaan kohtaan, mutta hän ei halunnut ryhtyä purkamaan syvimpiä tuntojaan McGarmiwalle. Hän näki Lilyn tulevan opettajainhuoneesta Harryn kanssa ja käytti heitä tekosyynä poistuakseen pikimmiten keskustelusta.

  “Melkoisia uutisia, vai mitä?” Lily ponnisteli kuulostaakseen huolettomalta.
  “En tajua, mitä Dumbledoren mielessä liikkuu. Kutsua nyt meidät tänne turvaan! Suden suuhun, sanon minä - paitsi olisimme sielläkin paremmassa turvassa kuin täällä!”
Lily puri huultaan. “Luuletko, että olemme täällä vaarassa?”
James huokaisi. “En usko... emme sillä tavalla. Kalkaros saattaa olla Voldemortin kätyri, mutta hän ei uskalla koskea meihin niin kauan kuin Dumbledore on täällä. Pahimmillaan hän voi raportoida Voldemortille, millaisia aamiaismuroja me syömme.”
  “Mutta?”
  “Mutta olen silti sitä mieltä, että meidän kannattaa laittaa kunnon suojaloitsut oveen ennen nukkumaanmenoa.”
  “Sitä pelkäsinkin. Näyttää siltä, ettemme ole ikinä turvassa, vai mitä?”
James haroi hiuksiaan. “Siltä alkaa näyttää. Mutta ajatellaan positiivisesti, jooko?”
  “Mitä positiivista tässä on?”
  “Kalkaros on täällä jumissa siinä missä mekin - eikä hänkään ole turvassa!”

***

Kuten Dumbledore oli ehdottanut, James ja Lily käyttivät koko aamupäivän tutustumalla kansioihin, jotka professori Kirskuristus oli oppilaistaan jättänyt. Heti ensimmäisillä sivuilla heille selvisi, ettei mies ollut ollut kovin innokas opettaja. Opettamisen sijasta hän oli kiinnostuneempi omista “kokeistaan“, kuten hän niitä kutsui, ja valitti alinomaa siitä, etteivät oppilaat ymmärtäneet hänen “kukkivaa nerouden nuppuaan.” Niinpä James ja Lily eivät tienneet lainkaan mitä odottaa, kun he palasivat ruokailun jälkeen pimeyden voimilta suojautumisen tuntia varten.
Heidän opettajanuransa ensimmäinen tunti sisälsi seitsemäsluokkalaisia rohkelikkoja ja luihuisia. James oli erityisen hermostunut tuosta nimenomaisesta tunnista. Viimeisen vuoden oppilaat olivat olleet neljätoistavuotiaita, kun hän oli viimeksi ollut Tylypahkassa, ja hän oli melko varma siitä, että he muistivat hänet koulun pellenä, jonka bravuurinumero oli monijuomaliemi kurpitsajuhlassa. Sellainen ei ollut varsinaisesti omiaan luomaan auktoriteettiä ihmiselle.
James ja Lily seisoskelivat hermostuneina opettajanpöydän takana ja katselivat, miten seitsemäsluokkalaiset valuivat paikoilleen. He olivat kasvaneet sitten nelosluokan. James hätkähti tunnistaessaan rohkelikkojen joukosta Alexander Zachin, joka oli aikoinaan pelannut pitäjänä rohkelikon joukkueessa melkoisen kehnoin tuloksin. Hänestä oli tullut todellinen ladonovi, ja ennen niin sileää leukaa peitti nyt parransänki. Alexander moikkasi Jamesille innokkaasti.
  “Hyvää päivää kaikille“, Lily aloitti epävarmasti. “Minä olen professori Potter, uusi opettajanne. Tässä on professori Potter, niin ikään uusi opettajanne. Väärinkäsityksen välttämiseksi taitaa olla parasta, että kutsutte meitä professori Lilyksi ja professori Jamesiksi.”
  “Ja tässä on professori Harry.” James nosti ihmettelevän Harryn kaikkien nähtäväksi. “Hänellä on hallussaan salaista tietoa, mutta ikävä kyllä meidän täytyy odottaa vielä muutama kuukausi, ennen kuin hän voi paljastaa ne meille. Sitä odotellessanne voitte kyllä saada häneltä oppitunteja siitä, kuinka kuolonsyöjät karkotetaan huutamalla. Vakuutan, että hän on meistä paras.”
Oppilaat hymyilivät epävarmasti.
  “Mietitte varmaan juuri nyt, mitä ihmettä me teemme täällä”, Lily totesi. Jotkut nyökyttelivät.
  “Oikea vastaus olisi, että Dumbledore lähetti meidät. Kuinka moni teistä muistaa vielä professori Redin ja hänen epämääräisen tyttöystävänsä? Aika moni. Hyvä. No niin, me olemme heidän siistimmin pukeutuneet versionsa ja opetamme teitä kevään loppuun asti. Ennen kuin säntäätte yöllä vakoilemaan työhuonettamme, voin vakuuttaa teille, ettei meissä ole mitään epäilyttävää. Olemme täällä puhtaasti siksi, että Voldemort haluaisi mielellään tappaa teidät. Mikäli joukossanne on tulevia kuolonsyöjiä, koettakaa pysyä housuissanne. Yrittäkää tehdä palvelus Voldemortille ja poistaa meidät päiviltä - päädytte Azkabaniin nopeammin ennen kuin ehditte änkyttää pimeyden lordi”, tokaisi James. “Onko ymmärretty? Hyvä. Mennään sitten käytännön asioihin.”
He kävivät nopeasti lävitse suunnitelmansa tunteja varten. Suunnitelman mukaan he opettaisivat tunteja vuorotellen, ja toinen pitäisi aina seuraa Harrylle. Lily oli ilmoittanut alusta asti, ettei suostuisi hylkäämään Harrya yksin vieraaseen paikkaan. Vielä vähemmän hän halusi sitä nyt, kun heillä oli Kalkaros kiusanaan.
  “Käytämme joka viikko yhden kolmasosan tunneista S.U.P.E.R-kokeiden teoriaharjoitteluun, ja loput käytännön harjoituksiin”, selitti Lily. “Jotkut teistä saattavat ajatella, että teoriaa on liian vähän, mutta totuus on, että jossakin tuolla on paljon pahempia asioita kuin S.U.P.E.R-kokeet, ja jos teillä käy niin huono tuuri, että törmäätte niihin, haluamme teidän olevan valmiina.”
  “Edellisen opettajanne merkinnät tunneistanne ovat vähintään... epämääräisiä”, James virnisti paljonpuhuvasti. “Onnistuimme kuitenkin raapimaan kasaan sen verran, että olette oppineet perusasiat, estomanauksen ja aseistariisuntaloitsun. Entä kilpiloitsu?”
Osa joukkiosta pudisteli päätään, loput näyttivät epätietoisilta.
  “Selvä, aloitamme kilpiloitsusta. Kun osaatte sen, siirrymme tainnutukseen, ja sen jälkeen yksinkertaisiin vahingollisiin kirouksiin, kuten esimerkiksi satutuskiroukseen. Onko kysyttävää?”
Yksi käsi takarivistä lennähti ylös.
  “Niin, neiti…?”
  “Isabella Fairfax. Jos ministeriö kerran halusi lähettää meille aurorin opettajaksi, niin miksi ne eivät lähettäneet Blackia?”
James katsoi tyttöä varautuneesti. “Seurasitko sinä kenties mister Taikaministeriö-kisaa?”
Tyttö lehahti punaiseksi.
  “Siriuksella on kiireitä edustamisen kanssa“, Lily sanoi kiireesti, ennen kuin James ehtisi möläyttää jotakin typerää. “Mutta jos olette kiltisti, voimme ylipuhua hänet loppukeväästä vierailulle kertomaan auroriosaston toiminnasta. Muuta kysyttävää?”
Luokassa oli hiljaista.
  “Okei, jakautukaa pareiksi, laittakaa kirjat laukkuun ja ottakaa sauvat esille.”

***

Loput opetusryhmistä olivat pitkälti samanlaisia. Seitsemäsluokkalaisten lisäksi Lilyllä ja Jamesilla oli opetettavanaan joukko pelokkaita ykkösluokkalaisia, näsäviisas lauma kakkosluokkalaisia, jotka luulivat osaavansa kaiken, arkojen korpinkynsien ja puuskupuhien ryhmä sekä pitkä rivistö kuudesluokkalaisia, joiden elämäntehtävä oli kuolata ja läähättää. Pahin oli puuskupuheista ja luihuisista koostuva kolmasluokkalaisten ryhmä, joista ensimmäiset jäivät surkeasti jälkimmäisten terrorisoitavaksi. James suunnitteli jo järjestävänsä luihuisille joukkojälki-istunnon.

Ensimmäisten päivien oppitunnit sujuivat kömpelösti. James ei tiennyt, mitä olisi opettanut, ja Lily puolestaan oli usein niin huolissaan Harrysta, ettei osannut keskittyä. Suurin osa oppilaista tuntui muistavan heidät “niinä tappelevina johtajaoppilaina” ja odottavan, että he puhkeaisivat hetkenä minä hyvänsä veriseen riitaan jostakin typerästä aiheesta. He pettyivät, kun niin ei tapahtunut, ja lopulta James katsoi parhaaksi selittää kaikille, että hän ja Lily olivat menneet naimisiin täysin vapaaehtoisesti. Sen jälkeen odotukset laantuivat.

Vähitellen opettaminen alkoi sujua. James oli aina tiennyt Lilyn olevan luonnonlahjakkuus. Yllätyksenä hänelle tuli sen sijaan se, että hän nautti itsekin opettamisesta. Hänestä oli hauska suunnitella oppitunteja ja antaa ohjeita taistelun tiimellyksessä oleville oppilaille. Kun hän oikein yritti, hän alkoi tulla toimeen jopa muiden opettajien kanssa. Hän oli yllättynyt niistä luonteenpiirteistä, joita persoonattomien olemusten takana piili. Professori Verso paljastui lapsia rakastavaksi hössöttäjäksi, ja professori Lipetitin pienessä ruumiissa asui valtava huumorintaju. Ainoa, jota James edelleen vierasti oli professori McGarmiwa - Kalkarosta lukuunottamatta.

Kalkaros oli ottanut tavoitteekseen tehdä Jamesin ja Lilyn elämästä Tylypahkassa helvettiä. Hän vetelehti usein opettajainhuoneessa vielä muiden opettajien lähdettyä ja heitti ärsyttäviä kommentteja tietäen, ettei James voisi kirota häntä - ei julkisesti. Ei Jameskaan silti suostunut makaamaan laakereillaan. Oppilaat saivat pian tottua siihen, että kun James oli mukana pitämässä tuntia, varoittavana esimerkkinä käytettiin aina Kalkarosta. Hänellä oli tapana sanoa:
  “No niin, kuvitelkaapa, että esimerkiksi professori Kalkaros hyökkää kimppuunne käytävällä…”

Mutta ellei Kalkarosta otettu lukuun - ja kukapa olisi ottanut, eihän limaklönttejä laskettu - James ja Lily viihtyivät Tylypahkassa paremmin kuin hyvin. He olivat viimein turvassa. Se oli jotakin, mitä Lily ei ollut osannut enää kuvitellakaan.
  “Harrykin näyttää iloisemmalta“, Lily totesi eräänä aamuna tarkkaillessaan Harrya, joka istui lattialla pinnasängyn vieressä ja ojenteli käsiään pinnoja kohti. Harry oli jo jonkin aikaa yrittänyt harjoitella seisomisen jaloa taitoa, ja tätä nykyä Lilystä näytti, että hän saattaisi oppia sen piankin. “Hänelle tekee hyvää olla täällä, vai mitä?”
  “Mmm-hh.”
Jamesilla oli sulkakynän kärki suussaan ja hänen oli vaikea puhua. Hän oli keskittynyt korjaamaan oppilaiden esseitä. Lily pudisti itsekseen päätään ja meni vastaanottamaan Päivän Profeetan pöllöltä, joka oli lentänyt ikkunaan sitä tuomaan. Hän taputti Darienia päälaelle ja vilkaisi lehden etusivua. Se, mitä hän näki, sai hänen sydämensä pysähtymään.
  “James, tule katsomaan. Nyt heti.”

***

A/N2: Ensi luvussa nähdään paljon porukkaa eräässä kuuluisassa rakennuksessa. Sitä ennen, saisiko kommentteja? :)

Poissa chérupei

  • Chinese Mushroom
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • no limits
  • Tupa: Rohkelikko
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 3.4.08
« Vastaus #191 : Huhtikuu 03, 2008, 23:00:45 »
Hei, minä täällä taas.

Minun pitäisi nyt oikeasti olla siivoamassa, mutta kun huomasin että jatkoa oli tullut, niin olihan se sitten pakko lukea ja kun tein diilin itseni kanssa, että kommentoin joko yhtä tai kahta lukua, enkä edellistä kommentoinut, joten tässä sitä nyt ollaan.

Heti ensin mainitsen tuosta threstal-jutusta. Aloitin tässä vähän aikaa sitten Pakkaskukkien uudelleenlukemisen (se on kylläkin tuottanut ongelmia kun meinasin myöhästyä bussista kun jäin lukemaan sitä...) ja Redin & Jazzin häissähän ne lähti threstaleilla pois ja silloinhan Lily, James & kumppanit näkivät ne uudenvuoden hyökkäyksen takia, ja nyt sitten tuossa ne eivät olleetkaan koskaan nähneet niitä. Tuli vaan mieleen kun on vielä tuoreessa muistissa Pakkaskukkienkin tapahtumat.

Toivottavasti ei nyt hirveästi haittaa jos ajanpuutteen takia kommentoin vain tätä lukua, enkä sitä edellistä, tai no voinhan aina huomenna muokata ja kommentoida sitäkin, mutta nyt ei tule palautetta muusta kuin tästä uusimmasta.

Alku oli heti sykähdyttävä. Tuli sellanen 'voi majava minkä teit, Peter'- olo ja sitten teki mieli mennä ja kuristaa se kun se selitti että se petturi voisi olla joku muukin kuin joku siitä tietystä ja tiiviistä kelmiporukasta. Joka tapauksessa Pakkaskukkien uudelleenluku on kyllä muuttanut käsitystäni hieman, siinä kun oli se kohta jossa Peter sanoo Bellatrixille ei, kun se koittaa suostutella sitä Voldemortin joukkoihin. Sillon sillä tais olla vielä rahtunen oikeenlaista rohkeutta. Anteeksi, sivupolku taisi tulla eteen.

Yllätyin positiivisesti, kun Dumbledore ehdotti opettajaksi menemistä. Sitä en todellakaan osannut aavistaa etukäteen ja ehkä juuri ennalta-arvaamattomien juonenkäänteiden takia Memorya on niin mukava lukea. Mutta anyway, oli hienoa että kerrankin meni joku arvaus ihan pusikkoon.

Minua rupesi tämän osan aikana toden teolla huolestuttamaan rouva Potterin tila. Onko se vain tavallista yskää, vai onko se jotain vakavampaa? Toivottavasti Sascha ei ole kupsahtamassa lähiaikoina, koska se tietäisi taas yhtä tulvaa täältäpäin. (KV:tä lueskellessa vollotin jo tarpeeksi muutamalle kuukaudelle ja nyt kun lukee Pakkaskukkia, niin tulee helposti puolenvuoden kiintiö täyteen). Peter, Peter, Peter. Onneksi se tuli varoittamaan niitä, ettei ihan kylmiltään lähteny tuosta noin vaan. Oliko se osa Voldemortin suunnitelmaa, vai onko Peterillä yhä inhimillisyyttä jäljellä? Hmm... No, pohdin sitä itsekseni. Anyway, Profeetan juttu toi heti villit ideat mieleen ja minua rupesi oikeasti toden teolla pelottamaan se, mitä olit keksinyt.

Ja niin, tietysti niiden typerien kaapuheebojen piti tulla. Nytten ketuttaa. Ei saa kirjottaa tuollaisia jännittäviä kohtia, jotkut puree kyntensä lyhyiks. Ja juuri kun olin saanut kasvatettua ne... Ei voi mitään, pääasia oli kuitenkin se, että kuolonsyöjien hyökkäys oli hienosti kirjoitettu, eikä ollut vaikeaa luoda sitä tilannetta päähän. Olen aikaisemminkin sanonut että eläydyn ehkä rahtusen liikaa, mutta ei sille voi mitään. Se vain tulee.

Lainaus
James osoitti vaunuja. “Anteeksi, Albus. Taidamme olla sinulle kärryt velkaa.”
Olin äsken ihan hysteerinen. Tämän lauseen kohdalla repesin aikas mallikkaasti ja sitten huokailin helpotuksesta kun kenellekkään ei käynyt hirveän vakavasti. Tai no, ei olisi voinutkaan käydä, koska niiden pitää säilyä hengissä vielä jonkin aikaa. Huumoria heti toiminnan jälkeen. Hysteeriselle ihmiselle ei saa laittaa tuollaista yhdistelmää eteen. Se tietää tuhoa.

Minua rupesi itkettämään kun puhe kääntyi Rediin ja Jazziin, vaikkakin sitten vanhan sängyn muodossa. Ei ole ehkä täysin järkevää lukea Pakkaskukkia ja Memorya sekaisin, Pakkaskukkien huolettomat ajat verrattuna Memoryyn on ihan erilaista. Tai siis Pakkaskukissa kaikki oli suhteellisen hyvin kun nyt Memoryssä on aikalailla kaaosta. Sitä se Voldemort teettää.

Siriuksen ja Jamesin peilikeskustelu toi mieleen toisen ikävän - onneksi edessäpäin olevan - asian.

Lainaus
“Tiedän, ja olen ehdottomasti samaa mieltä. En välttämättä haluaisi kuolla ennen kuin olen saanut seuraavat joululahjat. Mutta Anturajalka - “ James katsoi Siriusta melkein anoen, “ - Minä en suostu uskomaan sitä. En vielä.”
Joululahjajuttu sai minut taas ajattelemaan tulevaisuutta. Oikeastaan sitä haluaisi nyt lopettaa lukemisen, ennen kuin kaikki kääntyy totaaliseksi kaaokseksi, mutta eipä se kai käy päinsä. Ahdistaa kun ajattelee, että Lily ja James tulevat vielä kuolemaan, eikä siihen ole edes niin hirvittävän pitkä aikakaan enää.

Sitten hypätään opettajainhuoneeseen. Jamesin reaktio oli huvittava ja McGarmiwan käytös Jamesia kohtaan nostatti hymyn huulille. On hankalaa kuvitella Jamesia opettajaksi ja samalla McGarmiwan kollegaksi. Tai sitten Severuksen. Voi kettu, tämä ficci saa minut taas vähitellen inhoamaan Severusta, mutta yritän pitää uuden kantani hänestä. On vain vaikeaa kun tämän ficin Severus ja sitten se minun päässä oleva mielikuva Severuksesta tappelee toisiaan vastaan ja nyt taitaa olla käymässä niin, että tämän ficin Severus alkaa olla voitolla. Se ei kuitenkaan ole huono juttu, satun vain olemaan kiintynyt tähän ficciin ja sen hahmoihin. Joka tapauksessa Jamesin reaktio oli huvittavaa ja jälleen kerran repeilin täällä itsekseni Jamesin letkautuksille.

Vielä pienoinen maininta Jamesin alkupuheesta. Se oli hauska ja oli yllättävän helppoa kuvitella James puhumaan luokan eteen Lily vieressä ja Harry messissä. Enempää en ehdi sanomaan, kommentoin sitten joskus myöhemmin sen edellisen osan, nyt on ihan pakko mennä tekemään saksanläksyt ja siivoamaan huone.
Eli siis kiitos tästä osasta ja onnittelut muuten, sadan rajahan taisi mennä rikki (:
I'd love to just give in,
I'd love to live this lie.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 3.4.08
« Vastaus #192 : Huhtikuu 09, 2008, 07:36:14 »
Kiitos taas kaikille kommentoineille! Istun kirjaimellisesti peiton alla kirjoittamassa tätä, joten älkää ihmetelkö, jos kirjoitan jotakin outoa - olen just herännyt. Ja jos saisin valita, olisin yhä oikeasti vaakatasossa peiton alla. No, henkilökohtainen selitys sikseen, todettakoon nyt vain, että tämä osa oli kinkkisempi kuin luulin, enkä ole siihen ihan tyytyväinen, jotain tuntuu puuttuvan. Yritän kuitenkin parempaa ensi kerralla :)

Syladrna, sattuuhan noita haksahduksia välillä itse kullekin :D tässä 1400 sivun aikana... ;)

Bongo, kiitos. Niinpä niin, lähellä loppua ollaan - nyt alkoi jo maaliskuu. Usko pois, minua hirvittää tämän ficin loppuminen ihan hirveästi. Periaatteessa mulla on pitkä lista suunnitelmia tarinoista, joita haluaisin kirjoittaa, mutta on kokonaan erilaista suunnitella kirjoittavansa jotakin muuta kuin itse asiassa kirjoittaa sitä. Olen kuitenkin kirjoittanut Memorya kohta kolme vuotta... tässä vaiheessa elämää se tuntuu aika pitkältä ajalta!

Dust to Dust, kiitos. En ole saanut yksityisviestiäsi :( voi kyllä olla minun vikani, koska postilaatikkoni on melkein koko ajan 100% täynnä, enkä aina muista tyhjentää sitä silloin kun pitäisi :( pidän toiveen mielessä ja yritän kirjoittaa jotakin Remuksestakin. Vika on siinä, että minun teoriani mukaan Siriuksella, Jamesilla ja Lilyllä piti olla joku syy epäillä häntä petturiksi... minä valitsin syyksi tuon epä-Remusmaisen käytöksen. Mutta kyllä Remistäkin vielä kuullaan. Muita Kelmejä tuskin nähdään Tylypahkassa - en usko, että Dumbledore tykkäisi siitä - mutta lupaan, että tämä ei keskity vain Jamesin ja Lilyn Tylypahkanelämään; päinvastoin, tästä seuraavasta osasta varmaan näet, että mukana on paljon muutakin.

Attitude, kiitos :) toivottavasti hahmojen "huumorintajuisuus" ei liikaa häiritse :) luultavasti se on tarttunut minulta, koska olen itse tottunut letkauttelemaan sitä sun tätä joka väliin. Kelmit olen kyllä aina kuvitellut hyvin huumorintajuisiksi hahmoiksi (mieti nyt vaikka Frediä ja Georgeakin) ja veikkaan, että Lily&co. olisivat voineet saada tartunnan Kelmeiltä...

Velns Meica, kiitos :) tässä vaiheessa pitäisi varmaan paljastaa, että tämä Viagran putoukset-juttu on ihan tosielämän juttu... Pelasin perheen kanssa tietokilpailupeliä, ja siskolta kysyttiin, että mikä on Afrikan suurin vesiputous (joka siis on Victorianputoukset). Siskolla menivät vähän Victorianputouksen ja Niagaran putoukset sekaisin... tuli yhdistelmäversio :D minä tietty kirjoitin sen heti muistiin tulevaa käyttöä varten. Hmm, toivon kovasti, että Dumbledore ei ole ainoa asia, jonka kirjoittamista olen parantanut sitten Pakkaskukkien... x)

Fesorius, kiitos!

keholeijus, kiitos! :)

storm, kiitoksia :) jep, aika on tosiaan mennyt äkkiä... Siitä on kolme vuotta kun Kelmit olivat Tylypahkassa ja kolmen vuoden verran minäkin olen väsännyt tätä ficciä :)

Chiinatzu, usko pois, että minulle iski lopun tuntu kun oli tuo me-kaikki-epäilemme-joukolla-Remusta-kohtaus. Lopun oikeastaan huomaa siitä, että tekstin mukaan rupeaa tulemaan enemmän canonia. Juuri nythän se on suurin osa minun keksintöäni, mutta kun päästään kesään asti, joudun kirjoittamaan salaisuudenhaltijaloitsut ynnä muut... ja sitä ennen listimään tarinasta pois melkoisen määrän hahmoja!

chérupei, kiitos :) minulle tulee huono omatunto kun sinä tulet kommentoimaan, ja minä olen luvannut itselleni kommentoida sinulle sitä sinun uutta ficciäsi - ja aion kyllä tehdä sen, lupaan käsi sydämellä! Se vaikutti mielenkiintoiselta :) Minun teorian mukaan Peter tuli varoittamaan Kelmejä siksi, että... no, se on kaksipiippuinen juttu. Luultavasti Peter halusi pelata itselleen vähän uskottavuutta, ettei kukaan vain alkaisi epäillä häntä (koska hänhän sen tiedon Päivän Profeetalle kiikutti) mutta toisaalta hän halusi myös aidosti antaa ystävilleen mahdollisuuden. Peter pelaa vielä toistaiseksi tavallaan kahdella puolella... mutta siihenkin on tulossa muutos.

falpony, kiitos! Älä huoli, en tosiaankaan aio tehdä loppuficille juonikaaviota, joka kulkee tällä tavalla: "1) Lily ja James opettavat ykkösluokkalaisia, 2) Lily ja James opettavat kakkosluokkalaisia, 3) Lily ja James opettavat kolmosluokkalaisia" jne. vaan jatkan kyllä muista hahmoista kertomista ihan niin kuin ennenkin.

Tämä oli taas niitä osia, joita kirjoittaessa en kuunnellut erityisemmin mitään, paitsi alussa soi: James Morrison - You Give Me Something. Osan tunnelmaan sopii muutenkin jo nimensä puolesta The Beatles - Hard Day's Night.

 - Sharra

102.osa - Kaikki sienet vievät Mungoon
1.3.1981

Arianna tupsahti takasta keskelle pehmoista, pörröistä mattoa. Hän sylki karvoja suustaan. Hormiverkoston käyttäminen sokeana oli vielä inhottavampaa kuin olisi voinut kuvitella; silloin ei ikinä tiennyt, minne oli menossa - saattoi vain rukoilla, ettei päätyisi väärään tulisijaan. Ja tasapainon ylläpitäminen oli yksinkertaisesti mahdotonta. Jos hän vielä kyntäisi leuallaan ihmisten lattioita kovin monta kertaa, hänestä tulisi nopeasti Ludo Bagmanin naispuolinen versio, luidensa suhteen vino ja pysyvästi kauniin sinertävä.
  “Ihan vain tiedoksesi, Brite, että mattosi maistuu kamalalta!” Arianna ähkäisi.
Vastausta ei kuulunut. Arianna rypisti otsaansa. Oliko hän varmasti tullut oikealle asunnolle? Mordredinkuja, 7A, niin sen oli pitänyt olla - ja Briten oli pitänyt olla häntä vastassa. Mutta asunnosta ei kuulunut minkäänlaista elämästä kielivää kolinaa, ja kun Arianna kutsui Briten nimeä, hän sai vastaansa vain jäätävän hiljaisuuden.
  “Brite?” Ariannaa alkoi pelottaa. Hän vannoi, ettei enää ikinä käyttäisi hormiverkkoa. Entä jos hän olikin tullut Bellatrix Lestrangen asunnolle, tai Kalkaroksen, tai Voldemortin?
Jossakin kolahti ovi. Arianna hapuili taikasauvaansa.
  “Ihan tosi, Brite!” naisen nalkuttava ääni jostakin kivahti. Naisen? Arianna jäykistyi paikoilleen. Sikäli kuin hän tiesi, hänen ja Briten oli ollut tarkoitus olla kahdestaan tänään. Brite oli hänelle sen velkaa, kun hän oli pitänyt oman osuutensa sopimuksesta ja osallistunut siihen typerään huispausotteluun. Olisiko Brite voinut unohtaa koko jutun?
  “Brianna, anna olla!” Briten ääni ärähti epäluonteenomaisen epäystävällisesti, ja helpotus hyökyi aaltoina Ariannan yli. Kyseessä oli ainoastaan Brianna Colum, Briten sisko - se, joka yritti naittaa Britea naapurintytölle. Arianna ei ollut erityisen innostunut ajatuksesta, että tapaisi Briannan, mutta oli sekin parempi kuin kävellä suin päin Voldemortin asuntoon.
  “Enkä anna! Sinä sanoit, että aiot laittaa ruokaa Ashleylle!” Briten sisko huusi kimeästi.
  “En sanonut, sinä vain oletit niin! Minä sanoin, että laitan ruokaa tytölle!”
  “No, anteeksi, jos ajatteli, että se on Ashley! Minä luulin, että me olimme sopineet - “
  “ - Sinä sovit. Minä en ole ikinä luvannut itseäni Ashleylle.”
Brianna huokaisi kuuluvasti. “Brite, milloin sinä oikein luovut näistä hyväntekeväisyysprojekteistasi?”
  “En ymmärrä, mitä tarkoitat“, Brite sanoi jäykästi.
  “Olen nähnyt sen tytön kuvan. Hän on sokea. Ja pukeutuu kuin kulkukoira. Etkö voisi vain antaa hänelle luuta ja palauttaa takaisin luontoon?”
  “Nyt riittää, Anna. Sinä lähdet”, Brite tokaisi.
Briannan leuat loksahtivat niin kovaäänisesti, että se kuului olohuoneeseen asti. “Et voi olla tosissasi!”
  “Olen haudanvakavissani. Paras että lähdet, tai en puhu sinulle vuoteen. Tarkoitan sitä.”
  “Olet hölmö”, Brianna tuhahti, mutta vaatteiden kahinasta päätellen valmistautui joka tapauksessa lähtemään. Arianna huokaisi helpotuksesta. Hän oli pelännyt kaiken aikaa, että Briten sisko marssisi olohuoneeseen ja löytäisi hänet matolta naama noessa.
  “Älä sitten tule itkemään minulle ja Ashleylle, kun hän paljastuu typeräksi ja haluat takaisin oman rotusi seuraan”, Brianna varoitti vielä.
Brite hymähti. “Usko pois, en ikinä luottaisi sinun myötätuntoosi. Ja mitä tulee Ashleyyn… sinuna rohkaisisin häntä menemään naimisiin jonkun toisen kanssa. Tiedäthän, niin kuin kunnon ystävä tekisi.”
Ulko-ovi paukahti, mutta oliko sen läimäyttänyt Brite vai Brianna, se jäi Ariannalle arvoitukseksi. Sitten Brite alkoi kirota itsekseen toisessa huoneessa, ja Arianna unohti koko jutun. Hän ei ollut edes tiennyt, että Brite osasi kirota.
  “Samperin pahuksen helvetin hankala äm…” Briten askeleet pysähtyivät johonkin lähettyville, ja hänen puheensa katkesi kuin seinään.  “Arianna! Kuinka kauan sinä olet ollut täällä?”
  “Ai, minut tunnistaa tämän nokikerroksen alta?” Arianna hieraisi poskeaan ja tunsi jonkin tahmean tarttuvan sormeensa.
  “Toivottavasti… toivottavasti et kuullut tuota äskeistä.”
  “Mitä? Kukaan ei ole ennen sanonut minua kulkukoiraksi. Olen otettu.”
  “Brianna… Hän ei ole aina sellainen.” Brite naurahti apeasti. “Tai no, on hän. Mutta hän on minun... Loukkasiko hän sinua?”
  “Olen kuullut pahempaakin“, Arianna vakuutti, ja tarkoitti joka sana. Hänen tarvitsi vain muistella mitä tahansa niistä vihaisista sanoista, joilla James oli häntä paiskannut, ennen kuin hän jo tajusi, etteivät Briten siskon puheet merkinneet mitään. “Eihän hän edes minua loukannut, periaatteessa. Vaan sinua.”
Brite huokaisi. “Hänellä on tietty päähänpinttymä…”
  “Niin, tiedän“, Arianna sanoi kuivasti. “Mitä jos auttaisit minut ylös täältä matolta, vai ajattelitko, että me syömme piknikin?”
  “Anteeksi, unohdin!”
Brite oli Ariannan vierellä sekunnin murto-osassa ja veti hänet helposti ylös lattialta. Arianna tunnusteli jäseniään varautuneesti. Kaikki tuntui ehjältä lukuunottamatta leukaa, joka tuntui siltä, että sen avulla oli kynnetty muutama virsta piikkipensaspeltoja. Mahtoiko Briten matossa olla lommoja?
Brite talutti hänet keittiönpöydän ääreen istumaan. “Anteeksi, että tulin myöhässä. Kävin Briannan kanssa ostamassa ruoka-aineita. Minähän lupasin kokata sinulle.”
  “Mitä sinä aiot tehdä?”
  “Mestari ei koskaan paljasta salaisuuksiaan”, Brite sanoi nyt jo kevyemmin, ja Ariannankin oli helppo virnistää.
  “Sinä siis kuulut kategoriaan numero kolme”, päätteli Arianna.
  “Mikä se on?”
  “Miehet, jotka yrittävät tehdä naisiin vaikutuksen keittotaidollaan.”
  “Auts. Kiinni jäin. Mitä ne kaksi aiempaa kategoriaa ovat?”
  “Miehet, jotka yrittävät tehdä vaikutuksen urheilullisuudellaan ja miehet, jotka yrittävät tehdä vaikutuksen ulkonäöllään. Usko pois, numero kolme on mukavin. Siinä voi saada ainoastaan ruokamyrkytyksen.”
  “Lupaan, etten yritä myrkyttää sinua“, Brite vakuutti lämpimään sävyyn.
Keittiöstä alkoi kuulua kolinaa ja kaapinovien pauketta, joka kieli, että Brite kaivoi ruoanlaittovälineitä esille. Paistinpannu sihahti. Arianna nojautui taaksepäin tuolissaan ja antoi ruoantuoksun täyttää nenänsä. Hetkeen kumpikaan heistä ei puhunut mitään, kuunteli vain pannulla käristyvän ruoan rätinää ja olohuoneesta kantautuvaa hiljaista musiikkia. Arianna vajosi syvälle omiin ajatuksiinsa. Tilanne tuntui tutulta - liian tutulta. Hän muisti kaikki ne kerrat, jolloin oli istunut Lilyn ja Cinnamonin kanssa keittiössä, pelkästään istunut ja nauttinut hiljaisuudesta, joka oli juuri tarpeeksi vaivatonta tuntuakseen miellyttävältä. Arianna ei uskonut, että heillä kolmella voisi milloinkaan olla mitään sellaista. Ei, vaikka Lily oli yrittänyt pyytää häneltä anteeksi. Kaikki oli liian vaivautunutta, liian teeskenneltyä.
Arianna säpsähti, kun Brite leijutti lautaset pöytään kovan kolahduksen kera.
  “Anteeksi”, Brite pahoitteli ties kuinka monennen kerran sinä iltana.
  “Voisitko mitenkään lakata hokemasta anteeksi?” Arianna kysyi turhautuneena.
  “An… Se jäi päälle.”
  “Parempi siis vaieta”, Arianna neuvoi viisaasti. “Inhoan ihmisiä, jotka pyytelevät anteeksi joka toinen sekunti.”
  “Hmm, voisin sanoa tuohon jotakin, mutta taitaa olla parempi olla hiljaa.”
  “Mitä?”
  “Sanoit itse, että on parempi vaieta”, Brite sanoi painokkaasti ja laittoi jotakin Ariannan lautaselle niin, että lätsähti. “Syö.”
  “Kyllä, äiti.” Arianna hapuili haarukan käteensä ja iski sen suuntaan, jossa arveli lautasensa olevan. Hän koetti päätellä, mikä ruokalaji oli kyseessä. Se oli liukasta ja löysää kuin spagetti, mutta tuoksui vieraalta. Arianna näykkäisi varovasti haarukastaan. Ruoka ei ollut pahaa - ei ollenkaan pahaa.
  “Älä viitsi näyttää noin yllättyneeltä”, Brite nauroi.
  “Missä välissä psykologi muka on ehtinyt opetella laittamaan ruokaa?”
  “Psykologin täytyy pysyä hengissä työajan ulkopuolellakin”, muistutti Brite. “Ja koska en halua käydä kotona turhan usein - “
  “Ainahan voisit käydä ulkona syömässä. Sirius ja James tekivät niin, aluksi.”
Arianna hiljeni. Hän ei halunnut ajatella Siriusta ja Jamesia. Se oli vaikeaa, koska Siriuksesta oli kirjoitettu lähestulkoon jokaisessa lehdessä viimeisen kahden viikon ajan. Arianna ei voinut lukea lehtiä, mutta hänen äitinsä muisti aina raportoida hänelle tapauksista. Tuntui ristiriitaiselta, että rouva Bell oli ensin suhtautunut Siriukseen niin ennakkoluuloisesti, mutta suorastaan palvoi tätä nyt - nyt kun oli liian myöhäistä. Ariannan äidin tiivistelmien mukaan Siriuksella meni hyvin. Hänestä oli tullut oikea aurori ja hän oli taikaministeriön komein. Ja tietenkin hänellä oli se tyttö - se Claudia -
Arianna piikitti makaronia täydellä voimalla.
  “Arianna? Onko kaikki hyvin?”
  “On”, Arianna vastasi äänellä, joka olisi saanut sinivalaan kutistumaan pölypallon kokoiseksi silkasta kauhusta. “Aivan hyvin. Sinun siskosi - näytänkö minä oikeasti kulkukoiralta?”
  “Yhtä paljon kuin minä näytän piikkisian takapuolelta.”
Arianna kohotti kulmiaan. “Kai sinä käsität, etten minä tiedä, miltä sinä näytät? Voisit yhtä hyvin puhua tottakin.”
  “Haittaisiko se sinua?”
  “Miksi ihmeessä haittaisi?” Arianna kysyi kevyesti ja heilautti hiuksiaan. “Sinähän olet psykologini etkä poikaystäväni.”
Heti vaiettuaan hän tajusi, että se oli ollut kokonaan väärä asia sanottavaksi. Heidän välilleen laskeutui jälleen hiljaisuus, eikä siinä tällä kertaa ollut mitään rentouttavaa - päinvastoin, se oli raskas salatuista merkityksistä ja sanomattomista sanoista. 
  “Tyhmää, eikö?” Brite naurahti. Hänen äänestään kuuli, että hän ponnisteli kuulostaakseen huolettomalta. “Että meillä psykologeilla on niin tiukat säännöt. Ei seurustelua potilaiden kanssa.”
  “Ihanko totta? Mitä tapahtuu, jos rikotte sääntöjä?”
  “Meitä paheksutaan.” Nyt Brite kuulosti aidosti huvittuneelta. “Hyvin paljon.”
  “Ikuinen paheksunta! Mikäpä olisi sen pahempaa? Olen varma, että kukaan ei ole uskaltanut rikkoa sääntöjä.”
  “Itse asiassa on. Rosanna Raivotar. Hän seurusteli kolme kuukautta erään mielisairaan potilaansa kanssa. Sitten potilas kuristi hänet“, Brite sanoi asiallisesti.
  “Siksikö sinä kutsuit minut?”
  “Totta kai. Mikään ei ole niin romanttista kuin vanha kunnon reipasotteinen kuristus.”
Arianna nielaisi. Taas se sana. Romantiikka. Sana, joka olisi riittänyt herättämään hänessä pakokauhun, vaikka hänessä ei olisikaan ollut mitään vikana. Periaatteessa hän halusi sitä, kuten kaikki muutkin, mutta jokin osa hänessä pelkäsi sitä mielettömästi. Hän ei ollut edes ajatellut ketään miestä sillä lailla kuukausiin... ei Siriuksen jälkeen. Osa hänestä ei halunnutkaan ajatella. Se merkitsi liian paljon. Jos hän rakastuisi johonkuhun toiseen, se merkitsisi sitä, että kaikki olisi ohi hänen ja Siriuksen väliltä, vai mitä?
  “Arianna.”
Jotenkin, käsittämättömästi, Brite oli tullut lähemmäs. Arianna aisti hänen läsnäolonsa jollakin omituisella tavalla, ja oli äkkiä varma siitä, että mies aikoi suudella häntä. Aivan yhtä varmasti hän tiesi Briten odottavan, että hän tekisi ensimmäisen siirron. Se olisi niin helppoa. Hänen tarvitsisi kääntää päätään vain hitusen... ja silti häntä pelotti. Britesta oli tullut hänen turvasatamansa. Entä jos jotakin tapahtuisi, ja hän menettäisi sen vähän turvan? Entä jos kaikki muuttuisi? Halusiko hän asioiden muuttuvan? Siitä oli niin kauan... niin kauan siitä, kun hänen mielessään oli ollut joku muu kuin Sirius.
Suuttumus läikähti Ariannan sisällä. Hän oli päättänyt jo kauan sitten, että kaikki oli ohi hänen ja Siriuksen väliltä, ja mitä tuli Siriukseen… hänellä ei ollut ollut mitään ongelmaa mennä eteenpäin. Jaken puheista päätellen se Claudia piipahti ministeriössä harva se päivä, eikä ollut tosiaankaan matkalla tapaamaan serkkuaan. Joten miksi Ariannakin ei olisi voinut jatkaa eteenpäin? Hän piti Britesta ja - toisin kuin Sirius - Britekin piti häntä välittämisen arvoisena.
  “Minä tiedän, mitä sinä ajattelet”, Brite sanoi hiljaa hänen korvaansa.
  “Etkä tiedä”, Arianna vastasi vaimeasti.
  “Miten niin?”
  “Koska minä en ajattele mitään.”
Arianna etsi Briten kasvot käsiinsä ja painoi huulensa miehen huulille. He suutelivat hitaasti ja tunnustellen, ja Arianna arveli sen tuntuvan mukavalta - siitä oli niin kauan, kun hän oli viimeksi suudellut jotakin ensimmäisen kerran, ettei hän ollut aivan varma. Hän liikahti lähemmäs, mutta sen sijaan, että olisi syventänyt romanttisesti suudelmaa hän taipui kaksinkerroin ja älähti kivusta. Paha olo vyöryi hänen ylitseen salamannopeudella, ja häntä oksetti. Arianna voihkaisi. Hän oli tuntenut sellaista vatsakipua vain kerran…
  “Mitä siinä ruoassa oli?”
  “Pastaa! Ja tomaattia, ja basilikaa, ja sieniä, ja - “
  “Sieniä!” Arianna parahti. 
  “Mikä hätänä?”
  “Olen allerginen sienille!”
  “Kuinka allerginen?” Brite kysyi varautuneesti.
  “Vieläkin allergisempi! Vie minut Mungoon!”
  “Minä - Merlin - totta kai - Arianna, anteeksi, minä - “
  “Mungoon, kiitos!” Arianna kirahti hampaidensa välistä. Edellisen sienikokemuksensa perusteella hän tiesi, että oksentaisi pian, eikä hän halunnut missään tapauksessa tehdä sitä Briten keittiön lattialle.
Hänen teki mieli parahtaa helpotuksesta, kun Brite tarttui häntä käsivarresta ja ohjasi hänet hormitakkaan. Takkaan astuminen sai hänet kauhistumaan jälleen. Eikö Brite tiennyt, mitä oli tekemässä? Mutta mies ainoastaan puristi hänen olkapäätään pahoitellen ja sanoi, ettei nopeampaa keinoa ollut.
Arianna kaivoi kyntensä syvälle Briten kämmenselkään, kun he lähtivät kieppumaan halki tulisijojen. Hän selvisi kieputuksesta jokseenkin kunnialla, mutta kun he viimein pääsivät perille, Arianna lysähti polvilleen suoraan lattialle ja oksensi reippaasti.
  “Selvä tapaus”, aulanoita tokaisi kyllästyneesti. “Vie hänet viitoseen.”
Brite teki työtä käskettyä. Viisi tuskallista, oksennuksentäyteistä kerrosta myöhemmin hän saatteli Ariannan odotushuoneen penkeille istumaan ja antoi tytön painaa pään polviinsa. Ariannaa vapisutti, ja hän arveli näyttävänsä kammottavalta. Jos Briten sisko oli jo aiemmin sanonut häntä kulkukoiran näköiseksi, niin miltä hän mahtoi näyttää nyt, kauttaaltaan hiessä ja kasvolihakset kouristellen?
  “Olen todella pahoillani“, Brite sanoi jälleen kerran. “En tiennyt, ettet voi syödä sieniä.”
  “Ei se mitään. Ei se ollut sinun vikasi, Arianna vakuutti vaisusti, vaikka olikin melko varma siitä, että oli maininnut Britelle asiasta joskus. Oli turha itkeä, kun sienet olivat jo mahassa.
Arianna huokaisi helpottuneena, kun viidennen kerroksen aulanoita tuli ohjaamaan heidät vapaaseen huoneeseen ja lupasi lähettää parantajan hänen luokseen. Kaikki muuttuisi kyllä paremmaksi, kunhan hän vain saisi lääkettä.
Brite auttoi Ariannan sänkyyn ja istui hänen viereensä.
  “Olen mielettömän, mielettömän, mielettömän pahoillani”, hän hoki. “En halunnut aiheuttaa sinulle ruokamyrkytystä.”
  “Minä tiedän, Brite”, Arianna sanoi alkaen ärsyyntyä Briten jatkuviin anteeksipyyntöihin.
  “Ajattelin, että pitäisit sienistä. Se on hyvää ruokaa, parasta, mitä osaan laittaa... halusin, että siitä tulisi hyvä ateria - “
  “Brite!” Arianna kiljahti. “Tehdäänpä tämä nyt selväksi, ennen kuin minä oksennan taas, enkä voi puhua. Se. Ei. Ole. Sinun. Vikasi. Minä tiedän, että sinä tarkoitit hyvää, etkä sinä voinut sille mitään, että asiat eivät menneet niin kuin suun - “
Hän jähmettyi paikoilleen kesken vuodatuksensa. Minä tiedän, että sinä tarkoitit hyvää. Et sinä voinut sille mitään, että asiat eivät menneet niin kuin suunnittelit. Hän oli kuullut sanat ennenkin, monestakin eri suusta. Sitä Brite oli toistellut hänelle koko ajan, samoin Jake ja hänen vanhempansa, mutta hän ei ollut koskaan pysähtynyt kuuntelemaan - ei ennen kuin nyt. Kun hän nyt tunnusteli sanojen kaikua mielessään, hän tajusi heidän olleen oikeassa. Herra Potterin kuolema - se ei ollut ollut hänen vikansa. Oli kammottavaa, että se oli tapahtunut, ja jos hän olisi saanut kääntää aikaa taaksepäin, hän olisi ehdottomasti toiminut toisin... mutta siitä huolimatta, se ei ollut hänen syytään. Hän oli tarkoittanut hyvää. Hän oli yrittänyt auttaa niitä, joita rakasti. Yrittänyt tehdä oikein. Se ei ollut hänen vikansa.
Kyyneleet alkoivat virrata pitkin Ariannan poskia. Hän kosketti poskiaan yllättyneenä, parahti ja alkoi itkeä lujempaa. Siitä oli niin kauan, kun hän oli viimeksi pystynyt itkemään - todella itkemään - jotakin muuta kuin omaa syyllisyyttään ja itsesääliään. Syyllisyyttä ei enää ollut. Se oli painanut hänen olkapäitään kuukausia kuin raskas alasin, valmiina lyömään hänet maahan ja jättämään siihen kuolemaan... ja nyt se oli poissa. Hän oli vapaa.
  “Hei.” Brite tarttui hänen ranteisiinsa ja veti hänen kätensä sivuun kasvojen edestä. “Mikä hätänä?”
  “Se - ei - ollut - minun - vikani - “
Arianna tyrkkäsi Briten kauemmas ja kouraisi oksennusastian käteensä. Hänellä oli kammottava olo, hän itki ja nikotteli ja yski vatsanpohjaansa ulos, ja silti hän ei ollut koskaan tuntenut oloaan yhtä hyväksi. Ensimmäistä kertaa aikoihin hänestä tuntui, että hänellä oli yhä tulevaisuus edessä.
  “Se ei ollut minun syytäni“, Arianna toisteli uskaltamatta uskoa sitä todeksi. “Se ei ollut minun vikani.”
  “Minä tiedän, Arianna, kaikki tietävät.”
Eivät kaikki, Arianna ajatteli, ja Siriuksen ja Jamesin kasvot välkähtivät hänen mielessään. Mutta sekään ei tuntunut enää yhtä pahalta kuin aiemmin. Hän oli yrittänyt auttaa heitä pelastamaan sen, mihin he kaikki uskoivat. He olisivat tehneet samalla tavalla. Herra Potterkin oli yrittänyt, ja kuollut yrityksessä. Se oli kamalaa, mutta niin hän oli halunnut asioiden menevän. Hän ei olisi halunnut Ariannan syyttävän itseään turhan takia.
Arianna nauroi itkunsa lävitse. “Uskomatonta!”
  “Tuntuu hyvältä, eikö?”
  “Upealta - heti kun lakkaan oksentamasta sieniä.”
Brite hieroi hänen olkapäitään. “Mutta sienistä oli jotakin hyötyäkin, vai mitä?”
  “Oli, tosiaan oli - hetkinen“, Arianna seisautti hänen kätensä oivalluksen iskiessä. “Sinä tiesit! Minä olen kertonut sinulle sieniallergiastani! Sinä tiesit koko ajan!”
  “Anteeksi”, Brite sanoi hermostuneesti. “Tiedän, ettei se ollut varsinaisesti terapiaohjeiden mukainen keino, mutta sinä vain syytit itseäsi, ja minun piti saada pahat ajatukset jotenkin ulos sinusta. Ajattelin, että - “
  “ - voisin oksentaa ne ulos?” Arianna ehdotti kuivasti. Hän ojensi kätensä ja etsi Briten sormet omiensa väliin. “Kiitos, Brite. Se on kilteintä, mitä kukaan on ikinä tehnyt minulle.”
  “Olisiko liikaa pyydetty, jos ehdottaisin, että lainaisit huuliasi kiitokseksi?”
Arianna hymyili. “Myöhemmin.”
  “Miksei nyt?”
  “Juuri nyt”, Arianna sanoi painokkaasti. “Sinun on paras antaa minulle tuo astia ja väistää.”

***

Cinnamonilla oli jälleen meneillään yksi työhistoriansa epämukavimmista aamuista. Oikeastaan hänestä tuntui, että joka aamu oli edellistä epämukavampi, mutta tämä nimenomainen aamu ylitti kaikki odotukset. Ensin hänen oli pitänyt antaa lohikäärmerokkorokote miehelle, joka yritti kaiken aikaa hakata häntä soppakulholla, sitten hänet oli komennettu etsimään sängystään karannut vanha mummo, ja lopuksi hän oli joutunut hoitamaan Ariannaa, joka oli saanut sienimyrkytyksen ja kikatti kaiken aikaa hervottomasti. Cinnamon ei tiennyt, mikä Ariannaa vaivasi, mutta hän arveli, että sillä psykologilla, Britella, oli jotakin tekemistä asian kanssa.
Kun hän oli saanut annettua Ariannalle allergialääkettä, hän sai kutsun hoitamaan Rediä. Red oli tullut Mungoon suoraan joltakin kuolonsyöjiin liittyvältä komennukselta, mutta - toisin kuin Cinnamon oli kuvitellut - hän ei ollut suinkaan saanut kirouksesta, vaan oli ottanut yliannostuksen jotakin aurorien uutta juomaan. Cinnamonin mielestä koko taikajuoma oli typerä keksintö. Sen oli tarkoitus vaivuttaa juojansa niin syvälle omiin muistoihinsa, ettei mikään kipu tai kidutus läpäissyt tajunnan kynnystä. Mitä ilmeisimmin se toimi hyvin, ja luultavasti siitä oli auroreille hyötyä kidutustilanteessa, mutta sellaisen juoman antaminen Red Stronille oli suoranaista typeryyttä. Yhtä hyvin olisi voinut antaa tulitikun itsemurhakandidaatille, joka oli juuri valellut itsensä öljyllä. Eivätkö toiset aurorit muka tajunneet, että Red väärinkäyttäisi juomaa takuuvarmasti saadakseen olla vähän pidempään muistoissaan?
  “Olet idiootti”, Cinnamon tiuski tarkastaessaan juuri havahtuneen Redin terveydentilaa. “Mitä sinä oikein ajattelit? Juoda itsesi suoraan pysyvästi vihannekseksi? Olen varma, että Mildred-porkkana olisi oikein ihana ilmestys - jänisten mielestä.”
  “Älä sano sitä nimeä“, Red murahti unenpöpperöisesti. Hänen vihreissä silmissään oli edelleen poissaoleva ilme.
  “Minä käytän mitä nimeä haluan, senkin tolvana! Tajuatko, että olisit helposti voinut jäädä pysyvästi oman mielesi sisälle? Sitäkö sinä halusit?”
  “Jos sinun on pakko saada tietää, minä pelastauduin Nottin kidutusyritykseltä.”
  “Minä en ole kiinnostunut sinun tekosyistäsi! Tuossa taikajuomassa on annosteluohjeet tarkoituksella, ja minä haluan, että niitä noudatetaan!”
  “Merlin, Bellini”, Red valitti. “Olit mukavampi koulussa, kun kunnioitit minua.”
  “Itse et anna minulle syytä kunnioittaa!” Cinnamon sinkosi takaisin ja tunki palasen besoaari vastustelevan Redin kielen alle. “Niele se. Se neutraloi loput vaikutukset. Luuletko sinä oikeasti olevasi vielä opettaja-ainesta? Ehkä - jos tämä olisi “Näin teet siistin itsemurhan kymmenessä päivässä“-koulu. Mikä sinua oikein vaivaa? Mikset voi vain iskeä naisia ja olla tyytyväinen?”
  “Riittää!” Red ärjäisi. Hänen silmänsä välkähtivät vaarallisesti.
Cinnamon huokaisi ja vajosi hänen sänkynsä reunalle. “Anteeksi, Red. En tarkoittanut sitä sillä tavalla. Minä - tiedän, että sinulla on vaikeaa - mutta sinä selviät kyllä. Olet selvinnyt pahoista paikoista aiemminkin! Miksi et muka selviäisi nyt?”
Red mumisi jotakin epäselvää, joka kuulosti epämääräisesti siltä kuin hän olisi sanonut, ettei halunnut selvitä. Cinnamon ei voinut kuitenkaan olla varma, oliko kuullut oikein, ja hetken mietittyään hän päätti, ettei halunnutkaan tietää.
  “Sinä olet meille tärkeä”, hän sanoi sen sijaan. “Enkä tarkoita nyt vain auroreita ja Feeniksin Kiltaa. Mitä luulet Jamesin ja Siriuksen sanovan, jos heittäytyisit viherkasviksi? Tai Lilyn?”
Red sulki silmänsä ja näytti siltä, ettei halunnut edes kuvitella Lilyn reaktiota.
  “Sitä minä tarkoitinkin”, Cinnamon sanoi. Hän epäröi hetken, ennen kuin otti Redin käden omaansa ja puristi sitä. “Pidä se mielessä. Älä tee mitään typerää.”
Ensin Cinnamonista näytti, että Red nykäisisi kätensä pois ja käskisi häntä huolehtimaan omista asioistaan, mutta sitten - lyhyen, empivän hetken jälkeen - Red käänsi hitaasti katseensa hänen silmiinsä ja nyökkäsi tuskin havaittavasti.

***

Cinnamonin ajatukset askartelivat yhä Redissä, kun hän palasi käytävään. Jostain syystä hänen oli vaikea luottaa miehen lupaukseen siitä, ettei tämä tekisi tyhmyyksiä. Yhtä hyvin koira olisi voinut yrittää vakuutella, ettei koskisi sille annettuun luuhun - ja sekin pitäisi lupauksensa todennäköisemmin kuin Red. Cinnamon toivoi, että olisi voinut ottaa muistojuoman Rediltä pois. Hän kuitenkin tiesi, etteivät Redin työnantajat uskoisi häntä; he eivät yksinkertaisesti tunteneet Redin historiaa tarpeeksi hyvin., Olisi hulluutta yrittää suostutella heitä kieltämään Rediltä juoman käyttö. Kaikki sanoivat, että hiiren oli turvallisempaa käydä hevoskotkan kimppuun kuin parantajien astua aurorien varpaille. Silti Cinnamon toivoi, että olisi pystynyt siihen.
Ja entäpä sitten Arianna? Hän odotti toisessa huoneessa ja yökki sieniä muistuttaen Cinnamonia läsnäolollaan joka hetki siitä, että hänen olisi pitänyt niellä ylpeytensä ja mennä puhumaan Ariannalle. Lilykin oli pystynyt siihen, samoin Jamesin äiti - ja heillä sentään oli paljon enemmän syytä inhota Ariannaa kuin Cinnamonilla. Cinnamon ei yksinkertaisesti... osannut. Hän ei tiennyt, mitä sanoa. Mitä silloin sanottiin, jos ystävyys vain hiipui pois?
Lujat sormet kiertyivät hänen ranteensa ympärille, ja hän kiljahti.
  “Rauha, Cinnamon”, Alessandron huvittunut ääni komensi. “Ei minulla ole nälkä juuri nyt.”
  “Minä olen sanonut, ettei minua saa säikytellä!”
  “Älä huoli. Varmistin kyllä ensin, ettei sinulla ole naulaa kädessä.”
Alessandro tarttui häntä kyynärpäistä ja ohjasi hänet läheiseen lääkevarastoon. Cinnamon henkäisi, kun valo lankesi kunnolla miehen kasvoille. Alessandron vasen poski oli turvonnut ja toinen silmä muurautui kovaa vauhtia umpeen.
  “Mitä sinulle on sattunut?”
  “Ei mitään vakavaa”; Alessandro tokaisi ja väisti, kun Cinnamon yritti katsoa lähemmin hänen poskeaan. “Jouduin… toimittamaan huonoja uutisia, siinä kaikki.”
Cinnamon rypisti otsaansa. “Ei kai Mikaja ole taas Englannissa?”
  “Ei, hän on Brasiliassa… luulisin.”
  “Luulisit?”
  “Lähetin vakoojia hänen peräänsä. En ole kuullut heistä mitään Rion jälkeen, joten he ovat joko törmänneet Mikajaan tai jääneet sambakarnevaaleille. Pidän ensimmäisestä vaihtoehdosta enemmän. Cin, anna olla!”
Alessandro ravisti Cinnamonin käden pois poskeltaan.
  “Jos antaisit minun heilauttaa pari kertaa sauvaa - “
  “Anna. Olla”, Alessandro tavutti hitaasti ja selkeästi. “En tullut tänne sitä varten.”
  “No, mitä varten sitten?”
Alessandro hiljeni.
Cinnamon pudisti päätään. “Tämä vaatii näköjään vähän harjoitusta. Mitä jos aloitettaisiin ihan alusta? Istu siihen alas, siihen niin. Älä viitsi, se on pöytä, ei se ole ketään purrut! No niin, mitä ne huonot uutiset koskivat?”
Alessandro nappasi lääkepurkin hyllyltä ja pyöritteli sitä sormissaan haluttomana vastaamaan.
  “Kokeillaanpa toista kysymystä”, Cinnamon ehdotti. “Kenelle sinä ne kerroit?”
Edelleen hiljaista.
Cinnamon huokaisi ja nappasi rokoteneulan telineestä. “Toistan: kenelle?”
  “Kai sinä tajuat, ettei tuo ole kovin vakuuttavaa?” Alessandro hymähti. “Pelkäsin itikoita viimeksi kolmevuotiaana.”
  “Arvaa mikä on minun teoriani? Sinä olet ollut yksin vähän liian pitkään”, ampui Cinnamon. “Kuvittelet, että puhuminen on jotenkin kuolettava ilmiö. No, arvaa mitä? Se ei lisää yhtään bakteereita suuhun.”
  “Mehän puhumme.”
  “Niin, minusta. Enkä minä ole niin mielenkiintoinen puheenaihe.” 
  “Minun mielestäni olet.” Alessandro poimi yhden Cinnamonin hiussuortuvista otteeseensa ja tarkasteli sitä kuin olisi odottanut sen voivan muuttua kullaksi hetkenä minä hyvänsä.
  “Se on subjektiivinen näkemys. Subjektiivisia näkemyksiä ei tueta seurustelusuhteessa.”
  “Cinnamon, älä viitsi”, valitti Alessandro. “Sinä olet parantaja! Eikö sinun tehtäväsi olisi suudella pipi pois ja olla kiltisti?”
  “Minä suutelen pipin pois heti kun kerrot, miten pipi tuli“, Cinnamon lupasi pilkallisesti.
Alessandro huokaisi syvään. “Minua heitettiin pöllöllä, onko selvä?”
  “Pöllöllä?” Cinnamon toisti epäluuloisesti. “Heko heko.”
  “Se ei ollut vitsi“, Alessandro murahti synkästi. “Jos tietäisit, miten teräviä tornipöllöt voivat olla - “
  “Sinua heitettiin tornipöllöllä?”
  “Se oli Manicon mielestä hyvä vitsi.”
  “Manicon?”
  “Pieniä erimielisyyksiä vain“, Alessandro urisi jättäen kiltisti huomiotta sen tosiasian, että Cinnamon toisteli hänen sanojaan kuin aivovaurion saanut papukaija.
  “Ja minä kun luulin, että te teitte sovinnon.”
  “Cinnamon, kiltti”, Alessandro hymyili ilottomasti, “Me kaksi teemme sovinnon sitten kun maailma lakkaa pyörimästä.”
  “Tiedetään”, Cinnamon sanoi ja huokaisi alistuneesti. “Sano nyt edes, mistä te tällä kertaa tappelitte.”
  “Se on pitkä tarina, joten jätetään se toiseen kertaan. En tullut tänne valittamaan.”
  “Vaan?”
  “Arvaa kahdesti.”
Cinnamon ravisti hymyillen hiuksiaan. “Parantajan pitää suudella pipi pois? Olkoon sitten, tule tänne.”

***

  “Näyttää siltä, että ystäviäsi on tänään täällä enemmänkin“, Alessandro virkkoi verkkaisesti, kun hän ja Cinnamon palasivat lääkevarastosta takaisin käytävän puolelle. Cinnamon seurasi hänen katsettaan ja säpsähti nähdessään Jamesin, Lilyn, Harryn ja rouva Potterin odotushuoneessa. He seisoskelivat huoneen keskellä näyttäen siltä, että yrittivät parhaansa mukaan vältellä kaikkia muita. He näyttivät huolestuneilta.
Cinnamon puristi Alessandron kättä. “Nähdään myöhemmin.”
  “Nähdään”, Alessandro vastasi hajamielisesti, ajatukset kokonaan toisaalla askarrellen.
Cinnamon suuteli häntä nopeasti poskelle ja kiirehti ystäviensä luokse. Lily käännähti helpottuneena ympäri hänet nähdessään ja oli vähällä lentää hänen kaulaansa, mutta pysähtyi viime tipassa kuin olisi pelännyt koskettaa häntä.
  “Mitä on sattunut?” Cinnamon huomasi, että muutkin pitivät häneen yhtäläisen etäisyyden.
James ojensi hänelle uusimman Päivän Profeetan. “Lue siitä.”
Cinnamon otti lehden ymmällään. Hän oli luullut lukeneensa sen tarkasti, eikä missään ollut näkynyt mitään kuolonsyöjiin liittyvää. Se oli niin harvinaista, että Cinnamon oli tarkastanut lehden kolmasti varmistuakseen asiasta.
  “Tuossa”, James avitti ja läimäisi kätensä ulkomaanuutisten keskivaiheille.
Cinnamon siirsi hänen sormensa syrjään ja tarkasteli pientä pränttiä yrittäen käsittää, mikä moisessa jutussa olisi voinut kiidättää Jamesin perheen aina sairaalaan saakka. Heti ensimmäisten rivien jälkeen hän ymmärsi.

HURUSIENIKUUME SURMAA JÄSTEJÄ ITÄVALLASSA

Viimeisimpien Itävallasta saapuneiden raporttien mukaan jo yksitoista jästiä on kuollut Eisenerzin jästikylässä hurusienikuumeeseen. Muun muassa laskettelumahdollisuuksistaan (jästiurheilulaji, jossa käytetään keppejä jalkojen jatkeena) tunnettu pikku kyllä on saanut toistaiseksi tuntemattomista lähteistä tartunnan hurusienikuumeesta, joka oli yksi velhomaailman vaarallisimpia tauteja 1700-luvulla. Taudin luultiin kadonneen 1900-luvun alussa. Velhokuolinsyyntutkijat ovat kuitenkin varmistaneet, että Itävallassa jästejä tappava tauti on nimenomaan hurusienikuume.
  “Oireista ei voi erehtyä”, vannoo kuolinsyyosaston johtava tutkija Armando Patolega. “Pitkittynyt yskä, jalkojen kylmyys, äkillisesti kohonnut korkea kuume, joka lopulta tappaa - oireet ovat ainutlaatuiset.”
Vaikka hurusienikuumetta on tavattu toistaiseksi vasta Eisenerzissä, on Britannian taikaministeriö ryhtynyt jo ylimääräisiin varotoimiin. Parantajia on ohjeistettu taudin hoitoa varten, ja kaikki mahdolliset tartunnalle altistuneet on määrätty eristyksiin sekä tutkimuksiin.
  “Mitään aihetta paniikille ei ole”, Patolega vakuuttaa. “Kuitenkin, mikäli joku Britannian velhokansan jäsenistä on vieraillut viime aikoina Eisenerzissä, heitä kehotetaan siirtymään oitis lähimpään sairaalaan tarkastusta varten.”
Hurusienikuumeen viimeisin uhri on Ermintrude Fitz, 54. Hänellä ei ole tunnettuja velhosukulaisia.


Cinnamon laski lehden käsistään. “Ermintrude Fitz…”
  “On herttainen vanha rouva, joka hoitaa hotelli Jodlaavaa Morsmaikkua”, James vahvisti. “Se, joka yski koko ajan.”
Cinnamon pani merkille, että rouva Potter näytti tavallista kalpeammalta.
  “Ja te luulette…”
James nyökkäsi kireästi.
Cinnamon veti syvään henkeä. “Hyvä on... Hyvä on, hankin teille huoneen…”
Hänen sydämensä läpätti hullun lailla, kun hän käveli toisten edellä kohti vapaata huonetta. Nyt oli toimittava nopeasti. Mikäli kyseessä oli vaarallinen epidemia, huone pitäisi eristää heti... koko kerros pitäisi evakuoida, niin, ja taikaministerille ilmoittaa… mutta nyt oli turha ajatella niin pitkälle. Tärkeintä oli tunnistaa ja määrittää tauti.
Cinnamonin ajatukset juoksivat tuhatta ja sataa, kun hän jätti Potterit vapaaseen huoneeseen ja lähti etsimään matami Luukasaa. Hän oli käynyt toisten aloittelevien parantajien kanssa kurssin vaarallisista epidemioista ja tiesi, että hurusienikuume oli listattu 36. sijalle vaarallisimpien kulkutautien listalla. Se oli ehtinyt tappaa melkein kymmenen tuhatta ihmistä Keski-Euroopassa, ennen kuin se oli viimein onnistuttu eristämään erääseen pieneen slovakialaiseen kylään, jonka kaikki asukkaat olivat kuolleet ja vieneet taudin mukanaan hautaan. Nyt se oli herännyt jälleen henkiin… Miten?
  “Matami Luukasa!” Cinnamon pysäytti huohottaen parantajaopettajansa käytävässä. “Sinun on tultava... hurusienikuume-epäily…”
  “Anteeksi kuinka?”
Cinnamon toisti asiansa. Matami Luukasa valahti kalmankalpeaksi.
  “Näytä tietä!”
Cinnamon teki työtä käskettyä. Rouva Potter istui yksin sängyllä huoneessa, jonne Cinnamon oli häntä ohjannut. Hän oli puristanut kätensä yhteen kuin olisi rukoillut, mutta Cinnamon tiesi, etteivät Potterit olleet uskovaisia - rouva Potteria vain pelotti. James ja Lily seisoivat kauempana nurkassa Harryn kanssa. James oli haudannut kasvot käsiinsä ja Lily silitteli vapaalle kädellään hänen selkäänsä.
  “Kuka teistä?” matami Luukasa haukahti.
Cinnamon katsoi ystäviään anteeksipyytävästi. Jos hän olisi saanut valita, hän olisi tuonut paikalle jonkun muun kuin matami Luukasan, jota toiset parantajaharjoittelijat kutsuivat ystävällisesti Elävältäsyöjäksi, mutta tässä tapauksessa matami Luukasa oli ainut, joka osaisi toimia nopeasti ja silti huolellisesti.
  “Minä”, rouva Potter sanoi. Toisin kuin Cinnamon oli luullut, hän ei kuulostanut vähääkään pelokkaalta - väsyneeltä vain.
  “Mitä oireita?” matami Luukasa syöksyi Saschan kimppuun kuin hänen maksaansa vaaniva petolintu.
  “Yskä vain, toistaiseksi”, Cinnamon vastasi rouva Potterin puolesta. “Mutta hän on ollut kontaktissa rouva Fitziin, joka kuoli tautiin Itävallassa.”
  “Kokeisiin”, määräsi matami Luukasa. “Bellini, ota hurusieniviljely.”
  “Miten se…?”
  “Pyydä verinäyteosaston Vuotovalta apua”, matami tiuskaisi. “Minulla on nyt katastrofi hoidettavana!”
Nainen mulkaisi Cinnamonia ja pyyhälsi ulos huoneesta. Cinnamon viivytteli hetken ovella.
  “Anteeksi, hän on…”
  “Ei hätää”, rouva Potter huiskautti kättään. Hän yski käsiinsä. “Olen - kuullut - köh - pahempaakin - “
Jamesin äidin yskäkohtaus sai Cinnamoniin taas vauhtia. Hän pyörähti ympäri ovella ja suunnisti etsimään verinäyteosaston Vuotovaa. Jock Vuotova osoittautui kovaa vauhtia kaljuuntuvaksi keski-ikäiseksi mieheksi, jonka kiiltävässä kaljussa risteilivät verisuonet niin pinnassa, ettei ollut epäilystäkään siitä, mistä hän oli saanut nimensä.
Cinnamon rohkaisi itsensä ja pyysi Vuotovaa avuksi näytteenotossa. Kuten matami Luukasa, myös Vuotova näytti hukkaavan kaiken veren ruumiistaan kuullessaan, mistä tautiepäilystä oli kyse. Hän huojahteli paikoillaan, ja hetken ajan Cinnamon pelkäsi hänen menevän paniikkiin. Viimein Vuotova kuitenkin kasasi itsensä ja näytteenottotarvikkeensa ja seurasi Cinnamonia rouva Potterin huoneeseen.
  “Thämä on aivan ykshinkertainen khoe“, hän sössötti ottaessaan neulaa esille. “Othan vain hieman vherta thähän erikoishputkheen…”
  “Lilyltä ja Jamesilta myös”, Cinnamon vaati. “Ja Harrylta.”
Vuotova katsoi nurkassa seisovaa kolmikkoa verestävin silmin.
  “Thotta khai... thotta khai... tauti voi tharttua…”
  “Koska Saschalla ei ole vielä kuumetta, se on epätodennäköistä”, Cinnamon selitti säikähtäneeltä näyttäville Lilylle ja Jamesille. “On kuitenkin paras pelata varman päälle.”
Lily nyökkäsi totisena. “En halua ottaa mitään riskejä Harryn kanssa.”
  “Ehkä se ei ole hurusienikuume ollenkaan“, James ehdotti toiveikkaasti. “Sehän voi olla vain tavallinen yskä.”
  “Niin, totta kai voi“, Cinnamon myönteli. Sisimmässään hän tiesi kuitenkin yhtä hyvin kuin Jameskin, että mahdollisuudet olivat olemattomat. Rouva Fitz oli näyttänyt jo varsin kuumeiselta heidän vieraillessaan Itävallassa, ja rouva Potter oli viettänyt hänen seurassaan tuntikausia. He saattoivat nyt vain rukoilla, ettei rouva Fitz ollut välittänyt tartuntaa Harrylle.
Lily ja James ojensivat kumpikin kätensä verinäytettä varten, ja pitelivät sitten kaikilla neljällä kädellään Harrya, joka ei erityisemmin ilahtunut toimenpiteestä. Myöskään Vuotova ei pitänyt siitä sen enempää. Hän irvisteli kaiken aikaa Harrylle kuin ainakin ihminen, joka ei ollut tottunut lapsiin, ja lopulta Cinnamonin täytyi hoitaa näytteenotto. Häneltäkin meni siihen aikaa, sillä hänen kätensä vapisivat hillittömästi, kun hän vain kuvittelikin sitä mahdollisuutta, että Harry olisi saanut tartunnan.
Hän veti syvään henkeä loitsiessaan haavan Harryn käsivarressa umpeen.
  “Toimitan nämä verinäyteosastolle analysoitavaksi. Tuon tulokset niin pian kuin suinkin..”
  “Phuoli thuntia”, Vuotova vinkui. “Phuoli thuntia.”
  “Nähdään puolen tunnin päästä”, Cinnamon lupasi ja koetti hymyillä heikosti. “Koettakaa pärjätä ja... älkää lähtekö minnekään, okei?”
  “Okei“, James lupasi hiljaisella äänellä.
Cinnamon sulki oven perässään.

***

Ne kolmekymmentä minuuttia olivat Lilyn siihenastisen elämän piinallisimmat. Hän istui vapaalla sairaalasängyllä ja puristi Harrya sylissään jokainen raaja vapisten. James tuli hänen vierelleen ja koetti hieroa hänen käsivarsiaan lämpöisiksi, mutta ei häntä palellut, pelotti vain. Hän ei ymmärtänyt, miten tämä oli mahdollista. Yhtenä hetkenä hän oli nauttinut tavallisesta aamusta Jamesin ja Harryn kanssa Tylypahkassa, lukenut lehteä ja juonut kahvia, ja sitten - noin vain, kesken kaiken - kaikki oli mennyt nurin. Lily oli lukenut uutisen lehdestä, hän ja James olivat kiitäneet noutamaan Jamesin äitiä, ja he kaikki olivat olleet Mungossa siitä pitäen.
Lily ei pystynyt uskomaan sitä todeksi. Sellaista ei vain tapahtunut - että ihmiset sairastuivat noin vain kuolettaviin tauteihin, joita oli tavattu viimeksi kaksisataa vuotta sitten. Ja että vielä kyseessä oli Jamesin äiti... Se oli kuin huonosti kerrottu kauhutarina. Ainoa erotus oli se, ettei kukaan laittanut valoja päälle ja vakuuttanut, että sellaisia kauheuksia tapahtui vain kirjoissa.
  “Me selviämme tästä“, James hoki käsi tiukasti Lilyn kädessä. “Mitä ikinä tapahtuukin, me selviämme tästä. Niillä on lääkkeitä. On pakko olla.”
Lily ei ollut siitä niinkään varma. Parantajat eivät kai olisi näyttäneet niin kauhistuneilta, jos heillä olisi ollut lääkkeitä. Ääneen hän ei kuitenkaan uskaltanut sitä sanoa.
  “Älä näytä noin huolestuneelta, Lily-kulta”; rouva Potter pyysi. “Ehkä näin oli tarkoitus käydä. Kun Joseph on... on…”
  “Älä edes sano mitään sellaista, äiti“, James kielsi terävästi. “Sinua tarvitaan täällä. Kuka muka kertoo Harrylle kaikki likaiset lapsuudenmuistoni, jos et sinä?”
Sascha hymyili tuskin havaittavasti. “Odotetaan nyt ensin niitä tuloksia.”
Tulokset saapuivat viiden minuutin kuluttua Cinnamonin muodossa. Hän livahti ovesta sisään ja jäi seisomaan ovensuuhun niin kalvakkana, että Lily tiesi sen olevan totta. Jamesin äidillä oli hurusienikuume. Häntä alkoi itkettää.
  “No?” James ponkaisi jaloilleen.
Cinnamon henkäisi syvään. “Kummat ensin? Hyvät vai huonot uutiset?”
  “Hyvät.”
  “Hyvä on. Hyvä uutinen on se, että teillä kolmella - “ Cinnamon osoitti Lilyä, Harrya ja Jamesia, “ - ei ole mitään hätää. Mutta huono uutinen…”
  “Sinun ei tarvitse sanoa sitä.” Rouva Potter nousi seisomaan. “Minä tiedän jo.”
Cinnamon katsoi häntä suoraan silmiin. “Olen mielettömän pahoillani, rouva P. Jos voisimme tehdä jotakin - “
  “Ettekö te sitten voi?” James keskeytti niin äkkiä, että Cinnamon säpsähti. “Teillä on lääkkeitä, eikö olekin?”
Cinnamon räpytteli kiivaasti silmiään. “James, hurusienikuume katosi yli sata vuotta sitten. Siihen on olemassa lääke, mutta sitäkään ei ole valmistettu pitkään aikaan.”
  “No, mitä te sitten oikein odotatte? Valmistakaa sitä!”
  “Olen pahoillani, James!” Cinnamon näytti olevan itkun partaalla. “Se on vaikea juoma. Siinä kestää kuukausi… en ole varma, onko se tarpeeksi.”
  “Mutta äidillä ei ole vielä kuumetta!” James huusi. “Kuumehan se tappaa, vai mitä?”
  “James”, rouva Potter keskeytti lempeästi. “Minä olen yskinyt pitkään. Seuraava vaihe... ei voi olla kaukana.”
  “Mutta kai te jotakin teette?”
Cinnamon tuijotti lattiaan.
  “Vai mitä?” James toisti lujempaa.
  “Meillä on ohjeet“, Cinnamon kuiskasi tuskin kuuluvalla äänellä. “Se on niin tarttuvaa... Kymmenet parantajat kuolivat 1700-luvulla… tarvitaan erityiset suojamaskit…”
  “No, missä ne ovat?”
  “Niitä... niitä ei ole vielä. Ja siihen asti…”
  “Siihen asti mitä?”
  “James”, Lily kuiskasi rauhoittavasti. Hän aavisti jo, mitä oli tulossa.
James kietoi käsivartensa hänen ympärilleen irrottamatta hetkeksikään katsettaan Cinnamonista.
Cinnamon ei pystynyt kohtaamaan heidän katsettaan. “Matami Luukasa sanoi, ettei sairastuneita voi olla Mungossa… kukaan ei saa mennä lähelle, ennen kuin... ennen kuin maskit tulevat.”
  “MITÄ?” James karjaisi. “Et voi olla tosissasi! Te olette parantajia, saamari!”
Cinnamon puri huultaan. “Tiedän, James. Usko pois, jos voisin - “
  “Sinä olet yksi heistä! Puhu heille järkeä!”
  “James, he ovat järkeviä“, rouva Potter puuttui puheeseen.
James kääntyi katsomaan äitiään. Rouva Potter hymyili hänelle surullisesti.
  “Siinä on järkeä, sinä tiedät sen. He eivät voi enää auttaa minua, eikä heillä ole varaa levittää tartuntaa. Minä palaan Godricin Notkoon, ja vien taudin mukanani. Pysyvästi.”
  “Lopeta jo, äiti!” ärähti James. “He voivat auttaa sinua, jos vain yrittävät!”
  “Ei, James, on liian myöhäistä. Minä menen isäsi luokse.”
  “Äiti, LOPETA! Hiiteen rajoitukset, minä en anna sinun kuolla yksin, ilman seuraa, ilman apua…”
  “Kyllä sinä annat“, rouva Potter sanoi tiukasti, ja äkkiä Jamesin oli helppo muistaa, että hänen äitinsä oli ollut aurori vuosia, ennen kuin oli siirtynyt kansainvälisen taikayhteistyön osastolle. “Sinulla on vaimo ja poika, joiden parasta sinun pitää ajatella.”
James menetti puhekykynsä. Äiti oli oikeassa. Tapahtui mitä tahansa, hän ei voinut tartuttaa Lilyä ja Harrya.
  “Mutta entä sinä?” hän kysyi alistuneesti ja vajosi sängylle.
Rouva Potter tuli hänen luokseen ja sulki hänet syliinsä tietäen sen olevan viimeinen kerta, kun tekisi niin. Hän ei voisi ottaa sitä riskiä, että siirtäisi taudin eteenpäin Jamesille. Hän puristi Jamesia tiukasti ja silitti tämän pörröistä tukkaa.
  “Minä selviän kyllä. Isäsi odottaa minua.”
Pala nousi Jamesin kurkkuun. Hän ei ikinä kertoisi äidilleen totuutta. Rouva Potter saisi kuolla siinä uskossa, että hänen miehellään oli yhä sielu, ja että tämä odotti häntä siellä, minne kuolleet ikinä menivätkin. James tiesi paremmin.
  “Minä en halua tehdä tätä, äiti.”
  “Tiedän. Mutta kaikki järjestyy kyllä.”
  “Minä teen kaikkeni, että maskit tulisivat mahdollisimman nopeasti“, Cinnamon lupasi. “Kun ne tulevat, voitte jälleen nähdä.”
James vilkaisi koleasti Cinnamonia, eikä sanonut mitään.

***

Cinnamon laahusti lopenuupuneena taukohuoneeseen. Hän riisui työvaatteet, veti talvitakin niskaansa ja valmistautui lähtemään kotiin. Hän oli kävellyt sinä päivänä paljon vähemmän kuin normaalina keskivertopäivänä, ja silti hänen askeleensa painoivat kuin joku olisi sitonut parin Tylypahkan matka-arkkuja hänen jalkoihinsa. Hän ei ollut koskaan ennen inhonnut työtään niin paljon.
Cinnamon käveli viidennen kerroksen poikki ja suunnisti odotushuoneen takana odottavaan portaikkoon, kun eräästä huoneesta lankesi valonsäde hänen silmiinsä. Se oli Ariannan huone. Vieläkö Arianna oli sairaalassa? Allergialääkkeen olisi pitänyt auttaa jo ajat sitten.
Cinnamon empi. Hänen teki mieli mennä katsomaan Ariannaa, mutta toisaalta häntä pelotti kamalasti. Monen minuutin epäröinnin jälkeen hän rohkaisi viimein itsensä ja meni Ariannan huoneen ovelle. Loppujen lopuksi hän oli kokenut tänään pahempaakin.
  “Brite?” Arianna höristi korviaan narisevan oven suuntaan. Hän istui sängyllä selin Cinnamoniin ja piteli talvitakkia sylissään.
  “Ei, vaan minä. Cin.”
  “Cinnamon?” Arianna kuulosti yllättyneeltä. “Etkö sinä siirtänyt minut sen Garethin hoitoon?”
Omaksi kauhukseen Cinnamon huomasi purskahtavansa itkuun. “Niin minä teinkin… en osannut olla… en tiennyt mitä sanoa…”
  “Hei, mikä hätänä?” Arianna kääntyi häntä kohti kuin olisi katsonut häneen.
  “Jamesin äiti kuolee!”
  “Mitä sinä tarkoitat?” Arianna kysyi terävästi. 
  “Hänellä on tappava tauti... emme voi hoitaa sitä... kukaan ei saa mennä hänen lähelleen... hän kuolee yksin… ja minun piti kertoa hänelle…” Cinnamon itki.
  “Tule tänne. Kerro kaikki.”
Ariannan äänensävy oli pikemminkin komentava kuin lohduttava, mutta Cinnamon meni kuitenkin hänen luokseen ja istui hänen sänkynsä laidalle. Hän toivoi, että Arianna olisi edes halannut häntä, mutta tämä istui hänen vierellään jäykkänä kuin kivi ja vaati saada kuulla kaiken. Hän lypsi Cinnamonista yksityiskohtia, kunnes Cinnamonista tuntui, ettei hän pystyisi sanomaan enää sanaakaan.
Ariannan ilme tiukkeni. “Uskomatonta! Eikö kukaan yritä auttaa häntä?”
  “Häntä ei voi auttaa!”
  “Mutta jätetäänkö hänet ihan yksin? Entä sitten kun hän saa kuumetta? Miten hän syö? Tai peseytyy, tai - ?” Arianna ponnahti seisomaan. “Hän ei voi kuolla sillä tavalla!”
  “Tiedän, Arianna.” Cinnamon pyyhki kyyneleitä silmistään. “Me emme voi sille mitään.”
  “Asioille voi aina jotakin!” Arianna kivahti niin itsevarmasti, että äkkiä Cinnamonista tuntui, kuin hän ei olisi ollutkaan poissa.
  “Arianna - anteeksi. Etten käynyt”, hän sanoi äkkiä.

***

A/N2: No niin, Memissä on nyt saman verran osia kuin Pakkaskukkissa, 102. Ja lisää on tulossa...
Odotan seuraavaa osaa aika innolla. Jos olen laskeskellut oikein, siinä nähdään mm. S/A:ta... Pitkästä aikaa :) sitä odotellessa tosin olisi kiva saada vähän kommentteja.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 9.4.08
« Vastaus #193 : Huhtikuu 26, 2008, 22:08:17 »
Heip, anteeksi kamalasti taas, että tässä on venynyt näin pohjattoman kauan. Koulussa on taas yhtä hullunmyllyä, kaiken maailman esseet ja portfoliot ihan vain näin viimeisen jakson kunniaksi. Lisäksi pitäisi jaksaa ajella tuo ajokortti, maanantaina olisi kokeen kirjallinen osuus ja olen aika varma siitä, että se ei mene läpi, eli olen harjoitellut paniikissa :D olen myös mukana raadissa jakamassa erästä nuorten valitsemaa kirjallisuuspalkintoa, mikä tarkoittaa, että joudun lukemaan mielettömän kasan kirjoja. Siitä ei meinaa jäädä aikaa kirjoittamiseen, ja tämä osa oli kyllä iso murheenkryyni. Kirjoitin tämän uusiksi montakin kertaa, koska en millään saanut tästä mieleistäni. Ensin ajattelin kuvata tarkkaan rouva Potterin sairastamista ja sitä, miltä se kaikista tuntuu, mutta sitten tuli sellainen olo, että osasta on tulossa ihan liian masentava. Jotenkin en millään jaksaisi kirjoittaa pelkkää surua ja kurjuutta, kun sitä on ollut niin paljon, ja kun sitä on ikävä kyllä myös tulossa, eikä sitä voi kiertää. Niinpä päätin sitten lähteä tämän osan kanssa ihan kokonaan toisenlaiselle linjalle ja kirjoittelin paljon muista tapahtumista kuin rouva Potterin sairastamisesta. Toivottavasti tämä ei ollut teidän mielestänne huono ratkaisu - minusta vain se jatkuva kurjuuden kuvaaminen tuntui tylsältä. Ja taisinpa lukea joskus jostakin, että jos kirjoittaja itse kyllästyy kirjoittaessaan, ei kannata odottaa, että lukijat tykkäävät. Niinpä lähdin vähän toiseen suuntaan ja toivon siis, että tykkäätte :)

neda, kiitos kommentista! Ikävä kyllä Jamesin äidin pitää kuolla, tai niin ainakin kertoo J.K.Rowling :) että kaikki Harryn isovanhemmat ovat kuolleet. Minä vain tottelen ylhäältä saneltuja käskyjä ;) vaikka onkin tosiaan sääli poistaa rouva Potter. Yleensäkin minua harmittaa, kun nyt tuntuu siltä, että on menossa OC-hahmojen-poisto-viikot, kuten tästä osasta saattaa jo saada vihjettä... Mutta pakko niin on tehdä ennen tarinan loppua. Ei tässä vielä heti ole loppu tulossa, jäljellä on kirjoitettavana vielä seitsemän kuukauden tapahtumat, eli... luultavasti sellainen parikymmentä osaa, en tosin ole yhtään varma. Suunnitelmat muuttuvat aina kirjoittaessa. Tämä loppuu melkein siihen, mistä Rowling aloitti - aikomuksena on nimittäin kuvata mm. Jamesin ja Lilyn hautajaiset sekä se, mitä muutamille omille hahmoilleni kävi. Kyllä minä tämän jälkeenkin kirjoitan vielä lisää, joko fikkejä tai ihan jotain muuta. Mutta kirjoitan kyllä nettiin edelleen :)

Chiinatzu, kiitos :) Kyllä, tässä seuraavassa luvussa on (vähän) Siriusta ja Remusta. Ja vähän kaikkea muutakin. Kirjallinen vastine sillisalaatille :)

Dust to Dust, usko pois, minulla ja Redillä on vielä tiukat neuvottelut kesken siitä, miten Redille lopulta käy. Juuri nyt olemme kuitenkin aika hyvin sopimuksessa, ja tästä luvusta saattaa saada siihen asiaan vihjettäkin... jopa vielä aika selvää sellaista :D Kiitos!

Fesorius, kiitos :)

keholeijus, kiitos :) koetin parhaani mukaan lisätä tähän uuteen lukuun vähän Remuksen ja Peterinkin ajatuksia, jatkossa on tulossa enemmän. Varsinkin Peterin osalta... On ihan mahdollista, että Memoryn loputtua kirjoitan jäljellejääneistä hahmoista - joskaan jäljelle ei jää kovin montaa hahmoa, joista kirjoittaa.... Joka tapauksessa olen aloittanut DH-ficciosastolle ficin nimeltä Alkulähteillä, ja vaikka siinä on alussa kokonaan muita hahmoja, nähdään siinä myöhemmin myös Memoryn tuttuja kasvoja, kunhan ensin nyt olen lopetellut Memoryn kunnialla :) Veikkaan kuitenkin, että tämän ficin jälkeen tekee mieli kirjoittaa jotakin omaakin. Mielessäni on pyörinyt jo parikin ideaa, joita olisi kiva päästä kokeilemaan. Kyllä niihin varmaan täällä Vuotiksessakin törmää, jos ketään nyt kiinnostaa lukea mitään omia tekstejä tämmöiseltä ficcarilta :D

Bongo, minunkin mielestäni Brite ja Arianna olisivat ihan kiva pari. Brite on sellainen vähän tasapainottava tekijä. Mutta katsotaan, katsotaan... :) Kiitos!

 - Sharra

103.osa - Seuraneiti
1.3.1981

Arianna hapuili ovenkahvaa kädellään ja kamppaili oven auki. Se aukeni niin äkisti, että hän horjahti taaksepäin ja olisi kaatunut, elleivät lujat käsivarret olisi ottaneet hänestä kiinni. Hänen suustaan karkasi hervoton kikatus.
  “Shh! Haluatko herättää koko talon?”  Brite sihahti.
  “Sinä sanoit, että he nukkuvat!”
  “Sanoin myös, että heillä on herkät korvat. Meidän pitää olla hiljaa.”
  “Näytä sinä sitten tietä, hiippailun kuningas.”
Arianna rypisti otsaansa. Hiippailun kuningas? Mistä nekin sanat olivat tulleet? Ne täsmäsivät Briteen melkein yhtä hyvin kuin siroluinen balettitanssija afrikannorsuun. Ariannan onneksi Brite ei kommentoinut sanavalintaa, vaan pujotti molemmat käsivarret hänen vyötärölleen ja ohjasi hänet sisälle huoneeseen.
Brite sulki oven takanaan. “Nyt voimme olla rauhassa.”
  “Laitetaanko valot?” Arianna hapuili taikasauvaansa.
  “Ei. Et sinä niitä tarvitse. Etkö muista, että olet sokea?”
Arianna pysähtyi paikoilleen kesken liikkeen. Se oli totta. Hän oli sokea. Eikä hän ollut muistanut koko juttua. Se johtui kai siitä, että kun hän katseli ympärilleen, hän näki kaiken aivan selvästi - tai ainakin niin selvästi kuin pilkkopimeässä nyt saattoi nähdä mitään. Hän näki Briten tumman hahmon kumartuvan ylleen, tunsi miehen käsien tarttuvan olkapäihinsä.
  “Älä ajattele sitä, Arianna. Älä ajattele yhtään mitään”, Brite kehotti matalalla äänellä.
Sitten hän nosti Ariannan leukaa ja suuteli tyttöä. Suudelma oli hyvin taitava ja perinpohjainen, ja sen päättyessä Ariannan polvet löivät loukkua. Hän otti Britea kiinni kaulasta estääkseen itseään kaatumasta.
  “Voisitko tehdä tuon uudelleen?”
  “Totta kai.”
Arianna oli aikeissa kiittää, mutta Briten suudelma sai hänet unohtamaan koko jutun. Loppujen lopuksi kiitokset olivat hyvin yliarvostettuja, hän ajatteli kietoessaan sormensa miehen hiuksiin, kun taas Briten suuteleminen... Ei vähääkään yliarvostettua. Brite tuoksui hyvältä, jotenkin hyvin tutulta, ja hänen hiuksensa...
Arianna säpsähti. Mistä lähtien Britella oli ollut näin pitkät hiukset? Hän oli itse pörröttänyt niitä pari viikkoa sitten vastaanotolla, leikillään, ja silloin ne olivat olleet niin lyhyet, että olisi ollut maailman kahdeksas ihme, jos hän olisi saanut pujotettua sormensa niiden lomaan. Ja kun hän nyt kiinnitti asiaan huomiota, niin Brite ei myöskään suudellut tällä tavalla. Hyvä on, hän oli ollut Briten kanssa lähietäisyydellä tasan kerran, mutta silti hän oli suhteellisen varma asiastaan. Tuolla tavalla suuteli ainoastaan -
  “Sirius!”
  “Kylläpä siinä kesti“, Siriuksen ilkikurinen ääni päivitteli. “Keneksi sinä minua luulit?”
  “Onko sillä väliä?” Arianna mumisi heikosti. Hänen mielensä yritti kovasti käsitellä sitä tosiasiaa, että Sirius oli tässä, eikä jossakin kymmenien kilometrien päässä sen Claudian kanssa. Miten tämä oli mahdollista? Sirius inhosi häntä.
Sirius mietti hetken. “Ei oikeastaan. Mietin vain, miten loukkaantunut minun pitäisi olla.”
  “Loukkaantunut”, Arianna toisti ontosti. “Etkö sinä sitten ole?”
  “Arianna-kulta!” Sirius huokaisi kuin lastentarhatäti, joka oli kyllästynyt neuvomaan suojatilleen, miten kengännauhat sidottiin. “Sehän on ikivanha juttu! Annoin sinulle anteeksi aikapäiviä sitten.”
  “Ihanko totta?”
  “Totta”, Sirius vakuutti ja veti hänet syliinsä. Hän hymyili.
  “SIRIUS VALEHTELEE.”
Arianna hätkähti kumean äänen täyttäessä huoneen. Pimeys kaikkosi, ja sen tilalle ilmestyi sietämättömän kirkas vaaleansininen valo. Se tulvehti sisään ikkunasta ja kasvoi kasvamistaan, kunnes oli mahdotonta nähdä mitään. Sitten valo hiipui, kunnes jäljelle jäi ainoastaan pienenpieni vaaleansininen liekki. Ikkunasta kömpi sisään mies, joka sulki sen kämmenensä sisään.
Arianna olisi kirkunut, ellei Sirius olisi läimäyttänyt kämmentään hänen suunsa eteen. Ikkunasta kiipesi sisään herra Potter. Hänestä ei voinut erehtyä; hän näytti täsmälleen samalta kuin eläessäänkin, lukuunottamatta sitä tosiasiaa, että hänen silmänsä olivat tyhjät ja katsoivat ei-minnekään. Hän oli menettänyt sielunsa, Arianna muisti, ja hänen vatsanpohjallaan muljahti.
Arianna syöksähti Jamesin isää kohti. “Herra P, minä olen niin - “
  “Älä.” Herra Potter nosti kätensä ylös. Jostain kumman syystä siitä tippui vettä. Oliko kuolemassa uima-allas?
  “Sirius valehtelee sinulle, Arianna. Hän ei ole antanut sinulle anteeksi, ethän olekaan, Sirius?”
Sirius pudisti päätään. Hymy oli kadonnut hänen kasvoiltaan, ja tilalla oli silkkaa vihaa. Hän astui kauemmas Ariannasta ja työnsi kädet taskuunsa.
  “En minä sinulle anteeksi anna, Arianna. En, ennen kuin olet ansainnut sen.”
Hän loi Ariannaan kylmän silmäyksen ja harppoi ulos huoneesta paiskaten sen kiinni perässään. Arianna jäi seisomaan yksin huoneeseen herra Potterin kanssa. Vasta nyt hän tunnisti huoneen Siriuksen entiseksi huoneeksi Pottereilla.
  “Mitä minä teen, herra P“?
Oli aavemaista nähdä Jamesin isän huulten kaartuvan hymyyn, kun hänen silmänsä pysyivät kuitenkin onttoina.
  “Mutta, kultaseni. Siriushan antoi sinulle juuri vihjeen.”


***

Arianna heräsi hikoillen. Hänen tyynynsä oli likomärkä, ja vaatteet tuntuivat nihkeiltä ihoa vasten. Hänen sydämensä hakkasi hullun lailla. 
Se oli vain unta, Arianna muistutti itselleen. Pelkkää typerää unta. Herra Potter oli kuollut, eikä kiipeillyt ikkunoissa neuvomassa ihmisiä, ja mitä tuli Siriukseen… hän vihasi Ariannaa yhtä ylenpalttisesti kuin ennenkin, eikä siinä ollut mitään uutta. Arianna oli turvallisesti omassa kodissaan ja omassa sängyssään -
Paitsi ettei ollut. Hänen oma sänkynsä oli paljon pehmeämpi, ei ollenkaan tällainen kova silityslauta. Eikä äiti ostanut ikinä satiinilakanoja, hänen mielestään ne olivat oikea Kirken keksintö. Arianna ehti jo hätääntyä, kunnes muisti olevansa Briten luona. Brite oli vaatimalla vaatinut häntä luokseen sen sienijupakan jälkeen.
  “Se oli minun vikani joka tapauksessa“, Brite oli tokaissut. “Vähintä mitä voin tehdä on varmistaa, että et tukehdu yöllä tyynyysi.”
Hän oli tarjonnut Ariannalle vielä oman sänkynsäkin, mutta siihen Arianna ei ollut suostunut.
  “Nukun joko sohvalla tai en ollenkaan”, hän oli ilmoittanut ja marssinut siihen malliin kohti ulko-ovea, että Brite oli myöntynyt ja etsinyt sohvalle lakanat.
  “Herätä minut, jos jotain sattuu”, hän oli vaatinut vähintään kolmeen kertaan, ennen kuin oli viimein mennyt makuuhuoneeseensa nukkumaan. Arianna oli päättänyt, ettei missään tapauksessa kutsuisi häntä, mutta nyt painajaisensa jälkeen hän ei ollut enää ollenkaan niin varma. Olisi tehnyt hyvää halata jotakuta.
Arianna nousi istumaan ja kiersi kädet polviensa ympärille. Hänestä tuntui, että hän ymmärsi, mitä uni-Sirius oli tarkoittanut sanoessaan, ettei hän saisi anteeksi ennen kuin olisi ansainnut sen. Hän oli melko varma siitäkin, millä tavalla se piti ansaita. Oikeastaan se oli selvääkin selvempää. Herra Potter oli ilmestynyt hänen uneensa vain hetkeä sen jälkeen, kun hän oli kuullut rouva Potterin sairaudesta... pakkohan sen oli merkitä jotakin?
Niin se oli! Arianna sysäsi lakanat syrjään äkillisen helpotuksen vallassa ja kiipesi jaloilleen. Hän hapuili ympäriinsä ja etsi vaatteitaan välittämättä ollenkaan siitä, että kolisi kuin maailmanloppu. Sukkahousut sujahtivat vaivatta jalkoihin, verkkarit niiden päälle. Vasta vetäessään paitaa ylleen Arianna pysähtyi ajattelemaan. Oliko hän sittenkin tekemässä jotakin ennennäkemättömän typerää? Vaarallista nyt ainakin. Tuskin parantajat turhaan varoittelivat tartuntavaarasta. Ja jos hän saisi tartunnan... kuka häntä sitten hoitaisi?
  “Äh, mitä siitä!” Arianna kiskaisi puolimatkaan jääneen paidan päälleen.
  “Mitä mistä?”
Arianna hätkähti. Brite oli hiipinyt hänen kuulemattaan huoneeseen.
  “Kauanko sinä olet ollut siinä?”
  “Älä huoli, täällä on pimeää. Minne sinä olet menossa?”
  “Olen… menossa allekirjoittamaan sopimusta Rapakon Palloseuran kanssa”, Arianna lasketteli ensimmäisen valheen, joka juolahti hänen mieleensä. Oli se osittain tottakin: hän oli jo puhunut alustavasti nykyisen kapteenin kanssa ja sopinut palaavansa joukkueeseen. Ei tosin tänä yönä.
  “Arianna, kello on neljä. Aamulla.”
  “Joten?” Arianna puolusteli. “Kaikki joukkueet allekirjoittavat sopimuksensa yöllä. Eikö se ole loogista? Silloin kukaan ulkopuolinen ei pääse vakoilemaan.”
Brite huokaisi murheellisesti. “Toivon todella, ettet valehtelisi psykologillesi.”
  “Sanoit itse, että psykologi ja asiakas eivät saa olla läheisissä tekemisissä keskenään. Minä olen yötä sinun asunnollasi, eli tällä hetkellä et voi olla psykologini.”
  “Kerrotko muka sitten, kun olen taas psykologisi?”
  “Totta kai”, Arianna lupasi helposti. Mistä sitä tiesi, milloin hän näkisi Briten seuraavan kerran - vai näkisikö edes. Hän ei missään tapauksessa voinut tavata miestä tartuntavaaran ollessa voimassa. Se olisi liian vaarallista.
  “Onko sinun pakko mennä juuri nyt? Etkö voisi odottaa aamuun? Neljä tuntia, ja sitten tekisin sinulle pannukakkuja? Ilman sieniä”, Brite maanitteli, mutta Arianna pudisti päätään.
  “Olen sopinut. Kapteeni ei ehkä ilahtuisi, jos joutuisi valvomaan turhaan.”
  “Mehän totesimme jo, että et ole menossa tapaamaan kapteeniasi.”
  “Mistä sitäkään tietää“, mutisi Arianna. “Ehkä en vain mene työasioissa.”
  “Aiot kuitenkin tehdä jotakin typerää“, Brite syytti.
  “En ollenkaan. Päinvastoin, aion tehdä kerrankin jotakin viisasta.”
  “Voitko vannoa? Käsi luudanvarrella?”
  “Voin, tietenkin”, Arianna vakuutti. Loppujen lopuksi viisas ja typerä olivat hyvin subjektiivisia käsitteitä.
Brite kuului juoksuttavan sormiaan hiustensa lävitse. “No, menköön sitten. Onneksi Brittany ei ole näkemässä. Hän sanoisi, että on ihan oikein minulle, kun en pysty pitämään naista asunnollani edes yhtä yötä.”
Arianna nousi jälleen ylös ja käveli Briten äänen suuntaan käsi ojossa. Muutaman askelen jälkeen hän tunsi miehen tarttuvan käteensä. Arianna puristi sitä. 
  “Tällä ei ole mitään tekemistä sinun kanssasi, usko pois.”
  “Saanko sitten koskettaa huuliasi, ennen kuin erkanemme? Siltä varalta, että kapteenisi tarjoaa jotakin, mihin minä en pysty“, Brite vitsaili.
  “Kuten haluatte, jalo ritarini.”
Arianna otti kiinni Briten kasvoista ja yritti saada suudelmaan edes vähän edelliskerran lämpöä ja lohdullisuutta, mutta painajaisensa jälkeen hän olisi yhtä hyvin voinut suudella äitinsä puutarhatonttua. Pettyneenä hän irrotti otteensa.
Brite nojasi otsaansa vasten hänen omaansa raskaasti hengittäen. “Vau. Se oli... Vau.”
  “Joo”, Arianna henkäisi, vaikka hänen polvensa olivat vakaat kuin McGarmiwa rakkaudentunnustuksen edessä. “Joo. Kiitos.”

***

Olet tapasi mukaan hölmö, tyttöseni, Arianna harmitteli palatessaan takaisin vanhempiensa kotiin pakkaamaan tavaroita. Miksi hän ei ollut voinut sanoa, miltä hänestä tuntui? Oli julmaa vetää Britea harhaan. Vai oliko se harhaanjohtamista, jos ei ollut itsekään varma tunteistaan?
Arianna seisahtui vaatekaapin eteen ja nojasi hetken vasten sen viileää ovea. Jos hänelle vain annettaisiin aikaa, hän voisi hyvinkin ihastua Briteen. Eikä vain ihastua, vaan todella rakastua. Brite oli tätä nykyä hänen paras ystävänsä. Osa hänestä pelkäsi, että sellaiseksi mies jäisikin. Brite oli ihana, mutta tällä hetkellä se ei ollut tarpeeksi. Ehkä se ei olisi koskaan.
Arianna hautasi Briten mielestään. Hän voisi ajatella asiaa sitten, kun - jos - tulisi takaisin rouva Potterin luota. Sitä ennen oli muita asioita hoidettavana.
Koska Ariannalla ei ollut aavistustakaan siitä, milloin hän pääsisi takaisin kotiin, hänen oli vaikea päättää, mitä pakata. Viimein hän päätyi ottamaan kasan lämpöisiä paitoja, puhtaita alusvaatteita ja mukavat sisähousut; hän tuskin kävisi paljon ulkona. Laukun sivutaskuun hän ujutti kirjepaperia, ja päällimmäiseksi pinon kirjoja sekä pehmoisen, hörökorvaisen lelusimpanssin, jonka hänen ystävänsä olivat hänelle vuosia sitten ostaneet. Sitten hän istui sängynreunalle ja ryhtyi sanelemaan kirjettä vanhemmilleen. Hän asetteli sanojaan pitkään, ja kertoi viimein menneensä Lontooseen “huolehtimaan ystävästä.” Se oli paras selitys, jonka hän sillä hetkellä saattoi antaa, ja sitä paitsi se oli tavallaan tottakin. Rouva Potter oli ollut hänen ystävänsä, ainakin siinä määrin kuin aikuiset saattoivat olla ystäviä, niin että…
  “Kop kop. Saako tulla sisään?” Jake naputti ovenkarmiin.
Arianna säpsähti ja laittoi paperit kiireesti piiloon. Kassiaan hän ei ehtinyt piilottaa, vaan ainoastaan potki sen sängyn alle ja toivoi, ettei Jake huomaisi.
  “Hei. Miten sinä tähän aikaan olet valveilla?”
  “Katiella oli mahakipuja ja oli minun vuoroni valvoa. Näin täältä valoa ja ajattelin tulla katsomaan, missä pikkusisko on ollut koko yön.” Jaken ääni oli kiusoitteleva.
  “Olin… ystävän luona”, Arianna sanoi melkein totuudenmukaisesti. Epävarmuuden täytyi kuitenkin paistaa hänen äänestään, sillä Jake heitti huolettomasti:
  “Sen Brightonin?”
Arianna nyökkäsi.
Jake vislasi. “Mietinkin jo, eikö sitä ikinä tapahtuisi. Hyvä tyttö!”
  “Jake, älä viitsi“, Arianna protestoi posket kuumottaen. “Hän halusi vain varmistaa, etten tukehdu sieniin.”
  “Seuraavaksi sinä varmaan sanot, että hän kalasti niitä omatoimisesti sinun kurkustasi?”
  “Jake!”
  “Okei, ei ole minun asiani”, Jake sanoi aseistariisuvaan sävyyn. “Mietin vain, pitäisikö minun puhua hänelle kukista ja mehiläisistä.”
  “Sinä? Lapsellinen mies?”
  “Mutta se oli suunniteltu projekti. Kun taas te keskenkasvuiset - “
  “Jatka tuota, ja tässä huoneessa on kohta jotakin muutakin keskenkasvuista!”
  “Mikä hätänä, sisko pieni?” Jake vinoili. “Pyydystikö Brighton huumorintajunkin kurkustasi?”
  “Heko heko. Kuolen nauruun.”
  “Sepä hyvä - hei, mikä tuo on?” Jake huomasi laukun Ariannan sängyn alla ja töytäisi sitä jalallaan. “Mitä varten olet pakannut? Oletko lähdössä jonnekin?”
  “Vähäksi aikaa.”
  “Minne?”
  “Auttamaan ystävää.”
Jake oli hetken hiljaa. “Aiot hiippailla miehesi luokse.”
  “Hän ei ole mikään minun mieheni!” Arianna kivahti. “Enkä minä mene hänen luokseen.”
  “Vähän kunnioitusta, Arianna, pyydän. Minä en ole mikään eilisen hevoskotkan poika.”
  “No, siltä sinä kuitenkin kuulostat”, Arianna tuhahti kiukkuisesti.
  “Minä olen sinun veljesi! Etkö muista, ettei isoveljille saa valehdella?”
Ariannan teki mieli tokaista, ettei hän valehdellut ja että Jake vain kuvitteli omiaan, mutta sitten hän sai toisen idean. Olisi paljon parempi, että Jake kuvittelisi hänen viettävän pidennettyä likaista viikonloppua Briten luona - silloin veli ei organisoisi etsintäpartiota hänen peräänsä. Ja Jake pitäisi myös hänen vanhempansa rauhallisina. He olisivat paljon onnellisempia, kun luulisivat hänenkin olevan onnensa kukkuloilla.
Arianna iski silmää. “Etkö sinä muista, että sisaruksille ei kerrota kaikkia likaisia yksityiskohtia?”
  “Arvasin!” Jake huudahti voitonriemuisesti ja taputti häntä selkään. “Ohhoh, Arianna! Anna mennä vain! Olet istunut täällä yksin liian pitkään. Olen iloinen puolestasi.”
Arianna nyökkäsi hitaasti. Hänkin olisi ollut iloinen puolestaan - jos siihen vain olisi ollut aihetta.

***

Arianna inhosi valehtelemista. Hänen pieni rannekellonsa vislasi kahdeksaa aamulla, ja hän saattoi hyvin kuvitella Jaken sillä hetkellä; heidän pienessä kotoisessa keittiössään, kertomassa heidän vanhemmilleen, että hän oli karannut viettämään lemmenlomaa terapeuttinsa kanssa. Se oli ehdottomasti parempi versio kuin totuus - se, että hän seisoi Godricin Notkon kartanon pihamaalla ja yritti epätoivoisesti keksiä keinoa päästä sisään. Loska litisi hänen jalkojensa alla ja imeytyi kenkien sisään. Hän halusi kovasti päästä lämpöiseen, mutta miten se onnistuisi, se oli asia erikseen. Rouva Potterilta ei kannattanut odottaa apua. Sen perusteella, mitä Arianna oli päätellyt Cinnamonin sekavasta puheesta rouva Potterilla ei ollut lupa päästää ketään sisään. Hänet tuntien hän myös pitäisi tiukasti kiinni siitä velvollisuudesta.
Arianna mietti, mitä kautta pääsisi parhaiten sisään. Alakerran ikkunoita ei kannattanut edes yrittää - ne oli luultavasti lumottu kuolonsyöjien varalta niin tehokkaasti, että hän voisi yhtä hyvin tapella niiden kanssa ensi vuosituhanteen. Yläkerran ikkunat olivat liian korkealla, eikä hänellä ollut luutaa. Entä kellari? Arianna oli käynyt siellä kerran, Lilyn kanssa. Sitä kautta ehkä pääsisi sisään.
Hän oli jo matkalla kohti kellaria, kun hän äkkiä sai paremman idean. Savupiippu!
Arianna kaivoi taikasauvan hihastaan ja osoitti talon suuntaan. “Köynnöstulios!”
Kuului repivää ääntä, kun maaperä halkesi pois köynnöksen tieltä. Sitten alkoi kuulua natinaa ja rapinaa köynnöksen venyttäessä itseään yhä ylemmäs ja ylemmäs. Viimein Arianna kuuli köynnöksen hiertyvän vasten savupiipun reunaa. Hän hapuili köynnöksen otteeseensa ja astui kokeilevasti sen alemmille oksille. Se painui hieman alaspäin, mutta kesti. Arianna otti molemmin käsin kiinni köynnöksestä ja ryhtyi kiipeämään ylöspäin. Onneksi Brite ei ollut paikalla. Tämähän oli juuri sellainen typeryys, josta mies oli häntä varoittanut - kiipeillä nyt sokeana pitkin kartanon seiniä! Hänen oli kiivettävä hyvin hitaasti, versomaisia askelmiaan tunnustellen, ettei olisi vain pudonnut ja taittanut selkäänsä. Viimein hän tunsi kattotiilten terävän reunan kämmenissään ja veti helpottuneena itsensä katolle.
  “Hyvä on, sitten savupiippu…”
Arianna teki nopean kaikuluotausloitsun. Savupiippu sijaitsi hänestä vasemmalle, joidenkin askelien päässä. Hän käveli sinne horjuen, yrittäen kovasti olla ajattelematta sitä, miten korkealla oikein oli. Hän otti kiinni savupiipun reunasta ja teki taian, jonka oli tarkoitus paljastaa suojaloitsut. Niitä oli iso liuta, mutta onneksi kaikki olivat sellaisia, jotka Arianna oli oppinut Feeniksin Killan parissa poistamaan. Hän kääri hihansa ja ryhtyi työhön.

Yhtä erittäin ikävää, hyistä ja loskantäyteistä tuntia myöhemmin Arianna oli hankkiutunut eroon tarpeeksi monista suojaloitsuista pujahtaakseen savupiippuun. Hän kiipesi istumaan piipun reunalle ja mietti, miten toimisi. Tämä jos mikä todisti jästien Joulupukin olevan humpuukia - eihän kukaan pääsisi ehjänä alas moista pudotusta.
Viimein Arianna päätyi muuttamaan vyönsä köydeksi ja solmi sen tiukasti kiinni savupiipun reunaan. Toisen pään hän laittoi kiinni vyötäisilleen. Hänen kätensä tutisivat, kun hän pudottautui piippuun ja ryhtyi kiipeämään seinää pitkin alaspäin pelkkä köysi tukenaan. Lilyn tarinoissa jästit olivat harrastaneet tätä koko ajan, mutta tarinoiden täytyi olla joko huijausta, tai sitten heillä oli huomattavasti parempi taktiikka kuin Ariannalla, sillä hänen kätensä hiertyivät kipeästi kiinni köyteen ja lenkki vyötäisillä oli murskata sisuskalut. Puolimatkassa hänen jalkansa lipsahti ja hän putosi pohjalle iskien häntäluunsa kipeästi. Tuhka pöllähti hänen kasvoilleen.
  “Kuka siellä?”  rouva Potter huusi.
Arianna konttasi vaivalloisesti ulos takasta. “Ei hätää! Minä tässä - Arianna - “
  “Seis! Pysy siinä, missä olet!”
Arianna pysähtyi ymmällään. Olivatko hänen kasvonsa niin nokiset, ettei häntä tuntenut?
  “Ihan totta, rouva P, se olen minä. Gabriella Arianna Bell, ottopoikasi entinen tyttöystävä, ja suojeliukseni on - “
  “Seis!” rouva Potter kivahti. “Kyllä minä tiedän, mikä sinä olet! Sinä olet typerys!”
Arianna sävähti.
  “Etkö sinä tiedä, ettei tänne saa tulla? Se on vaarallista!”
  “Ai”, Arianna huokaisi helpottuneena. Rouva Potterilla ei ollutkaan mitään häntä itseään vastaan. “Joo, kyllä minä tiedän.”
  “Mitä sinä sitten täällä teet?” Jamesin äiti kuulosti vihaiselta.
Arianna nosti kätensä aseistariisuvasti. “Se on pitkä juttu… mutta lyhennettynä voisin kai sanoa, että tulin pitämään sinulle seuraa.”
  "Tulit pitämään minulle seuraa?"
  “Tuota… Niin.”
  “Ei!” rouva Potter tokaisi. “Ei, ei ja ei! Ei missään nimessä! Sinä kiipeät nyt takaisin takkaan ja menet sinne, mistä tulitkin. Olet ollut täällä jo liian pitkään.”
  “Mutta - “
  “Ei mitään muttia, Arianna. Sinä teet niin kuin sanon, vaikka minun pitäisi kirota sinut tekemään niin.”
Arianna veti salamannopeasti taikasauvansa esiin. “Anna tulla! Sittenpähän nähdään.”
  “Arianna, älä ole hölmö“, paheksui Sascha.
  “Minä en ole hölmö, minä haluan auttaa sinua.”
  “Sinä autat minua parhaiten lähtemällä ja pitämällä itsesi turvassa. Minä en anna sinun hankkiutua vaaraan minun takiani.”
  “Entä jos minä haluan?”
  “Sinun mielipiteelläsi ei ole tässä asiassa mitään merkitystä.”
Arianna nosti leukaansa. “Rouva P, kunnioitan mielipidettänne. Mutta suoraan sanottuna... Minä aion jäädä, piditte te siitä tai ette.”
  “Siinä tapauksessa et anna minulle vaihtoehtoja“, huokaisi rouva Potter. Kaavut kahisivat, kun hän tarttui taikasauvaansa. “Tain - “
  “Odota!” Arianna kohotti kätensä. “Anna minun puhua loppuun. Voit lähettää minut pois, jos haluat. Mutta minä en aio elää enää tämän huonon omantunnon kanssa yhtään pidempään. Jos en pysty mitenkään hyvittämään tekojani, kävelen lähimmän kuolonsyöjän luo ja mainitsen, että Voldemortilla on mielestäni rumat alusvaatteet. Olen varma, että saan mukavan tappokirouksen palkaksi.”
Hän saattoi nähdä sielunsa silmin, kuinka kaikki väri valahti rouva Potterin kasvoilta.
  “Et uskaltaisi.
  “En haluaisi”, Arianna sanoi rehellisesti. “Minusta olisi paljon hauskempi vain päästä tämän yli ja jatkaa elämääni. Mutta tällä hetkellä en keksi mitään muuta keinoa. Ja olen kyllästynyt olemaan umpikujassa.”
Heidän välilleen lankesi hiljaisuus. Arianna arvasi rouva Potterin punnitsevan mahdollisuuksiaan. He molemmat tiesivät, että ne olivat vähäiset.
  “Hyvä on sitten“, tiuskaisi rouva Potter. “Mutta pysyt kaukana minusta! Ei koskemista! Käytät omia ruokailuvälineitäsi. Ja olet vähintään puolet päivästä omissa oloissasi.”
  “Onko muuta?” Arianna tiedusteli sävyisästi.
  “On! Ilmoitat vanhemmillesi, missä olet.”
Rouva Potter kääntyi kannoillaan ja poistui huoneesta itsekseen manaten. Ariannan suupielet kaartuivat tyytyväiseen hymyyn. Hän oli voittanut. Ei ehkä reilusti, mutta kuitenkin.
  “Minne laitan tavarat?” hän huhuili rouva Potterin jälkeen.
  “Vierashuoneeseen”, rouva Potter vastasi. Tokaisua seurasi pitkä litania värikkäitä kirosanoja, ja äkkiä Arianna tajusi, mistä James oli ne kaikki oppinut. Häntä hymyilytti.

***

Ensimmäiset kolme päivää Godricin Notkossa sujuivat kangerrellen. Rouva Potter ei pitänyt siitä, että Arianna oli tullut, ja antoi sen näkyä. Hän kohteli Ariannaa jäätävän hiljaisuuden kera, puhuen vain silloin kun oli aivan pakko. Arianna koetti teeskennellä, ettei se haitannut häntä, vaikka todellisuudessa hiljaisuus jäyti häntä pahemmin hetki hetkeltä. Hän pelkäsi, että alkaisi ennen pitkää puhua paistinpannuille, ellei rouva Potter pian heltyisi.
Heidän päivärutiininsa muodostuivat pian hyvin yksinkertaisiksi. Joka aamu Arianna kompuroi suihkuun ja meni sen jälkeen rouva Potterin huoneeseen kysymään, oliko tämä mitannut kuumeen. Rouva Potter - aina ärtyisänä, aina ennen häntä jalkeilla - mutisi vastauksensa ja komensi häntä menemään “tekemään jotakin hyödyllistä”. Sama toistui iltaisin, kun he olivat syöneet haalean illallisen painostavan hiljaisuuden vallitessa. Väliajat Arianna kulutti miten parhaiten osasi: lukemalla, kuuntelemalla musiikkia ja tekemällä pieniä kävelyretkiä pihalla. Se kaikki oli piinallisen ikävystyttävää, ja ellei hän olisi itsepintaisesti päättänyt, ettei suostuisi häädättäväksi, olisi hän kävellyt tiehensä jo aikaa sitten. Mutta hän oli itsepäinen. Hän aikoi voittaa. Hän ei päästäisi rouva Potteria niskan päälle.

Vähitellen Ariannan välinpitämätön asenne alkoi tuottaa tulosta. Rouva Potter oli selvästi kuvitellut, että hän luikkisi tiehensä noin vain, häntä koipien välissä. Kun niin ei tapahtunutkaan, hän alkoi vähitellen pehmetä. Hän lakkasi loukkaamasta Ariannan keksimiä ruokalajeja (kylmiä artisokkaleipiä kurpitsapikkelssin kera), ei enää tuhissut paheksuvasti joka kerta, kun Arianna astui huoneeseen ja alkoi vähitellen kuulostaa vähän iloisemmalta ilmoittaessaan, ettei kuumetta ollut vieläkään tullut. Kerran Ariannasta tuntui, että rouva Potter saattoi jopa melkein naurahtaa hänen vitsilleen, mutta hän ei ollut varma; se saattoi olla myös kurkkuun juuttunut yskähdys.

Kun Arianna oli ollut Godricin Notkossa viikon, hän päätti sanella kirjeen Britelle. Briten pöllö oli pudottanut seitsemässä päivässä hänen sängylleen pinon kirjeitä, ensin ystävällisen huolestuneita ja sitten yhä ärtyneempiä, ja hän arveli, että mies saattaisi hyvinkin kutsua taikalainvartijaosaston apuun, ellei hän viimein kertoisi, missä oikein oli. Hän piti viestinsä lyhyenä ja asiallisena, kertoi olevansa kyllä varovainen ja pyysi vielä lopussa anteeksi, vaikka epäilikin, ettei se saisi Britea rauhoittumaan. Brite oli sellainen kanaemo. Tai kukkoisä. Miten vain.
Arianna antoi pöllölleen ohjeet toimittaa kirje suoraan Britelle ja meni keittiöön laittamaan ruokaan. Rouva Potter oli antanut hänelle ruoan suhteen vapaat kädet, “mitä tahansa muuta, paitsi voileipiä”. Se ei tosin paljon auttanut, sillä Arianna oli aina nojautunut enemmän toisten keittotaitoon kuin omaansa. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä jauhelihasta, juustosta ja herkkusienistä voisi kokata. Hän kohautti olkapäitään, heilautti taikasauvaansa ja komensi ruoan valmistamaan itse itseään. Kyllä kai siitäkin jotakin syntyisi.
Keitoksen edistyessä Arianna alkoi kuitenkin epäillä sen syömäkelpoisuutta. Hellan suunnasta levisi kamala haju. Jos sitä nyt edes hajuksi saattoi sanoa - oikeastaan se oli pikemminkin helvetin katkua. Ariannan oli pakko peittää nenänsä ja tyrkätä ikkuna auki. Häntä yökötti.
  “Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu?” rouva Potter säntäsi keittiöön kantapäät tömisten. “Mitä sinä kokkaat?”
  “Haisevaa - savua - “ Arianna yski pää ulkona ikkunasta.
  “Katkuoskaikotus!” rouva Potter mumisi. Äkkiä keittiössä oli paljon helpompi hengittää.
  “Kiitos!”
  “Mitä sinä oikein yritit tehdä?”
  “Se on yllätys.”
  “Sinulle vai minulle?”
Arianna hymyili. Rouva Potter ei kuulostanut vihaiselta, vaan pelkästään huvittuneelta.
  “Sinä et taida tosiaankaan osata laittaa ruokaa.”
  “Minkä minä sille voin?” Arianna hermostui. “En minä ole ikinä muuta väittänytkään!”
Hänen yllätyksekseen Sascha nauroi. “Olet aivan yhtä toivoton kuin minä ennen!”
  “Etkö sinäkään osannut kokata?”
  “Joseph söi noutoruokaa Kolmesta Luudanvarresta, kunnes matami Rosmertan täti kavalsi meidät äidilleni. Sitten minut pakotettiin kokkikouluun.”
  “Ilmankos James ja Sirius olivat uusavuttomia keittiössä…”
  “Minun vikani kaikki“, rouva Potter naurahti pehmeästi. Hänen äänensä muuttui totiseksi. “Tarkoitin sitä tosissani. Olet samanlainen kuin minä, Arianna, etkä vain keittiössä. Minä olisin jättänyt parantajat huomiotta samalla lailla kuin sinä.”
  “Tajusithan sinä sen viimein“, Arianna sanoi omahyväisesti. Sisimmässään hän oli kuitenkin aidosti iloinen rouva Potterin sanoista.
  “Älä nyt ymmärrä minua väärin“, kivahti Sascha. “En sanonut, että hyväksyn temppusi. Olet edelleen mielestäni typerys. Sanoin vain, että ymmärrän sinua.”

***

Lily ehti juuri ja juuri kömpiä ulos Cinnamonin takasta, kun solakka vaalea käsivarsi ojentui hänen suuntaansa ja nykäisi hänet jaloilleen.
  “Äkkiä nyt! Dom ei saa nähdä sinua!” Danan ääni suhahti.
  “Missä hän on?” Lily ähkäisi, kun Dana retuutti hänet olohuoneen pöydän ääreen, sammutti hormitakan ja puhdisti noet hänen vaatteistaan.
  “Vessassa. No niin, paikka!”
Dana heittäytyi kiireesti nojatuoliin istumaan ja koetti näyttää normaalilta, kun Dom palasi takaisin olohuoneeseen käärien vihreän paitansa hihoja alas.
  “Hei, Lily”, hän tervehti hymyillen. “En kuullut ovikelloa.”
Lily hymyili mahdollisimman viattomasti. “Minun vikani. Unohdan aina välillä, etten asu täällä enää.”
Dana loi häneen kiitollisen katseen. Hän vastasi väkinäisellä hymyllä. Milloin Dana lakkaisi teeskentelemästä? Nytkin oli täytynyt olla kammottavan vaivalloista kutsua Dom tänne - tämähän voisi milloin tahansa huomata velhomaisuudet, kuten nyt vaikka television puuttumisen. Ja vaikka se olikin selitettävissä, niin entä sitten sähkö? Aikoiko Dana vain väittää inhoavansa sähköä? Toisaalta vaikuttaisi omituiselta, jos Dana ei haluaisi kutsua tulevaa aviomiestään asunnolleen.
Lily pudisti päätään itsekseen. Oli Danakin itselleen sopan keittänyt.
  “Hei Lily, en huomannut kun tulit“, Cinnamon totesi ilmestyessään keittiöstä mukanaan pullollinen jästien kuohuviiniä ja kolme lasia. “Odota hetki, haen sinullekin lasin.”
  “Anna olla”, kehotti Lily.  “Taidan leikkiä tunnollista aviovaimoa tänään.”
  “Aviopuolisoista puheenollen, minne sinä Jamesin jätit?”
  “Korjaamaan kotiaineita Harryn kanssa.”
Cinnamon kohotti kulmiaan. “Sen pitäisi olla mielenkiintoista.”
  “Harrysta on ihana heiluttaa punakynää.” Lily hymyili. “Viimeksi hän piirsi yhden korpinkynnen koepaperiin auringon.”
  “Mistä tiedät?”
  “No, me kysyimme mitä se esittää, ja hän toisteli koko ajan au.”
  “Ehkä häneen sattui?”
  “Ei, se oli selvästi aurinko!” Lily puolusteli. “Siinä oli ympyrä... no, jotakin sinne päin ainakin. Ja viivoja. Ei tosin ihan suoria, mutta - selvästi oli!
Cinnamon katsoi paljonpuhuvasti Danaa ja Domia. “Odottakaa puoli vuotta, ja tekin olette tuollaisia.”
Dana laski kätensä vielä hyvin litteälle vatsalleen ja säteili typerästi Domille. “En ole varma, onko se kovin huono asia.”
  “Te olette toivottomia“, voihkaisi Cinnamon.
Dana katsoi häntä yllättyneenä. “Etkö sinä sitten halua lapsia?”
  “Luoja, en! En ainakaan Alessandron kanssa!” Cinnamon nauroi.
  “Miksi sinä naurat?”
  “Miksi en nauraisi?”
  “Puhut nyt poikaystävästäsi”, Dana huomautti mahdollisimman hienovaraisesti. “Eikö siinä ole jotain outoa, ettet voisi edes harkita hankkivasi lapsia hänen kanssaan?”
Cinnamon hymähti. “Ei minusta. Alessandro on mukava, mutta hän on liian... arvaamaton. Hän luultavasti lähtisi heti kun lapsi parkaisisi ensimmäisen kerran.”
Lily katsoi Cinnamonia pitkään. Siitä oli kulunut nyt kaksi viikkoa, kun he olivat viimeksi tavanneet Pyhässä Mungossa rouva Potterin tutkimusten yhteydessä, ja noiden viikkojen aikana jokin tuntui muuttuneen Cinnamonissa. Hän ei enää puhunut Alessandosta yhtä ihastuneeseen sävyyn kuin aiemmin. Rakastunut hän oli, kyllä - sen todistivat ne Tylypahkaan saapuneet lukuisat kirjeet, joissa Cinnamon kertoi iloisesti päivän tekemisistään Alessandron kanssa. Ylitsevuotavan palvova, ihaileva asenne oli kuitenkin poissa. Cinnamon tuntui viimein tiedostaneen, että Alessandrolla oli myös paljon huonoja puolia. Mutta oliko se hyvä vai huono asia?”
Dom selvitti kurkkuaan. “Lily, missä koulussa James opettaa?”
  “Umm… Tuota, se on sisäoppilaitos. Hyvin pieni“, Lily lisäsi hätäisesti. “Syrjäinen. Luultavasti et ole kuullut siitä.”
Dom naurahti apeasti. “Englannissa ei ole varmaan yhtäkään sisäoppilaitosta, josta en olisi kuullut. Äitini ja isäni kolusivat läpi jokaisen pikkukoulunkin yrittäessään löytää jonkun, missä minua ei kiusattaisi.”
  “Tämä koulu on aivan erityinen. Sisään pääsevät ainoastaan ne, joiden nimet ovat olleet listalla syntymästä asti.”
  “Rikkaiden lapset, vai?
  “Ei, vaan... No, kai sen voi niinkin ymmärtää, tai siis - “
  “Minusta meidän pitäisi palata hääsuunnitelmien pariin!” Cinnamon ilmoitti ja säntäsi hakemaan hyllystä kynän ja paperia. Hän joutui käymään läpi kokonaisen purkillisen kyniä, ennen kuin löysi jästien tavallisen kynän, jota ei tarvinnut kastaa erikseen musteeseen. Cinnamon ei ollut koskaan oppinut kunnolla käyttämään niitä.
  “Miten suunnitelmat edistyvät?” Lily tarttui innokkaasti uuteen puheenaiheeseen. “Teille alkaa tulla kiire. Kauanko siihen nyt on? Puolitoista kuukautta?”
  “Kuukausi”, Dana korjasi. “Häät pidetään huhtikuun kahdentenatoista.”
  “Siriuksen syntymäpäivänä. Missä olette menossa?”
  “No, kutsut on nyt lähetetty ja osa vastauksista on jo tullut. Kirkko on varattu - tietenkin - ja samoin häävastaanotto, meitä ei ole tulossa kovin paljon... Menen ensi viikolla pitopalveluun sopimaan tarjoilusta.”
  “Minun kaasonpuheeni on jo hyvässä vauhdissa”, Cinnamon hymyili.
  “Entä puvut?”
  “Olen etsinyt pukuja, mutta en ole vielä löytänyt sopivaa. Eikä sitä ole vielä viisasta ostaakaan“, Dana lisäsi otsa lievästi rypyssä. “Minähän saatan kasvaa vielä.”
  “Et niin paljon. Ja pukujen kanssa kannattaa olla ajoissa. Vai haluatko sinä mennä naimisiin säkissä?”
  “En välitä”, Dana sanoi aurinkoisesti. “Pääasia on, että menemme naimisiin.”
Cinnamon ja Lily vaihtoivat katseita. Ei Lilykään ollut hääpäivänään vaatteita ajatellut,  mutta silti hänelle oli ollut tärkeää löytää juuri oikeanlainen puku. Se oli eräänlainen pikkutytön unelma - päivä kirkon kauneimpana tyttönä, kauttaaltaan valkoisissa. Kukapa tyttö ei olisi aikoinaan uneksinut siitä?
  “Tuota, Cinnamon - “ Dom aloitti outoon sävyyn.
  “Niin?”
  “Ikkunasi takana on pöllö.”
Cinnamon kohotti katseensa ja näki kauhukseen kookkaan tummanruskean linnun pörhistelevän höyheniään ikkunalasin takana. Se koputteli nokkaansa ikkunalautaan.
  “Se on varmaan eksynyt”, Cinnamon mutisi koettaen parhaansa mukaan kuulostaa viattomalta. “Paras häätää se, tai se kakkaa ikkunalaudalle.”
Hän meni ikkunaan ja avasi sen varovasti. Pöllö katsoi häntä syyttävästi keltaisilla silmillään. Se huhuili ja ojensi pitkää jalkaansa. Siihen oli sidottu kirje.
  “Tämä on sinulle, Lily“, Cinnamon totesi käheästi vetäessään kirjeen irti pöllön jalasta. “Se on Ariannan pöllö.”
  “Kenen pöllö?” Dom kysyi hämmentyneenä.
  “Lily - mene toiseen huoneeseen.”
Lily otti kirjeen ja totteli. Dana veti taikasauvansa esiin, osoitti sillä Domia ja tokaisi:
  “Unhoituta!”
Domin ilme muuttui seesteiseksi ja hän sulki suunsa.
  “Oliko tuo välttämätöntä?” Dana kysyi ahdistuneena.
  “Oli”, Cinnamon tokaisi lyhyesti. “Hän on jästi. Ja meillä on sääntömme.”
  “Mutta silti - “
  “Silti, Dana.” Cinnamonin äänensävy pehmeni ja hän otti Danaa käsistä. “Sinun täytyy kertoa hänelle. Ole kiltti. Harkitse asiaa.”
Dana räpytteli silmiään itkun partaalla. “En pysty. Olen pahoillani, mutta en pysty.”

***

  “Minun tekee mieli vain ravistella Danaa“, Cinnamon tunnusti Remukselle myöhemmin samana iltana, kun he istuivat Remuksen ja Siriuksen keittiössä juomassa teetä. Cinnamon raastoi hiuksiaan. “Hän on niin - niin - hän elää haavemaailmassa! Tuollaisten salaisuuksien säilyttäminen onnistuu ainoastaan kioskikirjallisuudessa - ja silloinkin ne paljastuvat ennen pitkää. Miksi hän ei voi tajuta sitä?”
  “Ehkä hän tajuaakin“, Remus ehdotti.
  “Miksi hän sitten tekisi typeryyksiä?”
  “Joskus ihmiset haluavat siirtää väistämätöntä.”
Cinnamon hymyili tuskin havaittavasti. “Sinulla on sitten filosofiset perustelut joka asiaan.”
  “Ei filosofiset - käytännölliset. Et kai sinäkään siivoa, ennen kuin on aivan pakko?”
  “Siivoaminen ja seurustelu ovat kaukana toisistaan.”
  “Eivät kovin”, Remus sanoi hymyillen. “Kummassakin heilutetaan moppia.”
  “Onpa hauskaa.”
  “Olen hauska ihminen.”
Cinnamon siristi silmiään. “Teehuuruissa sinä olet.”
  “Kyllähän sinä meidät työttömät tiedät. Olemme hyödyttömiä.”
Cinnamon sävähti. Siinä se oli taas. Se katkera sävy Remuksen äänessä. Pistävä ja vieras ääni, kuin Remus ei olisi ollut Remus ollenkaan.
  “Kyllä se siitä.” Hän ojentui tarttumaan Remuksen käteen pöydän ylitse. “Asiat järjestyvät kyllä.”
Remus hymyili ilottomasti ja irrotti hellävaroin hänen kätensä omansa ympäriltä. “Nyt sinä kuulostat äidiltäni.”
  “Ehkä äitisi on oikeassa“, Cinnamon sanoi terävämmin kuin oli tarkoittanutkaan. “Et sinä ole ennenkään surkeuteen hautautunut - miksi aloittaa nyt?”
  “Ehkä minulla on siihen syytä nyt!”
  “Ihanko totta? Mikset sitten kerro meille muillekin? Koska meitä alkaa ihmetyttää, mikä sinua oikein vaivaa. Hetkinen, pyyhi pois alkaa. Meitä on ihmetyttänyt jo kauan?”
Remus puristi kätensä nyrkkiin. “Haluatko ihan totta tietää?”
  “Haluan.”
  “Oletko varma?”
  “Remus, anna tulla nyt vain!”
  “Saamasi pitää!” Remus napautti melkein vihaisesti. “Cinnamon, minä - “
  “SAAMARI!” vihainen ääni karjui eteisestä. “Voi saamarin saamarin saamarin saamari!”
  “Tuo taitaa olla - “ Cinnamon aloitti.
  “Sirius”, lopetti Remus.
  “Mikä häntä nyt vaivaa?”
  “Taitaa olla paras mennä katsomaan”, Remus huokaisi ja suunnisti eteiseen. Cinnamon katsoi pettyneenä hänen jälkeensä. Remus oli melkein, melkein kertonut...
  “Mikä nyt on hätänä, Anturajalka?” Remus kysyi nojaten eteisen ovenkarmiin. Oikeastaan hänen ei olisi tarvinnut edes kysyä - Siriuksen olemus puhui omasta puolestaan. Hänen kauluspaitansa oli auki ja takki oli kadonnut jonnekin, vaikka Remuksen tietojen mukaan ulkona oli näin maaliskuun puolivälissä pakkastakin. Ainakin Siriuksen iho sinersi kiitettävästi. Hänen takanaan värjöttelevä Claudia näytti pakkasakan inkarnaatiolta jäätyneine otsahiuksineen.
  “Jästit ovat typeriä“, Sirius jupisi. “Eivät osaa ottaa mitään vakavasti. Ihan tosi, me vain lainasimme vähän sitä autoa - “ 
  “Te mitä?” Remus huoahti.
  “ - mutta se mursu kävi päälle kuin yleinen syyttäjä! Heitti meitä vielä kengälläkin! Ja donitsilla”, Sirius valitti ja hieraisi paitansa selkämystä. “Siitä jäi tahra. Emmekä me edes ajaneet sillä autolla!”
  “Ihan tosi, Sirius!” Cinnamon voihkaisi. “Varastitteko te auton?”
  “Lainasimme. Ja se oli Claudian idea.”
  “Hei!” Claudia läimäytti häntä olkapäähän. “Minä olen tässä se viaton osapuoli.”
  “Jos olen Jamesilta ja Lilyltä oppinut niin sitten sen, että lapsilta kiellettyyn toimintaan tarvitaan aina kaksi. Etkä sinä ollut kovin vastahakoinen.”
  “Sirius”, Cinnamon sanoi ankarasti. “Mitä te teitte?”
  “Lainasimme autoa, johan minä sanoin!”
  “Ja sitten - ?”
  “Tuota, Cinnamon?” Remus nykäisi häntä hihasta. “Tämä on se hetki, jolloin häveliäisyyden verho laskeutuu keskustelumme ylle.”
  “Rem! He tunkeutuivat jättiautoon!”
  “Ja saivat donitsista. Eli he saivat mitä ansaitsivat”, Remus sanoi väsyneesti. “Milloin sinä opit, ettei Sirius Blackille kannata saarnata? Minä yritin seitsemän vuotta. Hän on edelleen paheellinen idiootti.”
  “Minä vain toteutan unelmiani!”
  “Jos sinun unelmasi on kuherrella jästiautossa, olen vakavissani huolissani tulevaisuudesta“, Cinnamon ilmoitti ja marssi takaisin keittiöön päätään pudistellen.
  “Siinäpä vasta tuomio“, Sirius tokaisi huvittuneena. “Mikä on sinun, Kuutamo?”
  “Minä pesen käteni sinun seikkailuistasi. Kunhan sanot yhden asian.”
  “Mitä vain, ystävä hyvä.”
  “Kuka teitä heitteli donitsilla?”
  “Se paksukainen. Lilyn lanko. Vernon jotakin.”
Sirius hymyili Remukselle hyveellisesti ja ilmoitti menevänsä suihkuun lämmittelemään.
  “Tuletko, Claudia?” hän virnisti.
Claudia pudisti päätään. “Minun pitää mennä tarkastamaan Red“, hän tokaisi katkerana.
Hän oli luvannut parantajille, että kävisi muutaman kerran katsomassa Rediä, ihan vain siltä varalta, että tämä päättäisi taas tehdä jotakin typerää aurorien antaman taikajuoman kanssa. Remus ei vakavissaan uskonut, että Red pystyisi siihen, mutta mistäpä sitä koskaan tiesi - olihan Harrykin paljastunut potentiaaliseksi Voldemortin kukistajaksi.
Remus hyvästeli Claudian ja palasi takaisin keittiöön, missä Cinnamon odotti häntä hänen jäähtyneen teensä kera.
  “Tiedätkö, joskus minusta melkein tuntuu siltä, että Sirius on aikuistunut“, Cinnamon sanoi mietteliäästi.
  “Ei kai?”
  “Joo. Mutta sitten hän aina todistaa minun olevan väärässä.”
Remus virnisti. Cinnamon kulautti mukinsa tyhjäksi ja nousi ylös.
  “Oletko menossa jonnekin?”
  “Lupasin nähdä Alessandron.”
  “Ai”, Remus sanoi typerästi, ennen kuin ehti pitää suutaan kiinni.
  “Joo. En ole kuullut hänestä yli viikkoon, mutta hän kirjoitti minulle tänään, niin että ilmeisesti hän on taas Lontoossa.” Cinnamon kohautti olkiaan.
  “Eikö sinua ärsytä olla noin epävarma?”
  “Jos verrataan Jamesiin ja Lilyyn, niin olen paljon mieluummin epävarma poikaystävästäni kuin elämästäni. Älä huoli, Rem. Olen iso tyttö jo”, Cinnamon hymyili ja nojautui painamaan suukon Remuksen poskelle. Suudelma oli hyvin nopea, mutta siihen mennessä, kun Remus ehti toipua siitä oli Cinnamon jo lähtenyt huoneesta. Hän iski nyrkkinsä turhautuneena pöytään ja taisteli tuttua tunteiden hyökyä vastaan.
Ensin hän oli kuvitellut sen olevan normaalia mustasukkaisuutta - sellaista, mitä kaikki tunsivat menettäessään parhaan ystävänsä uudelle poikaystävälle. Hän oli olettanut tottuvansa tilanteeseen. Mutta kuluneet viikot ja kuukaudet olivat paljastaneet, ettei mitään tottumista ollut itse asiassa tapahtunut; sen sijaan hän oli tajunnut olevansa Cinnamonista mustasukkainen enemmänkin kuin ystävänä. Se oli typerää, ja hän tiesi sen hyvin. He olivat yrittäneet olla yhdessä monta kertaa, ja aina se oli päättynyt huonosti. Mutta jos he muka eivät sopineet toisilleen, miksi ajatus seurustelusta palasi heidän mieleensä kerran toisensa jälkeen? Entä jos he tarvitsivatkin vielä yhden mahdollisuuden? He olivat vanhempia ja viisaampia nyt - ehkä he onnistuisivat tällä kertaa.
Remus hörppi loput kylmästä teestään ja laski mukin lannistuneena pöydälle. Kuuluivatpa he kaksi yhteen tai ei, nyt oli liian myöhäistä. Cinnamonilla oli viimein Alessandro, ja tytön onnellisesta ilmeestä päätellen kaksikolla ei ollut mitään kiirettä erota toisistaan.

***

Cinnamon nopeutti askeleitaan nähdessään Alessandron seisovan kadunkulmassa. Hän unohti kokonaan, että hänen oli tarkoitus olla varovainen ja katsoa tarkasti ympärilleen liikkuessaan ulkosalla - hän oli yksinkertaisesti niin iloinen, että kuolonsyöjien uhka tuntui siihen verrattuna merkityksettömältä. Hän melkein juoksi viimeiset askeleet, heittäytyi Alessandron käsivarsille ja kohotti hymyillen katseensa miehen tuttuihin, totisiin kasvoihin.
  “Olet leikannut hiuksesi“, Alessandro totesi ensi sanoikseen ja kokeili Cinnamonin lyhyttä vaaleaa tukkaa. “Se sopii sinulle.”
  “Viimeinkin sopiva vastaus! Kaikki muut kysyivät, olenko saanut purukumia hiuksiini.”
  “Oletko?”
  “Hölmö! Missä sinä olet oikein ollut? Kirjoitin sinulle varmaan kymmenen kertaa!”
  “Sain kirjeesi vasta eilen”, Alessandro selitti johdattaessaan Cinnamonin siihen pieneen ullakkohuoneeseen, jossa oli majaillut aina Velhojen Vakoiluverkoston palosta lähtien. Hän piti uudesta asunnostaan kovasti, mutta Cinnamonia se ärsytti. Ainoa keino päästä sisälle ullakolle oli kiivetä tikapuita pitkin korkealla odottavan luukun luokse. Luukun lävitse piti ryömiä. Alessandron mielestä se oli käytännöllistä. Cinnamon sen sijaan oli ajatellut usein, ettei vaivannäkö ollut perille pääsemisen arvoista. Alessandron ullakkohuone oli nimensä mukaisesti pelkkä huone, ei todellakaan mikään asunto. Siellä ei ollut edes sänkyä! Makuupaikan virkaa toimitti yksi ainoa ruman liila patja, jonka sisukset tursusivat toisesta päästä ulos.
Cinnamon istui lattialle Alessandron viereen ja nojasi vasten kylmää tiiliseinää. “Miten niin sait ne vasta eilen?” 
  “Italiaan on pitkä lentomatka. Pöllösi väsyi matkalla.”
  “Italiaan? Olitko sinä Italiassa?”
  “Olin, miten niin?”
  “Sinähän inhoat Italiaa!” Cinnamon huudahti.
Alessandro kohautti ilmeettömästi olkapäitään. Kun Cinnamon katsoi tarkemmin, hän huomasi miehen toden totta ruskettuneen - vähän vain, sillä Alessandro oli aina hyvin kalpea - ja hän näytti myös terveemmältä, vähemmän luurankomaiselta. Ehkä Italiassa oli parempaa ruokaa kuin Englannissa.
  “Kävin auttamassa äitiäni”, Alessandro sanoi vastentahtoisesti. “Hänen mielenterveytensä alkaa natista liitoksistaan. Autoin häntä asettumaan pienempään asuntoon.” 
  “Aiotko myydä Sienan talon?” Cinnamon säpsähti. Hän ei ollut erityisemmin pitänyt Alessandron kolhosta kotikartanosta, eikä etenkään sen teräväkielisestä emännästä, mutta talossa oli syntynyt monia hyviä muistoja, joista hän ei mielellään luopunut.
Alessandro hymyili hienoisesti hänen säikähdykselleen. “En vielä. Voihan sille olla vielä käyttöä joskus.”
  “Mitä muka? Aiotko muuttaa takaisin Italiaan?” Cinnamon ei voinut estää ivaa paistamasta äänestään.
  “Ehkä. On hyvä pitää kaikki vaihtoehdot avoimina”, hymähti Alessandro.
Cinnamon tuijotti häntä järkyttyneenä. Kun he viimeksi olivat käyneet Italiassa, Alessandro oli ollut valmis vannomaan oman poninhäntänsä kautta, ettei koskaan palaisi takaisin kotikaupunkiinsa. Missä välissä se muka oli ehtinyt muuttua?
Toisaalta moni asia oli muuttunut vuosien aikana, Cinnamon totesi katsellessaan Alessandron avonaisena olkapäillä roikkuvaa tummaa tukkaa. Eikä hänellä ollut oikeutta muuta olettaakaan. Hän oli tiennyt alusta asti, että Alessandro ei sitoutuisi noin vain - ei, hän pitäisi kaikki vaihtoehdot avoimena, kuten oli itse sanonut.
Mitä nuo avoimet vaihtoehdot merkitsivät Cinnamonin kannalta, sitä hän ei uskaltanut vielä edes ajatella.

***

  “Hyvää huomenta.”
  “Hyvää huomenta, professori James.”
James onnistui hädin tuskin peittämään ärtymyksensä astellessaan opettajanpöydän taakse. Hän oli vihjannut oppilailleen jo monta kertaa, ettei hänen kanssaan tarvinnut soveltaa samanlaisia muodollisuuksia kuin professori McGarmiwan tunneilla, mutta siitä huolimatta hän sai osakseen saman tervehdyskuoron joka aamu Tylypahkassa. Tällä kertaa asialla olivat neljäsluokkalaiset korpinkynnet ja rohkelikot - ryhmä, jonka opettamisesta James muuten nautti suuresti. Heidän välillään vallitsi hyvän yhteishengen lisäksi myös kilpailua, mikä sai molemmat tuvat pyrkimään yhä parempiin suorituksiin.
James kävi nopeasti läsnäolijoiden listan lävitse. Cadwallader oli poissa, kuten hän oli arvannutkin. Isokokoinen lyöjä oli saanut ryhmystä edellisessä huispausottelussa ja oli ollut sairaalasiivessä siitä pitäen.
  “Palautan aluksi kotiaineenne, ja sitten jatketaan ryhmätöitä eri maanosien pimeistä otuksista. Foyle, jos aiot nukkua tämänkin tunnin, saat luvan tehdä oman tutkimuksen Lapin maahisista, onko selvä? Maurice, aineesi oli loistava - mutta kirjoita ensin vähän vähemmän kuin kymmenen jalkaa, okei? Boot, olen pahoillani, mutta aineellesi kävi vähän huonosti - “ James ojensi isokorvaiselle korpinkynsitytölle punaisella kynällä sotketun pergamentin. “Harry pahoinpiteli sen. Saat kuitenkin täydet pisteet siitä hyvästä, että työsi houkuttelee selvästi reaktioita katsojissa.”
James palasi takaisin paikalleen iskien vaivihkaa silmää Lilylle, joka seisoi ovensuussa ja seurasi opetusta Harry sylissään. Lily hymyili hänelle ylpeänä. Jamesista oli tullut hyvä opettaja - jopa parempi kuin hänestä itsestään, mikä olisi saattanut toisenlaisissa olosuhteissa ärsyttää häntä. Juuri nyt oli kuitenkin hyvä, että James oli niin uppoutunut opettamiseen. Muuten hän olisi käyttänyt kaiken aikansa vatvomalla rouva Potteria ja tämän etenevää sairautta.
Lily livahti takaisin heidän omiin tiloihinsa ja laski Harryn leikkimatolle. Hän kaivoi lipastonlaatikosta kirjeen, jonka Ariannan pöllö oli tuonut kaksi päivää sitten. Kuten kaikki Ariannan kirjeet, se sisälsi kirjoitetun tekstin sijasta puhuttua kieltä. Siksi Lily ei uskaltanut ottaa sitä esille, ennen kuin oli varma, ettei James kuulisi. Nyt Jamesia ei kuitenkaan näkynyt mailla halmeilla. Lily avasi kirjekuoren ja antoi Ariannan äänen tulvia korviinsa.

Hei, Lily,

Ajattelin ensin kirjoittaa Jamesille, mutta sitten tulin siihen tulokseen, että hän vain heittäisi koko kirjeen roskakoriin edes avaamatta sitä, eikä sitä paitsi ole enää minun asiani vaeltaa ympäriinsä informoimassa James Potteria, joten kirjoitin sitten sinulle. Minä… minusta sinun pitäisi tietää, että minä olen täällä. Rouva P:n luona, siis. Olen ollut täällä nyt vähän yli kaksi viikkoa. Olisin kirjoittanut sinulle aiemmin, mutta en ollut varma, kiinnostaisiko sinua - tai siis, kiinnostaa tietysti, mutta en tiennyt, miten ottaisit asian. Sikäli kuin minä tiedän, sinä joko suutut minulle tai alat huolehtia minun puolestani, mutta oikeasti, Lily, on parempi, ettet tee kumpaakaan. Minun nyt vain piti saada tehdä tämä, että voisin jatkaa elämääni normaalisti, ja sitä paitsi tämä on hyvä ratkaisu. Nyt rouva P:n ei tarvitse olla yksin, ja minä voin auttaa häntä asioissa kun häntä väsyttää. Minusta alkaa tulla hyvä siivoaja, ja rouva P on jopa opettanut minua kokkaamaan! Osaatko kuvitella?
Joka tapauksessa, sinun ei tarvitse saarnata minulle tämän jutun vaaroista. Kerroin jo Britelle ja hän oli sananmukaisesti räjähtää - hän lähetti räyhääjän, ja luulen, että koko Godricin Notko kuuli, miten typerä hänen mielestään olen. No, ehkä minä sitten olen typerä, mutta minun mielestäni tämä on hyvä ratkaisu. Minä osaan huolehtia itsestäni. Ja jos minulle kaikesta huolimatta tapahtuu jotakin... no, sitten on parempi niin. Kyllä sinä minut tiedät, Lily. Kuolen mieluummin kuin leikin olevani elossa.
No niin, nyt kun tuosta pakollisesta osuudesta on päästy, voisin varmaan kertoa, mitä tänne kuuluu. Rouva P:tä harmittaa kamalasti, kun hän ei ole pystynyt kirjoittamaan teille, mutta hän on nykyään tosi väsynyt, nukkuu vain suurimman osan päivästä. Pistän hänet mittamaan kuumeen aina kahden tunnin välein, mutta vielä sitä ei ole kuulunut. Yskä sen sijaan on niin toivoton, että välillä hän ei meinaa saada henkeä. Olen koettanut helpottaa hänen oloaan loitsuilla, mutta suoraan sanottuna en ikinä kuunnellut, kun koulussa puhuttiin parantamisesta, joten en oikein tiedä, mitä loitsua minun pitäisi käyttää. Viitsikö kysyä Cinnamonilta?
En oikein tiedä, miten tässä vielä käy. Aluksi rouva P oli aika hyvässä kunnossa ja jaksoi kiukutella minulle kamalasti, mutta nyt hän on lähinnä omassa sängyssään unessa. Minua huolestuttaa. Toisaalta kuumeesta ei ole vielä jälkeäkään, ja sehän on hyvä merkki, eikö niin? Cinnamonhan sanoi, että vastalääkkeen valmistamiseen menee kuukausi, ja tässä on enää puolitoista viikkoa jäljellä. Ehkä tästä vielä selvitään. Toivotaan parasta.
Pidän sinut ajan tasalla, jos jotakin mullistavaa tapahtuu. Saat itse päättää, kerrotko tästä Jamesille vai et - mutta jos kerrot, katsokin, ettei James säntää tänne suutuksissaan minua kuristamaan. Minä pidän lupaukseni, enkä kerro rouva P:lle Jamesin isästä, eikä siitä olisi mitään hyötyä, jos vielä Jameskin saisi tartunnan.
Nyt minun täytyy mennä kovistelemaan rouva P:tä kuumeenmittauksesta. Pärjäile!

Arianna.


Ariannan ääni vaimeni ja kirje valahti lattialle. Lily jäi tuijottamaan sitä syvällä ajatuksissaan. Hän oli kuunnellut kirjeen varmasti ainakin kymmenesti, käännellyt ja sormeillut sitä ja yrittänyt päättää, kertoisiko Jamesille. Tuntui oudolta salata asioita - mutta mitä hyvää kertomisesta olisi? James huolehtisi äidistään kahdesti enemmän, jos saisi tietää, että Arianna oli tämän kanssa. Lily ei sanonut sitä mielellään ääneen, mutta rehellisesti ottaen hänen oli myönnettävä, että he olisivat pulassa, jos James huolehtisi äidistään yhtään enempää.
Harry äännähti lattialla. Lily kohotti katseensa ja jähmettyi. Harry oli tarttunut molemmilla käsillään kiinni pinnasänkynsä pinnoihin ja yritti naama punaisena punnertaa itseään ylös. Hän nousi seisomaan pinnasänkyä vasten jalat kahden hyytelöidyn spagetinpätkän lailla tutisten, huojui siinä hetken ja pumpsahti takaisin leikkimatolleen. Hän tuijotti hölmistyneenä omia jalkojaan kuin ei olisi voinut käsittää, miten ne olivat pettäneet sillä tavalla. Sitten hänen pienten kasvojensa ilme tiukkeni päättäväiseksi ja hän kurkotti käsiään uudelleen kohti pinnasänkyä.
  “James!” Lily syöksyi luokkahuoneen ovelle kirje sängylle unohdettuna. Hän nykäisi oven auki ja katsoi Jamesia, joka loitsi parhaillaan taululle piirrosta hiidenkirnussa istuvasta Kalkaroksesta.
  “James, tule äkkiä!”
Lilyn punaisilla poskilla ja omituisella ilmeellä oli selvästi vaikutuksensa, sillä James viskasi taikasauvansa nurkkaan ja syöksähti heidän huoneensa ovelle salamannopeasti. Oppilaat ponkaisivat ylös penkeiltään ja seurasivat perässä odottaen näkevänsä jotakin jännittävää.
  “Mitä nyt? Onko se mörkö? Kalkaros? Voldemort? Kuppa - “
  “Katso! Katso Harrya!”
Harry ponnisteli jälleen seisomaan. Hänen otsansa oli keskittyneesti kurtussa, eikä hän kiinnittänyt vähäisintäkään huomiota ovensuuhun pakkautuneeseen väkijoukkoon.
  “Voi Merlinin hoitotäti!” Jamesin oli otettava seinästä tukea. “Hän seisoo! Omin jaloin!”
  “Kohta häntä ei pidättele mikään!” Lily sanoi ylpeänä.
Äkkiä hän tuli hyvin tietoiseksi heidän takanaan seisovasta teinilaumasta.
  “Hups. Taisin keskeyttää tuntisi.”
James karahti punaiseksi ja pyörähti ympäri.
  “Joo. Hmm. Mitä te siinä seisoskelette? Takaisin töihin, tai oikea Kalkaros tulee viskaamaan teidät hiidenkirnuun!”
(JATKUU)

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 9.4.08
« Vastaus #194 : Huhtikuu 26, 2008, 22:10:21 »
  “Miten häälahjan löytäminen voi olla näin vaikeaa?” Sirius purnasi ja upotti haarukkansa Kirken paistettuihin nakkeihin ja munakokkeliin - ruoka-annokseen, jota Tom oli suositellut, mutta joka itse asiassa maistui rasvalta ja mudalta. Sirius loi syyttävän katseen Vuotavan Noidankattilan baaritiskin takana seisovaan Tomiin.
  “Ehkä meidän olisi pitänyt vain ostaa ne pussilakanat, niin kuin Cinnamon ehdotti”, Remus totesi väsyneesti.
He olivat kierrelleet jästi-Lontoossa koko aamun ja yrittäneet löytäneet sopivaa häälahjaa Danan ja Domin kolmen viikon päässä häämöttäviin häihin. Toistaiseksi mitään ei ollut löytynyt, sillä Sirius oli ollut liian keskittynyt jästimaailman ihmeisiin perehtyäkseen itse asiaan.
  “Olen edelleen sitä mieltä, että meidän pitäisi etsiä Viistokujalta“, Sirius sanoi itsepäisesti.
  “Ja minä olen jo sanonut, ettei se onnistu. Dom on jästi. Ei hänelle voi ostaa tandemluutaa!”
  “Hän on muusikko“, Sirius tuhahti. “Hän ei erottaisi maahisen tekemää lautasta tavallisesta, vaikka sillä iskisi häntä päähän.”
  “Älä kokeile.”
  “No, kun nyt noin kauniisti pyysit“, Sirius sanoi sarkastisesti. “Oikeasti, miksi me edes näemme vaivaa? Koko juttu on niin turha, ettei turhemmasta väliä!”
  “Mitä meidän sitten pitäisi tehdä?”
  “Jotakin hyödyllistä! Eikö siinä ole sinusta mitään outoa, että rouva P kuolee ja me vertailemme eri pussilakanamateriaalien ominaisuuksia?”
Remus huokaisi. “Tästä on puhuttu jo. Kukaan meistä ei voi tehdä mitään.”
  “Mutta - “
  “Jos muistan oikein, rouva Potterin sairaus ei vaivannut sinua silloin, kun murtauduit Vernonin autoon Claudian kanssa.”
  “Se on eri asia! Sen oli tarkoitus auttaa minua unohtamaan!”
  “Niin auttavat pussilakanatkin.”
  “Kuutamo, minua sitten hävettää se, miten huonosti valehtelet.”
Remus kohautti olkapäitään. “Eivät kaikki meistä ole tulevia vankikarkureita.”
  “Valehtelemisesta ei joudu vankilaan.”
  “Ei niin. Mutta Cinnamon saattaa joutua vankilaan, jos hänen on pakko tappaa meidät, koska emme ole löytäneet sopivaa häälahjaa.”
  “Sinä asetat sen tytön mietteille aivan liikaa painoarvoa“, Sirius paheksui.
Remus laski katseensa lautaseensa. Ikään kuin hän ei olisi tiennyt sitä itsekin.
  “Hei, Sirius.”
Claudia ilmestyi tyhjästä heidän pöytänsä vierelle ja painoi nopean suudelman Siriuksen huulille.
  “Luulin, ettet ollut töissä“, Sirius yllättyi.
Claudian ilme synkkeni. “En olekaan. Tulin kysymään, oletteko nähneet Rediä.” 
  “Rediä?”
  “Minun serkkuani. Hän on pitkä, komea ja ärsyttävä. Pidemmän päälle harmiton, jos pitää suunsa kiinni.”
  “Hah hah. Siinä vasta uutta tietoa. Miksi sinä Rediä etsit?”
  “Minun oli tarkoitus tehdä tarkastuskäynti - ettei hän ole naukkaillut mitään, mitä ei pitäisi - mutta hän ei ollut kotona. Se nilkki”, Claudia manasi painokkaasti. “En minä häntä mitenkään riemusta kiljuen vahdi, niin että olisi reilua, jos hän helpottaisi työtäni olemalla paikalla silloin kuin pitää.”
  “Mainitsemme hänelle asiasta, jos satumme näkemään hänet jossakin”, Remus lupasi.
  “Kiitos”, Claudia huokaisi pienesti hymyillen. “No, taidan jatkaa kierrosta…”
Hän käveli ulos Vuotavasta Noidankattilasta hiuksiaan haroen.
  “Mitä luulet, onko Red vaikeuksissa?” Remus kysyi matalalla äänellä.
Sirius pudisti päätään huvittuneesti hymyillen. “Hän piileskelee luultavasti pihavajassa ihan vain kiusallaan. Hän tietää, ettei Claudia siedä Augustoa.”

He työnsivät viimeiset haarukalliset suuhunsa ja jatkoivat kierrosta. Siriuksen vaatimuksesta he palasivat Viistokujalle, eivätkä enää lähestyneet jästi-Lontoota, mutta Remus pysyi silti lujana: heidän lahjansa pitäisi olla niin jästimäinen, ettei Dom arvaisi mitään.
  “Ei siis Hienoja Huispausvarusteita?” Sirius kysyi pettyneenä.
  “Ei. Ei missään tapauksessa.”
  “Harmi.”
  “Mitä sinä olisit siellä tehnyt?”
  “Haaveillut”, Sirius huokaisi. “Uusi luuta olisi kiva.”
  “Ja oma huispauskenttä?”
  “Sekin. Kerrostalojen välissä on inhottava lentää.”
Sirius vilkuili kaihoisasti muutaman liikkeen päässä odottavan huispausvälinekaupan suuntaan, mutta ei juuri vastustellut, kun Remus ohjasi hänet sen sijaan kadun toisella puolella olevaan astiakauppaan. Remuksen penkoessa antaumuksella erilaisia maahisten valmistamia astiastoja Sirius nojaili seinään ja antoi ajatustensa harhailla. Hänen teki mieli pitää Redille pieni puhuttelu ja muistuttaa, ettei Claudialle kannattanut ilkeillä, mutta Red pitäisi sitä vain rakastuneen ääliön puheena ja nauraisi hänelle. Joskus tuli hetkiä, jolloin Siriuskin toivoi - joskaan ei vakavissaan - että Red olisi mukavasti kuollut. Kaikki olisi niin paljon helpompaa silloin.
  “Olenko minä typerä, Kuutamo?” Sirius kysyi punniten hienoa kuparilautasta käsissään.
  “Luultavasti”, Remus sanoi hymy huulillaan. “Riippuu siitä, mitä typeryyttä tarkoitat.”
  “Pitäisikö minun laukata pelastamaan Claudiaa Redin ainutlaatuiselta ärsyttävyydeltä?”
  “Miksi pitäisi?”
  “En tiedä”, Sirius tunnusti ärtyneenä. “Eiväthän heidän asiansa minun asioitani ole…”
  “Mutta sinusta tuntuu, että niiden pitäisi olla?”
  “Kyllä ja ei. Minusta tuntuu, että jossakin mielessä Claudian asioiden pitäisi koskea minua - siis teoriassa. Mutta käytännössä…”
  “Olet liian laiska liikauttamaan evääsikään”, Remus virnisti.
Siriuksen suupielet nykivät. “Olenko minä huono poikaystävä?”
  “Se riippuu…”
  “Niin mistä?”
  “Kuinka paljon Claudia on valmis tekemään sinun hyväksesi?”
  “Luultavasti aika paljon“, Sirius myönsi. “Jos minä vain antaisin.”
Remus huokaisi. “Kurja sanoa näin, kaveri, mutta ainoastaan sinä tiedät, mikä teille kahdelle sopii.”
  “Sinusta on tullut liian diplomaattinen, Kuutamo“, Sirius valitti. “Olit paljon hyödyllisempi koulussa, kun et malttanut olla tunkematta nenääsi meidän asioihimme. Otetaanko nämä?”
Remus tarkasteli kriittisesti hienojen hopealautasten pinoa, jonka Sirius oli summassa poiminut astiakasasta.
  “Joo, antaa mennä vain.”

He maksoivat lautaset ja palasivat takaisin kadulle. Lumi oli jo sulanut Viistokujan mukulakivetykseltä ja katu kiilteli kosteana auringonvalossa. Yllättävä lämpö oli houkutellut kadulle myös ihmisiä. Sirius muisteli kaiholla aikoja, jolloin näin kaunis päivä olisi saanut Viistokujan täyttymään päämäärättömistä kulkijoista. Nykyään tuntui siltä, ettei hehkeinkään helle olisi saanut ketään työntämään nenäänsä ulos ovesta.
  “Joko nyt voidaan mennä Hienoihin Huispausvarusteisiin?” Sirius kärtti.
Remus virnisti. “Cinnamon oli oikeassa. Sinulla todella on loistava taito laskea henkistä ikääsi sekunnissa.”
  “Mitä?” Sirius puolustautui. “Haluan vain käydä tervehtimässä Matohäntää. Kysyä, mitä hänelle kuuluu.”
  “Tai antaisiko hän sinulle alennusta”, Remus mutisi niin hiljaa, ettei Sirius kuullut.
Sirius vilkaisi häntä epäluuloisesti. “Sanoitko jotakin?”   
  “En niin mitään.”
  “Suusi liikkui.”
  “Pureskelin ilmaa. Estää hampaita reikiintymästä.”
Siriuksen teki mieli sanoa, että hänkin voisi estää Remuksen hampaita reikiintymästä esimerkiksi kolauttamalla ne irti. Sanat kuitenkin hukkuivat älähdykseen, kun joku törmäsi häneen kovalla vauhdilla ja hän kaatui maahan. Onneksi lautaset olivat Remuksella - ne, toisin kuin Sirius itse, selvisivät kolhuitta.
  “Hiton mukulakivikiitäjä!” Sirius ärjäisi hieroessaan säärtään. “Etkö ole ikinä kuullut eteenkatsomisesta?”
  “Älä viitsi!” vihamielinen ääni syytti. “Olet kuitenkin ikijäätä kiireestä kantapäähän!”
Sirius nousi ällistyneenä istumaan. Puhuja, kuka ikinä olikin, kuulosti vieraalta.  Hän myös näytti vieraalta, ainakin sen vilauksen perusteella, jonka Sirius hänen takaraivostaan sai. Kun Sirius oli viimein päässyt jaloilleen, mies kiepahti ympäri ja katsoi häntä. Miehellä oli ruskea tukka ja aavistuksen verran vino nenä. Sirius ei muistanut nähneensä häntä koskaan aiemmin.
  “Jos törmään sinuun tämän jälkeen, järjestän sinulle syytteen virkavallan vastustamisesta”, Sirius ilmoitti tylysti ja veti aurorinmerkkinsä esille.
Mies vilkaisi sitä välinpitämättömästi, ennen kuin kohotti päätään luodakseen vihantäyteisen katseen häneen. “En tajua, miten jaksat olla noin pahalla tuulella. Luulisi sinun jo saaneen, mitä halusit.”
Hän pudisti ruskeaa tukkaansa ja harppoi tiehensä, ennen kuin Sirius ehti edes avaamaan suuntaan.
  “Mitä ihmettä tuo oli?” Sirius ärähti turhautuneena. “Hän käyttäytyi kuin entiset tyttöystäväni! Ovatko he ryhtyneet vaihtamaan sukupuolta?”
Remus katsoi häntä pitkään. “Etkö tuntenut häntä?”
  “Olisiko pitänyt?”
  “Hän on Brite Colum. Ariannan poikaystävä.”
  “Ari - “
Kun Sirius ajatteli asiaa tarkemmin, hän tajusi, että oli sittenkin ehkä nähnyt miehen. Taikaministeriön ja ammattilaispelaajien välisessä huispausottelussa, kun James oli yrittänyt pahoinpidellä Ariannaa luudalla. Joku mies oli sännännyt pelin jälkeen Ariannan seuraan… mutta Sirius ei ollut ikinä katsonut häntä tarkemmin. Oliko Ariannalla siis poikaystävä? Nyt jo?
  “Miksi hän minun kimppuuni kävi?” Sirius kysyi yrittäen peittää ärtymystään. “Mitä minä muka olen saanut? Kuhmuja, hyvä on - mutta en minä niitä erityisesti halunnut.”
  “Ehkä Ariannalle on sattunut jotain“, Remus ehdotti.
Sirius tuhahti. “Turha toivo.”
  “Haluaisitko sinä sitä? Ihan oikeasti?” Remus pyrki lävistämään hänet katseellaan.
  “Joo”, Sirius tokaisi painokkaasti ja käänsi katseensa toiseen suuntaan. “Hei, tuolla on Red! Huispausvälinekaupassa! Mitä hän siellä tekee?”
  “Samaa mitä kaikki muutkin?” Remus veikkasi.
  “Kuutamo, jos olisit ollut paikalla, kun me pelasimme hänen kanssaan huispausta, et sanoisi noin”, Sirius nauroi päätään pudistaen.
  “No, mennään sitten kysymään. Voit samalla olla kunnollinen poikaystävä ja välittää hänelle Claudian terveiset.”

***

Red harhaili päämäärättömästi pitkin kaatojen täyttämien hyllyjen rivistöä ja toivoi, että olisi joskus oppinut pelaamaan huispausta. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, millainen kaato oli hyvä - ei, vaikka kaikkiin oli liimattu päälle läiskä “taikaurheiluosaston säätämien standardien mukainen”. Mitä sekin tarkoitti? Ei mitään.
Hän otti kokeeksi yhden pallon hyllystä ja punnitsi sitä käsissään. Se ei tuntunut kovin kestävältä - ei ainakaan hänen tarkoituksiinsa.
  “Hei, Red.”
Peter ilmestyi takahuoneesta, kun Red oli palauttamassa kaatoa hyllyyn.
  “Peter.” Red nyökkäsi.
  “Luulin, ettet pelannut huispausta.”
  “En pelaakaan.”
  “Etsit siis kaatoa lahjaksi?” Peter tuli lähemmäs siistissä myyntimiehen kaavussaan ja pysähtyi turvallisesti muutaman metrin päähän - kuin olisi pelännyt hänen purevan, Red totesi huvittuneesti.
  “Tavallaan”, hän nyökkäsi nauttien tilanteesta.
  “Kenelle se tulee? Ystävälle? Työnantajalle? Kummitytölle - ?”
   “Mikä saa sinut luulemaan, että joku tekisi minusta kummin?” Red keskeytti. “Äkillinen mielenhäiriö?”
Peter lehahti punaiseksi, mutta oli vaikeaa sanoa, johtuiko se nolostuksesta vai suuttumuksesta.
  “Ihan vain tiedoksi, minun tehtäväni on kysellä. Sinä et selvästi tiedä mitään pallojen ostamisesta, ja jos ostat sen lahjaksi lapselle, tarvitset tietenkin pienemmän kuin jos - “
  “Se tulee lohikäärmeelle.”
  “Lohikäärmeelle?” Peter säpsähti.
  “Jep. Augustolle.”
  “Oletko opettanut lohikäärmeesi pelaamaan huispausta?”
  “En, vaan noutamaan.”
  “Noutamaan?”
  “Niin”, Red huokaisi. “Paha vain, että se on tähän mennessä noutanut kaikki irtonaiset esineet pihassani ja siirtyy pian kiinni oleviin, ellen keksi sille muuta noudettavaa. Kaadot ovat kai kestäviä?”
  “Hyvin”, Peter vastasi helpottuneena päästessään takaisin omalle alueelleen. “Nämä tässä ovat kaikki taikaministeriön hyväksymiä, mikä tarkoittaa, että niiden pinta on valmistettu vähintään - “
  “Ole kiltti ja säästä minulta mainospuheet, Piskuilan”, Red pyysi huvittuneena. “Voisit myydä minulle vaikka kaksi vuotta kaapissa kovettuneen pullan ja väittää sitä kaadoksi, enkä minä huomaisi mitään eroa. Mitä jos vain valitsisit kestävimmän ja minä maksaisin sen kiltisti?”
Peter nyökkäsi. Redin suunnitelma sopi hänelle paremmin kuin hyvin, sillä se säästi häneltä puhumisen vaivan. Redin kanssa oli niin vaikea keksiä puhuttavaa, sillä hänestä tuntui, että mies pilkkasi häntä kaiken aikaa. Hän nappasi nopeasti hyllystä taikaurheiluosaston lanseeraamaan kovien olosuhteiden kaadon ja vei sen kassalle ryhtyen naputtelemaan hintaa koneeseen.
  “Viisi kaljuunaa kolme sulmua.”
Red ei tehnyt elettäkään maksaakseen. Peter kohotti katseensa varmistaakseen, että mies oli edes kuullut hänen sanansa, kun hän äkkiä havaitsi Redin katseen lukkiutuneen vasemman käsivartensa tienoille. Hän katsahti kauhuissaan kättään. Kaavun musta pitkä hiha oli liukunut ylöspäin - ei kovin paljon, mutta kuitenkin sen verran, että osa pimeän piirrosta oli tullut näkyviin. Peter tarttui päättäväisesti kaatoon ja laittoi sen paperikassiin niin, että hiha luisui takaisin paikoilleen. Oliko Red mahtanut huomata?
  “Se tekee viisi kaljuuna ja kolme sulmua”, Peter sanoi kovempaa.
Red hätkähti takaisin todellisuuteen. “Anteeksi. Olin ajatuksissani.”
  “Sitä sattuu kaikille”, Peter hymyili toivoen näyttävänsä jotakuinkin normaalilta.
Heidän katseensa lukkiutuivat toisiinsa myyntitiskin ylitse. Red avasi suunsa näyttäen siltä, että aikoi sanoa tai kysyä jotakin. Peter hapuili taikasauvaansa taskustaan. Entä jos hänen täytyisi kirota Red ja joku tulisi sisään? Se olisi hänen loppunsa.
Oveen kiinnitetty kulkunen kilisi asiakkaiden merkiksi.
  “Red! Täällähän sinä!” Siriuksen ääni kutsui ovelta.
Red riisti katseensa irti Peterin kasvoista ja kääntyi hitaasti ympäri. Peter huokaisi äänettömästi helpotuksesta.
  “Oletko kaivannut minua?”
  “Claudia on. Oletkohan mahdollisesti unohtanut jotakin?”
  “Voi ei, mikä vahinko!” Red päivitteli sarkastisesti. “Nyt päiväni on pilalla.”
  “Claudian päivä saattaa hyvinkin olla“, Sirius vihjasi. “Onko mielessäsi käynyt, että hän ei ehkä vahdi sinua erityisen mielellään?”
  “Claudian on korkea aika oppia sietämään ikäviä asioita.”
  “Niin kuin sinä?”
Red purskahti nauruun. “Nielaise sisäinen vahtikoirasi, Sirius! Säihkyvä haarniska ei pue sinua.”
  “Heti kun sinä nielet sisäisen lintsarisi.”
  “Meillä on tällä menolla paljon ylimääräisiä ihmisiä vatsassamme”, totesi Red. “Meistä tulee lääketieteellisiä ihmeitä.”
  “Anturajalka, sinun peilisi tutisee”, Remus huomasi äkisti.
  “Velipoika soittelee”, Red tuumi, kun Sirius haparoi peilin esiin taskustaan ja hieraisi sen pintaa.
Jamesin kasvot ilmaantuivat näkyviin. Läpinäkyvä, pullea naamari peitti hänen hengitysteitään. Hänen punertavat silmänsä saivat pahat ajatukset heräämään Siriuksen mielessä.
  “Sarvihaara. Missä olet?”
  “Godricin Notkossa”, James sanoi lopenuupuneena. “Suojanaamarit ovat tulleet.”
Siriuksen teki mieli langeta polvilleen luudanvarpujen täyttämälle lattialle ja kiittää korkeampia voimia. Jokin Jamesin olemuksessa vain kieli, ettei aihetta kiitokseen ollut.
  “Hän on huonona, eikö olekin?” Sirius kysyi hiljaa.
James pudisti päätään. Sirius oli varma, ettei se ollut vastaus kysymykseen.
  “Tule vain tänne, kun pääset.”
  “Tulen heti. Ovatko Lily ja Harry siellä?”
 “Lily on“, James sanoi ja kuljetti kättään uupuneesti hiustensa lävitse. “Harry jäi Tylypahkaan. McGarmiwa hoitaa häntä.”
Asiat olivat tosiaan huonosti, Sirius ajatteli. James ei olisi ikinä jättänyt lastaan McGarmiwan haitalliseen vaikutuspiiriin, ellei olisi ollut tosi kyseessä. Hän lupasi lähteä heti paikalla ja pujotti peilin takaisin taskuunsa.
  “Nyt se siis tapahtuu“, Remus arvasi.
Sirius pystyi vain nyökkäämään.
  “Jaksatko ilmiintyä?”
  “Joo”, Sirius sanoi käheästi. “Pakko. Tuletteko te?”
Remus ja Peter vilkaisivat toisiaan.
  “Taitaa olla parempi, että sinä menet“, Remus päätti lopulta. “Rouva P. ei ehkä jaksa kovin paljon vierailijoita.”
Sirius nyökkäsi. “Pidän teidät ajan tasalla. Nähdään.”

Hän ilmiintyi ulos kaupasta ja Godricin Notkon kadulle, rouva Potterin kotitalon eteen. Vanha kartano seisoi suuren pihamaan keskellä yhtä kauniina ja kodikkaana kuin aina ennenkin, mutta kaikki sen ympärillä oli ränsistynyt. Tuulen mukana puista pudonneet risut pistivät esiin valtavista lumikinoksista ja kuistille johtava polku oli kadonnut kokonaan näkyvistä. Pihavajan ikkuna ammotti mustana aukkona rikkinäisine laseineen. Veräjään oli maalattu suurin kirjaimin teksti “TARTUNTAVAARA.”
Sirius veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja kahlasi nietosten lävitse vanhan kartanon portaille. Hän ehti vain kohottaa kätensä koputtaakseen, kun ovi lennähti auki ja Cinnamon heittäytyi hänen käsivarsilleen.
  “Sirius! Sinä tulit!”
  “Totta kai tulin“, Sirius mutisi ja vapautti itsensä Cinnamonin otteesta. Astuessaan taaksepäin hän huomasi, että tytöllä oli samanlainen suojanaamio kuin Jamesillakin. “Jaetaanko noita täällä ilmaiseksi, vai pitääkö minun maksaa luonnossa?”
Cinnamon ei väräyttänyt suupieltäänkään hänen vitsilleen vetäessään naamion taskustaan. “Tässä. Se kiinnittyy itsestään.”
Suojain tuntui omituiselta, kuin kylmältä vedeltä. Kun Sirius painoi sen kasvoilleen, se liimautui paikalleen kuin tarra. Kumma kyllä, se ei vaikeuttanut puhumista tai hengittämistä alkuunkaan.
  “Missä rouva P. on?”
  “Huoneessaan. Sirius, hän on aika väsynyt.”
  “Miten se lääke edistyy?”
Cinnamon ravisti lyhyttä tukkaansa. “Vielä viikko.”
  “Riittääkö se?”
  “Sirius…” Cinnamonin ilme muuttui vaikeaksi. 
  “Riittääkö se?” Sirius toisti kovalla äänellä.
  “Rehellisesti?”
  “Rehellisesti.”
Cinnamon tuijotti tiiviisti seinällä olevia tauluja. “On ihme, jos hän elää torstaihin.”
Siriuksen sydän jysähti. Torstaihin. Siihen oli vain kaksi päivää. Vain neljäkymmentäkahdeksan vaivaista tuntia. Se oli yhtä kuin ei mitään. Miten se saattoi olla mahdollista? Hän yritti sanoa jotakin, mutta pystyi ainoastaan aukomaan suutaan.
  “Voinko... voinko mennä hänen luokseen?”
  “Totta kai”, Cinnamon sanoi myötätuntoisesti. “Kunhan et ota naamaria pois.”
Sirius nyökkäsi poissaolevasti. Hän kääntyi jo mennäkseen, kun Cinnamon tarttui häntä hihasta.
  “Odota. Siellä… saattaa olla jotakin, mistä et pidä.”
  “Mitä? Koppakuoriaisia vai?” Sirius oli liian poissa tolaltaan jaksaakseen pelleillä.
  “Ei vaan... äh, antaa olla. Lupaa vain, ettet tee mitään typerää. Rouva Potter ei jaksa sellaista ja suoraan sanottuna, jos hänen täytyy kuolla - “ Cinnamon räpytteli kiivaasti silmiään, “ - sitten hänen täytyy saada mennä rauhassa. Hänen pitää luulla, että meillä on kaikki hyvin, onko selvä?”
  “Selvääkin selvempi”, Sirius vakuutti.
He jakoivat lyhyen, mutta sitäkin ymmärtäväisemmän halauksen. Cinnamon laski kätensä Siriuksen olkapäälle, kun hän kääntyi ja suuntasi askeleensa kohti rouva Potterin makuuhuonetta. Hänellä oli omituinen olo. Hän oli kohdannut elämässään lukemattomia vaaroja - taisteluja, kuolemaa, jopa Voldemortin - ja selvinnyt niistä kuin ne eivät olisi olleet mitään. Mutta kun hänen olisi pitänyt avata rouva Potterin huoneen ovi… se tuntui ylitsepääsemättömältä.
Huoneesta takaa kuului hiljaista puhetta. Sirius keräsi rohkeutensa äärimmilleen, koputti ja työnsi oven auki.
He olivat kaikki siellä - Lily ja James vakavina ja toistensa käsiä puristaen, rouva Potter voipuneena sängyllä. Siriusta kammotti nähdä, miten paljon Jamesin äiti oli muuttunut kuluneiden viikkojen aikana. Ennen niin eloisa ja päättäväinen nainen oli käynyt luisevaksi ja kumaraksi, kuin kulunut vanhus. Hän nojasi tyynyihinsä ja yski niin, että koko sänky tärisi. Hänen vierellään istui Arianna. Yhtä lailla yskien.

***

A/N2: Kirjoittaessa tämä osa tuntui turhalta kuin mikä, mutta kun nyt tässä kelasin tätä lukua, niin huomasin, että tämähän oli melkoinen vihjaillaan-Sharran-omien-hahmojen-tulevaisuudesta-osa. Kuka poimi oikein kaikki vihjeet? :D

Menen nyt metsästämään särkylääkettä (mieluiten vahvaa). Hyviä öitä kaikille :) ja kommentit olisivat muuten aika kivoja!

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 26.4.08
« Vastaus #195 : Toukokuu 05, 2008, 18:04:57 »
Jos jotakuta kiinnostaa, mitä rupean puuhaamaan Memoryn jälkeen, niin tässä teille pieni alku: Omenalippu

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 26.4.08
« Vastaus #196 : Toukokuu 23, 2008, 22:33:37 »
Hei kaikille, ja anteeksi kamalasti, että tässä on taas mennyt melkein kuukausi. Tässä kävi niin kurjasti, että onnistuin jättämään itseni auton alle ja oikeaan olkapäähän sattui aika pahasti, eli en pysty kirjoittamaan kovin pitkiä pätkiä kerrallaan, ennen kuin se väsyy. Ei sillä, olisi voinut käydä paljon pahemminkin, mutta harmittaa silti tämä hidas edistyminen. Kymmenisen sivua sain kuitenkin raavittua taas kasaan. Oikeasti tämän luvun piti käsittää vielä yhdet hautajaiset ja pari muuta kohtausta, mutta jätän ne sitten seuraavaan lukuun, kunhan käsi on toipunut taas vähän :)

Giliath, sille on ihan inhimillinen syy, että tämä on DH:n suhteen niin AU - tämä ficci on aloitettu kolme vuotta sitten, kun taas DH tuli vasta viime kesänä. Jännää muuten, huomasin äsken, että olen tosiaan kirjoittanut tätä ficciä kolme vuotta (+ 5 päivää päälle). Eikä vieläkään ole valmis... No, tänä kesänä se valmistuu. Se on lupaus. Toinen hassu juttu, olet jo viides ihminen, joka edellisen luvun jälkeen pyysi pullonpyörityskohtausta... Tässä luvussa sitä ei vielä nähdä, mutta lupaan kyllä kehitellä sellaisen. Kunhan on vähän sopivampi tilaisuus. Pullonpyöritys ei varmaan olisi kovin soveliasta sen jälkeen, kun joku on juuri kuollut... Kiitos!

Zoa, kiitos :) Luulen jotenkin aika vahvasti, että James ei ole kertonut Lilylle ihan kaikista tempuistaan. Lily saattaa olla suvaitsevaisempi kuin ennen, mutta ei hänkään kyllä kaikkia Jamesin tempauksia kestäisi! Vaikka kaikillahan on menneisyytensä, ja James on aikuistunut aika tavalla :) Kuten jo aiemmin Giliathille mainitsin tuossa yllä, niin täytyy varmaan kirjoittaa vielä joku pullonpyörityskohtaus, ihan vanhojen hyvien aikojen muistoksi. Pistän sen hautumaan mieleen! Minulla on tällä hetkellä tämän ficin (ja Pakkaskukkien, tietty) lisäksi kaksi muuta meneillään: Count the Seconds (Sirius/OC, het, K-15) sekä ihan alkutekijöissään oleva Alkulähteillä, joka kertoo Kuoleman Varjelusten jälkeisestä ajasta ja Harryn & co:n lapsista. Lisäksi mulla on originaalitekstien puolella niin ikään alkutekijöissään oleva merirosvotarina Omenalippu, jota rupean tekemään toden teolla sitten kun Mem on valmis.

Velns Meica, kiitos! Minustakin Red on harvinaisen piristävä... En tiedä, mikä siinä on, mutta mikään ei ole niin mukavaa kuin vanha kunnon sarkasmi. Muunlaisesta huumorista en hirveästi tykkääkään. Paitsi lasten suusta-jutuista... Sääli, ettei Harry ehdi kasvaa tässä niin isoksi, että pääsisin kirjoittamaan niitä.

viltsuti, kiitos :)

lamppu, kiitos! Olet oikeassa, sen parempaa kehua ei ainakaan Harry Potter-fikkari voi saada... Vaikka minun mielestä DH:n loppu oli kyllä aika lattea. Olisin toivonut paljon parempaa. Toivottavasti tämä ei latistu samalla lailla!

Dust to Dust, kiitos :) Ikävä kyllä tässä taitaa käydä niin, että näitä omia hahmoja on pakko eliminoida tarinasta ennen Jamesin ja Lilyn kuolemaa... Ei ihan kaikkia tietenkään, mutta sen verran kuitenkin, että itken ja kärsin jo etukäteen. Minä olen muuten ihan samanlainen, että tarinaa ärsyttää lukea osissa. Olen ihan ärsyyntynyt, kun olen seurannut Lostia ja siinä tapahtuu aina jotakin tosi jännää, ja sitten pitäisi odottaa viikko ennen kuin (ehkä) saa tietää enemmän. Vaikka viikko on sentään säännöllisempää kuin minun nämä kuukauden-tauot :( Mitä tulee siihen, millaista on kirjoittaa fikkiä, jota luetaan paljon... En keksi mitään kivempaa :) Olen kirjoittanut suurimman osan elämästäni tasan vanhempien ja isovanhempien iloksi, ja tuntuu tosi hienolta huomata, että ulkomaailmassakin on joku, jota kiinnostaa lukea jotain, mitä olen tehnyt. Ja että muutkin voivat kiintyä hahmoihini samalla lailla kuin minä.

Chiinatzu, kiitos :) Olet oikeassa, tässä tulee vielä varmaan monia masentavia lukuja... Sinänsä sääli, kesäloma ja toivon mukaan kivat kelit tulossa, ja minun pitäisi kirjoittaa siitä, miten kaikki sairastuu ja katoaa ja kuolee. Kyllä Dana kertoo vielä Domille... Tai ainakin joku kertoo ;)

wiuhu, kiitos! Kyllä vain, koko perhe on kyllä kuullut fikkiprojektista vähän turhankin monta kertaa... Vanhemmat seurasivat kirjoittamisiani jo pienenä, ja siskot puolestaan ovat nyt vanhempana ruvenneet lukemaan tätä fikkiä - ainakin Pakkaskukat ne molemmat taisivat kahlata läpi. Porukat ovat kyllä suhtautuneet kivasti koko juttuun, jaksaneet olla aina ylpeitä ja kannustaa, vaikka kyseessä on niinkin "mitätön" projekti kuin fikki - olkoonkin, että sivumäärä on hirmuinen. Muistan tosi elävästi, kun joku tietty kommenttiraja meni fikissä rikki ja äiti ja sisko olivat leiponeet mulle mansikkakakun sen kunniaksi. Sain ruusun ja kortinkin, ja olin ikionnellinen!

neda, kiitos. Minustakin tuntuu, että tämä etenee hitaasti. Pakkaskukkien alussa tekstiä tuli nopeasti, kun kirjoitin sellaista viittä sivua per osa, nyt teksti venyy helposti tuonne kymmenen sivun paremmalle puolelle. Ja toisaalta tietenkin on vähemmän aikaa kirjoittaa, kun lukion kanssa tappelee, kun taas Pakkaskukkien alussa taisin olla vielä huoleton... hmm, kolme vuotta taaksepäin, yhdeksäsluokkalainen? Luultavasti. Tai kasiluokkalainen. Olen niin vanha, etten enää muista :D

storm, kiitos :) ei sen kommentin minun puolesta tarvitse aina niin järkevää olla, kivointa on tietää, että tätä luetaan!

keholeijus, kiitos! Voldemortin puolesta kerrotaan jatkossa paljon enemmän, kuten varmaan arvata voi... Ikävä kyllä. Mieluiten kirjoittaisin tähän vain onnellisen lopun niin kuin mieli tekee.

Unwanted, kiitos pitkästä aikaa! Kyllä se aika hassulta tuntuu kirjoittaa omasta hahmosta, johon lukijat ovat tykästyneet... Ja toisaalta tosi hienolta. Yleensä fikeissä käy ainakin minun kohdallani niin, että OC-hahmot jäävät enemmän sivummalle, usein tuntuu, että ne on kirjoitettu tarinaan vain sitä varten, että ne voidaan parittaa jollekulle hahmolle (myönnetään, esim. Arianna oli ensin sellainen. Mutta sitten se kasvoi siitä isompaan rooliin). Joten tietty tuntuu tosi kivalta tietää, että lukijat on kiinnostuneita siitä, miten jollekin hahmolle käy. Esimerkkinä vaikka Jazz, jonka kuolemaa tosi moni ihminen on manannut ja pahoitellut (minä mukaanlukien). Olet oikeassa, en juuri ikinä kirjoita Redin näkökulmasta (Pakkaskukissa olen muistaakseni kirjoittanut kerran tai jotakin sinne päin). Se johtuu ihan siitä jaottelusta, minkä olen tehnyt itselleni: on päähenkilöt (Kelmit + Lily, Arianna, Cinnamon) joiden ajatusmaailmasta kerron tarkemmin, sitten ovat sivuhenkilöt (Red, Jazz, Dana, Alessandro, yms.) joiden ajatuksista kerron tekojen ja dialogien ynnä muun kanssa, mutta en heidän itsensä kautta. Se on tavallaan tapa rajata hahmot tarinassa jollakin tavalla. Jos päästäisin esim. Redin tai Alessandron kertomaan ajatuksistaan, rupeaisin pian kuvailemaan heidän elämäänsä silloinkin kun Kelmit tai muut päähenkilöt eivät ole paikalla, ja sitten kohta huomaisin, että tarinassa on kaksikymmentä hahmoa, joiden jokaisen kuvioista pitää kertoa erikseen. Sääli, sinänsä... Alessandron pään sisässä voisi olla kiva olla. Tuntuu, että sitä hahmoa on mahdotonta selittää ymmärrettävästi muiden kautta, koska tosiasia on, että kukaan ei ymmärrä kovin hyvin Alessandroa.

Fesorius, kiitos :)

Ariella, kiitos :)

Tässä luvussa kuunneltua:
James Horner - Rose's Theme (pianoversio)
Scorpions - Still Loving You
James Morrison - First Cut Is the Deepest
Muse - Falling Away With You
ynnä muuta.

 - Sharra

cause when it comes to being lucky she's cursed
when it comes to lovin' me she's worst
but when it comes to being loved she's first

(Rod Stewart: First Cut Is the Deepest)

104. Anonyymit Hämmentyneet RY
22.3.1981

James korjasi asentoaan tuolissa, nosti jalat yöpöydän reunalle ja venytteli niskojaan. Väsymys kirvelsi hänen silmiään ja kivisti lihaksissa kuin tuntikausia kestäneen taistelun jälkeen. Hänen oli täytynyt torkahtaa tuoliin, sillä hänen kätensä olivat puutuneet, eikä hän muistanut alkuunkaan, että olisi istunut niiden päällä. Hän tarkasti nopeasti äitinsä tilanteen. Äidin rinnalle asetetut kädet kohoilivat edelleen raskaan, rahisevan hengityksen tahdissa.
James huokaisi helpotuksesta ja vajosi takaisin tuolilleen. Huoneessa oli hiljaista; toiset olivat joko syvässä unessa tai matkalla sinne. Ainoastaan Arianna seisoi huoneen nurkassa jäykkänä ja päättäväisenä kuin ainakin joku, joka taisteli epätoivoisesti väsymystä vastaan. Pelkkä hänen näkemisensä sai vihan kuplimaan Jamesin suonissa.
James oli aikaa sitten kadottanut ajantajunsa. Ikivanhan seinäkellon viisarit raksuttivat tasaiseen tahtiin kohti tulevaisuutta, mutta hän ei jaksanut kääntää päätään sen vertaa, että olisi selvittänyt, mitä kello oli. Oli aamu - sen saattoi päätellä ikkunaverhojen raosta tihkuvista valonsäteistä. Rouva Potter oli sulkenut silmänsä varhain edellisenä iltana, eikä ollut raottanut niitä sen jälkeen. Jamesia vaivasi ikävä tunne siitä, ettei hän enää koskaan niitä avaisikaan. Sanoi James itselleen mitä tahansa, hän ei voinut enää kieltää sitä tosiasiaa, että hänen äitinsä oli jo matkalla.
Hän ojensi kätensä ja pyyhki hikipisarat pois rouva Potterin otsalta. Oikeastaan se oli hyödytöntä; yhtä hyvin olisi voinut yrittää pysäyttää Niagaran putouksia pienellä nenäliinalla. James nojautui lähemmäs ja silitti äitinsä poskea. Hän ei ollut koskaan kuvitellut, että kuoleman odottaminen voisi olla tällaista - pelkkää odottamista. Tähän saakka elämän päättyminen oli ollut jotakin, mitä vastaan oli taisteltu kynsin hampain viimeiseen asti. Aikaisemmin James oli pitänyt tuota kamppailua rohkeana ja ylväänä. Sitä se oli edelleen, omalla tavallaan, mutta kaukana tästä. Vaikka rouva Potterin rinta kohoili ja sydän pamppaili kiivaasti kuin tietäen, ettei toista mahdollisuutta tulisi, rouva Potter itse ei ollut peloissaan. Hän oli hymyillyt Jamesille rauhallisesti edellisenä iltana, puristanut heikosti heidän kaikkien käsiä, nyökännyt ja sulkenut silmänsä. Vielä nytkin hän näytti siltä, että kaikki oli hyvin. Cinnamon oli huolehtinut siitä, ettei hänellä ollut kipuja.
  “Nukuinko minä?” Siriuksen rahiseva ääni kysyi.
James havahtui ajatuksistaan ja kääntyi katsomaan ystäväänsä. Sirius oikoi jalkojaan hankalasti vasten seinää. Hänen harmaat silmänsä olivat uniset ja katuvat.
  “Et kauan. Minäkin taisin nukkua.”
  “Äitisi - “
  “Yhä elossa.”
Sanat kuulostivat kammottavilta. Tunteettomilta. James sulki inhoten silmänsä.
Hiljaisuuden rikkoi tuolinjalkojen raapiva ääni, kun Sirius siirsi penkkinsä lattian poikki aivan rouva Potterin sängyn viereen. Lily liikahti levottomasti tuolissaan, mutta ei herännyt. Sirius alkoi silitellä rouva Potterin käsivartta hitain, rauhoittavin liikkein. Se oli jo kylmä kuin jää.
  “Hän näyttää onnelliselta.”
  “Hän oli.”
Sekä James että Sirius hätkähtivät Ariannan puuttuessa keskusteluun. James käännähti ympäri valmiina komentamaan Ariannaa sulkemaan suunsa, mutta Sirius pudisti päätään ja viittoi kohti rouva Potteria. Jamesin äiti näytti olevan syvässä unessa, mutta oli mahdotonta tietää, mitä hän kuuli ja mitä ei.
Tietämättömänä miesten äänettömästä sananvaihdosta Arianna jatkoi puhettaan.
  “Hän oli onnellinen. Hän sanoi niin melkein joka ilta. Että hänellä on kaikki hyvin, koska teilläkin on. Hän oli pahoillaan vain siitä, ettei saanut tilaisuutta nähdä muita lapsenlapsiaan. Tai Siriuksen ja Claudian häitä.”
Ariannan äänensävy muuttui ilmeettömäksi viimeisten sanojen kohdalla. Sitten hän taipui kaksinkerroin uuden yskänpuuskan kourissa.
  “Onko kaikki hyvin?” Sirius kysyi, kun alkoi näyttää siltä, ettei Arianna saanut happea.
Arianna nyökytteli tikahtumaisillaan.
  “Ehkä sinun pitäisi mennä ulos haukkaamaan raitista ilmaa“, James vihjasi koleasti.
  “Eikä pitäisi. Lupasin olla äitisi luona loppuun asti, ja aion pitää sen lupauksen“, Arianna sanoi yhä nikotellen.
  “Ehkä hän ei kaivannut sitä lupausta“, James huomautti merkitsevästi.
  “Sarvihaara”, Sirius sanoi hiljaa. “Hellitä vähän.”
James kääntyi tuijottamaan ystäväänsä ällistyneenä.
  “Mikäilan?” Lily mutisi epäselvästi. Hän oli avannut vihreät silmänsä ja venytteli hämmentyneenä.
  “Ei muutosta. Herätimmekö me sinut?”
  “Hyvä vain”, Lily mumisi ja horjui ylös tuolistaan. Hänen jalkansa tuntuivat makaronilta, kun hän kompuroi lattian poikki ja istui rouva Potterin sängyn laidalle. Hän otti Jamesin äidin nihkeän käden omaansa ja alkoi puhua ääni unesta käheänä. Hän kertoili merkityksettömiä tarinoita säästä, Tylypahkan oppilaista ja Harryn uusimmista tempauksista. James kuunteli kateellisena hänen vaivatonta jutusteluaan. Lily oli niin luonteva. Hän itse ei osannut tehdä muuta kuin silittää äitinsä otsaa ja toivoa, että kosketus välittyi jonnekin kuumeen huumaaman mielen uumeniin.
James sulki silmänsä ja antoi Lilyn rauhoittavan äänen täyttää korvansa. Äidin holtiton vapina alkoi hellittää ja hänen hengityksensä tasoittui, kävi vähemmän vaivalloiseksi. Toisissa olosuhteissa James olisi ollut siitä iloinen. Nyt hän tiesi sen merkitsevän loppua.
  “Täällä taitaa olla edessä kylmä päivä”, Lily jutteli. “Tylypahkassa on varmasti jäätävää. Mutta sinua se ei haittaa. Siellä, minne sinä menet, on lämmintä ja kaunista…”
Lilyn oli pidettävä pieni tauko vakauttaakseen äänensä. Sitten hän jatkoi: hän kuvaili aurinkoa ja värejä ja kaikkea sitä ihmeellistä, mitä kuvitteli taivaan sisältävän. Kyyneleet kihosivat Jamesin silmiin. Lilyn taivas kuulosti kauniilta.

***

Seinäkello löi yhdeksän kertaa aamunkoiton merkiksi. Rouva Potterin rinta kohoili yhä harvemmin ja harvemmin, kunnes lakkasi viimein nousemasta.

***

James toimi kuin kone. Hän nousi ylös ja meni noutamaan Cinnamonin olohuoneesta. Cinnamon allekirjoitti kuolintodistuksen silmät kyynelissä. Hänen noutaessaan parantajia Mungosta James istui yksin äitinsä sängyn vierellä ja tuijotti hievahtamatta tämän ruumista. Äiti näytti aivan samalta kuin hetkeä aiemmin, elossa; ainoastaan hiki alkoi kuivua otsalle. James veti peiton siististi äitinsä ylle, risti tämän kädet rinnalle ja odotti.
Sekunnit muuttuivat minuuteiksi. Minuutit pitenivät hetkiksi. Mikään ei tuntunut erilaiselta. Ainoastaan Jamesin rintaan edellisiltana ilmestynyt aukko repeytyi hieman suuremmaksi. Hänen sisustansa ammotti tyhjänä. Jos joku olisi keksinyt keinon huutaa hänen sydämeensä, ääni olisi kaikunut edestakaisin kuin autiossa solassa.
Jossakin vaiheessa Lily tuli paikalle ja ilmoitti, että parantajat olivat tulleet. Hänen kannoillaan huoneeseen asteli kaksi valkoisiin pukeutunutta hahmoa, miehiä tai naisia, Jamesilla ei ollut aavistustakaan. He mutisivat hänelle merkityksettömät osanottonsa ja kääntyivät rouva Potterin ruumiin puoleen. Cinnamon oli siinä vastaamassa heidän kysymyksiinsä. Se oli hyvä. James ei olisi osannut sanoa mitään.
  “Haluaisitteko viettää hetken vainajan kanssa?” toinen kasvottomista parantajista kysyi.
Jamesin teki kovasti mieli huomauttaa, että siinä oli hänen äitinsä, ei mikään vainaja. Hänellä ei ollut kuitenkaan tarpeeksi voimia, ja mitäpä väliä sillä loppujen lopuksi oli? Peruna oli peruna, katsoi sitä mistä perspektiivistä tahansa. Hän nyökkäsi ja parantajat katosivat tehden tilaa Siriukselle, Lilylle ja Ariannalle. He livahtivat huoneeseen kuin aaveet, haluttomana rikkomaan kuolleiden rauhaa.
Lilyn rauhallisuus oli vaihtunut äänettömästi itkuksi. “Minulle tulee häntä niin kova ikävä.”
James laittoi käsivartensa lujasti hänen ympärilleen. “Kiitos, että puhuit hänelle. Olit loistava.”
  “Toivottavasti hänellä on kaikki hyvin nyt.”
Muuta sanottavaa ei ollut. He seisoivat rouva Potterin sängyllä vieretysten ja katselivat, miten tämän piirteet alkoivat vähitellen jäykistyä nukkemaisiksi. Jamesia inhotti nähdä, miten Arianna seisoi Lilyn rinnalla tekopyhänä ja surullisen näköisenä, vaikka ei voinut edes nähdä hänen äitiään. Hän olisi halunnut ajaa Ariannan pois. Millä oikeudella tyttö oli tullut tahrimaan heidän hyvästinsä?
James veti syvään henkeä ja kumartui suutelemaan äitiään otsalle. “Hyvästi, äiti.”

***

Sen jälkeen seurasi paljon asioita, joita James ei olisi välittänyt muistaa jälkeenpäin. Hänelle tuotiin allekirjoitettavaksi papereita, paljon papereita - todistuksia, määräyksiä, ilmoituksia ja muuta merkityksetöntä. Hänet vedettiin sivummalle ja hänen korvansa täytettiin ohjeilla hautauksesta, veroilmoituksista ja perinnönjaosta. Ohjeita jakavan parantajan ääni oli myötätuntoinen, mutta lipsui pois Jamesin korvanlehdiltä saavuttamatta koskaan hänen tajuntaansa.
  “Äitinne viedään nyt Mungoon valmisteltavaksi hautausta varten. Ottakaa meihin yhteyttä, kun olette päättäneet hautajaispäivän.”
Sitten se tapahtui. Rouva Potterin ruumis nostettiin leijuville paareille ja kuljetettiin ulos talosta. James tuijotti turtana ovelta, kuinka paarit nostettiin thestralin vetämiin vaunuihin ja parantajat kiipesivät ohjaajan paikalle. Mustat vaunut nytkähtivät ja katsoivat näkyvistä.

***

Sisällä oli hiljaista. James kierteli ympäri taloa ja tunnusteli ilmapiiriä, yritti saada itsensä tajuamaan sen tosiasian, että äiti oli todella poissa.

***

Hän tuijotti isän maalausta seinällä. Isäkin näytti surulliselta. Kuin olisi ymmärtänyt.

***

Jossakin vaiheessa James tajusi, että hänen pitäisi ilmoittaa Remukselle ja Peterille.
  “Minä menen”, Sirius lupasi ja katosi huoneesta.

***

Ensimmäiset kukat saapuivat puoliltapäivin. Lily rikkoi maljakon yrittäessään lumota sitä alas ylähyllyltä.

***

Keittiössä oli hiljaista. Hiljaista, hiljaista, hiljaista.

***

Kello löi kuutta illalla. James pakottautui havahtumaan mietteistään. Hänellä ei ollut varaa tähän enää. Hän oli opettaja ja hänellä oli pieni poika, joka oli ollut kohta kaksi päivää pelottavan muodonmuutosprofessorin kourissa. Oli tullut aika pelastaa Harry, James päätti, muttei pystynyt pakottamaan itseään liikkeelle. Pelkkä ajatuskin talon jättämisestä tuntui kurjalta. Kun hän lähtisi, talo lakkaisi olemasta hänen vanhempiensa koti, hänen lapsuudenkotinsa. Siitä tulisi osa perinnönjakoa, kirjaimia paperilla. Sen arvo laskettaisiin kaljuunoissa ja sirpeissä, ei enää tunteissa.
James nousi hitaasti ylös tuolista. Vasta nyt hän tajusi kunnolla, miten väsynyt ja jäykkä oikein oli. Hänen nivelensä naksahtelivat kuin huonosti öljytty koneisto. Paita tuntui tahmealta vasten hänen selkäänsä. Milloin hän oli viimeksi käynyt suihkussa?
  “Taitaa olla paras kirjoittaa McGarmiwalle“, James huokaisi. “Ilmoitan, että menen hakemaan Harryn.”
  “Oletko varma?” Cinnamon kysyi myötätuntoisesti. “Jaksatko sinä?”
  “Minä olen Harryn isä“, James tokaisi kuin se olisi vastannut kysymykseen täydellisesti.
Lily nousi ylös. “Minäkin tulen.”
  “Hyvä on. Kirjoitan vain McGarmiwalle, sitten mennään. Hetkinen…”
  “Mitä?”
  “Arianna. Missä hän on?”
  “Vein hänet yläkertaan“, Cinnamon ilmoitti. “Hänen ei olisi pitänyt olla ylhäällä noin pitkään. Se voi nopeuttaa taudin kulkua.”
  “Hänen täytyy lähteä”, James tokaisi. “Nyt heti.”
Cinnamon näytti vaivaantuneelta. “James…”
  “Älä lopeta tuota lausetta! Minä haluan hänet ulos, onko selvä?”
  “Olen pahoillani, mutta se ei onnistu. Minulla on selkeät ohjeet. Kaikki tartunnan saaneet on pidettävä tässä talossa tartuntavaaran vält - “
  “Miten vain! Minua ei kiinnosta. Haluan hänet ulos. Hän on tehnyt jo tarpeeksi haittaa perheelleni.”
  “Haittaa?” Cinnamonin ääni muuttui oudoksi. “On hänen ansiotaan, että sait tilaisuuden hyvästellä äitisi. Ellei Arianna olisi ollut täällä ja auttanut häntä syömään, hän olisi kuollut nälkään jo paljon aiemmin. Ei hän jaksanut laittaa ruokaa.”
  “Moni muukin asia on hänen ansiotaan, eivätkä ne ole hyviä asioita”, James intti itsepäisesti.
  “Olen pahoillani”, toisti Cinnamon. “Minulla ei ole lupaa viedä Ariannaa yhteenkään ihmisasumukseen.”
  “Vie hänet vaikka sillan alle, minä en välitä!”
  “James Potter!” Cinnamon kuulosti pelottavasti McGarmiwalta. “Ellet olisi selvästi kykenemätön ajattelemaan järkevästi, minä löisin sinulta silmän mustaksi! Arianna jää tänne ja sillä selvä!”
  “Cinnamon on oikeassa“, Lily sanoi hiljaa. “Ariannan täytyy jäädä. Ja hän on ansainnut sen. Hän huolehti äidistäsi. Eikö sillä ole mitään merkitystä?”
James käännähti turhautuneena ympäri. Hän porasi Siriukseen reikiä katsellaan. “Etkö edes sinä ole minun puolellani? Vai miksi et valita?”
Sirius säpsähti. “Minä… olin ajatuksissani.”
  “Hyvä on sitten!” James huusi ja nosti kätensä ilmaan. “Tehkää miten teette! Kutsukaa äitini talo täyteen murhaajia, jos huvittaa! Kiskokaa tänne Grindelwald ja Voldemort, ja miten olisi vielä Kalkaros kaupan päälle? Vai eikö hänen rasvainen tukkansa täytä statusta?”
Hän heitti likaisen katseen Cinnamoniin ja syöksähti ulos huoneesta. Oven terävä läimähdys sivalsi ilmaa.
Lily huokaisi. “No, sepä meni hyvin.”
  “Kurja juttu. Luulin, että James olisi ollut valmis tekemään rauhan Ariannan kanssa.”
  “Kyllä hän vielä tulee järkiinsä. Kunhan pystyy ajattelemaan selkeästi. Mutta siihen asti - “
  “Siihen asti meidän on turha odottaa apua Ariannan kanssa”, Cinnamon totesi väsyneesti. “Taidan itse muuttaa tänne väliaikaisesti, jos teitä ei haittaa. Jonkun täytyy valvoa Ariannan kuntoa säännöllisesti. Jos kuume nousee nyt…”
  “Ei kai sen pitäisi? Tai siis, Jamesin äitikin yski pitkään ennen kuumetta.”
  “Arianna on altistunut taudille jo pitkään, joten se luultavasti vaikuttaa nopeammin. Mutta toivotaan parasta.”
Lily pudisti päätään. “Jäisin hoitamaan häntä, mutta en voi. James on oikeassa. Meidän pitää mennä takaisin Harryn luo.”
  “Ei se mitään, kyllä minä jaksan”, Cinnamon vakuutti, vaikka näyttikin huolestuneelta. “Pyydän ehkä Remusta ja Peteriä avuksi. Tai Danaa. Vaikka hän saattaa kyllä pelätä velhosairauksia.”
  “Ilmoita Brite Columille. Ariannan poikaystävälle”, Lily ehdotti. “Hän tulee varmasti.”
Cinnamon nyökkäsi. “Lähetän hänelle pöllön heti. Samoin Remille ja Peterille.”
  “Minäkin voin jäädä“, Sirius sanoi äkisti.
Lily kääntyi ympäri niin äkisti, että hänen niskansa olivat naksahtaa. “Oikeasti?”
  “Miksi ei?” Sirius kohautti harteitaan. “Olen minä lohikäärmettäkin vahtinut.”
  “Ero on siinä, että sinä pidit siitä lohikäärmeestä.”
  “Mitä sinä luulet minun tekevän?” Sirius siristi silmiään. “Tukehduttavan hänet tyynyllä, kun kukaan ei huomaa?”
  “No, en, mutta - “
Sirius nauroi kuivasti. “Ihana tietää, että parhaan ystäväni vaimo uskoo minuun tuolla tavalla.”
  “Kyllä minä luotan sinuun”, Lily sanoi kasvot punehtuen. “Minä vain... Et ole ollut varsinaisesti Ariannan suurin fani viime aikoina.”
  “Joo, no... Katsotaan nyt”, Sirius mumisi omituisesti.
Lily ja Cinnamon vaihtoivat katseita. Mitä oli tapahtumassa?
  “Rouva P. ei antaisi anteeksi, jos en auttaisi“, Sirius selitti vielä. Hänen ilmeensä oli kuitenkin outo.

***

Sirius ja Cinnamon pakkasivat tavaransa ja muuttivat taloon jo seuraavana päivänä. Cinnamon otti Jamesin vanhan huoneen, eikä voinut olla miettimättä, miten paljon James olisi pahastunut - ei lainaamisesta vaan käyttötarkoituksesta. James oli suostunut erittäin vastentahtoisesti Ariannan jäämiseen - “mutta vain, koska äiti olisi halunnut sitä” - mutta paheksui silti heidän auttamistarkoituksiaan.
Cinnamon purki vähät tavaransa Jamesin vanhaan vaatekaappiin ja meni katsomaan Ariannaa. Häntä oli pelottanut jättää Ariannaa yksin, edes yhdeksi aamuksi. Kenties kaikki johtui siitä, että rouva Potter oli kuollut, eikä Ariannalla ollut enää mitään syytä taistella, mutta hänen kuntonsa näytti huonontuneen rajusti edellispäivästä. Kuumetta ei vielä ollut. Cinnamon oli kuitenkin varma, ettei siihen kestäisi enää pitkään; Arianna oli jo valkoinen kuin lakana ja näytti siltä, että pyörtyisi, jos joku pakottaisi hänet nousemaan jaloilleen.
  “Näyttää siltä, että jäin tänne“, Arianna mumisi väsyneesti lojuessaan tyynyllään kasvot kevyesti hiessä. Hänen hengityksensä kulki samalla lailla pinnallisena kuin rouva Potterinkin ennen loppua. “James on varmasti innoissaan.”
  “James kestää kyllä“, Cinnamon vakuutti. Hän otti vesilasin pöydältä ja kaatoi kylmää nestettä Ariannan huulien väliin.
  “Siltä se kuulostikin eilen.”
Cinnamon liikahti. “James on... Hän luulee olevansa vihainen sinulle.”
  “Miten se eroaa vihaamisesta?”
  “Se tarkoittaa, että hän tulee jossain vaiheessa järkiinsä. Se on kieltämisreaktio. James ei osaa käsitellä sitä, että hänen vanhempansa ovat kuolleet, joten hänen on helpompi inhota sinua.”
  “Voi Luoja, nyt minä tiedän olevani sairas!” ähkäisi Arianna.
  “Miten niin?”
  “Kuoleville selitetään kaikki asiat parhain päin.”
  “Arianna, sinä et kuole siitä yhtään minnekään.”
  “Tuo on toinen asia, mitä kuoleville aina sanotaan.” Arianna hymyili heikosti.
  “Arianna”, Cinnamon keskeytti terävästi. “En halua kuulla enää mitään tuollaista, onko selvä?”
  “Selvä on.”
  “Etkä saa myöskään ajatella sellaista. Me kaikki täällä olemme sinun puolellasi.”
  “Siriuskin?”
Cinnamon hätkähti. “Mistä tiesit, että Sirius on täällä?”
Arianna hymähti. “Hän lauloi suihkussa.”
  “Olisi pitänyt arvata. Tänne tulee kyllä muitakin - Rem ja Peter tulevat illalla - ja sinun poikaystäväsi, se Brite - “
  “Hän ei ole minun poikaystäväni.”
Yskästään huolimatta Arianna onnistui kuulostamaan terävältä. Cinnamon perääntyi.
  “Ystäväsi, sitten. Haluatko, että kutsun hänetkin muuttamaan tänne?”
  “Älä!” Arianna älähti kauhistuneena. “Hän tappaisi Siriuksen.”
  “Joo, tuota, mitä Siriukseen tulee…”
  “Mitä?” Arianna kurtisti kulmiaan.
Cinnamon avasi suunsa, mutta sulki sen taas. Arianna ei näyttänyt olevan niin vastaanottavaisella tuulella, että hänen kanssaan olisi kannattanut yrittää viritellä keskustelua Siriuksen ajatusmaailman mahdollisista muutoksista.
  “Ei mitään. Menen laittamaan ruokaa. Mitä haluat syödä?”
  “Mieluiten ilmaa!”

***

Palatessaan alakertaan Cinnamon arveli kuulleensa koputusta ovelta. Kukkalähetyksiä tietenkin, hän ajatteli harmistuneena. Niitä oli tulvinut sisään eilisestä lähtien, ja koska hän ei voinut paljastaa, ettei James ollut Godricin Notkossa hänen oli otettava ne kaikki vastaan. Hän suoristi selkänsä ja veti oven auki valmistautuen esittämään jälleen Jamesin kilttiä aputyttöä.
  “Hei, ikävä kyllä James on - “
Mutta ovella ei seisonutkaan jälleen yhtä kasvotonta kukkalähettiä, vaan Remus ja Peter. Cinnamon kiljahti  ja hyppäsi heidän kaulaansa yhdellä kertaa.
  “Ihana nähdä teitä!”
  “Siltä tuntuu”, Peter ähkäisi ja hieroi ohimoaan, joka oli kolahtanut kipeästi vasten Remuksen päätä.
  “Miten täällä on sujunut?” Remus kysyi niin ikään päätään painellen.
  “Kukaan ei ole kuollut. No, ei sitten eilisillan”, Cinnamon oikaisi ja kyyneleet peittivät hänen näkyväisyytensä. “Rouva Potter - “
  “Miten se kävi?” Remus kysyi tunnustellen. “James ei kertonut.”
Cinnamon pudisti päätään. “Se vain kävi - hän vain - nukahti - ”
Remus sulki silmänsä. “James-parka. Hän menetti heidät molemmat niin lyhyessä ajassa.”
  “Ainakin hänellä on vielä Lily ja Harry”, Peter muistutti. “Heitä kukaan ei vie häneltä.”
  “Niin. Meidän täytyy vain huolehtia siitä“, Remus sanoi kireästi ja astui sisään. Hän näytti väsyneeltä.
Cinnamonia alkoi äkkiä hermostuttaa. “Anteeksi, että pyysin teidät tänne... En olisi pyytänyt, jos en olisi todella tarvinnut apua, mutta silti... Sinulla on vielä se kauppakin, Peter.”
  “Äh”, Peter sanoi selvästi vaivaantuneena. “Ei sillä ole väliä. Niin kuin sanotaan, ystävät ennen kaikkea.”
Cinnamon puristi hänen kättään. “Olet ehdottomasti oikeassa.”
  “Mitä näille tehdään?” Remus nosti toisella kädellään reppuaan. “Lähimpään roskakoriin?”
  “Voitte viedä tavaranne… Hmm, ainoa vapaa huone on rouva Potterin, joten haittaako, jos nukutte Siriuksen huoneessa?”
  “Ei ollenkaan”, Peter vakuutti. “Sehän on kuin olisi taas Tylypahkassa.”
  “No, sittenhän te tiedätte tien.”
Peter pakeni portaisiin kiitollisena siitä, että oli viimein saanut hyvän syyn sulkea kaupan. Red oli ottanut tavakseen norkoilla kaupan nurkilla, ja Peter oli varma, ettei kestäisi pitkään ennen kuin mies pyrkisi jälleen hänen puheilleen. Hän ei saanut päästään sitä mahdollisuutta, että Red oli kenties nähnyt hänen piirtonsa - tai ainakin vilauksen siitä. Mutta tänne Red ei tulisi. Silti Peteriä huoletti. Hän ei voisi piileskellä rouva Potterin luona ikuisesti. Jossakin vaiheessa, jollakin tavalla Red saisi tietää hänen olinpaikkansa ja ajaisi hänet nurkkaan. Mitä hän sitten tekisi? Hän tiesi ainoastaan, että oli tullut liian pitkälle antautuakseen helpolla.
Hän käveli ajatuksissaan Siriuksen vanhaan huoneeseen viemään tavaroitaan. Remus oli aikeissa seurata perässä, mutta muutti mieltään nähdessään valon kajastavan vierashuoneen oven alta. Hän raotti ovea varovasti. Valo tulvi sisään huoneen idänpuoleisista ikkunoista ja lankesi tuolilla istuvan Siriuksen selkään. Sirius oli nojautunut eteenpäin ja silitti sängyllä nukkuvan Ariannan hiuksia. Ariannan hengityksen rahina täytti hiljaisuuden. Kohtaus näytti niin yksityiseltä, että Remuksen teki mieli palata käytävään. Juuri silloin Sirius kääntyi ympäri.
  “Terve, Kuutamo.”
  “Anturajalka.” Remus nyökkäsi hämmentyneenä. “Olin juuri - “
  “Anna olla, istu alas”, Sirius kehotti. Hänen äänensä oli outo. Kun Remus katsoi tarkemmin, hän huomasi, että Siriuksen silmät punoittivat.
  “Miten pärjäilet?”
Sirius naurahti. “Kuin tomaatti piraijaparvessa.”
  “Mitä se tarkoittaa?”
  “En tiedä.”
Remus katsoi häntä odottavasti.
  “Tuntuu… Väsyttää, ja... Merlin, tulin tänne toissapäivänä. Eilen hän kuoli. Hän vain nukahti, siitä vain… en keksinyt mitään sanottavaa. Ja nyt täällä on.… Hitto, täällä on hiljaista. Sarvihaara lähti, enkä ehtinyt edes puhua hänen kanssaan, eikä Claudia päässyt tulemaan ja - en tiedä, odotin jotakin konkreettisempaa.”
  “Konkreettisempaa?”
  “Kuoleman suhteen. Kai se on joku aurorijuttu”, Sirius hymähti. “Sitä vain tottuu näkemään täsmälleen sen hetken, kun joku kuolee... kun elämä katoaa... Se on aina kirous tai veitsi tai jotakin, voi nähdä katseen muuttuvan tyhjäksi, mutta hän vain... Rouva P. vain… katosi.” Hän haroi hiuksiaan turhautuneena. “Onko puheissani mitään järkeä?”
  “Onko kuolemassa ikinä?”
Sirius pyyhkäisi huomaamatta silmäkulmaansa. “Jos sillä mitään väliä on, luulen, että hän oli valmis siihen.”
  “Sillä on paljonkin väliä.”
  “Mutta minulla on niin syyllinen olo.”
  “Mistä?”
Siriuksen katse harhaili Ariannaan, ja Remus tajusi, etteivät he puhuneet enää rouva Potterista.
  “Ai”, hän mutisi. “Oletko… Hmm, oletko muuttanut mielesi?”
  “Hän tuli tänne auttamaan rouva P:tä“, Sirius selitti enemmänkin itselle kuin hänelle. “Pakko hänen oli tietää, miten vaarallista se oli. Hän vain ei halunnut rouva P:n olevan yksin.”
  “Aiot siis antaa hänelle anteeksi?” Remus kurtisti kulmiaan. Se ei kuulostanut lainkaan viimeaikaiselta Siriukselta.
Sirius seurasi Ariannan kasvonpiirteitä sormellaan. “Hän voisi kuolla tänään. Tai huomenna.”
Hänen kurkkunsa oli paksu sanoista, joita hän ei saanut sanottua. Jos jätettiin pois kaikki ylimääräinen - seurustelusuhteet, välirikot, Kroatiat, manaliukset - jäljelle jäi vain se kylmä tosiasia, että Arianna oli hänen ystävänsä. Tyttö oli ollut sitä jo ennen kuin he olivat seurustelleet. Vielä sen jälkeenkin, kun kuvioon oli sekoittunut niin paljon muuta Arianna oli ollut ennen kaikkea hänen ystävänsä. Toteamus tuntui omituiselta. Sitä seurasi monta muuta samanlaista. Silmänräpäyksessä Sirius käsitti -
Remus rypisti otsaansa. “Tuliko joku? Ovi kolahti.”
  “Minä rakastan häntä.”
  “Ketä?” Remus kysyi, vaikka aavistikin jo vastauksen. Tapa, jolla Sirius katsoi Ariannaa oli äkkiä kaikkea muuta kuin välinpitämätön.
  “Voi homehtunut hokkuspokkus-”, Sirius manasi. “Millainen ihminen minä olen?”
  “Anteeksi, mutta minä en oikein pysy mukana. Mihin lauseeseen tuo kysymys viittasi?”
  “Rouva P. on kuollut! Ja minä mietin vain häntä!”
  “Jotenkin minusta tuntuu, että rouva Potter pitäisi sitä hyvänä asiana.”
  “No, minä en”, valitti Sirius. “Mitä se muka auttaa? Minulla on jo tyttöystävä. Sellainen, josta välitän erittäin paljon.”
Remuksen silmät laajenivat. Vielä muutama päivä sitten Sirius oli suunnitellut kiduttavansa Ariannan syömäpuikoilla kuoliaaksi ja nyt hän harkitsi mahdollista seurustelua. Maailma oli totisesti suistumassa raiteiltaan.
  “Sitä paitsi me emme sovi yhteen“, Sirius lopetti. Remus ei ollut enää varma, muistiko hänen ystävänsä hänen läsnäoloaan. “Sekin on nähty. Suutumme toisillemme joka kerta. Päätyisin vain toivomaan häntä kuoliaaksi taas.”
  “Ehkä asiat ovat muuttuneet”, Remus ehdotti varoen.
Sirius pudisti päätään. “Minulla menee hyvin Claudian kanssa. Mitä järkeä olisi pilata sitä? Ei mitään.”
  “Mitä sinä sitten aiot tehdä?”
  “Ariannan ei tarvitse tietää”, päätti Sirius. “Hän on onnellinen sen - sen psykologin kanssa. Ei kannata tehdä asioista monimutkaisempia kuin ne ovat.”
  “Mutta - “
  “Kop kop.”
He hätkähtivät vierasta ääntä. Kääntyessään ympäri he näkivät pitkän ruskeatukkaisen miehen, joka pinnisteli hymyilläkseen heille kohteliaasti. Hänen olkansa takaa kurkkiva Cinnamon näytti vaivaantuneelta.
Siriuksen kädet puristuivat nyrkkiin. Hän tunnisti miehen heti. Kyseessä oli Brite Colum - se psykologi, joka oli käynyt hänen kimppuunsa astiakaupassa.
  “Anteeksi, että keskeytin”, mies sanoi mulkoillen Siriusta. Oliko hän kuullut keskustelun? Ei, ei välttämättä, Sirius päätti. Brite Colum olisi vihannut häntä muutenkin. Mieshän tuntui uskovan, että Arianna oli täällä hänen vuokseen.
  “Sirius, Rem, tässä on Brite, Ariannan - ystävä. Brite, tässä ovat - “
  “Me tunnemmekin jo toisemme”, Brite sanoi viileästi.
  “Jos tunteminen määritellään löyhästi“, Sirius täydensi.
Remus nousi ylös. “Tulit kai katsomaan Ariannaa?”
  “Ellette pahastu.”
  “Ei, olimme lähdössä joka tapauksessa.”
Sirius vilkaisi Remusta. Hän ei muistanut sanoneensa sanaakaan lähtemisestä. Remus ilmehti varoittavasti.
  “Jep, pidä hyvänäsi“, Sirius sanoi tottelevaisesti, vaikka olisikin mieluiten ottanut kirjahyllystä kuivatun kurpitsan ja iskenyt sen Briten nenään. “Tarvitsen ruokaa.”
Hän hypähti jaloilleen ja harppoi ulos ovesta taakseen katsomatta. Jostakin syystä se tuntui aiheettoman vaikealta - kuin hän olisi joutunut jättämään Ariannan kaksipäisen hirviön seuraan.

***

  “Joten sinun oli aivan pakko kutsua hänetkin?” Sirius tiedusteli kuivasti seuratessaan Cinnamonia keittiöön.
Cinnamon heilautti taikasauvaansa ja ryhtyi kutsumaan kattiloita ja kauhoja kätköistään. “Ajattelin, että se olisi kohteliasta. Brite on varmasti ollut huolissaan Ariannasta.”
  “Kohteliasta Britea kohtaan, tarkoitat varmaan.”
Cinnamon huokaisi ja asetti kattilan liedelle. “Milloin sinä oikein pääset yli tuosta tapellaan Ariannan-poikaystävien-kanssa-vaiheesta?”
  “Hän tappeli, en minä.”
  “Sirius…”
  “Ei, Sirius puhuu totta“, Remus puuttui keskusteluun. “Brite käytännöllisesti katsoen kävi hänen kimppuunsa toissapäivänä Viistokujalla.”
  “Miksi ihmeessä? Hänhän on psykologi.”
  “Näköjään hänellä on vaikeuksia käsitellä omaa vihaansa“, totesi Sirius.
  “Näyttää siltä, että tästä tulee miellyttävä vierailu…”
  “Ei kai hän jää yöksi?” Remus kysyi.
Cinnamon ravisti päätään. “Sanoin, ettei täällä ole tilaa.”
  “On sinulla sentään vähän järkeä päässä“, Sirius kehaisi väsyneesti. “Mitä sinä laitat?”
  “Ajattelin tehdä Kurpitsatarhurinpataa.”
Siriuksen kurkkua kuristi taas. Se ruoka oli ollut rouva Potterin bravuurinumero.
Hän hautasi päänsä käsiinsä. Kaikki tuntui muuttuneen niin sekavaksi. Rouva Potter oli kuollut ja Arianna saattaisi seurata perässä, ja hän oli äkkiä tajunnut, ettei ehkä kestäisi sitä... Miksi kaiken piti tapahtua yhtä aikaa?
Oveen kolkutettiin taas.
  “Hitto, tämähän on kuin mikäkin porttiavainkeskus”, Sirius manasi. “Kuka siellä nyt on?”
  “Minä menen”, Cinnamon ilmoitti ja säntäsi eteiseen.
Sirius vilkaisi Remusta. “Hänpä innostui. Mistä vetoa, ettei kyseessä ole luudanvarsitarkastaja?”
Remus hymähti alakuloisesti.
  “Onko kaikki okei, Kuutamo?”
Remus ei ehtinyt vastaamaan, kun Cinnamon jo palasi takaisin keittiöön pahantuulisen näköisenä.
  “Red ja Claudia tulivat”, hän kivahti ja ryhtyi häärimään hellan äärellä kaksinkertaisella energialla.
  “Tuota - onko siinä jotain vikaa?” kysyi Sirius.
  “Ei niin yhtään mitään!” Cinnamon vastasi myrkyllisesti. Hän heilautti sauvaansa sellaisella voimalla, että kattila hypähti levyllä.
  “Hyvä on... Taidan sitten mennä tervehtimään.”
Sirius poistui huoneesta luoden kummastuneita silmäyksiä Cinnamoniin.
  “Hienoa…” Cinnamon mumisi. “Nyt hän luulee minua sekopääksi.”
Remus nousi ja meni tytön luo. “Odotat Alessandroa, vai mitä?”
Cinnamonin silmissä kiilsi. “Olen kirjoittanut hänelle kolmesti, mutta hän ei vastaa! Kävin eilen hänen asunnollaan, mutta hän ei ollut siellä… En edes tiedä, onko hän Englannissa!”
Hän pudisti päätään. Alessandrolla oli taas jotakin meneillään - jotakin, mistä hän ei saisi tietää mitään. Mies tuntui kuvittelevan, että mikäli asia ei koskettanut suoraan häntä, ei siitä tarvinnut hänelle kertoa. Kuinka kauan kestäisi, ennen kuin Alessandro käsittäisi, että mikä koski häntä koski heitä molempia?  Luultavasti vuosia.
Se tuntui niin epäreilulta. Hän oli täällä ja yritti pitää ystäväänsä elossa, eikä olisi tarvinnut muuta kuin puhekumppanin, mutta Alessandro… ei voinut edes vastata hänen viesteihinsä. Ei siihen olisi edes tarvittu paljon. Muutama ystävällinen sana ja pahoittelut. Sekin olisi ollut jo jotakin.
Cinnamonin silmät kostuivat. Joskus hänen teki mieli lyödä Alessandroa.
  “Hei…” Remus loikkasi eteenpäin ja tarttui häntä olkapäistä. “Kyllä sinä saat hänet kiinni.”
  “Ehkä sitten, kun tomaatit oppivat sambaa”, Cinnamon mumisi, mutta ei vastustellut, kun mies veti hänet syliinsä. Tuntui hyvältä halata jotakuta. Eilispäivästä asti hän oli yrittänyt olla vahva, se, joka tiesi mitä tapahtui ja miten seuraavaksi toimittiin.  Nyt hän oli itse hajoamisen partaalla. Hän takertui lujasti kiinni Remukseen ja toivoi, että tämä pystyisi pitämään hänet kasassa. Remuksen kädet vasten hänen selkäänsä tuntuivat tutulta ja hyvältä. Häntä alkoi väkisinkin itkettää.
  “Ei tässä mitään hätää ole“, Remus sanoi hiljaa. “On sinulla sentään meidät.”
Cinnamon vetäytyi kauemmas katsoakseen häntä silmiin. Hänen sinisten silmiensä katse oli vakava ja jollakin tapaa etsivä. Cinnamon meni hämilleen.
  “Tiedän, mutta - “
  “Mutta se ei riitä.”
Remus päästi otteensa hänen olkapäistään ja astui taaksepäin.
  “Rem - “
  “Mennään tervehtimään Rediä ja Claudiaa”, Remus sanoi tasaisella äänellä.
Mies oli poissa ennen kuin Cinnamon ehti sanomaan sanaakaan. Hän lysähti vasten keittiönpöytää ja tuijotti käsiään, jotka vain hetkeä aiemmin olivat pidelleet kiinni Remuksen paidankauluksesta. Mikä kaikkia oikein vaivasi? Sirius katsoi Ariannaa kuin kauan sitten kadonnutta aarretta ja Remus... He käyttäytyivät kuin lauma ylihormonaalisia viidesluokkalaisia.
Hän valahti alas pöydänreunalta ja huokaisi alistuneesti. Yhtä hyvin hän voisi mennä katsomaan, mitä Red ja Claudia täällä tekivät. Claudia tuskin ainakaan oli tullut pitelemään Ariannaa kädestä.
Cinnamon meni olohuoneeseen. Sirius, Claudia, Remus ja Red puhelivat hiljaisella äänellä takan edessä. Red kuului esittävän pahoittelujaan rouva Potterin kuolemasta.
  “…aina nenänsä asioihini, mutta oli hän silti mukavampi kuin moni muu“, Red sanoi. “Miten James jakselee?”
  “Hän meni eilen takaisin Tylypahkaan“, Cinnamon sanoi ja astui eteenpäin. “Hautajaiset ovat ylihuomenna.”
  “Kappas vain.” Red rypisti kulmiaan. “Nytkö sinulla on aikaa puhua?”
  “Anteeksi, minun piti äsken... tehdä yksi juttu.”
  “Potkia paistinpannuja, epäilemättä”, Sirius suhahti Claudialle.
  “Miksi hän niin tekisi?”
  “Rakastuminen ulkomaalaiseen voi olla stressaavaa.”
  “Rasisti”, Claudia syytti.
  “Hys, pikku aktivisti”, Sirius komensi leikillään ja antoi hänelle luunapin.
  “Riittää jo, siirappitikkarit”, Red haukahti kyllästyneenä. “En tullut tänne katsomaan teidän kahden imelyyksiä.”
  “Kysymys kuuluu: miksi tulit?”
  “Rakas serkkuni halusi tulla katsomaan, miten hänen rakkaimpansa jaksaa, ja koska hänen on tarkoitus vahtia minua - mikä on hyvin naurettavaa, jos saan lisätä - hän otti minut mukaan.”
  “Se ei ole naurettavaa, Red, se on -”
  “Claudia hyvä, voin riidellä kanssasi kotonakin, joten mitä jos hoitaisit asiasi ja jättäisit epäasiallisuudet sikseen?” Red ehdotti kärsimättömästi.
  “Olkoon sitten”, Claudia kivahti. Hän tarttui Siriusta kädestä ja raahasi mukanaan toiseen huoneeseen luoden mennessään likaisia silmäyksiä Rediin.
  “Serkut…” Red pudisti päätään. “Minulle jäi ilmeisesti teidän seuranne?”
  “Valitettavaa, mutta totta”, Cinnamon virkkoi kuivasti.
  “Missä Peter on? Eikö hän tullut leikkimään Pyöreän Ariannan Ritaria?”
  “Viimeksi kun näin hänet, hän oli yläkerrassa. Ehkä hän ei kuullut, kun tulitte“, arveli Remus.
  “Mmm. Ehkä”, Red totesi kuulostamatta erityisen vakuuttuneelta.

***
(JATKUU)

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 26.4.08
« Vastaus #197 : Toukokuu 23, 2008, 22:37:01 »
  “Joten, miten sujuu? Sano rehellisesti”, Claudia pyysi ja istui Siriuksen sängyn reunalle.
Sirius harkitsi menevänsä hänen vierelleen, mutta istuikin sitten kahareisin tuolille niin, että saattoi nojata päätään vasten sen reunaa. Hän risti kädet leukansa alle.
  “Rehellisesti… Tuntuu siltä, että pääni räjähtää kohta.”
  “Taitavaa. Haluatko kertoa lisää?”
  “En tiedä, Claudia... Minulla on vain niin paljon mielessä.” Sirius haroi otsahiuksia pois silmiltään. Hän katsoi Claudiaa epäröiden. “Tuntuuko sinusta ikinä, ettei sinulla ole aikaa surra?”
  “Minun kohdallani se taitaa olla enemmänkin oma päätös”, sanoi Claudia. “Jos alkaisin murehtia jokaista pikkuasiaa, olisin kohta Lontoon surullisin tyttö.”
  “Olet onnekas, jos suret vain pikkuasioita.”
  “Sinä taidat murehtia isompia asioita.”
Sirius tuhahti. “Ehkä lievästi sanoen.”
  “Sirius, oletko miettinyt…”
  “Mitä?”
  “Sinulle ei ehkä tee hyvää olla täällä juuri nyt”, Claudia totesi hienovaraisesti. “Voisit tulla takaisin Viistokujalle.”
Sirius ryhtyi pudistamaan päätään ennen kuin hän ehti edes lopettaa lausettaan.
  “Minun on pakko olla täällä.”
  “Minusta se ei ole viisasta“, Claudia vastusti. “Mieti hetki, Sirius! Sinun käytännöllisesti katsoen äitisi kuoli täällä eilen!”
  “Joten?” Sirius kysyi kovaan ääneen. “Mitä sitten? Luuletko, että hän alkaa kummitella? Todennäköisemmin hän alkaa vainota uniani, jos lähden nyt.”
  “En minä mitään sellaista luule“, Claudia keskeytti närkästyneenä.
  “Mitä sitten?”
  “Sinä et ikinä ehdi surra rauhassa täällä. Tämä talohan on täynnä ihmisiä!”
  “Tiedän”, myönsi Sirius. “Ja usko pois, olisin ehkä mieluummin jossain muualla, mutta…”
  “Mutta mitä?” huudahti Claudia.
  “Arianna on ystäväni, Claudia”, Sirius sanoi hiljaa.
  “Vaikka et vielä kaksi päivää sitten voinut sietää häntä?”
  “Joo, no, asiat muuttuvat.”
Siriusta ärsytti, kun hän huomasi, että hänen ääneensä oli hiipinyt puolusteleva sävy. Mitä aihetta hänellä oli asettua puolustuskannalle? Eihän hän ollut tehnyt mitään pahaa. No, ei oikeastaan. Ei mitään sellaista, mistä Claudian olisi pitänyt tietää.
  “Kuule”, hän sanoi sovinnollisesti. “Arianna oli ystäväni, ennen kuin seurustelimme, eikä ystäviä hylätä hädässä. Tein niin kerran, enkä aio tehdä niin toiste.”
Claudia katsoi häntä epäuskoisena. Hän vastasi katseeseen värähtämättä. Hän oli ollut aiemmin väärässä, mutta ei toistaisi enää virheitään, ajattelisi Claudia mitä tahansa.
  “Hyvä on”, Claudia huoahti pitkän hiljaisuuden jälkeen. “Voinko auttaa jotenkin?”
  “Itse asiassa…”
  “Anna tulla.”
Sirius mietti hetken. Hän ei ollut aivan varma, oliko hänen ajatuksensa niitä parhaita. Mutta toisaalta, oliko hänellä vaihtoehtoja?
  “Rouva Potter haudataan ylihuomenna. Olemme kaikki menossa“, hän selitti nopeasti. “Jonkun pitäisi vahtia Ariannaa sillä aikaan.”
  “Eikö hänen poikaystävänsä ole täällä?” Claudia osoitti sormellaan yläkertaan päin.
Sirius näytti kiusaantuneelta. “On, mutta - “
  “Merlinin partakarvat, Sirius, mitä luulet hänen tekevän? Tukehduttavan Ariannan?”
Sirius ei voinut olla nauramatta muistaessaan, että oli vasta eilen kysynyt Cinnamonilta samaa. He totta tosiaan luottivat toinen toiseensa!
  “Oletko sinä mustasukkainen hänelle?” Claudia kysyi tuskin kuuluvalla äänellä.
Sirius kimposi jaloilleen. “En tietenkään, mitä sinä oikein kuvittelet?”
  “Etkö sinä sitten vähän liioittele?”
  “Claudia, Arianna on huonossa kunnossa. Hän voi kuolla. Jos jotakin tapahtuu... Silloin on parempi, että teitä on täällä kaksi kuin yksi.”
Claudia ei sanonut mitään. Hänen ilmeensä oli kivettynyt.
Sirius meni hänen luokseen ja otti hänen kasvonsa käsiinsä.
  “Ole kiltti.”
  “Se on tärkeää sinulle, eikö niin?”
  “Enemmän kuin tärkeää.”
Claudia katsoi toiseen suuntaan. “Menköön sitten. Tämän kerran. Mutta olet minulle palveluksen velkaa.”
Huojennus valtasi Siriuksen mielen.
  “Haluatko, että vahdin Rediä puolestasi?” hän vitsaili.
  “Totta kai”, virnisti Claudia. “Sitten voin mennä Kolmeen Luudanvarteen ja pistää pystyyn vedonlyönnin siitä, kumpi teistä kuolee ensin.”
  “Kilttiä, kulta.”
  “Sinä olet kiltti minulle, minä olen kiltti sinulle. Sitä kutsutaan vastavuoroisuudeksi.”
Sirius pidätti huokauksen. Kestäisi kauan, ennen kuin hän saisi anteeksi sen, että oli suostutellut Claudian entisen tyttöystävänsä vahdiksi.

***

Kun Cinnamon meni seuraavana aamuna keittiöön, hän löysi sieltä yllätyksekseen Jamesin. Mies siveli marmeladia paahtoleivälleen sen näköisenä, ettei ollut nukkunut pariin yöhön. Hänen leukansa oli ajamaton ja silmiä kiersivät violetit varjot.
  “Huomenta”, Cinnamon moikkasi. “Missä Lily on?”
  “Jäi opettamaan ekaluokkalaisia.”
  “Mistä aiheesta?” uninen Peter uteli.
  “Sauvaturvallisuuden alkeet, osa kaksi.”
Sirius pärskähti. “Kiva, ettette keksineet yhtään tylsempää aihetta.”
  “Se ei ole tylsää, vaan järkevää”, James puolustautui. “Ei ole mitään hyötyä opettaa heitä taistelemaan Voldemortia vastaan, ennen kuin he osaavat suojautua itseltään. Jos tietäisit, mitä se yksi tyttö - “
  “Uskotaan”, Cinnamon pisti nopeasti väliin. “Mitä sinä täällä teet?”
  “Menen Remuksen kanssa käymään kiinteistönvälittäjällä“, James sanoi synkästi.
Cinnamon vilkaisi Remusta. Tämä muotoili huulillaan sanat: “Älä kysy.” Hän päätti totella kehotusta. Vaikka hän kuinka mietti, hän keksi ainoastaan yhden syyn, jonka vuoksi James voisi vierailla kiinteistönvälittäjällä - ja se oli Godricin Notkon talon myyminen. Sen täytyi olla rankka paikka Jamesille. Onneksi edes Remus lähtisi mukaan.
  “Onko kaikki valmista huomista varten?” hän kysyi varoen.
  “Täydellistä”, James urahti. “Minusta alkaa tulla hyvä hautajaisten kanssa.”
  “Onko kaikki okei?” Peter tokaisi.
  “On, miten niin?”
  “En ole varma, onko hillossasi jo tarpeeksi leipää.”
James katsahti leipäänsä. Sen päällä hytkyi tasainen kolmen senttimetrin kerros oranssia appelsiinimarmeladia. Hänen sormensakin olivat tahnassa.
  “Samperi!” hän pudotti leivän lautaselle. “Se siitä aamupalasta. Joko mennään, Kuutamo?”
Remus luopui tottelevaisesti mehulasistaan ja nousi ylös. “Tarvitseeko joku jotakin Viistokujalta, kun kerran olemme menossa sinne?”
  “Ei… Ei, hetkinen. Viitsitkö tuoda Matami Pusun huulirasvaa Apoteekista? Se on lopussa“, Cinnamon pyysi.
  “Matami Pusun huulirasvaa, selvä... Onko jotain muuta? Matohäntä? Anturajalka?”
  “Ilta-Profeetta”, Sirius tokaisi. “Tarvitsen juoruja.”
  “Uusi kampa”, toivoi Peter.
  “Ai niin, shampoota!” Cinnamon huudahti.
  “Ja karkkia, Kuutamo-setä“, Sirius aneli ottaen viattomimman ilmeen kasvoilleen.
Remus katsahti Jamesiin. “Mitä sanot, lähetetäänkö vielä postikorttikin?”
James vain hymähti ja sulloi näkymättömyysviitan laukkuunsa.

***

  “James näytti aavemaiselta”, Peter totesi, kun hän, Sirius ja Cinnamon raivasivat pöytää puolisen tuntia ystäviensä lähdön jälkeen. “En ole nähnyt kenenkään imitoivan professori Binnsiä noin hyvin aikoihin.”
  “Hän näytti pahemmalta kuin silloin, kun hänen isänsä kuoli“, Cinnamon myönteli. “Ehkä se tuntuu rankemmalta sitten, kun molemmat vanhemmat ovat poissa. Kun herra Potter kuoli, hänelle jäi sentään äitinsä.”
  “Pitkä ilo se olikin“, Sirius sanoi karheasti. “Kun vain ajattelinkin, että hautajaiset ovat huomenna…”
  “Ei ajatella sitä vielä“, Peter ehdotti vikkelästi. “Kenen vuoro on vahtia Ariannaa?”
Cinnamon vilkaisi kelloaan. “Menen kohta. Hoidan vain nämä astiat.”
  “Onko… onko tänne tulossa vieraita tänään?” Peter näytti äkkiä levottomalta.
  “Claudia saattaa tulla, miten niin?” kysyi Sirius.
  “Mietin vain… Että tuleeko se Brite… Hän vaikutti ärsyttävältä.”
  “Minusta hän oli mukava“, Cinnamon ilmoitti ja lennätti loput paahtoleivät voimalla kaappiin.
  “Hän on psykologi”, Peter mumisi. “He luulevat aina tietävänsä kaiken.”
  “Sinä olet Siriuksen ja Jamesin ystävä, luulisi sinun jo tottuneen siihen.”
  “Hei!” Sirius huusi. “Minä en ole mennyt minnekään!”
Cinnamon hymyili ohutta hymyä. “Sitä kutsutaan huumoriksi.”
  “Sepä mukava. Mitä jos nyt menisit tarkastamaan Ariannan ennen kuin heitän sinua mangolla?”
  “Sirius, se on granaattiomena.”
Sirius kohotti hedelmää varoittavasti.
  “Mennään, mennään…” tyttö pakeni portaisiin.
  “Tehokasta, Anturajalka”, Peter kommentoi. “Tuolla tavallako sinä hankkiuduit tytöistä eroon Tylypahkassa?”
  “Et sinä Britea inhoa, ethän?” Sirius esitti vastakysymyksen.
Peter säpsähti. “Mitä?”
  “Sinä välttelet Rediä. Miksi?”
  “En minä välttele Rediä”, Peter valehteli sukkelaan. Hänen korvanlehtensä alkoivat punoittaa. Miten Sirius oli voinut arvata? Hän oli kuvitellut olleensa hyvinkin ovela, valehdellut kärsineensä vatsataudista koko eilisillan.
Sirius pyrskähti. “Et varmaan niin. Harjoitat muuten vain pohjelihaksiasi hyppäämällä ilmaan joka kerta, kun hänen nimensä mainitaan. Mitä hän on tehnyt sinulle? Vannon, että jos hän on pelotellut minun Matohäntääni, minä - “
  “Ei hän ole tehnyt minulle mitään.”
Peterin teki mieli katkaista kaulansa heti kun sanat olivat karanneet hänen suustaan. Mitä varten hänen oli pitänyt kertoa totuus? Hänellä oli ollut loistava tilaisuus mustamaalata Red ja hän oli ollut vähällä heittää sen hukkaan!
Hän korjasi nopeasti kasvoilleen säikähtäneen ilmeen ja lisäsi: “Se on vain yksi juttu…”
  “Mikä juttu?”
  “Red sanoi, etten saa kertoa”, Peter kuiskasi.
  “Red ei ole täällä nyt.”
  “Hän sanoi syöttävänsä minut Augustolle, jos kerron. Oikeasti.”
Sirius nojautui lähemmäs. “Pysyn hiljaa kuin pussilakana. Kerro nyt.”
Peter vaihtoi levottomasti asentoa. “Näin hänen ottavan sitä taikajuomaa taas…”
  “Milloin?” Siriuksen äänensävy muuttui teräväksi.
  “Viime lauantaina…”
  “Eli kun hän oli Hienoissa Huispausvarusteissa viime viikolla - “
  “Hän käski minua pitämään suuni kiinni”, Peter nyökkäsi.
Sirius kirosi railakkaasti. “Mitä se ääliö oikein yrittää? Jos Claudia tietäisi - “
  “Et saa kertoa!” Peter huudahti tavoitellen sopivan hätääntynyttä äänensävyä. “Lupaa!”
  “Lupaa mitä?” Cinnamon oli tullut takaisin keittiöön. Hänellä oli rypistetty pergamentinpala kädessään.
  “Sait näköjään postia“, Sirius huomioi vaihtaen tehokkaasti puheenaihetta.
Cinnamon kurtisti kulmiaan tyytymättömästi. “Haittaako, jos otat sittenkin minun vahtivuoroni? Minun pitäisi käydä Viistokujalla.”
  “Mitä varten?”
  “Remus lähetti viestin ja sanoi nähneensä Alessandron kiinteistönvälittäjällä. Hän kuului puhuvan jotakin asuntonsa myymisestä.”
  “Vau”, hengähti Peter. “Aikooko hän viimein muuttaa yhteen sinun kanssasi?”
  “Siinä se vika onkin: Ei.”
Keittiön ylle laskeutui painostava hiljaisuus. Cinnamon mulkoili Remuksen viestiä kuin olisi ollut sen vika, että hänen poikaystävänsä oli huolimaton, hankala, poissaoleva, hiljainen, outo -
  “Kannattaako tuosta nyt säikähtää?” Sirius tokaisi. “Ehkä hän myy asuntonsa, koska siellä on menninkäisiä.”
  “Kerrostalossa?”
  “Mistä sitä tietää. Ehkä Visardolla on ikkunalaudalla oma pikku kasvimaa - “
  “Voi Merlin, Sirius, anna olla!”
Sirius hätkähti. Cinnamonilla oli totisesti hermot kireällä.
  “Mitä sinä aiot tehdä? Mennä kuulustelemaan Visardoa?” 
  “En! Minä aion mennä puhumaan hänelle.”
  “Ainoastaan nainen voi nähdä, mitä eroa noilla kahdella on”, Sirius mutisi Peterille toisesta suupielestään.
  “Sanoitko sinä jotakin?” Cinnamonin silmät kapenivat viiruiksi.
  “Sitä vain, että mitkä ovat parantajan ohjeet Ariannaa koskien.”
  “Ei se kyllä siltä kuulostanut”, tyttö mutisi, mutta antoi joka tapauksessa ohjeet - jonkun pitäisi istua Ariannan luona hengityskatkoksien varalta, ja mitata kuume. Ariannalle piti antaa lämmintä juotavaa, mutta ei paljon kerrallaan.
Sirius nyökkäsi. Noin yksinkertaisista ohjeista hänkin selviäisi.
  “Minä tulen vapauttamaan sinut tunnin päästä“, Peter lupasi ja suunnisti lukemaan Päivän Profeettaa.

***

Sirius meni yksin yläkertaan ja pysähtyi koputtamaan vierashuoneen ovelle. Vastausta ei kuulunut. Hän ei yllättynyt. Arianna oli ollut koko eilispäivän niin syvässä unessa, että hänen herättämiseensä olisi tarvittu vähintään räjähteillä täytetty kurpitsa. Brite tosin väitti ahkeraan, että Arianna oli avannut silmänsä ja tervehtinyt häntä, mutta Sirius ei uskonut hänen puhuvan totta. Kylmä tosiasia oli, että Brite olisi sanonut melkein mitä tahansa ärsyttääkseen häntä. Ikään kuin hän olisi välittänyt siitä, että Arianna oli sanonut poikaystävälleen hei! Päinvastoin, hän oli iloinen siitä, että sitä ei ollut tapahtunut hänen seurassaan. Oli parempi, ettei Arianna tiennyt hänen olevan osa potilasvahtia. Tyttö ehtisi kuulla sen myöhemminkin - sitten, kun kaikki olisi kunnossa ja heillä olisi aikaa puhua. Sitä ennen Siriuksen pitäisi miettiä, miten selittäisi kaiken.
Hän astui sisälle Ariannan huoneeseen ja veti verhot sivuun ikkunan edestä. Arianna kääntyi sängyllään ja huokaisi syvään, mutta ei herännyt. Hänen poskensa punoittivat.
  “Hei taas”, Sirius sanoi hiljaa ja meni hänen luokseen. Hän ojensi kätensä sipaistakseen Ariannan poskea, mutta veti kätensä nopeasti pois. Ariannan iho oli tulikuuma!
Pahat aavistukset täyttivät Siriuksen mielen. Hän hapuili taikasauvaansa ja laski sen kärjen potilaansa otsalle.
  “Temperatum revelio.”
Sauvan kärki alkoi hehkua punaisena. Sirius nielaisi.
  “Matohäntä!” hän karjaisi. “Joko Cinnamon lähti?”
  “Joo, miten niin?”
  “Ariannalla on kuumetta! Raahaa koipesi tänne ja äkkiä!”
Alakerrasta kantautui epämääräistä kolinaa ja pauketta, kun Peter mitä ilmeisimmin kompuroi tietään portaisiin. Hän huohotti raskaasti ilmestyessään ovelle.
  “Pal-jon-ko?”
  “Liikaa joka tapauksessa“, Sirius tokaisi kireästi. “Mikä päivä nyt on?”
  “Perjantai”, Peter sanoi hermostuneena. “M-milloin Cinnamon saa sen lääkkeen?”
  “Sunnuntaina. Me olemme pulassa.”
  “Mitä nyt tehdään?”
Sirius yritti muistella, mitä Cinnamon oli sanonut kuumeesta. Ariannalle piti antaa juotavaa, ja hänet täytyi pitää viileänä. Hänet piti nostaa puoli-istuvaan asentoon ja hengitystä piti tarkkailla.
  “Hae kylmää vettä. Paljon. Ja lähetä pöllö Cinnamonille.”
  “Olen jo mennyt.”
Peter lipesi ulos ovesta nopeammin kuin McGarmiwaa paossa oleva James. Sirius keskitti huomionsa takaisin Ariannaan. Ei ihme, että tyttö punoitti sillä tavalla... Hänhän näytti aivan tomaatilta.
  “Hyvä on sitten…” Sirius mumisi itsekseen. Hän kutsui kasan tyynyjä nojatuolista ja nosti Ariannan yläruumista hellävaroin saadakseen ne pujotetuksi tytön pään alle. Arianna äännähti jotakin.
Sirius pysähtyi kesken liikkeen. “Ria? Oletko hereillä?”
Ei vastausta. Hyvä niin. Hän ei halunnut todistajia sille, mitä tekisi seuraavaksi - eikä varsinkaan Ariannaa. Se oli liian vaivaannuttavaa.
Sirius katsoi pitkään Ariannan peiton alla lojuvaa ruumista. Hän tiesi, että nopein tapa tehdä tytön olo mukavammaksi olisi riisua tämä alusvaatteisilleen, mutta sitä hän ei olisi halunnut tehdä. Miksi Cinnamonin oli pitänyt lähteä juuri nyt haukkumaan Visardoa?
Hän vilkaisi ympärilleen. Peter oli unohtunut jonnekin matkan varrelle. Ei hänestä apua olisi ollutkaan. Arianna ei ehkä ilahtuisi Siriuksen avusta, mutta vielä vähemmän hän innostuisi, jos Peter olisi paikalla.
Sirius naurahti itsekseen. Jos joku olisi pari vuotta sitten väittänyt, ettei hän uskaltanut riisua naista, hän olisi hekottanut puhujalle päin naamaa. Mutta totta se oli... Hänen kätensä vapisivat, kun hän painoi vierashuoneen oven kiinni. Hän palasi Ariannan luo ja veti peiton syrjään.
Tämä on puhtaasti lääketieteellinen teko, Sirius muistutti itselleen. Vastalääke kuumeelle. Cinnamonin määräys. Hän pystyisi tähän.
Ensin lähtivät sukat. Sitten hän tarttui Ariannan punaiseen yöpaitaan ja ryhtyi napittamaan sitä auki. Hän nielaisi. Lääketieteellinen teko tai ei, sitä oli vaikea pitää mielessä, kun hänen mieleensä pyrki niin monta samankaltaista tilannetta hieman erilaisissa olosuhteissa... Mutta ei, hän ei voinut ajatella niitä nyt. Seinien kukallisia tapetteja tuijotellen hän ujutti viimeisen napin auki ja veti paidan pois tytön päältä. Luojan kiitos, tytöllä oli alusvaatteet. Ja sitten toinen osa. Sirius kohotti hellästi Ariannan lantiota ja veti väljät pyjamanhousut tämän jalasta. Tilanne muuttui entistä epämukavammaksi, kun hän tajusi, että kyseessä olivat itse asiassa hänen housunsa - yhdet niistä monista, jotka hän oli vuosien kuluessa Ariannalle menettänyt. Hän veti syvään henkeä.
  “Mitä sinä oikein teet?”
Sirius hätkähti ja pyörähti ympäri. Claudia oli ilmestynyt ovelle ilman, että hän oli alkuunkaan kuullut tytön tuloa.
  “Minä - “
  “Tämäkö sinun suunnitelmasi on? Muhinoida hänet terveeksi? Hyvä homma, Sirius“, Claudia tokaisi sarkastisesti ja kääntyi kannoillaan.

***

A/N2: Voisikohan auton alle jäämisellä kinuta myötätuntoa ja sitä kautta kommentteja? Kättä ne ei paranna, mutta piristäisivät kyllä kovasti :)

Ai niin, sain yksärillä pyynnön kirjoittaa pientä esittelyä itsestäni, ja näin jumikätisenä kopioin tuon esittelykaavakkeen esittelytopicista ja täyttelen sen.

NIMI: Sharra / Laura
IKÄ/SYNTYMÄPÄIVÄ: 18 v / 10.3.1990
PAIKKAKUNTA: Jyväskylän lähellä
HIUSTEN VÄRI: Ruskea / punertavan ruskea / jotakin sinne päin
SILMIEN VÄRI: Epämääräisen vihreä ja kaikkea muuta lisäksi
LUONNE: Hyvin vaihteleva sekin. Noin niin kuin yleensä olen aika rauhallinen, iloinen haaveilija, joka tosin on aika reippaasti taipuvainen masenteluun. Avainsanoina voisi kai käyttää puheliaisuutta, vilkasta mielikuvitusta, sarkasmia ja huonomuistisuutta.
MARITAL STATUS: Single (näin englanniksi)
KOTISIVUT: http://sharra.vuodatus.net, http://kayleigh.vuodatus.net
HARRASTUKSET: Kirjoittaminen, kuntosali, haaveilu
LEMPI-:

RUOKA: Salaatti, cornflakes, viinirypäleet, savustettu lohi ja perunamuusi, paahdettu ruisleipä (tällä hetkellä!)
JUOMA: Olen mielettömän tylsä, mutta sanon, että vesi.
HERKKU: Viinirypäleet. Solero on aika hyvä kakkonen.
VUOTTISLAINEN: Koetan olla puolueeton, mutta taidan parhaiten tuntea täältä Samia-tyttösen, joten sanon sitten, että Samia.
SIVU: Ei ole mitään erityistä.
VÄRI: Punainen, valkoinen
KOULUAINE: Äikkä, enkku, psykologia
NUMERO: 9. Paitsi kokeissa 10 on ihan kiva.
ELOKUVA: Forrest Gump, Love Actually, Leijonakuningas
TV-SARJA: Lost, Teho-osasto, Greyn Anatomia
NÄYTTELIJÄ/T: Johnny Depp, Dominic Monaghan, Natalie Portman
LAULAJA: Matthew Bellamy, James Morrison, miljoona muuta.
BÄNDI: The Beatles, Muse, miljoona muuta.
CD: Mahdoton sanoa.
KIRJA: Taru Sormusten Herrasta, Kimpassa (Anna Gavalda), Tuulen Varjo (Carlos Ruiz Zafòn)
MAA: Suomi
AUTO: Meidän auto. Opettelin sillä ajamaan autokoulussa.
VUODEN AIKA: Kaikissa on puolensa, mutta kesä on ainoa, jota jaksaisi vaikka loputtomiin.
KÄNNYKKÄ MALLI: En tiedä edes, mikä on oman kännykkäni malli!
ELÄIN: Hylje, kissa, koira, saukko, miljoonia muita.

MUITA KYSYMYKSIÄ:

INHOTTAVIN SAIRAUS: Syöpä.
PARAS VITSI: Jokin spontaani sarkastinen heitto. (Vaikka pakko myöntää, että nauroin koko illan, kun luin lasten suusta-jutun, missä pikkupoika näki papin ja kiljaisi: "Voi V***U, BATMAN!"
HAUSKIN TEKSTARI: En taida jaella niitä julkisesti :) mutta hyviä on tullut.
TYLSIN VIIKONPÄIVÄ: Sunnuntai, maanantai, torstai
IHANNE MIEHESI/NAISESI: En usko ihanteisiin.
« Viimeksi muokattu: Toukokuu 23, 2008, 22:46:15 kirjoittanut Sharra »

rainna

  • Ankeuttaja
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 23.5.2008
« Vastaus #198 : Toukokuu 25, 2008, 17:04:59 »
Voi apua. Varoitan jo etukäteen, etten tule saamaan aikaan mitään kauhean rakentavaa tai kenenkään kannalta hyödyllistä. Haluan nyt kuitenkin ilmaista itseäni Memoryn tiimoilta.

Alkuun hieman historiaa. Muutama vuosi sitten inhosin syvästi fikkejä. En halunnut kenenkään tulevan ja saastuttavan sitä maailmaa, jonka olen kirjojen pohjalta luonut päähäni. Käsitykseni fikeistä oli juuri näin korkea: otetaan hyvän kirjoittajan maailma ja hahmot ja mellastetaan niillä kun ei osata omia keksiä ja pilataan viattomien lukijoiden näkemykset kirjoista. No, sitten käteeni sattui ystäväni pöydällä pyörinyt sininen kansio, joka sisälsi joitakin lukuja Pakkaskukista tulostettuna. Uteliaisuus voitti fikki-antipatiani ja etsiskelin fikin netistä. Löysin, luin ja jäin koukkuun. Sinun kirjoitustyylisi imaisi sisäänsä erittäin tehokkaasti, hahmot olivat eläviä ja dialogi sujuvaa. Olin aivan myyty.

No, luin Pakkaskukkia ja aloitin Memoryn. Lupasin itselleni, että kun pääsen ajan tasalle luvuissa, kommentoin varmasti. Aika pitkään menikin, ennen kuin sain sinut kiinni ja pääsin lukemaan samaan tahtiin kuin lukuja ilmestyi. En vain saanut sitä palautetta koskaan kirjoitettua. Nyt sitten tajuntaan on iskenyt, että Memory loppuu ihan kohta, ja minä jään ikävöimään hirveästi! Otin viimein härkää sarvista ja aloin naputtaa sinulle tätä sepustusta.

Pakkaskukkia ja Memory ovat opettaneet minut pitämään fikeistä. Joskin makuni on edelleen hyvin tarkka ja valikoiva. Kun olen aloittanut Pakkaskukista, lähtötaso on sen verran korkea, että olen nirso. Lisäksi on päässyt käymään niin, että sinun Kelmitodellisuudestasi on tullut minulle jollakin tapaa "oikea" Kelmitodellisuus. Muiden kelmifikkien lukemisesta on näin tullut aivan luvattoman vaikeaa, kun hahmot toimivat aivan väärällä tavalla, enkä osaa totutella vaihtoehtoisiin OC -hahmoihin. Tästä huolimatta suurkiitos siitä, että olet tekstiesi kautta tutustuttanut minut fikkien maailmaan.

Krhm. Nyt voisin yrittää kirjoittaa sellaisen järkevän kappaleen, joka ei koostu pelkästään avautumisesta, ylistyksestä tai Memoryn lähestyvälle lopulle nyyhkyttämisestä. Niin.
Kirjoitat hurjan luontevasti ja sujuvasti. Tekstissä on sellainen tunnelma, ettei mikään ole väkinsin väännettyä. Tyylin lisäksi Memoryn ehdoton vahvuus ovat hahmot. Vielä Pakkaskukissa oli vähän sellainen tunne, että olet onnistunut paremmin tekemään Rowlingin hahmot omiksesi kuin luomaan mielenkiintoisia omia hahmoja. No, siten kuvaan marssivat Red ja Jazz, hieman kärjistetyt mutta erittäin toimivat ja elävät sivuhahmot. Värikkäät sivuhahmot ovat aina välillä vaarassa jyrätä kiinnostavuudessa itse päähenkilöt, mutta onneksi myös Arianna ja Cinnamon ovat onnistuneet kehittymään tarinan edetessä kiinnostavammiksi, vaikka erityinen suosikkini kumpikaan ei ole missään vaiheessa ollut. Myös Lily-kukkanen on välillä jäämäisillään alle, etenkin viimeaikoina, kun Jamesin perheasiat ovat olleet keskiössä. Kelmit sen sijaan ovat erittäin lähellä täydellistä. Sirius on juuri sellainen kuin pitääkin, minua surettaa kamalasti, että hänellä on edessä niin surkea tulevaisuus. Pidän siitä, että kohtelet Peteriä inhimillisenä olentona ja yhtenä kelmeistä. Harva seikka saa minut kelmifikkejä lukiessa niin kiukkuisesti kuin Peterin vääränlainen kohtelu. Se sotii Potter-ideologiaani vastaan ja pahasti. Jamesin olet saanut mahtavasti eloa ja persoona. En ole vielä koskaan surrut Jamesin kohtaloa niin paljon kuin nyt. Pidän sinun Jamesistasi hirmuisesti, eikä hän saisi kuolla! Hän on vielä niin nuori ja lapsellinen ja rakastunut... Se on väärin! Remus. Lempikelmini jo ennen Pakkaskukkia. Oli kyse mistä tahansa fikistä, Remusta ei koskaan huomioida tarpeeksi minun makuuni. En voi mitään, hän on minulle suuri samaistumiskohde ja yksinkertaisesti kiinnostava. Näin loppumetreillä on ehkä turha vinkua lisää häntä, mutta aina voi toivoa.

Sivuhenkilöitäsi jo kiittelinkin. Red ja Jazz ovat minulle erityisen rakkaita ja ikuisesti kiinnostavia. Red edustaa jossain määrin tietynlaista stereotyyppiä, mutta on silti täydellisen hurmaava. Jazzia on yhä ikävä. Alessandro on välillä jopa häiritsevässä määrin Redin kaltainen, ja hänen roolinsa on jäänyt Vakoiluverkoston aikojen jälkeen vähän epämääräiseksi. Tinka on pakko mainita, vaikka hänen esiintymisestään on jo aikaa. Aluksi pidin Tinkasta, ja hän vaikutti erittäin mielenkiintoiselta. Hahmo ei kuitenkaan kehittynyt mihinkään ilkeästä lähtökohdastaan, joten loppuvaiheessa hän oli ainoastaan turhauttava. Olen kuitenkin erittäin kiitollinen Tinkasta: hänen avullaan Remuksen hahmo avautui syvemmälle.

No, ehkä minä en analysoi joka ikistä tarinaan matkan varrella putkahtanutta hahmoa. Voisin rauhoittua ja yksinkertaisesti kiittää sinua tästä ihanasta fikistä. Olet äärimmäisen taitava kirjoittaja, ihailen todella. Tätä lukee ilokseen. Surettaa niin kovin, kun kaikki hyvä loppuu. On kamalaa, miten joudut listimään omia hahmojasi oikein talkoilla. Jotenkin olin aina ajatellut, että Arianna ei kuolisi, vaan haihtuisi jotenkin muuten Potterien elämästä. Harmittaa, kun uuden jakson ilmestyttyä tietää joutuvansa taas luopumaan jostakin rakkaasta hahmosta. Nyt toivoisin, etten tietäisi tämän päättyvän huonosti. Tiedän, että suuttuisin kamalasti, jos James ja Lily jotenkin jäisivätkin henkiin ja loisit aivan vaihtoehtoisen todellisuuden Harrylle, mutta nyt en voi olla toivomatta, että tekisit juuri niin. En halua, että James ja Lily kuolevat. En halua, että Sirius joutuu Azkabaniin. En halua, että Remus jää yksin.

Kiitos, Sharra. Parantele kättäsi rauhassa ja palaa sitten kirjoittamaan meille lisää ihanuuksia. Olen tähän niin rakastunut, että nyt pitäisi aloittaa eroprosessi, jotta selviäisin kunnialla lopusta.

Uskollinen, mutta tähän asti piilossa pysytellyt lukijasi
rainna

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 23.5.2008
« Vastaus #199 : Toukokuu 27, 2008, 12:42:53 »
Heipä hei, tulin toimittamaan virallisen siirappivaroituksen tätä seuraavaa osaa koskien. Käteni on edelleen erittäin kipeä ja taidan suunnistaa tämän jälkeen särkylääkepurkille (reseptit <3) mutta sainpahan tämän valmiiksi. Tarkoitus oli ottaa varovasti, kirjoittaa tätä osaa pari riviä silloin tällöin koeviikon lomassa, mutta tämä olikin niitä osia, jotka kuljettavat itse itseään, eli opiskelin sitten koeviikkoa varten tämän lomassa. Onneksi kohta on kesäloma ja voin keikauttaa kirjoitusrytmini virallisesti aamuyhden puolelle, nytkin tarina on usein venynyt yhteentoista asti illalla. Kesä ja yökirjoittaminen ovat kyllä parhautta!

Bongo, kiitos :) minä kyllä ainakin toivon, että saan kirjan joskus aikaiseksi! Se olisi ehkä hienointa mitä voisi elämässä tapahtua.

rainna, kiitos kun tulit kommentoimaan! "Pimentolukijoista" on aina niin mukava kuulla :) ja ehkä vielä hienompaa on kuulla, että tästä ficistä on ollut jotain apua ennakkoluulojasi vastaan. Myönnän, suhtaudun itsekin tiettyihin ficci-ilmiöihin melkoisella ennakkoluulolla - en esimerkiksi käsitä, miksi kaikki (Harry ja Draco, Sirius ja Remus yms.) pitää parittaa väkisin keskenään. Ficcimaailmassa käy turhan usein niin, että kun halutaan tutkia kahden hahmon välistä suhdetta, siitä kirjoitetaan aina romanttisesta näkökulmasta, vaikka muitakin suhteita olisi - isä-poika, äiti-tytär, ystävyyssuhteet, yms. Myös insesti menee yli minun ymmärryksen. Esim. tämä Itävallan tapaus on niin kamala, etten ymmärrä, miten kukaan voi haluta kirjoittaa aiheesta edes fiktiota. Mutta nyt taidan eksyä aiheesta. Piti siis vain sanoa, että olen todella iloinen, että luit tämän ja kommentoit. Elättelen kovasti toivoa, että kun Memory on joskus valmis, kaikki "piilolukijat" tulisivat esiin koloistaan ja sanoisivat vaikka kahdella sanalla, että "luin tämän". Sinä sanoit vähän useammallakin sanalla, kiitos siitä :)

Acostumbrado (vuoden vaikein nimimerkki), kiitos :D minulle kävi kyllä tuossa autonallejäämisessä niin, että päinvastoin hermostuin siihen, että toiset yrittivät auttaa. Taidan olla aika itsenäinen ihminen siinä mielessä, etten tykkää hirveästi, jos joku kyselee koko ajan, että onnistutko itse vai tarvitsetko apua. Ja mitä tulee kirjoittamiseen... Haluaisinpa nähdä sen taudin / onnettomuuden, jonka aikana en haluaisi kirjoittaa (*koputetaan puuta*, en oikeasti halua enää uusia onnettomuuksia).

Mysteeri, kiitos!

Velsn Meica, kiitos :) olen nyt koettanut kirjoittaa rouva Potterin kuolemaa tarkoituksella siinä mielessä, että muutakin on samalla meneillään. En voi sille mitään, mutta minusta tuntuu, että tämä ficci kärsii pahasti jos kuvailen koko ajan pelkkää surua ja masennusta, eli yritän tuoda esille niitä muita juttuja. Tuossa seuraavassa luvussa "niitä muita juttuja" saattoi tosin tulla liikaakin... Toivottavasti ei!

Zaro, kiitos kivasta kommentista :) minunkin täytyy myöntää, että näiden viimeisien osien lukeminen on jäänyt vähän puutteelliseksi ;) tässä on nyt varmaan viisi-kuusi uusinta osaa, joita en ole lukenut ollenkaan. Täytyy kesälomalla tulostaa ja numeroida ja lukea ne läpi, että pysyn kärryillä tarinassa. Toisaalta omaa tekstiä on mukavampi lukea vähän pidemmän ajan päästä, silloin joku sanankäänne saattaa välillä vähän yllättääkin.

Tunnelimyyrä, kiitos :) kysymykseesi taitaa tulla vastaus tässä seuraavassa osassa...

Chiinatzu, kiitos :) Alessandro ei kerro, missä on, mutta kyllä sekin pian nähdään...

chérupei, kiitos! Minulle kävi Briten suhteen vähän samalla lailla sinulle, ensin tykkäsin Britesta todella paljon, mutta etenkin tämän uusimman osan jälkeen alan kyllä taas kallistua sille toiselle kannalle... Ei sille voi mitään, minussakin kai asuu pienenpieni romantikko, joka uskoo, että ainakin tarinoissa ihmiset voivat olla tarkoitettuja toisilleen.

Ariella, kiitos!

Astral Romance, kiitos :) Ei minulla taida olla mitään erikoista lempi-Potterkirjaa. Feeniksin Kilta on erityisasemassa ihan siitä syystä, että se sai minut aloittamaan tämän ficin, muuten olen aina tykännyt Azkabanin vangista. Se on mukava kirja (plus siinä on Sirius ja Remus :)) Kuoleman Varjelukset oli ehkä kehnoin, vaikka pakko kyllä myöntää, että Tylypahkan taistelu sai minut kateudesta vihreäksi. En ikinä opi kirjoittamaan yhtä hyvää actionia!

Tässä osassa kuunneltiin mm:
Three Days Grace - Over and Over
Scorpions - Still Loving You
Sugarcult - Memory
Suzanne Vega - Caramel
Daughtry - Used To

 - Sharra

You used to talk to me like
I was the only one around
You used to lean on me like
The only other choice was falling down
You used to walk with me like
We had nowhere we needed to go,
Nice and slow, to no place in particular.

We used to have this figured out;
We used to breathe without a doubt
When nights were clear, you were the first star that I'd see
We used to have this under control
We never thought
We used to know
At least there's you, and at least there's me
Can we get this back
Can we get this back to how it used to be

(Daughtry: Used To)

105.osa - Puoleen jos toiseenkin
25.3.1981

  “Onko kaikki selvää nyt? Tiedätkö, mitä tehdä? Löydätkö kaiken? Oletko - “
  “Sirius”, Claudia keskeytti puoliksi huvittuneena, puoliksi ärtyneenä. “En minä aio tappaa Ariannaa sillä aikaa kun olet poissa. Vaikka Merlin tietää, että minulla olisi aihetta siihen.”
  “Hei, minä selitin jo koko jutun! Noudatin vain Cinnamonin ohjeita, hän sanoi, että Ariannalta pitää ottaa vaat - “
  “Rauhoitu”, Claudia komensi ja painoi sormensa Siriuksen huulille. “Minä uskon sinua.”
Sirius hymyili helpottuneena. Edellisilta ei ollut todellakaan päässyt niiden mukavimpien hetkien joukkoon, kun hänen oli pitänyt yrittää vakuuttaa Claudialle, että hän oli todella ollut täysin viaton eliminoidessaan Ariannan vaatekerrosta. Onneksi Claudia ei ollut heittäytynyt mustasukkaiseksi, kuten hänen tapanaan toisinaan oli, vaan oli suhtautunut koko jupakkaan huumorilla.
  “Tunnen makusi tarpeeksi hyvin tietääkseni, että jos haluaisit välttämättä pettää minua, valitsisit rikostoveriksi jonkun sellaisen, joka on edes tajuissaan”, hän arveli.
  “Juuri tästä syystä minä olen sinun kanssasi”, Sirius virnisti ja veti hänet lähelleen. “Sinulla on järkeä päässä.”
  “Mikä on ikävä kyllä enemmän kuin mitä sinusta voi sanoa suuri nyt. Onko mielessäsi käynyt, että jos haluat ehtiä hautajaisiin, sinun kannattaisi itse asiassa pukea päällesi?”
  “Mutta minähän olen pukeissa!”
Pieni hymy käväisi Claudian huulilla. “Ehkä Tarzanin mielestä. Hautajaisvierailta edellytetään jotakin hieman konservatiivisempaa. Missä sinun paitasi on? Vauhtia nyt!”
  “Ei tässä vielä mikään kiire ole”, Sirius protestoi. Hän nappasi Claudian uudelleen syliinsä ja silitti peukalollaan tämän poskea. “Eihän?”
  “Minua ei voi manipuloida noin helpolla.”
  “Aina voi yrittää, vai mitä?”
Hän painoi huulensa Claudian huulille ja suuteli tyttöä kaikella taidollaan. Hetken ajan se näytti toimivan, sillä Claudia äännähti kevyesti ja laski kätensä hänen olkapäilleen. Sitten tyttö kuitenkin tuli järkiinsä ja työnsi hänet kauemmas.
  “Vaatteet päälle. Nyt. Tai keritsen sinut kaljuksi.”
Sirius loi häneen äkäisen katseen. “Mihin professori McGarmiwaa tarvitaan, kun on tuollainen tyttöystävä?”
  “En tunne tapausta, joten saat anteeksi. Sitä paitsi minusta tuntuu, että sanoisit mitä vain välttyäksesi hautajaisiin menolta.”
  “Miksiköhän?” Sirius ähisi kauluspaitansa uumenista. Claudia meni auttamaan hänet takaisin päivänvaloon. “Olen ollut miljoonissa hautajaisissa! Olen nähnyt sitäkin useampien kuolevan! Suoraan sanottuna koko jutusta alkaa mennä maku. Olen kuin joku vanha mummo, jonka päivän kohokohta on selata Päivän Profeetan kuolinilmoitussivut ja katsoa, kuinka monta tuttua on potkaissut tyhjää sitten viime näkemän.”
  “Tiedän, että se ei ole helppoa mutta - “
  “Sitä paitsi tiedän, miten tämä juttu tulee menemään“, Sirius keskeytti. “Kaikki tuijottavat minua ja miettivät, mitä tekemistä minulla on rouva P:n kuoleman kanssa. Usko pois, kun hautajaiset ovat ohi, kaikki ovat jo vakuuttuneita, että minä järjestin koko kuumetartunnan päästäkseni käsiksi Potterien rahoihin ja hoidan seuraavaksi Jamesin ja Lilynkin pois päiviltä!”
Claudia katsoi häntä apeana. “Jos voisin tehdä jotakin - “
  “Voisit antaa minun jäädä tänne.”
  “Ei tule kauppoja. Et voisi tehdä sitä rouva Potterille.”
  “Merlin tietää, että voisin“, Sirius jupisi, mutta ryhtyi joka tapauksessa sitomaan kravattia kaulaansa. Kun siitä ei tullut mitään, hän tarttui taikasauvaansa ja lumosi solmion paikoilleen muutaman kirosanan säestämänä.
Oveen koputettiin. “Anturajalka? Oletko valmis?”
  “Kuutamo?”
  “Ei, kun Matohäntä“, Peter vastasi. “Kuutamo on alakerrassa ja suunnittelee repivänsä housunsa, jos et kohta tule.”
Sirius ummisti silmänsä. “Vihje ymmärretty.”
  “Hän käski sanoa myös, että ne ovat kalliit housut. Eikä hänellä ole rahaa ostaa uusia, jos niille käy jotakin.”
  “Hyvä on, hyvä on! Otan vain kaapuni, vai onko sekin kiellettyä?”
Hän kouraisi mustan hautajaiskaavun sängyltä ja kiskoi sen synkkänä ylleen.
  “Minun pitää mennä nyt.”
  “Koeta pärjätä.”
  “Sinä myös. Jos Ariannan kanssa tulee jotakin ongelmia, lähetä pöllö. Se ehtii hautausmaalle parissa minuutissa. Brite tulee tänne puolen tunnin päästä, joten koeta tulla juttuun hänen kanssaan… Mutta älä liian hyvin“, Sirius lisäsi nopeasti. “Kuulemma hänen nenänsä on murtunut jo kerran jonkun naisen takia, ja minua inhottaisi toistaa temppu.”
Claudia tönäisi häntä nauraen. “Mene jo, nahjus!”
Sirius virnisti hermostuneena ja katosi ulos ovesta.

***

Kun kaikki äänet alakerrasta olivat vaimenneet, Claudia pakottautui vetämään paidan päälleen ja lähtemään vierashuoneeseen. Pelkkä oven raottaminen tuntui vastenmieliseltä, kuin hän olisi astunut maailmaan, joka voisi tuhota hänen koko olemassaolonsa. Huoneessa oli jäätävän kylmä, sillä Cinnamon oli antanut ohjeet pitää lämpötilan alhaisena.
Claudia lumosi valot päälle ja astui peremmälle huoneeseen. Arianna oli onneksi yhtä syvässä unessa kuin edellisenäkin päivänä; muuten vahtiminen olisi ollut sietämätöntä.
Hän istui tuolille katselemaan Ariannaa. Tuntui kummalliselta, että Ariannan ei tarvinnut tehdä mitään, maata vain hiljaa paikallaan ja olla kuolemaisillaan, ja silti hän uhkasi Claudian maailmaa pahemmin kuin mikään muu. Niin kuin eilisiltana. Claudia oli puhunut totta sanoessaan Siriukselle, että uskoi tätä. Sirius ei ollut sitä tyyppiä, joka hyppäsi yhden naisen sänkyyn heti kun toisen silmä vältti. Oikeastaan itse teko ei edes ollut se, joka vaivasi Claudiaa. Sirius oli riisunut Ariannan vaatteita - mitä sitten? Hän oli vain yrittänyt auttaa. Hänen ilmeensä oli kuitenkin jotakin, mitä Claudia ei voinut hevillä unohtaa. Kumartuessaan Ariannan ylle Sirius oli näyttänyt siltä kuin olisi käsitellyt posliininukkea, maailman kalleinta ja helpoiten särkyvää. Claudia osasi aavistaa, ettei Sirius milloinkaan katsoisi häntä sillä tavalla.

Hän risti kätensä leuan alle. Mikä hänessä oli oikein pielessä? Eivät hän ja Arianna nyt niin erilaisia olleet. Hyvä on, Arianna oli kaunis - jopa hikisenä ja iho kuumeesta loimottaen. Mutta ei Claudiakaan katsonut olevansa pahannäköinen. Eikä kukaan mies jaksaisi tyttöä vuosikausia vain hyvän ulkonäön vuoksi; ei niin kuin Sirius oli jaksanut Ariannaa.

Claudia tunsi itsensä idiootiksi. Ihastuessaan Siriukseen hän oli vannonut, ettei antaisi viime kerran toistua. Sirius olisi hyvä korvike hänen entiselle poikaystävälleen, aivan kuten hän olisi hyvä korvike Ariannalle. He olisivat yhdessä ja pitäisivät hauskaa ja unohtaisivat kaiken muun. Mutta mikään ei ollut mennyt sillä tavalla. Jotenkin, huomaamatta, Sirius oli astunut tuuraajan osasta täysipäiväisen päätähden rooliin, ja Claudia oli jälleen mustasukkainen. Hänkin halusi olla illan päänumero Siriuksen elämässä. Häntä vain pelotti, ettei hän koskaan pääsisi sinne.

Pahinta oli, ettei hän voinut edes vihata Ariannaa. Hän tiesi, että monet tytöt miettivät ilkeään sävyyn, mitä heidän poikaystävänsä olivat nähneet entisissään, mutta hän ymmärsi sen täysin. Arianna oli, niin kuin Lily aina sanoi, hieno tyttö. Hän tiesi mihin uskoi ja oli valmis taistelemaan sen puolesta loppuun saakka. Koko juttu oli niin hankala, ettei Claudia mielellään myöntänyt sitä edes itselleen, mutta osa hänestä tiesi, että jos olosuhteet olisivat olleet toisenlaiset, hän ja Arianna olisivat saattaneet olla jopa ystäviä.

Arianna äännähti sängyllä. Claudia kääntyi katsomaan häntä ja huomasi kauhukseen hänen silmäluomiensa rävähtäneen auki. Hänen valkoiset, utuiset silmänsä olivat niin pelottava näky, että Claudian oli keskitettävä katseensa muualle. Hän päätyi tuijottamaan Ariannan huulia, jotka raottuivat ja muodostivat sanan:
  “Si…ri…”
Claudia jäykistyi. “Mitä?”
  “Si… ri.... us…”
  “Sanoitko sinä Sirius?”
Arianna käänsi kylkeä ja antoi silmiensä painua takaisin umpeen. Claudian teki mieli ravistella häntä. Oliko hän tosiaan sanonut Sirius?
Se ei voinut olla mahdollista. Arianna oli sanonut jonkun toisen nimen. Vaikka sirkus. Ehkä hän näki houreunia sirkuksesta. Hänhän oli joskus ollut töissäkin sellaisessa. Tai ehkä hän oli tarkoittanut jotakuta toista Siriusta. Varmasti nykyajan Siriuksella oli joku komea esi-isä, jonka perään Arianna voisi haikailla.
Claudia voihkaisi ja hautasi kasvot käsiinsä. Ketä hän oikein yritti huijata? Arianna oli sanonut hänen Siriuksensa nimen ja tarkoittanut hänen Siriustaan, siitä ei päässyt yli eikä ympäri. Se oli niin uskomattoman epäreilua! Claudia iski turhautuneena nyrkkinsä Ariannan sängynpatjaan.
  “Huti tuli.”
Hän kohotti katseensa ja mulkaisi ovensuussa seisovaa Britea. “En minä yrittänyt osua.” 
  “Tiedän. Se oli vitsi. Ilmeisesti kehno sellainen.” Brite kurtisti kulmiaan kuin huonoa huumorintajuaan paheksuen.
Claudia hymyili. “Ei, ihan hyvä se oli... Minä vain en ole sillä tuulella, että ymmärtäisin huumoria.”
  “Hmm. Et tainnut saada kaikkein mieluisinta tehtävää.”
Hän pudisti päätään. “Ei millään pahalla tyttöystävääsi kohtaan.”
  “Arianna ei ole tyttöystäväni”, Brite sanoi selvästi pahoillaan.
  “Ai”, Claudia yllättyi. Hänen mielialansa laski. Sekin vielä - että Arianna oli vapaa! Entä jos Sirius…? Lopeta, hän sätti itseään. Mitä luottamukselle oli taas tapahtunut?
  “Olet mustasukkainen”, Brite totesi.
  “Ja sinä tarkkanäköinen“, hymähti Claudia.
  “Kuuluu työnkuvaan.” Mies tuli lähemmäs, istui Ariannan sängyn laidalle ja otti tytön velton käden omaansa. “Tiedäthän, teen kaikkeni varmistaakseni, ettei sinulla ole enää aihetta mustasukkaisuuteen.”
  “Kilttiä”, Claudia mumisi. “Mutta en tiedä, onko siitä hyötyä.”
  “Mitä tarkoitat?”
  “Arianna avasi äsken silmänsä. Luulen… luulen, että hän kutsui Siriusta.”
Briten ilme venähti. Claudian kävi äkkiä miestä sääliksi. Hän itse sentään tiesi, että Sirius välitti hänestä, mutta mitä Brite tiesi Ariannan tunteista? Yhtä paljon kuin tonnikala yksisarvisen.
Kaikki oli niin epäreilua, Claudia ajatteli taas. He todella välittivät Siriuksesta ja Ariannasta, hän ja Brite. Ja he olisivat voineet olla todella onnellisia tahoillaan, jos Sirius ja Arianna vain olisivat voineet päästää irti menneisyydestään. Mutta he roikkuivat siinä kiinni kuin jalkapuoli menetetyn raajansa muistossa, kärsivät yhä särkyjä, vaikka itse raaja oli poissa. Mitä he siitäkin hyötyivät? He vain tunsivat olonsa entistä kurjemmaksi.
Claudia teki nopean päätöksen.
  “Mietin tässä…”
  “Mitä?” Brite katsoi häntä suoraan silmiin.
  “Pitäisikö minun kertoa Siriukselle.”
Miehen silmät välkähtivät ymmärryksen merkiksi. Silti hän teeskenteli, ettei käsittänyt ja kysyi:
  “Mitä tarkoitat?”
  “He voisivat rakastaa meitä“, kuiskasi Claudia. “Tarvitsemme vain vähän aikaa. Jos kerron Siriuksen puheille nyt, hän rupeaa taas ajattelemaan Ariannaa ja se kaikki alkaa alusta. He riitelevät, he tappelevat, he eivät pysty puhumaan…”
  “Sinä aiot huijata.”
  “Ei se olisi oikeastaan huijaamista“, Claudia puolusteli. “Me vain... muuttaisimme olosuhteita. Jos heistä tulee onnellisia, mitä väliä sillä on?”
Hän oli hetken hiljaa ja lisäsi:
  “Sirius on itse sanonut, ettei pystynyt olemaan Ariannan kanssa, vaikka miten yritti…”
  “Ja Arianna kertoi, ettei kukaan ole tehnyt häntä niin surulliseksi kuin Sirius“, Brite jatkoi hiljaa.
He katsoivat toisiaan syvälle silmiin. Ristiriitaiset ajatukset vaeltelivat Claudian mielessä. Hän tunsi itsensä kamalaksi ihmiseksi. Silti hän ei osannut toimia toisin.
  “Mitä psykologi sanoo?” hän kysyi.
Brite näytti piinatulta. “Ammattini sopii sitä vastaan. Mutta jos he tekevät toisensa onnettomiksi…”
  “Hyvin onnettomiksi.”
  “Ja minun tehtäväni on auttaa asiakastani olemaan onnellinen... Hyvä on, olen mukana. Vaitioloni on sinun.”
Claudia ojensi hänelle kätensä. Ohuella hymyllä ja kädenpuristuksella he sinetöivät sopimuksen, joka sai kummankin omantunnon korventelemaan salassa.

***

Siriuksesta tuntui kuin hän olisi elänyt kaiken ennenkin. Godrickin Notkon kirkon alle piilotetun kappelin, hautajaisvieraat, surullisen musiikin… Ainoa ero oli siinä, että tällä kertaa rouva Potter ei seisonut ovella vastaanottamassa vieraita, vaan Sirius ja Lily olivat korvanneet hänen paikkansa Jamesin rinnalla. Jamesin kivettynyt ilme ja Lilyn poskia pitkin virtaavat kyyneleet herättivät vieraissa sääliä, kun taas Sirius sai osakseen vain epäluuloisia silmäyksiä ja mutinaa. Hän kesti kaiken sanaakaan sanomatta tietäen, että jos rouva Potter olisi ollut paikalla, tämä olisi asettanut vieraat suorastaan sotilaalliseen järjestykseen.
James ei ollut sanonut sanaakaan koko aikana kappelissa. Sirius oli huolestunut, mutta Lily vakuutti, että pahin alkoi olla jo takanapäin. Hän kertoi Jamesin itkeneen eilen pitkälle yöhön. Itku oli hyvä merkki: se tarkoitti, että oli jo valmis suremaan, ja vain suremalla saattoi parantua.
  “Pärjää hän sentään paremmin kuin minä aikanani“, Lily mumisi toisesta suupielestään, kun James oli kääntynyt keskustelemaan Elfias Dogen kanssa.
  “Niin, hän ei sentään ole saanut päähänsä ryhtyä vakoojaksi ja heilastella epämääräisten italialaisten kanssa“, Sirius murjaisi. Hänestä tuntui, että rouva Potter olisi arvostanut vitsiä.
Lily pukkasi häntä kyynärpäällä kylkeen. “Muista, että epämääräinen italialainen opetti minulle epämääräisiä temppuja. Saatat päästä niistä osalliseksi, ellet ole varuillasi.”
Sirius teki asennon ja oli kiltisti. Hän oli helpottunut siitä, että pystyi yhä vitsailemaan. Se tarkoitti sitä, että rouva Potterin ei ollut vienyt kaikkea hänestä mukanaan. Elämä jatkuisi, vaikka juuri nyt ei siltä tuntunut.
Kun viimeisetkin vieraat olivat tulleet kirkkoon, Sirius, James ja Lily palasivat paikalleen. Cinnamon ojensi Lilylle Harryn, joka mutristeli suutaan. Vauvalla ei ehkä ollut mitään käsitystä siitä, mitä tapahtui, mutta surullinen tunnelma tarttui häneenkin.
He olivat ehtineet istua paikallaan ehkä kaksi minuuttia, kun arkku tuotiin kirkkoon. Sirius painoi päänsä haluamatta katsoa. Vasta kun arkku oli laskettu kappelin etuosaan hän kohotti katseensa. Hän tuijotti tiiviisti seinällä olevia tauluja. Ne kaikki esittivät violettikaapuista velhoa, joka taisteli Kuolemaa vastaan. Kuolema oli kuvattu irvokkaasti, kuten aina: hänellä oli valkoiset kasvot ja pitkät käppyrät sormet, joita hän ojenteli velhoa kohti. Siriuksen oli vaikea kuvitella, että rouva Potter olisi kohdannut sellaista kuolemaa.
Mitä kuolema oikeastaan oli? Rouva Potterin arkun ääressä seisovalla pikkuruisella velholla tuntui olevan siitä oma käsityksensä. Hän puhui suuresta surusta, ikuisuudesta ja syvästä unesta. Mutta Siriuksesta ei tuntunut, että rouva Potter olisi kadonnut ikuisiksi ajoiksi. Ehkä hän ei yksinkertaisesti pystynyt kuvittelemaan sitä. Ehkä hän oli niin tottunut rouva Potterin lämpöön ja eloisuuteen, että mikä tahansa muu vaihtoehto tuntui mahdottomalta.
Sirius risti kädet syliinsä ja antoi todistajavelhon puheiden virrata ohitseen. Hän havahtui vasta, kun James nousi paikaltaan ja käveli äitinsä arkun vierelle. Jamesista näki, että hän yritti olla katsomatta arkkua. Hän veti syvään henkeä ja otti pienen kirjan taskustaan kohottaen sen kaikkien nähtäväksi. Se oli Beedle Bardin Tarinat, satukirja, jota Siriukselle ja Reguluksellekin oli luettu lapsena. Regulus oli rakastanut sitä, mutta Siriusta se oli ärsyttänyt. Hän olisi halunnut kuulla Hurjan Hevoskotkan Seikkailut, jota Bellatrixille oli luettu.
  “Sain tämän kirjan postissa“, James aloitti käheästi. “Äitini lähetti sen. Mukana oli viesti, jossa käskettiin kääntää sivulle seitsemänkymmentäkolme. Siellä on tarina nimeltä Pitkä neuvottelu. Se kertoo noidasta nimeltä Lucretia, jonka mies kuoli. Koko juttu on mielettömän pitkä, enkä aio toistaa sitä tässä, mutta lopussa Lucretia tapasi Kuoleman ja vaati tätä antamaan hänen miehensä takaisin. Kuolema antoi hänen valita: hän saattoi joko elää viikon miehensä kanssa ja kuolla sitten, tai elää kolminkertaisen elämän ilman miestään. Hän päätti olla miehensä kanssa, eli onnellisen elämän ja nukahti sitten rauhallisesti miehensä kanssa.
En tiedä, miksi äiti lähetti minulle tämän kirjan. En usko, että hänen tarkoituksensa oli, että etsisin käsiini Kuoleman ja haastaisin tämän väittelyyn. Ehkä hän halusi kertoa omalla tavallaan, että oli elänyt tarpeeksi pitkään ja oli valmis kuolemaan. Ei se tee hänen kuolemastaan yhtään sen helpompaa - “ James nielaisi, “ - mutta ainakin minun on nyt helpompi ajatella, että hänellä on kaikki hyvin nyt. Nuku rauhassa, äiti.”
Jamesin ääni murtui, kun hän kosketti äitinsä arkkua taikasauvallaan. Se nousi ilmaan ja lähti leijumaan eteenpäin käytävällä. Sirius, Remus, Peter ja Red nousivat myös. Oli heidän tehtävänsä leijuttaa arkkua.
Siriuksesta tuntui oudolta. Hän tiesi, että rouva Potter ollut yrittänyt välittää kirjan avulla hänelle mitään suurta viestiä: Kirjan oli saanut James, ei hän. Silti hän ei saanut päästään ajatusta, että rouva Potter oli yrittänyt sanoa hänellekin jotakin, rohkaista häntä elämään parhaansa mukaan. Sellainen hän oli ollut aina. Hän oli aina kehottanut eteenpäin, sanonut anna palaa, koska vain virheistä oppi...
He kävelivät loskaisen hautausmaan poikki. Siriuksen kengät liukuivat ilkeästi kosteassa ravassa. Hän keskittyi ajattelemaan onnellisia asioita: aamiaisia Godricin Notkon kartanon keittiössä, huispausotteluita takapihalla ja jäätelöannoksia, joita Jamesin äiti oli heille kantanut... Hän ajatteli sitä heinäkuun päivää, kun he olivat epähuomiossa polttaneet rouva Potterin pyykit, ja hymyili yhä muistoilleen, kun he saapuivat haudalle. Se ammotti avonaisena, kuin nälkäinen kita, joka valmistautui nielaisemaan uumeniinsa heidän rakkaansa. Sirius laski taikasauvansa yhtä aikaa muiden kanssa ja yritti uskotella itselleen, ettei mitään tästä todella tapahtunut. Ehkä hän näki vain unta.
Se oli ohi nopeammin kuin hän oli uskonutkaan. Itkevät naiset ryhtyivät viemään kukkia haudalle, ja James ilmoitti, että muistotilaisuus järjestettäisiin Alruunanhovissa parin kilometrin päässä. Vähä vähältä ihmiset laskivat kukkansa ja lähtivät.
Sirius viivytteli, kun muut Kelmit tekivät lähtöä.
  “Tuletko sinä?” James kysyi olkansa yli. Hän puki Harrylle hattua päähän.
  “Minä…” Sirius epäröi. “Luuletko, että äitisi pahastuisi, jos en tule?”
  “Miten niin?”
  “Minulle vain tuli sellainen tunne, että - “
  “Aiot mennä katsomaan Ariannaa”, Lily arvasi.
Sirius nyökkäsi. Jamesin ilme kiristyi.
  “Mennään, Sarvihaara, hetkeksi sivummalle”, Sirius ehdotti. Hän katsoi Lilyä. “Haittaako?”
Lily ravisti hiuksiaan. “Odottelen Harryn kanssa portilla.”
Hän antoi kätensä vaipua Jamesin kädestä ja lähti. Sirius ja James jäivät kahden suuren tammen varjoon.
  “No?” James kysyi ynseästi.
Sirius veti syvään henkeä. “Minun pitää varmaan kertoa sinulle jotakin. Aika ei ole missään tapauksessa paras, enkä odota, että olet samaa mieltä. Aion vain sanoa tämän, että tiedät minun mielipiteeni, etkä voi väittää, että olisin pimittänyt sinulta jotain.”
James odotti sanaakaan sanomatta.
  “Olen ollut väärässä Ariannan suhteen.”
Edelleen hiljaista. Aikoiko James vain seisoa siinä ja tuijottaa häntä, kunnes hän tulisi toisiin aatoksiin? Ärtyneenä hän jatkoi:
  “Arianna ei tehnyt mitään väärää. Hän vain otti riskejä. Sitähän me teemme - otamme riskejä ja toivomme parasta. Ariannalla on vain ollut huono tuuri.”
James pärskähti.
  “No, miksi sinä sitten sitä kutsuisit?” Sirius puolusteli. “Hän otti riskin ja sokeutui.”
  “Hän on yhä elossa“, James sanoi karheasti. “Se on enemmän kuin mitä isästä voi sanoa.”
  “Sarvihaara, hän ei tehnyt sitä tahallaan. Hän yritti vain auttaa, niin kuin äitinsä kanssa.”
  “Hän epäonnistui.”
  “Mutta hän ei voinut tietää sitä” huudahti Sirius. “Siitähän tässä on kyse! Ei kukaan voi jäädä sängyn pohjalle makaamaan vain, koska jotakin kamalaa voisi tapahtua!  Yhtä hyvin voisimme antaa Voldemortin vallata Englannin ja julistaa Kalkaroksen vuoden urokseksi! Etkö sinä tajua, James? Hän ei tehnyt väärin! Hän yritti tehdä jotakin.”
  “Ja sinä vain tajusit totuuden noin vain?” James tiedusteli pistävästi.
Sirius liikahti vaivaantuneena. “Arianna voi kuolla. Eikö sillä ole sinulle mitään merkitystä?”
James ei sanonut mitään.
Hän sormeili kaapunsa hihaa. “Jos hän kuolee nyt... ja luulee minun vihaavan häntä... En tiedä, kestäisinkö sitä. Eikö siitä voi jo päätellä, että olen väärässä?” hän kysyi anovasti. “Aina ei voi ajatella oikeaa ja väärää. Joskus on tärkeämpiä asioita.”
  “Voi karvainen Kirke!” ähkäisi James. “Olet rakastunut häneen!”
Sirius hätkähti. “Älä ole hölmö!”
  “Se on ilmiselvää.”
  “Eikä ole.”
  “Onpas. Sinä olet rakastunut häneen”, James syytti.
  “Merlinin tähden, ajattele mitä haluat!” Sirius hermostui. “Minä vain yritän tehdä oikein. Ja jos sinua kiinnostaa, yleinen mielipide on minun puolellani. Kaikki muut ymmärtävät Ariannan ihmiseksi paitsi sinä!”
Hän harppoi vihaisena tiehensä yrittäen kerätä niin monta erottavaa metriä hänen ja Jamesin välille kuin mahdollista. Hautausmaan laidalla hänen kiukkunsa alkoi kuitenkin jo laantua ja hän hidasti vauhtia. Suuttumuksen tilalle nousi harmi. Hänen ei olisi pitänyt hyökätä sillä lailla Jamesin kimppuun. James oli kyllä ansainnut kuulla totuuden, mutta hänen äitinsä hautajaiset eivät olleet todellakaan oikea paikka sille. Siriuksen täytyisi pyytää anteeksi myöhemmin.

Hän oli vähällä ilmiintyä takaisin Jamesin vanhempien talolle, mutta päätti viime tipassa kävellä. Matkaa oli vain kilometri pari, eikä hänellä ollut kiire minnekään. Hänen täytyi selvittää ajatuksiaan pahemman kerran, ennen kuin astuisi jälleen Claudian silmien eteen.
Beedle Bardin Tarinat olivat saaneet hänet ajattelemaan. Tai oikeastaan se yksi tietty tarina - kertomus Lucretiasta ja hänen miehestään. Lucretia oli ollut valmis luopumaan loppuelämästään yhden viikon vuoksi, vaikka oli tiennyt, ettei voisi saada enempää. Se sai Siriuksen häpeämään itseään. Toisin kuin Lucretialla, hänellä ei ollut mitään varmuutta siitä, että asiat päättyisivät huonosti - pelkkä pelko vain. Silti hän ei uskaltanut ottaa riskiä ja yrittää, niin kuin oli äsken Jamesille kehunut tekevänsä, vaan tyytyi tuttuun ja turvallisuuteen. Mutta entä jos olikin olemassa enemmän?
Hän oikaisi metsän halki. Siellä maa oli melkein kuiva; tiheä lehväkatto oli huolehtinut siitä, ettei lunta ollut alunperinkään kerrostunut paljon. Kohmeinen sammal rasahteli Siriuksen jalkojen alla, mutta hän oli liian syvällä ajatuksissaan edes huomatakseen sitä.
James oli ollut oikeassa. Se oli kiusallista. Hän rakasti Ariannaa yhä - rakasti jokaisella mahdollisella tavalla. Hän vain ei tiennyt, mitä tekisi sille tunteelle. He olivat riidelleet ja eronneet niin monta kertaa. Mikä takaisi, että tämä kerta olisi erilainen? Pelkkä hyvä tahtoko? Sirius oli ollut Ariannan kanssa liian pitkään kuvitellakseen, että pelkkä halu olla yhdessä riittäisi. Ja silti - silti hänen sydämensä hypähti, kun hän vain ajattelikin sitä mahdollisuutta. Heillä oli niin paljon hyviä muistoja. Perjantai-illan noutoruoka ja leikkisät väittelyt siitä, kumpi avaisi ikkunan luutalähetille. Pitkät valoisat lauantaiaamut, kun he olivat vain lojuneet sängyssä raajat yhteenkietoutuneina välillä jutellen, välillä torkkuen. Iltapäivät, jolloin Arianna oli ollut häntä vastassa ja hukuttanut hänet kevytmielisiin uutisiin heti ovella. Ariannan ihon tuoksu, kun hänellä ei ollut yllään mitään muuta kuin omat toiveensa ja pelkonsa. Sirius olisi antanut melkein mitä tahansa saadakseen sen kaiken takaisin.
Mitä vain paitsi Claudian. Siinä Siriuksen kuvitelmat tekivät äkkijarrutuksen ja törmäsivät huispaussalkoon. Jos hän olisi ollut yksin, vailla mitään menetettävää, hän olisi hyvinkin saattanut ottaa riskin ja vaatia, että Arianna antaisi heille uuden mahdollisuuden. Mutta jos kaikki menisikin kammottavalla tavalla pieleen ja hän luopuisi Claudiasta turhan takia... Ei hän sitäkään halunnut. Hän välitti Claudiasta niin paljon. Rakastikin, ehkä. Miten kukaan voisi tehdä valintaa kahden niin hienon tytön välillä?

Sirius yllättyi huomatessaan tulleensa perille. Godricin Notkon tartuntavaarakyltillä koristettu portti retkotti avonaisena hänen edessään, ja yläkerran ikkunoista pilkotti valoa. Claudia olisi siellä. Hän joutuisi kohtaamaan tytön tietämättä alkuunkaan, mitä tämän suhteen tekisi.
Helpotuksekseen hän sai kuitenkin lykätä pelottavaa kahdenkeskistä tapaamista vielä hetkellä. Mennessään yläkertaan Ariannan huoneeseen hän huomasi, etteivät Arianna ja Brite olleet yksin. Pyhän Mungon parantaja oli liittynyt heidän seuraansa. Suojanaamarinsa takaa hän selitti, että oli tullut antamaan Ariannalle lääkettä.
Sirius oli pyörtyä helpotuksesta. Hänen mielessään oli ollut niin paljon muuta, että hän oli unohtanut koko lääkkeen.
  “Ylimmille taikavoimille kiitos!”
Tuuheakulmakarvainen parantajamies katsoi häntä tuikeasti. “Vaara ei ole vielä ohi, ei lähelläkään. On mahdollista, että lääke ei tepsi.”
  “Ja aivan yhtä mahdollista, että se tepsii. Antakaa sitä jo!”
  “Oletteko sukua, herra - “
  “Sirius Black. En ole. Olen ystävä.”
Parantaja nyökkäsi. “Hyvä on. Herra Black, tulisitteko lähemmäs? Teidän täytyy pidellä häntä ylhäällä, jotta saan lääkkeen hänen kurkkuunsa.”
Sirius istui sängynlaidalle ja kohotti varovasti Ariannan yläruumista tukien sitä omaansa vasten. Sivusilmällä hän näki Claudian suupielten nytkähtävän. Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa ajatella Claudiaa, sillä koko hänen olemuksensa oli keskittynyt siihen tosiasiaan, että Ariannan lämpöä hehkuva vartalo nojasi hänen omaansa vasten. Hänen kätensä lepäsivät tytön vyötäröllä, ja jos hän olisi tiukentanut otettaan edes hitusen, hän olisi voinut vetää tytön kunnolla syliinsä -
Mutta hetki meni ohitse ja parantaja kehotti häntä laskemaan Ariannan takaisin alas.
  “Tässä on lääke.” Mies ojensi sinisen lasipullon hänelle. “Sitä on annettava teelusikallinen tasatunnein, yölläkin. Hänen on nieltävä joka pisara. Onko ymmärretty?”
Sirius nyökkäsi ja ojentui pyyhkäisemään huulien raosta valuneen lääketipan pois Ariannan leualta. Hän nosti sormensa tytön huulille ja siveli lääkkeen niiden pintaan. Ariannan suusta karkasi syvä huokaus.
Sirius ei edes kunnolla huomannut parantajan lähtöä. Hän ajatteli sitä, mitä hänen oli tehtävä. Jos Arianna selviäisi, hänen olisi puhuttava tytön kanssa. Hän kysyisi, voisiko Arianna antaa heille vielä yhden mahdollisuuden. Ja jos Arianna vastaisi myöntävästi... Sirius nielaisi. Ei olisi helppoa erota Claudiasta. Mutta hänen oli pystyttävä siihen. Hän ei voisi heittää kaikkea hukkaan Ariannan kanssa tietämättä, että he olivat yrittäneet kaikkensa.
Arianna ynähti taas.
  “Hän on ollut levoton koko iltapäivän“, Claudia sanoi ja tuli lähemmäs. Hän laski kätensä Siriuksen olkapäälle.
  “Onko hän herännyt?”
  “Kerran, ehkä. En ole varma. Hän kutsui Britea.”
Siriuksen vatsanpohjassa jysähti. Hän oli kokonaan unohtanut Briten. Miten hän voisi mennä kertomaan tunteistaan Ariannalle, kun tämä ajatteli Britea? Tähän saakka hän oli elätellyt toivoa, ettei mies ollut oikeasti Ariannan poikaystävä, tai että Arianna oli valinnut hänet vain olosuhteiden pakosta, mutta jos tyttö kerran oli kutsunut hänen nimeään kuumehoureissaan - mikään ei ollut sen selvempi merkki romanttisista tunteista.
Arianna oli rakastunut Briteen. Olkoon niin. Sirius pitäisi ajatuksensa salassa ja jatkaisi Claudian kanssa kuten aina ennenkin. Kyllähän hänkin rakasti Claudiaa, joten hän ei menettänyt mitään.
Miksi hänestä sitten tuntui kuin joku olisi jättänyt hänen sydämensä vasaran ja alasimen väliin?

***
(JATKUU)
« Viimeksi muokattu: Toukokuu 27, 2008, 13:46:27 kirjoittanut Sharra »