Kirjoittaja Aihe: Memory (Kelmit, K-12, het) VALMIS 29.11.08  (Luettu 160138 kertaa)

0 vuotislaista ja 1 Ankeuttaja kyttää tätä aihetta.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 21.10.07
« Vastaus #150 : Lokakuu 21, 2007, 13:46:09 »
(JATKOA EDELLISESTÄ)

Sirius ilmiintyi Fox’s Denin kartanon portille ja jäi odottelemaan Claudiaa. Syyskuun ilta oli jo hämärtymässä, ja viileäksi viimaksi kääntynyt tuuli pyyhki pilvenriekaleita pois ensimmäisten tähtien tieltä. Puiden takana Fox’s Denin kartano seisoi pimeänä vasten yötä. Ainoastaan yhdessä ikkunassa - keittiön ikkunassa - paloi valo. Ainakin Red oli kotona.
  “Sirius!”
Mustaan viittaan verhoutunut Claudia juoksi kyyryssä ylitse kellastuvan, rapisevan nurmikon häntä kohti.
  “Sinä tulit.”
Claudia tuhahti. “Tietysti, luulitko minun jänistävän?”
Sirius ei sanonut mitään. Hän ei ollut väittelytuulella. Hän piti kasvonsa huolellisen ilmeettöminä kääntyessään kaivamaan näkymättömyysviittaa päällysvaatteensa uumenista, mutta Claudia tarttui hänen käsivarteensa.
  “Onko kaikki hyvin? Näytät kummalta.”
Sirius valmistautui kohauttamaan olkapäitään ja väläyttämään Claudialle tutun hälläväliä-hymynsä, mutta kohdatessaan tytön vihreiden silmien katseen hän muutti äkkiä mieltään ja pudisti päätään.
  “Ystäväni melkein kuolivat tänään.”
  “Ai.” Claudia astui askeleen taaksepäin. “Ovatko - ovatko he kunnossa?”
  “Ovat.” Toistaiseksi.
  “Hyvä. Haluatko puhua siitä?”
  “En voisi puhua siitä, vaikka haluaisinkin”, Sirius sanoi vakavana.
Claudia näytti ymmärtävän yskän, ja Sirius keskittyi jälleen viittansa kaivamiseen. Hän ei tiennyt syytä, mutta Claudian huolenpidossa oli jotakin lohduttavaa. Sirius nosti katseensa viittansa sisälmyksistä ja hymyili Claudialle nopeasti. Tyttö epäröi hetken ja vastasi sitten hänen hymyynsä tunnustellen. Heidän hengityksensä höyrysivät illan hämärässä. Yöstä tulisi luonnottoman kylmä.
  “Viimeinkin!” Siriuksen sormet tavoittivat näkymättömyysviitan vilpoisan, soljuvan silkin. Hän veti sen esille.
Claudian silmät suurenivat. “Mikä tuo on?”
  “Näkymättömyysviitta. Sen pitäisi pitää Redin silmät erossa meistä.”
  “Mutta mahdummeko me molemmat sen alle?” Claudia epäili.
  “Tule lähemmäs.”
Sirius tarttui varoen Claudian olkapäihin ja veti tytön eteensä seisomaan painaen tämän selän tiukasti rintakehäänsä vasten. Claudia säpsähti ja Sirius pelkäsi hänen puhkeavan ivalliseen, koskettamista koskevaan moraalisaarnaan. Kenties Siriuksen surulliset uutiset pidättelivät kuitenkin Claudian kieltä, sillä hetken kuluttua tyttö asettui aloilleen, eikä pahastunut, vaikka Siriuksen kädet puristuivat hänen olkaluidensa ympärille.
  “Meidän täytyy liikkua hitaasti“, Sirius ohjeisti. “Vahdi jalkojasi. Ne eivät saa näkyä.”
  “Mitä, eivätkö yksinäiset jalat olekaan normaali näky Redin matolla?”
Siriuksen suupielet nytkähtivät.
  “Sinä tiedät serkkusi tavat. Onko hän jo lukinnut ovet?”
  “Luultavasti, mutta minulla on tunnussana.”
  “Mitä varten hän sen sinulle antoi?”
Claudia kääntyi niin, että Sirius erotti vilauksen hänen vahingoniloisesta hymystään. “Nähtävästi Redissä on sittenkin jäljellä sukurakkauden siemen.”

He kompuroivat hitaasti Redin kartanon ovelle ja Claudia lausui tunnussanan, joka sai raskaan puuoven liukumaan auki. Sirius pujotti kätensä oven alta sulkeakseen oven mahdollisimman hiljaa. Tällä hetkellä hän ei halunnut jäädä kiinni.
Alun perin Siriuksen huolenaiheena oli ollut, miten he pääsisivät lukittuun taloon tulematta huomatuiksi, mutta eteisessä hänen mielensä valtasi toinen ongelma. Pelkkä yksi silmäys eteisestä erkaantuviin sokkeloisiin käytäviin palautti hänen muistiinsa edelliset vierailut Fox’s Denissä. Opas oli ollut tuolloin lähestulkoon välttämätön avustaja eksymisen välttämiseksi.
Claudia nyhtäisi häntä hihasta. “Pillerit!”
Sirius käänsi katseensa eteisen sivupöydällä seisovaan lasipurkkiin, joka oli täynnä erilaisia värikkäitä pikku nappuloita. Red käytti niitä siirtyäkseen nopeasti huoneesta toiseen. Mutta mikä pillereistä takasi turvallisen tien Redin makuuhuoneeseen? Sirius ei ollut koskaan siirtynyt muualle kuin kokoushuoneen tiloihin ja tiesi, että sitä varten piti nielaista harmaa pilleri. Tabletteja oli kuitenkin vielä monta muuta väriä. Entä jos he nielaisisivat vahingossa väärän kapselin ja tömähtäisivät keskelle Redin iltapalapöytää? Sirius ei voinut luottaa siihen, että näkymättömyysviitta pelastaisi heidät siitä kiipelistä.
  “Mietitään”, Claudia kuiskutti. “Olen nähnyt hänen käyttävän keltaista pilleriä. Se vie kirjastoon ja työhuoneeseen. Vaaleanpunainen se ei ole. Red vihaa vaaleanpunaista. Hän kuolisi mieluummin kuin yhdistäisi sen henkilökohtaisiin tiloihinsa. Punainen on vaaran väri - se varoittaa Augustosta ja vie todennäköisesti pihalle. Jäljelle jää vielä - “
  “Vaaleansininen, tummansininen, vihreä, musta, valkoinen, oranssi, violetti, ruskea ja tusina muuta roskaa. Ajattelitko järkeillä ne kaikki yhden kerrallaan?”
Claudia vilkaisi häntä hymyillen. “Älä nyt hermostu. Minä saatan ymmärtää Redin logiikkaa paremmin kuin sinä, mutta se johtuu vain siitä, että minulla on Stronin suvun kierous geeneissäni.”
  “No, mikä on oikea pilleri? Musta vai?” Sirius ajatteli kuollutta Jazzia ja Redin surua, joka ei näyttänyt olevan kovin nopeasti poistuvaa laatua.
  “Äsh, liian ennalta-arvattavaa. Ahaa, nyt löysin oikean.”
Claudia upotti kätensä purnukkaan ja kaivoi kaksi oranssia pilleriä kämmenelleen.
  “Eikö tuo ole vähän liian räikeä Redille?” Sirius epäili.
  “Hölmö. Ajattele nyt vähän. Mitä sinulle tulee oranssista mieleen?”
  “Jättisuuri kurpitsa”, Sirius jupisi, mutta samassa hän jo tajusi. Jazzin hiukset. Niinpä tietenkin. Redin ajatukset ja tekemiset olivat liittyneet vain yhteen asiaan jo vuosien ajan - miksi tämäkään olisi ollut poikkeus?
He nielivät pillerit syvän hiljaisuuden vallitessa, ja seuraavassa hetkessä he huomasivat lentävänsä läpi kartanon käytävien kohti Redin makuuhuonetta. Sirius puristi toisessa kädessään Claudian kättä ja toisessa näkymättömyysviitan reunaa, eikä voinut kuin rukoilla, että Red olisi edelleen keittiössä. Näkymättömyysviitta lepatti pahemman kerran viiman voimasta.
Lopulta he putosivat turvallisesti Redin makuuhuoneen upottavalle sängylle. Sirius nosti kiireesti päätään ja vilkuili ympärilleen. Huone oli tyhjä.
  “Viitsisitkö nousta? Murskaat lantioni”, Claudia sihahti ja iski sanojensa vakuudeksi kantapäänsä Siriuksen selkään.
Sirius kierähti kiireesti syrjään alaselkäänsä hieroen. “Pelkkä pyyntö riittää ensi kerralla.”
  “Älä valita, vaan anna se näkymättömyysviitta tänne! Entä jos Red tulee?”
  “Luuletko todella, että hän vaihtaa yöpuvun ylleen näin aikaisin?” Siriusta nauratti, kun hän yritti kuvitella Rediä tallustamaan ympäriinsä nallekuvioisessa pyjamassa.
  “Sinä se halusit pelata varman päälle.”
Sirius kohautti olkapäitään ja viittilöi Claudiaa tulemaan luokseen. Hän kietaisi näkymättömyysviitan huolellisesti heidän molempien ympärille ja talutti Claudian mukanaan huoneen kaukaisimpaan nurkkaan, mistä oli esteetön näköala kaikkialle huoneeseen. Lattia oli kova ja kylmä, mutta Sirius koetti olla tekemättä siitä suurta numeroa. Tiedossa saattoi olla pitkä odotus.
Minuutit kuluivat, eikä kartanosta kuulunut ainuttakaan kolahdusta, joka olisi saattanut kieliä Redin saapumisesta. Sirius vääntelehti yrittäen löytää sopivan asennon, joka olisi samaan aikaan säädyllinen, eikä loukkaisi Claudian henkilökohtaista reviiriä. Claudia kyhjötti häntä vasten jäykkänä ja jännittyneenä, pää puolelta toiselle kääntyillen. Hänen hiustensa tuoksu tuntui valtaavan koko huoneen. Sirius tuli kammottavan tietoiseksi omasta itsestään. Hän oli pelännyt unettavaa odotusta, jonka aikana saisi taistella umpeutuvia silmäluomia vastaan, mutta väsymyksen sijaan hän tunsi olevansa enemmän elossa kuin aikoihin. Koko hänen elimistönsä oli täynnä levotonta energiaa, joka suuntautui yksinomaan yhteen kohteeseen: hänen edessään istuvaan tyttöön. Kun Claudia vaihtoi asentoa ja hipaisi leuallaan hänen hartiaansa, hän säpsähti kuin joku olisi painanut taikasauvan vasten hänen selkärankaansa.
  “Anteeksi”, Claudia mumisi.
  “Ei se mitään.”
Sirius unohtui katsomaan Claudiaa. Mikä häntä oikein tänään vaivasi? Claudiahan oli ärsyttävä. Eikä edes mitenkään erityisen kaunis. Hyvä on, häntä kelpasi katsella, sen verran Siriuksen oli myönnettävä. Mutta mitä väliä sillä oli? Sirius oli nähnyt monia kaksin verroin kauniimpia tyttöjä, eikä kukaan heistä ollut hetkauttanut hänen maailmaansa millimetrin vertaa. Tosin se oli ollut Ariannan aikaa. Mutta eikö hän edelleen elänyt Ariannan aikaa? Ei hän unohtanut ollut. Ei todellakaan. Ja Claudiassa oli jotakin samaa kuin Ariannassa hyvinä alkuaikoina, vaarallisella tavalla samaa, ja silti niin paljon erilaista. Claudia tiesi, millaista oli tulla jätetyksi. Claudia oli vahva, hän ei ollut noin vain muserrettavissa. Ja hänelle pystyi puhumaan.
Sirius sävähti,  kun Claudia käänsi äkkiä päätään ja kohtasi hänen katseensa. Tytön sammaleenvihreä katse oli totinen ja samaan aikaan huvittunut, kuin tämä olisi aavistanut, mitä hänen päänsä sisällä liikkui. Mutta mitä Claudia oikein ajatteli? Sirius oli aikeissa kysyä, mutta hänen kielensä tuntui muuttuneen hyödyttömäksi ulokkeeksi hampaiden välissä. Hänen kurkkunsa oli karhea kuin hiekkapaperi. Jos Claudia vain olisi kääntynyt vielä sentin tai kaksi -
Makuuhuoneen ovi lennähti auki ja Red harppoi pitkin askelin sisälle huoneeseen. Sirius ja Claudia lennähtivät kauemmas toisistaan muistamatta alkuunkaan, ettei Red voinut nähdä heitä näkymättömyysviitan alta. Sirius kiirehti nykimään viitankulmaa toisen jalkansa suojaksi. Claudia oli lehahtanut punaiseksi ja näytti kiroavan itseään. Niin kirosi Siriuskin. Hän oli ollut aikeissa tehdä jotakin todella typerää. Vai oliko?
Red käveli vetämään verhot ikkunaan ohittaen vain täpärästi sen huoneennurkkauksen, jossa Sirius ja Claudia kyhjöttivät. Kumpikin pidätteli hengitystään, kun Red seisahtui ikkunaan ja katseli ulos pimeyteen, Jazzin haudalle arvatenkin. Sirius rukoili, ettei Redin muistelutuokio kestäisi kovin pitkään. Hän alkaisi pian kakoa, ellei saisi lisää happea.
  “Hyvää yötä”, Red murahti matalalla äänellä ja veti verhot alas. Sitten hän meni vaatekaappinsa luokse ja ryhtyi nykimään paitaa päätään. Sirius pidätteli nauruaan ajatellessaan, miten moni Tylypahkan tytöistä olisi aikoinaan pyörtynyt, jos olisi nyt päässyt hänen paikalleen. Hän itse kiinnitti kaiken huomionsa Redin paidanhihaan, joka luiskahti vähä vähältä syrjään miehen käsivarren tieltä. Vielä vähän - vielä vähän -
Paita luiskahti kokonaan pois Redin yltä, ja kun mies heilautti kättään heittääkseen vaatekappaleen syrjään, Sirius onnistui vangitsemaan näköetäisyydelleen kultaisen ketjun päässä keikkuvan ajankääntäjän.


Poissa Velns Meica

  • Viinirypäleiden suursyömäri
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 21.10.07
« Vastaus #151 : Lokakuu 23, 2007, 22:52:11 »
Tulinpa taas kommentoimaaan :)
 Heti luvun nimi sai mielenkiintoni heräämään. Jos jotakin olin arveillut niin en ihan tuota :) Ja siitä tulikin mieleeni, että on aivan mahtavaa miten hyviä lukujen nimiä sinä keksit, niistä ei ikinä saa kunnolla selville luvun juonta eikä aina välttämättä sitä suurinta tapahtumaa, mutta silti niistä nimistä paljastuu jotain sellaista joka suurinpiirtein pitää koko lukua kasassa (en tiedä ymmärtääkö kukaan tuosta sönkötyksestä mitään, mutta sentään yritin...)

 Luvun aloittaminen oli taas sitä sinulle tyypillistä jämäkkyyttä. Kerroit muutamalla lauseella Jamesin nykyisen tilanteen niin asemaltaan kuin ololtaan. Se, että Villisilmä oli ottanut Jamesin silmätikukseen sai minut miettimään sille syytä, olen nimittäin huomannut että melkein kaikille tämän ficin yksityis- ja vähemmän yksityiskohdille löytyy selitys, joten luonnollisesti odotan sinun selittävän Villisilmän perin omituisen käytöksen.

  Kingsleyn ja Candicen tuominen esiin oli loistava idea. Itse olen aina ajatellut Kingsleyn jotenkin sellaiseksi satavuotiaaksi tietäjäpapaksi, joka on aina ollut Aurori, mutta toit (ainakin minulle) asiaan uuden ja mielenkiintoisen puoleen. Candicea en muista kirjoista (mutta se voi johtua minun kehnosta muististani) joten jos oikein ymmärrän Candice on vain lyhytaikainen hahmo?

 Frankin "tärkeä tehtävä" oli myös -miten sitä nyt kuvaisi- no sanotaanko, että se sai minut täysin uteliaisuuden valtaan (olipa taas niin nerokkaasti sanottu). Tuli mieleen, että se jotenkin liittyy siihen miten lopulta Frank ja Alice menettivät muistinsa, en tiedä miten, mutta tuli vain sellainen tunne. Muuten, ihan sivu mennen sanoen, niin koska Frank ja Alice menettivät muistinsa, oiko se ennen vai jälkeen Lilyn ja Jamesin kuolemisen?
 Jamesin ja Siriuksen keskustelu oli jotenkin tosi ihana, tykkäsin tosi paljon. Se minusta kuvasi (jotenkin) heidän kahden veljellistä suhdetta Siriuksen kaksimielisyyttä ja naistenmiesmenneisyyttä ja (tietenkin sitä) että James todellakin on nero.

 Cinnamonin ja Siriuksen sananvaihto ja törmäys oli hauskaa luettavaa, vaikka saikin taas ihmettelemään kuinka paljon Cin on muuttunut Pakkaskukkien alusta. Sinäänsä aika surullista, muta periaattessa muutos on hyvästä. Cinnamon on minusta jotenkin paljon kivempi nykyään, vaikka Alessandrolle ei herukaan kovin lämpimiä tunteita...
 Ja tästä pääsenkin suoraan seuraavaan kohtaan. Alessandro, Ihanaa! Olen odottanut tuota italialasita jo aivan liian kauan. Pakko sanoa, että yllätyin aika paljon. Vaikka vastahakoisesti tämän myönnänkin, minulla ei ollut aavistustakaan että kissa voisi olla joku, saati sitten Alessandro. Alessandron saapuminen oli siis positiivinen yllätys.
 Danan sotkeminen kuvaan toi lisä yllätyksiä, vaikka minä tiesinkin että hänellä oli ollut jotain salattavaa. Mutta jossain mielessä Dana on oikeassa: Alessandron teko on jollain asteella romanttista, mutta silti minua kyllä ärsyttää, minusta Alessandron teko on enemmän tuollasta ylisuojelua.

  Oi, Remus pelasti Lilyn ja Harryn hengen, pidän hänestä (jos mahdollista) vielä kaksi kertaa enemmän! Remusta on muutenkin tullut nykyään liian vähän. Olisi kiva tietää mitä hänen päässän liikkuu ja tuosta tulikin mieleeni, että voisit ataa Reukselle jotain iloa. Hänellä ei ole naista eikä työtä ja kaiken lisäksi hän on ihmissusi (mikä minua ei haittaisi noin paljon). Niin että vaikka olisi kivaa lukea Remuksesta lisää, niin hänellä pitäisi olla onnea, koska jatkuva itsesääli käy aina välillä hermoon.
 Ja ai niin, oli ihanaa lukea Remuksen pitävän Harrya sylissään. Siinä jotenkin tuli mieleen, että jollain tasolla James on heistä aikuisin vaikka Remus onkin heistä se fiksuin ja ajattelevin.

  Jamesin ja Lilyn kodin tuhoutuminen oli yllättävä tapahtuma. Se oikeasti yllätti minut täysin. Sinäänsä sen ei olisi pitänyt yllättää noin paljon, koska Jamesin ja Lilyn olisi muutenkin pakko muuttaa jossain vaiheessa Jamesin vanhempien kotiin (eikö se mennyt niin?), mutta silti yllätit. Hyvin tehty!
 Jamesin tunteet ja ajatukset Lilyn ja Harryn kuolemisesta olivat liikuttavia, aidon tuntuisia ja tosi jamesmaisia. Hänen ja Lilyn kohtaaminen sen jälkeen, kun molemmat olivat luulleet toistensa kuolleen, oli tosi söpö ja ihana. Se oli niin aito, että oli pakko kehua erikseen :D

  No viimeinkin Dumblis kertoi heille! Olisi ollut tyhmää olla kertomatta koko ennustuksesta sanaakaan! Reaktiot olivat ehkä hieman liian vaisuja kuin odotin paitsi toisaalta he kaikki olivat juuri kokeneet suuren järkytyksen , joten ehkei se ollutkaan niin epäaitoa :)

  Hmm.. Sirius ja Claudia.. Jotenkaan en pidä tuosta parista. Jotenkin Siriukselle sopii joko blondi tai sitten Arianna. Tai kyllä sille voi joku muukin sopia (kuten minä :)) mutta jotenkin Claudia -tylsä, kaikkitietävä ja niin ärsyttävä Claudia- ei vain sovi Siriukselle!
 Ajankääntäjä? AJANKÄÄNTÄJÄ? Mihin hemmettin Red sellaista tarvitsee? Oli muuten ihanaa, että kuvasit Redin ilman paitaa... Jo sen näyn kuvailu saa kuolan valumaan suupieltäni <3

   Piti sanoa vielä jotain... Ai niin! Yksi asia Claudiassa on hyvä, se että hän keksi mikä ilmiintymispilleri (mistäköhän sinä tuonkin keksit) vie Redin makuuhuoneeseen, se oli nimittäin tosi ovelaa.
 No, joka tapauksessa, oli tosi hyvä luku, tapahtui paljon muttei liikaa ja varokin pitämästä taas jonkun kahden kuukauden taukoa!!!
JATKOA :)
« Viimeksi muokattu: Lokakuu 24, 2007, 09:55:54 kirjoittanut Velns Meica »
Emme lopeta leikkimistä sen johdosta, että vanhenemme. Vanhenemme, koska lopetamme leikkimisen.

Zaro

  • Ankeuttaja
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 21.10.07
« Vastaus #152 : Marraskuu 02, 2007, 21:17:27 »
Totiih, eli mä luin vasta vähän aikaa sitten Pakkaskukkia ja pidin jo sitä aivan älyttömän hyvänä, mutta tämä on vielä parempi jos mahdollista. Luin tämän putkeen (niin kuin Pakkaskukkasiakin) ja olin aivan koukussa. Kavereilla varmaan menny välillä hermo, kun oon vain puhunut kuinka haluan tulla lukeen tätä ja olen selittänyt ummet ja lammet muutenkin tästä ficistä.
Ihan tajutonta, miten tämä onkin niin hyvä. Aivan kuin lukisi jotain valmista kirjaa, josta sitten noi oikeat Potterit vain jatkavat. Enhän mä varmaan edes osaa lukea niitä ajattelematta Ariannoja, Cinnamoneja ym.

Pakko on munkin mainita tuosta hahmojen kehityksestä. Herran jumala, oon ihan sanaton. Esimerkkitapauksena Cinnamon. Pakkaskukkasissa en tykännyt tästä hahmosta yhtään. Vähän jotenkin turhan naiivi ja jokin semmoinen jokaisen porukan pakko kilttityttö. Mutta Memoryssa tykkäsin Cinnamonistakin sitten paljon enemmän. Hyvä, kun pääsi vanhempiensa kuolemansa yli eikä vain jäänyt suremaan kohtaloaan loppu elämänsä ajaksi Alicen kanssa.
Tähän tietty voi vaikuttaa sekin, että mä en sietänyt Cinnamon/Remus paritusta ollenkaan. En itse asiassa tykkää Remuksessa missään parituksessa ja muutenkin hahmo on mun mielestä jotenkin laimea. Semmoinen vähän liian nössö mun makuun. Joten Alessandron tultua kuvioihin…

Siitä sitten päästääkin seuraavaan asiaan. Loit Memoryssa mulle yhden uuden lempi hahmon tämän perinteisen Siriuksen ja Redin lisäksi ! Ah, juuri tuollainen. Se kaikki, mitä Remuksesta puuttuu. En sitten tiedä johtuuko siitä, että tykkään lukea Alessandrosta niin paljon, että tuntuu niitä kohtia olevan hyvin vähän, missä mies seikkailee tai sitten niitä oikeasti on. No niistä vähäisistäkin nauttii sitten enemmän. Ja ne kokonaiset luvut Italiasta. Voivoi..

Sitten Peter. Mä en tiedä ootko halunnut tietoisesti luoda semmoisen inhimillisen kuvan Peteristä vai miten, mutta mua vaan ärsyttää se. Olivat muuten ainoat kohdat tätä ficciä lukiessani Peteriä koskevat, ne jotka halusin vain lukea nopeasti läpi. Löytyihän siitä Admirestakin lopulta vähän jotain potkua, mutta Peter se vain löntystelee omalla itsesäälin siivittämällä tiellään. Plääh.

Red. Miten ihmeessä elin sitä ilman niin monta lukua.. Ihmettelin Redin kuoleman kohdalla, että minkä takia se kuoli niin aikaisin. Olisi ollut dramaattisempaa vasta jossain ficin loppupuoliskolla niin kuin Jazzin kuolema. Itse en osannut uskoa siihen, että Red palaisi takaisin myöhemmin, mutta niin näköjään sitten kävi. Ja hyvä niin, meinaan Red ja Siriushan on yhdessä ihania. Mutta kai Peterille jonkin muunkin syyn olisi kuolonsyöjiin liittymiselle keksinyt. Tai ainakin vähän kiltimmän. Hei noin monta osaa ilman Rediä, vaikka se itse asiassa olikin elossa.. Toisaalta se taas on hyvä, että sen elossaolo paljastui niin myöhäisessä vaiheessa, tuli niillekin varmaan jo enemmän yllätyksenä, jotka uskoivat Redin henkiinjäämiseen. Se tuli myös sellaisessa kohdassa, jossa välttämättä ei olisi ajatellut, että sieltä se nyt pomppaa.

Ariannasta vielä sen verran, että en koskaan siitä oppinut tykkäämään. En Pakkaskukissa, enkä tässä. Pakkaskukissa sen kerrottiin olevan kuin naispuolinen Sirius, mutta mä en ihan saanut tästä ajatuksesta kiinni. Vasta Memoryssa tuo ajatus alkoi mullekin tulla paremmin selville. Mutta silti… Jokin siitä puuttui. Kovasti kyllä yritettiin lukijalle viestittää, että hei Ariannassa on muutakin kuin se kuori, mutta ei se nyt mulle loppujen lopuksi konkretisoitunut kunnolla oikein missään vaiheessa, ainakaan semmoisena, joka olisi saanut mut pitämään Riasta. Mutta silti halusin, että Ria ei olisi jättänyt Siriusta, koska loppujen lopuksi niillä näytti menevän hyvin. Mutta itse Ariannan sokeus ei ollut mulle mikään suurin surkeuden aihe. Eläkööt rauhassa siellä sirkuksessaan. Nyt kun Siriuskin on melkein päässyt jo yli.

Kai mun nyt pitää jotain Jamesista ja Lilystäkin sanoa.. En olisi uskonut, että joku saa tämän vain toimimaan. Siis näin hyvin. Nehän oli kuin luotuja toisilleen.

Muttamutta.. Jotkut kohdat kyllä vähän tökkivät. Ja tosiaan vähän, koska tässähän ei ole mitään kummoisia valituksen aiheita, joten pitää sitä nyt jotain pientä tökkiä. Eli velhomaailmahan on yleisesti pidetty semmoisena helppona maailmana. Eli voit taikoa perunat kuoristaan ja autot kutistuvat jos iso rekka tulee vastaan ja taas mennään. Niin siksi mä vähän ihmettelen, miten olit pistänyt jotkut asiat toimimaan niin vaikeasti. Oli mulla vielä näitä alkuviikosta mielessä parikin, mutta nyt tulee mieleen vain yksi. Eli esimerkkinä nyt tämä velhojen raskaustesti. Siis musta se on ”jästi”maailmassa paljon helpomman tuntuinen. Hei juoda nyt jotain keitosta, jossa on ties mitä muttereita ja jos et oksenna, niin olet raskaana.. Okei joo, nyt kun aloin miettimään, niin onko tikulle virtsaaminenkaan se kaikkein järkevin keino.. Mutta kumminkin toin pointtini toivottavasti selväksi.
Olihan tässä tietty kyllä niitä joitain hyviäkin keksintöjä, ei sovi unohtaa. (Esim. ilmiintymispillerit syyt pillereiden väreille, mihin huoneeseen ne johdattaa).

Sitten tuosta Redistä ja ajankääntäjästä. Minkä takia mulla on aivan sellainen mielikuva, että ajankääntäjää kääntämällä se itse ”oikea” ihminen ei katoa mihinkään. Kun Claudiahan sanoi Siriukselle, että katsoi Redin huoneeseen, mutta ei nähnyt siellä ketään. Mä ajattelin heti ajankääntäjää, kun Claudia kertoi Redin katoamisista ja siitä sen ulkoasusta sen jälkeen, samanlaisesta kuin Jazzin aikoina. Mutta sitten ajattelin, että ei se mennytkään niin, koska sillonhan Claudian olisi pitänyt nähdä Red siellä huoneessa. Mut joo, ehkä mä en vain tajunnut jotain.
Lisäyksenä vielä, että hellyin aivan täysin, kun Red katsoo Jazzin haudalle ja sanoo hyvää yötä. Se ei siitä kyllä irti koskaan tule pääsemään, mutta jotenkin uskon, että Red loppujen lopuksi tuleekin kuolemaan.

Olin myös jollain ihan kummallisella tavalla aivan varma, että Alessandro on se kissa. Siis sehän oli ihan ilmiselvää. Alessandron ja Redin vaihtokaupat, Red tietää missä Alessandro on, kissa kaivamassa Cinnamonin alusvaatteita.. Kai niitä vielä joitain muitakin perusteluja oli, mutta en muista.

Hmm, enköhän mä kaiken oleellisen saanut tuotua esille. Pitää vielä mainita lopussa, että ehdottomasti yksi parhaimmista ficeistä mitä olen lukenut ja tässä taas on vahvistunut se käsitys, että se on ihan sama millä parituksella lukee, oli sitten hettiä tai slashia ja ikäraja mikä, kunhan se vain on hyvä. Ja tämä nimenomaan oli hyvä. Tämänlaista genreä olen lukenut viimeksi varmaan, en edes muista koska. Mutta silloin kun toimii, niin myös toimii.
Että kiitos ihan älyttömästi näistä kummastakin ficistä ja nyt mustakin tulee yks niistä, jotka odottavat tähän epätoivoisesti jatkoa. (Yritin ensin, että jos lukisin tämän Pakkakukkien jatko-osan vasta sitten, kun tämä on valmis, mutta pystyinkö..).
Ja jos vielä yhden syyn kertoisin, mikä näyttää tämän ficin olevan omaa luokkaansa, koska minähän jaksan hyvin harvoin kommentoida. Kyllä siinä ficissä silloin täytyy olla se jokin, jos jopa minä jaksan alkaa näpyttelemään.
Ei voi muuta sanoa kuin, että kiitos !

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 21.10.07
« Vastaus #153 : Joulukuu 20, 2007, 19:55:21 »
Ja jonakin kauniina päivänä minä ihan totta lakkaan kirjoittamasta osia, joiden pituus ylittää oman ja lukijoiden terveyden.

Kiitoksia kaikille kommentoineille :) niillekin, joiden kommentteihin en siivouksen vuoksi voi vastata :( kaikki on kuitenkin luettu.

Zaro, kiitos :) et ole ollenkaan ainoa, joka ei tykännyt Cinnamonista alkuunkaan. En tykännyt minäkään. Sitten hoksasin, ettei kannata kirjoittaa hahmoja, joista ei itse tykkää... Varsinkin jos ei tykkää niistä siksi, että ne ovat tylsiä. Sekin vain jotenkin vaikutti niin faktalta, totta kai Lilyllä pitää olla kaverina kiltti tyttö, joka haluaa vain maailmanrauhaa. Hyvä, jos Italianlukujen lukeminen oli mukavaa, itse tykkäsin mielettömästi niiden kirjoittamisesta. Yhteen aikaan haaveilin kirjoittavani Memoryn jälkeen muutamien hahmojen elämästä Italiassa, mutta sitten tajusin, ettei energia mitenkään riittäisi. Se olisi kolmas vähintään pakkaskukkien mittainen tarina, ja siinä on kyllä jo vähän liikaa minulle. Kiitos perusteellisesta kommentista!

Elektra, kiitos! Jotenkin loppu tuntuu minustakin olevan lähellä, vaikka kirjoitettavana on vielä yli vuosi. Mutta tietty tässä tapahtuu aika paljon aikahyppelyjä, vaikka vain viikko tai pari kerrallaan. Jossain vaiheessa ehkä kuukausi tai kaksikin.

Velns Meica, kielsit pitämästä kahden kuukauden taukoa... anteeksi :D Vaikka ei tämä ihan kahdeksi kuukaudeksi venynyt, säästyin muutamalla päivällä. Ja esitän puolustuksekseni lukion kakkosluokan, joka voi olla välillä ihan kamala. Tai ehkä haalin itselleni liikaa hommia. Tai ehkä olen laiska unimurmeli. Alleviivaa mieluinen vaihtoehto tai esitä omasi :) sikäli kuin minä tiedän, niin Frank ja Alice menettivät muistinsa vasta Voldemortin kuoleman jälkeen. Voi kyllä olla väärässä, koska missään aikajanassa ei ole ollut tästä tietoa. Minä vain olen aina jotenkin kuvitellut, että se tapahtui sitten. Niin, ja jossakin on mainittu, että Sirius näki kun Bellatrix tuotiin Azkabaniin, joten olen olettanut automaattisesti, että tietty Siriuskin on ollut siellä... mutta voi olla, että olen käsittänyt sanamuodon väärin. Tämä ficci on kuitenkin jo joka tapauksessa AU, joten en aio takertua pikkuseikkoihin :) anteeksi vielä siitä kahden kuukauden tauosta ja kiitos.

Ja sitten lyödään kahdeksantoista sivun niskojakipeyttävä mammutti pöytään...

 - Sharra

89.osa - Karvaassa muistissa
21.9.1980

Sirius pudottautui tuolille Peterin viereen ja karisti takin harteiltaan. Fox’s Denin kokoussalissa oli kuuma, niin kuuma, että oli helppo kuvitella olevansa Karibialla tai Päiväntasaajalla - tai missä tahansa muualla kuin keskellä syyskuun sateiden ja äkkinäisten tuulenpuuskien riepottelemaa Lontoota.
Sali oli jo puoliksi täynnä ihmisiä, ja lisää virtasi sisälle kaiken aikaa. Näytti siltä, että Dumbledore oli kursinut kokoon oikean yleiskokouksen, ensimmäisen sitten edelliskevään, ja kaikki tekivät parhaansa päästäkseen osallistumaan. Parhaista istuimista kiisteltiin, ja kaikkialla ihmiset kumartuivat toisiaan kohti ja suhahtelivat vaimealla äänellä arvauksia siitä, mitä kokous mahtoi koskea. Ainoastaan Dumbledorea ei näkynyt vielä missään.
  “Toivottavasti kokous alkaa pian“, Peterin toisella puolella istuva Lily mumisi levottomana. “Myöhästymme muuten kiinteistönvälittäjän tapaamisesta.”
  “Tämä on tärkeämpää kuin se”, James muistutti.
  “Selitäpä se kiinteistönvälittäjälle. Olen varma, että hän ymmärtää asian”, Lily tokaisi vinosti hymyillen. “Ainakin sitten, kun olet selvittänyt hänelle, mitä taikuus, velhot ja Voldemort merkitsevät.”
James loi silmänsä kattoon. “Kerropa taas, miksi suostuin etsimään asuntoa jästialueelta.”
  “Koska tiedät itsekin sen olevan turvallisin vaihtoehto, ja koska et halua jonottaa asuntoa taika-Lontoosta ikuisuuksia.”
  “Mikä on minun mielestäni typerää“, Remus pisti väliin. “Mikä kiire teillä on muuttaa?”
Lily hymyili. “Emme me voi pyöriä sinun ja Siriuksen nurkissa ikuisesti.”
  “Voittepas”, Sirius ja Remus puolustivat yhteen ääneen.
Sirius vilkaisi Remusta hymyillen. Hän oli melkein varma siitä, että Remus ajatteli samaa kuin hän itsekin: että Lily ja Harry olivat molemmat ihania, ja asuminen Jamesin kanssa pitkän tauon jälkeen tuntui mahtavalta, mutta silti oli hyvä, että Potterit lähtisivät. Kuluneiden viikkojen aikana Sirius oli saanut huomata, että oli kokonaan eri asia asua Jamesin kuin Jamesin perheen kanssa. Sirius oli väittänyt moneen otteeseen, ettei häntä haitannut, vaikka talossa asui itkevä pikkuvauva, mutta tosiasiassa hän ei ollut nukkunut kunnolla ainuttakaan yötä sitten Harryn tulon. Mitä taas tuli Lilyyn, Sirius ei yksinkertaisesti osannut suhtautua hänen läsnäoloonsa normaalisti, vaan huomasi huolehtivansa niinkin kummallisista asioista kuin astioiden tiskaaminen tai vessanpöntön kannen jättäminen oikeaan asentoon. Elämästä tulisi ehdottomasti rennompaa kunhan Lily olisi poissa.
Sirius katsahti ympärilleen. “Oletteko nähneet Rediä? Minulla on hänelle asiaa.”
  “Minusta tuntuu, että olen kuullut tuon usein aiemminkin”, Remus tuumi hymy huulillaan. “Vai mitä sanot, Matohäntä?”
  “Riippuu siitä, miten määritellään usein“, virnisti Peter. “Jos kerran tunnissa sopii kuvioon…”
  “Se taas tarkoittaa sitä, että olette viettäneet hieman liian paljon aikaa minun seurassani. Ehkä teidän kannattaisi hankkia itsellenne muodokkaampaa seuraa.”
  “Amoksen ja Marcian ero on kuulemma tullut voimaan, joten Marcia Diggory on vapailla markkinoilla”, James tarjosi avuliaasti.
  “Marcian mukana tulee Cedric”, Remus muistutti. “Olen liian nuori ilkeäksi isäpuoleksi.”
  “Olihan Lumikinkin paha äitipuoli nuori. Eivät he muuten olisi kauneudesta kilpailleet”, järkeili Lily.
  “No, minä arvostan silti terveyttäni. En halua nukkua öitäni taikasauva tyynyn alla siltä varalta, että kaksivuotias poika alkaa suhtautua vatsalihaksiini kilpailijoina ja päättää tukehduttaa minut yön pimeinä tunteina.” Remus värähti.
James nauroi. “Mikä kammottava uhkakuva!”
  “Hysh, tuolla on Dumbledore!”
Koko sali vaikeni kuin taikasauvanheilautuksesta, kun vanha rehtori saapui huoneeseen. Saman tien koko huone kuitenkin puhkesi kiihkeisiin kuiskauksiin. Dumbledore näytti niin totiselta, ettei odotettavissa voinut olla muuta kuin huonoja uutisia. Sirius ei vaivautunut olemaan yllättynyt; koko heidän aikansa tuntui koostuvan huonoista uutisista. Epäilemättä niitä tulisi yhä useammin, kunnes viimein löytyisi joku, joka kukistaisi Voldemortin. Siriuksen ajatukset loikkasivat oitis Harryyn. Muutaman kuukauden ikäiseen, tauotta itkevään Harryyn, joka jokelteli hirvenmalliselle mobilelleen. Siinä vasta arvollinen vastustaja Voldemortille.
Sirius ravisti päätään. Hän todella tarvitsi muuta ajateltavaa. Hän kurkotteli kaulaansa ja ryhtyi etsimään kiltalaisten joukosta Rediä. Mies löytyi etummaisesta rivistä. Toisin kuin muut Feeniksin Killan jäsenet, hän ei vaikuttanut vähääkään kiinnostuneelta Dumbledoren uutisista, van oli uppoutunut ilmeisen kevytmieliseen keskusteluun baskeripäisen Emmeline Vancen kanssa. Emmeline-parka, Sirius ajatteli päätään pudistellen. Hän oli törmännyt elämänsä aikana tarpeeksi moneen ihastuneeseen tyttöön nähdäkseen, että Emmelinen sydän oli pahemman kerran syrjällään Redin suuntaan. Sen näki kaikesta - Emmelinen kevyestä, kiusoittelevasta hymystä ja tavasta, jolla hänen päänsä taipui kuin itsestään Redin suuntaan. Red puolestaan oli oma itsensä, huvittuneen sarkastinen ja täysin pimennossa, mitä Emmelinen ihastumiseen tuli. Sitä miestä olisi pitänyt kalauttaa taikasauvalla takaraivoon, eikä hän sittenkään olisi nähnyt omaa nenäänsä pidemmälle.
Sirius havahtui siihen, että Dumbledore oli alkanut puhua. Säpsähtäen hän repi katseensa irti Redistä ja Emmelinestä ja kääntyi katsomaan rehtoria.
  “…on pyytänyt meitä valmistautumaan manaliusten hyökkäyksen varalle“, Dumbledore sanoi parhaillaan. “Sen vuoksi olemme kokoontuneet tänne harjoittelemaan. Pyydän, että keskitytte harjoituksiin vakavasti ja koko sydämellänne.”
  “Loistavaa”, James mumisi Siriuksen korvaan. “Lisää Auroriakatemiaa.”
  “Ainakin tämä voi olla mielenkiintoista”, Sirius ampui takaisin. Vauhkomieli ei ollut sanonut heille aurorikoulutuksessa sanaakaan manaliusten torjumisesta - useimpien näkemysten mukaan siihen ei juuri kelvollisia loitsuja ollutkaan. Olisi mielenkiintoista nähdä, mitä Dumbledoren kaltainen mestarivelho oli keksinyt.
  “Opettajinanne toimivat tänään herrat Frank Longbottom ja Red Stron, sekä neidit Emmeline Vance ja Minerva McGarmiwa. Pyydän, että jakaudutte ryhmiin harjoittelemaan manaliusloitsujen käyttöä”, Dumbledore ohjeisti vakavalla naamalla.
Kelmit ponkaisivat oitis seisomaan.
  “Kenen ryhmään mennään? Ei ainakaan McGarmiwan”, Peter rukoili.
Sirius avasi suunsa ehdottaakseen Rediä, mutta James ehti ensin ja vaati, että he menisivät Frankin luokse. Hänellä oli asiaa Frankille. Sirius kohautti harteitaan ja seurasi alistuneena ystäviään. Samapa tuo hänelle; hänen täytyisi vain puhua Redille myöhemmin.
  “Terve, kaverit”, Frank nyökkäsi Kelmeille ja Lilylle. Heidän lisäkseen ryhmään liittyi vielä Arthur Weasley, sekä pienikokoinen, etäisesti käpyä muistuttava nainen, jonka nimeä Sirius ei olisi kuollakseenkaan muistanut.
  “Hei, Frank. Miten on sujunut?” James kysyi myötätuntoisesti, ja Sirius tajusi oitis ystävänsä viittaavan parin viikon takaiseen kuolonsyöjähyökkäykseen, joka oli kohdistunut Nevilleen siinä missä Harryynkin.
Frank kohautti harteitaan. “Hankimme uuden asunnon ja mielettömän määrän suojaloitsuja. Alice ei tosin ole rauhoittunut vielä vähääkään.”
  “En ihmettele yhtään”, Lily sanoi purevasti.
  “Anteeksi, Lily. Kyllä se minutkin säikäytti. Mutta mitä muuta olisimme voineet odottaa?” Frank murahti. “Asiat menevät aina vain huonompaan suuntaan.”
  “Niinpä, ne repivät sinutkin pois aurorin hommista”, letkautti Sirius. “Mikä se sinun kiireinen hieno työsi oikein on?”
  “Jos kertoisin, joutuisin toimittamaan teidät pois päiviltä”, Frank virnisti leveästi, mutta hänen silmänsä pysyivät totisina.
James ja Sirius vaihtoivat merkitseviä katseita. Frankin työssä oli selvästi jotakin penkomisen arvoista.
  “No niin, aloitetaanpa nyt tämä homma”, Frank selvitti kurkkuaan ja tiukensi otettaan taikasauvastaan. “Manaliuksen hyökkäyksestä voi selvitä vain kahdella tavalla: joko puolustaudut, tai rukoilet, ettei se huomaa sinua. Suoraan sanottuna kumpikaan keino ei ole pidemmän päälle kovin kestävä - ellet sitten satu olemaan Albus Dumbledore - joten ihan aluksi teidän täytyy muistaa se, ettei manailusta vastaan saa koskaan käydä yksin. Se raatelee sinut nopeammin kuin ehdit kohottaa sauvaasi.”
  “Kuulostaa hyvältä”, Peter mumisi.
  “Kuunnelkaa loppuun! Kuten varmaan tiedättekin, manaliukset ovat tottuneet piileskelemään pimeissä ja kylmissä paikoissa, joten lämpö ja valot ovat parhaat aseenne niitä vastaan. Eli tuli. Manaliuksen voi polttaa erityiskuumassa tulessa. Siihen kuitenkin tarvitaan aikaa - aika, jota teillä ei ole. James, tulepa tänne.”
James asettui tottelevaisesti Frankin eteen matolle.
  “Jos minä olisin ruumis, mitä sinä tekisit?”
  “Ihmettelisin, mikä on mennyt pieleen.”
Frank kurtisti kulmiaan. “Älä pelleile, et ole enää Tylypahkassa.”
  “Minä yrittäisin polttaa sinut.”
  “Entä miten onnistuisit polttamaan minut, kun raatelisin nahkaasi ennen kuin ehdit lausumaan loitsuasi? Tietääkö kukaan? Arthur?”
  “Manalius pitäisi yllättää pois hänen kimpustaan”, punatukkainen Arthur Weasley ehdotti.
  “Oikein hyvä”, Frank nyökkäsi ja kääntyi toisten puoleen. “Kun käsittelette manailusta, teidän täytyy muistaa - Vauhkomieltä lainatakseni - alituinen valppaus. Ette saa päästää sitä lähellenne. Jos se ehtii iholle, olette mennyttä. Ensimmäinen askel onkin pitää se loitolla - keinolla millä hyvänsä. Tässä tapauksessa suora hyökkäys on paras puolustuksenne.”
Hän heilautti taikasauvaansa laajassa kaaressa, ja epämääräisen vihreä, vääristyneitä kasvoja kantava nukke ilmaantui kokoussalin perälle.
  “Siinä teille manalius. Harjoitelkaa.”

***

  “No, mitä piditte?” James uteli latteasti, kun Kelmit harjoitusten päätyttyä vetelehtivät eteisaulassa vetämässä viittoja ylleen.
Remus väänsi suupielensä kuivaan hymyyn. “Sanotaanko, että tappelisin mieluummin jotakin sellaista vastaan, jonka voin itse asiassa voittaa.”
  “No, opimmepahan nukkumaan tästä eteenpäin toinen silmä auki“, huokaisi Peter.
  “Minä luulin sinun oppineen sen jo ensimmäisellä luokalla“, Remus virnisti.
Peter punehtui. “Ei ole minun vikani, että Sarvihaaran mielestä oli hauska laittaa käpyjä aamutossuihini.”
  “Ei kai?” Lily kohotti kulmiaan.
  “Lily, siitä on melkein kymmenen vuotta!”
  “Että minulla on ikävä Tylypahkaa”, Peter päivitteli kaihoisasti.
Sirius ei sanonut mitään. Hänelläkin oli ikävä Tylypahkaa - ja Redin ajankääntäjän näkeminen oli antanut hänelle ajatuksen, joka poltteli hänen mieltään päivin öin.
  “No”, James huoahti ja sitoi kaulahuivin kaulaansa. “Kiinteistönvälkyttäjä kutsuu, vai mitä, Lily?”
  “Se on kiinteistönvälittäjä!”
Jamesin vastaus oli nenäkäs ja kaikin tavoin epäsopiva, mutta Sirius ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Hän oli nähnyt Redin. Mies oli ilmestynyt eteisaulan ovelle ja auttoi Emmelineä napittamaan takkiaan; Emmelinen molempien käsien sormet olivat syystä tai toisesta paksun sideharson peitossa.
  “Mikähän hänen näppeihinsä on iskenyt?”
  “Hagrid oli hänen ryhmässään”, Remus sanoi paljonpuhuvasti.
Sirius suunnisti sanaakaan sanomatta Redin ja Emmelinen luokse ja pysähtyi kädet ristissä heidän vierelleen seisomaan. Red ei luonut häneen silmäystäkään, vaan jatkoi Emmelinen takinnappien pujottelemista keskittyneesti ja kärsivällisesti kuin ainakin työlleen täydellisesti omistautunut taiteilija. Emmeline sen sijaan huomasi hänet ja huiskautti valkeaa tumppuaan.
  “Tunnen itseni ihan kolmevuotiaaksi”, hän sanoi ja hymyili leveästi. “Lukuunottamatta sitä, että käsiini sattuu paljon enemmän kuin siinä iässä ikinä.”
  “Opitpahan pysymään poissa loitsujen tieltä“, Red mumisi katse hänen napeissaan.
  “Helppo sinun on sanoa. Sinua kukaan ei yrittäisi kirota.”
  “Mistähän sekin mahtaa johtua?”
  “Kröhöm”, Sirius selvitti kurkkuaan.
  “Emmeline, onko täällä kärpänen?”
  “Pikemminkin iso musta koira. Koira, joka puree sinua kohta, ellet ota minua kohta huomioon.”
Red käänsi viileät vihreät silmänsä häneen. “Kas vain, Sirius. En huomannutkaan sinua.”
Sirius puristi kätensä nyrkkiin. “Minulla on sinulle asiaa.”
  “Myöhemmin”, Red sanoi oitis.
  “Olet sanonut noin jo kaksi viikkoa.”
  “Olet liian kärsimätön. Meillä auroreilla on kiire.”
  “No, niin on minullakin. Niin kiire, että ellet vastaa kysymyksiini nyt, seuraavaksi ne esittää Päivän Profeetta - skandaalijutun muodossa.”
Red nauroi ääneen. “Entä minkä skandaalin ajattelit kehittää ympärilleni? Kadonneiden trikoiden tragedian?”
  “Miten olisi vaikkapa tarina pienestä tiimalasista?”
Red avasi suunsa ja sulki sen saman tien. Ilmeet vaihtelivat hänen kasvoillaan pikavauhtia ällistyneestä närkästykseen ja viimein vastentahtoiseen, vihamieliseen ihailuun.
  “Mistä on kyse, Red?” Emmeline uteli.
  “Ei niin mistään“, Red urahti ja käänsi naiselle selkänsä. Hän madalsi ääntään. “Et kai sinä tosissasi luule, että Päivän Profeettaa kiinnostaa, Sirius? Heillä on Voldemort, melkein hävitty sota ja kasa kehnoja neuleohjeita - mitä minä olen siihen verrattuna?”
  “Lakeja rikkoja ministeriön aurori, jonka paljastamisesta saa hyvät rahat. Maailma on julma“, Sirius pahoitteli kylmästi, “mutta kaikki rakastavat ministeriön työntekijöiden panettelua.”
Redin leukapielet tiukkenivat. “Eikö kukaan opettanut sinua olemaan kiristämättä opettajiasi?”
  “Minerva taisi mainita siitä joskus jotakin“, Sirius vastasi hilpeästi. Hän tunsi olonsa iloiseksi ja kevytmieliseksi nyt, kun tiesi Redin antavan periksi. Loppujen lopuksi, mitä vaihtoehtoja Redillä muka olisi ollut?
  “Minun tekee mieli lyödä sinut juuri nyt, Sirius Black.”
  “Mutta et lyö. Rystysesi likaantuisivat.”
  “En”, Red huokaisi. “En lyökään. Mennään yläkertaan, senkin haiseva nulikka. Nähdään myöhemmin, Em.”
  “Nähdään, Red”, Emmeline vastasi pehmeästi hymyillen.
Red ei luonut häneen silmäystäkään lähtiessään johdattamaan Siriusta kartanonsa käytäville.
  “Oletko sinä täysin pölkkypää?” puuskahti Sirius. “Etkö näe, että hän on taikasauvaansa myöten rakastunut sinuun?”
  “Se ei ole sinun asiasi, kiristäjä.”
  “Älä viitsi vihoitella. Minä vain tein mitä täytyi.”
  “Miten sinä edes sait tietää ajankääntäjästä?”
  “Et vakavissasi halua tietää”, Sirius mumisi. Red katsahti häneen uteliaasti, mutta hän vain pudisti päätään. Häntä nauratti sisäisesti, kun hän vain kuvittelikin Redin ilmettä miehen saadessa tietää, että hän ja Claudia olivat istuneet hänen makuuhuoneensa lattialla vakoilemassa. Kaikkein mieluiten Sirius ei olisi ajatellut sitä itsekään. Muisto oli liian arkaluonteinen ja aivan liian hämmentävä. Claudia hänen vierellään kylmällä lattialla, Claudian ihosta säteillyt lämpö ja se, miten kummalliseksi hän oli tuntenut olonsa. Niin kuin kesällä kuudennen ja seitsemännen luokan välissä. Ariannan aikaan.
Sirius nipisti itsensä valveille ajatuksistaan ja astui Redin kannoilla tämän työhuoneeseen.
  “No niin“, Red murahti ja sulki oven heidän takanaan. “Mitä sinä nyt haluat tietää?”
  “Miten sinä sait ajankääntäjän?” Sirius kysyi oitis.
  “Avainsana: Alessandro Visardo.”
  “Minä luulin, että te ette pitäneet toisistanne.”
  "Ei pitää on lievä ilmaus, usko pois. Mutta vihamiehetkin voivat toisinaan tulla toimeen keskenään, kun heillä on siihen hyvä syy.”
  “Sinun syysi oli arvatenkin ajankääntäjä. Entä hänen?”
  “Hän halusi voodoojuomaa, joka muuttaisi hänet kissaksi. Imbesilli”, Red tuhahti. “Ellei hän ole älynnyt lakata kittaamasta sitä litkua tähän mennessä, hänet voi saman tien kiikuttaa löytöeläinkotiin. Pysyvästi.”
  “Parempi kun et kerro Cinnamonille, että sinä annoit hänelle sen juoman”, Sirius kehotti. “Hän tappaisi sinut.”
  “Nyt minä kyllä kuolen. Voldemortin ja kuolonsyöjät kyllä kestän, mutta Cinnamon - “
  “Pois turha sarkasmi, pomo. Mitä sinä ajankääntäjällä teet?”
Red mulkaisi häntä vihamielisesti. “Etkö muka arvaa itsekin?”
  “Jazz. Sinä käyt hänen luonaan.”
Mies nyökkäsi katsomatta häntä silmiin. Sirius oli erottavinaan hänen kasvoillaan monia tunteita - vihaa, surua, ja oliko se häpeää? Mutta mitä hävettävää Redillä olisi voinut olla? Kaikkihan tiesivät, miten omistautunut hän oikein oli.
  “Arvasithan sinä itsekin. Miksi sinun piti edes tulla kysymään?”
  “Ehkä minä halusin kuulla sen sinun omasta suustasi.”
  “Älä viitsi, Sirius. Sinä et ole mikään Lily Potter, joka tutkii ensin ja hutkii sitten.”
  “Minä haluan lainata sitä.”
Red seisahtui niille sijoilleen. “Ajankääntäjää?”
  “Kuulit oikein.”
  “Miksi ihmeessä?”
  “Etkö muka arvaa itsekin?” Sirius imitoi ivalliseen sävyyn.
  “Ei, Sirius, kyllä sinun täytyy sanoa se ääneen.” Red nautti selvästi tilanteen saamasta käänteestä.
Sirius kiristeli pitkään hampaitaan, mutta kakaisi lopulta: “Arianna.”
  “Arvasin. Ja minun serkkuni, vai mitä?”
  “Minkä minä sille voin? En halua jähmettyä loppuiäkseni yhteen ihmiseen niin kuin - “ Siriuksen puhe katkesi kuin veitsellä leikattuna.
Red hymähti kuivasti. “Niin kuin minä.”
  “Sinä sen sanoit, en minä.”
  “Sinä siis haluat lainata minun ajankääntäjääni, jotta voisit matkustaa menneisyyteen ja lakata haikailemasta tyttöystäväsi perään?”
  “Entisen tyttöystäväni”, Sirius oikaisi yrittäen kovasti olla ajattelematta, miten typerältä hänen toiveensa kuulosti. Tyttömäiseltä. Joltakin, mitä Remus tai Peter tai James tai joku muu tunteellinen olento saattaisi tehdä. Ei hän itse. Mutta hän ei voinut itselleen mitään, ajatus oli muhinut hänen päässään jo kaksi pitkää viikkoa, eikä arvatenkaan antaisi hänelle rauhaa, ennen kuin tulisi toteutetuksi. Hän todella halusi palata takaisin menneisyyteen, Tylypahkanaikoihin. Hän halusi nähdä oman typerän ja naiivin itsensä, sen huolettoman pojannulikan, joka oli vakavissaan kuvitellut hallitsevansa koko maailmaa vain siksi, että sattui näyttämään keskivertopoikaa paremmalta. Ja Ariannan - nuoren, itsevarman Ariannan ilman sokeutta ja silmäsidettä. Hän halusi katsoa menneisyyttä silmästä silmään ja vakuuttaa itselleen, että se, mitä Ariannalla ja hänellä oli ollut, todella kuului nyt vain muistoihin. Hän halusi tehdä rauhan ja jatkaa eteenpäin.
Redin suupielet nykivät. “Ja arvatenkin aiot sännätä minun serkkuni kimppuun heti toivuttuasi tarpeeksi matkastasi?”
Sirius oli aikeissa kieltäytyä, kiistää sen kuten oli kiistänyt jo tuhat kertaa aiemmin. Sanat olivat jo puolimatkassa hänen kitalaellaan, kun hän äkkiä muutti mieltään.
  “Totta kai aion. Lukitsen hänet siivouskomeroon, menen hänen kanssaan naimisiin ja ryhdyn hänen lastensa isäksi niin, että meistä tulee viimein laillisia sukulaisia sinun kanssasi.”
  “Laillisia sukulaisia kieron kiristäjän kanssa - ei kiitos.”
  “Joku on kuitenkin opettanut minut kiristämään. Eikä se joku ollut Jamesin isä”, Sirius vihjasi.
  “Itse sinä olet itsesi opettanut.”
  “Täytyykö meidän todella väitellä tästä? Olet minulle ajankääntäjän velkaa.”
Redin ilme muuttui laskelmoivaksi. “Jos annan sen sinulle…”
  “Miten niin jos?” Sirius närkästyi. “Minähän kiristän sinua!”
  “Mutta sinä tarvitset minun suostumustani paljon enemmän kuin minä sinun. Nyt ei kiristetä, nyt hierotaan kauppoja.”
Sirius huokaisi syvään. “Nimeä hintasi, pomo.”
  “Lupaat pyhästi, ettet enää koskaan tunge nokkaasi minun asioihini“, Red tokaisi hetkeäkään aikailematta.
  “Se on iso lupaus. Pelkään pahoin, että se saattaisi tuntua ylitsepääsemättömältä.”
  “Siinä tapauksessa minä pelkään pahoin, että ajankääntäjä pysyy tiiviisti hihassani.”
Sirius punnitsi vaihtoehtojaan. Luvata nyt jättää Red rauhaan - miten hän voisi tehdä sellaisia lupauksia? Red tekisi kuitenkin tulevaisuudessa jotakin salamyhkäistä ja mielenkiintoista, joka yksinkertaisesti vaatisi penkomista. Mutta mahdollisuus palata ajassa taakse ja selvittää asiat... se painoi vaakakupissa vähintään yhtä paljon, ellei vielä enemmän.
  “Menköön sitten.” Sirius ojensi avoimen kämmenensä Redille. “Anna tänne se hilu.”
Red virnisti voitonriemuisesti ja kaivoi ajankääntäjän hihastaan. Hän oli aikeissa ojentaa sen Siriukselle, mutta nykäisi viime tipassa kätensä takaisin.
  “Mitä vielä?"
  “Pari asiaa”, Red sanoi vakavana. “Ensinnäkin, sinun täytyy luvata, ettet yritä muuttaa mennyttä.”
Sirius loi katseensa kattoon. “Miltä minä näytän, kolmetoistavuotiaalta?”
  "Toisekseen, et saa antaa kenenkään nähdä itseäsi. Jazz ja minä emme ehkä olisi järkyttyneet, vaikka kolmekymmentä kaksoisolentoamme olisikin pyyhältänyt ikkunasta sisään, mutta keskivertovelhon aivot kestävät paljon rajallisemman määrän outoja kokemuksia. Ymmärretty?”
  “Selvä kuin pläkki.” Sirius löi kantapäänsä sotilaallisesti yhteen.
Red pudotti ajankääntäjän hänen kämmenelleen.

***

Kotiin päästyään Sirius lukkiutui huoneeseensa ja vajosi epäuskoisena sängylleen istumaan. Aikoiko hän todella tehdä tämän? Aikoiko hän todella matkustaa ajassa taaksepäin noin vain, ikävästä tai hetken mielijohteesta? Hänen täytyi olla sekaisin päästään. Jollakin tavalla viallinen, kyvytön kohtaamaan tunteitaan silmästä silmään - niin Remus olisi sanonut, hymyillyt kirjansa takaa ja juonut häneen mielenterveysvelhon ymmärtäväisen katseen. Mutta hän ei kaivannut ymmärrystä, hän kaipasi vain sovintoa itsensä kanssa. Sovintoa, jota ei tulisi, ennen kuin hän kohtaisi jälleen Ariannan silmästä silmään ja onnistuisi vakuuttamaan itselleen, että kaikki se, mitä heidän välillään ikinä olikin ollut,  kuului lapsille. Että se oli ollut sitä nuorten hölmöä, huoletonta rakkautta, joka kesti kyllä uhkakuvat kaikesta, mutta ei ainuttakaan todellista säröä. Että kaiken oli kuulunutkin mennä niin. Epäilys oli kasvanut hänen mielessään jo kauan - aina siitä lähtien, kun Arianna oli lähtenyt heidän tajuttuaan, etteivät he osanneet käsitellä ongelmiaan. Oli väärin, että kaikki oli murentunut sillä tavoin kahdenkeskiseen ymmärtämättömyyteen ja kyvyttömyyteen toimia niin kuin aikuiset toimivat. Vai oliko se todella ollut väärin? Juuri siihen Sirius halusi vastauksen.
Hän otti Jamesin näkymättömyysviitan esille ja liu’utti sen ylleen. Varmistettuaan vielä viimeisen kerran, että ovi tosiaan oli tiukasti lukossa hän istui taas alas ja tarttui ajankääntäjään. Se tuntui lämpimältä hänen sormissaan, kuin elävä olento, jolla oli oma tahto ja omat tunteet. Sirius kuljetti ketjua sormissaan. Uskaltaisiko hän?
  “Mistä lähtien sinä olet ollut pelkuri?” Jamesin ääni nauroi hänen mielessään.
Hän puristi huulensa tiukasti yhteen, pujotti ketjun päänsä ylitse ja sulki tiukasti silmänsä.

***

31.5.1977

Kun Sirius raotti jälleen silmiään, hän oli taas Tylypahkassa ja vuoden -77 kevät leijui hänen ympärillään. Päivä oli toukokuun viimeinen - sen kevään kaunein, kuten kaikki jälkeenpäin kaihoten muistelivat, kun kesä täyttyi ukkosmyrskyistä ja sateista, ja vesi tulvi laineina Viistokujan kivetykselle. Sinä kesänä kaikki kynnelle kykenevät olivat matkustaneet ulkomaille, suurin osa Siriuksen luokkatovereista mukaan lukien. Tässä vaiheessa kuudetta luokkaa oli kuitenkin jäljellä vielä kuukausi, ja kesä näytti lupaavalta. Kuudesluokkalaiset olivat juuri saaneet vapautuksen päivän viimeiseltä tunnilta, jota Sirius ei enää kuolemakseenkaan muistanut, ja Tylypahkan pihanurmikko täyttyi tyttöjen kikatuksesta ja nurmikolle heitetyistä solmioista, jotka tähän aikaan vuodesta kävivät aivan liian ahdistaviksi.
Sirius asetteli näkymättömyysviitan huolellisemmin olkapäilleen ja sujautti ajankääntäjän takaisin taskuunsa. Häntä nauratti. Että hän todella oli täällä, Tylypahkassa, ja näki ympärillään kaikki tutut kasvot, niin monta vuotta nuorempina! Tuolla kulki Amos Diggory vaalea tukka hiusmuotoiluaineiden kangistamana ja leuka pystyssä. Toisaalla taas loikki Casper Halliwell, nenä huippausoppaaseen haudattuna, kuten tavallista. Ja sitten oli Severus Kalkaros. Hän sentään ei ollut muuttunut tippaakaan - mitä nyt läpeensä vastenmielisiä senttimetrejä löytyi joltisesti vähemmän kuin nykypäivänä. Hänen näkemisensä täytti Siriuksen vihalla, ja Siriuksen oli käännettävä kasvonsa pois, jottei vain olisi käyttänyt näkymättömyysviitan tarjoamaa suojaa hyväkseen ja tehnyt jotakin, mikä voitaisiin laskea menneisyyden muuttamiseksi.
Sirius upotti kädet taskuunsa ja lähti kävelemään päämäärättömästi eteenpäin minne jalat vain sattuivat viemään. Hän tiesi, että käveltyään tarpeeksi pitkään hän kyllä löytäisi etsimänsä; syyn, jonka vuoksi hän oli halunnut aloittaa aikamatkailunsa juuri tästä päivästä. Sillä syyllä ei ollut mitään tekemistä kauniin sään kanssa. Kyseessä oli päivä, jonka Sirius oli aina salassa laskenut hänen ja Ariannan suhteen viralliseksi aluksi.

Oikeastaan toukokuun viimeisen olisi pitänyt olla kaikin puolin kurja päivä. Sinä aamuna Sirius oli riitaantunut Jamesin kanssa, ei nyt varsinaisesti ensimmäistä kertaa elämässään, mutta kuitenkin pahemmin kuin aiemmin. Hän oli saanut tapansa mukaan loistoajatuksen ja varastanut Lilyn päiväkirjan nähdäkseen, mitä tyttö oikein ajatteli Jamesista. Ikävä kyllä Lily oli yllättänyt heidät pihamaalta kirja kädessä, ja tietenkin hän oli automaattisesti syyttänyt kaikesta Jamesia. Sirius oli yrittänyt selvittää oman syyllisyytensä asiaan, mutta Lily ei ollut kuunnellut. Lopputuloksena hän oli päätynyt kiroamaan Jamesin sairaalasiipeen, minkä johdosta Sirius oli saanut Jamesin vihat niskoilleen. Toukokuun viimeisenä he eivät olleet alkuunkaan puheväleissä keskenään, eikä Sirius ollut tiennyt, miten päin olisi ollut. Tietenkin hänellä oli aina Remus ja Peter, mutta he eivät nyt vain yksinkertaisesti olleet sama asia kuin James Potter. Sitten asiat olivat saaneet huomattavaa kehitystä.

Sirius muisti kaiken selvästi, eikä hän siksi pahemmin yllättynyt nähdessään oman nuoremman itsensä ilmestyvän äkkiä pihamaalle. Silti hän säpsähti - ei säikähdyksestä, vaan yksinkertaisesti ihmetyksestä. Hän ei ollut alkuunkaan muistanut, miten erilaiselta oikein näytti. Muutaman vuoden takainen Sirius Black oli joitakin senttejä lyhyempi ja hontelompi kuin nykyään, hänen hiuksensa olivat pidemmät ja harmaat silmät olivat tulvillaan hölmöä ylimielisyyttä, jonka tulevaisuus oli sittemmin karistanut. Kaikkein hätkähdyttävin muutos kuitenkin oli ilmeessä. Tämä menneisyyden Sirius näytti suorastaan sietämättömän itsevarmalta ja seesteiseltä, vaikka oli juuri riitaantunut parhaan ystävänsä kanssa. Hän näytti siltä, ettei mikään maailmassa olisi voinut vaivata häntä - ei sota, ei Voldemort, saati sitten ihmissuhdeongelmat. Sirius kadehti nuorempaa itseään syvästi.

Hän suuntasi askeleensa samaan suuntaan kuin entinen itsensäkin: vanhan tammen luokse järven rantaan. Tytöillä oli ollut tapana kilpailla aurinkoisesta paikasta tammen matalassa oksanhaarukassa, mutta kuudennen luokan lopussa tuo paikka oli kuulunut yksinomaan kahdelle henkilölle: Jamie Galelle ja Arianna Bellille. Kaksikko oli tehnyt itselleen puuhun oikean pesän huopineen ja kirjavarastoineen, vaikka kumpikaan tuskin luki sivuakaan. Salassa Kelmit olivat aina nauraneet heille. Sirius ei ollut tarkoittanut naurustaan vähääkään.
Hän tunsi askeleidensa hidastuvan sitä mukaa, mitä lähemmäs puuta hän pääsi, kuin ei olisi ollut laisinkaan varma siitä, halusiko kohdata Ariannaa. Sitten oli kuitenkin jo liian myöhäistä. Hän oli tammen juurella, ja nosti katseensa kuin väkisin. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin kuin itsestään, kun hän näki oksanhaarukassa istuvan tytön.

Jos Sirius olikin ollut kolme vuotta sitten huomattavasti huolettomamman näköinen, ei hän kuitenkaan vetänyt alkuunkaan vertoja Ariannalle, joka lekotteli oksanhaarukassa majesteetillisesti toista jalkaansa roikottaen. Arianna näytti - no, hän näytti yksinkertaisesti nuoremmalta. Hänen tumma kihara tukkansa oli pitkä ja kuriton, hänen poskensa punoittivat jonkinlaisen naurukohtauksen jäljiltä ja suupielet näyttivät taipuneen pysyvästi onnelliseen, seesteiseen hymyyn. Siriuksen sydäntä särki, kun hän näki, miten Arianna venytteli ja haukotteli laiskasti kuin maailmassa ei olisi ollut minkäänlaisia murheita tai huolia. Tässä oli Arianna Bell ennen liiallista laihtumista, sotaa ja sokeutta. Tässä oli Arianna sellaisena kuin hänen olisi pitänyt aina ollakin. Sirius ei saanut silmiään irti hänestä, ja silti hänen oli vaikea kohottaa katsettaan Ariannan silmiin. Siitä oli niin pitkä aika, kun hän oli viimeksi nähnyt nuo silmät.

Arianna laski kirjan sylistään ja haukotteli uudemman kerran, tällä kertaa yksinomaan osoittaakseen, miten tavattoman ikävystynyt ja aikuinen oikein oli.
  “Hei, Sirius”, hän lausahti, ja yhden hämmentävän hetken ajan Sirius ehti kuvitella, että sanat oli suunnattu hänelle. Sitten hän muisti seisovansa näkymättömyysviitan alla, kun taas hänen nuorempi painoksensa oli ehtinyt tammen juurelle ja nojaili sen ryhmyiseen kylkeen liioitellun huolettoman näköisenä. Siriusta nauratti oma entinen itsensä. Kuudennella luokalla hän oli kuvitellut olevansa täydellisen tyylikäs ja sulavaliikkeinen, mitä tyttöihin tuli. Nyt, vanhemman painoksensa silmissä hän näytti yksinomaan koomiselta.
  “Terve, Bell. Joko omenat ovat kypsiä putoamaan puusta?”
  “Eivät ainakaan sinun syliisi”, Arianna tuhahti ja kääntyi niin, että koko hänen vartalonsa oli suunnattu Sirius nuorempaan päin. Hänen vieressään istuva tyttö - Jamie Gale - sen sijaan pyöritti silmiään ja käänsi Siriukselle paljonpuhuvasti selkänsä.
Sirius virnisti. “Aina saa toivoa, vai mitä?”
  “Sinä et saa.” Mutta Arianna hymyili leveästi osoittaakseen, ettei tarkoittanut sanojaan vähääkään.
  “Tuletko alas?”
  “Kunnollinen prinssi olisi urhea ja kiipeäisi ylös.”
  “Onnistuu sekin”, Sirius kohautti harteitaan ja asettui ritarilliseen asentoon. Sitten hän rummutti Tarzanin elkein rintaansa ja huusi kumeasti niin, että koko piha raikui: “Rosamunda, laske verkkarisi alas!”
  “Se oli Rosalinda, senkin ihmisapina”, punajuurenväriseksi lehahtanut Arianna sihahti.
Sirius väläytti jälleen uuden hurmaavaksi tarkoitetun virneen, otti puunoksasta kiinni ja kiipesi ketterästi oksanhaarukkaan. Hän valtasi paikan Ariannan ja Jamien keskeltä niin, että Jamien oli väkisinkin pakko väistää.
  “Viitsitkö jättää meidät kahden, Gale?”
Katse, jonka Jamie Siriukseen suuntasi, oli yksinkertaisesti tappava. “Miksi ihmeessä?”
  “Minulla on Ariannalle asiaa, joka ei koske sinua.”
  “Ehkä sinun pitäisi kysyä sitä Ariannalta ensin”, Jamie tokaisi viileästi.
  “Olisi epäkohteliasta laittaa hänet valitsemaan meidän kahden väliltä“, Sirius puolusti.
  “Sanot noin vain, koska tiedät, että hän ei valitsisi sinua.”
Sirius kohotti kulmiaan. “Verkkareissa vetelehtivä samaa sukupuolta oleva äärifeministi vastaan ulkonäöstään huolehtiva samanikäinen poika? Et voi olla tosissasi, Gale! Mene nyt vain.”
Jamie mulkaisi häntä pahasti, mutta pudottautui yhtä kaikki alas puusta yhtenä lyhyen vaaleanruskean tukan ja löysien urheiluvaatteiden välähdyksenä. Tyttö lähti harppomaan pihanurmikon poikki kiivain askelin taakseen katsomatta.
Arianna huokaisi. “Oliko pakko, Black? Nyt hän suuttui.”
  “Hän jää eloon”, Sirius vakuutti välinpitämättömästi. Hän ja Jamie eivät olleet koskaan tulleet toimeen keskenään. Jamie Gale, seitsemäntoista vuotta ja Korpinkynsi, oli Tylypahkan virallinen feministi, joka korosti tasa-arvoa joka käänteessä, mikä käytännössä tarkoitti sitä, että hän käytti jokaisen mahdollisen tilaisuuden halventaakseen poikia. Oli hänen vikansa, että Ariannakin oli luopunut hameistaan ja siisteistä paidoistaan, ja kulki nyt ympäriinsä jättikokoisissa verkkahousuissa ja huispaajien pelipaidoissa. Sitä paitsi Jamiella oli kyky puhua konekiväärin nopeudella aina kun sitä vähiten kaivattiin.
  “Hän on minun ystäväni! Mikset mennyt kiusaamaan jotakuta muuta?”
  “Koska minulla ei ole ketään muuta”, Sirius sanoi ja otti surkean hylätyn koiranpennun ilmeen kasvoilleen.
Arianna naksautti kieltään. “Älä viitsi.”
  “Mutta kun ei ole. Jamesin mielestä olen typerä nilkki, eikä hän puhu minulle.”
  “Entä sitten Remus ja Peter?”
  “Hukkateillä”, Sirius virnisti sanavalinnalleen. “Olet kaikki mitä minulla on, Bell.”
  “Ehkä sinun ei olisi pitänyt erota Cinnamonista”, Arianna ehdotti nenäkkäästi. “Sitten hän itse asiassa puhuisi sinulle.”
  “Oikeastaan minun ei olisi ikinä pitänyt sekaantua häneen. Hän on tylsä. Söpö, mutta tylsä.”
  “Puhutko aina yhtä ystävällisesti ex-tyttöystävistäsi?”
  “Ainoastaan niistä, jotka ikävystyttävät minua“, Sirius väläytti Ariannalle hurmaavan hymynsä.
  “Eli kaikista”, Arianna täydensi kuivasti ja oikoi verkkahousujen verhoamia jalkojaan. “Olet liian täynnä itseäsi, Sirius Black.”
  “Täynnä itseäni ja ikävystynyt. Tyttönä on sinun velvollisuutesi tehdä jotain asialle.”
  “Tytöt ovat ihmisiä, eivätkä orjia.”
Sirius pyöritti silmiään Ariannan kylmälle äänensävylle. Tuo jos mikä oli Jamie Galen puhetta. Ennen ystävystymistään Jamien kanssa Arianna oli ollut yksi Tylypahkan hauskimpia tyttöjä - rohkea, hulvaton ja omaperäinen. Hän ja Sirius eivät olleet koskaan olleet enempää kuin etäisiä suunsoittotuttavia, mutta Sirius oli aina arvostanut tytön suorasukaista ja rentoa asennetta. Toisin kuin useimmat tytöt, Arianna ei yrittänyt houkutella poikia pyörtymään jalkojensa juureen. Hän ei punastellut, kikatellut eikä vaatinut poikia kantamaan laukkuaan luokkien välillä. Hän oli reilu. Tai oli ollut - ennen Jamie Galea.
  “Äh, olkoon”, Arianna huokaisi. “Miten sinä edes suututit Potterin?”
  “Siihen liittyy Lily Evans ja päiväkirja.”
  “Eikö enempää?”
Sirius kohotti kulmiaan. “Lily Evans, Bell. Luulin sinua fiksummaksi.”
  “Ainakin olen fiksumpi kuin sinä“, Arianna hymyili omahyväisesti ja pudottautui laiskasti alas puusta niin, että tumma tukka vain heilahti.
  “Hei, minne sinä menet?”
  “Etsimään älyllistä seuraa.” Tylyistä sanoista huolimatta Arianna väläytti hänelle leveän hymyn, ennen kuin kääntyi ja lähti kävelemään nurmikon poikki.
Sirius kipusi kiireesti alas puusta ja hölkkäsi tytön perään. “Tiedoksesi annettakoon, että minä olen hyvin älyllinen.”
  “Hutsut varmaan väittäisivät samaa, jos joku vaivautuisi kysymään.”
  “Haluatko, että kysyn?”
  “Missä sinä muka hutsun näet?”
Sirius katsoi häntä paljonpuhuvasti.
  "Taikaolento-hutsun," Arianna tarkensi hyisesti.
  “Minä vain sanon mitä näen.”
  “Sinä et sanonut yhtään mitään.”
  “Upea olemuksesi on sokaissut minut”, Sirius huoahti ja asetti käden rintakehälleen.
Arianna katsoi kättä hetken, tarttui sitten siihen ja siirsi sitä päättäväisesti kymmenen senttiä vasemmalle. “Ainakin se on saanut sinut unohtamaan anatomian. Tuo on ruokatorvi."
  “Sydän, ruokatorvi, Sirius Black…”
  “Sama asia”, Arianna täydensi vinosti hymyillen.
  “Sinähän ymmärrät minua!”
  “Jos tietäisit, miten vähän siihen tarvitaan…”
Sirius virnisti ja seurasi Ariannaa sisälle.

***

2.6.1977

Oikeastaan Siriuksen ei olisi pitänyt vaivautua toista kertaa. Hän ei ollut koskaan tehnyt niin - ei, ellei sitten ollut halunnut iskeä tyttöä. Mutta Arianna oli aivan liiaksi kaveri iskettäväksi, eivätkä he muutenkaan olleet toistensa tyyppiä. Arianna oli aina pitänyt lähinnä Red Stronin oloisista hankalista miehistä, kun taas Siriuksen kiinnostus oli suuntautunut suloisten ja vähäsanaisten tyttöjen suunnalle. Siksi Sirius yllättikin niin nuoremman kuin vanhemmankin itsensä törmätessään seuraavaan Arianna-muistoonsa vain kaksi päivää edellistä myöhemmin kesäisen kasvihuoneen kuumuudessa. Kuudesluokkalaiset olivat kokoontuneet kasvihuone kolmoseen kuuntelemaan professori Verson luentoa marjanhankalaisista, karhunvatukan kieroista sukulaisista, jotka muuttivat marjansa myrkyttömistä myrkyllisiksi sen mukaan, jutteliko poimija niille mukavia vai ei. Sirius oli vihannut marjanhankalaisia jo kuusitoistavuotiaana. Nyt, vuosia myöhemmin hän piti niitä entistäkin tylsempinä. Aikamatkailulla oli nähtävästi huonojakin puolia.
Onneksi Verso lopetti luentonsa huomattuaan, ettei kukaan oikeastaan kuunnellut häntä ja pisti oppilaat töihin poimimaan marjanhankalaisten marjoja.
  “Valitkaa parit itsellenne!” matami komensi.
Sirius nuorempi vilkaisi toiveikkaasti Jamesia, joka käänsi mielenosoituksellisesti päänsä toiseen suuntaan ja lyöttäytyi Remuksen ja Peterin seuraan. Sirius pettyi, mutta vain hetkeksi. Sitten hän erotti kasvihuoneen toisessa päässä Ariannan ja kiirehti tytön vierelle.
  “Ollaanko parit?”
Arianna vilkaisi häntä olkansa ylitse siniset silmät huvittuneesti välkähtäen. “Edelleen riidoissa Jamesin kanssa?”
  “Minkä mies kohtalolleen voi?” Sirius huokaisi dramaattisesti ja levitteli käsiään.
  “Mistä lähtien James on ollut kohtalosi?”
  “Ei hän ole. Mutta sinä voisit olla.”
Ariannan vieressä marjanhankalaisia hypistelevä Cinnamon irvisti. “Hankkikaa huone.”
Ariannan ilme venähti. “Anteeksi, Cin. En ollenkaan - “
  “Unohda koko juttu. Sinä saat pitää tuon niljakkaan petturin, jos se yhtään minusta riippuu.”
Sirius vanhempi mietti, pitäisikö hänen protestoida. Cinnamon oli kuitenkin oikeassa - hän oli ollut niljakas petturi, ainakin tyttöjen näkökulmasta katsottuna. Omastaan käsin hän oli vain yrittänyt pitää hauskaa, mutta millä hinnalla?
  “Minä en häntä huolisi, vaikka hän olisi viimeinen mies maan päällä”, Arianna ilmoitti.
  “Varo vain“, virnisti Sirius nuorempi. “Marjanhankalaiset saattavat pitää tuota myrkyllisenä huomautuksena.”
  “Kokeillaan. Hanskat!”
Sirius läimäisi käsineet Ariannan kämmenelle, ja tyttö kumartui noukkimaan marjanhankalaisten marjoja oksilta. Tumma kihara tukka heilahti hänen kasvoilleen verhoten hänen piirteensä Siriukselta, mutta yhtä kaikki Sirius arvasi hänen pidättelevän hymyään. Arianna nyt vain oli niitä tyttöjä - nopeita ärtymään, nopeita leppymään. Olisipa Jameskin ollut samanlainen. Vaikka James ei aivan ilmeisestikään ollut tyttö.
  “Milloin aiot oikein tehdä sovinnon Jamesin kanssa?” Arianna uteli katse kiinnittyneenä marjoihin.
Sirius vilkaisi Lilyä, joka teeskenteli, ettei kuunnellut alkuunkaan keskustelua. Silti Lilyn kulmien kurtistuksesta saattoi päätellä, että hän oli kuullut Jamesin nimen mainittavan ja suunnitteli jotakin väkivaltaista. Mahtaisiko hän ikinä antaa anteeksi päiväkirjansa varastamista?
  “Lähipäivinä. Kunhan keksin keinon polvistua hänen jalkojensa juureen murtamatta polvilumpioitani.”
  “Pääsenkö minä bestmaniksi?”
  “Ainoastaan, jos lupaat stripata polttareissa.”
  “Ajatteletko sinä ikinä aivoillasi?” Arianna katsoi häntä huvittuneesti.
  “Toisinaan miesseurassa.”
  “Saanko antaa neuvon? Sovi Jamesin kanssa. Tytöt eivät tee sinulle hyvää.”
  “Otan riskin.”
  “Miksiköhän en ole vähääkään yllättynyt”, Arianna mutisi.
Sirius hymyili leveästi. “Lähdetkö illalla Tylyahoon?”
  “Mitä?” Arianna puristi marjanhankalaisen marjaa niin tiukasti, että se purskautti kaikki mehunsa suoraan Siriuksen kasvoille. Sirius huusi ja kiirehti hinkkaamaan kasvojaan puhtaaksi.
  “Helvetti, nainen, ne ovat myrkyllisiä!”
  “Eivät välttämättä“, Arianna vastasi nenäkkäästi.
  “Eli minulla on mahdollisuus elää? Merlin, kiitos, Bell!”
  “Mitä minä tein?” Sirius kysyi huuliaan hieroen. “Pyysin sinua seuraksi Tylyahoon?”
  “Black, missä sinun tunteesi oikein ovat?"
  “Törmäsin niihin viimeksi kolmannen kerroksen luutakomerossa. Ne taisivat jäädä sinne. Pysyvästi.”
  “Ääliö”, Arianna sihahti puoliääneen. “Miettisit edes vähän!”
  “Mitä?” Sirius kysyi typerästi. Sitten hänen katseensa osui Cinnamoniin, joka seisoi muutaman metrin päässä ja yritti näyttää siltä, ettei ollut kuunnellut. “Voi hitto!”
Huvittunut ilme alkoi palata Ariannan kasvoille. “En tajua, miten kaikki tytöt lankeavat sinuun. Sinä et vain osaa.”
  “Se johtuu hyvästä ulkonäöstä.”
  “Pikemminkin siitä, että tukit tyttöjen suut, jotta he eivät ehdi arvostella sinua“, veikkasi Arianna.
  “Onko tuo ei? Sinua ei kiinnosta ylimääräinen vapaailta Tylyahossa?”
  “Minä sanoin jo, Black. Viimeinen mies maan päällä - “
  “En tule olemaan minä. Ellet hävitä minua sukupuuttoon.”
Arianna ravisti tummaa tukkaansa. “Ei on ei, Sirius. Minä pysyn periaatteissani.”
  “Omapa on menetyksesi”, Sirius tuumasi ja palasi takaisin marjojenkeruun pariin.

JATKUU SEURAAVASSA

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 21.10.07
« Vastaus #154 : Joulukuu 20, 2007, 19:56:49 »
***

11.6.1977

  “Kerropa taas, Sarvihaara, että minkä vuoksi me oikein järjestämme juhlia?”
  “Bellillä on tänään syntymäpäivä.”
James katsoi häntä tutkivasti. “Ja sillä on ollut sinulle merkitystä… mistä lähtien?”
  “Siitä lähtien, kun sinä lakkasit puhumasta minulle ja kaipasin muuta seuraa“, Sirius vastasi huolettomasti. Salaa hän oli kuitenkin kiitollinen siitä, että oli onnistunut viettämään kuluneet vajaat kaksi viikkoa Arianna Bellin seurassa. Muuten hän olisi tullut hulluksi odotellessaan, että James alkaisi jälleen puhua hänelle.
  “Mutta nyt minä puhun sinulle taas“, James huomautti järkevästi. “Mikset vain hylkää häntä ja unohda hänen olemassaoloaan?”
  “Miksi minun pitäisi?”
James loi häneen tuskastuneen katseen. “Sirius Black, Anturajalka. Eikö se sano sinulle mitään?”
  “Olen saattanut kuulla nimen joskus“, Sirius totesi kuivasti. “McGarmiwan suusta. Volyymilla.”
  “Minä yritän pitää yllä vakavaa keskustelua!”
  “Ja minä yritän pitää yllä tätä hiton banderollia, joten voisitko millään ojentaa auttavan kaviosi?”
  “Sorkkasi”, James oikaisi ja kipusi huokaisten Siriuksen avuksi tikkaille.
Sirius virnisti voitonriemuisesti. Hän oli pelännyt, että olisi vaikeaa, ellei sitten mahdotonta suostutella muita Kelmejä järjestämään syntymäpäiväkekkerit tytölle, jota kukaan heistä ei tuntenut turhan hyvin. Pelkojensa keskellä hän oli kuitenkin unohtanut yhden tosiasian: Kelmit eivät koskaan jättäneet väliin tilaisuutta järjestää juhlat, oli siihen kunnon syy tai ei. Ja nyt, kun juhlat järjestettäisiin Arianna Bellille, jopa Jamesin rakas Lily saattaisi liittyä mukaan juhliin huutamatta heitä kuulovammaisiksi.
  “Mihin minä laitan tämän?” Peter puuskutti sisään oleskeluhuoneeseen kannatellen raskasta Kolmen Luudanvarren tunnusta esittelevää laatikkoa harteillaan.
  “Matohäntä, sinulla on taikasauva. Käytä sitä!”
  “Laita se nurkkaan“, Remus ehdotti ja mulkaisi Siriusta.
  “Mitä?” Sirius ihmetteli. “Minä vain tein aiheellisen huomautuksen.”
  “Ystäville ei tarvitse aina tehdä aiheellisia huomautuksia.”
  “Paino sanalla aina. Minä olin avulias.” 
  “Sinulla on koiran aivot, Anturajalka”, Remus huoahti ja siristi sitten silmiään. “Ja sinun banderollissasi on virhe.”
  “Mikä niin?”
  “Hyvää 7-vuotispäivää, Arianna! En tiennytkään sinun ryhtyneen vikittelemään alle 10-vuotiaita.”
  “Minä en vikittele häntä”, Sirius ärähti.
Remus vilkaisi Jamesia. “En tainnut kuulla nyt oikein, vai kuulinko?”
  “Tuskinpa. Minusta kuulosti siltä kuin Anturajalka olisi sanonut, ettei vikittele Belliä.”
  “Kaverit!” Sirius huusi turhautuneena. “Minäkin voin tehdä poikkeuksia!”
  “Niin, ruokapöydässä, kun tarjolla on vain kurpitsamehua kurpitsaporemehun asemasta. Myönnä pois, Anturajalka. Sinä vikittelet aina tyttöjä.”
  “No, en häntä“, Sirius tiuskaisi pohtien, pitäisikö hänen olla ylpeä vai loukkaantunut ystäviensä näkemyksestä. “Minä vikittelen Kathleen Kensingtonia, jos teidän on pakko saada tietää.”
  “Arvasin”, Peter huudahti innostuneena. “Kumpi johtaa?”
  “Kensington. Rinnanmitalla.”
  “Kaikki mitä Anturajalalla on mielessään…” jupisi James.
  “Hei, se on sanonta!”
  “Jonka sinä kuvitat mielessäsi erittäin yksityiskohtaisesti.” 
  “Ainakin minä käytän päätäni.”
  “Tai jotain muuta ruumiinosaa. Miksi sinä oikein järjestät Bellille juhlat, jos et kerran yritä vikitellä häntä?”
  “Minähän sanoin jo“, Sirius hermostui. “Hän on kaveri.”
James avasi suunsa vastatakseen.
  “Hei, hän tulee!” Peter tiedotti.
Sirius korjasi banderollin kiinni kattoon pikavauhtia ja könysi alas tikkailta niin nopeasti, että oli lentää nenälleen matolle. Hän loitsi tikapuut nopeasti piiloon ja asettui riviin muiden Kelmien kanssa. Heidän taakseen linnoittautui loput oleskeluhuoneen asujaimistosta - lauma viides- ja kuudesluokkalaisia, seitsemännen luokan Alice ja Casper sekä joukko nuorempia, jotka eivät olleet koskaan aiemmin olleet Kelmien juhlissa, eivätkä tienneet, miten päin olisivat olleet.
Muotokuva heilahti syrjään sisäänkäynnin tieltä, ja kolme paria jalkoja astui oleskeluhuoneen käytävään.
  “YLLÄTYS!” vastaanottajajoukko huusi koko keuhkojensa täydeltä.
Tulijat pysähtyivät kuin seinään. Lily, Arianna ja Cinnamon. Arianna luki banderolliin raapustetun tekstin, ja vastustamaton hymy levisi hänen huulilleen. Lily näytti siltä, ettei tiennyt, olisiko hänen pitänyt paheksua vai ei, kun taas Cinnamon näytti yksinomaan kateelliselta. Sirius mietti, mikä tytön syntymäpäivä mahtoi olla. Oliko hän edes muistanut sitä?
  “Hienot koristelut.” Arianna tuli Kelmien luokse. Hän nojautui kuiskaamaan Siriuksen korvaan: “Vaikka en minä kyllä yllättynyt.”
  “Saamari”, Sirius virnisti toispuoleisesti. “Kuka kieli?”
  “Piskuilan puuskutti eteisaulassa niin kovaa, että olisi voinut luulla hänen kantavan Hagridia.”
  “Minkä minä sille voin? Tuliviski painaa!”
  “Missä on tuliviskiä?” Ariannan violetinsiniset silmät välkähtivät kiinnostuneesti.
Sirius nauroi, kietaisi käsivartensa hänen vyötärölleen ja talutti hänet juomalaatikon luokse.
  “Näpit irti minusta, Black. En ole vielä niin humalassa.”
  “Mutta aiot olla?”
  “Hellitä, Sirius. Kaikki tietävät, että aiot käsitellä Kathleen Kensingtonin tänä iltana.”
  “Entä sinä itse?”
Ariannan suupielet kaartuivat mietteliäästi ylöspäin. “Se jää nähtäväksi.”
Sirius virnisti. Arianna oli loistava.
  “No, sitä odotellessa voisit varmaan katsoa ylöspäin.”
Arianna teki työtä käskettyä. Katonrajassa riippui yksinäinen käpy, joka heilahteli hiljaa huoneen ilmavirran tahdissa.
  “Onko tuo minua varten? Olen otettu.”
  “Se on misteli.”
  “Menepä takaisin yrttitiedon tunnille”, Arianna ehdotti ja kääntyi ympäri.
Sirius tarttui häntä käsivarresta. “Ei saa rikkoa sääntöjä.”
  “Ai, nytkö käpyjä varten on olemassa säännöt?”
  “Piiloblondi!”
Sirius nappasi Ariannan toisenkin käsivarren otteensa ja nojautui lähemmäs tyttöä. Viime tipassa tyttö kuitenkin käänsi päänsä sivuun, ja huulille tarkoitettu suudelma osui hänen leukaansa. Sirius huoahti pettyneenä.
Arianna hymyili vahingoniloisesti. “En koskaan suutele, ellen tarkoita sitä”, hän pahoitteli.
  “Mitä sitten teit Igor Ilkipahan patsaan takana viime tiistaina? Minä näin sinut, tiedäthän.”
  “Siellä siis oli joku! Ja Casper väitti minulle, että kuulin harhoja.”
  “Casper?”
  “Hyvä on, sitä suudelmaa en kyllä tarkoittanut. Mutta se olikin kokonaan Jamien idea. Jamiesta puheenollen, en voi olla huomaamatta, että jätit kutsumatta hänet minun syntymäpäivilleni. Mielenkiintoista.”
Sirius levitteli viattomasti käsiään. “Hän on Korpinkynsi. Hän olisi voinut vakoilla ja välittää tietonsa vihollistupaan.”
  “Tietonsa mistä? Siitä, millä kohdalla nojatuolit oleskeluhuoneessa sijaitsevat? Olen järkyttynyt!”
  “Niin olen minäkin. Järkyttynyt siitä, ettet ymmärrä, että syntymäpäiväsankarin suuteleminen on traditio.”
  “Minä säästän huuliani“, Arianna ilmoitti ylväästi.
  “Kadut päätöstäsi, kun huulesi ovat ruostuneet ja käyttökelvottomat. Turha sitten tulla anelemaan minua apuun. Minä en aio tuhlata huulteni kukoistavaa nuoruutta vain, koska sinä haluat hukata omasi. Hyvää syntymäpäivää, Bell.”
Sirius pörrötti Ariannan kiharoita ja suunnisti huoneen toiselle laidalle Kathleen Kensingtonin luokse.

***

30.6.1977

Näin vanhemmiten ajatellessaan Sirius oli lähinnä kiitollinen siitä, ettei jutusta Kathleenin kanssa tullut mitään. Tietenkään siitä ei tullut; heillä oli kaksi vuotta ikäeroa, ja vaikka kaikki väittivät poikien kehittyvän pari vuotta tyttöjä välissä, se kaksi vuotta oli liikaa. Kathleen kikatti enemmän kuin puhui, ja Sirius puolestaan ei olisi välittänyt puhua ollenkaan. Mutta oli hänen moraalinsa mikä oli, viisitoistavuotias tuntui vähän liian nuorelta niihin muihin juttuihin.
Heidän tiensä erosivat huispausfinaalissa, vain pari päivää ennen koulun loppua. Kathleen heittäytyi mustasukkaiseksi Siriuksen ja Ariannan keskustelusta kesken pelin ja ryhtyi syyttelemään häntä koko koulun kuullen. Sirius oli puolustautunut tulisesti, kunnes James oli huomauttanut hienotunteisesti kahdensadan desibelin voimalla, että Kathleenilla oli kaato ja elleivät he lakkaisi hidastamasta pelin kulkua, he lentäisivät molemmat joukkueesta. Sirius oli keskeytyksestä lähinnä helpottunut. Ei häntä erityisemmin huvittanut yrittää lepytellä Kathleenia; lähinnä hän halusi vakuuttaa tytölle, ettei hänellä ja Ariannalla ollut mitään meneillään.
  “Miten sitä muka on niin mahdoton tajuta?” Sirius paasasi hampaat kiinni kanankoivessa. Oli vuoden viimeinen koulupäivä ja päättäjäisjuhla; rohkelikon punakeltaiset värit olivat vallanneet Suuren Salin ja tunnelma oli korkealla. Kaikilla muilla kuin Siriuksella, jota Kathleen mulkoili viereisestä pöydästä kuin viimeistä päivää. “Että poika ja tyttö voivat olla itse asiassa kavereita keskenään?”
  "Pojat ja tytöt voivat olla ystäviä vain, jos siihen ystävyyteen liittyy tiettyjä sopimuksia", Remus lausui piirtäen sormillaan lainausmerkkejä ilmaan. “Onko tarpeellista kertoa, ketä siteeraan, vai arvaatko itse?”
Sirius mulkaisi häntä pahasti. “Suu kiinni, senkin harmaantunut piski.”
  “Tiettyihin sopimuksiin”, Peter jatkoi, “täten luettakoon kaikenlainen huulilla ja käsillä tapahtuva aktiviteetti, sekä - “
  “Kiitos, riittää!” Sirius painoi kädet korvilleen.
  “Mikä hätänä? Ei kai menneisyys pure?”
  “Älä jaksa, Sarvihaara. Sinun jos kenen luulisi ymmärtävän, etteivät kaikki tytöt sovi nuoleskeltavaksi, herra Säästän-Itseäni-Unelmieni-Naiselle-Joka-Vihaa-Minua.”
James irvisti lauseen lopulle.
  “Väitätkö sinä, ettet haluaisi nuoleskella Belliä? Et voi olla tosissasi!”
  “Miten niin?”
  “No, katso nyt häntä!” Peter komensi.
Sirius teki työtä käskettyä ja katsoi. Arianna istui pöydän keskivaiheilla Lilyn ja Cinnamonin kanssa ja selitti jotakin molemmat kädet eloisasti huitoen ja katse sinne tänne poukkoillen. Päättäjäispäivän kunniaksi hän oli pukeutunut löysään huispaus-t-paitaan ja tavallistakin löysempiin verkkahousuihin. Hän silmäili vähän väliä kaihoisasti Korpinkynnen pöytää, kai Jamie Galen seuraa kaivaten.
  “Kiitos, mutta kiitos ei“, Sirius tokaisi päättäväisesti. “Minä arvostan tyttöjä, jotka on mahdollista löytää vaatevuoren alta. Mutta voin kyllä välittää kiinnostuksesi Bellille, jos haluat.”
Peter lehahti punaiseksi ja iski häntä voisarvella. “Olet juonut liikaa kurpitsamehua.”
  “Minä? En ole! Enkä minä tunne sellaista sanaa kuin sokerihumala!”
  “Mitä sanotte, kaverit?” Peter kääntyi Jamesin ja Remuksen puoleen. “Ketkä äänestävät, ettei Anturajalalle anneta enempää kurpitsamehua?”
Sekä Remus että James nostivat kätensä oikopäätä ilmaan.
  “Ei tuollaisesta asiasta voi äänestää!”
  “Sori, Anturajalka”, James pahoitteli ja nykäisi pikarin pois Siriuksen nenän edestä. “Kelmien yleistahto ratkaisee, ja sinä hävisit.”

***

Junamatka sujui liian hitaasti niin Sirius vanhemman kuin nuoremmankin mielestä. Tulevaisuuden Sirius tunsi olonsa enemmän kuin epämukavaksi kyhjöttäessään näkymättömyysviitan alla pienenä pallona junavaunun nurkassa. Hän ei voinut liikauttaa eväänsäkään, ja silti hän pelkäsi kaiken aikaa, että joku vaunuosastossa istuvista Kelmeistä tönäisisi häntä vahingossa. Menneisyyden Sirius puolestaan oli menettämäisillään kuulonsa. Kesäloman mittainen ero Lilystä oli ajanut Jamesin epätoivon partaalle ja sai tämän voivottelemaan joka toisessa lauseessa sitä, miten kuolisi ikävästä kesän aikana. Siriuksen teki mieli huomauttaa hänelle, ettei hänen ikävänsä voinut olla sen suurempaa kuin kouluaikanakaan - eihän Lily silloinkaan puhunut hänelle. Kirkumista ei laskettu puhumiseksi.
Heti junan hidastaessa asemalle Sirius viskasi päällyskaapunsa arkkuun ja kiirehti käytävään niin nopeasti, että vanhemmalla versiolla oli vaikeuksia pysyä perässä. He olivat ensimmäisenä ulkona junasta ja laiturilla 9 ja ¾.  Sirius nuorempi venytteli ja leyhytteli t-paitansa helmaa aseman kuumuudessa.
  “Luulitko Lontoon kaivanneen vatsalihaksiasi noin kovasti?” Ariannan ääni pilkkasi junan ovelta.
Siriukset kääntyivät ympäri ja näkivät Ariannan ja Jamien seisovan junan kynnyksellä.
Arianna potkaisi matka-arkkunsa kylkeä. “Auta nostamaan tämä alas!”
  “Voiko feministi muka huolia miehen apua?”
  “En ollut feministi viime syksynä, joten arkussani on huomattavasti enemmän meikkejä kuin mistä keskivertofeministin voi odottaa selviytyvän.”
  “No, älä huoli. Palvelu pelaa.”
Sirius tarttui Ariannan matka-arkkuun ja nosti sen vikkelästi asemalaiturille. Sitten hän nappasi tyttöä kiinni vyötäröltä ja keikautti tämänkin vaivatta arkun viereen junan ulkopuolelle.
  “Kyllä minä olisin tuonkokoisesta kynnyksestä itsekin selvinnyt“, Arianna protestoi närkästyneenä.
  “Älä huoli, en tee samaa virhettä toiste.”
Sirius käänsi painokkaasti selkänsä Jamielle, joka ponnisteli naama punaisena arkkunsa kanssa vain puolentoista metrin päässä.
  “Mitä aiot tehdä lomalla, Bell?”
  “Menen kotiin Manchesteriin”, Arianna sanoi ja kurkotteli kaulaansa perhettään etsien. Mitä ilmeisimmin heitä ei näkynyt missään, sillä hän huoahti ja vajosi takaisin kantapäilleen oikoen tuskastuttavaa solmiota kaulassaan. Sirius oli aikeissa tarjoutua auttamaan häntä solmien löysentämisessä, mutta ei ehtinyt, ennen kuin muut Kelmit jo valuivat asemalaiturille.
  “Anturajalka, mennään!” James kutsui. “Meitä odotetaan jo!”
Sirius katsahti laiturin reunalle, missä rouva Potter seisoi odottamassa heitä leveä hymy kasvoillaan. Herra Potter ei ollut päässyt tulemaan. Ei tietenkään.
  “Menetkö sinä Jamesin luokse?”  hämmästyi Arianna.
  “Minne muualle?”
  “Entä sinun perheesi?”
  “Marinoisin itseni mieluummin Kalkaroksen hiusrasvassa kuin menisin heidän luokseen”, Sirius sanoi niin koleasti, että Arianna säpsähti.
  “Anteeksi.”
  “Ei se m - “
  “ANTURAJALKA!”
Sirius huokaisi ja hymyili alistuneesti. “Koiran on mentävä kun omistaja kutsuu, vai mitä?”
Arianna näytti siltä, ettei ymmärtänyt vitsiä alkuunkaan, mutta nyökkäsi joka tapauksessa.
  “Nähdään kesällä, Bell.”
  “Ai, nähdään?”
Sirius säpsähti. Se oli ollut jotakin, mitä hän oli sanonut, koska niin yleensä sanottiin. Nähdään kesällä, nähdään joskus, nähdään seuraavassa elämässä - mitä merkitystä sillä oli? Mutta kun Arianna nyt katsoi häntä siniset silmät yllättyneinä ja epäuskoisina, kuin haastaen, hän huomasi ajattelevansa, että voisi tarkoittaakin sanojaan. Miksi ei? Kesä yhdessä Arianna Bellin kanssa, jäätelöbaarissa ja aurinkorannalla? Arianna tietäisi varmasti, missä kaikki bikinitytöt olivat. Ja he voisivat pelata huispausta, ja -
  “Miksi ei?” Sirius kohautti olkapäitään rennosti. “Tule käymään Pottereille joskus. Keksitään jotain.”
Hän virnisti Ariannalle, loitsi matka-arkkunsa leijumaan ilmassa ja lähti suunnistamaan kohti Jamesia ja rouva Potteria, jotka odottivat häntä kärsimättömästi asemalaiturin laidoilla.

***

23.7.1977

  “Katso, tuo pilvi näyttää ihan Ruikulilta!” James osoitti.
Sirius seurasi Jamesin katsetta. Hän oli oikeassa. Potterien kotikartanon yllä leijuva valtava pilvi oli kuin ilmetty Kalkaros kapeine käsivarsia muistuttavine lonkeroineen, nenäulokkeineen ja rasvaraitaisine hiuksineen. Se lipui yli taivaankannen, kunnes lopulta peitti kokonaan auringon ja heitti varjonsa Potterien kartanon ylle. James äännähti pettyneenä ja kurkotti kohti t-paitaansa, joka lojui hylättynä onnellisesti nurmikkoon.
  “Kävelevä kananliha”, Sirius syytti. “Milloin aiot opetella kestämään kylmää?”
  “En tajua, miksi pitäisi. Tämän alueen nimi on lauhkea vyöhyke syystä.”
  “Entä jos joutuisit etelänavalle?”
  “Tuota, pitäisin ehkä paidan päälläni?”
  “Älä syytä minua, kun olet vielä viisikymppisenäkin sinkku”, Sirius tuhahti ja kieräytti itsensä selälleen nurmikolle venytellen suurieleisesti omaa paidatonta ylävartaloaan. Hän tiiraili taivaalle. “Tuo pilvi näyttää lohikäärmeeltä.”
  “Mikä muka?”
  “Tuo tuossa, huispaussalkojen vieressä. Vähän vasemmalla.”
James siristeli silmiään. “En tajua, mitä lohikäärmettä tuossa muka on?”
  “Hyvä on, ehkä se näyttää vähän lihavalta lohikäärmeeltä. Jolla ei ole korvia. Eikä häntää. Ja jolla on surkastuneet etujalat.”
  “Eli periaatteessa se on kahdella jalalla hoippuva pallo?”
  “Voi asiaa kai noinkin katsoa“, Sirius myönsi. “Kun taas toisaalta - “
  “Pojat! Teille on vieras!”
Sirius ja James nykäisivät itsensä ylös nurmikosta. “Kuka?” he huusivat yhteen ääneen.
  “Joku tyttö”, rouva Potter tiedotti kuistilta.
Jamesin silmät välkähtivät toiveikkaasti. “Luuletko, että - “
  “Kiva ajatus, mutta en. Helvetti ei jäädy näissä hellelukemissa.”
He kömpivät ylös nurmikolta ja suunnistivat sisälle taloon. Siriusta suretti hylätä lepopaikka, jonka hän oli omakätisesti viime päivien aikana luonut. Nurmikkoon oli jopa alkanut muodostua hänen muotoisensa lommo kiitos tuntikausien ahkeran makailun. Ja hänestä oli tulossa ruskettunut. Ei sillä, että hän olisi siitä paljon välittänyt. Mutta tytöt välittivät.
  “Sirius, paita päälle“, Jamesin äiti komensi.
  “Kyllä, rouva P“, Sirius virnisti ja pujahti Jamesin perässä eteiseen vailla minkäänlaista aikomusta lähteä metsästämään paitaansa Potterien vähintäänkin laajalta pihanurmikolta.
  “Kuka siellä on - BELL?” James pysähtyi kuin seinään eteisen kynnykselle. Sirius tömähti vasten hänen seinäänsä.
  “Au!”
  “Käytä jarrukapuloita, Anturajalka!” James sähähti ja irrotti Siriuksen nenän avuliaasti seinästä. Sitten hän tönäisi Siriuksen edellään eteiseen. “Sinua hän tuli kuitenkin tapaamaan!”
  “Mukava kun puhutte minusta kuin en olisi paikalla”, Arianna sanoi kuivasti. Hänen ilmeensä oli jokseenkin vaivautunut, eikä Siriuskaan tuntenut oloaan yhtään helpommaksi. Hän oli miettinyt pariin otteeseen loman alussa, mahtaisiko Arianna tulla, mutta kun heinäkuun päivät olivat kuluneet yksi toisensa jälkeen, oli Sirius tullut siihen tulokseen, että Arianna oli sittenkin ottanut hänen sanansa vitsinä. Hän ei ollut vielä ehtinyt päättää, olisiko pettynyt vai ei, kun tyttö nyt seisoi hänen kynnyksellään ja näytti siltä, että yritti epätoivoisesti keksiä jotakin sanottavaa.
  “Kiva nähdä“, Sirius töksäytti.
  “SIRIUS BLACK! PAITA, minä sanoin!”
Rouva Potter pyyhälsi kovaa vauhtia eteiseen ja viskasi kangasmytyn suoraan Siriuksen kasvoille. Sirius älähti ja huitoi hetkellisen sokeutensa kynsissä kuin liian nopeasti kirkkaaseen päivänvaloon työnnetty myyrä.
Arianna nauroi ja auttoi vaatemytyn Siriuksen kasvoilta. Se osoittautui flanellipaidaksi - ruudulliseksi ja mitä kauheimmaksi. Sirius loi rouva Potteriin murskaavan katseen.
  “Kenen tämä oikein on?”
  “Joseph käyttää sitä käydessään jästiministeriössä. Olisit hakenut omasi“, rouva Potter vastasi huvittuneesti.
Sirius huokaisi paljonpuhuvasti ja veti paidan päälleen.
  “Kuka teidän ystävänne on?”
  “Siriuksen ystävä”, oikaisi James. “Minä ainoastaan komentelen häntä huispauskentällä.”
  “Arianna Bell”, Sirius esitteli. “Arianna, tässä on rouva P, Jamesin äiti.”
  “Minulla on etunimikin”, rouva Potter huomautti pistävästi.
  “Niin on minullakin. Sirius ei vain ole ikinä ennen tajunnut käyttää sitä“, Arianna virnisti.
Naiset jakoivat yhteisymmärrystä kuvastavan hymyn keskenään, ja Siriukselle tuli kiire kiidättää Arianna kauas rouva Potterin ulottuvilta, ennen kuin rouva Potter alkaisi kuvitella katsovansa tulevaa melkein-miniäänsä. Hän ehdotti sulavasti, että he menisivät yläkertaan hänen huoneeseensa, missä “oli viileämpää.” 
  “Kehno tekosyy, Black”, Arianna hymähti loikkiessaan hänen kannoillaan portaita ylös. “Näin lävitsesi ensi silmäykseltä.”
  “Hitto, arvasin, että laitoin paidan päälle turhan takia!”
  “Ajattele välillä yläosallasi!”
  “En voi. Flanelli tukahduttaa sen ylevät mietteet täysin.”
Sirius tönäisi huoneensa oven auki ja heittäytyi leveälle sängylle istumaan. Arianna jäi nojailemaan ovensuuhun epätietoisen näköisenä. Hänen katseensa mitteli tutkivasti huonetta - sen Auroriakatemian ja rohkelikon julisteita ja viirejä, räikeän punakultaisia sävyjä ja Blackin perheen valokuvaa, joka oli sillä hetkellä lävistetty kahdellatoista tikalla. Sirius puolestaan katseli Ariannaa. Tytössä oli jotakin erilaista, mutta kesti pitkään, ennen kuin hän keksi, mitä se oli.
  “Verkkarit ovat poissa!”
Arianna irvisti. Hänellä oli yllään punakeltaruudullinen hame ja punainen paita, joka oli solmittu navan yltä. Poninhännästä tai rähjäisestä olemuksesta ei näkynyt jälkeäkään. Hän näytti hyvältä. Niin hyvältä, että Sirius ymmärsi hetkellisesti, miksi hän oli Peterin mielestä nuoleskelemisen arvoinen. Mutta vain hetkellisesti. Arianna oli hänen kaverinsa, kaikkea muuta kuin blondi ja kaikkea muuta kuin luutakomeroainesta. Paitsi hän oli ollut luutakomerossa Casper Halliwellin kanssa. Ainakin lähellä. Eikä hän ollut ottanut sitä vähääkään tosissaan. Mutta silti.
  “Mistä moinen muutos?”
  “Kiitä Jamieta”, sähähti Arianna. “Et ikinä arvaa, mitä hän teki!”
  “Iski taikaministerin tyttären?”
  “Muuttui blondiksi. Ja karkasi Amerikkaan. Jonkun miehen perään.”
  “Mikä siinä on kamalinta? Blondius, Amerikka vai mies?”
  “En käsitä miksi kerroin sinulle. Olisi pitänyt arvata, että sinä vain kiljut riemusta.”
  “Hei, voittehan te edelleen olla ystäviä”, Sirius ehdotti varovasti. Tyttöjen tunne-elämän ja ihmissuhdeongelmien ratkominen inhotti häntä. Se oli kuin olisi tanssinut nuoralla - koskaan ei voinut tietää, milloin keinahtaisi ja päätyisi saippuaveteen.
Arianna pudisti päätään. “Hän ei antanut osoitettaan. Halusi karistaa menneisyyden tomut jaloistaan.”
  “Mikä paska!”
  “Osaatko sinä ollenkaan lohduttaa tyttöjä?”
  “Totta kai”, Sirius sanoi oitis. “Jos vain siirtyisit tänne sängylle…”
Tällä kertaa Ariannan päänpudistus oli huvittunut. “Onneksi sentään sinä pysyt aina kaksimielisenä ääliönä.”
  “Niin pysyn.” Sirius vakavoitui. “Ja kuule, minä pidän sinusta sellaisena kuin olet. Verkkareissa tai ilman.”
  “Mutta mieluiten ilman?” arvasi Arianna.


***

13.8.1977

Tuli päivä, jolloin oli kulunut vuosi siitä, kun Sirius oli karannut kotoa. Nyttemmin, kahdeksankymmentäluvun alussa, se ei enää juurikaan vaivannut häntä; oikeastaan hän oli unohtanut koko jutun, tai jos ajattelikin sitä, hän oli yksinomaan helpottunut siitä, että oli aikoinaan tehnyt oikean päätöksen. Ensimmäisenä vuosipäivänä se ei kuitenkaan ollut tuntunut yhtä helpolta. Katsellessaan näkymättömyysviittansa suojasta nuoremman itsensä pahaa tuulta ja kynnysten potkimista hän muisti hieman liiankin elävästi, miten pahalta hänestä oli silloin tuntunut. Jo silloin hän oli tiennyt, ettei ollut tehnyt virhettä lähtiessään. Silti hän oli toivonut, että asiat olisivat menneet toisin. Että hänellä olisi ollut välittävä perhe, ja että hän olisi voinut olla edelleen Reguluksen ystävä. Ennen kaikkea hän kaipasi juuri Regulusta.
Koska Sirius vanhempi oli elänyt tämän kaiken ennenkin, hän osasi odottaa ovikellon soittoa jo ennen kuin se kantautui läpi kartanon. Silti hän hypähti paikallaan lattianrajassa. Tämän muiston näkeminen jännitti häntä; se oli tähänastisista luultavasti paras ja samalla pelottavin. Kun hän ajatteli Ariannaa, tämä muisto oli ensimmäinen, joka hänen mieleensä nousi.
Hänen nuorempi versionsa meni alakertaan Ariannaa vastaan, mutta hän itse jäi istumaan vanhaan huoneeseensa ja odotti. Totta kai hän oli tiennyt, että näiden muistojen näkeminen olisi kivuliasta - sitä olisi ollut mahdoton välttää. Mutta silti vanhojen asioiden katseleminen tuntui vaikeammalta kuin hän olisi uskonut, ei siksi, että muistot itsessään olisivat olleet jotenkin kipeitä, vaan siksi, että hän ikävöi niitä niin paljon. Hänen tarvitsi vain katsoa Ariannaa ja Ariannan huvittuneita sinisiä silmiä, kun hän jo kaipasi menneisyyttä takaisin kuin kuoleva elämäänsä. Arianna oli ollut niin toisenlainen. He molemmat olivat olleet. Ja kaikki oli ollut niin kevyttä, niin huoletonta, niin toiveikasta - ja nyt mitään siitä ei ollut. Miten kaikki oli voinut muuttua sillä tavoin?
Lattialaudat narahtivat ja Sirius jähmettyi liikkumattomaksi. Ovi heilahti jälleen kaikki, ja hänen nuorempi painoksensa astui sisälle huoneeseen kannoillaan Arianna, joka ei näyttänyt ollenkaan niin vaivautuneelta kuin ensimmäisellä vierailullaan. Arianna oli vieraillut kesän aikana ehkä neljä-viisi kertaa, ja oli kai alkanut tottua Potterien taloon ja sen ihmisiin. Vierailut olivat olleet käytännössä merkityksettömiä; he olivat istuneet sängyllä, puhuneet ja vitsailleet. Silti Sirius oli pitänyt niistä jokaisesta. Arianna ei tehnyt asioita liian vaikeiksi. Hän ei odottanut Siriukselta mitään. Ja hän suhtautui yhtä reilusti myös muihin Kelmeihin - Jamesiin, joka oli paikalla aina kun ei ollut keskittynyt surkuttelemaan epäonneaan Lilyn suhteen, ja myös Remukseen ja Peteriin, kun Sirius kutsui heidät yhteiseen huispausotteluun. Välillä Arianna tuntui kuin toiselta pojalta, sillä erotuksella, että oli muutamia puheenaiheita, joista hän ei halunnut tietää mitään.
  “Huono päivä?” Arianna arvasi katsellen Siriuksen perheen valokuvaa, joka oli tänään saanut kokonaista kaksikymmentäkolme tikkaa riesakseen.
  “Vuosipäivä. Suvusta erottamiselle, siis.”
  “Ai.” Arianna näytti siltä, että katui kysymystään.
Kurjasta olostaan huolimatta Sirius onnistui purskahtamaan nauruun. “Olet melkein yhtä hyvä lohduttaja kuin minä, Bell.”
  “Parempi. En ehkä sano oikeita asioita, mutta tulen oikeaan aikaan.”
  “Ihanko totta?”
  “Joo. Sinun on korkea aika lakata murehtimasta ja kuin sattumalta minulla on ratkaisu. Tadaa!”
Hän veti käsilaukustaan parin lippuja.
  “Pahvia, Bell? Kiitos, olet oikeassa. Mikään ei saa minua paremmalle tuulelle kuin se.”
  “Ne ovat liput tivoliin, ääliö!”
  “Tivolivo-mihin?”
  “Tivoliin! Jästien huvitusta!”
  “Jästien?” Sirius toisti epäluuloisesti.
  “Sinä olet vihainen perheellesi, vai mitä? Ja haluat näyttää heille, ettet missään tapauksessa ole samanlainen? No, karuselli on siihen paras keino.”
  “Olen liian nuori Azkabaniin.”
  “Mikset sinä ikinä kuuntele jästitiedon tunnilla?” Arianna jupisi.
  “Koska olen siellä vain siksi, että James pakotti. Ja James taas on siellä siksi, että - “
  “ - hän haluaa tehdä vaikutuksen Lilyyn ja oppia tuntemaan tulevan vaimonsa maailmaan.”
  “Sinä tiesit?”
  “Sirius, koko koulu tietää. Tiedäthän, sitä saattaa sattua, kun huutaa sen täyteen ääneen keskellä Suurta Salia. Siksi ihmiset kuiskaavat.”
Sirius levitteli käsiään. “Meillä Kelmeillä ei ole mitään salattavaa.”
  “Se on huomattu. Miksi vähintään kaksi ykkösluokkalaista muuten oksentaisi joka viikko?”
  “Heillä on herkkä vatsa. Mikä tämä karu selli-juttu oikein on?”
  “Et uskoisi jos selittäisin”, Arianna virkkoi kuivasti. “Paras, että tulet mukaan. Nyt heti.”
Hän ojensi kätensä ja auttoi Siriuksen ylös sängyltä. Tavallisesti Sirius olisi protestoinut ja huomauttanut, että oli pojan asia auttaa tyttöä, eikä suinkaan toisinpäin. Jostakin omituisesta syystä häntä ei kuitenkaan haitannut alkuunkaan, että Ariannan pieni käsi tarttui hänen omaansa - että Ariannan sormet kietoutuivat hänen sormiensa lomaan ja puristivat...
Sirius ravisti tukkaansa. Kesä liian kaukana Tylypahkan tytöistä ei todellakaan tehnyt hyvää. Tällä menolla hän alkaisi pitää vielä rouva Potteriakin vetävänä.
Hyvä on, hän oli aina ollut sitä mieltä, että rouva Potter oli ikäisekseen kaunis. Mutta silti.

***

Arianna vei hänet kummalliseen jästikulkuneuvoon, “metroon”. Tyttö neuvoi häntä etukäteen käyttäytymään kunnollisesti ja pitämään ihmetyksensä omana tietonaan, mutta kun Sirius sitten istui pehmeällä penkillä ja katseli, miten nopeasti tummat seinät suhisivat ohitse, ei hän voinut olla hihkumatta. Arianna selitti vierustoverilleen, että hän oli hieman kehitysvammainen, mitä se ikinä sitten tarkoittikin.
  “Miten sinä tunnet metrot ja muut?” Sirius kummasteli, kun he kävelivät vieretysten kävelykatua kohti tivolivolia. “Vanhempasi ovat meikäläisiä, eikö niin?”
  “Olen mennyt pari kertaa Lilyn kanssa”, selitti Arianna.
  “Onko Evans osoittanut mitään lämpenemistä Jamesin suuntaan?”
  “Kuumenemista pikemminkin.”
  “Kerro kaikki! Ei, älä kerrokaan - täällä on alaikäisiä!” Sirius osoitti vaaleanpunaisiin pukeutunutta pikkutyttöä, joka käveli puolitoista metriä heidän edellään.
Arianna pyöritti silmiään. “Ylikuumenemista, Black. Hän oli vähällä tulla puhelinlankoja pitkin Godricin Notkoon ja kuristaa Jamesin.”
  “Puhelinlankoja pitkin?” Sirius kohotti katseensa heidän yläpuolellaan risteileviin johtoihin. Lily oli kyllä pienikokoinen tyttö, mutta tarvittaisiin silti pitkä dieetti, ennen kuin hän onnistuisi sujahtamaan johtoihin. Vai oliko menetelmä samanlainen kuin velhojen hormiverkostossa?   
  “Se on sanonta, jästi!”
  “Minä en ole jästi!”
  “Se tässä ongelmana onkin“, Arianna murisi ja tarttui häntä ranteesta. “Pistä vauhtia, tai paljastat meidät molemmat!”
   “Joten, mitä Sarvihaara teki? Kun Evans halusi kuristaa hänet.”
  “Lähetti Lilylle syntymäpäivälahjan.”
  “Mitä siitä? Tuskin se mitään kovin kamalaa oli”, Sirius päätteli muistellen, miten Remus oli kerran pitänyt hänelle ja Jamesille luennon asioista, joita tytöille ei saanut aikaan.
  “Ei, se oli viatonta verrattuna siihen, mitä sinä annoit minulle. Mutta, no - se on Lily. Ja lähettäjä oli James, joten - “
  “ - ajatus on tärkein“, Sirius virnisti.
  “En tajua, miksi he eivät voi vain avata silmiään ja huomata heistä kumpuavaa intohimon lähdettä!” Arianna huokaisi dramaattisesti.
Sirius alkoi kakoa. “Minä en halua olla lähettyvillä, kun he löytävät sen lähteen!”
  “Pelkääkö Sirius Black fyysistä kontaktia?” Arianna virnisti ja pysähtyi tivolin portille maksamaan. Hän käsitteli kummallisia paperisia rahoja ja pieniä kolikoita, jollaisia Sirius muisti nähneensä joskus jästitiedon tunnilla - ellei sitten ollut ollut unessa.
  “Kyseessä on paras ystäväni, ja haluan säilyttää mielikuvan hänen siveydestään”, Sirius sanoi arvokkaasti. Ariannan esimerkkiä matkien hän ojensi kätensä tiskin takana seisovalle naiselle ja vastaanotti kämmenselkäänsä kummallisennäköisen kuvan, “leiman”, jossa leijona hymyili koko hammaskalustonsa leveydeltä.
Arianna tuhahti. “James Potter oli siveä viimeksi kohdussa.”
  “En halua tietää, onko sinulla omakohtaisia kokemuksia asiasta. Mikä tämä paikka oikein on?”
He olivat saapuneet alueelle, joka näytti kummallisemmalta kuin mikään jästien rakennelma aiemmin. Portin takana odotti jonkinlainen laaja kenttä tai puisto, joka oli tulvillaan ihmisiä, puheensorinaa ja kovaäänistä torvimusiikkia. Sinne tänne kentälle oli pystytetty kummallisennäköisiä rakennelmia: omituinen mutkitteleva rata, jossa madonnäköinen otus kiemurteli sinne tänne, sekä jättimäinen pyörä, joka pyöri hitaasti kyydissään ihmisiä. Vasemmalla oli pieni rata, jossa ihmiset törmäilivät toisiinsa pikkuautoilla. Toisaalla taas oli pyörivä vekotin, jossa valkeat hevoset poukkoilivat ylös ja alas musiikin soidessa. Se oli Ariannan mukaan karuselli. Typerä nimi, Sirius ajatteli. Eihän siinä ollut mitään karua.
  “Mitä me täällä teemme?”
  “Seuraa minua.”
Arianna johdatti hänet jättimäisen radan eteen kertyneeseen jonoon. Sirius valmistautui tuskastumaan, sillä hän inhosi odottamista, mutta jono liikkui onneksi nopeasti. Jonon päässä heidät mitattiin, ja kun oli todettu heidän olevan yli 140 senttiä pitkiä, heidät päästettiin istumaan matomaiseen vaunuun. Arianna vei Siriuksen ensimmäiseen vaunuun istumaan, ja istui itse hänen viereensä.
  “Typerä mittaus”, Sirius manasi. “Eikö minusta muka näe päältä, että olen yli 140 senttiä?”
  “Aina on hyvä varmistaa.”
  “Ehkä sinun tapauksessasi, kääpiö.”
Arianna oli aikeissa vastata, mutta juuri silloin vaunut nytkähtivät liikkeelle. Ei, eivät nytkähtäneet, vaan ampaisivat. Sirius ehti juuri ja juuri tarrata heidän suojakseen lasketusta kaiteesta kiinni, kun heidät jo sysättiin liikkeeseen, joka oli kuin pikaluudan kiihdytys parhaimmillaan. Hieman epämukavampana vain - tätä kyytiä ei voinut hillitä tai hallita. Eikä tässä ollut mitään tasaista. Matovaunu poukkoili ylös, alas, vasemmalle ja oikealle kuin tehtäväänsä keskittynyt ahdistelija. Välillä se meni ylösalaisin niin, että Ariannan tumma tukka heilahti Siriuksen naamalle. Sirius sylki hiuksia suustaan vielä heidän kävellessään horjuvin jaloin takaisin maan kamaralle.
  “Sinä olet kuin mikäkin karvapalloja yskivä kissa, Sirius!”
  “Saanko sitten palkaksi silityksiä? Sinä karvasit minut.”
  “Tarkkaan ottaen se oli elämä. Mennäänkö karuselliin seuraavaksi?”
Edellisen kokemuksen perusteella Sirius oli odottanut karusellistakin huimia asioita, mutta ajelu osoittautui pettymykseksi. Kuin olisi ratsastanut hevoskotkalla, joka oli syönyt hieman liian monta säkillistä ruokaa. Valkoiset hevoset olivat luisevampia kuin luudanvarsi ikinä, ja niiden keinuminen oli suorastaan raivostuttavan laiskaa. Siriuksen jalat tuntuivat seivästäkin vakaammilta, kun hän käveli Ariannan jäljessä hattarakojulle.
  “Mitä tämä on?” hän tuijotti epäluuloisesti vaaleanpunaista pilveltä näyttävää mönjää, joka oli isketty valkoisen tikun päähän.
  “Kokeile.”
Sirius haukkasi - ja älähti turhautuneena. Ruoka haihtui saman tien kun hän iski siihen hampaansa. Hän yritti uudelleen, mutta yhtä laihoin tuloksin. Ainoastaan epämääräisen sokerinen maku jäi suuhun.
  “Katoavaa ruokaa. Jästien keksinnöt ovat kyllä aika tyhmiä.”
  “Tahmaista, katoavaa ruokaa“, Arianna tarkensi ja nyrpisti nenäänsä. Hän yritti turhaan nuolla poskelleen takertunutta vaaleanpunaista mönjää pois.
  “Minä autan!”
Sirius nojautui eteenpäin kieli ojossa, mutta Arianna tönäisi hänet reippaasti takaisin.
  “Minua sinä et noin vain nuole!”
  “Mutta minulla on nälkä!”
  “Sen puutteen voi korjata Vuotavassa Noidankattilassa”, Arianna ilmoitti ja käänsi hänelle selkänsä. Sitä ennen Sirius ehti kuitenkin saada melko hyvän silmäyksen hänen ilmeeseensä, eikä voinut olla huomaamatta, että se oli jotenkin outo - samaan aikaan huvittuneen torjuva ja jotakin muuta. Toiveikas?
Hän oli niin hämillään, että oli kävellä päin pylvästä, kun Arianna komensi hänet jälleen liikkeelle.

***

Arianna piti lupauksensa ja vei hänet syömään Vuotavaan Noidankattilaan. Pubissa oli siihen aikaan päivässä vielä hiljaista. Ainoastaan yksi perhe istui pubin nurkassa syömässä - tai lasten tapauksessa, roiskimassa - ruokaa kitoihinsa. Sirius töykki hajamielisenä kurpitsapikkelssillä hunnutettuja katkarapujaan.
  “Mielialasi taitaa olla laskussa?” Arianna arvasi.
  “Nopeammin kuin miehisyyteni Minervan läsnä ollessa.”
  “Poikaparka.” Sirius ansaitsi taputuksen poskelle. “Minä tiedän, mikä sinua auttaa.”
  “Mikä?”
  “Miten olisi kermakalja?”
Sirius ei ennättänyt vastaamaan, ennen kuin Arianna oli jo noussut ylös ja suunnannut baaritiskille. Sirius jäi katselemaan hänen selkäänsä itsekseen hymyillen. Tytöksi Arianna oli fiksu, ei kitissyt, eikä nalkuttanut turhista. Tivolivolissa hän oli ollut loistava. Hän oli vienyt Siriuksen ajamaan törmäilyautoja, ja he olivat kuluttaneet unohtumattomat kymmenen minuuttia yrittäen hakata toisensa ajokelvottomiksi. Lopulta Sirius oli tehnyt laittoman syöksyn autostaan Ariannan omaan ja ohjannut heidät molemmat seinään. Heidän lähtiessään laitteenhoitaja oli vihjaissut, ettei takaisin kannattanut tulla.
Sirius hymähti ja kääntyi katsomaan ulos kadulle. Silloin hän näki heidät - pitkän ja hontelon tummatukkaisen pojan, jonka musta kaapu kiilteli puhtauttaan, sekä vähintään samanmittaisen nuoren tytön, jonka vaaleat kiharat hehkuivat auringossa. Hänen hengityksensä lakkasi. Regulus ja Narcissa, Vuotavan Noidankattilan ulkopuolella. Niin lähellä, että hän olisi voinut nousta ylös ja kävellä heidän luokseen. Eikä heidän vanhempiaan näkynyt missään! Hän voisi puhua Regulukselle. Narcissa kyllä vaikenisi - jos ei muuten, niin lahjomalla. Narcissaa oli niin helppo lahjoa. Tarvitsi vain ostaa hänelle uusi kimaltava hiuskoriste, ja hän olisi vaiennut vaikka parhaan ystävänsä murhasta.
Sirius tarttui pöydänreunaan ja oli aikeissa nousta ylös pöydästä. Juuri silloin kaksi hahmoa tuli kadulle Reguluksen ja Narcissan luokse ja alkoi puhua heille. Pettymys väänsi Siriuksen rintaa. Hänen vanhempansa.
He eivät olleet muuttuneet vuoden aikana laisinkaan, eivät tietenkään. Heidän kaltaisensa kuivaluumut olivat aivan liiaksi pysähtyneitä paikoilleen kokeakseen minkään valtakunnan muutoksia. Sirius koetti parhaansa mukaan olla katsomatta heitä, mutta ei voinut itselleen mitään; hänen silmänsä harhailivat heihin kuin itsestään. Hän halusi nousta ylös ja karata kadulle, huutaa ja raivota heille. Hän halusi lyödä heitä. Hän halusi -
He olivat poissa. Silmänräpäys vain, ja heitä ei enää näkynyt. Sirius huokaisi syvään.
  “Kaikki okei?” kermakaljojen kanssa palannut Arianna katsoi häntä pitkään.
Hän väänsi huulilleen hymyn. “Mitä sanoisit Englannin pahimmasta humalasta tänään?”

***

  “Tarkoittaako laskuhumala sitä, että tekee mieli purra ohikulkijoita?” Arianna kysyi katsellen silmät viirussa kahta viittaan kääriytynyttä miestä, jotka ohittivat heidät Viistokujan hämärässä. Kello oli arviolta neljä aamuyöllä, ja Vuotava Noidankattila oli suljettu - ainakin heidän kahden osalta.
  “Ei. Sitä kutsutaan vain hitonmoiseksi näläksi”, Sirius tiedotti ohimojaan hieroen. Viistokuja vilisti yhtenä harmaana möykkynä hänen silmiensä ohitse ja nauroi vahingoniloisesti mennessään, eikä hän olisi pistänyt alkuunkaan pahakseen kyytiä kotiin. Kaikki hormiverkkoa ylläpitävät kaupat olivat kuitenkin jo sulkeneet ovensa, eikä Siriusta huvittanut kävellä kotiin Pottereille. Vielä vähemmän hänen teki mieli saattaa Ariannaa ritarillisesti Manchesteriin.
  “Älä edes puhu ruoasta. Oksettaa.”
  “Ehkä se viimeinen juoma oli liikaa.”
  “Tai kolme viimeistä.”
  “Tai kolmetoista."
  “Saatat olla oikeassa. Pahus, tarvitsen paremman viinapään!” Arianna horjahti, otti tukea Siriuksesta ja puhkesi väsyneeseen kikatukseen, joka kuulosti jo paljon vähemmän riehakkaammalta kuin muutamaa tuntia aiemmin Vuotavassa Noidankattilassa. Silloin hän oli flirttaillut estottomasti baarimikko Tomin kanssa ja julistanut, että jättäisi koulun kesken ja ryhtyisi Vuotavan Noidankattilan emännäksi.
  “Miksi ilmiintymisen pitää olla kiellettyä kännissä?” Sirius manasi ääneen. Olisi ollut ihana vaivatonta sulkea silmänsä ja poksahtaa suoraan omaan sänkyyn. Hänellä oli tosin ollut ilmiintymislupa vasta pari viikkoa, mutta hän oli varma siitä, että hallitsisi homman.
  “Ne ei halua, että me unohdetaan tärkeitä ruumiinosia.”
  “Tärkeät osat seuraavat aina mukana.”
  “Mutta aivot voi jäädä, vai mitä?” Arianna nauroi taas. “Eikä me sitä paitsi olla pahasti humalassa, vai ollaanko? Katso nyt! Kävelen ihan suor - auts!”
  “Suoraan ensiapukaappiin”, Sirius virnisti ja kiirehti auttamaan Ariannaa, joka oli törmännyt suin päin vasten Viistokujan kylkeen kiinnitettyä ensiaputarvikkeiden kaappia. “Sattuiko?”
  “Koko maailma on kipeä. Se tekee minut sairaaksi”, Arianna mumisi.
  “No, no, säästä elämäntuska myöhempään.”
  “Mutta nyt on hyvä aloittaa. On hiljaista, on yö, olen kaukana kotoa, olen sinun kanssasi -
  “Kiitos paljon, prinsessani. Nyt vasta tunnenkin itseni hyväksi mieheksi. Usko pois, jos voisin, heivaisin sinut ensimmäiseen autoon ja - HEI!”
  “No hei hei”, Arianna vastasi ärtyneenä. “Nähdään ensi vuonna!”
  “Ei, kun hei, nyt minä keksin! Me menemme Poimittaislinjalla!”
  “Oksettaislinjalla?” Arianna vingahti heikosti.
  “Se on pelkkä pilkkanimi. Ei se mitään tarkoita”, Sirius vakuutti ja työnsi sauvakätensä esille.
Violetinvärinen bussi paukahti tyhjästä heidän eteensä ja pysähtyi jarrut kirskuen. Vanha, väsyneeltä näyttävä mies pisti nenänsä ulos.
  “Tervetuloa Poimittaislinjaan, laitapuolen noitien ja velhojen ikiomaan - “
  “Katso, Sirius, miten hauska ukkeli!”
Mies loi syvästi inhoavan katseen Ariannaan, joka tarttui Siriuksen käteen ja talutti hänet perässään sisälle bussiin. Sirius lykkäsi miehen kouraan kasan sirppejä maksuksi ja seurasi Ariannaa bussin perälle. Autossa oli täysin hiljaista lukuunottamatta perimmäisellä sängyllä kuorsaavaa miestä, jonka takamuksesta pisti esiin jäniksenhäntä. Normaalisti Sirius olisi pitänyt sitä kummallisena, mutta nyt hän ei nähnyt siinä mitään poikkeavaa. Miksi hänelläkin ei ollut samanlaista?
  “Minäkin haluan jäniksenhännän”, Sirius valitti istuessaan Ariannan vierelle sängylle.
  “Minä haluan kotiin.” Arianna hautasi päänsä vasten hänen olkaansa. “En enää ikinä juo sinun kanssasi!”
  “Enkä minä sinun.”
  “Olemme selvästi huonoa seuraa toisillemme.”
  “En voisi olla enempää samaa mieltä”, Sirius sanoi vakavana.
Arianna alkoi nauraa. “Sirius, katso, minun varpaani heiluvat!”
Sirius yritti kovasti kohdistaa katseensa tytön varpaisiin. Totta, jokin liikkui - jokin valkoinen, jossa oli punainen kärki. Oliko Arianna maalannut varpaansa? Ne olivat niin pienet, ettei niissä ollut juuri mitään maalattavaa. Mutta silti -
  “HEMMETTI!”
Auto teki äkkijarrutuksen, ja Sirius huomasi kyntävänsä bussin pintaa kasvoillaan. Kaunis matto, hän totesi utuisesti - oikein mukavan pörröinen. Sitten jokin iskeytyi kovalla voimalla vasten hänen selkärankaansa, ja hän menetti kyvyn hengittää.
  “Tuulenhalkojani!” Arianna uikutti jostakin Siriuksen selän päältä. “Sinulla on kovat lapaluut.”
  “Sinä - olet - kokonaisuudessasi - köh - turhan kova”, Sirius kakoi yrittäen saada taas henkeä. “Nouse selkäni päältä!”
  “En voi liikkua. Nenään sattuu. Voi parkaa! Voi - “
Sirius ähkäisi ja kiepsautti Ariannan pois selkänsä päältä, vierelleen lattialle. Arianna oli tosiaan tainnut iskeä nenänsä, hän päätteli nähdessään, miten veri tihkui tytön ylähuulelle ja leualle. Oliko Arianna tahrinut hänen paitansa? Tai Jamesin paidan, jos tarkkoja oltiin. Tai jos oikein totta puhuttiin, niin paitahan oli kuulunut Jamesin isälle. Jotkut asiat tosiaan kulkivat pitkiä matkoja, Sirius hämmästeli. Elämä oli toisinaan todella ihmeellistä.
  “Mitä sinä ajattelet?” Arianna kysyi väsyneesti sammaltaen. Hänen siniset silmänsä nauliutuivat Siriuksen omiin ja pitelivät pojan katsetta vankinaan. Sirius nielaisi. Hänen oli äkkiä vaikeampi hengittää, eikä asialla ollut mitään tekemistä sen kanssa, että Arianna oli juuri iskenyt ilmat hänen keuhkoistaan.
  “Jamesin isän paitaa“, hän vastasi.
  “Romanttista”, kuiskasi Arianna. “Kukaan ei ole ikinä sanonut minulle mitään noin kaunista.”
Ja sitten Arianna ujutti sormensa hänen hiuksiinsa ja suuteli häntä koko juopuneen sydämensä vimmalla.

***

Sirius palasi viimeisestä muistosta takaisin nykyhetkeen huohottaen. Hänen hengityksensä kulki kiivaana, ja hiki virtasi pitkin otsaa. Hän oli kokonaan unohtanut, millaista oli suudella Ariannaa Poimittaislinjan bussissa useamman asteen humalassa. Tietenkin hän oli unohtanut - vuosisadan krapula oli pyyhkinyt pois kaikki ajatuksen poikasetkin. Nyt kaikki vyöryi takaisin aivan liian suurella voimalla, ja ehdottomasti liian selkeänä. Nyt hän näki kaiken, mitä oli jo aiemmin aavistellut. Arianna ja hän - heitä ei ollut tarkoitettu vakavaksi, vakavasti otettavaksi pariksi. Olisihan se pitänyt nähdä jo silloin, kun he pitivät hauskaa Tylypahkassa, ja Sirius meni sekaantumaan toiseen tyttöön ja Arianna oli suuttunut hänelle. Millainen poika sekaantui toiseen tyttöön, jos otti tyttönsä vakavasti? Ei ainakaan Sirius. Hän ei ollut ollut vakava - hän oli ollut siihen aivan liian nuori, ja aivan liian säikky. Kaikki oli ollut hyvin niin kauan kuin he olivat olleet turvassa Tylypahkan muurien sisältä, ja maailman suurin huoli oli ollut, ehtisikö kinkkupiiras loppua, ennen kuin he ehtisivät Suureen Saliin syömään. Nyt kaikki oli toisin. Voldemort oli ollut liikaa heille. Voldemort, ja pelko, ja vuokranmaksu, ja kaikki arjen huolet. Ja kun Arianna oli sokeutunut, kaikki oli mennyt liian vakavaksi aivan liian nopeasti. Äkkiä olisi pitänyt osata pitää huolta ja sitoutua, todella sitoutua. Oppia jakamaan kaikki sanoin, kun katseet eivät enää auttaneet yhteisymmärryksen saavuttamisessa. Oppia nöyrtymään ja myöntämään, ettei sittenkään ollut kovin ylpeä tai hieno tai mahtava. Se oli ollut illuusio, jota he eivät olleet osanneet särkeä.
Heidän oli todella ollut parempi erota, Sirius näki sen nyt. Oli typerää yrittää kasvattaa yhteen kahta puuta, jotka halusivat epätoivoisesti kasvaa eri suuntiin. Typerää, ja epätoivoista, ja lapsellista. Hän ei halunnut yrittää enää. Hän muistaisi kyllä Ariannan, ja osa hänestä pitäisi tytöstä ikuisesti, mutta silti - silti oli tullut aika lakata yrittämästä.
Sirius viskasi ajankääntäjän sängylle ja muistutti itseään, että palauttaisi sen Redille myöhemmin. Juuri nyt hänen piti olla jossakin muualla.

***

Vuotavassa Noidankattilassa paloi yksi ainoa lamppu, sekin himmeästi ja kovaa vauhtia hiipuen. Claudiaa se ei haitannut - hän oli tottunut tekemään töitä pimeässä. Oikeastaan hän piti siitä; yön viimeisistä hetkistä, kun pubia ei ollut vielä suljettu, mutta kaikki asiakkaat olivat jo lähteneet. Hänestä oli hauska tiskata astioita hitaasti ja syvällä omissa ajatuksissaan ja katsella, miten varjot heijastuivat pikku lampusta, kun hän liikkui. Hän oli tottunut nauttimaan hiljaisuudesta. Päivän ainoasta hetkestä, kun hän sai olla yksin omien ajatustensa kanssa, eivätkä ne ajatukset kiusanneet häntä.
Ovelle koputettiin. Claudia laski ärtyneenä taikasauvan kädestään ja jätti tiskiharjan hoitelemaan yksin kermakaljapulloja altaaseen. Kuka oli liikkeellä tähän aikaan? Pubi suljettaisiin viiden minuutin kuluttua.
Hän heilautti oven auki vain nähdäkseen vettävaluvan, aurorinviittaan kääriytyneen miehen seisovan kynnyksellään. Ensi alkuun hän hätkähti, mutta sitten hän tunnisti otsalle liimautuneen tumman tukan ja hieman hengästyneen hymyn. Tulija oli Sirius. Hän ei vain näyttänyt Siriukselta; hänen ilmeensä oli jotenkin outo.
  “Minä suljen ihan kohta.”
Sirius nyökkäsi. “Tiedetään.”
Claudia katsoi häntä odottavasti, mutta hän ei sanonut mitään, antoi vain katseensa harhailla pitkin kynnysmattoja ja ovenkarmeja. Jos Claudia olisi tuntenut Siriuksen paremmin, hän olisi tullut siihen tulokseen, ettei ollut koskaan nähnyt miestä niin hämmentyneenä. Nyt hän vain ihmetteli.
Sirius veti syvään henkeä. “Minä en vihaa sinua.”
Claudia tunsi leukansa loksahtavan auki. Sitten hän nauroi ääneen. “Ja tuo oli kastumisen arvoinen fakta kerrottavaksi?”
  “Lähdetkö sinä ulos minun kanssani?”

***

A/N2: Tykkään periaatteesta S:n ja A:n varhaishistoriasta. Mutta silti. Taidan olla liian kipeä kirjoittaakseni enää ikinä.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 20.12.07
« Vastaus #155 : Joulukuu 26, 2007, 14:26:12 »
Kiitoksia kaikille kommentoineille ja hyvää Joulunloppua näin Tapaninpäivänä :)

Tuulessavaeltaja, kiitos :) olen useaan otteeseen miettinyt, onko Memory Pakkaskukkiin verrattuna vähän liiankin vakava ja totinen ja asiallinen - mutta toisaalta, kirjoitustyyliään on vaikea muuttaa väkipakolla, ja omituiseltahan se toisaalta vaikuttaisi, jos ensin Voldemort olisi tappaa joukon ihmisiä ja seuraavassa kappaleessa ne jo tanssisivat humppaa lyhyissä hameissa. Kyllä, miehetkin. Joten ehkä sitä vain täytyy pysyä johdonmukaisesti omalla linjallaan. Kiitos rohkaisusta! :)

Eoylleyn, kiitos. Kyllä, Lilyn ja Jamesin loppu lähestyy, tosin on siihen vielä vuosi aikaa. En tosin tiedä, miten nopeasti tuo vuosi menee, minä kun toisaalta harrastan kamalasti aikahyppelyä ja toisaalta jähmetyn tiettyihin aikoihin ehkä liikaakin. Mutta Lilyn ja Jamesin kuolemaan tämä tarina loppuu, tai ainakin melkein. Tietty on vielä muutama asia, joista aion kertoa sen jälkeenkin, mutta ne ovat lähinnä sellaista lankojen solmimista yhteen ja asioiden lopettamista. Odotan sitä jo aika kovasti... Olen jo aika monta kertaa harkinnut tämän ficin lopettamista, mutta toisaalta tätä on ihan hyvä näpytellä silloin kun mikään muu teksti ei suju. Näin niin kuin välipalana, ettei aika käy liian pitkäksi.

Liv Tyler, kiitos :) edellisestä jatkosta on tosiaan kulunut aikaa, siitä kiitos lähinnä koulun ja sanomalehden kirjoitustehtäville, jotka väsyttivät mut niin helposti, etten sitten jaksanut kirjoittaa enää mitään muuta. Minä olen tällainen vähän helposti väsyvä yksilö, en tykkää täyttää päivää kokonaan hommilla kun olen tottunut laiskotteluun. Tai ehkä sitä vain ei jaksa. Alessandrosta ja Cinnamonin kämppäkaverista kuullaan aika pian, tarkalleen ei tässä, mutta sitä seuraavassa osassa :) tämä on nyt painottunut aika rankasti Siriuksen kuvioihin, ja on kyllä helpotus päästä kirjoittamaan välillä jostakusta muusta!

Zenzibar, kiitos sinullekin. Tuo osa taisi tosiaan olla pisin, jonka olen ikinä Memoryyn kirjoittanut, kokonaisuudessaan noin 18 sivua. Se kyllä johtuu siitä, että kirjoitin siitä suuren osan on-offina kahden kuukauden aikana, aina rivin tai kolme kerrallaan, ja sitten kun lopuksi istuin alas ja kirjoitin oikein kunnolla, se venähti vähän pidemmäksi kuin oli tarkoituskaan. Hyvää uutta vuotta sinnekin :)

 - Sharra

90.osa
29.9.1980

  “Muistutapa, että tapan vaimosi, kun hän ehdottaa seuraavan kerran huonekalujen kantamista”, Peter ähisi ja koetti saada paremman otteen sohvan reunasta. Se teki kaikkensa lipsuakseen hänen voimattomista, hikisistä sormistaan.
Sohvan toista päätä kannatteleva James virnisti. “Ymmärrät varmaan, etten voi tehdä sitä, mutta välitän kyllä tyytymättömyytesi eteenpäin.”
  “Siitä ei ole paljon iloa, jos käteni ovat lakanneet toimimasta. Miksi me emme vain käytä taikuutta.”
  “Koska me olemme jästialueella”, ovensuuhun liikennettä ohjailemaan ilmestynyt Lily ilmoitti napakasti. “Meidän pitää käyttäytyä kuin jästit. Lentävä sohva ei ole kovin jästimäistä käytöstä. Viekää se sohva olohuoneeseen.”
  “Sinähän sen parhaiten tiedät, kulta“, James huoahti kevyesti.
Peter mulkaisi häntä. “Voisit edes yrittää pitää puoliani, Sarvihaara. Edes yrittää.”
  “Ei auta valittaa, Matohäntä. Sarvihaara on puolensa jo valinnut. Meidän täytyy vain tulla toimeen kohtalomme kanssa”, Sirius virnisti vahingoniloisesti ja kiilasi heidän ohitseen kantaen pikkuruista sohvapöytää kainalossaan.
  “Helppo sinun on sanoa, herra Minä-Valitsen-Vain-Kevyet-Kantamukset!”
  “Älä kiihdy, Matohäntä. Anturajalalla on siihen hyvä syy.”
  “Mikä syy?”
  “Niin, mikä?” Siriuskin kysyi.
James piti tehotauon ja lausahti sitten dramaattisesti: “Naiset. Hän pitää käsivarsiaan kunnossa Redin serkkutyttöä varten.”
  “Hänellä on muuten nimi. Enemmänkin kuin pelkkä Redin serkkutyttö”, Sirius tokaisi. “Enkä minä säästele käsivarsiani häntä varten.”
  “Miten vain. Millainen hän on? Suuteleeko hän hyvin?”
  “Utele myöhemmin, Sarvihaara!” Peter inahti. “Tai ainakin liiku samalla. Minun käteni - “
  “Anteeksi, anteeksi!” James peruutti oviaukosta käytävään ja vilkuili olkansa ylitse, jottei olisi tullut kävelleeksi selkä edellä suoraan ovenkarmiin. “Anturajalka, et vastannut vielä!”
  “Se johtuu siitä, etten voi vastata kysymykseen”, Sirius sanoi luoden ilkeän silmäyksen Jamesiin.
James pudotti sohvanpään lattialle. Peter huusi.
  “Hitto!”
  “Sattuu!”
  “JAMES POTTER!” Lily kiljui. “MITÄ SIELLÄ OIKEIN TAPAHTUU?”
  “Sirius ei ole suudellut Claudiaa!” James huusi vastaan.
  “Ja sen vuoksi sinun on aivan PAKKO LOMMOTTAA LATTIAA?”
  “Anteeksi, kulta! Ei henkilövahinkoja!”
  “Kohta on, ellette korjaa sitä lattiaa!”
Sirius vislasi. “Onneksi olen sinkku.”
  “Onneksi käsivarsistani meni kaikki tunto…”
  “Älä valita, Matohäntä, se oli vain sohva. Ja Anturajalka, sinä olet ajasta jäljessä. Olet kaikkea muuta kuin sinkku.”
  “Entä kuka sen määrittelee? Sinäkö? Sinä, joka et tiedä koko jutusta yhtään mitään?”
  “Tiedän sen, ettet ole tullut käymään viikkoon”, James ampui takaisin. “Sen täytyy merkitä jotakin.”
  “Niin kuin sitä, että Harrylla on vatsatauti, enkä halunnut saada tartuntaa?”
  “Anturajalka, älä viitsi. Vedä syvään henkeä. Rentoudu. Myönnä totuus - “
  “Mitään myönnettävää ei ole“, Sirius ärjäisi hetki hetkeltä ärtyneemmältä. “Kyllä, hän on kiva tyttö. Ei, minun ei tee enää mieli tappaa häntä. Kyllä, käymme ulkona. Ei, me emme seurustele.”
  “Missä se raja menee? Ulkonakäymisen ja seurustelun välillä”, Peter uteli aidosti kiinnostuneena.
  “Tämähän menee filosofiseksi”, Remuksen ääni tuumi heidän selkänsä takaa. “Ikävä kyllä useimpien filosofisten kysymysten ratkaisemiseen menee monta kymmentä vuotta. Viitsisittekö ennen sitä siirtää sen sohvan pois, että saisin tämän pöydän sisään?”
Syvään huokaisten ja (Peterin tapauksessa) uikuttaen James ja Peter tarttuivat jälleen sohvaan ja raahasivat sen Potterien uuden olohuoneen puolelle. Peterin teki mieli huokaista uudemman kerran helpotuksesta, kun James antoi hänen laskea sohvan sille aiotulle paikalle huoneen keskelle. Autio, avara tila näytti paljon kotoisammalta heti saatuaan sohvan koristeekseen. Ajan myötä siitä tulisi vielä koti. Lily ja James Potterin uusi koti.
Peter puri huultaan. Hän saattoi vain toivoa, että tämä koti pysyisi paremmassa turvassa kuin edellinen.

***

Lily ei saanut unta uudessa asunnossa. Hän tiesi kyllä, että se oli paremmin salattu ja ehdottomasti paremmin suojattu kuin Siriuksen ja Remuksen koti Viistokujalla, mutta silti hän tunsi olonsa turvattomaksi ja hätkähti jokaista pientä rasahdustakin. Ei sillä, että hän olisi varsinaisesti kaivannut takaisin Siriuksen ja Remuksen luokse; oli tehnyt vain hyvää päästä pois, ennen kuin Sirius ryhtyisi kuljettamaan Claudiaa asunnolle iltaisin. Oli kuitenkin ollut helpompi mennä nukkumaan kun tiesi, että viereisissä huoneissa nukkui kaksi rakasta ystävää, jotka olivat aina valmiita auttamaan hädässä. Totta kai Lily oli tajunnut myös sen, että jos Voldemort ilmestyisi hänen sänkynsä viereen ja käyttäisi avada kedavraa, eivät Sirius ja Remus ehtisi tehdä mitään, mutta silti - mahdollisuus tuntui lohduttavalta. Mutta nyt hän ja James olivat kahden, ja oli heidän tehtävänsä huolehtia siitä, että pikku Harry oli turvassa.
Lily nousi ylös ja hiipi hiljaa Harryn huoneeseen. Se ei ollut vielä täysin kalustettu; vain pinnasänky oli paikoillaan huoneen nurkassa, ja loput huoneesta ammotti tyhjyyttään. Edes verhoja ei ollut vielä ikkunassa. Lily nojasi vasten ovenkarmia ja huokaisi. Ehtisikö Harry asua uudessa huoneessaan niin kauan, että se alkaisi tuntua kodilta?
Hän seisahtui katsomaan sängyssä nukkuvaa Harrya ja toivoi, että olisi ollut vielä samanikäinen. Yhtä pieni, yhtä luottavainen. Mutta siitä kaikesta oli jo aikaa. Nyt oli hänen vuoronsa varmistaa, että he olisivat turvassa, että Harrylla olisi kaikki hyvin. Pystyisikö hän siihen?
 “Lily?”
James ilmestyi ovelle.
  “Hän näyttää siltä, ettei pelkää ollenkaan.”
  “Hän on liian pieni pelkäämään.”
James tuli hänen luokseen ja laittoi käsivartensa hänen ympärilleen. Lily nojasi vasten hänen paljasta olkaansa.
  “Mutta kuinka kauan?”
  “Lil - “ James aloitti.
Lily pudisti päätään. “Sinäkään et usko, että ne jättävät meidät rauhaan. Unohtavat koko jutun. Miten me muka voisimme olla turvassa?”
Lilyn ääni särkyi, ja hän käänsi päänsä pois. James suuteli lohduttavasti hänen ohimoaan.
  “Minä pidän teidät turvassa.”

***

Sirius ehti melkein livahtaa ulos ovesta, kun Remus kutsui hänet takaisin.
  “Oletko kenties unohtanut, mikä päivä tänään on?”
Siriuksen käsi jähmettyi ovenkahvalle, kun hän pyörähti ympäri. “Maanantai?”
  “Syyskuun viimeinen.”
  “Maksoin kyllä vuokran”, Sirius livautti nopeasti. “Se on keittiössä. Kahvinporopurkin alla.”
  “Miksi siellä?”
  “Miksi ei?”
Remus huokaisi. “Anna olla. Oletko tosissasi unohtanut, Anturajalka?”
Siriuksen teki mieli nyökätä ja paeta saman tien ulos ovesta, mutta Remuksen katse piti häntä tiukasti otteessaan. Remuksen ilme oli yhtä aikaa surullinen, pettynyt ja vähän liiankin ymmärtävä - kuin hän olisi kuvitellut tietävänsä, miltä Siriukselta tuntui, muttei olisi kuitenkaan tajunnut alkuunkaan.
  “En. En minä ole. Arianna tulee tänään, vai mitä?”
  “Niin kai. Lily ei ollut ihan varma.”
  “Mutta meidän pitää kuitenkin mennä sinne Norfolkiin? Miksi hän muuten olisi meitä sinne pyytänyt?”
  “Tutkimattomat ovat Arianna Bellin tiet”, Remus totesi kevyesti. “Oletko tulossa?”
Sirius kiristeli hampaitaan. “En... tiedä.”
  “Anturajalka”, huokaisi Remus.
  “Älä katso minua noin!”
  “Sirius, minä katsoin lamppua.”
  “Nyt minä siis näytän jo lampultakin?”
  “Te erositte ystävinä”, Remus yritti palata takaisin alkuperäiseen puheenaiheeseen yhtä paljon kuin Sirius yritti sitä väistellä.
  “Minä ja lamppu?”
  “Tästä sinä et livahda kuin kurpitsa kasvimaalta”, varoitti Remus.
  “Kuutamo, minulla ei ole nyt aikaa. Tapaan Claudian…” Sirius vilkaisi seinällä roikkuvaa kelloa. “Viisi minuuttia sitten. Hitto.”
Hän kiristi kengännauhansa ja painoi ovenkahvan alas suomatta enää silmäystäkään Remukselle, joka seisoi ovensuussa.
  “Hän on edelleen sinun ystäväsi, Anturajalka!” Remus huusi juuri ennen kuin Sirius painoi oven kiinni.

***

Siriuksen teki mieli vihoitella Remukselle. Totta kai hän oli tiennyt kaiken aikaa alitajunnassaan, että Arianna oli oletettavasti tulossa takaisin Englantiin tänään, mutta hän oli ajatellut, että koko asia painuisi unohduksiin, jos hän ei tekisi sille mitään. Todellisuudessa se oli kuitenkin vaivannut hänen mieltään ja valvottanut häntä silloinkin, kun hänen olisi pitänyt ajatella täysin toista tyttöä. Tyttöä, joka nyt seisoi Vuotavan Noidankattilan tiskin takan ja naputti kengänkorkoaan kärsimättömästi lattiaavasten.
  “Anteeksi, että olen myöhässä. Kaveri hyökkäsi kimppuun, kun yritin päästä ovesta ulos“, Sirius selitti hengästyneesti. “Oli jotain tärkeää asiaa, joka ei kuulemma voinut odottaa.”
  “Mitä asiaa?”
Siriuksen ilme venähti. “Yksi vanha ystävä on tulossa takaisin Englantiin. Remus halusi, että lähtisin heidän mukaansa häntä vastaan.”
  “Milloin?”
  “Tänään iltapäivällä. Parin tunnin kuluttua.”
  “Kuka se ystävä on?” Claudia sanoi ilmeettömästi.
Sirius kiemurteli. “Yksi… ystävä. Entinen tyttöystävä. Mutta nykyisin vain ystävä. Jos sitäkään.”
  “Se huispaaja? Se, joka sokeutui ja lähti ulkomaille?”
Sirius nyökkäsi. Hän toivoi, että olisi osannut tulkita paremmin Claudian ilmeitä. Näin muutamalla sanalla kuultuna tilanteen täytyi kalskahtaa pahalta tytön korvissa. Claudia oli tavannut Ariannan Lilyn juhlissa vähän ennen Ariannan lähtöä - millaiset muistikuvat hänelle oli jäänyt? Varmasti hän muisti, että Arianna oli kaunis; se oli juuri niitä asioita, joita mustasukkaiset tytöt miettivät. Mutta oliko Claudia ylipäätänsä mustasukkainen? Ja jos oli, niin muistaisiko hän myös, että Arianna oli pysyvästi sokea, ja kaiken lisäksi suuttunut Siriukselle? Pitikö hän sitä pelkkänä rakastavaisten riitana, vai lopullisena eronhetkenä?
  “En minä oikeastaan halua tavata häntä”, Sirius livautti pysähtymättä lainkaan miettimään, tarkoittiko sanojaan vai ei. Hän tiesi vain, ettei halunnut pilata tätä, lupaavaa alkua, jonka eteen oli nähnyt niin paljon vaivaa. Hän piti Claudiasta, ja Claudiakin näytti pitävän hänestä. Olisi väärin, jos Arianna Bellin kaltainen metri kertaa metri-haamu menneisyydestä murskaisi kaiken.
Claudia katsoi häntä pitkään.
  “Tarkoitan sitä. Oikeastaan - “ Sirius piti tauon, “ - sinä voisit tulla mukaan. Tapaamaan häntä.”
Claudia pudisti päätään vinosti hymyillen. “Älä yritä todistaa minulle sellaista, mitä haluat todistaa itsellesi.”
  “En minä yritä todistaa mitään!”
  “Yritätpäs. Ja sen näkee päältä.”
  “Kuule, minä vain - “
  “Mitä jos siirretään näitä treffejä? Mene sinne, minne sinun pitääkin mennä, ja tule sen jälkeen takaisin, jos vielä haluat. Sillä lailla todistat asiasi parhaiten. Ja ellet tule takaisin - “ hymy näki jälleen Claudian suupieliä, “ - no, lupaan, etten vartioi ovesi ulkopuolella avada kedavra hihassani.”
  “Minä tulen takaisin”, Sirius vakuutti lujasti.
  “Se on sinun asiasi. Mutta jos tulet - ?”
  “Mitä? Mitä sinä virnistelet?”
  “Voisit ehkä suudellakin minua. Vai onko se joku periaate? Et koske tyttöjen huuliin?”
Sirius voihkaisi. “Et kai sinäkin?”
  “En kai minäkin mitä?”
  “Ole huomannut sitä.”
  “Sirius, ne ovat minun huuleni“, Claudia huomautti järkevästi. “On täysin normaalia olettaa, että huomaan, milloin niillä huulilla on jotain tekemistä. Tai milloin niillä ei ole. Sitä paitsi Red sanoi, että sinä olet aina tyttöjen kimpussa ensimmäisillä treffeillä. Itse asiassa hän sanoi, että olet tyttöjen kimpussa ennen ensimmäisiä treffejä.”
  “Te - olette puhuneet minusta? Minusta ja suutelemisesta?” Sirius älähti.
  “Miksi ei? Hän voisi yhtä hyvin olla isoveljeni.”
  “Nyt minua inhottaa.”
  “Ehkä sinun sitten pitäisi tehdä asialle jotain.”
  “Niin kuin mitä? Suudella sinua niin pitkään, että sinulta loppuu happi ja minut tuomitaan Azkabaniin murhasta, paitsi että en ehdi koskaan päätyä sinne, koska tämä sinun niinkutsuttu isoveljesi tappaa minut ennen kuin ehdin oikeuteen saakka. Ei kiitos”, Sirius tokaisi jurosti.
Claudia nauroi. Siitä naurusta Sirius piti - se oli aitoa ja vaivatonta, oikeasti iloisen ihmisen naurua.
  “Älä huoli, Sirius. En aio kuoria huultesi kyseenalaista neitsyyttä - en ennen kuin sinä haluat. Nähdään illalla, jos sinua vielä kiinnostaa.”
  “Kiinnostaa, siitä voit - “
  “Sirius, mene nyt!” Claudia tönäisi hänet kohti ovea.
Sirius virnisti ja veti viitan paremmin ylleen. Kuvitteli Claudia mitä tahansa, hän tulisi takaisin. Yksi Arianna ei pystyisi horjuttamaan hänen suunnitelmiaan, ei nyt, kun hän oli viimein käsittänyt, että tämä oli sitä, mitä hän halusi. Järjetöntä suunsoittoa ja hymyjä ja halauksia. Joskus vielä enemmän. Mitä luultavimmin “joskus” olisi pian - tai niin Sirius ainakin alkoi toivoa, kun baarimikko Tom nyhtäisi häntä hihasta ovella.
  “Sinuna tekisin todella jonkin siirron, Black”, Tom ilmoitti ja pudisti sitten päätään syvän huokauksen kera. “Seitsemät treffit vähän yli viikossa, etkä ole hipaissutkaan häntä? Et ole eunukki, kai sinä sen käsität?”
  “Sinäkin?” Sirius parahti.
Hän karkasi nopeasti ovesta ulos ja vannoi muuttavansa Algeriaan heti ensimmäisen tilaisuuden tullen.

***

  “Mitä väärää siinä muka on, ettei käy tyttöön käsiksi heti ensimmäisillä treffeillä?” Sirius paasasi turhautuneena marssiessaan ystäviensä vierellä kiemurtelevaa tietä pitkin ylös kukkulalle, jonka takana Norfolkin Tusinannummen oli määrä odottaa heitä. 
James virnisti. “Tämä siis mieheltä, joka oli välillä paiskata minut seinälle, koska en suudellut Lilyä ensimmäisillä treffeillä.”
  “Minä olin nuori silloin“, Sirius puolustautui. “Nykyään yritän olla mukava mies.”
  “Sirius, sinä et ole mukava mies“, Cinnamon sanoi vakavasti. “Parempi kun et edes yritä. Se saa vain tytöt ihmettelemään, mikä on pielessä.”
  “Minä luulin tämän olevan vapaa maa”, Lily tuli Siriuksen avuksi. “Eikö hän silloin saa suudella ketä haluaa? Tai jättää suutelematta?”
  “Lily-kulta, jos poika ei halua suudella tyttöystäväänsä, siihen voi olla vain kaksi syytä: joko tytöllä on herpes, tai poika on homo”, Cinnamon sanoi asiantuntevasti.
  “Tai sitten poika ei yksinkertaisesti pidä tytöstä tarpeeksi“, ehdotti Peter.
Siriuksen ilme musteni loppuun palaneen hiilen nopeudella.
  “Hyvä on, hyvä on, mitä jos käveltäisiin loppumatka miellyttävässä hiljaisuudessa?” Remus ehdotti vikkelästi.
  “Minulla on parempi idea. Mitä jos joku kertoisi, miten pitkä loppumatka tarkkaan ottaen on? Koska jätin Harryn Jamesin äidille, ja - “
  “Äiti pitää kyllä Harrysta hyvää huolta“, James lohdutti ottaen Lilyn käden lujasti omaansa. “Älä yhtään huolehdi.”
  “Minä en huolehdi mistään. Mutta minäkään en ymmärrä, minkä takia Ariannan piti raahata meidät Norfolkiin asti. Ja vielä alueelle, jonne ei voi ilmiin - oho!”
Cinnamonin puhe katkesi kuin seinään, kun hän saapui kukkulan laelle. Kukkulan alapuolella odottavassa laaksossa aukesi kumpuileva, tuulessa huojuva nummi, joka vielä kesällä oli varmasti vihertänyt kirkkauttaan, mutta joka syksyn tullen hehkui ruskeankeltaisena kuin taitettu vilja. Nummen keskellä kohosi korkea, ovaalinmuotoinen areena, jota puunlatvojen tasalle yltävät katsomot reunustivat.
  “Huispausstadion!”
  “Mitä ihmettä?”
  “Tarkoittaako tämä, että -”
Lily puristi Jamesin kättä. “Meidän kai pitää mennä tuonne?”
  “Hän on sinun ystäväsi. Jos luulet hänen tarkoittaneen sitä - “
  “Tuskin edes Arianna kutsuisi meidät tänne ihailemaan pelkkää stadionia. Mennään.”
He seurasivat Lilyä kukkulanrinnettä alas. Mitä lähemmäs he pääsivät stadionia, sitä enemmän Lilyäkin alkoi epäilyttää. Huispauskentäksi paikka oli kummallisen hiljainen. Sisäänkäynnin ulkopuolella seisoskeli vain kolme sinisiin kaapuihin pukeutunutta noitaa, eivätkä hekään lähemmän tarkastelun jälkeen jonottaneet pääsyä katsomoon, vaan myivät pääsylippuja. Lyhyen neuvottelun jälkeen Kelmit, Lily ja Cinnamon maksoivat kaikki liput itselleen. Mikäli Ariannalla oli ollut joku syy kutsua heidät tänne, he halusivat tosiaan tietää,  mikä se oikein oli.
  “Neljä sulmua takaisin”, suippoa velhonhattua kantava noita sanoi.
Lily otti vaihtorahat vastaan, kiitti ja kääntyi astuakseen ensimmäisenä katsomoon.
  “Odottakaa, kuulokkeet jäivät!” noita huusi heidän peräänsä.
  “Kuulokkeet?”
Noidista pisin heilutti kädessään valtavia, kirkkaanoransseja kuulosuojaimia, jotka olisivat vaivatta peittäneet niin Lilyn korvat kuin loputkin päästä.
  “Kiitos, mutta ei kiitos”, Lily naurahti.
  “Ette halua mennä sinne ilman kuulosuojaimia, uskokaa pois. Melutaso nousee takuulla kovaksi.”
Lily vilkaisi Jamesia kysyvästi, ja mies kohautti olkapäitään.
  “Hyvä on. Anna kuusi paria, kiitos.”
He saivat kuulosuojaimensa ja kipusivat katsomon puolelle. Myyjänoidan varoituksen perusteella Lily oli varautunut vähintäänkin täpötäyteen katsomoon, mutta se olikin täysin tyhjä lukuunottamatta neljää villapaitaan pukeutunutta miestä, jotka röhnöttivät ensimmäisellä rivillä kermakaljojen ja kuumien makkaroiden kera.
  “Voi ei”, James parahti miehet nähdessään.
  “Mitä?”
  “Tämä on huispausottelu!”
  “Niin, Sarvihaara, minusta tuntuu, että me tajusimme sen jo”, Remus totesi huvittuneena.
  “Ei, ei - tämä on paikallispeli."
  “Joten?” Cinnamon kohotti kulmiaan.
James kiepahti häntä kohden vaarallinen ilme kasvoillaan. “Minäpä selitän sinulle. Huispausotteluja on olemassa kolmea tasoa: maailmanmestaruusotteluja, liigaotteluja ja paikallisotteluja. No niin, maailmanmestaruusottelut ovat jotain, mitä ei pääse näkemään usein. Ne ovat pikemminkin taidetta kuin urheilua. Lentämisen taso ja pelaajien taidot ovat kokonaan omaa luokkaansa, puhumattakaan kannustuksesta ja tunnelmasta. Ja tietenkin mestaruusotteluissa on aina mukana komeita espanjalaisia. Liigaottelut ovat pitkälti samanlaisia kuin maailmanmestaruuspelit, miinus komeat espanjalaiset. Mutta paikallispelit - ne ovat kokonaan omaa luokkaansa. Kuumaa makkaraa, kermakaljaa ja innotonta selostusta. Katsomossa ovat paikalla tasan omaiset ja muut surevat, ja joukkueiden jäsenet on kerätty jostakin pubin, ruokakaupan ja postin välimaastosta. Paikallispelit. Ovat. Nöyryytystä. Urheilun. Jalojen. Silmien. Edessä”, James lopetti hengästyneenä.
  “Hyvä on, tuli selväksi!” Cinnamon katsoi häntä säikähtäneenä ja istui kiireesti alas Lilyn viereen. “Olet mennyt naimaan sekopään, Lily-kulta”, hän kuiskasi.
  “Tiedetään”, Lily suhahti takaisin. “Olisi pitänyt tajuta ennen kuin annoin hänen ryhtyä lasteni isäksi.”
  “Luuletko, että Arianna oikeasti ilmestyy tänne?”
  “Miksi hän muuten olisi kutsunut meidät?” Lily vilkaisi syrjäkarein Siriusta, joka tutkaili kuulosuojaimiaan ja näytti siltä, että yritti kovasti olla kuuntelematta keskustelua. Mitä Sirius mahtoi ajatella? Sikäli kuin Lily tiesi, Sirius todella piti Claudia Hollowaysta. Hän oli tavannut Claudian lähes joka ilta, ja tuonut tytön kerran jopa Kelmien illanviettoon. Nyt kun Claudia ei ollut ollut töissä, hän oli suhtautunut Kelmeihin paljon paremmin, eikä ollut ollut vaikeaa nähdä, miksi Sirius piti hänestä. Hänellä oli terävä kieli ja vähintään yhtä terävä pää; oli kuin olisi keskustellut partaveitsen kanssa, mutta veitsi olisi osannut myös hymyillä ja nauraa. Ei Lilyllä tosin turhan paljon puhuttavaa Claudian kanssa ollut. Claudia oli häntä nuorempi, eikä voinut selvästikään ymmärtää hänen varhaista avioliittoaan sen enempää kuin varhaista lastaankaan. Hetken ajan Lily oli miettinyt, pitäisikö hänen kertoa Harryn olevan vahinkolapsi. Hän oli kuitenkin päätynyt pitää sen salassa, koska se oli asia, jonka hän halusi unohtaa itsekin.
  “Hei, tuolla on ihmisiä!” Cinnamon kiljahti, kun seitsemän kaapuihin pukeutuneen nuoren miehen seurue kiipesi katsomoon. Nyt heitä oli stadionilla kokonaista seitsemäntoista ihmistä. Omaiset ja muut surevat, totta tosiaan - mutta kenen omaisia he olivat, ja ketä he olivat kokoontuneet suremaan?
Lily irvisti, kun kehnosti taikakeinoin vahvistettu ääni kaikui yli katsomon.
  “Hyvää iltapäivää, hyvät naiset ja herrat, ja tervetuloa katsomaan vuosisadan huispausottelua!”
  “Vuosisadan kehnointa ottelua, hän varmaan tarkoittaa”, James jupisi.
  “Tänään muistorikkaalla stadionillamme pelaavat Norfolkin Narksut vastaan Easthamptonin Epäkissat! Kyseessä on ottelusarjan kolmas ja ratkaiseva ottelu. Tuomarina toimii herra Albert Jenkins, joka tunnetaan myös Norfolkin lihanleikkaajana sekä kunnantalon talonmiehenä. Aplodeja, hyvät naiset ja herrat.”
Kuusitoista laiskaa kämmenparia hakkasi ontosti toisiaan vasten. James piti kätensä mielenosoituksellisesti sylissään.
  “Ennen pelin alkua pyydämme katsojia asettamaan kuulosuojaimet päähänsä sekä varmistamaan, että ne ovat tukevasti paikallaan. Meluhaitan vuoksi korostamme, ettei kenenkään tule poistaa suojaimia ennen pelin loppua.”
  “Mitä iloa on katsoa peliä, ellei kuule selostusta?” James jupisi laittaessaan kammottavat oranssit hökötykset päähänsä. Yllätyksekseen hän sai kuitenkin huomata, etteivät suojaimet vaimentaneet lainkaan puhetta tai normaaleja ääniä. Mitä varten ne sitten olivat?
  “Ja nyt - kutsukaamme paikalle pelaajat! Hyvät katsojat, toivottakaa tervetulleeksi kotijoukkue, Norfolkin Narksut: kapteeni ja etsijä Aidan Hypsis, Norfolkin postinjakajinakin tunnetut jahtaajakolmoset Alpha, Beta ja Gamma Pöllöntaus sekä lyöjät Faust ja Filippus Throckmorton, kaupunginjohtajamme veljenpojat! Lopuksi pitäjä Ennis Saakiinni.”
  “Mahaani sattuu”, James uikutti.
  “James, kestä edes kerran kuin mies!” kivahti Cinnamon.
  “Seuraavaksi Easthamptonin Epäkissat, kärjessä Gaston Alagabra, jahtaaja, ja kannoilla jahtaajakumppani Reynars Ronski, itsensä Wronskin henkinen perillinen väärän koivun kautta! Lyöjät Alyssa ja Allie Auster, pitäjä Robert Luiski sekä etsijä Daniel Huti.”
  “Heillä on vain kaksi jahtaajaa”, Sirius huomautti otsa rypyssä.
  “Mitä oikein odotit? Tämä on paikallisottelu! Kuka heille olisi säännöistä kertonut?”
Selostajan miehekäs jyrinä hautasi alleen Siriuksen vastausyrityksen.
  “Hyvät katsojat - te hurjat seitsemäntoista kappaletta - kiitokseksi läsnäolostanne ja huomiostanne olemme järjestäneet teille yllätyksen: Englannin huippaushistorian oman ihmeen, lumimiehiltäkin oppia saaneen liigatason jahtaajan, Arianna Bellin, joka on lupautunut edustamaan Easthamptonin Epäkissoja tämän ottelun ajaksi.”
Lily tunsi sydämensä eksyvän rytmistään. Hän oli aavistellut jotakin tämänkaltaista aina siitä lähtien, kun oli nähnyt huispausstadionin, mutta hieman erilaisena versiona. Hän oli odottanut kuulevansa, että Arianna oli ryhtynyt selostajaksi, tai tuomariksi, tai vaikkapa huutosakin kapteeniksi, mutta ei tätä. Hitto soikoon, Arianna oli törmännyt puuhun edellisellä yrityksellään!
Lily oli niin järkyttynyt, ettei edes huomannut nousseensa seisomaan muiden mukana, ennen kuin jo huojui molemmin jaloin ystäviensä vieressä ja taputti vapisevia käsiään yhteen, kun Arianna lennähti kentälle. Ensi alkuun häntä ei olisi tunnistanut Ariannaksi. Hänen hiuksensa oli sidottu käytännöllisen hiusverkon alle, ja kasvot olivat lähes kokonaan jättimäisten aurinkolasien peitossa. Easthamptonin harmaavalkea kaapu ei pukenut häntä ollenkaan; onneksi hän ei voinut nähdä sitä. Hän puristi luudanvartta rystyset valkeina.
  “Tuo tyttö on Englannin sekopäisin olento”, Sirius sanoi äänellä, joka olisi voinut ola yhtä hyvin vihainen kuin ihailevakin.
  “Sirppi vetoa, että hän putoaa”, James sanoi oitis.
  “James, hän on ystäväsi!”
  “Se ei kumoa sitä, että hän on sekaisin päästään”, tokaisi Remus. “Eihän hän edes näe koko kaatoa!”
  “Ehkä hän pelaa tunnustelemalla…”
  “Niin, se toimisi varmaan hyvin. Jos eläisimme etanauniversumissa.”
Peter avasi suunsa vastatakseen, muttei ehtinyt sanoa sanaakaan, kun pelaajat jo komennettiin paikoilleen. Lily puristi kätensä jännittyneesti nyrkkiin, mutta Arianna selviytyi tästä osuudesta yhtä hyvin kuin muutkin, hieman keskittyneemmin vain. Sieppi päästettiin irti, ja kaikki kuusi jahtaajaa säntäsivät tavoittelemaan kaatoa. Arianna oli se, joka nappasi pallon, ja minuuttia myöhemmin se oli päätynyt vastapuolen vanteeseen. Lily tiesi sen johtuvan pitkälti siitä, että sokean pelaajan ilmestyminen oli saanut norfolkilaiset herpaantumaan, mutta silti hänen oli vaikea uskoa sitä. Maali. Noin vain. Eikä Arianna edes nähnyt maalivanteita, saati sitten pitäjää tai muita pelaajia tai ryhmyjä.
  “Joskus minun tekisi mieli inhota häntä”, Cinnamon mumisi hakatessaan käsiään yhteen Ariannan kunniaksi. “Hän on niin - niin - tai siis, tuntuuko teistä, ettei hän epäonnistu ikinä?”
Kukaan ei vastannut. Ariannan temppu oli nielaissut heidän kielensä.
  “Miten hän oikein pystyy tuohon?” Remus pohti, kun peli jatkui ja Arianna lensi sulavasti syrjään häntä kohti suunnistavan ryhmyn tieltä.
  “Minulla on aavistus”, James sanoi vaikeasti ja raotti kuulosuojaimiaan, mutta läimäytti ne saman tien takaisin paikoilleen. Läpitunkeva meteli oli halkaista hänen korvansa. Ei, ei meteli vaan ulina - korkea ja kovaääninen kuin jätetyksi tulleen naisen itku. Se myös nosti ihokarvat samalla tavalla pystyyn. Ulinaa oli ollut myös toisenlaista, piipittävämpää.
  “Sarvihaara, sinä hikoilet. Mitä sinä oikein kuulit?” Remus tiukkasi.
  “Se ääni lähti varmaan palloista. Jokin varoitusääni. Sillä lailla hän osaa pelata. Hän kuulee, missä pallot menevät.”
  “Entä pelaajat?” Peter mietti. “Onko heilläkin oma varoitusäänensä?”
  “Sinun varoitusäänesi olisi varmaan rotan vikinää.”
  “Entä omasi? McGarmiwan ääni, joka karjuu: “VAROKAA KAHJOA PERHEENISÄÄ?” Peter ivasi takaisin.
  “Vain koska minulla on perhe, ja sinulla ei - “
  “Ajattelitteko te katsoa peliäkin välillä?” Remus uteli.
  “Miksi ihmeessä?” James paukautti. “Ainoa katsomisen arvoinen asia tässä pelissä on Arianna, ja häntä minä en saisi katsoa, vaikka henki menisi.”
  “Totta kai sinä saat”, ärähti Sirius. “Minä olen Claudian kanssa nyt!”
James katsoi häntä pitkään. “En minä sinusta puhunut... vaan Lilystä.”
  “Jos te aiotte puhua koko pelin ajan, voitte mennä muualle istumaan. Jotkut meistä haluavat itse asiassa katsoa tämän pelin“, Cinnamon ilmoitti terävästi.
James ja Sirius vaikenivat myrtyneinä ja vajosivat syvemmälle penkkeihinsä. Yhtä kaikki he tekivät niin kuin käskettiin ja koettivat kovasti keskittyä peliin. Ei sillä, että siinä olisi ollut paljon keskittymistä. Paikallistason pelin katsominen tuntui samalta kuin vanhat kunnon huispausottelut Tylypahkassa, tosin ilman joukkueiden välisiä riitoja ja kieroiluja. Tuntui lattealta katsoa peliä, kun voittajapuolella ei ollut mitään merkitystä.
Peli päättyi tunnin intohimoisen mutta toistaitoisen räiskinnän jälkeen Easthamptonin Epäkissojen ylivoimaiseen voittoon. Arianna taiteili maaleista yhden kolmasosan valtavat aurinkolasit silmillään ja lähetti vielä etsijänkin oikeaan suuntaan siepin perään. Cinnamon oli oikeassa. Arianna selvisi onnettomuuksista kadehdittavan helposti.
  “Mennäänkö sanomaan hei?”
Lily hypähti innokkaasti jaloilleen ja suunnisti kohti huispauskenttää vetäen Jamesia perässään. Sirius oikaisi jalkansa mahdollisimman verkkaisesti. Hän oli kelannut koko ottelun päässään sitä hetkeä, jolloin joutuisi menemään Ariannan luokse ja - no, ei varsinaisesti katsomaan tyttöä silmiin, mutta katsomaan kuitenkin. Oli mielenkiintoista, että virallisesti he olivat eronneet ystävinä, mutta silti ajatus tapaamisesta tuntui kammottavalta.
Peterin ja Remuksen käsien ohjaamana Sirius onnistui kompuroimaan muiden perässä alas huispauskentälle ja töksäytti itsensä parin metrin päähän Ariannasta. Huispauspeli ei ollut ollut erityisen rankka, mutta Arianna hikoili silti kiireestä kantapäähän. Hänen hymynsä ulottui korvasta korvaan. Aurinkolaseja hän ei suostunut riisumaan, vaikka James olisi halunnut kokeilla niitä. Sirius oli siitä yksinomaan kiitollinen. Hän ei ollut koskaan nähnyt Ariannan sokeita silmiä, eikä mieluiten halunnutkaan.
  “Olisi pitänyt arvata, että keksit vielä jonkin keinon lentää”, Lily onnitteli käsivarret kuristusotteessa Ariannan kaulan ympärillä. “Miten sinä tuon keksit?”
  “Taikuutta”, Arianna hymähti ja rutisti Lilyä tiukemmin. “Ihana nähdä sinua, Potter! Tai no, tuntea sinut.”
  “Kuulostaa hiplaajalta”, James sanoi ja irrotti ystävällisesti mutta päättäväisesti Ariannan käsivarret Lilyn ympäriltä.
  “Terve, James. Et ole kehittynyt yhtään sitten viime näkemän.”
  “Odota kun näet minut vaihtamassa vaippoja.”
Ariannan suupielet tiukkenivat tavalla, joka kertoi, että hän olisi mulkoillut Jamesia jos vain olisi osannut.
  “Anteeksi. Haistat. Haistat minut vaihtamassa vaippoja.”
  “Haista sinä vain itse“, Arianna mumisi ja kääntyi heittäytymään Remuksen kaulaan. “Rem, kulta, pitkästä aikaa! Joko olet löytänyt tytön itsellesi?”
  “En tiennyt, että minun oli tarkoitus etsiä”, Remus sanoi hölmistyneenä.
  “Voi, pöhkö! Olisit sanonut, ettet aio tehdä asian hyväksi yhtään mitään, ja olisin tuonut sinulle jonkun sirkuksesta. Hienoja naisia kaikki - ja niin tottuneita vaarallisiin eläimiin, ettet sinä olisi siihen verrattuna yhtään mitään.”
  “Remus Lupin, aikamme vaarallinen eläin”, Sirius mumisi.
Hän katui oitis, että oli tullut avanneeksi suunsa, sillä seuraavaksi Ariannan kasvot kohdistuivat häneen. Hän jännittyi paikoilleen kuin joku olisi naulannut hänen viittansa vasaralla huispauskenttään.
  “Hei, Sirius. Mitä kuuluu?”
  “Hyvää”, Sirius sanoi tavoitellen samaa huolettomuutta, joka paistoi Ariannan äänestä. Hänen kielensä tuntui kuitenkin paisuneen muodottomaksi möykyksi hänen suussaan, ja kurkkukin oli turvonnut käheäksi kuin professori Binns aikana ennen yskänpastillien keksimistä. Tässä oli siis tyttö, josta hän ei enää välittänyt, ei siinä mielessä. Vai välittikö sittenkin? Entä oliko sillä merkitystä, jos hän ei kuitenkaan aikonut tehdä asialle mitään?
  “Entä millaista Himalajalla oli, Ria?”
  “Hemmetin karvaista”, Arianna puuskahti.
Sirius purskahti hermostuneeseen nauruun, ja jännittynyt tilanne laukesi silmänräpäyksessä.

***

Kelmit lähtivät huispauskentältä ja suunnistivat joukolla takaisin Jamesin vanhempien luokse, missä he voisivat jutella kunnolla, ja esitellä Ariannan pikku Harrylle. Joukko vajentui ainoastaan yhdellä jäsenellä, sillä Sirius katsoi, että hänen oli korkea aika mennä takaisin Vuotavaan Noidankattilaan. Tekemään mitä, siitä Arianna ei oikein saanut selkoa. Hän koetti painaa koko jutun villaisella, eikä se onneksi osoittautunut kovin vaikeaksi. Oli kuohuttavaa olla jälleen Englannissa, siellä missä tapahtui, vaikkei hän mitään voinut nähdäkään. Pelkkä Englannin sateinen, kolea ja viimeiseen asti jännittynyt ilmapiiri tuntui hykerryttävältä ja erikoiselta. Kokemisen arvoiselta.
  “Ette arvaakaan, miten ihanaa on oikaista jalkansa joutumatta pelkäämään, että joku syö ne suihinsa”, Arianna huokaisi ja oikaisi itsensä herra ja rouva Potterin olohuoneen nojatuoliin.
  “Yritettiinkö sinua sitten syödä Himalajalla?”
  “Sanotaanko vaikka, että kun putosimme sinne, kävi selväksi, että minulla on erittäin mehukkaat käsivarret. Suurempi kysymys oli, että ovatko ne mehukkaat käsivarret paikoillaan vielä lähtiessäkin. En ole nukkunut kunnolla kuukausiin. Näyttäisin teille silmäpussini, mutta - “
Hän viittoili kohti aurinkolasejaan.
  “Uskotaan vähemmälläkin”, lupasi James, joka äänistä päätellen oli ilmestynyt huoneen ovelle. “Arianna, saanko esitellä sinulle Harry James Potterin, tulevan toivomme?”
  “Tuo tänne!” Arianna ponkaisi ylös tuolistaan.
James vilkaisi kysyvästi Lilyä, joka nyökkäsi pienesti. Ei Arianna Harrya pudottaisi, vaikkei mitään nähnytkään. Arianna avasi ojennetut käsivartensa ja otti varovasti syliinsä Harryn, joka äännähti yllättyneenä uusille kasvoille. Arianna arveli näyttävänsä itse vähintään yhtä hämmästyneeltä. Harry oli kamalan pieni ja sätki jaloillaan reippaasti kuin sammakkopotkuja harjoitteleva pikauimari. Niin pieneksi vauvaksi hänellä oli päälaellaan vaikuttava kerros tukkaa, eikä ollut vaikeaa arvata, keneltä se oli peräisin.
  “Haluatko olla hänen kummitätinsä?” Lily kysyi varovasti. “Et ollut ristiäisissä, mutta voisit silti - “
Arianna pudisti hymyillen päätään ja palautti huolestuttavasti äännähtelevän vauvan takaisin oikealle omistajalleen.
  “Mieluummin ei. Myöhäiset kummitädit tuovat epäonnea. Se on unkarilainen sananlasku.”
  “Arvatenkin joltakin sikäläiseltä komistukselta?”
  “Ulkonäöstä en tiedä yhtään mitään, paitsi ehkä sen, että tunnustelun perusteella heillä kaikilla on valtava nenä“, Arianna vastasi reippaasti. “Mutta he olivat hyviä norsujen kanssa.”
  “Sitäkö sinä siellä teit? Temppuilit norsujen kanssa?”
  “Ei, minä harjoittelin lentämistä ilman näköä, ja auttelin pikkujuttujen kanssa?”
  “Etkö oppinut mitään hienoa?” Peterin äänestä kalskahti pettymys.
  “Osaan lumota pillillä pormestarin vaimon.”
Peter avasi suunsa ja sulki sen sitten. “…Jaa.”
  “Pöh, osaan minä muutakin. Nuorallakävelyä ja sen sellaista. Mutta aika heikosti“, Arianna myönsi. “Onko täällä tapahtunut mitään erikoista? Siis sen lisäksi, että Red on yllättäen elossa ja teillä on lapsi?”
Lily ja James vilkaisivat toisiaan. “No, ei kai. Ellei oteta lukuun sitä, että Voldemort on - ilmeisesti - kiinnostunut - kiinnostunut - meidän - H-harrysta - “
  “MITÄ?”
  “Joo”, Lily nyökkäsi itkuisesti.
  “Ja Alessandro oli melkein koko kesän hukassa”, Remus kiirehti jatkamaan. “Mutta sitten selvisi, että hän oli itse asiassa naamioitunut Cinnamonin uuden kämppäkaverin kissaksi ja levitti tahallaan karvoja joka paikkaan.”
  “Ja James opettaa nykyään paria Auroriakatemian oppilasta, koska Frank ei ehdi.”
  “Frankilla on kuulemma jotain tosi salaista meneillään, hän ei suostu kertomaan siitä edes Alicelle.”
  “Ja heidän poikansa nimi on Neville, ja hänkin on Voldemortin kiinnostuksenkohteita.”
  “Ja lauma kuolleita saattaa hyökätä kohta Englantiin.”
  “Ja Redillä ja Emmeline Vancella saattaa olla jotain menoa keskenään.”
  “Ja Redin serkku ja Sirius taas - “
  “PETER!” Lily, James, Remus ja Cinnamon kiljaisivat kuorossa.
Peter vaikeni kuin paistinpannulla tyrmättynä.
  “Redin serkku ja Sirius mitä?” Arianna kysyi asiallisesti. Hänen äänensä oli yhtä viimeiseen asti hallittu kuin hänen ilmeensäkin.
  “He - tuota - noin - no, se ei ole mitään virallista, mutta - “
  “He käyvät ulkona”, Cinnamon sanoi nopeasti. “Sirius ja Claudia Holloway. Mutta se on vielä aika uusi juttu.”
  “Sirius ei ole vielä edes suudellut häntä“, James livautti avuliaasti. “Niin että sinun tarvitsee vain pukeutua pienimpiin vaatteisiisi ja - “
  “Kiitos ei”, Arianna keskeytti kuivasti.
  “No, ei siihen tarvita oikeastaan edes pieniä vaatteita. Pelkkä oikea asenne ja vähän huulipunaa - “
  “EI!”
  “Miten niin ei?”
Arianna huokaisi. “Tätä on varmaan tosi vaikea ymmärtää, mutta minusta on parempi, että Siriuksella on tyttöystävä.”
James ja Peter tuijottivat häntä ällistyneinä. Jopa Lily näytti hieman puustapudonneelta.
  “Me olemme eronneet, kaverit! Me erosimme, enkä minä halua enää seurustella hänen kanssaan”, Arianna sanoi lujasti. “Siksi on parempi koettaa olla hänen ystävänsä. Koska jostain syystä joka kerta kun me vihoittelemme toisillemme, me päädymme vain toistemme kaulaan.”
  “Niin on käynyt silloinkin, kun olette päättäneet olla ystäviä“, Peter huomautti hienotunteisesti. “Joka kerta.”
  “No, niin ei käy nyt”, Arianna sanoi uppiniskaisesti ja vaihtoi puheenaihetta. “Mikä se Redin ja Emmelinen juttu oikein on?”

***

Samaan aikaan joidenkin kilometrien päässä Vuotavan Noidankattilan ovi lennähti auki, ja vettävaluva Sirius työntyi sisälle pubiin. Se oli jo hiljennyt, ja yksinäinen Claudia kiillotti pronssilautasia tiskin takana kynttilänvalossa. Hän nosti päätään ja hymyili epävarmasti Siriuksen nähdessään.
  “Hei. Miten sujui?” 
  “Ei mitenkään kertomisen arvoisesti“, Sirius kohautti olkapäitään mahdollisimman välinpitämättömästi.
Claudian hymy leveni entisestään, ja hän työnsi tukan korvansa taakse.
  “Miten ne treffit? Oletko vielä valmiina?”
  “Miksipä en”, Claudia virnisti.
Sirius vastasi virnistykseen ja meni tytön luokse. “Hyvä, koska minä olen odottanut tätä.”
Hän kumartui Claudian ylle, otti tytön kasvot käsiensä väliin ja suuteli tätä.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 26.12.07
« Vastaus #156 : Tammikuu 01, 2008, 18:38:53 »
Kiitos kaikille kommentoijille ja hyvää uuttavuotta! :)

Neilikka, oma vikanihan se on, että pidän niin pitkiä taukoja että ihmiset unohtavat koko ficin :) mutta tosi kiva kun tulit kommentoimaan, kiitos siitä! Jotenkin minustakin tuntuu, että Sirius on päässyt aikuistumaan jossain välissä - en tiedä, milloin niin kävi, mutta tuntuu omituiselta kirjoittaa Siriuksesta jolla on mielessään muutakin kuin lyhyet hameet. Ja toisaaltahan se on ihan inhimillistä, eihän Sirius (nykyisten tietojen mukaan) Feeniksin Killassakaan juossut esimerkiksi Hermionen hameen perässä, Fleur Delacourista nyt puhumattakaan. Kiitos!

Annique, kiitos paljon :)

Attitude, kiitos, on aina kiva kuulla uusista kommentoijista! On aivan mahdollista, että niitä kirjoitusvirheitä tuolla oli, joululomalla kirjoittaminen kun on vähän sitä, että koko ajan jossakin on joku, ja niiden kanssa jää aina puhumaan - ja oikolukeminenkin on vaikeaa, kun juttelee samalla. Toivottavasti tämä ei ole yhtä virheellinen osa...

viltsuti, kiitos! James ja Lily on tosiaan välillä vähän ällöttävän söpöjä... mutta toisaalta on piristävää kirjoittaa välillä jotakin pahoinvointia aiheuttavaa kaiken masentavan ja pimeän keskellä.

Zenzibar, kiitos :) oikeastaan tämän osan piti olla se uudenvuodenlahja, mutta se myöhästyi vähän, kun jumituin eilen aattona katsomaan The Beatlesin Help!-leffaa. Siitä sai muuten paljon inspiraatiota, siinä oli käveleviä postilaatikoita ja hiihtäviä lumiukkoja. Ja Ringo Starr kutistettiin peukalonpään kokoiseksi. Mutta se siitä. (The Beatles-fani puhuu...)

 - Sharra
PS. Tässä osassa nähdään vihdoin yksi lempihahmoistani. Vaikka en ole ikinä kirjoittanut siitä, tiedän jo, että tykkään siitä :)

91.osa - Jästilaulaja
15.10.1980

Cinnamonin keittiössä oli hiljaista. Oikeastaan siinä ei ollut mitään ihmeellistä; kyseinen keittiö oli ollut haudanhiljainen aina siitä päivästä lähtien, jolloin karvojaan katkova Alessandro oli karkotettu asunnolta ja Cinnamon oli julistanut mykkäkoulunsa Danalle. Mykkäkoulua oli kestänyt nyt melkein kuukauden ja viikon, ja Cinnamon oli ylpeä itsestään. Hän ei ollut koskaan ollut vihoissa kenellekään niin pitkään. Oikeastaan hän ei ollut edes yrittänyt. Nyt hän oli tottunut hiljaisuuteen siinä määrin, ettei enää kiinnittänyt mitään huomiota siihen, miten säpsähdyttävältä aamiaismurojen ratina kuulosti keittiön äänettömyydessä. Hän saattoi hyvin mulkaista murhaavasti ruokapöydässä surkeana kyhjöttävää Danaa, istua mahdollisimman kauas tytöstä ja ryhtyä sitten lukemaan Päivän Profeettaa kuin tyttöä ei olisi ollutkaan. Niin hän teki tänäkin aamuna.
Tässä aamussa oli kuitenkin jotakin erilaista. Sen sijaan, että olisi ottanut hänen halveksuntansa vastaan piestyn lohikäärmeenpoikasen ilmein Dana asetti leipälautasensa syrjään, iski kyynärpäänsä pöydälle ja kysyi suoraan, milloin Cinnamon aikoi lopettaa mökötyksensä.
  “Pakko meidän on pystyä edes puhumaan tästä!” hän ilmoitti rohkeasti.
  “En käsitä, miksi pitäisi”, Cinnamon vastasi viileästi ja käänsi esille Päivän Profeetan etusivun.
Kuolleet heräävät Halloweenina! räiskyvä pääkirjoitus pelotteli. Cinnamon ei lotkauttanut sille korvaansakaan. Lehdet olivat toistelleet samaa jo vähintään kuukauden, ja niin ministeriö kuin Feeniksin Kiltakin aikoi olla täydessä valmiudessa Halloweenina. Myös Pyhän Mungon väki oli komennettu lokakuun viimeisenä ylimääräiseen työvuoroon manaliusten uhrien varalta. Voldemort olisi typerys, jos yrittäisi mitään sellaisen väkijoukon keskellä.
  “Voisitko millään päästää irti siitä lehdestä, Cinnamon?”
  “Ei onnistu. Me olemme siamilaiset kaksoset. Hän kuolee, minä kuolen. Hän elää, minä elän. Hän haluaa tulla luetuksi, minä luen.”
  “Se on vain Päivän Profeetta!”
  “Koska olet kykenemätön ymmärtämään toisten ihmisten mielenliikkeitä ja toiveita, en odota sinun tajuavan tätäkään”, Cinnamon sanoi viileästi ja pakeni takaisin lehtensä taakse. Tavallisesti hän ei olisi suonut silmäystäkään Profeetan kehnoille neuleohjeille, mutta nyt hän luki koko ohjeen alusta loppuun, niin hitaasti ja huolellisesti kuin suinkin.
  “Cinnamon, ole kiltti“, aneli Dana.
  “Ole kiltti? Usko pois, kyllä minä haluaisin olla kiltti - yhtä kiltti kuin sinä olit minulle! Sitäkö sinä haluaisit? Että etsisin pahimman vihollisesi ja kantaisin hänet sänkyysi? Millaisena haluaisit hänet? Rupikonnana vai kyykäärmeenä? Ravistettuna vai sekoitettuna?” Cinnamon pauhasi suuttumuksen punaiset läiskät poskillaan.
Dana laski katseensa pöytään alahuuli väpättäen.
  “Merlin, rupea sitten itkemään! Minä en aio jäädä katsomaan”, Cinnamon kivahti, nappasi murokulhon ja sanomalehden pöydältä ja pyyhälsi ulos huoneesta. Hän jähmettyi, kun Dana tarrasi kiinni hänen hihaansa.
  “Odota!”
  “Minä odotin!” Cinnamon sähähti käännähtäen kannoillaan. “Odotin, että kämppäkaverini olisi inhimillinen olento eikä itsekäs luuska lehmä!”
  “Minä tarkoitin vain hyvää!”
  “Ongelmia sinä vain tarkoitit”, Cinnamon vastasi hyisesti. “Jos olisit tarkoittanut hyvää, olisit kysynyt minun mielipidettäni, kun Alessandro tuli valehtelemaan jalkojesi juureen.”
  “Ei hän minusta valehdellut”, Dana sanoi surkeana. “Ja hän sanoi rakastavansa sinua.”
  “Juuri siksi hän valehteli.”
  “Minä tunnistan kyllä rakastuneen ihmisen, kun näen.”
  “Sillä taas ei ole asian kannalta mitään merkitystä. Katsos, Dana, minä en luota sinuun pätkääkään”, Cinnamon sanoi suoraan. “Sinä muutit tänne ja kieltäydyit käyttämästä taikasauvaa ja pesit ikkunoita yötä myöten kuin mikäkin luihu kummajainen! Ja sitten päästit kyyn luikertelemaan povelleni. Niin että minä en kyllä käsitä, miksi minun pitäisi uskoa mitään, mitä sinä sanot.”
  “Minä voin näyttää sinulle, miksi“, Dana sanoi ja nosti leukaansa.
  “Niin sinä varmaan voisit. Sääli vain, ettei minua voisi vähempää kiinnostaa.”
Cinnamon käveli ulos huoneesta murojaan lusikoiden.

***

  “Claudia Kayleen Holloway, tervetuloa viettämään ensimmäistä aamuasi casa de Kelmiin“, Sirius lausahti leveästi hymyillen ja töytäisi vieressään nuokkuvan Claudian sataprosenttisesti valveille. Vilkaisu kelloon paljasti, että se oli puoli kymmenen; ei ollut enää liian aikaista nousta ylös.
Claudia katsoi häntä tuimasti. “Mitä saan tervetuliaislahjaksi?”
  “Hyvän mielen?”
  “Aamiaisen sänkyyn?”
  “Ikävä kyllä en harrasta sellaista”, Sirius torjui aseistariisuvasti hymyillen. “Mutta voin kyllä paahtaa leipäsi, jos liikut keittiöön asti.”
  “Miten romanttista!” Claudia tuhahti.
  “En harrasta romanttista. Ja mitä romanttista siinä muka olisi, että kantaisin sinulle aamupalan tänne, koska et itse jaksa liikkua?”
Claudia hymyili hänelle vihreät silmät ovelina viiruina. “Silloin saisimme olla yksin.”
  “Jos haluat syödä yksin voidaksesi lainata pyjamanpaitaani ja hieroa jogurttia nenääni, olet väärillä jäljillä. Se kuuluu myös niihin asioihin, joita en harrasta”, Sirius varoitti virnistäen.
  “Niitähän alkaa ilmestyä…”
  “Kuin McGarmiwoja luutakomeroon. Yksi tutustumisen vioista”, Sirius vastasi hilpeästi.
  “No, sitten minun pitäisi varmaan tasavertaisuuden vuoksi ilmoittaa, että minä en hiero jogurttia toisten ihmisten neniin. Enkä lainaa heidän paitojaan.”
He hymyilivät yhteisymmärryksen vallitessa. Juuri tästä Sirius Claudiassa piti: heillä oli molemmilla takanaan yltiöonnellinen, yltiökevytmielinen nuori rakkaussuhde, jota kumpikaan ei välittänyt millään muotoa toistaa. Claudia ei odottanut suklaata, kukkia tai rakkaudentunnustuksia sen enempää kuin kynttilöiden valaisemia iltoja vaahtokylvyssä.
  “No, nyt kun tämä on selvitetty, mennään syömään. Voin vakuuttaa, että saamme olla yksin keittiössä”, Sirius lupasi. “Remus on ih... jenkinsortin kontrollissa Pyhässä Mungossa, joten hän ei tule häiritsemään.”
Hän veti Claudian ylös ja suuteli tyttöä kevyesti huulille. Claudia tönäisi hänet nauraen kauemmas, veti paidan päälleen ja suuntasi ulos ovesta paljaat jalat vasten lattiaa läpsyen. Sirius hidasteli, metsästi verkkarinsa ja sukkansa, ja seurasi tyttöä vasta sitten.
  “Sirius? Viitsisitkö selvittää, mikä on sinun käsityksesi yksinolosta?” Claudia huikkasi keittiön ovelta. Hänen äänessään oli jotain omituista.
Sirius rypisti otsaansa. “Miten niin?”
Claudia ei vastannut. Sirius puki paidan päälleen ja meni tytön luokse keittiön ovelle. Hän jähmettyi.

Keittiössä istui Arianna. Hän oli pukenut päälleen yöpaidan ja kylpytakin ja kipristeli paljaita varpaitaan ilmassa samalla kun lämmitteli käsiään vasten sitä valtavankokoista teemukia, jonka oli joskus edellisenä keväänä asuntoon kantanut. Hänen aurinkolasien peittämät kasvonsa olivat kääntyneet heidän puoleensa.
Sirius ei saanut sanaa suustaan. Tietenkin hän oli tiennyt, että Ariannalla oli edelleen huone hänen ja Remuksen asunnolla, mutta kun tyttö paluunsa jälkeen oli suunnistanut suoraan vanhempiensa kotiin Manchesteriin, oli Sirius automaattisesti odottanut, ettei hän ollut enää tulossa takaisin. Typerä oletus, nähtävästi. Ja nyt Arianna istui pöydän ääressä, eikä tilanne olisi voinut olla yhtään epämukavampi. Vaatetuksesta päätellen Arianna oli tullut jo edellisenä iltana, mutta Sirius ei ollut kuullut hänen tuloaan. Toivottavasti Ariannakaan ei ollut kuullut häntä ja Claudiaa.
  “Sirius?” Claudia ja Arianna kutsuivat lähes yhtä aikaa. Kummankin ääni kaipasi jonkinlaista selvitystä tilanteeseen.
Sirius selvitti kurkkuaan. “Claudia, tässä on Arianna. Hän… asuu täällä. Arianna, tässä on Claudia Holloway, tyttöystäväni.”
  “Onko?” Arianna kysyi heikosti.
  “Olenko?” Claudia uteli kiinnostunut ilme kasvoillaan.
Sirius ei keksinyt mitään sanottavaa. Hän tunsi olonsa typeräksi - että hän, Sirius Black, saattoi vain seisoa ja nieleskellä kieltään löytämättä ainuttakaan sanaa! Mutta tilanne oli liian kummallinen. Claudia katseli Ariannaa nenänvarttaan pitkin uteliaasti kuin siili, joka tarkkailee mullassa ryömivää matoa. Hänen katseeseensa sekoittui kuitenkin myös ihailua, vaikkakin hyvin vastentahtoista sellaista. Ja - oliko se kiukkua, mikä kyti hänen silmiensä uumenissa? Siriuksen teki mieli potkaista itseään tajutessaan, ettei ollut koskaan tullut kertoneeksi Ariannan asuvan samassa asunnossa kanssaan. Heidän tavatessaan sillä ei ollut ollut juuri merkitystä.
Arianna näytti siltä, että yritti olla näyttämättä turhautuneelta. Hän ei olisi voinut nähdä Claudiaa, vaikka olisi halunnutkin. Pelkkä tytön näkymätön läsnäolo riitti kuitenkin tekemään hänestä vaivautuneemman kuin koskaan aiemmin. Sirius olisi halunnut vajota lattiamaton alle ja sulaa sinne tyttöystäviensä - entisen ja nykyisen - tallottavaksi.
  “Claudia, voisinko puhua hetken Ariannan kanssa?”
  “Riippuu siitä mitä puhuminen sisältää“, Claudia tokaisi ja risti kädet rinnalleen. “Jos aiot puhua suusta suuhun, minun on pakko esittää vastalauseeni.”
  “Älä viitsi, me emme ole tehneet sitä aikoihin!”
  “Ei se minun vikani ole!” Arianna kivahti.
  “Sinä et tee tätä yhtään helpommaksi, Ria…” Sirius kirahti hampaidensa raosta.
  “Anteeksi. Voin olla tästä eteenpäin sokean lisäksi vielä mykkä, kuuro ja halvaantunut, niin että en erehdy sekaantumaan sinuun millään tavalla. Kelpaako se teille molemmille?”
Claudia hymähti. “En minä ole mustasukkainen. Tiedän kyllä, mitä verbi puhua tarkoittaa.”
  “Niin tiesi Siriuskin kouluaikana. Ja siihen sisältyi poikkeuksetta luutakomero ja huulipunatahroja”, Arianna virnisti.
  “Arianna Bell, jos sanot vielä sanankin, minä - “ Sirius uhkasi.
  “Sinä mitä? Tukit suuni?”
  “Kalkaroksen alushousuilla.”
Arianna alkoi kakoa. “Olen vaiti!”
  “Kiitos. Claudia, jos viitsisit - “
Claudia nyökkäsi ja poistui huoneesta luoden vielä yhden pitkän katseen Ariannaan, joka naputteli aurinkolasiensa sankaa huolettomasti. Toivottavasti Claudia ei ollut uskonut kaikkea, mitä Arianna vihjaili, Sirius ajatteli katsellessaan, kuinka tytön yöpaidan verhoama selkä katosi toiseen huoneeseen. Hän ei halunnut pilata kaikkea nyt.
Hän kääntyi Ariannan puoleen ja kurtisti tytölle kulmiaan. “Mitähän neiti Bell oikein oli tekemässä?”
  “Neiti Bell oli syömässä patonkia. Nyt - “ Arianna paiskasi leivän takaisin lautaselle. “Se on nuupahtanut. Olet minulle kaksi sirppiä velkaa.”
  “Arianna.”
  “Voi ei, isällinen äänensävy! Nyt olen vaikeuksissa.”
Siriuksen teki mieli vahvistaa, mutta Ariannan uhmakas ilme kieli, ettei kannattanut yrittää. Sen sijaan hän huokaisi syvään ja kysyi, miksi Arianna oli tullut.
  “Minä asun täällä“, Arianna muistutti.
  “Niin, tiedän... mutta eikö se ole vähän outoa nyt?”
  “Miksi? Meidänhän piti olla ystäviä.”
Sirius nyökkäsi mietteliäästi. Ystäviä, niin he olivat virallisesti sopineet. Sopimus ei ollut kuitenkaan oikeastaan ottanut tulta, ei niin kuin olisi pitänyt. Sirius ei vain tuntenut oloaan luonnolliseksi Ariannan seurassa. Ei hän tietenkään vajonnut niin alas, että olisi ryhtynyt välttelemään tyttöä. Hän istui kyllä kiltisti aloillaan, kun paikalla oli muitakin heidän ystäviään, ja toisinaan jopa sanoi Ariannalle jotakin. Mutta kun he olivat kahden, Siriuksen ajatukset alkoivat vilistää sitruunatoffeeta paikantaneen Dumbledoren nopeudella ja hän halusi pois. Saattoiko sellaista kutsua ystävyydeksi?
  “Minä vain… en usko, että tämä asumisjärjestely toimii. Etkö voisi mennä takaisin Cinnamonin luokse?”
  “Hän on antanut minun huoneeni sille Danalle”, Arianna muistutti.
  “Lilyn huone on vapaa.”
  “Ja vapaana se tulee pysymään.”
  “Entä vanhempasi?”
  “Sirius, minä olen kaksikymmentä.”
  “Onko tuo tapa vihjata, etten ostanut sinulle syntymäpäivälahjaa?”
  “Se on tapa vihjata, etten mahdu enää vanhempieni nurkkiin, joten jos aiot heittää minut ulos, saat odottaa sen verran, että löydän uuden asunnon. Vai kestääkö tyttöystäväsi niin kauan?”
  “Hän on mukava. Muistuttaa vähän liikaa Rediä, mutta mukava“, Sirius puolustautui oitis.
Arianna nauroi. “En minä sitä kysynyt! Lily on jo kertonut hänestä kaiken.”
  “No, pidä mielessä, että mitä tahansa Lily onkin kertonut, hän ei tunne Claudiaa.”
  “Miten vaikea sitä on uskoa, etten ole kuullut mitään pahaa Claudiasta?” Arianna kiljahti.
  “Sinä… et?”
  “En! Eikä minua kiinnosta! En minä ole mustasukkainen!”
  “Etkö?”
Arianna huokaisi. “Sirius, sinä olet upea. Näytät hyvältä, olet hauska ja sinulla on hyvät vatsalihakset. Ikävä kyllä Lontoossa on monta muutakin miestä, jotka näyttävät hyvältä, ovat hauskoja ja joilla on hyvät vatsalihakset. Arvaa, mitä se tarkoittaa?”
  “Että minun pitää ottaa loput hyvät ominaisuuteni esiin?”
  “Että sinut on helppo taitella kaapinperälle ja unohtaa.”
  “Ei kaapin!” Sirius voihkaisi. “Minne vain muualle, mutta ei kaapin.”
  “Yrität niin kovasti todistaa olevasi hetero, että joku saattaisi alkaa epäillä”, Arianna hymyili.
  “Onneksi sinä tiedät totuuden“, Sirius iski silmää.
  “Kantapään kautta.”
He hymyilivät toisilleen.
  “Eikö se tunnu masentavalta?”
  “Mikä?” Arianna rypisti otsaansa.
  “Ettet tiedä, että hymyilen sinulle juuri nyt.”
  “Kyllä minä tiesin”, Arianna sanoi totisena.
Siihen Sirius ei keksinyt mitään sanottavaa, ja kun hänen makuuhuoneensa suunnalta kantautui merkittävä kolahdus, hän tajusi, ettei puhuminen ollut oikeastaan edes tarpeen. He olivat jo eksyneet aiheesta.
  “Siitä muuttamisesta - “ Sirius aloitti syyllisesti.
  “Mietin sitä. Jos löydän kivan asunnon.”
Sirius nyökkäsi ja nousi ylös, vaikka tiesikin, että Ariannan “mietin sitä” oli sama asia kuin miljoona pyhää lupausta taikaministeriltä: tyhjää puhetta. Ei siksi, että Arianna olisi ollut mitenkään ylettömän rakastunut häneen ja halunnut huijata hänet takaisin itselleen, eikä edes siksi, että tämä asunto olisi ollut jotenkin liian ihana hylättäväksi. Siksi, että kyseessä oli loppujen lopuksi Arianna Bell, eikä hän ollut tottunut asumaan yksin.
Sirius taputti ohimennen Ariannan käsivartta ja suuntasi takaisin oman makuuhuoneensa puolelle. Siellä hän hymyili Claudialle - tytölle, joka pystyi näkemään hänen hymynsä - ja keikautti tämän reppuselkäänsä, ja kantoi puuskuttaen takaisin keittiöön.

***

  “Minusta sinun kannattaisi kuunnella, mitä Danalla on sanottavaa.”
Cinnamon rypisti kulmiaan Remukselle, joka istui häntä vastapäätä jalat vaivalloisesti koukussa. Remus oli sattumalta selvinnyt ihmissusikontrollistaan juuri kun Cinnamon oli aloittanut oman ruokatuntinsa, ja nyt he istuivat kolmannen kerroksen pienenpienessä lääkevarastossa raajat solmussa ja kanttiinin täytetyt sämpylät käsissään. Lääkevarasto oli kylmä ja ahdas, mutta silti keskustelupaikkana miellyttävämpi kuin ruuhkainen, meluisa kanttiini.
Cinnamon tuhahti. “Ei hänellä ole mitään sanottavaa. Ei ainakaan mitään viisasta.”
  “Mitä hän sanoo?”
  “Että kuvitteli tekevänsä oikein. Kaikki kuolonsyöjät sanovat samaa!”
Remus hymyili. “Mutta kuolonsyöjät tuskin näkisivät vaivaa ujuttaakseen entisen poikaystäväsi asuntoosi.”
  “Hän ei ollut minun poikaystäväni!”
  “Anteeksi. En… keksinyt parempaakaan sanaa.”
  “Miten olisi karvainen turhantärkeä mukamas-salamyhkäinen paskiainen?” Cinnamon ehdotti kuivasti.
  “Mikä vain sinulle sopii - “
  “Sopii oikein hyvin!” tiuskaisi Cinnamon. “Enkä minä halua puhua sille paskiaiselle enkä hänen blondille avustajalleen enää ikinä!”
  “Cin, sinäkin olet blondi”, Remus huomautti varoen.
  “Joten?” Cinnamon sähähti.
Remus ei värähtänytkään. “Ei mitenkään. Ajattelin vain, että haluaisit ehkä keksiä paremman haukkumanimen.”
  “Jos minä haluan haukkua häntä blondiksi, minä haukun häntä blondiksi!” tiuskaisi Cinnamon.
Remus tarttui häntä olkapäistä. “Cin, sinä olet absurdi.”
  “Minä olen vihainen!”
  “Niin, luulen, että se tuli jo selväksi. Mutta oletko miettinyt, että jos kuuntelisit, mitä hänellä on sanottavaa, et ehkä olisi ihan niin vihainen?”
Cinnamon avasi suunsa laukoakseen terävän vastauksen Remukselle. Miehen ilme sai hänet kuitenkin pidättelemään sanojaan. Remus näytti aivan liian ystävälliseltä ja myötätuntoiselta, jotta hänelle olisi voinut ärhennellä hyvällä omallatunnolla.
Cinnamon huokaisi ja hymyili alistuneesti. “Onko sinun ihan pakko tietää aina minun parhaani?”
  “Luultavasti ei. Mutta sinä olet pohjimmiltasi iloinen siitä, että tiedän”, Remus virnisti ja sipaisi hänen poskeaan peukalollaan.

***

  “Äiti”, James aloitti viivytellen. “Jos sinun täytyisi kertoa jollekulle oikein, oikein, oikein huonoja uutisia, miten sinä tekisit sen?”
Rouva Potter laittoi taikasauvan syrjään ja antoi sen ohjaileman tiskirätin valahtaa hervottomana myttynä pöydälle. Hän kääntyi ympäri niin hitaasti, että James saattoi vaivatta nähdä, miten kovasti hän oli viime päivien aikana vanhennut. Rouva Potterin hiusten sekaan oli ilmestynyt ensimmäinen, terävä häivähdys harmaata. Se oli tullut näkyville herra Potterin viimeisimmän sairaalakäynnin seurauksena.
  “Millaiset ovat huonot uutiset?”
  “No… huonoja uutisia“, James sanoi vaivaantuneena.
Rouva Potterin silmät siristyivät. “Et kai sinä ole taas saanut Lilyä raskaaksi?”
  “En!” James älähti kasvot uhkaavasti punehtuen. “Hetkinen… miksi se olisi huono uutinen? Sinähän pidät Harrysta.”
  “Totta kai minä pidän“, rouva Potter tuhahti heilauttaen kärsimättömästi kättään. “Mutta en niin kovasti, että haluaisin hänelle kloonin ainokaisen miniäni terveyden uhalla. Lily on aivan liian nuori huolehtimaan isosta lapsikatraasta. Tiedät kai Madge Magpien? Hän on nyt kaksikymmentäyksi, ja hänellä on kolme alle neljän vuoden ikäistä lasta. Hän ilmestyy joka sunnuntai torille oranssivihreässä kaavussa, Merlinin nimeen, ja silmäpussit valtavina kuin Augusta Longbottomin käsilaukku! Jos tuomitset Lilyn samanlaiseen kohtaloon, minä vannon Dumbledoren nimessä, että - “
  “Ei tarvitse!”
  “Hyvä poika.” Rouva Potter hymyili ja taputti häntä poskelle. “Tiesinhän minä, etten ole kasvattanut sinua huonosti.”
  “Olet sinä”, Jamesin vieressä istuva Peter puuttui puheeseen. “James vain kätkee sen hyvin käydessään kotona.”
  “Ole hiljaa, Matohäntä, tai kerron äidille, mitä sinä yritit myydä pihahuutokaupassa viidennellä!”
Peter vaikeni valahtaen kalpeaksi kuin lakana.
  “No, James, mitä sinun huonot uutisesi olivatkaan? Olet jo säikäyttänyt minut, joten voit hyvin kertoa.”
  “Ilo oli molemminpuolinen”, James vakuutti mumisten. Sitten hän huokaisi. “Ei se ole mitään vakavaa, äiti. Minä… tiedäthän sinä, mitä Päivän Profeetta nyt ennustaa? Että manaliukset valtaavat Lontoon Halloweenina?”
  “Minä luulen, ettei siltä tiedolta ole voinut välttyä.”
  “Onpas”, Peter vastusti. “Minä myin Amos Diggorylle lasten huispausvarusteita eilen. Hän kuvitteli vakavissaan, että manaliukset ovat jotakin, jolla Marcia Diggory yrittää painostaa häntä antamaan enemmän kaljuunoita avioerossa.”
  “Amos-parka”, James mutisi. “Säälisin häntä, ellei hän olisi ansainnut typeryyttään.”
  “Mitä olitkaan sanomassa manaliuksista, James?”
  “Minä… tuota... no, sitä vain, että jos ne manaliukset todella hyökkäävät - mihin minä en kyllä usko - haluaisin Lilyn pysyvän siitä sivussa”, James sanoi vaikeasti.
Peter haukkoi henkeään. “Olet kuollut, Sarvihaara!”
  “Jep, tiedostan sen kyllä. Ajattelin testamentata näkymättömyysviitan Harrylle, joten pistä vastaan, jos Sirius meinaa omia sen.”
  “Tuota - sinähän voisit olla kieltämättä Lilyä, eikä sinun tarvitsisi testamentata sitä kenellekään.”
  “Ei!” rouva Potter pisti väliin terävästi. “James on täysin oikealla asialla. Jos Voldemort - Peter, älä säiky, se on vain nimi! Siis jos Voldemort haluaa Harryn, emme voi jättää Harrya yksin hetkeksikään - emmekä varsinkaan päivänä, jolloin tiedämme kuolonsyöjien olevan liikkeellä. Ja koska James on aurori, on Lilyn tehtävä jäädä huolehtimaan Harrysta. Siinä ei ole mitään hävettävää.”
  “Sano se Lilylle”, James ehdotti kuivasti. “Haluaisin mielelläni nähdä, yrittääkö hän kynsiä sinultakin silmät päästä.”
  “Pyh! Miniät kunnioittavat liikaa anoppejaan tehdäkseen sellaista. Minä puhun Lilyn kanssa ja pidän huolen siitä, että hän ymmärtää. Puhuin jo Josephillekin, ja voin vakuuttaa, että se ei ollut helppoa. Hän ei haluaisi sitten millään ymmärtää, ettei voi olla aurori ikuisesti.” Rouva Potter huokaisi ja hieraisi väsyneesti otsaansa.
  “Siksikö hän murjottaa olohuoneessa?”
  “Siksi juuri. Luulen, ettei hän puhu minulle ihan heti.”
James kurottui ottamaan äitinsä käden omaansa. “Isä tietää kyllä, että olet oikeassa. Kestää vain hetki, ennen kuin hän on valmis hyväksymään sen.”

***

  “Vedonlyöntiä, ystävät hyvät! Mikä on tämänpäiväisen kokouksen aiheena?”
James, Sirius ja Frank vaihtoivat virnistäen katseita. Kun Rymistyir oli ottanut tavakseen kutsua heidät vähintään kerran viikossa “hätäkokoukseen”, joka kerran toisensa jälkeen osoittautui täysin aiheettomaksi, olivat he puolestaan valikoineet hyötykäyttöön uuden käytännön: vedonlyönnin. Koska Rymistyirin kokousten aiheet olivat yleensä täysin absurdeja, ei kukaan yleensä voittanut vedonlyönnissä suuria summia lukuunottamatta Avalon Bonneveyea, joka oli osoittautunut mestariksi, mitä Rymistyirin ajatuksenjuoksun ymmärtämiseen tuli. Edellisellä viikolla Frankkin oli tosin kunnostautunut ja voittanut kaljuunan arvattuaan, että Rymistyir halusi haukkua heitä, koska he olivat esittäytyneet joukolla Kolmessa Luudanvarressa tilassa, “jonka saattoi laskea muuksi kuin vesiselväksi.”
  “Joku meistä on pitänyt liian pitkän ruokatunnin”, Vici Agurie aloitti rohkeasti.
  “Sirius”, James ja Frank sanoivat yhteen ääneen.
  “Joku on esiintynyt julkisesti liian vähissä vaatteissa”, veikkasi Lyricor Dawlish.
  “Sirius.”
  “Hmm… joku on väärinkäyttänyt kuntosalivälineitä“, Mantacora Novelle arvasi.
  “Edelleen Sirius”, Frank tuomitsi.
  “Miksi aina minä? Ja miten kuntosalivälineitä voi muka väärinkäyttää?”
  “Yksi sana: Claudia”, James suhahti Siriuksen korvaan. “Kukaan meistä ei halua sen yksityiskohtaisempaa kuvausta.”
Sirius katsoi häntä pahasti. “No, minä olen sitä mieltä, että vanha kunnon Rymistyir haluaa jonkun meistä ministeriön kansikuvapojaksi.”
  “Kai sinä käsität, että tuo viittaisi edelleen sinuun?” James kysyi huvittuneena.
  “Ei, vaan Judeen. Tuo kihara tukka vetoaa naisiin paljon enemmän kuin minun harakanpesäni.”
  “Vain yhdellä ihmisellä tässä huoneessa on harakanpesä”, Frank puuttui puheeseen. “Ja se on James.”
  “Ehkä tässä onkin kyse siitä”, Sirius innostui. “Meillä on liian pitkät hiukset auroreiksi!”
  “Hyviä arvauksia, mutta kukaan teistä ei ole oikeassa.”
James nosti päätään ja säpsähti nähdessään Emmeline Vancen ovensuussa. Eikä vain Emmelineä, vaan myös Redin. Hänen mieleensä palasi väkisinkin se, mitä Sirius oli jokin aika sitten sanonut: Redillä ja Emmelinellä oli jotakin meneillään. Vai oliko? He eivät pidelleet toisiaan kädestä, eivät seisoneet erityisen lähekkäin tai edes katselleet toisiaan.
Sirius tönäisi Jamesia kylkeen.
  “Olet vainoharhainen”, James suhahti.
  “Tai harvinaisen tarkkanäköinen.” Sirius iski silmää voitonriemuisesti.
  “Saatat olla. Mutta vain Emmelinen puolelta.”
  “Emmeline-parka. On varmaan kovaa tietää, ettei ole ollenkaan Redin tyyppiä.”
  “Meille vähemmän kansikuvapojan näköisille se on pysyvä olotila“, Lyricor Dawlish huomautti suu virneessä.
Sirius kohotti kulmiaan. “Sinäkö haluaisit olla Redin tyyppiä?”
  “Minä kuulin tuon”, viittaansa riisuva Red karjaisi. “Mistä tahansa te jauhattekin, jättäkää minun nimeni sivuun siitä!”
  “Selvä, oi mahtava mentori.” Sirius kumarsi syvään. “Voimme viitata sinuun jollakin muulla tavalla. Miten olisi Mies-Joka-Vastoin-Kaikkea-Todennäköisyyttä-Elää?”
  “Pidä pienempää suuta, Sirius Black. Voin edelleen vihjata Rymistyirille, että haluaisin ansaita palkankorotuksen päättämällä päiväsi.”
  “Sinä olet jo paremmin palkattu kuin kukaan meistä”, Emmeline syytti silmät hymyssä.
Red avasi suunsa vastatakseen, mutta Rymistyirin huoneen avautuva ovi sai hänet unohtamaan sanansa. Kuten tavallista, Rymistyir ei vaivautunut tulemaan noutamaan heitä kokoukseen, vaan odotti automaattisesti heidän saapuvan kutsutta. Myöskin kuten tavallista, he viivyttelivät parhaansa mukaan, ennen kuin laahustivat yhtenä tylsistyneenä laumana sisälle Rymistyirin huoneeseen.
  “Istukaa.”
Käsky oli turha. Kaikki olivat jo valinneet paikkansa lattianrajasta. Sirius haukotteli mahdollisimman näkyvästi. Hän tiesi, että kiitos Redin, Rymistyir ei voisi noin vain potkia häntä pellolle, joten hän saattoi hyvin omistautua tekemään Rymistyirin työstä mahdollisimman ikävää.
Rymistyir rykäisi. “No niin, olen kutsunut teidät tänne - “
  “ - Koska joku meistä on pitänyt liian pitkän ruokatunnin?” Vici Agurie kysyi toiveikkaasti.
  “Ei!”
  “Koska joku meistä on esiintynyt julkisesti liian vähissä vaatteissa?” Lyricor Dawlish loi merkitsevän silmäyksen Siriukseen, joka vastasi kurtistamalla kulmiaan.
  “Ei!”
  “Koska joku on väärinkäyttänyt kuntosalivälineitä?” myös Mantacora Novelle katseli Siriusta.
  “Ei!” ärjäisi Rymistyir. Hän oli jo ehtinyt tottua viimeisen vuosikurssin opiskelijoidensa ärsyttäviin elkeisiin, mutta ei suinkaan rakastanut niitä.
  “Mitä sitten?” Lyricor kysyi haroen pettyneenä vaaleanruskeaa tukkaansa.
  “Olen löytänyt teille sponsorin.”
  “Mitä?” Jopa Red näytti yllättyneeltä.
Rymistyir rypisti otsaansa. “Kuten ehkä tiedätte, velhovarainministeriö on toistaiseksi kieltäytynyt rahoittamasta aurorien uusia työasuja - “
  “Mitä, onko näissä jotakin vikaa?” Avalon Bonneveye irvaili osoittaen työkaapuaan, joka oli ratkennut pahemman kerran niin helmasta kuin hihansuistakin. Juden kaavunselkämystä puolestaan koristi käsivarren mittainen halkio, jonka vanhan Auroriakatemian räjähdys oli siihen repinyt. Vanhoina hyvinä aikoina Juden vaimo Lucy olisi varmasti korjannut halkion jollakin neonvärisellä langalla, mutta poikamiehenä asiat olivat hankalampia.
Rymistyirin leukaperät kiristyivät. “Velhovarainministeriön vastahakoisuuden vuoksi päätin etsiä teille sponsorin. Keskustelin asiasta erään Hepenneen vaateliikkeen edustajan kanssa, ja hän on jalomielisesti valmistanut teille uudet työasut. Ne odottavat teitä tuossa pöydällä.”
Sana “työasu” yhdistettynä substantiiviin “sponsori” sai hälytyskellot kilkattamaan Jamesin päässä niin kovasti, ettei hän ensi alkuun uskaltanut nostaa katsettaan. Kun hän viimein sai pakotettua silmänsä oikealle tolalle, hän huomasi helpotuksekseen, ettei uusi työkaapu ollut rouva Potterin tuomitsema kammottava sekoitus vihreää ja oranssia, vaan pikimusta, kuten aiempikin. Hyvillä mielin hän otti vastaan Juden ojentaman kaavun ja levitteli sitä edessään. Se näytti olevan täysin hänen kokoaan, ja rintapieleen oli kirjailtu merkki, jossa oli hänen nimensä: “J. Potter.” Käännellessään kaapuaan käsissään James huomasi siinä toisenkin merkin. Se oli kirkkaanpunainen ja siinä luki suurin kirjaimin: “Hepenneen Käytetyt - Halvinta Lontoossa!”
  “Kuule, pomo…” James aloitti hitaasti.
  “Potter.”
  “Kenen kanssa sinä tarkalleen teit sen sponsorisopimuksen?”
  “Archibald Hepenneen”, Rymistyir sanoi jurosti.
  “Eikös hän kierrätä…”
  “Käytettyjä kaapuja?”
  “Sponsorisopimus on sponsorisopimus”, Rymistyir tokaisi jäykästi.
  “Silti!” Sirius hypähti jaloilleen. “Minä en ole halvinta Lontoossa!”
  “Mutta et voi väittää, ettei käytetty pitäisi paikkaansa!” ivasi Frank.
  “No… en. Mutta se on silti epäkohtelias ilmaus.”
  “Mikä olisi parempi?” James uteli. “Vähänkäytetty ja hyväkuntoinen?"
Sirius heitti häntä kaavulla.

***

Kesti kaksi päivää, ennen kuin Cinnamon pystyi nielemään kylliksi ylpeyttään puhuakseen uudelleen Danan kanssa. Ne kaksi päivää olivat olleet täynnä pidätettyä suuttumusta ja halveksuntaa, joita hän ei olisi onnistunut mitenkään ylittämään, ellei Remus olisi saarnannut hänelle taukoamatta ymmärtämisestä ja anteeksiannosta. Remuksen oli helppoa saarnata, Cinnamon tuumi synkästi odottaessaan Danaa keittiön aamiaiselle. Kukaan ei ollut tunkenut Tinka Schmittia eläimen hahmossa hänen asuntoonsa.
  “Huomenta”, Dana toivotti ilmestyessään keittiöön. Hän oli jo niin tottunut Cinnamonin jäätävään hiljaisuuteen, ettei enää edes odottanut vastausta, vaan kääntyi saman tien laittamaan kahvinporoja pannuun.
Cinnamon kiristeli hampaitaan. “Huomenta.”
Dana oli pudottaa pannun lattialle. “Sinä... sinä puhuit minulle!”
  “Hämmästele vielä, enkä varmasti tee samaa virhettä toiste!” tiuskaisi Cinnamon.
  “Anteeksi, minä vain... yllätyin.”
  “No, älä ylläty liikaa, koska minä inhoan sinua edelleen. Haluan vain kuulla sinun kantasi asioihin. Mikä on sinun hieno puolustuksesi?”
Dana näytti niin huojentuneelta, että Cinnamon perääntyi pari askelta siltä varalta, että tyttö päättäisi hypätä hänen kaulaansa.
  “Mennään sitten saman tien!”
  “Hetkinen, mennään minne?”
  “Minähän sanoin, että minun pitää näyttää sinulle”, Dana muistutti.
  “Yöpuvussa?” Cinnamon kohotti kulmiaan.
Dana vilkaisi alaspäin ja hätkähti huomatessaan, että hänellä oli edelleen yllään hirvenkuvilla koristeltu pyjama. Hän punastui ja mutisi, että Cinnamon odottaisi pienen hetken. Sitten hän katosi paikalta pikavauhtia.
Cinnamon risti käsivarret rinnalleen ja valmistautui pitkään odotukseen. Dana ei kuitenkaan ollut niitä tyttöjä, jotka viipyivät minuuttikaupalla peilin edessä, joten hän tuli jo kymmenen minuutin kuluttua takaisin päivävaatteissa ja hiukset siististi kammattuna. Hän katseli Cinnamonia ujosti otsatukkansa alta.
  “Valmista tuli.”
  “Hyvä on, näytä tietä.” Cinnamon suunnisti kohti hormitakkaa, mutta Dana pudisti päätään.
  “Mennään jalan.”
Cinnamon kohautti harteitaan ja veti kengät jalkaansa. Ulkona oli edelleen harmaata kuin säkissä, mutta ainakin sade oli lakannut. Vesi litisi Cinnamonin kengänpohjissa, kun hän seurasi Danaa kädet taskussa eteenpäin. Kumpikaan heistä ei puhunut lukuunottamatta niitä kertoja, jolloin Dana mutisi ääneen komennon “oikealle” tai “vasemmalle”. Vajaan kymmenen minuutin kävelyn jälkeen he löysivät itsensä Vuotavan Noidankattilan kivimuurin edestä velhomaailman ja jästimaailman välillä.
  “Minne me olemme menossa?”
  “Minun työpaikalleni”, Dana sanoi lyhyesti. Nähdessään Cinnamonin kysyvän ilmeen hän lisäsi: “Etkö tiennyt, että olen töissä jästi-Lontoossa?”
  “En”, Cinnamon mumisi takaraivossaan pieni moittiva ääni, joka väitti Danan kyllä maininneen asiasta. Hän oli todennäköisesti ollut liiaksi omissa ajatuksissa kuunnellakseen.
Hän veti syvään henkeä, puristi kätensä nyrkkiin ja astui Danan kannoilla jästien Lontooseen. Kiitos Lilyn, hän oli käynyt tässä osassa Lontoota usein ennenkin - kesälomilla, kun Lily oli ehdottomasti halunnut elokuvia tai kasetteja ja muita omituisuuksia, joita Viistokujalta ei löytynyt. Noiden vierailujen aikana Cinnamon oli saanut jonkinlaista tuntumaa jästien maailmaan, mutta silti hänen karvansa nousivat pystyyn joka kerta, kun auto tööttäsi tai viiletti ohitse liian lujaa. Onneksi Dana ei yrittänyt saada häntä bussiin tai maanalaiseen, vaan käveli määrätietoisesti jalkakäytävää pitkin eteenpäin. Aina välillä heidän ohitseen suhahti yksi niistä omituisista laitteista, “pyöristä”, joilla jästit olivat korvanneet luudanvarret, ja Cinnamon säpsähti väkisinkin.
Kylmänhiki helmeili hänen otsallaan, kun Dana viimein pysäytti hänet jonkin korkean rakennuksen eteen. Se oli punaista tiiliä, ja kahden ensimmäisen kerroksen seiniä reunustivat korkeat lasi-ikkunat, joiden takana aukeni hämärä valaistus. Toisen kerroksen ikkunaan oli kirjoitettu koukeroisin kirjaimin: “Highway Records.”
  “Perillä”, Dana sanoi hiljaa. “Odota hetki, haen tavarani.”
Dana katosi talon sivulla olevasta ovesta sisään, ja palasi hetken kuluttua mukanaan sanko, rätti ja jokin kummallisen näköinen teline. Hän kytki telineen paikalleen asiantuntevin ottein ja viittasi Cinnamonia istumaan sille. Seurattuaan itse perässä Dana alkoi nykiä köysiä niin, että teline nousi yhä ylemmäs. Cinnamon kiljahti yllättyneenä, kun hänen jalkansa irtosivat maasta. Hän tarrasi tiukasti kiinni köysiin. Teline oli kuin keinu, huterampi ja epämukavampi vain.
  “Tämäkö on sinun käsityksesi anteeksipyynnöstä? Luuletko, että olen armeliaammalla tuulella kun roikun ilmassa?” hän kivahti, kun Dana hinasi heidät toisen kerroksen ikkunan kohdelle. Vilkaistessaan alas Cinnamon näki katutason odottavan heitä viiden metrin päässä. Hän nielaisi.
  “Tämä on minun käsitykseni työpaikastani”, Dana vastasi hiljaa ja kiinnitti rätin lastaan. Sitten hän alkoi suihkia pesuainetta ikkunaan.
Cinnamonin teki mieli tuiskahtaa, ettei ollut tullut tutustumaan Danan työhön, mutta hän ei saanut sanaa suustaan. Mitä pidempään hän katseli Danan työskentelyä - pesuaineen levittämistä, hankaamista ja huolellista pyyhkimistä lokakuun tuulessa ja kohmeudessa - sitä vähemmän hän ymmärsi tyttöä.
  “Miksi sinä oikein teet tätä? Voisit olla noita, ja tehdä jotain kunnollista - mutta sinä haluat palelluttaa sormesi pesemällä jästien ikkunoita!” Cinnamon puuskahti.
Pieni hymy nyki Danan suupieliä, ja hän päästi irti rätistä. “Toivoinkin, että kysyisit. Kumarrupa vähän eteenpäin.”
  “Mitä? Tässäkö?”
  “Et sinä putoa. Minä olen kokeillut monet kerrat“, Dana lisäsi alakuloisen huvittuneena.
Cinnamon piteli tiukasti kiinni kurkotellessaan eteenpäin niin, että näki kunnolla lasi-ikkunasta sisälle. Highway Recordsin silmiäsärkevän punaisen tunnuksen lävitse saattoi nähdä huoneen - suuren, avaran ja melkein aution tilan, jonka seinät oli vuorattu jollakin paksulla levyllä. Seiniä kiersivät omituisennäköiset harmaat metallilaatikot, jotka olivat täynnä juuri niitä kummallisia nappeja ja näppäimiä, joilla jästit ohjailivat asioita. Huoneen keskellä oli yksi ainoa kolmijalkainen jakkara, jolla istui mies.
Mies ei ollut kovin pitkä tai mitenkään erityisen komea - ei Cinnamonin silmissä. Hänellä oli valtavien kuulokkeiden alla vaaleanruskea kihara tukka, tumma parransänki ja surulliset koiranpennun silmät, jotka hän rutisti tiukasti umpeen laulaessaan antaumuksella metalliputkeen, “mikrofoniin”, kuten Lily niitä nimitti. Hänen suunsa avautuessa ammolleen Cinnamon saattoi kuulla lasin lävitsekin kauniin, käheän äänen.
Cinnamon kääntyi vilkaisemaan Danaa. Tyttö tuijotti jästilaulajaa silmääkään räväyttämättä.
  “Mikä hänen nimensä on?” Cinnamon kysyi hiljaa.
  “Dom Allen.”
Dana repi katseensa irti laulajasta ja katsoi Cinnamonia surullisin silmin. “Tästä syystä minä olin niin innokas auttamaan Alessandroa. Koska minä tiedän kyllä, miltä tuntuu olla näin typerästi rakastunut.”

***

A/N2: Näin muuten kaksi yötä sitten unta, että sain ihan kamalat haukut tästä osasta. Niin että katsotaan onko mulla kykyjä nähdä enneunia :)

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 1.1.08
« Vastaus #157 : Tammikuu 04, 2008, 22:38:47 »
Tässä saapuu väliosien väliosa, anteeksi siitä :)

92.osa - Vartiossa
31.10.1980

Lokakuun lopussa viikkokausien sade taukosi ja aurinko työntyi esiin harmaiden pilvenlonkeroiden takaa. Päivät muuttuivat kuulaiksi ja kylmiksi ja tuuli kääntyi pohjoiseen puhaltaen punaisen värin ulkonaliikkujien poskille. Viistokuja peittyi kuuraan ja kävi sitä autiommaksi, mitä pidemmälle lokakuu eteni. Kuun viimeisenä - ja kauneimpana - päivänä kadulla ei näkynyt ainuttakaan elävää ihmistä. Talojen ovet oli salvattu ja ikkunat peitetty tummin verhoin.
Oli Halloween. Päivä, jolloin manaliusten oli tarkoitus vallata Lontoo.

Fox’s Denissä ei nukuttu. Kaikki Killan jäsenet olivat kokoontuneet kartanoon ja pitivät levottomasti vahtia vuorotellen, hiljaisina ja kykenemättöminä puhumaan muutamaa sanaa enempää. Ulkopuolinen olisi hyvinkin saattanut kuvitella, että kartanon kokoussalissa vietettiin jonkinlaista retkeä. Lattialle oli levitetty huopia ja peitteitä, joiden alla makasi vahtivuoron väsyttämiä velhoja ja noitia haparoivassa unessa. Toisilla vilteillä istui kiltalaisia syömässä viinirypäleitä, juustoa ja patonkia lautasilta, jotka leijuivat tottelevaisesti huovalta toiselle tarjoillen väsyneitä ihmisiä. Aivan kokoussalin keskelle oli asetettu pöytä, joka kannatteli suurta hopeavatia. Sitä ei saanut jättää huomiotta hetkeksikään, sillä se oli ainoa keino, jolla kiltalaiset saattoivat seurata muun Lontoon tapahtumia.
  “Talvahallankadulla turvallista”, uninen Remus raportoi ja teki pienen merkinnän pergamentille.
  “Tietenkin, kun me emme enää asu siellä”, haukotteli James. Hän vilkaisi kelloaan. Heidän vahtivuoroaan oli kestänyt vasta kaksikymmentäkaksi minuuttia, mutta jo nyt se tuntui vuorokaudelta. Oli vaikeaa pysytellä valppaana kokoussalin puuduttavassa hiljaisuudessa, mutta ilmapiiri oli niin kireä ja jännittynyt, ettei nukahtaminenkaan ollut sen helpompaa. Paitsi joillekin onnekkaille, James ajatteli vilkaisten Lilyä, joka nukkui puoli-istuvassa asennossa lattialla pää hänen sylissään. Lily oli ehdottomasti halunnut tulla mukaan vartioon, vaikkei voisikaan tehdä mitään, jos hyökkäys todella tapahtuisi. Ennen vartion alkua James oli kiristänyt niin häneltä kuin Ariannaltakin lupauksen, että jos jotakin todella tapahtuisi, he lähtisivät ja ilmiintyisivät oitis Jamesin vanhempien kartanoon.
  “Miksi minäkin?” Arianna oli kysynyt huulet vaarallisesti supussa.
  “Et ehkä halua kuulla tätä, mutta sinusta ei olisi kovin paljon hyötyä“, James vastasi rauhallisesti. “Se paikka ei ole mikään hallittu kaksintaistelu, se on kaaos, etkä sinä pysty vartioimaan selustaasi.”
  “Minä selvisin huippausottelustakin!”
  “Niin, mutta nämä ovat kuolonsyöjiä, eivät varoitusäänin varustettuja ryhmyjä. Sitä paitsi minä en halua jättää Lilyä ja Harrya yksin.”
  “Hetkinen vain, James Potter!” Lily kivahti. “Minä en tarvitse mitään henkivartijakaartia vain, koska suostuin jäämään pois taistelusta!”
James huokaisi syvään ja yritti muotoilla huulillaan, että Lilyn pitäisi vain leikkiä uskovansa hänen sanansa. Arianna oli pakko saada jäämään jollakin keinolla, tai muuten Kelmit joutuisivat kuluttamaan taistelussa kaiken aikansa vahtimalla häntä. Jos Jamesin oli valehdeltava saadakseen Ariannan jäämään, hän tekisi sen ja piste.
Lily oli pudistanut päätään huvittuneena. “Pidän sinusta enemmän kun et ole tuollainen pomottaja.”
Oli Lily pahastunut tai ei, nyt hän kuitenkin nukkui Jamesia vasten ilmeisen anteeksiantavana. James silitteli hajamielisesti hänen hiuksiaan, eikä voinut olla miettimättä hänen sanojaan. Oliko James todella pomottaja? No, kyllä kai, jos sitä oikein ajatteli. Hänellä oli tapana ryhtyä jakelemaan käskyjä toisilleen, jopa ystävilleen. Hän oli koettanut hillitä sitä, mutta komentosanat tuntuivat tulevan kuin luonnostaan, kun vaaratilanne koetti. Eikö hän luottanut, että muut osasivat kyllä tehdä osansa? Vai oliko Johtajapojan asema noussut pysyvästi hänen päähänsä?
  “Kantalonkunnaalla turvallista”, Remuksen monotoninen ääni tiedotti.
James huokaisi ja teki merkinnän pergamenttiin.

***

Myös Pyhässä Mungossa vietettiin vartioyötä. Cinnamon oli komennettu vahtiin jo edellisiltana, vaikka hänellä oli takanaan kahdeksantoista tunnin työvuoro, ja hänen oli tehtävä haara-perus-hyppyjä pysytelläkseen valveilla.
  “Haluatko, että noudan sinulle kahvia?” Dana tarjoutui.
Cinnamon hymyili. “Ei tarvitse.”
Vielä kaksi viikkoa sitten olisi ollut vaikea uskoa sitä todeksi, mutta Cinnamon oli todella kiitollinen siitä, että Dana oli hylännyt ikkunanpesukeikkansa pitääkseen hänelle seuraa. Highway Recordsin vierailun jälkeen he olivat onnistuneet löytämään yhteisymmärryksen, jota kukaan ei olisi osannut odottaa. Cinnamon inhosi edelleen palavasti Alessandroa, eikä ollut missään nimessä unohtanut Danan ilkeää temppua, mutta koska Dana ei ollut todellakaan tarkoittanut pahaa, oli hän onnistunut löytämään itsestään jotakin anteeksiannon kaltaista. Hän oli melkein valmis ymmärtämään Danaa, joka oli vain kuvitellut Alessandron hengenheimolaisekseen. Mutta vain melkein.
Kuluneiden kahden viikon aikana Cinnamon oli saanut tietää enemmän Dom Allenista. Hänen oikea nimensä oli Dominic, ja hän oli vuoden Cinnamonia nuorempi. Hän oli pesunkestävä jästi, eikä tiennyt sen enempää taikamaailman kuin Danankaan olemassaolosta. Dana puolestaan oli ollut tietoinen Dom Allenista aina siitä lähtien, kun oli lopettanut Tylypahkan ja käynyt setänsä kanssa jästi-Lontoossa, missä Dom oli pitänyt konserttia. Konsertissa oli ollut Danan ja hänen setänsä lisäksi kolme katsojaa, eikä se kuulemma ollut Domille mitenkään harvinaista. Hän lauloi hyvin, mutta Danan mukaan hänen laulunsa olivat hieman liian omituisia suurelle yleisölle. Kuultuaan erästä hänen kasettiaan Cinnamon oli täysin samaa mieltä. Hänen kuulemansa laulu oli kertonut pojasta, joka rakastui keijuun ja päätyi asumaan tämän kanssa vesimelonin sisällä olevaan taikamaailmaan.
Cinnamon oli käynyt ikkunanpesukeikalla Danan kanssa vielä kahdesti, ja oli molemmilla kerroilla yrittänyt suostutella Danaa sanomaan Domille jotakin, mutta tyttö oli vain muuttunut tiilenpunaiseksi, takertunut tiukemmin pesutelineensä köysiin ja pudistanut päätään. Kun Cinnamon oli tarjoutunut puhumaan Domille hänen puolestaan, hän oli melkein pudottanut Cinnamonin telineeltä.
  “Mitä luulet, kuinka kauan tässä kestää?” Dana kysyi hiljaa. “Siis jos kuolonsyöjät päättävät hyökätä?”
Cinnamon kohautti harteitaan. “Luulisi, ettei heidän arvolleen sovi hyökätä kirkkaassa auringonvalossa. He tykkäävät hiipiä salamyhkäisesti hämärässä, joten todennäköisesti meidän täytyy odottaa iltaan asti. Jos he nyt edes hyökkäävät. Remus tuntuu olevan sitä mieltä, että koko juttu on huijausta.”
  “Mistä Remus sen tietäisi?”
  “Hän on fiksu“, Cinnamon sanoi ympäripyöreästi välittämättä selittää Killan kuvioita, joissa ei enää itse ollut mukana. Välillä hän oli siitä pahoillaan. Tuntui kurjalta, ettei enää tiennyt, mitä oli meneillään. Samalla hän oli kuitenkin helpottunut siitä, ettei hänen tarvinnut olla nyt Fox’s Denissä, istumassa ja odottamassa ja pelkäämässä.
  “Entä mitä sinä luulet?” Dana kysyi hiljaa. “Hyökkäävätkö he tänään?”
Cinnamon koetti parhaansa mukaan hymyillä. “Meidän täytyy vain odottaa.”

***

Sirius makasi hiljaa peitteellään kovalla lattialla ja kuunteli kiltalaisten vaimeaa kuiskailua. Päivä oli viimein kääntynyt iltaan, eikä mitään ollut tapahtunut. Emmeline Vance ja Dedalus Diggle olivat ottaneet seuraavan vahtivuoron; kaikki muut koettivat parhaansa mukaan torkkua. Sirius katseli kateellisena Jamesia, joka nukkui muutaman metrin päässä kasvot haudattuna Lilyn punaisiin hiuksiin. He näyttivät molemmat niin rauhallisilta.
Sirius työnsi turhautuneena peiton syrjään. Hänellä oli inhottavan nihkeä olo, vaikka lattia oli kylmä kuin jää. Miksi hän ei voinut vain nukkua? Ei tänä yönä kuitenkaan tapahtuisi mitään. Dumbledorekin oli ollut sitä mieltä, kun oli käynyt kääntymässä. Ja McGarmiwa. Ja Peter, mutta hän ei oikeastaan tiennyt mistä puhui. Tosin hän ei olisi ikinä onnistunut nukkumaan niin rauhallisesti, jos olisi pelännyt vähääkään manaliusten hyökkäystä. Ehkä hän sitten vain uskoi Dumbledorea.
KLONK. Kokoussalin ulkopuolelta kuului kolinaa. Viimeisetkin vähät unenrippeet karisivat Siriuksen silmistä, ja hän ponkaisi istumaan. Käytävään oli syttynyt valo.
  “Serkku!” Redin ääni ärjäisi. “Mitä sinä täällä teet?”
Serkku! Claudia? Sirius höristi korviaan.
  “Tulin tapaamaan lempiserkkuani, mitä muutakaan?”
  “Poikaystävääsi?” Red sylkäisi sanan kuin se olisi ollut suurikin kirous. Sirius tunsi itsensä oitis loukkaantuneeksi.
  “Jos haluaisin tavata häntä, tekisin sen muualla kuin sinun kattosi alla.”
  “Merlinille kiitos siitä. En voisi nukkua talossa, jossa teidän lapsenne on saanut alkunsa.”
  “Oletko sinä jotenkin mustasukkainen, Red?” Claudia kysyi ylimielisesti.
  “Voi ei, salaisuuteni paljastui. Sirius Black on ainoa, jota olen koskaan halunnut”, Red sanaili kuivakkaan sävyynsä.
  “Älä huoli, serkku. Pääset kyllä siitä ylitse… terapiassa.”
  “Olet piikki lihassa, Claudia. Mikset ole kotona niin kuin sinun pitäisi?”
  “Minä en usko Voldemortin hyökkäykseen sen enempää kuin sinäkään”, Claudia hymähti.
  “Mistä sinä tiedät, etten usko siihen?”
  “Tuskin sinä muuten olisit kastellut viherkasveja.”
  “Sirius on tehnyt sinusta ärsyttävän”, Red syytti.
Sirius virnisti voitonriemuisesti hämärässä.
  “Ei ole mitään, mihin kunnon suudelma ei pystyisi.” Oven lävitsekin Sirius saattoi kuulla hymyn Claudian äänessä, kuten myös Redin teeskennellyn yökkimisen.
  “Serkkujen ei kuulu tietää kaikkea!”
  “Ehkä sitten et enää ota minua ja Siriusta puheeksi tästä eteenpäin. Koska jos teet niin, minun on ehkä ihan pakko kertoa sinulle tiettyjä... yksityiskohtia.”
Redin pöyristynyt hiljaisuus riitti vastaukseksi, eikä Sirius voinut olla taputtamatta itseään olkapäälle. Hän oli tosiaan valinnut oikean tytön.

***

Odottaminen tuntui tuskalliselta. Peter oli juuri ehtinyt vaipua kunnon syvään uneen, kun joku tuli ravistelemaan hänet valveille. Hänen uniset silmänsä tarkentuivat vain vaivoin Dedalus Digglen violettiin hattuun.
  “Teidän vahtivuoronne, herra Piskuilan“, Diggle vinkaisi ja oli pudottaa hatun päästään.
  “M-mitä k-kello o-on?” Peter haukotteli.
Mutta Diggle oli jo ehtinyt kadota näköpiiristä. Peter manasi ponnettomasti itsekseen ja kömpi jaloilleen tiukasti vilttiinsä kietoutuneena. Red ei tosiaan tuhlannut taikuutta lämmitykseen, hän ajatteli kompastellessaan pimeän huoneen poikki pöydän luokse.
  “Peter?” hopeavadin äärellä istuva nainen kysyi epävarmasti. Arianna, Peter tajusi.
  “Jep. Sinäkin vuorossa?”
  “Jonkun on oltava.”
Peter hymyili epävarmasti, ja vakavoitui sitten. Hän ei oikein tuntenut oloaan kotoisaksi Ariannan seurassa. Arianna oli pelottava, luonnoton, mutta vaikka toisin olisi voinut kuvitella, se ei johtunut alkuunkaan sokeudesta, vaan yksinkertaisesti siitä, että Arianna pystyi elämään sen kanssa. Peter vieroksui ihmisiä, jotka pystyivät elämään asioiden kanssa.
  “Eikö vahtiminen tunnu typerältä, kun et kuitenkaan voi osallistua kunnon taisteluun?” Peter uteli täyttääkseen vaivaantuneen hiljaisuuden.
Arianna hymyili salaperäisesti. “Ehkä voinkin.”
  “Älä ole typerä!” Peter älähti niin kovaa, että lähettyvillä nukkuva Elfias Doze nosti päätään ja ärähti kärttyisesti.
  “Pidä pienempää suuta!”
  “Anteeksi”, Peter mumisi ja madalsi ääntään. “Arianna, James oli oikeassa sanoessaan, että sinun ei pitäisi tulla.”
  “Ja mistä lähtien James on saanut komentaa meitä muita?”
  “Hmm… Olisikohan vaikka siitä lähtien kun tajusimme, että hän hoitaa homman parhaiten?”
  “Älä viitsi!”
  “Hän ajattelee sinun parastasi. Olisit helpottunut, ettei kukaan odota sinun osallistuvan.”
  “Miksi ihmeessä?”
Peter tuijotti häntä ällistyneenä. “Et kai sinä oikeasti halua tapella?”
Arianna kohautti harteitaan. “En minä tappelemista pelkää.”
  “Arianna, ne ovat manaliuksia. Tiedätkö sinä, mitä ne tekevät?”
  “Minusta on pahempaa, että tiedän, mitä ne ovat. Mutta minulla on onnea - “ Arianna hymyili vinosti. “Vaikka kuolleiden joukossa olisi tuttuja, en näkisi heitä.”
  “Siellä on minun isäni”, Peter sanoi hiljaa.
Arianna kosketti hänen kämmenselkäänsä kylmillä sormillaan. “Olen pahoillani.”
  “Äh, ei sille mitään voi“, Peter tokaisi koettaen kovasti kuulostaa karskimmalta kuin olikaan. Hän tunsi olonsa hölmöksi - että hän saattoi olla kuolonsyöjä ja vakooja ja kavaltaa ystävänsä joka kerta, kun sitä häneltä vaadittiin, mutta silti, tai kenties juuri siksi, hänellä ei ollut rohkeutta kohdata kuollutta isäänsä silmästä silmään. Isä olisi ollut tyytyväinen hänen valintoihinsa.
Peteriä kylmäsi. Kun asiaa oikein ajatteli, manaliusten joukossa oli paljon tuttuja - eikä vain hänelle, vaan myös toisille. Hänelle itselleen tuli mieleen ainoastaan hänen isänsä, Regulus ja Jazz, mutta mikäli Cinnamon ajautuisi taistelun keskelle, hän saattaisi tunnistaa vanhempansa ja veljensä, ja James ja Sirius puolestaan tuntisivat kaikki Auroriakatemian räjähdyksessä kuolleet opiskelijat. Ja Juden Lucyn tietenkin - mutta oli vaikea sanoa, ketkä kaikki Voldemort katsoisi aiheelliseksi herättää kuolleista. Varmasti kaikki tärkeiden aurorien tuttavat, samoin taikaministerin mahdolliset menetetyt omaiset.
  “Voldemort on löytänyt itselleen mahtavan aseen“, Arianna sanoi sormeillen hajamielisesti silmäsiteensä reunaa.

***

Lily oli valvonut Jamesin seurana aamuyön viimeisen vahtivuoron, ja oli niin pöllämystynyt, ettei kunnolla edes käsittänyt mitä tapahtui, kun  Dumbledore varhain aamulla  saapui Fox’s Deniin ja päästi heidät kotiin nukkumaan. Hän oli niin helpottunut kuullessaan sanan “lepo”, ettei ensi alkuun ymmärtänyt laisinkaan, mitä se merkitsi: Voldemort ei ollut hyökännyt. He olivat saaneet väärää tietoa, kuten Dumbledore oli alusta alkaen arvellutkin.
  “Miksi Voldemort levitti valheita?”
  “Eiköhän se vielä selviä”, James kohautti harteitaan.
  “Viimeistään sitten, kun puolet lontoolaisista on kuollut“, Sirius lisäsi synkästi ja veti viitan niskaansa. “Lähden Vuotavaan Noidankattilaan. Nähdään!”
  “Vaikuttavaa”, James totesi tuijottaen Siriuksen loittonevaa selkää. “Hän laittaa naisen nukkumisen edelle.”
  “Huolestutaan vasta sitten, kun hän tapaa Claudiaa mieluummin kuin syö”, ehdotti Lily. 
  “Ja sitä odotellessa mennään hakemaan Harry äidiltä. Pelottaa jättää hänet sinne näin pitkäksi ajaksi.” James värähti. “Ellemme pidä varaamme, hän paljastuu jonakin päivänä feministiksi.”
  “Voisi se olla pahempaakin. Hänestä voisi tulla sovinisti.”
  “Tai Kalkaroksen oppipoika!”
  “James!”
  “Mitä? On hyvä olla selvillä pahimmista uhkakuvista.”
  “Ja valvoa niiden takia koko yö, niin kuin eilen.”
  “Se nyt oli turhaa”, James myönsi. “Mutta meillä ei ollut vaihtoehtoja.”
  “Voldemort on varmasti riemuissaan“, Lily tuhahti ja pujotti kätensä Jamesin kainaloon. “Koko Lontoo on täynnä kuolemanväsyneitä auroreita ja kiltalaisia. Hän voisi hyvin iskeä tänä aamuna ja me heräisimme vasta kun kaikki olisi ohi. Eli emme heräisi.”

***

Cinnamon oli niin väsynyt, että hänen oli vaikea tuntea minkäänlaista kiitollisuutta saadessaan vapautuksen päivystysvuorostaan. Yö oli ollut tapahtumaköyhä. Hän oli auttanut kolmea ulkomaalaista löytämään tiensä tapaturmaosastolle, ja kasannut sen jälkeen hätäpakkauksia olemattomille manaliusten uhreille. Dana oli nukahtanut jo kolmen aikaan, ja avannut hämmentyneet silmänsä vasta kun Cinnamon lähtiessään ravisteli hänet valveille.
  “Anteeksi! Ei ollut tarkoitus - “
  “Ei se mitään, sinua väsytti.”
  “Mutta silti”, Dana piiskasi itseään. “Minun piti valvoa sinun kanssasi!”
  “No, minä selvisin siitä itsekin. Unohda koko juttu”, Cinnamon hymyili. “Mitään vahinkoa ei tapahtunut.”
  “Minä vain näin niin hyvää unta…”
  “Domista?” Cinnamon arveli ojentaessaan Danalle tämän viitan. He suuntasivat yhtä aikaa ovesta ulos. Päivystyshuone oli hiljennyt pari tuntia sitten aamuyöllä ja oli jo alkanut täyttyä uudelleen uutta päivää varten. Cinnamon ei kadehtinut alkuunkaan parantajia, jotka joutuisivat vielä jatkamaan vuorossa. Hän itse olisi mieluummin heittäytynyt kalliolta.
  “Ei, en Domista… Vaan… No… Alessandro Visardosta.”
  “Alessandrosta?” Cinnamon parkaisi. 
  “En sillä lailla!” Dana kiirehti selittämään. “Minä näin siis unta, että te olitte menossa naimisiin.”
Cinnamon tuhahti. “Luulisi, että painajaisista heräisi helpommin.”
  “Ei se ollut mikään painajainen. Teillä oli kauniit häät. Lilyn Harry oli sulhaspoika, ja Sirius ja Arianna unohtivat pitää puheen, koska olivat niin tiukasti toistensa kimpussa.”
  “Sinulla taitaa olla tapana haaveilla asioista, jotka eivät ikinä tapahdu, vai mitä? Koska Sirius ja Arianna ovat yhtä todennäköinen kuvio kuin minä ja Alessandro.”
  “Jos te antaisitte toisillenne mahdollisuuden - “
  “Me olemme antaneet jo. Ja joku on poikkeuksetta itkenyt sen jälkeen“, Cinnamon sanoi tiukasti. “Kukaan meistä ei halua enää kokea sitä uudelleen.”
  “Joitakin asioita kannattaa kokeilla useammin kuin kerran”, väitti Dana.
  “Sanoo tyttö, joka ei halua yrittää edes ensimmäistä kertaa.”
  “Se on eri asia. Dom Allen ei edes tiedä, kuka minä olen“, Dana sanoi kiivaasti. “Mutta sinä tiedät, että Alessandro pitää sinusta!”
  “Alessandrosta ei koskaan tiedä.”
  “Hän sanoi sen minulle itse!” Dana kiljahti turhautuneena.
  “Hän on homeinen valehtelija!” Cinnamon huusi takaisin.
Dana avasi suunsa, mutta sulki sen saman tien - kai tajuten, ettei todella halunnut tapella uudelleen Cinnamonin kanssa, ei nyt, kun he vasta alkoivat tulla uudelleen toimeen keskenään. Huutamisen sijasta hän otti kasvoilleen aseistariisuvan ilmeen ja kysyi, eikö Cinnamon voisi edes harkita asiaa.
  “Ei, olen pahoillani. En voi”, Cinnamon sanoi ja käveli tiehensä.

Jälkeenpäin häntä kadutti. Ei hänen olisi niin tylysti tarvinnut Danaa hylätä. Dana tarkoitti vain hyvää - hänen ongelmansa vain oli, ettei hän käsittänyt, miten väärässä hänen käsityksensä hyvästä oli. Dana ei ollut tuntenut häntä, kun hän oli ollut ongelmissa Alessandron kanssa ja tuntenut olonsa kehnommaksi kuin kastemato Saharassa. Hän saattoi kyllä kertoa Danalle, miten kurjalta kaikki Alessandron temput olivat tuntuneet, mutta Dana ei olisi uskonut. Hän ei osannut nähdä ihmisissä pahaa sillä tavoin kuin Cinnamon osasi.
Hätkähtäen Cinnamon tajusi, että oli itsekin ollut joskus samanlainen. Tylypahkassa, ennen vanhempiensa kuolemaa ja oman kätensä vammautumista. Nykyään hän oli oppinut elämään hieman kömpelön käden kanssa, ja vaikka hän kaipasi perhettään usein, hän oli hyväksynyt sen tosiasian, ettei heitä enää ollut. Hänestä ei kuitenkaan tulisi enää koskaan samaa hyväuskoista ja kilttiä tyttöä, joka hän oli koulussa ollut.
  “Cinnamon! Odota!”
Cinnamon seisahtui puolittain kuvitellen näkevänsä jonkun Pyhän Mungon työkavereistaan. Kun huutaja sai hänet kiinni ja tarttui häntä käsivarresta, kaikki harhakuvitelmat kuitenkin harvenivat. Kosketus ei ollut varovainen tai etäisen kohtelias, kuten työkaverin tai puolituntemattoman kosketus - se oli luja puristus, ikään kuin tulija olisi pelännyt hänen pakenevan. Seuraavassa hetkessä Cinnamonin ympäröi tuttu karvas tuoksu, jonka hän oli oppinut yhdistämään tasan yhteen ihmiseen. Hän käännähti ympäri silmät leimuten.
  “Irti! Nyt!”
Alessandro tiukensi otettaan hänen käsivarrestaan. “Meidän täytyy puhua.”
  “Mikä sana lauseessa en halua enää ikinä puhua kanssasi on liian vaikea sinun ymmärryksellesi?”
  “Cinnamon - “
  “Irti, minä sanoin”, Cinnamon tiuskaisi kieltäytyen katsomasta Alessandroa. Hän oli saanut tarpeekseen Alessandron kasvoista loppuiäkseen; piru hänet periköön, jos hän enää ikinä haaveilisi katsovansa noita tummia silmiä, jotka tuntuivat vain satuttavan sitä, johon sattuivat ikinä osumaankin.
  “Etkö sinä ikinä saa tarpeeksesi?” Cinnamon sähähti, kun Alessandron sormet kaivautuivat syvemmälle hänen käsivarteensa.
  “Tämä on tärkeää, Cinnamon“, Alessandro sanoi hiljaa. Hänen äänensä oli erilainen kuin ennen - vähemmän röyhkeä, jotenkin anova. Cinnamonin katse lipui väkisinkin hänen kasvoihinsa. Hän oli kalpea ja näytti siltä, ettei ollut syönyt tai nukkunut aikoihin ja - oliko hänellä todella männynneulasia hiuksissaan? Missä hän oli oikein viettänyt aikaansa viime viikkoina?”
  “Minä en tarvitse sinun tärkeääsi. Päästä irti, tai kiroan sinut!”
Cinnamonin paljastettu taikasauva ei saanut Alessandroa edes hätkähtämään. “En irrota, ennen kuin kuuntelet.”
Cinnamon hengähti. “Irrotatko, jos lupaan kuunnella?”
  “Sinun täytyy luvata“, Alessandro vaati tiukasti.
  “Hyvä on. Päästä irti.”
Alessandron sormet hellittivät Cinnamonin käsivarren ympäriltä, ja hän astui huokaisten taaksepäin. Cinnamon ei jäänyt odottamaan, vaan iski nyrkkinsä hetkeäkään epäröimättä suoraan Alessandron vatsaan. Miehen taipuessa kaksinkerroin kivusta Cinnamon lähti juoksemaan. Hän pinkoi eteenpäin niin lujaa kuin vain jaloistaan pääsi välittämättä oikeastaan, minne oli menossa. Katujen aamuiset valot jäivät jonnekin kauas taakse ja Viistokujan tuttu katukivetys muuttui rosoiseksi hiekkatieksi. Jokin Cinnamonin mielessä varoitti juoksemasta syrjäisille kaduille, mutta ääni hautautui Alessandroa kiroavan äänen jalkoihin. Alessandron askeleet seurasivat Cinnamonia. Hän oli toipunut yllätyksestään. Cinnamon koetti nopeuttaa tahtia, mutta hän ei ollut koskaan ollut ammattihuispaajien tasoinen hyvän kunnon ihmelapsi, ja pian hän puuskutti jo kuin tukehtuva. Hän kiljahti, kun Alessandron käsi kiertyi uudelleen hänen omansa ympärille.
  “Irti, tai minä huudan!” Cinnamon suuntasi taikasauvansa Alessandron kasvoihin.
  “Älä ole hölmö! Te olette vaaras - “
Alessandro vaikeni salamannopeasti, ja hänen vartalonsa jännittyi kuin ainakin saaliseläimellä, joka haistoi pedon. Silmänräpäyksessä hän oli kiepauttanut Cinnamonin tiiliseinää vasten selkänsä taakse piiloon ja kääntyi kohtaamaan kujan, jonne auringon ensi säteet eivät vielä yltäneet. Ilma tuntui muuttuvan äkkiä kovin kylmäksi. Cinnamon koetti urkkia Alessandron leveän olkapään ylitse, mitä oikein tapahtui, mutta hän ei nähnyt mitään; joku oli muuttanut kujan loitsulla sysipimeäksi.
  “Tämän takia minä koetin varoittaa sinua“, Alessandro sanoi hiljaa suupielet tiukkoina. Hänen selkänsä painui lähemmäs Cinnamonia.
Silloin Cinnamon kuuli askeleet ensimmäisen kerran.
  “Pimeyden Lordin nimeen, älkää liikkuko, tai käytämme avada kedavraa.”

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 4.1.08
« Vastaus #158 : Tammikuu 08, 2008, 18:21:15 »
Kiitos taas kommenteista :) vielä tulee yksi lyhyempi osa ennen seuraavaa, josta on näillä näkymin tulossa aika massiivinen osa... Ainakin tapahtumia on tulossa paljon :)

geno, kiitos :) kyllä saat vapaasti ruveta kääntämään jos haluat, urakkaa vain voi olla melkoisesti tiedossa kun Pakkaskukissa ja Memoryssa on yhteensä yli 1200 sivua :)

Velns Meica, kiitos :) toivottavasti Memorysta ei sentään liian vakavaa ole tullut, vaikka tottahan se on, että näitä vakavia tapahtumia on ollut paljon. Mutta ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin...

 - Sharra

93.osa - Vangiksi
1.11.1980

James oli palannut kotiin lukemattomia kertoja, kouluvuosien jälkeen ja niiden välillä, rankkojen auroriharjoitusten ja taistelujen jälkeen, ja silti hänen vanhempiensa koti ei ollut aiemmin näyttänyt yhtä kutsuvalta. Se seisoi sarastavan aamun hämärässä uskollisen ja odottavana, kuten monta kertaa ennenkin. Ellei James olisi ollut niin väsynyt, hän olisi syöksynyt suorinta tietä sisälle taloon ja kaatunut eteisen matolle nukkumaan.
Hän seurasi Lilyä sisälle taloon. Kuten aina, unettava lämpö ympäröi heidät heti ovella. Vaikka herra ja rouva Potter olivat molemmat aikoinaan olleet kiireisiä ministeriön työntekijöitä, ei heidän kodissaan ollut jälkeäkään sitä viileän kiireisestä ilmapiiristä, josta useimmat aurorien taloista tunnettiin. Potterien koti oli aina tuntunut Lilystä jonkin sortin turvapaikalta; suuruudessaan pelottavalta, ja silti rauhoittavalta. Hän oli kiitollinen saadessaan riisua viittansa juuri tämän talon eteiseen.
  “Missä sinun vanhempasi ovat?”
James kohautti olkapäitään ja oli aikeissa arvata jotakin, kun olohuoneesta kantautui laulua. Ensin hän kuvitteli vanhempiensa unohtaneen musiikin päälle, mutta sitten, kuunnellessaan tarkemmin hän tajusi, ettei yksikään kuuluisa laulaja voisi kuulostaa noin epävireiseltä. Laulaja oli herra Potter. Ja mitä tuli laulun sanoihin... James ja Lily hiipivät olohuoneen ovelle kuullakseen paremmin.
“Noidalla on pyllyä kyllä,
Ja sädekehä se leijuu rintojen yllä
Kun kulku käy yli sateisen maan
Minä ikkunasta jään katsomaan;
Voi, tuota jos tänään koskettaisin
Ja huulet ihoon upottaa saisin,
Silloin tutuksi tulisi jokainen kolo
Ja velholle jäisi hyvä olo.
Silloin unohtaisin, antaisin mennä - “

  “Isä!” James parahti järkyttyneenä. “Mitä sinä oikein laulat - “
  “ - Harrylle”, Lily lopetti nähdessään vauvan herra Potterin sylissä.
Herra Potter kääntyi ympäri ja säpsähti niin, että oli vähällä pudottaa Harryn. Hän näytti syylliseltä kuin ainakin elinkautiseen Azkabanissa tuomittu rangaistusvanki - ja vähintään yhtä sairaalta. Hänen kasvonsa olivat kaventuneet syksyn mittaan luurankomaiseksi varjoksi entisestä, eikä hänen kaulassaan oleva ruudullinen huivi tuonut vähääkään väriä valkeille poskille. Harryn piteleminen oli kuitenkin saanut hänet hymyilemään.
  “Kappas”, herra Potter sanoi nolona. “Te tulittekin jo.”
  “Näköjään melkein liian myöhään”, James totesi otsa rypyssä. “Miksi sinä laulat säädyttömyyksiä pojalleni?”
  “Se oli ainoa laulu, joka sai hänet lopettamaan itkemisen”, herra Potter puolustautui.
Kuin hänen sanojensa vakuudeksi Harry avasi suunsa ammolleen ja alkoi itkeä. Lily kiirehti ottamaan hänet syliinsä ja hyssytteli häntä parhaansa mukaan, mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta, kuten ei myöskään tarjotulla tutilla tai maitopullolla. Harry oli lohduton.
  “Noidalla on pyllyä kyllä - “
herra Potter viritti epävireisesti.
  “Isä!” James huusi. “EI!”
Mutta Harry oli vaiennut silmänräpäyksessä ja tuijotti herra Potteria silmät ammollaan.
  “Näettekö?” Jamesin isä kysyi hilpeästi. “Se toimi!”
  “Silti!” intti James. “Harrysta tulee säädyllisempi kuin minusta! Häntä sinä et opeta pahoille tavoille.”
  “Itse sinä itsesi opetit”, herra Potter letkautti ja pudisti päätään nähdessään, miten kuolemanväsynyt Lily kantoi itkua tuhertavan Harryn ulos huoneesta. “Yövartio taisi olla ajanhukkaa?”
  “Kuolonsyöjät saivat paremmat yöunet kuin me”, James kuittasi katkerasti. “Voldemort taitaa tietää, mitä tekee.”
  “Niin tietää Dumbledorekin, voit olla siitä varma.” Herra Potter laski kätensä hänen olkapäälleen.
  “Mutta entä jos ei tiedä? En tiedä - äsh, joskus puolustautuminen tuntuu niin turhalta! Me teemme parhaamme, mutta olemme aina alakynnessä, koska Voldemort tekee ensimmäisen siirron.”
James lysähti sohvalle ja haroi turhautuneena tukkaansa. Hän oli väsynyt. Väsynyt valvomaan ja huolehtimaan ja puolustamaan ja tekemään päätöksiä ja antamaan ohjeita. Väsynyt kiroamaan ja torjumaan kirouksia, väsynyt pelkäämään, että palaisi jonakin päivänä kotiin vain löytääkseen entisen elämänsä rauniot. Väsynyt tuntemaan itsensä kaksisataavuotiaaksi kaksikymppisen sijasta.
Hänen isänsä istui hänen viereensä ja asetti kätensä hänen olkapäälleen.
  “Ei tämä helppoa ole, James. Kukaan ei ole koskaan väittänyt, että olisi. Mutta sinä selviät hienosti.”
  “Selviänkö?”
Isä hymyili yskänpuuskansa keskeltä. “Olet selvinnyt jo monesta. Selvitit Tylypahkan parhailla mahdollisilla arvosanoilla, ja parhailla mahdollisilla jälki-istuntotilastoilla. Olit loistava huispauskapteeni. Sait vaimoksesi elämäsi rakkauden.”
James tuhahti. “Mitä väliä sillä on? Kuolonsyöjät eivät säästä Lilyä vain, koska olin hyvä huispaaja.”
  “Mutta huispauksessakin vaaditaan johtamistaitoja, ja niitä sinulla on. Ja mitä tulee niihin muihin asioihin... etkö ole huomannut, että sinulla on tapana saada, mitä haluat? Olet Lontoon itsepäisin mies, James Potter. Totta kai sinä selviät.”
James katsoi isäänsä pitkään. Isän sanat eivät tarjonneet sen enempää rohkaisua kuin lohtuakaan, mutta sillä ei ollut merkitystä. Tärkeintä oli, että isä uskoi häneen. Isä oli uskonut häneen aina - silloinkin, kun oli ollut niin kiireinen, että oli saanut uutisia hänestä ainoastaan äidin kirjoittamien viestien kautta. Jos isän sairaudesta oli jotakin hyvää seurannut, niin sitten se, että tätä nykyä he tunsivat toisensa paremmin. Heistä oli tullut juuri niin oikeita ystäviä kuin heidän olisi pitänyt olla alusta lähtien.

***

Cinnamon tuijotti lamaantuneena kuutta taikasauvaa, jotka sojottivat suoraan hänen kasvoihinsa. Tai eivät oikeastaan suoraan, sillä Alessandro seisoi yhä hänen edessään, mutta heitä kohti kuitenkin. Taikasauvojen takana odotti kuusi kaapuihin ja luurankomaisiin naamioihin pukeutunutta hahmoa, jotka saivat Cinnamonin ihon menemään kananlihalle. Kuolonsyöjiä. Taas. Ja hän oli vannonut edelliskerran jälkeen, ettei enää halunnut olla tekemisissä tällaisten asioiden kanssa, siksihän hän oli eronnut Killastakin.
  “Pahoin pelkään, että olette työntäneet jalkanne väärälle alueelle”, kolea naisen ääni ilmoitti.
  “En näe missään varoitusmerkkiä”, Alessandro vastasi rauhallisesti.
Nainen hymyili ivallisesti naamionsa takana ja heilautti sauvakättään. Aavemaisen vihreät liekit syttyivät talojen kiviseinille valaisten kujan. Kalvakassa valossa Cinnamon erotti selvästi katua reunustavat puiset laatikot - eriskummalliset, pitkänmalliset laatikot, joiden kansiin oli kirjailtu kuvioita. Kylmät väreet juoksivat pitkin hänen käsivarsiaan, kun hän erotti erään laatikon kannesta nimen. Rebecca Randall… senniminen nainen oli työskennellyt Päivän Profeetassa edellisenä kesänä. Kuolonsyöjät olivat tappaneet hänet.
Cinnamonin mieleen kohosi edellisyön vartio ja pelko manaliusten varalta. Halloweenyönä ei ollut tapahtunut mitään… mutta nyt, aamun alkaessa valjeta… nytkö se tapahtuisi?
  “Siinä on varoitusmerkkinne!” kuolonsyöjä sanoi kylmästi.
  “Olette rohkeita, kun olette tuoneet ruumiit tänne. Rohkeita… tai uhkarohkeita. Entä jos joku olisi nähnyt?”
  “Voi, meillä oli silminnäkijöitä! Lisäsimme heidät arkkuihin“, nainen vastasi ja nauroi ohutta naurua.
Cinnamon hapuili taikasauvaansa. Hän tiesi, että siitä olisi kuutta kuolonsyöjää vastaan säälittävän vähään hyötyä, mutta hänen täytyi yrittää tehdä jotakin... yrittää mieluummin kuin kuolla ja tulla suljetuksi arkkuun odottamaan, että Voldemort herättäisi hänet kuolleista. Silmäkulmastaan hän näki Alessandron seuraavan esimerkkiään. Oliko Alessandrolla jokin ässä hihassaan? Hän oli vakooja, ja tiesi kaiken tällaisista tilanteista... miksi hän ei sitten tehnyt mitään?
  “Ihailen rohkeuttanne”, Alessandro toisti latteasti.
  “Samaa en voi sanoa teistä. Ei vaadi rohkeutta tulla tapetuksi virheen vuoksi. Dolohov! Malfoy! Vangitkaa heidät!”
  “SATUTUS!” Alessandro karjaisi.
  “TAINNUTU!”
Kolmen kuolonsyöjän loitsut iskivät Alessandron rintaan, ja hän vajosi hervottomana myttynä maahan. Kuolonsyöjät astuivat lähemmäs kohti Cinnamonia.
  “Antaudutko, vai haluatko saman kohtalon?”
Cinnamon epäröi. Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt tehdä jotakin - puolustautua, juosta, kirota heidät, mitä tahansa - mutta hän ei löytänyt itsestään voimaa liikkua. Hän oli nähnyt Auroriakatemian taistelun jäljet elävästi työssään Mungossa; haavoittuneet, henkihieverissä olevat ihmiset, jotka eivät pystyneet kävelemään tai muistaneet omaa nimeään. Ystävänsä, jotka olivat pelastuneet vain täpärästi Frank Longbottomin typerän keksinnön ansiosta. Ariannan, joka oli menettänyt näkönsä ikuisiksi ajoiksi... Hän pelkäsi liikaa.
Hän laski taikasauvansa.
  “Antaudun.”

***

James oli juuri saamassa unen päästä kiinni, kun alakerrasta kantautuva kolina herätti hänet. Sirius oli palannut Vuotavasta Noidankattilasta suudelman jäljet kasvoillaan, ja tuonut mukanaan Remuksenkin. Miksi he olivat tulleet Potterien kotitalolle, se oli Jamesille täysi arvoitus.
  “Peter katosi kuin tuhka tuuleen”, Sirius tiedotti valloittaessaan lempinojatuolinsa Potterien olohuoneesta. Hän oli istunut siinä jo silloin, kun oli vielä asunut vanhempiensa luona, ja karkaamisensa jälkeen hän oli suorastaan ominut sen. Rouva Potterinkin täytyi tätä nykyä lukea lehtensä sohvalla.
  “Tuhka tuuleen, eli käännettynä nukkumaan”, James virnisti ja haukotteli.
  “Ajanhukkaa. Ei hän voi kuitenkaan koko päivää nukkua.”
  “Kuka tietää. Minä olisin voinut”, vihjasi James.
  “Heko heko”, Sirius kommentoi. “Emme me huvin vuoksi untasi häiritse. Meillä oli asiaakin.”
  “Sinulla oli asiaa. Minusta koko juttu on halpamainen. Minulla ei ole mitään tekemistä tämän kanssa.”
  “Tekemistä minkä kanssa?” James hieraisi silmiään ja toivoi, että edes Lily onnistuisi nukkumaan tämän vierailun ylitse. Lily jos kuka tarvitsisi untaan. Harry heräisi joka tapauksessa parin tunnin päästä, eikä suostuisi nukkumaan, ennen kuin kuulisi sen karmean laulun. Mitä herra Potter oikein oli mennyt tekemään?
Sirius kiemurteli penkissään kuin hänen lukuisat entiset tyttöystävänsä olisivat viimein onnistuneet loitsimaan häneen syyhyn.
  “No - minä ajattelin - että kun sinulla ja Lilyllä nyt on kiva iso omakotitalo - “
  “Ei, minä en suostu vuokraamaan ylimääräisiä makuuhuoneita sinun leikkikentäksesi!” James älähti.
Sirius pyöritti silmiään. “Minulla on omakin makuuhuone, tahvo. Oikeastaan ajattelin kysyä, haluaisitteko te majoittaa vähäksi aikaa Ariannan.”
  “Majoittaa Ariannan?”
  “Niin. Kuukaudeksi tai pariksi. Siksi aikaa, että hän löytää oman asunnon.”
  “Miksi sinä toimit Ariannan puolestapuhujana, vaikka et edes kunnolla puhu hänen kanssaan?”
Sirius liikahti vaivaantuneena. “Itse asiassa tämä on minun ajatukseni.”
  “Niin minä vähän ajattelinkin”, tokaisi James. “Mistä kiikastaa? Eikö hänelle ole enää tilaa nyt, kun sinulla on Claudia?”
  “Se on hankalaa”, Sirius kimpaantui. “Tiedätkö ollenkaan, miten tukalaa on asua entisen ja nykyisen tyttöystävänsä kanssa? Yhtä hyvin voisi tanssia polkkaa kahden nukkuvan kuolonsyöjän ympärillä ja toivoa, ettei kumpikaan herää.”
  “Äh, ei Arianna ole sellainen tyttö!”
  “Siitä se juuri kiikastaakin. Jos minä tietäisin, että hän aikoo puukottaa Claudian kuoliaaksi... mutta hän vain hymyilee ja tarjoaa lisää paahtoleipää!”
  “Ehkä se on vertauskuva”, James ehdotti. “Tänään paahdan leipää sinulle, mutta huomenna savustan sinut ulos tästä asunnosta.”
  “Viimeinkin sinä ymmärrät minua”, huoahti Sirius. “Ymmärrät sitten varmaan senkin, että haluan hänet ulos asunnosta?”
  “No… tavallaan. Mutta minä ymmärrän Ariannankin kannan. Se on hänen kotinsa.”
  “Niin, ja hänen kanssaan on ihan mukava asua, mutta… ei juuri nyt.”
Remus katsoi Siriusta tarkkaavaisesti. “Oletko varma, ettet tee nyt vääriä uhrauksia? Ei Claudia voi olettaa, että luopuisit ystävästäsi hänen vuokseen.”
  “Olemmeko me ystäviä?” Sirius kysyi ilmeettömästi.
Remus hymyili. “Minullakin kesti ikuisuus olla ystäviä Cinnamonin kanssa, mutta se on sen arvoista.”
  “Mutta sinä olet sinä ja Cinnamon on Cinnamon. Minä taas olen minä ja Arianna on Arianna”, Sirius huomautti.
  “Kiitos tästä tietoiskusta, oi uusi Merlin”, James lausahti sarkastisesti.
Sirius irvisti. “Äsh. Tarkoitin sitä, että se on kokonaan eri juttu. Eikä se toimi.”
  “Ei varmasti toimi, jos potkit hänet asunnostasi”, Remus paheksui.
  “Pahus, kuinka vaikea sitä on uskoa, etten halua nähdä, kun hän hyppii alusvaatteillaan?” Sirius karjahti.
  “Hän tekee sitä?” James pidätteli nauruaan. “Hitto vie, hän on ovelampi kuin luulinkaan. Piste hänelle.”
  “No, minä en aio polvistua hänen jalkojensa juureen ja kiitellä Hänen Pyyhe Päällä Vaeltavaa Oveluuttaan. Haluan hänet ulos. Nopeasti.”
James muuttui oitis asialliseksi. “Mikä saa sinut luulemaan, että minun ja Lilyn luona olisi tilaa?”
  “Teillä on monta ylimääräistä huonetta“, muistutti Sirius.
  “Minä puhun nyt henkisestä tilasta. Me olemme naimisissa ja - “
  “ - teillä on lapsi. Ette te kovin paheellista elämää voi viettää.”
  “En aio ryhtyä tekemään sinulle tiliä yöllisestä elämästäni, Anturajalka”, James varoitti.
Sirius huokaisi teeskennellyn murheellisesti. “Me olemme vanhenneet. Vanhenneet ja muuttuneet. Ennen olisit kertonut minulle kaiken.”
  “Älä vedä itsesäälikorttia, Anturajalka.”
  “Oliko tuo siis ei?” Siriuksen ilme venähti.
  “Olen pahoillani. Olen veljesi, mutten hätäratkaisusi.”

***

Heidät sidottiin käsiä ja silmiä myöten ja kuljetettiin jonnekin - jälkeenpäin Cinnamon tiesi ainoastaan, että heidät työnnettiin takkaan, ja joku huusi ääneen jonkin toimiston nimen. Sitten liekit kutittelivat heitä, ja he sinkoutuivat hurjaan syöksyyn, kunnes viimein paiskautuivat nenälleen lattialle. Cinnamon sylki hampaistaan kivenpalasia ja pölyä.
  “Nostakaa heidät!” naisen kylmä ääni komensi.
Cinnamon henkäisi, kun jäiset kädet tarttuivat hänen käsivarsiinsa ja raastoivat hänet pystyyn. Äänistä päätellen Alessandro koki saman kohtalon. Sitten heidät molemmat sysättiin kovakouraisesti vasten jotakin, joka vaikutti pöydältä.
  “Silmät, Lynch!”
 Karhea miehenääni mutisi muutaman sanan, ja silmäside ponnahti pois paikoiltaan. Cinnamon siristeli silmiään äkillisessä kirkkaassa valossa. Heidät oli tuotu työhuoneeseen - hämärään ja niin puhtaaksi nuoltuun, ettei sitä varmasti ollut käytetty aikoihin. Cinnamonin mieliala laski. Hän vilkaisi syrjäsilmällä Alessandroa ja näki miehen kasvoilla kivettyneen ilmeen.
Huputettu nainen harppasi eteenpäin. “Kuka lähetti teidät sille kujalle?”
  “Ei kukaan! Minä yritin päästä eroon hänestä!” Cinnamon osoitti vihaisesti Alessandroa. Mies ei luonut häneen silmäystäkään. Tyypillistä. Ensin mies roikkui hänen kannoillaan ja väitti yrittävänsä auttaa häntä ja sitten teeskenteli, ettei ollut häntä koskaan nähnytkään.
  “Mikä on nimesi, tyttö?”
  “Ei kuulu teille.”
  “Satutus!”
Cinnamon kiljahti niin yllätyksestä kuin kivustakin, kun loitsu repi pitkän haavan hänen poskeensa. Hän nosti käden kasvoilleen ja tunsi veren tahraavan sormenpäänsä.
  “Hänen nimensä on Cinnamon Bellini”, Alessandro sanoi nopeasti.
  “Suu kiinni!” Cinnamon huusi.
Alessandro pyöritti silmiään ja kääntyi pois.
  “Bellini. Entä sinä?”
  “Alessandro. Visardo.”
  “Visardo?” nainen hätkähti naamionsa takana. “Yliaurorin poika?”
  “Entisen yliaurorin”, Alessandro vastasi niin koleasti, ettei asiasta ollut epäilystäkään - hän vihasi edelleen isäänsä. Hän vihasi isäänsä niin kovasti, että oli valmis halveksumaan tätä vielä kuolonsyöjienkin keskellä.
  “Aivan.” Kuolonsyöjän huulet kaartuivat hymyyn. “Sääli, että hänet alennettiin, vai mitä?”
Alessandro kohautti harteitaan. “Ei haittaa minua. Mutta teitä se varmasti ärsytti. Rymistyirhän on pakkomielteinen.”
  “En tuonut teitä tänne keskustellakseni politiikasta. Mitä sinä teit sillä kujalla? Isäsikö sinut lähetti?”
  “En juokse hänen asioillaan. Yritin pysäyttää Cinnamonin.”
  “Älkää valehdelko!” naisen taikasauvaa pitelevä käsi alkoi vapista. Mitä pelättävää hänellä oli?
Huoneen oviaukkoon lankesi tumma varjo, ja äkkiä Cinnamon käsitti. Hän tiesi, mikä häntä odotti jo ennen kuin kohotti katseensa. Sen saattoi yksinkertaisesti tuntea - miksi huone muuten olisi muuttunut äkkiä niin kylmäksi ja aavemaiseksi? Miksi seinät olisivat tuntuneet painautuvan liian lähelle? Miksi kuolonsyöjien jalat olisivat lipuneet vikkelästi sivuun oviaukon edestä? Miksi he olisivat langenneet kunnioittavasti polvilleen?
  “Mestari”, kuolonsyöjänainen sanoi käheästi. “Olemme vanginneet kujalta kaksi - mutta he valehtelevat - “
  “Vaiti, Romare. Keitä he ovat?” Voldemort kysyi.
  “Cinnamon Bellini ja Alessandro Visardo.”
  “Parantaja ja vakooja? Epätodennäköinen kaksikko. Mitä he tekivät kujalla?”
  “He eivät kerro totuutta, mestari. He kamppailivat, kun ehdimme paikalle. Tyttö väittää paenneensa miestä. Mies yritti varoittaa häntä - tiesi kai toimistamme.”
Voldemortin kalmanvalkeat kasvot kääntyivät Alessandron puoleen, ja julma hymy ilmestyi hänen huulilleen.
  “Entä miten herra Visardo mahtoi tietää?” hän kysyi silkkisesti.
Alessandro katsoi häntä suoraan silmiin ja tuhahti halveksuvasti. “En minä tiennyt. En yrittänyt varoittaa häntä.”
Cinnamon kääntyi katsomaan Alessandroa ällistyneenä. Mies vastasi hänen katseeseensa tylysti.
  “Osuitte siis paikalle sattumalta? Kaunis tarina, Visardo, mutta ymmärrät kai, ettei lordi Voldemortille kannata valehdella…”
Voldemort kohotti taikasauvansa, mutta Alessandro keskeytti hänet tokaisemalla kylmästi:
  “Jos haluat tappaa jonkun, tapa Bellini. Hän se tässä on Dumbledoren nukke. Minä vain huijasin hänet sille kujalle, koska halusin - “
  “Halusit mitä?” Voldemortin vierellä seisova nainen tivasi, kun Alessandro ei lopettanut lausettaan.
Alessandro hymyili julkeasti. “Eikö se ole ilmiselvää? Katsokaa nyt häntä! Sievä pikku otus, vai mitä?”
Cinnamonin silmät laajenivat. Tarkoittiko Alessandro -
  “Tässäpä vasta oikeutta ministeriön mieleen“, Voldemort tuumi hiljaisen huvittuneena. “Mies pyrkii raiskaamaan ja päätyy tulemaan tapetuksi.”
  “Miten niin tapetuksi? En minä ole kiinnostunut teidän asioistanne! Pitäkää tyttö ja antakaa minun mennä.”
  “Hyvät palvelijat, olemme saaneet käsiimme aidon pelkuriin“, Voldemort lausahti ja kuolonsyöjät puhkesivat hermostuneeseen nauruun, joka oli kaukana aidosta. “Ikävä kyllä pelkurinkin on kuoltava. Mietin vain, miten - “
  “Mestari”, kuolonsyöjänainen sanoi varoen. “Meillä ei ole aikaa. Sprinter odottaa hautausmaalla, ja Dolohov on valmis asettamaan anti-ilmiintymisloitsut heti kun aurorit ovat lähteneet - “
  “Aivan”, Voldemort nyökkäsi. “Lähden heti. Odottakaa tunti, kunnes rakennus on tyhjä. Tappakaa heidät sitten.”

***

A/N2: Keneltä ficin hahmolta haluaisit kysyä jotakin, ja mitä se olisi?

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 8.1.08
« Vastaus #159 : Tammikuu 22, 2008, 16:14:42 »
Heipä hei kaikki,

tämän luvun kanssa on taas kestänyt, ihan vain sen vuoksi, että tämä on tolkuttoman pitkä, enkä halunnut pilata tapahtumarikasta lukua kirjoittamalla sitä kiireessä. Olen kirjoittanut aina sivun verran aamuisin ennen kouluun lähtöä, joten jos jostakin löytyy omituisia kirjoitusvirheitä tai muita kummallisuuksia, niin pitäkää mielessä, että 80% luvusta on kirjoitettu ennen kello puoli kahdeksaa aamulla...

Isilme, kiva kun tulit taas kommentoimaan, kiitos siitä! :) Ikävä kyllä en voi vielä esittää mitään kommenttia aiheeseen Sirius ja Arianna - sanottakoon nyt vaikka näin, että Siriuksen mielestä tämä tapahtumakäänne oli aiheellinen, joten annoin Siriuksen tehdä niin kuin se halusi ;) mutta toivotaan parasta.

Zaro, kiitos :)

Zenzibar, kiitos :) edellinen osa oli niin lyhyt siksi, että tämä seuraava puolestaan on Pitkä. Keräsin henkisesti voimia, tai jotakin. Eikä väliosiin nyt ikinä saa niin paljon asiaa kuin tällaisiin, joissa itse asiassa tapahtuu jotakin (tai ainakin on tarkoitus tapahtua. Kun nyt rupesin pohtimaan tätä uusinta osaa niin tajusin suureksi kauhukseni, ettei siinä kyllä välttämättä tapahdu kovin paljon asiallista...) Kiitos paljon kivasta kommentista!

Vastailen kysymyksiin sitten kun pidemmästi mitä vastata :)

 - Sharra

94.osa - Suudelma
1.11.1980

Cinnamon potkaisi turhautuneena toimiston ovea. Se oli lukossa, vankkuutettu ja kaikin puolin murtamaton. Hän oli tehnyt kaikkensa: lyönyt, potkinut ja hakannut sydämensä kyllyydestä, mutta ovi pysyi paikoillaan kuin peruskallio. Edes huutaminen ei auttanut. Cinnamonin ääni oli jo käheytynyt metelöinnistä, mutta kukaan ei kuullut heitä.
  “Ehkä ikkuna?” Cinnamon käänsi selkänsä ovelle ja silmäili vastapäisellä seinällä olevaa ikkunaa arvioiden. Hän voisi ehkä rikkoa sen - sehän oli vain lasia.
  “Älä vaivaudu. Olemme maan alla.”
Cinnamon loi julmistuneen katseen Alessandroon. Mies istui pöydän reunalla kuin jästien Buddha eikä ollut tehnyt elettäkään auttaakseen häntä löytämään pakotien.
  “Meillä on neljäkymmentäkahdeksan minuuttia jäljellä! Voisit sinäkin edes yrittää!”
  “Mitä sinulla on mielessä?” Alessandro kohotti kulmiaan. “Ajattelitko räjäyttää lattian ja kaivaa tunnelin? Voin vakuuttaa, että Voldemort on ajatellut sitäkin.”
  “Ainakin minä yritän keksiä jotakin, enkä odota, että minut tapetaan!”
  “Toivon ja turhan toivon välillä kulkee hiuksenhieno raja. Kannattaa silti opetella erottamaan ne toisistaan.”
  “En voi uskoa tätä”, Cinnamon mutisi puoliääneen. “Elämästäni on jäljellä neljäkymmentäseitsemän minuuttia ja käytän ne tappelemalla Alessandro Helvetin Visardon kanssa!”
  “Ehkä sinun kannattaisi antaa periksi ja kuluttaa aikasi paremmin“, ehdotti Alessandro.
  “Jos luulet, että aion hypätä sänkyyn kanssasi, olet pahasti väärässä“, Cinnamon ilmoitti kalseasti.
  “Ei täällä ole sänkyä.”
  “Hyvä on, jos luulet, että aion hypätä pöydälle kanssasi, luulet väärin. Kelpaako?”
Cinnamon oli niin vihainen, ettei pystynyt kunnolla puhumaan. Hän ei voinut uskoa tätä. Koko elämänsä ajan hän oli tehnyt parhaansa, käyttäytynyt kunnolla, pysytellyt kaidalla polulla ja vältellyt kaikkea, joka voisi johtaa jonkinlaiseen tuomioon kuoleman jälkeen. Ja nyt hänet oli tuomittu jo ennen hänen kuolemaansa - tuomittu viettämään viimeiset minuuttinsa Alessandron kanssa.
  “Minä vihaan sinua, kai sinä sen tajuat?” Cinnamon puuskahti. “Olet paskamaisin mies, jonka olen ikinä tuntenut. Toivon, etten olisi ikinä tavannut sinua! Yritin - yritin niin helvetin kovasti ymmärtää sinua, koska kuvittelin - en tiedä - Lily antoi ymmärtää, että - ja sinä vain - minä luulin, että sinä olet ihminen, pahus! Mutta sinä vain huijaat ja valehtelet! Väität, että välität ihmisistä, mutta et sinä välitä! Lupaat tulla takaisin, etkä tule! Ja sitten tulet valittamaan minulle, että - että hitto soikoon - kohtelen sinua epäoikeudenmukaisesti ja - ja - ja luikertelet kotiini kuin kyy - “
  “ - kissa“, Alessandro korjasi synkästi.
  “Karvainen kyy, suu kiinni nyt! Kierrät ympäriinsä kertomassa ihmisille nyyhkytarinoita siitä, miten sinua on kohdeltu väärin, vaikka itse olet se, joka ei tiedä, mitä sanat kohdella hyvin tarkoittavat. Ja sitten mukamas haluat varoittaa minua, vaikka oikeasti haluat - sinä vain halusit - voi Merlin - käyttää minua hyväksi - - ja - ja - on sinun vikasi, että olen - sinä olisit antanut minun kuolla! Sinä käskit heidän tappaa minut!”
Cinnamon hengitti kiivaasti purkauksensa jäljiltä. Hän ei ollut aikonut sanoa sitä kaikkea, ei tuolla tavoin epätoivoisesti takellellen. Mutta nyt se oli sanottu. Jokainen ilkeä ajatus, jokainen vihan sana, jota hän oli Alessandroa varten säästänyt. Eikä se näyttänyt koskevan Alessandroon mitenkään. Mies katseli häntä viileän ivallisesti kuin ainakin haukka, joka nauroi peltomyyrän mielenosoitukselle.
  “Mitä minun sitten olisi pitänyt sanoa?” Alessandro kysyi kammottavan hyiseen sävyyn. “Että rakastan sinua ja olen valmis kuolemaan puolestasi, jos he vain säästävät henkesi? Ei jalous heitä liikuta. He ovat kuolonsyöjiä, Cinnamon! He olisivat vain tappaneet sinut siihen paikkaan - eikä se olisi ollut mikään kaunis kuolema.”
  “Mutta sinä sanoit - “
  “Sillä ei ole väliä, mitä minä sanoin“, Alessandro sanoi tylysti ja käänsi hänelle selkänsä niin, että hänen oli mahdoton nähdä miehen ilmeitä. “Tärkeämpää on keksiä jokin keino päästä täältä ulos.”
  “Minä luulin, että mitään keinoa ei ollut!”
  “Mitä väliä sillä on? Jos luulet, että aion kuolla tänne kanssasi, olet pahasti väärässä.”
Alessandro heilautti tummat hiukset kasvoilleen ja kieltäytyi katsomasta Cinnamoniin. Miehen olemus oli niin jäykkä ja torjuva, että omituinen mahdollisuus täytti Cinnamonin mielen - oliko hän onnistunut loukkaamaan Alessandroa? Välittikö mies itse asiassa siitä, mitä hän sanoi?
Cinnamon pudisti päätään ja vilkaisi kelloa. Neljäkymmentäkolme minuuttia.

***
Peteriä kylmäsi. Hautausmaalla puhalsi hyinen tuuli, eikä hänellä ollut yllään läheskään tarpeeksi vaatteita, mutta todellinen kylmyys kumpusi jostain muualta, syvemmältä; hänen ympärillään ammottavien avonaisten hautojen uumenissa. Hän koetti kovasti olla katsomatta niitä, mutta tiesi niiden olevan siellä siitä huolimatta. Hänen ihokarvansa nousivat pystyyn joka kerta kun hän ajatteli niitä. Avonaisia hautoja oli niin paljon. Voldemort aikoi marssittaa koko Lontoon kuolleet kaupunkiin. Muualtakin oli tuotu kuolleita herätettäväksi, mutta vähemmän; heidät oli tarkoitettu Voldemortin pahimpien vihollisten vastukseksi.
  “Piskuilan, älä seiso paikoillasi, vaan auta minua avaamaan nämä haudat!” Sprinter-niminen partanaamainen kuolonsyöjä komensi.
Peter säpsähti.
  “En tajua, miksi mestari pisti sinut minun ristikseni”, Sprinter manasi ja heilautti taikasauvaansa niin, että lähin hauta ponnahti auki.
  “Ehkä hänellä oli kiire“, Peter mumisi. Tosiasiassa hän ei ymmärtänyt asiaa sen enempää kuin Sprinterkään. Ellei hän olisi tiennyt paremmin, hän olisi kuvitellut Voldemortin haluavan vain rankaista häntä, pelotella häntä niin pahasti kuin mahdollista. Mutta vaikka hautojen avaaminen oli kammottavin tehtävä, jonka Peter tappamisen lisäksi saattoi kuvitella, oli siinä kuitenkin oma helpotuksensa: niin kauan kun hän oli Sprinterin kanssa hautausmaalla, hänen ei tarvinnut olla keskustassa taistelemassa. Hautausmaalla hän oli turvassa.
Sprinter tuhahti. “Pimeyden lordi? Kiireinen? Meillä on neljäkymmentä minuuttia aikaa.”
  “Miksi hän haluaa niin tarkan ajoituksen?”
  “Etpä sinäkään paljon tiedä. Vaikka ei se mikään ihme ole. Eihän hän vaivautuisi kertomaan suunnitelmiaan sinulle”, sylkäisi Sprinter.
  “Silti hän pyysi minua avukseen.”
  “Tai halusi sinut pois tieltä.”
Peter puristi kätensä nyrkkiin. “Osaan hoitaa tämän yhtä hyvin kuin sinäkin. Hautaukios!”
Hän keskittyi kaikin voimin, ja vasemmalla puolella oleva Hohkaluopion sukuhauta repeytyi auki kovan äänen saattelemana. Puisten arkkujen rivistö tuli näkyviin. Peter käänsi katseensa pois ja koetti vaimentaa vatsansa pohjalla myllertävän pahoinvoinnin tunteen. Hän pystyisi tähän kyllä. Hän ei pystynyt olemaan ystäviensä rinnalla, mutta tähän hän kyllä pystyisi.

***

Kaksikymmentäkuusi minuuttia jäljellä. Cinnamon kyhjötti pöydällä kädet polvitaipeiden alle taitettuna ja katseli Alessandroa, joka nuuski huoneen nurkkia kuin ainakin hiirenkoloa etsivä kissa. Jossakin toisenlaisissa olosuhteissa Cinnamon olisi saattanut iloita mahdollisuudesta katsoa ammattivakoojaa työssään, mutta nyt hän pystyi keskittymään ainoastaan ranteessaan tikittävään kelloon ja siihen, mitä kuluvat minuutit merkitsivät.
  “Alessandro?”
Mies urahti vastaukseksi. Vihaisen purkauksensa jälkeen hän ei ollut sen enempää sanonut Cinnamonille sanaakaan kuin vilkaissut hänen suuntaansa päinkään.
  “Miksi tunti?” Cinnamon kysyi itsepäisesti. “Miksi he eivät tappaneet meitä heti?”
Alessandro huokaisi ja vilkaisi häntä olkapäänsä ylitse, ennen kuin palasi takaisin työnsä pariin. Hänen silmänsä olivat synkät ja ilmeettömät.
  “Koska se saattaisi herättää jonkun huomion. Ministeriöllä on keinonsa... he saavat automaattisesti varoituksen, mikäli talon seinien sisällä käytetään avada kedavraa. Tunnin päästä Voldemort täyttää Lontoon manaliuksilla ja kaikki aurorit syöksyvät avuksi. Sen jälkeen ei ole mitään väliä, vaikka joku saisikin tietää meidän olevan täällä. Sillä sekunnilla kun aurorit ovat lähteneet, ministeriön ylle langetetaan anti-ilmiintymisloitsu. Kuolonsyöjät tappavat meidät ja menevät sen jälkeen taikaministerin luokse ja tappavat hänetkin.”
  “Sinä tiesit?”
  “Olen vakooja.”
  “Sinä tiesitetkä kertonut kenellekään!” viha poltteli Cinnamonin ääntä.
  “Minähän yritin varoittaa sinua“, Alessandro sanoi vakavasti.
Cinnamon ravisti päätään. “Sinä et ikinä muutu, ethän? Pysyt aina samana.”
  “Karvaisena kyynä?” Alessandro kysyi ilmeettömästi.
Cinnamon oli aikeissa vastata vihaisesti, mutta muutti mieltään kesken kaiken. Mitä hyötyä riitelemisestä olisi? He kuolisivat joka tapauksessa.
Hän veti polvet rintaansa vasten ja antoi Alessandron palata takaisin työnsä pariin. Oikeastaan se oli hassua, Cinnamon ajatteli hieman hysteerisesti - hän oli ollut vaaratilanteissa monta kertaa ennenkin, mutta ei ollut oikeastaan koskaan tullut ajatelleeksi, mitä kuoleman jälkeen oikein tapahtui. Jästit sanoivat, että silloin mentiin taivaaseen. Jonnekin, missä ei ollut sen enempää kipua kuin pelkoakaan. Ja ne, jotka olivat tehneet väärin, menivät helvettiin. Mutta miten sitä muka saattoi tietää, oliko tehnyt väärin vai ei? Cinnamon tiesi tehneensä paljon pahoja asioita. Hän oli ollut ilkeä ystävilleen ja hylännyt heidät. Hän oli pettänyt Remusta - sanonut julmia asioita Ariannalle - ja Alessandrolle - ja oikeastaan jokaiselle, jonka oli ikinä tavannut. Hän oli satuttanut toisia taistelussa yrittäessään suojella omaa henkeään. Mutta laskettiinko niitä pahoiksi teoiksi? Hän ei todellakaan tiennyt.
Äkkiä Cinnamon tunsi olonsa kamalaksi. Ellei ihmettä tapahtuisi, hänellä oli elämässään jäljellä tasan kaksikymmentäkaksi minuuttia, ja hän oli aikonut kuluttaa ne pitämällä mykkäkoulua Alessandrolle. Millainen ihminen oikein teki sellaista? Hyvä on, Alessandro oli tehnyt elämässään niin paljon halpamaisia temppuja, että hän jos kuka päätyisi helvettiin, jos sellainen oli olemassa. Alessandro jos kuka ansaitsi kaiken mitä sai. Ja silti - silti hän oli yrittänyt varoittaa Cinnamonia. Hän oli tehnyt sen omalla tavallaan ja tietenkin täysin väärin, kuvitellut itsekkäästi voivansa pimittää totuuden kaikilta muilta ja pelastaa itsensä ja Cinnamonin, mutta silti - hän oli yrittänyt. Omalla omituisella tavallaan hän oli ajatellut hyvää. Entä mitä Cinnamon oli tehnyt? Huutanut hänelle päin naamaa kaiken pahan, mitä ajatteli. Alessandro oli näyttänyt niin loukkaantuneelta -
Cinnamon huokaisi. “Alessandro?”
  “Mitä?”
  “Olen pahoillani, okei?” Cinnamon tiuskaisi. “Siitä, mitä sanoin äsken. Olet omituinen ja sinulla on niin itsekäs logiikka, ettei edes Voldemort luultavasti ymmärrä sinua täydellisesti, mutta sinä yritit auttaa. Minun ei olisi pitänyt räjähtää sinulle sillä tavalla.”
Alessandro ei sanonut mitään, ei edes katsonut häneen. Hän yritti uudelleen.
  “Oikeastaan olen pahoillani vähän enemmästäkin. Minä… Olen huutanut sinulle paljon. Luultavasti ihan niin paljon kuin olet ansainnutkin, mutta silti… minun ei olisi pitänyt. Koska en vihaa sinua. Se on vain... niin jotenkin... sinä teet minut vihaiseksi. Ja sitten suutun. Ja alan raivota. En tiedä, mistä se johtuu. Siitä kai, että sinä olet sinä ja minä olen minä, ja me olemme huonoa seuraa toisillemme. Mutta sinä voisit olla pahempikin, ihan totta voisit. Eihän sinulla tietysti moraalia ole, mutta sinä olet yrittänyt... ja sinulla on hyvätkin hetkesi. Lähinnä silloin kun pidät suusi kiinni ja hymyilet, mutta... äh, unohda koko juttu. Kuunteletko sinä edes? Et kai. Sinä et kai ymmärrä minua sen enempää kuin minä sinua. Enkä käsitä, miksi olen yrittänyt. Miksi yritän. Minä... sinä... toiset sanovat... ja sitten minä…” Cinnamon huitoi avuttomasti käsillään. “Totuus on, että minä en vihaa sinua. Teet minut vihaiseksi, mutta… et ole viholliseni. Et sillä lailla, kuin nuo kuolonsyöjät tuolla. Jos olisin hädässä, voisin tulla sinun luoksesi. Tosin tietäisin jo etukäteen, että teen typerästi ja koko jutusta tulisi katastrofi ja päätyisin heittämään sinua kengällä... mutta mahdollisuus on olemassa. Minun ei olisi ikinä pitänyt sanoa, että vihaan sinua. Olet karvainen kyy. Mutta en minä sinua vihaa. Ja… Ja olisin iloinen, jos voisimme kuolla sulassa sovussa.”
Hänen sanojaan seurasi hiljaisuus. Alessandro tutki otsa rypyssä seinää taikasauvallaan.
  “Alessandro?”
  “Voisitko nousta ylös? Tarvitsen tuota pöytää.”
  “Mitä?” Cinnamonin leuka loksahti.
  “Se pöytä sinun allasi”, Alessandro toisti kärsivällisesti. “Tarvitsen sitä. Mieluiten nyt eikä seitsemäntoista minuutin päästä.”
Cinnamon ei pystynyt uskomaan korviaan. Tässä hän yritti tehdä rauhaa kuukausien tappelun ja välttelyn jälkeen, eikä Alessandrolla ollut kuunnellut sanaakaan!
  “Sinua ei varmaan kiinnosta yhtään, mitä minä sanon“, hän tokaisi väännellen levottomasti käsivarsiaan. “Mutta olisi vielä yksi asia. Luulen, että olen sinulle niin vihainen, koska oikeasti - “
  “Pöytä, Cinnamon.”
  “Hyvä on sitten“, Cinnamon kivahti ja hypähti lattialle. “Kuole marttyyrina. Ei sinusta muuhun olekaan.”
Alessandro hymähti ja heilautti taikasauvaansa. Raskas työpöytä kohosi ilmaan, leijui hetken paikoillaan pari senttiä lattian yläpuolella ja - RÄKS - rysähti sitten täyttä vauhtia vasten toimistohuoneen ovea. Alessandro kallisti päätään, oli hiljaa ja kuulosteli. Oven toisella puolella oli hiirenhiljaista.
  “No”, virkkoi Alessandro. “Se selvittää sitten sen.”
  “Minkä?” Cinnamon kysyi tahtomattaankin.
  “Huone on eristetty. Kukaan ei voi kuulla meitä.”
  “Nytkö sinä sen vasta tajusit?”
  “Kunnon vakooja varmistaa aina kaiken“, Alessandro sanoi tyynesti. “Nytpähän tiedämme, että meillä on tasan yksi vaihtoehto jäljellä.”
  “Meillä on vaihtoehtoja?” Cinnamon toisti yllättyneenä.
  “Yksi. Sinä voit tappaa minut.”
  “Mitä?” Cinnamon älähti.
  “Selitin sen jo aiemmin. Mikäli joku käyttää taikaministeriön seinien sisällä avada kedavraa, aurorit saavat tietää välittömästi.”
  “Ja siitähän on sinulle paljon hyötyä, jos olet kuollut.”
  “Itsehän sinä sen sanoit”, Alessandro virkkoi ivallisesti. “Minusta ei ole muuhun kuin marttyyrikuolemaan.”
  “Mutta en tarkoittanut sitä kirjaimellisesti!”
  “No, ehkä sinun pitäisi ajatella asiaa. Meillä on neljätoista minuuttia aikaa ja sitten olemme molemmat kuolleita. Tällä tavalla ainakin toinen meistä pääsisi hengissä ulos.”
  “Minä kieltäydyn tappamasta sinua!” Cinnamon ilmoitti oitis.
Alessandro kohotti kulmiaan. “Mutta sitähän sinä olet aina halunnut.”
  “On eri asia haluta jotakin kuin saada se. Ja minä olen parantaja.”
  “Parantajat on opetettu tekemään raskaita päätöksiä. Niele se.”
  “Minä en niele mitään!” Cinnamon kiljahti. Häntä kauhistutti, miten välinpitämättömästi Alessandro pystyi keskustelemaan omasta kuolemastaan - kuin hänen elämällään ei olisi ollut mitään merkitystä.
Alessandro pudisti päätään. “Olen pettynyt sinuun.”
  “Sen voin uskoa“, Cinnamon haukahti purevasti. “Olet koko ajan yrittänyt todistella minulle, etten ole niin puhtoinen kuin kuvittelen. No, arvaa mitä? Juuri nyt olen ylpeä valkaistusta omastatunnostani.”
  “Olet hölmö.”
  “En yhtä hölmö kuin sinä. Tajuatko, ettei typerä ideasi edes toimisi? En pystyisi käyttämään anteeksiantamatonta kirousta, vaikka yrittäisin, joten keksi jotakin muuta.”
  “Kolmessatoista minuutissa?”
  “Älä laske!” Cinnamon huusi.
Äkkiä häntä alkoi vapisuttaa. Kolmetoista minuuttia. Siinä ajassa ei saanut paahtoleivälle edes kananmunaa. Miten siinä ajassa muka ehtisi turvaan? Hän todella kuolisi tänne tänään. Kuolisi, eikä saisi tilaisuutta hyvästellä ystäviään. Saisiko kukaan edes tietää? Ja jos saisi, milloin se tapahtuisi? Olisiko hän jo sellaisessa kunnossa, ettei kukaan tuntisi häntä? Kiroaisivatko kuolonsyöjät heidät tunnistamisen tuolle puolen? Sattuisiko se?
Cinnamon veti kiivaasti henkeä ja vajosi lattialle pöydänkappaleiden sekaan. Itku purkautui korinana hänen kurkustaan.
  “Kautta Grindelwaldin, Cinnamon!” Alessandro ärähti. “Tee mitä vain muuta, mutta älä vollota!”
Cinnamon nyökkäsi tottelevaisesti, mutta ei pystynyt lopettamaan, vaikka miten yritti. Hänen itkunsa vain yltyi ja täytti täysimittaisen ulvonnan merkit.
Alessandro avasi suunsa kuin kirotakseen, mutta pudisti sitten päätään, istui hänen vierelleen lattialle ja otti hänet syliinsä. Miehen käsivarret olivat kovat ja kylmät, mutta kun hänen kämmenensä hankasivat Cinnamonin vapisevia olkavarsia, Cinnamonille tuli väkisinkin lämmin. Alessandron kädet lipuivat hänen selkäänsä ja hieroivat sitä lohduttavasti.
  “Lakkaa hyvä ihminen itkemästä”, hän komensi karskisti, muttei enää vihaisesti. “Meillä on vielä kymmenen minuuttia aikaa. Minä keksin jotakin. Lupaan sen. Mutta en voi keksiä sitä, jos olet hysteerinen ja itket.”
  “Sinähän sanoit, ettei mitään keinoja ole”, Cinnamon niiskaisi.
Alessandro kömpi jaloilleen ivallisesti hymyillen. “Keinoja on aina. Suurin osa niistä vain on niin vaarallisia, ettei niitä kannata yrittää. Mutta tässä pisteessä - mitä menetettävää meillä muka on?”
  “Hyvä on.” Cinnamon hengitti syvään ja työnsi hiukset korvansa taakse. “Mitä ehdotat?”
  “Kuolonsyöjät tulevat tuosta ovesta tasan kello kymmenen. He tietävät, että minulla on taikasauva, joten he eivät tule yksin. Luultavasti he eivät tule sisälle ollenkaan, vaan tappavat meidät suoraan ovensuusta, jolloin meillä ole mitään mahdollisuuksia puolustautua. Meidän täytyy saada heidät tulemaan peremmälle huoneeseen - keksiä jokin syötti - “ Alessandron silmät kiiluivat.
  “Jos luulet, että aion riisua vaatteeni ja tanssia pöydällä, olet väärässä!” kivahti Cinnamon.
  “Cinnamon, se pöytä on rikki”, Alessandro huomautti johdonmukaisesti. “Ei, pikemminkin minä ajattelin - “
  “Mitä?”
  “Kuinka hyvin kestät kipua?”
 
***

Brite pisti vauhtia töppösiin ja juoksi. Nykyään, kun hänen talonsa oli kytketty mukavasti hormiverkkoon, juoksemiselle ei ollut oikeastaan enää tarvetta - paitsi tällaisina päivinä, kun hormiverkkokaan ei olisi kiidättänyt häntä tarpeeksi nopeasti pois kotoa. Brittany oli heittäytynyt taas hankalaksi. Ei Brite siitä varsinaisesti yllättynyt ollut; hän oli tullut jo aikaa sitten siihen tulokseen, että Brittany nyt vain sattui olemaan niitä ihmisiä, jotka olivat syntyneet tyytymättömiksi. Silti Brite oli toivonut, että aika olisi muuttanut tyttöä. Brittanya oli toisinaan niin vaikea rakastaa.
Brite kietoi kaulaliinan tiukemmin kaulaansa ja kurtisti kulmiaan Brittanyn uusimmalle tempulle. Tyttö oli tuonut kotiin Ashleyn, eikä syystä ollut epäilystäkään. Kauanko kestäisi, ennen kuin hän ymmärtäisi, ettei hänen tempuillaan ollut Briteen mitään vaikutusta? Luultavasti tuomiopäivään asti, Brite ajatteli synkeästi kääntyessään Viistokujalle. No, Brittany saisi temppuilla mielensä mukaan. Hän aikoi pysytellä kaukana tytöstä ja pitkään. Ehkä hän matkustaisi käymään Ranskassa, siellä hän ei ollut käynyt aikoihin. Ja Brittany vihasi ranskalaisia. Hän ei koskaan vaivautuisi seuraamaan Britea sinne.
Brite hymyili tyytyväisenä suunnitelmalleen - niin tyytyväisenä, ettei nähnyt luurankomaista, aavemaisen vihreää valoa loistavaa hahmoa, ennen kuin se hyökkäsi hänen kimppuunsa. Repivä kipu raastoi hänen vartaloaan, kun olento kosketti häntä. Hän lankesi maahan ja sulki silmänsä taikasauvaansa hapuillen, mutta sitä ei ollut missään.
Brite kiersi kädet päänsä ympärille ja rukoili, että selviäisi hyökkäyksestä hengissä.

***

Dedalus Diggle näytti olevan pyörtymäisillään lennähtäessään ulos takasta keskelle herra ja rouva Potterin olohuonetta. Hän oli aina violettia hattua myöten tuhkan peitossa, ja hänen silmänsä seisoivat päässä kuin ainakin henkilöllä, joka oli viettänyt koko edellisen päivän vartiossa. Häntä vapisutti.
  “Potter - “
James laski räjähtävä näpäys-korttinsa pöydälle ja riensi auttamaan Digglea jaloilleen. “Dedalus, Merlinin nimeen. Mikset ole nukkumassa?”
  “Sanoivat - sanoivat sinun olevan täällä - Dumbledore - jok’ikinen - heti paikalla - “
  “Hengitä, Dedalus!” Sirius ja Remus liittyivät heidän seuraansa ja auttoivat Digglea kakomaan nokipalleroita kurkustaan. “Mistä on kyse?”
  “Manaliukset”, Diggle korisi ja yskähti yhden erittäin hyvinmuodostuneen tuhkapalleron kämmenelleen. Kun hän pyyhki nokea kasvoiltaan, hänen ihonsa säikähtänyt kalpeus erottui selvästi.
  “Manaliukset?”
  “Lontoossa. Nyt. Yksi mies - hyökätty - ja niitä on kaikkialla, Potter, kaikkialla”, Diggle voihkaisi. “Dumbledore vaatii jokaista kiltalaista Stronin luokse, heti paikalla.”
  “Mennään”, Sirius sanoi suu tiukkana viivana.
  “Odota! Missä Matohäntä on?”
  “Hän meni kuulemma käymään kotona“, Remus ilmoitti. “Hän aikoi olla siellä huomiseen asti.”
James huokaisi niin huolesta kuin helpotuksestakin. Peterin puuttuminen merkitsi sitä, että Feeniksin Killalla oli yksi mies vähemmän, mutta ainakin Peter oli turvassa. Edes yksi hänen ystävistään säästyisi tulevalta päivältä ja niiltä kauhuilta, joita se epäilyksettä toisi mukanaan.
  “Antaa hänen pysyä siellä. Entä Arianna?”
  “Tanssii arvatenkin pyyhe päällä ympäri minun asuani“, Sirius urahti synkästi.
  “No, tanssikoon täällä sitten! Käykää joku noutamassa hänet. Minä haluan, että he ovat kaikki yhdessä paikassa. Lily ja Arianna ja minun isäni.”
  “Luuletko, että äitisi pystyy pitelemään heitä kaikkia?” Remus hymyili tilanteen vakavuudesta huolimatta.
Sirius pärskähti. “Rouva P. pystyisi komentamaan vaikka villiintynyttä kentaurilaumaa, mitä niikseen tulee.”
  “Ja olen hyvin ylpeä hänestä, mutta meillä ei ole aikaa tähän“, James keskeytti kärsimättömästi. “Dedalus, mene kertomaan edeltä, että olemme tulossa. Kuutamo, Anturajalka, noutakaa te Arianna tänne. Sullokaa hänet  vaikka säkkiin, jos hän heittäytyy hankalaksi. Minä - minun täytyy käydä yläkerrassa - “
James kääntyi kannoillaan ja pakeni ylempään kerrokseen, missä Lily ja Harry nukkuivat yhä hänen vanhassa huoneessaan. Kohteliaisuudesta välittämättä hän syöksyi suoraan sisälle huoneeseen ja ravisteli Lilyn valveille. Lilyn vihreät silmät olivat tokkuraiset, eivätkä pystyneet kunnolla kohdistamaan katsettaan.
  “Minä - mitä - kello - “
  “Manaliukset ovat Lontoossa”, James ilmoitti. “Lily, minun täytyy mennä.”
Lily ponkaisi istumaan. “Mennä minne?”
  “Tiedät kyllä. Lily, minä - sinä pysyt täällä, eikö niin? Niin kuin sovittiin? Pidät huolen Harrysta, eikö niin?”
Lily nyökkäsi näyttäen siltä, että olisi halunnut sanoa jotakin. James ei kuitenkaan antanut hänelle tilaisuutta, vaan veti hänet tiukasti rintaansa vasten ja silitti hänen hiuksiaan.
  “Lily, minä en halua pelotella sinua, mutta... älä päästä ketään sisään. Ja pidä taikasauva koko ajan käsillä. Mistä sitä tietää, vaikka koko hyökkäys olisi vain harhautus, jotta meidät saataisiin pois Harryn luota. Mene alakertaan, äiti ja isä ovat siellä, ja Ariannakin tulee pian. Pysykää yhdessä, okei?”
  “James, minä - minä en ole edes hereillä vielä!” Lily kiljahti.
  “Tiedän, ja olen pahoillani. Mutta en voi odottaa, meidän täytyy mennä... rakastan sinua, Lily.”
  “Sitten sinun on paras tulla takaisin yhtenä kappaleena”, Lily ilmoitti koettaen kovasti estää ääntään värisemästä.
James sipaisi hänen peukaloaan kasvoillaan. “Ole nyt rohkea tyttö.”
  “Minä olen! Tai olisin, jos voisin tulla mukaasi”, Lily tarkensi katkerasti. “Odottaminen on kokonaan toinen juttu.”
  “Mutta tämä on Harryn vuoksi.”
  “Tiedän”, Lily huokaisi ja kietoi käsivartensa Jamesin kaulaan. “Muuten olisitkin jo kuollut. Pidä toisetkin elossa, joohan?”
Sanat kylmäsivät Jamesia. Hän muisti oman aamuisen keskustelunsa isänsä kanssa ja sen, miten kovasti oli pelännyt sitä, ettei pystyisi kantamaan vastuutaan - vastuuta, joka oli kasautunut hänen olkapäilleen ilman mitään kunnollista syytä. Hän pelkäsi edelleen. Nyt siihen ei vain ollut enää aikaa. Hänen oli mentävä muiden mukana kentälle ja hoidettava heidät elossa pois - heidät siinä missä itsensäkin.
Hän otti Lilyä kädestä kiinni ja veti tytön ylös sängystä, jaloilleen. Sitten hän nappasi nukkuvan Harryn syliinsä ja johdatti heidät molemmat mukanaan alakertaan. Hänen vanhempansa olivat jo ehtineet olohuoneeseen ja istuivat sohvalla vakavan näköisinä. Remus ja Sirius puolestaan kömpivät ulos takasta mukanaan Arianna, joka harasi ja pyristeli vastaan kynsin hampain - kirjaimellisesti. Sirius ja Remus raahasivat hänen väkivalloin peremmälle huoneeseen ja istuttivat tuoliin.
  “Irti, senkin petturit!” Arianna kiljaisi ja potkaisi Siriusta sääreen.
Sirius älähti ja pomppi yhdellä jalalla kauemmas. “Hän on hullu!”
  “Arianna, pysy aloillasi“, Remus pyysi järkevästi.
  “Ei onnistu!”
  “Mitä tehdään?”
  “Köysitulios!” Sirius karjahti. Pitkät vahvat köydet purkautuivat hänen taikasauvansa kärjestä, kietoutuivat Ariannan ranteiden ja nilkkojen ympärille ja sitoivat hänet kiinni tuoliin. Arianna rimpuili vihaisesti.
  “Onneksi Vauhkomieli ei ole täällä”, Sirius huohotti työntäessään taikasauvan takaisin taskuunsa. “Ariannaan verrattuna näyttää, että me muut emme ole ollenkaan omistautuneita asiallemme.”
  “Missä hänen taikasauvansa on?” James kysyi huolissaan.
  “Hänen taskussaan. Hän ei ylety sinne”, Sirius vakuutti ja käänsi selkänsä Ariannalle. “Mennään jo. Dumbledore ei odota ikuisesti.”
James nyökkäsi ja katsoi Lilyä. Lily vastasi hänen katseeseensa vakavana, suupielet väristen. Tyttö nyökkäsi kuitenkin rohkaisevasti, ja sipaistuaan nopeasti hänen poskeaan James liittyi Siriuksen ja Remuksen seuraan tulisijan luokse. Lily olisi kyllä turvassa, hänen täytyi olla, hän vakuutti itselleen ja kouraisi hormipulveria kouraansa.
  “James?”
Herra Potter nousi kankeasti sohvalta ja käveli hänen luokseen kasvot harmaina. Hän laski kätensä Jamesin olkapäälle ja katsoi poikaansa suoraan silmiin.
  “Hyvin se menee.”
James karkotti palan kurkustaan ja nyökkäsi. “Tiedän.”
  “Miten?”
  “Koska minulla on sinun geenisi.”
Hän virnisti, heitti holmipulverin takkaan ja astui liekkeihin taakseen katsomatta.

***

  “Tunti on mennyt”, Alessandro sanoi hiljaa.
Cinnamon puristi käsiään yhteen valkein rystysin. Hän tiesi, mitä hänen piti tehdä, mutta häntä pelotti silti. Pelotti niin kuin joka kerta, kun häneltä odotettiin jotakin, mihin hän ei pystynyt. Ja enemmänkin. Ellei hän olisi tiennyt tämän olevan heidän ainoa mahdollisuutensa, hän ei olisi pystynyt liikkumaan alkuunkaan.
Hän nousi ylös lattialta ja käveli ikkunan luokse. Alessandron mukaan hänen tehtävänsä oli yksinkertainen: hänen tarvitsi vain seisoa paikoillaan ja yrittää kirota ensimmäinen kuolonsyöjä, joka tulisi ovesta sisään. Hän oli menettänyt kuolonsyöjille oman sauvansa, mutta he tiesivät, että Alessandrolla oli yhä omansa tallessa. Jos he näkisivät sauvan Cinnamonin kädessä, he toivon mukaan keskittyisivät hänen aseistariisumiseensa ja unohtaisivat kokonaan Alessandron. Silloin Alessandro voisi hypätä heidän kimppuunsa, riistää joltakulta taikasauvan ja voittaa heidät heidän omassa pelissään. Se oli suunnitelma. Niin Cinnamon kuin Alessandrokin tiesivät, että heidän suunnitelmansa voisi mennä pieleen miljoonalla tavalla. Kuolonsyöjien tarvitsisi vain käyttää suoralta kädeltä avada kedavraa aseistariisuntaloitsun sijasta, ja kaikki olisi ohitse.
  “Mutta he eivät tee sitä“, Alessandro sanoi noustessaan jaloilleen. “He ovat kuolonsyöjiä. He haluavat nöyryyttää meitä ennen kuin tappavat meidät.”
  “Ellei heillä sitten ole mikään kiire.”
  “Kuolonsyöjillä ei ole koskaan kiire, kun kyse on tappamisesta.”
Cinnamon näytti edelleen pelokkaalta. Alessandro huokaisi, tuli lattian poikki hänen luokseen ja otti hänet syliinsä. Oli omituista tuntea Alessandron käsivarret ympärillään, Cinnamon mietti. Kuluneiden kuukausien aikana hän oli oppinut pitämään noita käsivarsia vihollisinaan, mutta nyt ne tuntuivat yksinomaan lohduttavilta. Hän hautasi kasvonsa Alessandron kaulaan, eikä vetäytynyt pois, kun miehen kädet silittivät hänen hiuksiaan. Hän ei liikahtanut silloinkaan, kun Alessandron huulet painoivat kylmän suudelman hänen niskaansa. Mitä väliä sillä oli, että Alessandro oli tehnyt kaikki ne kamalat asiat hänelle? Muutaman minuutin päästä kumpikin heistä voisi olla kuollut, eikä hän halunnut kuolla yksin.
Hän kohotti vapisevaa leukaansa ja kohtasi Alessandron katseen. Mies katseli häntä vakavampana kuin koskaan aiemmin, tummat silmät vapaina niitä tavallisesti hallitsevasta ivasta. Alessandro laski kätensä hänen poskelleen, ja kietoi pitkät sormensa hänen vaaleisiin hiuksiinsa. Miehen silmien välähdyksestä Cinnamon tajusi tämän aikovan suudella häntä. Hän huomasi myös, ettei ajatus suututtanut häntä enää - ei ollenkaan. Tilanteestako se johtui, vai hänestä itsestään?
Äkkiä Alessandro irrotti otteensa hänestä. “Ole valmiina. He ovat tulossa.”
Cinnamon ei tiennyt, miten Alessandro tiesi, mutta hän ei aikonut kyseenalaistaa miehen sanoja. Hän nappasi Alessandron taikasauvan ja käveli paikalleen ikkunan eteen suu tiukkana viivana. Alessandro nyökkäsi hänelle rohkaisevasti ja luikahti oven taakse piiloon.
Odottaessaan väistämätöntä Cinnamon huomasi toivovansa sydämensä pohjasta, että he molemmat selviäisivät tästä hengissä. Eikä vain elämän itsensä vuoksi, vaan siksi, että heillä oli vielä paljon sanottavaa toisilleen.

***

James oli kuvitellut, että Feeniksin Killan harjoitukset olisivat valmistaneet häntä siihen näkyyn, joka heitä odotti Viistokujalla. Seisoessaan Siriuksen, Remuksen, Redin ja Emmelinen kanssa Hienojen Huispausvarusteiden edessä hän kuitenkin käsitti, ettei mikään olisi voinut valmistaa häntä tähän. Koko Viistokuja oli haudasta nousseiden kuolleiden vallassa. Heitä oli kaikkialla: Vuotavassa Noidankattilassa, Apoteekissa, Säilä&Imupaperissa. He marssivat haudanhiljaisina jonoina pitkin sivukujia. Heidän näkemisensä sai veren hyytymään Jamesin suonissa. He eivät olleet mitään kaunista katsottavaa; heitä kaikkia ympäröi aavemaisen vihreä hehku, ja sen alla heillä oli kalmankalpeat, mädäntyneet ihot ja hajonneen lihan alta törröttävät luut. Osan silmäkuopat ammottivat tyhjyyttään, toisten silmät taas olivat valkeat ja mitäännäkemättömänä. Heidän ojennetuista käsistään roikkui hämähäkkejä ja tuhatjalkaisia.
James nielaisi. “Vaikea kuvitella, että he ovat joskus olleet ihmisiä.”
  “Parempi kun unohdat sen“, Remus neuvoi karheasti. “He eivät näytä siltä, että aikovat kunnioittaa meidän ihmisyyttämme. Tämä on ehdottomasti pahempaa kuin harjoituksissa.”
  “Totta“, Sirius vitsaili heikosti. “Frank unohti mainita harjoituksissa, että täällä on hämähäkkejäkin. Onneksi tytöt ovat turvallisesti kotona.”
  “Toivottavasti emme tehneet väärin, kun estimme Riaa käyttämästä taikasauvaansa”, James pohti synkästi. “Jos joku hyökkää sinne - “
  “Älä viitsi, tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että Arianna puolustaisi itseään ilman sauvaakin. Hänellä on aina jokin keino“, Sirius sanoi närkästyneesti, eikä ollut vaikeaa arvata, että hän ajatteli Ariannaa alusvaatteissa, eikä suinkaan taistelutilanteessa. Jamesia hymyilytti.
  “Hän yrittää vain ärsyttää sinua. Hänhän sanoi meille, ettei halua sinua takaisin.”
  “Ja mistä lähtien hän on puhunut totta?”
  “Te kaksi olette kyllä uskomattomia”, Red puuskahti heidän selkänsä takaa. “Näettekö te nuo manaliukset tuolla? Entä tiedättekö, mitä ne haluaisivat tehdä teille? Eivät ainakaan antaa teille ilmaista parisuhdeterapiaa.”
  “Anteeksi, pomo.” James pyörähti kiireesti ympäri. “Mennäänkö sitten?”
  “Minä voin aloittaa Vuotavasta Noidankattilasta”, Sirius tarjoutui oitis.
  “Ei, ei, ei. Ei toivoakaan”, Red kielsi oitis. “Minä en anna sinulle tilaisuutta juuttua mihinkään yltiöromanttiseen kohtaukseen, jossa serkkuni kiljahtaa sankarini ja pyörtyy käsivarsillesi. Tarvitset aivojasi vielä iltapäivälläkin. Minä hoidan Vuotavan Noidankattilan.”
  “Tyranni”, Sirius jupisi.
  “Viisaampi kuin sinä“, oikaisi Red. “No niin, ottakaa taikasauvat valmiiksi ja - ja pysykää hengissä iltaan asti, onko selvä? Se on käsky.”
Mies kääntyi lähteäkseen, kun Emmeline tarrasi hänen käsivarteensa.
  “Odota hetki!”
  “No?”
  “Aiotko todella lähteä suutelematta minua?” Emmeline kysyi tuskaisesti.
Red jähmettyi. Niin tekivät myös James, Sirius ja Remus. Kaikki he olivat tienneet, että Emmeline oli pahemman kerran ihastunut Rediin - mutta että hän uskalsi sanoa sen ääneen, se oli jotakin uutta. Henkilökohtaisesti James oli sitä mieltä, että oli viisaampaa tarjota aamiaista lohikäärmeelle kuin mennä paljastamaan tunteitaan Redille. Lohikäärmeeltä saisi varmasti rohkaisevamman vastauksen.
Red pudisti päätään synkästi. “Anteeksi vain, Em, mutta en harrasta sellaista.”
Emmelinen ilme valahti ja hän astahti taaksepäin. Red ei sitä kuitenkaan huomannut, vaan käänsi tytölle selkänsä ja lähti hölkkäämään kohti Vuotavaa Noidankattilaa taakseen katsomatta. Emmeline jäi katsomaan hänen peräänsä kivettynyt ilme kasvoillaan.
  “Hänpä juoksee innokkaasti”, nainen totesi sitten kitkerästi. “Mistä vetoa, että hän on matkalla vaimonsa luokse?”
James olisi halunnut kieltää, muttei pystynyt. Karatessaan taistelun keskelle Red oli näyttänyt yhtä aikaa niin toiveikkaalta ja pelokkaalta, ettei asiasta ollut epäilystäkään - hän uskoi tai toivoi tai pelkäsi törmäävänsä Jazziin taistelun aikana. Mutta mitä hän sitten tekisi? Voisiko James luottaa siihen, että hän tekisi, mitä täytyikin? Ei todellakaan voisi. Hänen täytyisi pitää Redin henkeä silmällä siinä missä omaansakin, eikä siinä tunteessa ollut mitään mukavaa.
  “Okei, kaverit”, James huokaisi. “Red on itsetuhoinen idiootti, joten ollaan me vähän viisaampia. Pysytään yhdessä ja… mennään!”

Mutta yhdessä pysytteleminen osoittautui vaikeammaksi kuin he olivat kuvitelleet. He ehtivät ottaa vain pari askelta eteenpäin, ennen kuin jo ajautuivat keskelle tönivien ja tuuppivien ihmisten virtaa. Pakokauhun valtaamat viistokujalaiset pakenivat asunnoistaan kuin tulvaa pelkäävät rotat, sokeasti, mielessään ainoastaan yksi asia: poispääsy. Jamesin oli käytettävä kaikki voimansa yksinomaan etenemiseen hätääntyneen lauman keskellä. Alta sekunnin murto-osan hän oli jo hukannut ystävänsä väenpaljouden joukkoon.
  “Anturajalka!” hän kutsui. “Kuutamo!”
Mutta hälinä ja huuto nielivät hänen sanansa mukanaan. James pysähtyi ja hieraisi otsaansa. Nyt ei ollut aikaa mennä paniikkiin. Hänen täytyi ajatella. Vauhkomieli oli sanonut, ettei manailusta saanut koskaan lähestyä yksin - mutta hän oli hukannut ystävänsä. Hänen täytyi siis pärjätä yksin ainakin toistaiseksi. Toivottavasti Vauhkomieli ei saisi koskaan tietää.
James kääri hihansa ja ryhtyi käyttämään kyynärpäätaktiikkaa luoviakseen tiensä vastavirtaan. Äkkiä hän kompastui johonkin - pieneen, ruskeaan myttyyn kuran keskellä. Se oli kotitonttu, surkea ja kuoliaaksi tallautunut. Se oli nostanut kädet päänsä ympärille suojautuakseen isojen ihmisten suurilta jaloilta.
Kiukku täytti Jamesin, ja hän veti taikasauvansa esiin. “Hajaantuos!”
Väkijoukko halkesi kahtia kuin punainen meri Mooseksen edessä. James käytti tilaisuuden hyväkseen ja säntäsi täyttä vauhtia eteenpäin, aukiolle, missä oli taikaministeri Bagnoldin patsaan koristama suihkulähde. Hän hypähti muitta mutkitta suihkulähteen niskaan, mistä oli erinomainen näkyvyys ylitse Viistoaukion. Sirius, Remus… Tuolla he olivat! He kamppailivat vieretysten väkijoukon painostusta vastaan.
James heilautti uudelleen sauvaansa. “Hajaantuos!”
Sirius ja Remus seisahtuivat yllättyneinä väkijoukon hajaantuessa.
  “Tänne, kaverit!” James heilautti sauvaansa.
  “Sarvihaara, olet nero! Muistuta, että kiitän sinua, kun tämä on ohi“, Sirius huusi hölkätessään hänen luokseen patsaan juurelle.
James virnisti. “Et kuitenkaan kiitä. Mutta kiva ajatus joka tapauksessa, Anturajal - “
Hänen suunsa unohtui ammolleen kesken lauseen, kun hän näki kalmanhehkuisen manaliuksen ilmestyvän Siriuksen ja Remuksen taakse. Sen toinen silmäkuoppa oli tyhjä, ja toinenkin vain puoliksi toiminnassa, ja avonaisesta suusta roikkui matoja. Luurankomaiset kädet ojentuivat kohti Siriusta.
James ojensi kätensä salamana ja nykäisi ystävänsä pois manaliuksen tieltä, suoraa päätä suihkulähteeseen. Sitten hän loikkasi alas Bagnoldin niskasta ja tähtäsi kultaisen liekkisuihkun suoraan manaliuksen päälle. Se perääntyi ulvoen.
  “Hitto sinun kanssasi, Sarvihaara!” Sirius karjahti ja kömpi ulos suihkulähteestä vettä valuen. “Etkö voisi keksiä hienovaraisempia pelastuskeinoja? Ei sinun tarvitse tehdä vaikutusta keneenkään!”
  “Luulin, että sinuun tekisi vaikutuksen se, että jäit henkiin etkä päätynyt matojen syötäväksi”, James tiuskaisi ja kuivasi ystävänsä loitsulla. Hänen sydämensä hakkasi hullun lailla. Miten he koskaan selviytyisivät päivästä hengissä?

***

Ovi lennähti auki. Cinnamon puristi Alessandron taikasauvaa tiukasti kämmenet vasten liukasta puupintaa hioten ja astui sovitulle paikalle niin, että hänellä oli suora näköyhteys ovelle. Ovensuuhun ilmestyi se sama huppupäinen nainen, joka oli johtanut heidät vangitsemistaan. Hänen taikasauvansa oli kohotettu ja käyttövalmiina.
  “Karkotaseet!” Cinnamon huudahti.
Naisen suu avautui yllättyneeseen huutoon, ja taikasauva lipsahti hänen sormenpäihinsä, mutta pysyi hänen otteessaan.
  “Tainnutu!” nainen huusi takellellen.
  “Estous!”
Nainen työntyi peremmälle huoneeseen kannoillaan pitkänhuiskea mies. Cinnamon ei jäänyt aikailemaan, vaan syöksyi suoraa päätä naisen kimppuun ja antautui kaksintaisteluun tämän kanssa. Samaan aikaan Alessandro heittäytyi esiin oven takaa ja taklasi miehen lattialle. Syntyi käsikähmä, josta oli vaikea sanoa, kumpi oli voitolla - Cinnamon erotti silloin tällöin ainoastaan heilahtavan nyrkin tai kyynärpään. Sitten kaksintaistelu pyyhkäisi hänet mukaansa, eikä hänellä ollut aikaa katsoa. Hänen oli vuoroin hyökättävä ja puolustauduttava henkensä edestä, ja samalla pysyteltävä rauhallisena, vaikka pakokauhu oli täyttää hänet kokonaan. Hänen mielensä oli vallannut kammottava tunne siitä, että tässä oli kaiken loppu, että hän ei kulkisi elävänä taikaministeriön ovista ulos. Ja miten voisikaan kulkea? Kuolonsyöjät olivat vallanneet rakennuksen, aurorit olivat poissa, eikä talosta voinut paeta ilmiintymällä. Vaikka he pääsisivätkin tästä huoneesta ulos, eivät he milloinkaan selviäisi ulko-ovelle saakka hengissä.
  “Cinnamon, maahan!”
Cinnamon heittäytyi tottelevaisesti lattianrajaan ja peitti korvansa, kun vihreä valosuihku kiisi pari senttiä hänen päänsä ylitse. Hän kohotti oman taikasauvansa ja huusi tainnutusloitsun. Se ohitti kuolonsyöjänaisen monella metrillä. Seuraava loitsu sai Cinnamonin taikasauvan lennähtämään hänen kädestään huoneen nurkkaan, ja jätti hänet suojattomaksi.
Kuolonsyöjänainen nauroi. “Sain sinut!”
  “Cin!” Alessandro huusi kesken taistelunsa. Vilkaistessaan miestä Cinnamon näki miehen olevan varsin epämukavalta vaikuttavassa niskalenkissä toisen kuolonsyöjän kainalossa. Hänen mielensä rekisteröi kuitenkin ainoastaan sen tosiasian, että Alessandro oli kutsunut häntä lempinimeltä - ensimmäistä kertaa. Hänen täytyi todella olla kuolemaisillaan.
Hän kohotti katseensa edessään vaanivaan kuolonsyöjään ja näki murhanhimon loistavan tämän harmaista silmistä. Nainen näytti siltä kuin ei olisi osannut päättää, miten saisi aikaan kaikkein tuskallisimman kuoleman. Cinnamonia kylmäsi, ja hänen teki mieli peittää silmänsä käsillään. Sitten Alessandro kutsui hänen nimeään toisen kerran, tällä kertaa vaativammin, ja uusi taistelutahto heräsi hänen sisällään. Hän oli menettänyt paljon kuolonsyöjien käsissä. He olivat tappaneet hänen vanhempansa ja tuhonneet niin hänen kuin hänen ystäviensäkin elämän yhä uudelleen ja uudelleen. Nyt he tappaisivat hänet - mutta eivät ilman taistelua.
Hän kouraisi käteensä rungostaan katkenneen pöydänjalan ja paiskasi sen täydellä voimalla vasten kuolonsyöjänaisen sauvakättä. Nainen älähti yllättyneenä, kun jalan terävä reuna upposi hänen ranteeseensa. Taikasauva kirposi hänen otteestaan, ja Cinnamon syöksähti tavoittelemaan sitä. Hän nappasi sauvan nopeasti otteeseensa ja suuntasi sen kärjen kohti kuolonsyöjää.
  “Tainnutu!”
Punainen valo iskeytyi suoraan naisen kasvoihin ja sai tämän lankeamaan polvilleen lattialle. Cinnamon ehti kohottamaan katseensa juuri ajoissa nähdäkseen, kuinka myös Alessandro onnistui selättämään vastustajansa. Mies kömpi huohottaen ylös ja potkaisi kuolonsyöjää päähän niin, että hänen kengänpohjansa upposi tämän kasvoihin ilkeän rusahduksen kera. Cinnamonia alkoi kuvottaa, ja hänen oli käännettävä katseensa toiseen suuntaan.
  “Oletko kunnossa?” Alessandro kiirehti nostamaan hänet pystyyn. Miehen kädet olivat verestä liukkaat.
  “Henki kulkee”, Cinnamon hengähti koettaen häivyttää pahanolontunnetta, jonka Alessandron teko oli saanut aikaan. “Entä… entä hän? Onko hän kuollut?”
  “Kuollut, tai kuolee ennen kuin hänet löydetään”, Alessandro sanoi välinpitämättömästi. Miehen hymy muuttui pilkalliseksi. “Ihailen tapaasi asettaa kuolonsyöjän henki minun edelleni.”
  “Suu kiinni”, Cinnamon kivahti hermostuneena. “Missä minun taikasauvani on?”
  “Etsi heidän vaatteistaan.”
Alessandro kävi noukkimassa oman sauvansa helposti nurkasta ja ryhtyi sitten tunnustelemaan runtelemansa miehen vaatteita. Hänen kätensä lipuivat ammattimaisesti yli kaavun taskujen, saappaanvarsien ja viitan poimujen, eikä hänen ilmeensä värähtänyt silloinkaan, kun jostakin purskahti lisää verta hänen käsilleen. Hän todella oli vakooja viimeistä piirtoa myöten, Cinnamon totesi tietämättä, mitä ajatella. Alessandron vakoojanpuoli oli vieras ja pelottava ja - ja vaarallinen.
Hän koetti karistaa ajatuksen mielestään ja kävi kuolonsyöjänaisen vaatteiden kimppuun. Hänen teki mieli huokaista helpotuksesta, kun hänen sormensa tavoittivat taikasauvan sileän puun. Se oli yhä ehjä - mutta vääntynyt. Cinnamon tuijotti lohduttomana taikasauvansa väärään suuntaan sojottavaa kärkeä.
  “Vie se Ollivanderille”, Alessandro neuvoi. “Hän osaa kyllä tehdä sille jotakin.”
  “Jos on vielä elossa tämän päivän jälkeen“, Cinnamon mumisi ajatellen manaliuksia, jotka tälläkin hetkellä luultavasti pitivät Lontoota vallassaan.
  “Ehdit murehtia sitä myöhemmin. Mennään!”
  “Odota!”
Cinnamon kumartui tainnuttamansa kuolonsyöjän puoleen ja katkaisi tämän taikasauvan siististi kahtia.
  “Ainakaan hän ei lähde meidän peräämme.”
  “Siinä on nainen minun makuuni”, Alessandro sanoi ihaillen.
  “Mitä jos sitten näyttäisit sille naiselle tien ulos?” Cinnamon kysyi punastuen. Hän ei ollut aivan varma siitä, halusiko olla nainen Alessandron makuun, mutta se ainakin oli varmaa, ettei hän ollut enää sama rauhaarakastava vikisijä kuin kouluvuosinaan.

***

  “Vihaan odottamista!” Lily puuskahti turhautuneena. “Miten naiset keskiajalla kestivät tätä?”
  “Yksinkertaista”, sanoi Arianna. “He antoivat ritarilleen suudelman ja nenäliinan hyvästiksi, seisoivat ikkunassa itkemässä, kunnes ritari oli kadonnut tienmutkan taakse ja säntäsivät sitten ensimmäisen vastaantulevan tallipojan kanssa olkikasaan huvittelemaan.”
Lily irvisti. “Jos luulet, että aion tehdä samoin, olet pahasti väärässä.”
  “Saattaisi helpottaa odottamista.” Arianna kohautti harteitaan.
  “Niin, sen jälkeen minulla ei olisi enää ketään, jota odottaa.”
  “Ratkaisu sekin.”
  “Pohjattoman kehno sellainen.”
  “Tytöt, tytöt”, rouva Potter rauhoitteli. “Etteköhän te nyt tappele vääristä asioista? Olette molemmat hermostuneita, siitä kaikki.”
  “Minä en ole hermostunut, minä olen turhautunut!” Arianna tiuskaisi. “Ellei James olisi niin hankala - “
  “James seuraa Dumbledoren ohjeita!”
  “Se onkin ainoa asia, joka estää minua lähettämästä häntä avuksi manaliusten armeijalle”, Arianna murisi.
Herra Potter hymyili väsyneesti. “Olitko sinä tuollainen joka kerta, kun jouduit jäämään kotiin, Sascha?”
  “En, minä käytin Sirelma-tädin taikapeiliä ja seurasin toimiasi sen kautta. Jos alkoi näyttää siltä, että olit vaarassa, tulin hoitelemaan tilanteen omakätisesti”, rouva Potter sanoi hymyillen kaihoisasti muistoilleen.
  “Sirelma-tädin taikapeiliä? Mutta eikö se hajonnut?”
  “Kyllä. Se tapahtui silloin, kun se näytti Winifred Ikäpiikin sinun kimpussasi.”
  “Karmea nainen”, herra Potter värisi. “En ole koskaan ollut niin lähellä alushousujeni menetystä.”
  “Ettekö te ole ollenkaan huolissanne Jamesista?” Lily keskeytti. “Hän on sentään teidän poikanne!”
Rouva Potter hymyili. “Totta kai me olemme huolissamme. Mutta Lily-kulta, James ja Sirius ovat kuin kaksi laamaa. Voit ahdistaa heidät nurkkaan ja yrittää satuttaa heitä, mutta he vain sylkevät päällesi.”
  “Laamoja. Selvä. Rohkaisevaa.”
  “Lily.” Herra Potter tarttui hänen käteensä. “Minä selvisin aurorina kolmekymmentä vuotta. Sain silloin tällöin naarmuja ja murtuneita luita - “
  “ - äläkä unohda sitä kirousta, jonka jälkeen luulit olevasi luolanainen”, Sascha muistutti.
  “ - niin, ja muita mukavia kirouksia, mutta olen elossa. Ja James on minun poikani. Hänkin tulee elossa takaisin.”
  “Mutta entä jos hän luulee olevansa luolanainen? Mitä minä ja Harry sitten teemme?”
  “Kumautatte häntä nuijalla”, Arianna ehdotti ja alkoi rimpuilla tuolissaan. “Voisiko joku päästää minut irti näistä köysistä? Minun on pakko päästä vessaan.”
Lily katsoi häntä epäluuloisesti. “Ria, James kielsi - “
  “James on sinun miehesi, eikä mikään vessassakäymisen jumala“, Arianna kivahti terävästi. “Voit taluttaa minut sinne ja vahtia oven ulkopuolella jos haluat, mutta minä haluan vessaan. Nyt.”

***

Alessandro ja Cinnamon ehtivät ottaa vain muutaman askeleen, kun ensimmäiset kuolonsyöjät syöksähtivät viereisestä toimistohuoneesta heidän kannoilleen, ja he ajautuivat kilpajuoksuun, jota hurjempaa taikaministeriön käytävillä ei ollut nähty sitten vuoden 1905, jolloin Velhojen Neuvoston varapuheenjohtaja John Hopkirk oli paljastanut vaimolleen käyttäneensä heidän kesälomarahansa timantein koristeltuun luudanvarteen - joka sittemmin paljastui väärennökseksi. Cinnamon oli kuullut tarinan ja muisti sen hyvin, mutta se katosi hänen mielestään kuin tuhka tuuleen, kun ensimmäiset kiroukset viistivät hänen päänsä ylitse, ja heidän oli pakko kääntyä puolustautumaan olkansa ylitse. Cinnamonin vääntynyt taikasauva laukoi kirouksia varomattomasti sinne tänne ja teki ilkeännäköisiä savuavia koloja seiniin.
  “Minne nyt?” hän kiljahti, kun he saapuivat käytävän risteyskohtaan.
Alessandro tuuppasi hänet vasemmalle johtavaan käytävään ja tuli itse perässä. Hän huusi ääneen kirouksen, jonka seurauksena seinä heidän takanaan sortui suuren pölypilven kera, ja käytävä heidän takanaan tukkiutui.
  “Tuon pitäisi pidätellä heitä hetki!”
  “Missä täällä on tie ulos?”
  “Luultavasti sitä ei ole!”
  “Mitä?” Cinnamon huohotti. “Mitä me sitten teemme?”
  “Minulla on suunnitelma B, pistä vauhtia niihin jalkoihisi!”
Pelko oli kangistanut Cinnamonin raajat melkein liikuntakyvyttömiksi, ja hän vapisi ja kompasteli juostessaan sokeasti Alessandron rinnalla eteenpäin. Ellei Alessandro olisi pitänyt häntä kädestä ja vaatimalla vaatinut häntä pysymään tahdissa, hän olisi varmasti kaatunut ja jäänyt käytävälle makaamaan.
  “AVADA KEDAVRA!”
  “Maahan!”
Cinnamon tunsi nahan repeytyvän hänen polvistaan, kun Alessandro tuuppasi hänet polvilleen kiviselle käytävälle. Seuraavassa hetkessä mies oli jo kääntynyt puolustautumaan uutta kuolonsyöjäjoukkoa vastaan ja hoputti häntä takaisin jaloilleen. Edessä oli neljä kuolonsyöjää, kaikki viimeiseen saakka huputettuja ja taisteluvalmiudessa.
  “AVADA - “
  “Höpötytys!” Cinnamon huusi.
Tappoloitsua yrittänyt kuolonsyöjä alkoi pälpättää kuin yli-innokas vanha mummo torilla. Alessandro vilkaisi Cinnamonia huvittuneena.
  “Etkö parempaa keksinyt?”
  “Nyt hän ei voi käyttää tappokirousta, eihän?” Cinnamon kohautti harteitaan ja syöksyi takaisin taisteluun. “Varjelum! Kampitus!”
  “Luovu jo noista pikkutaioista! Vangitsous!”
Alessandron taikasauvan päästä purkautuvat köydet kietoutuivat tiukasti lähimmän kuolonsyöjän ympärille ja kampittivat hänet maahan. Cinnamon seurasi esimerkkiä ja kumosi vastustajansa kokovartalolukolla. Kolme maassa, yksi jäljellä. Hän vilkaisi kysyvästi Alessandroa. Mies heilautti sauvaansa, ja äkkiä käytävään laskeutui läpäisemätön sysipimeys. Cinnamon räpytteli silmiään yllättyneenä.
  “JUOKSE!” Alessandro karjahti.
Seuraavassa hetkessä Cinnamonin ranteeseen tartuttiin rajulla otteella, eikä hän voinut muuta kuin toivoa, että käsi oli Alessandron. Se riuhtoi häntä eteenpäin armottomasti ja asiantuntevasti, kuin pimeyttä ei olisi ollutkaan. Hän veti syvään henkeä ja pinkoi niin nopeasti kuin vapisevilta jaloiltaan vain pääsi. Heillä oli jäljellä vain muutamia hetkiä, ennen kuin kuolonsyöjistä viimeinen toipuisi järkytyksestään -
Ja sitten hetkiä ei enää ollut. Heidän selkänsä taakse syttyi valois-loitsun aikaansaama kirkas valo, eikä pimeys enää kätkenyt heitä. Äkillisessä valokeilassa Cinnamon näki käytävän päättyvän, ja pitkien portaiden alkavan. Portaiden yläpäässä käytävä haarautui moneen eri suuntaan. Jos he vain ehtisivät sinne…
Äkkiä läpitunkevan oranssi valo välähti. Alessandro älähti tukahtuneesti ja horjahti nelinkontin lattialle. Hänen kasvonsa vääristyivät kivusta.
  “Alessandro!”
  “Ei tässä mitään“, Alessandro ärähti ja ponnisteli jaloilleen. “Mene!”
  “Mutta sinä - “
  “Olen kunnossa, juokse!”
Cinnamon teki työtä käskettyä ja pyörähti portaisiin taikasauva kohotettuna. Hänen oli vaikea keskittyä taisteluun, kun Alessandro näytti miltä näytti.
Alessandro hoputti hänet ylös portaita ja vasemmalle johtavaan käytävään. Se oli valoisa ja niin avara, että viisikin velhoa olisi mahtunut helposti kävelemään rinnatusten. Käytävän seinällä oli maalauksia, jotka huusivat heille kannustushuutoja heidän juostessaan.
  “Pistä vauhtia, tyttö, kyllä sinä tuollaisen ulkomaalaisen voitat!” Armando Dippetin muotokuva kannusti.
Äkkiä heidän juoksunsa katkesi. Cinnamonista tuntui kuin hän olisi törmännyt seinään. Hänen edessään oli pelkkää ilmaa, mutta hän ei päässyt eteenpäin; jokin näkymätön voima esti hänen kulkunsa. Heidän takaansa kantautuivat kuolonsyöjien juoksuaskeleet. Cinnamon vilkaisi hädissään Alessandroa.
  “Heitä taikasauvasi pois”, Alessandro komensi tyynesti.
  “En ikinä!”
  “Cinnamon, tee niin kuin sanon.” Alessandron ääni oli hiljainen ja niin käskevä, ettei Cinnamon voinut muuta kuin pudottaa taikasauvan otteestaan. Hänen yllätyksekseen näkymätön este katosi oitis ja he pääsivät jälleen eteenpäin.
  “Mistä tuossa oikein oli kyse?”
  “Se on varotoimenpide. Tämä käytävä johtaa taikaministerin toimistoon”, Alessandro huusi pinkoessaan eteenpäin musta kaavunhelma liehuen. “Ainoastaan aurorit pääsevät sinne aseistettuina.”
  "Miksi sinä sitten sait pitää sauvasi?"
  "Voitin aurorinpaperit vedonlyönnissä! Nyt pistä vauhtia, että löydämme ministerin!"
  “Mitä me taikaministerin luona teemme?”
  “Rukoilemme, että hän on yhä hengissä!”
Cinnamon kuulosteli ääniä heidän takaansa. Käytävä oli käynyt hiljaiseksi - kuolonsyöjät eivät siis olleet päässeet läpi. Mutta mikä heitä odottaisi taikaministerin toimistossa? Kohtaisivatko he pelastuksen, vai löytäisivätkö taikaministerin kuolleena pöytänsä äärestä? Taikasauvalla varustettuna tai ilman, Cinnamon ei lainkaan epäillyt kuolonsyöjien taitoa hoitaa työnsä loppuun.
Käytävä päättyi yllättäen ja he saapuivat pieneen aulaan, jossa ei ollut muita kalusteita kuin pölyyn hautautunut pöytä ja tuoli sen takana. Tuolilla istui tuiman näköinen velho taikasauva kädessään - Frank Longbottom.
  “Frank!” Cinnamon huudahti helpottuneena.
  “Cinnamon!” Frank nousi seisomaan yllättynyt ilme kasvoillaan. “Mitä te täällä teette?”
Cinnamon avasi suunsa änkyttääkseen ilmoille koko surkean tarinan, mutta Alessandro ehti ensin.
  “Meidän täytyy varoittaa taikaministeriä.”
  “Jos tarkoitatte manaliuksia, hän tietää jo.”
  “Manaliuksia? Tämä talo on täynnä kuolonsyöjiä!” Cinnamon parahti.
  “Mitä tarkoitat?” Frank kysyi terävästi.
  “Kuolonsyöjiä. He ovat asettaneet talon ylle ilmiintymiseston ja aikovat tappaa taikaministerin”, Alessandro murahti olkavarttaan pidellen. Hänen kasvonsa olivat käyneet entistäkin kalpeammiksi.
  “Mitä sinä oikein selität?”
  “Anna olla ja päästä meidät puhumaan Bagnoldille!”
  “Ei onnistu.” Frank risti käsivarret rinnalleen.
  “Frank”, Cinnamon pyysi.
Miehen ilme pehmeni. “Olen pahoillani, Cinnamon, mutta en voi tehdä sitä. Se on vastoin sääntöjä.”
Alessandro tuhahti kyllästyneenä ja kohotti taikasauvansa. “Tainnutu!”
Frank ehti vain asettaa kätensä sauvansa kahvalle, ennen kuin punainen kirous jo iski hänen rintaansa ja hän valahti hervottomana lattialle.
  “Alessandro! Miksi sinä noin teit? Ei hän ole kuolonsyöjä!”
  “Ei sillä väliä. Hän olisi hidastanut meitä joka tapauksessa”, Alessandro tokaisi ja astui huolellisesti Frankin tajuttoman ruumiin ylitse. “Tule nyt.”
  “Hän on minun ystäväni!” vastusti Cinnamon.
  “Hän ei ole tajuissaan, eikä voi tehdä mitään pelastaaksesi itsepäisen nahkasi. Ala tulla, tai kannan sinut!”
  “Älä komentele!”
Alessandron ilme synkkeni, ja hän tarttui lujalla otteella Cinnamonin käsivarteen ja nykäisi tytön mukaansa. Mies vaikutti paljon kireämmältä kuin aiemmin - kuin hän olisi pelännyt, ettei aikaa ollut enää paljon jäljellä. Sivusilmällä Cinnamon huomasi, että Alessandro puristi edelleen olkavarttaan kuin olisi pelännyt sen putoavan pois.
  “Se kirous - mikä se oli?”
  “Jatka kävelemistä”, kuului vihainen vastaus.
Cinnamon pyöritti silmiään. Alessandro oli mahdoton - aivan mahdoton.

***
(JATKUU)
« Viimeksi muokattu: Tammikuu 22, 2008, 16:44:25 kirjoittanut Sharra »

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 8.1.08
« Vastaus #160 : Tammikuu 22, 2008, 16:17:29 »
(JATKOA EDELLISESTÄ)
James heittäytyi Säilä&Imupaperin oven taakse turvaan ja tähtäsi huolella suunnatun kirouksen henkeään tavoitelleeseen manaliukseen. Olento rääkäisi tukahtuneen huudon ja lensi kaaressa taaksepäin suoraan pahaa-aavistamattoman naisen niskaan. Nainen menetti tasapainonsa, kaatui ja huusi, kun manalius kävi hänen kimppuunsa. James käänsi nopeasti katseensa pois. Hän oli nähnyt jo liikaa kuolemaa yhdelle päivälle.
Hänen käsivartensa olivat naarmuilla, vaatteensa repeilleet ja kasvonsa haavojen peitossa. Useammin kuin kerran hän oli ollut vähällä jäädä manaliuksen uhriksi, ja ainoastaan Siriuksen ja Remuksen nopea toiminta oli pelastanut hänet raatelukuolemalta. Pyyhkiessään hikeä otsaltaan James ei voinut olla miettimättä, selviytyisikö elossa iltaan asti. Hän toivoi, ettei kuolisi. Hän oli ehtinyt sanoa aivan liian vähän kuollakseen tänään.
  “Potter!” Vauhkomieli ärjyi kadun toiselta puolelta, Ollivander’sin oven takaa. Taikasauvapuoti oli lähes tulkoon tuhoutunut, ja verenhimoisten manaliusten joukko ojenteli käsiään sen ulkopuolella. James oli erottavinaan joukosta Auroriakatemian räjähdyksessä kuolleita auroriopiskelijoita, ja häntä värisytti. Voldemort todella tiesi, miten murskata vastustajiensa taistelutahdon.
Vauhkomieli teki käsillään merkkejä, joiden mukaan Jamesin piti mennä välittömästi hänen luokseen. James nyökkäsi ja vilkaisi olkansa ylitse. Sirius ja Remus olivat uppoutuneet taisteluun valkotukkaisen kuolleen naisen kanssa ja pyrkivät pitämään kynsin hampain kiinni asemistaan. Kaikkialla heidän ympärillään aurorit ja kiltalaiset kävivät samanlaista toivotonta kamppailua manaliuksia vastaan. He olivat auttamatta alakynnessä. Sturgis Podmore taisteli jo nyt yksin neljää manaliusta vastaan, ja lisää tulvi kaupunkiin kaiken aikaa. Tarvittaisiin ihme, että he pystyisivät pitämään kaupungin hallussaan.
  “Duro!” James karjaisi, ja valkotukkainen nainen muuttui kiveksi. Remus ja Sirius huokaisivat helpotuksesta ja juoksivat Jamesin luo.
  “Vauhkomielellä on asiaa - Ollivander’silla - “
  “Mennään”, Remus sanoi tiukentaen otettaan taikasauvastaan. “Muodostelmassa. Minä hoidan vasemman sivun.”
  “Ja minä oikean“, Sirius lupasi ja asettui Jamesin oikealle puolelle.
  “Minulle jää sitten kai kaikki loput.”
  “Älä huoli, eivät ne vielä maan alta kaivaudu“, Sirius lohdutti iloton hymy huulillaan. “Eivät ne sentään kiinalaisia ole.”
  “Mieluummin minä kiinalaisten kanssa tappelisin. Ne sentään kuolisivat niin kuin pitää”, James sanoi jurosti. “Kolmannella! Yksi… kaksi... Nyt!”
He säntäsivät juoksuun halki taistelun valtaaman kadun. He eivät uskaltaneet pysähtyä hetkeksikään, vaan suolsivat sauvoistaan kirouksia niin nopeasti kuin suinkin pystyivät. Sekään ei tuntunut riittävän; kahdesti manaliukset olivat päästä niskan päälle, ja kahdesti tarvittiin heidän kaikkien yhteenlasketut voimat niiden torjumiseen. Saavuttaessaan viimein Ollivander’sin kaikki kolme hikoilivat kuin päiväntasaajan paahtavan auringon alla.
  “Sisään, äkkiä!” Vauhkomieli raotti sauvapuodin ovea ja läimäytti sen sitten kiinni heidän jäljessään. James huokaisi helpotuksesta. Tilanne alkoi käydä turhankin täpäräksi.
  “Oletteko haavoittuneet?”
  “Taisin menettää hiuksen tai kaksi“, Sirius sanoi vakavasti.
  “Tämä ei ole mikään leikin paikka, Sirius“, Red urahti. Hän seisoi nurkassa Elfias Dozen ja Emmeline Vancen kanssa. Muita ei näkynyt.
  “Ja minä kun luulin, että manaliukset ovat syntyneet leikkikavereiksi“, Sirius ivasi.
  “Jonkun täytyy kai sitten opettaa sinua.”
  “Suu poikki, molemmat! Potter, näitkö ketään tuolla ulkona?”
  “Sturgis on siellä - ja Jude oli Apoteekissa, kun viimeksi näin - mutta siellä on kamala kaaos - “
Vauhkomieli murahti. “Peli on menetetty. Meidän täytyy evakuoida.”
  “Mitä?” Sirius älähti.
  “Manaliukset eivät ole tullet tuhoamaan kaupunkia, vaan meidät! Meidän on vietävä kaupunkilaiset turvaan. Minerva McGarmiwa pystyttää parhaillaan evakuointipisteitä kaupungin ulkopuolelle. Te kuusi saatte kukin vastataksenne yhden ryhmän. Kerätkää kokoon kaikki, jotka voitte ja toimittakaa heidät evakuointipisteisiin.”
  “Mutta sehän on vielä vaarallisempaa kuin taisteleminen!”
  “Ja sitä varten teidät on koulutettu, vai mitä?” mörisi Vauhkomieli.
  “Kyllä, pomo.”
Mutta Jamesia huolestutti silti. Evakuoiminen tarkoitti sitä, että hän joutuisi liikkumaan manaliusten joukossa ison - ja mitä todennäköisimmin hysteerisen - lauman kanssa. Se tekisi puolustautumisesta kaksin verroin vaikeampaa.
  “Minusta meidän pitäisi mennä yhdessä, Alastor”, Red sanoi kuin olisi lukenut Jamesin ajatukset. “Ihmiset ovat paniikissa ja valmiita tekemään typeryyksiä. Yksi ihminen ei riitä pidättelemään heitä.”
  “Hyvä on.” Vauhkomieli nyökkäsi. “Stron ja Potter, menkää te yhdessä. Vance, sinä saat luvan pitää Blackin aisoissa. Doze, mene sinä Lupinin kanssa.”
Red nyökkäsi kuuliaisesti ja viittasi Jamesin mukaansa. “Pidä sauvakätesi valmiina. Olemme menossa helvettiin.”
  “Ainakin menemme sinne yhdessä“, vitsaili James.
Red mulkaisi häntä. “Säästä tuo vaimollesi, James.”
  “Anteeksi. Onko… onko Jazzia näkynyt?”
Red sävähti näkyvästi. “Ei vielä.”
  “Onko se hyvä vai huono asia?”
  “Leiki terapeuttia, jos selviämme tästä hengissä!” Red ärähti ja kiirehti Jamesin edelle ulko-ovelle. Hän seisahtui kynnykselle ja tiukensi otettaan sauvastaan. Vain muutaman metrin päässä heistä katukivetyksellä nainen tuli raadelluksi kuoliaaksi.
James veti syvään henkeä. Hän todella toivoi, että eläisi tarpeeksi pitkään leikkiäkseen terapeuttia myöhemmin.

***

Lily oli kiitollinen siitä, että hänellä oli Harry seuranaan. Oli yksi asia olla itkuinen ja huolissaan, kun Harry nukkui, mutta kun poika puolenpäivän jälkeen heräsi, olisi hänkin muuttunut hysteeriseksi, mikäli Lily olisi antanut periksi pelolleen. Niinpä hän pakottautui työntämään Jamesin taka-alalle mielessään ja keskittyi hyppyyttämään unista Harrya niin, että poika hymyili koko hampaattoman ienkalustonsa leveydeltä. Herra Potter ymmärsi nopeasti yskän ja taikoi hohtavien kultaisten valojen sarjan leijumaan Harryn yläpuolelle. Poika tuijotti niitä hämmentyneenä, nauroi sitten vauvannauruaan ja ojenteli käsiään valoja kohti.
  “Hän on kuin ilmetty James“, herra Potter totesi karheasti hengityssuojaimensa takaa. Hän vihasi suojaimen käyttöä, mutta oli aikaa sitten tyytynyt kohtaloonsa. Tietojen mukaan keuhkohutsumyrkytys ei tarttunut herkästi lapsiin eikä nuoriin, mutta he eivät silti halunneet ottaa mitään riskejä.
  “Tiedän, mitä tarkoitat“, rouva Potter hymyili. “Jameskin oli aina pallojen perään lapsena. Muistatko, kun hän oppi kävelemään ja alkoi vääntää irti ovenkahvoja?”
  “Ja sitten hän juoksi niiden perässä pihamaalla ja kantoi ne takaisin meidän jalkojemme juureen. Myönnän, että yhdessä vaiheessa luulin saaneeni kultaisennoutajan ihmislapsen sijasta.”
Lily katsoi vuoroin Josephia, vuoroin Saschaa. “Miksi teillä on vain yksi lapsi? Kun puhutte Jamesista - “
  “Me emme olleet enää kumpikaan nuoria, kun James syntyi”, rouva Potter selitti. “Kun tapasimme, olimme molemmat jo kolmenkymmenen.”
  “Mutta minä luulin teidän molempien olleen auroreita!”
  “Me olimmekin. Mutta minä olin kielitaitoisempi kuin Joseph, joten toimin aurorina Ranskassa. Tapasimme vasta kun palasin takaisin Englantiin Tylypahkan luokkakokousta varten - “
  “Luokkakokousta?”
  “Niin, niiden järjestäminen oli silloin yleistä. Meidän luokkakokouksemme taisikin olla Tylypahkan historian viimeinen. Sen jälkeen ne kiellettiin”; rouva Potter lisäsi otsa rypyssä. “Luulen, että se johtui siitä, että Amalia Diggory tuli suljetuksi taikajuoma-aineskaappiin. Hänet löydettiin vasta syksyllä, kun koulu taas alkoi. Naisraukka oli popsinut liemiaineksia hengenpitimikseen - hän oli lievästi sanoen sekavassa tilassa - “
  “Se oli hyvä päivä”, Joseph huokaisi kaihoisasti. “Jos voisin mennä takaisin Tylypahkaan, ottaisin vastaan ilomielin minkä tahansa vuodenlevon, johon ne yrittävät minua pakottaa.”
  “Tiedät hyvin, että se on vain omaksi parhaaksesi”, sanoi Jamesin äiti.
  “Omaksi parhaaksesi… Olen inhonnut tuota sanontaa siitä lähtien, kun menimme naimisiin.”
  “Se vain johtuu siitä, että minä tiedän paremmin“, rouva Potter sanoi taputtaen hänen kämmenselkäänsä. Sitten hän kääntyi Lilyn puoleen. “Olin kolmekymmentäkuusi, kun James syntyi.”
  “Kolmekymmentäkuusi?” Lilyltä pääsi.
  “Tiedän. Useimmat eivät usko, kun kerron olevani viisikymmentäkuusi. Minun pitäisi kai ottaa se kohteliaisuutena. On ihme, että Jamesin jälkeen minulla on yhtään tummaa hiusta jäljellä.”
Lily virnisti. “Tiedän tunteen…”
  “Odotimme Jamesia kauan. Ehdin jo luulla, ettemme häntä saisikaan”, rouva Potter sanoi haikeasti.
  “Ja kun hän sitten syntyi, päätimme nopeasti, että hänessä on tarpeeksi”, herra Potter lisäsi huvittuneesti.
  “Älä ole ilkeä, Joseph!”
  “Mutta tottahan se on”, Jamesin isä sanoi ylpeästi hymyillen. “Se poika on aina ollut mahdoton. Ja kun Sirius tuli mukaan kuvioihin, meillä oli enemmän kuin kylliksi purtavaa. Ja hyvä niin.”
Kaappikello kumahti kolmasti. Rouva Potter läimäytti kädet kasvoilleen.
  “Arianna! Missä hän on?”
  “Onko hän nukahtanut vessaan?”
  “Minä taidan mennä katsomaan”, Lily sanoi ja ojensi Harryn isoäidilleen.
  “Tee se. En käsitä, miten saatoimme unohtaa…”
Josephin vastaus hävisi kuuluvista, kun Lily meni käytävään. Hän jyskytti vessanovea.
  “Ria! Oletko elossa?”
Ei vastausta. Lily yritti uudelleen, mutta sai jälleen vastaansa vain paljonpuhuvan hiljaisuuden. Pahaa aavistellen hän veti taikasauvansa esiin ja loitsi vessan lukon auki. Ovi avautui kirskuen. Lily astui varoen sisään ja vilkuili ympärilleen. Vessa oli tyhjä. Vessapaperirullan sisällöstä oli revitty puolet lattialle, ja ne muodostivat hieman haparoiden sanan: ANTEEKSI.
Lily kirosi ponnettomasti ja palasi takaisin olohuoneeseen.
  “Arianna on lähtenyt“, hän ilmoitti.
  “Lähtenyt? Minne?”
  “Voin hyvin arvata”, Lily puuskahti katkerasti. Hän ei voinut uskoa Ariannaa. Että tämä oli noin vain valmis painumaan taistelun keskelle, vaikka tiesi aivan hyvin, että olisi vähintään yhtä suureksi hyödyksi kuin haitaksi. Arianna oli niin... niin... niin itsepäinen! Ja ylpeä! Ugh! Lilyn teki mieli vääntää häneltä niskat nurin - jos vain ensin löytäisi hänet elävänä.
  “Voitteko te vahtia Harrya? Minun täytyy mennä hänen peräänsä.”
  “Lily, ei!” herra Potter kielsi oitis.
  “Minun täytyy!” Lily vastusti. “Hän on minun ystäväni.”
  “Et edes tiedä, mistä etsiä.”
  “Silti.” Lilyn silmät kyyneltyivät, kun hän vain kuvittelikin jättävänsä Ariannan yksin. Oli ollut aika, jolloin hän oli ajatellut, että jokaisen tuli korjata itse omat virheensä, mutta nykyään hän oli muuttanut mieltään. Arianna oli hänen ystävänsä, eikä hän voisi elää itsensä kanssa, jos ei edes yrittäisi löytää tyttöä.
  “Lily, sinun ei tarvitse mennä - minä menen“, herra Potter ilmoitti ja nousi ylös.
  “Mitä? Ei, ei, ei! Sinä olet sairaslomalla!”
  “Mutta en työkyvytön”, herra Potter muistutti.
  “Hän on minun ystäväni. Ja minä olin se typerys, joka päästi hänet irti tuolista”, Lily protestoi.
  “Me kaikki luotimme häneen.”
  “Mutta minun on tarkoitus tuntea hänet!”
Herra Potter hymähti. “Lily, jos tietäisit, miten paljon Sirius on puhunut hänestä - no, silloin voisi olettaa meidänkin tuntevan hänet. Älä syytä itseäsi. Minä löydän kyllä hänet.”
  “Etkä löydä! Sascha, sano sinäkin jotakin!”
Jamesin äiti näytti huolestuneelta.
  “Minä olen vanha - “ herra Potter aloitti.
  “Viisikymmentäkuusi! Ei se vielä varsinaisesti haudassa ole!”
  “Mutta minä olen haudassa ennen ensi kevättä. Älä näytä tuolta, Lily, me kaikki tiedämme, että se on totta. Minä olen jo elänyt elämäni, kun taas sinulla on aviomies ja lapsi ja kokonainen tulevaisuus. On parempi, että minä menen.”
Lily avasi suunsa vastustaakseen, mutta ei löytänyt sopivaa vastalausetta. Hän valahti kädet puuskassa takaisin tuolilleen.
  “Minä sitten vihaan sitä, että kaikki keksivät tänään parempia perusteluja kuin minä!”
  “Se johtuu vain siitä, että olemme oikeassa“, herra Potter sanoi leppeästi ja taputti häntä päälaelle. Sitten hän katsoi vaimoaan. “Saatatko minut ulos, Sascha?”
  “Totta kai.”
Kaksikko poistui, ja Lily jäi tuijottamaan heidän jälkeensä. Harry äänteli hämmentyneesti hänen sylissään.
  “Niinpä niin, Harry“, Lily huokaisi. “On inhottavaa, kun toiset ovat valmiita uhraamaan henkesi sinun vuoksesi. Mutta se on elämää.”

***

  “Rouva hyvä”, James yritti, “teidän täytyy päästää irti siitä pelargoniasta ja tulla mukaani.”
Harmaatukkainen nainen loi Jamesiin epäluuloisen katseen ja tiukensi otettaan valtavasta kukkaruukusta. James huokaisi. Hänen selkänsä takana kolmekymmentä ihmistä odotti tilaisuutta päästä turvaan evakuointipisteeseen, ja tämä mummo yritti pilata kaiken.
  “Jättäkää pelargonia”, James maanitteli. “Teidän henkenne on paljon tärkeämpi.”
  “Tämä pelargonia on ollut suvussani vuosia, senkin hunsvotti!” mummo tiuskaisi. “Sataviisikymmentäseitsemän vuotta! Tiedätkö, kuinka pitkä aika se on? Isoisoisoisäni toi tämän kukan mukanaan valloitettuaan Amerikan! En luovu siitä!”
  “Isoisoisoisänne ei arvostaisi sitä, että tapatatte itsenne.”
  “Minun isoisoisoisäni oli ylpeä mies, joka teki, mitä täytyi.”
  “No, teidän täytyy nyt päästää irti siitä pelargoniasta.”
  “En ikinä!” nainen pusersi ruukkua niin tiukasti, että oli ihme, ettei se hajonnut otteen voimasta.
James huokaisi. “Red! Tule tänne!”
Red harppoi paikalle pitkin askelin, selvitti ongelman yhdellä nopealla silmäyksellä ja heilautti taikasauvaansa. Pelargonia ruukussa vavahti ja murtui pieniksi murusiksi multaan.
  “Siinä. Rakas kukkanne meni vihannesten taivaaseen ja nukkuu onnellista unta. Tulkaa mukaani, nyt!”
Mummo kyräili vihaisesti Rediä. Red tuijotti yhtä vihaisesti takaisin. Viimein mummo lannistui ja marssi Redin edelle kovaäänisesti tuhahdellen.
Red virnisti Jamesille. “Sinusta näkee, ettei sinulla ole anoppia. Ala mennä jo!”
James veti käden lippaan ja hölkkäsi joukon perälle. He olivat sopineet, että kokeneempana aurorina Red johtaisi joukkoa, kun taas James puolustaisi sitä takaapäin. Red komensi ryhmän jälleen liikkeelle, ja he jatkoivat ripeää kulkuaan halki Viistokujan. Taistelu raivosi kaikkialla heidän ympärillään, mutta ei kiinnittänyt heihin mitään huomiota; siitä toiset aurorit pitivät ansiokkaasti huolen. Silti James tunsi olonsa levottomaksi. Hän olisi ollut paljon mieluummin auroritovereidensa joukossa kuin puolustanut tätä joukkoa. Yksin taistellessaan hän saattoi luottaa omaan voimaansa ja nokkeluuteensa, mutta tällaisen joukkion kanssa oli luotettava yksinomaan onneen. Kaikki kolmekymmentäyksi evakuoitua olivat paniikin partaalla; pienikin hyökkäys manaliusten taholta voisi suistaa koko joukon täyden kaaoksen valtaan.
James oli niin uppoutunut omien pelkojensa valtaan, että säpsähti, kun kuuli nimeään kutsuttavan. Pitkänhuiskea nainen hänen edessään hidasti ja katsoi häntä uteliaasti.
  “James? Onko se todella James Potter?”
James nyökkäsi epäröiden.
  “James Potter aurorina! Enpä olisi uskonut! Kuvittelin aina sinun poseeraavan uimahousuissa jonkin huispauslehden kannessa“, nainen päivitteli ruskeiden nappisilmien katse naulittuna Jamesin kasvoihin.
  “Anteeksi, mutta - “
  “Etkö muista minua?” nainen nauroi. “Niin sinun tapaistasi!”
James kurtisti kulmiaan ja katsoi naista tarkemmin. Tämä oli pitkä, yhtä pitkä kuin hän itsekin, ja kannatteli päälaellaan paksua mustaa hiuskekoa. Huulet olivat täyteläiset ja vahvasti punatut, nenänpää pisamainen ja nykerö. Naisessa oli jotakin tuttua, mutta -
  “No, onhan siitä jo monta vuotta“, nainen armahti hänet aina vain hymyillen. “Entä jos kertoisin, että minulla oli aiemmin kihara ruskea tukka ja silmälasit? Vai pitäisikö minun muistuttaa sinua valvojaoppilaiden kylpyhuoneella, Brittany Columilla ja sarjalla valokuvia?”
James lehahti punaistakin punaisemmaksi. “Anna Bones?”
  “Omassa persoonassani.”
  “Voi Merlin”, James ähkäisi heikosti. Vaikka hän oli aina väittänyt, ettei kyennyt muistamaan koulusta muita tyttöjä kuin Lilyn, eräs toinenkin oli jäänyt erittäin elävästi hänen mieleensä - eikä mitenkään positiivisessa mielessä. James oli seurustellut kaksi vuotta vanhemman Anna Bonesin kanssa viidennen luokan alussa, kun oli parhaansa mukaan yrittänyt vakuuttaa itselleen, ettei ollut vähääkään kiinnostunut Lilystä. Siihen aikaan Anna oli ollut äärimmäisen suosittu ja myös äärimmäisen yllytyshullu. Yhdessä tytön kanssa James oli - useimmiten humalassa -  kokeillut asioita, joita ei ollut edes harkinnut aiemmin. Kaikkein ikimuistoisin noista kokeiluista oli saanut alkunsa, kun James ja Anna olivat vahvan tuliviskin vaikutuksen alaisina päättäneet hankkiutua eroon neitsyydestään. He olivat hankkineet rohkaisuksi lisää tuliviskiä ja hiipineet keskellä yötä valvojaoppilaiden kylpyhuoneeseen. Ikävä kyllä Annan huonetoveri Brittany Colum oli kuitenkin nähnyt heidän lähtönsä ja päättänyt hiipiä heidän peräänsä - kameran kanssa. Niitä valokuvia James muisteli edelleen häpeällä.
Anna Bones katsoi häntä päätä kallellaan. “Et varmaan olisi halunnut tunnistaa minua?”
  “Siitä on kauan“, James mumisi kasvot edelleen punoittaen. “En ole enää viisitoista.”
  “Tiedän. Usko pois, en olisi puhunut sinulle ollenkaan, mutta - no, kehnotkin muistot auttavat pitämään pelon loitolla, vai mitä?”
James yllättyi huomatessaan Annan olevan oikeassa. Kun hän keskittyi häpeilemään viidennen luokan kokemuksiaan, hän ei ehtinyt haaskata aikaa hermoiluun.
  “Hyvä on, jatka puhumista”, hän kehotti. “Minne… minne elämä on vienyt sinut sitten... no, sen päivän?”
  “Siivoamaan taikaministeriön vessoja.”
  “Ihan tosi?” James muisti Annan - no, ei varsinaisesti koulusta kiinnostuneena, mutta ainakin älykkäänä tyttönä.
Anna hymyili kuivasti. “Joo. Nyt ymmärrän, mitä professori McGarmiwa tarkoitti sanoessaan, että minun kannattaisi oman parhaani vuoksi nähdä edes vähän vaivaa koulun eteen. Entä sinä? Olet ilmeisesti aurori, mutta mitä muuta?”
  “En mitään erikoista.”
  “Seurusteletko?”
  “Olen naimisissa”, James sanoi virnistäen leveästi kuten aina tullessaan muistutetuksi siitä tosiasiasta, että oli tosiaan onnistunut houkuttelemaan Lilyn vaimokseen.
  “Ihanko totta? Lapsia?”
  “Yksi.”
  “Mihin tämä maailma oikein on menossa?”
James olisi voinut kysyä samaa. Tuntui oudolta jutella huolettomasti nuoruudenystävän kanssa samalla kun ihmiset kaikkialla hänen ympärillään taistelivat hengestään. Se tuntui oudolta, ja kenties juuri siksi oikealta.
  “Entä sinä? Onko sinulla rikas mies ja kymmenen lasta?”
 “Seurustelen papukaijan kanssa“, Anna vastasi kuivakkaasti. “Se korvaa minkä tahansa miehen. Syö vähemmän, ja jos se tunkee sänkyyni, se haluaa vain keksin.”
 “Sinusta on tullut katkera.”
 “Ei, vaan maailman murjoma realisti.”
James oli aikeissa sanoa jotain lohduttavaa, kun joukkio hänen edessään äkkiä pysähtyi niin nopeasti, että hänen oli kaivettava kantapäänsä maahan estääkseen itseään törmäämästä Annaan. Mitä oli tapahtunut?
  “Anteeksi, minun täytyy mennä”, James mutisi ja lähti kiertämään joukkoa juoksujalkaa. Mitä hän oli oikein ollut tekemässä? Verestänyt lapsuudenmuistoja koulutoverin kanssa, vaikka tarkoitus oli olla valppaana! Se tosiasia, että hän oli tullut yllätetyksi housut nilkoissa tuon koulutoverin kanssa ei tehnyt asiaa yhtään hyväksyttävämmäksi.
  “Hei, Red! Mitä tapahtuu?” James huikkasi.
Red oli jähmettynyt paikoilleen, eikä reagoinut mitenkään hänen ilmestymiseensä.
  “Red!” James tönäisi miestä.
Red kääntyi hätkähtäen ja kohtasi hänen katseensa. Miehen ilme sai Jamesin säpsähtämään. Redin vihreissä silmissä oli palava katse, kuin hän olisi nähnyt jotakin, minkä näkemistä pelkäsi enemmän kuin mitään muuta. Ja sitten James käsitti. Joidenkin metrien päässä, näköetäisyydellä, seisoi paikoilleen jäykistynyt nuori nainen, jota ympäröi pelottava vihreä loiste.
Oli kai Voldemortin tekosia, etteivät aika ja hauta olleet purreet Jazziin kuten toisiin Voldemortin herättämiin kuolleisiin. Ilman taikuutta Jazz ei olisi mitenkään voinut näyttää niin paljon entiseltä itseltään. Hänen ihonsa oli valkoinen kuin pakkaslumi ja huulensa verettömät ja siniset, mutta leimuavan oranssit hiukset olivat yhä kaikki paikoillaan, ja silmäkuopista loistavat vihreät silmät yhtä valppaat kuin ennen kuolemaakin. Sen täytyi olla illuusio, James ajatteli epätoivoisesti - illuusio, joka särkyisi heti, kun joku menisi lähietäisyydelle. Silloin olisi jo myöhäistä. Mutta käsittikö Red?
  “Pysy tässä, pomo”, James sanoi karheasti. “Minä - minä hoidan - “
  “Ei!” Red murahti. “Älä koske häneen!”
  “En sitten - mennään vain toiseen suuntaan - nyt heti - “
Mutta Red kieltäytyi siitäkin. Ihmiset heidän takanaan alkoivat liikehtiä ja supista levottomasti. Viimein eräs heistä uskaltautui kysymään, mistä oli oikein kyse. Kumpikaan, ei James eikä Red, pystynyt vastaamaan hänelle.
  “Red, kiltti”, James rukoili. “Häivytään ja - “
Äkkiä Red otti askeleen eteenpäin. “Älä yritä pysäyttää minua, tai kangistan sinut“, hän varoitti, ja vaikka hän vitsaili usein, ei James epäillyt hetkeäkään, etteikö hän olisi ollut tosissaan. Sillä hetkellä Jamesista tuntui, etteihän tuntenut Rediä alkuunkaan. Miehen vihreissä silmissä oli outo, miltei pelottavan polttava katse ja hän näytti sulkeneen todellisuuden ulkopuolelleen tavalla, johon James ei olisi koskaan uskonut hänen pystyvän. Avuttomana James katseli, kuinka Red ylitti kadun Jazzin luokse.
  “Mitä oikein tapahtuu? Mikset mene hänen peräänsä?” Anna Bones uteli.
  “Siitä olisi enemmän haittaa kuin hyötyä”, James mumisi synkästi. “Hänen täytyy selvitä tästä yksin.”
Mutta selviytyisikö Red? Katsellessaan, miten mies lähestyi manailusta luottavaisesti ja täysin aseistautumattomana James ei voinut kuin ihmetellä, tajusiko Red alkuunkaan, mistä oli kyse. Jazz oli nyt manalius, eikä Jazz - kaukana ihmisestä, vaikka olisi silti näyttänytkin. Miksei Red voinut vain ymmärtää sitä?
  “Jazz”, Redin ääni kantautui käheänä kadunkulmasta. Mies riiputti käsivarsiaan sivullaan.
Manalius kääntyi ja naulitsi vihreät silmänsä Redin kasvoihin, mutta ei sanonut mitään. Sen suupielet kaartuivat hymyyn, joka oli yhtä ontto kuin tyhjiin koverrettu puunrunko. Sitten, hyvin hitaasti, se ojensi valkean kätensä kohti Rediä, kämmen kutsuvasti avoinna.
  “Ei kai hän aio mennä tuon hirviön mukaan?” Anna henkäisi.
James ei pystynyt vastaamaan. Mennessään varoen lähemmäs hän saattoi nähdä Redin silmissä kaipauksen, joka oli pysytellyt taka-alalla niin pitkään, että James oli lähes unohtanut sen olemassaolon. Nyt se oli palanut täydellä voimalla ja enemmänkin. Red näytti olevan valmis ojentamaan kätensä ja astumaan Jazzin kanssa kuoleman rajojen toiselle puolelle, rauhaan. Mutta James tiesi, ettei manaliusten maailmassa ollut olemassa unohdusta ja rauhaa, oli vain jatkuva levottomuus sätkynukkena toisten käskyjen vallassa.
  “Jazz”, Red sanoi uudelleen, ja tällä kertaa se kuulosti antautumiselta. James pudisti kädet nyrkkiin ja mietti, ehtisikö ajoissa, jos menisi Redin luokse. Luultavasti ei - Red tekisi jotakin typerää, jos vain näkisikin hänen liikahtavan. Mutta mitä hän sitten voisi tehdä?
Jazz ei edelleenkään sanonut mitään. Hänen silmänsä pysyivät ilmeettöminä ja kasvonsa passiivisina.
  “Sano jotakin”, Red pyysi.
Vastausta ei tullut. Redin ääni ei saanut Jazzia värähtämäänkään - hän ei tuntenut sitä enää. James rukoili, että Red käsittäisi. Mutta mies ei ymmärtänyt. Hän astui eteenpäin ja ojensi kättään kohti Jazzia.
Sitten se tapahtui. James ennätti erottaa ilmassa vihreän ja oranssin välähdyksen, ja seuraavassa hetkessä Red ja Jazz kierivät maassa kaikkea muuta kuin romanttisissa tunnelmissa. James erotti ainoastaan raajojen ja hiusten sekamelskan. Lyhyen hetken ajan hän seisoi paikallaan kykenemättä liikkumaan. Sitten hän muisti Frankin opetukset manaliuksista - ne raatelivat kappaleiksi, jos pääsivät lähietäisyydelle...
  “Tulkaa avuksi!” James karjaisi takanaan seisovalle joukolle. “Tähdätkää manaliukseen! Tuliloitsut - yksi, kaksi, NYT!”
Hän heilautti taikasauvaansa, ja kultaisten liekkien meri kietoi Redin ja Jazzin sisäänsä. Jamesin sydäntä kylmäsi, kun hän näki loimottavien lieskojen peittävän kaksikon näkyvistä, mutta hän pakottautui kovettamaan itsensä. Red oli osaava velho, varmasti hän suojaisi itseään... ja tämä oli ainoa keino...
Sisin tuhansille solmuille vääntyneenä James katseli, kuinka tulenliekit loimusivat kadunkulmassa. Kaiken aikaa hän odotti kuulevansa tukahtuneen tuskanhuudon, joka kertoisi kaiken olevan lähellä päätöstään, mutta he pysyivät molemmat vaiti - niin Red kuin Jazzkin. Tuntui kestävän ikuisuuden, ennen kuin liekit lopulta laantuivat savuavaksi tuhkaksi. James tähyili levottomana paksun savun keskelle tietämättä, mitä odottaa. Entä jos liekit olivat polttaneet Redinkin?
Viimein James erotti yksinäisen hahmon savun keskeltä. Se kuului miehelle. Hän huokaisi helpotuksesta ja juoksi Redin luokse.
  “Kaikki hyvin?”
Red ei vastannut, mutta hänen olemuksensa kertoi kaiken. Hän näytti kammottavalta. Hän oli kauttaaltaan veristen naarmujen ja hampaanjälkien peitossa, ja vaatteenriekaleiden välistä valui verta voimalla, joka kieli hänen saaneen monia syviä vammoja. Tuli ei ollut koskettanut häntä, mutta se oli laiha lohtu. Kaikkein kauhistuttavin oli hänen ilmeensä - tyhjä, musertunut ja pettynyt.
  “Hän ei tuntenut minua“, Red sanoi äänellä, josta paistoi lopullisuus. Hän puhui enemmän itselleen kuin Jamesille. “Hän ei tuntenut minua.”

***

Cinnamon ei itsekään tarkkaan tiennyt, mitä oli odottanut astuessaan sisälle taikaministerin huoneeseen. Oliko hän kuvitellut näkevänsä taikaministerin hengettömänä vasten pöytää, vai valtavan aurorijoukon ympäröimänä? Niin tai näin, kumpikaan kuvitelma ei pitänyt paikkaansa. Sen sijaan taikaministeri - pyylevä, punaposkinen, lyhyttukkainen nainen - istui kaikessa rauhassa pöytänsä ääressä ja pelasi räjähtävää näpäystä. Pelitoverinaan hänellä oli Manico Visardo, Alessandron isä. He molemmat näyttivät perinpohjaisesti yllättyneiltä Cinnamonin ja Alessandron nähdessään. Cinnamon saattoi vain kuvitella, miltä he näyttivät - veren ja pölyn peitossa molemmat, ja Alessandro vieläpä vapisi kuin pajunoksa tuulessa.
  “Mikä suo minulle tämän kunnian?” taikaministeri Millicent Bagnold kysyi viimein arvokkaasti, kuin olisi puhutellut kahta tärkeää valtiovierasta, eikä suinkaan kahta nukkavierua kummajaista, jotka olivat pölähtäneet tyhjästä keskelle hänen toimistoaan.
  “Olemme - tulleet - varoittamaan - teitä - vaarasta”, Cinnamon huohotti.
  “Vaarasta? Mistä vaarasta?”
  “Kaikella kunnioituksella, Millicent”, Manico Visardo sanoi nousten seisomaan. “Tuo tuossa on minun poikani ja hänen tyttöystävänsä. Sinuna en uskoisi turhan paljon heidän puheistaan.”
  “Anna olla, isä”, Alessandro ärähti. “Et halua Voldemortin nousevan taikaministeriksi vain koska et pidä minusta!”
  “Tiedät-kai-kuka taikaministeriksi?” Bagnold rypisti otsaansa. “Mistä te puhutte, herra - “
  “Alessandro Visardo. Ja tässä on Cinnamon Bellini.”
  “Enkä minä ole hänen tyttöystävänsä”, Cinnamon lisäsi.
Alessandro pyöritti silmiään. “Onko mitään absurdimpaa kuin nainen? Taikaministeri Bagnold, ettekö ole tietoinen siitä, että tämä rakennus on täynnä kuolonsyöjiä, jotka pyrkivät tappamaan teidät?”
  “Mitä?”
  “Tai siitä, että talon yllä on ilmiintymisenestosuoja? Ministeri, teidän täytyy tietää, että manaliusten hyökkäys oli harhautus, jolla pyrittiin lähettämään aurorit muualle. Onko teillä turvananne ketään muuta kuin hän?” Alessandro nyökkäsi halveksuen isänsä suuntaan.
  “Henkivartijani - Longbottom - “
  “Me pääsimme juuri henkivartijasi ohitse. Hän makaa tainnutettuna käytävässä.”
  “Alessandro!” Jollakin ilmeellä Manico Visardo onnistui tilanteesta huolimatta kuulostamaan paheksuvalta isältä.
  “Teidän täytyy lähteä täältä, heti paikalla”, Alessandro sanoi välittämättä vähääkään isästään.
  “Miten? Jos ilmiintymisenestosuoja - ja hormiverkostoa vahditaan - “
  “Rouva taikaministeri, onko teillä keksipurkkia?” kysyi Cinnamon.
  “Anteeksi kuinka?” Bagnold katsoi häntä pöyristyneenä.
  “Tarvitsisin keksipurkin. Mieluiten sellaisen, jossa on tiivis kansi.”
Bagnold näytti siltä, ettei edelleenkään ymmärtänyt hänen tarkoitustaan, mutta kaivoi yhtä kaikki kaapistaan savesta muovatun keksipurnukan, jonka kyljessä luki suurin kirjaimin, että kyseinen purkki sisälsi suklaahippukeksejä.
  “Kelpaako tämä?”
  “Erinomaisesti. Rouva taikaministeri, aion järjestää teidät turvaan täältä. Luotatteko te minuun?”
Ottaen huomioon, että Cinnamon oli juuri osallistunut Bagnoldin henkivartijan tainnuttamiseen ja näytti kaikkea muuta kuin luottamustaherättävältä kysymys ei ollut niitä kaikkein tavallisimpia. Bagnold kuitenkin nyökkäsi.
  “Hyvä. Kai teidän pöllönne on täällä?”
  “Tuolla nurkassa.”
  “Aion kutistaa teidät ja lähettää teidät keksipurkissa Albus Dumbledorelle”, Cinnamon selosti suunnitelmaansa. “Hän ymmärtää tilanteen ja suurentaa teidät jälleen kun olette turvassa Tylypahkan muurien sisässä. Sopiiko järjestely teille?”
Bagnold kalpeni, mutta nyökkäsi. Cinnamon hymyili.
  “Alessandro, viitsisitkö sinä tehdä loitsun? Minun sauvani jäi käytävään.”
Alessandro näytti siltä, että oli hädin tuskin kuullut, mitä hän sanoi. Mies oli sulkenut silmänsä ja näytti rukoilevan jonkinlaista kohennusta vointiinsa.
  “Alessandro?”
  “Mitä?”
Cinnamon toisti asiansa huolestuneena. Alessandro ei koskaan - koskaan - antanut kivun tai väsymyksen näkyä kasvoiltaan. Miksi hän sitten nyt näytti siltä kuin olisi vastikään noussut haudasta?
  “Totta kai”, Alessandro lupasi Cinnamonin katsetta vältellen. “Taikaministeri Bagnold, jos astutte edemmäs - “
Alessandro mutisi muutaman sanan, ja Bagnold alkoi kutistua silmissä, kunnes oli hädin tuskin peukalonpään mittainen. Cinnamon kumartui, noukki taikaministerin mahdollisimman kunnioittavasti lattialta ja asetti tämän keksipurkin pohjalle. Sitten hän sulki kannen ja sitoi purkin höyheniään pörhistelevän viirupöllön jalkaan.
  “Vie tämä suoraan Albus Dumbledorelle. Niin nopeasti kuin voit, onko selvä?” hän sanoi ankarasti pöllölle, joka räpäytti keltaisia silmiään. Se riitti Cinnamonille, ja hän päästi pöllön vapaaksi toimistohuoneen ikkunasta. Se levitti siipensä ja katosi kirkkaalle marraskuun taivaalle.
  “Keksipurkki, Cinnamon?” Alessandron ääni oli yllättynyt.
Cinnamon kääntyi, eikä voinut olla hymyilemättä omahyväisesti. “Jos olisit ollut Auroriakatemian räjähdyksessä Frank Longbottomin kanssa, ymmärtäisit. Hän muutti koko joukon ihmisiä vesipisaroiksi, kun katto putosi heidän päälleen.”
  “Ja sinä sulloit taikaministerin keksipurkkiin. Perun kaikki aiemmat puheeni. Olet fiksuin tapaamani - saamari!” Alessandron kasvot vääristyivät äkkiä kivusta, ja hän joutui ottamaan tukea pöydästä, jottei olisi lyyhistynyt lattialle.
  “Mitä nyt?”
  “Ei se mitään ole!” Alessandro yritti tempaista käsivartensa pois hänen ulottuviltaan, mutta turhaan. Cinnamon kaivoi kyntensä hänen ranteeseensa ja väänsi hänen kättään niin, että pystyi kunnolla katsomaan hänen olkaansa. Hänen kaapunsa oli revennyt saumastaan, ja sen alla odotti kummallinen, turvonnut, musta läiskä, joka näytti ikävästi kuolleelta.
Cinnamon haukkoi henkeään. “Mikä tämä on? Mikset sanonut mitään?”
  “Me olimme vaarassa. Olemme edelleen vaarassa”, Alessandro muistutti yhteenpuristettujen hampaidensa rakosesta. “Isä, sulje ovi. Estä ketään pääsemästä tänne. Vieläkö niitä keksipurkkeja on?”
Manico penkoi kuumeisesti taikaministerin kaappeja. “Vain yksi.”
  “Sinä otat sen, Cinnamon”, Alessandro määräsi oitis. “Me lähetämme sinut Dumbledorelle.”
  “Minä en jätä sinua tänne!” kivahti Cinnamon.
  “Älä heittäydy dramaattiseksi, ei sinua täällä kaivata.”
  “Minä olen ainoa parantaja tässä huoneessa. Sinun käsivartesi kaipaa minua ja kipeästi.”
  “Mutta täällä on myös kuolonsyöjiä! Silloin kaivataan auroria, eikä kipusiskoa!”
  “Minä olen ollut Feeniksin Killassa. Osaan puolustaa itseäni siinä missä sinäkin.”
  “Sinä. Lähdet. Nyt”, Alessandro tavutti vaarallisesti.
  “En.”
  “Riittää, te kaksi“, Manico määräsi. “Meillä ei ole aikaa tällaiseen. Sinä - tyttö - tiedätkö, mikä hänen käsivarttaan vaivaa?”
  “Jokin paha kirous”, Cinnamon sanoi huultaan purren.
  “Kiitos paljon, neiti ilmiselvä!”
  “En minä tiedä! Hae Frank, kysytään häneltä!”
Manicon ilmeistä näki, että hän piti Cinnamonia turhanpäiväisenä hysteerisenä pikkutyttönä, mutta yhtä kaikki hän totteli - arvatenkin siksi, että Alessandro uhkasi halstrata hänet katseellaan. Hän katosi huoneesta, ja palasi sekunnin murto-osan kuluttua mukanaan pöpperöinen, päätään pitelevä Frank.
  “Te tainnutitte minut”, Frank totesi tyrmistyneenä.
  “Niin niin”, Cinnamon sanoi kärsimättömästi. “Ja nyt sinun täytyy katsoa Alessandron käsivartta.”
Alessandro näytti siltä, että olisi mieluummin leikannut käsivartensa irti kuin antanut sen Frank Longbottomin kopeloitavaksi, mutta Cinnamon ei antanut hänelle vaihtoehtoja, vaan roikkui koko painollaan hänessä kiinni sillä aikaa, kun Frank tutki hänen vammaansa. Frankin ilme synkkeni.
  “Tämä on paha kirous. Tämän hoitamiseen tarvitaan lääkettä. Onko täällä mitään?”
  “Ehkä krapulalääkettä”, Alessandro nälväisi.
  “Säästä pilkkasi paremmalle päivälle!” Cinnamon tivahti ja heittäytyi penkomaan antaumuksella taikaministerin kaappeja. Niistä löytyi linimenttiä kipeisiin niveliin, sekä erilaisia särkytiloihin tarkoitettuja lääkkeitä, mutta ei mitään kunnollista.
Frank kirosi. “Tarvitsen sen lääkkeen! Manico, sinä saat mennä noutamaan sen.”
  “Kuolonsyöjien keskeltäkö?”
  “Ei, vaan Tylypahkasta. Me lähetämme sinutkin Dumbledorelle. Mene sitten professori Kuhnusarvion puheille ja pyydä häneltä tarvitsemasi aineet“, Cinnamon neuvoi. “Hän auttaa sinua kyllä.”
  “Miksei tyttö mene?”
  “Tyttö on parantaja”, Frank sanoi lyhyesti ja avasi kookoskeksipurkin kannen. Alessandron isä suostui kutistettavaksi itsekseen manaten, mutta suostui yhtä kaikki. Sitoessaan keksipurkkia varapöllön jalkaan Cinnamon joutui taistelemaan itseään vastaan, jottei olisi tullut ravistelleeksi purkkia hieman enemmän kuin oli tarpeellista. Hän ei pitänyt sillä hetkellä turhan paljon Manico Visardosta.
  “No niin, toivottavasti hän palaa pian”, Frank totesi sulkiessaan ikkunan pöllön jäljiltä. “Tule tänne, Cinnamon. Autetaan Alessandro pöydälle.”
  “Minä osaan kyllä kiivetä pöydälle itsekin“, Alessandro protestoi ärhäkästi, mutta yrittäessään sai huomata, ettei jaksanut koukistaa polviaan sen vertaa, että olisi päässyt kunniallisesti pöydän reunalle. Cinnamon vilkaisi huolestuneesti Frankia auttaessaan Alessandroa vaakatasoon pöydälle.
  “Mikä kirous tämä oikein on?”
  “Kuoliokirous. Se leviää yhdestä raajasta koko kehoon, kunnes lamaannuttaa viimein keuhkot ja sydämen. Yleensä kuolonsyöjät tähtäävät nilkkaan antaakseen kuolion levitä mahdollisimman pitkään ennen kuolemaa. Sinulla oli onnea, Alessandro. Tämä ei satu yhtä kauan.”
  “En olekaan ikinä tuntenut itseäni yhtä onnekkaaksi”, Alessandro mutisi silmät tiukasti suljettuina. Hänen otsallaan helmeili hikikarpaloita.
Frank ei vastannut, vaan keskitti kaiken huomionsa Cinnamoniin. “Sinun täytyy pitää hänet valveilla, kunnes lääkkeet tulevat, ymmärrätkö? Sillä ei ole väliä, miten sen teet - puhu hänelle, laulata, lyö häntä, mitä tahansa - mutta hän ei saa nukahtaa. Jos hän nukahtaa, voit saman tien lyödä ruumishuoneen leiman hänen isovarpaaseensa.”
Cinnamon nyökkäsi suu tiukkana viivana. “Onko muuta?”
  “Jos hän alkaa valittaa kipua kaulassaan, tule hakemaan minut välittömästi.”
  “Minne sinä menet?” Cinnamon parahti.
  “Aulaan vahvistamaan suojaloitsuja. Olemme pulassa, jos kuolonsyöjät murtautuvat niiden lävitse nyt.”
Frank katosi ovien välistä henkivartijan puolelle. Cinnamon jäi yksin vääntelemään käsiään.
  “Okei, kuulit ohjeet, eikö niin? Ala puhua.”
  “Mitä minun pitäisi puhua?” Alessandro mutisi kärttyisesti.
  “Aloita vaikka kertomalla, miksi säntäsit tänne pelastamaan taikaministeriä. Miksi et mennyt suoraan kotiin? Ethän sinä välitä politiikasta.”
  “Yksinkertaisinkin mies välittää politiikasta, kun se koskee häntä itseään.”
  “Mitä sinä tarkoitat?”
  “Sitä, että en mitenkään henkilökohtaisesti välitä Bagnoldista, mutta hän on hyvä taikaministeri. Hän ei puutu minun asioihini niin kauan kuin en jää kiinni, joten minullakaan ei ole mitään häntä vastaan. Hän antaa minun hoitaa työni... siksi kai, ettei tiedä siitä turhan paljon. Mutta luuletko, että Voldemort olisi yhtä salliva? Hän ottaisi meidät kaikki suurennuslasin alle. Etenkin meidät vakoojat.”
  “Sinä et tosiaan välitä muista kuin itsestäsi.”
  “Kenestä pitäisi välittää? Ystävistä? Koska minulla on niitä niin paljon”, Alessandro ivasi.
  “Lily pitää sinusta”, Cinnamon sanoi hiljaa.
  “Poikkeus, joka vahvistaa säännön.”
  “Nytkö sinä päätit heittäytyä itsesääliin?”
  “Miksi ei? Sehän on vain soveliasta, kun kuolee.”
  “Et sinä mihinkään kuole“, Cinnamon kivahti terävästi. “Isäsi tulee pian lääkkeiden kanssa ja sinut kiidätetään Mungoon, turha tässä on dramaattiseksi heittäytyä.”
Alessandro hymyili vinosti. “Et kai sinä tosissasi luule, että isä pitää kiirettä niiden lääkkeiden kanssa? Henkeni on hänelle yhtä arvokas kuin puutarhamenninkäisen.”
  “Sinä vain haluat olla marttyyri!”
  “Jos et halua minun puhuvan, voin olla hiljaakin”, Alessandro huomautti.
  “Tiedät säännöt.”
  “On muitakin tapoja pitää mies valveilla, kuin puhua hänelle.”
Cinnamon irvisti. “Turha yrittää käyttää minua hyväksi. Kuulen tuollaisia pyyntöjä Mungossa kaiken aikaa, ja kieltäydyn niistä vähintään yhtä usein.”
  “Tappelisin kanssasi, mutta olen liian väsynyt.”
  “Ei! Ei! Älä ole väsynyt! Kerro - kerro - jotakin - “
  “Jotakin?”
  “Missä tuvassa olit koulussa?” Cinnamon laukaisi ensimmäisen kysymyksen, joka hänen mieleensä juolahti.
  “Korpinkynnessä.”
  “Mitä? Olisin ollut vaikka valmis lyömään vetoa Luihuisen puolesta.”
  “Et ole ainoa. Miksi täällä on näin kylmä?”
  “Kylmä?”
Vasta äskenhän Alessandro oli hikoillut. Ja huoneessa oli niin lämmin, että pöydällä olisi voinut varmasti paistaa kananmunan. Cinnamon tunnusteli huolissaan Alessandron käsiä. Ne olivat muuttuneet jäisiksi, kuin veri ei olisi enää kiertänyt niissä. Hädissään hän nappasi Alessandron taikasauvan, muutti kukkaruukun paksuksi huovaksi ja peitteli Alessandron sillä. Sitten hän tarttui miehen käsiin ja ryhtyi hieromaan niitä.
  “Kerro lisää. Mistä pidit eniten koulussa?”
  “H-hassua”, Alessandro kalisi, “että olemme t-tunteneet n-näin kauan... j-ja v-vasta nyt o-o-olemme päässeet e-ensitreffi a-asteelle.”
  “Lämpiös ilma! Kerro nyt, Alessandro. Sukkelaan.”
  “T-taikuuden h-istoria. S-siitä minä p-pidin.”
  “Kerro vielä! Mitä muuta sinä muistat?”
  “S-sinut.”
  “Minut?” Cinnamon hieroi Alessandron käsiä kiivaammin.
  “Olit t-toisella l-luokalla. Kirjastossa. A-ajattelin e-että olet ä-ärsyttävän k-kiltti.”
  “Tosiasia, joka ei ole muuttunut vuosien saatossa“, Cinnamon mumisi. Mutta ajatus ei enää suututtanut häntä kuten aikoinaan. Totta, hän oli kiltti. Mutta tarvittaessa hän oli paljon muutakin.
Äkkiä Alessandron kohmeinen, vapiseva käsi kohosi hänen niskaansa, ja hän sävähti kylmyydestä. Alessandro ei näyttänyt vähääkään anteeksipyytävältä, vaan katsoi häntä totisena vetäessään hänen päänsä alas kasvojensa tasolle. Sitten mies kohotti vaivalloisesti päätään ja painoi suunsa hänen omalleen. Alessandron huulet olivat kylmät, kuin olisi ruumista suudellut. Cinnamon teki parhaansa lämmittääkseen häntä, eikä hän kerrankin pistänyt sitä pahakseen. Heidän sormensa, lämpöiset ja kuolemankylmät, kietoutuivat toisiinsa suudelman syventyessä.
Se päättyi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Alessandro vetäytyi taaksepäin huulet kylmästi sinisinä ja pudisti päätään.
  “K-kaulaan sattuu.”

***

Alusta alkaen Arianna tiesi olevansa väärässä paikassa. Hän oli ajautunut keskelle kaaosta vailla mitään toivoa käsittää, mitä ympärillä tapahtui. Kaikkialla oli ääniä, ilmavirran mukana ohitse kiitävien ihmisten huutoja ja parahduksia. Vähän väliä joku törmäsi häneen ja oli vähällä kaataa hänet kumoon. Kiroukset lentelivät, ilma oli sakeanaan epätoivon itkusta.
Arianna puristi tiukasti taikasauvaansa ja yritti turhaan hahmottaa tapahtumia kaikuluotausloitsun avulla. Meteli ja väenpaljous esti häntä keskittymästä, ja kun hän yritti selvittää loitsulla ohikulkijoiden henkilöllisyyttä, hän sai vastauksekseen vain epämääräisen luvun kirjaimia, joka olisi voinut tarkoittaa mitä tahansa. Häntä hävetti myöntää sitä, mutta häntä pelotti. Hän oli toden totta tullut väärään paikkaan.
Hän hapuili tyhjää ilmaa ympärillään, kunnes viimein löysi turvalliselta vaikuttavan seinän, johon nojata. Pitäisikö hänen mennä takaisin Pottereille? Tähän mennessä Lily oli varmasti jo huomannut hänen kadonneen ja raivostuisi, kun viimein näkisi hänen ilmestyvän. Hän voisi tietenkin mennä takaisin asunnolleen ja väittää, että oli kyllästynyt meteliin ja halunnut olla rauhassa. Mutta jos hän lähtisi nyt, hän joutuisi myöntämään tappionsa. Sen jälkeen hän ei uskaltaisi lähteä enää ikinä minnekään. Hän jäisi kotiin niin kuin Lily ja rouva Potter, ryhtyisi laskemaan minuutteja ja odottamaan - niin, odottamaan ketä? Ystäviään, kai. Mutta entä jos hän ei halunnut odottaa?
Hän puristi tiukasti taikasauvaansa ja astui eteenpäin. Kyllä hän tästä selviäisi. Hän keksisi jonkin keinon.
Hän ehti ottaa vain yhden askeleen eteenpäin, kun ilma äkkiä muuttui kammottavan kylmäksi. Arianna ei ollut koskaan kokenut sellaista kylmyyttä; se valtasi hänen jäsenensä hitaasti, kuin hiipivä pakkanen. Häntä alkoi vapisuttaa, ja kun hän hengitti, hän oli melkein varma siitä, että hänen hengityksensä oli muuttunut höyryksi. Seinä hänen takanaan oli liukas kuurasta.
Äkkiä Ariannaa alkoi heikottaa. Hänen mielensä lävitse virtasi kuvia, eläviä muistoja. Ne tunkeutuivat hänen mielensä perukoilta ehtymättömänä virtana, jota hän ei pystynyt pysäyttämään. Hän näki kymmenvuotiaan itsensä itkemässä, kun hänen isoisänsä oli kuollut, ja sitä seuraavat kammottavat yöt, jolloin hän ei ollut pystynyt nukkumaan, koska oli pelännyt kuolleen isoisän tulevan hänen sänkynsä vierelle. Hän näki Jaken lähtevän Tylypahkaan ja vievän hänen lempinallensa mukanaan. Ilkeän Luihuisen johtajatytön, joka oli kutsunut häntä lihavaksi lehmäksi hänen ensimmäisenä päivänään Tylypahkassa. Pojat, jotka tekivät pilaa hänen hintelästä tikkusuorasta olemuksestaan. Jästiauton alle juosseen kissan, muistiinmenetykseen sairastuneen isoäidin, Rohkelikon hävityn huispausmestaruuden. Hän piteli päätään ja yritti estää muistikuvia tulemasta, mutta ei pystynyt siihen. Jossakin mielensä perukoilla hän tiesi, ettei tämä ollut totta, että tämä oli pelkkä illuusio... mutta siitä ei ollut mitään apua. Hän horjahteli muistojensa armoilla avuttomana, kykenemättä muuta kuin ulisemaan. Kuvat jatkoivat virtaansa, vaihtuivat uudempiin. Sirius sen huispaajatytön kanssa, kun heidän kahden olisi pitänyt olla yhdessä... ministeriön pöllö, joka toi uutiset Cinnamonin perheen kuolemasta... Jazzin kuolema Tylyahossa. Se kaikki sattui, sattui niin kovasti. Ariannasta tuntui, ettei hän olisi enää ikinä onnellinen. Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt taistella vastaan, mutta hänen taikasauvaa pitelevät sormensa olivat muuttuneet hervottomiksi, ja kaikki loitsut olivat kadonneet hänen mielestään. Oliko hän tulossa hulluksi? Mikä kirous tämä oikein oli?
Kuvia, kuvia, aina vain kuvia. Hän näki heidän kuolevan, jokaisen rakastamansa ihmisen, joka oli antanut henkensä Voldemortin käsissä. Hän näki kaikkien pelkonsa ja inhonsa aiheiden piirtyvän silmiensä eteen selkeinä kuin ne todella olisivat olleet siinä. Lopulta hänen ajatuksiinsa tunkeutuivat muistoista pahimmat: Auroriakatemian pimeä kellari ja räjähdys - viimeinen kerta, kun hän oli nähnyt mitään. Kuva jäi hänen silmiensä eteen, eikä väistynyt silloinkaan, kun kaksi kylmää, limaista kouraa tarttui hänen kasvoihinsa ja käänsi ne ylöspäin. Mädännyt hengitys leyhähti hänen kasvoilleen, ja silloin hän tajusi. Ankeuttaja! Kaikki oli ankeuttajan syytä.
Hän hapuili taikasauvaansa. “Odotum… odotum... suo... suojelus!”
Arianna ei nähnyt mitään, mutta tiesi siitä huolimatta, ettei hänen loitsustaan ollut mitään hyötyä. Ankeuttaja ei väistynyt... kauhukuvat hänen päänsä sisällä eivät väistyneet… hän näkisi oman sokeutensa elämänsä loppuun saakka, se olisi viimeinen asia, jota hän ajattelisi... ja sitten hän ei ajattelisi mitään.
Hän pyristeli vastaan, mutta pelko oli jo vallannut liiaksi hänen mielensä, jotta siitä olisi ollut mitään todellista hyötyä. Hän tunsi ankeuttajan kylmän, limaisen suun hipaisevan omaansa ja antoi taikasauvan valahtaa otteestaan…
Sitten jokin tömähti kovalla voimalla vasten häntä ja ankeuttajaa, ja iljettävä suu väistyi hänen omaltaan samalla kun hän horjahti kovalla voimalla vasten kylmää seinää. Ankeuttajan paino oli poissa, niljakkaita käsiä ei tuntunut enää. Arianna räpytteli hämmentyneenä silmiään ja toivoi, että olisi voinut nähdä.
  “Taikasauvani!” miehen tukahtunut ääni huusi. “Arianna, etsi taikasauvani! Pudotin sen!”
Arianna säpsähti. Se oli Joseph Potterin ääni. Mies oli tullut juuri ajoissa pelastamaan hänet... ja oli nyt pahemmassa kuin kuolemanvaarassa.
  “Arianna, liiku!”
Arianna heittäytyi nelinkontin maahan ja ryhtyi tunnustelemaan kivien ja soran peittämää katua siinä toivossa, että törmäisi herra Potterin taikasauvaan. Hänen korvansa soivat edelleen, mutta tällä kertaa kauhukuvat hänen mielessään eivät kuuluneet menneisyyteen, vaan nykyisyyteen. Entä jos hän ei löytäisi sauvaa? Herra Potter ei ikimaailmassa voisi taistella ankeuttajaa vastaan ilman sitä.
Hän kopeloi katua hullun lailla, tunnusteli ja etsi, mutta tavoitti pelkkiä kiviä. Sauva… sauva... sen oli pakko olla jossakin. Herra Potter huusi hänen nimeään yhä uudelleen, käski häntä etsimään sauvan, mutta hän ei löytänyt sitä. Häntä alkoi vapisuttaa. Hän ei löytänyt sitä.
  “Arianna, sauva! Arianna - “
Äkkiä herra Potterin huuto katkesi.
  “Herra P?” Arianna huusi ääni väristen. “Herra P, kuuletko minua? Herra P, vastaa! Herra P?”
Mutta vastausta ei tullut. Ainoa ääni, joka erottui kadun hiljaisuudessa oli Ariannan oma pelosta vinkuva hengitys. Herra Potter ei kuullut häntä. Herra Potter ei voinut enää kuulla häntä.
Paniikki valtasi Ariannan. Jamesin isä oli kuollut, pahempaakin kuin kuollut - ja hän olisi seuraava, ellei tekisi jotakin. Hän kompuroi pystyyn ja lähti juoksemaan eteenpäin välittämättä tippaakaan siitä, minne oikein juoksi. Hänen oli pakko päästä pois, ennen kuin hänelle tapahtuisi sama kuin herra Potterille… ennen kuin hän menettäisi sielunsa.
Hän juoksi pakokauhun vallassa kiinnittämättä mitään huomiota siihen, että hänen jalkoihinsa sattui ja keuhkot ulvoivat viimeisiä voimiaan. Sitten hän tunsi tömähtävänsä päin jotakuta kovalla voimalla. Kaksi vahvaa kättä kiertyi hänen ranteidensa ympärille ja vangitsi hänet paikoilleen.
Arianna alkoi kiljua ja yritti hakata vangitsijaansa. “Päästä irti! Päästä irti! Päästä - “
  “Arianna?” yllättynyt ääni kysyi.
Arianna vaikeni kuin veitsellä leikattuna. Ääni oli Siriuksen.
  “Mitä sinä täällä teet?” Sirius kysyi, ja tällä kertaa hän kuulosti vihaiselta.
Arianna antoi käsivarsiensa valahtaa hervottomiksi Siriuksen otteessa ja heittäytyi päin miestä koko voimallaan. Sirius ähkäisi yllättyneenä ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.
  “Mitä on tapahtunut? Kerro!”
  “Minä - hän - herra P - en tarkoittanut - sauva - ja sitten - hukassa - yritin kyllä, mutta - ja hiljaisuus - “
  “Puhu selkeämmin, Arianna, en ymmärrä tavuakaan!” Sirius ärähti vieras aurorin sävy äänessään.
  “Jamesin isä!” Arianna nikotteli. “A-ankeuttaja s-s-s-suuteli -  “
  “Ankeuttaja suuteli herra P:tä?”
Arianna pystyi vain nyökkäämään.
  “Missä? Näytä tietä!”
  “En minä voi! Minä vain juoksin - “
  “Saamari!” Sirius ärjäisi ja sysäsi Ariannan pois sylistään. Hänen kaapunsa kahisivat tavalla, joka kieli hänen etsivän niiden uumenista jotakin. Sitten hän puhui jotakin niin nopeasti, ettei Arianna saanut selvää kuin muutamasta sanasta - “James”, “Kelmien kartta” ja “sinun isäsi“. Seurasi tauko, jonka aikana James ilmeisesti sanoi jotakin peilin toisesta päästä, sitten Sirius tokaisi:
  “Se on pitkä juttu, etsi nyt vain isäsi!”
Keskustelu oli lyhyt ja teräväsanainen, ja koko sen ajan Arianna vapisi hiljaisena käsivarret tiukasti ympärillään. Hän pelkäsi, ettei hänelle tulisi enää ikinä lämmin.
  “No niin, Arianna, nyt mennään“, Sirius komensi ja tarttui hänen käteensä. “Minä näytän tietä, juokse niin nopeasti kuin pääset.”
Ariannan keuhkot polttelivat edelleen hapenpuutteesta ja hänen jalkansa vapisivat tavalla, joka teki niiden liikuttamisen vaikeaksi, mutta yhtä kaikki hän teki parhaansa ja kompasteli Siriuksen jäljessä takaisin paikalle, jossa herra Potter oli menettänyt sielunsa. Siriuksen kädenpuristuksessa ei ollut mitään lohduttavaa, ei jälkeäkään entisestä lämmöstä; se oli kylmä, virallinen puristus, joka kieli Ariannan olevan enemmänkin taakka kuin hyöty. Arianna ei pystynyt vastustelemaan, sillä hän tiesi Siriuksen olevan oikeassa. Ellei hän olisi välttämättä halunnut tulla tänne tänään, herra Potterin ei olisi täytynyt tulla häntä pelastamaan. Silloin herra Potterilla olisi yhä sielunsa...
Arianna alkoi nikotella jälleen.
  “Voi hyvä ihme, älä vain ala itkeä!” Sirius urahti varoittavaan sävyyn. “Kerro - kerro mieluummin, miten tämä oikein tapahtui.”
Arianna ravisti päätään. Hän pelkäsi, että kuolisi, jos joutuisi sanomaan sen ääneen.
  “Arianna.” Siriuksen kynnet kaivautuivat vaativina hänen kämmenselkäänsä.
  “En minä tarkoittanut sitä!” Arianna parahti. “Se oli vahinko, en halunnut - “
  “Mitä? Mitä sinä et tarkoittanut?”
Arianna nielaisi ja vuodatti itkuisesti koko surkean tarinan siitä, miten oli halunnut olla avuksi ja oli ilmiintyneet salaa Viistokujalle, miten oli törmännyt ankeuttajaan ja oli ollut vähällä tulla suudelluksi, kun herra Potter oli viime tipassa ilmestynyt pelastamaan hänet.
  “Mutta hän pudotti taikasauvansa… Sirius, minä yritin löytää sen, ihan totta yritin, mutta - “ hän ei pystynyt lopettamaan lausettaan.
Siriuksen ote hänen kädestään muuttui niin lujaksi, että se sattui. Arianna ei erehtynyt sekoittamaan sitä rakkauteen. Ensimmäistä kertaa elämässään hän oli kiitollinen siitä, ettei voinut enää nähdä, sillä hän tiesi, mitä olisi nähnyt Siriuksen kasvoilla... eikä hän tiennyt, pystyisikö kestämään sellaista vihaa.
  “Perillä.”
Sirius pysäytti hänet yllättäen ja irrotti otteensa hänen kädestään.
  “Onko… onko hän täällä?” Arianna kuiskasi.
  “Minne sitten luulet hänen lentäneen? Kyllä, hän on täällä... ja sinun sietäisi nähdä, mitä oikein olet tehnyt!”
Siriuksen ääni särkyi lopussa. Arianna tunsi olonsa hirvittäväksi, eikä vain itsensä vuoksi. Sirius oli rakastanut herra Potteria kuin isää, ja Sirius oli se, joka joutui näkemään miehen siinä kunnossa, hengettömänä ja sielua vailla kuin elävä kuollut. Arianna toivoi, että olisi tiennyt, mitä sanoa tai tehdä. Hän olisi halunnut korjata asiat jotenkin.
  “Mitä… mitä nyt tehdään?”
  “Sinä olet tehnyt jo aivan tarpeeksi“, tokaisi Sirius.
  “Minä… tiedän. Mutta ei kai häntä tähänkään voi jättää? Pitäisikö hänet viedä Mungoon?”
  “En usko, että parantajat kaipaavat uusia patsaita käytävilleen“, Sirius sanoi karskisti. Arianna kuuli hänen kaapunsa kahisevan, kun hän kääri hihojaan.
  “Mitä sitten?”
Sirius oli pitkään hiljaa. “On parempi, että James ei näe tätä. Se tappaisi hänet… jos hän joutuisi valitsemaan.”
  “Valitsemaan mitä?”
  “Tämä on ensimmäisen kerta, kun teen tämän... toivottavasti olet edes hemmetin pahoillani.”
Arianna yritti sanoa, että oli pahoillaan, että kukaan ei voisi katua enempää, kuin hän sillä hetkellä, mutta sanat eivät suostuneet jättämään hänen huuliaan. Se saattoi olla hyväkin asia, hän tajusi, sillä tuskin Sirius hänen anteeksipyyntöjään edes halusi kuulla. Hän puristi käsiään hiljaa toisiaan vasten ja odotti. Silti hän ei ollut lainkaan valmistautunut, kun Siriuksen karjahdus täytti ilman.
  “Avada Kedavra!”
Arianna kuuli terävän räsähdyksen, kun kirous iskeytyi kohteeseensa. Sitten tuli kuolemanhiljaista. Siriuksen kiivas hengitys täytti ilman.
  “Sirius - “ Arianna ojensi kätensä eteenpäin.
Sirius käännähti kannoillaan. “Minä sitten vihaan sinua, kai sinä sen tajuat?” hän sylkäisi.

***

 A/N2: Kommentteja?
« Viimeksi muokattu: Tammikuu 22, 2008, 16:56:00 kirjoittanut Sharra »

Attitude

  • Ankeuttaja
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 22.1.08
« Vastaus #161 : Tammikuu 23, 2008, 18:18:00 »
Apua,
tämä osa oli ihan järkyttävä! Ei siis pahasti järkyttävä, vaan karmiva, niin kuin muutkin ovat todenneet. Luulin aluksi, että suudelma viittai Ciniin ja Alessandroon, mutta pieleen meni!(oikeastaan tajusin vasta muista kommenteista, mitä se tarkoitti :) )

Kun Alessandro ja Cin olivat siellä huoneessa, ihmettelin vain miksei avada kedavraa voinut käyttää ilman että osuu toiseen? Vai saako ministeriö tietää, että sitä on käytetty vain jos joku kuolee? No ymmärrän kyllä etteivät he voineet tehdä sitä, muuten muu juoni ei olisi varmaankaan toiminut samalla tavalla! Esim. ministeriö olisi saanut tietää kuolonsyöjistä, eikä Cinnamon olisi voinut käyttää keksipurkki-ideaansa, joka oli muuten loistava!

Vielä jäi ihmetyttämään sekin, miten Sirius kerkesi juttelemaan Anna Bonesin (vai kuka se olikaan)kanssa, kun toisissa kohdissa oli painotettu, että manaliukset raatelisivat heti kun pääsevät lähelle? Kohta kyllä oli ihana, kun Siriuksesta paljastettiin tuollainenkin. Miten 30 ihmistä pääsivät kulkemaan manaliuksia täynnä olevalla kadulla kun vain Red oli suojelemassa heitä? Ja kun manaliukset hyökkäsivät, sanottiin että he marssivat(vai muistanko väärin?). Olisin luullut, että he olisivat lähimpien ihmisten kimpussa, niin kuin Puoliverisessä prinssissä? Vai oltiinko ne vain kirjassa käsketty hyökkäämään, ja Memoryssa ei?

Anteeksi, että on näin paljon kysymyksiä, mutta näköjään ajatukset eivät juokse samalla taajuudella:)Mutta mutta... Osa oli kuitenkin loistava, olit saamut sopivan kamalan tunnelman! Arianna oli ennen yksi lempi hahmoistani, ja vieläkin on inhottava uskoa että hänestä on tullut tuollainen. En kuitenkaan voi olla hänelle hirveän vihainen, mutta itsepähän on liian itsepäinen. Kai sitä toivoo että hänen näkönsä palaisi... Mutta nyt Claudia on tavallaan korvannut hänet, ja odotan innolla lisää Sirius/Claudiaa. Toivankin, että seuraava osa olisi kevyempi!

Ai niin, vielä Alessandrosta. (myös yksi lempihahmoistani.) Juuri kun hän ja Cin tajuavat (vihdoin) että kuuluvat toisilleen, Alessandrolle pitää käydä noin. Pidäkkin hänet elossa, tässä osassa sattui jo tarpeeksi!

Kiitos laatulukemisesta,
Attitude

P.s. Kai kerrot meille, kun julkaiset oman kirjan? Täällä on varmastii monta halukasta lukemaan tekstiäsi:)

Zaro

  • Ankeuttaja
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 22.1.08
« Vastaus #162 : Tammikuu 23, 2008, 18:42:45 »
Äää, pakkohan munkin on kommentoida, kun tää osa oli niin tajuttoman hyvä.

Ensimmäiseksi, noin joka toinen kappale käsitteli _Alessandroa_ ja Cinnamonia. AH<3 Molemmat olivat omia itsejään ja onneksi Alessandrokaan ei ollut muuttuunut miksikään lässynlää, mutta kun oikeasti rakastan sinua Cinnamon ! Keskusteluissa oli ihanaa huumoria ja ironiaa ja minä ainakin naurahtelin pariin otteeseen.

MUTTA minä kyllä vähän petyin Alessandroon. Olisin odottanut siltä jotain nerokkaampia vakoojan taitojen esittelyjä, mutta sehän oli loppujen lopuksi aikalailla samalla viivalla Cinnamonin kanssa. Keksipurkki-idea oli aivan loistava !

Ehkä olisin halunnut myös, että jotkut kohdat olisivat jääneet vähän enemmän lukijan oman mielikuvituksen varaan. Esim. se, että Alessandro käyttää ensimmäistä kertaa Cinnamonista tämän lempi nimeään. Uskon, että lukijat (me siis täällä) olisivat tuon tajunneet ilman selityksiäkin (: Mutta ihan turhahan tämmösestä on naputtaa, yksi lause sinne tai tänne ja ainakin asia tuli selväksi.

Kaikkein suurin plussa tähän osaan tuli lopun Arianna-kohtauksesta. Nyt vasta jotenkin tuntui siltä, että pääsi edes vähän Ariannan kuoren alle ja edes tajusi, että Arianna omaa sellaisen. Mua ainakin kosketti asiat, mitä Arianna tunsi ankeuttajan läheisyydessä. Plussaa myöskin siitä, että sieltä pelkästään tullut mitään Sirius-kamaa. Jos olisi, se olisi vain vakuuttanut minut entisestään siitä, että Ariannan hahmo ei ole minua varten. Mutta, vasta nyt, itse asiassa Arianna sai hieman sympatiaani.

Sitten se kaikista suurin juttu, mikä minut pysäytti tässä osassa. Arianna-kohtaus tuntui niin aidolta. Siis minusta itsestäni alkoi tuntua siltä, että en näe mitään ja herran jestas jos en näkisi mitään, kuinka epätoivoista se elämä voisikaan olla. En edes ymmärrä, mikä tästä kohdasta teki niin hyvän kuin se oli, mutta se todellakin oli. Sait vain tekstilläsi minut niin syvälle Ariannan sokeuden saappaisiin, että en edes nähnyt vanhemman Potterin ruumista missään, enkä ankeuttajia, en Siriusta, en mitään. Pystyin vain samaistumaan Ariannaan ja hänen tunteisiin ja tämä jos mikä teki minuun suuren vaikutuksen.

Pakko vielä mainita, että tekstisi on niin sujuvaa, että taas kerran, jään vain sanattomaksi.

Tulen muuten odottamaan Ariannan ja Siriuksen seuraavaa kohtaamista luultavasti yhtä palavasti kuin Alessandron ja Cinnamonin (niitähän minä nyt odotan aina..).

Poissa Velns Meica

  • Viinirypäleiden suursyömäri
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 22.1.08
« Vastaus #163 : Helmikuu 02, 2008, 21:54:15 »
Tämä luku oli varmasti paras tähän asti, tai ainakin viiden parhaan joukossa, sinulla lukuja on niin paljon etten osaa sanoa parasta katumatta valintaa jälkeen päin ;)
No, kuitenkin minun on itse asiassa pitänyt kommentoida tätä mahtavaaa lukua jo pitkään, mutta tiedäthän. Pitää sulattaa mahtavaa lukua ennen kuin kommentoi sitä ja plaa plaa plaa :D
 No tekosyyt sikseen ja kommenttia kehiin....
Ensinnäkin, pidin ihan valtavasti Cinnamonin ja Alessandron kohtauksista. Cinnamon oli tosi hyvä tässä osassa, oma itsensä mutta karskimpi versio siitä. Tässä niin kuin huomasi oikeasti miten Cinnamon on muuttunut Tylypahka ajoista, hänhän rokkaa :)
 Niin, ja Alessandro. Ah, hän on niin mahtava hahmo, niin ihana ja mahtava, en kestä jos hän kuolee... Mutta tulen siihen myöhemmin.
Manaliukset oli tosi hyvin tehty, tai siis kirjoitettu. Kuvailit ne tosi hyvin ja manaliusten ja velhojen taistelu oli parhain tehty taistelu ikinä. Jotenkin se tempaisi mukaansa ja hyvin kuvailtua, tosi hienoa :)
 Emmelinen ja Redin kohta (siis se suutelu-juttu) oli hyvä juttu, sitä lukiessani olin, että "AARRGGH, Miten tuo Em voi olla noin tyhmä?", mutta joo. Rakkaus Rediin tekee ihmeitä, kuten tapaan sanoa :)
 Lilyn ja muiden naisten (plus herra P.) odottaminen oli niin ärsyttävää. En voi sille mitään, mutta minua vaan raivostutti että kukaan tytöistä ei voinut taistella (tai no, itse asiassa Cin vähän niin kuin taisteli). Olin laskenut Rian varaan, mutta sokeana ei voi oikein taistella epäonnistumatta kuten Arianna itsekin todisti, mutta tulen siihenkin asiaan vasta myöhemmin.
 Taikaministeriön esittäytyminen löi ällikällä. Hän onkin nainen! Luulin aina mieheksi... No, ei voi mitään, se oli tosi hyvä. Oli niin huvittavaa, että kuolonsyöjät taisteli samassa rakennuksessa kuin Taikaministeri pelasi korttia. No, kuitenkin Taikaministeri oli hyvä hahmo, taikaministerimäinen ja niin poispäin. Keksipurkit... Mistä sinä nämä ideat keksit?
 Harry on tässä muuten tosi söpö, kelmi-Harry :) Joo niin siis, että Harrysta olet tehnyt niin söpön kuin sellainen tuleva ääliö voisi olla (minä siis en vihaa Harrya yhtään).
Anna Bones. Aina oppii tuntemaan uusia hahmoja, kun vanhaksi elää ;) Oli ihan hyvä lisä ankeaan tunnelmaan ja kyllä hän vaikutti sen verran mielen kiintoiselta, että voisin jopa haluta kuulla hänestä lisää...
Ah, Red ja Jazz... En voi edes sanoin kuvailla tuon kohtauksen ihanuutta. Se oli niin söpöä, niin ihanaa, ehkä vähän siirappista, mutta se oli hyvä juttu. Haluan niin paljon lukea lisää Redistä nyt, miesparkahan on täysin sokissa.
 Ja Alessandro. Jos hän kuolee, eikä jos hän kuolee. Minä tapan Manico Visardon... Mutta ennen kuin rupean surkuttelemaan Alessandron kohtaloa ennen kuin mitään on edes tapahtunut, on ihmetyksen aihe. Alessandro Tylypahkassa? Minulla ei ollut aavistustakaan! No, Korpinkynsi ei yllätä, Puuskupuh tai Rohkelikko olisi yllättänyt, mutta ei Korpinkynsi. Eikä periaatteessa Taikuuden Historia nyt kun ajattelee, olisin kyllä ennemmin veikannut liemiä ja nyt huomaan että minulla on taas joku yksinpuhelu juttu meneillään... Alessandron vika lause oli surullinen ja jotenkin lopullinen, mutta jos sinä tapat hänet, tapat osan minua myös (jos luulen tosissani tämän estävän sinua, olen täysin puupäinen :D)
 Eikä, Arianna! Halusin kyllä tyttöjen sotivan, mutta en niin, että he tappavat entisten poikaystävien käytännöllisesti katsoen isiä. Se oli julmaa, jopa sinulta. On Ariannan syy että herra P. on kuollut (tai no hieman Herra P:n, kuka pälli menee pudottamaan sauvansa tuollaisella hetkellä, mutta kuolleita ei syytellä), miten hän voi elää itsensä kanssa, miten hän voi olla kelmien kanssa? Odotan vastauksia innolla kuten myös jatkoa :D

R.I.P. Joseph Potter, tuttavallisemmin Herra P
« Viimeksi muokattu: Helmikuu 16, 2008, 18:36:49 kirjoittanut Velns Meica »
Emme lopeta leikkimistä sen johdosta, että vanhenemme. Vanhenemme, koska lopetamme leikkimisen.

LimenC

  • Ankeuttaja
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 22.1.08
« Vastaus #164 : Helmikuu 08, 2008, 13:59:58 »
Mitähän tähän nyt sanoisi? Aloitin joskus pari-kolme kuukautta sitten lukemaan Pakkaskukkia-ficciä ja kun sen sain luettua aloitin sitten Memoryn. En tiedä itsekään miten olen näin nopeasti saanut nämä kaksi toodella pitkää tarinaa luettua, mutta nyt kuitenkin sain Memorystä viimeisen julkaistun pätkän luetuksi. Enkä voi kyllä muuta sanoa kuin että kirjoitat aivan loistavasti, viimeinen pätkä erityisesti oli aivan mahtavasti kirjoitettu. En ole ennen tainnut kommentoida Memoryyn, mutta nyt on kyllä pakko, kun koko tarina tähän saakka on luettu.

En varmaan kovinkaan kehittävää palautetta anna, kun ylistän kuinka hyvä olet kirjoittamaan, mutta nyt yleisesti voin jotakin sanoa.

Pidän kovasti lähes kaikista hahmoista, jokainen on niin todentuntuinen ja jollakin tavalla selkeä. Osaan lähes jokaisen hahmon ulkonäön kuvitella hyvinkin ja pidän esimerkiksi Redin, Siriuksen ja Ariannan luonteesta erityisesti. Tässä viimeisessä osassa varsinkin oli niin Ariannaa kuvaava kohta, kun hän sanoi menevänsä vessaan mutta kuitenkin karkasi taistelun keskelle. Säikähdin pahan kerran kun Red näki Jazzin manaliuksena, ja uskoi vielä että Jazz olisi jotenkin... jotenkin jotain muuta kuin manalius.

Lainaus
“Hän ei tuntenut minua“, Red sanoi äänellä, josta paistoi lopullisuus. Hän puhui enemmän itselleen kuin Jamesille. “Hän ei tuntenut minua.”

^ Oli niiin hyvin kirjoitettu, ja tavallaan epäRedimäinen kohta, ja toisaalta taas niin Redimäinen(hyvin selitän mielipiteeni.) ja suloinen kohta.

Herra Potterista pitää vielä sanoa. Oli hirvittävä kohtalo hänelle, ja en olisi milloinkaan uskonut että Sirius olisi kyennyt tappamaan lopulta häntä. Sitten se, että Arianna saa kaiken sen taakan harteilleen, oli aika pelottavaa... R.i.p. Herra P.

Ja Cinnamonin ja Alessandron kohtaukset olivat todella kivoja lukea, itse en kokonaisuudessaan kummastakaan henkilöstä pitänyt kovinkaan tarinan aikana, mutta tässä luvussa se oli jotain sellaista mikä sai minut sitten heistä ehkä pitämäänkin. Toivon ettet aio tapattaa Alessandroa ! saatika sitten Cinnamonia, ei se olisi oikein juuri kun aloin itseasiassa ymmärtää kumpaakin, varsinkin kun nyt viimeisessä tuli tuo söpö herkistelykohta näiden kahden välille.

Lilystä ja Jamesista olen koko ajan pitänyt, he ovat niin sopiva pari ja teet heistä vielä oikeen todentuntuisia. Pikku Harrykin on niin suloisesti kirjoitettu. Pidän Jamesista toden totta, voin kuvitella Jamesin olleen täsmälleen samanlainen "oikeasti" kun tässä sinun kirjoittamana. Samaa voi sanoa itseasiassa  Lilystäkin. En tahdo edes saada tarinaa loppuun saakka, kun Lily ja James kuolevat...

Olet saanut uusia henkilöitä jotenkin mukavasti ja sulavasti mukaan. Esim. Tinka, Claudia ja Dana. He ovat tulleet todella "hienolla" tavalla mukaan. Remus tapasi Tinkan Amos Diggoryn häissä, jonka jälkeen hän tulee Cinnamonin kämppäkaveriksi. Claudia taas oli Lilyn järjestämissä juhlissa baarimikkona, jonka jälkeen Sirius tapasi hänet Vuotavassa Noidankattilassa(?) ja Dana, kuolonsyöjien hyökkäyksessä Auroriakatemiaan, kun Cinnamon pelasti hänet, ja saa sittemmin kämppäkaveriksi. Tosi tosi hyvin keksittyjä henkilöitä, tosin, en osaa hahmottaa Claudian ulkonäköä sitten ollenkaan, joko en ole lukenut hyvin tai sitten sitä ei ole kirjoitettu tarpeeksi hyvin. Saan silmieni eteen tavallisen näköisen vaaleatukkaisen tytön, jolla on Redin ah-niin-ihana virne. Minusta Claudia on kaikkein epäselkein hahmo tarinassa, enkä tarkoita etten pitäisi siitä, koska valehtelisin jos sanoisin niin.

Pakko vielä sanoa siihen, kun Lily synnytti Harrya; oli juuri niin Jamesin tapaista olla yhdeksän kuukautta ihan paineissa sen syntymästä ja luvata Lilylle olla paikalla, mutta tosipaikan tullen ei sitten pojalta mikään onnistukkaan. Halkiintuminen, jotenkin juuri oikeaan ajankohtaan, vai? Sitten synnytyskohtauksesta vielä, jännitin kyllä Peterin puolesta vaikka tiesinkin Harryn syntyvän heinäkuun puolella eikä vasta elokuussa.

JA Peter muutenkin. En ole missään tarinassa pitänyt Peteristä, joka kavalsi Lilyn ja Jamesin. Mutta nyt, kun on kaikki Peterin ajatuksetkin kuvailtuna, ymmärrän sitä pikku rottaa paremmin, ja itseasiassa pidänkin henkilöstä. Oikeastaan missään LUKEMASSANI tarinassa Peterin ajatuksia ei ole kuvailtu tällä tavalla, niinkuin hän ei todella haluaisi olla sitä minkä teki itsensä olemaan. Minua tavallaan säälittää tuo poika, kun ei pysty tekemään mitään vasten tahtoaan. Vaikka sitä se toki teettää kun on kuolonsyöjä.

En oikeestaan koskaan ole ollut hyvä antamaan rakentavaa palautetta, saatika sitten kritiikkiä ja yritykseni on huono. Mutta yritys kuin yritys kuitenkin, vaikkei kritiikkiä nyt loppujenlopuksi olekaan koko kommentissa. Ei tästä kommentistani vissiin mitään hyötyä ollut mitä kirjoittamiseesi tulee, varsinkaan kun kommentoin ns. koko tarinasta enkä vain viimeisestä luvusta. Turhaa läpinää vain :)

Ihmettelen miten kärsivällinen ihminen olet, kun jaksat aina vain kirjoittaa näin pitkää tarinaa ja kaiken lisäksi keksiä hyvää juonta, ja kokoajan kuitenkin perustuen oikein J.K. Rowlingin kirjoituksiin. Siitä kymmenen pistettä ja papukaijamerkki!

LimenC

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 22.1.08
« Vastaus #165 : Helmikuu 22, 2008, 21:11:58 »
Heip, pahoittelut taas tästä viivytyksestä. Viime kuukausi on ollut yhtä hullunmyllyä, olen tehnyt kiltisti lehtijuttuja ja lukenut kirjoituksiin ja valmistellut vanhojentansseja, potkiaisia sun muuta. Nyt on tanssit tanssittu ja koeviikkokin takanapäin, joten voin keskittyä hiihtolomalla täysiverisesti itse asiaan - kirjoittamaan, lukemaan ja käymään ulkona. Tässä nyt ensin tämä kirjoitusosio. Kiitos tuhannesti kaikille jotka kommentoivat!

otarie, noita tyylimokia sun muita voi vielä tulla aika paljon, huomaa, ettei kirjoitustyylini ole vielä läheskään vakiintunut, vaan kehittyy jatkuvasti... yksi askel eteenpäin-kaksi askelta taaksepäin-menetelmällä lähinnä. Kiitos paljon, että luit tänne asti!

mus mus, kiitoksia vain huolenpidosta, mutta voin kyllä vakuuttaa, että tähän mennessä olen tiedostanut erittäin hyvin, että tässä on vielä paljon jäljellä. Mutta hei, vähän luottamusta, kiitos - jos olen selvittänyt... hetkinen... kolme vuotta, niin selviän varmaan vielä yhdestä, vai mitä?

LimenC, kiitos ihanasta kilometrikommentista :) ei tuollainen kommentti ole turhaa läpinää, päinvastoin se on mukavaa rohkaisua näin kirjoitusblokkien hetkellä :)

Velns Meica, kiitos, minäkin tykkäsin viime luvusta kovasti - samoin kuin Auroriakatemian räjähdyksestä, ja Harryn syntymästä ja Lilyn ja Jamesin häistä. Siinä ehkä minun suosikkini Memorysta. Minäkin luulin muuten taikaministeriä pitkään mieheksi! Mutta ainakin tietääkseni taikaministerin etunimi on Millicent (vai olenko oikeasti keksinyt sen omasta päästäni? Aina ei oikein tiedä.) Ja Millicent on naisen nimi.

Astral Romance, kiitos pitkästä aikaa :) minä en ole todellakaan mikään syömishäiriöasiantuntija, mutta sikäli kuin tiedän, niin syömishäiriöt eivät kai yleensä esiinny puhtaana, esim. ortoreksia johtaa helposti anoreksiaan, ja toisaalta anoreksia voi johtaa myöhemmin bulimiaan. Anorektikko voi myös oksentaa, ja bulimikolle voi tulla hysteerisiä syömättömyyskausia... Näin arvelisin. Ja kyllä, Sirius ja Peter saivat omat sormensa takaisin. Parantajat pystyvät ihmeisiin.

Eoelleyn, kiitos! Minunkin käy sääliksi Ariannaa. Toisaalta ajattelen, että kaikki oli Ariannan oma vika, mutta toisaalta taas kun ajattelee...Voiko vahingoista syyttää ketään, jos tarkoittaa alunperin hyvää?

Suirisevol, kiitos! Minäkään en oikein tiedä, olisinko Siriuksen vai Ariannan kannalla. Oikeastaan koko tilanne on kamala, Arianna ei periaatteessa tarkoittanut mitään pahaa vaan oli yksinkertaisesti typerä, mutta toisaalta sillä typeryydellä oli Siriuksen kannalta melkoisen kallis hinta.

Zaro, kiitos :) minä tykkäsin kovasti noiden Alessandro/Cinnamon-kohtausten kirjoittamisesta, kerrankin Cinnamonkin sai jotakin aikaan... Johtuu varmaan siitä, että on traumatisoivaa joutua hengenvaaraan ja niin edespäin. Minäkin odotan Ariannan ja Siriuksen seuraavaa kohtaamista... Tai pelkään sitä, siitä ei voi tulla mitään kaunista. Onneksi lohdutukseksi sain tähän osaan yhden uuden oman hahmon mukaan :)

Attitude, kiitos! Usko pois, järkyttävä on positiivinen kommentti - sehän tarkoittaa sitä, että teksti herättää jonkinlaisia reaktioita. Ainakin itselläni oli välillä aika kamala olo, kun kirjoitin tuota osaa, ja mieti, että pitäisikö tässä ruveta nostamaan ikärajaa K-15:ta. Itselleni ainakin iski välillä pahoinvointi, mutta toisaalta katsoin eilen yhden K-11-leffan ja mielestäni se oli kamalan pelottava... :D Tarkoitin siis tosiaan sillä avada kedavra-jutulla sitä, että ministeriö saa tietää, jos joku tapetaan sen seinien sisällä. Esim. aurorit ovat harjoitelleet ministeriön tiloissa avada kedavraa, eikä siitä ole tullut mitään hälytyksiä.

Chiinatzu, kiitos :) mietin pitkään, mitä tekisin Red/Jazz-kohtauksen kanssa. Ensin ajattelin, että olisi oikeastaan sopivaa, jos Jazz olisi tappanut Redin ja ne olisivat kadonneet yhdessä manaliustelemaan ties minne, mutta loppujen lopuksi Red halusikin jäädä eloon... for now. Täytyy tosiaan pitää mielessä tuo, että listaa noita biisejä, mitä on kirjoittaessaan kuunnellut... olen koonnut Memorysta pari soundtrackiakin itselleni auttamaan pääsemään lukutunnelmaan. Varmoja nakkeja ovat Sonata Arctican Shamandalie ja tietty Catsin Memory, mutta ne kuvastavat enemmänkin tarinan loppua kuin tarinan nykyvaihetta. Edelliseen osaan olisin liittänyt ehkä kaikkein varmimmin Snow Patrolin Eyes Openin, siinä on hienot sanat.

vinifera, kiitos paljon!

Zenzibar, kiitos! Minullakin oli kirjoittaessa sellainen olo, etten ole aiemmin kirjoittanut mitään näin hirveää tai inhottavaa... Välillä tuntuu, että menen ehkä vähän liiaksikin rajoille väkivallan ja muun suhteen. Toisaalta luultavasti ylireagoin, koska olen itse aika herkkä tekstien suhteen.

Tätä osaa kirjoittaessa kuuntelin mm.
Annie Lennox - Into the West
My Chemical Romance - Cancer
The Calling - Wherever You Will Go

 - Sharra

95.osa - Pyhässä Mungossa
2.11.1980

Cinnamon havahtui siihen, että joku ravisteli häntä. Lujat sormet puristuivat hänen olkapäidensä ympärille ja vaativat häntä palaamaan takaisin valvetodellisuuteen. Hän ynisi, käänsi kylkeä ja tyrkkäsi käden pois.
  “Cinnamon!” Frankin ääni vaati. “Cinnamon! Herää!”
  “Mmm-hmmh…”
  “Cinnamon! Hereille, nyt heti!”
Cinnamon pakotti raskaat silmäluomensa auki ja koetti kohdistaa katseensa vastapäätä istuvaan Frankiin. Miehen kasvot näyttivät leijuvan jonkinlaisen valkean usvan keskellä, ja hänen huulensa muodostivat kaiken aikaa sanoja, joista Cinnamonin uniset korvat eivät saaneet selkoa. Frankin kädet eivät hellittäneet hetkeksikään otettaan hänen olkapäistään. Kääntäessään vaivalloisesti kipeitä niskojaan Cinnamon näki heidän molempien istuvan lattialle huoneessa, jota hän ei ollut varmasti nähnyt koskaan aiemmin. Mitä ilmeisimmin hän oli torkkunut varsin hankalassa asennossa vasten huoneen valkeaa seinää, sillä hänen jäseniään kivisti kuin hän olisi paininut lohikäärmeen kanssa.
Cinnamonin sekava mieli kamppaili ymmärtääkseen kaiken. Miksi hän oli viettänyt yönsä Frankin kanssa? Mitä hän oikein teki täällä?
  “Cinnamon, aurorit ovat tulossa“, Frank sanoi sitten, ja Cinnamon jysähti voimalla takaisin maankamaralle. Aurorit. Kuolonsyöjät. He olivat paenneet kuolonsyöjiä taikaministerin toimistoon - sielläkö he olivat vieläkin? Ja Alessandro oli haavoittunut ja Manico Visardo oli lähtenyt hakemaan lääkkeitä ja -
  “Alessandro!” Cinnamon älähti. “Missä hän on? Onko hän - “
  “Hän on yhtä elossa kuin sinä ja minä“, Frank vakuutti hymyillen. “Hän selviää. Näyttää siltä, että Manico toi lääkkeet juuri ajoissa.”
  “Toi lääkkeet? Milloin? Miksi minä en - “
Frank näytti syylliseltä. “Sinä muutuit lievästi sanottuna hysteeriseksi, kun kuolio alkoi levitä. Katsoin parhaaksi tainnuttaa sinut.”
  “Katsoit parhaaksi?” Cinnamon ponnahti jaloilleen viimeisetkin unenrippeet kaikonneina. “Entä minä?”
  “Cinnamon, minä olen aurori”, Frank sanoi jäykästi. “Minun on luotettava omaan arvostelukykyyni, tehtävä päätöksiä, jotka - eikä mitään vahinkoa tapahtunut! Alessandro on yhä elossa, ja aurorit ovat tulossa hakemaan meidät pois.”
  “Mistä sinä sen tiedät?”
  “Jos luopuisit hetkeksi kiukustasi ja kuuntelisit, tajuaisit kyllä itsekin.”
Cinnamon sulki suunsa ja kallisti korvaansa. Jostakin käytävästä kantautui ääniä - oikeita ihmisääniä, eikä kuolonsyöjien vihaista mutinaa. Aina silloin tällöin käytävässä paukahti, kuin loitsu olisi iskenyt seinään.
  “He yrittävät parhaillaan murtaa suojaloitsujani”, Frank sanoi tyytyväisenä. “Tein näköjään hyvää työtä.”
  “Mikset mene päästämään heitä sisään?”
  “Halusin herättää sinut ensin. Ja onneksi herätin. Olisit pian saanut kohtauksen.”
  “No, mene nyt! Ei, hetkinen, kerro ensin, missä Alessandro on?”
  “Käännä päätäsi noin yhdeksänkymmentä astetta vasempaan päin.”
Cinnamonin teki mieli tiuskaista, etteivät hänen niskansa kääntyneet niin paljon, mutta Frank oli jo ehtinyt poistua huoneesta. Cinnamon huoahti ja käänsi vaivalloisesti päätään Frankin määräämään suuntaan. Alessandro oli siinä. Hän makasi pöydällä silmät suljettuina ja kädet ristissä rinnalla. Ellei Cinnamon olisi tiennyt paremmin, hän olisi luullut Alessandroa kuolleeksi, niin kalpea mies oli. Ojentuessaan koskettamaan miehen rannetta Cinnamon saattoi kuitenkin tuntea pulssin, nopean ja ärhäkän. Alessandron elimistö kävi edelleen taistelua kuoliokirousta vastaan. Kirous oli kuitenkin pysähtynyt. Alessandron toinen olkavarsi oli kokonaan mustunut ja myös kaulassa ja rintalastassa oli mustaa, mutta juova ei ylettynyt vielä sydämeen asti. Cinnamon ojensi kätensä ja silitti tummat hiukset varoen sivuun Alessandron kasvoilta.
  “Turha itkeä hänen vuokseen, tyttö“, miehen ääni murahti. “Hän ei sitä ansaitse.”
Cinnamon säpsähti kohdatessaan Manico Visardon katseen pöydän toiselta puolelta. Alessandron isä näytti synkältä ja väsyneeltä. Oliko hän valvonut koko yön, kuten Frank? Sitä oli vaikea uskoa. Manico ei ollut koskaan rakastanut poikaansa turhan paljon. Ja silti hän oli välittänyt tarpeeksi tuodakseen pelastavat lääkkeet - vai oliko hän tehnyt sen pelkästä syyllisyydentunnosta? Oikeastaan Cinnamon ei välittänyt. Tärkeintä oli, että Alessandro oli yhä elossa.
  “Kaikkea ei tarvitse aina ansaita”, Cinnamon vastasi hiljaa.
  “Jotkut asiat täytyy”, Manico Visardo sanoi armottomasti. “Alessandro… Hän on murhaaja.”
Cinnamon säpsähti. “Tiedän.”
  “Ja hyväksyt sen?”
  “En. En tietenkään”, Cinnamon vastusti kiivaasti. “Mutta - “
  “Mutta mitä?”
Cinnamon pudisti päätään kykenemättä vastaamaan. Manico kuvitteli, ettei hän ymmärtänyt, mistä oli kyse, mutta kyllä hän ymmärsi - kenties liiankin hyvin. Hän oli nähnyt Alessandron tekevän tekoja, joiden ansiosta miehen olisi pitänyt päätyä Azkabaniin jo vuosia sitten. Hän oli nähnyt Alessandron upottavan kengänpohjansa sen miehen kasvoihin, ja vihannut sitä, mutta Alessandroa hän ei osannut vihata. Siinä ei ollut mitään logiikkaa. Hän oli vihannut kaikenlaista väkivaltaa niin kauan kuin pystyi muistamaan, vihannut vääryyttä ja vääriä tekoja. Hän oli tehnyt kaikkensa toimiakseen oikein ja liikkuakseen oikeanlaisessa seurassa. Ja mihin se oli johtanut? Vaaroihin toisensa jälkeen, melkein kuolemaan. Siinä ei ollut mitään oikeudenmukaista. Joku toinen olisi kukaties sanonut, että elämä vain koetteli, mutta palkitsisi lopulta. Cinnamon ei kuitenkaan uskonut sellaiseen, ei ollut uskonut enää aikoihin. Hän tiesi vain, että kuoleman edessä hän oli toivonut, ettei olisi kuluttanut niin monta kuukautta vihaamalla Alessandroa. Hänen oli vihdoin aika toimia toiveensa mukaisesti. Kenties hän ei pystyisi milloinkaan kunnioittamaan Alessandroa sillä tavoin kuin kunnioitti ystäviään, tai hyväksymään edes puolia tämän teoista, mutta tarkoittiko se sitä, ettei hän olisi voinut rakastaa tai olla rakastunut?
  “Hyvä on, eiköhän lähd - “ Frank seisahtui ovensuuhun ja katsoi vuoroin Cinnamoniin, vuoroin Manicoon. Ilmapiiri huoneessa oli niin tiheä, että siitä olisi voinut kaivertaa patsaita. “Onko täällä kaikki hyvin?”
Cinnamon repi katseensa irti Manicon kasvoista ja nyökkäsi. “Joo. Kaikki hyvin.”
  “Kaikki hyvin”, Manicokin murahti.
  “Hyvä”, Frank sanoi äänellä, joka kieli, ettei hän uskonut heitä alkuunkaan. “Cinnamon, Visardo, tässä ovat aurorit Jenkins ja Hyde senioriauroriosastolta. Heidät lähetettiin saattamaan meidät turvallisesti kotiin.”
  “Ei, vaan Mungoon“, Cinnamon vaati oitis.
Aurori Jenkins näytti siltä, että aikoi vastustaa. Cinnamon ravisti päätään.
  “Alessandro tässä tarvitsee hoitoa.”
  “Mikä häneen on iskenyt?”
  “Kuoliokirous.”
Aurorit vilkaisivat toisiaan nopeasti ja nyökkäsivät sitten. “Hyvä on. Saatamme teidät Mungoon. Väistyisittekö sen pöydän luota? Tarvitsemme paarit.”

***

Viittä minuuttia myöhemmin Cinnamon astui ulos hormitakasta keskelle täydellistä kaaosta. Pyhän Mungon vastaanottoaula oli muuttunut jonkinlaiseksi ensiapuosaston ja hätäkeskuksen välimuodoksi. Ihmisiä oli niin paljon, että tilaa riitti hädin tuskin muutamaa kymmentä senttiä yhtä henkilöä kohti. Kaikkialta kantautui hysteerisen itkun ja huudon ääniä. Eniten ihmisiä parveili ilmoitustaulun luona. He tuuppivat, tönivät ja käyttivät kyynärpäätaktiikkaa pyrkiessään lukemaan ilmoitustaululle kiinnitettyjä listoja kuolleista ja loukkaantuneista. Aina välillä joku parahti järkytyksestä löytäessään kuolleiden listalta pelkäämänsä nimen.
  “Tietä auroreille!” Jenkins kohotti taikasauvansa, ja väkijoukon keskelle avautui kapea kulkuväylä, jota pitkin aurorit onnistuivat leijuttamaan edelleen nukkuvan Alessandron paarit. Cinnamon, Frank ja Manico käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja seurasivat kiireesti perässä. Kun Cinnamon sitten kääntyi katsomaan taaksepäin kiittääkseen Frankia kaikesta, hän sai huomata miehen jo kadonneen. Lyhyen etsinnän jälkeen hän näki Frankin väkijoukon keskellä, Alicen tiukassa syleilyssä. Häntä hymyilytti.
  “Cinnamon!”
Joku tarttui häntä hihasta. Cinnamon kiljahti ilosta tunnistaessaan Siriuksen.
  “Olet kunnossa!” hän heittäytyi Siriuksen kaulaan.
  “Pelkkä huuli halkesi, ei kiitos minun. Ne manaliukset ovat pirullisia”, Sirius ähkäisi ja horjahti, kun Cinnamon nojasi häntä vasten koko painollaan. “Mitä sinulle on oikein tapahtunut? Näytät siltä kuin olisit ollut lähikontaktissa Kalkaroksen kanssa!”
  “Läheltä liippaa. Kuolonsyöjätatuoinnit niillä oli ainakin.”
  “Oletko kunnossa?”
  “Henki kulkee”, Cinnamon sanoi ja hymyili suupielet väristen.
  “Parantaja Bellini!” aurori Jenkins huusi. “Tule hoitamaan potilaasi!”
  “Anteeksi, minun pitää mennä nyt.”
  “Kuka siellä on?” Sirius kurkotteli nähdäkseen paremmin paareilla makaavan hahmon.
  “Alessandro.”
  “Se limanuljaska? Jättäisit hänet rottien hoidettavaksi.”
Cinnamon tönäisi häntä kylkeen. “Lakkaa puhumasta hänestä tuolla tavalla, tai sinulla ei enää ole huulia, joita halkaista. Claudia tuskin pitäisi siitä.”
  “Se nyt on huolistani pienin tällä hetkellä“, Sirius murahti.
  “Mitä tarkoitat?”
Sirius avasi suunsa selittääkseen, mutta juuri silloin aurori Jenkins pyyhälsi paikalle ja riuhtoi Cinnamonin mukaansa toiseen huoneeseen.
  “Puhutaan myöhemmin!” Cinnamon ehti hädin tuskin huutaa olkapäänsä ylitse. Sitten Siriuksen synkät kasvot jo katosivat väkijoukkoon, ja hän jäi yksin miettimään, mistä mahtoi olla kyse.

***

Sirius luki vielä kerran Mungon nimilistat lävitse ja huokaisi syvään. Näytti siltä, että onni oli kerrankin ollut hänen puolellaan, sillä listalla ei ollut jälkeäkään hänen ystävistään. Ainoastaan Joseph Potterin nimi komeili kuolleiden listan puolessavälissä aiheuttaen Siriukselle pahoinvoinnin aallon joka kerta, kun hänen silmänsä törmäsivät siihen. Hän tunsi olonsa kammottavaksi. Hänen sanansa olivat tappaneet Josephin - eivät suoranaisesti, mutta kuitenkin. Missä Joseph mahtoi olla nyt? Sirius oli paennut paikalta heti kun oli pystynyt, eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, mitä herra Potterille oli tapahtunut. Jälkeenpäin häntä hävetti, mutta sillä hetkellä se oli ollut ainoa asia, jonka hän oli pystynyt tekemään. Hänen oli ollut pakko juosta ja heittäytyä keskelle ensimmäistä taistelua, jonka oli suinkin sattunut löytämään. Hän olisi halunnut saada edes yhden haavan, jottei olisi tuntenut oloaan niin kammottavan syylliseksi. Mutta ei - ainoa, mitä hän oli saanut, oli ollut se haljennut huuli. Sekin olisi ollut helppo korjata, mutta Sirius kantoi mieluummin turvonneen huulensa kuin suuremmankin sotavamman. Hän oli sen ansainnut.
  “Sirius?”
Sirius kiepsahti ympäri ja näki Claudian tuttujen vihreiden silmien porautuvan kasvoihinsa. Claudia näytti huolestuneelta.
  “Hei.”
Sirius tarttui häntä olkapäistä ja suuteli häntä lujasti.
  “Pelkäsitkö puolestani?” Claudia kysyi leveästi hymyillen.
  “Kun Red huolehti sinusta? Se mieshän on yhden hengen Irveta. Minulla ei ollut mitään pelättävää.”
  “Olisit sinä silti voinut pelätä. Se olisi imarrellut minua.” Claudia mutristi huuliaan.
  “Minä imartelen sinua joku toinen ilta”, Sirius lupaisi ja antoi katseensa kiertää väkijoukkoa. Hän huokaisi, päästi irti Claudiasta ja haroi hiuksiaan. “Oletko nähnyt Jamesia?”
  “Oletko sinä nähnyt Rediä?”
  “Hän meni Jamesin kanssa.”
  “Siinä tapauksessa, oletko nähnyt Jamesia?”
  “Ei Jamesin vilaustakaan”, Sirius huoahti ja kaivoi peilin esille. “Minun täytyy löytää hänet. Nyt.”
  “Onko kaikki hyvin?” Claudia kurtisti kulmiaan Siriuksen synkälle olemukselle.
Sirius oli aikeissa vastata, kun uusi joukko kenttäparantajia syöksyi sisälle aulaan kantaen paareilla veristä myttyä. Hysteerinen väkijoukko vyöryi heitä vastaan huutaen nimiä ja esittäen kysymyksiä.
  “Ei, hän ei ole James Orwell”, yksi parantajista vastasi väsyneesti. “Arianna Bell. Gareth, käy kirjaamassa se listaan. Arianna Bell. Loukkaantunut.”
Siriuksen sydän jätti yhden lyönnin väliin.
  “Arianna Bell?” Claudia rypisti otsaansa.
  “Niin hän sanoi“, Sirius urahti ja kääntyi katsomaan toiseen suuntaan, jottei olisi nähnyt, miten parantajat kantoivat Ariannaa kohti vapaata huonetta. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, miten Arianna oli loukannut itsensä. Heti sanottuaan sanottavansa hän oli jättänyt Ariannan oman onnensa nojaan, eikä ollut vaivautunut pohtimaan toista kertaa, missä tyttö mahtoi olla.
  “Hän näytti aika pahalta. Mahtaako hän selvitä?” Claudia kurkotteli kaulaansa parantajien jälkeen.
  “Kuka tietää.”
  “Sirius?”
  “Mitä?”
  “Kuulostat oudolta…”
  “Anteeksi.” Sirius huokaisi. “Minä… puhutaan siitä joskus toiste.”
Claudia risti käsivartensa rinnalleen. “Hyvä on. Mutta siitä puhutaan vielä.”
Sirius nyökkäsi tavalla, joka olisi voinut olla yhtä hyvin kyllä tai ei, hän ei tiennyt kunnolla itsekään. Sitten hän kääntyi selin Claudiaan ja hieraisi peilin pintaa. 
  “Sarvihaara!”
  “Anturajalka?” Jamesin nuhjuiset, mutta helpottuneet kasvot ilmestyivät peilipintaan. “Kiva nähdä! Missä olet?”
  “Mungossa. Entä sinä?”
  “Minä… en ole ihan varma. Jossakin. Täällä on tosi kuraista.”
  “Kiitos säätiedotuksesta. Kuinka nopeasti pääset tänne?”
  “Yhdellä ilmiintymisellä”, James arveli.
  “Hyvä. Kuule, käy hakemassa rouva P. ja Lily matkaasi, ennen kuin tulet, onnistuuko?”
James rypisti otsaansa. “Liittyykö tämä jollakin tavalla isään?”
  “Minä… puhutaan siitä kun tulet.”
  “Anturajalka!”
  “Pistä vauhtia”, Sirius haukahti ja sulloi peilin taskuunsa, ennen kuin James ehti vastaamaan.
Claudia katsoi häntä vinosti hymyillen. “En näköjään ole ainoa, jolle et selitä asioita.”

***

  “Pahoittelumme Royal Carlstonin kannattajille, keskeytämme kilpalentokilpailun ylimääräisen uutislähetyksen vuoksi... juuri saapuneen sähkeen mukaan uhkaava tilanne Lontoossa on viimein koko yön kestäneiden taisteluiden jälkeen saatu hallintaan ja aurorit hankkiutuvat eroon viimeisistä manaliuksista. Loukkaantuneita ohjataan parhaillaan Pyhän Mungon sairaalaan, ja sairaalan tiedottaja vastaa tiedusteluihin heistä. Hyökkäyksessä menehtyneitä on tähän mennessä 172 ja määrä nousee kaiken aikaa. Ruumiita voi käydä tunnistamassa Pyhän Mungon ruumishuoneella. Surmansa saaneiden joukossa oli ainakin kuusi auroria sekä 17 ministeriön työntekijää. Myös kuolonsyöjiä on surmattu ja vangittu. Alueelta evakuoituja asukkaita pyydetään olemaan kärsivällisiä ja odottamaan, että kriisiosasto suorittaa loppuun alueen raivaamisen. Kriisiosaston päällikkö Gail Hädänkärsimä uskoo, että asukkaat voivat palata  koteihinsa huomisaamuun mennessä. Melkoinen katastrofi, vai mitä sanot, Phillippe?”
  “Etpä olisi voinut paljon osuvammin sanoa, Farrah. Auroriosaston päällikkö Rufus Rymistyir muuten arvelee, että iskun pääkohteeksi oli tarkoitettu taikaministeri, joka onnistui pakenemaan vallatusta ministeriöstä jo eilen illalla - keksipurkkiin piilotettuna. Melkoinen temppu, eikö totta?”
  “Eriskummallista tosiaan. Seuraamme tilannetta katastrofialueella säännöllisin väliajoin. Seuraava ylimääräinen uutislähetys kuullaan puolen tunnin kuluttua täällä radio Velhovalkamassa. Nyt palaamme takaisin urheilun pariin jännittämään, miten oma poikamme Royal Carlston selviää Hollannin ylpeyksiä vastaan kansainvälisessä kilpalennossa…”
Lily sääti radion pienemmälle ja katsoi Jamesin äitiä silmät säteillen. “Kuulitko? He ovat saaneet tilanteen hallintaan!”
  “Siinä oli paras uutinen aikoihin”, Sascha sanoi huojentuneena pyyhkien unenjäämiä silmistään. Hän oli ottanut lyhyet ja epämukavat nokkaunet sykkyrällä nojatuolissa, eikä tuntenut oloaan vähääkään virkeämmäksi kuin ennen nukahtamistaan. “Mitä kello on? Luulin jo, että se jatkuisi ikuisesti…”
  “Puoli yhdeksän aamulla. Meidän pitäisi mennä Mungoon!” Lily hypähti seisomaan nukkuva Harry sylissään, mutta Sascha pudisti päätään.
  “Odotetaan vielä. Ehkä he tulevat tätä kautta.”
  “Mutta jos he ovat loukkaantuneet - “
  “Odotetaan”, Sascha toisti lujasti, eikä Lily voinut muuta kuin totella syvään huokaisten. Hän istui rouva Potterin viereen nojatuoliin ja ryhtyi  vilkuilemaan taukoamatta kelloa kuin koettaen hoputtaa sitä liikkeissään.
  “Luuletko, että he ovat kunnossa?”
  “Ministeriö lähettää yleensä kirjeen omaisille, jos - “
  “Ehkä heitä ei ole löydetty vielä.”
  “Lily kiltti, älä ajattele pahinta, ennen kuin se on tapahtunut.”
  “James sanoisi, että on turha maalata Kalkarosta seinälle etukäteen”, Lily mumisi silitellen Harryn selkää.
Sascha naurahti. “Hänellä oli tosiaan tapana sanoa noin. Hän ja Sirius tekivätkin sellaisen maalauksen, kerran... minulla taitaa olla siitä valokuva jossakin, odota hetki…”
Lily ei ollut sillä tuulella, että olisi jaksanut katsella valokuvia. Hän oli valvonut ja odottanut koko yön, ensin koska Harry ei ollut suostunut asettumaan aloilleen ja sitten koska ei itse ollut pystynyt sulkemaan silmiään. Silti hän olisi suostunut ottamaan vastaan tuhatkertaiset univelat, jos James vain olisi tullut kotiin ja kertonut kaiken olevan hyvin.
Lily puri kynsiään katsellessaan, kuinka Jamesin äiti penkoi kaapinhyllyjä kuumeisesti.
  “Tulisitko avuksi, Lily-kulta…”
Lily laittoi Harryn nukkumaan varovasti nojatuoliin ja siirtyi kuuliaisesti rouva Potterin avuksi. Hän otti hyllyltä ison nipun paperia ja ryhtyi käymään niitä lävitse. Joukossa oli velhoveroilmoituksia, väärään paikkaan eksyneitä ruokaohjeita ja syntymäpäiväkortteja, joiden laululoitsu oli kulunut epävireiseksi. Kasan keskivaiheilta Lily löysi valokuvan, jossa James oli ehkä nelivuotias ja juoksi karkuun nopeusloitsulla siunattua verenhimoista kilpikonnaa. Hän hymyili.
  “Lily, tämä on sinulle.”
Lily nosti katseensa. Rouva Potter piteli kummastuneen näköisenä pientä kirjekuorta.
  “Mitähän tämä täällä tekee? Siinä on nimesi.”
  “En ole koskaan nähnytkään sitä“, Lily sanoi, otti kuoren ja käänteli sitä käsissään. Rouva Potter oli oikeassa - hänen nimensä oli kirjoitettu kirjeen pintaan haparoivin, tummansinisin kirjaimin. Käsiala näytti tutulta.
Lily vilkaisi rouva Potteria ja repi kuoren varovasti auki. Sisältä luiskahti pitkä pergamentinpala, sekä toinen kirjekuori. Lily jätti kuoren omaan arvoonsa ja keskittyi lukemaan kirjettä.

Hei, Lily,

Isä lähti juuri ja minä olen kännissä. Olen pahoillani. Se ei ole minun vikani, ei ainakaan kokonaan. Isä ilmestyi Auroriakatemiaan kun olin lähdössä ja ilmoitti, että haluaa puhua minun kanssani. Oikeastaan hän taisi haluta viettää sellaisen isä-poika-illan. Tai juoda. Sitä hän halusi ehdottomasti. Tiedetään, sinusta meidän ei pitäisi rohkaista toistemme juomispyrkimyksiä, mutta totuus on se, että isä tietää kuolevansa. Hän tietää olevansa vuoden kuluttua luultavasti kuollut, joten hän haluaa kokea asioita kun vielä ehtii. Helvetinmoinen humala taisi vain olla yksi niistä.

Oikeastaan toivon, ettet ikinä saa tätä kirjettä. Ei vain siksi, että haluan salata sinulta humalaiset seikkailuni, vaan myös siksi, että jos luet tätä, minä olen kuollut. Isä kertoi puhuneensa äidin kanssa kuolemasta ja siitä, miten kovasti häntä pelottaa jättää äiti, ja minulle iski tämä kamala pelko siitä, että kuolen ennen kuin ehdin kunnolla puhua kanssasi kaikesta. Joten päätin kirjoittaa tämän kirjeen. Aion piilottaa sen jonnekin varmaan paikkaan, ettet vain löydä sitä vahingossa. Remus on ainoa, joka saa tietää, joten toivottavasti hän muistaa mainita sinulle asiasta, jos minä kuolen. Jos ei - no, minä palaan haudan takaa vainoamaan häntä.

Vakavissaan, Lily, jos minä olen kuollut, olen siitä tosi pahoillani. Enkä vain siksi, etten usko, että kuolleena olisi läheskään yhtä hauskaa kuin näin elävältä, vaan myös siksi, että jos olen kuollut, se tarkoittaa sitä, että olen jättänyt sinut yksin. Sitä en olisi milloinkaan halunnut tehdä. Toivottavasti annat minulle ajan kuluessa anteeksi.

Hassua, että minun tarvitsi juoda itseni kammottavaan känniin, ennen kuin aloin vakavissani kuvitella, millaista elämä on ilman sinua. Ei sillä, että minä kuolleena siitä kamalasti välittäisin. Silti pelkkä ajatus sinun jättämisestäsi tuntuu sietämättömältä. Etten enää ikinä näkisi sinua, tai vaikka kuolleilla olisikin joku keino katsella eläviä, en voisi koskaan tehdä muuta. Voisin vain katsoa, kuinka vanhenet ja muutut ja jatkat elämääsi. Näkisin sinun nukkuvan, mutta en voisi herättää sinua. Kuulisin sinun puhuvan, mutta en voisi vastata. Ja jonakin päivänä näkisin sinun jatkavan eteenpäin, rakastuvan johonkuhun toiseen, enkä voisi tehdä mitään, koska se olisi vain oikein. Ehkä joutuisin katsomaan sinua Siriuksen käsivarsilla. Sirius saisi kuulla kunniansa, kunhan liittyisi seuraani toiselle puolelle. Vaikka jos sinä jostain syystä haluat vaihtaa minut Siriukseen, niin en minä halua olla sinun onnesi tiellä. Eli käytännössä kai antaisin Siriukselle selkään ilman, että sinä saisit tietää siitä mitään. Äh, unohda koko juttu.

Tämä kuulostaa tosi kliseiseltä, mutta tarkoitin sitä, mitä sanoin. Jos minä olen kuollut, sinun pitää jatkaa elämääsi. Vaikka sitten Siriuksen kanssa, hänhän on melkein sama asia kuin minä. Tietenkin minä jätän kaikki rahat sinulle ja meidän lapsellemme, samoin asunnon. Ja luudanvarteni, sen pitää mennä minun lapselleni. Lupaathan sen? Kirjoitin myös hänelle kirjeen ja liitin sen tämän toisen kuoren sisään. Haluaisin, että annat sen hänelle sitten kun hän on tarpeeksi vanha. Että hän oppisi tuntemaan minut, niin kuin sinä tunnet minut nyt.

Minulla oli paljon muutakin sanottavaa, mutta suoraan sanottuna alan olla siinä kunnossa, että ajatukset hukkuvat jonnekin pohjamutaan. Sanottakoon vain, että jos olen ollut niin typerä, että olen suostunut tapetuksi - no, siinä tapauksessa minä olen pahoillani. Luulen kuitenkin, että jos kuolisin nyt, niin voisin sanoa eläneeni hyvän elämän. Siksi, että minulla on ollut sinut. Sanovat muut myöhemmin mitä tahansa, sinä olet ollut parasta minun elämässäni.

Rakastan sinua,
James

PS. Toivon tosiaan, etten kuole - ihan vain siksikin, että tämä kirje suorastaan tihkuu Kelmeille sopimatonta siirappia. Älä kerro tästä Siriukselle, tai minun on pakko alkaa kummitella sinullekin.


Lily laski kirjeen käsistään ja pyyhki silmäkulmiaan. James oli kirjoittanut hänelle siltä varalta, että sattuisi kuolemaan. James ei halunnut hänen olevan peloissaan. Sillä hetkellä hän kuitenkin pelkäsi enemmän kuin koskaan aiemmin. Entä jos James ei tulisikaan kotiin, eikä hänelle jäisi mitään muuta kuin tämä kirje? Kirje oli kyllä kaunis, mutta pelkkää paperia. Se ei voisi koskaan korvata sitä, mitä hänellä oli nyt.
  “Lily, onko kaikki hyvin?”
Lily nyökkäsi heikosti. “Paremmin kuin hyvin. James - minä - hän - Harry - “
  “Kai sinä käsität, ettei sinusta ottaisi hullukaan selkoa?”
  “Äiti?” ääni eteisestä huusi silloin. “Lily? Harry?”
  “Se on James!” Lily kiljahti. Hätäisesti hän tunki kirjeen takaisin kuoreen ja painoi taikasauvansa kärjen sen pinnalle. Hetkeä myöhemmin murtunut sinetti oli jälleen kuin uusi. Lily ehti juuri ja juuri tunkea kirjeen takaisin kaapin uumeniin, kun nuhjaantunut, kolhittu ja mitä ilmeisimmin kuolemanväsynyt James horjui ovensuuhun. James rypisti kulmiaan.
  “Onko kaikki okei?”
  “Miksei olisi?” Lily hymyili väkinäisesti.
  “Näytät siltä kuin olisin yllättänyt sinut lakanoiden välistä Amos Diggoryn kanssa. Ei millään pahalla, äiti.”
  “Saat anteeksi”, Sascha sanoi kuivasti. Hänen katseensa harhaili Jamesin taakse, eteiseen johtavan käytävän suuntaan. Lily tiesi, ketä hän etsi, mutta herra Potteria ei näkynyt mailla halmeilla.
  “Oletko sinä itkenyt, Lily?”
  “Me kuuntelimme velhoradiota”, Lily selitti sukkelaan. “Royal Carlston hävisi kilpalennossa hollantilaisille. Tosi surullista.”
James tuijotti häntä kuin hän olisi kasvattanut äkkiä kolme ylimääräistä käsivartta ja aasinkorvat. “Mitä sinä olet oikein tehnyt minun vaimolleni, muukalainen?”
  “Hölmö”, Lily niiskaisi hymyillen, nousi ylös ja käveli suoraan Jamesin levitetyille käsivarsille.
  “Niin olen kuullut.” James virnisti äidilleen Lilyn olkapään ylitse ja katsoi sitten hämmästyneenä ympärilleen. “Missä Arianna on?”
Lily irvisti. “Et halua tietää.”
  “Äiti?”
  “Hän karkasi.”
  “Noin vain?”
  “Tietenkin noin vain, mitä sinä oikein luulet meidän tehneen, työntäneen hänet hormitakkaan?” Lily närkästyi.
  “En minä sitä tarkoita. Sitä vain, että me sidoimme hänet hyvin!”
  “No, hän huijasi meitä”, Lily sanoi ärhäkästi.
  “Hei.” James tarttui häntä olkapäistä. “En minä sinua mistään syytä. Pahus, siksikö isä oli mukana taistelussa? Menikö hän Ariannan perään?”
  “Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki”, rouva Potter sanoi kuivasti. “Mistä sinä tiedät?”
  “Sirius kertoi. Meidän pitää kuulemma mennä Mungoon.”
Lilyn ilme valahti. “Mungoon. Kuka - “
  “Aika monikin, ellei ihmettä ole tapahtunut. Mutta hän ei suostunut kertomaan enempää. Meidän pitää vain mennä, niin pian kuin mahdollista.”
  “Mennään sitten heti!” rouva Potter huudahti ja nousi ylös lattialta. “Lily, mene sinä Jamesin kanssa. Minä tuon Harryn.”
  “Oletko varma, että on viisasta - “
  “En usko, että ehdimme saada lastenvahtia tässä ajassa”, Jamesin äiti vastasi vinosti hymyillen.
Lily nyökkäsi ja tarttui Jamesin käsipuoleen. Mitä ikinä olikin tapahtunut, hän halusi saada siitä täyden selon - ja nopeasti.

***

Velho-Lontoon yllä leijui sankka savupilvi. Läpäisemätön musta verho peitti kaupungin alleen jättäen näkyville vain siellä täällä edelleen kytevät lieskat ja sammuttamattomat palonalut. Korkealta kukkulalta katsottuna koko kaupunki olisi yhtä hyvin voinut olla kuollut; missään ei näkynyt jälkeäkään elävistä olennoista. Peter nielaisi, puristi kätensä yhteen ja toivoi sydämensä pohjasta, että mielikuvat olisivat väärässä.
  “Vaikuttava näky”, Voldemort totesi viileästi. Hän seisoi Peterin vierellä kukkulalla ja katseli ilmeettömänä alas kaupunkiin. “Manaliukset tekivät hyvää työtä. Sääli vain, että Bagnold pääsi pakoon.”
  “Mestari, ettekö - ettekö ole vihainen?”
  “Minulla on yhä aikaa”, Voldemort sanoi kylmästi hymyillen. “Tämä hyökkäys on saanut Lontoon polvilleen. On vain ajan kysymys, milloin Bagnold antautuu. Sen jälkeen - “
  “Sen jälkeen?” Peter pidätteli hengitystään.
  “No, mutta Piskuilan! Yritätkö todella udella Pimeyden Lordin suunnitelmia?”
Voldemortin äänensävy oli niin silkkinen, että Peter tiesi liikkuvansa vaarallisilla vesillä. Hän perääntyi ja pudisti kiireesti päätään.
  “Ei - ei - en tietenkään - olen pahoillani, mestari - “
  “Olet hölmö”, Voldemort sanoi ylenkatseellisesti. “Mutta olet palvellut minua hyvin tänään, Piskuilan. Mitä luulet, eikö olisi jo aika palkita sinut?”
Peter tunsi kaiken värin valahtavan kasvoiltaan. Hän muisti Voldemortin aiemmat “palkkiot” - kidutuskiroukset, julkiset nöyryytykset, ystäviään vastaan suolletut uhkaukset.
  “Ei - ei se ole tarpeen, mestari - “
  “Lordi Voldemort palkitsee aina ne, jotka ovat sen ansainneet... Nyt kun Hienojen Huispausvarusteiden omistaja on kuollut, kaupan on kenties tullut aika siirtyä sinun nimiisi”, Voldemort pohti ivallisesti hymyillen.
Peterin leuka loksahti. “Mutta - mutta - mutta kauppahan on testamentattu hänen tyttärelleen!”
  “Sen asian voi muuttaa helposti. Kauppa on sinun ylihuomenna. Pidä sitä lordi Voldemortin lahjana palvelijalleen.”
Voldemort oli poissa yhdessä viitanheilahduksessa. Peter jäi tuijottamaan hänen jälkeensä kasvot punaisina, pystymättä uskomaan sitä todeksi. Häpeä ja voitonriemu kamppailivat hänen mielessään. Hänet oli palkittu - palkittu pahanteosta. Silti palkkio oli parempi kuin yksikään, jonka hän oli aiemmin saanut. Se ei tuntunut reilulta, ja silti… se tuntui hyvältä.

***

Varttia myöhemmin Peter ilmiintyi Pyhään Mungoon. Hän oli miettinyt päänsä puhki ja koettanut keksiä, miten hänen olisi pitänyt käyttäytyä ollakseen luonteva. Jos hän olisi todella ollut siellä, missä oli väittänyt olevansa, ja saanut yhtäkkiä kuulla hyökkäyksestä Lontooseen, mitä hänen olisi pitänyt tehdä? Sännätä kyselemään jokaiselta vastaantulijalta uutisia ystävistään? Teeskennellä, ettei ollut lainkaan kuullut asiasta? Ilmiintyä suorinta tietä jokaisen ystävänsä asunnolle vuorotellen? Viimein hän päätyi ilmiintymään Mungoon, koska se vaikutti järkevältä asialta. Jos hän olisi pelännyt ystäviensä loukkaantuneen, sinnehän hän olisi ensimmäisenä suunnistanut, vai mitä?
Peter säpsähti nähdessään Siriuksen muutaman metrin päässä Pyhän Mungon tungoksessa. Sirius huomasi hänet, nyökkäsi ja lähti harppomaan häntä kohti Claudia kannoillaan. Hän tunsi jalkojensa nauliutuvan lattiaan silkasta kauhusta.
  “Matohäntä. Eikö sinun pitänyt olla kotona?”
  “Äiti kertoi minulle - tulin heti kun kuulin - “ Peter kamppaili löytääkseen sopivan kauhistuneen mutta anteeksipyytävän äänensävyn. “Minun olisi pitänyt olla täällä.”
  “Parempi kun et ollut“, Sirius sanoi hajamielisesti etsien jotakuta väkijoukosta. “Olisimme muuten joutuneet huolehtimaan sinustakin.”
   “Huolehtimaan? Miten niin huolehtimaan?”
Sirius nauroi. “Älä viitsi! Muistatko, kun käytit löllösäärikirousta kuolonsyöjiin?”
 “Olin silloin koulussa”, Peter sanoi hiljaa. Hänen teki mieli sanoa paljon muutakin - että hän osasi nykyään taikoja, joista Sirius saattoi nähdä vain painajaisia, että hän oli ovelampi kuin Sirius arvasikaan, että hän oli saamassa palkkion hyvästä työstä. Hän oli vähällä sanoa, että hänen puolensa oli voitolla. Totuus oli kuitenkin, että sillä hetkellä hän ei tiennyt alkuunkaan, mikä hänen puolensa oli.
Peter oli vähällä sanoa jotakin typerää, mutta silloin Sirius käänsi hänelle selkänsä ja katosi väkijoukkoon.
  “Sarvihaara!” hän kuului huutavan.
James ilmestyi jostakin tungoksen keskeltä kannoillaan Lily ja rouva Potter. Nelikko nauroi ja halasi riehakkaasti, ja kun Sirius nappasi Lilyn tiukasti syliinsä, Peter ei voinut olla tuntematta oloaan ulkopuoliseksi.
  “Tuntuu kummalta, vai mitä?” Claudia seurasi Peterin katsetta syleilevän kaksikon suuntaan.
  “Mitä tarkoitat?”
  “Että teetpä mitä tahansa, et voi heille koskaan yhtä tärkeä kuin he.”
Peter nielaisi. Ne olivat hänen ajatuksensa totta tosiaan.

***

  “Olen niin iloinen siitä, että olet hengissä!” Lily hymyili ja suukotti Siriusta poskelle.
James virnisti. “Ja minua sinä kutsuit vain hölmöksi. Miten minusta alkaa tuntua, että olet helpottuneempi Siriuksen näkemisestä kuin minun?”
  “Esittelen helpotustani sinulle myöhemmin. Sitten, kun meillä ei ole yleisöä.”
  “Oletko kuullut mitään Kuutamosta, Anturajalka?” James kysyi huolestuneena.
  “Hän oli kanssani, kun ryhdyimme evakuoimaan”, Sirius vastasi otsa rypyssä. “Sitten hän katosi.”
  “Toivottavasti hän on kunnossa.” Lily puri huultaan.
  “Älä huoli, Lily. Hän ei ole ainoa kiltalainen, joka ei ole vielä ilmoittanut olemassaolostaan. Monet jäivät antamaan ensiapua evakuointipisteisiin”, James lohdutti.  “Ottaen huomioon, että kyseessä on Kuutamo, hän luultavasti halusi auttaa loppuun asti.”
  “Entä Red? Hänhän oli sinun kanssasi, vai mitä, Sarvihaara? Claudia on huolissaan“, Sirius sanoi madaltaen ääntään.
James pudisti päätään. “Suoraan sanottuna minäkin olen huolissani. Hän törmäsi Jazziin, ja muuttui tosi oudoksi sen jälkeen. Hän katosi, kun etsin isää Kelmien Kartasta.”
Siriuksen sisuskalut tuntuivat kääntyvän ympäri, kun James mainitsi isänsä. Hänen katseensa kulkeutui väkisinkin rouva Potteriin, joka katsoi häntä odottavasti. Tässä se oli. He tiesivät, että herra Potter oli ollut mukana taistelussa. He tiesivät, että jotakin oli tapahtunut. Nyt oli aika kertoa heille koko kurja juttu.
  “Kuulkaa, herra P:stä…”
  “Hän lähti Ariannan perään“, rouva Potter sanoi nopeasti.
  “Joo. Tiedän”, Sirius sanoi karheasti.
Rouva Potterin ilme valahti. “Sirius - “
  “Hän - “
  “Voi ei!” Lily peitti kasvot käsiinsä. James kietoi molemmat käsivartensa lujasti hänen ympärilleen ja kohotti leukaansa.
  “Anturajalka, kerro.”
  “Hän on kuollut.” Siriuksen ääni sortui.
Rouva Potterin suusta karkasi tukahtunut parahdus, ja hänen polvensa olivat pettää. Sirius kiirehti pitelemään häntä pystyssä samalla kun väentungoksesta ilmestynyt Peter nappasi Harryn syliinsä. Rouva Potter sulki silmänsä ja huojahteli paikoillaan.
  “Miten?” James takelteli. Hän tunsi menettäneensä kokonaan kykynsä muodostaa kunnollisia sanoja.
  “Hän - “ Sirius empi tuskin havaittavan hetken verran. “Hän pelasti Ariannan.”
  “Olivatko - olivatko ne manaliukset?” James raakkui.
Sirius ravisti päätään. “Se oli kivuton kuolema.”
  “Merlinille kiitos.”
Jamesin ryhti lysähti ja hän istui alas raskaan huokauksen kera. Hän oli pelännyt pahinta siitä lähtien, kun Sirius oli tiedustellut isän olinpaikkaa taistelussa, pelännyt ja kuvitellut tilanteen yhä uudelleen ja uudelleen. Silti mikään ei tuntunut siltä, miltä hän oli kuvitellut. Hän ei tuntenut sitä ylitsevuotavaa surua, tai epätoivoa... pelkkää epäuskoa vain. Isä oli poissa. Isä oli halunnut pelastaa Ariannan. Ja Arianna oli mennyt sinne ilman lupaa -
  “Minä vihaan Ariannaa.”
  “James - “ rouva Potter aloitti nopeasti, mutta James pudisti päätään.
  “Tämä on hänen vikansa. Hänen ei olisi pitänyt mennä.”
Rouva Potter avasi suunsa puhuakseen, mutta James oli sukkelampi.
  “Hän tappoi isän, äiti!”
Jamesin yllätykseksi hänen äitinsä ei välittänyt lainkaan hänen sanoistaan, nyökkäsi vain ja istui hänen vierelleen penkille. Rouva Potter liikkui äkkiä paljon hitaammin, kuin vuosikymmenten kangistama vanha nainen. Hänen silmänsä kiilsivät, mutta ainoa tunne, joka hänen kasvoiltaan paistoi oli pohjaton väsymys.
  “Isäsi tiesi, mitä oli tekemässä, James. Hän halusi pelastaa Ariannan.”
  “Hänen ei olisi pitänyt suostua! Hänen ei olisi pitänyt joutua sinne!” James kamppaili pystyäkseen muodostamaan tavut oikeassa järjestyksessä.
  “Mutta hän halusi”, huokaisi rouva Potter. “James, isäsi tiesi kuolevansa. Me molemmat tunsimme hänen sairautensa. Muutaman kuukauden päästä hän ei olisi pystynyt tekemään muuta kuin makaamaan sängyssä ja odottamaan kuolemaa.”
  “Isä ei pelännyt kuolemaa“, James kuiskasi.
  “Ei kuolemaa siinä muodossa kuin sinä sen tunnet. On kokonaan eri asia seistä kuoleman edessä ja taistella sitä vastaan kuin tietää sen saapuvan ja - ja tietää samalla, ettei voi tehdä mitään. Isäsi halusi kuolla taistelussa. Hän sai hyvän kuoleman.”
Sirius vaihtoi painoa jalalta toiselle. “Sarvihaara, minulla on sinulle asiaa. Kahden kesken.”
  “Nytkö?” James kysyi ontosti. Hän ei käsittänyt, miten voisi mahdollisesti kiinnostua mistään, mitä Sirius haluaisi hänelle sanoa. Juuri sillä hetkellä hänestä tuntui, ettei mikään kiinnostaisi häntä enää koskaan. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut tilkkutäkki, josta olisi revitty kaikki täytteet ulos.
  “Nyt. Tämä on tärkeää.”
  “Pärjäätkö sinä hetken, äiti?”
Rouva Potter nyökkäsi ja hymyili kuivasti. “Minun on pärjättävä nyt kokonainen elinikä. Voin yhtä hyvin aloittaa nyt.”
Äidin äänensävy oli niin kammottavan toteava, niin alistunut, että James vavahti. Tuo nainen tuossa ei ollut hänen äitinsä. Äiti ei ollut koskaan hyväksynyt asioita tuolla tavalla, hän oli aina taistellut vastaan ja tuonut esille oman itsensä. Nyt äiti oli kadonnut. Huokaisten James siirsi katseensa avoimesti itkevään Lilyyn, joka niiskaisi ja nyökkäsi. James repi katseensa irti heistä ja seurasi Siriusta kulman taakse.
  “En käsitä äitiä”, hän mutisi. “Miten hän voi ottaa kaiken noin rauhallisesti? Miksi - miksi hän ei ole vihainen? Kaikki on Ariannan vika!”
  “Minä ymmärrän rouva P:tä.”
  “Jos yrität sanoa, ettet syytä Ariannaa mistään - “
  “Ei, ei, en minä niin sanonut. Tarkoitan vain sitä, että ymmärrän hyvin äitiäsi“, Sirius sanoi kärsimättömästi. “Hän on luultavasti pelännyt kuollakseen, että herra P:n kuolemasta tulee hidas ja kivulias. Todennäköisesti tämä oli hänelle helpotus. Mutta hän ei tiedäkään kaikkea.”
  “Miten niin?”
Sirius veti syvään henkeä ja vuodatti yhtenä ryöppynä kaiken, mitä Viistokujalla oli tapahtunut. Ääni raivoa pursuillen hän kertoi, kuinka Arianna oli tullut hänen luokseen ja kertonut ankeuttajan suudelmasta. Kun hän pääsi siihen osaan tarinaa, jossa langetti itse tappokirouksen, kaikki viha kuitenkin katosi hänen äänestään tehden tilaa katumukselle ja häpeälle.
  “Voi Merlin!” James horjahti taaksepäin. “Isä - hän - sinä - “
  “En voinut muuta”, Sirius sanoi karkeasti.
  “Sinun olisi pitänyt hakea minut.”
  “Kun olen auroriopiskelijoista ainoa, joka osaa anteeksiantamattomat kiroukset?” Sirius hymyili hänelle ilottomasti.
  “Ankeuttaja - voi Grindelwald - “
  “En ollut varma siitä, pitäisikö rouva P:lle kertoa.”
  “Minä… ei. Parempi näin. Parempi… parempi, että äiti uskoo, että isällä on sielu - ja - ja - “ James purskahti itkuun. “S-sielu, jonka - jonka - hän - l-löytää k-k-kuoleman jälkeen - “
James käänsi Siriukselle selkänsä. Sirius tarttui häntä lujalla otteella harteista ja veti hänet tiukkaan halaukseen. Hän ei sanonut tietävänsä, miltä Jamesista tuntui, vaikka mielessään hän arvelikin tietävänsä. Miksi hänestä muuten olisi tuntunut, että hän oli menettänyt ainoan isän, joka hänellä koskaan oli ollut?
  “Voisin tappaa Ariannan. Mitä hän oikein ajatteli?”
  “Sinun ei tarvitse tappaa häntä, jos hyvä tuuri käy“, Sirius sanoi synkästi. “Hänet tuotiin tänne puolisen tuntia sitten. Manalius kävi hänen kimppuunsa. Luulisin.”
  “Hän sai mitä ansaitsi”, James sanoi armottomaan sävyyn.

***

Heidät vietiin ruumishuoneelle tunnistamaan herra Potter. Sirius oli jo antanut parantajille lausuntonsa, mutta virallisten säädösten mukaan ainoastaan perheenjäsenet saattoivat tehdä lopullisen tunnistuksen. James piteli tiukasti äitinsä kättä astuessaan kynnyksen ylitse koleaan ruumishuoneen. Sirius seurasi perässä tukien Lilyä, joka itki edelleen tasaiseen tahtiin. Lily oli peittänyt Harryn silmät käsillään.
  “Tännepäin, kiitos”, kiireisen oloinen parantaja kehotti johdattaen heidät ohitse lukemattomien lakanoiden peittämien pöytien. Jossakin toisissa olosuhteissa Lily olisi saattanut pysähtyä kauhistelemaan hyökkäyksessä menehtyneiden ihmisten määrää, mutta nyt hänen silmänsä näkivät ainoastaan yhden pöydän. Hän jäi seisomaan taemmas, kun parantaja veti lakanan syrjään herra Potterin kasvoilta ja James äiteineen astui eteenpäin. Hänen mielessään karvasteli liiankin selvänä se kerta, jolloin hän oli ollut sairaalassa tunnistamassa omia vanhempiaan. Jo silloin hän oli ajatellut nähneensä liian paljon kuolemaa. Silti hän ei voinut estää itseään. Tahtomattaankin hän astahti kauemmas Siriuksesta, Jamesin rinnalle, ja taivutti päätään alaspäin. Hänen katseeseensa vastasivat herra Potterin ontot silmät. Kyyneleet virtasivat hänen poskilleen uudella voimalla.
  “Kyllä, hän on minun mieheni“, rouva Potter sanoi hiljaa. Lily katsoi häntä pitkään. Rouva Potter otti Josephin sinertävän käden omaansa ja silitti sitä hitaasti, kyyneleet hiljalleen poskille vierien. Hänen kasvoillaan ei ollut jälkeäkään vihasta tai katkeruudesta; jokainen kyynel oli puhtaasti surua. Tilanteen hirvittävyydestä huolimatta Lily huomasi toivovansa, että voisi joskus itse kohdata kuoleman samalla tavoin: ymmärtäen ja hyväksyen. Epäilemättä Sascha itkisi rajusti myöhemmin, yksinäisyydessä, mutta nyt hän oli yksinomaan helpottunut siitä, että hänen miehensä oli kokenut tämän kohtalon monien pahempien sijasta. Hän kumartui painamaan suudelman Josephin kylmälle otsalle ja sulki hellästi tämän silmät.
  “Nuku hyvin, rakkaani”, oli kaikki, mitä hän sanoi. Mutta se riitti. James alkoi jälleen itkeä ja halasi Lilyä itseään vasten niin lujasti, että heihin molempiin sattui. Lyhyessä hetkessä kaikki aikuisuuden ja vastuullisuuden muurit katosivat Jamesin ympäriltä, ja hän näytti juuri siltä, mitä olikin: pojalta, joka oli menettänyt isänsä.
  “Haluan isän takaisin”, James itki.
Lily ei tiennyt, mitä sanoa, joten hän tyytyi nyökkäämään vasten Jamesin olkapäätä. He seisoivat niin pitkään, toinen toisiinsa takertuen, kunnes viimein liike vähän matkan päässä kiinnitti Jamesin huomion. Hän pyyhki kyynelverhon silmistään ja näki Siriuksen kävelevän hitaasti kohti ovea.
  “Anturajalka! Minne sinä menet?”
Sirius hymyili valjusti. “Ajattelin, että haluaisitte vähän aikaa - perheenä - “
  “Älä ole typerä”, James sanoi karskimmin kuin oli tarkoittanutkaan. “Sinä olit isän perhettä. Tule tänne!”
Sirius epäröi, mutta kun rouva Potter katsoi häneen odottavasti, hän nyökkäsi ja tuli heidän luokseen. Lily teki hänelle tilaa pöydän vierellä, ja äkkiä hän näki selvästi Josephin - miehen, joka oli ottanut hänet luokseen, kun hänen oma isänsä oli vihannut häntä, ja joka oli ollut valmis hyväksymään hänet kaikkine virheineen, kun hänen vanhempansa eivät olleet suostuneet nielemään ainuttakaan. Joseph oli valanut häneen uskoa perheisiin, kun hän oli hukannut kaiken. Ja nyt Joseph oli kuollut Siriuksen oman sauvan kautta. Sieluton ja poissa. Sirius toivoi, että olisi pystynyt itkemään, mutta hänen silmänsä olivat kuivat ja kipeät kuin Saharan autiomaa. Hän tuijotti herra Potteria mykän surun vallassa, kunnes tunsi rouva Potterin käden olkapäällään. Sitten hän pyörähti ympäri ja halasi Jamesin äitiä tiukasti, koska ei osannut tehdä mitään muutakaan.

***

  “Loppuuko tämä ikinä, tämä tappaminen?” Claudia katsoi Peteriä väsyneesti.
Peter tuijotti pöytään hänen katsettaan vältellen. He olivat jääneet kahden, kun toiset olivat lähteneet tunnistamaan Jamesin isän ruumista, ja jälleen kerran Peter tunsi olonsa kurjaksi. Vielä hetkeä aiemmin hän oli ollut iloinen saamastaan palkkiosta, nyt häntä revittiin jälleen kerran kahtaalle. Hänen mielessään kamppailivat suru Jamesin isän puolesta sekä miestä kohtaan suuntautuva halveksunta. Herra Potter oli ollut samanlainen kuin kaikki muutkin, innokas auttamaan, innokas pelastamaan niitäkin, jotka eivät olleet pyytäneet apua. Hän oli saanut samanlaisen palkkion kuin kaikki muutkin. Se tuntui nurinkuriselta - että ne, jotka tekivät oikein, kuolivat, kun taas Peterin kaltaiset ihmiset saivat palkkion, jota olivat kaivanneetkin. Olivatko kaikki Dumbledoren ja Feeniksin Killan puheet loppupeleissä pelkkää valhetta? Olivatko he todella väärässä, kuten Voldemort aina sanoi - väärässä uskotellessaan toisille, että hyvä sai aina palkkansa?
  “Peter?”
  “En usko”, Peter sanoi suoraan. “Luulen, että jokin osa meissä on luotu tekemään väärin. Eikä ihmisluontoa voi muuttaa.”
Claudia väänsi suupielensä ironiseen hymyyn. “Sinulla on kammottavan positiivinen kuva ihmisyydestä.”
  “Onko rikos olla realisti?”
  “Minä toivon vain, että Red olisi kunnossa”, Claudia huokaisi. “Tiedän, että olimme melko etäisiä aiemmin, mutta se johtui vain siitä, että hän näki vain sen tyttöystävänsä, Jazzin… Toivottavasti hänelle ei ole sattunut mitään.”
  “Sikäli kuin minä tiedän, Red on niitä ihmisiä, jotka putoavat aina jaloilleen.”
  “Se ei estä minua huolehtimasta. Vai etkö sinä muka huolehdi ystävistäsi? Remuksesta?”
  “Totta kai”, Peter vastasi ärsyyntyneenä. “Mutta se on kokonaan eri asia.”
  “Sinä et pidä Redistä”, Claudia sanoi terävästi. “Miksi?”
Peteriä hymyilytti, kun hän leikitteli sillä mahdollisuudella, että kertoisi Claudialle totuuden - että hän ei pitänyt tytön serkusta, koska oli yrittänyt tapattaa tämän ja pelkäsi, että tämä saisi tietää... Että hän oli vihainen Redille siitä, että tämä oli jäänyt henkiin, vaikka niin ei ollut pitänyt käydä. Mitähän Claudia olisi siihen mahtanut sanoa?
  “Et selvästikään aio vastata”, Claudia totesi tyytymättömästi. “Kerro edes, olivatko Sirius ja Jamesin isä läheisiä? Hän vaikutti aika surulliselta.”
  “Jamesin isä oli hänelle kuin oma isä.”
  “Minulla on siis edessäni vaikeita aikoja hänen kanssaan. Mitä minä oikein teen?”
Peter nauroi. “Älä minulta kysy. Olen aina ollut huono naisten kanssa.”
  “Minä luulen, että täkäläiset anatomianopiskelijat olisivat valmiita diagnosoimaan, että Sirius on hyvin kaukana naisesta“, Claudia hymyili.
  “Mistä te oikein puhutte?” väsyneen ja innottoman näköinen Sirius kysyi laahustaessaan paikalle.
  “Koko hirveästä jutusta vain“, Claudia livautti nopeasti ja pujotti kätensä Siriuksen käsipuoleen. Hän madalsi ääntään. “Pärjäätkö?”
Sirius ponnisteli hymyn huulilleen. “Joo. Alku on rankkaa, mutta kyllä tämä tästä. Onko Kuutamosta kuulunut, Matohäntä?”
  “Ei kuiskaustakaan.”
  “Hitto.”
  “Minä luulin, ettei meidän pitänyt huolehtia.”
  “Se oli tunti sitten, Matohäntä. Nyt meidän pitää huolehtia.”
  “Haluatko lähteä etsimään häntä?” Peter kysyi.
Sirius ravisti päätään turhautuneena. “En voi. Minua tarvitaan täällä.”
  “Mitä James aikoo tehdä?”
  “Mitä hän voi tehdä?” Sirius hymyili karusti. “Hänen täytyy pitää kaikki langat käsissään.”
  “Ei, tarkoitin Ariannan suhteen. Hän näytti aika vihaiselta.”
  “Sanotaanko vaikka, etten haluaisi olla Ariannan paikalla, kun hän herää…”

***

Arianna tuli tajuihinsa ja alkoi oitis rukoilla, ettei olisi tehnyt niin. Häneen sattui. Joka paikkaan. Kipu sykähteli hänen jäsenissään polttavana kuin koko hänen kehonsa olisi ollut yhtä avointa haavaa, nahatonta ja suojaa vailla.  Hän ei pystynyt liikkumaan. Oliko jotakin sairasta pilaa, että sokeutumisen lisäksi hän vielä halvaantuisikin? Ehkä kohtalo oli määrännyt hänet muuttumaan vähä vähältä huispaajasta vihannekseksi, kunnes lopulta hän menettäisi puhekykynsä ja lojuisi päiviensä päähän liikkumattomana ja sokeana sängyssä, koska ei pystyisi kommunikoimaan pyytääkseen armahdusta itselleen. Häneen sattui. Kuin joku olisi ajanut hänen ylitseen junalla.
Ei, ei se ollut ollut juna, Arianna tajusi, ja siinä samassa hän jo toivoi, että kipu olisi yltynyt kovemmaksi ja estänyt häntä muistamasta. Manalius… manalius oli käynyt hänen kimppuunsa, kun Sirius oli lähtenyt... ja sitä ennen…
Arianna haukkoi henkeään, kun äänet täyttivät hänen mielensä. Herra Potter kutsui hänen nimeään ja komensi häntä etsimään taikasauvan, ja hän teki kaikkensa huudot takaraivossaan jyskyttäen, mutta ei löytänyt sitä. Ja sitten oli jäljellä pelkkä hiljaisuus. Arianna olisi halunnut painaa kädet korvilleen ja pakottaa äänet vaikenemaan, mutta hän ei pystynyt liikuttamaan käsiään, eikä hän todella uskonut, että voisi vaientaa huutoja mielessään. Ehkä ne vainoaisivat häntä hänen elämänsä loppuun saakka. Sen hän oli ansainnut.
  “Hyvä on, herra Colum, katsotaanpa nyt niitä teidän haavojanne“, reipas naisenääni sanoi saaden Ariannan hypähtämään sängyssään. Hän ei ollutkaan yksin, kuten oli luullut. Hän oli jonkun miehen luona - Mungossako? Hän muisti ainoastaan Siriuksen sanoneen vihaiset sanansa ja lähteneen, ja sitten hän oli pyörtynyt... oliko joku löytänyt hänet ja tuonut sairaalaan? Ainakin nainen kuulosti parantajalta. Jokin kahisi huoneessa, kuin nainen olisi siirtänyt peitteitä syrjään.
  “Tut, tut, näiden parantamisessa kestää aikaa“, nainen sanoi moittivasti. “Manaliusten haavat eivät olekaan mitään pikkujuttuja. Saatte kiittää onneanne siitä, että olette yhä elossa.”
  “En minä sen tielle varsinaisesti tahallani kävellyt“, miesääni ähkäisi.
  “Kaksi naista kyselee teitä aulassa, herra Colum. Ovat kovasti huolissaan. Menenkö kertomaan heille, että olette herännyt?”
  “Ei! Ei - ei nyt. Ei missään tapauksessa.”
  “Hyvä on. Vieressänne on soittokello, olkaa hyvä ja soittakaa sitä, mikäli muutatte mielenne tai tarvitsette jotakin. Kappas, huonetoverinne näyttää olevan hereillä. Neiti Bell? Neiti Bell, kuuletteko minua?
Arianna tunsi kylmän ilmavirran naisen pyyhältäessä hänen vuoteensa vierelle. Hän ynähti epäselvän vastauksen.
  “Hienoa. Millainen olonne on?”
  “Sattuu.”
  “En ihmettele sitä alkuunkaan. Teille oli käydä yhtä kehnosti kuin herra Columillekin. En halua vaivuttaa teitä epätoivoon, mutta kestää kyllä aikaa, ennen kuin nuo haavat saadaan paranemaan.”
  “Mitkä - mitkä haavat?”
  “Jos olen rehellinen, niin emme pystyneet laskemaan. Olemme nostaneet teidät erityiseen parantavaan liuokseen, sen pitäisi tehdä tehtävänsä näin aluksi.”
  “Olen - olen akvaariossa - “
  “Voisi sitä kai niinkin kutsua. Tärkeämpää kuitenkin on, että olette yhä hengissä. Jos saan sanoa, olette olleet todella on - “
  “Arianna!” Jamesin ääni kutsui ovensuusta.
Arianna jähmettyi. “James.”
  “Oikein arvattu. Toivottavasti et hypi riemusta.”
  “James, minä - “
  “Anna olla. Olet tehnyt jo tarpeeksi”, James murahti.
  “Anteeksi, James, en ajatellut - “
  “Milloinpa sinä ajattelisit, muita kuin itseäsi? Sinun oli pakko päästä lähtemään, sinusta olisi tuntunut pahalta, jos olisit jäänyt sivuun! No, arvaapa huviksesi, kenestä nyt tuntuu pahalta? Äläkä vain sano, että sinusta, koska olet ansainnut sen. Sinusta ei voi ikinä tuntua tarpeeksi pahalta! Olisin pahoillani siitä, ettet ole kuollut, ellei se tarkoittaisi sitä, että kuolleena voisit lakata ajattelemasta.”
Arianna ei keksinyt mitään sanottavaa.
  “Sinun olisi pitänyt ottaa hänen paikkansa”, James sanoi, ja hänen äänensä muuttui rauhallisen laskelmoivaksi. “Mutta ei sillä ole oikeastaan väliä. Tämän jälkeen olet joka tapauksessa meille yhtä kuin kuollut, kai sinä sen ymmärrät?”
  “James - “
  “On parasta, että muutat pois Siriuksen ja Remuksen luota ja hankit oman asunnon”, James sanoi kolkosti. “Äläkä tule enää käymään. Ai niin, äläkä yritä missään tapauksessa ottaa yhteyttä äitiini. Hän ei tiedä, mitä sinä olet tehnyt, enkä minä anna sinun lievittää huonoa omaatuntoasi hänen kustannuksellaan, onko selvä? Sinulle käy huonosti jos yrität.”
Arianna nyökkäsi, eikä yrittänytkään enää sanoa mitään. Hän tunsi Jamesin liian hyvin uskotellakseen itselleen tämän valehtelevan, eikä hän ollut enää sellaisessa asemassa, että olisi voinut vaatia tätä muuttamaan mieltään.
  “Toivon, etten enää näe sinua tämän jälkeen.”
Ilmavirrasta Arianna päätteli, että James oli kääntynyt ja kadonnut hänen sänkynsä luota, ja hetken kuluttua hän kuuli loittonevien askelten äänen. Pala nousi hänen kurkkuunsa, ja hän vajosi takaisin tyynyille syvän huokauksen kera.
  “Siinä vasta tylyä puhetta. Oletko kunnossa?” miesääni viereisestä vuoteesta kysyi.
  “Täydellisessä”, Arianna vastasi purevasti.
  “Puhuvatko ystäväsi sinulle aina noin?”
  “He eivät ole enää ystäviäni.”
Mies oli hetken hiljaa. “Mitä sinä teit?” 
  “Jotain kamalaa:”
  “Jos tiedät sen olleen kamalaa, et varmasti tehnyt sitä tarkoituksella.”
Arianna ei sanonut mitään. Sillä ei ollut väliä, oliko hän tehnyt tekonsa tahallaan vai ei - Jamesin isä oli joka tapauksessa kuollut, ja se oli hänen syytään. Hän ei ikinä antaisi itselleen anteeksi; ei sen enempää kuin ystävänsäkään. Ellei ystävien menettäminen olisi tuntunut niin pahalta, hän olisi ollut siitä kiitollinen. Nyt hänen ei ainakaan tarvitsisi puhua heidän kanssaan ja miettiä, kuinka paljon he häntä syyttivät arkisten sanojen takana.
  “Onko sillä väliä? Että tekeekö jotakin tarkoituksella vai ei.”
  “Velhojen Neuvosto tuntuu ajattelevan niin. Samoin Dumbledore.”
  “He ovat kai sitten onnekkaita eivätkä ole koskaan tappaneet ketään.”
  “Haluatko puhua siitä?”
  “Mikä sinä olet, joku psykologi?” Arianna nauroi kolkosti. Ralph McCovanaughin kasvot leijuivat hänen mieleensä.
  “Itse asiassa kyllä. Onko se paha asia?”
  “Riippuu kai siitä, keneltä kysyt. Minä henkilökohtaisesti olen valmis heittämään manaliuksille jokaisen psykologin, joka tunkeutuu tielleni.”
Mies nauroi. “Nyt tiedän, miten päädyin tänne. Onneksi olet siinä akvaariossa. Arianna, niinhän se on?”
  “Mistä tiedät?”
  “Voisin sanoa, että olen lukenut lehtiä, mutta juuri nyt ilmeisempi vastaus taitaa olla, että se lukee sänkysi päädyssä. Minä olen Brite.”
  “Brite?” Arianna säpsähti. “Brite Colum? Korpinkynnen Brite? Brite “rikkaampi kuin Kirke” Colum?”
  “En ole koskaan pitänyt tuosta jälkimmäisestä.”
  “Lily sen nimen keksi, en minä”, Arianna tokaisi. Kun Brite ei osoittanut tunnistamisen merkkejä, hän tarkensi: “Lily. Lily Evans. Hän oli se punapää, joka mielisteli sinua päästäkseen valvojaoppilaaksi.”
  “Nyt minä muistan“, Brite sanoi ja hänen äänensä värähti. “Hän oli pelottava!”
Arianna hymyili muistoilleen. Kuka tahansa kaksi vuotta sitten koulunsa lopettanut rohkelikko muisti helposti, miten neljäsluokkalainen Lily oli roikkunut kaksi vuotta vanhemman Briten kannoilla ja tehnyt kaikkensa päästäkseen valvojaoppilaaksi. Brite oli ollut silloin valvojaoppilas, ja koska hänen perheensä oli rikas kuin mikä, kaikki olivat uskoneet heidän maksavan Briten johtajapojaksi. Toisin oli kuitenkin käynyt, johtajapojan paikan oli napannut eräs luihuinen ja Lily oli ollut musertunut. Brite puolestaan oli ollut lähinnä helpottunut. Kukaan ei ollut koskaan kysynyt häneltä, mutta ainakin Cinnamon oli arvellut, että täytyi olla rankkaa, kun kaikki kuvittelivat vanhempien rahojen avaavan tien joka paikkaan. Siksi kai Brite olikin ollut niin hiljainen koulussa. Mukava hän oli ollut joka tapauksessa, tai niin Arianna ainakin muisteli - siihen aikaan hän ei ollut juuri kiinnittänyt huomiota. Miltä Brite oli näyttänyt? Tummanruskea tukka, vaaleansiniset silmät... Hän oli ollut aika mukavannäköinen, ainakin siihen asti, kunnes oli sekaantunut omituiseen kolmiodraamaan luihuisen ja tämän tyttöystävän kanssa ja saanut palkaksi murtuneen nenän. Riesu oli kuuluttanut siitä kaikille.
  “Lilystä tuli varmaan sitten johtajatyttö”, Brite arveli pitkän hiljaisuuden jälkeen.
Arianna nyökkäsi. Lilystä puhuminen teki kipeää. Hän olisi halunnut uskoa heidän ystävyytensä olevan niin lujaa, että Lily pysyisi hänen rinnallaan Jamesin vastustuksesta huolimatta, mutta se oli epätodennäköistä. Lilykin oli kauhuissaan siitä, mitä hän oli tehnyt, ja jos hän oli aivan rehellinen itselleen, oli hänen myönnettävä, ettei hän olisi oikeastaan pystynyt elämään Lily Potterin anteeksianto harteillaan. Ei, ennen kuin tapahtuisi ihme ja hän pystyisi antamaan itse anteeksi itselleen.
(JATKUU SEURAAVASSA)
« Viimeksi muokattu: Helmikuu 22, 2008, 21:21:58 kirjoittanut Sharra »

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 22.1.08
« Vastaus #166 : Helmikuu 22, 2008, 21:23:11 »
***

Cinnamon luki kuolleiden listan lävitse viidennen kerran, ja totesi helpottuneena, ettei siellä ollut muita tuttuja kuin Joseph Potter. Hän oli pyytänyt parantajilta listan heti kun Alessandro oli saatu hoitoon, ja silmäili nyt itsestään päivittyvää listaa yhä uudelleen ja uudelleen siinä pelossa, että tuttuja nimiä ilmestyisi. Kerran tai kaksi hän oli tunnistavinaan jonkin sukunimen, kenties entisen koulutoverinsa äidin tai isän tai siskon... mutta se kaikki tuntui kovin kaukaiselta. Oliko hänestäkin tulossa yksi niistä tunteettomista ihmisistä, joille kuolema oli vain arkipäivää, joiden ohitse se vain kulki huomaamatta, ellei sattunut kulkemaan liian läheltä?
Alessandro ynähti ja liikahti sängyllään. Cinnamon valpastui ja laittoi listan oitis pois. Alessandro oli ollut haudanhiljainen koko pitkän päivän, ja ellei tämä olisi hengittänyt, Cinnamon olisi varmasti pitänyt tätä kuolleena.
Parantajat olivat käärineet Alessandron olkapään ja käsivarren paksuun, vaaleanvihreään kääröön. Se löyhkäsi ja höyrysi tavalla, jota oli vaikea pitää lupaavana, mutta päivän mittaan Alessandron sydämenlyönnit olivat rauhoittuneet, joten käärön täytyi tehota. Alessandro oli saanut jo hieman väriäkin kasvoilleen, vaikka tietenkin hän oli normaalistikin kalpea kuin lakana.
  “Alessandro?” Cinnamon tönäisi miestä kevyesti terveeseen olkapäähän. “Oletko valveilla?”
Vastausta ei tullut. Cinnamon huokaisi ja risti jalkansa penkille.
  “Minä alan väsyä odottamaan, ettäs tiedät. Olen odottanut koko päivän, että heräisit. Mutta sinä vain nukut omahyväisenä etkä ollenkaan välitä siitä, että joku täällä saattaa olla huolissaan sinusta. Et tietenkään välitä. Olet omahyväinen porsas. Minulla on huono tuuri, kun välitän sinusta niin paljon.”
Lihas nyki Alessandron kasvoilla. Hymykö se oli? Jos olikin, se katosi hyvin nopeasti, ja seuraavassa hetkessä Alessandron kasvot olivat jälleen tyyni, tiedoton nukkuvan naamio. Cinnamonin epäilykset olivat kuitenkin jo heränneet. Hän jatkoi puhettaan, tällä kertaa toiseen sävyyn.
  “Olen päättänyt rakastaa sinua sittenkin”, hän ilmoitti niin tunteellisesti kuin suinkin pystyi. “Kun heräät, minä luultavasti suutelen sinut tajuttomaksi niin, että saan odottaa heräämistäsi toisenkin viikon. Sillä aikaa minä järjestän meille häät. Haluan mennä naimisiin Italiassa, siinä kirkossa sinun äitisi kotitalon lähellä. Ja haluan neljä morsiusneitoa! Ja kaikki Kelmit sulhaspojiksi.”
Alessandron ilme nytkähti taas, tällä kertaa ahdistuneesti. Cinnamon jatkoi kehittelyään leveä hymy huulillaan. Hän antaisi Alessandron maistaa omaa lääkettään.
  “Minä haluan kuusi lasta. Kolme tyttöä, ja kolme poikaa. Yksi nimetään minun mukaani ja yksi sinun mukaasi. Ajattelin, että sinä voit varmaan lopettaa vakoojan työt, eihän sinua siellä tarvita, ja sitten voit hoitaa lapsia kun minun pitää olla Mungossa. Ja meidän täytyy ehdottomasti ostaa talo, iso vaaleanpunainen omakotitalo, jossa on parveke ja valkoiset ikkunaluukut!”
  “Minä haluan juosta”, Alessandro mutisi suljetuin silmin. “Missä on lähin ovi?”
  “Arvasin, että olet hereillä!”
Alessandron tummat silmät rävähtivät auki ja katsoivat häntä syyttävästi. “Sinä sitten tiedät, miten kiduttaa miehen valveille.”
  “Se on erikoislahjani”, Cinnamon sanoi kevyesti ja hymyili Alessandrolle. “Sitä paitsi saat syyttää itseäsi. Mitäs yritit kalastella rakkaudentunnustuksia heikolla hetkellä.”
  “Minkä minä sille voin?” Alessandro nytkäytti toivottomana suupieliään. “Et ikinä kerro minulle niitä normaalisti.”
  “Hmm, mietitäänpä… voisiko se johtua siitä, ettet ansaitse niitä?”
  “Ja silti sinä olet siinä“, Alessandro sanoi hiljaa, katsellen häntä tiiviisti.
Cinnamon nyökkäsi, eikä kääntänyt katsettaan. “Niinhän minä olen.”
  “Niin. Odotat luultavasti tilaisuutta paeta paikalta”, Alessandro tuhahti.
  “Vain jos isäsi tulee.”
Alessandron ilme muuttui oudoksi. “Tarkoitatko…?”
  “Ai tätä? Kyllä.”
Cinnamon rohkaisi itsensä, nojautui eteenpäin ja suuteli Alessandroa kevyesti huulille. Hänen suunsa oli yhä naarmuilla ja kosketus sattui, mutta kun Alessandro kohotti päätään ja vastasi suudelmaan, Cinnamon päätti, että jotkut asiat olivat ehdottomasti kipua tärkeämpiä.
  “Minä en siis kuvitellut“, Alessandro totesi pöllämystyneenä. “Sinä tosiaan... ministeriössä…”
  “Onko Alessandro Visardo hölmistynyt?”
  “Johtuu kipulääkkeestä”, Alessandro sanoi tuimasti ilmeellä, joka varoitti Cinnamonia kertomaan kenellekään. 
  “Niin varmasti. Varsinkin, kun et ole saanut sellaista.”
Alessandron ilme synkkeni.
  “Vakavissaan, miten paljon muistat ministeriöstä? Olit… huonossa kunnossa suuren osan ajasta.”
  “Sinä huusit minulle”, Alessandro hymyili vinosti.
  “Sinä ansaitsit sen, joten älä sano mitään. Sitä paitsi minä pyysin anteeksi, vai seulotko sinä mielestäsi kaikki mukavat tapahtumat?”
  “Kyllä minä senkin muistan. Ja taikaministerin. Ja keksipurkin. Mutta sitten - “
  “Kuolio alkoi levitä“, Cinnamon kertasi. “Sitten Frank lähti.”
  “Ja - ?” Alessandro pani merkille punaisen värin, joka hiipi ylös pitkin Cinnamonin kaulaa.
  “Itsepähän unohdit loput, ei ole minun asiani kertoa sinulle.”
  “Hmm… ehkä minun täytyy sitten suostutella sinut kertomaan.”
Alessandro otti Cinnamonin käden omaansa ja suuteli häntä varovasti. Suunsoitostaan huolimatta hänen täytyi olla todella väsynyt; hän ei koskaan muutoin suudellut sillä tavoin. Cinnamon ei kuitenkaan pistänyt pahakseen. Alessandrossa oli muutenkin jotakin erilaista. Hän oli rauhallisempi, ikään kuin se ahdistus ja viha, jota Cinnamon oli aina pitänyt hänen luonteenomaisimpana piirteenään olisi viimein palanut loppuun. Hän toivoi, että se olisi totta; että Alessandro osaisi vihdoin olla onnellinen.
  “Krhm…”
Cinnamon kavahti kauemmas Alessandrosta ja kääntyi ovelle naama punaisena peläten näkevänsä ovella jonkun parantajakollegoistaan. Siellä oli kuitenkin vain Dana, joka tuijotti heitä otsa rypyssä kuin ei olisi osannut kunnolla tulkita näkemäänsä.
  “Yritätkö sinä tukehduttaa hänet, Cinnamon?”
  “Mitä? En!”
  “Anteeksi.” Oli Danan vuoro punastua. “Se vain näytti siltä.”
  “Kiitos kun arvostelet suutelutaitojani noin ystävällisesti”, Cinnamon haukahti purevasti. “Mukava nähdä sinutkin hengissä.”
Sekunnin murto-osassa Dana oli ylittänyt lattian ja heittäytyi Cinnamonin kaulaan. “Cin, minä pelkäsin niin kauheasti sinun puolestasi! Teidän molempien puolesta!”
  “Niin sinun pitikin“, Alessandro kommentoi sängyltä. “Yhdessä vaiheessa hän tosiaan yritti tappaa minut.”
  “En todellakaan yrittänyt!”
  “Varmasti yritit!”
  “No, siinä tapauksessa sinä ansaitsit sen“, Cinnamon kivahti.
Dana tuijotti heitä näyttäen siltä, ettei tiennyt, olisiko ollut ahdistunut vai huvittunut.
  “Ette kai te aio taas alkaa vihata toisianne?”
Cinnamon vilkaisi Alessandroa, joko hymyili hänelle pienesti.
  “Emme”, he sanoivat yhteen ääneen.
  “Lopultakin!” Dana hengähti. “Maailmassa on jotakin oikeutta!”
  “No, minä aion hankkia sitä siihen vähän lisää“, Cinnamon ilmoitti ja nousi seisomaan. “Ja sinä tulet mukaan.”
  “Joko sinä nyt lähdet?” Alessandro näytti pettyneeltä.
  “Hetkeksi. Minun täytyy... hoitaa yksi juttu.”
Cinnamon vilkaisi hymyillen Danaa, joka vastasi hölmistyneenä hänen katseeseensa.

***

Sirius oli toivonut onton olon hellittävän päivän mittaan, mutta mitään ei tapahtunut - korkeintaan hänen olonsa pahentui entisestään niin, että kun hän illalla oli valmis lähtemään kotiin Pyhästä Mungosta, hän tunsi itsensä reikäjuuston reiäksi. Hän toivotti Jamesille ja Lilylle hyvää yötä, koetti keksiä jotakin lohduttavaa sanoa rouva Potterille ja suunnisti sitten kohti ulko-ovea kädet syvällä taskuissa. Claudia sai hänet kiinni käytävässä.
  “Hei. Minne matka?”
  “Sianpäähän kai. Tarvitsen juotavaa... paljon juotavaa.”
  “Voinko tulla mukaan?”
  “Jos et aio valittaa siitä, että olen humalassa.”
  “Jos sinä et valita siitä, että minä olen”, Claudia vastasi.
Sirius hymyili ja nappasi hänen kätensä omaansa. Käsikkäin he suuntasivat ala-aulan ilmiintymispisteelle ja kaikkoontuivat Tylyahoon. Viistokujan ja Pyhän Mungon kaaoksen jälkeen hiljaisuus siellä tuntui suorastaan aavemaiselta, ja samaan aikaan sydäntälämmittävän hyvältä. Taivas oli jälleen peittynyt pehmeän harmaan verhon alle, ja pilvistä oli alkanut leijailla valkoisia lumihiutaleita - talven ensimmäisiä. Pitkän päivän kurjuudesta huolimatta Sirius piti sitä merkkinä paremmasta.
He kävelivät hiljaisina lävitse aukion Tylyahon. Ainoastaan Kolme Luudanvarren ikkunasta loistivat valot, ja niitä vasten heijastuivat liikkuvien ihmishahmojen siluetit. Epäilemättä kaikki hyökkäyksestä järkyttyneet olivat kertyneet sinne vaihtamaan kokemuksia, Sirius arveli.
Sianpäässä sentään oli hiljaista. Baarimikko puhdisti yksinään laseja synkeä ilme kasvoillaan, kun Sirius ja Claudia kurkistivat sisään. Sirius nyökkäsi miehelle lyhyen tervehdyksen, tilasi kaksi tuliviskiä ja kantoi ne pöytään lähelle ikkunaa, mistä saattoi katsella lumisadetta.
Claudia nosti lasiaan. “Mille kilistetään?”
  “Äärimmäiselle surkeudelle”, Sirius ehdotti.
  “Äärimmäiselle surkeudelle. Kuulostaa hyvältä.”
He kilistivät laseja ja tyhjensivät ne parilla kulauksella. Baarimikko heilautti taikasauvaansa, ja uudet lasit leijuivat siististi pöydän reunalle. Kurjasta olostaan huolimatta Sirius virnisti. Jos hän jotakin osasi surun hetkellä, se oli humaltuminen, ja tänä iltana hän aikoi ottaa taidon toden teolla käyttöön.
Pitkään kumpikaan heistä ei sanonut sanaakaan, tyhjensi vain lasin toisensa jälkeen.
  “No niin, nyt saat luvan puhua.” Claudia kolautti kuudennen lasinsa hieman uhkaavasti pöytään ja korjasi silmälaseja nenällään.
  “Puhua mistä?”
  “Sanoit, että kertoisit kaiken myöhemmin. Minä pidän siitä lupauksesta kiinni.”
Sirius huokaisi syvään. “Minä olen huono puhumaan. Siksi… siksi minä ja Arianna erosimme.”
  “Ja nyt sinä vihaat häntä.”
  “Niin, mutta en siksi.”
  “Vaan…?”
  “Se on paljon pidempi juttu. Enkä halua puhua siitä. En vielä.”
Claudia katsoi häntä tyytymättömänä. “Sinun täytyy opetella luottamaan joskus. Muuten minä kävelen ulos ovesta.”
  “Tai päin ovenkarmia“, Sirius ennusti, kun Claudia horjahti hieman tuolillaan.
Claudia avasi suunsa protestoidakseen. Sirius käytti tilaisuuden hyväkseen, nojautui eteenpäin ja tukki hänen suunsa omallaan. Seurannut suudelma sai baarimikon kääntymään poispäin silmiään pyöritellen ja ikkunalaudalle eksyneen menninkäisen valahtamaan takaisin kylmään maahan järkytyksestä. Sirius työnsi lasinsa pöydälle, nappasi Claudiaa ranteesta ja kiskoi tämän ylös valmiina ilmiintymään saman tien pois Sianpäästä, kun ovi kolahti ja kaksi railakkaasti laulavaa miestä hoippui ovesta sisään. He olivat ympäripäissään molemmat - Red ja Remus.
  “Te!” Sirius irrotti otteensa Claudiasta ja syöksähti kaksikkoa vastaan. “Me olemme olleet huolissamme teistä! Missä te oikein olette olleet?”
Red ja Remus vilkaisivat toisiaan.
  “Kolmessa Luudanvarressa”, Remus sammalsi.
  “Lantovassa Lepakossa”, Red jatkoi samalla juopuneella nuotilla.
  “Ööh… Lumotussa Leidissä”, Remus arveli hieman sekavasti.
  “Ja sitä ennen Hevoskotkan Kidassa… vai oliko se joku toinen paikka? Äsh, mitä väliä!” Red nykäisi itselleen tuolin ja lysähti istumaan raskaasti huokaisten. Sitten hän alkoi hekottaa.
Sirius ja Claudia tuijottivat Rediä silmät pyöreinä. Red ei ikinä nauranut sillä tavalla.
  “Ja minä kun luulin, että me olemme humalassa”, Claudia mutisi toisesta suupielestään.
Remus istui pöydänreunalle Redin seuraksi ja alkoi hänkin nauraa. “Humalassa? Me olemme ihan selviä... tai jotakin sinne päin…”
  “Lily on itkenyt silmänsä kuiviksi teidän takianne, kai te sen käsitätte?” Sirius uteli.
  “Ostan Lilylle kosteusvoidetta syntymäpäivälahjaksi”, Remus lupasi sekavasti.
  “Hetkinen.” Claudia syöksähti horjuen eteenpäin ja tarrasi Redin kaulukseen. “Mikä sinun kaulassasi on? Red!”
Red läimäytti ärsyyntyneenä kätensä kaulalleen ja yritti turhaan peittää tumman jäljen vähän vasemman korvansa alapuolella.
  “Sinä olet - sinä olet - “ Claudia ei saanut sanaa suustaan.
  “Nuoleskellut”, Remus täydensi kuivasti. “Hänellä ja Emmelinellä oli omaa kivaa Lantovassa Lepakossa. Vai oliko se Lumotussa Leidissä?”
  “Hevoskotkan Kidassa se oli. Ehkä”, Red arveli mulkoillen Claudiaa. “Miksi sinä katsot minua noin, serkku?”
Siriuksen teki mieli huomauttaa, ettei Claudia ollut ainoa, joka katsoi Rediä sillä tavalla. Hän itsekin tuijotti miestä suu auki, eikä voinut olla ihmettelemättä, olivatko maailmankirjat äkkiä menneet sekaisin.

***

  “Minne me olemme menossa?” Dana ihmetteli, kun Cinnamon talutti häntä eteenpäin pitkin jästi-Lontoon hämäriä, katulamppujen valossa kylpeviä katuja.
Cinnamon kohotti kulmiaan. “Etkö todella tunnista tätä paikkaa? Muistaakseni olemme olleet täällä aiemmin... vakoilemassa…”
Dana siristi silmiään hämärässä ja punastui tajutessaan, että hänen edessään seisoi se sama rakennus, jota hän kävi säännöllisesti siivoamassa siinä toivossa, että sattuisi törmäämään laulaja Dom Alleniin. Tänään hänellä ei ollut työvuoroa; hän oli perunut sen heti kuultuaan, että Cinnamon oli joutunut sairaalaan. Harmi sarasteli hänen mielessään, kun hän näki valon palavan rakennuksen ylempien kerrosten ikkunoissa. Dom oli töissä, vaikka hän ei ollut. Se oli uskomatonta haaskausta.
  “Mitä me täällä teemme?” Dana kysyi ennakkoluuloisesti.
  “Odotamme”, Cinnamon sanoi yksinkertaisesti.
  “Odotamme mitä?”
  “Jos minä jotakin olen eilisestä oppinut, niin sen, ettei elämän pidä antaa mennä hukkaan, koska luulee tietävänsä paremmin“, Cinnamon vastasi, eikä selitellyt enempää, vaan viittasi Danaa vaikenemaan. Dana totteli ja upotti kädet taskuihinsa. Hän toivoi, ettei heidän tarvitsisi odottaa pitkään. Ulkona oli jo pakkasta.
Vajaan viiden minuutin kuluttua valot ikkunoissa sammuivat, ja Cinnamon tarrasi Danan käteen.
  “Älä livistä minnekään”, hän varoitti.
Dana oli juuri kysymässä, minne hän muka olisi livistänyt, kun kerrostalon ovi avautui ja kiharatukkainen mies harppoi ulos kitarakotelo olallaan. Dana veti syvään henkeä ja oli paeta paikalta silkasta hämmennyksestä, mutta Cinnamonin sormet puristuivat korkkiruuvien lailla hänen ranteensa ympärille ja pitelivät häntä aloillaan.
  “Anteeksi! Herra Allen?” hän huikkasi.
Dom Allen kääntyi ympäri ja katsoi heitä yllättyneen kohtelias hymy huulillaan. “Niin?”
Cinnamon raahasi vastahakoisen Danan lähemmäs. “Anteeksi, että häiritsen. Minun nimeni on Cinnamon Bellini ja haluaisin esitellä teille erään ystäväni, hän ihailee teidän laulujanne suuresti. Tässä on Dana Browning. Dana, tässä on Dom Allen.”
  “Hauska tavata”, Dom Allen sanoi kohteliaasti.
  “Samoin”, Dana mutisi miehen revenneille kengänkärjille.
Cinnamon pukkasi Danaa kylkeen, ja tyttö pakottautui nostamaan katseensa. Hänen poskensa lehahtivat punaisiksi, kun hän kohtasi Domin pehmeiden, ruskeiden koiranpennun silmien katseen. Mies hymyili hänelle leveästi, ja hän teki parhaansa vastatakseen hymyyn. Hän ei keksinyt mitään sanottavaa, mutta loppujen lopuksi sanoja ei tarvittukaan. He olivat niin keskittyneet katsomaan toisiaan, etteivät edes huomanneet, kun Cinnamon perääntyi ja katosi paikalta itsekseen hymyillen.

***

A/N2: Kinuaisin kommentteja, ja haluaisin linkittää teidät tänne. Ficci on vasta alussa, mutta jo seuraavassa osassa saattaa näkyä tuttuja... tai tuttujen lapsenlapsia...

akinnah

  • Ankeuttaja
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 22.2.08
« Vastaus #167 : Helmikuu 23, 2008, 16:09:52 »
Hah, minulla on jonkinlainen kommentointi-innostus tänään. No, sinua se tuskin nyt haittaa, mutta harmittaa, kun tajuat, kuinka sekava tästäkin tulee 8'D Enhän minä muuta osaakaan, kuin kirjoittaa sekavasti.

No, kuitenkin. 94. luku oli jo melko hirveää. Siis osaat kirjoittaa niin mahtavasti ja aidosti. Vaikken siitä nyt muuta kauheasti muistakaan kuin ihanat Cin/Ales -kohdat. Mutta sen muistan, että melkein huusi kauhusta siinä lopussa, oikeasti. Kun Sirius sanoi:
Lainaus
“Minä sitten vihaan sinua, kai sinä sen tajuat?”
Se oli niin kauheaa, mutta niin lähellä omia ajatuksiani tuossa kohtaa. Olisin halunnut vain rutistaa Ariannan kuoliaaksi ja kadottaa sen tuosta tekstinseasta jonnekin Helvetin syvimpiin rotkoihin. Mutta, se ei käy päinsä. Mutta vihaan häntä. Säälin vain Siriusta. Mutta aivan mahtava luku siis oli tuo.

Tuo uusin sitten, 95. Voi herranjumala. Kuuntelin Evanescencen Hello -biisiä. Jos et ole kuullut, kannattaa kuunnella. Sanat ei mitenkään merkittävät, mutta kaunis melodia ja laulajan kaunis ääni. No, niin. Itkin koko luvun ajan lohduttomasti. Aivan kamalaa. Muutenkin olin niin surullinen ja surullinen teksti, kaunis, surullinen biisi tekivät kaikesta niin todellista ja pelottavaa. Jouduin välillä pysähtymään, niin vahvoja tunteita teksti nostatti, että huh. Ja tekisi mieli lukea uudestaan. Se oli vain niin mahtavaa. Ei siis itkeminen, vaan se fiilis.

Uskomattoman taitavaa kirjoittamista, todellakin. Mutta nyt voin siirtyä ihkuttamiseen. Cin/Ales oli niin söpöä! Oikeasti.
Lainaus
“Hmm… ehkä minun täytyy sitten suostutella sinut kertomaan.”
Ihanaa, epäalessandromaista! Rakastin tuota lausetta ja sen jälkeisiä tapahtumia ja olin taivaassa muutenkin. Ja minähän en rakasta tuota paritusta, en yhtään (jos vähän valehdellaan). Niin, siirappia saa olla. Ja Dana ja Dom. Voi että, he ovat suloisia. Voin kuvitella herra Allenin suklaasilmineen ^^ Voi, kuva on niiiin suloinen.

Mutta nyt hypin taas johonkin muuhun kohtaan, koska en todellakaan osaa kulkea järjestyksessä kohtauksesta toiseen. Siis Remus ja Red kännissä?! MITÄ! Repesin kyllä tuossa kohtaa pahemman kerran. Voi että, Red oli ihan weird. Mutta, antakaamme hänelle anteeksi. Mutta Emmeline? Ei, ei mitään sellaista, kiitos. Red pysyköön omana ihanana itsenään ilman Emmelineä. En tykkää -.- Mutta hauskasti olit nuokin tuonut taas esiin. Ihmettelinkin, mihin kaksikko katosi, mutta baarikierroksellahan he... Jotenkin niin epäremusmaista ja epäredimäistä. Mutta hauskaa se oli. Kevensi tunnelmaa mukavasti siitä kaikesta itkuparkumisesta, mitä täällä harrastin lukiessani. Kuulostipas epäilyttävältä.

Hah, et ole varmaan jaksanut lukea kommenttiani tännekän asti, kun selitän jotain ihan hassua aina välissä. No, seuraava pari. Lily/James. Ah, rakastan tätä ylifluffysta ihanuutta. Sille tosiasialle ei voi mitään, että he ovat aina ihania, oikeasti. Ja se Jamesin kirje. Se oli niin suloinen ja siinä rupesin itkemään vielä enemmän. James kirjoitti niin suloisesti ja pystyin kuvittelemaan sen niin hyvin kirjoittamaan tuollaista. Se oli vain niin surullinen, vaikka siinä oli Jamesmaista huumoria sekoitettuna mukaan. No, minä toistan itseäni ja edelleen hehkutan kirjoittamistaitojasi.

Ja luin muuten sen uuden ficcisi alun (DH -osastolta). Aluksi en jaksanut kiinnostua, eikä houkuta vieläkään kauheasti, mutta haluan nähdä keitä siellä sitten oikein tapaammekaan. Sen verran sait koukutettua minut siihenkin. Mutta siellä nähdään ehkä sitten. Joskus.

akinnah
« Viimeksi muokattu: Helmikuu 24, 2008, 21:05:43 kirjoittanut akinnah »

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 22.2.08
« Vastaus #168 : Helmikuu 24, 2008, 21:13:27 »
Kiitos kaikille kommenteista! Tästä osasta oli tarkoitus tulla paljon pidempi, jatkua vielä joulukuun puolelle, mutta tämän osan kirjoittaminen olikin niin kamalan surullista, etten halunnutkaan kirjoittaa enempää. Oman pappani hautajaiset ovat vielä vähän liian hyvässä muistissa, että pystyisin kirjoittamaan hautajaisia ilman, että se tuntuisi missään.

Dust to Dust, kiitos kommentista :) Remukselle on kyllä tulossa jatkossa suurempi rooli ficissä, kiitos Cinnamonin ja tietenkin sen, että häntä aletaan epäillä kuolonsyöjäksi. Ei Ariannaa kannata vihata (paitsi ehkä ihan vähän). Totuus on se, että Arianna teki kamalan typerästi, mutta toisaalta hän tarkoitti tosissaan hyvää, joten ehkä se toimii ikäänkuin lieventävänä asianhaarana. Sitä paitsi olen sitä mieltä, että oli herra Potterille parempi kuolla ihan yllättäen, vaikka sitten noinkin kamalalla tavalla, kuin kärsiä kuukausia jonkun sairauden kourissa. Huomaa selvästi, että joskus omat kokemukseni pyrkivät näissä tarinoissa vähän liian selkeästi pintaan, olen katsellut, kun itselleni rakas ihminen kärsi kuukausitolkulla syövästä ennen kuin lopulta pääsi pois, enkä haluaisi sitä kokemusta kenellekään. En varsinkaan omalle hahmolleni, jotka ovat tässä vaiheessa jo käyneet vähän liiankin rakkaiksi.

Attitude, kiitos :) Jamesin vanhempien tappaminen on tosiaan inhottavaa, tykkään molempien hahmoista niin kovasti, mutta Rowlingin mukaanhan Harrylla ei ole elossa olevia isovanhempia... joten Jamesin vanhempien täytyy kuolla :( Minäkään en pidä Redistä ja Emmelinestä. Luulen, että Redkään ei loppujen lopuksi pidä Redistä ja Emmelinestä. Mutta Red taitaa olla pikkuisen järkyttynyt.

Getorick, kiitos! Usko pois, Ariannan näkökulmasta on erittäin mielenkiintoista kirjoittaa, täytyy koko ajan keskittyä kamalasti siihen, ettei erehtyisi kuvailemaan asioita, joita Arianna ei voi nähdä, tai käyttämään jotakin näkemiseen liittyvää verbiä... Se on tosi vaikeaa!

akinnah, kiitos :) ei kommentointi-innostus tosiaankaan haittaa, hankalaahan se olisi kirjoittaa jos ei saisi siitä mitään palautetta. Sen huomaa kun kirjoittaa omia tekstejä, niiden tekeminen on vaikeaa kun ei näe heti lukijoiden reaktioita niihin. Luulen, että oli Redin vika, että Remus päätyi sinne baariin... Red käyttäytyi hyvin epätasapainoisesti Jazzin tapaamisen jälkeen,ja Remus lähti baariin ikään kuin vahtimaan, ettei Red tee mitään kovin typerää. Vaikka typeryyksiähän Red teki loppujen lopuksi kuitenkin. Kiitos paljon!

Tämän luvun kirjoittamiseen "soundtrack" oli melko selvä, metsästin vain tietokoneen uumenista ne biisit, joita kulutin silloin kun valmistauduin oman pappani hautajaisiin. Eli tätä lukiessa kannattaa kuunnella:
Lion King-soundtrack - The King of Pride Rock
Lion King-soundtrack - Shadowland
Topi ja Tessu-soundtrack - Goodbye May Seem Forever
Oopperan Kummitus-soundtrack: Wishing You Were Somehow Here Again
Apocalyptica - Faraway

 - Sharra

96.osa - Hautajaiset
21.11.1980

Cinnamon työnsi sairaalahuoneen oven olkapäällään auki ja pujottautui sisälle huoneeseen selkä edellä. Hän käveli Alessandron sängyn luokse ikkunan vierelle, laski lääketarjottimen pöydälle ja kumartui suutelemaan Alessandroa, joka kyräili häntä synkästi.
  “Minä inhoan sairaaloita”, Alessandro ärähti.
  “Niin, minusta tuntuu, että kaikki tietävät sen jo. Mitä sinä oikein teit parantaja Perkinsille? Hän tuli minua itkien vastaan ja ilmoitti, ettei suostu enää tuomaan lääkkeitä sinulle.”
  “En minä mitään tehnyt.”
  “Miten määritellään ei mitään?” Cinnamon siristi silmiään.
  “Ei mitenkään. Annatko sinä minulle nuo lääkkeet vai et?”
Cinnamon huokaisi, pyöritti silmiään ja mittasi Alessandron kaipaamat lääkkeet lasiin. Hän vihasi Alessandron hoitamista yhtä paljon kuin Alessandro itse vihasi hoidettava oloa, siitä he molemmat olivat varmoja. Päivästä yksi lähtien Alessandro oli ollut oikea piikki lihassa, kiusankappale - ja nautti siitä. Hän kosti hoitajille kaiken sen, mitä ei pystynyt kostamaan kuolonsyöjille.
  “Vapautatko minut pian vankilasta, kipusisko?” Alessandro tiedusteli, kun Cinnamon vaihtoi hänen olkapäässään olevaa käärettä. Kuolio oli parantunut hyvin, jäljellä oli enää kummallisen sinertävä ruhje, jonka parantaisi vain aika.
  “Riippuu siitä, miten käyttäydyt.”
  “Minä käyttäydyn oikein huonosti, niin sinun on pakko heittää minut ulos”, Alessandro lupasi, kiersi terveen käsivartensa Cinnamonin kaulaan ja veti hänet lähelleen. Cinnamon oli vähällä pudottaa likaiset kääreet lattialle, kun Alessandro suuteli häntä.
  “Ole kiltisti nyt.” Hän tyrkkäsi Alessandron kauemmas. “Matami Luukasa ihmettelee jo muutenkin, miksi minulla menee aina niin kauan täällä.”
  “Minä voin muuttaa hänet oikeaksi luukasaksi, jos se häiritsee sinua“, Alessandro lupasi suudellen hänen kaulaansa korvan juuresta.
  “Ilman taikasauvaa?”
  “Voisit - antaa - sen - minulle - takaisin - “
  “Ei onnistu. Pidän sinusta, mutta en luota sinuun“, Cinnamon ilmoitti ja käänsi päätään niin, että Alessandron seuraava suunnitelma osui suoraan hänen huulilleen. Hän huokaisi ja kiersi käsivartensa Alessandron kaulaan tietäen, ettei mies päästäisi häntä jatkamaan töitään, ennen kuin sille päälle sattui - yhtä hyvin hän voisi siis tehdä odotusajan mahdollisimman mukavaksi.

Cinnamon livahti Alessandron huoneesta puolta tuntia myöhemmin hiukset sojottaen ja kaavunkaulukset vinossa. Hän koetti luikkia mahdollisimman vähin äänin taukohuoneeseen, kun raskas käsi laskeutui hänen olkapäilleen.
  “Ja missäs sitä ollaan oltu?” kimakka ääni tivasi.
Cinnamon kiristeli hampaitaan. Matami Luukasa.
  “Töissä tietenkin, mitä muut - Remus!” hän huudahti kääntyessään ympäri.
Remus hymyili. “Näyttelen jo hyvin naista, vai mitä?”
  “Jos siitä kannattaa olla ylpeä. Mitä sinä täällä teet?”
Remus kohotti kädessään olevaa pulloa. “Krapulalääkettä. Redille.”
  “Taas?”
  “Hän ja Emmeline kiersivät koko Lontoon baarit eilen.”
Cinnamon huokaisi ja istui lähimmälle penkille ryhtyen epätoivoisesti selvittämään takkuja hiuksistaan. “Luuletko, että hän on tosissaan? Emmelinen suhteen.”
  “Toivon, että olisi. Emmeline on mukava, mutta - “
  “ - ei Redin tyyppiä”, Cinnamon lopetti hänen puolestaan. “Red tarvitsee jonkun toisen. Jonkun, joka uhkaa tappaa hänet joka toinen sekunti.”
  “Minä en usko, että Red tarvitsee ketään. Hän vain…”
  “Ei ole oma itsensä.”
  “Juuri niin. Mutta ehkä ajan kanssa…”
Cinnamon nyökkäsi hajamielisesti.
Remus kääntyi osoittamaan Alessandron huoneen ovea. “Miten hän voi?”
  “Kärttyisesti”, Cinnamon mutisi.
  “Siltä sinä näytätkin”, Remus totesi ja sai Cinnamonin punastumaan. Hän vakavoitui. “Hassua, eikö olekin? Että sinä olet nyt Alessandron kanssa?”
Cinnamon nyökkäsi vaivaantuneena. Hänen ja Alessandron yhdessäolo oli asia, josta hän ei puhunut mielellään Remuksen kanssa. Ei se siitä johtunut, että Remus oli hänen entinen poikaystävänsä; siitä oli jo kauan, kun he olivat viimeksi ajatelleet toisiaan romanttisessa mielessä. Remus oli kuitenkin tätä nykyä hänen paras ystävänsä, ja oli huolehtinut hänestä aina kun hän oli ollut poissa tolaltaan Alessandron temppujen takia.
  “Tiedän, mitä ajattelet.”
  “No, mitä minä ajattelen?”
  “Luulet, että on vain ajan kysymys, ennen kuin Alessandro tekee taas jotakin ilkeää“, Cinnamon mutisi polvilleen. “Luulet, että tässä käy taas huonosti.”
  “Niin luulen”, Remus sanoi rehellisesti. “Tiedän, ettei ole minun asiani varoitella sinua, eikä esittää huomautuksia, enkä aio myöskään osoittaa sinua nauraen ja sanoa mitä minä sanoin, jos jotakin tapahtuu, mutta... No, toivon, että olen väärässä.”
  “Sinä olet väärässä”, Cinnamon ilmoitti lujasti. “En ole ollut näin ikuisuuksiin. Kaikki on kunnossa nyt.”
  “Hyvä, että edes yhdellä meistä.” Remus väänsi huulilleen hymyn. “Oletko käynyt katsomassa Ariannaa?”
Cinnamon muuttui hiljaiseksi. Arianna oli yhä Mungossa, olisi varmasti vielä useamman viikon, mutta Cinnamon ei ollut saanut kerättyä tarpeeksi rohkeutta mennäkseen hänen luokseen. Ainoastaan kerran hän oli käynyt kurkistamassa huoneen ovelta yövuoronsa alussa, mutta silloinkin Arianna oli nukkunut. Hän oli näyttänyt muumiolta, kääreissä päästä varpaisiin. Hänen huonetoverinsa, pitkä tummatukkainen nuori mies, oli tervehtinyt Cinnamonia ja pyytänyt hiljaisella äänellä, ettei hän herättäisi Ariannaa. Ariannalla oli kuulemma ollut pitkä ja rankka ilta.
  “Minäkään en tiedä, mitä tekisin“, Remus virkkoi hitaasti katse vastapäiseen seinään naulittuna. “Osa minusta haluaa ajatella, että se ei ollut hänen vikansa, että hän vain tarkoitti hyvää... ja silloin minä mietin, olemmeko me liian ankaria hänelle. Mutta Sirius ja James - “
  “Tiedän. Minäkään… minäkään en tiedä, mitä sanoisin. Pitäisikö minun sanoa, että olen pahoillani? Vai että hän on itsekkäin ihminen, jonka tunnen? Merlin, joskus haluaisin olla niin kuin Dana. Ettei tarvitsisi sanoa mitään.”
Remusta alkoi hymyilyttää. “Mitä Danalle kuuluu?”
  “Kysy itse, jos saat hänet kiinni. Minä en ole puhunut hänen kanssaan kunnolla päiväkausiin. Se on jotenkin aavemaista - että hänen ei tarvinnut edes sanoa mitään, ja hän ja Dom puhuvat jo rakkaudesta! He ovat joko typeriä tai elävät sadussa.”
  “Mutta he ovat onnellisia.”
  “Niin”, Cinnamon huokaisi. “Niin kai. Toivon vain, ettei se pääty huonosti.”
Remus alkoi nauraa hiljaa. “Nyt ainakin tiedät, miltä minusta tuntuu.”

***

Arianna nieli tottelevaisesti lääkkeet, jotka parantaja työnsi hänen suuhunsa, ja palasi helpottuneena takaisin makuuasentoon. Kaikenlainen liikkuminen, niin ylös-alas-suunnassa kuin sivuttainkin sattui edelleen, eikä hän mielellään noussut istumaan, ellei ollut aivan pakko. Parantajat olivat sanoneet, että manaliusten tekemät haavat - joitakin arpia lukuunottamatta - parantuisivat kyllä, mutta siihen menisi aikaa. Sillä ei ollut Ariannalle juuri merkitystä. Oikeastaan hän viihtyi sairaalassa; jos sitä nyt saattoi kutsua viihtymiseksi, että pystyi elämään itsensä kanssa. Kotiinpaluuta hän pelkäsi, pitkälti siksi, ettei hänellä ollut enää kotia, jonne palata. Lily oli käynyt pikaisesti ja kertonut, että Sirius ja Remus olivat palauttaneet hänen tavaransa takaisin hänen vanhempiensa kotiin, hänen entiseen kotiinsa - ja että sinne hänenkin oli tarkoitus mennä, kunhan hän pääsisi sairaalasta. Sitten Lily oli seisonut pitkään paikoillaan jäykkänä ja hiljaisena, liian kohteliaana lähtemään mutta liian järkyttyneenä jäämään. Parantajien lääkekierros oli päästänyt hänet pahasta, eikä hän ollut käynyt sen jälkeen. Ei ollut sen puoleen kukaan muukaan. Brite Colum oli kertonut, että joku nainen - arvattavasti Cinnamon - oli käynyt sillä aikaa, kun Arianna oli nukkunut, mutta hän ei ollut tullut uudelleen, eikä Arianna kysellyt hänestä. Tuntui helpommalta vain niellä virheensä ja antaa entisen elämänsä lipsua jonnekin kauas taakse.
  “Tuntuuko sinustakin, että elämä sairaalassa on jotenkin turvallisempaa?” Arianna kysyi, kun ovi kolahti kiinni parantajan jäljessä.
Brite äännähti viereisestä sängystä kuin vastatakseen, mutta juuri silloin ilmavirta kieli oven lennähtäneen jälleen auki, ja arvovaltainen naisenääni ilmoitti, että herra Columille oli tullut vieraita.
  “Äitinne ja sisarenne. Haluatteko ottaa heidät vastaan?”
  “En - en vielä. Olen liian väsynyt puhumaan”; Brite vastasi nopeasti.
Parantaja mutisi muutaman sanan siitä, miten kummallisen vaihtelevaa Briten väsymys oli, ja sulki sitten oven vaimean kolahduksen kera.
Brite nauroi alakuloisesti. “Tiedän mitä tarkoitat. Täällä ei tarvitse tavata ketään, jota ei halua.”
  “Ja joku muu on vastuussa kaikista päätöksistä.”
  “Eikä tarvitse tehdä mitään.”
Arianna kurtisti kulmiaan. “Minä pidin tekemisestä.”
  “Sinä olitkin monessa mukana.
  “Mistä tiedät?”
Jokin kahisi Briten sängyssä. Arianna arveli sen olevan paperia.
  “Mitä luulet? Käskin parantajia tuomaan kaikki juorulehdet heti kun selvitin, kenen kanssa olen samassa huoneessa. Sinulla on ollut paljon sanottavaa. Hassua, että oletkin oikeassa elämässä niin hiljainen.”
  “Murhaajat eivät puhu”, Arianna mutisi pahaenteisesti.
  “Tiesitkö, että on olemassa filosofinen näkemys, jonka mukaan ihminen tekee hyvää niin kauan kuin hän on tarkoittanut hyvää?”
  “On olemassa myös näkemyksiä, joiden mukaan me saatamme hyvinkin olla kaikki maaoravia, mutta emme vain käsitä sitä itse. Itseään on helppo huijata.”
  “Onko mielessäsi käynyt, että sinä teet ehkä juuri sitä?” Brite kysyi hiljaa.
  “Mitä sinä siitä välität?” ärhenteli Arianna.
  “Minä olen psykologi. Minun ammattini on välittää.”
  “Sinä olet sairaslomalla.”
  “Tiedän. Siksi kai minunkaltaisiani ihmisiä kutsutaan työnarkomaaneiksi”, Brite arveli mietteliäästi.
  “Miksi sinä edes puhut minulle?” puuskahti Arianna.
  “Eikö se tunnu sinusta yhtään oudolta?” Brite kuulosti yllättyneeltä. “Että olemme olleet jumissa samassa huoneessa jo yli kaksi viikkoa, emmekä vieläkään tiedä mitään toisistamme?”
  “Minä en tiedä mitään sinusta. Sinä luet juorulehtiä”, Arianna huomautti terävästi.
  “Niin, mutta useimmat meistä eivät usko, että tutustuessa on tärkeää rinnanympäryksen koko tai alusvaatemerkki”, Brite vastasi rauhallisesti.
  “Entä jos minä en halua tutustua?”
  “Sitten minä jätän sinut rauhaan. En kiusaa ketään sairaalahuoneessa, ja pyydän anteeksi, jos olen ollut häiriöksi. Minä vain ajattelin, että sinä saattaisit tarvita ystävää.”
Pala nousi Ariannan kurkkuun, niin kovasti kuin hän sitä yrittikin nieleskellä. Ystävä. Hän oli elänyt melkein kaksi viikkoa ilman ystäviä, seuranaan ainoastaan oman päänsä sisäiset äänet ja satunnaisesti vierailevat vanhemmat, jotka olivat liian järkyttyneitä tapahtumista keksiäkseen mitään sanottavaa, josta olisi todella ollut jotain lohtua. Arianna oli ehtinyt tottua ajattelemaan, ettei hän enää ystäviä tarvitsisikaan. Mutta nyt, kun Brite tarjosi ystävyyttään noin vain suorasukaisesti, vaikka hän oli tehnyt mitä tehnyt - se oli liikaa.
  “Hei, et kai sinä itke?”
  “En”, Arianna kivahti ja kirosi omaa ääntään, joka sortui paljastavasti.
Lakanat kahisivat, ja hitaat, ontuvat askeleet ylittivät lattian.
  “Hitto, että sattuu”, Brite ähkäisi, ja sänky notkahti, kun hän istui kankeasti Ariannan vierelle. Hänen kätensä olivat jäykät kuin kaksi puunoksaa, ja kiertyivät Ariannan ympärille ilmeisen vaivalloisesti. Arianna ei uskaltanut nojata häntä vasten, sillä se olisi sattunut liikaa heidän molempiin. Hän painoi kuitenkin varoen leukansa vasten Briten olkapäätä ja antoi kyynelten valua.
  “No niin, eipä ajatella sitä nyt“, Brite ehdotti keinuttaen häntä niin varovasti kuin suinkin. Hänen kätensä Ariannan haavaisella selällä tekivät kipeää, mutta Arianna ei välittänyt. Brite saattaisi olla viimeinen ihminen, joka yrittäisi lohduttaa häntä; toista tarjousta ei kenties tulisi.
  “Puhutaan jostain muusta. Mikä sinun toinen nimesi on?”
  “Gabriella”, Arianna naurahti tukkoisesti ihmetellen, eikö Brite parempaa keskustelunavausta keksinyt.
  “Arianna Gabriella. Kaunis.”
  “Ei, vaan Gabriella Arianna.”
  “Minä olen Brighton Brendan. Sain nimen isoisoislisäni mukaan.”
  “Oletko puhdasverinen?”
  “Puhdasverinen jästisyntyinen”, Brite hymähti ja sai Ariannankin naurahtamaan. “MeNoitien mukaan sinä puolestasi olet puoliverinen. Se on varmaan ainoa asia, jonka se lehti on ikinä saanut painettua oikein. Tiesitkö, että ne väittävät, että sinä olet yhteydessä rikosliigaan, joka myy venäläisiä vituranlohikäärmeitä ulkomaille?”
  “Ne mitä?” Arianna kiljahti.
Brite nauroi jälleen ja pyyhki varoen kyyneleet pois Ariannan poskilta. “Sainpas sinut unohtamaan hetkeksi. Eihän se niin kamalaa ollut, vai mitä? Elämä jatkuu.”

***

James veti syvään henkeä ja kääntyi peiliin päin. Peilistä tuijotti vieras, kalpea mies mustassa juhlakaavussa, joka oli niin siisti, ettei sen veroista olisi löytynyt mistään. Hihansuut oli käännelty, kaulukset aseteltu. Hän oli saanut aikaan jopa ihmeen ja silotellut hiuksensa. Siihen oli tarvittu kokonainen purkillinen herra Haivenen vahvinta hiusainetta, eikä James oikeastaan käsittänyt, miksi se oli välttämätöntä - ei isä kuitenkaan olisi välittänyt, miltä hänen hiuksensa näyttivät. Isä. Häntä alkoi kuvottaa. Hän oli menossa isän hautajaisiin.
Lily koputti ovenkarmiin. “Voinko tulla?”
  “Totta kai. Ei sinun tarvitse koputtaa.”
Lily hymyili varoen tullessaan sisälle huoneeseen. Hänkin oli mustissaan, ja hänen punaisia hiuksiaan peitti samanlainen musta pitsiverho kuin se, jonka äiti oli kaivanut esille kaapin kätköistä. Lilyn silmät punoittivat jo valmiiksi.
  “Ajattelin, että haluaisit ehkä olla hetken yksin.”
James kohotti kulmiaan. “Kelmi? Yksin? Kelmit eivät tunne yksityisyyden merkitystä.”
  “No, minä en ole yksi heistä.”
  “Et niin, sinä olet parempi.”
Lily hymyili vähäsen. “Älä anna heidän kuulla sinun sanovan noin, tai he muuttavat minut ensi yönä pihviksi.”
  “Pihviksi? Miksi ihmeessä juuri pihviksi?”
  “James, oletko ikinä nähnyt Siriuksen syövän porkkanaa vapaaehtoisesti?” Lily kysyi turhautuneena.
James nauroi, ja säpsähti sitten tajutessaan, miten vieraalta ääni oikein kuulosti. Tässä talossa ei ollut naurettu kahteen viikkoon. Oli ollut vain hiljaista, ja itkuista, ja jälleen hiljaista. James oli loppuunväsynyt. Hän ei ollut tiennyt alkuunkaan, miten paljon järjesteltävää seurasi, kun ihminen kuoli. Hän oli kuvitellut asioiden vain virtaavan eteenpäin samalla kun he surisivat omia surujaan, mutta tehtävää olikin paljon. Ensin heidän täytyi käydä noutamassa isän ruumis Pyhästä Mungosta, ja viedä se odottamaan Godricin Notkon kappelin alle kätkettyyn velhokappeliin. Se oli ollut ehkä kaikkein rankin kokemus, sillä se oli merkinnyt sitä, että heidän täytyi nähdä vielä uudelleen isän kuolleet kasvot, sillä kertaa jo jäykistyneet ja sinertävät. James oli itkenyt kaiken aikaa kuin vesiputous, kun taas hänen äitinsä oli vuodattanut muutaman musertuneen kyyneleen ja antanut sitten ruumishuoneenhoitajan asettaa valkoisen lakanan hänen kasvoilleen.
Sitten piti järjestää hautajaiset. James ja hänen äitinsä päättivät, että niistä tulisi hyvin pienet; vain lähimmät ihmiset kutsuttaisiin, vaikka Rufus Rymistyir vihjaili itsepintaisesti, että olisi suorastaan häpeällistä, ellei auroriosastoa kutsuttaisi kunnioittamaan työtoverinsa muistoa. James ja rouva Potter olivat kuitenkin pysyneet päätöksestään ja lähettäneet kutsun ainoastaan niille auroreille, jotka isä oli todella laskenut ystävikseen. He tiesivät, ettei herra Potter ollut pitänyt Rufus Rymistyiristä sen enempää kuin kukaan muukaan. Koko Feeniksin Kilta oli sen sijaan tulossa, samoin monet isän ja äidin ystävistä.
Hautajaisjärjestelyt olivat täyttäneet kuluneet kaksi viikkoa lähes kokonaan. Kun niitä ei ollut ollut, James ja rouva Potter olivat hoitaneet kokonaan toisenlaisia asioita - perinnönjakoa, omaisuuden muistiinkirjaamisia ja surunvalitteluihin vastaamista. Lain mukaan puolet niin herra Potterin omaisuudesta kuin Godricin Notkon talostakin kuului Jamesille, toinen puoli hänen äidilleen, mutta James ei olisi ikimaailmassa ottanut omaa osuuttaan vastaan niin kauan kuin hänen äitinsä oli vielä elossa. Ei hän sitä halunnut muutenkaan.
  “Tunsitko sinäkin olosi tällaiseksi, kun vanhempasi kuolivat?” James kysyi Lilyltä, kun he kävelivät viereiseen huoneeseen katsomaan Harrya. “Kuin sinut olisi revitty juuriltasi?”
Lily nyökkäsi. “Pahimmalta tuntui kuitenkin se, että olin niin paljon poissa, kun he olivat vielä elossa.”
  “Minä en oikeastaan ikinä oppinut tuntemaan isää. En ennen kuin hän sairastui”, James sanoi mietteliäästi ja katsoi pinnasängyssään nukkuvaa Harrya. Harrykin oli puettu siististi, vaikka niitä vaatteita tuskin kukaan näkisi, sillä ulkona oli kylmä ja he saisivat pujottaa Harryn ylle tämän koko vaatevaraston.
  “Minä taas en tuntenut äitiä. Hän oli... hankala ja ylisuojeleva, ja jotenkin... vieras. Ihmettelin aina, mikä teki hänestä niin kaavoihinkangistuneen. Ajattelin, että hän halusi liian vähän, kun haaskasi aikaansa kotona minun ja Petunian kanssa, tuhlasi elämänsä huolehtimalla meistä... mutta nyt, kun olen ollut kotona Harryn kanssa... ei se ole typerää.”
  “Pelkäsin isää ennen“, James tunnusti. “Hän oli aina töissä, kun olin pieni. Aloin itkeä, kun hän tuli huoneeseen. Kerran luulin yhtä äidin ystävää isäkseni... Hän oli paikalla paljon useammin.”
  “Minä pidin isää hyödyttömänä. Hän ei saanut koskaan mitään aikaan. Teki vain niin kuin äiti sanoi ja vitsaili siinä sivussa.”
  “Luuletko, että Harry ajattelee meistä sillä tavalla? Että sinä olet tylsä ja vakava, ja minä teen niin kuin sinä käsket ja kerron vitsejä?”
  “Miksi ei? Kaikki Tylypahkassa varmaan ajattelivat niin, kun me aloimme seurustella.”
  “Nääh, he vain löivät vetoa siitä, milloin me eroamme. Ei heillä ollut aikaa ajatella syvällisemmin.”
  “Tai kykyä“, Lily mutisi ja nosti Harryn syliinsä. Hän oli miettinyt pitkään, ottaisiko Harrya mukaan hautajaisiin vai ei, mutta kun rouva Potter oli sanonut, ettei siitä olisi mitään haittaa, oli Lily päättänyt myöntyä. Tuntui pahaenteiseltä viedä Harry ensimmäisiin hautajaisiinsa ennen kuin hän oli täyttänyt edes puolta vuotta, mutta rouva Potter oli oikeassa - ei Harry muistaisi siitä mitään jälkeenpäin. Eikä Lily halunnut olla yksi niistä ylisuojelevista vanhemmista, jotka koettivat epätoivoisesti peittää lapseltaan elämän tosiasiat.
James huokaisi syvään. “Kello on kaksitoista. Mennäänkö?”

***

Hautajaiset pidettiin Godricin Notkon hautausmaalla, kuten oli tehty jo vuosikymmenten ajan. James oli vieraillut hautausmaalla joka vuosi, ja olisi osannut nimetä ulkomuistista ne hautarivistöt, joihin Potterin suvun jäseniä oli haudattu. Siellä olivat hänen molemmat isovanhempansa, ja heidän vanhempansa ja isovanhempansa. Sinne hänetkin haudattaisiin, joskus.
James ja hänen äitinsä seisoivat kappelin ovella vastaanottamassa vieraita. Kappeli ei ollut oikeastaan mikään kappeli sanan varsinaisimmassa merkityksessä - sitä kutsuttiin sillä tavalla vain, koska se oli piilotettu jästikappelin alle. Sinne pääsi puhuttelemalla vaivaisukon patsasta, joka seisoi oikean kappelin ovella.  Oli hyvä, että isän hautajaiset pidettiin täällä, eikä jästikappelissa. James oli käynyt siellä kerran, ja oli pitänyt ristejä, alttaritauluja ja Raamatuntekstejä lähinnä ahdistavina. Velhokappeli oli kokonaan toisenlainen, pienempi ja lämpimämpi, vähemmän hallitseva. Sitä käytettiin ainoastaan silloin, kun oli liian kylmä viettää hautajaisia ulkona.
  “Syvimmät osanottoni, Sascha.”
Dumbledore otti Jamesin äidin kädet omiinsa ja puristi niitä tiukasti. Hän hymyili ystävällisesti myös Jamesille, ennen kuin lipui sisälle kappeliin professori McGarmiwa kannoillaan. James ei kunnolla edes huomannut heidän läsnäoloaan, ennen kuin he olivat poissa. Seuraavana olivat vuorossa Imelda ja Archibald Ikivireä, pariskunta, jonka kanssa Jamesin vanhemmat olivat käyneet tanssimassa nuorempina. Vauhkomieli tuli yksin, taikasauva näkyvästi esillä ja pää hurjasti puolelta toiselle pyörien. Jamesin ystävistä paikalla olivat vain Sirius, Peter ja Remus, sillä he olivat tunteneet hänen isänsä kaikkein parhaiten. Rouva Potter oli kysynyt, haluaisiko myös Sirius tulla ovelle vastaanottamaan vieraita, mutta Sirius oli sanonut, ettei pystyisi hymyilemään tarpeeksi vakuuttavasti vieraille. Nyt James ymmärsi, mitä hän oli tarkoittanut. Oli rankkaa seisoa ovella ja lausua ystävällisiä sanoja ihmisille, joiden läsnäololla ei ollut mitään merkitystä. Ainoa, jonka hän halusi, oli isä.
  “James”, jonon kärkeen siirtynyt Red murahti.
James säpsähti. Hän oli ollut niin syvällä ajatuksissaan, ettei ollut huomannut Redin tuloa. Red näytti sanalla sanottuna kammottavalta - kuin olisi juonut kaksi viikkoa putkeen. Tarkemmin ajatellessaan James tuli siihen tulokseen, että se saattoi hyvinkin pitää paikkaansa, ainakin jos Remuksen puheisiin oli uskomista. Redin silmät verestivät ja hän näytti päänsärkyiseltä. Ulkonäköä enemmän Jamesia kuitenkin hätkähdytti se, että Red oli tullut Emmelinen kanssa.
  “Kurja juttu”, Red totesi vaivaantuneena. “Joseph oli hyvä mies.”
Hän taputti Jamesia kömpelösti olalle ja siirtyi eteenpäin Emmeline kannoillaan. He pitivät toisiaan kädestä, mutta kun he olivat ohittaneet Jamesin äidin, Red veti kätensä irti ja sulloi sen taskuihinsa. James pudisteli päätään.

Kun kaikki vieraat olivat paikoillaan, hautajaiset alkoivat. Kappelin sivuovi avautui naristen, ja pitkulainen, hohtavanvalkoinen, hopeisin kuvioin koristeltu arkku leijui hitaasti sisälle kappeliin. Kaikki nousivat seisomaan. Jamesille tuli äkkiä kylmä, kuin huone olisi ollut täynnä ankeuttajia. Ajatus sai hänet värisemään;  hän ei halunnut enää ikinä nähdä ainuttakaan ankeuttajaa. Hän kouraisi Lilyn käden omaansa, ja piteli sitä tiukasti koko toimituksen ajan.
Hautajaistoimitus kesti vain puolisen tuntia, mutta tuntui ikuisuudelta. Koska isä oli kuollut Killan palveluksessa, Dumbledore huolehti hautajaispuheesta. Hän puhui lämpimään sävyyn ja kauniisti, mutta jälkeenpäin James muisti hyvin vähän siitä, mitä oli sanottu. Hän oli liian keskittynyt tuijottamaan isän arkkua, kaunista ja samalla hyvin elotonta. Oli vaikea kuvitella, että noiden seinien sisällä saattoi nukkua oikea ihminen. Välillä hän antoi katseensa liukua äitiin, joka itki niin kovasti, ettei nähnyt mitään koko toimituksesta. Sirius istui rouva Potterin toisella puolella ja tuijotti eteensä kuin kivettynyt.

Dumbledore lopetti puheensa muistuttamalla heitä kaikkia siitä, että herra Potter oli päässyt nyt maailmaan, jossa ei ollut sen enempää kipua kuin sotaakaan. Sitten hän palasi paikalleen. James tavoitti Siriuksen katseen omaansa, ja kun tämä nyökkäsi, hän antoi Lilyn käden liukua otteestaan ja nousi ylös. Sirius, Remus ja Peter seurasivat hänen esimerkkiään. Jamesin jalat tuntuivat kumisilta, kun hän käveli lattian poikki kappelin etuosaan ja pysähtyi isän arkun vierelle. Yhdessä he tekivät sanomattoman taian - liikkumitor arkku - ja arkku nousi muutaman tuuman verran ilmaan. James nielaisi ja koetti estää kättään vapisemasta lähtiessään ohjaamaan arkkua kohti ulko-ovea. Hän oli luvannut äidille, että hän ja muut Kelmit kuljettaisivat arkun haudalle. Isä olisi pitänyt siitä, mutta sillä hetkellä lupaus tuntui luvattoman raskaalta kantaa.
Jokainen askel kappelilta haudalle oli kuin pieni ikuisuus. James kuunteli ensilumen narinaa jalkojensa alla, ja keskittyi hengittämiseen; hitaisiin syviin henkäyksiin, jotka pitivät hänet tajuissaan, kun se tuntui vaikealta. Hänen sauvakätensä vapisi.
He saavuttivat viimein haudan. Se odotti heitä avonaisena ja koleana aivan toiseksi viimeisen rivin reunassa, ryhmyisen jalavan alla. James heilautti taikasauvaansa, ja arkku jatkoi matkaa ilman heidän ohjaustaan. Se liukui halki kirkkaan marraskuun ilman ja pysähtyi leijumaan ammottavan haudan ylle. Sirius, Remus ja Peter laittoivat sauvat takaisin kaapujensa uumeniin ja palasivat takaisin muiden hautajaisvieraiden joukkoon. James jäi seisomaan yksin haudan äärelle. Kaikki katsoivat häntä, ja äkkiä hän ymmärsi, miltä Redistä oli tuntunut, kun tämän oli täytynyt sytyttää Jazzin ruumis tuleen. Oli velhojen tapa, että joku kuolleen lähiomaisista lähetti tämän viimeiselle matkalle - ja kaunis tapa olikin, James ajatteli vapisten, mutta myös loputtoman raskas velvollisuus. Hän seisoi paikoillaan niin pitkään, ettei tiennyt, mistä lopulta sai voimaa kohottaa taikasauvansa ja kähistä tarvittavat sanat, jotka lähettivät isän arkun matkalla haudan pimeyteen.
James perääntyi takaisin äitinsä rinnalle ja kietoi käsivartensa tiukasti Lilyn ympärille, kun arkku lähti lipumaan kohti haudan ammottavaa pohjaa. Hän tuijotti kostein silmin, kuinka se laskeutui yhä alemmas ja alemmas, ja kun se viimein katosi näkyvistä, hänen maailmansa loppui. Siinä katosi hänen isänsä. Isä ei tulisi enää koskaan takaisin. Valtava lopullisuuden tunne valtasi Jamesin, ja hän alkoi itkeä. Hän itki isää, joka oli kuollut liian aikaisin, ja sitä hirvittävää surua, joka kai myllertäisi hänen sisällään hänen elämänsä loppuun saakka, mutta myös helpotustaan siitä, että se oli vihdoin ohitse, oikein todella ohitse. Dumbledore oli valehdellut hautajaisvieraille: isä ei ollut mennyt paikkaan, jossa ei ollut kipua eikä sotaa. Isä oli menettänyt sielunsa, eikä hän menisi minnekään. Silti hän oli päässyt pois. Hän oli päässyt pois, kuten oli toivonutkin, eikä joutuisi milloinkaan kohtaamaan hitaan kuoleman kipua ja pelkoa, ja vaikka James olisi joutunut suremaan tällä lailla koko loppuelämänsä, se olisi riittänyt korvaukseksi.

***

  “Tiedättekö, kaverit, minä en ole oikein ikinä ymmärtänyt muistotilaisuuksien ideaa“, Peter totesi astuessaan Siriuksen ja Remuksen kannoilla sisälle Potterien valtavan talon juhlasaliin, joka oli muutettu tilaisuutta varten ruokasaliksi. Siellä täällä oli pitkiä, valkoisella lakanalla peitettyjä pöytiä koristeellisine astioineen ja lautasliinoineen. Suurin osa pöydistä oli jo varattu, herra Potterin sukulaisten ja ystävien vallassa.
  “Tai siis, miettikää nyt”, Peter jatkoi heidän asettuessaan syömään jonottavan letkan jatkoksi. “Että kokoonnutaan yhteiseen huoneeseen itkemään ja syömään täytekakkua, eikö siinä ole jotain ristiriitaista?”
  “Ainakin kakku on hyvää“, Sirius tuumi ja nappasi itselleen lautasen pinosta.
  “Silläkö sinä taas ajattelet? Vatsallasi?”
  “Minun vatsani tekee viisaampia päätöksiä kuin useimmat ihmiset”, Sirius napautti ja ajatteli Ariannaa, jota hän ei ollut nähnyt - eikä halunnutkaan nähdä - hyökkäyspäivän jälkeen. Ääneen hän ei kuitenkaan Ariannan nimeä sanonut, vaan osoitti sen sijaan Rediä, joka kumosi alkoholitonta tonttuviiniä erään pitkän pöydän päässä.
  “Siinä teille esimerkki - hänestä tulee vielä Lontoon pahin pesusieni.”
  “No, et voi varsinaisesti väittää, ettei hänellä olisi aihetta”, Remus totesi ja otti hänkin lautasen.
  “Hän on selvinnyt hyvin tähän asti. Miksi hänen nyt täytyy kajahtaa?”
  “Odota kärsivällisesti, niin se päivä saattaa tulla sinunkin kohdallesi.”
  “Lupaavaa”, Sirius mutisi ja latoi suuren pinon täytekakkua lautaselleen. Jos hänen täytyi kestää herra Potterin vanhoillisia tuttavia, jotka kaikki osoittelivat häntä vuorenvarmoina siitä, että hän oli murhannut herra Potterin ja tavoitteli nyt tämän perintöä, hän halusi ainakin kestää heitä täydellä vatsalla.
  “Hei, Matohäntä, odota hetki“, Remus huikkasi, kun Peter oli aikeissa suunnistaa pöytään kakkulautasineen. “Sinulta putosi jotakin.”
Peter kääntyi ympäri ja tuijotti siististi taiteltua paperinippua, joka oli karannut hänen kaapunsa taskusta. Hän lehahti punaiseksi ja kiirehti kokoamaan paperit.
  “Mitä ne olivat, Matohäntä?” Remus uteli.
 Peter mutisi jotakin epäselvää.
  “Anteeksi, mutta en tiedä, mitä nuitaustusperit ovat”, Remus pahoitteli kuivasti.
  “Sanoin, että ne ovat Hienojen Huispausvarusteiden omistuspaperit.”
  “Mitä ne sinulla tekevät?” Sirius ihmetteli kääntäessään katseensa pois tonttuviinimaljoista. “Et kai sinä ole varastanut niitä?”
  “En tietenkään ole, mitä sinä oikein kuvittelet?”
  “Sikäli kuin muistan, et ole vielä niin rikas, että voisit ostaa kokonaisia kauppoja.”
  “Tiedoksesi annettakoon, että omistaja testamenttasi kaupan minulle. Jos tiedät, mitä se sana tarkoittaa“, Peter ärähti ja marssi Redin viereen istumaan niin reippaasti, että kakku oli lentää lattialle.
Remus tuijotti Siriusta otsa rypyssä. “Tuo oli vähän ilkeää.”
  “Ja minulleko sitten ollaan oltu kilttejä? Arvaa kuinka moni täällä on tarjonnut minulle osanottonsa tänään? Yksi! Tasan yksi! Nuo kärpännahkaiset haahkat tuolla kuvittelevat, että minä myrkytin herra P:n rahojen toivossa! Onko se sinun mielestäsi kilttiä?”
Remus huokaisi. “Minä sitten odotan sitä päivää, kun sinä huomaat, että muillakin on tunteet kuin sinulla.”
  “Sanoo Remus Lupin, joka ottaa kaikkien tunteet huomioon ja keittää kovaa vauhtia alkoholistiksi muuttuvalle miehelle krapulalääkettä, jottei tämän vain tarvitsisi lopettaa juomistaan. Taidat olla vähän tekopyhä, Kuutamo“, Sirius sanoi julmasti ja käveli yksin erään pöydän päähän istumaan. Hän alkoi lappaa kakkua hurjalla vauhdilla suuhunsa.
  “Mitä täällä oikein on meneillään?” Lily ilmestyi Remuksen taakse Harry sylissään.
  “Ei mitään. Sirius on vain... Sirius.”
  “Purkaa pahaa oloaan toisiin?” Lily päätteli vinosti hymyillen.
  “Lievästi sanottuna.”
  “No, koeta olla ottamatta sitä kovin vakavasti, okei? Koska nämä ovat Jamesin isän hautajaiset… eikä Jamesin pitäisi joutua huolehtimaan muusta kuin siitä.”
Remus nyökkäsi hajamielisesti ja käveli pöytään viimeisten joukossa. Lily hymyili hänelle rohkaisevasti, ennen kuin palasi takaisin paikalleen Jamesin, rouva Potterin ja Dumbledoren luokse. Saman tien James nousi ylös ja alkoi puhua. Hän kiitti kaikkia läsnäolijoita siitä, että he olivat tulleet ja kertoi, että heidän läsnäolonsa merkitsi hänelle ja hänen äidilleen paljon. Oikeastaan se oli valhe; ainoat ihmiset, joiden läsnäolosta James välitti olivat Kelmit ja Lily, ja muut olisivat yhtä hyvin voineet kadota maailmankartalta. Hän tiesi kuitenkin, ettei hänen äitinsä pystynyt sillä hetkellä puhumaan, joten puheidenpitäminen oli hänen tehtävänsä - tehtävä, josta hänen jälleen kerran täytyi selvitä kunnialla.
  “Tiedän, että isä olisi iloinen, jos voisi nähdä teidät kaikki täällä tänään”, James sanoi karhealla äänellä. “Hän oli aina pahoillaan siitä, että oli niin kiireinen, ja toivoi, että olisi ehtinyt viettää enemmän aikaa ystäviensä kanssa. Isä oli kuitenkin niitä ihmisiä, jotka asettivat velvollisuuden hauskanpidon edelle. Vastuuntuntoinen, välittävä, itsepintainen - ne sanat kuvasivat häntä hyvin. Hän ei koskaan luovuttanut, jos uskoi, että voittoon oli olemassa mahdollisuus, vaikka sitten kuinka pieni. Hän uskoi asiaansa, ja omisti sille koko elämänsä, vaikka se tarkoittikin sitä, että hän joutui laiminlyömään muita asioita, joista välitti. Isän kanssa täytyi tottua odottamiseen, siihen, että oli aina tuhat ja yksi asiaa, jotka olivat vähintään yhtä tärkeitä kuin nykyhetki. Mutta kun hän sitten tuli kotiin ja istui alas ja kysyi kuulumisia... hän oli niin aito ja välittävä, että sitä yksinkertaisesti unohti, miten kiireinen hän oikein oli. Muistan ajatelleeni joskus pienenä, että hänen täytyy olla maailman viisain ihminen. Tietenkin sitten menin kouluun, missä oli Dumbledore, ja käsitykseni viisaudesta meni kokonaan uusiksi, mutta silti… isässä oli sellaista outoa viisautta, mistä ei pääse yli eikä ympäri. Yritin pitkään miettiä, mitä se viisaus oli, ja lopulta tulin siihen tulokseen, että hän oli oivaltanut jotain sellaista, mitä me muut emme olleet käsittäneet: että luottaminen tarkoittaa sitä, että antaa toisen tehdä joskus typeriä temppuja ja tavoitella unelmiaan, vaikka itse tietäisikin, että siitä seuraa pelkkää haittaa. Isä ei koskaan kieltänyt minua, vaikka tein monia ääliömäisiä juttuja ja hän tiesi sen. Hän vain antoi minun tehdä niin kuin tein, ja auttoi minua korjaamaan virheet jälkeenpäin. Se oli piirre, jota arvostin hänessä aina. Minä…”
Sitten James ei pystynyt enää puhumaan. Hän tunsi naamansa kurtistuvan uhkaavasti, ja seisoi pitkään hiljaisena paikoillaan yrittäen turhaan saada itsensä takaisin hallintaan. Viimein hän luovutti ja kakisti kurkustaan neljä sanaa:
  “Hänoliminunisäni.”
 Hän istui alas ja hautasi nopeasti kasvonsa Harryn uhkaavaa vauhtia kasvavaan hiuspehkoon. Dumbledore nousi samassa jaloilleen, kohotti tyhjän pikarinsa ja lausahti:
  “Malja Joseph Potterille, joka eli hyvin ja elää meidän sydämissämme vielä pidempään.”
Pikarit täyttyivät viinillä, ja kaikki salissaolijat lausuivat kuorossa:
  “Joseph Potterille.”

***

Iltapäivän kuluessa James huomasi helpotuksekseen, ettei muistotilaisuudessa ollut niin kammottavaa kuin hän oli pelännyt. Asialla saattoi olla jotakin tekemistä sen kanssa, että alkoholiton tonttuviini tuntui kuin ihmeen kaupalla muuttuneen alkoholipitoiseksi, ja sen vaikutus alkoi näkyä ihmisissä. He rentoutuivat, alkoivat puhua ja kertoa tarinoita, joita eivät olisi koskaan muuten kertoneet. Jamesille selvisi, että hänen isällään oli ollut monia puolia, joista hän ei ollut itse tiennyt mitään. Silti hän toivoi, että iltapäivä olisi päättynyt nopeasti. Äidillä oli selvästi rankkaa, eikä Lily näyttänyt pärjäilevän juuri paremmin, puhumattakaan Siriuksesta, joka murjotti niin Remukselle kuin Peterillekin.
  “Arvaanko oikein, jos väitän, että sinä pistit alkoholia booliin?” James tiedusteli istuessaan Siriuksen vierelle.
  “Miksi sinä sellaista kuvittelet?” Sirius murahti.
  “Koska taikaministeri Bagnold kertoi juuri yrittäneensä houkutella isää rakastajakseen, enkä usko, että hän tekisi sellaista selvin päin.”
Sirius kohautti olkapäitään. “Joten?”
  “Ajattelin vain kysyä, mikä logiikka siinä oli.”
  “Se oli isäsi pyyntö”, Sirius sanoi yllättäen Jamesin. “Hän puhui siitä minulle jokin aika ennen... ennen... tätä. Sanoi, että minun pitää huolehtia siitä, ettei täällä ole liikaa selväpäisiä ihmisiä.”
  “No, siinä sinä olet onnistunut”, James totesi tietämättä, olisiko huvittunut vai ärtynyt. Siriusta hänen epätietoisuutensa ei näyttänyt huolettavan, sillä hän työnsi tuolinsa taaksepäin ja ilmoitti välinpitämättömästi menevänsä vessaan.
James palasi takaisin omaan pöytäänsä, missä hänen äitinsä jutteli Imelda Ikivireän kanssa. Imelda oli vallannut leveällä olemuksellaan kaksi paikkaa, omansa ja Jamesin, joten James istui lattialle Lilyn jalkojen juureen ja nojautui vasten hänen polviaan. Lily pörrötti hajamielisesti hänen hiuksiaan.
  “Väsyttääkö?”
  “Tavallaan. En tiedä, tämä on niin outoa, jotenkin helpottavaa ja - “
  “ - samalla pahinta, mitä on ikinä kokenut. Tiedän”, Lily täydensi apeasti hymyillen. “Mutta se helpottuu tämän jälkeen.”
  “Kiitos”, James sanoi yksinkertaisesti.
Lily hymyili.
  “Äitisi kyseli äsken, miksi Arianna ei tullut”, hän sanoi madaltaen ääntään. “Luulen, että Sascha haluaisi puhua hänen kanssaan.”
  “Hän ei haluaisi, jos tietäisi koko jutun”; James sanoi katkerasti.
Lily huokaisi, eikä jatkanut aiheesta. Hän ei tiennyt, mitä ajatella koko jutusta. Hänen teki mieli syyttää Ariannaa herra Potterin kuolemasta, kuten James ja Sirius tekivät, mutta hän ei osannut nähdä asioita niin mustavalkoisesti. Arianna oli kokenut viime aikoina niin monia järkytyksiä, ettei ollut mikään ihme, ettei hän aina ajatellut järkevästi. Ja silti - silti hänen olisi pitänyt…
  “Mikä hätänä, Anturajalka?” James kysyi, kun Sirius pyyhälsi paikalle kasvot kalmankalpeina.
Sirius kakoi jonkin aikaa pystymättä puhumaan. “Riittääkö jos sanon, että olen helpottunut siitä, ettei Red ole enää minun opettajani? Koska tuon kohtauksen jälkeen minun olisi hyvin vaikea kunnioittaa häntä.”
Lily katseli ympärilleen ja etsi Rediä. Miestä ei näkynyt missään, kuten ei myöskään Emmelineä.
  “Minun käy sääliksi Emmelineä. Hän on kiva.”
  “Eikä ymmärrä ollenkaan, ettei Red häneen ole rakastunut”; James täydensi. Huono omatunto vihlaisi hänen sisintään, kun hän muisti, miten oli itsekin toiminut joskus samalla tavalla - yrittänyt seurustella jonkun toisen tytön kanssa vain, koska ei voinut saada Lilyä. Hän muisti hyvin, miten ne yritykset olivat päättyneet, ja osasi jo aavistaa, millainen kohtalo Emmelineä odotti.
  “Pitäisikö meidän varoittaa häntä?”
  “Ei hän uskoisi.” James pudisti päätään.
  “No, voisit ainakin varoittaa häntä valitsemaan vähemmän julkisen paikan tekemisilleen”, Sirius sanoi purevasti. “Koska minusta tuntuu, että teidän kylpyhuoneenne on häpäisty pysyvästi.”

***

Juhlat hiipuivat vähitellen siinä missä viinikin, ja vieraat alkoivat vähitellen valua koteihinsa. Silmäkulmiaan taputellen, suu mutrussa he lausuivat vielä osanottonsa niin Jamesille kuin tämän äidillekin. Sitten he pukivat ylleen takkinsa ja lähtivät. James jäi tuijottamaan heidän jälkeensä ja toivoi, että olisi voinut itsekin tehdä niin. Yksinkertaisesti lähteä, kävellä ulos ovesta ja jättää tämän kaiken taakseen. Mennä nukkumaan pois humalansa ja herätä seuraavana aamuna mielessään hämärä muistikuva siitä, että Joseph Potter oli haudattu - muistikuva, joka kenties teki haikeaksi, mutta jonka kanssa pystyi elämään. Mutta hänelle ei ollut olemassa ylimääräistä ovea. Tämä oli hänen elämäänsä.

Viimeiset vieraat lähtivät puoli kymmenen jälkeen illalla. James auttoi äitiään siivoamaan enimmät jäljet ruokasalista, ja saattoi tämän sitten yläkertaan nukkumaan. He eivät sanoneet sanaakaan, halasivat vain tiukasti toisiaan. James sipaisi äitinsä poskea ja palasi takaisin alakertaan, missä Lily seisoi herra Potterin valokuvan edessä Harry sylissään.
  “Sinä et varmaan muista isoisää, Harry“, Lily jutteli hiljaisella äänellä, “mutta hän muistaa sinut. Hän on nyt isoisien taivaassa ja katselee sinua.”
James räpytteli kiivaasti silmiään. Hän ei koskaan kertoisi Lilylle, mitä isälle oli todella tapahtunut. Oli parempi, ettei Lily tiennyt - että hän, niin kuin äitikin, saisi kuvitella, että jossain oli todella taivas, tai jokin senkaltainen, missä isä odottaisi heitä kaikkia. Oli parempi, ettei heidän tarvinnut tietää, miten lopullinen heidän menetyksensä todella oli.
James meni heidän luokseen ja laittoi käsivartensa heidän molempien ympärille. Hänkin katseli isän valokuvaa. Isä näytti nuorelta, ja nauravalta, ja vahvalta. Niin elinvoimaiselta, että kuvaa katsoessa oli helppo kuvitella hänen olevan todella siinä. Mutta huone heitä kolmea lukuunottamatta oli tyhjä ja hiljainen, eikä isä tulisi enää takaisin.
  “Mennäänkö nukkumaan?” Lily ehdotti väsyneesti.
James nyökkäsi ja lähti huoneesta. Ovella hän pysähtyi sammuttamaan valot, ja kääntyi vielä kerran katsomaan isän kuvaa. Hänestä näytti siltä, että isä iski hänelle silmää. James hymyili ja lausui kuvalle sanat, joiden sanomisesta tulisi vielä tapa seuraavien kuukausien aikana.
  “Hyvää yötä, isä.”

***

A/N2: Itketin itseäni tämän takia, joten piristäisikö joku kommentilla? :)

Poissa Suvituuli

  • Tsirp tsirp krääk titityy.
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • You're not mating with me, sunshine!
  • Pottermore: AccioDream**
  • Tupa: VOLDEMORT!!!
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 24.2.08
« Vastaus #169 : Helmikuu 25, 2008, 00:02:16 »
Minä piristän. Totta vie minä piristän, ja kerron samalla pienen tarinankin, joka liittyy sinuun. Tai voisinkin kertoa sen lopuksi, kun tuo luku on nyt vielä mielessäni.

Törkeää. Ihan sikatörkeää. Näin surullisten lukujen kirjoittaminen pitäisi kieltää lailla. Yhdessä vaiheessa jouduin lopettamaan kesken kaiken ja hakea sipsejä syötäväkseni, etten olisi alkanut vollottamaan täyttä kurkkua. Olisi siinä äitillä ja isällä ihmettelemistä, yhdestä vieraastamme puhumattakaan.
Niin. Jamesin pitämä puhe oli niin kaunis. Niin surullinen, hieno ja itkettävä. En edes tahdo tietää, millä kokemuksella kirjoitit noin hienon puheen. Totta vie, olin alkaa itkemään. Se on aika paljon, kun miettii, etten mummani hautajaisissakaan itkenyt kunnolla. Siihen on omat syynsä, mutta tosiaan. Minä en aio alkaa itkemään kesken ficin lukemisen, enhän itkenyt silloin hautajaisissakaan (tosin olin silloin kaheksan-yheksän vanha), enkä lukiessani Pottereita. En silloin, kun Sirius tai Dumbledore kuoli. Ei, en tahtonut alkaa itkemään tätä lukiessani, niin hieno kuin ficcisi onkaan. Onnistuin pitämään naaman peruslukemilla, mutta vaikeaa oli. Vielähän on Jamesin äidinkin kuolema edessä...
Jäi surullinen ja haikea olo päälle. Pelottamaankin alkoi, kun kuvailit haudan paikkaa. Ei, ei siksi, että se niin pelottavasti olisi kuvailtu, mutta... Minun enoni, äidinisäni ja taisi olla pari muutakin haudattuna hautausmaan tokavipan rivin reunimmaiseen paikkaan, kohtalaisen suuren puun alle.
Ihmeellinen on tuo kirjoittajantaitosi. Näin surulliseenkin kohtaan sait jotain vähän iloisempaa tapahtumaan. Olisiko muuta voinut Siriukselta odottaa, kuin alkoholin lisäämistä booliin?
Kommentoidakseni muutakin, Redin ja Emmelinen suhde menee metsään vielä. Se ei vain voi toimia. Ariannankin kohtalo käy sääliksi. Taidan olla ainoa täällä, joka ei tyttöä inhoa. Minä vain säälin. Raasun olet pannut kokemaan kaikkea, ja nyt ystävätkin hylkäävät. Ehkä... no, ei mitään. Seurailen täältä taustalta, mitä Ariannalle seuraavaksi tapahtuu.
Cinnamon ja Alessandro... Jeah. En tiedä miksi, mutta minä pidän siitä parista xP

Tähän väliin voisin kertoa sen pienen tarinani.
Luin pahaa-aavistomattomana jotain avausta, johon oli taidettu listata muutama hyvä lainaus joistain ficeistä. Sieltä löytyi lainaus myös Memorysta, ja alla kehoitus, että lukekaa ficci itse, koska se oli täynnä hyviä kohtia. (tai jotain sinnepäin) No, minä sitten päätin lukea tämän. Okei, oli pienoinen järkytys nähdä se sivumäärä (joka oli jo silloin tolkuton, ja kasvaa yhä vain!), mutta tämän typerän luonteeni takia minä luin sen kaiken. Kauan siihen meni, joskus syksyn aikoihin aloitin. Nyt, eilenkös se oli, sain silloin viimeisen, yhdeksännen sivun luettua. Tuli aikamoinen olo -tässäkö se nyt oli? Olin jo tottunut, että ficci vain jatkui ja jatkui, eikä päättynyt milloinkaan. Kun sai yhden sivun luettua, odotti jo toinen lukemattomana. Sitten se vain olikin ohi. Ei enää sivuja, kaikki luvut luettuina (ja ensimmäiset unohtuneina xP). Olin tehnyt itselleni myös suuren lupauksen; aioin kommentoida ficciäsi, kun sen saisin joskus luettua. Se päivä koitti, ja luonteeniomaisesti minua laiskotti. Jätin kommentoimisen myöhempään. Ihme tapahtui kuitenkin tänään, ja ehkä tuo surullinen lukukin tähän vaikutti. Enivei, minä kommentoin. On vain semmoinen oikea olo, että jotain järkevää (niinhän minä luulen!) voisi syntyäkin.

Kommentoin vielä koko ficciä tässä yhdessä paikassa, enkä erikseen luku luvulta. Siihen menisi pieni ikuisuus.
Tämä on kuin kirjaa lukisi. Memory ei ole kökkö tai tönkkö, vaikka Rowling onkin osan tapahtumista jo valmiiksi sanellut -kuten Jamesin ja Lilyn sukulaisten kuoleman, heidän itsensä kuoleman, Harryn syntymän, Lilyn ja Jamesin avioliiton sekä sen, etteivät muut kelmit naimisissa ole. Niin, ja Petuniankin avioliiton sekä lapsen. Luulisi, että nämä tapahtumat tönksähtäisivät esille häiritsevästi, eikä mitään muuta oikein tapahtuisikaan siinä välissä -vaan ei. Sinä olet saanut nuo ujutettua muiden tuhansien tapahtumien väliin niin, ettei niitä edes kunnolla huomaa olevan jo Rowlingin keksimiä. (siis, eihän Rowling ole kertonut tietääkseni, millaiset häät Petunialla oli, mutta on kuitenkin tehnyt selväksi Petunian naimisiin menneen)
Pelkään pahoin, että jossain vaiheessa huomaan sekoitelleeni tai jopa yhdistäneen Memoryn ja Pottereiden tapahtumat, ja menen johonkin kivenkovaan väittämään, että Jamesin vanhempien nimet olivat Joseph ja Sascha, tai että Lilyllä oli ystäviä nimeltä Arianna ja Cinnamon yms. Tämä on vain niin uskottava ficci.
Hahmot tekevät omana osanaan tästä uskottavan. Sain nauraa vähän väliä Siriuksen kaksimielisyydelle! Lilyt ja Jamesit kumppaneineen toimivat myös hyvin samaan tapaan, kuin vähäisten Pottereista kerättyjen tietojeni perusteella kuvittelisin. Olet tehnyt itsekeksimistäsikin hahmoista erilaisia, eikä toistensa klooneja eri ulkonäöllä. Arianna itsepäisyydessään, Cinnamon sellaisessa... hiljaisuudessaan (oih, anteeksi! En keksi parempaakaan sanaa tähän hätään).
Voi, nyt alkoi ajatus katkeilemaan... *sulkee television*
Ihailen sinua suuresti, koska olet onnistunut kirjoittamaan jo lähes kymmenen sivullista (onhan tässä kommentit välissä) ficciä ilman, että se olisi alkanut puuroutumaan tai muuten huononemaan loppua kohden. Ihailen myös taitoasi saada nuo tapahtumat noin hyvin sijoitettua aikajanalle -minulle olisi toivoton yritys saada mitään tapahtumaan tarpeeksi tasaisesti, että se vaikuttaisi uskottavalta, mutta kuitenkin Rowlingin osittain määrämissä rajoissa toteutumaan. Olet selvästi tehnyt valtavasti työtä tämän eteen, tai ainakin enemmän kuin minä tähän mennessä omien tarinoideni ja muiden kanssa. Juuri esimerkiksi Harryn ja muiden lasten syntyminen -eiväthän hekään ole noin vain voineet putkahtaa maailmaan, että katos, nyt meilloin lapsi ja se siitä yhdeksän kuukauden odotusajasta!
Olen muuten iloinen, että palautit Redin mukaan ficciin -hänessä on sitä luonnetta. Mahtava tyyppi! Kunhan ei täysin nyt murskautuisi ó.ò
Mitähän vielä... Jotain aioin sanoa.
Voisin kai vielä ärsyttävään tapaani huomauttaa, että tämäkään ficci ei ole täydellinen. Sieltä löytyy kirjoitusvirheitä *muahahaha* Ne, jotka ovat lukeneet jostain syystä aiempia kommenttejani eri ficceihin, huokailevat varmaan juuri nyt. Minä, pieni pilkunviilaaja ja kirjoitusvirheiden bongari. Sori.
Tuossakin luvussa näin jossain kirjoitusvihreen, muttei nyt satu silmään. Eivät nämä kuitenkaan maailmaa kaada, virheitä sattuu kaikille. Ficcisi taso on silti yhä aivan taivaissa.
--ihan muuten sivuhuomautus tässä välissä, luin tuota toistakin ficciäsi, johon meidät ystävällisesti linkitit toissaluvussa (voiko noin sanoa?). Pidin siitäkin, ethän jätä kesken? :) --
Niin, nyt minä muistin, mitä aioin sanoa! En tiedä, onko tuo sinun ihan oma mielipiteesi, vai ficin vuoksi tuohon laitoit, mutten minäkään ymmärrä täysin muistotilaisuuksien ideaa. Ihmiset tulevat sinne muka-kaamea-surullisina, sanovat pari kaunista sanaa ja kaatavat sitten seisovan pöydän ruuat kitaansa. Ahmivat innolla, juovat ja häipyvät. Siellä ei edes aina ole kovin surullinen tunnelma... Mihin se surullisuus häipyy kirkosta poistuessa? Heitetään auton ikkunasta tielle, jotta voidaan ahmia rauhassa ja hyvällä omatunnolla? Halpaa ruokaa sanon minä, kun maksuna on kirkossa istuminen ja parin kauniin sanan lausuminen. Yhtä typerältä minusta tuntuu viedä kukkia haudalle -eiväthän ne kuolleet niitä nouse ihastelemaan. Okei, muisto/ajatus on tärkein, mutta eikö siihen riitä vaikka kynttilän sytyttäminen kotona ja vainajan muisteleminen? ;) Minusta tuntuu, että äitikin vaivautuu lähinnä viemään juhlapyhinä kynttilät lähisukulaisten haudoille ja hoitamaan kukkia vain muiden ihmisten takia -mitä he ajattelisivatkaan, kun näkisivät ei-hoidetun haudan! Siinä menee se ajatus. Mutta nyt lopetan tämän syvällisyyksien pohtimisen. Tämä joutaisi johonkin Vakavat-osastolle, ei ficcisi kommenttiin ^^" Sorii... Syytä kellonaikaa.
Vielä vähän Ariannasta: Minusta on oikein hyvä, että hän joutui psykologin kanssa samaan huoneeseen. Tekee tytölle hyvää, sillä raasulla kun on paljon puitavaa. (...huomaatko nyt, minä jo puhun hahmoistakin kuin ne olisivat oikeasti eläviä -.-")

Ja viiiielä kerran: Memory on kautta aikain paras koskaan lukemani ficci, ja semmoisena se taitaa näillä näkymin tulevan säilymäänkin. Suuret kiitokset, että olet näin paljon tätä jaksanut kirjoittaa! Ilahdutat taatusti monia ihmisiä luvuillasi. Ainakin olen usein tänne lukemaan tullessani nähnyt täällä olevan muitakin jästejä sekä velhoja, joskus on tainnut olla kummituksiakin. Missään muualla en ole nähnyt näin suurta lukijakuntaa, näin pitkää ficciä ja näin hyvää kirjoittajaa Vuotiksessa! Kun sanoo liki kenelle tahansa vuotislaiselle "Tiedätkö Memoryn? Sen Sharran ficin?", on melko varmana vastauksena jotain "Ai se!" -tapaista. Kiitokseni.

Kiittelen vielä myös lukujen pituudesta. On mukava lukea hyvää ficciä, kun se ei ole kamalan pieninä pätkinä! Tästä saisi tosiaan upean kirjan tehtyä. Suuret kiitokseni myös aika nopeasta lukujen ilmestymisestä, ainakin nyt lähiaikoina ne ovat näyttäneen tulleen aika tiheään tahtiin. Eipä ole tarvinnut odotella iäisyyksiä ^^

Kiitellen ja uusia lukuja odotellen, Suvituuli

P.S. Anteeksi anteeksi ylipitkä kommentti. Tuli ennätys, jos ei koko Vuotiksen kommenttieni pituudessa, niin ainakin tämä on pisin kommentti, jonka olen koskaan yhteenkään ficciin kirjoittanut!
« Viimeksi muokattu: Helmikuu 25, 2008, 14:10:13 kirjoittanut Suvituuli »
Se hyppi ja pomppi, söi ja nauroi. Se istui ja itki. Se ilmassa leijui.
Outo heppu, kummajainen, vailla mieltä ja ruumista.
Itketään yhdessä, olemattomuudessa, ihan yksin.
Jos sinulle sopii, se minulle käy

Dust to Dust

  • Ankeuttaja
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 24.2.08
« Vastaus #170 : Helmikuu 25, 2008, 01:46:00 »
No tämäpä oli kiva päivä, juuri kun olin koneen sulkemassa niin kappas, oli tullut uusi osa Memoryyn sillä aikaa kuin lueskelin muita ficcejä :) Se oli oikein kiva yllätys...

Tämä luku jatkoi tällä itkulinjalla, on erittäin vaikea lukea kun silmät on ihan sumuiset kyynelistä :/ Minua ei ole kovin vaikea saada itkemään, minä poraan aina kun luen Pottereissa Siriuksen kuoleman, tai sinun ficissäsi Jazzin tai Reguluksen tai Redin kuoleman. Mutta tämä osa oli kyllä jotakin aivan uskomattoman koskettavaa. Kuvailit todella upeasti jokaiset pikku yksityiskohdat, niin että tuntui kun olisi itse ollut siellä hautajaisissa Jamesin ja kumppanien seurana. Tahdon vain sanoa, kuinka vaikuttavaa on, kun omilla kirjoituksillaan saa lukijat (ja minähän en ole ainoa, hyvä niin. Koska muuten voisin kokea itseni liiankin herkäksi :D) itkemään. Mutta mitä muuta sinun teksteiltäsi voisi odottaa.
Kuvailit todella vahvasti Jamesin tunteita ja voin vain kuvitella, miten kamalaa olisi menettää oma isä tai äiti. Noh, varmasti juuri tuolta tuntuisi aika lailla.

Minä tajusin että annoin hieman hätiköidyn palautteen viime kerralla, mitä tulee Ariannaan. Enhän minä häntä vihaa... hänhän kuului minun lempi hahmoihini tässä ficissä aikoinaan. En tietenkään vihaan. Nyt minä enemmänkin säälin häntä. Koska se on totta, että se oli Herra P:lle helpotus, kuolla mielumin noin kuin kärsimällä. Tosin, aika kamalaa ajatella Jamesin kannalta, ettei hänen sielunsa sitten päässytkään taivaaseen vaan Ankeuttajan syövereihin. Ja minua edelleen säälittää Sirius, joka kuitenkin joutui tämän tappamaan viimehetkellä. Joten ymmärrän hyvin miksi Sirius ja James ovat niin vihaisia Ariannalle.
Tuo Ariannan ja Briten suhde vaikuttaa ihan kiinnostavalta. Mies vaikuttaa erittäin mukavalta ja kiva kun hän lohduttaa Ariannaa. Tosin, omituista että pystyn kuvittelemaan Siriuksen Claudian kanssa... mutta Ariannaa en osaa kuvitella muun kuin Siriuksen kanssa. Ehkä jollain tasolla vieläkin toivoisin että nämä kaksi palaisivat yhteen. Varsinkin kun nyt kun Claudia ja Sirius ovat yhdessä, niin et ole oikeastaan sen enempää perehtynyt heidän suhteeseen. Jotain syvällistä kaipaisin heidän välilleen, jos meinaat tuosta Claudiasta tehdä Ariannan veroisen kumppanin Siriukselle :) Tämän jälkeen pystyn sulattamaan ja jopa ihan toivomaan Ariannan ja Briten välille jotakin säpinää ;)
On totta, että Arianna on kokenut erittäin paljon pahaa viimeaikoina, joten ehkä tämän pystyy hänelle anteeksi antamaan.

Vannoutuneena Sirius-fanina olisi kiva kuulla myös Siriuksen tuntemuksia tuosta melkein-kuin-isänsä kuolemasta. Minusta hänen tunteensa jäivät hieman ilmaan, koska ainoat mitä hänestä luin oli... no toisaalta aika Siriusmaisia :D Mutta silti. Tuo alkoholin lisääminen booliin oli kiva lisä :) Ja taas tuntui tekopyhältä, että Peter ylipäätään oli hautajaisissa. Minusta hän ei saisi enää osallistua mihinkään. Minua raivostuttaa koko hahmo, toisaalta säälittääkin, mutta enemmän raivostuttaa. Tämän ficin kautta pystyy kyllä ymmärtämään, että miksi Peter ehkä teki mitä teki... mutta silti vihaan häntä.

Mielenkiintoista katsoa, että jos James ja Sirius antavat Ariannalle anteeksi, niin kumpi antaa ensin. Redistä ja tuosta hänen Emmeline jutustaan... noh, se nyt on aika selvää, ettei se pääsy hyvin. Mutta olisi kivaa lukea, että Red olisi vielä joskus onnellinen ja ehkä jopa rakastuisi. Edes vähän. Ei koskaan niin syvästi kuin Jazziin, mutta sen verran, että hän pystyisi oikeasti jatkamaan elämäänsä. Red on erittäin mielenkiintoinen hahmo ja olet tehnyt hänestä todella aidon.

Tämä ficci on kyllä ehdottomasti paras ficci mitä olen ikinä lukenut. Ja niin hirvittävän pitkäkin, etten ymmärrä miten jaksat kirjoittaa tätä kokoajan vain lisää ilman, että kyllästyt itse. Minä olen koittanut kirjoittaa pitkiä ficcejä ja nisitä pisin on ollut juuri ja juuri 200sivua. En edes uskalla arvata, kuinka pitkä tämä ficci on. Mutta siis, arvostan sitä että jaksat jatkaa tämän pitkän projektin loppuun asti, ainakin nyt näyttäisi siltä.
Pysyt erittäin hyvin tapahtumien tasalla ja olet selvästi ottanut huomioon kaikki pienet asiat tätä kirjoittaessasi. Kaikki on juuri niinkuin pitääkin, olet miettinyt missä vaiheessa Peter alkaa tutustua pimeydenvoimiin ja miten hän tahtomattaankin uppoaa niihin syvemmin ja syvemmin ja koska Lilyn ja Jamesin pitäisi mennä naimisiin ja saada Harry, että kaikki menisi niin kuin pitäisi. Ficcisi sisältää lukemattoman määrän uusia henkilöitä, joihin kaikkiin en ole ihan ehtinyt samaistua. Mutta lähes kaikkiin näihin päähenkilöihin kyllä.

Joo, mutta ehkä minun pitäisi pikkuhiljaa painua tästä pälpättämästä nukkumaan, tai pian tällä palautteella ei ole päätä eikä häntää. Ei sillä, että sitä olisi nytkään ... :D
Mutta, kiitos tästä ficistä ja odottelen erittäin innolla jatkoa... pian.

Poissa chérupei

  • Chinese Mushroom
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • no limits
  • Tupa: Rohkelikko
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 24.2.08
« Vastaus #171 : Helmikuu 25, 2008, 19:56:53 »
Mietin pitkään että uskallanko kommentoida, vai jätänkö kommentoimatta, mutta päätin sitten lopulta tehdä sen. Tämä jos mikä ansaitsee kommentin.

Olen lukenut Memorya jo jonkin aikaa, mutta aina on se kommentoiminen jäänyt, enkä edes aloittaessani lukemisen ollut rekisteröitynyt tänne. Jos nyt vaikka ensin kommentoisin tätä viimeisintä osaa.

Eli siis. On hankalaa edes aloittaa kommentin kirjoittamista kun kyyneleet meinaa vieläkin vaan tulla. Tuo hautajaisosuus oli jotenkin niin aidosti kuvailtu ettei mitään rajaa. Jotenkin sattui tulemaan omat muistot mieleen ja kyyneleet tuplaantui, yllätys yllätys. Minäkin kun vielä metsästin tuota Apocalyptican Farawayta puolisen tuntia vain, että saisin paremmin tunnelmasta kiinni, niin enköhän minä ala itkeä jo heti ensimmäisessä lauseessa joka keskittyy hautajaisiin. Toit Jamesin tunteet todella, todella hyvin esille, eikä siinä voinut muuta kuin samaistua. Varsinkin se kohta, jossa James katsoi arkkua, eikä kuunnellut Dumbledorea, se toi omat hautajaismuistot niin vahvasti pintaan ettei ole tosikaan.

Rouva Potterinkin osuus oli hienosti kuvattu. Se että hän ei murtunut ihan totaalisesti, mutta näytti silti tunteensa oli hienosti tuotu esille. Rouva Potter on muutenkin koko ficin edetessä ollut aito ja samaistuttava hahmo. Sitten tuo Sirius. Surkuhupaisaa miettiä sitä, miten vahva toinen yrittää olla, vaikka oikeasti mieli tekisi vain murtua. Herra P:n toive (: Se pisti hymyilyttämään kyynelienkin keskellä. Juuri niin itse herra Potteria.

Sitten vähän enemmän tuohon alkuun. Cinnamon/Alessandro on samalla niin päivänselvä pari kuin vain voi olla ja mahdoton yhtälö. Ne on niin sopivan epäsopivia toisilleen että pitää vaan ihmetellä kykyäsi tehdä asioista kaksipiippuisia. Minä hihkuin, ihan oikeasti hihkuin kun huomasin, että heti alussa on Cinnamon/Alessandroa. On ne niin lutusia =D

Ariannasta minä en haluaisi sanoa mitään. Ajatukseni hahmoa kohtaan ovat enemmän kaksipiippuisia kuin kaksipiippuinen haulikko voi koskaan olla ja se on liian monimutkainen asia minun käsityskyvylleni. Tai siis, periaatteessa vihaan Ariannaa sen takia mitä hän teki herra P:lle, mutta samaan aikaan säälin häntä siitä, kun kaikki kääntävät hänelle selkänsä ja hän jää yksin. Ja se sokeuskin vielä siihen päälle.

Redin juominen... Sekin surkuhupaisaa. Tyyppi yrittää hukuttaa tunteensa ja sitten vielä antaa Emmelinen kuvitella, että tällä olisi jotain tunteita häntä kohtaan. Oikeasti minun tekisi mieli ravistella miestä olkapäistä ja huutaa kuinka tyhmä se on, mutta sehän ei ole tietenkään mahdollista koska Red ei ole oikea hahmo ja niin edespäin. Eläydyn joskus ehkä hieman liikaa.

Nyt jos vaikka kommentoisin vähän yleisemmin tätä ficciä. Mistä edes aloittaisin? Sovitaan että henkilöhahmoista.

Peter saakoon ei-ansaitun kunnian aloittaa. Olet onnistunut luomaan Peteristä hahmon, jota on helppo vihata, mutta jota myös ymmärtää jollain tasolla. Peter on minulle kaikista vähiten kaksijakoinen hahmo, Peteriä minä oikeasti inhoan ja halveksin. En oikeastaan itse hahmoa, mutta tämän valintoja ja ajatuksia. Peter on kyllä samaistuttava ja mukava hahmo, mutta ne valinnat kumoavat kaiken muun. Oikeastaan, Peter on yksi parhaiten luoduista hahmoista. En osaa selittää miksi, se vain on niin.

Cinnamon olkoon ansaitusti toinen. Cinnamon on hahmo, josta en ficin alussa pitänyt ollenkaan (en edes Pakkaskukissa), mutta jotenkin kaikkien näiden lukujen aikana Cinnamon on kasvattanut itselleen pelottavan samaistuttavan luonteen ja selkärangan. Hiljainen Cinnamon oli todellakin tylsää luettavaa, mutta nyt tuo nykyinen Cinnamon on jotain niin mahtavaa luettavaa, että niitä kohtia ei jättäisi pois edes maksusta. Cinnamonin kehitys hahmona on ollut luontevaa ja sujuvaa, koskaan ei ole tullut Cinnamonin kanssa eteen sellaista ajatusta että "mitenkäs tuo nyt tuollaiseksi muuttui?". Ei kyllä ole kenenkään muunkaan kohdalla tullut sellaista, mutta mielestäni Cinnamon ansaitseen parhaiten kehittyneimmän hahmon palkinnon. Cinnamonin viha tai ärsyyntyminen Alessandroa kohtaan oli joskus turhauttavaa luettavaa, koska sitä koko ajan odotti että ne menisi yhteen ja tulisi Cinnamon/Alessandro söpistelyä, joskin menetin karvainen-kyy-vaiheessa toivoni kokonaan. Kaikeksi onneksi asiat lutviutuivat ja pääsee nauttimaan Cin/Alesta.

Cinnamonista luontevasti Alessandroon. Alessandro -  tuo charmantti italialainen vakooja. Oli pakko päästä sanomaan tuo. Mutta kuitenkin. Alessandro on alusta asti ollut mielenkiintoinen hahmo, josta on vain halunnut kuulla lisää ja lisää. Alessandron menneisyydestä en sano sanaakaan, koska olen mykistynyt ja tunnen alemmuuskompleksia siitä että sellaisen jutun olet keksinyt. Jotenkin Alessandron käytöstä alkoi ymmärtää ihmeellisen hyvin kun sai tietää muutamia syitä siihen. Tai no koko totuuden oikeastaan. En nyt millään muista sitä Alessandron pikkusiskon nimeä (on sellainen mielikuva että se olisi Ema, mutta en ole sataprosenttisen varma), mutta hänen tarinansa ja osansa täsä ficissä oli niin surullinen ja minä en millään osaa pukea ajatuksiani sanoiksi. Alessandrosta ei ole muuta sanottavaa, ainakaan järkevää sellaista.

Arianna, tuo kaksipiippuisten otusten äiti. Arianna on alusta asti ollut samaistuttava hahmo (oikeastaan jokainen hahmo on omalla tavallaan). Hänen luonteensa on aika lailla samanlainen kuin omani ja sen takia hänestä on ollut mukava lukea aina tapaus herra P:hen asti. Ariannan syömishäiriöstä en sano muuta kuin että se oli uskottavasti toteutettu. Ria/Sirius paritus oli ja on suosikkini heti L/J:n ja C/A:n jälkeen. Sirius ja Arianna ovat molemmat päivänselvä pari, mutta kun tapahtumat meni miten meni, niin en uskalla enää edes toivoa S/A:ta. En ole varma olisiko se enää niin nautittavaa luettavaa. Sitten tapaus Ralph. Hahmo, jota inhosin jo ihan periaatteesta, koska tämä rikkoi Siriuksen ja Ariannan välit. Sydänlukko oli loistava keksintö ja sekin aidosti toteutettu. Siriuksen pelastus oli aika mahtava, mutta minua jäi mietityttämään, että kuka oli se heebo joka sitten lopulta pelasta Rian? En ainakaan muista, että sitä olisi kerrottu, tai siis eihän Sirius sitä kertonut, koska ei voinut mutta mainittiinko se lopulta jossain? Voi olla että se on vain mennyt ohi. Jospa takaisin Ariannaan itseensä. Ralphin tapauksen jälkeen toivoin jo että Sirius ja Arianna palaisi takaisin yhteen, mutta tietenkin sitten Ariannan piti sokeutua ja kaiken mennä kuuseen. Juonenkäänteenä se oli mahtava kuitenkin loppujen lopuksi.

Pitääkö Siriuksesta sanoa mitään muuta kuin että hahmo on aito ja niin siriusmainen että pitää edelleen jatkaa ällistelyä siitä, miten hyvin saat henkilöiden luonteet esille. Siriuksen ja Reguluksen veljessuhde oli kirjoitettu hienosti ja Reguluksen kuolema oli... no se oli suoraan sanottuna minulle henkinen isku, koska en edes ajatellut että se tulee tapahtumaan niin pian. Omapahan oli mokani, mitäs eläydyn niin voimakkaasti. Ja sitten James ja Lily. James/Lily on - kuten tuolla jo mainitsinkin - yksi lempiparituksistani. Hahmot taasen ovat onnistuneita ja niin omia itsejään kuin vain voivat olla. Tai no, eihän heistä loppujen lopuksi niin paljon ole kerrottu, mutta joka tapauksessa. Tinka taasen oli hahmo, josta en pitänyt yhtään. Hän oli jotenkin niin ärsyttävä, eikä yhtään samaistuttava. Lisäksi hän tuntui muistuttavan hieman liiaksi erästä henkilöä, jonka tunnen ja jonka kanssa menee sukset enemmän tai vähemmän ristiin. Anteeksi, siirryn tästä nyt asiaan. Dana ja Claudia ovat molemmat hahmoja, joista en ole ottanut vielä kunnolla selvää. En rupea heitä tämän syvällisemmin arvioimaan ja puimaan.

Ihmeprofessori meinasi unohtua, syvimmät anteeksipyyntöni. Red on liian monipiippuinen hahmo ettei siitä ota selvää ernestikään. Yksi asia on kuitenkin pakko sanoa. Miksi ihmeessä piti laittaa ihmiset itkemään turhaan, kun ei se ihmeproffa kuollutkaan? Se oli ilkeää ja tapaus oli niin rediä itseään ettei siitä voi olla vihainen. Red ja Jazz, taas kerran kaksipiippuinen juttu. Mielenkiintoinen pari he olivat, jos ei muuta. Jazzin kuolema oli todellakin järisyttävä. En osaa nyt kommentoida kunnolla, mutta yritän päästä loppuun asti. Eli siis Redin käytös Jazzin kuoleman jälkeen oli surullista luettavaa. Red oikeasti välitti Jazzista paljon enemmän kuin antoi muiden ymmärtää. Sitten se Redin (vale)kuolema. Se oli oikeastaan se juttu, joka sai minut inhoamaan Peteriä. Ja voi että sitä riemun päivää kun Red olikin elossa. Sekin tuli niin redmäisellä tavalla esiin ettei ole tosikaan. Se siili oli mahtava keksintö kaikkine Meksikon mikä-se-nyt-olineen. Siinä vaiheessa kun kerrottin Peterin tunteita Redin "hei mä oonkin elossa"-tempauksen jälkeen minua rupesi kaduttamaan se, että tuosta noin vain tuomisin Peterin. Se tunne kuitenkin haihtui suhteellisen nopeaan. Pakko mainita vielä siitä manalius-Jazzin ja Redin kohtaamisesta. Se oli surullinen ja Redin reaktio oli aito. Pakko kai myöntää että minä ihan oikeasti itkin sen takia.

Vielä viimeinen asia, josta haluan mainita on dialogit. Kaikki nämä dialogit ovat niin mahtavia ja aitoja ettei mitään rajaa. Minä taidan kyllä tostaa itseäni hieman liikaa, mutta adjektiivit tuppaavat juoksemaan karkuun. Minulla oli jopa kännyykkääni kirjoitettu muistiin parhaimpia paloja Memorysta synkkien päivien varalle. Harmi vain että ne menivät sitten kännykän mukana jonnekin, mistä niitä ei tule löytymään. Voisin oikeastaan sanoa muutaman esimerkin hyvistä dialogeista ja tapahtumista. Sirius-Red-keskustelu, jossa mainittiin se siili, Sirius joka tuli jostain ja se "Kappas, minähän olen Mooses!"-lausahdus (en ole satavarma meniköse juuri noin, mutta idea on sama), Meillä ei ole vihanneksia-keskustelu, Jamesin ja Lilyn vierailu Dursleyillä jne. Hyviä kohtia on yksinkertaisesti liian paljon listattavaksi. Nyt minä poistun jonnekin odottamaan jatkoa ja pyydän anteeksi tätä sekavaa kommenttia.
Pakko nyt vielä loppuun laittaa sitten.

R. I. P. Herra P
I'd love to just give in,
I'd love to live this lie.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 24.2.08
« Vastaus #172 : Helmikuu 27, 2008, 10:39:46 »
Kiitos kaikille aivan ihanista kommenteista! Oli tosi kiva tulla maanantaina mummolasta kotiin ja nähdä tuollainen kasa kivoja kommentteja odottamassa :) kummasti teki taas mieli istua tietokoneen ääreen ja kirjoittaa. Vakavissaan, mikään ei ole kai kirjoittajalle niin kaunis kiitos kuin se, että teksti on herättänyt jonkinlaisia tunteita, kiitos siitä! Kirjoitusinto voi kyllä toisaalta johtua siitäkin, että huomasin, että Memorya on jäljellä vain sellaisen kymmenen kuukauden edestä - alkaa tosiaan tuntua siltä, että lähtölaskenta kohti loppua on alkanut. Epätodellista, ja toisaalta ihan kivaakin.

Velns Meica, kiitos kommentista! En ehkä älynnyt tehdä sitä kovin selväksi tekstissä, mutta Redin äkilliselle juomisinnolle on oikeasti olemassa ihan hyvä syy. Minulle se ainakin tuntui aika itsestäänselvältä Red-reaktiolta: kun vastaan tulee jotakin niin inhottavaa (tässä tapauksessa kohtaus Jazzin kanssa), on parempi haudata se johonkin, mieluiten alkoholiin. Redille iski muutenkin tuon kohtaamisen jälkeen pieni uhmamieli; hän huomasi, että roikkui turhaan Jazzissa ja päätti näyttää kaikille - ja kaikkein eniten itselleen - ettei todellakaan tarvitse Jazzia. Heh, minäkin olen huomannut, että surullisten tunteiden - ja kuoleman - kuvaileminen sujuu minulta kaikkein luontevimmin. Siitä kai huomaa, että jotakin on pielessä... *naur*

Suvituuli, kiitos paljon! Meinasi lähteä jalat alta, kun rupesin scrollaamaan tuota sinun kommenttiasi alaspäin. Onneksi istuin tuolilla. Kiva, että edes joku pitää välillä Ariannankin puolia :) minäkin yritän kovasti, vaikka välillä tekee mieli mennä läimimään päin korvia. Selitit muuten tuon muistotilaisuusasian paljon paremmin kuin minä tässä ficissä :D mutta se on tosiaan omakin mielipiteeni. En ole ikinä ymmärtänyt muistotilaisuuksien ideaa, sitä, että hautausmaalla näytetään kamalan surullisilta ja sitten ajetaan iloisina syömään kakkua ja vaihtamaan kuulumisia sukulaisten kanssa. Mutta jokin tarkoitus kai niilläkin on. Kiitos paljon kommentista, menin ihan sanattomaksi...

keholeijus, sinäkin uusi kommentoija, kiitos paljon! Uusista ihmisistä on aina niin kiva kuulla :) Minäkin taidan tykätä Memorysta enemmän kuin Pakkaskukista, vaikka toisaalta Pakkaskukkia taisi olla hauskempi - Memoryssa on aika usein huumori hukassa. Tässä on kuitenkin, kuten sanoit, paljon muutakin kuin suhdesotkuja - onneksi! Olisi kurjaa kirjoittaa tekstiä, jossa Lilyn ja Jamesin kuolinsyykin olisi jotakin tyyliin "Voldemort on mustasukkainen Lilylle Jamesista ja päättää hankkiutua molemmista eroon". On ihan totta, että Memoryssa on varmaan aika paljon tylsiäkin juttuja - en ole vielä niin hyvä kirjoittaja, että osaisin pitää tunnelmaa ja kiinnostusta yllä koko ajan, mutta aion kyllä ajan kanssa opetella! Kyllä, Brittanysta ja Ashleysta kuullaan vielä lisää, sitten tulevaisuudessa :) kiva, että joku pani ne merkille sieltä välistä.

Dust to Dust, kiitos taas kommentista! Älä käsitä mua väärin, Ariannaa ja muitakin hahmojani saa ihan rauhassa vihata - sehän on kirjoittajalle vain kohteliaisuus, että omat hahmot herättävät toisissa tunteita tekemisillään. Kiitos paljon!

Minelle, kiitos kommentista sinne jonnekin tarinan keskelle! :)

Larzku, kiitos :) usko pois, mikään ei tunnu kirjoittajasta niin kivalta kuin tieto siitä, että on onnistunut herättämään jossakussa jonkinlaisia tunteita. Mietin pitkään, että pitäisikö minun laittaa Siriuskin parkumaan hautajaisissa, mutta se ei ollut kovin Siriusmaista, ja sitä paitsi tämä toinen, "kivettyneempi" vaihtoehto tukee paremmin yhtä kohtausta, jonka olen suunnitellut Siriukselle sitten Lilyn ja Jamesin kuoleman jälkeen (kuulostipa tekoasiantuntevalta :D) Luulen, että rouva P. oli niin rauhallinen siksi, että hän on ehtinyt jo kuukausien ajan valmistautua siihen, että hänen miehensä kuolee jossakin vaiheessa. Herra ja rouva P. olivat keskustelleet asiasta perusteellisesti ja saaneet sanottua kaiken tärkeän, joten tavallaan rouva P. oli valmis luopumaan miehestään (tosin eihän toisen kuolemaan voi koskaan olla valmis). Tarkoitan siis sitä, että hän tiesi, että niin tulisi käymään, vaikka eihän sekään se toisaalta sitä ollenkaan helpommaksi. Tuo Jamesin viimeinen lause on inspiroitunut ihan tosielämästä, minulla on pappani kuva sänkyni päällä ja alussa en voinut mennä nukkumaan, ennen kuin olin toivottanut sille hyvää yötä. Nykyään en tee sitä joka ilta, mutta silloin tällöin kuitenkin :)

Liv Tyler, kiitos! Se Pakkaskukkien kohtaus, jossa Red poltti Jazzin, oli inspiroitu Puoliverisen Prinssin lopusta, kun Dumbledoren ruumis syttyi liekkeihin, ennen kuin sen ympärille syntyi hautapaasi. Luulin pitkään, että se oli yleinen tapa velhojen keskuudessa, joten kohtaus siirtyi myös Pakkaskukkiin. En kuitenkaan usko, että ruumista oikeasti poltettiin, vaan se vaan sytytettiin liekkeihin, ennen kuin laitettiin kiven sisään. Toivottavasti tämä selvensi :)

Chiinatzu, kiitos! Olen kirjoittanut Redin ja Jazzin tarinalle alkua sellaisen yhdeksän-kymmenen luvun verran, mutta en ole ikinä kirjoittanut sitä loppuun, koska huomasin, etten ollut suunnitellut sitä tarpeeksi, enkä ollut loppujen lopuksi yhtään tyytyväinen siihen :(

Bongo, kiitos paljon!

jennimur, kiitos uskomattomasta kommentista! Tuijotin tuota pitkään suu auki ja pelkäsin aloittaa lukemista, koska olin varma, että sieltä tulee perustellut tuhat ja yksi syytä, miksi tätä ficciä ei kannata lukea, mutta sehän olikin todella piristävää luettavaa :) on ollut tosi kiva kuulla, että nuo herra Potterin hautajaiset herättivät ihmisissä tunteita. Ne olivat rankkaa kirjoitettavaa, koska muistin niin elävästi oman pappani hautajaiset ja miltä siellä tuntui, mutta toisaalta siitä kai on hyötyäkin - että on kokenut jotakin surullista ja pystyy käsittelemään sitä paperilla, tai jotain muuta hienoa psykologista. En tiedä, mutta tuntui tärkeältä, että siitä kohtauksesta tulisi hyvä, ja vielä tärkeämmältä, että siitä pidettäisiin :) Minunkin on tällä hetkellä hyvin vaikea sanoa Ariannasta mitään, tai lähinnä kirjoittaa Ariannan kohtauksia. Kun on vihainen jollekin hahmolle, käy helposti niin, että se näkyy tekstissä, yrittää jotenkin "rankaista" hahmoa antamalla siitä iljettävän ja suoraviivaisen kuvan, vaikka ei haluaisikaan. Toisaalta Arianna on kuitenkin aina ollut sellainen mukavan "kevyt" hahmo kaiken synkän keskellä, joten en halua sitä liikaa vihatakaan. Taidan eläytyä joskus vähän liikaa kirjoituksiini, juttelen hahmoista kuin ne olisivat oikeasti eläviä ja tekisivät itse omat valintansa ilman, että minulla on siinä mitään roolia. En tiedä, ehkä näin monen vuoden jälkeen alkaa tuntua siltä, että tuntee hahmonsa niin hyvin, että niiden tekemiset ovat vain itsestäänselvyys; ne eivät voisi toimia toisella tavalla, vaikka minun mielestäni jokin toinen tapa olisi fiksumpi. Anteeksi typerä jaarittelu, innostun joskus pohtimaan vähän liikaa kirjoitusasioita. Kiitos vielä todella paljon ihanasta kommentistasi!

Tämä seuraava luku on niin sekalaista sillisalaattia, ettei tähän löydy mitään oikeaoppisia biisejä, joita kuunnella - jotakin suhteellisen kevyttä kuitenkin. Paitsi ihan luvun alussa soi Evanescencen Hello. Ai niin, ja Ariannan kohtaukseen sopii hienosti The Frayn kappale Little House, terveisin Youtuben suurkuluttaja.

 - Sharra

97.osa - Kerran joulukuun aikaan
10.12.1980

Jamesista tuntui omituiselta huomata, että aika meni eteenpäin. Jokin osa hänestä oli kai odottanut sen pysähtyvän vain, koska hän itse halusi sitä, mutta päivät virtasivatkin eteenpäin yksi toisensa jälkeen. Joka aamu hän nousi ylös, suuteli Lilyä ja Harrya ja lähti töihin, ja joka ilta hän tuli takaisin kotiin keskustellakseen väsyneesti äitinsä kanssa, tai käydäkseen istumassa iltaa Kolmessa Luudanvarressa yhdessä Kelmien kanssa, tai vain lojuakseen Lilyn kanssa kahden sohvalla, liian voimattomana liikkumaan. Päivät tuntuivat pitkiltä ja toisinaan luvattoman raskailta, mutta hän selvisi niistä - selvisi kohdatakseen toisia samanlaisia. Hän ei puhunut paljon, eikä syönyt juuri mitään. Väsymyksen jättämät varjot uurtuivat pysyvästi hänen silmiensä alle, ja toisinaan hän pelkäsi, että Lily kyllästyisi häneen, koska hän ei tuntunut saavan nykyään hymyä aikaan, vaikka miten yritti. Mutta Lily pysyi siinä, hiljaisena ja omissa maailmoissaan, ja silti läsnä.
Illat hämärtyivät yhä aiemmin, ja päivät muuttuivat kylmemmiksi ja kuulaammiksi. James yllättyi huomatessaan, että joulukuusta oli kulunut jo viikko, ja joulu oli tulossa. Viistokuja alkoi vähitellen toipua manaliusten hyökkäyksistä, ja suurin osa kaupoista oli jo tarpeeksi hyvässä kunnossa, jotta kauppiaat saattoivat kiinnittää mistelinkuvilla koristettuja joulumainoksia ikkunoihinsa. Velhoradio alkoi soittaa joululauluja, ja pöllöt toivat ensimmäiset kortit mukanaan. Se kaikki tuntui kovin kaukaiselta ja merkityksettömältä. Jamesista tuntui kuin hän olisi harhaillut unessa; ollut paikalla, muttei kuitenkaan läsnä.

Havahtumisen aika koetti joulukuun kymmenentenä, lauantaiaamuna, kun Lily huusi häntä tulemaan kiireen vilkkaa olohuoneeseen. James oli ollut suihkussa, syvällä omissa ajatuksissaan, mutta Lilyn huuto täytti hänen mielensä kauhukuvilla Voldemortista ja kuolonsyöjien armeijasta, joka oli tulossa hakemaan Harrya. Hän kahmaisi pyyhkeen naulasta ja syöksyi portaita alas vettävaluvana yrittäen sitoa froteekangasta ympärilleen samalla kun hapuili taikasauvaansa.
  “Mitä nyt?” hän huohotti päästyään olohuoneen ovelle. “Mikä hätänä?”
Lily osoitti lattialla makaavaa Harrya. “Katso!”
Harry oli kääntynyt vatsalleen, ja kauhoi käsillään ilmaa kuin pikauimari, joka oli kiskottu liian aikaisin kuivalle maalle. Hänen pienet kasvonsa olivat punaiset kuin joulupukin vaatteet, ja hän ähki ja puhisi yrittäessään lykkiä itseään eteenpäin liukkaalla lattialla. Välillä hänen onnistui siirtyä sentti tai pari eteenpäin, kunnes hänen käsistään loppui taas voima, ja hän lysähti lattialle turhautumustaan huutaen.
  “Hän yrittää liikkua”, James totesi ällistyneenä.
Lily nyökkäsi kasvot säteillen. “Aika kehno taktiikka - hän näyttää lähinnä hylkeeltä, mutta - “
  “Meidän poikamme liikkuu omin avuin!”
Minne päivät olivat oikein kadonneet, James ihmetteli. Vastahan Harry oli ollut pieni vaaleanpunainen käärö, joka ei olisi liikuttanut eväänsäkään ilman ulkopuolista avustusta. Ja nyt hän punnersi itseään eteenpäin lattialla odottamatta lainkaan apua vanhemmiltaan.
Mitä minä oikein olen tehnyt viime päivät, James päivitteli mielessään. Pian Harry ei olisi enää vauva, ja hän tuhlasi nämä vähät kallisarvoiset päivät suremalla, edes yrittämättä elää eteenpäin. Hyvä on, hänen isänsä oli kuollut, ja hänellä oli kaikki oikeudet surra, mutta siitä huolimatta - myös hän oli nyt isä, ja hänellä oli poika, joka kasvoi kovaa vauhtia.
Sillä hetkellä James päätti lakata märehtimästä omia asioitaan ja alkaa taas elää.

Ensimmäinen askel uudessa elämässä oli joulusta puhuminen. Oikeastaan James olisi mieluummin tukehtunut kuin juhlinut jotakin joulun kaltaista iloista, punaista perhejuhlaa ilman isää, mutta Harrylle tämä olisi ensimmäinen joulu, eikä hän halunnut pilata Harrylta sitä iloa. Hän ja Lily keskustelivat asiasta ja päättivät, että menisivät rouva Potterin luokse jouluksi. Olisi varmasti vaikeaa viettää joulua Godricin Notkon talossa, kun isä ei olisi siellä, mutta äidille tekisi hyvää nähdä jälleen Harry.
  “Ja Lily”, Remus virnuili, kun kaikki Kelmit olivat kokoontuneet Jamesin ja Lilyn asunnolle keskustelemaan joulusuunnitelmistaan. “Hän suorastaan palvoo Lilyä.”
  “Mikä ihme se on, kun vertailukohteena on Sarvihaara?” Sirius nauroi.
James läimäytti häntä viivoittimella päähän.
  “Auts! Miksi ihmeessä minua aina pahoinpidellään?”
  “Jaa-a, Anturajalka, onko mielessäsi käynyt, että voisit itse vaikuttaa asiaan?”
Sirius mietti hetken. “Olet oikeassa. Ensi kerralla varmistan, ettei sinulla ole viivoitinta, ennen kuin loukkaan sinua.”
  “Ajattelin enemmänkin, että lakkaisit loukkaamasta minua", James ehdotti huvittuneena.
  “Mitä, ja päästäisin sinut pomppimaan ilmapallona katossa egosi myötä? Ei tule kuulonkaan.”
  “Näyttää siltä, että me olemme kaikki aika lailla eri paikoissa tänä jouluna”, Remus totesi katkaisten näkyvästi alkavan nälvinnän, joka Jamesin ja Siriuksen tuntien päättyisi verenhimoiseen nenäliinasotaan tai johonkin muuhun yhtä epämukavaan. “Sinä ja Lily menette Godricin Notkoon - “
  “Ja minä“, Sirius lisäsi. “Minulla ei ole muutakaan tekemistä.”
  “Eikö Claudia kutsunut sinut kotiinsa jouluksi?” Peter muisteli.
  “Joo, ja se olikin loistava tarjous, kun ottaa huomioon, että hänen vanhempansa ihannoivat Voldemortia ja puhdasverisiä, ja minä taas olen verenpetturi. Olisin varmasti hyvin tervetullut heidän joulupöytäänsä... kalkkunan sijaisena.”
  “Auts”, James kommentoi myötätuntoisesti.
Sirius levitteli käsiään. “No, onpahan joku paikalla varmistamassa, ettei Harryn pikkuveli synny syyskuun kahdentenakymmenentenäneljäntenä.”
  “Kiitos vain luottamuksesta, Sirius”, Lily sanoi purevasti. “Ja voisi se olla tyttökin.”
  “Sinä sanoit noin Harrynkin kohdalla.”
  “Hyvä on, riittää, mitä te muut aiotte tehdä jouluna?” James läimäytti kämmenensä yhteen.
  “Minä menen kotiin“, Remus ilmoitti.
  “Samoin”, sanoi Peter.
  “Cin?”
  “Menen Remuksen luokse”, Cinnamon sanoi hymyillen.
  “Ooh! Ongelmia paratiisissa?” James vislasi. “Yritätkö tehdä Visardon mustasukkaiseksi?”
  “En tietenkään”, Cinnamon kivahti punehtuen. “Hän vain ei vietä joulua.”
  “Ei vietä joulua? Miten se on edes mahdollista?” Sirius rypisti otsaansa. “Jouluhan on Se Juhla. Oikeastaan se on monta juhlaa samassa!”
  “Miten niin?” Lily ihmetteli.
  “Hänen mielestään ruoka ja lahjat muodostavat kaksi erillistä juhlaa“, James selitti kuivasti hymyillen.
  “Ja misteli!” Sirius huudahti. “Älä unohda misteliä!”
  “En unohda. Muistan sen niin hyvin, että muistan mainita asiasta Claudiallekin, kunhan hän kävelee vastaan. Ehkä hän sitten skalpeeraa sinut joulukalkkunaksi perheelleen, ja kaikilla on hyvä mieli.”
  “Olit mukavampi, kun et puhunut”, Sirius jupisi.
Huoneeseen laskeutui epämukava hiljaisuus. Herra Potterin kuolema oli tapahtuma, johon kukaan ei halunnut viitata, ellei ollut pakko. Siihen sisältyi liian paljon epämukavaa. Jamesin isä oli ollut heidän kaikkien hyvä kaveri, Cinnamonia ehkä lukuunottamatta, ja jokaisella oli vielä oma surunsa surtavana, kaikkein eniten Siriuksella ja Jamesilla.
  “No, ikävää, ettei Alessandro juhli joulua”, Remus sanoi rikkoen läpinäkyvästi hiljaisuuden. “Mutta minun luonani sinulle on aina tilaa, pidä se mielessä, Cin.”
Cinnamon ehti juuri ja juuri hymyillä hänelle kiitollisena, kun Sirius jo käytti tilaisuuden hyväkseen ja alkoi nälviä Remusta tarjotun tilan mahdollisesta sijainnista.

***

Cinnamon ei ollut valehdellut: Alessandro ei tosiaankaan juhlinut joulua. Asia oli selvinnyt hänelle melkein vahingossa, kun hän oli Alessandron lääkkeitä laskiessaan sattunut kysymään, mitä mies toivoi joululahjaksi. Alessandro oli katsonut häntä yllättyneenä ja ilmoittanut, ettei juhlinut joulua.
  “Ai”, oli kaikki, mitä Cinnamon oli pystynyt sanomaan. “Oletko sinä, öh, musliini?”
  “Muslimi. Musliini on kangasta”, Alessandro huomautti huvittuneena. “Ja en ole. Minua ei vain kiinnosta.”
  “Ei kiinnosta?”
  “Joulu on perhejuhla. Minulla ei ole perhettä.”
  “Ei ole minullakaan. He ovat kuolleita, jos muistat?”
  “Mutta sinä uskot siihen roskaan, että ystäväsi ovat perheesi ja niin edespäin.”
  “No, minä en silti vietä joulua heidän kanssaan tänä vuonna.”
  “Ikävää sinun kannaltasi“, Alessandro sanoi, ja onnistui hetken ajan näyttämään jopa myötätuntoiselta, “mutta minä en vietä joulua kenenkään kanssa. En edes sinun.”
Eikä Alessandro ollut suostunut puhumaan asiasta enempää, vaan oli hukuttanut keskustelunalun parantavien taikajuomien alle. Cinnamon oli hyväksynyt asian, kun ei muutakaan voinut. Ei hän ollut missään vaiheessa odottanutkaan, että Alessandro olisi samanlainen poikaystävä kuin Remus. Poikaystävä. Hän ei voinut olla hymyilemättä sanalle kävellessään kotiutuspaperit kädessä Alessandron huoneeseen.
  “Tulitko päästämään minut kotiin?” Alessandro kysyi heti hänet nähdessään.
  “Hmm, se riippuu…”
  “Mistä?”
  “Oletko muuttanut mieltäsi joulun suhteen?”
  “En”, Alessandro napautti oitis. “Enkä aiokaan.”
Cinnamon huokaisi syvään ja teatraalisesti. “Siinä tapauksessa minun on ehkä pakko viedä nämä paperit takaisin…”
  “Älä luulekaan!”
Alessandro ponkaisi istualleen ja vangitsi Cinnamonin ranteet kouraansa samalla kun väänsi paperit toisella kädellä hänen otteestaan.
  “Sitten minun täytyy vain allekirjoittaa nämä itse.”
  “Hassua, en näe täällä missään kynää”, Cinnamon ivasi yrittäen kiskoa käsiään vapaaksi.
Alessandro nappasi Cinnamonin taikasauvan hänen vyöstään ja heilautti sitä. Paperiin ilmaantui hetkessä siisti, koukeroinen allekirjoitus, joka olisi yhtä hyvin voinut olla lähtöisin Cinnamonin omasta kynästä. Cinnamon älähti.
  “Ihan vain tiedoksesi, että tämä saa luvan olla viimeinen kerta, kun hoidan sinua!”
  “Usko pois, en aio antautua hoidettavaksi heti uudelleen”, Alessandro hymähti ja vapautti Cinnamonin.
  “Olet ärsyttävä.”
  “Itsepähän turvauduit kiristykseen.”
  “Entä jos sanoisin, että joulu on tärkeä minulle?” Cinnamon huokaisi yrittäen toisenlaista lähestymistapaa.
  “Siihen voisin sanoa vain, että se on tärkeä minullekin. On tärkeää olla viettämättä sitä.”
  “Älä viitsi. Et sinä siihen kuolisi.”
  “Olen allerginen kalkkunalle.”
Cinnamon risti käsivartensa rinnalleen. “Joulu on olemassa, halusit sinä sitä tai et.”
  “Mutta voin jättää sen huomiotta“, Alessandro vastasi vaivattomasti.
  “Et loputtomiin. Et minun seurassani.”
  “Entä mitä sinä ajattelit tehdä? Ostaa minulle joulukuusen? Muuttaisin sen polttopuiksi.”
  “Lähetän sinulle joulukortin”, Cinnamon uhkasi.
  “Ei kannata. Olen tappanut pöllöjä ennenkin. Ja vähemmän hyvästä syystä.”
  “Sitten minä menen Remuksen luokse jouluksi.”
Alessandro kohotti kulmiaan. “Onko tuon tarkoitus olla vakavasti otettava uhkaus? Koska minä tiedän, ettet istuisi tässä, jos olisit vähänkin kiinnostunut Lupinista.”
Cinnamon kiristeli hampaitaan. “Sinun kanssasi on mahdotonta neuvotella. “
  “Joten älä neuvottele, vaan hyväksy kohtalosi. Voin auttaa sinua siinä”, Alessandro tarjoutui ja kiepsautti Cinnamonin kenkineen päivineen sängylle säälimättä vähääkään valkeita lakanoita. Hänen käsivartensa kietoutuivat Cinnamonin ympärille ja pitivät tyttöä aloillaan.
  “Alessandro…” Cinnamon varoitti.
  “Mitä?”
Alessandro kumartui kiireettömästi Cinnamonin ylle ja suuteli häntä niin perusteellisesti, että hän unohti kokonaan, mitä oli ollut sanomassa. Hän kietaisi toisen käsivartensa Alessandron niskan taakse ja upotti sormensa miehen hiuksiin nykien tämän poninhäntää auki. Häntä alkoi hengästyttää, ja kaikki ikävät asiat aina joulua ja Alessandron hankaluutta myöten kaikkosivat jonnekin taivaan tuuliin.
Juuri silloin ovi paiskautui kovalla voimalla auki.
  “Parantaja Bellini!”
Cinnamon karahti punaiseksi ja työnsi Alessandron syrjään. Matami Luukasa seisoi ovella kädet lanteilla ja pöyristynyt ilme kasvoillaan.
  “Parantaja Bellini! Olen sanaton!”
  “Niin minäkin”, Cinnamon mumisi käsiään tuijottaen. “Matami Luukasa, minä - “
  “Sinä kotiutat sopimattoman potilaasi heti paikalla ja seuraat minua huoneeseeni, nyt.”
Cinnamon huokaisi ja nousi seisomaan. Hän teeskenteli kumartuvansa raapustamaan nimensä Alessandron jo valmiiksi allekirjoitettuun paperiin ja vilkaisi samalla Alessandroa. Hän näytti huvittuneelta, eikä vähääkään anteeksipyytävältä. Cinnamon pudisti itsekseen päätään seuratessaan matami Luukasaa ulos huoneesta häpeä poskilla poltellen. Tietenkään Alessandro ei ollut vähääkään pahoillaan.

***

  “Olet siis lähdössä“, Arianna totesi ilmeettömästi.
Briten sängyn suunnalta kuuluva vaihdettavien vaatteiden kahina puhui omasta puolestaan, mutta siitä huolimatta Brite vastasi ääneen, kuten aina. Se oli asia, josta Arianna piti vilpittömästi Britassa - mies otti huomioon hänen kyvyttömyytensä panna merkille nyökkäysten tai päänpudistusten kaltaisia asioita, eikä koskaan pitänyt häntä epätietoisuudessa.
  “Kotiutettu parantajien valvovien silmien alla, kyllä. Olen virallisesti terve.”
  “Outoa”, Arianna mumisi ääneen. “Olen ehtinyt... olen ehtinyt tottua sinuun.”
  “Ja minä sinuun. Olitkin puheliaampi kuin aluksi luulin.”
 Arianna kohotti kulmiaan. “Vietä ensin itse aikaasi sokeana ja liikuntakyvyttömänä, eli käytännössä kaiken viihteen ulkopuolella, ja arvostele sitten puheliaisuuttani.”
  “Ei siinä mitään vikaan ole“, Brite vastasi naurua äänessään. “Sinua kuuntelee ilokseen.”
Arianna jätti toteamuksen omaan arvoonsa. Oli totta, että hän oli viihtynyt Briten seurassa paremmin, kuin oli etukäteen kuvitellut. Kenties se johtui juuri tylsyydestä, tai muiden puhekumppanien puutteesta, mutta Arianna oli huomannut, että hänellä ja Britalla oli paljon yhteistä puhuttavaa - ja vaikkei olisi ollutkaan, Brite ainakin teki parhaansa ymmärtääkseen, mitä Arianna milloinkin tarkoitti. Hänelle oli helppo puhua. Hän oli suoraviivainen ja tarkoitti aina mitä sanoi, ei koskaan enempää tai vähempää. Hän kuunteli aina, kun Arianna halusi puhua, mutta ei toisaalta tuputtanut seuraansa silloin, kun Arianna halusi olla yksin. Silti oli monia asioita, joista Arianna ei ollut saanut kerrotuksi Britelle. Hän olisi halunnut kertoa, mitä Viistokujalla oli todella tapahtunut ja mitä hän oli tehnyt, mutta ei uskaltanut. Brite oli ainoa ystävä, joka hänellä tällä hetkellä oli - ja he hädin tuskin tunsivat toisiaan. Siksi tuntui kurjalta, että Brite oli lähdössä näin pian.
  “Sinä aiot kuulemma vielä jäädä?” Ariannan sänky kirskahti, kun Brite istui sen laidalle.
Arianna nyökkäsi. Hän tiesi, että jos hän olisi todella halunnut, olisi hän päässyt takaisin kotiin samaan aikaan kuin Britekin. Hän ei kuitenkaan pitänyt turhaa kiirettä paranemisen kanssa, vaan antoi tahallaan ymmärtää kärsivänsä suuremmista kivuista kuin todella kärsikään. Oli niin paljon helpompaa olla sairaalassa kuin palata takaisin kotiin vanhempien huolehtivaiseen helmaan. Arianna tunsi huonoa omaatuntoa valehdellessaan heille kunnostaan, mutta olisi ollut liian vaikeaa yrittää selittää asioiden todellista laitaa: sitä, että hän pelkäsi kotona odottavaa tyhjyyden ja menetyksen tunnetta. Sairaalassa oli niin paljon turvallisempaa. Sinne hän ei ollut kuulunut alunperinkään, eikä hänen tarvinnut pelätä, että lakkaisi tuntemasta olonsa kotoisaksi siellä.
  “Minä… tuntuu oudolta lähteä. Ehdin jo tottua siihen, että sinä olet siinä, muutaman metrin päässä.”
  “Etkö sinä ole menossa takaisin vanhempiesi luo? Luulisi, ettet sinä siellä ole yksin.”
  “En todellakaan.” Briten ääni muuttui oudoksi. “Mutta siinä on huonotkin puolensa.”
  “En olisi arvannutkaan, ottaen huomioon, ettet ole päästänyt äitiäsi ja siskoasi tänne kertaakaan koko kuukauden aikana.”
  “Olet tarkkanäköinen tyttö.”
  “Etenkin näkövammaiseksi”, Arianna täydensi vinosti hymyillen. “Täällä on niin tylsää, että toisten yksityiselämän penkominen on ainoa järkevä tekeminen. Tietenkään siitä ei ole paljon hyötyä nyt, kun lähdet, mutta - “
  “Minä puhuin veljesi kanssa“, Brite sanoi äkkiä.
  “Mitä?”
  “Eilen, kun nukuit. Hän oli sitä mieltä, että - “
  “Mitä?” Arianna toisti kärsimättömästi.
  “Pahus, tätä on vaikea sanoa... Sinähän tiedät, että minä olen psykologi?”
  “Luulen, että se on saattanut jäädä minulta huomaamatta... Omapa on vikasi, kun olet mainostanut sitä vain joka toisessa lauseessa.”
Arianna hätkähti omaa kevytmielistä äänensävyään. Hän tunsi huonon omantunnon nipistyksen joka kerta puhuessaan tällä tavalla, huolettomasti, ikään kuin hän ei olisi ikinä tappanut ketään… ja silloin hän aina ihmetteli, mikä hänessä oikein oli vikana. Miksi hän ei osannut olla surullinen ja katua tekoaan täysipainoisesti, kuten hänen olisi pitänyt?
  “Veljesi oli sitä mieltä, että voisit tulla käymään vastaanotolleni.”
  “Mitä?”
  “Ei välttämättä potilaana“, Brite kiirehti tarkentamaan hätäisesti. “Ihan vain... puhumaan. Koska sinä kaipaat jotakuta, jolle puhua.”
  “Minä puhun aivan tarpeeksi, kiitos vain.”
  “Niin, turhanpäiväisistä asioista. Mutta Ludo Bagmanin naisseikkailut luutakomerossa eivät paranna oloasi millään tavalla.”
  “Oloni ei tarvitse parantamista”, Arianna sanoi jäykästi.
  “Ei tarvitse... vai ei ansaitse?”
Arianna pysyi vaiti.
Brite huokaisi ja laski varoen kätensä hänen sideharson peittämälle käsivarrelleen. Miehen kosketus oli myötätuntoinen ja ymmärtävä - oikea psykologin kosketus, Arianna totesi kitkerästi.
  “Arianna, en aio valehdella sinulle. Se mitä teit oli varmasti kamalaa ja tunnet huonoa omaatuntoa siitä, mutta se ei tarkoita sitä, että se olisi ollut sinun vikasi. Tai että sinun täytyisi pilata elämäsi sen takia. Syyllisyydenkin kanssa voi oppia elämään.”
  “Sinä et tiedä, mistä puhut.”
  “Luultavasti en. Mutta minä näen paljon, ja totta puhuakseni… sinä näytät onnettomalta. Mieti asiaa, sopiiko?”
  “Siinä ei ole mitään miettimistä“, Arianna sanoi tylymmin kuin oli tarkoittanutkaan. Suuttumus pisteli hänen sisimpäänsä. Jake oli joskus niin typerä, tarkoitti hyvää, mutta sai aikaan pelkkää pahaa. Jake oli samanlainen kuin tämä Brite tässä, kykenemätön ymmärtämään, että oli asioita, joita ei voinut - eikä pitänyt yrittää - korjata. He eivät ymmärtäneet, ettei Arianna halunnut oppia elämään syyllisyyden kanssa, kuten Brite oli asian ilmaissut. Hän kantaisi kyllä syyllisyyden kiveä mukanaan koko loppuelämänsä, koska sen hän oli ansainnut, mutta rauhaa hän ei sen kanssa tekisi.
Brite hymähti. “Siinä tapauksessa kiitän sinua kuukauden miellyttävästä seurasta ja toivotan sinulle pikaista paranemista. Ja jos muutat mielesi…”
  “En muuta.”
  “Hyvä on, älä muuta mieltäsi. Se on sinun asiasi. Mutta Arianna…”
  “Mitä?” Arianna ärähti valmiiksi puolustuskannalla.
Brite antoi kätensä luiskahtaa pois hänen käsivarreltaan. “Hyvää loppuelämää.”
Arianna nielaisi, eikä ehtinyt sanoa mitään, ennen kuin hänen sänkyään peittävä paino oli jo poissa ja Briten askeleen suuntasivat kohti ovea. Puolivälissä matkalla ovelle askeleet seisahtuivat ja kääntyivät naristen ympäri.
  “Tuli mieleeni yksi asia…”
  “Mitä?” Arianna kysyi, tällä kertaa toiveikkaasti.
  “Äitini ja isosiskoni ovat luultavasti tuolla aulassa. He näkevät minut, jos menen ulos.”
  “Joten? Et sinä loputtomiin voi liinavaatekaapissakaan piileskellä.”
  “En aiokaan. Haluaisin vain pyytää palvelusta. Jos he tulevat kyselemään minua, sano, että olen lentänyt Karibian aurinkoon.”
  “Lentänyt?” Arianna toisti epäluuloisesti.
Kuului nitinää, ja sitten joulukuun kylmä ilmavirta puhalsi sisälle huoneeseen. Brite oli avannut ikkunan. Mitä hän oikein aikoi? Arianna höristi korviaan ja kuuli miehen ähkäisevän, kun tämä ponnisteli tiensä jonnekin - ikkunalaudalleko? Sitten hän kuului lausuvan jonkin loitsun. Ariannan mieleen palasi elävästi se hyvin kaukainen päivä, jolloin Sirius oli kasvattanut hänen kotitalonsa ikkunan alle pavunvarren päästäkseen huomaamatta hänen luokseen. Britella oli ilmeisesti samanlainen suunnitelma, sillä kevätkukkien voimakas tuoksu täytti huoneen. Sitten Brite kuului heilauttavan itsensä ikkunalaudan ylitse sairaalahuoneen ulkopuolelle, sulki ikkunan ja oli poissa.

***

James paikkasi repeytynyttä aurorinkaapuaan Frank Longbottomin neuvomalla näppärällä pikku loitsulla, kun Sirius maleksi hänen luokseen toinen käsi taskussa ja toinen täynnä tuhdisti täytettyä kerrossämpylää. 
  “Mikset tullut syömään, Sarvihaara?”
  “Olisin kyllä tullut, mutta meillä on ensi tunnilla se taikaministerin tapaaminen ja Rymistyir”, James ärähti, “on sitä mieltä, että voimme tavata taikaministerin ainoastaan putipuhtailla ja ehjillä kaavuilla. Enkä minä osaa ompeluloitsuja.”
  “Olisit pyytänyt jotakuta tyttöä.”
  “Joo, he varmasti olisivatkin luopuneet vapaaehtoisesti ruokatauostaan.”
  “Ehkä. Jos he haluavat laihduttaa.”
James tuhahti ja keskittyi heiluttamaan taikasauvaansa. Ompeleiden tekeminen oli tarkempaa työtä, paljon tarkempaa kuin avada kedavra tai muut anteeksiantamattomat kiroukset. Sauvan liikkeiden piti olla todella pieniä, tai neula luiskahti liian pitkälle. Jamesin peukalossa komeili jo tyylikäs pistojälkien rivistö niiltä kerroilta, jolloin hän oli heilauttanut sauvaansa liian hätäisesti.
  “Sinulla taitaa olla jotakin asiaa?” James päätteli, kun Sirius ei liikkunut minnekään, vaan jatkoi hänen tuijottamistaan.
  “Ei ollenkaan. Minusta vain mikään ei ole lumoavampaa kuin käsitöitä tekevä mies.”
  “Mene sanomaan se Redille. Hän on muutenkin jo hunningolla”, James ähkäisi ja nuolaisi veripisaran pois peukalonpäästään. Hän ei käsittänyt, miten naisten kärsivällisyys riitti tämäntyyppisiin taikoihin.
  “Ei niin hunningolla, ettei muuttaisi minua hamekankaaksi. Kuule, Sarvihaara…”
  “No?” James tiedusteli huvittuneena.
  “Mitä mieltä olet... juhlista?”
  “Juhlista?”
  “Ei tietenkään mistään isoista juhlista”, Sirius sanoi vikkelästi. “Tai erityisen iloisista. Oikeastaan ne eivät olisi juhlat ollenkaan, vaan enemmänkin... illanvietto. Siis kokoontuminen. Koska me emme ole tehneet mitään yhdessä aikoihin, ja koska Matohännästä on tullut Hienojen Huispausvarusteiden omistaja, ja sitä pitäisi juhlia jotenkin. Siis juhlistaa.”
James katsahti häneen huvittuneena. “Kuutamoko sinut lähetti asialle?”
  “Mistä sinä niin päättelet?”
  “Koska sinulle ei olisi tullut ikimaailmassa mieleen juhlia Matohäntää omin avuin, joten Kuutamo varmasti syyllisti sinua jotenkin.”
  “No, minusta se on hyvä idea“, Sirius sanoi puolustellen. “Olemme jouluna kaikki eri paikoissa, joten pikkujouluissa olisi ideaa. Ja Matohäntä saisi päivänsä parrasvaloissa.”
  “Miksi sinä sitten minun mielipidettäni kyselet?”
  “Minä… isäsi vuoksi... ja muutenkin.”
James ei keksinyt mitään sanottavaa. Hän ei ollut ollenkaan ajatellut, miltä hänen viimeaikaisen käytöksensä oli täytynyt näyttää hänen ystäviensä silmissä. Hän oli ollut kuin haamu, kyvytön ottamaan edes kunnolla osaa keskusteluun, saati sitten pitämään sitä yllä. Hän oli ajelehtinut eteenpäin pystymättä suunnittelemaan edes seuraavaa minuuttia, joten miten hän olisi pystynyt organisoimaan mitään juhlien kaltaista?
  “Olet oikeassa, meidän pitäisi tehdä jotakin”, hän päätti viimein. “Anteeksi, olen ollut kai liian hajamielinen. Eihän se teidän vikanne ole, että isä on... kuollut.”
  “Eikä sinun vikasi, että se on sinulle rankkaa”, Sirius vastasi vaivaantuneena.
James nyökkäsi hymyillen ja palasi takaisin kaavussaan ammottavan reiän pariin. Se oli helpompaa kuin yrittää keksiä jotakin sanottavaa, tai kohdata Siriuksen katse. Remus oli tavallisesti se, jonka kanssa hän keskusteli näistä asioista, tai mahdollisesti Lily, mutta ei koskaan Sirius.
  “Sinä et ole ainoa, tiedäthän“, Sirius sanoi karheasti.
  “Ainoa mitä?”
  “Jolla on ikävä häntä.”

***

  “Peter haluaa pitää juhlat Hienoissa Huispausvarusteissa. Normaalit pikkujoulut, vähän syötävää, vähän joulukoristeita, vähän alkoholia, se tavallinen porukka”, James selosti suunnitelmiaan kävellessään Lilyn vierellä katselemassa kauppojen näyteikkunoita. Jouluun oli aikaa kymmenen päivää ja he olivat viimein saaneet aloitetuksi joululahjojen ostamisen. Lilyllä oli jo muovipussissaan lumottu kirja ja uniriepu Harrylle, ja uusi paita Cinnamonille.
  “Claudia ja Danakin?”
  “Miksi ei? He voisivat olla... osa porukkaa.”
  “Entä Arianna?” Lily kysyi yrittäen pitää äänensä huolettoman kevyenä. Hän piti katseensa tiukasti liimattuna kaupan ikkunassa koreilevaan lelulohikäärmeeseen.
  “Ei“, James ärjäisi sellaisella voimalla, että ohikulkijat kääntyivät katsomaan. Lily koetti hymyillä heille viattomasti.
Hän kohautti olkapäitään, eikä sanonut aiheesta enempää. Joskus siitä kuitenkin vielä puhuttaisiin, sen hän oli päättänyt. Nykytilanne herätti hänessä aivan liian paljon huonoa omaatuntoa.
He menivät sisälle kauppaan ja katselivat ympärilleen. Lilyllä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä heidän pitäisi hankkia Harrylle. Velhojen lelukaupat olivat täynnä toinen toistaan ihmeellisempiä leluja. Ne olivat kaukana niistä nukeista ja pehmoleluista, joilla Lily ja Petunia olivat leikkineet lapsena.
  “Katso, tuollainen minulla oli, ennen kuin lähdin Tylypahkaan!” James osoitti innoissaan sitä samaista lelulohikäärmettä, jonka Lily oli nähnyt kaupan ikkunassa. Se louskutti leukojaan ja loikki innoissaan heitä kohti.
  “Mitä sille tapahtui?”
  “Professori Kuhnusarvio takavarikoi sen. Se puri häntä. Arkaan paikkaan.”
  “Ja se oli tietenkin pelkkä vahinko?”
  “Totta kai“, James vastasi viattomasti ja poimi mustan pehmokoiran hyllyltä. “Tämä näyttää ihan Siriukselta. Siis Anturajalkana.”
  “Otetaan se Harrylle”, Lily ehdotti. “Hän palvoo Siriuksen animaagimuotoa.”
  “Niin, palvoo sitä, mutta alkaa itkeä joka kerta, kun minä vaihdan hahmoa.”
  “Et kai vain ole mustasukkainen siitä, että Sirius-setä on coolimpi?”
  “Nääh, minä ymmärrän Harrya. Olisin itsekin lapsena valinnut mieluummin söpön koiran kuin haisevan hirven.”
Lily nyökkäsi hajamielisesti ja kantoi pehmolelun kassalle tyrkäten vähenevät kaljuunansa myyjän ojennettuun käteen. Hän tunki koiran kassiinsa, tarttui Jamesin käteen ja palasi tämän kanssa ulos ohuen lumipeitteen verhoamalle kadulle.
  “Joten, tiesikö isäsi?”
  “Mitä?”
  “Että olet haiseva hirvi“, Lily virnisti.
  “Suoraan sanottuna... en tiedä. Hän saattoi aavistaa jotakin, koska yllätti kerran minut, Anturajalan ja Matohännän opiskelemasta… ja tein ehkä hänelle joskus kepposen tai kaksi…”
  “Millaisen kepposen?”
  “No, ajattelin, että saattaisi olla hauskaa, jos hirvi syöksyisi keittiöön ja söisi hänen aamupalansa…”
  “Et kai?” Lily  voihkaisi.
James nyökkäsi. “Ja minulla on edelleen arvet tallella siitä, kun isä kirosi minut. Jouduin piilottelemaan ontumistani viikon, ettei hän osaisi yhdistää minua siihen hirveen.”
  “Olenko jo sanonut, miten paljon säälin vanhempiasi?”
James nauroi ja talutti hänet syömään Vuotavaan Noidankattilaan.

***

Peter oli saanut lyhyessä ajassa paljon aikaan Hienoissa Huispausvarusteissa. Kaupan entinen pölyttynyt olemus oli muuttunut uudenaikaisemmaksi ja jotenkin urheilullisemmaksi; valmistajien kuivat luudanvarsimainokset oli korvattu lattiasta kattoon ulottuvilla huispausjoukkueiden värikuvilla ja ahtaasti hyllyille asetellut luudanvarret oli nyt asetettu esille juhlallisille korokepöydille keskelle lattiaa. Myyntitiskin reunalla oli kaikkareita, joilla saattoi katsoa ilmaiseksi viiden minuutin mittaisia taltiointeja edellisistä huispauksen maailmanmestaruuskisoista. Rytmikäs, sankarillinen musiikki nostatti tunnelman kattoon.
  “Peter, tämä on upea“, Lily kehaisi aidosti katsellessaan ympärilleen uudistetussa huippausvälinekaupassa. “En tiennytkään, että sinulla on tällaisia liikemiesvaistoja!”
Peter kohautti vaatimattomasti olkapäitään. “Suurin osa näistä ideoista kuuluu jollekin toiselle. Pistin pystyyn kyselyn, mitä asiakkaat haluaisivat nähdä kaupassa ja toimin sen mukaan.”
  “Silti. En olisi ikinä uskonut, että tästä paikasta voi tulla näin... viihtyisä.”
  “Ota tuo kohteliaisuutena, Matohäntä”, James kehotti virnuillen ja läimäytti Peteriä olkapäälle. “Jos saat johtajatyttö Evansin viihtymään urheiluliikkeessä, olet todella onnistunut.”
  “Toin viiniä. Onko sinulla laseja?”
Peter lähti näyttämään Lilylle, missä viinilasien paikka oli. James, Sirius, Claudia ja Remus jäivät seisomaan kaupan puolelle ja katselivat ihaillen Peterin tekemiä muutoksia.
  “Pakko myöntää, että olen aliarvioinut Matohännän”, Sirius sanoi vastentahtoisesti. “Tämä on upea.”
  “Minä en olisi pystynyt läheskään yhtä hyvään tulokseen”, James myönsi.
  “No, se ei ole mikään ihme”, nauroi Sirius. “Muistatko, Kuutamo, kun Sarvihaara yritti sisustaa makuusaliamme neljännellä?”
  “Ja päätyi räjäyttämään seinän“, Remus lopetti.
  “Sen minä tein itse asiassa tarkoituksella“, James tunnusti. “Yritin löytää tien tyttöjen makuusaliin.”
Remus nauroi ja oli aikeissa vastata terävästi, kun kaupan oveen kiinnitetty kello kilahti asiakkaiden merkiksi, vaikka ovessa olevassa kyltissä luki “SULJETTU”. Sisälle harppoi ärtyneen näköinen noin kolmekymmentävuotias nainen, jolla oli epäluonnollisen tuuhea kihara tukka ja housujen lahkeet tungettuna saappaiden sisään. Hän näytti siltä, ettei hänen kanssaan kannattanut pelleillä.
  “Kauppa on kiinni. Yksityistilaisuus”, Remus sanoi nopeasti.
  “Väliäkö minä siitä. Kuka teistä on Piskuilan?”
James, Sirius ja Remus vilkaisivat toisiaan miettien, mitä vastata. Nainen näytti hankalalta tapaukselta.
  “Minä olen.”
Peter ilmestyi ovensuuhun kysyvä ilme kasvoillaan. Nainen mitteli häntä katseellaan, ja hänen ilmeensä muuttui kammottavan kylmäksi hänen pannessaan merkille viinipullon ja lasit, joita Peter piteli.
  “Aiot arvatenkin juhlistaa varastettua kauppaasi”, hän sylkäisi.
  “Anteeksi kuinka?” Peter säpsähti.
Nainen astui edemmäs ja tyrkkäsi kätensä Peterin eteen. “Gina Huiski. Isäni testamenttasi tämän kaupan minulle.”
Kauhu valtasi Peterin. Tässä oli siis kaupan edellisen omistajan tytär - tytär, jolle Hienot Huispausvarusteet olisi kuulunut, ellei Voldemort olisi päättänyt leikkiä kohtalon kanssa. Ja nainen oli ilmeisesti itsekin tietoinen oikeuksistaan.
  “Tässä taitaa olla nyt joku erehdys“, Peter änkytti koettaen löytää tilanteesta jonkin helpoin pakotien. Hän oli kiusallinen tietoinen siitä tosiasiasta, että hänen ystävänsä seurasivat keskustelua ilmeisen hämmentyneinä. “Isänne jätti kaupan minulle.”
  “Mikäköhän tämä sitten on?”
Huiski nakkasi Peterin silmille paperikäärön. Peter tarttui siihen lennosta ja kääri sen auki vapisevin käsin. Se oli testamentti, oikeaoppisesti muotoiltu ja allekirjoitettu, ja siinä sanottiin, että Gina Huiski perisi isänsä koko omaisuuden, huispausvarusteliikkeen mukaan lukien. Testamentti oli päivätty kolmen vuoden taakse.
  “Turha väittää, ettet olisi tiennyt tuon olemassaolosta.”
  “Neiti Huiski - “ Peter epäröi ja yritti punnita sanansa mahdollisimman tarkoin. “Tiesin kyllä, että isänne suunnitteli jättävänsä kaiken teille. Hän kuitenkin muutti testamenttiaan.”
  “Et kai luule, että uskoisin tuon?”
  “Minulla on hänen testamenttinsa täällä - jossain - odota hetki - “
Peter katosi nopeasti takahuoneeseen paetakseen niin Gina Huiskia kuin ystäviensä uteliaita ilmeitäkin. Huiski ei kuitenkaan antanut hänen olla, vaan seurasi häntä niin kuin ainakin sellainen ihminen, joka uskoi vuorenvarmasti tulleensa huijatuksi. Hikikarpalot kihosivat Peterin iholle, kun hän penkoi työpöytänsä laatikoita yrittäen näyttää siltä, että oli haudannut testamentin sinne joskus kauan sitten. Todellisuudessa hän kuitenkin tiesi tarkkaan, missä se oli. Lopulta hän veti sen voitonriemuisesti esille ja luovutti Huiskille yhtä aikaa itsevarma ja pahoitteleva ilme kasvoillaan. Huiski otti sen juhlallisesti vastaan ja tarkasteli sitä asiantuntijan katsein, vaikka Peter oli melkein varma siitä, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä, miten testamentti piti muotoilla. Hän tuhahteli tyytymättömästi edetessään siihen Voldemortin loitsimaan kohtaan, jossa herra Huiski ilmoitti jättävänsä kauppansa “Peter Harold Piskuilanin, työntekijöistä uutterimman ja luotettavimman” haltuun. Tämä uusi testamentti oli päivätty vain muutamaa viikkoa ennen manaliusten hyökkäystä.
  “Tämä on huijausta!” Huiski julisti.
  “Olen pahoillani, mutta ei se ole“, Peter sanoi hiljaa.
Huiski komensi katseellaan häntä vaikenemaan, veti taikasauvansa esiin ja laski sen kärjen testamentin pinnalle mutisten spesiaalit paljastus-loitsun. Peteriä alkoi pelottaa. Hän oli varma siitä, että loitsu paljastaisi testamentin olevan muunneltu. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Voldemort oli tehnyt hyvää työtä.
Huiski teki loitsun kolme kertaa peräkkäin ja kohotti sitten perinjuurin järkyttyneen katseensa Peteriin. Hänen kätensä oli alkanut vapista.
  “Minä - isä sanoi aina - en käsitä - “
Kyyneleet tulvehtivat naisen silmiin ja hän sysäsi testamentin takaisin Peterin käsiin.
  “Anteeksi, että epäilin teitä“; hän mutisi ja poistui toimistosta niin kiireen vilkkaa, ettei Peter ehtinyt kuin aukaisemaan suunsa. Hänen jäljestään kuului itkua, ja sitten kovaääninen oven paukahdus.
Peter jäi seisomaan yksin toimistoonsa. Hän tunsi itsensä varkaaksi. Hän oli vienyt huispausvarusteliikkeen herra Huiskin tyttäreltä, jolle kauppa oli selvästi merkinnyt paljon. Hän oli huijannut, ja valehdellut, ja varastanut, ja silti… silti hän olisi tehnyt saman uudelleen, mikäli olisi täytynyt. Kauppa oli hänen nyt, ja se oli hänelle tärkeä.

  “Mistä tuossa oikein oli kyse?” Remus ihmetteli, kun Peter palasi vaisuna takaisin ystäviensä luokse.
  “Väärinkäsitys”, Peter mumisi vaivaantuneena.
  “Näytti aika vakavalta.”
  “Joo, no, sain sen selvitettyä.”
  “Hän halusi kaupan, eikö?”
Peter nyökkäsi hiljaisena. “Hänen piti saada se alun perin. Ennen kuin... ennen kuin herra Huiski muutti mieltään.”
  “Voi Peter!” Lily halasi häntä lujasti. “Älä syytä itseäsi.”
  “En minä syytäkään“, Peter valehteli. “Toivon vain, että herra Huiski teki oikean valinnan.”
  “No, hän varmasti uskoi, että sinusta on tähän hommaan”, Lily huomautti. “Miksi muuten hän olisi sinut valinnut?”
Niin, miksipä, Peter mietti vatsanpohja myllertäen. Ääneen hän sanoi vain:
  “Sinä olet hyvä ystävää, Lily.”
Lily säteili. “Sitten on hyvä, etten ole ainoa“, hän sanoi hymyillen ja kietaisi käsivartensa Jamesin vyötäisille.
  “Hyvä on, riittää jo imelyys”, Claudia komensi. “Kenellä on se viini?”
  “Siinä on minun tyttöni“, Sirius nauroi ja suuteli häntä otsalle.
  “Kielto koskee sinuakin“, Claudia sanoi terävästi. “Ei imelyyksiä.”
  “Taitaa olla paras avata viini, ennen kuin tulee ruumiita“, Peter mumisi ja nappasi pullon pöydältä. Hän poksautti korkin auki, ja se lennähti kovalla voimalla kohti ovea, joka avautui täsmälleen samaan aikaan.
  “Tulitusta! Maahan!” naisen ääni kiljahti, ja kaksi hahmoa lensi rähmälleen maahan leuka edellä juuri ajoissa, jotta korkki kiisi heidän ylitseen ja katosi kadulle. Kolmas, kahta muuta huomattavasti pidempi hahmo kohotti etäisen huvittuneena kulmiaan ja kumartui auttamaan vaaleatukkaisen naisen ylös lattialta.
  “Muutut päivä päivältä vieraanvaraisemmaksi, Piskuilan“, Alessandro huomautti kuivasti.
Peter nyökkäsi lyhyesti. “Visardo.”
Hän ei ollut osannut odottaa, että Alessandro tulisi Cinnamonin ja Danan mukana; jos olisi, hän olisi varmasti keksinyt jonkin tekosyyn kieltää miestä. Hän oli aina suhtautunut Alessandroon jonkinlaisella pelonsekaisella kunnioituksella, eikä asianlaitaa parantanut vähääkään se, että hänellä oli tätä nykyä niin paljon salaisuuksia, joiden urkkimisesta vakooja olisi saattanut nauttia. Mielessään Peter oli tottunut pitämään Alessandroa yhtenä suurimmista riskitekijöistä heti Dumbledoren ja Redin jälkeen, ja siksi tuntuikin omituiselta nähdä miehen pitelevän Cinnamonia lähellään sillä tavoin, kuin se olisi ollut maailman arkisin asia.
Vilkaistessaan ympärilleen Peter näki, etteivät toiset olleet ilahtuneet Alessandron tulosta sen enempää. James oli puristanut kätensä nyrkkiin ja katseli miestä synkästi. Hän rentoutui vasta, kun Sirius tönäisi häntä kyynärpäällä kylkeen ja suhahti:
  “Näytät siltä kuin haluaisit taitella hänet pienenpieneksi nenäliinaksi Rymistyirin paidantaskuun. Hellitä vähän!”
James aukaisi suunsa vastatakseen, mutta Lily vaiensi hänet katseellaan ja käveli lattian poikki halaamaan Alessandroa.
  “Te olette myöhässä.”
  “Olin ylitöissä”, Cinnamon selitti.
  “Taas? Mutta sinähän olet ollut ylitöissä koko viikon!”
  “Ja olen niin kauan, kunnes matami Luukasa katsoo parhaaksi vapauttaa minut. Se on rangaistus.”
  “Mistä?”
  “Törmäsin Frankiin ja Aliceen matkalla“, Cinnamon vaihtoi läpinäkyvästi puheenaihetta. “He aikovat kuulemma viettää romanttisen kahdenkeskisen joulun.”
  “Frankin äidin tuntien se varmaan onnistuukin“, Remus hymähti.
  “Hän ei ole kotona, ettekö ole kuulleet? Hän on kuulemma saanut vihdoin vihiä miehensä olinpaikasta, pakkasi tavaransa siltä seisomalta ja lähti tämän perään, eikä aio tulla takaisin, ennen kuin on löytänyt miehensä.”
  “Kuulostaa romanttiselta”, Remus totesi.
  “Joo, varsinkin kun hän otti kaulimen mukaan“, Cinnamon ilkamoi.
Claudia huitoi kädellään ilmaa. “Tuota, ikävä keskeyttää, mutta - “
  “Se viini, ai niin.” Peter tajusi seisovansa typerästi paikoillaan avattu viinipullo kourassaan. “Hyvä on, tuokaa lasinne tänne.”
  “On nopeampiakin tapoja.”
James heilautti kaaressa sauvaansa, ja kaikki yhdeksän juomalasia leijailivat siististi Peterin eteen. Hän täytti ne punaisella viinillä ja palautti omistajilleen. Remus kohotti oman maljansa.
  “Mille juomme?”
  “Peterille, totta kai“, Lily sanoi oitis. Peter punehtui tietämättä, tuntisiko ylpeyttä vai mahdottoman huonoa omatuntoa.
  “Ja joululle”, hän muistutti.
  “Peterille!” kaikki lausuivat kuorossa. “Ja joululle!”
Sirius tyhjensi lasinsa ja katosi takahuoneeseen ilmoittaen, että hänellä oli siellä jotakin tärkeää tehtävää. Parin minuutin päästä Claudia seurasi häntä salaperäinen hymy huulillaan. Jäljellejäänyt seitsikko jäi tuijottamaan heidän peräänsä otsa rypyssä.
  “Toivon tosiaan, että se tärkeä tehtävä ei liity maailman väkiluvun lisäämiseen“, James totesi.
  “Mitä, te kyllä saatte tehdä niin, mutta kukaan muu ei saa?” Cinnamon pilaili. “Minne sinä muuten jätit Harryn, Lily?”
  “Jamesin äidille. Mietin ensin, että uskallanko, mutta - “
  “ - äiti pärjää kyllä“, James lopetti lauseen hänen puolestaan yrittäen olla kiinnittämättä turhan paljon huomiota Alessandroon, joka seisoi hieman liian lähellä Cinnamonia käsivarsi rennosti tytön olkapäiden ympärillä ja näytti kuuntelevan keskustelua turhankin tarkasti. Jamesia ärsytti. Miksi Lily ei ollut kutsua välittäessään voinut hienovaraisesti selvittää Cinnamonille, että Alessandro ei ollut tervetullut? Mutta Lilyn mielestä Alessandron läsnäolossa ei näyttänyt olevan mitään ongelmaa. Hän hymyili miehelle ja Cinnamonille samalla kun kyseli Danan kuulumisia.
  “Et tuonutkaan vielä sitä poikaystävääsi näytille“, Lily pahoitteli parhaillaan. “Cinnamon on puhunut hänestä paljon, joten odotin - “
Dana näytti vaivaantuneelta. “No, olisin tuonut kyllä, mutta hän ei olisi ymmärtänyt tätä kaikkea. En ole kertonut hänelle, että... no, tästä maailmasta.”
  “Eikö hän tiedä, että olet noita?” Lily huudahti.
  “Ei”, Dana sanoi ja nosti leukaansa. “Hänen ei tarvitse. Minä en aio olla noita enää pitkään.”
  “Mutta Dana, eikö sinun kannattaisi - “
  “Ei!”
Lily kohautti olkapäitään. “No, eihän se minun asiani ole. Meneehän teillä kuitenkin hyvin?”
  “Loistavasti”, Dana sanoi alkaen äkkiä säteillä kuin vakallinen aurinkoon tuotuja timantteja. Hän ojensi vasemman kätensä Lilyn tarkasteltavaksi. Nimettömässä sädehti sormus - kultainen ja timantein koristeltu.
Lily haukkoi henkeään. “Oletteko te kihloissa?”
  “Toissapäivästä asti.”
Lily onnistui vain vaivoin estämään itseään möläyttämästä jotakin äärimmäisen typerää hätäisistä päätöksistä. Mielessään hän kuitenkin kauhisteli Danan tempausta. Dana ja Dom olivat tunteneet vain puolitoista kuukautta - miten siinä ajassa muka saattoi oppia ihmisestä tarpeeksi pystyäkseen sanomaan, että voisi todella viettää hänen kanssaan loppuelämänsä?
  “Minäkin pidin sitä ensin kevytmielisenä ja typeränä“, Cinnamon kuiskasi Lilyn korvaan sopivan tilaisuuden tullen. “Mutta sinä et ole nähnyt heitä yhdessä. Se on kuin rakkautta suoraan satukirjasta, vannon sen. Se on... no, lähinnä pelottavaa. He eivät osaa edes hengittää kunnolla ilman toisiaan.”
Lily kokosi itsensä ja onnistui lausumaan vakuuttavankuuloiset onnittelut.
  “Milloin häät ovat?”
  “Ajattelimme huhtikuuta, se on hyvä kuukausi... kevään alku…”
Lily nyökkäsi ja huokaisi helpotuksesta, kun Claudia ilmaantui takahuoneen ovelle ilmoittamaan, että haluaisi heidän huomionsa hetkeksi. Hän hymyili kuin ylpeä äiti, joka valmistautui pakottamaan vieraansa katsomaan lapsensa uusimpia temppuja.
  “Minua pyydettiin kertomaan teille, että olemme saaneet vieraan”, Claudia kuulutti huvittuneesti. “Olkaa hyvä ja toivottakaa terveeksi herra Joulupukki kaukaisesta pohjoisesta!”
Hän alkoi taputtaa käsiään, ja toiset noudattivat esimerkkiä. Takahuoneen ovi työntyi kunnolla auki, ja kauppaan vyöryi jokin, joka näytti tomaattikastikkeessa kieritelty lumipallolta. Se oli punainen ja niin valtava, ettei ollut mahtua ovesta sisään. Sen sivuilta sojotti kaksi hurjasti huitovaa käsiparia, jotka kannattelivat lahjapusseja, ja pään paikalla oli parran alle hautautunut möykky.
  “Mitä ihm... Anturajalka?” Remus huudahti.
  “Hou-hou”, Sirius yritti käheästi. Hänen äänestään kuului, että hän tunsi olonsa hyvin tukalaksi. “Tuokaa… äh... joku… pukille tuoli!”
  “Pukille totta tosiaan“, James totesi ja työnsi myyjäntuolin Siriuksen alle. “Tuo puku jos mikä vahvistaa täydellisen selibaatin. Sinun pitäisi suositella sitä TLV:lle, he ovat olleet huolissaan lisääntyvistä seksuaalirikoksista.”
  “TLV:lle?” Dana rypisti otsaansa.
  “Taikalainvartijaosastolle”, Remus huokaisi. “Se on ammattislangia. Kaikki aurorit käyttävät sitä todistaakseen olevansa parempia kuin muut.”
  “Suut poikki, joulupukki on täällä ja halaa kuoliaaksi jokaisen, joka häiritsee pyhää toimitusta!” Sirius ähisi penkiltään.
Lily virnisti. “Menit vähän liian pitkälle noiden tyynyjen kanssa, Sirius. Normaalisti Joulupukilla on vain yksi kerros tyynyjä, ei neljää.”
  “Minkä minä voin sille, että jästeillä on oudot uskomukset? No niin, nyt minun varmaan kuuluu kysyä, että kuka on ollut kiltti tänä vuonna. Et sinä ainakaan, Sarvihaara, minä näin kun sinä laitoit sontapommeja Rymistyirin kaappiin. Ja sinä, Kuutamo! Kielsit minua syömästä viimeisen paahtoleipäpalan eilen, se oli erittäin paha teko. Pikkusisko, sitten... Sinulle minä voisin melkein antaa lahjan. Tulepa hakemaan.”
  “Uskaltaako tätä avata?” Lily pohti ääneen vastaanottaessaan paketin, joka tuntui epäilyttävästi Jamesin nenää purevalta teekupilta.
  “Älä huoli, meillä on parantaja paikalla”, Sirius vinkkasi silmää tavalla, jonka saattoi juuri ja juuri nähdä hänen massiivisten partakerrostensa joukosta. “Ja kyllä... parantajakin taitaa saada lahjan. Cinnamon, ole hyvä.”
Cinnamon sanoi Siriukselta palan hiirenloukuksi muuttuvaa juustoa, joka sekin oli Siriuksen ja Jamesin pilailuvälinekeksintöjä.
  “Siltä varalta, että joku yrittää lähennellä sinua“, Sirius vitsaili ja loi paljonpuhuvan katseen Alessandroon.
  “Enkö minä saa mitään?” Claudia vikisi, kun Sirius oli luovuttanut Peterille paketin itsestäänjuoksevia koirankeksejä, sekä Danalle kynsileikkurin, joka sai kynnet kasvamaan petolinnun kynsien mittaisiksi.
  “No, mutta totta kai, kultapieni”, Sirius hymyili ja levitti käsivartensa valmiiksi. Claudia ei kuitenkaan kävellyt hänen syliinsä, vaan nappasi pienen paketin hänen toisesta kädestään ja repi sen auki. Sisältä paljastui omituinen, jästien kuumemittaria muistuttava kapine.
  “Tuo on yksi omista suosikeistani, vaikka kunnia siitä kuuluu kokonaan Jamesille”, Sirius sanoi katsellen mittaria hellästi. “Se on siveysmittari. Elohopea nousee punaiselle aina, kun lähettyvillä on joku, jolla on likaisia ajatuksia sinusta. Sen saa käyntiin painamalla nappia… tästä näin…”
Elohopea mittarin sisällä ponnahti nopeasti ylöspäin, kunnes se osoitti aivan punaisen osan yläreunaa.
Claudia virnisti. “Ettei vain jollakulla olisi liikaa likaisia ajatuksia minusta?”
  “Senhän sinä haluaisit tietää“, Sirius virnuili aivan yhtä monimielisesti. Toiset kakoivat.
  “Pussaapa nyt pukkia kiitokseksi“, Sirius kehotti.
Claudia teki parhaansa, mutta Siriuksen ruumista ympäröi niin massiivinen kerros tyynyjä, etteivät hänen käsivartensa riittäneet lähimainkaan miehen ympärille. Viimein Claudia luovutti, tyytyi taputtamaan Siriusta päälaelle ja palasi takaisin toisten joukkoon. Mittari ponnahti taas kattoon.
  “Hyvä on, kuka teistä ajattelee likaisia minusta? Sinä, James? Vai kenties Cinnamon?”
  “Se on Peter“, Sirius kuiskutti hieman turhan kovaäänisesti Remuksen korvaan.

***

  “No, se oli hauskaa“, James totesi Lilylle, kun he myöhemmin samana iltana ylittivät Godricin Notkon talon pihanurmikkoa matkalla noutamaan Harrya Jamesin äidin luota. Pimeys oli jo laskeutunut, ja ohuen pilviverhon takaa erottui muutamia tähtiä. Lumihiutaleiden ja kuuran peittämä ruoho ratisi pehmeästi jalkojen alla.
  “Niin oli“, Lily sanoi lyhyesti.
  “Siriuksella oli vauhti päällä.”
  “Siltä näytti.”
  “Vaikka se pantomiimi Dumbledoren ja McGarmiwan rakkaussuhteesta oli kyllä vähän liikaa. Etenkin, kun hän näytteli sen Peterin kanssa.”
Lily katseli rouva Potterin talon ikkunoista paistavia valoja, eikä sanonut mitään.
  “Ethän sinä edes kuuntele minua!” James närkästyi, tarttui Lilyä olkapäistä ja käänsi hänet itseään kohti. Nähdessään Lilyn oudon ilmeen loukkaantuneisuus kuitenkin vaihtui huoleksi. “Onko kaikki hyvin?”
Lily repi katseensa irti tutuista ikkunoista. “Joo, minä vain mietin…”
  “Mitä?”
  “Rehellisesti sanottuna, et halua tietää.”
  “Onko sinullakin likaisia ajatuksia Siriuksen tyttöystävästä?” James hymyili.
Lily loi häneen lannistavan katseen. 
  “Joo, sen minä olen aina halunnut sinulle kertoa”, hän tokaisi ja nopeutti askeleitaan. James kiirehti hölkkäämään hänet kiinni ja pysäytti hänet.
  “Anteeksi, olen ihan tosissani nyt. Mitä sinä suret?”
  “En mitään erityistä.” Lily kohautti harteitaan. “Tuntuu vain oudolta juhlia teidän kanssanne pikkujouluja, kun en voi lähettää Ariannalle edes joulukorttia.”
James jäykistyi. “En halua puhua tästä, Lily. Olen jo kertonut mielipiteeni.”
  “Niin, etkä ole edes vaivautunut kysymään omaani!” Lily tiuskaisi ja nykäisi kätensä irti Jamesin otteesta.
  “Juurihan sinä sen sanoit!”
  “Eikä sillä ole sinulle mitään merkitystä!”
  “Lily, sinä olet absurdi“, James sanoi kylmästi. “Sinä - “
Mutta Lily pudisti päätään ja nykäisi ulko-oven auki marssien sisälle lämpimään eteiseen, ennen kuin James ennätti muotoilla lausettaan loppuun. Jamesin äiti oli jo eteisessä heitä vastassa, väsyneenä ja kokonpainuneena kuten aina nykyisin, ja kaikki mahdollisuudet puhumiseen olivat poissa. James riisui viittansa vihaisin liikkein ja seurasi Lilyä sisälle.
  “Mikä hätänä?” rouva Potter pani merkille heidän kolkot ilmeensä. “Oletteko te riidelleet?”
  “Ei”, Lily väitti.
  “Vielä”, tarkensi James.
  “No, mistä ikinä onkin kyse, selvittäkää se sillä aikaa, kun minä noudan Harryn. Hän alkaa itkeä taas, jos näkee teidät noin synkkinä. Näytätte siltä kuin joku olisi kuol- “
Rouva Potter äännähti tukahtuneesti ja pakeni portaisiin pystymättä lopettamaan lausettaan. Voi ei, James voihkaisi mielessään. Kokemuksesta hän tiesi, että kun äiti alkoi itkeä, siitä oli vaikea tehdä loppua. Ja kun äiti itki, James alkoi itsekin ajatella isän kuolemaa ja itkeä. Siitä olisi vain askel Harryn itkukohtaukseen, jonka jälkeen Lilyllä olisi käsissään kolme lohdutettavaa.
James huokaisi syvään ja seurasi Lilyä olohuoneeseen. Lily istui sohvan reunaan käsivarret puuskassa, eikä suostunut katsomaan häneen.
  “Lily“, James yritti.
Lily ei sanonut mitään.
  “Lily-kulta.”
James kallisti itsensä selälleen sohvalle ja laski päänsä Lilyn syliin. Lily tuijotti häntä kuin jotakin myrkyllistä loiseläjää, mutta ei sysännyt häntä pois. Hän käytti tilaisuuden hyväkseen ja alkoi maanitella Lilyä.
  “En halua tapella tästä nyt.”
  “Sinä et halua edes keskustella tästä. Ikinä.”
  “Mitä sinä haluat minun sanovan?” Jamesin oli kamppailtava pitääkseen äänensä rauhallisena. “Että en voisi olla onnellisempi, jos sinä ja Arianna olisitte taas parhaita ystäviä? Hän tappoi minun isäni.”
  “Hienoa, että sinun mielesi toimii noin yksioikoisesti.”
  “Mitä tuokin on muka tarkoittavinaan?” James hermostui.
  “Ei mitään. Eihän sillä ole väliä. Tärkeintä on se, että Arianna on murhaaja.”
  “Lily, lakkaa olemasta passiivis-aggressiivinen ja sano suoraan, mikä sinua vaivaa!”
  “Passiivis-aggressiivinen? Minäkö?” Lily huusi. “Mikä sinä sitten olet? En halua riidellä, Lily, en halua puhua siitä - mitä se sitten on tarkoittavinaan?”
Jamesin ilme synkkeni. “Ihan vain tiedoksesi, että olet surkea imitoimaan.”
  “Surkea? Niin varmaan olen! Varmaan olen huono kaikessa muussakin, eikö niin? Typerä ja ylitunteellinen jästisyntyinen, joka ei ymmärrä mistään mitään?”
James ponkaisi istumaan. “Ei sinun kanssasi voi puhua, kun olet tuollainen!”
  “Miksi sitten edes yrität?” sähähti Lily.
  “En tiedä. En todellakaan tiedä“, James vastasi samaan purevaan sävyyn.
He tuijottivat toisiaan silmät salamoiden.
  “Ehkä minun sitten pitäisi tehdä tämä sinulle helpoksi”, Lily tiuskaisi ja loikkasi jaloilleen. Hän syöksyi huoneen ovelle, missä rouva Potter seisoi kuuntelemassa keskustelua huolenrypyt otsallaan. Lily nappasi Harryn Jamesin äidin sylistä ja säntäsi eteiseen välittämättä alkuunkaan siitä, että Harry oli havahtunut ja alkanut itkeä. Hän tunki kenkiä jalkaansa raivon vallassa.
  “Lily!” James ilmestyi eteisen kynnykselle. “Lily, odota! Puhutaan tästä!”
  “Eihän minun kanssani voi puhua, kun olen tällainen!”
  “En minä sitä tarkoittanut, Lily, minä - odota, älä mene - “
Lily nykäisi ulko-oven auki niin rajusti, että se oli lennähtää saranoiltaan. Hän sysäsi Jamesin käden pois käsivarreltaan, paukautti oven kiinni perässään ja katosi jonnekin joulukuun kylmän illan keskelle jättäen Jamesin tuijottamaan lamaantuneena jälkeensä.

***

A/N2: Tätä oli hauska kirjoittaa - kommentteja? :)

//Muoksitaanpa tähän vielä loppuun. Haluaisin väsätä Pakkaskukille & Memorylle kotisivut, missä saisin ne talteen siististi yhteen paikkaan. Osaako kukaan vinkata paikkaa, missä voisi tehdä ilmaiset sivut? Laittakaa vaikka yksärillä tietoja :)
« Viimeksi muokattu: Helmikuu 27, 2008, 14:51:13 kirjoittanut Sharra »

Poissa Zenzibar

  • Pelastaja katsoi profiiliaan ja läikytti teetä pöydälle
  • Aurori
  • *
  • Sukupuoli: Noita
  • kesäinen-eskapisti-merirosvo-jedi-söpö-skotti
    • Home sweet home
  • Pottermore: BloodNight6399
  • Tupa: Mary Sue
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 27.2.08
« Vastaus #173 : Helmikuu 27, 2008, 20:02:13 »
Kai se on pakko kommentoida. Jäi muutenkin niin huono omatunto, kun jätin edelliset luvut kommentoimatta, näin ollen päätin kommentoida kaikkia kolmea lukua, mikä on minulta valtava uhraus, joka tietää paljon ihkutusta, kirjoitusvirheitä ja sekavuutta. Koita kestää :D

Joten:
Luku 95

Cinnamon... minua on alkanut jotenkin tympiä koko hahmo. En tiedä oikein miksi, hän vain on niin ärsyttävä kaikessa loistavuudessaan ja tuo viha-rakkaus suhde Alessandroon on myöskin aikamoinen rakkausdraama. Toisaalta ymmärrän neiti Belliniä - onhan se nyt Bellini eikä Bell? Meinaa mennä nää sukunimetkin ihan sekaisin...-  oikein hyvin. Alessandrohan on varsin mystinen hahmo ja kuvailustasi päätellen varsin komea sellainen. Lempihahmojani tässä ficissä :)
 Jännitin luvun alussa koko ajan, että menettääkö Alessandro kätensä, mutta sitten siihen tuli tämä Suuri Järkytys -Herra P:n kuolema :/- ja unohdin koko käden.

Sirius parka. Olet todella kehittynyt tämän ainaisen pimeyden ja angstin kirjoittamisessa, sillä minä oikeasti meinasin itkeä jo tuossakin, kun Sirius murehti sitä, että oli tappanut Josephin, vaikkei hänelle olisi ollut mitään syytä itsesyytöksiin. Olet saanut Siriuksen hahmoon lisää syvyyttä, ja tuska, jonka Sirius tässä kokee, tuntuu täällä ruudun toisellakin puolen, mikä on aikamoinen saavutus.

Sirius ja Claudia, joista ontullut varsin ihana pari<3, sopivat todella yhteen, varmaan siksi, koska Sirius on Sirius ja Claudia sukua Redille :P He ovat jotenkin niin hyvä pari -taas löytyi yksi keksimäsi hahmo, josta todella TODELLA pidän :)- ja heidän dialoginsa piristävät suurimmankin synkkyyden keskellä.

“Kun Red huolehti sinusta? Se mieshän on yhden hengen Irveta. Minulla ei ollut mitään pelättävää.”

Tuo kuvaus kyllä sopii Rediin aivan täydellisesti, ei siitä muuta voi sanoa :D

Lilystä ja rouva P:stä lukeminen meinasi laukaista uuden itkukohtauksen, kun vain luinkin heidän tietämättömyydestään, siitä miten heillä ei ole aavistustakaan, että kohta he saavat tietää jotain todella hirveää. Se että tietää itse jotain kamalaa, mistä asianomaiset eivät tiedä - vaikkakin puhuttaisiin vai mielikuvitushahmoista - se tuntuu hirveältä. Olet osannut luoda niin mahtavan ficin, että ... sanat eivät riitä siitä kertomaan. Oikeasti, minä taas vetistelen täällä, yritän ryhdistäytyä. *krhm*

Jamesin kirje Lilylle... Voi apua, minä oikeasti nauroin. Itken, kun ajattelen kuinka hyvä ja tunteellinen ficcisi on, mutta ootas kun James ryhtyy auvaamaan sydäntään -vaikkakin kännissä- ja selittää tuollaisen raskaan ja synkän asian kirjeessä, minä se vaan nauran. Sen täytyy takoittaa sitä, että ficcisi on joko tosi huono tai tosi hyvä, minä kallistun ehdottomasti jälkimmäisen puoleen.
Se että James kirjoitti tuon kännissä, teki siitä jotenkin tunteellisemman ja ... miten sen nyt sanoisi... syvällisemmän, kuin jos hän olisi tuon selvinpäin rustannut. Siinä saa jotenkin ymmärtämään, miten paljon James Lilyä rakastaa ja on todella hienoa, miten sinä olet osannut sisällyttää -mikä sana!- tähän ficciin noin hienosti. Kirje oli loistavasti keksitty ja juuri sellainen, kuin sen pitääkin olla. Myös se, että James teki kirjeen kännissä tarkoittaa sitä, että se oli omaperäinen kirje, sinulle ja Jamesille : )

Voldemort, ah :D<3 sinun Voldemortisi on ihana -joo näin se vaan on- mutta Peteriä minä inhoan! Törkeä takinkääntäjä sietäisi paiskata jorpakkoon! >:/ Aina kun luen kirjoittamastasi Peteristä -varsinkin nykyisin- tekee mili tulla teitokoneen ruudusta läpi ja hirttää koko mies. Osaat kuvailla tunteet ja tapahtumat niin hienosti, että tuntuu, kuin kirjoittaisit jotain tosielämän dokumenttia, etkä fanficciä. Kiitos.

Sitten kohtaus, joka minun teki mieli hypätä yli. Eihän siinäö muuta voinut, kuin lukea eteenpäin kyyneleet silmissä ja jakaa tuska Jamesin ja rouva P:n kanssa. Jotenkin, odoltin tuolta kohtaukselta enemmän... en oikein tiedä itsekään, mutta minusta tuo kohtaus, sekä se jossa Potterit ja Sirius menivät tunnistamaan herra P:tä, tuntui niin.. vajanaiselta. Kuin siitä puuttuisi jotain olennaista. Ehkä siinä oli liikaa tuskaa ja tunteita... en tiedä mitä minä odotin siltä, mutta se ei tuntunut oikealta. Ehkä rouva Potterin reaktio, kylmä hyväksyntä, oli se joka minua häiritsi eniten. Tai sitten se oli paras kohtaus... joko tai.
Jamesin kyyneleet pystyin kuvittelemaan täydellisesti ja voin rehellisesti myöntää, että piti hetki rauhoittua, ennen kuin pystyin jatkamaan lukemista...

Peterin ja Claudian keskustelu jotenkin tiivisti käsitykseni tästä kaikesta. Elämän kurjuudesta, petturuudesta, ystävien tärkeydestä... minusta tuntuu, että se oli koko osan tärkein kohtaus. Se sai minut myös ymmärtämään enemmän Peterin läpikäymää tuskaa ja sitä 'hyväksyntää' jonka hän saa Voldemortilta, muttei koskaan ystäviltään.
Claudia vaikutti tässä tietämättömältä ja jotenkin julman toteavalta, mutta se sopi kohtaukseen Peterin itsesäälin ja itsekehun sekoituksen sekaan. Tykkäsin.

Arianna sitten. Minua ärsyttää miten sinä kirjoitat hänestä kuin rotasta. Äh, typerä ilmaus, mutta siis se miten kaikki yhtäkkiä inhoavat häntä ja näin. Aluksi minullekin tuli sellainen olo, mutta herra P oli muutenkin sairas ja Arianna vain halusi auttaa. Harva tuossa tilanteessa pystyisi vain pysymään aloillaan, varsinkaan Arianna, se pitäisi tietää. Alkuperäinen Pakkaskukkien Arianna, on aikuistunut ja muuttunut niin paljon tuon sokeusjupakan myötä, etten tunne häntä enää ollenkaan. Haluaisin vanhan Rian takaisin, edes hetkeksi. Tästä Ariannasta, joka rypee itsesäälissä ja saa muutkin inhoamaan itseään, minä en pidä.
Brite, luulin häntä ensin naiseksi -nimi hämää- mutta tajusin lopulta että kyseessä on mies.. -onhan? vai sekoilenko minä taas täysin? Ei meinaan olisi ensimmäinen kerta. Uusi mielenkiintoinen hahmo tarinaasi. Sinä se et vissiin ikinä  lopeta näiden omien entistäkin erikoisempien hahmojesi kylvämistä? Mikäs siinä, vaihtelu virkistää :D

Cin ja Alessandro. En vieläkään pidä Cinistä, mutta Cin/Aless toimii :D Vaikka parin toinen osapuoli on ärsyttävä kuin mikä, Aless taspainottaa sitä hienosti ja hymyilin leveästi, kun tajusin että he ovat sitten taas pari :) Koin smanlaisen raktion kuin Dana, josta on tullut todella pidettävä hahmo... toivottavasti hän pysyykin sellaisena. Sinut tuntien siitä ei ikinä voi olla varma.

Sirius ja Claudia - taas kerran. En olisi odottanut noinkaan syvällistä keskustelua siltä parilta. Etenkään sitä kohtaa, missä Sirius tunnusti -tavallaan- että hänen ja Rian ero oli Sirren syytä. Se missä hän kertoi Claudialle, ettei puhu. Sekin kohtaus oli todella hyvä -miten se Claudia aina näistä kohtauksista löytyy?- etenkin, kun siinä tuli taas tuo Siriuksen syvällisempi puoli esille.

ja sitten.. Voi Apua! Minä repesin niin täysin, että meinasin taas itkeä, kun nauroin niin paljon! Tuota minä todella kaipasin, vanhaa kunnon Rediä... tai no miten sen nyt ottaa... Mutta että Remuskin? Nyt on kyllä maailmankirjat sekaisin. Olitko sinä ottanut jotain, kun tuon kohdan kirjoitit? JOs olit, niin ota toistekin, niin hyvä kohta se oli x_) emmelineä tosin käy sääliksi... Redistä tuli hieman sekopäinen, kun hän tuon Jazzin manaliuksen tapasi. Tosin, missäs ovat jäljet tuosta tapaamisesta? Vasta Red oli henkihieverissä ja nyt se hyppii jossain lantovassa lepakossa -hienoja nimiä muuten!^^- Remuksen kanssa? o_O

Dana/Domista en oikein osaa sanoa mitään. Se ei sopinut tuohon lukuun yhtään ja se oli niin satu-mainen kohtaus -siis satu-mainen ei satumainen tai äh.. anti olla- että jaa.... no kyllä Danakin ansaitsee sen unelmien prinssinsä, kun Cinkin sai :D (Cinkin XD)

Hui kauhia oli pitkä luku! o.O

Luku 96

Heti nimen perusteella meinasin skipata koko luvun, koska tiesin että lisää liikuttumista olisi tiedossa. Mutta oli ilmiselvää, että lukisin luvun kuitenkin, joten otin kaverini nauvosta mummon ja luin sen heti. (Myös kaverini lukee Memoryä ja hän oli kyseisen luvun ehtinyt lukea)

Taasko?! Ciniä tulee jo korvista ulos -miksi minä ajattelen aina alkoholia, kun sanon Cin? mutta asiaan- ainakin hän on tällä kertaa se onnellinen osapuoli, toisin kuin pakkaskukissa silloin kun hän murjotti.
Remuksen ja Cinnamonin välistä keskustelua oli kiva lukea, ja jotenkin tekstistä välittyi sellainen ystävyys ja tunne, että kaikki on hyvin. Kohtaus sai todellakin hymyn huulille. Vanha kunnon Remus ^^

Brite on varsin hauska hahmo, mutta toi mieleeni viiksivallu Ralphin :D -jos se nyt oli sen nimi- Tällä kertaa on Ariannan vuoro rypeä itsesäälissä ja minua alkaa tympiä sävy, joka on vallannut muuten niin ihanan ficcisi kokonaan... se synkkenee osa osalta lisää, mikä  todella harmittaa minua.. :/

Jamesin tunteiden ja ilmapiiriin kuvailu niin kotona kuin hautajaisissakin, meni niin synkäksi ja liikuttavaksi taas, etten taida sanoa niistä mitään. Haluan vain ilmaista, että hautajaiset olivat jotnekin värittömät. En tiedä miksi, kai minusta on lopultakin tullut immuuni itkemiselle, eikä minulle tullut muuta kuin ahdistava ja sellainen 'loppuisi jo' -tunne niistä.

“Että kokoonnutaan yhteiseen huoneeseen itkemään ja syömään täytekakkua, eikö siinä ole jotain ristiriitaista?”

Täysin samaa mieltä Peterin kanssa! TÄYSIN.

Tuosta lopusta minä en oikein enää osaa sanoa _yhtään mitään_ anteeksi. Sen vain haluan sanoa, että minäkin täällä kohotan itsekseni hiirtä ja kunnioitan loistavan hahmon Joseph Potterin muistoa. Niin ja se vielä, että viimeiset kolme sanaa tässä ficissä laukaisivat taas sen itkemisreaktion. Äh.. olen kauhea itkupilli, myönnetään... Yritän nyt kuitenkin kunnialla -niin varmaan- kommentoida vielä sitä osaa 97

Luku 97 (herranjestas! Mmemoryäkin on kohta 100 lukua! o.O)

Jamesin herääminen oli ihana ja näin silmieni edessä pienen Harryn olohuoneen lattialla *hymy* tuli väkisinkin mieleen oma kummityttöni, joka on kohta puolivuotias ja luultavasti yrittää itsekin liikkua kaikin mahdoolisin tavoin. Liikuintuin _taas_, voi jumalista! Mutta lähinnä sen takia, että Perjantaina näen kummityttöni taas pitkästä aikaa <3

Ja täällä sitä taas mennään TÄYSIN sivuraiteella... anteeksi...

Sitten, kelmit ja Lily! Tuo kohtaus piristi niin paljon, ettet edes usko. Koko porukka kasassa, eikä melkein yhtään agstavaa lausetta tai sanaa siellä välissä, joka pilaisi iloisen tunnelman. Sirius oli oma ihana itsensä ja olen iloinen, että osaat edelleen kirjoittaa myös rennompaa tekstiä, etkä ole täysin jumittunut tuohon pari viimeistä lukua ryöstäneeseen synkkyyteen. Siriuksen heitot saivat minut nauramaan, etenkin se misteli :D

Nyt en edes harmistunut Cin/Alessandro -kotahuksesta, sillä sekin oli paljon pirteämpi, etenkin kun matami Luukasa pääsi ylättämään. (Nauran vieläkin tuolle nimelle.) Jotenkin tulin niin paljon paremmalle tuulelle tästä luvusta ja nyt, ennen kuin unohdan, täytyy mainita, että ihanan nopeaa ovat nämä kolme viimeisintä lukua tänne ilmestyneet :D

Mitä?! Joko Brite lähtee? Ei se voi! Tämä on vasta sen kolmas kohtaus ja nytkö hänet pitää jo hyvästellä? Ehdin jo tottua häneen ja nyt minulla käy Arianna todella sääliksi. Älä vain aja häntä itsemurhan partaalle, tai minä tulen ja puren! NO en sentäs, mutta läheltä liippaa.
Lentävä Brite... :D

James parsimassa vaatteita. Sen minä haluan nähdä! Pitäisi tehdä tuosta pätkästä elokuva :D Tuossakin Siriuksen vitsailussa tuli taas niin ihanasti tuo rento ilmapiiri esille, että itselläkin mieli tuli paljon paremmaksi...
Myös Jamesin piikittelysiitä, että Sirius keksi juhlat ainoastaan siksi, että Remus hänelle vihjaisi, toi elävästi mieleen Pakkaskukkien ajat ^^

“Sinä et ole ainoa, tiedäthän“, Sirius sanoi karheasti.
  “Ainoa mitä?”
  “Jolla on ikävä häntä.”


Tuossa tuli taas esille se, miten paljon Sirius rakasti herra Potteria, mikä oli todella ihana pieni 'huomautus' tuolla välissä... Tuli sellainen olo, että Sirius ajatteli meidän unohtaneen sen ja halusi virkistää muistiamme *hymy*

Juhlat Peterille. Taas minulla niin ärsyttää... kehtaakin kukkoilla siellä mokomakin *ärrinmurrin* Peteristä on tullut nyt nin inhottava hahmo, ja jotenkin niin pinnallinen, etten enää edes välittäisi lukea koko ihmisestä.

Sirius joulupukkina? *reps* Ei voi olla totta! Sen minä pystyn kuvittelemaan mielessäni vähän liiankin hyvin. Siriuksen antamat lahjat kruunasivat koko tilaisuuden, etenkin viimeinen heitto siitä, miten Peterillä on likaisia ajatuksia Claudiasta. Kaikkea se sinä keksitkin, vaikka minusta tuntuu, että Sirius todella on siellä jossain ohjailemassa sinua. x) No ei, kyllä minä uskon, että kaikki tämä on sinun loistavien aivojesi työtä, eikä mitään muuta! :)

Osasin odottaa tuota Jamesin ja lilyn riitaa, mutten siltikään osaa eläytyä siihen. Lilyä minä ymmärrän täysin, toisaalta Jamesiakin, mutta olen niin tottunut lukemaan iloisesta paristamme, etten vain osaa ... äh, miten tämän nyt sanoisi... Se vain ei tunnu oikealta, kuin teksti olisi täynnä kirjoitusvirheitä ja tökkisi. Toisaalta taas, liika onnellisuus menee jo yli, jopa Lily/Jamesin tapauksessa. Joo.. parempi pitää suuni kiinni.

Että näin. MInulta meni tähän lähemmäs puolituntia, tiedän kommentin olleen aika surkea, pitkäveteinen, itseään toistava ja vaikka mitä muuta. Pahoittelen sitä ja puolustelen -surkeasti- sanomalla, että kommentoinpa ainakin ja sian kertoa näkemykseni tästä asiasta. Toivottavasti siitä oli edes jotain hyötyä :)

Kiitos, Sharra! Seuraavia lukuja odotellessa,
Zenzibar kiittää ja kumartaa!



"You're only given a little spark of madness. You mustn't lose it." -Robin Williams

hobitti

  • Ankeuttaja
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 27.2.08
« Vastaus #174 : Helmikuu 28, 2008, 03:30:57 »
Hellou,
Hmm.. olin kahden vaiheilla etta lattaisinko tata tanne ollenkaan, lahes kaikki kun vaikuttaa olevan sita mielta etta memoryn kritisointi on suunnilleen laitonta, mutta en nyt jaksa valittaa sellaisesta.

Olen siis enaa satunnainen lukija ja siksi satunnainen koska minusta tassa on liikaa ihmissuhdesotkuja, epauskottavia ja ennaltaarvattavia juonikuvioita seka huumoria jota en pida hauskana. Kuin lukisi saippuasarjan kasikirjoitusta tai jotain. Pidan nykyaan aikuisemmasta ja suorasukaisemmasta kirjoitustyylista enka jaksa arvailla puolia. Tiian etta olet pistanyt ikarajaksi k-13 mutta minusta voisit kylla olla vahasen rohkeampi. Eli kun puhut vaikka seksista, ei sen tarvtse olla "toisarvoisia asioita", "en halua edes tietaa.. bla bla blaa jossa ensimmainen lapsenne on saanut alkunsa" tai "jotain pahoinvointia aiheuttavaa". Se on niin booooring... siis jotain niin akloa lassyn lassyn k-11 kamaa kun olla ja voi ja se on outoa koska tietaakseni olet jo ihan kypsa kahdeksantoista(?)vuotias. Ei ikarajaa tarvitse lahtea venyttelemaan vaikka vaihteeksi keksisitkin jotain uusia synonyymeja noille. Siita ei tule liian ronskia kunhan vaan jaksaa harjoitella. Jos ei, niin se on oma hapea. Aika hamaraa etta vakivallan kuvailussa sinulla ei tunnu olevan yhtaan vaikeuksia... En ihan valttamatta ole tassa sotajalalla ihmiset, mutta kylla mina kyllastynyt olen ja tahtoisin saada aikaan keskustelua. Kaikki truufanit pysykaa poksyissanne, ei pieni ravistelu sharraa varmaan tapa :) Sanokaa vain etta no koitappa ite kirjottaa yhta pitka ja hyva ficci, silla en osaa eika minua kiinnosta kuin naiden lukeminen. Pitkahan tama on kuin nalkavuosi mutta laatu jojoilee aikalailla.. Pakko ihmetella miten jotkut voi verrata tata itse kirjoihin? En mina nyt niin pitkalle menisi.

Takaisin asiaan.. Aioin nyt puhua vahan L/J:sta. Toi Lilyn lahto viime luvussa naksautti mun paani totaalisesti. Miksi teet Lilysta niin tyhman? Miksi kukaan vaarantaisi oman lapsensa hengen santaamalla ulos tuolla tavalla? Suoraan sanottuna se oli huono veto. Ei kiva lukea, liian radikaalia. Ja raivostuttavaa, silla loppupeleissa se tulee kuitenkin olemaan James jonka pitaa pyydella anteeksi kaikilta, vai mita? Mun mielesta hirvittavan epareilua, ja en ymmarra mika himo ihmisilla on nahda James jonain idioottina. Se on mun lempihahmo varmaan ikina! Naisethan ne tassa on niita tekopyhia raukkoja! Olisin itse helvetin onnellinen jos saisin tollasen miehen. Eika L/J osaa selvittaa ikina mitaan itse. Aina tarvii sotkea joku Sirius tai Cinnamon mukaan valeja sopimaan... tai ALESSANDRO. Meilla on myos eri kasitys siita mika on sopoa/hassua ja mika taas noloa. Oman lapsen syntymasta (melkeinkin) myohastyminen ON noloa. Kaikki naa vauvelijutut on olleet vaivaannuttavaa luettavaa, huomaa aika selkeasti ettet itse ole sujut asian kanssa ja usko tai ala mutta se hairitsee. Ja mita vikaa vahinkolapsissa on? Varmaan puolet tan maailman lapsista on vahinkoja.. Tuonkin asian saralta tassa jossain vaiheessa revittiin niin paljon turhaa tekstia etta oksat pois. Enka myoskaan ymmarra miksi valitatte kun L/J:lla "menee koko ajan liian hyvin". Joo tosi hyvin taaskin menee :/ Ainako muka pitaisi kaikki menna pain helkuttia? No way...
Siina.. Muoksin taas kun keksin lisaa sanottavaa :) (Huom! Olen talla hetkella Mosambikissa joten viestissa ei nay pilkkuja siella missa normaalisti olisi.)
« Viimeksi muokattu: Helmikuu 29, 2008, 09:54:21 kirjoittanut Cigüeña »