Kirjoittaja Aihe: Memory (Kelmit, K-12, het) VALMIS 29.11.08  (Luettu 160140 kertaa)

0 vuotislaista ja 1 Ankeuttaja kyttää tätä aihetta.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 16.4.07
« Vastaus #125 : Huhtikuu 24, 2007, 20:28:19 »
Ohhoh, miten paljon kommentteja! Kiitos tasapuolisesti kaikille, olette tosi kilttejä!

Amethyst, kiitos. Totta, mulla on pieni taipumus mennä ylidramaattisuuden puolelle - mutta hei, jos tyttö ei saa harrastuksensa parissa irrotella kunnolla, niin milloin sitten? Kyllä, Dana on uusi hahmo - mutta ei se, josta olin niin kamalan innoissani...

Keholeijus, kiitos, täytyykin käydä korjaamassa tuo virhe. Postitin näitä silloin niin kovaa vauhtia, etten ole huomannut, jos osa luvuista on ollut liian pitkiä (niin kuin ne on joskus ollut...)

Argetlam, kiitoksia ja kiva kun kommentoit! Kyllä sen 10 A4:sta kirjoittaa päivässä helpostikin - tai no, sillä lailla helposti, että silloin ei jää aikaa kovin monelle muulle asialle ja että sen jälkeen sattuu joka paikkaan Kamalasti.

Zenzibar, kiitoksia pitkästä kommentista! Kammottava totuus, mutta mulle tuli kova ikävä Hermeliä heti kun se oli kuollut. Ärsyttävähän se on, eikä sitä edes näkynyt kovin paljon tarinassa - mutta kirjoittajan mielessähän on kaikki.

miki, kiitos pitkästä aikaa! Huomasin itsekin, että on ollut vähän liikaa noita väliosia - mutta kun olin kirjoittanut tuon sopan, tajusin, että selvitettäviä asioita on niin paljon, että tuli kummasti ikävä yksinkertaisia väliosia, joissa ei ole mitään sanottavaa.

Brandend, tätä oli sinänsä kai ihan mukava kirjoittaa, tätä taistelua - paitsi että se venyi omasta näkökulmastani katsottuna liian pitkäksi, koska sitten kun yritin lukea sitä, kyllästyin :D tosin mikä ihme se on, kun tietää kaiken, mitä tapahtuu seuraavaksi. Kiitos!

Neilikka, kiitos pitkästä kommentista. Ariannaa ja Remusta oli hauska kirjoittaa kaksikkona, koska en ole kai ikinä kirjoittanut ihan vain niistä kahdesta sillä tavalla. Toinen keskustelemisen arvoinen kaksikko olisi James ja Cinnamon - jotenkin tuntuu, että ne voisivat olla mielenkiintoisia, jos muita ei olisi paikalla. Hyvä, että edes joku pitää kliseisten Siriuksen ja Ariannan puolia! En voi sille mitään, mutta toisinaan tulee halu kirjoittaa kliseitä - eikä voi kirjoittaa, jos ei kirjoita sellaista, mitä itse haluaa. Siksi lässytystä ja kliseitä.

Nasu, se on tietenkin mielipidekysymys, mutta itse en yritä tehdä tästä kovin realistista - tämä on fanfictionia, alaltaan fantasiaa ja sitä paitsi on hauska tehdä epäuskottavia asioita ja tapahtumia. Mulla ja sulla taitaa olla vähän eri näkemys myös siitä, missä iässä on normaalia saada lapsi, mutta sehän tietenkin riippuu kokonaan siitä, mitä itse ajattelee :D minä ja ihmiset, jotka tunnen ovat niitä, joiden mielestä lapsi 20-vuotiaana on kauhistus ja nuoruuden loppu; toisaalta löytyy niitäkin, jotka saavat lapsen jo 15-vuotiaana ja ovat tyytyväisiä sen kanssa - ja tietenkään kummankaan ryhmän jäsenet eivät pysty ymmärtämään toisen näkemystä :) vielä kun sanoit, että yhdessä osassa on yksi päivä ja seuraava osa jatkuu seuraavasta päivästä - olen laittanut siihen otsikon alle päivämäärän, myös kuukauden, joka vaihtuu aika tiheään tahtiin. Nyt siis eletään huhtikuuta, puolitoista vuotta ficciä jäljellä ja muutama kuukausi Harryn syntymään. Mutta vakavissaan - Memorya on jo nyt yli 600 sivua, joten kannattaako kiduttaa niskojaan, jos ei yhtään tykkää tekstistä? Kiitos :)

idemus, kiitos!

toyhto, kiitos :) ehkä me ollaan erikoistuttu vähän erilaisiin asioihin - minä kirjoitan toimintaa, sinä kirjoitat... no, toimintaa :D (jos K ja S olisivat täällä, ne haistaisivat tuossa kaksimielisen merkityksen...) Minäkin huomasin tykkääväni Cinnamonin ja Remuksen tilanteesta - aika hassua, koska aiemmin olin ihan varma, että Cinnamon tekee taas jotakin typerää ja kaksikko päätyy riitoihin, mutta nythän niillä näyttää olevan oikein mukava ystävyyssuhde. Cinnamon on hauska; se osaa yllättää mut, vaikka kaikki muut ovat ennalta-arvattavia ja liian tuttuja. Rupesin miettimään myös tuota, että toisessa todellisuudessa Cinnamon ja Regulus olisivat oikeasti olleet aika hyvä pari. Olisit sanonut asiasta aiemmin, niin olisin ottanut sen harkintaan ennen kuin pitää eliminoida yksi pieni Regulus! Tai sitten olisin voinut kehittää Regulukselle ja Alessandrolle traagisen suhteen. Se olisi ollut mukavaa. Niin, ja ei siinä hahmojen pohtimisessa ole mitään vikaa - päinvastoin, on kirjoittajana mukavaa kuulla, mitä toiset näkevät hahmoissa, koska itse tietenkin näkee ne kokonaisuutena, josta kaikki ei edes päädy paperille, ja lukija voi olla ihan eri mieltä. Ja asiakas on (kuulemma) aina oikeassa.

Nathaniel, kiitos! Täytyy sanoa, että onnittelen sua urakkasi johdosta - Pakkaskukissa ja Memoryssa on nyt yhteensä yli 1000 sivua ja jos olet lukenut sen kolmesti... säälin niskojasi. Mutta kiitos kaunis. Se oli nätisti sanottu. Kyllä, Reguluksen luolamiesjuttu selviää pian - kunhan keksin, miten voin selvittää sen olettaen, että Sirius ei saa koskaan tietää... eikä myöskään Voldemort. Vaikeaa, mutta ehkä keksin sen jotenkin. Siskoni kertoi mulle unessa ratkaisun yhteen tämän luvun ongelmaan, joten ehkä sitä tapahtuu senkin ongelman kohdalla. Täytyy vain nukkua. En ryhdy riitelemään kanssasi Ariannan näkökysymyksestä - sanotaanko ärsyttävästi englantilaisittain, että I've got it all under control. Tai suomalaisittain homma hanskassa (ja hanskat hukassa). Jos pitkää lukua toivoit, niin tässä on toinen pitkä - mutta paljon vähemmällä actionilla. Melkein sääli. Tykästyin dramaattiseen tappelemiseen. Ehkä meissä kaikissa ficcareissa asuu pienen pieni drama queen.

Nosse, kiitos! ...toivottavasti kommentoit jatkossakin :D

stinkebe, tervetuloa Vuotikseen ja kiitos! Ei Memory tästä ihan heti lopu - mulla on puolentoista vuoden tapahtumat kirjoittamatta, vaikka tietty toivonkin, että saisin tämän valmiiksi kahdessa ja puolessa kuukaudessa...

gardenia, kiitos! :)

Meenai, kiitos sinne henkisesti Kanarialle!

Jacquélina, kiitos. Pakko sanoa, ettei Orlando Bloom ole ikinä ollut lempinäyttelijäni... :D mutta sitähän sattuu. Oli mukavaa, kun tulit kommentoimaan pitkästä aikaa.

jenniih, kiva kun tulit kommentoimaan ja kiitos.

Lana Laney, kiitos. Pelkäsin itse vähän, että tuleeko noin monesta taistelukohtauksesta toisiaan toistavaa ja puuduttavaa luettavaa, mutta selvisin ehkä sittenkin säikähdyksellä. Kiva, jos "parien jako" miellytti; halusin vähän vaihtelua, koska olisi liian helppoa pistää kaikki omien rakkaidensa seuraan. Oli kuitenkin mukava päästä kirjoittamaan Ariannasta ja Remuksesta, ja toisaalta taas Sirius ja Peter oli hauskaa kontrastia toisiinsa verrattuna. Vaihtelu virkistää, jopa kirjoittajan.

Dian, kiitos. Otin vihjeestä vaarin ja kirjoitin Alessandrosta :) se oli mukavaa, vaikka Alessandro liikkuukin edelleen täysin toisessa universumissa kuin minä. Ja kaksi kertaa nopeammin kuin minä, se kirottu honkkeli.

Siinä oli tosiaan monta kommenttia vastattavaksi, vielä kerran kiitos kaikille!

 - Sharra

78.osa - Toipilaat
23.4.1980

Herätessään Arianna sai vastaansa raastavan kivun. Se levisi hänen varpaistaan jalkateriin ja sieltä sääriä pitkin aina kaulaan saakka. Se sykki hänen lihaksissaan kuin kidutuskirouksen tai liian pitkän maratonin jäljet, ja kun hän liikautti päätään, se jyskytti hänen ohimoillaan kuin hermoradoilla edestakaisin ajava Tylypahkan pikajuna. Ei liikettä siis, hän päätti ja yritti keskittyä hengittämään syvään. Hänen olonsa tuntui puuroiselta, viime aikojen tapahtumat epäselviltä. Oli selvää, että hän oli jossakin, mutta tarkempi määritelmä olisi silti tehnyt hyvää.
Hän räväytti kokeeksi silmänsä auki ja törmäsi sävyttömään tyhjyyteen. Missään ei näkynyt mitään - ei värejä tai varjoja, eikä sen puoleen varjojakaan, kun hän ajatteli asiaa tarkemmin. Onttous iski hänen sisälleen; hän oli edelleen kellarissa. Muuta vaihtoehtoa ei ollut.
Arianna yritti keskittyä ajattelemaan. Hän oli edelleen elossa - se oli ehdottomasti hyvä asia. Hän oli elossa, eikä häneen sattunut enää niin paljon aiemmin. Kun hän oikein yritti, hän pystyi liikuttamaan jopa murtunutta kättään. Pöly tuntui laskeutuneen ja hengittäminen oli helpompaa. Pieniä valopilkkuja hämärässä.
Kivusta huolimatta Arianna käänsi päätään. Hänen oli pakko liikkua. Oli pakko päästä pois. Kukaan ei ollut vaivautunut noutamaan häntä ja Remusta kellarista, joten hän tekisi sen itse, vaikka sitten kuolisi yrityksessä. Uhmakkaasti hän nousi kivistävien kyynärpäidensä varaan ja ryhtyi sohimaan ilmaa ympärilleen tavoitellen Remuksen hahmoa viereltään. Hänen sormensa löysivät pelkkää tyhjyyttä. Miten se oli mahdollista? Vasta äskenhän Remus oli levännyt tässä hänen vierellään, hänen tukenaan. Hätäännys täytti Ariannan mielen. Oliko Remus lähtenyt ilman häntä?
Sitten Arianna tajusi jotakin muutakin. Pinta hänen selkänsä alla ei ollut enää kova tai kylmä, tai muhkurainen. Se oli melkein... miellyttävä. Kun hän liikutti kämmentään, hän tunsi sormenpäissään viileän puuvillan. Missä hän oikein oli?
Hän avasi kokeeksi suunsa. Kurkku tuntui karhealta, hengitys kulki pihisten.
  “Hei… Hei!”
Ei vastausta. Arianna yritti uudelleen.
  “Se tyttö kolmosessa taitaa olla valveilla!” käytävästä huikattiin.
Kesti vain minuutti tai kaksi, ennen kuin lähestyvien askelien ääni löysi tiensä Ariannan korviin. Jossakin narahti jokin - ovi, kenties - ja sitten Ariannan korvan juuressa puhuttiin.
  “No, heräsithän sinä.”
Arianna hätkähti. Puhuja oli Cinnamon.
  “Luulin jo, että aiot nukkua loputtomiin”, Cinnamon jatkoi tekoreippaasti. “Voitit jopa Siriuksen nukkumisessa. Te toden totta sovitte yhteen.”
  “Missä minä olen?”
Cinnamon oli hetken hiljaa. “Mungossa, tietenkin. Missä muualla muka olisi näin valkoista?”
  “Valkoista?” Arianna toisti heikosti. Hän ei nähnyt valkoista.
  “Niin, tietenkin. Valkoista. Se on väri.”
Arianna ei sanonut mitään. Hänen päänsä tuntui äkkiä kovin raskaalta; paniikki hyökyi aaltona läpi hänen kehonsa täyttäen hänet kokonaan. Miksi hän ei nähnyt mitään? Mitä hänelle oli tapahtunut?
  “Arianna?”
  “Minä en näe valkoista”, Arianna sanoi paksulla äänellä.
Häntä alkoi vapisuttaa. Cinnamon tarttui hänen käteensä ja puristi sitä lujasti, jotenkin hätäisesti.
  “Montako sormea?” Cinnamon oli arvatenkin kohottanut kätensä hänen silmiensä eteen.
Arianna vilkuili turhaan ympärilleen. “Mistä minä sen tietäisin?”
  “Etkö näe mitään? Et varmasti?”
  “Sano sinä”, Arianna äyskähti. “Sinähän tässä se parantaja olet!”
Cinnamon oli alkanut uikuttaa hiljaa. “Voi ei... voi ei... tässä ei voi käydä näin…”
Arianna ei uskaltanut kysyä, missä. Häntä pelotti niin kovasti - pelotti enemmän kuin kertaakaan Auroriakatemian kellarissa edes sen räjähdyksen jälkeen. Mitä oli tapahtunut? Miksi Cinnamon itki, eikä tehnyt elettäkään korjatakseen asioita? Pakokauhu hiipi takaisin hänen mieleensä, kun hän yritti kuvitella, mitä tapahtuisi, ellei kukaan pystyisi korjaamaan tilannetta. Mitä hän sitten tekisi? Hän olisi halunnut kysyä, mutta sanat olivat lamaantuneet kurkkuun.
Cinnamon veti syvään henkeä. “Tämä on paha juttu, Ria. Pahempi kuin kuvittelimme. Me... arvioimme väärin.”
  “Kerro”, Arianna kehotti ilmeettömästi.
  “Me luulimme... pahus, me luulimme, että se oli vain pölyä, että täällä sairaalassa kyllä… ja eihän silmiisi enää satu ? Kun tulit ensimmäisen kerran tajuihisi, valitit vain, että silmiäsi polttaa.”
  “Nyt ei tunnu mitään“, Arianna sanoi katkerasti.
Cinnamon pysyi vaiti.
  “Te ette pysty korjaamaan tätä, vai mitä? Minä jään tällaiseksi.” Sokeaksi. Sitä hän ei pystynyt sanomaan ääneen.
  “Olen todella, todella, todella pahoillani, Ria. Meidän olisi pitänyt tajuta aiemmin”, Cinnamon sanoi läpeensä surkeana.
  “Mene pois. Minä haluan olla yksin.”
Cinnamon epäröi. “Ria - “
  “Tarkoitan sitä. Mene nyt. Heti. Ole kiltti”, Arianna lisäsi kuivasti tarkoittamatta sitä vähääkään. Järkytys uhkasi ravistella koko hänen vartaloaan aina kiireestä kantapäähän, eikä hän halunnut ketään todistamaan tätä musertumista. Sokea. Sana upposi hänen vatsanpohjaansa kuin kivi järveen, ja hänen teki mieli oksentaa se ulos. Kuolemakin olisi ollut parempi kuin tämä - tämä avuttomuus, kaiken loppu. Mitä hän muka tästä eteenpäin tekisi? Kaikki hänen unelmansa olivat kuolleet, mutta hänen ruumiinsa säilyi yhä elossa. Se oli kaukana reilusta.
  “Mene jo!” Arianna hautasi kasvonsa tyynyyn.
Cinnamon huokaisi ja kosketti hänen olkapäätään. Hän nytkähti nopeasti kauemmas tytöstä. Sänky narisi, ja sitten alistuneet, verkkaiset askeleet kielivät Cinnamonin lähtevän. Hän sulki oven muistuttaen, että Arianna voisi huutaa häntä milloin ikinä tarvitsi seuraa.
Arianna räpytteli häpeillen kyyneliä silmistään. Huoneen hiljaisuus tuntui pelottavalta kuin nurkassa vaaniva peto. Ehkä hänen olisi pitänyt pyytää Cinnamonia jäämään. Tunkiessaan peitonkulmaa suuhunsa hän tajusi, ettei ollut edes tullut kysyneeksi, mitä Remukselle ja Hermelille oli tapahtunut.

***

Cinnamon teki parhaansa haihduttaakseen Ariannan mielestään matkalla Siriuksen huoneeseen. Sirius oli herännyt jo edellisenä päivänä, joten hänellä ei oikeastaan ollut hätää. Häntä oli kuitenkin vaikea saada pysymään vuoteessaan, koska hän oli niin huolissaan ystäviensä puolesta.
Cinnamon pujahti sisälle Siriuksen ja Peterin huoneeseen juuri ajoissa, jotta ennätti löytämään heidät puristamasta toistensa käsiä. He tutkivat yhteenliitettyjä käsiään kulmat kurtussa.
  “Peter, sinun pitäisi olla sängyssä”, Cinnamon komensi parantajan oikeuksin.
  “Minähän olen.”
  “Niin, Siriuksen sängyssä”, Cinnamon letkautti.
  “Mutta minä olen ihan terve!”
  “Minä olen parantaja, minä määrään sen. Mikä on puolustuksesi?”
  “Meistä näyttää siltä, että meillä on vääränlaiset kädet“, Sirius sanoi tuijottaen edelleen otsa rypyssä sormiaan. “Minulla on Matohännän sormet.”
  “Ja minulla Anturajalan. Inhottavaa”, Peter irvisti. “Ties keneen nämä sormet ovat sekaantuneet.”
  “Kiittäkää Frank Longbottomia”, Cinnamon hymyili. “Hän sen keksi.”
  “Meidän sormiemme vaihtamisen?”
  “Teidän pelastamisenne.”
Sirius ja Peter vilkuilivat toisiaan ymmällään. Cinnamon huokaisi. Vielä edellisenä iltana kumpikin Kelmi oli ollut niin kehnossa kunnossa, ettei ollut ollut mitään mieltä kertoa heille Auroriakatemian tapahtumista. Hyvin levätty yö oli kuitenkin tehnyt tehtävänsä, ja nyt oli aika puhua kaikesta siitä, mistä hän olisi paljon mieluummin vaiennut. Sulkiessaan silmänsä hän saattoi yhä nähdä sen kaiken elävänä mielessään.
  “Kuinka paljon te muistatte?”
  “Voldemort lähti”, Sirius sanoi välittämättä siitä, että Peter vinkaisi nimelle. “Ja katto tippui meidän niskaamme.”
  “Jatko onkin sitten Frankin tekosia“, Cinnamon selitti istuen hänkin Siriuksen sängyn laidalle. Hän tuijotti käsiään. “Frankin mielestä oli hyvä idea tehdä nesteytysloitsu - “
  “MITÄ? Muuttiko hän meidät NESTEMÄISIKSI?”
  “No, onhan se järkeenkäypää”, Cinnamon hymyili vinosti. “Hän muutti teidät kaikki lätäköiksi, koska lätäkkö ei voi oikeastaan murskaantua. Sillä tavoin te selvisitte talon romahduksesta.”
  “Nerokasta”, Peter sanoi ällistyneenä.
  “Niin, siihen asti. Mutta kuvittelepa, miten hauskaa pelastusjoukoilla oli, kun he yrittivät päätellä, mikä pisara kuuluu kenellekin. He keräsivät teidät pulloihin ja kantoivat tänne, ja me huolehdimme lopusta. He varmaan laittoivat osan pisaroista vääriin pulloihin, siksi teillä on väärät kädet.”
  “Inhottavaa!” Sirius tuijotti käsiään. “Minä olen siis ollut pullonhenki!”
  “Tuliviskiä pikemminkin, mutta ei siitä sen enempää. Peter, sänkyysi, hus!” Cinnamon hätisteli.
Peter pisti vastaan. “Mutta eihän meille tapahtunut mitään!”
  “Teillä ei ehkä ole naarmuja, mutta ei ole varsinaisesti terveellistä muuttua kiinteästä nestemäiseksi ja takaisin. Sisäelinvauriot - “
  “Ovat akkojen kotkotuksia”, Sirius ilmoitti. “Mitä muille kävi? Joko he ovat heränneet?”
Cinnamon oli hetken hiljaa. “Frank on kunnossa, hän on jo valveilla. Samoin Lily. Alice… Hän joutui hätäsynnytykseen.”
  “Mitä se tarkoittaa?”
  “Että pikku Longbottom oli syntyä ennen aikojaan. Parantajat saivat estettyä sen, mutta Alice joutuu vuodelepoon koko kesäksi.”
  “Tyttöparka.” Sirius vislasi. “Miten James?”
  “Tuota…”
  “Cin…”
  “Hän ei ole vielä herännyt”, Cinnamon myönsi. “Nesteytysloitsu jäi jostakin syystä vaillinaiseksi hänen osaltaan. Loitsuasiantuntijat epäilevät, että hän pisti liian kovasti vastaan. Hänet toimitettiin tänne puolinesteenä ja… no, kaikki ei mahtunut pulloon. Mutta kyllä hän on nyt jo ihan ihminen”, Cinnamon lisäsi, kun Siriuksen kasvot muuttuivat vaarallisen valkoisiksi.
  “Mikä hänen kuntonsa on nyt?” Sirius kysyi hiljaa.
Cinnamon kiemurteli. “No, matami Luukasa joutui kasvattamaan hänelle uuden maksan ja pernan - ja keuhkoja piti korjailla vähäsen, niin että hän nukkuu nyt - mutta parantaja Hunks on melko varma siitä, että hän herää iltaan mennessä. Sitten nähdään, pitääkö vielä korjata jotakin.”
  “Esimerkiksi mitä?”
  “No…”
  “Aivoja?”
Cinnamon ei sanonut mitään. Sirius läimäytti nyrkillä sängynpatjaa.
  “AUTS!” Peter parahti ja pomppasi seisomaan.
  “Mitä?” Sirius närkästyi. “Älä vain väitä, että osuin sinuun! Minä löin toiselle puolelle sänkyä!”
  “Ei se sitä ole.” Hiki kirposi Peterin vahankalpeille kasvoille ja lähti virtaamaan poskea pitkin.
  “Mihin sattuu, Peter?” CInnamon kysyi muistaen parantajanvelvollisuutensa.
Peter vain pudisti päätään. “Täytyy mennä - pakko päästä pois -”
  “Minne sinä luulet meneväsi?” Cinnamon yritti tarttua Peterin käsivarteen, mutta tämä kiskaisi itsensä irti ja pyyhälsi hurjaa vauhtia ovelle sairaalakaapu nilkkojen ympärillä liehuen.
  “Tarvitsen vain raikasta ilmaa. On kuuma”, Peter viittilöi merkitsevästi hikoilevien kasvojensa suuntaan ja pujahti ulos ovesta kivusta irvistellen. Hän katosi käytävään puristaen kiivaasti käsivarttaan.
  “Täytyy antaa hänelle kipulääkettä, kunhan hän tulee takaisin“, Cinnamon mutisi itsekseen. “Väärä käsi voi aiheuttaa sivuvaikutuksia…”
Sirius ei näyttänyt edes kuuntelevan häntä. “Mitä muille tapahtui, Cin?”
Cinnamon tunsi ikävän pistoksen sydämessään tajutessaan, että hänen olisi kerrottava Ariannasta. “Tiedät kai, että Lucy Wright-X on kuollut“, hän aloitti haluten pitkittää tuskallisen tiedon paljastamista. Sirius oli niin äkkiarvaamaton, että voisi tehdä ties mitä.
  “Joo. Jude kävi täällä äsken sen pikkutytön kanssa. Kutsui minut ja Jamesin hautajaisiin.” Sirius hymähti. “Taas vaihteeksi.”
  “Toinenkin sinun työkaverisi kuoli. Hermel Biggs. Olen pahoillani, Sirius.”
  “Mitä hänelle tapahtui?” Siriuksen ilme oli yhtä tutkimaton kuin hänen äänensäkin.
Cinnamon ravisti vaaleaa tukkaansa surullisesti. “Kellari romahti hänen niskaansa”, hän kuiskasi. “Ja, tuota - “
  “Mitä?”
  “Arianna ja Remuskin löydettiin kellarista.”
Sirius sulki silmänsä. “Voi Merlin… Ei enää…”
  “He ovat molemmat elossa. Parantajat virvoittavat jo Remiä”, Cinnamon kiirehti vakuuttamaan. “Pääset katsomaan häntä ennen iltaa.”
  “Entä Ria?”
  “Voit mennä hänenkin luokseen jo tänään“, Cinnamon lupasi.
Sirius tuijotti häntä kivettynein katsein. “Huomaan, ettet halua sanoa mitään hänen kunnostaan.”
  “Minä - “
  “Merlin, kakaise se ulos! Onko hän tajuton? Halvaantunut? Koomassa? Kuoleman partaalla? Kerro, tai minä - “ Sirius sulki suunsa ja pudisti päätään kuin purkauksestaan vihaisena. Hänen silmistään paistoi synkkyys ja aito hätä.
  “Hän selviää kyllä“, Cinnamon aloitti. “Mutta - on jotakin - “
  “Anna tulla. Kestän sen kuin mies.”
  “Arianna… hän ei näe. Hän on… sokea.” Viimeinen sana solahti kuiskauksena hänen huultensa raosta, ja kyyneleet pyrkivät sumentamaan näkökentän.
Sirius avasi suunsa, muttei saanut sanotuksi mitään. Hänen ilmeensä oli outo. “Pysyvästikö?”
  “Luulen niin”, Cinnamon kuiskasi. “He olisivat voineet korjata sen, jos se olisi tajuttu ajoissa, mutta - “ Hän katsoi Siriusta avuttomana. “Tuollaisia vammoja on vaikea korjata, jos kuluu liikaa aikaa. Olen todella pahoillani.”
  “Älä minulta pyydä anteeksi. Ariannalle sinä olet velkaa”, Sirius kähähti. Mutta kaikesta huolimatta saattoi nähdä, että uutiset olivat olleet hänelle kova pala nieltäväksi. Hän vältteli Cinnamonin katsetta parhaansa mukaan.
  “Usko pois, että kadun sitä nyt. Hän valitti, että hänen silmiään polttaa... parantaja Hunks sanoi, että se johtuu pölystä, että se menee ohi… enkä minä voinut kuin uskoa, koska kokonainen rakennus oli räjähtänyt ja kaikkialla oli ruumiita... Mutta silti.” Cinnamon ummisti silmänsä.
  “Tämä tappaa hänet.” Sirius hieraisi kädellä otsaansa. “Kai hän tietää jo?”
  “Hän arvasi. Ilman näkökykyäkin.”
  “Tarkkanäköinen tyttö.” Sirius nauroi sanojen ironialle.
Cinnamon hymyili hermostuneena. “Haluatko mennä käymään hänen luonaan?”
Sirius jähmettyi. “Hänen luonaan?”
  “Niin, tietenkin.” Cinnamon tarkasteli häntä ymmällään. “Vai etkö muka halua?”
Siriuksen kasvot muuttuivat tinaksi hänen kääntyessään katsomaan poispäin. Hän oli pitkään hiljaa, kunnes sai tokaistua:
  “En. En minä taida haluta.”

***

Peter piteli kiinni käsivarrestaan peläten sen putoavan paikaltaan kaikesta kivusta. Pimeyden piirtoa pisteli ja poltteli kovemmin kuin koskaan aiemmin, eikä Peter voinut olla ajattelematta sen johtuvan vihasta. Lordi Voldemortin vihasta. Seisoessaan tihkusateessa kauhusta hytisten hän toivoi väkisinkin, ettei olisi erehtynyt olemaan niin naurettavan urhea Auroriakatemiassa. Mitä hän siitäkin muka oli palkkiokseen saanut? Väärät kädet ranteidensa jatkoksi sekä kiitoksen, joka kalpenisi varmasti Voldemortin pettymyksen rinnalla.
Peter tunki Siriuksen kädet taskuihinsa ja vilkuili levottomasti ympärilleen. Katu, jolla hän seisoi oli hiljainen ja niin ränsistynyt, että sen seudun täytyi olla säilynyt asumattomana vuosia. Se ei lohduttanut häntä alkuunkaan.
Läheisen majatalon ovi narahti. Ensin Peter kuvitteli sen johtuvan tuulesta, mutta sitten hän näki sen avautuvan selkosen selälleen. Avaavaa kättä ei näkynyt missään.
  “Tule tänne, Piskuilan”, ääni sisältä kehotti.
Peterin hampaat tuntuivat lyövän loukkua, kun hän kompasteli lahon puukuistin poikki sisälle talon hämähäkinseittien ja aikaa sitten poksahtaneiden hehkulamppujen kuvittamaan hämärään. Hän piti päänsä huolellisesti alhaalla, mutta tähyili silti kulmiensa alta ympärilleen.
  “Täällä, Piskuilan.”
Peter hätkähti nähdessään Voldemortin seisovan aataminaikuisen takan edessä ilmeettömänä ja liikkumattomana, kuin vahasta veistetty nukke. Pimeyden lordin silmät hehkuivat punaisina hänen suuntaansa.
  “Tule tänne.”
  “Kyllä, mestari.” Peter ylitti huoneen ja polvistui lordi Voldemortin jalkojen juureen. Hän tuijotti tiukasti mattojen haalistuneita tahroja.
Voldemort laski kylmän kätensä hänen leukansa alle ja pakotti hänet katsomaan ylöspäin. Häntä vapisutti.
  “Mestari, minä olen - “
  “Puhu kun sinua puhutellaan, Piskuilan”, Voldemort neuvoi viileästi. Hänen äänessään ei ollut vieläkään mitään merkkiä vihasta tai kostonhimosta. Milloin ne oikein ilmestyisivät näkyviin?
Peter yritti kääntää katseensa pois, mutta pimeyden lordi ei antanut hänelle lupaa sulkea silmiään. Hän vavahteli hetki hetkeltä pahemmin, ja paidanselässä kiilteli jo pelon kosteus.
  “Olin vaikuttunut esityksestäsi Auroriakatemiassa”, Voldemort sanoi silkkisesti. “Näyttelit erinomaisesti. Mitenkähän on… olisin melkein voinut erehtyä kuvittelemaan, ettet ollutkaan enää minun puolellani.”
Peter heittäytyi kasvoilleen lattialle. “Isäntä, anteeksi!”
  “Kun astuit palvelukseeni, vannoit toimivasi minun edukseni, ja vain ja ainoastaan minun edukseni. Mikä mahtoi saada sinut unohtamaan valasi, Piskuilan?” Voldemortin ääni oli niin rauhallinen, että Peter aavisti rangaistuksen olevan lähellä.
  “Mestari, en m-minä sitä unohtanut. Yritin vain o-olla uskottava ystävieni s-silmissä.”
  “Valehtelet!” Voldemort sihisi.
  “En, isäntä!!”
  “Olet siis unohtanut, että isäntäsi hallitsee lukilitiksen. Sinun mielessäsi on pelkkää jaloutta, Piskuilan. Pelkkää rakkautta James ja Lily Potteria kohtaan…”
Peter sulki silmänsä. “Minkä minä sille voin, isäntä? Minä en hylkää ystäviäni.”
  “Ihanko totta?” Voldemortin ääni muuttui pelottavan tyyneksi. Raottaessaan silmiään Peter näki hänen vetävän taikasauvansa esille pahaenteisen hitaasti. “No, älkäämme huolehtiko siitä. Tämän pienen kokemuksen jälkeen et enää koskaan kyseenalaista lojaaliuttasi Pimeyden Lordia kohtaan. Käy vatsallesi siihen lattialle, ole hyvä.”
Peter ei pystynyt liikkumaan.
  “Äkkiä nyt, en voi haaskata koko päivää  sinuun.”
  “O-onko minulla vaihtoehtoja, mestari?”
  “On, luonnollisesti. Sen nimi on tappokirous”, Voldemort lisäsi nautinnollisesti.
Niin tietenkin, Peter ajatteli tuskallisesti. Hän pakottautui lysähtämään vatsalleen lattialle, vaikka jokainen hänen jäsenistään tärisi kuin  tuomiopäivän edessä.
  “Laita kädet silmillesi.”
Peter teki työtä käskettyä.
  “Nyt, lausu hyvästit rakkaille ystävillesi.”
Punainen kipu iski hänen rintaansa ja sai hänet pidättelemään huutoaan.

***

Cinnamon nappasi käytävän varressa olevasta kärrystä mukillisen kurpitsamehu ja harppoi Remuksen ja Jamesin huoneeseen. Remus istui sängyllään täydessä valvetilassa kädessään Päivän Profeetta, johon oli tuskin koskettu. James makasi kyljellään syvässä unessa, silmät tiukasti suljettuina.
  “Mitä tänne kuuluu?” Cinnamon tiedusteli reippaasti ja ojensi Remukselle kurpitsamehun.
  “Pelkkää hyvää”, Remus sanoi sarkastisesti ja loi merkitsevän katseen Jamesin sängyn ääressä lääkkeitä mittaavaan parantaja, joka pullisteli ylpeänä pakaralihaksiaan.
Cinnamon virnisti.
  “Sattuuko jonnekin? Päähän, jalkoihin, selkään?”
  “Kaikki on hyvin”, Remus vakuutti hymyillen niin leveästi, että sen täytyi sattua hänen hampaisiinsakin. “Saanko jo tänään nousta sängystä, Cinnamon-täti?”
  “Katsotaan”, Cinnamon lupasi ja silitti Remuksen poskea äidillisesti. “Ehkä, jos olet oikein kiltisti.”
  “Pitääkö minun lahjoa sinua?”
  “Saat pitää kurpitsamehusi, älä pelkää. Parantaja Hunks, miten James voi?”
  “Nukkuu yhä”, parantaja Hunks vastasi. “Hänellä saattaa olla aivovaurio, mutta se paljastuu kyllä sitten, kun hän herää. Tärkeintä on, että peppu on kunnossa.”
Parantaja Hunks taputti ylpeänä Jamesin istumalihaksia. Remus valahti kalpeaksi säikähdyksestä ja kierähti kiireesti selälleen.
  “No niin, minä lähden tästä etsimään matami Luukasaa. Selviät kai itsekin, Bellini?”
  “Loistavasti”, Cinnamon sanoi väkinäisesti.
Hunks hymyili leveästi ja poistui ovesta ulos.
  “Huh”, Remus huokaisi, kun ovi oli heilahtanut kiinni miehen takana. “Pelkäsin koko ajan intiimien osieni puolesta.”
  “Älä välitä, hän on pullistelija, mutta hän on suuntautunut naisiin”, Cinnamon vakuutti.
  “Miten sinä pystyt tekemään töitä tuollaisen ahdistelijan kanssa?”
  “Sitä varten meillä on parantajankaavut. Ne saavat kenet tahansa näyttämään nunnalta.”
  “Älä viitsi.” Remus hymyili, mutta vakavoitui sitten. “Joko kaikki muut ovat valveilla?”
  “Ovat. Peter on niin hyvässä kunnossa, että ehti karkaamaankin”, Cinnamon tuhahti harmistuneena. “Mutta muut ovat olleet kiltisti, joskin - “
  “Mitä?”
Cinnamon veti syvään henkeä ja kertoi jälleen kerran, mitä Ariannalle oli tapahtunut. Syyllisyys nipisti hänen sisimpäänsä, kun hän tajusi olleensa niin kiireinen koko päivän, ettei ollut ehtinyt käydä Ariannan luona sitten aamun. Kyllä kai Arianna selvisi? Normaalioloissa hän ei olisi ikinä kyseenalaistanut sitä, mutta oli vaikeaa sanoa, miten uusi, shokista toipuva Arianna Bell toimisi. Tuskin hän sentään tekisi mitään hätiköityä?
Kun Cinnamon lopetti tiedotuksensa ja kohotti katseensa, hän näki Remuksen haudanneen kasvonsa käsiinsä.
  “Rem?”
  “Tämä on kammottavaa”, Remus mutisi. “Minun olisi pitänyt raahata hänet pois kellarista. Kaiken piti mennä hyvin, mutta sitten se Hermel - hetkinen, mitä hänelle tapahtui?”
  “Hän nukkuu kellarikerroksessa. Ruumishuoneella”, Cinnamon lisäsi ja pudisti päätään. “Ei sellaisesta räjähdyksestä selviä hengissä.”
  “Minä ja Arianna selvisimme. Tosin taisimme maksaa siitä aika kalliin hillan. Merlin - sokea! Miten hän otti asian?”
  “En tiedä”, Cinnamon huokaisi. “Hän halusi olla yksin.”
Remuksen hymy muuttui vinoksi. “Entä Sirius?”
  “En ole oikein varma hänestäkään. Hän näytti suhtautuvan asiaan tyynesti, mutta - “
  “ - Sirius ei aina ajattele sitä mitä antaa ymmärtää”, Remus lopetti.
  “Hän ei halunnut nähdä Ariannaa.”
  “Voi ei…”
Cinnamon nyökkäsi. “En käsitä, mitä hän - “
Ovi lennähti jälleen auki. Remus nosti päänsä salamannopeasti siinä pelossa, että parantaja Hunks pakaroineen sattuisi palaamaan takaisin, mutta hänen pelkonsa oli aiheetonta. Tulija oli huomattavasti pidempi, ja vaalean tukan sijasta hänellä oli melkein pikimustat hiukset. Hän ei näyttänyt vähääkään yllättyneeltä nähdessään Cinnamonin.
  “Minulle sanottiin, että sinut löytää täältä”, Alessandro sanoi vakavana ja harppoi pitkin askelin sisälle huoneeseen. “Pelottavia työkavereita sinulla.”
  “Hei, Alessandro.” Cinnamon ei antanut yllätyksensä paistaa kasvoiltaan, vaikka hänen sydämensä hakkasikin äkkiä kaksi kertaa aiempaa nopeammin. Mitä ihmettä Alessandro oikein teki täällä neljän kuukauden jälkeen?
  “Onko Lily täällä?” mies tiedusteli vastaten pyytämättä Cinnamonin kysymykseen.
  “Toisessa huoneessa.” CInnamonin suu tuntui kuivalta. Hän oli kiusallisen tietoinen sängyllä istuvan Remuksen arvioivasta katseesta.
  “Näytätkö tien?” Alessandro kysyi kärsimättömästi.
  “Toki.” Cinnamon piti äänensä huolekkaan kohteliaana, kuin olisi puhunut pelkälle potilaalle tai torimyyjälle, eikä suinkaan jollekulle, jonka oli vielä edellisenä kesänä pitänyt välittää hänestä. Cinnamonia huimasi, kun hän tajusi, että Italianlomasta oli kulunut kohta vuosi. Aika toden totta kulki nopeasti.
Alessandro ei pitänyt mitään kiirettä lähdön kanssa. “Minulla on uutisia Auroriakatemiasta. Yliaurori on saanut potkut.”
  “Noin vain?” Cinnamon pani merkille vahingoniloisen kiillon Alessandron silmissä, eikä voinut olla ihmettelemättä, miten joku saattoi halveksua isäänsä niin kovasti.
  “Hän teki työnsä ilmeisen huonosti. Tilalle on palkattu jo joku uusi - Rufus Rymistyir, hän on aurori. Ollut Ranskassa viime vuodet. Tässä.”
Alessandro ojensi heille mustavalkoisen valokuvan, jossa hymytön mies kurtisteli kulmiaan kameralle. Miehellä oli selvästi syntymävakavat kasvot, joiden kehyksenä velloi kellanruskean tukan verho. Hän muistutti etäisesti leijonaa.
  “Ensin meillä oli susi, nyt meillä on leijona“, Remuskin kommentoi viivaten Manico Visardon jokseenkin petomaiseen ulkonäköön. “Mitäköhän seuraavaksi? Saippuakuplia puhaltava siiseli?”
Cinnamon ei kuunnellut. “Mitä Auroriakatemialle tapahtuu?”
  “Puretaan pois”, Alessandro sanoi asiallisesti. “Aurorit siirtävät päämajansa ministeriön tiloihin. Taikaministerin valvovan silmän alle.”
  “Miten sinä tiedät kaiken tuon?” Remus kysyi ja ojensi valokuvan takaisin Alessandrolle.
Mies sipaisi nenänpieltään. “Ammattisalaisuus.”
  “Ilmankos.”
  “Mitä jos minä näyttäisin sinulle Lilyn huoneen, Alessandro?” Cinnamon ehdotti kovaan ääneen. “Sinulla on kuitenkin kiire.”
Alessandro katsahti häneen yhtä aikaa huvittuneen ja alakuloisena. “Mikäpä siinä.”

  “Eikö sinua kiinnosta tietää, mitä asiaa minulla on Lilylle?” Alessandro uteli, kun Cinnamon pyyhälsi käytävää pitkin hänen edellään niin nopeasti kuin vain saattoi vaikuttamatta täysin epäkohteliaalta.
  “Ei oikeastaan, niin kauan kuin et kutsu häntä luutakomeroon. Hänellä on mies, ja kohta lapsikin.”
  “Sepä mukavaa”, mutisi Alessandro. “Mitä sinulle kuuluu tätä nykyä?”
  “Kaikki ystäväni olivat juuri räjähtää kappaleiksi, eli ei mitään erikoista“, Cinnamon vastasi kuivasti.
Alessandro oli pitkään hiljaa. “Aion komentaa Lilyn äitiyslomalle”, hän sanoi viimein.
  “Ihanko totta? Sepä mukavaa.”
  “Cinnamon”, huokaisi Alessandro. “Oletko sinä vihainen minulle?”
  “En tietenkään ole. Ei minulla ole mitään syytä vihata sinua”, Cinnamon sanoi rehellisesti. Hän nopeutti askeleitaan.
Alessandro kulki vaivatta perässä. “Minusta vähän vaikuttaa, että sinä mökötät minulle.”
Cinnamon kohotti kulmiaan. Kehtasiko Alessandro väittää neljän kuukauden jälkeenkin, että hän oli se, joka mökötti? Ällistyneenä hän pyörähti ympäri.
  “En minä mökötä sinulle“, hän sanoi pinnistäen huulilleen kohteliaan hymyn. “Miksi vaivautua? Siitä on kauan.”
Siihen vakooja ei sanonut mitään. Cinnamon onnitteli itseään suorituksestaan ja kiihdytti vauhtia entisestään valmiina pujahtamaan Lilyn huoneen ovesta sisään. Ovella Alessandro kuitenkin tarttui häntä käsivarresta ja käänsi hänet itseään kohti. Cinnamon tuijotti hänen paitansa mustia nappeja.
  “Kuule, minä olen töissä nyt.”
  “Onko sinulla vielä se kissa?”
  “Mitä?” Cinnamon räpäytti silmiään.
  “Se kissa. Mitä sille kuuluu?”
  “Jasperille kuuluu hyvää“, Cinnamon vastasi hajamielisesti muistellen pitkäturkkista karvakerää, jonka oli saanut Alessandrolta syntymäpäivälahjaksi edelliskesänä. “Se on syönyt kaikki sukkani.”
  “Hyvä.” Alessandro hymähti.
  “Miksi sinä puhut minulle taas?”
  “Ehkä haluan varmistaa, ettet unohda minua.” Alessandro hymyili niin, että hampaat näkyivät.
  “Siinä tapauksessa olet itsekäs. Mitä jos minä haluan unohtaa?” Cinnamon kiirehti jatkamaan, ennen kuin Alessandro avaisi taas suunsa. “Mitä sinä edes minun tekemisistäni välität? Luulin, että sinun piti sääliä itseäsi edelleen Eman vuoksi.”
Alessandro värähti nimen kuullessaan ja kurkotti avaamaan Lilyn huoneen oven hänen ohitseen. “Onko kukaan opettanut sinulle henkisen kehityksen käsitettä, Cin?”
  “On kyllä. Olen oppinut myös sen, että miesten tapauksessa se on pelkkää utopiaa.”
Cinnamon nyökkäsi lyhyesti ja palasi takaisin Remuksen ja Jamesin huoneeseen. Remus istui edelleen sängyllään näyttäen siltä, että yritti olla näyttämättä siltä kuin olisi odottanut häntä. Cinnamon hymyili miehelle leveästi. Remukseen saattoi luottaa. Remus oli ystävä.
  “No?” Remus vitsaili, kun Cinnamon palasi pöyhimään hänen tyynyjään. “Joko pyysit häntä kämppäkaveriksesi?”
  “Pöhkö!” Cinnamon läimäytti hänen käsivarttaan. “Se kunnia oli varattu yksin sinulle.”
  “Sepä kilttiä.”
  “Niin, mutta kun sinä kieltäydyit, taidan esittää avoimen tarjouksen sanomalehdessä. Et sinä korvaamaton ole, Remus Lupin.”
Remus riiputti päätään. “Miten minä selviän tästä?”
  “Selvisit jo niskaasi putoavasta talosta, voisi sanoa, että olet kovettanut luusi.”
  “Kuin myös. Ihanko totta sinä et välittänyt hänestä ollenkaan?” Remus kysyi ihaillen.
Cinnamon punastui. “Ei kai sitä aina ole pakko toistaa omia virheitään?”
Remus ei vastannut, ja Cinnamonia nolotti entistä enemmän. Hän tiesi olevansa asiantuntija mitä virheiden toistamiseen tuli. Kuinka monta kertaa hän oikein olikaan suostunut uskomaan, että Alessandro parantaisi tapansa ja päättäisi välittää hänestä? Aivan liian monta kertaa - ja jos hän oli rehellinen itselleen, oli hänen myönnettävä, että jokin osa hänestä toivoi sitä edelleen. Se oli kuitenkin pieni ja helposti vaiennettavissa oleva osa, ja hän pystyisi elämään sen kanssa.
  “Ihan totta”, Cinnamon vakuutti niin itselleen kuin Remuksellekin. “Tuntuu hyvältä, kun ei ole kiinnostunut kenestäkään. On jotenkin... kevyt olo. Voi katsella kaikkia, tai ei ketään.” Hän virnisti nolona. “Kai minä olen kyllästynyt vaihtamaan miestä kuin paitaa.”
Remus pyyhkäisi näkymättömän kyynelen pois silmänurkastaan. “Vauvani on kasvanut isoksi!”
  “Kenen vauva?” ääni viereisestä sängystä ähkäisi.
  “James!” Cinnamon kiljahti. “Sinä olet valveilla!”
Hän hylkäsi Remuksen lakanoidensa väliin ja säntäsi tarttumaan Jamesin käteen. Jamesin kasvot olivat kalpeat ja pöllämystyneet, mutta hänen silmänsä olivat yhtä kaikki raollaan ja tähyilivät valppaasti ympäri huonetta.
  “Lily?” James selvitti kurkkuaan. “Harry?”
Cinnamon kurtisti kulmiaan. “Kuka on Harry?”
  “Onko - onko Harry kunnossa?”
Cinnamon vilkaisi Remusta. Mies kohautti olkapäitään ymmällään.
  “Harry”, James toisti vielä, nyt selvästi hätääntyneenä.
  “Harrylla on kaikki hyvin”, Cinnamon vakuutti puristaen Jamesin kättä. Tuskin pienestä valheesta olisi haittaa - hyvällä tuurilla James ei edes muistaisi sekavuuttaan herättyään hieman.
James näytti jo hieman huojentuneemmalta, vaikka hätä säilyikin hänen silmissään. “Lily?”
  “Hän on toisessa huoneessa. Hän paranee kyllä.”
James huokaisi helpotuksesta ja hervahti takaisin tyynyilleen. Hänen silmänsä olivat painua kiinni.
  “Hei, pysypä nyt hetken verran valveilla! Sattuuko minnekään?”
  “Joka paikkaan.”
  “Ei hätää, tuon sinulle kohta kipulääkettä. Seuraa sormeani katseellasi.”
James pinnisteli pystyäkseen pitämään harhailevan katseensa kiinni hänen sormessaan.
  “Pientä sekavuutta.” Cinnamon teki sotkuisen merkinnän papereihin. “Pystytkö liikuttamaan kaikkia ruumiinosiasi?”
  “Onnistuu.”
  “Mikä sinun koko nimesi on?”
  “James… Jarred… Potter.”
  “Ketä perheeseesi kuuluu?”
  “Lily…” onnellinen hymy levisi Jamesin valkeille kasvoille.
  “Hyvä. Kokeillaanpa sitten vähän vaikeampaa. Mikä maa voitti huispauksen maailmanmestaruuskisat vuonna 1967?”
  “Ruotsi.”
  “Hän on kunnossa“, Cinnamon kääntyi hymyilemään Remukselle.
  “Siltä näyttää…”
  “James, haluaisitko, että tuon sinulle jotakin? Vettä, ehkä?”
James pudisti pontevasti päätään. “Tuo… Lily.”
  “Yksi Lily pikapostissa tulossa. Rem, vahditko, ettei sankarimme karkaa minnekään, jos minä käyn noutamassa Lilyn?”
  “Onnistuu”, Remus teki pikaisen asennon.

James tunsi päänsä selkiytyvän vähä vähältä, kunnes hän pystyi muistamaan Remuksen pienellä avustuksella kokonaisia tapahtumaketjuja. Hän muisti tapahtumat Auroriakatemiassa… Voldemortin… räjähdyksen… Häntä hävetti, kun hän muisti, miten oli taistellut Frankin nesteytysloitsua vastaan. Vasta nyt hän käsitti, että olisi voinut kuolla siihen.
  “Onneksi muut eivät olleet yhtä tyhmiä kuin sinä“, Remus mutisi. “Muuten parantajat olisivat olleet ihmeessä.”
  “Se oli terve itsesuojeluvaisto”, James väitti väsähtäneesti. “Tuskin itsekään haluaisit muuttua lammikoksi?”
  “En todellakaan. Sammalmätäs olisi paljon mielenkiintoisempi.”
Keskustelu katkesi, kun Cinnamon palasi takaisin huoneeseen Lily tiukasti käsipuolessaan. Lilyn toisella puolella käveli Alessandro, joka tuki tyttöä lujasti pystyyn. Lilyn jalat näyttivät toimivan hieman epävarmasti, mutta Jamesin nähdessään hän karisti saattajansa kannoiltaan ja pakottautui horjumaan omin jaloin Jamesin sängyn luokse. Hän heittäytyi vasten Jamesin rintaa.
  “Sinä typerä luulosairas mies!” Lily ravisti Jamesin sairaalapaidan etumusta niin rajusti, että Cinnamon mietti, oliko moinen vaaraksi hänen potilaansa terveydelle. “Mitä sinä oikein kuvittelit tekeväsi? Olisit vain antanut Frankin lumota itsesi, niin kuin muutkin tekivät!”
  “Lily, minä olen kunnossa”, James huokaisi väsyneesti, mutta yhtä kaikki peittelemättömän onnellisena. Remuksen tarvitsi vain vilkaista tapaa, jolla Jamesin kädet silittivät hysteerisen Lilyn selkää, ennen kuin hän ponnisteli ylös vuoteestaan ja käveli ulos huoneesta. Cinnamon ja Alessandro seurasivat hänen kannoillaan haluten antaa kaksikolle rauhan.
Lily ei pannut ystäviensä lähtöä alkuunkaan merkille. “Olin huolehtia itseni kuoliaaksi!” hän nyyhkäisi. “Ne sanoivat vain, että sinulta uusittiin sisäelimiä ja että on vaikea arvioida vammojen vakavuutta - “
  “Hei!” James pakottautui heräämään horteestaan tarpeeksi voidakseen pyyhkäistä itkuvanat pois Lilyn poskelta. “Ei minua yksi huono loitsu tapa.”
  “No, pahuksen lähellä se oli!” Lily tuiskahti. “Vai olisiko sinusta hauskaa kuulla sana aivovaurio minun yhteydessäni?”
James kalpeni. “Anteeksi, Lily… En ollenkaan ajatellut…”
  “Milloinpa te Kelmit ajattelisitte”, Lily mutisi, mutta suuttumus hälveni jo kovaa vauhtia hänen äänestään. Häntä itketti aina vain. “Minua vain pelotti niin kovasti…”
  “Nyt ei ole enää mitään pelättävää. Minä olen kunnossa, sinä olet kunnossa ja... kai Harrykin on kunnossa?”
  “Harry?” Lily toisti ymmällään.
James oli purra kieleensä. “Hitto, anteeksi, Lils. En tiedä mistä se tuli. Minä vain heräsin ja päässäni oli tämä outo ajatus siitä, että jos meidän lapsemme on poika, sen nimeksi pitää tulla Harry Potter. Anteeksi. En minä sitä yksin aio päättää.”
Mutta Lily punnitsi jo nimeä täyttä häkää huulillaan. “Harry Potter”, hän mutisi yhä uudelleen, ja mitä useammin hän lausui sen ääneen, sitä enemmän hänestä alkoi tuntua, että se sopi täydellisesti. Hänellä oli outo aavistus siitä, että hän oli kuullut nimen joskus aiemminkin - unessa, kenties. Hän ei kuitenkaan saanut kutsuttua tarkkaa muistikuvaa millään ilveellä mieleensä.
  “Harry Potter”, Lily sanoi vielä, tällä kertaa leveästi hymyillen. “Se on hyvä. Sopiva. Täydellinen.”
  “No, se on sitten sovittu.” James kurkotti kaapatakseen hänet syliinsä.
  “Yhdellä ehdolla”, Lily nosti kätensä pystyyn. “Minä saan sitten päättää toisen nimen.”
  “Jos minä saan toimia sensuurina“, James myöntyi.
  “En minä sitä varsinaisesti Voidemortiksi nimeäisi…”
Voldemortin nimen kuuleminen nostatti raskaan palan Jamesin kurkkuun. “Lily, siitä hyökkäyksestä…”
  “Mitä?”
  “Tiedän, että et tule pitämään tästä, mutta minä en halua toistaa sitä päivää. Olisiko - olisiko ihan kamalaa pyytää, että luopuisit sellaisista jutuista? Ainakin siihen asti, että Harry on syntynyt.”
Lily hymyili vinosti. “Alessandro ehti ennen minua. Hän komensi minut vakoojantöistäkin äitiyslomalle, niin että kai minä voin yhtä hyvin luopua Killastakin. Mutta vain siihen saakka.”
  “Toistaiseksi”, James lisäsi painokkaasti. Hän antoi päänsä valua takaisin tyynylle ja huokaisi taas. “Voi Merlin… se oli jo kolmas kerta…”
  “Ja me olemme yhä elossa“, Lily kuiskasi kyyneleet silmissään. “Kuka olisi uskonut?”
James puristi hänen kättään. “Me olemme vahvoja, Lils.”
  “Tiedän. Ja silti - en voi olla ajattelematta, että ehkä - että ehkä tulee vielä neljäs kerta - emmekä me selviä. Mitä Harrylle sitten tapahtuu?” puheenaiheesta huolimatta nimen lausuminen nostatti heikon hymyntapaisen Lilyn huulille.
  “Ei ajatella sitä.”
  “Ei, minun täytyy tietää!”
  “Lily, Lily, Lily…” James kietoi käsivartensa hänen keskivartalonsa ympärille ja veti hänet itseään vasten suudellen hänen otsaansa. “Meillä on Sirius. Luuletko, että hän jättäisi meidät pulaan?”
  “Ei tarkoituksella, mutta - “ Lily puri huultaan.
  “Lily, ole kiltti. Älä maalaa Kalkarosta seinälle, ennen kuin hän todella on siellä. Me selvisimme nyt - eikö se riitä?”
Lily niiskaisi. “Toivotaan niin.”
  “Minä sitten rakastan sinua, Lily.”
  “Niin minäkin sinua.”
Lily ujutti kärsineet käsivartensa hänen kaulaansa ja hautasi päänsä vasten hänen rintakehänsä suojassa pamppailevaa sydäntä. Tuntui hyvältä kuulla elämän sykkivän Jamesin sisällä. Hän oli pelännyt niin kovasti ja niin kipeästi, ja nyt se oli. Jälleen kerran hän ja James olivat selviytyneet mahdottomasta. Mutta kuinka kauan sitä jatkuisi?
Älä ajattele sitä, Lily komensi itseään, kun James painoi lohduttavan suudelman hänen kostealle poskelleen. Kaikki oli hyvin nyt, lyhyen hetken verran.

***

Kun James koko yön tiiviin tarkkailun jälkeen pääsi seuraavana aamuna jalkeille, hän suunnisti Siriuksen ja Peterin huoneeseen suorinta tietä - tai lähes suorinta, sillä hänen oli pakko tehdä muutama mutka välttääkseen Cinnamonin, joka tähyili hänen kävelynopeuttaan parantajan haukankatseellaan. Hän eksytti Cinnamonin hoitajien kahvituvan nurkkauksella ja pujahti sisälle ystäviensä huoneeseen valmiina tervehtimään näitä ensimmäistä kertaa sitten edellispäiväisen katastrofin. Huoneeseen astuessaan hän huomasi kuitenkin, että ainoastaan toinen hänen ystävistään oli paikalla. Peterin vuode oli tyystin koskematon.
  “Missä Matohäntä on?” James puuskahti yllättyneenä.
  “Lähti eilen“, sängyllä kynsiään ikävystyneenä tarkkaileva Sirius totesi. “Karkasi noin vain. Petturi.”
James rypisti otsaansa. “Etkö tiedä, missä hän on?”
  “Minä olen sidottu sänkyyni, ellet ole huomannut”, Sirius vastasi arvokkaasti. James käänsi katseensa häneen ja kurtisti kulmiaan nähdessään, miten välinpitämättömältä ja poissaolevalta Sirius näytti. Miten kukaan saattoi näyttää tuolta nyt, kun he olivat vasta saaneet voittonsa kuolemalta? Sitten James muisti Ariannan ja raskas möykky jysähti hänen vatsanpohjalleen kuin myllynkivi kaivoon. Arianna oli sokea nyt. Ei ihme, että Sirius oli synkkä.
James epäröi hetken, ennen kuin marssi sängyn luokse ja halasi Siriusta tiukasti. “Hyvä, että olet elossa, veli.”
  “Samat sanat.” Kaikesta huolimatta Sirius onnistui kuulostamaan täysin vilpittömältä taputtaessaan häntä olalle. “Mitä Kuutamolle kuuluu?”
  “Ikävystyy siellä kuollakseen. Hän on tosin ollut nyt koko aamun Frankin luona, joten - “
  “Frankin?”
  “Joo. Siellä ne nauroivat täyttä päätä, kun minä häivyin. Merlin, toivottavasti Matohännällä on kaikki hyvin!” James jatkoi vielä huolestuneena.
  “On hänellä”, Sirius vakuutti heille molemmille. “Hän varmaan vaan kyllästyi täkäläisiin kanaemoihin.”
  “Niin, no, kukapa ei. Kuule, miten Arianna on ottanut koko sen sokeusjutun?”
Sirius laski katseensa. “Ei aavistustakaan.”
  “Miten niin ei ole? Etkö mennytkään suorinta tietä nuoleskelemaan häntä hautaan saakka?” James ällistyi.
  “Se on eri asia nyt!” Sirius ärähti.
  “Miten niin?”
  “Äh, anna olla. En halua puhua siitä.”
  “Hyvä on”, James lupasi otsa rypyssä.
He istuivat pitkään hiljaisuuden vallitessa. James sormeili Siriuksen tyhjää lääkemaljaa, Sirius puolestaan pyöritti peitonkulmaa solmuksi sormiensa ympärille. Kun puolet peitosta oli siistillä rullalla hänen ranteensa ympärillä, hän vapautti sen taas ja aloitti uudelleen pystymättä pysymään paikoillaan. Hänen suunsa avautui ja sulkeutui reippaasti yli kymmenen kertaa yhteen menoon.
  “Sano se jo!” James komensi hermostuen viimein hänen pelleilyynsä.
Sirius näytti piinatulta. “Muistatko sinä Ellis Midgeonin neljänneltä luokalta?”
  “Joo. Sinä jätit hänet, kun se kamala akne iski häneen. Eikös hän tunkenut kenkiisi pollomuhkun mätää kostoksi?”
  “Tämä on kokonaan eri juttu, vai mitä?” Sirius kysyi haluamatta muistella pollomuhkun mätää.
James kauhistui tajutessaan, mitä Sirius tarkoitti. “Totta kai tämä on! Sinä itse asiassa välität Ariannasta!”
  “Mutta hänellä ei ole aknea”, Sirius sanoi hiljaa tuijottaen tiiviisti käsiään. “Tämä on miljoona kertaa pahempaa.”
  “Et voi tarkoittaa tuota!” James huudahti.
  “Miksi muka en?” Sirius kysyi uhmakkaasti.
  “Hän on sinun tyttöystäväsi. Hän on sama ihminen kuin aina ennenkin.”
  “Et voi tietää sitä. Entä jos hän muuttuu? Entä jos hän luhistuu täysin?”
James nieleksi vastalauseita rukoillen, että olisi ollut Remus, joka osasi sanoa kaiken aina oikein. “Sitten sinun täytyy vain olla siellä. Jonkun täytyy kerätä sirpaleet.”
  “No, minä en siihen pysty”, Sirius sanoi itseinhosta irvistäen. “Arianna ei ole heikko ihminen, enkä minä halua nähdä häntä sellaisena.”
  “Jos aiot rakastaa vain hänen hyviä puoliaan, olet väärällä tiellä, Anturajalkaseni.”
  “Kiitos vain neuvosta, oi valaistunut Ukkomies, mutta sinä et nyt näe ihan kokonaiskuvaa.”
  “Mikset sitten valaise minua?”
Sirius veti syvään henkeä. “Me emme voi tietää, miten hän ottaa tämän koko jutun. Yhtä hyvin hän voi musertua, tai heittäytyä kokonaan toiseksi ihmiseksi, tai heittäytyä alas sillalta, tai - sinä olet nähnyt Cinnamonin pahimmillaan, Sarvihaara. Luuletko, että minä kestäisin, jos Arianna ryhtyisi sellaiseksi?”
James oli hetken hiljaa. “Minusta tuntuu, että on sinun tehtäväsi varmistaa, ettei hänestä tule sellaista. Hän luottaa sinuun, Anturajalka.”
  “No, sitten hän taitaa luottaa väärään mieheen“, Sirius sanoi katkerasti. “Minä en tähän pysty.”
James avasi suunsa.
  “Ei, Sarvihaara, kuuntele nyt! Mitä sinä tekisit, jos se olisi Lily eikä Arianna? Jos tietäisit, että hänet on lyöty maahan pahemmin kuin koskaan aiemmin, etkä olisi ollenkaan varma siitä, että saat kerättyä hänet takaisin kokoon?”
  “Ei siinä tilanteessa voi tehdä muuta kuin yrittää.”
Sirius ravisti päätään. “Ei se ole edes koko juttu. Entä jos tietäisit, ettei hän enää koskaan katso sinua silmiin? Ettei hän ehkä tiedä sinun olevan paikalla, ellet kerro sitä hänelle... että kun sanot hänelle jotakin, hän katsoo ohitsesi, eikä koskaan sinua... että vaikka hän olisi kuinka onnellinen, hän ei enää ikinä katso sinuun sillä tavalla silmät säteillen. Se on aika iso pala nieltäväksi.”
James katsoi Siriusta totisena. Täytyi olla jotakin, mitä siihen saattoi sanoa - jotakin, mikä saisi kenties Siriuksen muuttamaan mielensä. Hän vain ei löytänyt oikeita sanoja, ja mitä pidempään hän katsoi Siriuksen anteeksiantoa anovia silmiä, sitä vähemmän hän jaksoi edes yrittää. Sirius teki väärin; väärin, väärin ja väärin, ja tiesi sen itsekin. Silti hän ei pystynyt toimimaan toisin. Miten James voisi ikinä tuomita häntä?
  “Hyvä on”, James huoahti ja nousi ylös sängyltä. “Minä menen katsomaan Ariannaa, ja sinä teet niin kuin parhaaksi katsot. Mutta Anturajalka… harkitse vielä, ole kiltti.”
  “Onnistuu”, Sirius tokaisi jurosti. “Mutta tuskin muutan mieltäni.”

***

James oli tehnyt kaikkensa valmistautuakseen Ariannan huoneessa odottavaan näkyyn, mutta siitä huolimatta se onnistui iskemään häneltä jalat alta. Yhdessä asiassa Sirius oli ollut oikeassa: teki pahaa nähdä Arianna sellaisessa tilassa. Tyttö makasi kyljellään sängyllään ja katsoi kai ei-mihinkään; oli vaikeaa sanoa, sillä hänen silmänsä oli sidottu samanlaisella liinalla kuin minkä James muisti nähneensä aurorikouluttaja Johnny Rockhartin kasvoilla. Oven narahduksen kuullessaan Arianna ponkaisi istumaan.
  “Kuka tuli?” hän kysyi samaan aikaan vilpittömän uteliaana ja karvaan katkerana. Oman avuttomuuden täytyi harmittaa häntä mielettömästi, James ajatteli pahoillaan. No, ainakaan Arianna ei voinut nähnyt heidän sääliään.
  “James ja minä”, Lily sanoi pelastaen Jamesin käheän kurkun puhumiselta. “Anteeksi, ettemme päässeet aiemmin. Cinnamon on vahtinut meitä vähän liikaakin.”
Arianna ei sanonut mitään; hän oli jo lysähtänyt takaisin tyynyilleen ja puristi valkein rystysin sänkynsä metallireunaa.
  “Miten täällä sujuu?”
  “Toivottavasti ette odota minun sanovan, että maailma näyttää jo kirkkaammalta”, Arianna hymähti ivallisesti.
Lily ja James vilkaisivat toisiaan. Molemmat olivat tienneet, ettei Arianna voinut mitenkään olla hyvällä tuulella, mutta silti -
  “Toiset ovat kaikki kunnossa”, Lily sanoi nopeasti ja siirtyi tarttumaan Ariannan käteen. James kiersi sängyn toiselle laidalle, mutta ei uskaltanut koskea Ariannaan. “Peter on tosin edelleen teillä tietämättömillä. Alessandro lupasi käydä katsomassa, onko hän kotonaan vai ei.”
  “Hyvä niin”, lisäsi James. “Sirius uhkasi potkia Matohännältä istumalihakset hajalle, ellei hän anna kohta kuulua itsestään.”
Arianna nosti päätään salamannopeasti. “Sirius? Onko Sirius jo valveilla?”
Lily loi vihaisen katseen Jamesiin. Jamesin teki mieli nielaista kielensä, kun hän tajusi, mitä oli tullut sanoneeksi. 
  “Minä… e-en ole ihan varma“, hän änkytti yrittäen löytää jonkin tavan kiemurrella siististi irti tilanteesta. Kerrankin hänen Kelmin valehtelukykynsä näyttivät pettävän hänet. “Hän oli kyllä hereillä vähän aikaa, mutta hän oli vähän sekava, niin että voi olla, että hän on nukahtanut taas - ainakin Cinnamon oli tosi vastahakoinen päästämään häntä ylös sängystä.”
  “On hän silti niin terve, että voi potkia Peteriä”, Arianna sanoi sävyttömästi. Oli vaikeaa päätellä, uskoiko hän valhetta vai ei. James toivoi, että olisi voinut nähdä hänen silmänsä.
Lily puristi tiukemmin Ariannan kättä päättäen luopua valehtelusta. “Kyllä hän tulee, Ria. Hän vain on ottanut tämän raskaasti.”
  “Niin kai.” Mutta Arianna ei kuulostanut vähääkään vakuuttuneelta. Koko loppuvierailun ajan hän istui hiljaa kädet ristissä ja katseli tiiviisti tyhjyyteen.

***

Toisen sairaalapäivän ilta laskeutui vähä vähältä Pyhän Mungon sairaalan ylle. Cinnamon laski viimeiset lääkkeet takaisin lääketarjottimelle, suoristi kaapunsa olkasaumoja ja valmistautui palaamaan vielä yhdeksi puolituntiseksi ystäviensä seuraan, ennen kuin menisi kotiin Viistokujalle. Hänen mieltään poltteli häpeällinen päätös, joka olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten.
Nostaessaan katseensa lääkkeistään Cinnamon oli näkevinään Peterin hahmon vilahtavan parantajien työtilan ohitse, mutta kun hän ehti käytävään, ei siellä näkynyt enää ristinsielua. Hän palasi takaisin mietteisiinsä päätään pudistellen; mikä ihme se olisi ollut, vaikka olisikin nähnyt harhoja tällaisen päivän jälkeen?

Peter ontui kohti sairaalahuonettaan niin nopeasti kuin vain kipeiltä jäseniltään pääsi. Hän ei ollut vielä koskaan tuntenut oloaan yhtä kammottavaksi. Kun hän oli myöhään tänä iltapäivänä herännyt mutaiselta kadulta ja tajunnut pyörtyneensä kidutuskirouksen voimasta, hän oli halunnut kuolla. Joka paikkaa kivisti ja liikkuminen oli vaikeampaa kuin koskaan. Pahinta oli kuitenkin kivun kammottava muisto ja sen mukanaan tuoma tieto siitä, ettei hän enää koskaan uskaltaisi asettua Voldemortia vastaan. Hänen ystävänsä saattoivat olla hyviä ja uskoa oikeuteen. Juuri sen vuoksi he tulisivat häviämään tämän sodan.
Peter laahusti hänen ja Siriuksen huoneeseen ja pujahti lakanoidensa väliin niin hiljaa kuin suinkin. Hän kohotti kipeää niskaansa ja katsahti Siriuksen suuntaan. Sirius makasi liikkumattomana sängyllään ja tuijotti kattoon.
  “Missä sinä olet ollut, Matohäntä?” Sirius kysyi niin ontolla äänellä, ettei Peter voinut kuin miettiä, mitä hänen poissa ollessaan oli tapahtunut. Hän ei uhrannut sille turhan monta ajatusta; oli vaikeaa kiinnostua ystävien kokemuksista nyt, kun hän tiesi, että oli elossa pelkästään pimeyden lordin armosta. Miksi Voldemort ei ollut tappanut häntä saman tien? Se olisi ollut helpompaa heille kaikille.
  “Piti käydä kertomassa äidille, että olen kunnossa”, Peter suhahti takertuen kaikkein ilmeisimpään tekosyyhyn. “Ettei hän turhaan pelkää minun vuokseni.”
Siriuksen kasvot vääristyivät. “Miten sinä voit ajatella aina muita ennen itseäsi?”
Peterin teki mieli nauraa ääneen. Jos vain tietäisitkin, hän ajatteli tuskallisesti. Ääneen hän ei kuitenkaan sanonut muuta kuin sen, että teki parhaansa rakastaakseen niitä, joita hänen kuuluikin rakastaa.
  “Mutta entä jos siihen ei pysty? Entä jos sen vuoksi pitäisi itse kärsiä?” Sirius kysyi pingottuneeseen sävyyn, ja Peter tajusi oitis, ettei tässä puhuttu enää hänestä itsestään.
  “Sitten on vain kärsittävä”, hän sanoi tarkoittamatta sanaakaan.
Sirius nyökkäsi kireästi ja heitti peiton sivuun päältään. “Et kai sinä karkaa minnekään, jos poistun hetkeksi?”
  “Minne sinä menet?”
  “Kävelylle.”

Sirius saapasteli kädet nyrkissä halki Pyhän Mungon hämärien käytävien. Hän ohitti hoitajien huoneen, missä joukko riemunkirjaviin vaatteisiin pukeutuneita noitia juorusi kiihkeästi myöhäisillan kahvikuppien ääressä. Hoitajien tilojen vieressä seisovassa parantajien huoneessa Cinnamon näkyi pohtivan jotakin sulkakynänsä päätä imien. Hyvä niin; ainakaan hän ei olisi Ariannan luona.
Kääntyessään kulmasta vasemmalle Sirius huomasi osuneensa Jamesin huoneen kohdalle. Lily oli karannut omasta huoneestaan Jamesin ja Remuksen luokse ja jutteli nyt heidän kanssaan vaimealla äänellä käsi tiukasti Jamesin kädessä. Hän ei vilkaissutkaan käytävän ikkunaan. James sen sijaan tuntui aistivan Siriuksen läsnäolon kuten niin usein aiemminkin ja kääntyi sivuttain niin, että pystyi kohtaamaan hänen katseensa. Kumpikaan ei sanonut mitään, mutta James nosti peukalonsa pystyyn ja Sirius nyökkäsi; hän aikoi tehdä oikein. Helppoa se ei ollut, mutta hänen täytyi yrittää.
Rakkaus oli toden totta raskas taakka, Sirius tuumi talsiessaan verkkaisesti käytävää pitkin eteenpäin. Se ei ainoastaan iskenyt pahimmalla mahdollisella hetkellä, vaan myös roikkui taakkana mukana silloinkin kun sen ei olisi pitänyt. Se pakotti ihmiset tekemään vaikeita valintoja, eikä pyydellyt anteeksi, vaan nauroi ylevästi päälle. Toden totta, Sirius päätti pysähtyessään huoneen numero 203 ovelle, rakkaudesta hän olisi luopunut, jos olisi pystynyt.
Hän kokosi kaiken tahdonvoimansa ja työnsi Ariannan huoneen oven auki. Se narahti suorastaan pahaenteisen lujaa, ja hetken verran Siriuksen teki mieli kääntyä takaisin. Viime tipassa hän sai pakotettua kengänkärkensä sisään huoneen ovesta. Loput ruumiista seurasi erittäin vastentahtoisesti perässä.
Sirius jähmettyi nähdessään Ariannan. Hän istui sängyllä side silmillä ja harjasi pörröistä tukkaansa. Aina välillä harja lipsahti raapaisten hänen korvaansa, mutta hän puri hammasta ja jatkoi toimitusta epätoivon siivittämin käsin. Sirius tunsi sydämensä sulavan. Hän harppoi huoneen poikki Ariannan luokse ja istui kahareisin tytön taakse vetäen tämän selän rintakehäänsä vasten. Hänen kätensä sujahti helposti Ariannan vyötäisille samalla kun toinen otti harjan tämän kädestä.
  “Anna kun minä.”
Arianna ei vastannut. Sirius tarttui harjaan ja ryhtyi kuljettamaan sitä Ariannan tummien kiharoiden lävitse tehtäväänsä keskittyen. Vähä vähältä paksun tukan takut antoivat myöten, ja hiukset alkoivat soljua Siriuksen sormien välistä. Sirius ei sanonut mitään, vaan syventyi koko sydämestään hiusten harjaamisen ja selvittämisen rauhoittavaan tehtävään. Arianna nojautui häntä vasten vähä vähältä, kunnes vähitellen tytön keho rentoutui ja alkoi täristä.
  “Kaikki on nyt pilalla, Sirius”, kuiskasi Arianna.
Sirius nosti Ariannan hiuksia ja suuteli olkapäätä solisluun yläpuolelta. Hän ei sanonut, että kaikki järjestyisi, sillä hän ei tiennyt, tapahtuisiko sitä ikinä.
  “Kyllä nämä takut tästä selviävät”, hän mutisi sen sijaan ja palasi takaisin harjaamaan Ariannan hiuksia.

***

A/N2: Jokainen, joka kuoli lopun siirappisuuteen nostakoon kätensä ylös. Ja minä siis olen täysiverinen kyynikko, ettei kukaan erehdy kuvittelemaan muuta.

Poissa Jopo

  • Vuotislainen
  • Tupa: Tuvaton
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 24.4.07
« Vastaus #126 : Huhtikuu 25, 2007, 14:37:19 »
Nyt alkaa olla varmaan munkin aika taas kommentoida. Kahlasin sekä Pakkaskukat että Memoryn uudestaan läpi tarkoituksena kommentoida koko paketti, mutta mahdottomaksi urakaksi se osoittautui. Olis pitänyt tehdä koko ajan muistiinpanoja ja sittenkin olisi tuntunut hassulta palata muutaman vuoden (!) takaisiin tapahtumiin. Tässä on ollut niin paljon uskomattomia käänteitä (Admire, ajankääntäjäseikkailut, Ariannan häät... muutama mainitakseni), että niiden puimiseen menisi loppuelämä, mutta jos en nyt kommentoi edes jotain, en pääse ikinä rytmiin kiinni, jatkoa kun tuntuu pukkaavan koko ajan lisää (ja se on hyvä).

Oon ollut huomaavinani, että porukka täällä valittaa kaksimielisyyden vähenemisestä, ajattelin tehdä poikkeuksen ja riemuita siitä, se nimittäin oli yksi niistä asioista, joiden jatkuva toisto Pakkaskukissa häiritsi. Ok, kaksimielisyys pieninä annoksina silloin tällöin piristää, mutta sen jatkuva viljely saa koko jutun menettämään makunsa. Eli oon tosi iloinen siitä, että tätä lajia on karsittu. Muuten tämän fikin huumori uppoaa muhun ihan täysillä. Rakastan ihmisiä (no, tässä tapauksessa hahmoja), jotka on sanavalmiita ja nämä sun hahmot ovat. Sekin on hyvä, että olet tehnyt Peteristä ihan yhtälailla nokkelan (kamala sana mutta menköön) kuin muistakin kelmeistä, etkä ole sortunut tekemään hänestä ainaista luuseria, koska harva ihminen sitä ihan yksipuolinen on. Houkutus tehdä Peteristä pelkkä pelkuri ja perässäroikkuja on varmaan aika suuri, ja se tie olisi ehkä helpoinkin, mutta propsit sulle ansakuoppien välttämisestä Ü.

Jotain vielä hahmoista... Alessandro. Jostain syystä samaistun italialaiseen tosi monella tavalla ja olin vähän pettynyt, kun jossain vaiheessa näytti siltä, että poika on jäämässä sivuun tapahtumista. Kiva että palasi edes hetkeksi. Ehkä siinä on jotain sellaista, että muut hahmot luulee jo tuntevansa niin hyvin, että osaa odottaa miten ne suhtautuu mihinkin asiaan, mutta uudet ...alessandron tapauksessa todellakin uudet... hahmot (ja erityisesti sun luomat) voi paljastua miksi tahansa. Ja se on piristävää. Tinka ajoi mut samoin kuin muutkin hermoromahduksen partaalle, mutta ei ehkä ärsyttävyyttään, vaan siksi, että se oli täysin käsittämätön henkilö. Eihän kukaan oikeasti voi olla tollanen? En saanut siihen oikein mitään kontaktia ja surkuttelin Remus parkaa, että kuinka se voi sietää tyttöä edes samassa huoneessa, kun mikään asia ei viitannut siihen, että Tinkasta olisi löytynyt jotain inhimillistä. Viimeinen kirje vahvisti kaikki ennakkokäsitykset hahmosta ja olen kyllä iloinen että siitä päästiin. Sen sijaan Cinnamonissa on tapahtunut viime aikoina edistystä, se tuntuu palaavan terveiden (ja elävien) kirjoihin. Sillä on ollut aika pimeitä hetkiä jo pitkän aikaa, enkä viittaa edes Alessandroon, vaan kaikkeen muuhun. Nyt kun Cinnamon on alkanut muuttua pidettäväksi ja ymmärrettäväksi, surettaa jo valmiiksi se, mitä kaikkea kurjuutta Cin vielä joutuu käymään läpi ja millaiseen tilaan se lopulta päätyy. (en tiedä voiko fikin hahmoa kutsua pronominilla hän, se tuntuu vaan niin oudolta...:)

Potter senioreiden huononeva kunto ja vähenevä aika on toinen surkupiste, aikanaan sekin menee varmaan mun osalta parkumiseksi niinkuin meni Redin ja Jazzinkin kohdalla. Tosin oon jonkun täällä jo aiemmin kommentoineen kanssa samoilla linjoilla siinä, että olen vähän epäilevällä kannalla Redin kuoleman suhteen edelleen. Siinä vaan oli jotain liian hämärää... Aina saa toivoa :) hmm... ja jostain sieltä muinaisuudesta muistu mieleen Ariannan hääepisodi ja salaperäinen pelastaja.. tosin siihen taitaa olla selityksenä toinen hahmo. Niin ja minäkin olen innoissani Reguluksen mukaan ottamisesta, se on noussut mun lempihahmoksi jollain tapaa, huumori toimis mun kanssa niin täysillä jos olis oikea ihminen kyseessä.

Pari viimeistä osaa on olleet jollain tapaa erilaisia kuin aiemmat tekstit, oli kiva lukea välillä toimintaakin -ja kyllä se onnistuu sulta. Oikeastaan tykkäsin taisteluosasta jopa enemmän kuin tästä jälkipuinnista, liika hempeily on mullekin liikaa, vaikka yleensä kestän sitä minkä verran tahansa. (syytetään parhaan kaverin ensi viikolla pidettäviä häitä... oon ollut kuorrutettuna pojan ja tulevan vaimon onnenhattarapilviin puoli vuotta).

Musta tuntuu, että tää on nyt tässä, pääsin purkamaan ajatukseni, joskin vähän sellainen lopputuntuma jäi, ettei tästä mitään kovin rakentavaa irronnut. No jaa, ens kerralla parempi onni. Ja edelleen, keep up, sä tiedät kyllä kuinka tää toimii :)
« Viimeksi muokattu: Huhtikuu 25, 2007, 14:40:55 kirjoittanut Jopo »
Know Heaven, Know Earth,
And your victory Is complete. (The Art Of War)

Poissa toyhto

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
    • LJ
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 24.4.07
« Vastaus #127 : Huhtikuu 26, 2007, 20:12:04 »
Lainaus
Ja asiakas on (kuulemma) aina oikeassa.

Mutta fanfictionista ei saa rahaa, joten periaatteessa lukijoita ei voi sanoa asiakkaiksi, eli kirjoittaja on oikeassa ;) Ja ihan off-linjaa jatkaakseni, minullekin kyllä tuli tuosta toiminnan kirjoittamisesta mieleen aluksi jotain epämääräistä *naur* Ryhdyin miettimään, että enhän minä sitä nyt ihan niin paljon kirjoita. Mutta "toiminta"-sanalla nyt onneksi on aika laaja merkitys... Voi apua, onneksi et kirjoittanut Regulus/Alessandroa :D Ne kaksi tosin olisivat kieltämättä sopineet toisilleen... Hui, voin jo kuvitella, miten minun mielikuvaani canon-Reguluksesta olisi aina liittynyt tumma ja tulinen italialaismies.

Sitten asiaan (tai ainakin jonnekin sinne päin). Tykkäsin tämän kertaisesta osasta kovasti. Toimintaosat olivat kivoja eikä niihin ehtinyt missään tapauksessa kyllästyä, mutta toisaalta ne tekivät sen, että nyt oli kiva lukea hieman rauhallisempitempoistakin osaa ilman, että se olisi tuntunut lainkaan tylsältä. Minusta on kyllä aika mielenkiintoista, miten paljon erilaisia tunnelmia, tilanteita ja mielialoja sinä saat luotua kokonaiseen lukuun, joka kuitenkin tapahtuu suurin piirtein vain yhdessä paikassa ja hyvin lyhyen ajan sisällä. Ensin räjäytettiin auroriakatemiaa kasaan kai sellaisten parinkymmenen sivun verran, ja silti teksti oli koko ajan vaihtelevaa ja monipuolista ja siitä löytyi esimerkiksi Peterin hahmon kasvamista, ja nyt vietettiin melkein kokonaienn luku Pyhässä Mungossa ja taas juoni tuntuu kulkevan eteenpäin ja osasta löytyi monenlaisia tunnelmia.

Kauneinta tässä viimeisimmässä osassa on minun mielestäni ehkä tuo tapa, jolla koko ajan kaksi tunnelmaa tuntuvat olevan läsnä konkreettisina ja toisaalta vhään päällekkäin. Tässähän on juuri selvitty parin betonitonnin alta ja toisaalta ilmassa on sellaista huumaavaa selviämisen iloa, mutta silti tekstin sävy on koko ajan vakava ja menettäminen on ihan yhtä vahvasti läsnä. Kontrasti on hyvä ja tekee molemmista tunnelmista selkeämmät, mutta toisaalta tunnelmat myös tukevat toinen toisiaan. Pidän kauheasti siitä hetkessä kiinni olevasta tunteesta, jonka olet tähän osaan saanut kirjoitettua; menettämisestä ja ehkä jollain tavalla myös siitä huumasta, kun menettäminen kirkastaa sen mitä on. (Höh, menee filosofiseksi.)

Peterin osuus tässä viimeisimmässä (ja muissakin toki) on mielenkiintoinen. Minusta on varmaan kiva jauhaa kontrasteista, koska aion tehdä niin taas. Viime osassa Peter oli aika vahva, melkein hullunrohkea, ylevä asettuessaan ystäviensä puolelle, ja tässä hän kärsi seurauksia ja tuntui äkkiä lannistuneelta. Sinun Peter-tulkintasi on uskottavan monipuolinen ja moniulotteinen, ja tässä se taas näkyy - minun käsityksieni mukaan Peter toimii täysin inhimillisellä tavalla. En oikein osaa päättää, toimiiko hän järkensä vai tunteidensa perusteella - yleensä olen ehkä pitänyt häntä enemmänkin järkeen nojaavana, mutta auroriakatemianräjäytysosassa hän kyllä tuntui toimivan enemmänkin tunteidensa perusteella noustessaan Voldemortia vastaan ja tässä hän taas on kuin ilmapallo, josta kaikki ilma on karannut taivaalle. Tähän saakka Peterissä on aina näkynyt jonkinlaista sisua, vastaanpyristelyä, mutta nyt minun olisi kauhean helppo kuvitella hänet luovuttamaan; enkä millään ymmärrä, miten osasitkin kirjoittaa tuollaisen alamäenmahdollisuuden niin nopeasti ja silti uskottavasti. Vielä vime osaa lukiessa oli vähän hankala kuvitella, että Peter pettäisi ystävänsä; nyt hän vaikuttaa niin katkeralta ja kohtaloonsa tyytyneeltä, että hänet voisi hyvinkin kuvitella tulevaisuuteensa.

Alessandron ja Cinnamonin välienselvittely oli mukavaa luettavaa. Cinnamonkin on tainnut kasvaa, mutta minusta on ihanaa, että hän on tehnyt sen minun huomaamattani, eikä hänestä silti ole tullut epäinhimillisen hyvä. Hän vaikuttaa edelleen vähän eksyneeltä ja hauraalta, mutta nyt hän tuntuu katsovan maailmaa hitusen realistisemmin ja toisaalta vähän näkemään omaa sokeuttaankin. Toisaalta Alessandrokin vaikuttaa nyt ehkä hivenen vanhemmalta. Nam, että rakastan tuota hahmojen huomaamatonta ja uskottavaa kasvua. Ja Remus ja Cinnamon ovat ihania - he tuntuvat molemmat olevan niin kaatumispisteessä ja silti jotenkin pysyvät pystyssä. Tykkään heistä.

Arianna sitten. Spoilaannuin vähän ennen tämän osan lukemista, kun selasin sivua alaspäin Add reply -napin löytämiseksi ja satuin näkemään jonkun kommentin, jossa valiteltiin Ariannan kohtaloa, mutta en jaksanut uskoa, että olisit tappanut hänet. Et sitten tappanutkaan. Minusta ratkaisusi Ariannan suhteen oli aivan upea, näin niin kuin tosi vähäeleisesti sanottuna ^^ Minä en ole kauheasti pitänyt Ariannasta, mutta noinkin paha takaisku tekee hänestä hetkessä mielenkiintoisemman, haavoittuvamman. Lisäksi Ariannan ja Siriuksen suhteen on nyt pakko muuttua ja kasvaa siitä kauniinsuloisesta, vähän viattomasta ja vähän huolettomasta suhteesta, joka heillä on tähän mennessä toiminut oikein hyvin. Odotan jatkoa innolla.

Tämän osan loppu oli aivan ihana ^^ Pelkäsin, että Sirius ei saisi itseään kokoon ja tapaamaan Ariannaa, mutta onneksi sitten sai, vaikka vaikeaa se varmasti oli. Toisaalta Siriuksen epäröinti ja jopa Ariannan jättämisen harkitseminen saivat hänet kuulostamaan nimenomaan Siriukselta, mutta hänen päätöksensä sittenkin kohdata Arianna tuntui taas osoittavan yhden hahmon kasvua. Ja loppua oli ihana lukea. Kerrontasi on siinä mielestäni melko eleetöntä (siis ehdottomasti positiivisella tavalla), ja kuitenkin tunnelma on kauhean vahva - ehkä juuri siksi, että sitä ei ole latistettu ylimääräisillä sanoilla. Hih, ja tällä tietenkin yritän peittää sitä, että oikeasti minun romantikkopuoleni vain huokailee autuaasti tuolle suloiselle lopulle, ja kyynikkopuoli yrittää epätoivoisesti uskotella pohtineensa sitä lukiessana jotain niinkin fiksua kuin kirjoitustyylîä *naur* Mutta oli miten oli, hienosti se oli kirjoitettu, ei ollut yhtään negatiivisesti siirappinen vaan älyttömän kaunis ja tykkäsin siitä kauheasti.

Ja nyt aion sitten vähän eksyä aiheesta ja kommentoida ihan pikkiriikkisen muutamia asioita, joita Nasu toi esiin kommentissaan... Ensinnäkin olen sitä mieltä, että tämä tarina on edennyt aivan tarpeeksi nopeasti. Jos olisi aivan pakko miettiä, kulkeeko juoni eteenpäin liian nopeasti vai hitaasti, minä kallistuisin ehdottomasti nopean puoleen: tässä kuitenkin mennään (hyvistä syistä, eihän sitä jokaista päivää voi kirjoittaa) välillä sen verran nopeasti eteenpäin, että tuntuu, ettei asioille aina ole kauhean paljon aikaa tavallaan kehittyä omalla painollaan. Ei sitä negatiiviseksi asiaksi voi lukea, koska sinä kuljetat juonta eteenpäin taidolla ja kaikki palaset pysyvät paikoillaan, vaikka juoni onkin enemmänkin ripeätahtinen kuin hidas. Memorya lukiessa tulee erittäin harvoin sellainen olo, että nyt oltaisiin pompattu ajassa eteenpäin, vaikka pakostikin niitä ajassa eteenpäin siirtymisiä tulee. Juoni kuitenkin pysyy koko ajan uskomattoman hyvin kasassa, samoin hahmot ja tapahtumat, eikä "tyhjien aukkojen" tunnetta tule.

Koska tykkään kauheasti pohtia hahmoja, on pakko sanoa vielä vähän tuosta väitetystä hahmojen lapsellisuudesta. Ehkä elän jossain omassa maailmassani, mutta uskon vakaasti, etteivät kaksikymppiset välttämättä ole mitään täysin aikuisia ja epälapsellisia ihmisiä. En minäkään usko tästä kolmessa vuodessa yhtäkkiä kauheasti aikuistuvani. Tietty lapsellisuus on inhimillisyyttä, ja inhimillisyys on hyvä. Toisaalta häiritsevän lapsellisena näitä Memoryn hahmoja ei myöskään voi pitää, koska suurin osa hahmoista kehittyy ja kasvaa niin luontevasti, saa uusia piirteitä ja myös tuntuu vanhentuvan ja jossain määrin "viisastuvan". Lilyn järkytys tulevasta lapsesta on minun mielestäni täysin luonnollinen ja hyvä reaktio, paljon epäuskottavampaa olisi se, että tyttö olisi heti niellyt asian ilman sen suurempaa paniikkia. Voi hyvänen aika, jos minä olisin kaksikymmentävuotiaana keskellä sotaa saamassa yhtäkkiä lapsen ilman mitään etukäteissuunnitelmia sellaisesta, juoksisin varmaan päin seiniä silkasta pakokauhusta. Ehkä jotkut ihmiset voisivat tuollaisessa tilanteessa niellä uutisen häkeltymättä, mutta luulisin, että aika harva. Sitä paitsi Lily tuntuu luonteeltaan olevan melko pitkälti aika järkevä ihminen. Ei-suunniteltu lapsi keskellä sotaa, kaksikymppinen äiti toimimassa vakoojana, samanikäinen isä kouluttautumassa auroriksi ja molemmat vanhemmat tiiviisti sodassa mukana... no, ei kuulosta kovinkaan hyvältä tilanteelta.

Ei enempää tällä kertaa ^^ Tasaista laatua, sopivan rauhallista kerrontaa, hienovaraisesti rakennetut mutta tosi toimivat tunnelmat, sujuvan eleetöntä kuvailua, tykkäsin. Ja odottelen Reguluksen listintää *huokaus*
« Viimeksi muokattu: Huhtikuu 26, 2007, 20:56:42 kirjoittanut toyhto »
Half the work that is done in the world is to make things appear what they are not.
- E.R. Beadle

Dust to Dust

  • Ankeuttaja
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 24.4.07
« Vastaus #128 : Huhtikuu 27, 2007, 20:56:14 »
Voi vitsi, mitä osia taas oot kirjottanut! Olen todella, TODELLA pahoillani ettei minun ah-aina-yhtä-järkeviä- kommenttejani ole täällä näkynyt. Olen silti kokoajan pyörinyt mukana ja lukenut aktiivisesti osia. Tietenkin.
Minä en oikeastaan jaksa alkaa kirjoittamaan erikseen joka osasta, jooko? Joten kirjoitan yleisesti, sillä luin aika monta osaa yhteen pötköön. (Kuin kirjaa lukisi) Mutta voi olla että, kommentoin eniten näitä kolmea viimeisintä osaa, koska ne ovat tuoreessa muistissa.

Loppu oli todella koskettava ja... snif. Minä kyynelehdin täällä vesiputouksen lailla. Arianna parka ja Sirius parka :( todella surkean jutun heille keksit, mutta silti se tekee ehkä tarinasta enemmän dramaattisen. Minusta tuntuu että se, että Ariannasta tuli nyt sitten sokea (ihan hirveä kohtalo. minä en ikinä kestäisi jos itse tulisi sokeaksi!), niin jotenkin kasvattaa taas Siriusta hieman. Silti aika raskas pala nieltäväksi. No ainakaan ketään ei kuollut, vielä.
Kirjotit sekä Siriuksen että Ariannan tunteet todella hyvin. Pystyin melkein tuntemaan heidän tuskan. Ihana toi loppu kohtaus. Jotenki se, että Sirius tajusi, että Arianna on kuitenkin vielä se sama ihminen, oli sellainen koskettava kohta. Jotenkin toivoa antava, tuo loppu. :) hyvin kirjoitettu, täytyy myöntää.
Minä enteilin jo pahaa siinä, kun Sirius veti Ariannan alussa sivunmalle ja sanoi, että hänestä tuntuu että hän katsoo tätä viimeisen kerran silmiin. Sekin oli jotenkin koskettava kohta. Surullista miten siinä nyt kävi. (ja minä toistan itseäni)

James ja Lily olivat ihania ja tuo Harryn nimen päättäminen oli minusta kiva idea. se olisikin ollut jotenkin... tökeröä, että heidän mieleensä oli heti ensimmäiseksi tullut, antaa Harryn nimeksi Harry. Joten kiva idea. Muutenkin kaikki heidän taloremonttinsa ja ainiin, Jamesin isän kohtalo :( Voih. Siinäkin kieltämättä taisi tulla tippa linssiin. Sekin, kun Sirius sai tietää asiasta. Toisaalta olin iloinen, että Regulus oli siinä silloin, mutta toisaalta taas olisi ollut hyvä että hän olisi jaannut sen surun Jamesin kanssa. Kuitenkin, kivasta keksitty... kuitenkin hän ehtii nähdä Harryn ennen kuolemaansa. Hyvä juttu.

Minusta tuo taistelu kohta oli hyvin kirjoitettu, selkeästi ja kiinnostavasti. Ja hyvä idea se Frenkin nesteloitsu juttu :D en itse olisi ikinä keksinyt moista. Sillä silloin he selvisivät romahduksesta.

Minä sitten rakastan noita "Kaveria ei jätetä" kohtauksia :) Kelmit ovat niin ihania, ja minä jaksan aina hehkuttaa sitä. Varsinkin James ja Sirius ja heidän ystävyytensä.
Cin ja Remus ovat söpöjä. Minusta on ehkä ihan hyvä etteivät he ovat yhdessä, sillä he sopivat toisaalta  paremmin ystäviksi. Nyt olisi kiva löytää Remukselle joku kiva tyttö. Niin, Se Remus-Tinka episodi. Hyvä keksintö saada se rasittava akka pois kuvioista. Anteeksi, haukun hahmoasi :D en pitänyt erityisesti Tinkasta, varsinkaan sen jälkeen mitä hän Rmeukselle teki. Todella hyvin sen kohtauksen kirjoitit ja Tinkan pakokauhun, kun hän tajusi ettei kaikki menneetkään ihan niin kuin hän olisi halunnut. Ja vaikka tiesi, että Remus selviää siitä, niin silti se oli aika järkyttävää. Mutta se siitä.

Ihmeellistä, mutta minua ihan totta käy Peteriä välillä sääli! Sinä senkin, minä vihaan sitä rottaa ja sinun ficcisi ansiosta voisi jopa kuvitella, että hän ei ehkä ollut niiiin paha kuitenkaan. Hyvin kirjoitat hänen tunteistaan ja pakokauhustaan. Silti on jollain tavalla koskettavaa, että kaikesta huolimatta hän edelleen välittää ystävistään omalla tavallaan, eikä halua hylätä heitä tosi paikan tullen. Sillä jos hän sen tekisi, niin sitten minä todella vihaisin häntä.

Regulus on aivan ihana. Minä olen tykännyt hänestä koko Memory tarinan ajan. Pakkaskukissa hänestä en vielä tykännyt. Olen todella iloinen että hän ja Sirius saivat välinsä kuntoon. Reguluskin sai hieman näyttää olevansa tosissaan Siriuksen suhteen, varsinkin äsken, tuossa lopussa. Minun onkin aina käynyt häntä hieman sääli. Kirjoitit hienosti tuon Regulus, Bellatrix ja Cin kohtauksen. Toivottavasti Regulus nyt näkisi kelmit ja varsinkin Siriuksen vielä kerran ennen kun hän kuolee. Sillä minulla on vahva epäilys että meinaat tapattaa hänet hyvin pian :( Juuri kun olen alkanut oikein kunnolla hänestä pitämään :) Nyt olisi kiva saada jonkinlaista ystävällisyyttä myös muilta kelmeiltä häntä kohtaan.

Minun on kauhean vaikea kommentoida niitä osia mitkä olen lukenut jo kauan sitten, mutta mitä en ole vain JAKSANUT tai ehtinyt kommentoida. Pahoittelen. Ansaitset todella rakentavia palautteita (joita en missään tilanteessa väitä tämän olevan). Mutta sinä olet kehittynyt kirjoittana. Kokoajan vain. Loistavaa tekstiä. Osaat kirjoittaa niin vaihtelevasti, välillä todella koskettavasti ja välillä siten, että tulee oikein hyvä mieli. Se on jo aika hyvin!

Sitten tämä tyypillinen: Jatkoa odottelen ja lueskelen edelleen ja aina ficciäsi, vaikka en aina raapustaisikaan minkäänlaista palautteita. Minä kun olen huono kirjoittamaan lyhyitä ja rakentavia palautteita. Ja tässä ei ole päätä eikä häntää. Eh...

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 24.4.07
« Vastaus #129 : Toukokuu 05, 2007, 21:08:43 »
Ei voi muuta sanoa kuin että Vuotiksella on tänään taas jotakin pahemman kerran hampaankolossa mua vastaan, koska se on syönyt mun kommentit jo kahdesti (tiedetään, oma vika kun voisin vastata ensin vaikkapa Worksissa ja siirtää ne vastaukset sitten nettiin) eli tyydyn kiittämään kauniisti jokaisesta kommentista ja tulen muokkaamaan myöhemmin vastauksia :) tähän asti sanottakoon vain sen verran, että mitä tulee Ariannaan ja sokeuteen, tai sen paranemiseen - kaikki hallinnassa, mutta en spoilaa!

 - Sharra

79.osa - Huonojen uutisten kavalkadi
30.4.1980

  “Taikaministeriö, toinen taso. Taikalainvartijaosasto sekä taikuuden sopimattoman käytön virasto, aurorien päämaja ja velhojen neuvoston hallintapalvelut.”
James ja Sirius syöksähtivät yhtä jalkaa ulos hissistä ja olivat kompastua lattialle viritettyyn tummanpunaiseen mattoon. Pienestä takaiskusta välittämättä he oikaisivat selkänsä, vakauttivat jalkansa ja laukkasivat suuna päänä käytävän päässä odottavalle tammi-ovelle. James vilkaisi kelloa. He olivat auttamatta myöhässä.
Oven toisella puolella heitä odotti Alastor Vauhkomieli, jonka rystyset naputtivat levottomasti vuosikausia sitten kuolleen banaanipuun kylkeä.
  “Potter ja Black, myöhässä kuten aina”, Vauhkomieli murahti ja kopautti banaanipuun epähuomiossa lattialle. “Teitä on odotettu.”
  “Anteeksi”, puuskutti James. “Emme meinanneet päästä sisään.”
  “Se puhelinkopin naikkonen väitti, että kuulostamme epärehellisiltä”, Sirius jatkoi närkästyneenä.
  “Vähemmän puhetta ja enemmän liikettä, Rymistyir odottaa jo!”
James ja Sirius katsahtivat toisiinsa kulmat koholla. Kumpikaan ei ollut erityisen innostunut tapaamaan Rufus Rymistyiriä, Auroriosaston uutta päällikköä. Ei sillä, että he olisivat jääneet kaipaamaan Manico Visardoa - he vain eivät käsittäneet, miksi Visardon seuraajaksi ei oltu voitu valita jotakuta tuttua. Rymistyir oli ollut viime vuodet Ranskassa, eikä tiennyt mitään siitä, mitä Englannissa oli meneillään.
He seurasivat Vauhkomieltä käytävän halki väistellen samalla ilmassa lentäviä paperilappusia ja kahvimukeja. Meno oli kuin Päivän Profeetan toimituksessa. Aurorit istuivat pienissä kopperoissaan otsa rypyssä, selasivat etsintäkuulutusilmoituksia tai kiinnittivät vakavana lempihuispausjoukkueidensa kuvia työpisteidensä oviin. Rymistyirin työtilat sijaitsivat aivan auroriosaston perällä. Huone oli isompi kuin tavallisten aurorien, mutta silti niin pieni, että paikalle kerääntyneiden yli neljänkymmenen aurorin oli vaikea mahtua istumaan. Osa heistä istui sylikkäin, toiset matolla, ja jotkut olivat virittäneet itselleen leijuvan riippumaton huoneen ilmatilaan.
  “Toin kadonneet lampaat, Rufus”, Vauhkomieli mörisi synkeästi ja tönäisi Jamesin ja Siriuksen ovesta sisään kuin he todella olisivat olleet lampaita - uhrilampaita, nimittäin.
Rymistyir kohotti katseensa papereistaan. “Ahaa. Mikäli olette viivyttäneet tätä kokousta tarpeeksi, voittekin sitten istua.”
James ja Sirius luikkivat huvittuneina nurkkaan istumaan. Kummastakin tuntui epämääräisesti siltä kuin he olisivat palanneet takaisin koulunpenkille professori McGarmiwan nuhdeltaviksi.
   “No niin.” Rymistyir keräsi papereitaan kasaan. “Nyt kun viimein pääsemme aloittamaan, on aika kertoa teille, miksi olen kutsunut teidät kaikki tänne tänään. Kuten tiedätte, Auroriakatemiassa sattuneen takaiskun seurauksena olemme päättäneet lakkauttaa kokonaan Akatemian toiminnan ja siirtää aurorien päämajan tänne ministeriöön, missä voimme tehdä vaivatta yhteistyötä niin taikalainvartijaosaston kuin taikaministerinkin kanssa. Tästä seuraa luonnollisesti muutamia muutoksia työtapoihimme. Olen järjestänyt tämän kokouksen, jotta pääsisitte kaikki alusta saakka ajan tasalle toimintamenetelmissämme.”
Kaikki neljäkymmentäviisi auroria kuuntelivat äänettöminä.
  “Ennen kuin ryhdyn esittelemään toimintamme muutoksia, haluan tiedottaa kaikille läsnäolijoille, että Auroriakatemian räjähdyksessä surmansa saaneiden joukkohautaus suoritetaan tänään kello kaksikymmentäyksi. Paikalla ovat vainajien omaiset, taikaministeriön- ja auroriosaston edustajat sekä Merlinin ritarikunnan lähettiläs, joka myöntää ansiokkaiden vainajien perheille ritarikunnan mitalin. Kenenkään läsnäoloa ei edellytetä, mutta se on toivottavaa.”
James ja Sirius vaihtoivat nopeita katseita. Kumpikin tiesi, että tulisi menemään hautajaisiin. Kuolleiden joukosta löytyi niin heidän raivostuttava työtoverinsa Hermel kuin Jude X:n Lucykin, ja Jude oli nimenomaan pyytänyt heitä mukaan Lucyn hautajaisiin. Miksi, sitä he eivät tienneet - kenties siksi, ettei Judella ollut muita ystäviä, joita kutsua.
  “Auroriakatemian räjähdys oli valitettava katastrofi, ja lähtemätön tahra aurorien nimessä. Monet ovat kysyneet, miten hyökkäystä ei aavistettu ennalta. Meillä on melkoinen maine korjattavana, hyvät herrat ja naiset“, Rymistyir ilmoitti silmäillen heitä kaikkia vakavana. “Uskon kuitenkin, että pystymme siihen, mikäli teemme sen eteen riittävästi töitä. Tästä eteenpäin aurorien toiminnan on oltava kolme kertaa tehokkaampaa, laadukkaampaa ja nopeampaa kuin aiemmin. Teiltä kaikilta odotetaan suuria tuloksia - niin vanhoilta kuin nuoriltakin.
  “Koska Auroriakatemian toiminta lopetetaan, koulutuksessa olevien aurorien toiminta tapahtuu tästä eteenpäin edesmenneen Lontoon Huispausseuran vanhassa urheiluhallissa. Esimiehenne antavat teille osoitteen tämän tiedotustilaisuuden jälkeen. Tämä ilmoitus koskee toisen ja kolmannen vuosikurssin oppilaita - kuten tiedätte, ensimmäinen vuosikurssi menetettiin kokonaan räjähdyksessä. Vietämme tänä iltana hiljaisen hetken heidän muistolleen, ja heidät haudataan ministeriön kunnianosoituksin.”
James painoi päänsä. Sanoi Rymistyir mitä tahansa, ministeriön kunnianosoitukset tuntuivat hänestä melko vähäiseltä lohdulta, kun kyseessä oli kahdeksantoistavuotiaiden nuorten elämä. Hän ei ollut tuntenut useimpia heistä kuin nimeltä, mutta he eivät olleet olleet kovin paljon häntä nuorempia - jotkut heistä olivat toimineet valvojaoppilaina Tylypahkassa hänen ollessaan vielä johtajapoika.
  “Aurorikoulun oppilasmäärä tulee laskemaan ensi syksynä rajusti”, Rymistyir jatkoi äänellä, joka ei hyväksynyt vastaväitteitä. “Taikaministerin kanssa puhuttuani päätin, että tästä eteenpäin emme pidä koulutuksessa yllä minkäänlaista oppilaskiintiötä, vaan hyväksymme oppilaita ainoastaan tapauskohtaisesti ja erittäin tiukkojen valintakokeiden jälkeen.”
  “Mitä?” tummansinisellä riippumatolla keikkuva Emmeline Vance huudahti. “Eihän se ole mahdollista!”
  “Takaamme tällä tavalla, että aurorikoulutukseen tulevat valituksi vain parhaat ja ammattitaitoisimmat”, Rymistyir sanoi lujasti. “Meillä ei ole varaa toistaa viikon takaista katastrofia.”
  “Ensimmäisen vuosikurssin oppilaat eivät kuolleet osaamattomuuttaan”, Sirius korotti äänensä pystymättä hillitsemään itseään. “He kuolivat, koska heidät murhattiin! He räjähtivät kappaleiksi! Anteeksi vain, mutta voi olla aika vaikeaa keksiä hyvää vastaloitsua, jos pää on irti vartalosta.”
  “Anturajalka”, James voihkaisi ja nyökkäsi nojatuolissa kyhjöttävän Juden suuntaan.
Sirius tunsi värin valahtavan kasvoiltaan. Jude oli painanut päänsä käsiinsä ja näytti pahoinvoivalta, eikä ollut vaikeaa arvata, että hän ajatteli Lucya.
  “En kysynyt mielipidettäsi asiaa, herra Black“, Rymistyir ilmoitti äänessään sävy, joka kieli, ettei hän arvostanut Blackin suvun jäsenen ajatuksia kovinkaan paljon.
Sirius puristi kätensä nyrkkiin.
  “Sirius puhuu totta”, Frank sanoi rauhallisella, syvällä äänellä. “Hän olisi voinut ilmaista sen kauniimmin, mutta se on totta. Miten me voimme laskea oppilasmääriä nyt, kun tiedät-kai-kuka on voimiensa tunnossa? Yhtä hyvin voisimme antaa hänelle vapaalipun Englannin tuhoamiseen.”
Rymistyir näytti ärtyneeltä. “Meidän on panostettava laatuun, ei määrään.”
  “Ylevä ajatus sinänsä, mutta siitä on vähään iloa, jos meidät kaikki tapetaan”, Sirius paukautti suoraan.
Rymistyir nykäisi päänsä äkisti taaksepäin. “Black, olet ollut tarpeeksi kauan tässä kokouksessa. Ulos.”
  “Anteeksi kuinka?” Sirius ällistyi. “Voiko noin tehdä?”
  “Kuulit, mitä hän sanoi, Black”, Camelotta Tonks sanoi hiljaa. “Sinun on aika lähteä.”
Sirius nousi ylös harmaat silmät täynnä niskuroivaa uhmakkuutta. “Onnistuu”, hän lupasi koleasti. “Nähdään illalla, Sarvihaara.”
  “Odota!” James kömpi kiireesti jaloilleen. “Tulen mukaan.”
  “Potter”, Vauhkomieli urahti varoittavasti. Rymistyir näytti yksinomaan pöyristyneeltä.
  “Anteeksi, pomo”, James virnisti Vauhkomielelle. “Mutta Sirius on oikeassa.”
Sirius hymyili hänelle iloisesti yllättyneenä. Miksi vaivautua yllättymään, sitä James ei käsittänyt. Hehän olivat ystäviä ja pitivät yhtä henkeen ja vereen.
James ja Sirius olivat juuri ehtineet ovelle, kun huoneesta kuului vielä kolmas ääni. “Ikävä kyllä minäkään en voi hyväksyä tätä siirtoa”, Frank Longbottom sanoi ja liittyi heidän seuraansa ovelle. Sirius pohti, mistä virhesiirrosta Frank mahtoi puhua - oppilaiden vähentämisestä, vai hänen potkaisemisestaan pihalle kokouksesta. Sillä ei ollut väliä; yhtä kaikki ele nostatti lämpimän tunteen hänen rintaansa.
  “Me seisoimme yhdessä nenäkkäin Voldemortin kanssa“, Frank selitti heidän maleksiessaan kolmisin kohti hissiä. “Pakkohan sen on merkitä jotakin.”

***

Viittätoista minuuttia myöhemmin Sirius sulki asuntonsa oven ja oli vähällä törmätä Remukseen, joka seisoi eteisessä odottamassa häntä kuin nälkäinen koira omistajaansa. Remuksen ilme oli syyttävä.
  “Jätinkö minä sinut liian pitkäksi aikaa yksin, vai mistä tässä on kyse?” Sirius hymähti ja viskasi vuodenaikaan nähden tarpeettoman viittansa naulakkoon.
Remus kyräili häntä. “Olet huolimattomin rakki, jonka tunnen, Sirius Black!”
  “Mitä minä nyt olen tehnyt?” Sirius kysyi liian väsyneenä säikähtämään. “Ripustinko vahingossa likaiset sukkani sinun sänkysi yläpuolelle?”
  “Älä viitsi”, Remus ärähti. “Eikö se riitä, että Arianna on sokea? Pitikö sinun järjestää hänet vielä raskaaksikin?”
  “MITÄ?” Siriusta heikotti. Hän otti tukea lähimmästä kaapinovesta.
  “Helppohan sinun on olla järkyttynyt. Et ole ollut kuulemassa, miten hän on itkenyt.”
  “Itkenyt?”
  “Kaksi tuntia yhteen menoon. Hän hajotti murokupin, eikä ole lopettanut itkemistä hetkeksikään sen jälkeen - tai siivonnut jälkiään, sen puoleen. Hän on dramaattisempi kuin Lily”, Remus lopetti synkkänä mulkoillen Siriusta kuin toivoen voivansa pudottaa hänet katseellaan kaivoon ja naulata kannen kiinni pysyvästi.
Sirius yritti kerätä hatarat ajatuksensa takaisin kekoon. “Hän siis vain itkee?”
  “Pyyhi se vain pois siitä - se on paljon enemmän.”
  “Hyvä on, hän on vesiputous. Senkö pohjalta sinä teit päätelmäsi, vai onko sinulla jotakin... öh... fyysistä näyttöä väitteestäsi?” Sirius risti sormet selkänsä takana ja rukoili parasta.
Remus pyöritti silmiään. “Älä jaksa, Sirius. Kukaan ei itke tuolla tavalla ilman hormonien liikatuotantoa.”
  “Eikä sillä asialla, että hän on menettänyt näkönsä ole asiaan mitään vaikutusta?” Sirius tiukkasi ärtyneenä. Samalla hän oli kuitenkin myös helpottunut siitä, ettei Remus ollut löytänyt väitteilleen empiirisempiä todisteita. “Minä vannon, Kuutamo, että jos vielä kerran säikäytät minut tuolla tavalla - no, en ihmettelisi, vaikka löytäisit pian itsesi synnytysosastolta.”
Hän taputti Remusta ystävällismielisesti olkapäälle ja siirtyi keittiöön valmistautuen kohtaamaan siellä odottavan näyn. Se ei ollut läheskään niin paha kuin hän oli mielessään pelännyt - se oli paljon pahempi. Tiskipöytä oli täynnä muroja ja lattiamatto lainehti maidossa. Arianna seisoi keskellä lattiaa yrittäen vältellä säpäleiksi levinneen vihreän murokupin sirpaleita. Hän puristi tiskipöydän reunaa otteessaan ja itki kuin koko maailma olisi pudonnut hänen niskaansa.
  “Siinä näet. Hän on pahempi kuin Lily”, Remus mutisi niin hiljaa, ettei Arianna voinut kuulla. Hän kuulosti kuitenkin paljon ystävällisemmältä nyt, kun asioiden oikea laita oli varmistunut. “Yritin lohduttaakin häntä, mutta ei siitä mitään tule.”
  “Parempi yrittää uudemman kerran”, Sirius arveli ja astui lähemmäs vältellen lattialla vaanivia lasinsiruja. Hän irrotti Ariannan sormet tiskipöydän reunuksesta, ja kun Arianna ei tehnyt elettäkään lyödäkseen häntä, hän käänsi tytön itseensä päin. Itku oli kastellut Ariannan silmäsiteen melkein läpinäkyväksi. Sirius siirsi salamannopeasti katseensa keittiön kaappeihin haluamatta nähdä mitään siitä, mitä silmäsiteen alla mahdollisesti oli. Hän veti syvään henkeä ja ryhtyi lohduttamaan Ariannaa parhaansa mukaan. Se ei ollut kovin paljon, mutta hän arveli tulevansa paremmaksi kerta kerralta, ja hänellä oli tätä nykyä paljon mahdollisuuksia kokemuksen keräämiseen.
  “Se oli vain murokuppi”, Sirius muistutti niin järkevästi kuin pystyi. “Ihmiset hajottavat kulhoja kaiken aikaa.”
  “Sinun on helppo sanoa“, Arianna tokaisi muuttuen jäykäksi hänen sylissään. “Sinä sentään vielä näet, mitä rikot!”
Sirius astahti yllättyneenä taaksepäin ja irrotti otteensa hänestä. Hän käytti tilaisuuden hyväkseen, pyörähti ympäri ja oli aikeissa paeta huoneesta. Hän oli juuri astumaisillaan posliininsirpaleeseen, kun Sirius pysäytti hänet.
  “Ei askeltakaan!”
  “Minä haluan olla hetken rauhassa”, Arianna sanoi suorastaan ihailtavan rauhallisesti.
  “Kyllä sinä saat olla rauhassa”, Sirius myöntyi nopeasti. “Mutta me nostamme sinut ensin näiden lasinsirujen yli. Kuutamo?”
  “Totta kai.” Remus astahti tyynesti lähemmäs.
Sirius tarttui vastentahtoista Ariannaa kainaloiden alta ja heivasi tytön suhteellisen vaivattomasti Remuksen odottaville käsivarsille, pois terävien kulhonpalasten ulottuvilta. Remus oli hädin tuskin ehtinyt laskea Ariannan takaisin lattialle, ennen kuin tyttö luikki häntä koipien välissä tiehensä niin lujaa vauhtia kuin vain mitään näkemättä saattoi. Toisenlaisissa olosuhteissa Sirius olisi nauranut nähdessään, miten ennen niin railakkaasti eteenpäin asteleva Arianna Bell tunnusteli ja hapuili tietään käsillään. Olohuoneessa hän kuului iskevän jonkin ruumiinosansa jonnekin - kynnykseen tai ovenkarmiin arvatenkin - ja kirosi ponnettomasti.
Remus huokaisi. “Tuosta tytöstä tulee meille vielä ongelma. Jos hän hyväksyisi edes sen, että tarvitsee apua - “
  “ - mutta ei“, Sirius täydensi jurona. “Juuri tuota minä tarkoitin.”
  “Tarkoitit milloin?”
  “Kun puhuin Sarvihaaran kanssa. Olisi pitänyt tehdä niin kuin sanoin silloin - olisi pitänyt lähteä - paeta vaikka maasta, mutta ei tätä - “ Sirius nielaisi. “Hän itkee keittiössä ja törmäilee oviin. Hän ei ole enää Arianna Bell!”
  “Ei meillä ollut oikeutta sitä odottaakaan”, Remus sanoi hiljaa.
  “No, minä odotin silti. Tekeekö se minusta hirviön?” Sirius kysyi haastavasti.
  “Ei tietenkään, en minä sitä - mutta oletko miettinyt, mitä sinun lähtösi tekisi Ariannalle?”
  “Entä mitä jääminen tekee minulle?”
  “Anturajalka”, Remus huokaisi. “Eikö - “
  “Tiedetään, älä sano sitä. Olen kaksikymmentävuotias ja vanha, eikä minulla ole enää lupaa olla itsekäs”, Sirius luennoi kuivalla professori Binnsin äänensävyllä.
  “Sinä sen sanoit, en minä.”
  “Pystyn kyllä elämään huonon omantunnon kanssa.”
Remus rypisti otsaansa. “Anturajalka, et kai sinä oikeasti lähtisi?”
Sirius tuijotti ulos ikkunasta, eikä sanonut mitään.

***

Arianna hapuili vesihanan auki ja räiskytti viileää vettä kasvoilleen. Se ei tuntunut missään; se ei parantanut mitään. Hän hankasi poskiaan karkealla pyyhkeellä kunnes ihoa kuumotti ja nosti katseensa sinne, missä hänen peilikuvansa oli ennen sijainnut. Nyt siellä ei näkynyt mitään - ei edes peilin kehystä. Arianna etsi silmäsiteen nopeasti lavuaarin reunalta ja sitoi sen takaisin silmilleen. Se rauhoitti häntä. Katsellessaan maailmaa paksun siteen lävitse hän saattoi kuvitella sen olevan syynä hänen sokeuteensa. Hän saattoi kuvitella, että jos hän vain poistaisi siteen -
Hän ravisti päätään. Toivominen ja kuvitteleminen ei hyödyttänyt mitään. Hän oli sokea nyt, ja tulisi olemaan loppuun saakka. Miten sellaisesta selvittiin? Ariannalla ei ollut aavistustakaan. Kaikki jankuttivat hänelle kerran toisensa jälkeen, että tämä katastrofi päättyisi vielä hyvin - kaikki paitsi Sirius, joka ei halunnut sanoa mitään sellaista. Oikeastaan Sirius ei sanonut nykyään kovin paljon mitään muutakaan. Ehkä hänellä ei ollut mitään sanottavaa, tai ehkä hän ei osannut sanoa mitään vakavaa nyt, kun vitsailu ei tehnyt kenellekään hyvää. Yhtä kaikki se oli katkera pala nieltäväksi. Arianna olisi halunnut Siriuksen sanovan enemmän, paljon enemmän - ja muutakin kuin sen, että ihmiset rikkoivat murokulhoja, tai sen, että hänet täytyi nostaa lasinsirpaleiden ylitse. Siriuksen äänestä oli tullut hänelle tärkeä nyt, kun hän ei enää pystynyt näkemään tämän kasvoja.
Kauanko kestäisi, ennen kuin Arianna unohtaisi kokonaan, miltä Sirius oli näyttänyt? Hän pelkäsi, että jonakin päivänä Siriuksen huvittunut, vino hymy painuisi kadoksiin, eikä tämän ääni herättäisi enää minkäänlaisia muistikuvia siitä, miltä tämä oli näyttänyt sanoessaan jotakin kaunista. Sirius sanoi kauniita asioita vain harvoin; kun hän seuraavan kerran tekisi niin, Arianna ei kenties enää osaisi luoda hänen kasvojaan silmiensä eteen. Ja entä sitten toiset? Lily ja Cinnamon olivat hänen sisariaan. Hän ei koskaan näkisi heidän vanhentuvan; hän ei näkisi veltostuvia suupieliä tai silmäkulmien ryppyjä, jotka kertoivat elämästä. Vasta nyt Arianna alkoi käsittää, miten paljon maailmasta oikein kulkisi ohitse. Huispaus… työelämä... unelmat... Kaikki tuntui niin oudolta tätä nykyä, kun oli luotettava näkökyvyn sijasta muihin aisteihin. Kun kadulla kävellessä oli pystyttävä uskomaan, että hänen ystävänsä kyllä tiesivät, minne häntä johdattivat, ja kun jonkun astuessa huoneeseen oli vain toivottava, ettei kyseessä ollut kuolonsyöjä, joka oli tullut tappamaan hänet. Hän tiesi säälivänsä itseään, mutta sitä oli vaikea välttää. Ajatteli hän asiaa miten tahansa, hän ei uskonut ansainneensa tätä. 
  “Arianna?” Sirius koputti oveen. “Kaappikello alkoi lyödä. Meillä on Killan kokous, joten pistäisitkö vauhtia?”
Arianna huokaisi raskaasti. Killan kokous - niinpä tietenkin. Häntä inhotti mennä ihmisten ilmoille tällaisena, eikä edes se tosiasia, että Sirius olisi siellä hänen luonaan riittänyt lohduttamaan. Siriuskin oli muuttunut äkkiä niin kovasti. Hän ei enää laukonut samanlaisia vitsejä kuin ennen - oikeastaan hän ei sanonut kovin paljon muutakaan, ja koska Arianna ei voinut nähdä hänen ilmeitään, tytöllä ei ollut mitään aavistusta siitä, mitä hän mahtoi ajatella. Ariannaa kuvotti ajatella olevansa millään tavalla riippuvainen Siriuksesta, mutta saattoi se sitä huolimatta olla totta. Hän oli viettänyt Siriuksen seurassa niin paljon aikaa suljetuin silmin, että vielä nytkin Siriuksen läsnäolo sai hänet tuntemaan itsensä hieman normaalimmaksi. Samalla kuitenkin pelotti. Hän oli aina väittänyt luottavansa Siriukseen sataprosenttisesti kunnolla edes ymmärtämättä, mitä sana luottamus merkitsi. Se valkeni hänelle vasta nyt, kun todella täytyi luottaa. Vaikka eihän Sirius olisi häntä satuttanut, mutta kuitenkin -
  “Arianna?”
  “Tulossa!” Arianna kiristi silmäsidettä, kuivasi kasvonsa ja tunnusteli ovenkahvan sijainnin käsillään. Hän loksautti lukon auki ja tömähti oitis vasten jotakuta.
  “Auts!”
  “Anteeksi”, Sirius pahoitteli. “Olisi pitänyt seisoa kauempana. Tule nyt, Dumbledore odottaa jo!”

***

Sirius, Remus ja Arianna siirtyivät pikavauhtia Fox’s Denin pihamaalle ja kulkivat puolijuoksua kokoussaliin. Kokoussalin ovi oli vielä suljettu, mutta sen ääressä istui ihmisiä. Lily, James sekä Cinnamon olivat ristineet jalkansa lattialle oven eteen. Cinnamon raapusti jotakin pergamentille kovaa kyytiä.
  “Mitä sinä kirjoitat?” Remus kumartui Cinnamonin yläpuolelle.
  “Lehti-ilmoitusta. Etsin uutta kämppäkaveria.”
Remus rypisti otsaansa. “Oletko nyt ihan varma, että se on viisasta?”
  “Niin, etkö muista, millaisen kämppiksen viimeksi sait?” Sirius kysyi kovaan ääneen. “Vai haluatko välttämättä lyödä vetoa siitä, ketä tällä kertaa ammutaan?”
  “Minä tarkoitin kyllä lähinnä kuolonsyöjiä”, Remus sanoi jäykästi.
Cinnamon pyöritti silmiään. “Ikään kuin minä ottaisin kuolonsyöjää asuntooni.”
  “Tiedätkö, Cin, joskus sinä olet kyllä harvinaisen blondi“, Sirius huomautti.
  “Voi, kyllä, on ikävä tosiasia, että me kaikki olemme toisinaan blondeja“, lausahti ääni jostakin heidän selkänsä takaa.
Sirius pyörähti ympäri. Albus Dumbledore hymyili heille kärsivällisesti.
  “Ensimmäisenä paikalla, kuten aina. Professori McGarmiwa olisi teistä ylpeä“, Dumbledore sanoi ystävällisesti. “Mutta missä onkaan herra Piskuilan?”
  “Hän saattaa myöhästyä vähän”, Lily sanoi nostaen päätään. “Hän ei kuulemma voi oikein hyvin.”
  “Sepä ikävää. Olen kuitenkin iloinen nähdessäni teidät kaikki paikalla ja kunnossa.”
Arianna tuhahti katkerana.
  “Neiti Bell, en voi sanoin kuvata, miten pahoillani olen sinun vammasi vuoksi. Jos suinkin voin tehdä jotakin hyväksesi, teen sen mielelläni.”
Sirius katsahti Dumbledoreen ihailevasti. Hän itse ei olisi milloinkaan uskaltanut osoittaa mitään säälin kaltaista Ariannaa kohtaan, mutta Dumbledore teki niin noin vain ja selvisi kuin koira veräjästä. Edes Arianna ei kaikessa pahansisuisuudessaan halunnut asettua Feeniksin Killan päämiestä vastaan.

Loput Killan jäsenet virtasivat paikalle vähä vähältä. Dumbledore avasi kokoussalin oven ja he valtasivat tavanomaiset paikkansa tuoliringistä - Lily ja James osuvasti Dumbledoren oikealta puolelta, ja Sirius ja Remus heidän viereltään. Peterin istuin Remuksen oikealla puolella säilyi tyhjänä, kunnes puoli minuuttia ennen kokouksen alkamista Peter puuskutti paikalle kalpeana ja nääntyneenä. Hän pudottautui tuolille Remuksen ja Ariannan väliin hiljaisena. Arianna säpsähti.
  “Anteeksi”, Peter mutisi. “Minä se vain olen.”
Ariannan kasvot pysyivät ilmeettöminä.
  “Hyvä ajoitus, Matohäntä“, Remus suhahti. “Dumbledore on juuri aloittamassa!”
Vilkaistessaan Dumbledoren suuntaan Peter näki Remuksen puhuvan totta. Tylypahkan rehtori oli noussut seisomaan ja katseli heitä kaikkia vakavana puolikuusilasiensa takaa. Hän oli juuri avaamaisillaan suunsa, kun myös Cinnamon ponkaisi jaloilleen.
  “Sir - Dumbledore - ennen kuin aloitatte, saanko sanoa jotakin?”
  “Kaikin mokomin, neiti Bellini.”
Cinnamon nieleksi hermostuneena. Hänen kasvonsa olivat aika kalpeat. “Minä… tarkoitan... tuota…”
Remus ja Sirius vaihtoivat ihmetteleviä katseita. Mistä oikein oli kyse? Remus oli aikeissa kysyä, tiesikö Peter, mutta tämän poissaoleva ilme sai hänet muuttamaan mielensä.
  “Minä haluaisin erota Killasta”, Cinnamon töksäytti takeltelunsa keskeltä.
Peter oli pudota tuolilta. Dumbledoren tuuheat, valkeat kulmakarvat kohosivat tavalla, joka saattoi kieliä vain yllättyneisyydestä, mutta hän tointui nopeasti.
  “Tämäpä hämmentävää, neiti Bellini. Saanko kysyä, mikä on syynä päätökseenne?”
Cinnamon tuijotti varpaitaan. “Ei se siitä johdu, etten haluaisi vastustaa Voldemortia, sir. Minä vain… En kai tiedä itsekään, mistä se johtuu. En vain halua enää taistella - en sillä tavalla. Olen parantaja, en aurori. Ei ole minun tehtäväni satuttaa ihmisiä, että voisin omin käsin ommella heidät takaisin kuosiin - tai ehkä se onkin, mutta se vain... tuntuu väärältä.”
Jok’ikinen Feeniksin Killan silmäpari tuijotti Cinnamonia yhtä lailla järkyttyneenä kuin epäuskoisenakin, mutta Dumbledore ainoastaan hymyili myötätuntoisesti.
  “Tietenkään emme pyytäisi sinua toimimaan omaatuntoasi vastaan.”
Cinnamon huokaisi helpotuksesta. “Kiitos, sir. Olen pahoillani, että olen näin hankala, mutta - “
  “Antavatko he hänen erota noin vain?” Peter kuiskasi epätoivoisesti, jokseenkin piinattuun sävyyn.
  “Siltä näyttää.” Remus kohautti olkapäitään.
  “On ikävää menettää sinut, mutta vielä ikävämpää olisi yrittää pakottaa vapaa tahto toimimaan itseään vastaan”, Dumbledore sanoi rehellisesti. “Me kiitämme sinua uhrauksistasi ja ystävyydestäsi. Olet vapaa lähtemään - mutta toivon mukaan muistat, että lähtösi jälkeen emme enää voi toimittaa sinulle uutisia Killan tekemisistä. Ne kuuluvat ainoastaan Killan jäsenille.”
  “Tietenkin”, Cinnamon nyökkäsi apeana. “En minä mitään muuta odottaisikaan. Haluatte kai pyyhkiä muistinikin?”
  “Siihen ei ole mitään tarvetta”, Dumbledore lupasi jalomielisesti.
  “Ettekö pelkää, että kielin?”
  “Tulet huomaamaan, että kukaan Killan ulkopuolinen ei pystyisi levittämään Killan tietoja, vaikka haluaisikin.”
Cinnamon nyökkäsi taas ja nousi hitaasti tuoliltaan. “Minä kai lähden nyt?”
  “Voit tietenkin odottaa kokouksen loppuun saakka, jos haluat.”
  “Minä - ei siinä taida olla mitään järkeä. Kun lopetan kuitenkin. Kiitos kaikesta“, Cinnamon lisäsi epävarmasti. Hän vältteli tiiviisti ystäviensä katseita mennessään huoneen ovelle. Lähteminen oli vaikeaa; hänestä tuntui kuin hän olisi pettänyt jonkun. Samalla helpottuneisuus kuitenkin levisi hänen sisimpäänsä. Enää kukaan ei velvoittanut häntä taistelemaan.

***

  “Mitä mieltä olet Cinnamonin tempauksesta?” Sirius kohotti kulmiaan.
Nojatuolin käsinojalla sauvakättään lepuuttava James kohautti olkiaan. “Aika radikaali ratkaisu, jos minulta kysytään. Nähtiinhän se jo Auroriakatemiassa, että kaikki ovat vaarassa, kuuluvat sitten Kiltaan tai eivät. Sivullisia kuolee joka tapauksessa.”
  “Minusta se oli hyvä päätös“, Lily sanoi ilmestyessään olohuoneeseen kirkkaankeltaisessa äitiyspuserossaan.
  “Et voi olla tosissasi!” James huudahti. “Sinäkö muka haluaisit lopettaa Killassa?”
  “En minä itsestäni puhunut”, tuhahti Lily. “Minusta vain on hyvä, että Cin lopetti, jos hänestä tuntui pahalta. Kenenkään ei pitäisi taistella vastoin tahtoaan.”
  “Jokainen joutuu joskus taistelemaan vasten tahtoaan“, Sirius huomautti.
  “Ei muiden puolesta. Se on paljon vaikeampaa.”
  “Luulet vain.”
  “Tuskin. Sikäli kuin minä tiedän, kuoleman edessä pystyvät seisomaan noin vain ainoastaan sellaiset ihmiset, jotka tietävät eläneensä hyvin.”
  “Hyvä elämä on yliarvostettua”, Sirius kurtisti kulmiaan.
  “Äsh, en minä nyt mistään ihmeellisestä moraalista puhu”, puuskahti Lily. “Sanon vain, että teillä on helppoa. Jos te kuolisitte, te tietäisitte, että elämänne on ollut jonkin arvoista, vai mitä? Mutta Cin… hän tuskin on ollenkaan yhtä varma.”
Sirius nosti kätensä turhautuneena ilmaan. “Väittele naisen kanssa ja saat taakaksesi pelkkää tuskaa!”
  “Puhut nyt minun vaimostani”, James huomautti hienovaraisesti.
  “Tiedetään, ja kyllä hän on ihana... paitsi väitellessään.”
  “Miehet!” Lily pudisteli päätään. “Kyvyttömiä häviämään.”
  “Minä en ole ikinä kyvytön!”
Lily avasi suunsa. Joku toinen ehti kuitenkin ensin.
  “ONKO TÄÄLLÄ KETÄÄN?” ääni takasta huusi.
James hypähti ketterästi jaloilleen ja marssi takan luokse. Äkisti leimahtaneiden liekkien keskellä kellui nuoren miehen punatukkainen pää.
  “Olisiko täällä mahdollista saada käyttöön yhtään Sirius Blackia?” mies tiedusteli. James tunnisti hänet Rapakon Palloseuran kapteeni Thomas Knightsdaleksi. Hän virnisti.
  “On, halvalla ja kuurattuna. Sovitaanko hinnasta heti, vai haluatko nähdä kauppatavaran ensin?”
  “Hauskaa, Sarvihaara, hauskaa.” Sirius oli jo noussut ylös sohvalta. “Tarvitsetko jotakin, Tom?”
  “Anteeksi, että häiritsen. Kokeilin ensin sinun asuntoasi, mutta joku ystävistäsi sanoi sinun olevan täällä, joten - “
  “Unohdetaan se. Onko kaikki kunnossa?”
Tom pälyili vaivaantuneesti ympärilleen. “Olisin kiitollinen, jos tulisit hakemaan tyttöystäväsi. Hän on nyrjäyttänyt nilkkansa.”
  “Mitä?” Sirius jyrähti. “Missä te olette?”
  “Huispauskentällä, missä muualla?”
Sirius puhkesi pahantuulisiin kirouksiin.
  “Kuule, olen pahoillani”, Tom sanoi katsellen tiukasti huoneen seiniä. “Yritin kieltää häntä, mutta - “
  “Ei se mitään, ei se sinun vikasi ole“, Lily livautti nopeasti, kun Siriuksesta ei näyttänyt siihen olevan. “Kuule, eikö Arianna voisi vain ilmiintyä tänne omin avuin?”
  “Voisi, kyllä, jos hänelle saisi puhuttua niin paljon järkeä, mutta - “
  “Ei se mitään”, toisti Lily. “Pidä häntä hetki silmällä meidän puolestamme, niin joku meistä tulee ihan pian noutamaan hänet, jooko?”
  “Minä, siis”, Sirius sanoi synkkänä.
Tom nyökkäsi ja katosi tulisijasta vaimeasti poksahtaen. Sirius sadatteli vielä muutaman vaikuttavan kirosanan, nappasi viittansa ja pyyhälsi eteiseen. Lily ripustautui hänen käsipuoleensa.
  “Odota, minä voin hakea hänet!”
  “Ei sinun sellaista tarvitse tehdä“, Sirius sanoi ilmeettömästi. “Minähän hänen kanssaan seurustelen.”
  “Niin, ja minä olen ollut hänen ystävänsä paljon kauemmin kuin sinä hänen poikaystävänsä”, Lily huomautti hienotunteisesti. “Osaan kyllä käsitellä häntä.”
  “Sinulla on parempaakin tekemistä kuin hakea hänet.”
  “Ei, sinulla on parempaakin tekemistä“, Lily vastusti.
Sirius katsoi häntä odottavasti.
  “Sinä saat luvan jäädä tänne Jamesin kanssa ja keksiä jonkin keinon Ariannan auttamiseksi. Teillä on kuitenkin parempi mielikuvitus kuin minulla“, Lily väitti latteasti.
Sirius kohautti olkapäitään ja istui takaisin sohvalle. Lily huokaisi helpotuksesta. Sirius näytti minuutti minuutilta enemmän siltä kuin voisi räjähtää liitoksistaan hetkenä minä hyvänsä, ja jos hän tällä tavoin onnistuisi pitämään kelmin kasassa edes hetken verran, hän tekisi sen mielellään.

***

Tom Knightsdale seisoi odottamassa Rapakon Palloseuran pelaajien pukuhuoneen ovella, kun Lily ehti paikalle. Tyttö nyökkäsi hieman epävarmasti puolitutulle huispauskapteenille ja sujahti avonaisesta ovesta sisälle pukukoppiin.
Arianna istui pukukopin pitkällä penkillä ja tuki toista jalkaansa epävarmasti penkin reunaa vasten. Toinen - mitä ilmeisimmin nyrjähtänyt - nilkka roikkui hyödyttömänä vasten lattiaa. Hänen kasvonsa olivat ilmeettömät siinä missä hänen käsivartensa mutaiset. Lily kolisteli tahallaan tehdäkseen läsnäolonsa tiettäväksi.
  “Sirius?” Arianna arvasi.
  “Kyseessä on itse asiassa vähän pienempi tapaus - tai ainakin oli, ennen kuin vieras valta valloitti vatsani“, Lily sanoi kuivasti.
Ariannan suupielet nytkähtivät. “Sinäkö tulit noutamaan minut kotiin?”
  “Kyllä vain. Toivottavasti sinua ei haittaa, että tulin Siriuksen tilalta.”
  “Ei”, Arianna mutisi hiljaa. “Parempi niin.”
  “Mitä tarkoitat?”
Arianna levitteli käsiään oudosti hymyillen. “Me olemme aina pitäneet vain hauskaa. Luuletko, että on reilua vaatia häntä huolehtimaan minusta? Että hän jaksaa sitä?”
Lily ajatteli Siriuksen viulunkieltä muistuttavia hermoja ja päätti pitää todellisen mielipiteensä visusti salassa. “Eivätkö rakastuneet juuri sen vuoksi vanno myötä- ja vastoinkäymisissä?”
  “Miksi luulet, että me emme ole ikinä vannoneet mitään sellaista?” Arianna potkaisi terveellä jalallaan lattialla lojuvaa kaatoa.
  “Mutta Sirius välittää sinusta”, Lily huomautti hienotunteisesti. “Ja hän on auttanut sinua ennenkin.”
  “Tämä taitaa kuitenkin olla vähän eri juttu. Vai miltä sinusta tuntuisi, jos Jamesin täytyisi valita vaatteesi, koska et itse erota yhtä paitaa toisesta?”
Lily päätti vaihtaa puheenaihetta. “Miten sinä tarkkaan ottaen nyrjäytit nilkkasi?”
  “Lensin päin puuta”, Arianna sanoi kuulostaen siltä, ettei myöntänyt asiaa erityisen mielellään.
  “Sinä - lensit?”
  “Mitä sinä oikein odotit? Että käyn maahan makaamaan ja leikin kuollutta? Ihan vain tiedoksesi, Lily, että minä en ole sellainen tyttö!”
  “Ei kukaan käskekään sinua olemaan!” Lily haroi punaista tukkaansa. “Mutta lentäminen - onko sinulla aavistustakaan siitä, mitä siinä olisi voinut tapahtua?”
  “Huispaajat putoavat luudalta kaiken aikaa“, Arianna sanoi kireästi.
  “Se on eri asia.”
  “Joten?” Arianna ponkaisi jaloilleen unohtaen kokonaan nyrjähtäneen nilkkansa, nyrjäytti sen uudemman kerran ja ryhtyi hyppimään yhdellä jalalla kiroten kuin merimies. “Hitto - joskus on parempi yrittää kuin olla yrittämättä!”
Lily katseli Ariannan vääntyneitä suupieliä, eikä voinut olla miettimättä, että tyttö oli väärässä. Mitä hän muka oli yrittänyt itselleen todistaa? Ettei voinut pelata enää huispausta? No, nyt hän oli nähnyt sen - ja sen täytyi sattua mielettömästi.
Arianna kääntyi ympäri jokseenkin lannistuneena. “Joko sinä viet minut kotiin?”
  “Eikö sinun kannattaisi käydä suihkussa ensin?” Lily osoitti Ariannan mutaisia käsivarsia, tajusi sitten, ettei tämä voinut nähdä elettä ja laski kätensä. “Näytät siltä kuin olisit ollut sodassa.”
Arianna ojensi hänelle kätensä sanaakaan sanomatta.
  “Odota, minä korjaan vielä sinun jalkasi.” Lily veti taikasauvansa esiin ja mutisi nopean loitsun, joka sai nyrjähtäneen nilkan palaamaan jälleen toimintakelpoisten ruumiinosien keskelle. Kovin monta muuta parantavaa loitsua hän ei osannutkaan, mutta tuon verran oli sentään tarttunut hänen päähänsä Redin pikaparannuskoulutuksessa.
Hän ohjasi Ariannan pesutiloihin, laittoi shampoon ja saippuan helposti löydettävään paikkaan ja palasi takaisin pukuhuoneeseen odottamaan. Mahtoiko hän huolehtia liikaa? Varmasti Arianna olisi löytänyt shampoon itsekin, jos olisi yrittänyt, eikä Lily missään tapauksessa halunnut kohdella häntä kuin vammaista. Oli vain niin vaikeaa tietää, mikä oli normaalia käytöstä ja mikä ei. Kuunnellessaan valuvan veden ääntä Lily saattoi ainoastaan toivoa, että Siriuksella ja Jamesilla oli jokin ässä hihassaan.

***

  “Epätoivoinen veto tämä on jos jotakin“, Sirius jupisi pyydystäessään pöllöään häkistä Jamesin seuratessa tilannetta sivummalta. “Melkein hävettää myöntää, että vajoan näin alas.”
  “Minusta tämä on hyvä idea“, James intti ja ojensi kirjelapun Siriukselle.
  “Se johtuu yksinomaan siitä, että tämä on sinun ideasi.”
  “Hei, ei kumpikaan meistä menetä mitään!”
  “Paitsi miehisen itsekunnioituksemme.”
James rypisti otsaansa. “En käsitä, mitä nöyryyttävää tässä on.”
  “Älä viitsi! Me olemme miehiä, emmekä pysty käsittelemään edes yhtä tyttöä ilman ammattiapua? Eikö se ole mielestäsi yhtään säälittävää?”
  “Anturajalka, on puhdas fakta, etteivät miehet osaa käsitellä naisia. Siihen pystyvät ainoastaan sukupuolenvaihdoksen tehneet, homot ja muuten naisenmieliset.”
   “Ja luolamiehet. Me olemme luolamiehiä, sinä ja minä”, Sirius tokaisi. Luolamiehen mainitseminen toi hänen mieleensä Reguluksen. Hän ei ollut kuullut veljestään sanaakaan Auroriakatemian hyökkäyksen jälkeen - oliko tämä vielä ylipäätänsä elossa? Sirius ei ollut myöskään nähnyt Regulusta Auroriakatemiassa, vaikka toisin olisi voinut kuvitella. Uudenlainen, hieman huonosti istuva huoli täytti hänen sisimpänsä.
James vilkaisi häntä nopeasti. “Kaikki hyvin, Anturajalka? Olet jäykkä kuin McGarmiwan taikasauva.”
  “Muistan siis liikuttaa niveliäni vastaisuudessa”, Sirius sanoi sarkastisesti. “Jos sinun on pakko saada tietää, ajattelin Regulusta.”
  “Jos Reguluksen ajatteleminen saa sinut jäykistymään tuolla tavoin, minusta teidän ei pitäisi enää jatkaa tuttavuuttanne.”
  “Onneksi en kuuntele sinua kaikessa“, Sirius napautti ja sitoi kirjeen kiinni pöllön jalkaan. Hän avasi ikkunan ja päästi linnun lentoon puolittain toivoen, että se eksyisi matkalla ja päätyisi Pääsiäissaarille ruskettamaan sulkansa palaneen paahtoleivän värisiksi.
James pudisteli päätään. “Etkö sinä haluaisi varoittaa minua, jos sattuisin olemaan vaarassa?”
  “Sinä olit vaarassa Lily Evansin taholta seitsemän vuotta, ja minä ignoroin sen hienotunteisesti, koska halusin sinun olevan onnellinen”, Sirius murahti ja meni ovelle. “Lähden nyt kotiin. Jos tuohon kirjeeseen sattuu tulemaan vastaus, voitko sinä hoitaa seuraukset?”
  “Taidat olla pahalla tuulella joka tapauksessa, joten on ehkä parempi sanoa kyllä.”
  “Oi, hän vastasi kyllä!” Sirius huudahti teatraalisesti ja keinahteli ulos huoneesta kuin alttarille asteleva morsian. Ulkoisen nauravaisesta olemuksestaan huolimatta hän oli sisimmässään huolestunut ja enemmänkin. Minne Regulus oikein oli kadonnut?

A/N2: Se olikin lyhyempi osa kuin luulin. Please forgive me (what I say is true. Please forgive me, I can't stop loving you). Katoan ennen kuin rupean lainaamaan liikaa turhia lyriikoita. Kommentteja vai kepponen? ;)

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 5.5.07
« Vastaus #130 : Toukokuu 19, 2007, 21:28:17 »
Heipä hei, ja kiitos kaikille kommentoijille! Sain lopultakin tämän uuden osan valmiiksi - keväässä on kai jotakin omituista, koska se tekee minusta paitsi pölähtäneen, myös täydellisen saamattoman. Mutta kyllä tästä tuli mieleiseni osa; alkoholittoman päärynäsiiderin ja kuivattujen aprikoosien voimalla.

Suirisevol, kiitos. Älä pelkää, kyllä tässä ficissä tapahtuu mukaviakin asioita - ainakin uusia hahmoja on tulossa, ja syntyyhän söpö pikku Harry pian. Usko pois, olisin itsekin mieluummin kirjoittanut tämän nopeammin, mutta... no, en tiedä, oletko jo lukiossa, mutta jos satut olemaan, tiedät varmaan, että siellä on toisinaan kiireistä :D Sören Kierkegaard piti mut tiukasti koneen ääressä. Kuten lehtijuttukin. Kuule, jos tietäisinkin, mihin kadotin ne osoitteet... olisin fiksu :D

Dust to Dust, minäkin toivon, että Sirius ryhdistäytyisi. Olen kyllä yrittänyt puhua sille järkeä, mutta ei sille voi mitään, että se haaveilee jo pienestä summer flingistä. Tosiaan, tuo Cinin ero Killasta taisi olla vähän yllättävä - en tiedä, se on ollut mulle koko ajan niin itsestäänselvää, että Cinnamonin luonteella ei kauan Killassa olla, että oletin kai sen olevan itsestäänselvää muillekin. Anteeksi, mun virhearvio :) plus muistat kai, että Killasta otetaan jossakin vaiheessa valokuva, jota Vauhkomieli esitteli HP&FK:ssä... siinä valokuvassahan Cinnamon ja Arianna eivät voi olla mukana, eli ne pitää poistaa ennen sitä. Kiitos!

Zenzibar, kiitos :)

Syde, mitä tulee Hermelin äkilliseen miehuuskohtaukseen, se on kyllä kokonaan Siriuksen syytä. Siriushan huusi aiemmin Hermelille, että kyseinen tapaus on täysi tunari ja että sen pitäisi ruveta olemaan mies. Hermel loukkaantui ja otti neuvosta vaarin. Oli tämä Hermelille mukavampi loppu kuin se, mitä alunperin suunnittelin. Ensimmäisessä versiossa Hermel meni Siriuksen yllyttämänä juomaan elämänsä ensimmäiset kännit, loukkasi humalapäissään Voldemortia ja kuolonsyöjiä ja joutui siksi tappolistalle. Kuolonsyöjät hyökkäsivät Hermelin kotiin ja Hermel meni nojatuolin taakse piiloon. Hänet tapettiin ennen kuin aurorit ehtivät paikalle. Kiitos!

LongDistance, yritän kyllä kirjoittaa niitä positiivisiakin tapahtumia, mutta hahmoni ovat kumman innostuneita keräämään vaikeuksia. Onneksi vaikeudet kääntyvät aina voitoksi :)

Snowrose, tuntui se itse asiassa vähän irralliselta minustakin, kun luin sen. Ehkä siksi, että olin unohtanut kokonaan luvun pääpointin, joka siis oli räjähdyksessä kuolleiden hautajaisissa. Halusin kuolla häpeästä, kun tajusin, että olin unohtanut kirjoittaa koko jutun siihen osaan - kevät tosiaan pehmentää pään! En edelleenkään voi sanoa, kehittyykö Ariannalle jokin ihmeellinen parannuskeino; suunnitelmia sen varalle kyllä on. Mitä tulee Cinnamonin Killasta eroamiseen, luethan, mitä vastasin Dust to Dustille :) kiitos!

Emmilia, on se hyvä, että edes joku yllättyy - mulle Memoryn lukeminen on vähän tylsää, kun jotenkin tiedän aina, mitä tapahtuu. Kiitos!

Littleprayer, olet sinä parempi kommentoimaan kuin minä ;) mulla ei ole ikinä mitään sanottavaa. Siksi kai olenkin niin huono äidinkielen tekstitaidossa. Mutta tämä menee nyt sivuun asiasta. Et ole ainoa, jonka mielestä Siriuksen asenne on vähän typerä. Luulen kuitenkin sen johtuvan siitä, että omalla tavallaan Siriuksen ja Ariannan elämä on ollut ruusuilla tanssimista - mitä nyt muutamia pieniä väärinkäsityksiä ja toisten ongelmia. On kai helppo pysyä yhdessä, jos joku läheinen ihminen kuolee, koska silloin tavallaan kaipaa tukea, mutta jos sitten pitäisi osata säälimättä tukea sitä suhteen toista osapuolta... luulen, että Siriuksella ja Ariannalla on siinä vielä pieniä ongelmia.  Kiitos!

Supernatural, kiitos :) Minuakin ärsyttää Siriuksen asenne - selitys löytyy tuosta ylemmästä vastauksesta, jonka kirjoitin Littleprayerille. En halua pilata iloasi kertomalla, milloin Regulus kuolee... mutta luethan seuraavan luvun!

Bulla, on se vaan nostalgista kuulla vielä nimellä Kay :D vaikka Kayleighin nimellähän minä FinFanFunin puolella vielä pyörin, siellä kun Sharra oli jo viety. Tosiaan, koko juttu oli vain Remuksen sanailua; halusin kokeilla, kuinka monta ihmistä saan säikäytettyä (vakavissaan, en älynnyt tehdä aprillipilaa tänä vuonna, joten pitää yrittää hyppyyttää ihmisiä jotenkin muuten). Tosiaan, Cinnamonin ero oli hätäinen - selitys löytyy Dust to Dustille kirjoittamastani kommentista. Anteeksi siitä. Kiitos!

Rosalinda, minäkin huomasin, että tuo osa oli vähän kumma :D en tainnut olla ihan kuviossa mukana, kun kirjoitin sitä. No, hakuna matata - vuorossa seuraava (toivon mukaan selkeämpi) osa. Kiitos!

HUOM HUOM: Jos seuraavassa luvussa on jotain omituisia kohtia / ei suomen kielioppiin sopivia rakenteita, syyttäkää sitä, että luku on käännetty suurimmaksi osaksi englannista suomeen. Vietin yhden viikon puhumalla (ja kirjoittamalla) pelkkää englantia (typerä lupaus, jonka tein... työjuttuja vain), joten kirjoitin myöskin tätä ficciä englanniksi. Yli puolet tästä luvusta onkin käännetty suoraan englannista suomeen; siksi tönkköjä kohtia saattaa olla.

P.S: Nyt kun minulla on vielä puheenvuoro, haluan esittää surunvalitteluni toyhdolle.

P.P.S: Kiltit, älkää arvostelko runoilijantaitojani tämän osan perusteella. Olen melkein varma siitä, että oikeasti kirjoitan runoja, joissa on vähän enemmän sisältöä.

 - Sharra

80.osa - Juomalaulu ruumishuoneella
1.5.1980

James oli juuri ehtinyt livahtaa portin lävitse asemalaiturille, kun pikimusta juna ilmestyi mutkan takaa läpitunkevan ujelluksen kera. Juna pyyhälsi asemalle raskaasti puuskuttaen ja hidasti sitten jarrut kirskuen. Laiturille kerääntyneet ihmiset liikahtivat lähemmäksi.
James nojasi toisella kyynärpäällään porttiin, eikä tehnyt elettäkään liikkuakseen. Laituri 9 ja ¾ oli tähän aikaan aamusta suhteellisen tyhjä ja James arveli, ettei olisi temppu eikä mikään löytää oikeaa henkilöä väkijoukosta. Hän kurkotteli laiskasti kaulaansa osaamatta päättää, halusiko tavoittaa etsintänsä kohdetta vai ei.
Ihmiset alkoivat virrata junasta alas asemalaiturille. James puristi kätensä nyrkkiin ja liikahti vaistomaisesti taaksepäin, vaikka järki sanoikin, ettei hänellä ollut mitään pelättävää. Tämä oli ollut hänen oma ajatuksensa… ja kenties juuri sen vuoksi hänestä tuntui kaiken aikaa siltä kuin hän olisi odottanut omaa teloitustaan. Sirius olisi epäilemättä sanonut hänen vain saavan mitä kerjäsikin, mutta Siriuksen olikin helppo puhua. Hän oli turvallisesti omassa kodissaan lakanoiden välissä. James ei vieläkään oikein käsittänyt, miten hän oli oikein onnistunut siinä. Hänen tyttöystävästäänhän tässä puhuttiin.
James terhisti näköaistiaan havaitessaan tutulta vaikuttavaa liikettä silmäkulmassaan. Kyllä, siellä nainen oli… laskeutui Plymouthin junasta asemalaiturille ketterästi kuin parin vuoden ikäinen kauris. Naisen pieni ja poikamainen olemus erottui selvästi väkijoukon keskeltä, vaikka hän liikkui tuskin lainkaan. Hänellä oli samat löysät vaatteet ja silmäside kuin edelliselläkin tapaamisella. Hänen vierellään loikki iso, pienmusta koira, joka toi Jamesin mieleen etäisesti Siriuksen.
Vasten tahtoaankin James liikahti lähemmäs. “Johnny.”
  “Potter”, Johnny Rockhart nyökkäsi hymyttömänä.
  “Onko tuo sinun koirasi?” James katsahti Johnnyn jalkojen juuressa pyörivään koiraan. Se nosti päätään ja murisi.
  “Potter, tapaa Carax. Carax, James Potter. Sinuna pysyisin kaukana“, Johnny varoitti vielä. “Se ei pidä junista.”
  “Ymmärrettävää”, James mutisi ja astahti taaksepäin. “En minäkään niitä rakastaisi. Mutta minä en olekaan koira.”
  “Hyvä huomio, Potter! Ällisi ei lakkaa koskaan hämmästyttämästä minua!”
James irvisti kiitollisena siitä, ettei Johnny voinut nähdä ilmettä. Mielensä perukoilla hän alkoi kovaa vauhtia toivoa, ettei olisi sittenkään kutsunut aurorikouluttajaa Lontooseen, oli tästä sitten apua Ariannalle tai ei. Johnnyn seurassa oli liian vaikea olla - kuin olisi väistellyt lohikäärmettä, joka voisi syöksyä kimppuun hetkenä minä hyvänsä.
  “Menikö matkasi hyvin?” James kysyi vaivaantuneena, kun he lähtivät vaeltamaan kohti asemalaiturin porttia. He sujahtivat huomaamatta portin lävitse takaisin jästimaailmaan, missä suittuihin pukuihinsa pukeutuneet ihmiset mulkoilivat heidän kuluneita vaatteitaan. Johnnyn koira pomppi ja räksytti, mutta yhden terävän komennon jälkeen se jo kulki kiltisti, eikä lotkauttanut korvaansakaan.
  “Kerrassaan loistavasti, kiitos kysymästä.” Oli vaikeaa päätellä, oliko sanat tarkoitettu sarkastisiksi vai ei. Juuri se kenties ärsytti Jamesia kaikkein eniten - ettei hän voinut koskaan tietää, miten Johnny tarkoitti sanottavansa. Hän toivoi, ettei Ariannastakin tulisi sellaista nyt, kun tytön silmät eivät olleet enää näkyvillä.
  “Millainen sää Plymouthissa oli?”
  “Yhtä paha pätsi kuin helvetissä!” Johnny tiuskaisi terävästi.
James tunsi niskakarvojensa nousevan pystyyn. “Pidä kielesi kurissa! Yritän vain olla kohtelias!”
  “Kohteliaisuus on teeskentelyä.”
  “No, saat luvan tottua siihen”, James ilmoitti viileästi. “En aio lakata puhumasta vain koska sinä olet täällä.”
Johnnyn suupielet nytkähtivät. “Ota rauhallisesti. Muista, että olen täällä auttamassa sinua.”
  “Tiedetään, ja vannon, että ellet olisi - “
  “Tappaisit minut.” Johnnyn ääni oli kammottavan tyyni ja toteava.
James nyökkäsi. “Sekunnin murto-osassa.”
Johnny hymyili ilottomasti. “Haluaisin nähdä sinun yrittävän. No niin, kerropa nyt, millaista tyttöä minun oikein pitäisi auttaa?”
  “Hänen nimensä on Arianna Bell. Hän on minun ystäväni”, James vastasi kiitollisena puheenaiheenvaihdoksesta.
He pujahtivat aulassa keskustelevan vanhuslauman ohitse ja astuivat King’s Crossin porttien lävitse ulos toukokuun himmeään aurinkoon. Raikas ilma kietoi Jamesin oitis rauhoittavaan syleilyynsä. Johnnyn läsnäolokin tuntui vähemmän häiritsevältä nyt, kun ympärillä oli tilaa hengittää - ja paljon pimeitä kujia, joille kadota, mikäli tilanne kävisi liian tukalaksi.
  “Olet ehkä kuullutkin Ariannasta“, James jatkoi, kun Johnny ei sanonut mitään. “Hän pelaa jahtaajan paikkaa Rapakon Palloseurassa.”
  “En välitä turhan paljon huispauksesta”, Johnny sanoi jäykästi. “On yllättävän ikävystyttävää yrittää katsoa jotakin, mitä ei voi nähdä.”
  “Ai niin. Unohdin. Minä - “
  “Älä turhaan pyydä anteeksi. Taidan tehdä unohtamisen helpoksi.”
  “Sitä sinä kyllä teet. Et käyttäydy kuin sokeat ihmiset“, James sanoi varovasti. “Tuosta koirastako se johtuu?”
  “Mitä minun koirastani?”
  “No, sokeilla jästeillä on aina koirat... ne kai näyttävät tietä, tai jotakin…”
Johnny nauroi; ääni oli kuin vasaran isku vasten alasinta. “Carax ei osaisi näyttää tietä, vaikka sen henki riippuisi siitä. Löydän itsekin oman tieni.”
  “Sitten voit kai opettaa sen taidon Ariannallekin.”
  “Teen parhaani”, Johnny sanoi vältellen. “Minulta kesti vuosia oppia tällaiseksi kuin olen. En usko, että voisin opettaa sellaista päivässä tai kahdessa.”

He kääntyivät syrjään päätieltä ja kävelivät hiljaisina eteenpäin. James sulloi kädet syvälle taskuihinsa yrittäen epätoivoisesti käyttäytyä rennosti ja normaalisti; Johnnyn seurassa hän vain tuntui unohtavan kokonaan, mitä normaali tarkoitti. Se oli kummallista - Johnny ei ollut mitenkään uhkaavan suuri tai vahvannäköinen tyttö, mutta silti hänen läsnäolossaan oli jotakin hermostuttavaa; jotakin, mistä ei saanut otetta. Heidän talsiessaan vaitonaisina katua eteenpäin James ihmetteli jälleen kerran, miksi oikein teki tämän. Hänen olisi pitänyt pakottaa Sirius tulemaan sijastaan. Arianna oli Siriuksen tyttöystävä, ei hänen, ja vaikka hän auttoi ystäviään mielellään… tämä oli jo liikaa. Hän ei pitänyt Johnny Rockhartista. Hän ei halunnut puhua naisen kanssa, tai olla tämän kanssa - hän halusi pois.
  “Joten, mitä olet puuhannut kuolonsyöjäleirin jälkeen?” James kuuli kysyvänsä omituisella, pingottuneella äänellä. Tuntui kummalliselta kysyä sellaista - kysymys oli aivan liian ystävällinen. Johnny oli opettaja, eikä luokkatoveri.
Johnny kohautti välinpitämättömästi olkiaan. “Olen enimmäkseen kouluttanut muutamia ministeriön tekijöitä. Olin jonkin aikaa sirkuksessa.”
  “Sirkuksessa?” James kohotti kulmiaan.
  “Joo. Entä sinä?” Johnny kuulosti siltä kuin olisi kysynyt ainoastaan, koska James oli kysynyt häneltä, joten James ei ollut turhan innokas vastaamaan.
  “Tulin melkein räjäytetyksi Auroriakatemiassa. Hauska kokemus. Olinkin kaivannut jännitystä elämääni”, James sanoi kuivasti. “Siellä Arianna sokeutui. Räjähdyksessä.”
  “Milloin se tapahtui?”
  “Huhtikuussa. Se oli oikea katastrofi”, James uskoi, vaikka Johnny ei vaikuttanutkaan kiinnostuneelta. “Arianna…  hän on niitä tyttöjä, jotka ovat tottuneet menemään lujaa. Nyt hän käyttää kaiken aikansa törmäilemällä oviin. Se on... no, se on säälittävää, jos rehellisiä ollaan. Hän on minulle kuin pikkusisko. Haluan, että hän saa paremman elämän. Että hän pystyy jälleen lentämään…”
  “En lupaa mitään. Kuule, kuinka pitkä matka sinun kämpällesi oikein on?”
  “Noin kymmenen minuuttia, älä huoli. Odota - “
  “Mitä?” Johnny kysyi ärtyneenä.
James ei sanonut mitään. Jokin läheisessä kadunkulmassa oli vanginnut hänen huomionsa. Varjo, tai kenties valon välähdys - hän ei tiennyt itsekään, mutta äkkiä hän saattoi aistia vaaran. Hän seisahtui ja tavoitteli sauvaansa.
  “Mitä nyt?” Johnny yritti pidätellä jalkojensa juuressa pyörivää koiraa.
  “Etkö sinä nähnyt mitään?” James hengähti.
  “Potter, minä olen sokea.”
  “Ai, niin tietenkin… Merlin, onpa tämä epämukavaa... Kuule, mikset vain mene ilman minua?”
  “Näytänkö siltä, että osaan asunnollesi noin vain?”
  “Ei tässä mene kauan, oikeasti... kunhan... kunhan kävelet vähän matkaa ilman minua, otan kyllä sitten sinut kiinni.”
Johnny kurtisti kulmiaan. “Mikä tässä on niin tärkeää, Potter?”
  “Ei mikään”, James livautti nopeasti. “Haluan vain tarkistaa yhden jutun.”
  “Minkä?”
James epäröi haluamatta sotkeutua asiaan. “Minä vain... luulin nähneeni kissan, jonka kanssa leikin lapsena?”
Hän tunsi välitöntä halua läimäyttää itseltään tajun kankaalle. Kissan? Eikö hän muka parempaan valheeseen pystynyt?
  “Koulutan selkärangattomia alokkaita työkseni“, Johnny sanoi hyiseen sävyyn. “Tiedän kyllä, milloin minulle valehdellaan.”
  “Miten? Kasvaako nenäni kenties pituutta?”
  “Mitä?”
  “Eli et ole ikinä kuullut Pinokkiosta.” James ravisti turhautuneena päätään. “Kuule, mikset vain jatka matkaa itseksesi vähän aikaa?”
  “Minä haluan tulla mukaan“, Johnny ilmoitti suoristautuen täyteen pituuteensa.
  “Ei käy.”
  “Miksi ei?”
  “En tiedä itsekään, mitä näin“, James sanoi epätoivoisesti. “Tiedän vain, että näin jotakin. Se voi olla jotakin täysin viatonta, ei sinun kannata haaskata aikaasi siihen.”
  “Miksi sinä sitten teet niin?”
  “Minä olen aurori!”
  “Ja minä olen aurorikouluttaja, mikä tekee minusta sinun pomosi. Liikettä nyt!” Johnny komensi heristäen talutushihnaa kädessään. Carax murisi.
James tuijotti naista ällistyneenä. “Et sinä voi komennella minua noin vain!”
  “Luulisi sinun olevan edes vähän yhteistyöhaluisempi ottaen huomioon sen tosiasian, että olen tullut tänne auttamaan sinua.”
  “Onko kukaan sanonut sinulle, että on alhaista takertua kiristämiseen?” James kirahti hampaidensa raosta.
  “No, toimiiko se?”
James harkitsi tilannetta hetken. Hän ei todella halunnut ottaa Johnnya mukaan - ei nyt, kun hänellä ei ollut tilanteesta muuta aavistusta kuin epämääräinen vaaran tunne, jota kuka tahansa toinen olisi pitänyt sodan aikaansaamana vainoharhaisuutena. Mutta jos hän kieltäytyisi... lähtisikö Johnny silloin takaisin Plymouthiin? Arianna tarvitsi hänen apuaan.
  “Hyvä on”, James huokaisi alistuneena. “Mutta pidät sitten suusi kiinni.”
Johnny ei sanonut mitään. James käänsi huomionsa takaisin kadunkulmaan pohtien, pitäisikö hänen liikkua vai ei. Kulmauksessa ei näkynyt enää minkäänlaista liikettä; pelkkä vaimea kolina kantautui hänen korviinsa, kuin joku olisi kompastunut johonkin. Todennäköisesti se oli pelkkä kissa, James vähätteli. Mutta mikä sitten oli vanginnut hänen huomionsa? Oliko Auroriakatemian romahtaminen muuttanut hänet Alastor Vauhkomielen vainoharhaiseksi kaksoisveljeksi? Hän ei suostunut uskomaan sitä todeksi.
Kävele vain tiehesi, James komensi itseään. Ei siellä ole mitään näkemisen arvoista - tai jos onkin, et varmasti halua nähdä sitä.
Hah! Ei toivoakaan,
hänen Rohkelikonpuolensa haukahti uhmakkaasti. Hän oli varmasti nähnyt jotakin kulman takana, ja hän tunsi itsensä tarpeeksi hyvin tietääkseen, ettei saisi mielenrauhaa ennen kuin olisi selvittänyt, mitä tuo “jotakin” oli. Hän kohotti taikasauvansa ja asteli kevyesti kadunkulmaan Johnny kannoillaan.
Kulman takana odotti kuja - lyhyt, kapea, eikä millään tavalla katsomisen arvoinen. Ruostuneet parvekkeet kurkottivat ikkunaluukuistaan kujan ylle; tuulettumaan ripustetuista matoista varisi tomua. Varsin nopeasti James tajusi kujan kuuluvan Vuotavan Noidankattilan lähettyvillä olevaan jästialueeseen. Hän tunsi itsensä typeräksi. Mitä asiaa velhoilla muka voisi olla tällaiselle kujalle?
  “Ihmisiä! Maahan!” Johnny sihahti äkkiä terävästi. Hän tarttui Jamesin kyynärpäähän ja nykäisi miehen mukanaan harvinaislaatuisen ruman patsaanrähjän suojaan piiloon. James puri huultaan, jottei olisi älähtänyt, kun kova sementti repi hänen polviaan. Hän kurkotti kaulaansa.
  “Missä täällä muka on ihmisiä? Minä en näe mitään! Etkä - jos saan huomauttaa - näe sinäkään”, James huomautti hangaten kipeää polveaan suojaavasti.
  “Minä kuulin heidät, hölmö!”
  “No, sinä kuulet har- “ James jätti lauseensa kesken, kun kaksi huputettua, viitoitettua, varjomaista hahmoa äkkiä astui esiin kujan varjoista. Heidän siirtyessään korkeiden talojen ylitse siivilöityvään kapeaan valokeilaan James huomasi, että heillä oli molemmilla taikasauvat käsissään. Hän jäykistyi.
  “Velhoja, mitä minä sanoin!”
  “Sinä sanoit etsiväsi kissaa“, Johnny ampui takaisin niin hiljaa kuin suinkin pystyi.
James liikahti noustakseen ylös, mutta Johnny nykäisi hänet paidanhelmasta takaisin kyyryyn.
  “Päästä irti!”
  “Odota!”
James ravisti Johnnyn irti paidastaan, mutta pysyi tämän toiveiden mukaisesti aloillaan ja tarkkaili tilannetta. Molemmat hahmot liikkuivat niin nopeasti, että ensi alkuun oli vaikea erottaa heistä ainuttakaan piirrettä. Sitten he pysähtyivät aloilleen jäykkinä kuin marmoripatsas, jonka juurella Johnny ja James kyyristelivät. Katsoessaan tarkemmin James näki, että toinen velhoista oli itse asiassa noita - sotkuinen, takkutukkainen ja rähjäinen kuin kujakissa. Hänellä oli kädessään kohotettu taikasauva, jolla hän osoitti vasten tiiliseinää perääntynyttä miestä. Mies oli nuori kuten nainenkin, ja hänen piirteissään oli jotakin aivan liian tuttua. Ne olivat Siriuksen piirteet. Ensin James luulikin näkevänsä kujalla Bellatrixin ja Siriuksen, mutta sitten hän tajusi sekoittavansa veljekset keskenään. Hän rypisti otsaansa. Mitä tekemistä Reguluksella ja Bellatrixilla voisi olla keskenään tällaisella syrjäisellä kujalla? Hyvä on, vastauksen olisi pitänyt olla ilmiselvä - loppujen lopuksihan molemmat olivat kuolonsyöjiä. Silti tilanteessa oli jotakin hyvin häiritsevää. Ehkä kyseessä oli tapa, jolla Bellatrix piteli taikasauvaansa - tiukasti, mielipuolisesti, valmiina tappamaan - tai tapa, jolla Regulus seisoi selkä seinää vasten kuin ansaan ajettu villipeto. Hän näytti väsyneeltä ja sairaalta. Äkkiä Siriuksen edellisviikkoinen huoli Reguluksesta palasi elävänä takaisin Jamesin mieleen. Mistä oikein oli kyse?
  “Tiesin aina, että tämä päättyisi näin, Regulus”, Bellatrix sihahti pitämättä kiirettä taikasauvansa kanssa. “Aina siitä lähtien, kun veljesi päätti pettää verensä minä tiesin, että seuraisit hänen jalanjälkiään. Ennemmin tai myöhemmin… huonoa verta, sitä sinun suonissasi virtaa. Petturin verta.”
  “En aio ryhtyä kinastelemaan kanssasi, Bella”, Regulus vastasi äänellä, joka kuului liian paljon pahoja asioita nähneelle miehelle. Jälleen kerran James huomasi ihmettelevänsä, kuka tämä poika oli ja mitä hänen päänsä sisällä oikein liikkui.
  “Ovatko nuo viimeiset sanasi? Tiedät, että Pimeyden Lordi on pettynyt sinuun.”
  “Vain, koska kieltäydyin haaskaamasta aikaani hassun pikku blondin tappamiseen. Usko pois, hän ei ole lainkaan niin pettynyt kuin voisi olla”, Regulus sanoi salaperäisesti. “Jos hän tietäisi koko totuuden, hän ei olisi käskenyt sinua minun tappajakseni.”
  “Mitä serkku tarkoittaa?” sähisi Bellatrix.
  “Oi, en mitään“, Regulus väitti viattomasti. Jamesille oli kuitenkin päivänselvää, että poika tarkoitti jotakin, ja paljon tarkoittikin - muuten hän ei olisi haaskannut elämänsä kenties viimeisiä minuutteja kummalliseen vihjailuun.
  “Sinä teit jotakin, etkö tehnytkin?” Bellatrix huusi. “Mitä sinä teit, Regulus? Mitä Pimeyden Lordin nimeen sinä olet mennyt tekemään?”
Regulus kiinnitti kaiken huomion kynsinauhoihinsa. “Jos olenkin tehnyt jotakin, serkku hyvä… en käsitä,  miksi vaivautuisin kertomaan siitä sinulle. Ei millään pahalla, tietenkään.”
  "Yritätkö sinä ansaita tuskallisen kuoleman?”
  “Mitä väliä sillä on? Sinähän tapat minut joka tapauksessa”, Regulus sanoi viimeiseen saakka kohteliaana, kuin herrasmies illalliskutsuilla.
  “Voi, usko pois, että teen sen... ja sitten jäljellä ei ole enää kapinoivia Blackin veljeksiä naurettavine ajatuksineen tasa-arvosta ja vapaudesta!”
  “Et ole tehnyt vielä selvää Siriuksesta“, Regulus muistutti rauhallisesti.
  “Se on vain ajan kysymys!” Mielipuolisuus välkähti Bellatrixin harmaissa silmissä.
  “Luonnollisesti sinä voit yrittää tappaa hänet… mutta toisaalta, yhtä hyvin voisit yrittää surmata feeniksin, vai mitä?”
  “Anna kun arvaan: seuraavaksi kerrot rakastavasi sitä petturia!” Bellatrix nauroi häijysti.
James huomasi puristavansa tiukasti marmoripatsaan kylmää, likaista reunaa.
  “Oi, en, Bella… minä vain lausuin ääneen ilmiselvän totuuden. On fakta, että veljeni tappamiseen tarvitaan paljon enemmän kuin sinä... ja muista, että kun yrität, minä katson sinua ja nauran sinulle.”
  “Polvillesi, typerys!” Bellatrix kivahti.
Regulus hymyili miellyttävästi. “Miksi olet niin vihainen, Bella?”
  “Polvistu, minä sanoin! Kerroin Pimeyden Lordille, että teloittaisin sinut… ja teloituksen sinä tulet saamaan! Polvillesi!”
James katseli kauhun laajentamin silmin, kuinka Regulus kävi polvilleen katukivetykselle ja asetti kätensä niskansa taakse kuin kuolemanrangaistustaan odottava vanki. Se oli totta - Bellatrix tulisi rankaisemaan häntä jostakin, mitä hän oli tehnyt. Mutta mikä oli hänen rikoksensa? Bellatrix oli kutsunut häntä petturiksi. Oliko hän viimein perääntynyt Voldemortin joukoista? Totuudella ei ollut juurikaan merkitystä Jamesille, mutta Siriusta se saattaisi lohduttaa. Hän naurahti. Ketä hän kuvitteli huijaavansa?
James tunsi vaistomaista halua nousta ylös ja paeta paikalta. Hänen täytyi nähdä tämä - ei itsensä, vaan Siriuksen vuoksi. Hänen täytyi tietää, kuolisiko Regulus todella. Hän tuijotti Regulusta liian jännittyneenä, liian järkyttyneenä muistaakseen mitään hengittämisen kaltaisia asioita, kunnes hänen keuhkonsa polttelivat hapenpuutteesta. Hän ei käsittänyt, miten Regulus saattoi näyttää niin rauhalliselta ennen kuolemaansa. Reguluksen harmaat silmät välkkyivät uhmasta, kuin hänellä olisi ollut salaisuus, jota kukaan muu ei tiennyt; salaisuus, joka kohottaisi hänet korkealle Bellatrixin ja Voldemortin yläpuolelle. Hänen kätensä eivät vapisseet vähääkään, kun hän asetti ne niskansa taakse. Hänen huulensa eivät värisseet pelosta, eikä hän suostunut välttelemään Bellatrixin katsetta. Hän tuijotti serkkuaan silmästä silmään tyynen halveksuvasti, kuin olisi häviönsä hetkelläkin tiennyt olevansa todellinen voittaja. Hän pysytteli polvillaan ylpeänä ja rohkeana - muistona siitä, mitä puhdasveriset olivat kerran olleet ja mitä heidän olisi edelleen pitänyt olla. Hän ei pelännyt kuolemaa.
  “Onko sinulla viimeisiä sanoja, Regulus?” Bellatrixin ääni vapisi tuskin huomattavasti, eikä James pystynyt alkuunkaan kuvittelemaan, mitä nainen mahtoi ajatella. Bellatrix oli tehnyt niin monta murhaa aiemmin, ja noista murhista tämän täytyi olla ehdottomasti pahin. Tämä oli hänen serkkunsa - joku, jonka kanssa hän oli jakanut pitkät vuodet lapsuudestaan saakka.
Regulus hymyili yhden viimeisen kerran. “Kerro Pimeyden Lordille terveiseni. Kerro, että kuolin kunnialla.”
  “Kunniaa ei sinulle suoda!” Bellatrix kirkaisi ja tiukensi otettaan sauvastaan. Kauhun verhon lävitsekin Jamesin tajuntaan ui epämääräinen tunne siitä, ettei Regulus ollut suinkaan osoittanut viimeisiä sanojaan Voldemortille, vaan Siriukselle… että poika tiesi tai toivoi sanojen päätyvän Siriuksen korviin tavalla tai toisella. Hän lupasi itselleen, että kertoisi ne eteenpäin - ei Reguluksen vuoksi, vaan siksi, että se oli totta. Koska Regulus todella kuolisi kunnialla, vaikka tuo kunnia olisikin tahrittu moninkertaisesti viattomien ihmisten vereen.
  “AVADA KEDAVRA!” Bellatrix huusi.
Siihen meni vain pieni hetki. Tappokirous iski Reguluksen rintaan kuin vihreänä välkähtävä salama, ja hänen vartalonsa taipui kaarelle, ennen kuin hän lennähti selälleen kiveykselle kädet ja jalat levitettynä kuin Vitruviuksen miehellä. Hänen silmänsä olivat tyhjät, tuijotuksensa merkityksetön... ja silti hänen huulillaan oli tuo hymy - outo, salaperäinen hymy, joka antoi vihjeen jostakin, mitä sen enempää Bellatrix kuin Jameskaan eivät koskaan saisi tietoonsa. Regulus Black oli vienyt salaisuutensa mukanaan hautaan.
James oli liian järkyttynyt ajatellakseen selkeästi. Hänen katseensa siirtyi Reguluksesta Bellatrixiin juuri ajoissa, jotta hän ennätti näkemään, kuinka Bellatrix sylki Reguluksen kasvoille. Jos katse olisi voinut tappaa, Regulus olisi kuollut kaksi kertaa peräjälkeen, tai siltä ainakin Jamesista vaikutti. Ilme Bellatrixin kasvoilla heijasti puhdasta vihaa ja jotakin muuta - pettymystäkö? Hänellä tuskin oli mitään syytä olla pettynyt. Hän oli juuri tappanut Reguluksen.
Kesti hetken, ennen kuin James tajusi, ettei Reguluksen kuolema ollut kenties tuonut minkäänlaista tyydytystä Bellatrixille. Loppujen lopuksihan Regulus oli hyväksynyt kohtalonsa kyselemättä; hän ei ollut rukoillut armoa tai osoittanut pelkoa.
  “Senkin rotta!” Bellatrix potkaisi Regulusta nivusiin. “Mitä sinä oikein salasit minulta?”
Hän seisoi ruumiin äärellä oman vihansa vavisuttamana, mutta ei saanut vastausta. Viimein hän antoi Regulukselle toisen luutmurtavan potkun, tuhahti kovaan ääneen ja katosi terävän poksahduksen saattelemana. Kujalle laskeutui välittömästi kylmä, tuomitseva hiljaisuus. Jäljellä olivat vain James ja Regulus - ja Johnny, jolla ei ollut tapahtumien kulusta aavistustakaan. James ei vaivautunut selittämään.  Hän ihmetteli, mitä heidän oli tarkoitus tehdä nyt. Lähteä? Mennä lähemmäs? Hakea apua? Ei sillä, että avusta olisi ollut enää mitään hyötyä. Regulushan oli kuollut.
James oli yllättynyt huomatessaan olevansa itse asiassa pahoillaan Reguluksen kuoleman vuoksi. Ei tietenkään sillä tavoin, kuin Sirius olisi pahoillaan - James ei tulisi koskaan itkemään Reguluksen kuoleman vuoksi, mutta siitä huolimatta hän oli pahoillaan. Hän oli aina vihannut Regulusta, eikä kuolemalla voinut muuttaa sellaisia tunteita. Regulus oli kuitenkin ollut nuori, ja Sirius oli välittänyt hänestä, ja lopulta hän oli pettänyt Voldemortin ja tehnyt oikein; se riitti. James antaisi hänelle anteeksi ja kunnioittaisi häntä halveksuntansa lävitsekin. Se oli tarpeeksi.
James nousi ylös ja seisoi hetken paikoillaan hiljaisena, pää kumarassa. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa Regulukselle; hän oli liiaksi aurori toivottaakseen rauhaisaa lepoa pojalle, jota vastaan oli taistellut, mutta mielensä perukoilla hän kuitenkin toivoi, että Regulus nukkuisi hyvin. Sirius haluaisi sitä.
  “Mennään”, James sanoi käheällä äänellä. “Meitä odotetaan.”
Johnny nyökkäsi ja hypähti ketterästi seisomaan. He jättivät kujan taakseen katsomatta ja palasivat takaisin valon ja elävien ihmisten maailmaan. Tuntui oudolta nähdä nauravien ihmisten kulkevan ohitse ripein, elämää pursuavien askelin. James oli liiaksi menneisyydessä.
  “Kenet ne siellä oikein tappoivat?” Johnny kysyi sävyttömästi.
James ei sanonut mitään.

***

  “Minulla on sinulle yllätys”, Sirius julisti ilmestyessään nojaamaan olohuoneen oviaukkoon.
  “Sepä mukavaa”, Arianna vastasi värähtämättäkään paikaltaan sohvan nurkassa. Hän oli taittanut polvet eteensä sohvatyynyille ja piteli käsissään kaatoa kuin sillä leikkien. Salaa Sirius toivoi, että Arianna olisi laittanut kaadon pois; hän ei halunnut rikkoutuneita ikkunoita nyt, kun se Rockhartin riivinrauta oli tulossa vierailulle.
  “Etkö halua tietää, mikä se on?” Sirius kysyi hämmästyneenä.
Arianna väläytti hänelle mitäänsanomattoman hymyn. “Jos kertoisit, se ei olisi enää yllätys.”
  “No… ei se ole oikeastaan yllätys. Se vain... on jotakin, mitä minä ja Sarvihaara kehittelimme.”
  “Jos suunnittelitte vaatteidenne riisumista, voitte unohtaa koko jutun. En haluaisi nähdä sitä, vaikka voisinkin.”
Sirius painoi kämmenen sydämelleen. “Satutat minua, kulta!” hän huokaisi dramaattisesti.
  “Anteeksi, en huomannut“, Arianna sanoi välinpitämättömästi. “Missä Remus on?”
  “Et ole kiinnostunut yllätyksestäni, mutta olet kiinnostunut Kuutamosta?”
  “Anna olla, Sirius!”
Sirius huokaisi. “Kuutamo on jossakin Matohännän kanssa... kuulemma haluavat olla henkivartijoina, kun Cinnamon haastattelee kämppäkaveriehdokkaitaan.”
  “Mitä varten hän muka henkivartijoita tarvitsee?”
  “Yksi ehdokkaista oli nimeltään Alexander Wizard.”
  “Joten? Onhan se vähän tyhmä nimi, mutta tuskin se varsinaisesti tappaa.”
  “Kuuntelepa vähän tarkemmin: Alexander Wizard.” Sirius painotti nimeä voimakkaasti. “Eikö se tuo mieleesi mitään?”
  “No, Alessandron, mutta - “ Arianna sulki suunsa.
  “Juuri niin.”
  “Et voi olla tosissasi! Visardo ei ole varsinaisesti sitä tyyppiä, joka valehtelee epätoivoisesti nimensä päästäkseen yhteen haastatteluun! Sehän olisi hyödytöntäkin”, Arianna sanoi järkevästi. “Englanniksi käännetty nimi tai ei, Cinnamon kyllä tunnistaa hänet kun näkee.”
  “Pointti taitaakin olla se, että Alessandro haluaa tavata Cinnamonin.”
  “En käsitä sitä miestä“, Arianna tuhahti. “Miksi ihmeessä hän haluaisi olla Cinnamonin kämppis?”
  “Miksi Dumbledoren veli viettää vapaa-aikaansa vuohien seurassa?” Sirius kysyi merkitsevästi.
Arianna hymähti. “Sinulla ei taida olla mitään järkevää sanottavaa.”
  “Hei, minähän kerroin sinulle yllätyksestä!”
  “No, minä inhoan yllätyksiä!” kivahti Arianna. “Yllätykset ovat ällöttäviä!”
  “Mistä lähtien sinä noin olet ajatellut?”
  “Siitä lähtien, kun huomasin, ettei yllätyksiin voi varautua!”
Sirius oli aikeissa vastata liiankin terävästi, mutta veti viime tipassa sanansa takaisin ja istui Ariannan vierelle ottaen tytön jalat syliinsä. “Tämä muutos on parempaan päin, usko pois.”
  “Anna kun arvaan, sitten. Hmm… te olette hankkineet minulle lasisilmät? Ei, tämä onkin parempi: olet ostanut itsellesi pannan ja hihnan, että voit leikkiä opaskoiraa!”
Sirius pudisti päätään. “Arianna, jos haluat purkaa kaiken minuun, voit vapaasti tehdä niin - mutta älä odota, että kuuntelen sanaakaan sanomatta.” Hänen äänensä tummeni uhkaavasti.
Arianna nosti kätensä ilmaan. “Anna mennä sitten! Kävele ulos ovesta! Häivy!”
  “Tiedät itsekin, ettet tarkoita tuota.” Siriuksen oli vaikeaa pitää äänensä rauhallisena.
Arianna oli aikeissa vastata, kun eteisen ovi lennähti auki ja vieraat askeleet laskeutuivat raskaina sisälle asuntoon. Sitä seurasi terävä koiran haukku.
  “Kuka se on?” Arianna vaati. “Sirius-kiltti, älä vain sano, että olet taas alkanut leikkiä animaa-”
  “Shh!” Sirius läimäytti kämmenensä kovakouraisesti hänen suulleen. “Emme ole enää yksin!”
Arianna repi hänen kätensä irti väkivalloin. “Kuka tuli?”
  “Minä se olen”, James kuulutti eteisestä. “Ei mithään hät- auts! Takkini tukehduttaa minut!”
  “Alokas”, toinen ääni tokaisi.
  “Kuka tuo on?” Arianna pani vieraan äänen oitis merkille.
James ilmestyi ovensuuhun ja jäi nojaamaan vasten ovenkarmia niin kuin Sirius hetkeä aiemmin. Sirius ei voinut olla huomaamatta, miten kalpealta hän näytti - kuin jotakin pahaa olisi tapahtunut. No, Johnny Rockhartin seurassa se ei olisi ollut mikään ihme.
  “Toin sinulle vierailijan, Ria“, James tiedotti.
  “Koiran?” Arianna kysyi ilmeettömästi.
  “Minua kutsuttiin kyllä koiraksi, kun olin vielä sirkuksessa”, Johnny ilmoitti ja astui kepeästi sisälle olohuoneeseen.
Sirius puri hammasta katsoessaan Johnnya. Heidän edellisestä tapaamisestaan oli kulunut kuukausia, eikä hän ollut tuhlannut päivääkään kaipaamalla naista. Johnny oli nöyryyttänyt häntä kaikkien edessä useampaakin otteeseen, eikä se ollut jotakin, mitä hän pystyi noin vain antamaan anteeksi. Ellei Johnny olisi ollut täällä auttamassa Ariannaa, Sirius olisi varmasti haastanut hänen kaksintaisteluun ja voittanut hänet, oli hän sitten sokea tai ei.
  “Kuka sinä olet?” Arianna jäykistyi.
  “Johnny Rockhart. Johanna, oikeastaan.” Johnnyn suupielet kaartuivat tyytymättömästi alaspäin. “Et varmaan ole kuullut minusta, mutta - “
  “Sinä olet se, joka pakotti Siriuksen leikkaamaan tukkansa!” Arianna tajusi.
Johnny hymähti. “Hauska tavata sinutkin.”
  “Mitä sinä täällä teet? Ole kiltti, äläkä sano, että Sirius kutsui sinut!” Arianna olisi mulkaissut Siriusta, mutta silmäside teki sen mahdottomaksi.
  “Itse asiassa hän teki niin.”
  “Sirius!” Arianna näytti kiehuvan raivosta. “Mikä sinua vaivaa? Olen sanonut, etten halua nähdä ketään - ja sinä menet ja kutsut hänet nauramaan minulle?”
  “Älä turhaan pure päätäni poikki“, Sirius varoitti synkästi. “Jos välttämättä haluat, että minä pesen hiuksesi koko loppuelämäsi ajan, koska et itse löydä shampoopulloa, niin anna mennä vain vapaasti! Minä yritän vain auttaa!”
  “Kuuntelisit vain Siriusta“, James ehdotti varoen. “Johnny voi auttaa sinua. Hän on ollut sokea jo kauan, ja jos voisit nähdä tavan, jolla hän liikkuu - “
  “Ole kiltti, äläkä sano enää sanaakaan näkemisestä!”
  “Nyt ymmärrän, miksi täällä tarvitaan apua!” Johnny mumisi itsekseen ja astui aivan Ariannan eteen. “Itsesääliosasto riittää jo! Ystäväsi ovat oikeassa - minä voin auttaa sinua. Voin tehdä elämästäsi paljon helpompaa ja itsenäisempää, mutta jos käytät mieluummin kaiken aikasi surkuttelemalla kurjaa kohtaloasi, sitten sinun on parempi sanoa niin. En tiedä sinusta, mutta minulla on itse asiassa työ, josta maksetaan. En pyytänyt palkatonta vapaata vain voidakseni kuunnella liikaa ulkonäköönsä kiintyneen pikku urheilijan valitusta elämän epäoikeudenmukaisuudesta!”
Arianna värähti ja vaikeni. Kenties ensimmäistä kertaa elämässään James näki Johnnyn kasvoilla jonkinlaista tunnetta - nainen oli selvästi tyytyväinen itseensä.
  “Nyt on paljon parempi”, Johnny sanoi ja kääntyi poikien puoleen. “Jättäisittekö meidät rauhaan hetkeksi?”
  “Mitä?” Sirius älähti. “Taidat vitsailla!”
  “Näytänkö minä siltä, että kerron vitsejä?”
Sirius kallisti päätään. “Nyt kun oikein ajattelen asiaa, niin et. En ole koskaan nähnyt ketään, joka olisi hapantunut noin nuorena.”
  “Black - ULOS!”
  “Miksi minulle aina sanotaan noin?”
  “Paras tehdä niin kuin hän sanoo, Anturajalka”, James sanoi vaimealla äänellä. “Tule, mennään keittiöön.”
Hän tarttui Siriuksen käsivarteen ja kiskoi tämän mukanaan ulos olohuoneesta. He sulkivat keittiön oven takanaan ja jäivät seisomaan keskelle lattiaa toisiaan mulkoillen.
  “Mikä sinua oikein vaivaa?” Sirius tivasi ristien käsivarret rinnalleen. “Haluatko, että tuo ilkeä taskukokoinen piru syö Ariannan?”
  “Arianna taitaa maistua vähän turhan kitkerältä juuri nyt“, James tuumi tyynesti. “Sitä paitsi Johnny on täällä auttamassa.”
  “Hyvin hän näyttääkin sen tehtävän hoitavan…”
  “He pärjäävät paremmin, jos me emme ole siellä. Sitä paitsi minulla on sinulle asiaa.”
  “No, anna mennä.” Sirius istui pöydän reunalle tyytymättömän näköisenä.
James nielaisi. Mitä hän sanoisi? “Et ehkä pidä tästä, Anturajalka.”
  “Se ei ole estänyt sinua ennenkään.”
  “Tämä on vähän pahempi juttu kuin yleensä.” James kiemurteli. “Se koskee Regulusta.”
  “Regulusta?” Siriuksen ilme vaihtui nopeasti yllättyneestä torjuvaksi. “Kuule, jos aiot kertoa minulle, että Regulus on kuolonsyöjä ja läpeensä mätä, minä vannon, että - “
  “Ei tässä ole kyse siitä!” James livautti nopeasti. “Minä vain - milloin sinä olet nähnyt hänet viimeksi?”
  “Siitä on aikaa, miten niin?”
  “Anturajalka, tämän sanominen on todella vaikeaa - “
  “Minkä sanominen? Sylkäise se ulos!”
  “Regulus on kuollut“, James paukautti tylysti.
  “Regulus - “ Sirius jähmettyi pystymättä lopettamaan lausettaan. James saattoi nähdä, kuinka sanat kulkeutuivat hänen tajuntaansa; hän valahti kalpeaksi kuin Lilyn rakkaimmat lakanat ja huojahti pöydällä niin uhkaavasti, että hetken ajan James pelkäsi hänen putoavan kokonaan. Hän selvitti kurkkuaan ja yritti uudelleen.
  “Regulus - “
  “Kuollut”, James toisti ja lisäsi: “Olen pahoillani.”
  “Etkä ole!” Sirius kiisti välittömästi.
  “Anteeksi kuinka?” James tuijotti häntä.
  “Kuulit kyllä.” Siriuksen kasvoilla ei ollut väriä sen enempää kuin hänen äänessään sävyjä. Sitten hän kysyi käheästi: “Mistä tiedät?”
  “Minä - näin sen.”
  “Voi Merlin!” Sirius hautasi kasvonsa käsiinsä.
  “Olen pahoillani”, James toisti. 
  “Miten - miten se tapahtui?”
  “Bellatrix”, James sanoi lyhyesti rukoillen mielessään, että olisi voinut sanoa mitä tahansa muuta; hän ei halunnut aiheuttaa Siriukselle kärsimystä tällä tavoin. Siriuksen katsoessa häntä vaativasti hän jatkoi vastentahtoisesti: “Luulen, että se oli teloitus.”
  “Teloitus?” Sirius puristi pöydänreunoja kasvot hitaasti raivosta punertuen. “Tapan sen lehmän!”
  “Pidä pienempää ääntä, ellet halua selittää kaikkea Johnnylle!”
Sirius vaikeroi tukahtuneesti. “Hän oli kuolonsyöjä, hitto soikoon! Teloitus - miksi?”
  “En tiedä kunnolla”, James sanoi niin varovasti kuin suinkin pystyi. Hänestä näytti siltä kuin Sirius olisi voinut räjähtää hetkenä minä hyvänsä, levitä pirstaleiksi pitkin keittiön tapetteja. Tuntui oudolta katsoa Siriuksen surua sillä tavoin, kun hän suri jotakuta, jota James ei tuntenut tai kaivannut. Se tuntui jollakin tapaa väärältä - kuin hän olisi ollut tunkeilija.
  “Bellatrix sanoi jotakin Voldemortista“, James huokaisi, kun Sirius jatkoi hänen tuijottamistaan. “En varmaan ymmärtänyt kokonaiskuvaa, mutta se johtui jostakin, mitä Regulus ei tehnyt, vaikka hänen olisi pitänyt. Hän kai säikähti ja karkasi, tai jotakin vastaavaa.”
  “Tai jotakin vastaavaa”, Sirius toisti ontosti. “Siinä on kaikki, mitä minulle annetaan, vai mitä?”
  “Kuule, kaveri, mitä sinä haluat minun sanovan?“ James juoksutti sormiaan hiustensa lävitse. “Sanoin jo, että olen pahoillani.”
  “Se typerys”, Sirius mutisi itsekseen kuin ei olisi hänen sanojaan kuullutkaan. “Säikähti ja karkasi - mitä hän kuvitteli tekevänsä?”
  “Anturajalka - “
  “Minä vihaan häntä“, Sirius julisti.
James pudisti päätään. Tämä ei mennyt ollenkaan hyvin.
  “Hän ei saa tätä koskaan anteeksi!”
  “Anturajalka!”
Sirius hypähti alas pöydältä ja kompasteli ulos huoneesta.
  “Hei! Minne sinä olet menossa?!”
Keittiön ovi avautui ja paiskattiin sekunnin murto-osan kuluttua rajusti kiinni. James hautasi kasvonsa käsiinsä ja huokaisi syvään.

***

Arianna säpsähti kuullessaan oven paukahtavan. Raivoisat, kantapäillä lattiaan isketyt askeleet pyyhälsivät hurjaa vauhtia huoneen lävitse, ja sitten myös olohuoneen ovi läimähti umpeen niin rajusti, että oli ihme, ettei se hajonnut säpäleiksi.
  “Jollakulla oli kiire”, Johnny virkkoi ilmeettömästi.
Arianna nyökkäsi heikosti. Hän tunnisti nuo askeleet ja oli huolissaan. Sirius ei koskaan kävellyt tuolla tavoin, ellei sattunut olemaan poikkeuksellisen vahvan tunnekuohun vallassa. Mitä oikein oli tapahtunut?
  “Keskity, Arianna”, Johnny komensi kärsimättömästi, kun Arianna alkoi liikahdella levottomasti tuolissaan.
  “Minä… Voinko mennä hetkeksi tuonne?” Arianna osoitti kädellään suuntaan, jossa arveli olohuoneen oven mahdollisesti sijaitsevan. Sitten hän käsitti, ettei Johnny voinut nähdä elettä sen enempää kuin hän itsekään, ja laski kätensä.
  “Et.”
  “Mutta minun - “
  “Mitä tahansa se onkin, se ei ole nyt tärkeää. Vai”, Johnnyn äänensävy muuttui tuikeaksi. “Etkö halua oppia mitään?”
Arianna ei sanonut mitään. Hiljaisuus tuntui kuitenkin riittävän Johnnylle vastaukseksi, sillä tämä kuului nousevan ylös tuolistaan kahahduksen kera. Kuului vielä lisää kahinaa, ja sitten Johnny pudottautui Ariannan viereen nojatuoliin. Arianna tunsi väistämätöntä halua paeta; ahdistus täytti hänen mielensä. Ei siksi, että tuolissa olisi ollut jotenkin ahdasta - he olivat molemmat sen verran pieniä, että istuimella oli yllin kyllin tilaa. Silti Johnnyn välitön läheisyys tuntui tukehduttavalta.
  “Tiedän, mitä ajattelet tästä kaikesta“, Johnny sanoi tyynesti.
  “No, se on jo jotakin, koska minä en itsekään tiedä, mitä ajattelen!”
  “Sinusta tuntuu, että sokeus on maailmanloppu. Olet väärässä. Se ei ole.”
  “Ja miksi minä luottaisin sinuun siinä asiassa?” Arianna risti käsivartensa rinnalleen.
  “Et ole ainoa sokea henkilö tässä huoneessa, Bell.”
  “Miksi uskoisin sinua?” Arianna haastoi. “Minulla ei ole mitään todisteita siitä, että olet sokea. Voit yhtä hyvin valehdella minulle!”
  “Miksi minä niin tekisin?” Johnnyn äänestä paistoi ärtyneisyys.
  “Koska Sirius ja James pyysivät sinua tekemään niin.”
Johnny hymähti viileästi. “Minulla ei ole mitään lämpimiä tunteita Blackia ja Potteria kohtaan. Olen täällä ainoastaan, koska tiedän millaista on olla sinun tilanteessasi, ja haluan auttaa sinua.  Mutta ellet halua apuani - “ Arianna tunsi Johnnyn liikahtavan, kuin noustakseen ylös tuolista.
  “Miten sinä muka voisit auttaa minua?” hän kysyi nopeasti.
  “Kuule, en tiedä, paljonko olet kuullut minusta - mutta jos olisit kuullut tarpeeksi, tietäisit, ettei sokeus ole koskaan ollut minulle mikään este.”
  “Oletko ollut aina sokea?”
Istuintyynyt painuivat aavistuksen Johnnyn istuessa jälleen alas. “En. Ennen pystyin käyttämään silmiäni. Menetin näköni, kun olin kymmenenvuotias.”
  “Miten siinä niin kävi?” Arianna kysyi - ei erityisemmin toiveikkaana, mutta kohtalaisen uteliaana kuitenkin.
  “Olin sirkuksessa.”
  “Sirkuksessa?”
  “Vanhempani ovat töissä sirkus Artemiksessa”, Johnny sanoi asiallisesti. “Se on velhosirkus, joten en koskaan vaivautunut menemään Tylypahkaan.”
  “Et ole koskaan ollut Tylypahkassa?” Arianna huudahti. Miten kukaan saattoi heittää hukkaan niin täydellisen tilaisuuden?
  “Miksi olisin? Ne opettivat minua sirkuksessa.”
  “Umm, hyvä on. Mitä sinä teit siellä?”
  “Olin trapetsitaiteilija.”
  “Kymmenenvuotiaana?”
  “Miksi en?” Johnny kysyi uhmakkaaseen sävyyn. “Olen harjoitellut neljävuotiaasta asti. Sitä paitsi sirkus on hyvä paikka - parempi, kuin myönnetään. Opin monia hyödyllisiä temppuja… ja joitakin perusloitsujakin. Argentiinalainen pimeän velhojen jahtaaja antoi minulle tunteja pimeyden voimilta suojautumisessa sillä ehdolla, pesin hänen lohikäärmeensä suomut.”
Arianna ei keksinyt mitään sanottavaa.
  “Olin juuri täyttänyt kymmenen vuotta, kun jouduin onnettomuuteen. Se oli typerää… suurimmaksi osaksi omaa syytäni. En ymmärtänyt jättää mantikoria rauhaan, vaan menin päästämään sen häkistä. Heräsin kolme päivää myöhemmin lentävässä asuntovaunussa, enkä pystynyt näkemään mitään. Se typerä mantikori oli viimeinen asia, jonka näin.”
  “Eikä mitään ollut tehtävissä?”
  “Ne sanoivat vievänsä minut Mungoon… siellä oli kuulemma joku, joka olisi ehkä voinut parantaa minut. En halunnut.”
  “Et halunnut? Oletko hullu?”
  “Et selvästikään ole ollut sirkuksessa”, Johnny sanoi tyynesti. Hänen äänessään oli aimo annos huvittuneisuutta.
  “Miten niin?”
  “Katsohan, minulle sanottiin, että voisin kenties saada näkökykyni takaisin, jos menisin Mungoon. Harkitsin sitä… mutta sitten tajusin, että sokea trapetsitaiteilija on paljon mielenkiintoisempi kuin tavallinen trapetsitaiteilija.”
  “Siitä minä en tiedä mitään“, Arianna mutisi.
  “No, niin se vain nyt menee. Maailma on täynnä trapetsitaiteilijoita, hyviä ja vähän parempia, mutta vain vähän mestareita. Kukaan ei muista heidän nimiään. Joten ajattelin asiaa ja päättelin, että sokean trapetsitaiteilijan he kenties muistaisivat…  ja siinä vaiheessa elämää halusin tulla muistetuksi. En halunnut heidän korjaavan näköäni”, Johnny lopetti.
  “Sitten tuskin ymmärrät, miltä minusta tuntuu”, Arianna sanoi katkerana. “Satun tietämään, että minä en valinnut tätä itselleni.”
  “Mitä väliä sillä on? Me molemmat olemme sokeita, eikä päätöksen vapaaehtoisuus juuri vaikuta siihen, onko se helppoa vai ei“, Johnny napautti kuin vihainen lohikäärme. “Elämä ilman näkökykyä - oli sen opetteleminen vaikeaa minullekin. Ensin minusta tuntui kuin olisin ollut halvaantunut vanha mummo, joka tarvitsi apua kaikessa. Mutta se muuttui helpommaksi. Niin käy aina, tiedäthän.”
  “Ei, en minä tiedä.”
  “No, ainakin voit pitää leipäläpesi kiinni!” Johnny äyskähti vihaisesti. “En kerro tätä vain huvin vuoksi!”
  “En käsitä, miksi kerrot tätä ollenkaan“, Arianna sanoi niin vakaasti kuin suinkin pystyi. “Se ei auta minua tippaakaan. Haluan vain tietää, miten - voiko joku - “
  “Jos parantajat sanovat, etteivät voi tehdä mitään, minä en aio riidellä heidän kanssaan asiasta. Yritän vain saada sinut näkemään, ettei sokeus ole maailmanloppu! Voit edelleen kävellä ja kuulla ja juosta ja maistaa ja nauttia elämästä ja - “
  “Mutta miten?” Arianna huusi.
  “Ei se helppoa ole“, myönsi Johnny. “Siihen vaaditaan paljon työtä, tai ainakin luulen niin - on vaikea sanoa, kun kerran itse olin sirkuksessa. Se oli aika hyödyllistä. Sirkuksessa tarvitsee niin paljon enemmän kuin oman näkökykynsä, että muutkin aistit kehittyvät väkisinkin äärimmilleen. Siihen sinunkin pitäisi pyrkiä. Luulen, että aistisi vahvistuvat automaattisesti nyt, kun yksi on joukosta poissa.”
  “Niin ne ovatkin vahvistuneet. En vain tiedä, miten käyttää niitä.”
  “Ensinnäkin, sinulla on edelleen kuulosi.” Johnny napautti merkitsevästi Ariannan korvanlehteä. “Se on tärkeintä, mitä sinulla juuri nyt on. On olemassa loitsuja, jotka parantavat kuuloa entisestään... loitsuja, jotka kehittävät tasapainoa... kaikuluotausloitsu... et ole yksin tässä, Bell.”
  “Ei kyllä tunnu siltä”, Arianna sanoi ontosti.
  “Tunteet kertovat totuuden vain harvoin“, Johnny tokaisi vailla myötätunnon häivääkään. Äkkiä hän oli kadonnut Ariannan viereltä, ja jäljellä oli vain kova tömähdys - mitä ilmeisimmin hän oli hypähtänyt jaloilleen. “Nouse ylös!”
  “Onko minulla mitään toivoa välttää sitä?” Arianna kysyi toiveikkaasti.
  “NYT!” karjaisi Johnny.

***

James ilmiintyi takaisin kotiinsa surkeana ja lopenuupuneena. Hän oli yrittänyt mennä vielä puhumaan Siriukselle, mutta tämä oli jo lähtenyt huoneestaan - minne, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan. Joka tapauksessa häntä huolestutti. Sirius ei ollut tunnetusti niitä kaikkein parhaita ihmisiä toipumaan järkytyksestä. Peterkö se oli ollut, joka huomautti aikoinaan, että ainoa tapa Siriukselle käsitellä tunteitaan löytyi luutakomerosta. Aikaahan tuosta kaikesta jo oli… mutta oliko Sirius muuttunut tippaakaan?
James pujahti makuuhuoneeseen ja huokaisi helpotuksesta nähdessään Lilyn istuvan sängyllä seuranaan Alice, joka oli tuettu tukevasti tyynyjen varaan. Parantajien käskystä Alicen tuli pysytellä vuodelevossa aina lapsensa synnytykseen saakka, ja ilmeestä saattoi päätellä, ettei totteleminen sujunut tuskitta. Miten Alice oli selvinnyt vuodelevossa Lilyn luokse saakka, siitä Jamesilla ei ollut aavistustakaan.
  “Frank on keittiössä“, Lily tervehti kuin hänen ajatuksiinsa vastaten. Hänen viaton ilmeensä kieli, ettei hänellä ollut aavistustakaan päivän tapahtumista. “Kuulemma jotain asiaa sinulle. Miten sen Johnnyn kanssa meni?”
  “Pystyn edelleen lisääntymään”, James sanoi poissaolevasti virnistäen. “Mistä tällainen spontaani vierailu, rouva Longbottom?”
Alice nyppi hajamielisesti tyynynsä kulmaan. “Frank kuuli jotain, mikä hänen piti välttämättä kertoa sinulle. Minä olin kyllästynyt istumaan kotona ja syömään porkkanoita kuin mikäkin jänis, joten ilmoitin Frankille, että hän joko saa luvan ottaa minut mukaan tai pysyä kiltisti kotona.”
  “Pirttihirmu”, James syytti hymyillen.
  “Oikeuksistaan huolehtiva Britannian kansalainen”, Alice korjasi. Hänen ilmeensä haipui iloisesta huolestuneeksi. “Mitä Ariannalle kuuluu?”
  “Jäi toisen pirttihirmun asiantuntevaan hoivaan.  Hyvällä tuurilla hän on vielä ehjänä kappaleena vielä huomennakin.”
  “Kyllä Sirius pitää siitä huolen.”
James tunsi ilmeensä valahtavan aina lattianrajaan saakka. “Ehkä, jos hän olisi paikalla. Anteeksi, neidit, minun täytyy nyt mennä puhumaan vanhalle kunnon Frankille.”
Hän perääntyi huoneesta ja pakeni keittiöön, missä Frank istui kahvikupin kanssa tuijotellen ikkunasta ulos kuin jossakin 1800-luvun romanttishenkisessä maalauksessa. Ikävä vain, että hänen ilmeensä sopi kuvaan kovin huonosti - se oli kolme kertaa kuiviinpuristetun sitruunan irve.
  “Vanha kunnon Franco!” James ojensi Frankille kätensä.
  “Miksi sinä minua oikein kutsut, Jamescus?”  Frank virnisti leveästi, ja he paiskasivat kämmeniä yhteen. Sitten Frank vakavoitui. “Ikävä kyllä minulla ei taida olla sinulle kovin hyviä uutisia.”
  “Kuka nyt on kuollut?” James kysyi tylsästi. Hän ei tiennyt, kumpi oli pahempaa - sekö, että kuolonuhreja tuli päivittäin lisää, vai se, että huonoihin uutisiin oli liian tottunut, jotta ne olisivat enää juuri liikuttaneet. Hän oli tätä nykyä turta - kuin pieni lapsi, joka kuuli kyllä, mitä aikuiset sanoivat, mutta ei pystynyt sisäistämään sanoja.
  “Regulus Black. Hänet löydettiin jästialueelta kuolleena.”
James istui hitaasti alas. “Niin tietenkin. Nopeaa toimintaa.”
  “James?” Frank näytti kysyvältä.
  “Mitä?”
  “Mitä sinä tarkoitat? Et… näytä yllättyneeltä.”
James säpsähti tajutessaan, mitä Frank ajoi takaa. “Oletko hullu? En kai minä nyt parhaan ystäväni veljeä tappaisi?”
  “Et tietenkään”, Frank sanoi vaivaantuneena. “Tarkoituksella. Mutta jos suuttuisit hieman liikaa - “
  “Vaivautuisitko sinä suuttumaan pölyhiukkaselle kengänpohjassasi?” James ärjäisi. “Vaivautuisitko sinä tappamaan sen?”
  “Anteeksi, James. Minun oli pakko kysyä. Eräs silminnäkijä kuvaili tapahtumapaikalla ollutta henkilöä. Kuvaus sopi täydellisesti sivuun.”
  “Kyllä minä siellä olin. Nimenomaan silminnäkijänä. Murhan suoritti Bellatrix Lestrange Voldemortin käskystä.”
  “Voldemortin?” Frank näytti kummastuneelta. “Tämä juttu näyttää saavan mielenkiintoisen käänteen…”
  “En menisi kutsumaan sitä mielenkiintoiseksi. Sirius on raivoissaan.”
  “Ai, niin. Hän ja Regulushan saivat loppujen lopuksi korjattua välinsä?”
  “Kurja juttu.” James haroi hiuksiaan. “Tätä hän nyt viimeksi kaipasi.”
  “No, sinun pitäisi kertoa hänelle, että Reguluksen ruumis luovutetaan tänään takaisin perheelle, mutta jos hän haluaa nähdä ruumiin ennen sitä… voin järjestää sen. Kuolinsyyosaston Morgue Patolega on perhetuttuja.” Frank irvisti.
James nyökkäsi. “Pidetään mielessä. Jos et pane pahaksesi, minun pitää nyt mennä etsimään Sirius. Hän on hukassa.”
  “Mistä aiot aloittaa etsimisen?”
  “Jaa-a, en tiedä, olisiko ilotalo vai minun kotini todennäköisempi vaihtoehto. Ajattelin kokeilla jälkimmäistä ensin.”
  “Viisas ratkaisu.” Frank nyökytteli. “Ja jos menet ensimmäiseen... pidä vaatteistasi kiinni.”

***

Sirius kumartui pöydän ylle ja tähtäsi. Pallo liukui siististi kentän poikki, iski hajalle raidallisten pallojen rykelmän ja putosi saman tien pöydän kulmassa odottavaan pussiin. Pussi leimahti liekkeihin lähestulkoon kärventäen pöydän toisella puolella seisoskelevan herra Potterin nenäkarvat. Sirius kirosi.
  “Parempi tuuri ensi kerralla, poika”, herra Potter sanoi myötätuntoisesti ja sammutti taikasauvallaan tulen.
Sirius nyökkäsi herra Potterin tutkivaa katsetta vältellen. Hän tiesi miehen pohtivan, mikä oikein oli vikana - eihän hän normaaliolosuhteissa olisi syöksynyt Potterien kellariin kuin harmaa aave ja vaatinut velhobiljardiottelua. Ensi alkuun hän oli yrittänyt kertoa herra Potterille ongelmastaan, mutta sanat eivät ottaneet muodostuakseen. Ei se oikeastaan ollut tarpeellistakaan.
  “Mitä olet tehnyt viime aikoina, herra P?”
  “Kävin tänään Mungossa. Ne yrittivät pistää minut täyteen lääkkeitä”, herra Potter sanoi tyytymättömään sävyyn.
Sirius nyökkäsi vakavana. Hän tiesi, että Joseph oli päättänyt kieltäytyä kaikesta lääkityksestä, eikä voinut olla ihailematta päätöstä, vaikka samalla se tekikin hänet surulliseksi. Tuntui väärältä katsoa noin vain sivusta, kuinka herra Potter kuolisi hitaasti tekemättä asialle mitään. Sirius ei kuitenkaan tahtonut riistää kasvatti-isältään ylpeyttä pakottamalla tätä turhien hoitojen ja lääkitysten ketjuun. Herra Potter oli aina kunnioittanut hänen päätöksiään, ja nyt oli korkea aika maksaa velka takaisin.
  “Tämä repii Saschan hajalle”; herra Potter sanoi huomattavasti vaimeammalla äänellä. “Hän ei sano sitä, mutta kyllä sen näkee. Hän kertoo paljon huonoja vitsejä.”
  “Mitä sinä oikeastaan ajattelet kuolemasta?” Sirius töksäytti.
Joseph loi häneen pitkän katseen.
  “Anteeksi - tuo oli tökeröä. Ei olisi pitänyt kysyä. Minä vain - “
  “Luulin sinun muodostaneen jo oman mielipiteesi kuolemasta”, herra Potter vastasi rauhallisesti.
  “Voin kai silti olla utelias sinun mielipiteesi suhteen?”
  “Minulla ei ole mitään yleviä ajatuksia kuolemasta. Päinvastoin - jos joku yrittää joskus kertoa sinulle, että on kunniakasta kuolla omaa aatettaan puolustaen... sinun kannattaa nauraa päin heidän kasvojaan. Kuolemassa ei ole mitään muuta kuin loppu.”
  “Sinäkö et usko kuolemanjälkeiseen elämään?”
  “Ikävä tuottaa pettymys, mutta en.”
Herra Potter laittoi biljardikepin syrjään ja viittoi Siriuksen vierelleen pöydänreunalle istumaan. Hän yskähti muutaman kerran niin rajusti, että koko pöytä nitisi heidän allaan.
  “Sirius - “ herra Potterin käsi löysi tiensä Siriuksen olkapäälle. “En sano, että sinä et saisi uskoa kuolemanjälkeiseen elämään, jos haluat; en minä halua väittää tietäväni lopullista totuutta. Minä ainoastaan toivon, ettei kuoleman jälkeen ole mitään.”
  “Se tekee kaikesta jollakin tapaa lopullisempaa”, Sirius nyökkäsi.
  “Monet pitävät minua itsetuhoisen typeryksenä, mutta minusta on hyvä, että me kuolemme. Luulen, että jos eläisimme ikuisesti, emme koskaan yrittäisi mitään, koska meillä ei olisi mitään menetettävää. Meillä ei olisi intohimoa tai toivoa. Olisimmeko me muka ihmisiä, jos emme toivoisi turhia?”
  “Kaikella kunnioituksella, herra P, mutta minä en pystyisi puhumaan noin tyynesti omasta kuolemastani.”
  “Sinä olet vielä nuori, Sirius. Sinulla on oikeus pelätä kuolemaa. Mutta mitä minuun tulee - “ herra Potter vilkaisi omaa kärsinyttä, väsähtänyttä olemustaan ja naurahti. Hänen äänessään ei ollut kuitenkaan vähääkään katkeruutta. “Eiköhän minulla ole jo oikeus hyväksyä kuolema.”
  “Useimmat eivät hyväksy sitä milloinkaan“, Sirius huomautti.
  “Tiedän, ja voit kyllä sanoa minulle, jos tämä puheenaihe ahdistaa sinua. En tunne montakaan ihmistä, jotka haluaisivat puhua kuolemasta. Ihmiset pelkäävät sitä, vaikka se on osa elämää.”
  “Minä en pidä kuolleista ihmisistä“, Sirius sanoi hiljaa.
Herra Potter hymyili valjusti. “Olin vuoden pari nuorempi kuin sinä nyt, kun vanhempi siskoni kuoli väärin keitetyn taikajuoman aiheuttamiin seurauksiin. Meidän piti hakea hänet sairaalan kuolleiden osastolta. Äitini oli sitä mieltä, että minun ei pitäisi lähteä mukaan. “Se ei ole sopiva näky lapsille”, hän sanoi. Minä olin kuitenkin jo seitsemäntoista ja halusin välttämättä lähteä mukaan. Valvoin koko edellisen yön ja mietin, miltä Caroline näyttäisi... en ollut koskaan nähnyt ruumista ja pelkäsin kuollakseni. Mutta kun hän sitten makasi edessäni siinä pöydällä... en pystynyt enää ymmärtämään, miksi minun olisi pitänyt pelätä. Ei hän ollut mikään ruumis. Hän oli minun siskoni.”
  “En tiennyt, että sinulla oli sisko.”
  “Olet nähnytkin hänet. Hänen kuvansa riippuu olohuoneen muotokuvien joukossa. Hän on se silmälasipäinen noita, jolta puuttuu muutamia hampaita.”
  “Ai, hän?” Sirius huudahti. “Olen aina ihmetellyt, mitä hänelle tapahtui!”
  “Hän laski Niagaran alas kurpitsan sisällä”, Jamesin ääni sanoi kellarin ovelta.
Sekä Sirius että herra Potter säpsähtivät.
  “Anteeksi, jos keskeytin”, James sanoi näyttäen siltä, että oli seisonut kuuntelemassa keskustelua jo hyvän aikaa.  “Minulla on asiaa Anturajalalle.”
Sirius katsoi häntä odottavasti.
  “Regulus on viety Pyhän Mungon kuolinsyyosastolle. Frank sanoi, että pääset näkemään hänet, jos haluat… mutta sinun on paras tehdä se äkkiä, ennen kuin perheesi tulee.”
Sirius vilkaisi herra Potteria kulmiensa alta. Oliko tämä loukkaantunut, koska hän ei ollut kertonut? Herra Potterin kasvot olivat täydellisen asiallinen naamio, joka ei paljastanut sen enempää yllättyneisyyttä kuin muitakaan tunteita.
  “Vai että Regulus”, tuumi herra Potter. “Olen pahoillani menetyksesi puolesta, Sirius.”
  “Älä ole”, Sirius sanoi käheästi. “Se oli joka tapauksessa hänen oma vikansa.”
James ei ottanut asiaan mitään kantaa. “Haluatko nähdä hänet? Jos haluat, meidän pitäisi lähteä nyt.”
Sirius harkitsi asiaa. Halusiko hän nähdä Regulusta? Regulus oli pettänyt hänet ja mennyt kuolemaan sanomatta hänelle sanaakaan - Regulus oli tapattanut itsensä tietämättä, että hän oli itse asiassa välittänyt veljestään. Miten niin typerää tekoa voisi antaa anteeksi? Nyt Siriuksen täytyisi tuntea syyllisyyttä jokaisesta vihaisesta sanastaan koko loppuelämänsä ajan.
  “En aio sanella päätöstäsi puolestasi“, Jamesin isä sanoi hiljaa. “Mutta minun mielestäni sinun pitäisi mennä.”
(JATKUU SEURAAVASSA VIESTISSÄ)
« Viimeksi muokattu: Toukokuu 19, 2007, 21:34:00 kirjoittanut Sharra »

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 5.5.07
« Vastaus #131 : Toukokuu 19, 2007, 21:33:15 »
  “Tuletteko te mukaan?” Sirius livautti ennen kuin pystyi estämään itseään.
  “Tietenkin, Sirius. Totta kai.”

***

Kävellessään Pyhän Mungon kalpeita käytäviä eteenpäin Sirius toivoi koko sydämestään, että olisi ollut vielä lapsi - niin pieni ja pelokas, että olisi voinut tarttua muitta mutkitta herra Potterin käteen ja puristaa sitä tiukasti. Nyt hänen täytyi kaivaa kynnet housuntaskujensa pohjalle niin kipeästi, että ne upposivat aina reisiin saakka. Hän ei pystynyt katsomaan edellä astelevaa Frankia, vaikka tunsikin miehen vilkuilevan itseään.
He laskeutuivat portaita kylmään kellarintapaiseen. Frank tyrkkäsi metallisen oven auki ja päästi Siriuksen edellään. Herra Potter ja James seurasivat perässä hiljaisina.
Oven takana heitä odotti kuolinsyyntutkija Morgue Patolega. Hän oli pieni, hamsteria muistuttava mies, joka näytti siltä, ettei ollut saanut päivänvaloa aikoihin. Hänen kädenpuristuksensa oli veltto ja kylmä.
  “Olen kovasti pahoillani menetyksenne johdosta, herra Black”, hän toisti yhä uudelleen ja uudelleen, ja johdatti heidät ruumishuoneelle. Siriusta ahdisti. Hän oli kuvitellut nähneensä niin monia julmasti surmattuja ihmisiä, ettei mikään kuolemaan liittyvä tuntuisi enää missään, mutta ruumishuoneen kivisissä, harmaissa seinissä ja hyytävässä, elämän loppua huokuvassa ilmassa oli jotakin luotaantyöntävää. Hänen käsikarvansa nousivat pystyyn.
   “Tätä tietä veljenne luokse“, herra Patolega ohjeisti ja laahusti mustassa kaavussaan huoneen keskelle. Hän kohotti taikasauvansa mutisten muutaman sanan. Joidenkin sekuntien kuluttua lattian keskelle  ilmestyivät mustalla pöytäliinalla peitetyn pöydän ääriviivat, kunnes pöytä seisoi kaikessa komeudessaan lohduttoman himmeän kattolampun loisteessa.
Pöydällä makasi Regulus. Hänet oli puettu yltäpäältä valkoiseen ja hopeaan. Kädet oli taivutettu toisiaan vasten rinnan päälle, ja yhteenliitettyjen sormien lomassa lepäsi jo hyödyttömäksi käynyt taikasauva. Sirius jäykistyi niille sijoilleen.
  “Mene vain”, herra Potter kehotti laskien kätensä hänen olalleen. “Me olemme täällä.”
Sirius nielaisi. Hänen jalkansa vapisivat kuin ainakin marionetilla, jonka köydet oli leikattu poikki. Muutamat erottavat metrit hänen ja pöydän välillä tuntuivat loputtoman pitkiltä, kun hän hylkäsi Potterin miesten tarjoaman tuen ja lähestyi pöytää. Kylmä hiki niskaa pitkin virraten hän pysähtyi pöydän vierelle ja pakottautui madaltamaan katseensa pöydällä makaavaan hahmoon.
Sirius oli kuullut monia tarinoita siitä, millaiseksi kuolema teki ihmiset. Hänen yllätyksekseen Regulus ei näyttänyt alkuunkaan rujolta tai rumalta - hieman kalpeammalta vain. Kuolema oli muuttanut hänen huulensa haalean sinertäviksi, ja poskilla oli tavallista valkeampi, vahamainen sävy. Muuten hän näytti niin suurissa määrin omalta itseltään, että oli vaikea uskoa häntä kuolleeksi. Hänen silmänsä olivat sulkeutuneet ja huulet olivat raollaan; Siriuksesta tuntui, että jos hän vain olisi asettanut kätensä Reguluksen suun eteen, hän olisi pystynyt tuntemaan tämän lämpimän hengityksen sormissaan. Regulus näytti erehdyttävästi siltä kuin olisi vain nukkunut rauhallista unta.
Sirius ei tiennyt, johtuiko vaikutelma ajellusta parransängestä vaiko siitä, että kaikki pinttynyt lika oli viimein pesty pois Reguluksen kasvoilta, mutta hänestä tuntui, että kuolema oli jollakin tapaa nuorentanut Regulusta. Uurteet suupielistä ja silmäkulmista olivat kadonneet, ikään kuin Reguluksen sisällä aivan liian monta vuotta kytenyt piinaava hiillos olisi viimein suostunut hiipumaan tuhkaksi. Kaikki surut ja huolet olivat poissa, ja ensimmäistä kertaa vuosiin Sirius näki Reguluksen sellaisena kuin tämä oli kerran hyvinä aikoina ollut - luottavaisena, rauhallisena, vapaana pahojen asioiden kahleista. Hänen teki mieli itkeä. Tässä oli hänen veljensä. Tällaiselta Regulus olisi näyttänyt, jos hän vain olisi ymmärtänyt pelastaa pikkuveljen ajoissa. Nyt oli liian myöhäistä. Siriuksen valtasi vahva tunne siitä, ettei Regulus ollut enää tässä ruumiissa. Pöydällä hänen edessään makasi pelkkä kuori, ja todellinen Regulus oli karannut kauas jonnekin, minne Sirius ei nähnyt eikä yltänyt. Hän puristi tiukasti paitansa hihoja kouriinsa.
  “Voit koskea häntä, jos haluat.” Herra Potter ja James olivat ilmestyneet hänen vierelleen.
Sirius ravisti päätään. Tuntui naurettavalta ajatella, että hänenlaisensa paljon kuolemaa nähnyt mies olisi voinut olla peloissaan, mutta hän todella pelkäsi. Hän ei halunnut tuntea Reguluksen kylmää ihoa kämmenensä alla; hän ei halunnut häiritä Reguluksen unta. Hän tuijotti veljensä kasvoja yrittäen kutsua takaisin vihan, jonka vallassa oli aiemmin päivällä ollut. Miten Regulus oli kehdannut jättää hänet sillä tavalla tänne? Aiempi raivo oli kuitenkin jo kadonnut - ajatuksessa oli jäljellä pelkkää onttoa epätoivoa.
  “Lähdetään”, Sirius mutisi. “Se on nähty nyt.”
  “Odottakaa, herra Black!” herra Patolega viiletti tyhjästä hänen eteensä. “En tiedä, oletteko kuulleet, mutta lähiomaisilla on tapana pitää lyhyt muistohetki vainajalle ennen ruumiin käärimistä.”
  “Jätän sen äitini tehtäväksi.”
  “Kaikella kunnioituksella, herra, rouva Black ei ole tulossa.” Herra Patolega väänteli hermostuneena käsiään.
  “Ei ole tulossa?”
  “Saimme käskyn valmistella ruumis ja toimittaa se hautajaispaikalle sunnuntaina. Muita ei tule. Herra, ettekö te voisi - “
  “Mitä väliä sillä sinulle on?”
Herra Patolega pälyili häntä hermostuneena luomiensa alta. “Tuntuu pahalta kääriä kätköön mies, joka ei ole saanut muistohetkeä.”
Sirius huokaisi ja kääntyi takaisin Reguluksen puoleen. Herra Patolega oli oikeassa, niin inhottavaa kuin se olikin. Tämä oli hänen pikkuveljensä, ja jos äiti ei tulisi huolehtimaan siitä, että Regulus saisi nähdä rauhallisia unia, hän tekisi sen itse.
  “Mitä meidän kuuluu tehdä?”
  “No - yleensä lähiomaiset viettävät hiljaisen hetken - laulavat jotakin - “
  “Laulavat?”
  “Se on tapana“, herra Patolega vahvisti.
Sirius vilkaisi pakokauhuisena Jamesia ja herra Potteria. “Mitä me teemme?”
  “Minusta meidän pitäisi tehdä niin kuin hän sanoo“, herra Potter sanoi hienotunteisesti. James mulkaisi isäänsä.
  “Mitä me muka laulaisimme?”
  “Se on sinun päätöksesi, Sirius.”
Sirius tuijotti pöydällä lepäävää Regulusta. Jos veli olisi vielä ollut elossa, hän olisi hyvinkin voinut potkaista tätä korvatakseen tämän aiheuttaman vaivan. Regulus oli kuitenkin kuollut ja sinänsä puolustuskyvytön, eikä ollut oikein syyttää häntä tästä. Mikäli hänelle kuului laulaa, Sirius myös tekisi niin, vaikka jokainen kellarin seinätiilistä kuolisi prosessissa. Hän avasi suunsa ja tapaili epävarmasti ensimmäistä laulua, joka juolahti hänen mieleensä:
  “Laitamyötäisessä velho vesille meni, ohoi
Yli aavan meren purjehti, ja pullo ilakoi - “

James katsahti ällistyneenä isäänsä. “Hän laulaa juomalaulua?”
  “Mukaan, poika”, herra Potter komensi, ja yhtyi lauluun syvällä äänellään:
  “Huoletonna vanha konna kompassinsa sulki
Pullonsuu se tietä näytti, laiva lujaa kulki
Vastarannan poukamassa laiva rantautui
Humalassa vanha velho hiekkarantaan ui.”

James sulki tiukasti silmänsä, yritti unohtaa häpeän ja lauloi:
  “Miksi säästää juomaa hyvää,
Ain’ päättyy elon tie
On uni laitamyötäisessä syvää,
Uupuneen se kotiin vie.”

Niin kolmen miehen epävireinen juomalaulu toivotti hyvästit Regulus Blackille, joka oli elämänsä aika ehtinyt sekä juoda että uupua. Herra Patolega katsoi kysyvästi Siriusta, ja äänettömän luvan saatuaan hän astahti lähemmäs ja kietoi Reguluksen ruumiin surunväriseen viittaan. Sirius käänsi katseensa pois.

***

Sirius erosi Jamesista ja tämän isästä Pyhän Mungon edessä ja palasi hiljaisena takaisin kotiin. Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään yhtä väsyneeksi - kuin jokainen pienikin elämän pisara olisi puristettu hänestä ulos. Reguluksen valkeat, tyynet kasvot tuntuivat uurtuneen pysyvästi hänen mieleensä; häntä paleli, kun hän vain ajattelikin sitä.
Hän sytytti eteiseen valot ja potki lopenuupuneena kengät jaloistaan. Asunnossa oli hiljaista; Johnny oli kai jo lähtenyt. Hyvä niin - hän ei jaksanut keskustella kenenkään kanssa.
 Sirius laahusti suorinta tietä kylpyhuoneeseen ja työnsi kasvonsa kylmän veden virran alle yrittäen pyyhkiä pois kyyneleet, joita ei ollut lopultakaan pystynyt itkemään. Juomalaulun surulliset, mahtipontiset sävelet kaikuivat hänen päänsä sisälle kuin mikäkin surumarssin irvikuva, ja viha kupli jälleen hänen suonissaan hänen ajatellessaan ikuisuutta ja kuolemaa. Vasta nyt hän alkoi käsittää, miten peruuttamaton tapahtuma kuolema oikein saattoi olla. Sitä ei voinut muuttaa, sitä ei voinut korjata tai tehdä ehjäksi. Sirius saattoi vain toivoa, että Regulus oli antanut hänelle kaiken anteeksi, että Regulus oli mennyt rauhassa ja löytänyt oman taivaansa. Hänestä tuntui, että omalla tavallaan hänen olisi pitänyt olla helpottunut. Regulus oli piinannut omaa sydäntään niin monta pitkää vuotta, että tuntui vain oikealta, että hän oli viimein päässyt pois. Siriuksen omaa ikävää se ei silti helpottanut vähääkään. Hänestä tuntui yhtä pahalta kuin Redin ja Jazzin kuollessa, ja kenties vielä pahemmaltakin - ei siksi, että hän olisi rakastanut Regulusta enemmän kuin heitä, vaan siksi, että hänen ja Reguluksen välille oli jäänyt niin paljon sanomattomia sanoja. Ensimmäistä kertaa elämässään hän todella käsitti, miksi väitettiin, että jokainen päivä täytyi elää kuin se olisi ollut viimeinen. Jonkin päivän täytyi olla aina se viimeinen.
Sirius läimäytti turhautuneena lavuaarin reunaa.
  “Kuka siellä?” Ariannan ääni huusi oitis jostakin seinän takaa.
Sirius huokaisi; hän olisi halunnut olla vielä hetken yksin. “Minä. Sirius.”
  “Mistä minä tiedän?” Arianna tiukkasi.
  “Kyllä sinä minun ääneni tunnistat!” Sirius huusi takaisin ärtymys sisimmässä itäen. Ristikuulustelua hän viimeksi kaipasi.
  “Sinä voisit olla kuolonsyöjä, joka on vain muuttanut ääntään“, Arianna vastasi vainoharhaisesti. Raskaat askeleet kompuroivat läpi asunnon, ja jonkin ajan kuluttua Arianna löysi tiensä kylpyhuoneen oviaukkoon.
  “Johnnylla oli näköjään huono vaikutus sinuun”, Sirius mumisi.
Arianna kallisti päätään hänen äänensä suuntaan. “Päinvastoin, hän puhui minulle järkeä. Minä en saisi luottaa siihen, että sinä olet Sirius.”
  “Mitä sinä sitten aiot tehdä? Heittää minua kaiken varalta saippualla?” Sirius ärjäisi.
Arianna säpsähti hänen äänensävyään, muttei perääntynyt. “Mikä eläin sinun animaagihahmosi on?”
  “Mitä?”
  “Minä kysyin kysymyksen! Vastaa!”
  “Minä tiedän paremmankin keinon selvittää henkilöllisyyteni”, Sirius vastasi synkästi astuen lähemmäs. Hän nosti Ariannan leukaa ja painoi huulensa tytön huulille. “Tuntuuko tutulta? Vai pelkäätkö, että olisin opettanut Voldemortin imitoimaan suutelutekniikkaani?”
  “Olet huonolla tuulella”, Arianna totesi luopuen viimein epäilyksistään.
  “Oli huono päivä”, Sirius sanoi lyhyesti. Hän oli aikeissa tunkeutua Ariannan ohitse käytävään, mutta tytön haparoivat sormet tavoittivat hänen paidanselkänsä ja pysäyttivät hänet.
  “Mitä tapahtui?”
  “Et halua tietää.”
  “Sirius, minä olen sokea, en heikkohermoinen! Kerro!”
  “Ei se ole mitään tärkeää“, Sirius väitti. Osittain se oli tottakin - se ei ollut mitään niin tärkeää, että hän olisi halunnut lisätä moista taakkaa Ariannan ennestäänkin raskaille olkapäille. Sirius ei halunnut pakottaa Ariannaa tuntemaan myötätuntoa puolestaan.
  “On se tärkeää“, Arianna protestoi tiukentaen otettaan hänen ranteestaan. “Sinun kätesi vapisee.”
  “Siellä on kylmä.”
  “Siellä on toukokuu.”
  “Arianna, mene pois.”
  “Sitäkö sinä haluat?”
  “Joo”, Sirius sanoi lujasti. “Ei se ole mitään henkilökohtaista. Haluan vain olla yksin.”
Arianna nyökkäsi ja kääntyi lähteäkseen. Sirius tarttui hänen käsivarsiinsa, pysäytti hänet ja suuteli häntä näyttääkseen, ettei tosiaan tarkoittanut mitään henkilökohtaista. Suudelman oli tarkoitus jäädä arkiseksi ja lyhyeksi, mutta nojautuessaan lähemmäs Ariannaa Sirius huomasi, ettei halunnutkaan perääntyä. Hänellä oli liian kylmä, hän oli aivan liian yksinäinen, ja vaikka hän tiesikin, että oli väärin tarrautua toiseen sillä tavoin vain turtuakseen hetkeksi, ei hän pystynyt estämään itseään. Loppujen lopuksihan Arianna teki samaa, hukutti omia murheitaan hänen syliinsä. Mitä rikollista siinä saattoi olla? Joskus oli vain parempi unohtaa hetkeksi.

***

A/N2: Toivon, ettei Reguluksen kuolema ollut liian sekava; se kuulosti oikeasti paremmalta englanniksi! Ruumishuonekohtauksesta sen sijaan tykkäsin itse kovasti - ehkä siksi, että se oli kerrankin todenmukainen (juomalaulua lukuunottamatta). Seuraavassa osassa on sitten ehkä jo hilpeämpää - ainakin mukaan pääsee kaksi uutta hahmoa, tai itse asiassa yksi uusi ja yksi puoliuusi. Mutta kuitenkin.

Saisinko kommentteja Reguluksen muistolle?

Poissa toyhto

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
    • LJ
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 19.5.07
« Vastaus #132 : Toukokuu 20, 2007, 17:12:25 »
Kuuntelen tässä köhAlavaaköh ja yritän sitten sanoa jotain fiksua. Toistan varmaan jokaisessa kommentissa itseäni, mutta minun on aivan pakko sanoa jotain varsinkin nyt, kun Regulus on vasta kuollut. Ja ai niin, kiitos suruvalitteluista (vai kuuluuko niistä sanoa kiitos?) Olin vähän aikaa ihan ymmälläni, mitä ihmettä, mutta sitten pieneen mieleeni pälkähti, kenen oli tarkoitus kuolla tässä luvussa. Ja jos sitten pääsisin vaikka asiaankin.

Ainakaan minun silmiini ei osunut tämän osan aikana mitään kummallisia lauserakenteita, enkä olisi osannut kuvitella, että tämän alku on käännetty englannista, jos et olisi sanonut sitä. Ainoa mikä kiinnitti huomioni oli James terhistämässä näköaistiaan - siitä minulle tuli villakoira mieleen, tiedä sitten miksi. Tämä osa oli myös sikäli mielestäni tosi hyvä, että tässä ei ollut oikeastaan mitään turhaa tai ylimääräistä. Ariannan sokeutta ei ole vielä käsitelty loppuun ja varsinkin, kun aiheeseen tässä tuli vähän uutta näkökulmaa, se säilyi tuoreena ja kiinnostavana. Reguluksen kuolema olikin sitten se toinen suuri aihe, ja täytyy sanoa, että pidin siitä, että olit keskittynyt nimenomaan kahteen tärkeään juttuun. Pelkästä Reguluksen kuolemasta lukeminen olisi saattanut tuntua hieman turruttavalta, mutta Ariannan ongelmat tasapainottivat mukavasti. Toisaalta on hyvä, että toinenkin osan "pääaihe" oli sävyiltään synkähkö. Iloiset ja surulliset asiat samassa luvussa kieltämättä luovat joskus onnistuneesti kontrastia, mutta kun kyse on kuitenkin niin vakavasta asiasta kuin Reguluksen kuolema (hih, minun sanomanani tässä tuntuu olevan jotain koomista), iloiseen asiaan rinnastaminen olisi saattanut ensinnäkin tehdä iloisesta aiheesta suorastaan koomisen ja toisaalta olisi vähentänyt vakavan aiheen surumielisyyttä. Ja täytyy vielä todeta, että pidin siitä, miten osan lopussa Reguluksen kuolema ja Ariannan kamppailu sokeutensa kanssa tuntuivat jotenkin väljästi nivoutuvan toisiinsa, luultavasti lähinnä Siriuksen keskeisen roolin ansiosta.

Lainaus
Johnnyn seurassa oli liian vaikea olla - kuin olisi väistellyt lohikäärmettä, joka voisi syöksyä kimppuun hetkenä minä hyvänsä.

Lohikäärmevertaus oli niin osuva, että se oli pakko lainata. Olen sanonut tämän miljoona kertaa, mutta sinun tekstisi on aina täynnä raikasta kielenkäyttöä ja kuvailua, mielenkiintoisia ja kliseettömiä kielikuvia ja muuta mukavaa, ja tämä oli siitä kiva esimerkki. Sinä olet myös niitä ihmisiä, jotka osaavat huomaamattoman taitavasti sekoittaa Potter-maailman lohikäärmeineen sun muineen kerrontaan. Tykkään! Lisäksi nuo ajatusviivan jälkeiset lauseet ovat todella tarpeelliset, koska vasta ne todella tekevät konkreettiseksi sen, millainen olo Jamesilla oli Johnnyn seurassa. Toisaalta lohikäärmevertaus on niin raikas ja kuitenkin simppeli, ettei se tunnu selittelyltä. Lisäksi on ihan pakko sanoa, että pidin siitä, että Jamesilla oli vaivautunut olo. On jotenkin kauhean kiva jutella hahmosta, joka puhuu pingottuneella äänellä tyhjänpäiväisyyksiä kun ei tiedä, miten päin olisi, ja päätyy sanomaan väärät asiat.

Lainaus
 “Etkö sinä nähnyt mitään?” James hengähti.
  “Potter, minä olen sokea.”

Vähän huumoriakin, jipii! Hymyilytti lukea tämä kohta.

Johnnyn ilmaantuminen jälleen tarinaan oli mielenkiintoinen tapaus, ja toisaalta tosi hyvin keksitty Jamesilta ja Siriukselta. Minä suoraan sanottuna toivon, että Arianna säilyy sokeana ja opettelee jotenkin selviämään sen asian kanssa. Siriuksen ja Ariannan suhteeseen sokeus on myös vaikuttanut kiinnostavasti - heidän suhteensa ei sydänlukkotapauksen jälkeen ole ollut kauheasti esillä, joten heistä on taas mielenkiintoista lukea. Siriuksen pohdinnat siitä, pitäisikö hänen jättää Arianna, ovat olleet todentuntuisia ja inhimillisen uskottavia. Pidän siitä, että Siriuksen hieman vastuutapakeneva persoona tulee esille - olisi ollut kauhean epäluonnollista, jos hän olisi pystynyt vain nielemään koko jutun ja olemaan mutkattomasti Ariannan tukena. Silti toivon, että hän pikkuhiljaa tottuu ajatukseen. Sirius ja Arianna ovat mielenkiintoinen pari, varsinkin kun tuntuvat molemmat olevan edelleen hieman sitoutumiskammoisia ^^

Ja Regulus. Voi. Reguluksen kuolema oli minusta jo sinällään hyvä. Kerronta tosin oli ainakin alussa ehkä hivenen nopeatempoista, ja kuolema oli lopulta helpompi kuin olin ehtinyt kuvitella Bellan raivosta - uskoin, että hän tekisi enemmänkin saadakseen Reguluksesta irti, mitä tämä salasi. Mutta toisaalta on vähän ristiriitaista kuvitella Bellaa tosissaan kiduttamassa Regulusta; heillä sentään on yhteinen historia sukulaisuutensa ansiosta, mutta toisaalta historia olisi myös toiminut aika vaikuttavana kontrastina, jos Bella olisi päästänyt julmemman puolensa valloilleen ja ryhtynyt kiduttamaan Regulusta... Okei, en ehkä olisi halunnut lukea sitä ^^' Joka tapauksessa Reguluksen kuolema oli hyvä, Reguluksen persoona säilyi loppuun asti sellaisena viileän etäisen (hurmaavana), jollaisena hän on tässä ollut. Voi että, nyt tekee mieli kirjoittaa Reguluksen kuolemasta itsekin. En olekaan koskaan tainnut kirjoittaa siitä kovin tarkasti.

Varsinaisen Reguluksen kuoleman jälkeen kerronta tuntui ehkä aavistuksen verran hidastuvan. Sanoin tuossa ylempänä, että itse kuoleman kuvailu oli ehkä aavistuksen verran nopeaa, mutta toisaalta voisi ajatella niinkin, että tapahtuma "upposi" hahmojen tajuntaan vasta vähän myöhemmin ja siinä vaiheessa kerrontakin hidastui. Joka tapauksessa sekä Jamesin että Siriuksen mielialat oli kuvailtu hienosti. Pidin siitä, että James ei pystynyt edes olemaan rehellisesti surullinen Reguluksen kuolemasta, ei ainakaan muutoin kuin Siriuksen takia. Tai no, hahmolle se toi uskottavuutta, mutta osa minusta tietysti kantaa kaunaa Jamesille Reguluksen laiminlyömisestä *naur*

Lainaus
Tällaiselta Regulus olisi näyttänyt, jos hän vain olisi ymmärtänyt pelastaa pikkuveljen ajoissa.

Tämä virke kiinnitti huomioni, koska sen loppu yllätti minut. Ilmeisesti oletin, että Sirius olisi edelleen ollut vihainen Regulukselle niin kuin ensimmäisenä reaktionaan oli, mutta veljeen kohdistuva viha olikin jo ehtinyt muuttua itsesyytökseksi. En nyt viitsi mennä mihinkään kuoleman kohtaamista käsitteleviin psykologisiin pohdintoihin, mutta Siriuksen tapa käsitellä asiaa oli alusta loppuun tosi uskottava.

En varmaan nyt osaa sanoa muuta. Kiitos hienosta osasta (ja myös Reguluksen kuoleman päivämäärästä)!
Half the work that is done in the world is to make things appear what they are not.
- E.R. Beadle

Supernatural

  • Ankeuttaja
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 19.5.07
« Vastaus #133 : Toukokuu 20, 2007, 17:54:49 »
Tuijotin tietokoneen ruutua todella pitkään ja hyvin järkyttyneenä yrittäen koko ajan ymmärtää, että Regulus Black on todellakin kuollut, koska ainakin minä odotin koko ajan, että Regulus pakenisi jotekin Bellalta ja eläisi vielä ainakin muutaman kuukauden...
  No, minkäs teet, Reguluksen kuolema oli upeasti kirjoitettu ja se oli liikuttava. Kuvailit hienosti Siriuksen tunnelmia, kun hän näki Reguluksen kuolleena. Olen aina jotenkin luullut, ettei Sirius pelkäisi kuolemaa, mutta kun hän keskusteli herra Potterin kanssa ja näki Reguluksen, sai kuvan että Sirius sittenkin pelkäisi kuolemaa...
  Se, että Sirius suuttui Regulukselle jäi vähän kaivelemma, vaikka muuten kuolema olikin hieno, selvä ja kunniallinen. Tai siis, ajattelin että Regulus olisi jotenkin pettänyt Siriuksen kunnolla tai jotain, syy miksi Sirius suuttui Regulukselle oli aika lapsellinen periaattessa, mutta toisaalta taas aivan ymmärrettävä ( okei, älyynköhän itsekään mitä oikein yritän kertoa)

Sitten Ariannaan. Olen yrittänyt miettiä syitä, miksi ihmeessä teit Ariannasta sokean, koska Ariannalle on nyt sattunut kaikenlaista ja silti hän on aina iloinen, selviää kaikesta ja pysyy huumorintajuisena ja "täydellisenä" hahmona. Sitten sain päähäni pienen teorian (tämä on siis vain minun olettamus, en usko että tämä on oikein tai sellaista). Minusta sinä teit Ariannasta sokean, koska haluat saada Ariannalle myös jotain surua ja jotain mistä olla katkera, olenko edes jotenkin oikeassa, vai täysin väärässä? Vaikka Arianna näyttää toipuvan tuostakin, mitää nyt tästä osasta voi katsoa.

Minusta oli muuten hyvä,että toit Johnnyn mukaan kuvioihin ,vaikken nyt niin kauheasti itse hahmosta tykkää. Mutta minusta on hyvä, että se tuli hieman opettamaan Ariannaa, koska vaikka minusta on hyvä että Arianna on vähän masentunut, koska osaat kirjoittaa siitä niin hyvin, niin Ariannan on silti pakko jossain vaiheessa oppia  itsenäiseksi taas ja haluaisin että Ria pääsis vielä lentää, (ja vieläpä törmäilemättä puuhun (: ) koska se olisi vaan niin hyvä asia.
 
Toivonmuuten tosiaan, että pian alkaa tulla taas niitä iloisia ja hauskoja lukuja, (vaikka se juomalaulu oli kyllä iha sika hyvä juttu!) koska nykyään Memorystä on tullut tosi surullinen ficci, vaikka joka luvussa on aina jotain hauskoja kommentteja, mutta nyt jotain onnellisuutta kehiin!

Jatkoa malttamattomasti odotellen...
JK olen hyvin pahoillani kommenttini sekopäisyydestä ja omituisuudesta, mutta minulla on kiire, joten voit kai antaa anteeksi?
 
RIP Regulus, toivottavasti nuori herra lepää rauhassa <3

  

Poissa Meenai

  • Helmisimpukka
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 19.5.07
« Vastaus #134 : Toukokuu 24, 2007, 15:02:01 »
Minäkin sain itseni pitkästä aikaa kommentoimaan. Ehkäpä syynä oli laiskuus tai neulontaprojekti.

Tämä osa oli parempi kuin edeltäjänsä ja pituudeltaankin sopiva. Olit kirjoittanut todella kauniisti tämän osan, syynä oli varmaan Reguluksen kuolema. Hiljainen hetki Reguluksen muistolle...
En väitä, että olisin ikinä todella pitänyt Reguluksesta, mutta kirjoittamanasi hän oli ihana hahmo ja vähitellen aloin jopa pitää Reguluksesta. Ja nyt se jo kuoli :(

Johnnyn tuominen mukaan kuviohin oli ensin järkytys, mutta sitten muistin kuinka hauskakin hän osaa olla, joten... En ainakaan lopettanutlukemista. Hienoa saada Ariannakin pois omasta itsesäälistään, se alkoi jo hieman käydä hermoille. Huom, hieman. Olen edelleen lukenut Memoryä.

Jamesin käyttäytyminen Johnnyn seurassa oli aika yllättävää, käyttäytyihän James kaikkien muidenkin seurassa rennosti. Miksi hän sitten on niin vaivautunut Johnnyn seurassa?

Jatkoa odottellen,
 Meenai

Poissa Rhishi

  • Muikeana kuikuileva
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 5.5.07
« Vastaus #135 : Toukokuu 28, 2007, 14:45:39 »
Sharra, vau!
En ole ikinä ennen kommentoinut, mutta tämä on niin ihana, että väkisinkin sormet tanssahtelevat näppäimistöllä. Pidin todella paljon tästä seuraavasta kohasta:

Hänen yllätyksekseen Regulus ei näyttänyt alkuunkaan rujolta tai rumalta - hieman kalpeammalta vain. Kuolema oli muuttanut hänen huulensa haalean sinertäviksi, ja poskilla oli tavallista valkeampi, vahamainen sävy. Muuten hän näytti niin suurissa määrin omalta itseltään, että oli vaikea uskoa häntä kuolleeksi. Hänen silmänsä olivat sulkeutuneet ja huulet olivat raollaan; Siriuksesta tuntui, että jos hän vain olisi asettanut kätensä Reguluksen suun eteen, hän olisi pystynyt tuntemaan tämän lämpimän hengityksen sormissaan.

Kun olin 8-vuotta ukkini kuoli. Muistan sen kun äiti käski vielä käydä katsomassa ukkia.. (Snif..) ja tätä lukiessa juuri se tuli mieleen ja aloin itkeä.  (Se Siriuksen laulu oli muuten hauska!)
Ei tullut nyt mitään rakentavaa tai uutta sinulle (kaikkihan me tiedämme, että osaat kirjoittaa ihania ficcejä), mutta odottelen taas innolla jatkoa.  Alkoi minunkin sydän jo saada sykettä puun sijasta.
 - Puusydän

Neilikka

  • Ankeuttaja
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 19.5.07
« Vastaus #136 : Kesäkuu 10, 2007, 00:14:09 »
Mä yritin pitää pitkään näppini erossa tosta vastaa nappulasta, kun ajattelin, että en oikein osaa kommentoida tätä lukua, mutta paremman tekemisen puutteessa ryhdyin siihen nyt kuitenkin.

Ariannan sokeus oli fiksu veto; kuolema olisi ollut liian raskas taakka varsinkin Siriukselle, mutta viime aikoina on tuntunut, että Arianna on ehkä sittenkin ollut hieman liian pitkään hieman liian täydellinen. Tälläinen maankamaralle tiputtaminen pilvistä ei tee kuin hyvää Ariannan luonteelle. Eniten mua Ariannan sokeudessa pohdituttaakin Sirius. Sirius on monta kertaa sanonut rakastavansa Ariannaa, ja sen takia ihmettelenkin, että miksi hän jopa meinasi paeta paikalta? Kuvittelin Sirius Blackin olevan jollain tavalla karaistunut ongelmien selvittäjä: ongelmat selvitetään, eikä kierretä. Ehkä ficistäsi tosiaan on saanut vähän sellaisen kuvan. Monen henkilön ajatuksissa pohditaan Siriuksen tapaa selviytyä ongelmista loistavana ja kestää kaikki koettelemukset ulkoisesti "neutraalina". Ehkä Sirius oli tuudittautunut liian paljon turvalliseen suhteeseen, että hän olisi ollut valmis kohtaamaan jotain tälläistä, en tiedä. Aavistuksen verran Siriuksen suhtautuminen sokeuden alussa ja sen eteenpäin mennessä jäi häiritsemään.

Avaan suuni myös tähän kaksimielisyyden vähenemiseen. Omasta mielestäni on hyvä, että Kelmit ja tytöt aikuistuvat, mutta tuntuu hassulta, että aikuistuminen vaatii myös huumorin vähenemistä. Tai ehkä se ei enää ole yhtä "hölmöä" kuin silloin, mutta tuntuu silti omituiselta että 20 vuotiaat(?) eivät heittäisi kaksimielisiä huomautuksia tai sanelisi sarkastisia piikkejä. Lukiessani Memoryn ensimmäisiä lukuja huomaan huumorin olevan paljon suurempi osa koko tekstiä. Omalla tavallaan se on hyvä, toisella tavalla taas huono asia. On loistavaa, että ficci ei enää pohjaudu huumoriin, vaan teksti on vakavampaa ja näin ollen paremman kuuloista tarinallisesti. Kuitenkin, minä muiden mukana ollaan vain ihmisiä ja kaipaamme huumoria tekstin sekaan:) Viime luvussa ehdotonta huumoriplussaa oli Jamesin ja Johnnyn sanailu, se nosti hymyn huulille:) Myönnettäköön, että osissa ON huumoria, se vain ei ole enää kovin kaksimielistä:) (Alexander Wisardo, älä naurata!:D)

Reguluksesta olit hahmona luonut tavattoman mielenkiintoisen, oli sääli päästää hänet menemään jo nyt. Harmillisinta kuolemassa oli kuitenkin varmasti hänen ja Siriuksen ystävystyminen. Se oli jo ehtinyt edetä niin pitkälle, että oli molempien kannalta harmillista kun se päättyi näin äkillisesti (tosin molemmat taisivat aavistaa, varsinkin Regulus itse, Reguluksen kuoleman). Olisin kovasti toivonut, että Sirius olisi jollain tapaa saanut tietää Reguluksen ikäänkuin vaihtaneen puolta. Memoryn alkuosissa Sirius aikoi käännyttää Reguluksen; olisi mukava jos hän todella saisi tietää tehneensä niin (tiedä sitten kääntyikö Regulus omasta tahdosta vai Siriuksen vaikutuksesta..). Regulus kuoli kunniakkaasti, ja ainakin omasta mielestäni onnistuit tilanteen kuvaamisen kanssa aivan loistavasti. Koko luvussa oli useampi lainaamisen arvoinen kohta, mutta oman tyhmyyteni takia en nyt voi lainata niistä yhtäkään. Juomalaulu oli hyvä keksintö, olisi ollut liian epäsiriusmaista jos olisit laittanut siihen jonkun oikeasti "henkevämmän" kappaleen. Pidin ruumishuonekohtauksesta kovasti, kaikista eniten ehkä kuolleen Reguluksen kuvauksesta. Tilanne tuntui ihan uskomattoman todelliselta, pystyin helposti kuvittelemaan Reguluksen eteeni kaikessa kalpeudessaan. Regulus ei ollut lempihahmojani koskaan, mutta onnistuit luomaan hänestä niin mielenkiintoisen, että toivon hänelle rauhallista loppuelämää (tai loppukuolemaa?). R.I.P

Lilyä, vauvaa ja muita hahmoja kaipaisin kipeästi lisää. Vaikka Ariannalla onkin sokeutensa, ja Siriuksella oli Reguluksensa, tuntuu suorastaan vääryydeltä jättää Lily ja hänen vatsansa huomiotta. Uskon ja toivon kuitenkin, että raskauden edetessä vähän pidemmälle, saamme kuulla hänestä ja muistakin lisää? Uutta ja puoliuutta hahmoa odotan innolla, toivon vain etteivät he syrjäyttäisi pääseitsikkoamme ainakaan kovin paljoa enempää.

Mä olen monta kertaa sanonut, että olet Loistava kirjoittaja, joten jätän sen nyt sanomatta ja sanon: jatkoa toivoisin piakkoin:) Pahoittelen kommentin sekavuutta, tämä oli kauhean hankala luku kommentoida.
(niille, jotka kyseli pakkaskukista: vilkaiskaapas Sharran allekirjoitusta:))

Poissa sadevesi

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • syön sut
  • Tupa: Rohkelikko
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 19.5.07
« Vastaus #137 : Kesäkuu 12, 2007, 00:31:02 »
Ensin ajattelin, etten vaivaudu kommentoimaan, kun en kuitenkaan osaa sanoa mitään sanomisen arvoista. Tulee kuitenkin vaan selitettyä epärakentavaa jee-jee-on-hyvä-ficci-mössöä, jota kuulet varmaan muutenkin. Hmm.. Ja tämänkin mainitseminen tietenkin oli ihan turhaa, en vaan oikeen tiedä, miten muuten olisin aloittanut.
  No, jos nyt kuitenkin jätetään tämän kommentin syiden arvioiminen myöhemmäksi.

Käytännössä olen aika yllättynyt, että olen oikeasti lukenut tätä ficciä reippaan vuoden (jos siis lasketaan Pakkaskukat tähän samaan, vaikka eihän sitä oikeasti lakseta) ja vaivaudun vasta nyt kommentoimaan, pahotteluni siitä. Joka tapauksessa täytyy sanoa, että sun kirjotuksessa on jotain kummallista, kun vielä kaikkien niiden Vuotiksen kaatumisten, kirjotusten katoamisten ja oman elämän hankkimisen lomassa olen jaksanut taas palata takas näiden tekstien pariin. Vaikka olenkin vähän sitä mieltä, että kirjotustapasi muutos (jonka se on vähitellen kokenut tässä viimeaikoina) vaatii vähän hiomista (tykkäsin entisestä ehkä vähän enemmän), uskon sun vielä pääsevän kunnolla sopuun tämän uuden tyylinkin kanssa. Luotan, että siinä tapahtuu samallainen luonnollinen kehitys kun tapahtui Pakkaskukkien alusta Memoryn ensimmäisimpiin osiin: kirjotus oli kokoajan hyvää, mutta parani silti ja tavallaan ajautu omalle paikalleen (niinhän sen on tarkoituskin mennä, kun kirjottaa näin mahdottoman paljon ja mitä ilmeisimmin rakastaa kirjoittamista). En tiedä, onko tämä vasta tullut muutos kuinka tiedostettua tai tiedostamatonta, mutta luulen ettet oikeen ite pysy siinä perässä. Ei nyt mitenkään huonossa mielessä. Voi olla, että tämä muutos on oikeasti ihan mahtava juttu, sitten kun olet periaatteessa sovussa sen kanssa. Ja luotan kykyihisi.

Mitä taas tulee itse ficcin tapahtumiin, en jaksa alkaa käymään tässä ihan kaikkea läpi, mutta kuitenkin pakko puuttuu mm. sellaiseen ärsyttävään seikkaan, joka toistuu Memoryssä jatkuvasti: tapat kaikki henkilöt, joihin ehdin tykästyä (onneksi Sirius on sentään turvassa). En tiedä teetkö sen tietoisesti vai et, mutta joka tapauksessa alkaa tuntua siltä, että seuraavan kuolevan voi ennustaa oman kiinntymys-/pitämisasteikon perusteella. No joo, ehkä sekin on sitten vaan taitoa. Siis tappaa ne kaikista parhaat hahmot. Sillähän saa tottakai yleisössä enemmän tunteita aikaan kuin tunteattomien ja vähäpätöisten ihmisten tappamisella. Tai sitten tunteitten herättäminen johtuu vaan siitä, että taidat itsekin pitää niistä hahmoista (viitaten nyt enimmäkseen Jazziin, Rediin ja Regulukseen). Esim. Lucyn ja Hermelin tappaminen ei saanut paljonkaan huomiota, joka on sinänsä ihan hyvä, koska... no, niin tylytä kuin se kuulostaakin ne olivat vain Lucy ja Hermel. ...mitäköhän yritän nyt oikeastaan sanoa?

Jos rehellisiä ollaan olin kuvitellut mielessäni Raguluksen tappamisen/kuolmean/"kuoleman" ihan toisella tavalla ja toisesta syystä. Siksi se jäi ehkä vähän kaivelemaan. Olen aina ollut sitä mieltä, ettei Reguluksen kuolema ole ihan selvä. Jos siis ajatellaan asiaa Rowin kirjojen kannalta. Tahtoisin nähdä Reguluksen 7. kirjassa. Toisaalta en sitten tiedä, onko Row varmistanut Reguluksen kuoleman selväksi tapaukseski, mutta kuitenkin.
 Omassa päässäni tapahtumat etenevät aika samalla tavalla, kuin tässä ficissä, mutta syy Reguluksen kuolemaan on käsky tappaa Sirius. Kuvittelen sen aina niin, että Voldemort tajuaa jotain Siriuksen ja Reguluksen välien lämpenemisen suuntaista ja käskee Reguluksen tappamaan veljensä. Jonka jälkeen Regulus tottakai kieltäytyy ja lavastaa oman kuolemansa/kuolee.
 En sitten tiedä, miksi tunsin kamalaa tarvetta jakaa oma näkökantani asiaan tässä näin, kun ei se kuitenkaan liity mitenkään koko ficciin. Kuitenkin.
 Mutta ideasi siitä, että Regulus vartioi horcruxia/-eja on loistava (oletan arvaukseni osuvan oikeaan, joten en edes kyseenalaista sitä :D). En oikeasti ollu uhrannut asialle sen enempää aikaani, mutta nyt kun se tuli tässä ilmi, en nää yhtään syytä, miksei asia olisi ollut näin. Muutenkin tykkään/tykkäsin tavasta, jolla kirjoit Reguluksen. Olen aina pitänyt sitä hahmoa mielenkiintoisena ja uskonut tuohon Sirius-Regulus suhteeseen (veljeyteen ja välien parantumiseen ja muuhun), joten pidän siitä, että olet samaa mieltä kanssani. Ainakin oletan sinun olevan :D

Mitä muihin hahmoihin tulee olen tavallaan yllättynyt siitä, mitä teit Ariannalle. Tavallaan taas vaikuttunut. Hieno veto, täytyy myöntää. Ovela tapa tuoda Johnny mukaan. Sekin on hahmo, johon olen jotenkin kummallisella tavalla tykästynyt. Oikeastaan odotan mitä siitä hahmosta paljastuu. Jos paljastuu. En rehellisesti sanottuna tiedä, kuinka syvälle tuohon hahmoon ajattelit mennä.
 Jos taas hyppään takaisin Ariannan sokeuteen arvaisin/toivoisin, että tyttö saa näkönsä takaisin, mutta vasta sitten kun on oikeastaan oppinut elämään ilman silmiään :D. Tai siis ethän, Sharra, voi olla niin julma, että jättäisit Ariannan sokeaski, ethän? Hah. Et teitenkään voi vastata, enkä sen puoleen kyllä uskalla epäillä julmuuttasikaan. Tapoitahan kuitenkin Redin ja Jazzinkin, enkä kummankaan kuolemalle (muka kuolemalle?) ole vielä löytynyt kunnon selitystä. Oikeastaan mielestäni Redin kuolemassa on vielä paljon selvitettävää. Toisaalta se on jo aika vanha juttu. Toivossa on silti hyvä elää (ja ei, toivo ei ole tässä tapauksessa erisnimi :)).

Itse tekstistä löydän silloin tällöin pieniä epäjohdonmukaisuuksia ja ajoittaista teennäisyyttä, mutta pitäisi ehkä kirjoittaa ne ylös aina kun huomaan, koska nyt en muista enää yhtäkään. Ei ne mitään pahoja ole, mutta silmään pistäviä. Tiedän, että näin isossa ficissä niitä on melkein mahdoton välttää, ja olen oikeastaan hämmästynyt kuinka sujuvasti selviät ilman tekstin huomattavaa johdattelua tiettyyn suuntaan. Tällaista ficciä on varmasti hyvin vaikea kirjoittaa ....uskottavasti? kun kaikki joka tapauksessa tietävät loppuratkaisun.
Nostaisin hattua, jos omistaisin sellaisen.

Naah... Mitäköhän muuta piti sanoa?
Tulipa harvinaisen taas sekava ja punalangaton kommentti. Noh, ei se kai mitään, yritä kestää :D

edit: Ainiin. Rakastin tapaa, jolla Bellatrix suhtautui Regulukseen (joo, olisin kyllä halunnut pitää Reguluksen ficissä mukana vielä pidempään, mutta jos yritän unohtaa sen kuolemapuolen tässä kohtauksessa). Se oli jotenkin niin ...bellamaista. Ja katkeraa. Ehkä jollain asteella kliseistä, mutta silti. Olet kirjottanut kohtauksen hienosti ja aidosti. Melkein nauroin vahingon iloisena Bellalle.
« Viimeksi muokattu: Kesäkuu 12, 2007, 00:42:21 kirjoittanut sadevesi »
"And you only live forever in the lights you make
When we were young we used to say
That you only hear the music when your heart begins to break
Now we are the kids from yesterday"

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 19.5.07
« Vastaus #138 : Kesäkuu 13, 2007, 10:39:14 »
Huomenta, ja kiitos kaikille kommenteista! Niskani on rampautunut ja kääntyy tasan tähän yhteen suuntaan, eli tietokoneen suuntaan. Se kai merkitsee sitä, etten saisi kirjoittaa, enkä kyllä käsitä, miksi muutenkaan vaivaudun, kun tässä vaiheessa alkaa olla jo aika selvää, etten mitenkään saa tehtyä tätä valmiiksi viimeisen Potterin ilmestymiseen mennessä. Se taas tarkoittaa kai sitä, että tekstistäni tulee AU ja...

Suirisevol, kiitos! Heh, luin juuri nimimerkkisi takaperin ja tajusin viimein, mitä se tarkoittaa. Nyt tunnen itseni älykkääksi :D Olet oikeassa, olisi mukavaa saada Memoryyn muutama iloinen luku. Olin aikeissa tuhota sen mahdollisuuden täysin, mutta huomasin, että siirtämällä yhtä pientä tapahtumaan voisin tehdä kesästä itse asiassa mukavan. Eli (mahdollisesti) saamasi pitää; olen oppinut, ettei kannata luvata täysin sataprosenttisesti mitään. En kommentoi Red-asiaan mitään, mutta tiedättehän te - Rediä kannattaa odottaa, tai jotain sinne päin. Ja kyllä, nimi Pakkaskukkia selviää Memoryn aikana. Lupaan sen.

sadevesi, kiitos! Voin vakuuttaa, etten tapa tahallani kaikkia henkilöitä, joista sinä pidät - meillä vain taitaa olla samanlaiset mieltymykset. Mitä tulee eroaviin näkemyksiimme Reguluksen kuolemasta... no, tämä ficci edustaa kai minun näkemystäni (ei kyllä todella), ja ikävä kyllä minä en osaa kuvitella Regulusta kuolemaan Siriuksen puolesta. En tiedä, se olisi kai minun makuuni liian ennalta-arvattavaa - tai sitten minä vain näen asian sillä tavalla. Redin ja Jazzin kuolemasta taas... Olen kai selittänyt asian joskus aiemminkin jossakin, mutta tässä se siis on taas: Redin ja Jazzin kuolemat eivät edustaneet juonellisesti mitään erityistä, vaan vaikuttivat enemmänkin psykolgoisesti. Tai siis, Jazzin kuolema silloin Kelmien seitsemännen kouluvuoden lopulla tavallaan teki Kelmeille selväksi sen, ettei maailma koulun ulkopuolella ole mikään kovin herttainen ja hyvä. Redin kuoleman taas oli tarkoitus vaikuttaa ennen kaikkea Peteriin. Tappamalla Redin sillä tavalla kuin tappoi Peter alkoi tuntea huonoa omaatuntoa ja kääntyi kuolonsyöjäksi; Red siis oli Peterin motiivi kuolonsyöjyyteen. Että sellaiset taustaseikat näillä kahdella oli.

Neilikka, kiitos! Hyvinhän tuo luvun kommentointi sujui :) Yritän nyt selittää jotakin Siriuksen suhtautumisesta Ariannan sokeuteen - tai ehkä en sittenkään, koska Sirius taitaa puhua melko lailla omasta puolestaan seuraavassa luvussa. Voisin kai sanoa kuitenkin sen verran, että Sirius on tosiaan tottunut sellaiseen tiettyyn hauskanpitoon ja kevytmieliseen, eikä osaa suhtautua äkilliseen muutokseen niin hyvin kuin pitäisi, paitsi perus-Sirius-refleksillä: pakenemalla. Siriuksella taitaa olla melkoinen itsekasvatuskuuri edessä. Mukava, jos ruumishuonekohtaus miellytti :) jotenkin se oli itselleni kamalan tärkeä, kun kirjoitin siinä omiakin kokemuksia muistiin. Kiitos vielä!

Arwen, kiitos :) Totta kai tästä ficistä löytyy virheitä - olen siitä 210 % varma ottaen huomioon sen, että olen kirjoittanut tätä kilometritolkulla, mutta konsultoinut Potter-kirjoja vain harvoin. Ja kun tästä ficistä tulee muutenkin AU 21.7, en oikeastaan ota noita pikkuvirheitä kuolemanvakavina kynnyksinä :)

Elektra, mukava nähdä pitkästä aikaa ja kiitos :) minäkään en pitänyt siitä, miten James vain seisoskeli siellä ja tuijotti, kun Regulus kuoli. Toivon kovasti, että Jamesilla olisi siihen joku hyvä selitys, mutta... no, sehän on ihan meidänkin maailman tosiasia, että ihmisiä pahoinpidellään kuoliaaksi kaiken aikaa ilman, että kukaan menee hätiin. Ja kadullakin joku sydänkohtauksen saanut voi kuolla siihen asfaltille, koska kaikki automaattisesti olettavat sen olevan kännissä, eikä kukaan viitsi mennä edes katsomaan, onko joku kenties hätänä. Miksi oikeastaan niin tehdään? En tiedä, ihmismieli on erehtyväinen :) varsinkin Jamesin, joka suoraan sanottuna - joskaan ei ole ehkä vielä tiedostanut sitä itse - ei ehkä halunnut niin kovasti pelastaa Regulusta. Jamesillehan Regulus oli ennen kaikkea sellainen uhka. Mitä tulee Reguluksen antautumiseen... no, minun tarinani kulkee sillä oletuksella, että Regulus oli R.A.B. ja vartioi Voldemortin hirnyrkkiä. Reguluksen viimeisten päivien tapahtumat kulkivat näin: Regulus tiesi, että Auroriakatemia räjähtäisi ja hyökkäyksessä olisi mukana suurin osa kuolonsyöjistä, myös Voldemort. Hän meni näön vuoksi mukaan, mutta käytti sitten sekasortoa hyväkseen ja karkasi. Tämän jälkeen Reguluksen askeleet veivät suoraan luolalle, minne hirnyrkki oli piilotettu. Hän tiesi, että Voldemort olisi niin kiireinen Auroriakatemiassa, ettei ehtisi paikalle tarkastamaan hirnyrkkiään. Luolassa Regulus, apunaan serkkunsa Andromeda (hirnyrkkiähän ei voi viedä yksin) vei hirnyrkin ja piilotti sen sen jälkeen Kalmanhanaukiolle. Voldemort ei saanut koskaan tietää, että hirnyrkki oli viety. Sen sijaan hän kyllä sai kuulla, että Regulus oli jänistänyt kesken hyökkäyksen ja karannut paikalta. Hän tulkitsi sen petturuudeksi ja lähetti kuolonsyöjät tappamaan Reguluksen. Kun James näki Bellan ja Regin viimeisen kohtaamisen, Regulusta oli jahdattu jo monta päivää ja hän tiesi kuolevansa ennemmin tai myöhemmin. Regulus on pessimisti, joten hän ajatteli, että parempi kuolla ennemmin. Toisaalta hän ajatteli myös, että parempi kuolla arvokkaasti. Samalla Regulus suojeli myös salaisuuttaan ja serkkuaan Andromedaa. Olisi ollut hienoa kirjoittaa kaikki tuo tarinaan, mutta koska tarina on kirjoitettu Kelmien näkökulmasta, se oli pakko jättää pois.

LongDistance, kiitos :) mukava, että joku pitää Alessandronkin puolia. OK, onhan Alessandro törkeä ja niin monimutkainen, etten minäkään aina pysy mukana sen mielessä, mutta silti - pitäisi kai joskus tehdä joku läpileikkaus Alessandron pään sisään ihan ekstrana tai vastaavaa...

Steelsheen, kiitos! On täysin mahdollista, että tässä tekstissä on englantilaisuuksia - luen aika paljon englanniksi, joten ne jäävät auttamatta mieleen ja kääntyvät sitten (virheellisesti) suomeksi. Noloa ottaen huomioon sen, että olen kielioppi-intoilija (noloa tuokin :D)

Jazz Thomas, kiitos! Memoryn musiikkivideo ei ole tällä haavaa ollenkaan netissä. Vuotiksessahan linkit kiellettiin tekijänoikeusjuttujen takia, ja samasta syystä poistin koko videoni netistä. Olen liian kiltti rikkoakseni tekijänoikeuslaki ;)

Rosalinda, kiitos. (Kyllä se nimi meni ulkomuistista oikein. Minulla ei ehkä olisi mennyt.)

kirja, kiitos pilkunviilauksesta. Ikävä kyllä tuo otsikkotila on sen verran rajallinen, etten pysty millään merkitsemään siihen kaikkia tämän ficin parituksia, ja koska tässä ei ole yhtä hallitsevaa paritusta, en halua laittaa sellaista ollenkaan. Pikemminkin olen ajatellut niin, että huomautus "Kelmit" kertoo kyllä aika hyvin, millaisia parituksia ficci sisältää. Ainakin kaikki perinteisintä Kelmificci-kautta eläneet tietävät, mistä puhun. Älä huoli, jos tuo auroreita kamalasti häiritsee, niin eivätköhän nuo suuressa viisaudessaan huomauta :)

Puusydän, kiitos. Minäkin kirjoitin tuon ruumishuonekohtauksen pitkälti sen kokemuksen pohjalta, minkä sain, kun kävin katsomassa kevään aikana kuollutta pappaani ennen kuin arkku laitettiin kiinni. En tiedä, halusin kai jotenkin tekstin kautta selvittää ihmisille sitä, ettei se kuolleen ihmisen näkeminen oli niin kamala kokemus, kun kyseessä on ennen kaikkea itselle rakas ihminen, tai jotain. Mutta kiitos!

Meenai, kiitos!

Supernatural, kiitos. Olisi ollut mukavaa pitää Regulusta hengissä vielä muutama kuukausi pidempään, mutta Rowling on sanonut Reguluksen kuolleen siinä 80-luvun alussa, enkä halunnut venyttää sitä enää pidempään. Minä en ole ikinä varsinaisesti ajatellut, että Reg pettäisi Siriuksen - pikemminkin, että Sirius kokee jotenkin muuten Reguluksen taholta sellaisen pettymyksen, ettei sitten enää myöhemmin halua puhua asiasta. Kyllä, onnellisuutta on tulossa kehiin. Paljon onnellisuutta...

toyhto, kiitos taas kilometrikommentista. Voisin kommentoida jotakin Alavasta, mutta taidan pitää kerrankin suuni kiinni, kun näin netissä liikutaan ;) Enpä minäkään kyllä olisi halunnut nähdä Bellan kiduttavan Regulusta, vaikka näin jälkeenpäin luettuna huomasin, että vähän turhan nopeatempoiselta tosiaan tuo Reguluksen kuolema vaikutti. Minulle käy nykyään yhä useammin niin, että joku kohtaus kuulostaa pääni sisällä tosi hienolta, mutta sitten paperilla se ei sujukaan yhtä hyvin. Sitä kai kutsutaan tuttavallisesti kirjoitustaidottomuudeksi, niin että ei pitäisi valittaa, vaan lopettaa ficcaaminen ja tehdä jotain, mitä osaan :D

 - Sharra

81.osa - Kroatiasta
8.5.1980

  “BELLINI! Hätätapaus kakkosessa, NYT!”
Cinnamon hylkäsi paperinsa pöydälle ja säntäsi matami Luukasan kannoilla hoitohuoneisiin johtavaan käytävään. Hän leväytti kakkoshuoneen oven pyyhältäen huoneeseen niin lujaa, että oli kompastua oman kaapunsa helmaan. Matami Luukasa nykäisi hänet takaisin pystyyn ja tyrkkäsi valkoisella liinalla vuoratun pöydän luokse.
Cinnamon vilkaisi hajamielisesti pöydällä makaavaa hahmoa ja kohotti katseensa apulaisparantajan ojentamiin papereihin. Sitten hän tajusi jotakin, katsahti potilastaan uudemman kerran ja hieraisi silmiään. Pöydällä tajuttomana lojuva nainen näytti melkoisen tutulta. Nuo vaaleat hiukset, tuo nenä, tuo leuka… hän näytti aivan Alice Longbottomilta. Sen oli pakko olla pelkkää harhaa, Cinnamon vakuutti itselleen - stressihän aiheutti tunnetusti harhoja. Sitä paitsi maailmassa oli paljon vaaleatukkaisia naisia, eikä jokainen heistä voinut millään olla Alice. Monet heistä olivat varmasti raskaanakin, kuten tämä nainen tässä, ja mitä tuli kasvonpiirteisiin - no, illuusio samannäköisyydestä johtui varmasti pelkästä mustelmien aiheuttamasta turvotuksesta.
  “Jaahas, mitä meillä on täällä?” parantaja Hunks marssi paikalle lanteet vinhasti keinuen. Hän veti valkeita hanskoja käsiinsä mallimaisin elkein.
Apulaisparantaja lykkäsi hänelle Cinnamonille tarjoamansa paperit. “Kaksikymmentävuotias nainen, kuolonsyöjien hyökkäyksen uhri. Hengitys pinnallista, tajuton. Murtuneita luita, katkennut solisluu, mahdollista sisäistä verenvuotoa sekä supistuksia.”
  “Kutsu luunkorjaajatiimi”, Hunks komensi kumartuen naisen ylle. Hän madalsi suunsa aivan tämän korvan juureen. “Rouva… rouva, kuuletteko minua?”
Ei vastausta.
  “Onko hänellä nimellä?”
Apulaisparantaja kaivoi taskustaan hopeisen riipuksen ja roikotti sitä Hunksin kasvojen edessä. “Hänellä oli kaulassaan tämä.”
Cinnamon tunsi sisuskalujensa kääntyvän ympäri muutaman kierroksen putkeen. Ketjun koukeroiset kirjaimet muodostivat nimen ALICE.
  “Hänen sukunimensä on Longbottom“, Cinnamon tokaisi kuivin suin.
  “Alice Longbottom”, parantaja Hunks hymisi. “Alice, kuuletteko minua?”
  “Frank…” Alice liikahti.
  “Anteeksi kuinka?”
  “Anna kun minä.” Cinnamon tyrkkäsi hiuksiaan sukivan parantajamiehen syrjään. “Alice, minä tässä. Cinnamon. Sattuuko sinuun?”
  “Frank”, Alice valitti uudemman kerran. Hänen päänsä kääntyili puolelta toiselle.
  “Älä liikuta päätäsi, Alice! Emme ole tutkineet sitä vielä!” parantaja Hunks hermoili.
  “Kuka on Frank?” Apulaisparantaja kysyi otsaansa rypistäen.
  “Hänen miehensä. Tuotiinko hänet tänne?”
Apulaisparantaja osoitti lasioven ikkunan lävitse vastapäiseen huoneeseen. “Joku mies vietiin tuonne… mutta en tiedä, kuka hän on.”
  “Minä käyn katsomassa. Odota hetki, Alice.” Cinnamon sipaisi nopeasti Alicen veristä hiusrajaa ja pakeni viereiseen huoneeseen, missä matami Luukasa jakeli rautaisella äänellä komentoja joukolle sopulilauman lailla hyöriviä parantajia. Matamin käskyt olivat niin hätäisiä ja kovia, että Cinnamon arvasi, ettei hänen potilaallaan mennyt hyvin.
  “Ketä te hoidatte?” hän kysyi kovaan ääneen yrittäen parhaansa mukaan nähdä potilaan parantajien selkien takaa.
  “ELVYTYSTÄ!” matami Luukasan ääni kajahti huoneessa.
Parantajat kohottivat taikasauvansa ja mutisivat hapenantoloitsun.
  “Mikä hänen nimensä on?” Cinnamon tunkeutui lähemmäs.
Luukasa pyörähti ympäri. “Bellini, mikset ole potilaasi luona?”
  “Etsin hänen miestään. Hoidatteko te Frank Longbottomia?”
  “Hoidamme ja hoidamme!” Luukasa pyöräytti ärtyneenä silmiään. “Me hoidamme ruumista! Ellei hänen sydämensä ala toimia alta aikayksikön - “
Matamin ei tarvinnut lopettaa lausettaan. Kylmyys kouraisi Cinnamon sisintä, kun hän kohotti taikasauvansa ja työntyi parantajajoukon keskelle pöydän vierelle.
  “Hetkinen, Bellini! Sinulla on omakin potilaasi!”
  “Niin, ja hoitaisin häntä äärimmäisen huonosti, jos antaisin hänen miehensä kuolla. Oletteko tarkastaneet sydämen? Keuhkot? On sisäisiä verenvuotoja, aivovaurioita?” Cinnamon luetteli konemaisesti.
Toiset parantajat näyttivät pöyristyneiltä. “Luuletko, ettemme ole tarkastaneet tuota kaikkea?”
  “Sydän on täysin kunnossa!” Frankille happea antava harmaahiuksinen vanha hoitaja huohotti. “Se ei vain lyö! Verenkierto on kokonaan pysähdyksissä!”
Cinnamon raotti Frankin silmäluomia. “Pupillit eivät reagoi valoon.”
  “Hän on menetetty tapaus!” Cinnamonin kanssa koulutuksen samaan aikaan aloittanut Garreth Miller tokaisi. “Haaskaamme aikaamme!”
  “Emme luovuta vielä“, matami Luukasa vastasi tiukasti. “Meidän on selvitettävä, miksi hänen sydämensä ei lyö.”
  “Mutta matami, fyysisiä vammoja ei näytä - “
  “Minä en välitä, onko hänellä fyysisiä vammoja vai ei!” Luukasa kiekaisi. “Haluan, että kerrotte minulle, mikä hänessä on vikana!”
  “Ehkä se on joku loitsu”, Cinnamon ehdotti tarkastellen tiiviisti Frankin kalpeiksi valahtaneita kasvoja. “Jokin, joka seisahduttaa verenkierron.”
Parantajat vilkuilivat toisiaan yllättyneinä. Oliko sellainen ylipäätänsä mahdollista?
  “Kokeillaan”, Garreth ehdotti viimein käärien hihansa ylös. “Eihän siitä mitään haittaa ole. Minä teen tutkimuksen. Bellini, pidä kiinni hänen leuoistaan siltä varalta, että hän tulee tajuihinsa.”
Cinnamon tarttui Frankia lujalla otteella leukapielistä ja piteli miestä tiukasti aloillaan Garrethin suorittaessa langetettujen loitsujen tutkimuksen. Se ei ollut mikään miellyttävä toimenpide, ja mikäli Frank olisi ollut tajuissaan, olisi hänen pidättelemiseensä vaadittu kolmen Cinnamonia isomman miehen voimat. Nyt hän lojui paikoillaan täysin passiivisena kuin puusta pudonnut apina.
  “Ei se ole seisautusloitsu”, Garreth laski pettyneenä taikasauvansa.
  “Meiltä loppuu aika! Aivovaurion mahdollisuus - “
  “Luovutetaan”, matami Luukasa nyökkäsi.
  “Ei käy!” Cinnamon tiukensi otettaan Frankin leuoista kuin pitääkseen miehen sillä tavoin luonaan. Epähuomiossa hän tuli hetkauttaneeksi Frankin päätä taaksepäin niin, että tämän huulet vetäytyivät eroon toisistaan.
  “Ole järkevä, Bellini. Emme yritä pelastaa potilaita elämään aivoku - “
  “Hetkinen!” Cinnamon henkäisi kumartuen lähemmäs Frankia. Hän tarttui hansikoiduin käsin miehen huuliin ja veti ne eroon toisistaan. “Katsokaa hänen ikeniään!”
  “Ne ovat valkoiset!"
  “Mitä pirua?”
  “Onko hänet myrkytetty?”
Toisten huudahduksista piittaamatta Cinnamon nappasi Frankin käden omaansa ja käänsi kämmenpuolen esille paljastaen toisille kärjistään mustuneet sormet sekä mustikoiden lailla sinertävät kynnet.
  “Hänen suonissaan on elohopeaa. Paljon.”
  “Niin tietenkin!” Garreth huudahti. “Meille kerrottiin siitä koulutuksessa viime vuonna! Joku mies Himalajalla suututti lumimiehet, ja kostoksi he kirosivat hänen verisuonensa täyteen elohopeaa - “
  “Siirtykää syrjään! Miller, hanki besoaari! Curry, Davis, Wiesenhauer - neutralointiloitsut, äkkiä!”
  “Entä minä?” Cinnamon kysyi avuttomasti, kun matami Luukasa työnsi hänet syrjään ja ryhtyi häärimään Frankin tajuttoman ruumiin parissa.
Luukasa loi häneen nopean katseen olkansa ylitse. “Sinä pelastit jo tämän miehen hengen - eikö se riitä?”

Kävellessään ulos Frankin huoneesta Cinnamon alkoi vapista. Tilanne oli ollut niin tiukka… kuolema niin lähellä… Sanottiin mitä sanottiin, Frankin pelastuminen oli ollut pelkkää onnen kauppaa, ja Cinnamon kylmäsi, kun hän vain ajattelikin, että yhtä hyvin hän olisi saattanut joutua kertomaan Alicelle uutiset Frankin kuolemasta. Nyt Frank nukkui tarkan valvonnan alaisena huoneessaan. Hänelle annettiin säännöllisin väliajoin elohopean jälkivaikutuksia ehkäisevää lääkettä sekä liuotettua besoaari. Matami Luukasa väitti hänen toipuvan täydellisesti, mutta vain aika näyttäisi.
Cinnamon teki nopean vierailun Alicen huoneessa ja kävi kertomassa tälle hyvät uutiset. Hän ei pystynyt paljastamaan, miten läheltä kuolema oli todellisuudessa kulkenut. Alicea valvova synnytysosaston parantaja Bradfield ilmoitti tiukasti, ettei Alicea saanut nyt järkyttää millään tavalla.
  “Tämä on jo toinen kerta, kun hän oli joutua ennenaikaiseen synnytykseen. Hänen on pysyttävä täysin rauhallisena seuraavat kolme kuukautta.”
  “Ymmärretty.” Cinnamon nyökkäsi. “Minä… voinko minä kysyä häneltä jotakin?”
  “Mitä niin?” Bradfield näytti epäluuloiselta.
  “Sitä, kuka tämän teki. Osa ystävistäni on auroreita. He haluavat tietää.”
  “No, kyselet turhaan. Rouva Longbottom kertoi jo, että kyseessä oli tiedät-kai-kuka.”
  “Voldemort?”
Bradfield läimäytti kädet korvilleen. “Kielsin sinua järkyttämästä!”
  “Anteeksi”, Cinnamon mutisi ja poistui käytävään. Häntä pyörrytti. Voldemort - jälleen kerran! Alice ja Frank olivat yhä elossa! Sitä jos mitä saattoi kutsua hyväksi onneksi. Sikäli kuin Cinnamon oli laskenut oikein, kyseessä oli ollut kolmas kerta, kun Longbottomit olivat paenneet Voldemortin kynsistä. Miten sitä sanottiinkaan - ei kahta ilman kolmatta? Ja kolmas kerta toden sanoi. Sanonnan olisi pitänyt rauhoittaa, mutta Cinnamon tunsi olonsa entistäkin vauhkommaksi. Jos Frank ja Alice - tai Lily ja James, sen puoleen - jatkaisivat tätä vauhtia, he olisivat haudassa alta aikayksikön.
Cinnamon kumartui lavuaarin puoleen ja läiskytti kylmää vettä kasvoilleen. Rauhallisesti nyt... Hengitä syvään... Kukaan ei ole kuollut… vielä. Cinnamonin teki mieli ulvoa ääneen.
Käsi laskeutui hänen olkapäälleen ja taputti sitä kevyesti. Hän hätkähti ja pyörähti ympäri. Hänen edessään seisoi nuorelta näyttävä tyttö, jolla oli likaisenvaalea otsatukka ja ujo hymy.
  “Cinnamon?” tyttö ojensi hänelle kätensä. “Muistatko minua?”
Cinnamon räpytti silmiään. Kyseessä oli Dana, surkki, jonka hän oli pelastanut Auroriakatemian tulipalosta. Hän ei ollut odottanut näkevänsä tyttöä enää koskaan.
Hän tajusi vastaamisen sijasta tuijottavansa tyttöä kuin hölmö, ja pakottautui tointumaan nopeasti. “Joo… joo, tietty minä muistan. Dana, vai mitä?”
  “Dana Browning, kyllä. Ja sinä olet Cinnamon Bellini. Se lukee nimilapussasi.”
He kättelivät.
  “Mitä sinulle kuuluu?” Dana kysyi hätäisesti kuin hiljaisuutta peläten.
Cinnamon kohotti kulmiaan. Mitä saattoi vastata tytölle, jonka oli tavannut elämänsä aikana vain kerran ja silloinkin vähintään epämukavissa olosuhteissa? “Hyvää, pelkkää hyvää. Kukaan ei ole yrittänyt räjäyttää minua viime aikoina.”
  “Ei minuakaan. Ehdottomasti plussaa”, Dana myönteli olkansa ylitse vilkuillen. “Millaista täällä on olla töissä?”
  “Ei ollenkaan niin jännittävää kuin roskakirjat antavat ymmärtää. Olen ollut täällä parin vuoden verran, eikä yksikään ylitsevuotavan macho lääkäri ole lukinnut minua siivouskomeroon tulisen viha-rakkaus-suhteen jälkeen. Sääli.”
Dana hymyili epävarmasti. Joko hän oli mahtanut päästä kevyen keskusteluosuuden loppuun? Cinnamon toivoi niin. Tuntui epämukavalta puhua jonkun kanssa tietämättä alkuunkaan, mitä tämä oikein halusi.
  “Onko sinulla kaikki hyvin?” Cinnamon pani merkille, että Danan otsalle oli kirvonnut hikipisaroita.
  “Joo, loistavasti. Kuule, voinko kysyä sinulta jotakin?”
  “En pure. Kanssablondeja ei saa purra.”
Dana näytti, jos mahdollista, entistäkin hämmentyneemmältä. “Näin lehdessä ilmoituksesi kämppäkaverista. Oletko jo löytänyt sen?”
Cinnamon kelasi mielessään edellisviikolla haastattelemiaan kaistapäitä ja tuhahti kieltävästi. “Sinuako kiinnostaa?”
  “Vuokrasopimukseni loppuu viikon päästä. Olen lievästi sanoen pulassa.”
  “Ja surkki.” Cinnamon kauhistui itsekin tajutessaan, miten tylyltä oikein kuulosti.
  “Enkä ole”, Dana livautti nopeasti. “En vain tykkää taikoa.”
Cinnamon tuijotti häntä pitkään.
  “Minulla on Tylypahkan todistus, jos et usko. Lopetin koulun tänä keväänä.”
  “Koulu loppuu vasta kesäkuussa.”
Dana näytti vaivaantuneelta. “Seitsemäntoistavuotiaat saavat lähteä milloin haluavat. Enkä olisi kuitenkaan läpäissyt S.U.P.E.R-kokeita.”
  “Mutta et ole surkki?”
  “Mitä väliä sillä on, vaikka olisinkin? Onko sinulla jotakin niitä vastaan?”
  “Ei, ei tietenkään…” Cinnamon vaikeni Danan tarkkaavaisen katseen edessä. “Millainen sinä olet kämppäkaverina?”
  “En tupakoi, en juo, enkä tiputa juustoa olohuoneen lattialle. Olen hyvä siivoamaan ja maksan vuokrani ajoissa. Osaan laittaa ruokaa.”
  “Osaatko?” Cinnamon ilahtui. “Niin minäkin!”
Dana näytti jälleen kerran puusta pudonneelta. “Eikö se ole aika yleinen taito?”
  “Et tunne ystäviäni.” Tilanteesta huolimatta Cinnamon virnisti.
  “Pitäisikö minun?”
  “Ei… vielä.”
  “Tarkoittaako tuo, että saan kämpän?”
  “Etkö halua nähdä sitä ensin?” Cinnamon kysyi yllättyneenä.
  “En, minulle käy kaikki, kunhan saan oman huoneen“, Danan vastasi välinpitämättömästi. “Lyödäänkö kättä päälle?”
Cinnamon vilkaisi käsiään. Peukalonpäässä oli kuivunutta verta. “Jätetään väliin, mutta pidetään tämä tällä sovittuna. Jos annat osoitteesi, kirjoitan sinulle ja sovitaan tarkemmat tiedot.”
Dana kaivoi taskustaan lyijykynän ja palan paperia, viittoi Cinnamonia kääntymään ympäri ja kirjoitti osoitetietonsa hänen selkäänsä vasten. Cinnamon tunki paperin kaavuntaskuunsa rukoillen, että se olisi siellä vielä päivän päätyttyäkin.
  “Tämä on sitten tällä hyvä. Vuokra on kolmesataa kaljuunaa kuussa jaettuna kahdella, eli sinun osuutesi on sataviisikymmentä kaljuunaa.”
Danan ilme muuttui huolestuneeksi. “Ai… Luuletko, että vuokranantajasi hyväksyy jästirahaa?”

***

Tieto Frankin ja Alicen “kohtalosta” levisi, ja päivän mittaan vieraita lappasi sisään niin tiiviinä virtana, että Cinnamonin oli käännytettävä heitä pois. Suurin osa tulijoista edusti entisen Auroriakatemian väestöä ja pettyi pahasti kuullessaan, ettei kukaan päässyt katsomaan Frankia tämän ollessa neutraloinnissa. Puolenpäivän aikaan paikalle ilmestyi Frankin äiti, Augusta Longbottom, joka punaista käsilaukkuaan heilutellen patisti Cinnamonia näyttämään tietä Frankin huoneeseen.
  “Olen pahoillani, rouva Longbottom”, Cinnamon mutisi yrittäen pitää kasassa kovaa vauhtia murenevan rohkeutensa. “Frankin on saatava nyt levätä.”
  “Levätä! Minä olen hänen äitinsä! Hän lepää parhaiten minun ollessani paikalla!”
Cinnamon mitteli katseellaan rouva Longbottomin täytetyllä korppikotkalla koristettua suippohattua, myrkyllisen vihreää kaapua ja vaarallista ilmettä, eikä voinut olla olematta eri mieltä.
  “Minä todella olen pahoillani, mutten voi tehdä hyväksenne tämän enempää.”
Rouva Longbottom heristi käsilaukkuaan uhkaavan lähellä Cinnamonin naamaa.
  “Rouva Longbottom!”
Cinnamon huokaisi helpotuksesta nähdessään Lilyn kuvan muodostuvan silmänurkkaansa. Hän oli päästänyt Lilyn Alicen luokse vain puolta tuntia aiemmin sillä ehdolla, että tämä pysyisi kaiken aikaa parantajan valvovan silmän alla, ja nyt Lily oli tullut pelastamaan hänet.
  “Rouva Potter.” Frankin äiti nyökkäsi viileästi. Cinnamon ei voinut kuitenkaan olla huomaamatta, että naisen silmissä pilkahti arvostus. Näköjään Lilyn naimisissa olevan naisen siviilisääty ja maine Albus Dumbledoren suosikkina merkitsivät enemmän kuin Cinnamonin sekalaiset mieskuviot ja parantajan arvo. Hän väistyi sivummalle antaen Lilyn rauhoitella Augustaa.
  “Frankilla on kaikki hyvin, mutta kukaan ei saa nyt mennä hänen luokseen. Edes Alicen ei anneta nähdä häntä“, Lily sanoi sovinnaisen nöyrällä äänellä.
Rouva Longbottom kuului puhkeavan vastaväitteisiin. Cinnamon erotti hänen kiihkeästä vuodatuksestaan vain muutaman sanan - “hävytöntä”, “ei mitään kunnioitusta, “Frank haluaisi - “
Lily vastasi niin hiljaisella äänellä, ettei Cinnamon saanut selvää yhdestäkään tavusta. Rouva Longbottomin ilme kuitenkin lauhtui ja hänen käsilaukkua valkeina puristavat rystysensä hellittivät otettaan. Hän nyökkäsi kerran, tyytymättömänä, ja poistui sitten ovesta.
  “Mitä sinä sanoit hänelle?” Cinnamon kysyi ihaillen.
Lily tuli lähemmäs. “Että hänen pitäisi kokata Frankille kaikkia tämän lempiruokalajeja, että hänellä olisi jotain annettavaa palatessaan. Sen pitäisi pidätellä häntä vähän aikaa.”
  “Kiitos, pelastit henkeni.”
  “Oi, älä imartele. Minä vain olin paikalla oikeaan aikaan“, virnisti Lily.
  “Oliko Alicen kunnossa tapahtunut mitään muutosta?”
  “Hän on masentunut. Se synnytysosaston parantaja sanoi hänelle, ettei hän saa jättää sairaalaa ennen heinäkuuta.” Lily hymyili ilottomasti. “Minä taidan sittenkin olla meistä se onnekas.”
  “Onnekkaita te olette molemmat. Kun vain ajattelinkin sitä, miten monta kertaa olisitte voineet - “
  “Älä. Kukaan meistä ei ole kuollut.”
  “Mutta - “
  “Hssh, kuuntele entistä johtajatyttöä! Tuo lamppu tuossa meidän yläpuolellamme - “ Lily osoitti katosta epämääräisesti killuvaa kristallikruunua. “Se voisi pudota meidän niskaamme hetkenä minä hyvänsä ja tappaa meidät, mutta se ei ole vielä tehnyt niin. Eikö olekin hienoa?”
Cinnamon tuijotti Lilyä.
  “Kokeile positiivista ajattelua, Cin. Se auttaa.”
  “Minä en ole positiivinen ihminen.”
  “Niin, Cin, luulen, että puolet Lontoosta on huomannut sen tähän mennessä.” Lily hymyili leveästi. “Ehkä sinun pitäisi kokeilla uutta harrastusta. Amos ja Marcia Diggory ovat kuulemma perustaneet kerhon, jossa opetetaan velhoja elämään kuten jästit. Alessandro vakoili erästä miestä, joka kävi siellä kerhossa. Kuulemma opettelivat tekemään oikeaoppista juustopinaattipastaa.”
  “En minä mitään harrastusta tarvitse. Minulla on jo kämppäkaveri.”
  “Mitä? Milloin? Kuka?”
  “Hänen nimensä on Dana Browning ja tapasin hänet, kun Auroriakatemia räjähti”, Cinnamon huokaisi. “Hän vaikuttaa ihan mukavalta. Ujo hän tosin on. Ja vähän outo.”
  “Yhtä outo kuin Tinka?”
  “En minä uutta Tinkaa huolisi.”
  “Hyvä”, Lily piristyi silminnähden. “Sitten me voimme tutustua häneen.”
  “Kunhan hän muuttaa. Ei sekään ihan heti tapahdu.”
  “Aiemmin”, päätti Lily. “Huomisiltana. Juhlissa.”
  “Anteeksi, missä juhlissa? Onko minulta jäänyt jotakin väliin?” Cinnamon kelasi nopeasti mielessään ystäviensä syntymäpäivät siltä varalta, että olisi tullut unohtaneeksi jotakin. Siitä ei ollut kuitenkaan hyötyä; viimeksi syntymäpäiviään oli juhlinut Sirius ja siitäkin oli jo melkein kuukausi. Seuraava kalenterissa oli Arianna kesäkuun alkupuolen syntymäpäivineen, mutta tokkopa Lily sitä vielä näin aikaisin juhlisi.
  “Minä haluan pitää huomenna juhlat. Päätin sen juuri”, Lily lisäsi.
  “Minkä kunniaksi?”
  “Ei minkään. Sinun uuden kämppäkaverisi. Elämän. Katoavan nuoruuden.” Lily kohautti olkapäitään. “Meillä on ollut surkean vähän juhlittavaa viime aikoina.”
  “Hyvä on, kuka sinä olet ja mitä olet tehnyt minun tuntemalleni johtajatytölle?”
  “Laitoin käsirautoihin ja lukitsin komeroon. Ihan tosissaan, Cin, eikö sinua yhtään huvita juhlia? Tavata vanhoja ystäviä…”
  “Meillä ei ole vanhoja ystäviä“, huomautti Cinnamon.
Lily näytti kärsivältä. “Olen kuullut, että Rohkelikon huispausjoukkueen Alexander Zach ja Katie Lake pääsivät koulusta viime keväänä. Pitäjä ja etsijä, muistatko? Voisi olla mielenkiintoista tietää, mitä heille kuuluu. Ja entä sitten Laura Vialli? Se tyttö, johon Remus yritti ihastua koulussa?”
  “Hän tuskin haluaa tulla…”
  “Amos Diggory.”
  “Me vihaamme häntä.”
  “Casper Halliwell.”
  “Hän on selostaja, hän ei osaa enää keskustella ilman megafonia. Korvamme särkyisivät.”
  “Aimee Fox. Hän oli mukava.”
  “Hän on Casperin entinen tyttöystävä. Jos kutsumme hänet, emme voi kutsua Casperia.”
  “Miksi sinä teet tämän niin vaikeaksi?”
  “Koska minusta on typerää etsiä vanhoja ystäviä sieltä, missä heitä ei ole. Kaikki vanhat ystävämme ovat joko nykyisiä ystäviä tai kuolleet”, Cinnamon sanoi tylysti.
Lilyn silmät kapenivat viiruiksi. “No, uusia ystäviä meillä ainakin on. Sinun uusi kämppäkaverisi. Minun työkaverini. Jamesin ja Siriuksen auroriryhmä. Rapakon Palloseura. “
  “He ovat tuttavuuksia, eivät ystäviä”, Cinnamon torjui taas.
  “Sitten me voimme pitää juhlat tuttavuuksille!” Lily julisti kapinallisesti. “Kutsutaan ystävienystäviä ja tutustutaan uusiin ihmisiin! Me tarvitsemme juhlia, joten sinun on vain parasta niellä koko juttu ja ottaa yhteyttä kämppäkaveriisi. Kerro hänelle, että odotan näkeväni hänet meillä huomenna kello yhdeksän illalla. Tasan.”
Cinnamon kohautti olkapäitään yrittäen parhaansa mukaan näyttää siltä, ettei asia liikuttanut häntä tippaakaan. Samalla hän kuitenkin mietti, mitä Lilyn äkillisen juhlimishalun takana mahtoi olla. Ei kai Lily todella kuvitellut, että mikäli joku heistä ryhtyisi esittämään Ariannan roolia, Ariannakin palaisi takaisin omaksi itsekseen? Siinä tapauksessa Lily oli pahemman kerran väärässä. Arianna oli selviytyjä... mutta ei niin suurissa määrin.
  “Minun täytyy lähteä lähettämään pöllöjä ihmisille“, Lily sanoi vihreät silmät ilkikurista intoa säteillen. “Voitko sinä hankkia baarimikon? Käy kysymässä vaikka Vuotavassa Noidankattilassa. Kai heillä joku on.”
Cinnamon ei ehtinyt sanomaan sanaakaan, ennen kuin Lily jo pyyhälsi tiehensä punaisen virvatulen lailla.

***

Remus oli asunut samassa asunnossa Siriuksen ja Ariannan kanssa jo kuukausia, ja vaikka hänellä oli aluksi ollut epäilyksensä, oli hänen myönnettävä, että asumisjärjestely toimi hyvin. He kolme sopivat mainiosti samaan asuntoon, riitelivät harvoin, eivätkä koskaan tunteneet oloaan vaivaantuneeksi. Tänä aamuna jokin oli kuitenkin muuttunut. Kun Remus tuli keittiöön, leijui epämukava tunnelma huoneessa niin sakeana, että sen olisi halutessaan voinut valuttaa viemäristä alas. Oli hiljaista. Sirius ja Arianna istuivat tiukasti pöydän vastakkaisilla puolilla koskemattakaan toisiinsa. Heidän hyvänhuomenentoivotuksensa lausuttiin vaisusti, ja ainoastaan lautasella lojuville leiville.
  “Huomenta vain teillekin”, Remus mutisi ja veti itselleen tuolin. Pureskellessaan leipäänsä hän ei voinut olla vilkuilematta vuoroin Siriukseen, vuoroin Ariannaan. Kumpikin näytti synkältä. Ei sillä, että se olisi ollut mikään erityinen yllätys - he olivat olleet synkkiä aina Auroriakatemian räjähdyksestä lähtien, eikä Reguluksen kuolema ollut juuri helpottanut asiaa. Ei sillä, että Arianna olisi siitä tiennyt; Siriuksella ei ollut sydäntä kertoa.
Remus selvitti kurkkuaan. “Mitään mielenkiintoista lehdessä tänä aamuna?”
  “Ei”, Sirius sanoi huolellisen tylsistynyt sävy äänessään. Puhuessaan hän kohotti sanomalehteä ja paljasti irvistäen urheilusivujen ylälaitaan painetun otsikon: “SOKEUTUNUT BELL JÄTTÄÄ RAPAKON PALLOSEURAN.” Remuksen suuta kuivasi. Mahtoiko Arianna jo tietää? Tyttö siirteli ruokaa lautasellaan ilmeettömänä.
  “Nukuitteko hyvin?”
  “Sinnepäin”, Arianna sanoi hajamielisesti. Sirius vahvisti hänen puheensa nyökkäyksellä, vaikka varjot tämän silmien alla kertoivat kokonaan omaa tarinaansa. Remus saattoi arvata suhteellisen vaivatta, mikä Siriusta oli valvottanut. Regulus oli laskettu hautaan edellisenä päivänä, eikä Sirius ollut kehotuksista huolimatta mennyt hautajaisiin. Hän oli jo jättänyt omat hyvästinsä veljelleen.
  “Saanko paahtoleipää?”
Sirius heilautti taikasauvaansa ja valmiiksi paahdettu leipäviipale lennähti Remuksen lautaselle. Remus voiteli sen niin hitaasti kuin suinkin, ja keskittyi sitten pureskelemaan siinä toivossa, että joku päättäisi sanoa jotakin ja rikkoa keittiön painostavan hiljaisuuden. Mitä Ariannan mielessä mahtoi liikkua? Jälleen kerran oli mahdotonta sanoa.
Sirius liikahti, ja hänen jalkansa hipaisi epähuomiossa Ariannan polvea. “Anteeksi.”
  “Ei se mitään.” Ariannan ääni oli käheä.
Remus hypähti ylös pöydästä. “Hyvä on, kaverit, kiinnittäkääpä huomiota! Minä nousen ylös. Minä kävelen ulos huoneesta. Minä suljen oven perässäni. Tiedättekö, mitä se merkitsee?”
  “Että olet päättänyt ryhtyä jälleen huispausselostajaksi?” sanoi Sirius.
  “Se tarkoittaa sitä, että te istutte kiltisti alas ja puhutte. Kun tulen takaisin, haluan kuulla teidän sanovan, että olette selvittäneet sen, mikä ikinä teitä vaivaakin. Kaiken, Sirius.”
  “Valvojaoppilas määräilee taas…“
Remus pyöritti silmiään, nappasi paahtoleipäviipaleen kokonaisen suuhunsa ja jätti huoneen kolistellen samalla kaikkea matkalleen osuvaa niin kovaäänisesti, ettei hänen lähtönsä voisi mitenkään jäädä vaille huomiota. Sirius kiristeli hampaitaan, kun ovi läimähti kiinni Remuksen perässä.
  “Kuutamo taitaa olla oikeassa. Meidän täytyy puhua.”
  “Mistä?”
  “Meistä. Ei tämä näin voi jatkua. Me emme ikinä puhu!”
Arianna asetti ruokailuvälineensä syrjään. “Onko mielessäsi käynyt, että saatat ehkä odottaa liikaa?”
  “Pettymyksistäkin voi puhua.”
  “No, minä en ole pettynyt, minä aion selvitä”, napautti Arianna.
  “Minä olen pettynyt.”
Sirius katui sanojaan välittömästi. Hän oli päättänyt, ettei kertoisi Ariannalle Reguluksen kuolemasta - miksi hän oli nyt rikkomaisillaan lupauksensa? Ariannalla ei ollut mitään tarvetta tietää, että Regulus oli poissa; hän ei voisi enää nähdä Regulusta, ja koska koko velhomaailma tiesi Siriuksen hylänneen perheensä, oli melko epätodennäköistä, että kukaan tulisi pahoittelemaan ääneen Reguluksen kuolemaa. Kelmit olivat asia erikseen, mutta he olivat luvanneet pysyä vaiti.
Silti… Oliko todella oikein salata kaikkea Ariannalta? Remus oli oikeassa; heidän välillään oli jokin vikana. Sirius olisi mielellään syyttänyt Auroriakatemian räjähdystä ja Ariannan sokeutta kaikesta, mutta asioilla oli aina toinenkin puoli. Lopulta syy oli aina ihmisissä. Auroriakatemian räjähdys tai sen tuomat muutokset eivät olisi nousseet ongelmaksi heidän välilleen, elleivät he olisi olleet niin kykenemättömiä kohtaamaan kaikkia. Jollakin tapaa he olivat olleet hyvin lapsellisia, Sirius tajusi apeana. He olivat kuvitelleet pystyvänsä lukitsemaan maailman ulkopuolelle ja säilymään huolettomina ikuisesti. Se oli haave, epätodellinen sellainen - ja silti he olivat uskoneet siihen niin tosissaan, että kun todellisuuden karttakeppi nyt iskeytyi heidän sormilleen, eivät he osanneet suhtautua tilanteeseen. He saattoivat ainoastaan ajatella tulleensa pahemman kerran petetyiksi. Kaikelle oli syynsä. Mutta jos he eivät pystyneet kohtaamaan seurauksia ja käymään niitä yhdessä lävitse, mitä he muka olivat? Lapsia, eivät aikuisia. Siriusta inhotti ajatus siitä, että hänen ja Ariannan suhde saattaisi perustua sillä tavoin huolettomuudelle ja hauskanpidolle, mutta nykyisten todisteiden valossa hänen oli otettava sekin mahdollisuus huomioon. He olivat puolustajia, eivät parantajia. Heidän oli helppo seisoa vieretysten koko maailmaa vastaan, mutta mitä tuli heihin kahteen - siihen heistä ei ollut.
  “Minun täytyy kertoa sinulle jotakin”, Sirius sanoi dramaattisemmin kuin oli tahtonutkaan.
  “Olen pelkkänä korvana.” Arianna hymyili itsekseen. Kirjaimellisesti!
Sirius veti syvään henkeä. “Regulus - “
  “Arianna, sinulle tuli vieraita!”
Sirius kirosi päänsä sisällä, eikä Ariannakaan näyttänyt varsinaisesti ilahtuneelta.
  “Anteeksi, tässä ei varmaan mene kauan.”
  “Minä odotan.” Sirius nyökkäsi ja katseli, kuinka Arianna suunnisti eteiseen Remuksen ääneen suuntaan. Kiitos Johnnyn pikakurssin tytön kulku kävi jo vaivattomammin, ja hänen ryhtiinsä oli ilmestynyt takaisin palanen vanhaa itseluottamusta. Ehkä hän toipuisi vielä täydellisesti, Sirius toivoi. Ehkä.
Sirius nojautui taaksepäin tuolissaan ja naputteli sormiaan vasten pöytää. Hän toivoi, että Arianna palaisi pian. Reguluksen kuolemasta kertominen voisi nostattaa vesilasissa todellisen myrskyn, ja Sirius halusi päästä suojaan ennen kuin salama iskisi häneen. Hän kuulosteli ääniä eteisestä. Remus oli ollut oikeassa sanoessaan, että kyseessä olivat vieraat monikossa - puhujia oli selvästi paljon, ja puheensorina kävi niin voimakkaaksi, että Siriuksen uteliaisuus heräsi väkisinkin. Hän nousi ylös ja meni hiljaa eteiseen.
Eteisen matolla seisoi kahdeksan ihmistä - tarpeeksi täyttämään kokonaisen huispausjoukkueen. Kuten pian kävi ilmi, kyseessä tosiaan oli joukkue. Rapakon Palloseura oli kerääntynyt heidän kynnysmatolleen täydessä voimissaan.
Sirius rypisti otsaansa. Pelaajia oli kahdeksan - se merkitsi sitä, että Päivän Profeetta oli puhunut totta kertoessaan Ariannan syrjäyttämisestä, ja tytön tilalle oli valittu jo uusi pelaaja. Mutta kuka oli joukkueen kahdeksas, ylimääräinen pelaaja? Totta puhuen Sirius ei jaksanut olla turhan kiinnostunut. Hän oli liian huolissaan Ariannan reaktiosta, kun tämä kuulisi uutiset. Tyttö seisoi entistä joukkuettaan vastapäätä ja vatkasi siilitukkaisen, vieraannäköisen miehen kättä kivettynein ilmein.
  “Arianna, tässä on Rain Blacklock”, kapteeni Knightsdale esitteli parhaillaan. “Hän… hän ottaa paikkasi Palloseuran jahtaajana.”
Arianna jäykistyi ja veti kätensä pois. Toiset tarkkailivat häntä huolissaan. Oli selvää, ettei uutinen voinut tulla Ariannalle täytenä yllätyksenä - tämä oli tiennyt sokeutumisestaan saakka, ettei voisi enää pelata huispausta. Mutta kohdata totuus noin vain kasvoille paiskattuna… se olisi saanut kenet tahansa vapisemaan. Sirius liikahti lähemmäs ja laski näennäisen huolettomasti kätensä Ariannan ristiselälle.
  “Tietenkään emme luovu sinusta mielellämme, mutta nykyisiin olosuhteisiin nähden…” Knightsdale näytti vaivaantuneelta. “Tarkoitan… Jos löydät jonkin parannuskeinon - jos pystyt nousemaan jälleen luudanvarren selkään... sellaisessa tapauksessa otamme sinut takaisin enemmän kuin mielellämme. Suhtaudu Rainiin kuin tuuraajaan. Sinä pidät nyt lomaa.”
Arianna ei sanonut mitään.
  “Minäkin aion jättää Palloseuran. Lähden Selenan kanssa ulkomaille tämän viikon lopussa. Sovimme, että Catcher ryhtyy kapteeniksi.”
Sirius katsoi katkerana pienikokoista etsijää, joka oli vienyt Ariannalle tarkoitetun paikan huispausjoukkueen johdossa.
  “Minun paikkani ottaa Deirde Hopeakäsi. Deirde - “
  “En tarvitse esittelyä, minä tunnen hänet jo“, Arianna sanoi karheasti. “Hän oli Puuskupuhin joukkueen kapteeni, kun olin kolmannella. Hän oli hyvä. Hyvä valinta, Tom.”
  “Olen todella pahoillani, Arianna.” Tom katsoi tyttöä vaikeana. “En haluaisi tehdä tätä, mutta - “
  “Hei, peli on peliä!” Arianna kääntyi pois, etteivät toiset näkisi, kuinka hänen suunsa vääristyi huonosti pidätetystä surusta. “P-pelatkaa hyvin. Se riittää.”
  “Arianna - “ jahtaaja Rosemary otti askeleen lähemmäs.
Sirius pudisti päätään. “Teidän on parempi lähteä nyt.”
Palloseuran jäsenet nyökkäsivät totisina. Yksi kerrallaan he loivat pitkän katseen Ariannaan, taputtivat häntä olkapäälle tai sipaisivat hänen poskeaan, kuka luontonsa mukaisesti. Sitten he olivat poissa, ja eteiseen jäi ainoastaan ontonpuoleinen hiljaisuus.
Arianna kohensi kaapua olkapäillään ja hymyili urheasti. “No, se siitä. Sopiiko, jos puhutaan myöhemmin, Sirius? Minulla on nyt hieman kiire.”

***

He eivät saaneet enää tilaisuutta puhua sinä päivänä. Aamulla Sirius kutsuttiin turhaksi osoittautuneeseen hätäpalaveriin taikaministeriölle; joku oli tehnyt jotakin, mikä ei miellyttänyt Rufus Rymistyiriä, minkä vuoksi kaikki aurorit saivat palkakseen verbaalisen selkäsaunan. Iltapäivällä niin Sirius, Remus kuin Ariannakin saivat hälytyksen saapua Jamesin ja Lilyn puolittain uutuuttaan kiiltelevään asuntoon, missä hetken mielijohteesta juhliaan järjestelevä Lily komenteli Peteriä, joka kannatteli kaksi kertaa itsensä kokoista juomalaatikkoa pelkän yhden loitsun voimalla. Se jos mikä riitti soittamaan hätäkelloja Siriuksen mielessä. Mistä lähtien entinen tiukkapipo Lily Potter muka oli sallinut yhtä kermakaljaa enemmän alkoholia silmissään?
  “En käsitä, mikä häneen on mennyt“, sohvalla silmiään hierova James jupisi. “Juhlat - mitä niilläkin muka tekee?”
  “Sanoo mies, jonka vuoksi Rohkelikon huispausjoukkueen jäsenillä oli krapula jokaisen pelin jälkeen“, Remus virnisti.
James kohautti vaatimattomasti olkapäitään. “Ainakaan en pitänyt yksityisiä juhlia pukuhuoneessa, kuten eräät tekivät.” Hän ampui tietäväisen katseen Siriukseen, joka oli liian syvällä omissa ajatuksissaan vastatakseen. James huokaisi. Niinpä tietenkin.
  “Minun oma yksityinen teoriani on, että Lily haluaa kiduttaa meitä“, Peter puuskutti vaimealla äänellä lumottuaan kaikki juomat keittiöön Lilyn helmoihin. “Hänellä on jotakin meitä vastaan.”
  “Hän on kateellinen siitä, että me emme naimisissa Jamesin kanssa”, Remus nyökytteli.
  “Tai ehkä hän haluaa juhlia, ennen kuin on liian iso siihen“, Sirius ehdotti pakottautuen osallistumaan keskusteluun.
  “SIRIUS BLACK, MINÄ SATTUMALTA KUULIN TUON!” Lily pyyhälsi ulos keittiöstä nopeammin kuin saalistaan jahtaava gepardi.
Sirius nielaisi. “Ja mitähän sinä kuulit? Koska olen melko varma siitä, että kuulit väärin.”
  “Sinun mielestäsi minä olen lihava.”
  “Hienoa, Anturajalka”, James kehaisi hiljaa. “Nyt minä joudun kuuntelemaan tuota heinäkuun loppuun saakka.”
  “Sinä - “ Lily upotti sormensa Jamesin rintakehään. “Älä aloita sanaakaan! Kaikki on sinun vikasi, joten saat kestää seuraukset ja puolustaa minua kuin mies!”
  “Tarkoittaako tuo tappelua?”
  “Kynsien katkomista ja leuan naarmuttamista myöten?” Sirius huolestui.
Lily pudisti inhoten päätään ja veti Ariannan ylös tuolistaan. “Sinä tulet minun kanssani keittiöön. En halua, että nuo miehenkuvatukset saastuttavat mielesi.”
Kelmit odottivat hiljaisina, että kaksikko oli kadonnut omille teilleen. Sitten Peter uskalsi jälleen hengittää.
  “Toivon todella, että Arianna palaa pian takaisin omaksi itsekseen. Lily Ariannan roolissa on lähinnä…”
  “Vaivaannuttavaa?” Remus ehdotti.
  “Aioin kylläkin ehdottaa, että olin vähällä laskea alleni pelkästä säikähdyksestä, mutta kyllä tuokin ilmaus sopii.”
  “Anturajalka, miten sujuu?” James liikahti merkitsevästi vähemmän Siriusta.
Sirius kohautti hymyillen olkapäitään. Jos hän jotakin inhosi, niin jatkuvia kysymyksiä siitä, miten hän jakseli - ikään kuin veljen kuolema olisi tarkoittanut sitä, että hän itsekin valmistautui astumaan hautaan, kun todellisuudessa sellainen ei ollut käynyt hänen mielessäänkään. Hän ikävöi Regulusta, kyllä, ja toivoi, että asiat olisivat menneet toisin. Samalla hän oli kuitenkin myös vihainen veljelleen, ja juuri tuo viha kannatteli häntä omilla jaloillaan. Hän piti päänsä pystyssä, ja tällaisina hetkinä, kun kaikki hänen ystävänsä olivat koolla ja koko asunto täynnä elämää hän huomasi jopa unohtavansa. Päiväsaikaan oli helppo työntää varjot syrjään ja elää elämäänsä. Illat olivat kokonaan toinen juttu.
  “Joko olet kertonut Ariannalle?”
  “Minä yritin”, Sirius huomasi puolustelevansa, vaikka Jamesin ääni ei ollutkaan syyttävä. “Ei ollut varsinaisesti minun vikani, että kahdeksan Hyvän Tahdon ja Hien lähettilästä keskeyttivät minut.”
  “Kahdeksan mitä?”
  “Rapakon Palloseura. Joka sivumennen sanoen potki Ariannan pellolle.”
  “Aa…” James näytti vaivaantuneelta. “No, kuule, yritä pitää hauskaa tänä iltana.”
  “Älä turhaan minusta huoli”, Sirius sanoi yliolkaisen kevyesti, vaikka tarkoittikin jokaista tavua koko sydämestään. “En ole ollut tällaisissa juhlissa pitkään aikaan. Tiedätkö, mitä se tarkoittaa?”
  “Ettet ole saanut terästää boolia pitkään aikaan?”
  “Täsmälleen, Sarvihaara!”

***

Sirius oli suhtautunut äärimmäisen suurella varauksella Lilyn päätökseen pitää juhlat. Liian paljon pahaa oli tapahtunut, eikä hän jaksanut uskoa, että kovinkaan moni jaksaisi kaivaa juhlamieltään esiin sängyn alle piilotettujen likapyykkien välistä. Kuljeskellessaan täpötäydessä olohuoneessa Sirius tajusi kuitenkin olleensa väärässä. Hän todella nautti juhlista - enemmän kuin olisi koskaan uskonut mahdolliseksi. Kaiken surun ja kuoleman jälkeen tuntui hyvältä viettää aikaa elävien ihmisten talossa, elävien ihmisten keskellä.
Sirius antoi katseensa kiertää huonetta. Tuolla Remus keskusteli jokseenkin vaivaantuneeseen sävyyn vanhan tuttunsa Laura Viallin kanssa, tuolla puolestaan riitelivät entiset seurustelukumppanit Casper Halliwell ja Aimee Fox. Lily pyöri ympäri huonetta vaihtaen jokaisen vieraan kanssa sanan tai kaksi - kunnioittava saavutus sinänsä ottaen huomioon sen, että koko asunto oli tulvillaan ihmisiä. Sirius ei voinut olla miettimättä, tunsiko Lily heistä jokaisen; hänestä itsestään ainakin näytti kummasti siltä, että osa oli tuiki tuntemattomia kuokkavieraita. Vai mitä yhteyksiä Lilyllä olisi voinut olla kroatialaiseen sirkusryhmään?
Sirius vaelsi keittiön nurkkaan pystytetylle baaritiskille ja viittasi baarimikkoa täyttämään lasinsa. Tämä totteli näyttäen viimeistä piirtoa myöten siltä, että olisi halunnut olla jossakin muualla. Sen pikaisen silmäyksen aikana, jonka Sirius hänelle soi ehti mies panna merkille, että kyseessä oli naispuolinen olento, jonka nimilapussa luki Claudia. Sirius kiitti ja suunnisti huoneen nurkassa seisovan Jude X:n luokse.
  “Hei. Miten menee?” hän tiedusteli varoen. Judea näki nykyään vain harvoin ihmisten ilmoilla; Sirius oli automaattisesti olettanut tämän käyttävän kaiken aikansa tytärpuolensa Sundayn hoitamiseen.
Jude kohautti leveitä ranskalaisia olkapäitään. “Kuulin ‘uhun veljesi kuolemasta. Olen pahoillani ‘änen puolestaan.”
  “Älä turhaan“, Sirius sanoi, kuten hänen oletettiinkin sanovan. Sisällään hän kuitenkin tunsi kipeän pistoksen. “Miten olet jaksellut?”
  “Olosuhteet ‘uomioon ottaen ihan ‘yvin“, Jude arveli onnistuen jopa hymyilemään. “Yritän ajatella, että elämä jatkuu.”
  “Niin me kaikki varmaan. Ei tässä maailmassa paljon muuta voi tehdä. Mutta Lucy.. toivoin todella, että se olisi ollut joku muu.”
  “Niin me kaikki”, Jude toisti kuivasti. “No, ei pitäisi taistella kohtaloa vastaan.”
  “Jotkut meistä ovat syntyneet sitä varten.” Sirius virnisti, taputti Judea olalle ja lähti luovimaan tietään vieraiden joukkoon. Seuraavaksi hänen askeleensa tavoittivat Peterin, joka keskusteli Amos ja Marcia Diggoryn kanssa kärsivä ilme kasvoillaan.
  “No mutta hei“, Sirius sanoi maireasti. “Miten täällä voidaan?”
  “Kerrassaan hienosti”, Amos vastasi samaan sävyyn. “Entä siellä alhaalla?”
  “Amos hyvä, on tiettyjä ruumiinosia, joista ei sovi kysellä julkisesti. Marcia, oletpa sievä tänään.”
Sirius kohotti kulmiaan Marcia Diggorylle, joka oli pukeutunut Miss Ruosteisen Noidankattilan univormuun ja hoki itsekseen “maailmanrauhaa” yhä uudelleen. Sääli läikähti Siriuksen sydämessä. Redin puheiden mukaan Marcia oli ollut aikoinaan täysipäinen olento, mutta nyt Amoksen vaikutukset paistoivat liiankin selvästi hänen kasvoillaan.
  “Ystäväsi on typerä, Sirius”, Amos sanoi happamasti.
Peter punehtui.
  “Minun on vaikea uskoa sitä todeksi”, Sirius sanoi Kalmanhanaukiolla oppimaansa kohteliaaseen herrasmiehensävyyn. “Ehkä hän ei vain ymmärrä sinun puhettasi.”
  “Mutta minä vain yritin selittää hänelle mafiaa?”
  “Niin mitä?”
  “Mafiaa. Se on jästien järjestäytyneen rikollisuuden keskus. Toimii pääasiassa Italiassa.”
Sirius nauroi ääneen. Tämä mafia oli varmasti ollut Alessandro Visardon lapsuudenkoti.
  “En lainkaan ihmettele, ettei Peter vaivautunut ymmärtämään puheitasi, Amos. Täyspäiset olennot arvostavat korkeatasoisempia puheenaiheita kuin lauma italialaisia, jotka laukkaavat yhdessä kaduilla potkimassa roskakoreja.”
  “Mutta - “
  “Ei nyt, Diggory. Meillä on kiireinen seuraelämä.” Sirius laski kätensä Peterin olalle ja tönäisi tämän keittiöön.
  “Merlin, miksi Lily kutsui tuon älykääpiön?” Peter loi vihamielisiä silmäyksiä olohuoneen suuntaan.
  “Ehkä hän halusi näyttää, ettei Marcia Diggory ole ainoa lisääntymiskykyinen olento tällä planeetalla.”
Peter katsoi häntä tarkkaavaisesti. “Olet monisanaisempi kuin aikoihin.”
  “Meidän kaikkien on aika pitää hauskaa pitkästä aikaa“, Sirius sanoi lyhyesti. “Sinä sen sijaan olet ollut hiljainen. Mikä on ongelmana, Peter? Ennen olisit iskenyt Amokselle luun kurkkuun noin vain.”
  “On ollut rankka viikko”, Peter mutisi hiljaa. “Tyttöystäväni ei ole tosin sokeutunut eikä veljeni kuollut, mutta rankkaa on ollut silti.”
Sirius kiristeli hampaitaan. “Ei puhuta Reguluksesta.”
  “Onnistuu. Hei, kuka tuo blondi on?”
Katsoessaan Peterin osoittamaan suuntaan Sirius näki olohuoneen ovella vettävaluvan olennon, joka seisoi vaivaantuneena paikoillaan Cinnamonin hyöriessä parantajan elkein hänen ympärillään.
  “Ei aavistustakaan. Uusi viemärin kuningatar?”
  “Älä ole hölmö, Sirius”, baarimikko Claudiaa ohjeistanut Lily pyöritti silmiään. “Hän on varmaan se Cinnamonin uusi kämppäkaveri. Minä menen tervehtimään.”
Lily ojensi tyhjän lasinsa Siriukselle ja marssi määrätietoisesti eteiseen. Sirius jäi tuijottamaan lasia.
  “Mitä minä tälle teen?”
  “Lykkää tuolle”, Peter nyökäytti päällään kohti baarimikkoa. “Hänhän se täällä tiskaa.”
Claudia vastasi katseeseen murhaavasti.

***

  “Mitä sinulle oikein on tapahtunut?” Cinnamon huudahti tarkastellen Danan uitettua olemusta. “Ei kai kukaan ollut muuttanut hissiä porealtaaksi?”
Dana rypisti otsaansa. “Miksi kukaan muuttaisi hissiä porealtaaksi?”
  “Et tunne ystäviäni. Vakavissaan, mitä tapahtui?”
  “Sade tapahtui”, Dana mutisi hymyillen. “Onko sinulla kuivia vaatteita?”
  “Ei täällä, tämä on ystäväni asunto... kuule, mitä jos vain kuivaan vaatteesi?” Cinnamon oli hädin tuskin ehtinyt vetää taikasauvansa esiin, kun Dana jo kavahti taaksepäin kädet koholla.
 “Ei, ei, ei. Ei taikuutta.”
Cinnamon laski ihmeissään sauvansa. “Kuule, ymmärrän, ettet itse halua tehdä taikuutta, mutta - “
  “Haluan oppia elämään ilman taikuutta”, Dana livautti nopeasti. “Minusta meidän kaikkien pitäisi. Harjoituksen vuoksi. Silloin tällöin. Mitä jos taikamaailmalle tapahtuisi jotakin? Me olisimme pulassa jästien maailmassa.”
  “Samoin jästit meidän maailmassamme, mikäli heille tapahtuisi jotakin. Silti he eivät käytä kaikkea aikaansa ratsastamalla leikkiluudanvarsilla”, Cinnamon huomautti.
Dana näytti vaivaantuneelta.
  “Cin, anna tytölle tilaa hengittää”, Lily komensi harppoen eteiseen käsi ojossa ja leveä hymy kasvoillaan. “Hei, olen Lily Potter. Cinnamonin ystävä.”
  “Dana Browning. Tuleva kämppis.”
  “Tuleva, läpimärkä kämppis“, täydensi Lily. “Lähde mukaani, niin etsitään sinulle vaatteita. Olemme melkein samankokoiset... tai olimme, kuten Sirius niin ystävällisesti muistutti. Se piski. Arvosteleva, vanhoihin kauneusihanteisiin juuttunut piski…”
Itsekseen jupisten Lily katosi käytävään.
Dana vilkaisi Cinnamonia hätääntyneenä. “Mitä minä teen?”
  “Seuraa perässä, äläkä kommentoi hänen painoaan”, Cinnamon muotoili huulillaan. Huomautus ei näyttänyt juuri rohkaisevan, sillä Dana vaelsi eteenpäin juuri niin pakokauhuisen näköisenä kuin millaisena oli paikalle ilmestynytkin. Cinnamon pudisti hymyillen päätään ja päätti, että Dana tarvitsi vain aikaa. Olivathan Kelmit olleet hänellekin kulttuurishokki, kun hän oli viattomana yksityisvuotiaana saapunut Tylypahkaan.
  “Hauskat juhlat?” syvä ääni kysyi hänen selkänsä takaa.
Cinnamon kiepsahti ympäri ja huomasi tuijottavansa Alessandro Visardoa; ainakin hän arveli, että kyseessä oli Alessandro. Miehellä oli kyllä samat kasvot ja sama ärsyttävä pilke silmäkulmassaan, mutta jokin oli muuttunut. Mikä?
  “Sinulla on erivärinen paita“, Cinnamon tajusi katse naulittuna Alessandron sammalenvihreään t-paitaan.
  “Sinusta on tullut hidas”, Alessandro totesi rauhallisesti.
  “Ei, ihan totta! Mitä tapahtui? Pettikö pesula sinut?”
  “Tiedoksesi annettakoon, että pesen itse omat vaatteeni.”
  “Olen järkyttynyt tästä muutoksesta! Minä - minun täytyy istua hetkeksi.”
  “Onnistuu.” Alessandro tarttui häntä vyötäisiltä ja nosti hänet vaivattomasti eteisen lipaston päälle istumaan. Cinnamon kiljahti.
 “En minä kyllä tätä tarkoittanut!”
  “Älä vain sano, että pelkäät korkeita paikkoja…”
  “En pelkää, minä pelkään vain vihreäpaitaisia miehiä”, Cinnamon ampui.
  “Sinut on tosiaan helppo yllättää.”
  “Siinä on kyse imagosta. Yhtä hyvin suklaa voisi alkaa maistua arsenikilta.”
  “Hauska kuulla, että vertaat minua suklaaseen.”
Cinnamonin ilme muuttui kylmäksi. “Olen edelleen vihainen sinulle.”
  “Puolen vuoden ajan? Ihailtavaa… mutta eikö sinua jo pitkästytä?”
  “Päinvastoin, alan vasta innostua.”
Alessandro virnisti ilahtuneena.
  “Kuule, mikä sinua oikein vaivaa?”
  “Miten niin?” mies räpäytti viattomasti silmiään.
  “Sinulla on vihreä paita - “
  “Niin, luulen, että teit jo tarpeeksi suuren numeron aiheesta”, Alessandro sanoi rauhallisesti.
(JATKUU SEURAAVASSA)

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 19.5.07
« Vastaus #139 : Kesäkuu 13, 2007, 10:44:07 »
Cinnamon harkitsi potkaisevansa miestä sinne, minne se eniten sattui paikaltaan lipaston päällä, mutta hillitsi itsensä. Hän veti syvään henkeä. “Sinä olet kiinnostunut keskustelusta. Sinä vitsailet. Oletko juonut vahingossa jollekin toiselle tarkoitettua taikajuomaa?”
  “En ikinä juo taikajuomia”, Alessandro ilmoitti.
  “Ei kai sillä ole jotakin tekemistä mafian kanssa?” Cinnamonkin oli joutunut illan aikana Amos Diggoryn mafialuennon uhriksi.
  “Ei, itse asiassa Lumikki ja Seitsemän Kääpiötä järjestivät asian.”
Cinnamon tuijotti miestä.
  “Vitsi”, Alessandro tarkensi kuivasti.
  “Jos olet kasvattanut huumorintajun vasta viisi minuuttia sitten, et voi olettaa, että kaikki muistaisivat sinun omistavan sellaisen“, Cinnamon sanoi hyisesti. 
  “Kynnet piiloon, tyttöseni. Minä en ole tehnyt sinulle mitään.”
  “Onko mielessäsi käynyt, että juuri siinä saattaa olla vika?”
Alessandro nojasi rennosti lipastonkulmaan. “Minä näin unta.”
  “Mitä?”
  “Vastaus kysymykseesi muutamaa dialogiriviä sitten”, mies auttoi.
Cinnamon pudisti päätään. “Taisin pitää enemmän siitä entisestä sinusta. Silloin sinulle sentään saattoi puhua, vaikka et osannutkaan vastaamisen jaloa taitoa.”
Hän pudottautui alas lipaston päältä ja oli aikeissa palata olohuoneeseen. Alessandro kiirehti tarttumaan hänen käsivarteensa.
  “Miten on, joko minä nyt kelpaan sinun kämppäkaveriksesi?”
Cinnamon kääntyi kohtaamaan hänet. “Et voi olla tosissasi! Sinä vaihdat paidanväriä ja kuvittelet, että äkkiä haluan välttämättä asua samassa asunnossa kanssasi? Ihan vain tiedoksesi, että minä en ole niin pinnallinen. Sitä paitsi minulla on jo kämppäkaveri.”
  “Kuka?” Alessandro kysyi häkeltymättä.
Hän tarkkaili hetken väkijoukkoa ja osoitti Danaa, joka jutteli hiljaisella äänellä Lilyn kanssa ja hymyili kaiken aikaa. Nähtävästi Lily oli onnistunut tekemään hyvän vaikutuksen kelmien aiheuttaman kaaoksen keskellä.
Cinnamon suureksi kauhuksi Alessandro irtautui hänen seurastaan ja suuntasi askeleensa suoraan päin Danaa. Ennen kuin hän oli ehtinyt tekemään mitään, oli Alessandro jo sanonut jotakin hiljaisella äänellä Lilylle, kaapannut Danan mukaansa ja ryhtynyt puhumaan tälle kädet hurjasti viuhtoen. Dana oli sivuttain Cinnamoniin nähden, joten oli vaikea lukea hänen ilmeitään; Alessandro sen sijaan näytti pelottavan määrätietoiselta. Kauhu ja ärtymys levisivät Cinnamonin sisimpään. Mitä ihmeen peliä Alessandro tällä kertaa pelasi?
Viimein Alessandro näytti saaneen tarpeekseen, hipaisi Danan kämmenselkää huulillaan ja palasi takaisin Cinnamonin luokse raivostuttavan omahyväinen hymy huulillaan.
  “Mitä sinä oikein sanoit hänelle?” tivasi Cinnamon.
  “Pyysin häneltä pientä palvelusta. Ei kai se haittaa sinua?”
Cinnamon pudisti päätään kylmästi. “Painu helvettiin, Alessandro.”

***

Sirius jätti juomalasinsa kulmiaan kurtistelevalle baarimikolle ja nappasi keittiön ovella seisoskelevan Ariannan otteeseensa.
  “En ole nähnyt sinua koko iltana. Mitä olet pitänyt juhlista?”
  “Sanotaanko vaikka, että jos vielä kuulen sanat Amos Diggory ja mafia samassa lauseessa, tartun sitä miestä housunkauluksesta, käännän hänen alushousunsa ympäri ja painatan valokuvan niistä Päivän Profeettaan. Kostoksi.”
  “Hän selitti siis niistä sinullekin?” Sirius kysyi myötätuntoisesti.
  “Selitti? Hän kamppasi minut lattialle, istui selkäni päälle ja piti minulle kymmenen minuutin luennon! Minä vannon, se mies kuolee vielä”, Arianna puhisi.
Sirius nauroi ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen. “Sana vain, kultaseni, ja palkkaan joukon sukkahousuihin pukeutuneita murhaajia tappamaan hänet.”
  “Olet kännissä.”
  “Niin sinäkin.”
He hymyilivät toisilleen apeasti. Kaiken kaikkiaan se oli melko surkuhupaisaa, Sirius totesi - että tarvittiin sellainen määrä alkoholia, jotta he pystyivät puhumaan toisilleen niin kuin ennenkin. Hän ei silti irrottanut kättään Ariannan olkapäiltä. Poikkeukselliseksi käynyt läheisyys tuntui hyvältä.
Sirius karaisi kurkkuaan. “Kuule, minun pitää kertoa sinulle Re - ”
  “Sirius! Olisi pitänyt arvata, että sinäkin olet täällä!”
  “Saamari! Tämä on kuin Tylypahkan siivouskomero! Eikö täällä saa hetkenkään rauhaa?” Sirius räyhäsi ja pyörähti ympäri. Loput valitukset hukkuivat hänen kurkkuunsa, kun hän tajusi katsovansa harmaisiin silmiin, jotka olivat kuin kopio hänen omistaan. Niitä seurasivat tumma sileä tukka sekä itsepäinen, koholla oleva leuka.
  “Meda. Kutsuiko Lily sinutkin?”
  “Kyllä. Halusi kai tehdä sinut iloiseksi.”
  “No, siinä hän totta vie onnistui“, Sirius sanoi karheasti ja harppasi askeleen verran eteenpäin syleilläkseen lempiserkkuaan. “Olet ainoa Black, jonka enää tunnustan sukulaisekseni, Meda.”
  “Voisin kai sanoa samaa“, Andromeda Tonks hymähti. “Tai pikemminkin olet ainoa, joka tunnustaa minut sukulaisekseen. Ja tämäkö tässä on Arianna?”
Arianna nyökkäsi varautuneena. Sirius puristi kätensä nyrkkiin nähdessään Andromedan harppaavan tervehtimään tyttöä, mutta rentoutui nopeasti. Andromeda oli aivan liian älykäs kääntääkseen veistä Ariannan haavassa, eikä hän myöskään erehtynyt kyselemään mitään. Kai hän oli jo lukenut kaiken tarpeellisen Päivän Profeetasta.
  “Olette pysynyt kuvioissa pitkään, neiti Bell“, Andromeda sanoi hyväntuulisesti. “Olen ylpeä sinusta. Toivottavasti Sirius kaivaa pian rohkeutensa naftalista ja tekee sinusta kunniallisen naisen.”
  “Hänestä ei saisi kunniallista naista millään”, Sirius vähätteli alkoholin höllentämin kielenkannoin. “Enkä minä muutenkaan välttämättä haikaile vaimoa juuri nyt.”
Andromeda nyökkäsi. “Rehellisesti sanottuna, Sirius, ei kukaan sinulta juuri nyt sellaista odottaisikaan. Sinun täytyy olla surun murtama.”
  “Ei minua niin helposti murreta“, Sirius vähätteli toivoen sivuuttavansa puheenaiheen sillä.
  “Ei sinun tarvitse teeskennellä urheaa, Sirius. Kaikki tietävät, että hän oli sinulle rakas.”
  “Oli?” Arianna jäykistyi. “Sirius, voisitko selvittää serkullesi, ettei sokeus tee minusta kuollutta?”
Sirius hengähti syvään.
Andromeda näytti kummastuneelta ja jatkoi: “Kaikki ymmärtävät, miten rankkaa tämä on ollut sinulle. Olihan hän sentään sinun veljesi.”
Oli Ariannan vuoro näyttää pöllämystyneeltä.
  “Andromeda - “ Sirius yritti katkaista keskustelun alkuunsa, mutta oli jo liian myöhäistä.
  “En olisi ikinä uskonut, että Regulus voi vain kuolla sillä tavalla!” Andromeda päivitteli käsittämättä lainkaan, millaisen myrskyn oli juuri juomalasin pinnalle puhaltanut. “Bellatrixin kädestä - noin vain! Ja että sinun piti mennä ruumishuoneelle äidin puolesta! Olisit ottanut minuun yhteyttä, niin olisin tullut mukaasi! Kun vain kuvittelinkin, millaista sinulla oli siellä yksin - “
  “James ja hänen isänsä olivat minun mukanani“, Sirius mutisi vilkaisten syrjäsilmällä Ariannaa, joka oli ensin valahtanut kasvoiltaan täysin valkeaksi, mutta punehtui nyt kovaa vauhtia sitä mukaa, kun tiedonmuruset upposivat hänen tajuntaansa.
  “Ja että siitä on jo viikko! Minusta tuntuu, kuin olisin kuullut uutisen vasta äskettäin!”
  “Usko pois, Andromeda, et ole ainoa“, Arianna tokaisi.
Andromeda näytti hämmentyneeltä. “Anteeksi, sanoinko jotakin väärin?”
  “Kuule, Andy, taisin nähdä Tedin tuolla väkijoukossa. Hän näyttää hätääntyneeltä”, Sirius lisäsi hienotunteisesti. “Pitäisikö sinun mennä pelastamaan hänet?”
Andromeda ei ollut mikään typerä nainen - hän tiesi, milloin oli aiheuttanut hankaluuksia. Hän hyvästeli vaivautunein ilmein niin Siriuksen kuin Ariannankin ja pyörähti väkijoukkoon jättäen heidät vastatusten. Ariannan suu oli puristunut tiukasti suppuun.
  “Ria - “
  “Sinä haluat, että me pystymme keskustelemaan pettymyksistämme?” Arianna sähähti myrkyllisesti. “Senkin tekopyhä virtahepo!”
  “Arianna, kuule, olet nyt ymmärtänyt - “
Arianna tempaisi käsivartensa irti Siriuksen otteesta. “Olen humalassa, mutta se ei tee minusta hölmöä! Mitä sinä oikein kuvittelit - pimittää minulta tiedot ikuisesti? No, ole hyvä vain! Katson, että se järjestyy vaivatta jatkossakin.”
Hän katosi väentungokseen askeleet kipinöitä sinkoillen, ja hetkeä myöhemmin Sirius näki hänen uppoutuneen kiihkeään keskusteluun Kroatian sirkuksen jäsenten kanssa.

***

  “No, mitä olet pitänyt juhlistasi?” James pysäytti Lilyn olohuoneen ovella.
Lily hymyili kasvot kuumuudesta punoittaen. “Hauskaa. Tosin en tunne puoliakaan näistä ihmisistä.”
  “No, kukaan heistä ei ole vielä alkanut paiskoa maljakoita”, James lohdutti. “Se voi merkitä vain kahta asiaa: joko he ovat sivistynyttä kansaa, tai vaihtoehtoisesti he eivät ole vielä juoneet tarpeeksi.”
  “Ainakin he saavat vielä juoda…”
  “Lily, sinä et rakastanut alkoholia Tylypahkassa”, James muistutti hienovaraisesti. “Miksi sinä haluaisit sitä nyt?”
  “Kielletyn hedelmän makua“, Lily sanoi tuijottaen vatsanseutuaan kaihoisasti. “Tiedätkö, tämä lapsi taitaa olla perinyt suurimman osan minun geeneistäni. Se on ilonpilaaja jo ennen syntyään.”
  “Et sinä ollut koskaan ilonpilaaja”, James lohdutti. “Olit vain järkevämpi kuin me muut.”
  “Mikset ollut tuota mieltä silloin, kun huusin teille, koska piditte juhlia oleskeluhuoneessa?”
  “Koska sinä vihasit minua, etkä halunnut kuunnella.”
  “Poikaparka”, hymisi Lily.
Juuri silloin vertahyytävä huuto hautasi kaikki muut äänet alleen.
  “AMOS PELVIS DIGGORY!” Marcia Diggory kirkui täyttä kurkkua. “MINÄ OLEN KERTA KAIKKIAAN SAANUT SINUSTA TARPEEKSENI! SINÄ OLET VAJAAMIELINEN JA TYLSÄ JA SINUN PAKKOMIELTEESI MAFIASTA ON NAURETTAVA! MINÄ OTAN ERON SINUSTA!”
  “Oho.” James tuijotti suu auki Miss Ruosteista Noidankattilaa, joka seisoi olohuoneen keskellä univormussaan ja kiskoi korkokenkiä jaloistaan. “Aikooko hän tehdä tuhkimot?”
  “Enpä sanoisi”, Lily totesi nähdessään valkean kengänkoron kolahtavan suoraan Amoksen ohimoon. Sitä seurasi toinen, ja sen jälkeen vielä terävä käsilaukun huitaisu vasten poskea. Amos horjahti päin Judea, joka kavahti kauemmas kuin tartuntaa peläten.
Marcia tuhahti ja kääntyi kannoillaan.
  “Marce, odota!” Amos älähti takertuen naisen käsipuoleen. “Älä jätä minua! Ilman sinua minulla ei ole mitään!”
  “Sen kyllä uskon“, Marcia sihisi. “Järkesi oli tarpeeksi viisas ja katosi heti syntymäsi jälkeen, ja nyt minä otan mallia!”
  “Et voi olla tosissasi! Minä olen antanut sinulle kaiken, Marcia! On minun ansiotani, että sinä seisot siinä!”
  “Vuoden vanhassa juhlapuvussa, hampaat valkaistuna ja maailmanrauhaa-hymy naamaan liimattuna? Kyllä vain, se on sinun ansiotasi! Mutta arvaa mitä? Minä en ole sellainen tyttö! Minä olen älykäs! En jaksa olla enää missi!”
Amos naurahti epäuskoisesti. “Marcia, etkö ole vielä oppinut, ettei misseistä tule mitään? Vai aiotko ryhtyä laulavaksi malliksi? Voisin kyllä auttaa sinua ur - “
  “Ettäs kehtaat! Minä perustan oman yrityksen ja ryhdyn tarjoamaan konsultointiapua sovinistimiehen otteessa pyristeleville naisille. Sinä saat kunnian olla esimerkkitapaukseni. Hyvästi, Amos!”
Marcia pyyhälsi kohti eteistä kuin kalliolta pakeneva sopuli. Amos jäi seisomaan keskelle olohuonetta suu auki oikeita sanoja takellellen, kunnes viimein sai ajatuksen.
  “HEUREKA! Marcia, sinä et voi jättää minua! Mitä Cedricille sitten tapahtuu?”
  “Sinä saat pitää Cedricin”, Marcia ilmoitti tylysti. “Minun on korkea aika hankkiutua eroon raskausarvistani.”
Asunnon läpi kantautui oven läimähdys, jota seurasi kovaääninen parkaisu - mitä ilmeisimmin Marcia oli iskenyt oven suoraan Amoksen nenälle.
  “Dramaattinen poistuminen.” Lily vilkuili huolestuneena eteisen suuntaan. “Pitäisikö meidän mennä tarkastamaan Amoksen nenän kunto?”
  “Nääh. Hän on ilmiselvä ääliö. Tiedätkö, mistä sen näkee?”
  “No?”
  “Heurekaa alun perin huutanut mies oli nero. Hän sai älynväläyksen, ja juoksi innoissaan alastomana kadulle. Amos juoksi, mutta vaatteet päällä. Hän oli liian typerä noudattaakseen traditiota.”
  “Vihjaatko sinä, että haluaisit nähdä Amos Diggoryn alastomana meidän olohuoneessamme?” Lily nyrpisti nenäänsä. Sitten hän äkkiä parahti ja taipui kaksinkerroin.
  “Mikä hätänä? Sattuuko sinuun? Järkytinkö minä sinua liikaa?”
  “Ei”, Lily hengähti kasvot kalpeina. Heikko hymy kaartui hänen huulilleen. “Harry tai Velma - se potkaisi!”
  “Siinä on elämää!” James huudahti. “Saanko minä kokeilla? Miten se tapahtui? Millainen potku se oli?”
  “Kipeä potku”, ähkäisi Lily.
  “Ei, en minä sitä tarkoita, vaan... oliko se näin-harjoitellaan-luihuisten-potkimista-potku, näin-tehdään-Kalkaroksesta-lisääntymiskyvytön-potku, vai näin-potkaistaan-kaato-maaliin-potku?”
  “Jatka listaamista, ja minä demonstroin sen sinulle!”
James perääntyi kiireenvilkkaa.

  “Onko teidän elämänne jatkuvasti näin dramaattista?” Dana kysyi katsellen kalvennein kasvoin olohuonetta, joka toipui edelleen Marcia Diggoryn mahtipontisesta paosta.
  “Kieltäminen olisi valehtelua“, Cinnamon myönsi poissaolevasti.
  “Mutta ei sinun Amoksesta tarvitse huolehtia, jos sitä luulet”, Remus kiirehti lisäämään. “Hän ei ole millään muotoa meidän ystävämme. Hän on…”
  “Blondi piikki lihassa”, lopetti Cinnamon. “Meidän varsinaiset ystävämme ovat oikeasti mukavia.”
Remus ajatteli Siriusta ja Jamesia kouluaikoina, eikä voinut olla pyrskähtämättä. No, siitähän oli ikuisuuksia - nykyään niin Siriuksesta kuin Jamesistakin oli tullut oikeita hyvän käytöksen malliesimerkkejä. Ainakin melkein. Hän poimi hajamielisesti hyllyltä solmioneulan ja käänteli sitä käsissään.
  “Oletko menossa juhliin?” Dana hymyili.
  “Mitä? En! Tämä on harvinainen törkeyksiä lateleva solmioneula, joka vaihtaa paikkaa itsestään, eli on niin ollen mahdoton pyydystää ja irrottaa. Se on Siriuksen ja Jamesin keksintö”, Remus sanoi ohimennen. “He markkinoivat sitä kai par’aikaa Zonkon pilapuodille.”
Dana alkoi näyttää entistä hermostuneemmalta.
  “Mitä jos sinä kertoisit jotakin itsestäsi, Dana?” Cinnamon ehdotti nopeasti. Viimeksi hän nyt halusi ainoan järkevältä vaikuttavan kämppäkaveriehdokkaan syöksyvän suin päin ikkunasta ulos.
  “Mitähän… No, minä olen kahdeksantoista ja lopetin juuri kouluni... olin Puuskupuhissa, se on varmaan teidän mielestänne kamalan tylsää, mutta ei se minua haittaa, kun en halua auroriksi tai mitään. Ikkunoita pesee Puuskupuhinkin koulutuksella”, Dana sanoi iloisesti.
  “Sinä peset ikkunoita?”
  “Kyllä vain. Se on hyvä työ, parempi kuin luulet.” Tyttö heristi Remukselle sormeaan. “Siinä saa aina ilmaisen aamusuihkun, jos rahat ovat vähissä.”
  “Tietenkin”, Remus ähkäisi.
  “Kyllä minä muistakin asioista pidän, älä huoli. Kuten nyt musiikista... ja värityskirjojen värittämisestä... ja haaveilusta... taidan olla aika romantik - hei, mitä sinä katselet?” Dana huomasi, ettei Cinnamon kuunnellut ollenkaan.
Cinnamon käänsi katseensa, mutta liian myöhään. Toiset olivat jo ehtineet nähdä hänen katseensa poraavan mustaa aukkoa Alessandron vihreän paidan peittämään selkään.
  “Hän on komea”, totesi Dana. “Onko hän teidän tuttunne?”
Remus hymyili vinosti. “Niinkin voisi kai sanoa, vai mitä, Cin?”
Tahtomattaankin Cinnamon punastui. “Sinä puhuit hänen kanssaan aiemmin, Dana. Mitä hän sanoi sinulle?”
  “Ei mitään tärkeää”, Dana sanoi hajamielisesti. “Pyysi vain minulta pientä palvelusta.”

***

Juhlat kääntyivät kohti loppuaan, ja Siriuksen hilpeä alkoholintäyteinen mieliala alkoi kääntyä laskuun, kunnes hänen olonsa oli yhtä litteä ja harmaa kuin mankelin lävitse vedetyllä möröllä. Asiaa ei parantanut vähääkään se, että Arianna keskusteli edelleen kroatialaisten sirkustaiteilijoiden kanssa suomatta silmäystäkään hänelle.
Sirius harhaili keittiöön ja palautti lasinsa baarimikolle.
  “Se oli sitten yhdestoista“, tiskin takana istuva Claudia töksäytti. “Ihme, että olet yhä omilla jaloillasi.”
  “Hän on Sirius Musta”, James ilmoitti Siriuksen selän takaa. “Se tarkoittaa sitä, että hänen viinapäänsä on täysin turtunut. Mitä minä olen sinulle velkaa?”
  “Kymmenen kaljuunaa tasan”, Claudia sanoi reippaasti.
James pulitti mukisematta vaaditun summan ja pyöräytti Siriuksen mukanaan olohuoneen puolelle. “Näytät nuutuneelta, Anturajalka.”
  “Tunnen itseni kaktukseksi.”
  “Ette kai te ole antaneet hänelle huumeita?” olohuoneen sohvalla huojahteleva Peter kysyi epäluuloisesti. “Viimeksi me nyt haluamme, että hän ryhtyy nyppimään piikkejä itsestään…”
  “Jaa-a, enpä tiedä”, totesi Rohkelikon entisen huispausjoukkueen etsijä Katie Lake. “Kaikki nykyajan naistenlehdet väittävät, että muodikkaiden miesten pitäisi nyppiä ihokarvansa.”
Sirius irvisti. “Loukkaat kunniaani, nainen.”
  “Takaisinmaksua, Sirius, takaisinmaksua”, Katie tuumi ja suunnisti Casper Halliwellin jäljessä ovelle. Heidän lähdettyään jäljelle jäivät ainoastaan Kelmit, Claudia, sekä kroatialaiset sirkustähdet.
  “Miten häädetään lauma kroatialaisia?” Sirius uteli unisesti.
  “Me hoidamme sen. Mene sinä vain kotiisi odottamaan.”

***

Sirius oli jo ehtinyt sammuttaa kaikki valot ja valmistautua nukkumaan, kun Arianna palasi takaisin kotiin. Hän kompuroi ulos kylpyhuoneesta yöhousut jalassa ja meni tyttöä vastaan eteiseen.
  “Olivatko kroatialaiset viihdyttäviä?”
  “Olen edelleen vihainen sinulle“, Arianna varoitti ensisanoikseen. Hänen äänensä oli kuitenkin sävytön ja vaisu, kuin hän olisi juuri kokenut elämänsä rankimman illan.
Sirius juoksutti sormiaan hiustensa lävitse. “Tiedetään, ja olen pahoillani - minä vain - en tiedä - en osannut kertoa siitä sinulle, kaiken jälkeen... Kuvittelin, että se tekisi asiat jotenkin helpommiksi.”
  “Sinulle vai minulle?”
  “Sinua minä tässä ajattelin“, Sirius haukahti kiivaasti. Sitten hän muisti, ettei ollut tullut tappelemaan vaan selvittämään asioita ja nöyrtyi. “Ja ehkä vähän itseänikin. Kaikki säälivät minua jo. Halusin, että edes joku kohtelisi minua niin kuin ennen.”
  “Wow”, Arianna hymähti latteasti. “Entä kauanko meiltä menikään saavuttaa tällainen rehellisyyden taso.”
  “Liian kauan.” Sirius meni hänen luokseen ja tarttui hänen olkapäihinsä. “Onneksi sellainen on harvoin peruuttamatonta.”
Arianna irrottautui hänen otteestaan. “Sirius, minä lähden Kroatiaan.”
  “Tietenkin, tietenkin sinä - hetkinen! Mitä sinä sanoit?”
  “Minä lähden Kroatiaan”, Arianna toisti laskien maton raitoja katseellaan. “Ensi viikolla.”
Sirius nauroi. “Kiitos, minäkin melkein uskon tuon.”
  “Minä olen tosissani!”
  “Älä viitsi, sinä olet kännissä! Mitä sinä edes Kroatiassa tekisit?”
  “Aion liittyä sirkukseen.”
Sirius ravisti päätään. Hänestä tuntui kuin hän olisi päätynyt keskelle unta - absurdia, vääristynyttä painajaisunta. Tämä tässä ei ollut hänen tyttöystävänsä, ei voinut olla. Arianna ei lähtisi Kroatiaan noin vain. Ja vielä sirkukseen? Yhtä hyvin kuolleet olisivat voineet nousta haudoistaan ja ilmestyä kauppaamaan ajankääntäjiä Viistokujalle.
  “Minä sanoin jo, että olen pahoillani!” Sirius möläytti. “En aio salailla sinulta enää asioita!”
Arianna hymyili apeasti. “Usko tai älä, Sirius, en minä sinun takiasi lähde.”
  “Miksi sitten?”
  “Koska minun täytyy!” Arianna sinkautti takaisin. “Koska minä olen kyllästynyt elämään näkövammaisena tässä samassa pienessä piirissä! Koska haluan oppia hallitsemaan itse tämän typerän muutoksen!”
  “Mitä hyötyä Kroatiasta muka on?”
  “Tietäisit, jos olisit puhunut Johnny Rockhartille.”
  “Arianna, jos sinä lähdet Johnnyn pyynnöstä, minä vannon, että - “
  “Miksi ihmeessä sinun on niin vaikeaa uskoa, että lähden omasta tahdostani, itseni vuoksi?”
  “Koska se ei ole oikein!” Sirius huusi. “Miten sinä voit vain hylätä meidät tänne? Entä James ja Lily? Onko mielessäsi käynyt, että Lily kenties tarvitsee sinua täällä?”
Ariannan siniset silmät kapenivat viiruiksi. “Älä käytä Lilyn nimeä, kun puhut itsestäsi.”
  “Luulosi ovat kasvaneet suuriksi, Bell”, murahti Sirius. “Minä ajattelen vain ystävieni parasta.”
  “Ja se siitä, että aiot kertoa minulle tästä lähtien totuuden! Myönnetään se, Sirius, me emme pysty tähän! Meidän olisi pitänyt erota koulun loppuessa, kun meillä oli vielä hauskaa!”
  “Elämä ei voi olla aina hauskaa!” Sirius karjaisi.
Arianna pudisti päätään suu tiukkana viivana. “En aio tapella tästä kanssasi.”
Sirius huokaisi, sulki silmänsä ja antoi vihan karata hikenä kämmentensä pinnalta. Arianna oli oikeassa, ei kannattanut tapella. Ei enää tässä vaiheessa. Huutaminen olisi ehkä tehnyt kaiken helpommaksi, mutta se ei riittänyt peittämään sitä tosiasiaa, että kaikki oli muuttunut - kenties peruuttamattomasti.
  “Mikä tässä oikein meni pieleen?”
Arianna kohtasi hänen katseensa omallaan. “Elämä tuli vastaan.”
  “Ja sinä aiot lähteä. Noin vain.”
  “Minun on pakko. Haluan tietää, että edes yritin…”
  “Kauanko aiot olla poissa?”
  “En tiedä. Yritän tulla takaisin heinäkuun loppuun mennessä. Tiedäthän, Lily - “
  “Anteeksi, että sanoin sitä itsekkääksi. En minä sitä tarkoittanut“, Sirius valehteli.
Arianna hymyili viivytellen. “Ei se mitään.”
  “Hyvä. Ellet pahastu, minä menen nyt nukkumaan.”

***

A/N2: Selasin eilen vanhoja arkistoja ja löysin - tadaa! - ensimmäisen luonnoksen hahmosta nimeltä Hermel Elmer Biggs. Kyseessä on oikeastaan Hermelin elämäntarina, joka tekstin sävystä päätellen on kirjoitettu HHH-hetkenä (Harvinaisen Huonon Huumorin Hetket). Hermelin kuolemakin on vielä suunniteltu vähemmän tuhoa-aiheuttavaksi, mutta tapahtui kuitenkin samoihin aikoihin, huhtikuussa. Koska Hermel ei tarinassa saanut mahdollisuutta puhua puolestaan, annetaan se tilaisuus nyt.

HERMELISTÄ

Hermel Elmer Biggs ei ollut sen kummallisempi kuin muutkaan lapset, tai jos olikin, ei hän ainakaan antanut sen näkyä. Hänen suurin ongelmansa hänen syntymästään lähtien tuntui olevan hänen suorastaan sairaalloinen säntillisyytensä. Jo kolmevuotiaana kultatukkainen pikku Hermel tunsi kellonajat paremmin kuin vanhempansa, eikä varmastikaan koskaan myöhästynyt mistään. Jotkut ajattelivat tottelevaisen pikku lapsiparan olevan kirottu; Hermel itse kuitenkin tiesi, ettei hänessä ollut mitään kummallista. Hän oli ainoastaan sattunut syntymään tasan sillä kellonlyömällä kuin hänen äitinsä oli halunnutkin hänen syntyvän ja sellainen jättää jäljet meistä parhaimpiinkin. Hermeliä tosin ei voinut missään tapauksessa lukea “parhaimpien joukkoon”. Totta kyllä, hän oli lapsesta saakka suorastaan kadehdittavan tottelevainen ja ystävällinen, mutta samalla hän oli myös tappavan tylsä. Hän ei ollut ehtinyt vielä täyttää viittä ikävuotta, ennen kuin hän jo puhui tätinsä narkoosiin luennoimalla kahvikutsuilla dinosaurusten historiasta.
Dinosaurukset olivat kaikin puolin tärkeä osa Hermelin lapsuutta. Ensimmäinen lelu, jonka hänen vanhempansa ikinä hänelle ostivat oli muovinen pikku dinosaurus, jota Hermel kuolasi kapalossa, roikotti hiekkalaatikolla ja halaili salaa vielä kaksikymmentä vuotta myöhemminkin. Tuon nimenomaisen lelun jälkeen poika ei hyväksynyt mitään muita leluja - aina vain dinosauruksia.

Hermelin lempidinosaurus oli luonnollisesti hermelsaurus. Hän keksi sen kuusivuotiaana, samalla kun naulasi housunlahkeitaan kiinni porraskaiteeseen. Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun hän teki mitään vasten vanhempiensa käskyjä - ensimmäinen, koska hän oli siihen saakka ollut niin tyhmä, ettei sääntöjenrikkominen ollut koskaan tullut hänen mieleensäkään, ja viimeinen, koska tuon sattuman jälkeen hänen vanhempansa kuurouttivat puolet heidän kotikadustaan palosireeniäänillään. Pikku Hermel säikähti äitinsä sumutorvi-imitaatiota niin syvästi, ettei osannut tehdä muuta kuin itkeä ja kuiskia epäselviä asioita hermelsauruksesta.
  “Se on pieni ja pyöreä ja älykäs”, pikku poika mutisi istuessaan repimään housujaan irti nauloista. Hänen vanhempansa eivät osanneet tarkalleen sanoa, kummasta poika puhui - itsestään vai dinosauruksesta - eivätkä he oikeastaan halunneet tietää. Jo pidemmän aikaa he olivat epäilleet, että Hermel oli jollakin tavalla hieman hassahtanut, mutta koska he rakastivat kultaista, juuri oikealla tavalla haarukoita käyttelevää poikaansa, eivät he koskaan sanoneet asiasta mitään.

Ajan myötä Hermelin hassahtaneisuus vain kasvoi. Siinä missä muut pikkupojat kiersivät aiheuttamassa vahinkoa naapureille, Hermel poimi näille kukkia, pelasti siilinpoikasia rännistä ja kirjoitti kauniita runoja äidilleen. Hän ei koskaan liannut vaatteitaan ja oppi lukemaan jo ennen kuin hänen oma isänsä oppi aakkoset. Lyhyesti sanottuna hän oli täsmällisempi kuin kaupungin kellotornin kello; aina oikeaan aikaan oikeassa paikassa - varsinkin kun oli kyse syömisestä. Lapsuudessaan hän olikin melkoinen hylkeenpoikanen ylimääräisine rasvakerroksineen, mutta sittemmin hänen äitinsä pakotti hänet porkkanakuurille ja hän hoikistui huomattavasti (tekihän hän aina, niin kuin äiti sanoi).

Äiti oli yksi Hermelin lapsuuden tärkeimmistä vaikuttajahahmoista. Hän palvoi tätä suurimpana esikuvaan ja oli jopa valmis pukeutumaan kukalliseen leninkiin siinä missä äitinsäkin. Ikävä kyllä hänen ankaranpuoleinen isänsä esti tämän toimen (“minun Hermelini ei pukeudu liehukkeisiin kuin mikäkin kukkakauppaan eksynyt vampyyri!”) joten Hermelin oli tyytyminen smokkiin ja kauluspaitaan, jotka olivatkin hänen lempiasusteitaan. Hän joutui kuitenkin luopumaan niin niistä kuin äidistäänkin, kun hän sai järkytyksekseen yksitoistavuotiaana kuulla omaavansa velhonkykyjä. Normaaliuspakkomielteinen pikku Hermel ei ollut osannut kuvitellakaan, että hänessä voisi olla jotakin epätavallista (hänen poikkeuksellista tylsyyttään ehkä lukuunottamatta). Kyynelehtien ja valittaen hän kuitenkin hyväksyi kohtalonsa, pakkasi pingviinikuvioisen matka-arkkunsa ja suunnisti kohti uutta elämää mukanaan äitinsä laatima “Kiltin pojan opaskirja”.

Tylypahkan velhojen ja noitien koulussa nuori Hermel tuli lajitelluksi puuskupuhiin. Hän oli aluksi varsin suivaantunut tästä valinnasta - hänhän tiesi olevansa älykäs, minkä lisäksi hän oli arvellut ansaitsevansa paikan myöskin rohkelikossa, olihan hänen äitinsä usein kehunut häntä maailman rohkeimmaksi pojaksi, kun hän oli uskaltanut noutamaan äidin sukat tämän sängyn alta (Hermelin äiti uskoi vakaasti, että kostonhimoiset pölypallot hyökkäisivät hänen kimppuunsa, jos hän menisi lähellekään sängynalusta). Puuskupuhiin Hermel kuitenkin lopulta päätyi ja vähitellen hän oppi jopa tyytymään asianlaitaan. Loppujen lopuksihan hän oli saanut suuren tunnustuksen kohteliaisuudestaan.

Hermelin velhonura ei alkanut erityisen hyvin. Olkoonkin, että hän oli äärimmäisen kohtelias ja lahjakas mielistelemään opettajiaan, ei hän ollut mitenkään taitava sauvanheiluttelija. Hänen parhaaksi kouluaineekseen osoittautui yllättäen taikajuomat, olihan hän niistä enemmän kuin innostunut. Hänen äitinsä ei ollut koskaan antanut hänen sotkea omia epämääräisiä keitoksiaan mullasta ja vedestä, joten hän oli enemmän kuin onnessaan saadessaan vihdoin tehdä sitä luvan kanssa. Hän teki monia kyseenalaisia kokeiluja ja päätyi jopa räjäyttämään tyrmän muutamaan otteeseen, mutta useimmat pitivät sitä vain “neron työnä”. Loppujen lopuksihan Hermel oli lahjakas hankkimaan arvostusta. Asialla täytyi olla jotakin tekemistä hänen prässättyjen kaapujensa, sliipatun vaalean tukkansa ja kiiltäväksi hinkatun nenänpäänsä kanssa. Sen sijaan hän oli täysin toivoton tapaus niin pimeyden voimilta suojautumisessa kuin muodonmuutoksissakin. Suurin muodonmuutos, johon hän ikinä pystyi, oli muuttaa itsensä rannekelloksi. Ja sekin oli vain luontainen vahinko.

Pienistä ongelmista huolimatta Hermelin koulunkäynti kuitenkin eteni suhteellisen rauhallista tahtia. Koska hän oli kiltti ja normaali poika, ei hän halunnut olla erityisen hyvä, eikä erityisen huono. Hän käytti paljon aikaa kaapujensa pesemiseen ja valkaisemiseen (hän uskoi itsepintaisesti näyttävänsä hyvältä valkoisessa) eikä ehtinyt juurikaan hankkimaan ystäviä. Siitä huolimatta hänellä oli ensimmäinen tyttöystävänsä neljännellä luokalla. Kyseessä oli likinäköinen ruotsalaismyyrä, jota Hermel uskalsi hädin tuskin pidellä kädestä. Heidän seurusteluaan kesti kaksi viikkoa.

Hermelin kouluaikojen ehdottomasti hohdokkain hetki oli, kun hänet valittiin valvojaoppilaaksi. Hän oli itse luonnollisesti pitänyt valintaansa itsestäänselvyytenä, eihän hänen lähipiirissään ollut ainuttakaan yhtä fiksua, filmaattista ja järkevää nuorukaista kuin hän. Viidennellä luokallaan hän olikin melkoinen piikki toisten lihassa ja käytti suurimman osan ajastaan takavarikoimalla näiden omaisuutta milloin mistäkin syystä. Hermel roikkui kaiken aikaa opettajien kannoilla ja ehdotteli uusia sääntöjä laadittavaksi; hänestä tuntui, etteivät aiemmat tarjonneet hänelle tarpeeksi työtä. Tämän vapaa-ajanaktiviteetin vuoksi olikin ihme, että Hermel pystyi viidennen kouluvuotensa lopulla raapimaan kasaan sellaisenkin määrän V.I.P.-tuloksia kuin hän lopulta sai aikaan.

Hermelin suurin ammattihaave oli päästä taikaministeriksi. Hän oli pyrkinyt tuota tiettyä ammattia kohden siitä lähtien kun oli ensimmäisen kerran kuullut siitä. Seitsemännen luokan lopussa tuo toive kuitenkin sai murskaavan loppunsa, kun hänen äitinsä ilmoitti, ettei halunnut pojastaan kiireistä ministeriä (“Mutta mussukka, ethän sinä silloin ehtisi sunnuntaisin syömään lihapullia ja muusia”) vaan jotakin kunnianhimoisempaa. Pitkän keskustelun jälkeen äiti päätti, että Hermelistä tulisi loistava aurori. Hän oli hyvin ylpeä ajatuksestaan, sillä häneltä oli kestänyt monta tuntia selvittää, mikä aurori täsmälleen ottaen oli.
Hermel itse ei ollut mitenkään erityisen innostunut aurorinurastaan. Totta kai hän tiesi sen olevan kunnioitettavaa työtä ja niin edespäin, mutta samalla se oli myös vaarallista (ja jos Hermel jotakin vihasi, niin vaaroja). Sen lisäksi hän oli aina ollut kehnonpuoleinen pimeyden voimilta suojautumisessa. Sitä hän ei kuitenkaan uskaltanut selittää äidilleen ja koska hän ei keksinyt sen parempia vastalauseita, löysi hän itsensä varsin pian Auroriakatemian pääsykokeista. Kukaan ei oikeastaan yllättynyt, kun Hermel hylättiin.

Vihaisena omasta epäonnistumisestaan Hermel ilmoittautui mukaan Auroriakatemian järjestämälle Jokanaisen itsepuolustuskurssille. Hän vietti siellä ensimmäisen vapaavuotensa ja kävi samalla töissä äitinsä tädin luona, missä hän toimitti hierojan virkaa. Tästä hän ei kuitenkaan paljon kostunut ja kun hän seuraavana vuonna yritti uudelleen Auroriakatemiaan, epäonnistui hän entistä paremmin. Tuolloin Hermel-parka rukoili melkeinpä polvillaan, että saisi vaihtaa alaa, mutta hänen äitinsä oli leppymätön. Toivottomana Hermel liittyi jälleen yhdelle itsepuolustuskurssille (tällä hetkellä velhoveteraaneille tarkoitetulle sellaiselle) ja elätteli toivoa paremmasta.

Ja parempi tuli. Kyllästyneenä Hermelin jatkuvaan aneluun ja tekokyyneliin Auroriakatemian työntekijät ottivat sinisilmäinen mammanpojan hoiviinsa ja lupasivat kouluttaa tästä maailman vaarallisimman konnan. Hermel yhdisti tämän ilmauksen luonnollisesti dinosauruksiin ja alkoi vähitellen innostuakin urastaan. Hän uskoi, että hänestä sittenkin tulisi vielä suuri Hermelsaurus.

Aloitettuaan opintonsa Hermel paneutui aurorinuraansa suorastaan pelottavalla antaumuksella. Olkoonkin, ettei hänellä ollut mitään suuria lahjakkuuksia alalle (jo ensimmäisen viikon aikana hän ehti kärventää sekä Red Stronin hiukset että Siriuksen varpaankynnet) teki hän kaikkensa selviytyäkseen samassa tahdissa kuin muutkin. Hän pukeutui entistä hienompiin kaapuihin, kampasi tukkansa entistä pahemmalle jakaukselle ja mielisteli opettajiaan kaksin verroin niin paljon kuin Tylypahkassa. Ikävä kyllä mielistelystä ei ollut mitään apua - ainoastaan yksi hänen opettajistaan oli naispuolinen ja hänkin naisiin suuntautunut, joten Hermelin nuoleskeluyritykset menivät kuiville kiville. Hän selvittikin ensimmäisen puolivuotisensa Auroriakatemiassa melkoisen haparoiden ja alkoi jo kovaa vauhtia toivoa, että olisi sittenkin pyrkinyt taikaministeriksi, tai edes siivoojaksi. Asiaa ei auttanut edes se, ettei Hermel vastoin kaikkia toiveitaan - ja äitinsä toiveita - ollut löytänyt tyttöystävää itselleen. Hän teki kyllä parhaansa tutustuakseen mukaviin naisiin jokaisen kurssitoverinsa kautta, mutta tuli varsin nopeasti siihen tulokseen, etteivät hänen vanhempansa olisi kelpuuttaneet kyseisiä naisia. (“Hermel”, selitti äiti, “älä koskaan rakastu naiseen, jolla on yli neljä milliä pitkät kynnet. Se on aina katastrofi.”) Niinpä Hermel jatkoi säntillistä elämää yksinäisenä ja käytti kaiken aikansa dinosauruskoristeiden haalimiseen.

Pieni tietoisku Hermelin asunnosta: kyseinen loukko on noin kaksi metriä kertaa kaksi metriä leveä/pitkä ja sijaitsee Hermelin vanhempien asunnon yläkerrassa. Se on täynnä siistejä kirjahyllyjä, dinosauruskoristeita ja -julisteita, sekä erilaisia esitteitä siitä, miten Ollaan Mies. Viereisessä makuuhuoneessa nukkuvat Hermelin vanhemmat, eli matka ei ole koskaan liian pitkä, jos Hermelillä on heille jotakin sanottavaa. Tässä asunnossa vietettiin myös Hermelin joulu, jolloin mies luonnollisesti lahjoitti äidilleen itse kutomansa vaaleanpunaisen leludinosauruksen sekä isälleen kasan kuolleita perhosia.

Olisi kerrassaan helpottavaa sanoa, että joulun jälkeen asiat muuttuivat yksinkertaisemmiksi Hermelille. Tavallaan tämä on tottakin, tai ainakin miehen itsensä ajatusmaailma yksinkertaistui sen verran, ettei hänestä ollut juuri asioita sekoittamaan. Hän kävi tunnollisesti koulua päivästä toiseen ja venytti rakkaan Red-ohjaajansa hermot äärirajoille tarjoutumalla tämän kartanon vakituiseksi siivoojaksi, jos mies vain vastapalvelukseksi tarjoaisi hänelle yksityistunteja.
Näihin aikoihin Hermel onnistui vähitellen ystävystymään suuresti pelkäämiensä Kelmien AKA James Potterin ja Sirius Mustan kanssa, jos sitä nyt varsinaisesti ystävystymiseksi saattoi kutsua - lähinnä Hermel roikkui loisen lailla kaksikon kannoilla ja tarjoutui kantamaan näiden tarjottimia (mikä oli varsin ristiriitaista, koska heillä ei OLLUT tarjottimia). Missään ei ole paljastettu, mitä mainitut Sirius ja James ruutukaapuja rakastavasta seuralaisestaan ajattelivat, mutta ilmeisesti he eivät vihanneet tätä mitenkään merkittävästi, ottivathan he Hermelin mukaan baariin Jude-ystävänsä syntymäpäivän kunniaksi. Siellä solmioon ja kaapuun verhoutunut Hermel oppi tanssimaan pöydällä JA joi elämänsä ensimmäiset kännit. Tämä ei kuitenkaan päättynyt mitenkään hyvin. Alkoholista riehaantunut Hermel paitsi ehdotteli sopimattomia ohikulkeville miestarjoilijoille (“Te siellä! Teillä on mahtavan dinosaurusmainen luusto! Miten olisi pikku can-can?”) myös päätyi suoltamaan kuolonsyöjiin liittyviä solvauksia.

Oli vain huonoa onnea, että lauma kuolonsyöjiä oli paikalla kuulemassa Hermelin loukkaukset. Vaikka tuo vahanaamainen lauma ei vielä silloin tehnyt mitään (kiitos Hermelin vakuuttavien henkivartijoiden), eivät he antaneet anteeksi - vain muutamaa päivää myöhemmin kuolonsyöjät suorittivat täysimittaisen hyökkäyksen onnettoman Hermelin asunnolle. Hermelin vanhemmat olivat tuolloin poissa kotoa, eikä hänellä ollut muuta vaihtoehtoa kuin puolustaa itse itseään. Ja sen hän tekikin. Muutaman hurjan lihapullakirouksen jälkeen hän teki parhaansa pitääkseen yllä äitinsä nimeä ja maastoutui nojatuolin taakse odottamaan, että kuolonsyöjät lähtisivät. Tämä oli kuitenkin turhaa - ennen kuin aurorit ehtivät paikalle oli Hermel-parka jo ehtinyt saada osakseen avada kedavran ja makasi nyt reporankana nojatuolin takana. Henki pois.

Hermelin vanhemmat oli murtuneita tapahtumien saamasta käänteestä. Vietettyään kokonaisen yön poikansa ruumiin äärellä he viimein järjestivät tälle hautajaiset, jotka vetivät vertoja prinsessa Dianan muistojuhlille. Tietojen mukaan he käyttivät jokaisen penninsä poikansa hautajaiskukkiin ja myivät sen jälkeen talonsa saadakseen toimeentulon. Hermelin äidistä tuli lohduton juoppo, joka kiersi baarista baariin kertomassa tarinoita urhoollisesta, dinosauruksia rakastavasta sankaripojastaan, kun taas hänen isänsä omistautui jumalalle ja ryhtyi nunnaksi. Sen pituinen se.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 13.6.07
« Vastaus #140 : Kesäkuu 15, 2007, 21:44:34 »
Kiitos taas ihanista kommenteista :)

Olin tällä kertaa vähän nopeampi, enkä viivytellyt kuukautta tämän seuraavan osan kanssa. Tämä on vielä synkempää sarjaa, mutta tämän jälkeen nähdään oikeasti onnellisia tapahtumia - uskokaa tai älkää.

Littleprayer, kiitos :) Dana ei valehtele sanoessaan olevansa surkki, sillä vain on hyvä syy (tai no, "hyvä" syy) olla käyttämättä taikuutta; siitä lisää myöhemmin. Kertoilen myöhemmin lisää myös siitä, mitä Alessandro oikein Danalta pyysi :) Mitä tulee Ariannaan... no, istuin alas ja mietin asiaa ja tulin siihen tulokseen, että jos itse menettäisin näköni loppuiäkseni, en välttämättä olisi kaupungin säteilevin ihminen. Mutta tämä taas on vain minun mielipiteeni :)

Elektra, kiitoksia sinullekin pitkästä kommentista! Kyllä tästä ficistä virheitä löytyy - pahimpana se, kun Alastor Vauhkomielestä tuli Alaston Vauhkomieli (mutta se oli kokonaan oikolukuohjelmani vika) ja myös se, kun kirjoitin Auroriakatemian-räjäytys-osaan "neiti Lupin". Mistä tuli mieleen, että olen saattanut unohtaa korjata ko. virheen... *naurua* Mitä tulee Aliceen ja Frankiin, heidän oli tavallaan pakko kohdata Voldemort ennen Nevillen syntymää. Punurmion ennustuksessahan sanotaan, että valittu syntyy perheeseen, joka on uhmannut Voldemortia kolmasti. Tämä siis minun tulkintani asiasta. Kolmiosta Dana-Alessandro-Cinnamon lisää myöhemmin... mutta kyllä, olen yrittänyt keksiä siihenkin omat kiemurani :)

Zenzibar, kiitos kilometrikommentista :) ei sitä tiedä, saatan hyvinkin olla hullu - olen usein miettinyt sitä kun tuijotan Pakkaskukkia&Memory-duon vähän yli tuhatta sivua siististi tai vähemmän siististi kansioissaan ja laskeskelen, paljonko on vielä kirjoittamatta. Siinä vaiheessa muistan aina myös, ettei tästä saa rahaa tai mitään muutakaan hyötyä (paitsi kaksi kertaa olen saanut mansikkakakkua materiaalisina kehuina - älkää kertoko Rowlingille, tai saan syytteen tekijänoikeusrikkomuksesta!) Sellaisina hetkinä sitä tosiaan tuntee itsensä hulluksi. Täytyy myöntää, etten tarkalleen tiedä, miksi Voldemort hyökkäsi Alicen ja Frankin kimppuun; kyseessä oli vanha kunnon "olet väärässä paikassa väärään aikaan, minä olen pahalla tuulella ja haluan tunkea vähän elohopeaa verisuoniisi"-yhtälö by Tom Marvolo Riddle. Minäkin kieltämättä järkytyin, kun Alessandro ilmoitti mulle haluavansa vaihtaa paidan väriä. Tuijotin sitä silmät suurina ja vähän pistin vastaankin, mutta se vain jankutti ja jankutti: "Vihreä on uusi musta, Laura, etkö sinä halua minun seuraavan muotia?" ja koska Alessandro on italialainen ja vaarallinen, en uskaltanut pistää vastaan. Vaikka tuskin Alessilla on Jazzin taitoa tikarien heitossa.

Kiitos vielä kaikille!

 - Sharra

82.osa - Punurmio puhuu
30.5.1980

Toukokuun siihen mennessä pahin rankkasade ravisteli Lontoota. Ikkunat muuttuivat raidalliseksi valuvasta vedestä, jättimäisiksi kasvaneet purot pyyhkivät mukanaan puolet hiekkateistä ja vesitynnyrit loiskuivat yli äyriensä. Ilma oli muuttunut sakeaksi sumusta.
Sateenvarjo olisi totta vie ollut nerokas keksintö, Arianna totesi pyyhkiessään märkiä kiharoita sivuun silmiltään. Lily väitti itsepintaisesti heidän seisovan Kansainvälisen Porttiavaimen katoksessa, mutta Arianna ei kyseistä katosta huomannut. Hän oli alusvaatteita myöten märkä ja paleli. Jos Sirius seisoikin hänen vierellään, ei tämä ainakaan tarjoutunut lämmittämään häntä.
Arianna sormeili levottomana matkalaukkunsa kahvaa. Sillä nimenomaisella hetkellä lähtö Kroatiaan tuntui oikealta pelastukselta. Asiat olivat menneet pahemman kerran alamäkeen sen jälkeen, kun hän oli vähän yli kolme viikkoa sitten kertonut lähtevänsä Kroatiaan. Sirius oli kovasti yrittänyt vaikuttaa siltä, ettei ollut loukkaantunut hänen päätöksestään, mutta silti heidän tekonsa puhuivat puolestaan. He eivät osanneet puhua muusta kuin säästä ja uutisista, ja kun he menivät illalla nukkumaan, kumpikin solahti peiton alle sängyn vastakkaisille puolille niin kauas toisesta kuin suinkin pääsi. Viimeisen viikkonsa Englannissa Arianna oli viettänyt vanhassa huoneessaan Cinnamonin luona turvassa asuntonsa hiljaisuudelta.
Muiden Kelmien tavoin Sirius oli lähtenyt mukaan saattamaan Ariannaan. He olivat sopineet eroavansa ystävinä, eikä Arianna erehtynyt kaikessa ajoittaisessa lapsellisuudessaankaan kuvittelemaan, että heidän välillään olisi ollut vielä jotakin enempää kuin se. Se tuntui surulliselta, mutta tunteeseen sekoittui myös helpotusta. Enää kukaan ei vaatinut häntä korjaamaan sellaista, mitä ei kaiken järjen mukaan voinut korjata.
  “Minulle tulee kyllä ikävä sinua“, James puuskahti leikilliseen sävyyn. “Mitä me oikein teemme täällä Lontoossa ilman ikiomaa likinäköistämme?”
  “Puhu vain omasta puolestasi, sinä trimmausta kaipaava myyrä”, Arianna lausahti ylpeästi. “Minusta tulee tähti.”
  “Sinipunavalkoraidallisessa trikoopuvussa arvatenkin? Sen kyllä haluaisin nähdä!”
  “James Potter, sinä saat luvan pysyä uskollisena Lilylle! Jos joku vihjaa sanallakin, että olet itkettänyt häntä, minä sulloudun kanuunaan ja lennän elävänä tykinkuulana kanaalin yli sinun kurkkuusi - enkä osu harhaan!”
  “Ihanat jäähyväissanat”, James mutisi naurua äänessään. “Toivottavasti et kadu niitä kun kuulet, että olen kuollut ylpeästi puolustaessani kotiani kuolonsyöjiltä.”
  “Sokerimuurahaisilta pikemminkin”, nälväisi Arianna. “Lily, missä olet? Tule tänne!”
Lily astahti tottelevaisesti hänen eteensä.
  “Sinun tehtäväsi on pitää hyvää huolta kaikista Pottereistasi, onko selvä? Pyytäisin sinua kirjoittamaankin,  mutta - “
  “Älä huoli. Voin lähettää sinulle räyhääjän”, Lily lupasi. “Kuurokin kuulisi sen kirjeen sisällön.”
He halasivat tiukasti. Arianna tiesi käyttäytyvänsä korostetun kevytmielisesti ja hilpeästi, mutta siitä huolimatta häntä suretti. Kaksi kuukautta oli pitkä aika ilman ystäviä, ja Auroriakatemian räjähdys oli opettanut hänelle, että pienikin hetki saattoi mullistaa kaiken täysin. Hän pelkäsi palaavansa heinäkuussa takaisin Lontooseen vain löytääkseen Kelmien rauniot sieltä, missä hänen ystävänsä olivat kerran seisoneet. Ja kun hän vain ajattelikin kaikkea sitä, mitä ei pääsisi kokemaan… No, joskus oli luovuttava, että voisi pitää.
  “Peter, sinä olet seuraava”, Arianna ilmoitti siirtyen tämän halaukseen. “Muista iskeä nainen tänä kesänä. Joku, jota minä inhoan, että voin sitten karkottaa hänet, kun tulen takaisin Englantiin.”
  “Pidä sinä puolestaan näppisi erossa kroatialaisista. Hyvää matkaa!”
  “Remus. Minä haluan, että sinä potkaiset Cinnamonia puolestani. Oli anteeksiantamatonta jättää tulematta hyvästelemään.”
  “Hän auttaa Danaa muutossa, Ria”, Remus sanoi kietaistessaan käsivartensa hyväntuulisesti hänen vyötäisilleen.
  “Niin tietenkin”, Arianna mutisi. “Yksi ulos, toinen sisään, vai mitä?”
  “Nyt sinä kuulostat minulta“, urahti Sirius.
Arianna vaikeni. Mitä hän voisi enää sanoa Siriukselle? Kaikki tarpeellinen oli sanottu edellisenä iltana keittiössä, kun he olivat päättäneet “erota ystävinä”, mitä se sitten ikinä tarkoittikin. Totuus oli, ettei Arianna osannut enää olla Siriuksen ystävä, ei ollut osannut seitsemännen luokan jälkeen. Hänellä oli liikaa mihin verrata.
Hän pakotti hymyn huulilleen ja kietoi käsivartensa Siriuksen kaulaan. “Vahdi toisia kuin haukka, joohan?”
  “Olen Lontoon paras vahtikoira“, Sirius vakuutti käsivarret lämpimänä painona hänen vyötäisillään.
Haluamatta uppoutua kovin syvälle jo menneeseen tunteeseen Arianna otti askeleen taaksepäin ja hymyili epävarmasti Siriukselle. Lily ilmoitti kellon näyttävän viittä minuuttia vaille kahtatoista, eikä enempää sanottavaa enää ollut. Arianna tarttui matkalaukkuunsa.
  “Minä voin näyttää sinulle tien porttiavaimelle”, Remus tarjoutui herrasmiesmäisesti.
  “Kiitos, mutta ei kiitos. Tytön on opittava selviytymään yksin“, Arianna virnisti.
  “No, lykkyä tykö sitten vain. Pidä hauskaa norsujen ja kaniininkuulien kanssa!”
  “Se on kanuuna, James“, Lily oikaisi.
Arianna kääntyi ympäri päätään pudistellen. Hän hapuili tiensä kulman taakse ja teki nopean kaikuluotausloitsun hahmottaakseen paremmin määränpäähänsä. Typerät kyyneleenpoikaset pyrkivät hänen silmiinsä - ikään kuin kyseessä olisi ollut maailmanloppu, ei pelkkä parin kuukauden mittainen vierailu ulkomailla. Ja kirjeet oli keksitty. Mitä hän tässä siis oikein itki?
Vääntäen suupielensä ylös pakotettuun hymyyn Arianna suunnisti tiensä porttiavaimen luokse ja seisahtui ulos sateeseen odottelemaan, että aseman kello löisi kaksitoista.
  “Olet oppinut hyväksi tuon suunnistusloitsun käytössä“, arvosteleva ääni lähettyviltä lausui. “Olet nopeampi kuin odotin.”
Arianna kiepsahti ympäri ja teki henkilöllisyysloitsun. “Johnny?”
  “Kuulin ystäviltäsi, että olet lähdössä Kroatiaan. Viisas päätös”, Johnny totesi tavanomaisen sävyttömään tyyliinsä. “Sirkuksen pitäisi tehdä sinulle hyvää.”
  “Tulitko sinä saattamaan minua?” Arianna kysyi ällistyneenä. Tehokkaan pikakoulutuksensa jälkeen Johnny oli kadonnut hänen elämästään jälkiä jättämättä. Oli hän tosin uhrannut kaksi kertaa muutaman minuutin vuorokaudestaan tarkastaakseen Ariannan tilanteen, mutta sen enempää huomionosoituksia häneltä oli ollut turha odottaa. Hän tuntui olevan niitä ihmisiä, jotka pitivät mielellään etäisyytensä muihin.
  “En, olin täällä sattumalta. Tuttua vastassa.”
  “Sepä jalomielistä”, Arianna sanoi hajamielisesti.
  “Ei, päinvastoin”, huvittunut miehen ääni vastasi. “Hän ilmoitti minulle, ettei aio missään tapauksessa tulla paapomaan minua tänne asemalle, jolloin minä otin käyttöön järeät keinot ja uhkasin myydä hänet Havaijin alkuasukkaille. Kiristys, tuo jumalten laji“, mies huokaisi kaihoisasti.
Arianna käänsi päätään äänen suuntaan. “Tunnenko minä sinut?”
  “Olimme kenties rakastajia edellisessä elämässä”, mies totesi vakavaan sävyyn.
  “Mielenkiintoinen teoria, herra kukalienetkin.”
Mies ei tarttunut vihjeeseen. “Siinäkin on tosin ongelmansa. Eräs viisas nainen sanoi kerran, että olin ankerias edellisessä elämässäni, enkä käsitä, miksi sinun kaltaisellasi tytöllä olisi suhde ankeriaan kanssa. Vaikka tietyn näkemyksen mukaan ankeriaat ovat hyvin intohimoisia rakastajia…”
  “Taidat pilailla minun kanssani!”
  “Toisinaan kohtalo pilailee meidän kaikkien kanssa”, mies ilmoitti mahtipontisesti. Jostakin syystä hän kuulosti siltä, että nautti keskustelusta suunnattomasti.
  “Sepä mukavaa, herra Kohtalo, mutta minun täytyy nyt lähteä Kroatiaan”, Arianna pahoitteli valheellisesti hymyillen. Taustalla Kansainvälisen Porttiavainaseman kello alkoi lyödä seuraavan porttiavaimen lähtemisen merkiksi. Arianna jätti Johnnyn ja tämän seuralaisen oman onnensa nojaan ja kiirehti tarttumaan porttiavaimeen jääden odottamaan tuttua, joka kerta yhtä yllättäen tulevaa nykäystä, joka lennättäisi hänet kauas Lontoosta ja entisestä elämästä.

***

  “Sinulla on paljon tavaraa”, Cinnamon totesi tuijottaen valtavaa laukkujen ja pakaasien merta, jonka hänen uusi kämppäkaverinsa oli eteiseen luonut.
Dana punastui ja nosti vielä yhden kassin ovesta sisään. “En tunne oloani kotoisaksi, jos koko omaisuuteni ei ole lähettyvillä.”
  “Mielenkiintoista.” Cinnamon nojautui sulkemaan oven ja nappasi yhden Danan laukuista kurkistaen sen sisälle.  “Ja sinun omaisuuteesi kuuluu... kiviä?”
  “Ne ovat tärkeitä kiviä. Muistoja!” Dana kiirehti sulkemaan laukun hätäisesti.
  “Onko ne kerätty paikasta, johon Godric Rohkelikko on laskenut askeleensa?”
  “Minä en juuri kunnioita velhoja.” Dana tuhahti jokseenkin säikysti.
Cinnamon hymyili ja kohautti olkapäitään. “Tapansa kullakin. Itse en osaisi tiskata ilman tiskiharjaa, joten - “
  “Miten vain. Missä minun huoneeni on?”
  “Tännepäin.” Cinnamon johdatti hänet huoneeseen, jossa Lily oli aikoinaan nukkunut. Kauanko siitäkin jo oli? Se tuntui oikealta ikuisuudelta.
Dana silmäili tyytyväisenä huoneen hillityn vaaleanvihreitä seiniä ja pölyttömiä nurkkia. Sitten hän nappasi kaapunsa uumenista pienen, karvaisen kerän ja kääntyi hermostuneena Cinnamonin puoleen.
  “Haittaako, että toin kissani?”
  “Ei ollenkaan.” Cinnamon kohotti kulmiaan sille kömpelölle tavalle, jolla Dana lemmikkiään piteli. “Minullakin on kissa. Jasper.”
Dana näytti helpottuneelta. “Tämä tässä on pelkkä Kissa. Se ei hyväksy muuta nimeä.”
  “Hyväksy?”
 “Kokeile, ja saatat menettää käsivartesi.”
Cinnamon hymyili ja otti Kissan Danalta.

***

  “Joten, Anturajalka, mikä on olo?” Remus tiedusteli ja sysäsi pöydän toisella puolella istuvalle ystävälleen uuden kermakaljan.
Sirius kohautti harteitaan. “Vaikea sanoa vielä. En kai oikein osannut odottaa, että hän todella lähtisi.”
  “Naiset osaavat olla itsepäisiä, mitä päätöksiin tulee“, Peter irvisti.
  “No, ainakin meitä sinkkuja on taas kolme“, virnisti Sirius. “Melkein kuin ennen vanhaan.”
Peter nyökkäsi. “Ehkä meidän pitäisi lakata puhumasta Sarvihaaralle. Hän ei kuulu joukkoon.”
  “Minä en ole ikinä kuulunut joukkoon, mitä tyttöihin tulee“, James sanoi arvokkaasti.
  “Niin, mutta nyt sinä olet naimisissa."
  “Saat sen kuulostamaan sairaudelta, Matohäntä.”
  “Eikö se sitten ole?”
James kohotti kermakaljaansa. “Pyydän, älä pakota minua käymään tositoimiin.”
  “Sarvihaara tositoimissa?” Sirius vislasi. “Sen kun näkisi.”
  “Haaveensa kullakin…” Remus mumisi.
Peter vaiensi hänet yhdellä paljonpuhuvalle silmäyksellä. “Joten, Anturajalka, miten aiot juhlistaa vastalöytynyttä vapauttasi? Kenet isket ensimmäisenä?”
Sirius katseli hajamielisesti viereisessä pöydässä istuvia naisia. Ei pahannäköisiä, hän tuumi - kaikilla kolmella oli kuohkea kihara tukka ja sievät sääret; sellaiset, jotka olisivat kääntäneet katseita aurinkoisena päivänä lyhyempään hameeseen verhottuna. Silti jotakin puuttui.
  “Taidan harkita asiaa vielä.”
  “Ohhoh, että ihan harkita?”
  “Naistenmiehen on tiedettävä mitä tekee”, Sirius tiuskaisi. “Muuten sitä joutuu hämilleen.”
  “Minusta sinä näytät aika hämilliseltä jo nyt“, Peter tuumi tarkkanäköisesti.
  “Äh, Matohäntä, anna hänen olla. Mennään vaikka nauttimaan kauniista tähtitaivaasta tuonne ulos“, James kehotti suurieleisesti.
  “Siellä sataa, ellet ole huomannut.”
  “Sopii sekin. Lyön vetoa, että sukkani kastuvat nopeammin kuin sinun sukkasi.”
Kaksikko lähti jättäen Remuksen istumaan Siriuksen seuraksi. Remus tarttui tuoppiinsa ja tyhjensi sen yhdellä kulauksella.
  “Sinun ei pitäisi kuunnella Matohäntää, tiedäthän. Usko pois, olosi on jälkeenpäin paljon parempi, jos et sorru iskemään vieraita naisia.”
Sirius hymyili kuivasti. “Haluat vain kehuskella, koska selvisit itse Tinkasta koskematta toisiin tyttöihin.”
Remus kohautti harteitaan. “Sanon vain, ettei sinulla ehkä vielä ole ikävä Ariannaa… mutta kun se ikävä iskee, on parempi käsitellä se sellaisenaan. Joku tuntematon blondi on kehno korvike.”
  “Mutta korvike kuitenkin”, Sirius totesi ja kumosi hänkin tuoppinsa tyhjäksi. Sitten hän valpastui. “Hei, eikös tuolla ole Dumbledore?”
  “Missä?”
  “Tuolla ulkona - sateessa - viiletti Sianpään suuntaan.”
  “Menee kai tapaamaan veljeään”, Remus kuittasi lyhyesti, eikä aiheesta enää puhuttu.

***

Albus Dumbledore työnsi Sianpään narisevan oven auki ja astui sisälle sen savuiseen hämärään. Korkeine velhonhattuineen, violetteine kaapuineen ja pitkine partoineen hän ei juuri sopinut pubin tavanomaiseen asujaimistoon, mutta siitä huolimatta kukaan ei edes vaivautunut kohottamaan katsettaan hänen lipuessaan ohitse. Oli yleisesti tunnettu tosiasia, että Tylypahkan rehtori halusi silloin tällöin nauttia lasillisen tai kaksi.
  “Iltaa, Aberforth.” Dumbledore seisahtui baaritiskille.
  “Albus.”
  “Minua odotetaan uskoakseni yläkerrassa. Sibylla Punurmio.”
  “Aivan.” Aberforth ojensi Dumbledorelle avaimen. “Huone kolmetoista, teitä ei häiritä. Ja sivumennen sanoen, Albus, pidä varasi - se nainen vaikuttaa kahjolta.”
  “Kahjous on synti, johon meidän erehtyväisten mielten ei tule kajota”, Dumbledore totesi kentaurimaiseen sävyyn ja siirtyi portaisiin haluttomana käymään läpi odottavaa tapaamista. Kun Sibylla Punurmio oli ensimmäisen kerran kirjoittanut hänelle ja anonut työhaastattelua ennustuksenopettajaksi, oli hän ensin aikonut kieltäytyä. Hän oli väsynyt ennustukseen ja sen näennäisiin faktoihin, jotka olivat kuitenkin enemmän huhupuhetta kuin todellista tietoa. Ennustuksessa oppilaat eivät oppineet mitään - paitsi ehkä uskomaan virheellisesti, ettei omaan kohtaloonsa voinut vaikuttaa. Mikäli rehtori Dumbledore olisi saanut päättää, moista ainetta ei olisi enää koskaan opetettu Tylypahkassa. Sibylla Punurmio oli kuitenkin sukua maineikkaalle näkijä Kassandralle, eikä sellaista nimeä voinut torjua suin päin tilaisuutta antamatta.
Dumbledore avasi oven avaimella ja astui sisälle hämärään huoneeseen. “Hyvää iltaa, neiti Punurmio.”
  “Iltaa, herra Dumbledore”, pehmeän usvainen ääni vastasi.
Huoneessa kilisi, ja sitten leveydeltään tulitikkua muistuttava, lukuisin ketjuin, sormuksin ja helmin koristeltu naishahmo astui näkyville. Hänellä oli yllään värikkäät, paljeteista kimmeltävät vaatteet ja hartiahuivi, jota hän kannatteli teatraalisesti kuin kätkeytyäkseen kaikelta ympärilläolevalta. Hänen paksut silmälasinsa suurensivat hänen silmänsä moninkertaisiksi.
  “Kiitoksia, että suotte minulle tämän haastattelun”, sama dramaattisen mystinen ääni jatkoi.
  “Ilo on kokonaan minun puolellani, neiti Punurmio.”
Punurmio nyppi sirosti hartiahuivinsa hapsuja. “Tietysti kristallipalloni kertoi jo etukäteen tästä tapaamisesta.”
  “Luonnollisesti”, Dumbledore myönteli ystävällisesti. “Istuisimmeko? Kerrassaan epämiellyttävä sää tuolla ulkona, vai mitä?”
Tuuli kaivoi lonkeronsa Sianpään pubin kattoparruihin ja yritti irrottaa synkät, rapistuneet tiilet paikoiltaan. Sade hakkasi ikkunoita.
  “Myrskyä jatkuu vielä kaksi päivää“, Punurmio sanoi taittaen jalkansa alleen. “Sitten se laantuu.”
  “Vaikuttavaa, neiti Punurmio. Velhoradion säätiedotus sanoi täsmälleen samaa tänä aamuna.”
Naisen posket punehtuivat. “Näkijä Kassandran jälkeläinen ei tarvitse säätiedotuksia!”
  “Tietenkään ette. No niin, mitä jos aloittaisimme? Kertoisitteko minulle, mitä näette näissä teelehdissä?”
Dumbledore heilautti kevyesti sauvaansa, ja pöydälle ilmestyi teekuppi kuivuneine jäännöksineen. Punurmio selvitti usvaista kurkkuaan ja tarttui mukiin. Hänen katseensa muuttui etäiseksi, hänen äänensä vaimeni hyminäksi.
  “Puolikas omena... se merkitsee vaikeita päätöksiä. Risti… koettelemuksia, kärsimystä… Kuu…  Voi hyvänen aika sentään, herra Dumbledore, älkää missään tapauksessa menkö ulos huomenaamuna, tai joudutte hevoskotkan kynsiin.”
Dumbledore kuunteli vakuuttumatta. Samanlaisen ennustuksen olisi voinut kuulla kenen tahansa aloittelevan ennustajan suusta - samalla äänensävyllä ja dramaattisin ilmein.
  “Kokeilisimmeko seuraavaksi kristallipalloa?” Dumbledore muutti teemukin kirkkaaksi, säteileväksi palloksi, jonka sisällä risteili sumua.
Punurmio vilkaisi häntä pannen merkille hänen epäluuloisen ilmeensä. Nainen kumartui hanakasti pallon puoleen.
  “Näen jotakin”, hän kähisi salamyhkäisesti. “Jokin lähestyy... oi, oi... se on muukalainen... pitkä, tumma ja komea muukalainen... herra Dumbledore, teitä on onnistanut.”
Rehtori hymyili salaa partaansa.
  “Hän on veneessä. Astutte pian pitkälle matkalle. Sanokaapa, oletteko koskaan ollut Venetsiassa?”
  “Olen hyvinkin.”
  “Arvasin. Se paistaa kasvoiltanne.”
Dumbledore liikahti. “Neiti Punurmio, oliko tuo ennustuksenne?”
  “Ei, ei vielä! Odottakaa! Näen vielä jotakin! Huutoja… hirveyksiä... vaara... kammottava vaara! Herra Dumbledore, kuolema uhkaa!” Punurmio kirkui ja iski huolellisesti hoidetut kyntensä Dumbledoren kaavunhihaan. “Teidän on varottava vaaraa!”
Dumbledore irrotti mahdollisimman lempeästi naisen kädet ranteestaan. “Minä kiitän teitä haastattelusta, neiti Punurmio.”
  “Ettekö tahdo kuulla enempää?”
  “Oi, en.... olette kertonut jo tarpeeksi…”
Punurmio siristeli silmiään myyräsilmälasiensa takana yrittäen turhaan tulkita hänen ilmeitään. “Entä mikä on päätöksenne? Saanko työpaikan koulussanne? Voisin opettaa oppilaillenne paljon.”
  “Epäilemättä”, Dumbledore sanoi kohteliaasti. “Ikävä kyllä minusta kuitenkin vaikuttaa siltä, ettette kenties ole täysin sopiva tarjoamaani toimenkuvaan.”
Punurmio sävähti. “Mutta - “
  “Olen pahoillani. Älkää ottako tätä henkilökohtaisesti. Ollakseni täysin rehellinen minun on myönnettävä, etten ole lainkaan varma siitä, että ennustuksen kaltaista kyseenalaista ainetta tulisi opettaa Tylypahkassa.”
  “Herra Dumbledore - “
  “Kiitos ajastanne, neiti Punurmio.” Dumbledore ojensi hänelle kätensä ja nousi ylös.
  “Mutta - “
Dumbledore käveli ovelle. Hänen selkänsä takana kirskahti; tuoli kuului raapivan lattiaa. Kääntyessään katsomaan taakseen Dumbledore näki Punurmion nousseen seisomaan. Hän näytti jäykältä kuin pakkasen kangistama puunrunko; hän oli levittänyt kätensä, ja hänen sormensa tärisivät. Hänen suunsa retkotti auki. Silmät olivat alkaneet pyöriä vinhasti paksujen linssiensä takana. Kun Punurmio puhui, hänen äänensä tuntui kantautuvan maan alta - se oli kova, karhea ja vieras.
  “Se, jolla on voimaa kukistaa pimeyden lordi, lähestyy…”
Dumbledore säpsähti ja terästi kuuloaan.
  “…syntyy niille, jotka ovat uhmanneet häntä kolmasti, syntyy kun seitsemäs kuukausi kuolee…”
  “HEI, HETKINEN!” käytävästä kantautui kova ääni. “MITÄ SINÄ LUULET TEKEVÄSI?”
  “Eksyin porraskäytävästä”, toinen puhuja vastasi vikkelästi, jokseenkin lipevästi.
  “Luuletko, että tuo menee lävitse? Salakuunteleminen on kiellettyä! Ulos! ULOS!”
Dumbledore yritti sulkea riidan äänet tajunnastaan ja keskittyi kuuntelemaan Punurmion aavemaisia, kumeita sanoja.
  “…ja pimeyden lordi merkitsee hänen vertaisekseen, mutta hänellä on voimia, joita pimeyden lordi ei tunne… ja jommankumman on kuoltava toisen kädestä, sillä kumpikaan ei voi elää, jos toinen on hengissä... se, jolla on voima kukistaa pimeyden lordi, syntyy kun seitsemäs kuukausi kuolee…”
Punurmio kähähti kuin tukehtumaisillaan ja hän valahti räsynukkena takaisin tuoliinsa. Sitten hän äkkiä jännittyi, liikahti ja oikaisi itsensä.
  “Herttinen sentään… anteeksi, herra Dumbledore, taisin menettää tajuntani... onpa täällä huono ilma…”
Punurmio kompuroi ikkunaan ja avasi sen ammolleen. Sadepisarat kastelivat oitis pölyisen ikkunalaudan.
Dumbledore marssi huoneen ovelle ja nykäisi sen auki. Oven takana seisoivat tulikivenkatkuiseen riitaan uppoutuneet Aberforth ja Severus Kalkaros.
  “Iltaa, herrat”, Dumbledore sanoi vaaralliseen sävyyn.
  “Yllätin tuon salakuuntelemasta.” Aberforth osoitti Kalkarosta.
Dumbledore kohotti tuuheita kulmiaan. “Severus?”
  “Hän valehtelee!” Kalkaros sihahti.
  “Todellako?”
Kalkaros tempaisi itsensä irti Aberforthin kuristusotteesta. “Todella!”
  “Sepä hyvä. Sitten et kai pahastu, mikäli kyselen sinulta muutamia asioita.”
  “Älä luulekaan!” Kalkaros säntäsi kohti portaita. Aberforth oli aikeissa lähteä hänen peräänsä, mutta puolivälissä porraskäytävää Kalkaros kaikkoontui kovaäänisen posahduksen kera.
Aberforth kääntyi Dumbledoren puoleen karheat kämmenet ojennettuina. “Mitä tehdään, Albus? Lähdetäänkö perään?”
  “Ei”, Dumbledore sanoi hajamielisesti. “Hän on tuhonsa jo tehnyt.”
 Rehtori palasi takaisin Punurmion huoneeseen. Nainen huojui edelleen ikkunan luona ilmeisen pahoinvoivan näköisenä.
  “Kylläpä nyt heikottaa…”
  “Neiti Punurmio, muistatteko mitään äskeisestä?”
Punurmio pudisti päätään. “On niin kuuma…”
  “No, minä olen muuttanut mieltäni”, Dumbledore päätti. “Minusta sinun on paras tulla mukanani Tylypahkaan. Nyt heti.”

Viittä minuuttia myöhemmin molemmat tarpoivat sateen halki kohti Tylypahkaa. Iloisesti yllättyneen Punurmion suu kävi lakkaamatta, mutta Dumbledore ei kuullut alkuunkaan hänen sanojaan. Ennustus pyöri taukoamatta vanhan rehtorin mielessä. Se, jolla on voimaa kukistaa pimeyden lordi, syntyy kun seitsemäs kuukausi kuolee... Mitä se merkitsi? Entä sitten syntyy niille, jotka ovat uhmanneet häntä kolmasti? Hän olisi mielellään kysynyt Punurmiolta, mutta oli yleisesti tunnettu tosiasia, etteivät ennustajat itse ymmärtäneet omia ennustuksiaan.
Syntyy niille, jotka ovat uhmanneet häntä kolmasti. Äkkiä Dumbledoren silmien eteen kohosi kuva parin viikon takaisesta Päivän Profeetasta. Siinä Frank ja Alice Longbottom olivat hymyilleet sairaalavaatteissaan Pyhän Mungon edessä. Valokuva oli otsikoitu: KOLMAS IHMEPELASTUMINEN TIEDÄT-KAI-KENEN KYNSISTÄ. Ja Alice odotti lasta... milloin laskettu aika olikaan? Syksyllä? Ei, ei missään tapauksessa niin kaukana.
Sitten Dumbledore muisti, että oli olemassa eräs toinenkin, joka odotti lasta. Lily Potter. Lily, joka niinikään oli kohdannut Voldemortin kolme kertaa ja jäänyt kertomaan tarinaa. Lily, jonka lapsen oli tarkoitus syntyä heinäkuun lopussa. Jokin kylmä ja vieras kouraisi Dumbledoren sisintä, ja kesti hetken, ennen kuin hän tunnisti sen peloksi. Potterit ja Longbottomit… miten hän voisi milloinkaan kertoa heille totuutta?
No, turha kiirehtiä vielä, Dumbledore ajatteli astellessaan Punurmion jäljessä raskain sydämin. Hän saattoi muistaa Longbottomien lapsen syntymäajan aivan väärin - hänhän oli velho eikä kätilö. Ja mitä tuli Lilyn ja Jamesin lapseen... oli yleisesti tunnettu tosiasia, että vauvat syntyivät vain harvoin ajallaan. Mitä todennäköisimmin lapsi oli perinyt isänsä taipumuksen krooniseen myöhästelyyn ja syntyisi vasta elokuun puolella. Todellista hätää ei siis vielä ollut, ja kun Dumbledore ajatteli Lilyä - älykästä, ystävällistä Lilyä - hän käsitti hyvin, ettei voisi mitenkään laskea kenties aiheettoman pelon taakkaa naisen olkapäille. Hän voisi kertoa heille kaiken myöhemmin... jos aihetta olisi.

***

Peter ei tiennyt alkuunkaan, kuinka kauan oli istunut Kolmessa Luudanvarressa. Jossakin vaiheessa iltaa Cinnamon ja Dana olivat liittyneet heidän seuraansa, mutta siitä tuntui olevan niin kauan, että yhtä hyvin se olisi voinut tapahtua toisessa elämässä. Pöydälle oli kasaantunut varsin uhkaavasti huojuva pino kermakaljamukeja ja kielenkannat olivat höllentyneet huomattavasti. Sellaista se oli... Sellaista se oli, kun tyttö jätti. Hän yritti keskittää katseensa Siriukseen, joka naputteli tuoppiaan unelmoivan näköisenä ja väitti edelleen itsepintaisesti, että selviäisi hyvin ilman Ariannaa.
  “Me erosimme ysshtävinä”, mies sammalsi leveästi hymyillen.
  “Noin omalaatuiseksi mieheksi Sirius on kyllä harvinaisen suuri klisee”, James tuumi. “Hän ei tosiaan osaa käsitellä eroa ilman alkoholia.”
  “Mieluummin minä näen hänet humalassa kuin käsi jonkun tytön hameen alla”, Cinnamon totesi.
  “Jos hän juo vielä kovin paljon, saat huomata hänen tutustuvan Danaan tässä erittäin perusteellisesti.” James virnisti monimielisesti Danalle, joka keräsi kiireesti hameenhelmansa alleen ja liikahti kauemmas Siriuksesta kuin hyökkäystä odottaen.
  “Älä pelkää, Dana. Sinulla on suojelija, tässä näin.” Cinnamon kohotti Danan pikimustaa kissaa, joka istui kaikessa rauhassa hänen sylissään ja tarkkaili tilannetta viilein vihrein silmin.
  “Pidä sinä vain se. Minun pitää joka tapauksessa mennä töihin.”
  “Tähän aikaan illasta?” Remus ihmetteli. “Mitä sinä sitten oikein teet?”
  “Pesen ikkunoita.”
  “Kuka pesee ikkunoita iltaisin?”
  “Minulla on epämääräiset työajat“, Dana sanoi posket punaisena leimottaen. “Cinnamon, viitsitkö viedä Kissan kotiin?”
  “Käskystä. Hauskaa ikkunanpesua!”
  “Se on hauskaa“, Dana vastasi ja punastui entistä enemmän. “Niin että kiitos vain.”
Hän kompuroi ulos kaunis kypsennetyn hummerin sävy ihollaan.
  “Meidän täytyy opettaa tuolle tytölle huumoria”, Peter arvosteli.
James virnisti. “Siitä vain. Olet sinkku.”
  “Ja aion olla vastakin”, Peter sanoi lujasti. “Naiset ovat liian liukasta sorttia.”
  “Mitä Matohäntä tarkoittaa?”
  “Sitä vain, että heistä on turhan vaikea pitää kiinni. Mieti nyt: Admire lähti ties minne. Tinka karkasi Itävaltaan. Nyt Arianna matkusti Kroatiaan. Odota vain, vielä Lilykin ehtii lentää Irlantiin ja ryhtyä tanssimaan rivitanssia.”
  “Äiti ilahtuisi. Hän on aina toivonut, että joku jaksaisi polkea rikkaruohoja.”
  “No jaa... Sanon vain, että teitte viisaasti, kun hankitte tuon lapsen. Se saattaa pitää Lilyn aloillaan vielä muutaman kuukauden.”
  “Ei se Amoksenkaan tapauksessa tepsinyt”, Remus muistutti. “Näin hänet eilen kirjastossa. Hän sanoi, että Marcia on jo lähettänyt avioeropaperit.”
  “Rakkaussh on shynkkää”, Sirius jupisi lasinsa pohjalle.
  “Pelkkiä epäonnistumisia alusta loppuun“, Peter säesti. “Mitä vetäville Kelmipoikamiehille tapahtui?”
  “Vetävät Kelmipoikamiehet alkavat kuulostaa epätoivoisilta”, Remus totesi hymyillen.
  “Puhu vain omasta puolestasi. Vai eikö sinua muka pelota, että elät loppuelämäsi yksin?”
  “Ei oikeastaan.”
  “Äh, älä viitsi! Kai sinä johonkin tyttöön olet ihastunut?”
Remus ravisti tiukasti päätään.
  “Tehdään tämä sitten hankalalla tavalla“, James huokaisi pahoitellen. “Cinnamon vai Dana, kumpaa suutelisit mieluummin?”
  “HEI!” Cinnamon kiljahti loukkaantuneena.
  “Sarvihaara…” Remus aloitti.
  “Mitä?”
  “Et vakavissasi halua tehdä tuota”, varoitti Remus.
  “Päinvastoin”, James messusi kermakaljalleen. “Minusta tuntuu, että haluan. Ja sinun täytyy vastata kysymykseen. Kelmi ei peräänny haasteiden edessä.”
  “Cinnamon sitten”, Remus ärähti heidän katseitaan vältellen. Myös Cinnamon tuijotti pöytää.
  “Tiesin sen!” James ja Peter läimäyttivät kämmenensä yhteen. James olisi läiskäyttänyt käsiä myös Siriuksen kanssa, mutta tämä lepuutti otsaansa vasten kermakaljamukin reunaa, eikä näyttänyt olevan kovin hyvin perillä maailmanmenosta.
  “Tätä peliä voi pelata kaksikin”, Remus muistutti perinjuurin ärtyneenä. “Professori McGarmiwa, professori Verso vai matami Pomfrey?”
James näytti kauhistuneelta. “Ääh, Kuutamo, olen veljesi! Noinko veljiä kohdellaan?”
  “Kelmi ei peräänny haasteiden edessä”, Remus imitoi painokkaasti.
  “Senkin susi lampaan vaatteissa!”
  “Sitkeä hirvi.”
  “Karvasäärinen tekosinkku.”
  “Huono häviäjä”, Remus sinkosi takaisin. “Vastaa nyt.”
James katsoi Peteriä apua anoen. Peter pudisti päätään.
  “Kelmien vala velvoittaa sinua, Sarvihaara.”
  “Menköön sitten”, James huokaisi. “Hmm… Otetaan Minerva. Hän ei jättäisi minua kitumaan häpeäni keskellä.”
  “Tiesin, että hän ottaisi McGarmiwan”, Peter virnisti voitonriemuisena.
  “No, kenet Matohäntä sitten ottaa? Katsotaanpa… Augusta Longbottom… Walburga Black… vai matami Prilli?”
Peter voihkaisi. “Miksi tähän keskusteluun ilmestyi äkkiä niin paljon vanhoja, huutavia naisia?”
  “Koska te kolme olette sinkkuja, ja pienikin maininta nuorista, kauniista naisista peittäisi tämän pöydän teidän taholtanne kuolalammikkoon”, James virnisti.
  “Nyt hän on vielä omahyväinenkin”, Peter murisi. “Vain, koska hän on naimisissa.”
  “Älä turhaan kadehdi häntä“, Remus neuvoi hyväntuulisesti. “Teistä kahdesta hän on se, joka joutuu vaihtamaan vaippoja.”
  “Meistä neljästä minä olen se, joka ikuistaa geeninsä maailmankartalle”, James oikaisi ylpeänä.
Peter kakoi. “Säästä meidät isälliseltä ylpeydenpuuskaltasi!”
  “Luonnollisesti, Matohäntä - jos sinä vain haluat vastata kysymykseeni.”
  “No, annoit minulle huonot vaihtoehdot. Frank tuskin ilahtuisi, jos iskisin Augustan, Siriuksen äiti nyt on ehdottomasti poissa laskuista... se taitaa jättää minulle vain matami Prillin.”
  “Älä huoli, Matohäntä.” James iski silmää. “Olen varma, että hänet voi suudella siedettäväksi. Kuvittele nyt - pikku romanssi Tylypahkan kirjaston hyllyjen välissä. Siitähän sinä aina kolmannella luokalla haaveilit, vai mitä?”
  “Te olette inhottavia”, Cinnamon julisti painokkaasti.
  “Alkoholilla on usein sellainen vaikutus miehiin, Cin“, Remus pahoitteli taputtaen tyttöä poskelle.
  “Et kai sinä tunne oloasi ulkopuoliseksi, Cinnamon?” Peterkin huolehti. “Olen varma siitä, että James tässä keksii jotakin sinun varallesi.”
James nyökytteli innokkaasti. “Miten olisi... Vanha kunnon Ruikuli, professori Lipetit vai Amos Diggory?”
  “Ei ole reilua!” protestoi Peter. “Osa hänen vaihtoehdoistaan on sentään nuoria!”
  “Nuoria mutta ällöttäviä”, tarkensi Cinnamon.
  “Yhdellä vanhalla kääpiöllä kuorrutettuna”, James lisäsi hilpeästi.
  “Jos joku täällä on kuorrutettu kääpiö, se olet sinä, James Potter.”
  “Älä viitsi. Sinä vain kadut sitä, että ikinä avasit suusi.”
  “Niin, ehkä minun olisi pitänyt pyytää Siriusta tukkimaan se“, Cinnamon kivahti sarkastisesti.
Sirius nosti päätään kermakaljamukistaan kuullessaan nimensä mainittavan. “Kenen suu?”
  “Voi Merlin!” Cinnamon pudisteli päätään. “Hänen hormoninsa eivät ikinä sammu, vai mitä?”
  “Eivätkä kärsi krapulasta. Mikä ihmemies!” James läimäytti Siriusta harteille niin reippaasti, että tämä iski nenänsä vasten pöydänreunaa ja jäi siihen kuorsaamaan.
Cinnamon rypisti otsaansa. “No, onpahan yksi paha poissa pelistä.”
  “Mutta peli on yhä kesken. Ruikuli, Lipetit vai Diggory?”
  “Lipetit!”
  “Sinullapa on pienet vaatimukset”, Peter nauroi.
  “Kirjaimellisesti!”
  “Suu kiinni, Peter! Nyt on sinun vuorosi. Murjottava Myrtti - “
  “Hei, ei sotketa kuolleita tähän peliin!” Peter hätääntyi.
  “Sitten on hyvä, etten kehottanut sinua nuoleskelemaan Jazzin kanssa, vai mitä?” Cinnamon hymyili valheellisen herttaisesti.
  “Se olisi saanut Redin kääntymään haudassaan”, Remus hymähti.
  “Se olisi saanut Redin nousemaan haudastaan!” James oikaisi.
Peter rummutti sormillaan pöytää. “Mitä ne muut vaihtoehdot ovat?”
  “Bellatrix Lestrange ja Lucius Malfoy?”
  “Cinnamon, Lucius on mies“, Remus sanoi hienotunteisesti.
  “Ai, onko? Hiusten pituuden perusteella sitä ei kyllä huomaisi.”
Peter vajosi syvälle tuoliinsa ja ryhtyi pohtimaan vastaanottamiaan, vähintään kehnoja vaihtoehtoja. Silloin hän tunsi sen. Polttelun käsivarressaan. Pahat, arpiset muistot täyttivät hänen mielensä. Sillä ei ollut väliä, että hän oli pienessä hiprakassa, tai että hän oli kerrankin ystäviensä keskellä ja nautti olostaan. Hänen oli mentävä.
Hän alkoi työntää tuoliaan taaksepäin. “Oksettaa!”
  “Pysy kaukana minusta!” James älähti.
  “Raitista ilmaa”, Peter voihkaisi ja säntäsi ulos ovesta vatsaansa pidellen.
  “Pitäisikö jonkun mennä hänen peräänsä?” Remus pohti tuijottaen avonaisena edestakaisin heilahtelevaa ovea.
  “Mitä turhia”, James haukotteli. “Kermakaljaakin on vielä.”

***

Voisin vaikka vannoa, että nämä tapaamispaikat käyvät kerta kerralta aavemaisemmiksi, Peter mietiskeli tarpoessaan eteenpäin synkällä hautausmaalla. Joka puolella oli pimeää ja sumuista ja luonnotonta, kuin olisi ollut toukokuun lopun sijasta lokakuu. Vanhan kalmiston hautapaadet ja rikkoutuneet enkelipatsaat kumartuivat kapean käytävän ylle ojennellen marmorisia, rapistuneita käsiään. Hautakivien välissä risteili suota muistuttava heteikkö, joka upotti ikävästi jalkojen alla. Kalmiston keskikäytävällä näkyi liikettä.
Peter nopeutti askeleitaan ja kiiruhti polvistumaan pimeyden lordin jalkojen juureen. “Mestari, anteeksi viivytykseni.”
Voldemort loi häneen huvittuneen katseen. “Olet oppinut paljon sitten viime näkemän. Voinko luottaa siihen, että ymmärrät vihdoin olla lojaali oikeaa isäntää kohtaan?”
  “Kyllä, mestari”, Peter vastasi kuivin suin.
  “No, saamme sen selville pikimmiten... Kalkaros!”
Pitkätukkainen, ihonväriltään vampyyria muistuttava mies astui näköpiiriin. Peter hätkähti.
  “Kalkaros kertoi minulle tänään mitä mielenkiintoisimpia uutisia“, Voldemort sanoi silkkisesti. “Sanooko nimi Sibylla Punurmio sinulle mitään?”
  “Ei, mestari.”
  “Entä jos kertoisin hänen olevan ennustaja?”
Peter säpsähti uudemman kerran. “Onko… onko mestarista tehty ennustus?”
  “Kalkaros, kerro Piskuilanille.”
Kalkaros hymyili kylmästi. “Satuin tänään paikalle, kun Dumbledore haastatteli ennustaja Sibylla Punurmiota Sianpäässä. Se oli tavanomainen työhaastattelu... mutta Punurmio antoi hieman vaikuttavamman ennustusnäytöksen kuin Dumbledore todennäköisesti odotti. Hänen tarkat sanansa olivat nämä: Se, jolla on voimaa kukistaa pimeyden lordi, lähestyy. Syntyy niille, jotka ovat uhmanneet häntä kolmasti, syntyy, kun seitsemäs kuukausi kuolee. Sanooko se sinulle mitään?”
Peter tunsi valahtavansa kalpeaksi.
  “On olemassa kaksi perhettä, jotka ovat paenneet kolmasti kynsistäni“, Voldemort sihahti kylmästi. “Osaatko arvata, kenestä on kyse?”
Hän nyökkäsi heikosti.
  “Sattumalta molemmat perheet odottavat lasta. Frank ja Alice Longbottom, Piskuilan. Milloin heidän lapsensa on määrä syntyä?”
Peteristä tuntui kuin joku olisi painanut hänen rintakehäänsä jalallaan. Hän tiesi, ettei voisi valehdella - ei enää. Hän kuului lordi Voldemortin palvelukseen ja ajatteli ainoastaan tämän etua. Pienikin valhe johtaisi pahimmanlaatuiseen kidutukseen ja sitä kautta kuolemaan. Hän oli pelkuri. Miksi sanat sitten tuntuivat takertuvan hänen kurkkuunsa.
  “Piskuilan?” Voldemort hoputti käsi taikasauvan kahvalla.
  “He-heinäkuun lopussa”, Peter kuiskasi käheästi.
  “Kun seitsemäs kuukausi kuolee... Aivan, niin, luonnollisesti. Potterit, sitten?” Voldemortin taikasauva laskeutui Peterin kurkulle.
Peter nieleksi. Hän ei halunnut tehdä tätä. Hän ei halunnut pettää Lilyä ja Jamesia, mutta mitä vaihtoehtoja hänellä muka oli? Tässä oli kyse hänen omasta elämästään. Varmasti James ja Lily ymmärtäisivät, jos olisivat näkemässä… varmasti he antaisivat hänelle anteeksi rikoksen, jota hän itse ei voisi milloinkaan unohtaa.
  “Heinäkuun lopussa, mestari”, hän vastasi itku kurkussa. “Tai elokuun alussa.”
Puhuessaan hän rukoili, että ihme tapahtuisi ja Lilyn ja Jamesin lapsi näkisi päivänvalon vasta elokuun puolella. Silloin se olisi turvassa. Silloin hänen ei täytyisi syyttää itseään mistään.
Voldemort veti taikasauvansa pois hänen kaulaltaan julmasti hymyillen. “Olet tosiaan oppinut läksysi, Piskuilan. Niin ollen tietenkin ymmärrät, että olisi varsin ikävää, mikäli rakkaat ystäväsi saisivat tietää ennustuksesta. Sen on pysyttävä meidän salaisuutenamme.”
Sanat olivat kepeitä voittajan sanoja, mutta niiden takana piilevä uhka ei jäänyt Peteriltä huomaamatta. Hän lupasi pysyä vaiti, ja toivoi samalla mielessään yli kaiken, että Dumbledore ymmärtäisi kertoa ennustuksesta Lilylle ja Jamesille. Ei kai rehtori voisi salata sellaista tietoa?
  “Nyt on tullut aika palkita sinut tottelevaisuudestasi, Piskuilan”, Voldemort sanoi äänellä, joka ei enteillyt hyvää. “Saat tilaisuuden nähdä, kuinka aion pakottaa Lontoon polvilleen. Väisty syrjään.”
Niin Peter kuin Kalkaroskin liikahtivat kauemmas tehden tilaa Voldemortille hautausmaan keskipisteessä. Pimeyden lordi näpäytti sauvallaan ilmaa, ja pölyiselle pölylle ilmestyi monimutkainen koukeroiden ja viivojen muodostama kuvio. Peterin silmissä se ei esittänyt mitään.
Voldemort kävi polvilleen kuvion keskelle ja levitti kätensä. Peter ei olisi koskaan osannut kuvitella pimeyden lordia polvillaan, ja niinpä hän ei ensi alkuun osannut kiinnittää huomiota mihinkään muuhun kuin mestarinsa eriskummalliseen asentoon. Sitten hänen tajuntaansa tunkeutuivat sanat - hyvin nopeat, latinaksi mutistut sanat, jotka virtasivat Voldemortin huulilta kuin sielunmessu. Peter ei ymmärtänyt sanoista juuri mitään, mutta silti vilunväreet kulkivat hänen lävitseen. Itse ilmakin tuntui viilentyneen monta astetta sekunnin murto-osassa.
Jokin liikahti varjoissa; aavemaisen vihreänä loistava ilmanpyörre. Voldemortin ääni voimistui, kunnes hän huusi kilpaa tuulen ulvonnan kanssa. Raju tuulenpuuska oli kaataa Peterin kumoon. Maa vapisi. Hautakummut aukenivat. Peter horjahti polvilleen kylmään maahan ja pakotti silmänsä auki juuri ajoissa nähdäkseen, kuinka haudoista ryömi esiin hahmoja - riutuneita, kammottavan vihreän hehkun ympäröimiä olentoja, jotka kurottivat luurankomaisia käsiään maankamaralle. Useimmilla oli yhä oikean ihmisen hahmo; karmiva ja kuollut tosin, mutta silti läheinen ihminen olisi voinut tunnistaa heidät. He hiipivät lähemmäs tuntemattomalla kielellä kuiskien.
Kuolleet olivat nousseet haudoistaan.

***

A/N2: Olin ihan kauhuissani, kun piti kirjoittaa tuota loppua. Pelkään hautausmaita ja haudoista nousevia ruumiita. Mutta kun nyt uhrauduin näin kiltisti ja kertoilin ruumiiden edesottamuksista, haluaisiko joku olla minullekin kiltti ja heittää minua kommentilla, että olisi jotakin mitä odottaa, kun huomenna ajelen Oulun suunnalle? Tack så mycket.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 15.6.07
« Vastaus #141 : Kesäkuu 17, 2007, 12:07:18 »
Kiitos kommentista, Dian :) et tosiaan ollut ainoa koneen ääressä. Olen istunut viime aikoina vähään liikaakin kirjoittamassa, mutta minkä sille voi kun on inspiraatio ja hahmot suorastaan huutavat puheenvuoroa? Kyseiset kuolleet olivat manaliuksia; en ole nyt ihan varma, tämä voi olla vain oma käsitykseni, mutta jotenkin olen aina ajatellut, että kalmolaskokset ovat sellaisia leijuvia vaaleanpunaisia nenäliinannäköisiä systeemejä, jotka tukehduttavat yöllä. Varsinkin tuo vaaleanpunaisuus voi olla omaa mielikuvitustani... mutta kyseessä ovat siis tosiaan manaliukset, joita Voldemortille on ainakin kuutoskirjassa huhujen mukaan komennossaan. Mutta kyllä, on oletettavissa, että myös Jazz löytyy noiden manaliusten joukosta. Ei Voldemort tietenkään kisko jokaista Englannin ruumista takaisin henkiin, mutta Jazz on kyllä hyvin mahdollinen kohde... tiettyjen tosiasioiden vuoksi. Voisin minäkin sanoa, että Dana ei ehkä ole ihan normaali, mutta tunnetusti vaikenen tämän toteamuksen jälkeen :)

Vakavissaan, tämänpäiväistä osaa oli aika hauska kirjoittaa. Tai no, sitä loppua. Ihan vain vihjeenä :)

 - Sharra

83.osa - Kidutu!
20.6.1980

  “No niin, riviin kaikki, tiivistäkää! Tiivistäkää, että mahdutte kuvaan!”
Lily piteli tiukasti kiinni lasistaan ja siirtyi tottelevaisesti lähemmäs Peteriä takimmaisella penkkirivillä, kunnes he istuivat niin tiiviisti vieretysten, että heidän jalkansa puristuivat toisiaan vasten. Heidän ympärillään monet muut näyttivät kärsivän samasta ongelmasta. Peterin toisella puolella Sirius ja James uikuttivat tilanpuutteesta ja tökkivät edessä istuvaa Hagridia niskaan. Hagrid valtasi yksinään yhden kolmasosan keskimmäisestä penkistä.
  “Lähemmäs, vielä lähemmäs!” kameran kanssa hääräävä Gideon  Prewett komensi leveästi hymyillen.
Feeniksin Killan jäsenet ähkivät, tönivät ja tuuppivat toisiaan yrittäessään mahtua vaadittuun tilaan. Salaa mielessään Lily ajatteli, ettei Kilta ollut koskaan ollut pahemman sekasorron vallassa.
  “Hyvä on”, Gideon kuulutti kameran takaa. “Istuvatko kaikki mukavasti? Ei kai kukaan tukehdu? Elfias, viitsitkö siirtää tuota hattuasi, se peittää kokonaan Dedaluksen naaman... kiitos…”
  “Kuinka vaikeaa yhden valokuvan ottaminen oikein voi olla?” kalpeakasvoinen Peter mutisi.
  “Tämä on virallinen valokuva, Matohäntä”, James kumartui sanomaan Lilyn toiselta puolelta.
  “Feeniksin Killan kolmevuotiskuva”, Sirius nyökytteli. “Osa meistä on yhä hengissä - siinä vasta aihetta juhlaan!”
Lily hymyili itsekseen.
  “No niin, hymyä, ihmiset!” Gideon komensi. “Valmistautukaa - aion ottaa kuvan - “
  “Hei, odottakaa!”
Frank Longbottom ilmestyi Fox’s Denin kokoussaliin käsipuolessaan Alice, joka näytti siltä, ettei ollut pysyä nahoissaan.
  “Vieläkö kuvaan mahtuu?”
  “Mahtuu, mahtuu”, Gideon vakuutti hilpeästi. “Te siinä eturivissä, tiivistäkää!”
Komento otettiin vastaan hyväntahtoisella murinalla, ja kaaos valtasi eturivin, kunnes Frankille ja Alicelle oli löydetty sopiva paikka. Itse Dumbledore kääntyi ojentamaan kummallekin kuohuvan maljan.
  “Luulin, että sinua käskettiin pysymään sairaalassa, Alice?”
  “Minä karkasin”, Alice myönsi posket punoittaen. “Jouduin allekirjoittamaan mielettömän nipun papereita siitä, miten olen täällä täysin omalla vastuullani. Mutta Lily kertoi tästä valokuvasta, joten - “
  “No, nyt olemmekin kaikki paikalla”, Dumbledore totesi tyytyväisen näköisenä. “Fabian, tulisitko sinäkin mukaan kuvaan?”
  “Fabian?” Lily älähti. “Ja minä kun luulin häntä Gideoniksi!”
  “Hormonit ne vain tekevät tepposiaan”, Peter mutisi selvästi täysin muissa maailmoissa.
Lily kurtisti kulmiaan ja vilkaisi pikaisesti Jamesia, joka kohautti olkapäitään. Peter oli ollut viimeisen parin viikon ajan kummallisempi kuin aikoihin.
Fabiankin mahdutettiin mukaan valokuvaan, ja eturivissä istuva Dumbledore kohotti juhlallisesti lasinsa.
  “Ystävät, olette taistelleet urheasti. Olette pitäneet puolenne tässä tuomitulta vaikuttavassa taistelussa. Teidän ansiosta Feeniksin Kilta viettää tänään kolmevuotispäiväänsä. Tulkoon näitä vuosipäiviä vielä monta lisää. Killalle!”
Ihmiset kaikkialla penkkiriveillään nostivat maljojaan. “Killalle!”
Kamera räpsähti, ja Voldemortin vastainen rintama ikuistettiin paperille vuosikymmeniksi eteenpäin.

Kuvan ottamisen jälkeen Dumbledore tuli Lilyn ja Jamesin luokse.
  “Sääli, ettei ystävämme Arianna voinut olla mukana tässä kuvassa. Miten hän on viihtynyt Kroatiassa?”
  “Sain häneltä viime viikolla kirjeen. Hän on kuulemma oppinut puhdistamaan lohikäärmeen korvat”, Lily vastasi.
  “Kerrassaan ihailtava taito. Toivoin usein lapsena, että osaisin sen itsekin“, Dumbledore sanoi kaihoisaan sävyyn. “Ikävä kyllä saamme vain harvoin sen, mitä ansaitsemme. Miten sukunne uusin vesa on jaksellut?”
  “Väkivaltaisesti”, irvisti Lily. “Ei ole kovin äidillistä sanoa näin, mutta joskus haluaisin tosissani lyödä sitä takaisin.”
  “Punapään temperamentti”, James virnisti ja kietoi ylpeänä käsivartensa hänen ympärilleen. “Kai sinä sitten tulet ristiäisiin, Albus?”
  “Olen erittäin otettu kutsusta”, Dumbledore vastasi. Jostakin syystä hänen otsanrajassaan viistivät huolen uurteet - vaivasiko häntä jokin? Lilyn teki mieli kysyä, mutta hän tiesi, ettei asia kuulunut hänelle.
Dumbledore siirtyi puhumaan joko Gideonin tai Fabianin kanssa - tällä kertaa Lily ei uskaltanut edes yrittää arvata. James tarttui hänen käteensä, ja he lähtivät vaeltamaan kohti Fox’s Denin ovea.
  “Kuvittelenko minä vain, vai näyttikö Dumbledore siltä, ettei haluaisi tulla Velman tai Harryn ristiäisiin?” Lily kysyi otsa rypyssä.
  “Äh, hänellä on todennäköisesti vain huolia. Vai luuletko sinä tosissasi, että Dumbledorella on jotakin meidän lapsemme syntymää vastaan?” James kysyi huvittunut pilke ruskeissa silmissään.
Lily punastui. “No, jos ilmaiset asian noin  -”
  “Syntymästä puheenollen”, James vaihtoi puheenaihetta. “Sinulla on syntymäpäivät viikon päästä. Löytyykö rouva Potterilta jokin erityinen lahjatoive?”
  “Väitätkö, ettet ole vielä keksinyt minulle lahjaa?” Lily kysyi uhkaavasti.
  “Älä pelkää, se on jo ostettu ja paketissa. Mutta tiedäthän sinä meidät miehet“, James iski silmää. “Meiltä voi yrittää manipuloida useampaakin lahjaa.”
Lily nauroi. “Entä mitähän siihen manipuloimiseen vaaditaan? Pieni hame ja tiukka paita? Ei sillä, että näyttäisin enää kovin hemaisevalta sellaisissa vaatteissa.”
James käänsi hänet itseään päin, tarttui hänen käsiinsä ja suuteli häntä. “Minun silmissäni sinä olet aina koko planeetan hemaisevin olento. Vaikka olisit kahdeksankymmentävuotias ihmisen, muurahaiskarhun ja valaan risteytys.”

***

“Tässä meillä on verraton noita
Velmu ja veikko voittamaton,
Osaat loitsut ja kukoistaa aina
Vaikka elomme on pelkkä laina
ja sankarimme ikäloppu nyt on!”

Lily hymyili Kelmien lopetellessa epävireistä onnittelulauluaan. Oli tiistai-iltapäivä, kesäkuun kahdeskymmenesseitsemäs, ja Lily yritti parhaansa mukaan mahduttaa tajuntaansa sitä tosiasiaa, että oli nyt yhdeksäntoista ikävuoden sijasta kahdenkymmenen. Omalla tavallaan se tuntui helpotukselta. Tuntui paljon normaalimmalta tulla äidiksi kaksikymmentä- kuin yhdeksäntoistavuotiaana.
  “No niin, lahjat“, Lilyn vieressä sohvalla istuva James päätti. “Kuka haluaa aloittaa?”
Lily silmäili olohuoneeseen kerääntynyttä joukkoa. Paikalla olivat niin Kelmit, Cinnamon kuin Jamesin vanhemmatkin. Heillä oli sylissään epämääräinen kasa lahjapaketteja.
  “Aloitetaan meistä”, herra Potter päätti ja nousi ylös tuolistaan. Ensi alkuun yskänpuuska taittoi hänet keskivartalon kohdalta kaksin kerroin, mutta sitten hän vakautti tasapainonsa ja nosti kookkaan laatikon Lilyn syliin.
   “Me Saschan kanssa tiedämme, ettei James aio tehdä tämän asian hyväksi mitään, joten otimme ohjat omiin käsiimme”, herra Potter ilmoitti.
James mulkaisi vanhempiaan. “Kuinka saamattomana te minua oikein pidätte?”
  “Erittäin”. Sascha pörrötti Jamesin tukkaa.
Lily repi hymyillen kääreet irti paketin päältä. Paperien kätköstä paljastui värikäs, sarjakuvamaisin kirjaimin koristeltu laatikko, jonka kyljessä julistettiin: “JÄSTIEN IHMEELLINEN KEKSINTÖ - SÄHKÖ! NYT VAIVATTA SUORAAN KOTIISI!”
  “Te hankitte meille sähköjohdot?”
  “Toivottavasti se ei haittaa”, herra Potter huolehti. “Tiedän, että olet puhunut siitä... eikä James saa mitään aikaiseksi, joten - “
  “Kiitos”, Lily keskeytti hymyillen. “Olette ajatustenlukijoita.”
  “Luonnollisesti, Lily-kulta, luonnollisesti.”
Sirius ponnahti ylös tuoliltaan. “Tämä meidän lahjamme on samaa sarjaa.”
  “Anna kun arvaan“, James urahti. “Sen sarjan nimi on James-Potter-ei-saa-mitään-aikaan?”
  “Älä ota sitä noin vakavasti, Sarvihaara”, Remus neuvoi tarttuessaan yhdessä Siriuksen kanssa raskaaseen, sivuiltaan metrin mittaiseen laatikkoon.
  “Ihan tosi”, säesti Peter. “Sinusta tulee kyllä hyvä isä… mutta jotkut asiat kuuluvat kummisedän ja kumppanien hoidettavaksi.”
  “Hyvää syntymäpäivää, pikkusisko!” Sirius laski laatikon Lilyn eteen lattialle ja suuteli tätä reippaasti suoraan huulille. “Sinä et sitten nähnyt tuota, Sarvihaara!”
  “Yritän olla näkemättä“, James murisi kädet nyrkissä.
  “Mustasukkainen kalkkuna”, Sirius kuittasi tehden tilaa Remukselle ja Peterille, jotka halusivat oman osansa halauksista.
Lily kääntyi tutkimaan jättipakettia outo ilme kasvoillaan. “Ei kai tämä ole vanha kunnon pienempi laatikko isomman sisällä-jekku?”
  “Nyt sinä loukkaat meidän kunniaamme!” Sirius nosti käden sydämelleen. “Me Kelmit emme tyydy vuosisatoja vanhoihin piloihin! Me kehitämme omamme.”
  “Mutta tuossa ei ole mitään jekkua”, Remus kiirehti lisäämään. “Emme missään tapauksessa yrittäisi vahingoittaa tulevan Kelmimme äitiä.”
  “Sekö minä vain teille olen? Hyväksikäytettävä ruumis?”
  “Älä huolehdi.” Sirius taputti häntä päälaelle. “Muistamme sielusi olemassaolon heti kun Harry Sirius on turvallisesti tässä maailmassa.”
  “Se ei ole Harry Sirius. Ja se voi yhtä hyvin olla tyttökin.”
  “Velma Virgo.” Sirius nyökytteli tyytyväisenä.
  “Tästä on keskusteltu jo”, Lily kivahti ja kumartui paketin puoleen. Kasvavan jännityksen vallassa hän avasi nauhat ja jouluisen paperin, kunnes onnistui kaivamaan esille pahvilaatikon, jonka kanteen oli painettu -
  “TELEVISIO?”
Remus säpsähti ja avasi suunsa puhuakseen, mutta seuraavassa hetkessä Lily hypähti ylös sohvalta niin ketterästi kuin kahdeksannella kuullaan raskaana oleva nainen suinkin pystyi ja nappasi kaikki kolme Kelmiä kuristavaan halaukseen.
  “Kiitos! Pelkäsin jo, että joudun kasvattamaan lasta maailmassa, jossa ei ole televisiota!”
  “Kyllä minäkin olisin sen hankkinut“, James jupisi niin hiljaa, ettei kukaan kuullut, mitä hän sanoi.
  “Avaa tämä seuraavaksi.” Cinnamon heilutti postipakettia päänsä päällä. “Tämä on Ariannalta Kroatiasta.”
Lily ehti juuri ja juuri avata huolellisesti loitsuin suljetun kuoren, kun Ariannan tuttu ääni jo kajahti kuoren sisältä.
  “Hei, Lily, ja hyvää syntymäpäivää! Olen menossa katsomaan, kun Jadranko harjoittelee tykinkuulana olemista, niin että en ehdi puhumaan pitkään, mutta ajattelin kuitenkin lähettää tämän paketin nyt. Toivottavasti se ehtii ajoissa! Ajattelin ostaa sinulle uuden juhlakaavun, että voisit sitten hienostella Harryn tai Velman syntymän jälkeen, mutta sattuneesta syystä en oikein erota värejä, joten lähetin Branimirin ja Ljubomirin asialle. Jos juhlakaavussa on jotain vikaa, syytä heitä. Halusin heidän hankkivan sinulle malvanvärisen, mutta he eivät tuntuneet käsittävän, mitä malva on. Vakavissaan, mikä miehiä oikein vaivaa? No, täytyy mennä - terveisiä muille!”
Ariannan ääni vaikeni.
  “Hänpä kuulosti hilpeältä“, Sirius sanoi vaikeasti.
  “Kanuunankuulat tekevät sitä tytöille”, Peter nyökytteli.
  “Samoin värisokeat kroatialaiset”, James totesi, kun Lily nosti postipaketista räikeän oranssit juhlakaavut. “Ei kerrota Ariannalle. Kroatialaiset miehet kuolisivat sukupuuttoon.”
  “Jos se nyt olisi mikään menetys…”
  “Täällä on vielä toinen postipaketti”, Cinnamon tiedotti.
Lily otti paketin ja käänteli sitä käsissään. “Ei lähettäjää.”
  “Ei lähettäjää?” herra Potterin ilme muuttui oudoksi. “Oletko varma?”
  “Hillitse aurorinvainuasi, isä”, James kehotti kuivasti. “Tuskin kukaan on viikannut Voldemortia tuohon kuoreen.”
Peter vingahti.
  “Se on vain nimi, Matohäntä!” ärähti James. “Ei se ketään tapa!”
  “Sano tuo Redille.”
  “Kuolleille on turha puhua. Isä, et kai sinä tosissasi usko, että tuo on Voldemortilta?”
  “Nykyään ei voi olla varma mistään”, herra Potter vastasi peitellen yskäänsä kaapunsa hihaan.
  “Silti”, intti James. “Kirjemurha ei ole oikein Voldemortin tyyliä. Se ei ole tarpeeksi... dramaattista.”
  “On olemassa muitakin vihamielisiä ihmisiä kuin Voldemort.”
  “Mutta kuka heistä haluaisi tappaa Lilyn? Amos Diggory, kenties?”
  “James”, Lily keskeytti. “Isäsi voi aivan hyvin olla oikeassa.”
Hän laski kirjeen pöydälle. He tuijottivat sitä hiljaisuuden vallitessa.
  “Minä avaan sen!” James nappasi kuoren pöydältä ja repi sen auki, ennen kuin kukaan ehti estelemään. Saman tien hän jo pudotti sen kovan parkaisun kera.
  “Mitä nyt?” Cinnamon huudahti. “Mikä hätänä?”
James nosti näkyville peukalonsa, josta roikkui pieni, piikikäs, hurjasti sätkivä olento - siili. Se oli upottanut hampaansa syvälle Jamesin lihaan.
  “Taisit olla oikeassa, isä. Tämä on selvästi Voldemortin tekosia”, James virkkoi kuivasti.
  “Näytä tänne sitä sormea.”
Cinnamon yritti irrottaa siiliä Jamesin sormista, mutta joutui vetämään kätensä nopeasti kauemmas, kun siili yritti puraista palan hänestäkin.
  “Jollakulla on tosiaan kiero mielikuvitus. Onko kenelläkään ideoita tuon irrottamiseksi?”
  “Jaa-a, en suosittelisi koskemaan siihen“, Sirius tuumi kierrellen Jamesin sormea kuin ruoantähteitä odottava koira. “Se näyttää halukkaalta puremaan.”
  “Kiitos tästä tiedonannosta, Anturajalka. Tarkoittaako se sitä, että joudun viettämään loppuelämäni siili sormessani?”
  “Kyllä se kuolee nälkään jossakin vaiheessa“, Peter arveli.
  “Ai, kun sillä on kokonainen sormi herkullista Jamesia tarjolla?”
James mulkaisi Siriusta. “Mitä jos keskittyisit hyvänmakuisuuteeni sen jälkeen kun olet irrottanut tämän siilin sormestani?”
  “Voi elämä teidän kanssanne!” Lily huokaisi ja veti taikasauvansa esiin. “Tainnutu!”
Siili kopsahti lattialle yhtenä punaisen valon välkähdyksenä.
James hieroi sormeaan. “Onneksi edes vaimoni on älykäs.”
   “Onneksi, niin. Olisi tosin ollut mielenkiintoista kokeilla, kauanko olisit roikottanut sitä sormessasi, ellei minua olisi.”
  “Siksi onkin hyvä, että sinä olet olemassa.”  James suuteli Lilyn poskea.
  “Apua! Ei saa! Annan erkaantumiskäskyn! Selibaattiin tottuneet silmäni eivät kestä tuollaista lähentelyä!” Sirius karjaisi.
  “Tuota, kaverit…”
  “Niin, Matohäntä?”
  “Mitä me teemme tuolle siilille?”
  “Parempi antaa sen olla tajuton toistaiseksi”, James ehdotti värähtäen. “Ainakin siihen saakka, että olen ehtinyt hankkia sille kuonokopan.”
  “Se ei pysy taju kankaalla ikuisesti“, Cinnamon varoitti. “Eläimiin kohdistetut tainnutusloitsut…”
  “Älä huoli siitä, blondi ystäväiseni.” Sirius hymyili tytölle alentuvasti ja nousi ylös paikaltaan. “Olen tavalliseen tapaani selvittänyt ongelman. Minun täytyy vain käydä ensin yhdessä paikassa.”
Hän nousi siltä seisomalta ylös ja hävisi huoneesta salamyhkäisesti hymyillen.

***

Sirius ei pitänyt itseään varsinaisesti kokeneena siilientainnuttajana, mutta vietettyään kokonaiset kuusitoista vuotta pahimmanlaatuisia torakoita muistuttavien vanhempiensa luona hän uskoi oppineensa tarpeeksi tuhoeläintentorjunnasta. Ne tiedot hyvässä muistissa mielessään hän matkusti suorinta tietä Vuotavaan Noidankattilaan.
Pubissa oli hiljaista siihen aikaan illasta; ainoastaan pitkätukkainen baarimikko kiillotti laseja selin oveen. Ulko-oven kilahtaessa hän kääntyi ympäri, ja hänen ilmeensä vaihtui oitis kysyvästä tylsistyneeksi.
  “Ai. Sinä.”
Kesti hetken, ennen kuin Sirius tunnisti Lilyn juhlissa baarimikkona toimineen Claudia-tytön. Tämän sammaleenvihreät silmät tarkastelivat häntä ynseästi tumman otsatukan takaa.
  “Kuinka vahvaa alkoholia sinulta löytyy?” Sirius tiedusteli nojaten kyynärpäitään baaritiskiin.
  “Niin vahvaa, että yksi kulaus saisi sinut luulemaan itseäsi hillosipuliksi.”
  “Kuulostaa hyvältä. Vaikuttaisiko se siiliin samalla tavalla?”
Claudia vilkaisi häntä ylenkatseellisesti. “Jos verrataan oletettuja älykkyysosamääriä, niin kyllä. Montako pulloa?”
  “Laita kolme. Varmuuden vuoksi.”
Tyttö nyökkäsi viileästi ja kääntyi laskemaan juomia.
  “Onko siili koskaan purrut sinua sormeen?” Sirius tiedusteli kevyeen keskustelusävyyn.
  “Onko tuo paras keskustelunavaus, johon pystyt?”
  “Vau. Sinä se et ole tutustunut kovin hyvin laadukkaan asiakaspalvelun käsitteeseen, vai mitä?”
Claudia pyörähti ympäri. Hänen vihreissä silmissään oli ärtynyt ilme, joka näytti epämääräisesti tutulta. “Kolme pulloako sinä halusit?”
  “Joo. Ei kun, vaihdakin se kolmas yhteen meritähtiviiniin.”
Claudia oli ollut jo laskemassa kolmatta pullollista, mutta asetti sen puolityhjänä syrjään ja vaihtoi hanaa. “Saako olla muuta?” hän kysyi äänellä, joka kehotti vastaamaan kieltävästi.
Sirius kohautti olkapäitään. “Kun kerran olen tullut tänne asti - “
  “Mitä laitetaan?” keskeytti Claudia.
  “Hmm… Pullo tuliviskiä. Ei! Laita sittenkin Rosmertan parasta.”
  “Tämä on Vuotava Noidankattila, ei Kolme Luudanvartta.”
  “No, mitä teillä sitten on?”
Tyttö kurotti baaritiskin alle ja iski viinilistan Siriuksen eteen. “Lue siitä. Nopeasti.”
  “Ihmettelen tosiaan, miten olet ikinä saanut töitä“, Sirius tokaisi syventyen toisella silmällään listaan. “Jos olet valmis kantamaan kaunaa asiakkaille siitä, että he ylikuormittavat palvelujasi yhtenä iltana - “
  “Kyse ei ollut ylikuormituksesta, vaan suhtautumistavastasi!” Claudia kivahti. “Baarimikoillekin voi osoittaa kunnioitusta!”
  “Sinulle maksettiin palkkaa siitä illasta. Sen pitäisi riittää.”
Claudia tuhahti. “Ei ihme, että tyttöystäväsi hakeutui mieluummin kroatialaisten seuraan.”
Sirius veti salamana taikasauvan vyöstään. “Älä - puhu - mitään - hänestä!
Claudia tuijotti sauvaa puolittain halveksuen, puolittain uteliaana. Sitten hän veti omansa esille. 
  “Älä viitsi!” Sirius nauroi tahallisen ärsyttävästi. “Yrittäisitkö muka kirota aurorin?”
  “Jos tilaat aina tällaisia määriä alkoholia, et voi olla kovin pelottava aurori.”
  “Sittenhän on hyvä, ettet tiedä minusta mitään, eikö?” Sirius tuijotti Claudiaa kiinteästi.
Tyttö vastasi katseeseen herkeämättä. “Minä varoitan sinua. Jos nostat tuon sauvasi - “
  “Sääntö numero yksi: älä ikinä uhkaile auroria. KARKOTAS -
  “KIDUTU!”
Sirius ei ollut osannut varautua anteeksiantamattomaan kiroukseen, eikä ehtinyt reagoimaan mitenkään, ennen kuin punainen valo jo iski häntä rintaan. Hän putosi baarijakkaralta lattialle, muttei sen enempää kuullut kuin tuntenutkaan kolahdusta; kipu tukki kaikki hänen aistinsa. Se pureutui hänen selkärankaansa ja luuytimiinsä uhaten viedä niin tajun kuin ymmärryksenkin. Järkensä rajamailla Sirius kuuli huutoa, mutta se oli liian korkeaa ollakseen hänen oma äänensä. Vasta kirouksen hellittäessä hän tajusi, että Claudia oli se, joka huusi.
  “Mitä minä tein?” tyttö kuiski itsekseen. “Mitä minä oikein tein?”
Sirius makasi kyljellään lattialla ja haukkoi henkeään liian väsyneenä liikkumaan. Jokaista hänen lihastaan särki. Hän siirsi vaivalloisesti käsivarttaan taikasauvaansa etsien, mutta se ei ollut missään hänen ulottuvillaan.
  “Tässä.” Claudia kiersi baaritiskin ympäri ja painoi sauvan hänen kosketusarkaan käteensä. Tyttö nosti hänen päänsä syliinsä ja kuulosteli hänen hengitystään huolestuneena kuin ainakin joku, joka ei ollut vain hetkeä aiemmin langettanut häneen kidutuskirousta.
  “Voi Merlin - anteeksi“, Claudia hoki kaiken aikaa. “Anteeksi, anteeksi. En tiennyt. En käsittänyt - “
Sirius kokosi kaikki voimansa ja liikahti kauemmas tytöstä. “Pidätkö sinä minua tyhmänä?” hän ärähti heti saatuaan äänensä jälleen kulkemaan.
  “Kyllä, mutta - “
  “Kuolonsyöjä!” Sirius tarttui Claudian käteen ja veti hihan syrjään tämän käsivarren tieltä. Hänen suunsa loksahti auki, kun hän tajusi, ettei tytöllä ollutkaan pimeän piirtoa.
Claudia alkoi itkeä. “Olen niin kamalan pahoillani. En ymmärtänyt ollenkaan - “
  “Hei, hei, hetkinen!” Siriuksesta alkoi tuntua epämukavasti siltä, että häntä joko vedettiin nenästä, tai hän ei ymmärtänyt alkuunkaan, mistä oikein oli kyse. “Älä vain väitä, ettet tunne kidutuskirousta!”
  “Väitänpäs!” Claudian silmät olivat suuret ja kyyneltyneet ja vilpittömät.
Sirius terästi itsensä. “Kaikki tuntevat kidutuskirouksen.”
  “Minä en tiennyt!”
  “Mistä sitten opit sen?”
  “Kuulin jonkun käyttävän sitä kadulta“, tiuskaisi Claudia. 
  “Ja päätit noin vain kokeilla sitä? Anteeksi nyt vain, mutta ei mene läpi.”
  “Haluatko, että hankin totuusjuomaa?”
Sirius tuijotti tyttöä pitkään. “Sinä taidatkin olla tosissasi.”
  “Sano vain minkä valan vannon, ja teen sen!”
  “Sille ei ole tarvetta - vielä. Olet joka tapauksessa pulassa.”
  “Miten niin?” Claudia puri huultaan.
Ovi lennähti auki.
  “TAIKALAINVARTIJAOSASTON NIMESSÄ SEIS! LASKEKAA SAUVANNE LATTIALLE JA ASTUKAA KOLME ASKELTA TAAKSEPÄIN!”
Claudia valahti kalmankalpeaksi. Kääntyessään niska kivistäen katsomaan Sirius näki kolmen taikalainvartijaosaston univormuun pukeutuneen velhon ilmestyneen ovelle. Kaikki kolme olivat kohottaneet taikasauvansa.
Sirius tiesi, ettei taikalainvartijoiden kanssa leikitty tällaisena aikana. Hän pudotti sauvansa lattialle, kompuroi jaloilleen ja perääntyi. Claudia seurasi hänen esimerkkiään.
  “Tässä osoitteessa langetettiin kolme minuuttia sitten kidutuskirous. Kumpi teistä se oli?”
Claudia oli liian järkyttynyt puhuakseen. Siriuskaan ei tiennyt, mitä sanoa.
  “Vastatkaa!”
Sirius vilkuili vuoroin Claudiaa, vuoroin taikalainvartijoita. Hänen mielensä raksutti valonnopeudella. Jos Claudia tunnustaisi kidutuskirouksen, hänet vietäisiin oikeuden eteen ja hän saisi takuuvarmasti tuomion Azkabanissa. Tällaisena aikana kukaan ei uskoisi vikisevän tytönheitukan selitystä siitä, miten tämä ei ollut tiennyt, mitä teki. Se ei tuntunut reilulta. Mutta oliko Claudia puhunut totta? Tyttö näytti niin järkyttyneeltä, että oli vaikea uskoa hänen pystyvän langettamaan kidutuskirouksen tietoisesti, mutta kenties hän oli vain hyvä näyttelijä. Kuolonsyöjät olivat huijanneet auroreita ennenkin, eikä Sirius halunnut olla yksi niistä hölmöistä, joita vedettiin nenästä noin vain. Hän ei kuitenkaan saanut mielestään ajatusta, että Claudia saattaisi olla syytön. Jos hän nyt avaisi suunsa ja todistaisi tyttöä vastaan… aurorin sanaa uskottaisiin tässä asiassa varmasti ja hän joutuisi elämään sen mahdollisuuden kanssa, että oli kenties tuominnut viattoman Azkabaniin.
Sirius teki päätöksensä salamannopeasti. Hän ehtisi selvittää totuuden myöhemminkin.
  “Minä langetin kidutuskirouksen, sir.”
Claudian silmät rävähtivät ammolleen. Sirius yritti komentaa katseellaan tyttöä näyttelemään mukana. Jos hän aikoi valehdella pelastaakseen Claudian nahkan, Claudia saisi luvan pitää huolen siitä, ettei hän jäisi kiinni valheestaan.
  “Olen auroriopiskelija Sirius Black.” Sirius nosti näkyville taikaministeriön tunnustuksen koristaman henkilöllisyyskorttinsa. “Langetin kirouksen viimeisenä keinonani pelastaa neiti - neiti - “
  “Holloway”, Claudia muotoili huulillaan.
  “Neiti Holloway varmalta kuolemalta.”
Taikalainvartijoista pisin tuhahti. “Entä mikä mahtoi uhata neiti Hollowayta?”
  “Kuolonsyöjä nimeltä Bellatrix Lestrange”, Sirius sanoi tyynesti.
  “Ja missä Lestrange on nyt? Piiloutuiko hän kenties baaritiskin alle? Sujahtiko hän oluthanasta sisään?” taikalainvartijan ääni oli ivallinen ja Sirius käsitti, ettei hänen tarinaansa uskottu.
  “Sir, Bellatrix Lestrange - omaa sukuaan Black - on serkkuni. Hän tietää, että olen aion lähettää hänet Azkabaniin, enkä lepää, ennen kuin olen onnistunut siinä. Hän tappoi veljeni.”
 Sanojen lausuminen kirpaisi, mutta Siriuksella ei ollut vaihtoehtoja. Ellei hän valehtelisi vakuuttavasti, hän saattaisi itsekin saada tuomion oikeuden pettämisestä ja rikollisen suojelusta.
  “Mitäpä jos herra Black kertaisi meille tapahtumaketjun?”
  “Onnistuu, sir. Olin tulossa ostamaan juomia ystäväni syntymäpäiväjuhlia varten, kun yllätin Bellatrix Lestrangen uhkaamasta neiti Hollowayta. Käskin Lestrangea pudottamaan sauvansa, mutta hän ei suostunut, vaan ilmoitti tappavansa neiti Hollowayn silmieni eteen. Meille on opetettu auroriopistossa, ettei ihmishengellä leikitä, joten toimin välittömästi ja langetin kidutuskirouksen Lestrangeen.”
  “Noin vain? Ettekö ajatellut mitään muuta kirousta?”
  “Hän on tappanut veljeni ja ystäväni ja kiduttanut kaikkia muita”, Sirius ärähti. “Voitteko syyttää minua siitä, että olin inhimillinen ja halusin kostaa?”
  “Jatkakaa kertomustanne, herra Black.”
  “Hyvä on. No niin, Lestrange ei ole mikään typerä nainen. Hän on vältellyt kiinnijäämistä ikuisuuksia, ja hän tekee sen hyvin. Hän tiesi, että kidutuskirouksen langettaminen kutsuisi paikalle taikalainvartijat, joten nostettuani kirouksen hänen yltään hän kaikkoontui saman tien. Minä kumarruin lattialle tarkistamaan neiti Hollowayn vointia ja olin siinä puuhassa, kun te ilmestyitte paikalle. Siinä kaikki”, Sirius lopetti.
Lainvartijat vilkuilivat toisiaan. “Mitä mieltä olette?”
  “Aika hutera tarina.”
Sirius suoristi selkäänsä. “Ryhdyttekö te kyseenalaistamaan aurorin sanat?”
Kysymys sai epävarmuuden säteilemään lainvartijoiden silmistä. Oli yleisesti tunnettu tosiasia, että taikaministeriön nokkimisjärjestyksessä aurorit voittivat taikalainvartijat. Heidän työnsä oli vaativampaa ja vaarallisempaa, heidät oli koulutettu huolellisemmin ja he omistautuivat työlleen enemmän. Auroreiden sanoihin myös luotettiin enemmän, ja auroria epäillyt taikalainvartija joutui usein ministeriössä naurunalaiseksi.
   “Ei ole minun vikani, että te ette saa mitään aikaan“, Sirius jatkoi lisäten vettä myllyyn. “Mikäli liikkuisitte hieman nopeammin ja pitäisitte vähemmän kahvitaukoja, saattaisitte saada kiinni oikeita rikollisia sen sijaan, että yritätte maineenne pelastamiseksi syyttää miestä, joka on kanssanne samalla puolella.”
  “Sinä olet Black”, yksi taikalainvartijoista sylkäisi.
Sirius ei värähtänytkään. “Jolla on puolellaan Vauhkomielen horjumaton luottamus. Veisimmekö tämän tapauksen hänen käsiteltäväkseen?”
Hän odotti vastausta hermostuneena. Viimeinen lause oli ollut hänen osaltaan pelkkää bluffia. Vauhkomieli löytäisi varmasti jonkin aukon hänen tarinastaan, mikäli se päätyisi miehen korviin.
Huoneessa oli pitkään hiljaista. Sitten miehistä pisin tokaisi:
  “Tarvitsemme todisteita.”
Sirius kohautti harteitaan, astui askeleen eteenpäin ja nosti Claudian taikasauvan lattialta ojentaen sen taikalainvartijoille.
  “Onko tämä sinun sauvasi?”
  “Tietenkin”, Sirius vastasi liioitellun ärtyneenä.
  “Mitä sen sisällä on?”
  “Lohikäärmeen sydänjuuri”, arvasi Sirius.
  “Hmm. Annetaan taikasauvavalvomon tarkastaa se.”
Siriuksen sydän jätti yhden lyönnin väliin. Hän tunsi hiekan alkavan valua jalkojensa alta.
  “Mitä jos vain tarkastaisitte sen sauvan? Olen jo myöhässä palaverista. Rymistyir - “
  “Rymistyir saa odottaa, kunnes tämä asia on selvitetty. Varhennu loitsus!”
Taikasauvasta pelmahti ulos savupilvi, jonka lävitse erottui epäselvä, kidutuskirouksen kourissa vääntelehtivä hahmo. Taikalainvartijat kumartuivat tutkimaan sitä.
  “Kummasti sinun näköisesti, herra Black. Kuule, minusta tuntuu, että - “
  “Hei, hetkinen!” karjahti Sirius. “Miten niin minun näköiseni?”
Lainvartija vilkaisi häntä halveksuen. “Yhdennäköisyys on ilmiselvä. Tuo nenä -  “
  “Sano vielä sanakin, ja saat syytteen herjauksesta”, Sirius uhkasi. “Minä ja Lestrange emme näytä samalta enkä halua minkäänlaista muistutusta meidän sukulaisuudestamme, onko selvä? Ei kai se minun vikani ole, jos meillä sattuu olemaan samanlaiset nenät?”
  “Hänellä on naiseksi varsin lyhyt tukka.”
  “Mielestäni hän on menettänyt oikeuden tulla kutsutuksi kummankaan sukupuolen edustajaksi. Uskon hänen itsensä olevan samaa mieltä.”
Sirius katsoi taikalainvartijoita leuka uhmakkaasti koholla.
  “Mitä tehdään?” miehet vilkuilivat epätietoisena toisiinsa. Salaa sisimmässään Sirius hurrasi. Hän oli onnistunut herättämään epäilykset! Nyt, jos heillä olisi lainkaan onnea, heidät vapautettaisiin saman tien anteeksipyyntöjen ja kumarrusten kera.
  “Hmm… Herra Black on aurori. Annetaan auroriosaston selvittää itse oma soppansa”, lainavartijoiden päällikkö päätti.
Siriuksen hymy värähti. Hän oli pulassa.
  “Lähdetäänpä sitten. Suoraan aurorien pakeille, herra Black. Neiti Holloway myös.”

***

  “Mitä luulet, minne Sirius mahtoi jäädä?”
  “Sai todennäköisesti tarpeekseen juhlimisesta ja karkasi Vuotavaan Noidankattilaan juomaan”, James arveli täysin puolueettomasti. “Hän on ollut vähän kumma aina silloin tällöin.”
Lily hymähti ja käänsi katseensa takaisin Cinnamonilta saamaansa valokuva-albumiin. Juhlat olivat loppuneet ja he istuivat Jamesin kanssa kaksin katselemassa albumin valokuvia. Tutut, aina ensimmäiseltä kouluvuodelta saakka kerätyt muistot virtasivat vilkuttavina ja hymyilevinä kuvina eteenpäin.
  “Katso, tuossa olemme me!” James nauroi osoittaessaan neljäsluokkalaisia Lilyä ja Jamesia, jotka seisoivat Tylypahkan portailla vieretysten ilmeisen vaivaantuneina. Lilyn ilme kuvasti puhdasta inhoa tilannetta kohtaan, kun taas James näytti yksinkertaisesti siltä, ettei oikein tiennyt miten päin olisi ollut.
  “En edes muista tuota kuvaa!”
  “Minä muistan. Se oli Siriuksen idea”, virnisti James. “Näköjään kuva on sittemmin siirtynyt Cinnamonille.
  “Entä kuka tuon on sitten ottanut?” Lily napautti sormellaan kuvaa, jossa James ja Sirius lojuivat nurmikolla vähintäänkin kyseenalaisessa asennossa.
  “Hei, se on huispausottelusta!” James innostui. “Muistan tuon! Sirius pelasti minut murtamasta luitani, ja jälkeenpäin alkoi kiertää huhuja, joissa häntä sanottiin miehiin suuntautuneeksi.”
  “Tylypahka osaa olla julma paikka…”
  “Katso, tuossa olet sinä!”
Lily irvisti hämmentyneenä kuvan lyhyenlännälle, punatukkaiselle tytölle, jolla oli tiukat letit ja kasa kirjoja sylissään. Hän käänsi kiireesti sivua ja huokaisi helpotuksesta löytäessään sieltä yksitoistavuotiaat Cinnamonin ja Ariannan. Ariannalla oli korkeat, cockerspanielin korvia muistuttavat poninhännät sekä kammottavanvärisiä solkia hiuksissaan. Cinnamon kantoi vaaleaa vähän korvien alapuolelle ulottuvaa polkkatukkaa yhdistettynä marjapuuronväriseen poolopaitaan.
  “En muistanutkaan, että näytimme noin hölmöiltä.”
  “Entä sitten me?” James näytti hänelle yhteiskuvan viidesluokkalaisista Kelmeistä. Sen täytyi olla yksi typerimmistä - ja Kelmeille luonteenomaisimmista - poseerauksista, joka Tylypahkassa oli koskaan nähty. Kuvassa ilmiselvästi täydenkuunajasta toipuva Remus tuijotti kaukaisuuteen pieni hymy huulillaan samalla kun äärimmäisen pirullisesti virnistelevä Sirius teki hänelle sarvia. Sirius kurkotteli siinä määrin kohti kameraa, ettei hänen takanaan seisovaa Peteriä juuri erottunut; ainoastaan vaalea hiustupsu teki pojan läsnäolon tiettäväksi. Kuvan etualalla istui James. Hänellä oli kädessään sieppi ja hänen toinen kätensä oli lennähtänyt pörröttömään hiuksia.
  “Tylypahkan kansikuvapojat”, Lily virnisti. “Muistatko, kun se kakkosluokkalainen Rita Luodiko päätti ryhtyä tekemään koululehteä ja halusi mainostaa liitteenä Kelmien kuvista tehtyä kalenteria?”
  “Hänellä jos kenellä viirasi päästä!”
  “Aiemmin et olisi sanonut noin.”
  “Aiemmin olin itserakas ja typerä.”
  “Lapsellinen vain.”
He selasivat loput valokuvat hiljaisuudessa. Vähitellen kasvot, vaatteet ja hiustyylit vaihtuivat tutumpiin, seitsemännen luokan asetelmiin. Lily hymyili pehmeästi löytäessään kansion loppuvaihteilta hänestä ja Jamesista napatun valokuvan, jonka alapuolelle oli kirjoitettu Cinnamonin kaarevalla käsialalla: Ensimmäinen yhteiskuva nuoresta parista marraskuun alussa -77. Sitä seurasi liuta koulun päättäjäisistä räpsittyjä kuvia, jotka saivat Lilyn hymisemään haikeana, kunnes he huomasivat tuijottavansa tyhjiä sivuja. Niiden pintaan Cinnamon oli raapustanut: Nämä on varattu kuville Harrysta tai Velmasta.
James liikahti ja pujotti käsivartensa hänen selkänsä taakse. “Kuule, sinähän sanoit, että saan valita Velmalle toisen nimen…”
  “Niin?”
  “Minusta tytöstä pitäisi tulla Velma Aquila. Siriuksen mukaan, epäsuorasti. Hän toivoo sitä tosissaan, vaikka vitsaileekin sitä koko ajan, tiedäthän”, James sanoi huolellisen kevyesti. Hänen äänensä kuitenkin värähti tavalla, joka kertoi asian olevan hänelle tärkeä.
  “Hmm, Velma Aquila”, Lily maisteli nimeä. “Se sointuu hyvin. Pidän siitä. Mutta vain sillä ehdolla, että minä saan päättää toisen nimen Harrylle.”
  “Anna tulla.”
  “No, meillä jästien keskuudessa uskotaan karmaan…”
  “Ei eläinten nimiä!” James keskeytti hätäisesti.
  “Mitä, Harry Lehmä Potter, etkö pidäkään siitä? Hölmö!” Lily pukkasi häntä kyynärpäällä kylkeen. “Ei, tosissaan. Minusta meidän pitäisi nimetä hänet kaikkein rohkeimman miehen mukaan.”
  “Sinä haluat kutsua häntä Albukseksi?”
  “En.”
James näytti varautuneelta. “…Et kai ole muuttanut mieltäsi Siriuksen suhteen?”
  “No, Sirius on hyvä ystävämme ja rohkea ja kaikkea, mutta…” Lily selasi albumin sivuja taaksepäin ja otti esille valokuvan, jonka alareunassa luki: Huispauksen mestaruusottelu 31.5.1978, keskeytetty kapteeni James Potterin toimesta Tylyahon hyökkäyksen vuoksi.
Lily nosti katseensa Jamesin ruskeisiin silmiin.
  “Harry James Potter. Minusta se olisi hyvä nimi.”

***

Hermostus oli kangistanut Siriuksen auroriosaston odotushuoneen pitkälle penkille. Hän nojasi leukaa polviinsa, nieleskeli hiljaisuutta ja yritti pitää kurissa pakokauhuiset ajatukset, jotka odottivat vain yhtä tilaisuutta jymistääkseen villiin laukkaan. Miten tässä oli käynyt näin? Jäisikö hän kiinni valheesta? Erotettaisiinko hänet auroriosastolta? Siriuksen mielessä vaeltavat kysymykset olivat kaikki niin negatiivissävytteisiä, että olisi ollut viisaampaa olla ajattelematta mitään. Se oli kuitenkin vaikeaa, kun istui odottamassa ja tiesi, että vain joidenkin metrien päässä suljetun oven takana taikalainvartijat tekivät kaikkensa vakuuttaakseen Rufus Rymistyirille, että Sirius oli valehdellut heille. Rymistyir uskoisi, Sirius oli varma siitä. Rymistyir ei pitänyt hänestä alkuunkaan, ja tarttuisi varmasti ensimmäiseen tilaisuuteen, jonka turvin pääsisi hänestä eroon. Kuuntelisiko kukaan hänen puolustuspuhettaan?
Tämä ei voi olla totta! Että hänet erottaisiin auroriosastolta tällä tavalla, näin mitättömän syyn vuoksi. Että hän oli vapaaehtoisesti altistanut itsensä nöyryytykselle puolustaakseen tyttöä, joka oli langettanut häneen kidutuskirouksen. Toisinaan - ja etenkin tällaisina hetkinä - Sirius epäili olevansa hieman hullu.
  “Miksi sinä teit sen?” Claudia kysyi hiljaa.
Sirius vilkaisi vierellään istuvaa tyttöä. Tämä kampasi maton kuvioita katseellaan.
  “Koska oletin, että puhut totta, enkä halunnut lähettää syytöntä Azkabaniin. Kerrohan nyt, valehtelitko sinä vai et? Voit sanoa sen tässä vaiheessa täysin turvallisesti. Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, etten voi enää mennä tuonne ja kertoa, että valehtelin heille.”
  “Minä puhuin totta”, Claudia sanoi painokkaasti. “Joka sanan.”
Sirius huokaisi. “No, sitten voin ainakin lohduttautua sillä, että saan potkut ylevistä syistä.”
  “Mutta ethän sinä pidä minusta!”
  “Auroreilla ei ole varaa välittää pitämisestä tai pitämättömyydestä. Enkä minä sinua vihaa“, Sirius sanoi suoraan. “Ellen muista väärin, sinä olit se, joka kehitti omituisen vastenmielisyyden minua kohtaan Lilyn juhlissa.”
  “Inhoa ensi silmäyksellä”, Claudia mutisi.
  “No, tämän jälkeen sinun on paras perua sanasi.”
  “Tämä taitaa olla sinulle tärkeää, tämä aurorinhomma?”
  “Kaikki meistä eivät halua tiskata.”
Claudian ilme synkkeni ja hän näytti siltä kuin olisi halunnut vastata jotakin ilkeää. Juuri silloin Rymistyirin huoneen ovi paiskattiin rajusti auki ja reippaat, pahantuuliselta kuulostavat askeleet lähestyivät odotushuonetta.
  “Tiedoksenne annettakoon, että olette hemmetin onnekkaita, kun saitte minut selvittämään tätä juttua”, läpeensä ärtynyt ääni saarnasi. “Ilman minua olisitte nyt molemmat matkalla Azkabaniin Rymistyirin hilpeät terveiset matkalippuna. Vakavissaan, mikä tätä kaupunkia oikein vaivaa, kun yksinkertaisimmatkaan asiat eivät suju ilman minua? Vannon, että otan jonakin päivänä kookospähkinän ja - “
Sirius ei enää kuullut sanaakaan miehen puheesta. Hänen katseensa oli nauliutunut tuttuihin rispaantuneisiin farkkuihin, kuluneeseen t-paitaan ja puolittain huvittuneena, puolittain kyllästyneenä välkähteleviin sammalenvihreisiin silmiin. Häntä huimasi.
Claudia ponkaisi jaloilleen. “Sinä typerä, typerä mies! Onko tämä sinun käsityksesi hyvästä vitsistä?”

***

A/N2: Piditkö? Inhositko? Ole kiltti ja kerro :)

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 17.6.07
« Vastaus #142 : Kesäkuu 20, 2007, 11:01:14 »
Kiitos taas kaikille ihanasta kommenttimäärästä, tähän vastaamisessa on jo tekemistä :) eli kesälomalle täysin toivottua aktiviteettia. Mun oli tarkoitus postittaa tämä jo aiemmin, mutta sitten niskakivut kaatoivat mut sängylle kauas tietokoneesta, enkä päässytkään lopettamaan tätä ennen kuin eilen illalla. Sitä paitsi tätä lukua oli vaikea kirjoittaa. Tosi vaikea. Ficcini saattaa muistuttaa saippuasarjaa, mutta en ihan vielä hallitse saippuasarjan kirjoittamista niin hyvin kuin haluaisin (jos haluaisin...)

Argetlam, mä kyllä toivon ahkerasti, että sitten kun joskus kuolen saan arkkuuni kynän ja paperia, että voin kirjoitella jos tulee ideoita mieleen :D just nyt on niin inspiraationtäysi olo, että on vaikea kuvitella, että ajatukset vaikenisi haudassa, kun ei ne vaikene yölläkään. Kiitos :)

Snowrose, kiitoksia :) olen yrittänyt tehdä tähän nyt vähän hilpeämpää - sellaisen puolionnellisen kesäfiiliksen, vaikka eihän niitä ikäviä asioita voi täysin unohtaa. Ei se olisi kovin uskottavaa, jos Kelmit äkkiä unohtaisi Voldemortin olemassaolon, ryhtyisi käyttämään vaaleanpunaisia kietaisuhameita ja viettäisi päättymättömän rantaloman, tai vastaavaa. Mutta koska Harryn syntymä on niin lähellä, ajattelin vähän hellittää. Ja totta kai lukijoiden toiveet kiiinnostaa aina, varsinkin tässä vaiheessa, kun en ole suunnitellut mieletöntä määrää juonenkäänteitä tulevaisuuden varalle - muutaman vain :D

toyhto, en usko, että Red on vielä ryhtynyt animaagiksi, niin hauskaa kuin se varmaan olisikin ;) ja jotenkin mä luulen, ettei Redin animaagihahmo olisi siili... tai no, se on itse asiassa hyvinkin mahdollista :) Kiitos paljon!

viltsuti, olen kerrankin ollut nyt vähän nopeampi :) pitää kokeilla, kuinka pitkälle pääsen Memoryn kanssa ennen kuin tulee Deathly Hallows ja pilaa kaiken, mitä olen kehitellyt. Sitten saattaakin tahti hidastua... Ei, Johnny ja Jazz eivät ole sama henkilö. Eivätkä myöskään Claudia ja Jazz. Mutta loput saat kyllä lukea itse seuraavasta luvusta. Kiitos!

Nathaniel, kiitos :) on viime aikoina iskenyt vähän sellainen kesälomalaiskuus, olen vasta viime aikoina hoksannut taas, miten mukavaa on kirjoittaa myöhään yöllä kun pitäisi olla jo nukkumassa. Sitä paitsi järkytyin niin pahasti siitä, että mun Voldemort lynkattiin juonittelupelissä, että tarvitsin toipumisaikaa. Olin huono Voldemort, ja huonosti mulle kävikin ;) saat kaikki haluamasi vastaukset seuraavasta luvusta, joten en kyllä rupea kertomaan niistä etukäteen, tai en pian saa enää lukijoita ;)

Marmakurma, voit itse lukea tuosta seuraavasta luvusta, kuka se on :) samoin saat vastaukset kaikkiin muihin kysymyksiisi. Kiitos!

Pferd, Danasta kuullaan kyllä lisää - se on tässä vaiheessa vielä vähän uusi hahmo, joten tuntuisi kummalliselta tunkea luvut täyteen sitä, mutta kyllä tässä ajan kanssa, kunhan neiti tutustuu Kelmeihin vähän paremmin :) Claudian kidutuskiroustaustaan löydät mielestäni aika pätevät vastaukset ensi luvusta - mutta jos joku niistä vuotaa kuin seula, niin ilmoita ihmeessä! Tosiaan, olen kyllä ihan helpottunut sitten kun Memory loppuu, koska mulla on tuhat ja yksi muuta ideaa pääni sisällä, mutta olen nyt taas antanut tälle tavallaan etulyöntiaseman, niin kuin rakkaalle lapselle kuuluukin. Luulen kuitenkin, että seitsemännen Harry Potterin jälkeen kiinnostus Potteriin ja fanfictioniin ikävä kyllä hiipuu, joten siksi minunkin on aika saada Memory päätökseen. Tietysti tässä on vielä reippaasti kirjoitettavaa jäljellä, mutta Harryn syntymään ei mene enää kauan ja sekös se vasta kummalliselta tuntuukin! Se on tavallaan sellainen "yksi askel lähempänä loppua"-piste. Sitten jäljellä onkin enää reilu vuosi, josta osa tietenkin kuluu aikahyppelyyn. Eli enköhän minä Memoryn tämän kesän aikana lopettele :) Kiitos!

Dian, ei tarvetta kookospähkinöille :) pääni on muutenkin niin pehmeä, ettei se tekisi mitään erityistä vaikutusta. Claudiasta saat huomattavasti enemmän informaatiota seuraavasta osasta, eli jos kipität lukemaan sen, omistat sen jälkeen paljon vähemmän kysymyksiä :) Kiitos!

stinkebe, en sentään jättänyt tuohon kohtaan pitkäksi aikaa ;) lähinnä siksi, että itselläni on nyt jonkin sortin inspiraatio päällä. En suoraan sanottuna jaksa odottaa Harryn syntymää, ja koska tässä uusimmassa luvussa mentiin jo heinäkuun puolelle, ei siihen tosiaankaan ole pitkää aikaa. Kiitos!

Zenzibar, kiitos kommentista :) toivottavasti seuraava osa miellyttää niin kuin halusit.

Rosalinda, en mene kyllä lupaamaan yhtä nopeasti jatkuvaa tahtia, koska teen tässä samaan aikaan vähän muitakin kirjoitushommia ja yritän pitää yllä sosiaalista elämää, mutta yritän kyllä kirjoittaa nopeammin kuin sen kerran kuussa :D sillä vauhdilla olisin nimittäin tämän kanssa jumissa vielä... hetkinen, monen vuoden päästä, ja sitähän me emme halua, right? Usko pois, kommentti on paras kiitos tekstistä, jonka kirjoittaja voi saada, eli kiitos tosi paljon!

Elektra, jatkoa seuraa nyt :) Sirius pelasti Claudian pitkälti sen takia, että ei vakavissaan uskonut Claudian olevan tietoinen siitä, mitä oli mennyt tekemään, eikä halunnut lähettää syytöntä ihmistä Azkabaniin. Sirius suhtautuu syyllisiin ja syyttömiin erityisen palavasti... ja Claudiasta saat tosiaan lisää ensi luvussa. Älä pelkää, elävät kuolleet tulevat kyllä vielä. Voldemort vain on sitä sorttia, joka tykkää valmistella suunnitelmansa pitkästi etukäteen, joten ikävä kyllä saat vielä odottaa, että rakas tiedät-kai-kuka ehtii kiertää vielä muutamalla muulla hautausmaalla keräämässä ruumiita armeijaansa. Mutta älä huoli, ne on kyllä tulossa :) Ja vielä vastaus tuohon viimeiseen muokkaukseesi: Porttiavainasemalla ollut mies ja auroriakatemiaan ilmestynyt mies olivat yksi ja sama henkilö... enköhän minä voi sen verran paljastaa :) Kiitos!

Sizro, kiitos kommentista!

Devia, kiitos :) tuon ennustuskohdan kirjoittaminen oli vaikeaa - jouduin keräämään tietoja niin Azkabanin Vangista, Feeniksin Killasta kuin Puoliverisestä Prinssistäkin ja sitten sovittamaan ne toivon-mukaan-järkeväksi kokonaisuudeksi. Ennustusjuttu on ollut mielestäni aina jotenkin epämääräinen, mutta tuntui tosi kivalta, kun sen sai kirjoitettua pois alta. Se oli kanssa jotenkin sellainen lähemmäs-loppua-askel.

x-dee, kiitos! Ariannan lähtö oli tavallaan välttämättömyys, koska ensinnäkään Arianna ei ole Harryn kummitäti, ja toisekseen Ariannaa ei muistaakseni nähdä Feeniksin Killan valokuvassa... ;) muutenkin on kieltämättä antaa vähän enemmän tilaa Lilylle ja Jamesille nyt kun Harryn syntymä on niin lähellä. Rymistyir ei esiinny tässä ficissä taikaministerin asemassa, vaan auroriosaston päällikkönä. Puoliverisen Prinssin alussahan kerrotaan, että uusi taikaministeri Rymistyir oli alunperin auroriosaston pomo.

Nasse, kiitos, yritän muistaa tuota paikkojen kuvailua :)

mozart, kiitos :)

 - Sharra

84.osa - Kuolleen miehen serkkutyttö
27.6.1980

Sirius lysähti tuolille ja otti tarjotun teemukin vastaan edes kunnolla käsittämättä, mitä teki. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut keskellä yhtä niistä raivostuttavan onnellisista unista, joiden jälkeen heräsi ja iski pettyneenä sängynpatjaa nyrkillään tajuttuaan kaiken olleen vain unta. Tällaista ei tapahtunut. Ei hänelle. Paljon todennäköisempi vaihtoehto oli, että Rymistyir oli saanut selville hänen valheensa ja langettanut häneen rangaistukseksi hulluuskirouksen.
Sirius käänteli päätään varoen puolelta toiselle. Hän istui keskellä sotkuisinta keittiötä, jonka oli eläissään nähnyt. Joka puolella oli naistenlehtiä, filosofisia teoksia ja kärsineitä muistilappuja. Säädyllisen harmaata tiskipöytää peitti erikokoisten ja -väristen teemukien armeija. Ainoa yhdistävä tekijä mukien välillä oli se tosiasia, että kaikki niistä olivat kammottavan likaisia. Claudian oli raivattava viikkojen postiryöppy pois tuolilta saadakseen lisää istumatilaa keittiöön.
  “Ystäväsi ei näytä voivan kovin hyvin“, tyttö totesi huultaan purren.
  “Heikot hermot”, miehen ääni kuittasi lyhyesti.
Sirius kiristeli hampaitaan. “Sinun ei kuulu puhua. Sinä olet kuollut.”
  “Kiitos tilannetiedotuksesta, tosin kuulin sen jo Rymistyiriltä ministeriössä”, kuului huvittunut vastaus.
Sirius nosti hitaasti katseensa pöydän toisella puolella istuvaan mieheen puolittain varmana siitä, että uni päättyisi sinä silmänräpäyksenä, kun heidän katseensa kohtaisivat. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Puolitoista vuotta sitten kuolleeksi julistettu aurori Mildred Stron istui tuolillaan täysin tyynenä ja itsevarmana kuin ainakin mies, joka oli täydellisen tietoinen aiheuttamastaan kaaoksesta ja vieläpä nautti siitä suuresti. Redin vihreät silmät nauroivat avoimesti.
Sirius ravisti päätään. Tämä ei ollut mahdollista. Red oli kuollut - hän oli itse nähnyt kaaoksen Fox’s Denissä miehen murhan jälkeen. Ja Jay Conway, se palkkamurhaaja, oli sanonut tappavansa Redin… Joten miksi mies nyt istui tuossa ilmeisen hengissä?
  “Minun tekee mieli tappaa sinut”, Sirius mutisi. Hänestä tuntui, että hänen puhekykynsä oli kärsinyt pahemman kerran järkytyksen myötä.
  “No, en minäkään sinusta pahemmin ylpeä ole”, Red sinkautti vastaukseksi. “Minun tarvitsee vain kääntää selkäni ja olet heti kertomassa valheita ministeriön työntekijöille! Haluatko sinä häpäistä muistoni, vai mikä sinua oikein vaivaa?”
  “Sinun muistosi, niinpä niin! Ehkä haluaisit selittää, miksi muistosi onkin äkkiä lihaa ja verta ja juo teetä?"
  “Kahvi on pahaa“, Red sanoi sarkastisesti.
  “Red“, Claudia puuttui puheeseen. “Hän on oikeassa. Me molemmat olimme sinun muistotilaisuudessasi puolitoista vuotta sitten. Olet meille selityksen velkaa.”
  “Hetkinen, mitä sinä teit hänen muistotilaisuudessaan?” Sirius ällistyi.
  “Hän on serkkuni“, Red sanoi välinpitämättömästi. “Äitini siskon lapsi.”
Sirius odotti, että mies jatkaisi. Tämä kuitenkin pysyi vaiti ja tutki teemukin kahvaa itsekseen virnistellen. Ellei Sirius olisi ollut niin järkyttynyt ja helpottunut, hän olisi hyvinkin voinut muotoilla Redin nenän uuteen uskoon.
  “Jatka”, hän hoputti. “Miksi sinä olet äkkiä elossa?”
Red pärskähti. “Olen pettynyt sinuun, Sirius. Mistä lähtien yksi blondi palkkamurhaaja on riittänyt minun tappamiseeni?”
  “No, kyllä se aika toimivalta vaikutti. Murhakirje ja sekainen asunto ja sinun äkillinen katoamisesi olivat aika tehokas yhdistelmä”, Sirius ärähti.
  “Eikä pienessä mielessäsi käynyt, että murhakirje ja minun sekainen asuntoni ja äkillinen katoamiseni saattoivat olla itse asiassa valetta? Hyvä on, murhakirje ja Fox’s Denin kaaos eivät kylläkään kuuluneet suunnitelmaan”, Red myönsi otsa rypyssä. “Mutta kun Jay sitten ilmestyi sinne äärimmäisen innokkaana tappamaan minut, ajattelin ottaa tilanteesta kaiken ilon irti ja lähdin pienelle lomalle.”
  “Etkä ilmoittanut kenellekään mitään?”
  “Voi Merlin, anteeksi”, Red päivitteli kuivasti. “Molemmat käteni pitelivät kiinni etsintäkuulutetusta palkkamurhaajasta, jonka vein Pääsiäissaarille vankilaan - miksi ihmeessä en päästänyt sitä miestä karkuun ilmoittaakseni entiselle oppilaalleni, että lähden pienelle lomalle? En käsitä, miten saatoinkaan tehdä sellaisen virheen!”
Sirius mulkoili miestä. “Minusta tässä ei ole mitään hauskaa. Me luulimme sinua kuolleeksi!”
  “Pieni arviointivirhe, jota en juuri nyt välitä korjata.”
  “Pieni arviointivirhe?” Claudia nousi ylös tuoliltaan ja veti taikasauvansa esiin. “Kuulehan, Red - “
  “Istu alas, serkku! Niskassasi on jo syyte kidutuskirouksen käytöstä, joten sinuna käyttäytyisin kiltisti!”
Claudia istui takaisin tuolilleen ja murjotti.
  “Missä sinä olet sitten oikein ollut puolitoista vuotta?” Sirius tivasi vihaisena. “Mikset voinut missään välissä tehdä meille palvelusta ja kirjoittaa? Tiedätkö, kuinka paljon Lilykin on itkenyt sinun vuoksesi? Olisiko ollut niin kamalan vaivalloista raapustaa paperille yksi rivi? Hei, en ole kuollut, terveisin Red olisi ollut ihan riittävä kirje!”
  “Sinä olet alkanut kuulostaa kanaemolta sitten viimenäkemän”, Red tuumi.
  “Ja sinä olet liian itsekäs ymmärtääksesi, miksi!”
  “Kuulehan nyt, Sirius Black, minulla on ollut kiireitä.”
  “Sittenhän voitkin antaa meille puolentoista vuoden tiivistelmän elämästäsi, vai mitä? Olet meille sen verran velkaa.”
  “Saamasi pitää”, Red tokaisi ilmeettömästi. “Järjestin Jay Conwayn pakkotyöhön Pääsiäissaarille, jäin itse nauttimaan sikäläisestä elämästä kookospähkinöiden ja kaislahameiden kera, kyllästyin aurinkoon, tein pikakierroksen Meksikossa ja Teksasissa, opettelin juomaan kaktusmehua ja soittamaan banjoa, teeskentelin maksullista miestä Kaliforniassa, surffasin merisiilillä, salakuljetin kumiankkoja laittomasti Naurusaarille, tulin karkotetuksi ja sain sinne elinikäisen porttikiellon, palasin takaisin Eurooppaan ja kiipesin Mount Everestille, matkustin Venetsiaan ja toimin kuukauden verran laulavana gondolinkuljettajana, törmäsin Alessandro Visardoon ja kuulin häneltä  erään Voldemortia koskevan mielenkiintoisen ja erittäin huolestuttavan huhun, vaihdoin rantahameeni takaisin sotilasunivormuun ja palasin takaisin Englantiin pelastamaan teidät, koska se on tunnettu tosiasia, ettette onnistu missään ilmaan minua. Piste.”
Sirius tuijotti miestä. Tämä ei ollut edes hengästynyt pitkän selityksensä jälkeen.
  “Mitä luulet, kuinka paljon tuosta on totta?” Claudia kysyi keskustelusävyyn.
  “Ikävä sanoa näin, mutta Redin tuntien joka sana”, Sirius myönsi ärtyneenä.
  “No, tyydyttikö selitys teitä, vai vieläkö minun täytyy pyytää anteeksi sitä, että päätin jäädä kaikesta huolimatta eloon?”
Sirius oli hetken hiljaa. “Taidan sulatella asiaa ja palata syyttelemään sinua myöhemmin.”
  “Hyvä. Sitten pääsemmekin itse asiaan.” Red ei kuitenkaan sanonut, mikä asia oli, eikä Siriuskaan halunnut kysyä. Varsin pitkästä ja vakuuttavasta selityksestä huolimatta hänen oli edelleen vaikea uskoa, että Red oli itse asiassa elossa ja istui saman pöydän ääressä juomassa teetä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hyvä on, sitä tuskin kannatti hämmästellä - Red oli aina ollut raivostuttavan salamyhkäinen, eikä oletettu kuolema ollut muuttanut sitä minnekään. Sirius oli kuitenkin jo ehtinyt tottua ajattelemaan Rediä menneessä aikamuodossa, eikä hänen ollut helppo korjata ajatuksiaan takaisin oikeaan suuntaan. Mitä hän loppujen lopuksi saattoi ajatella tai sanoa tai tehdä? Hän katsoi turvallisimmaksi istua vain hiljaa siinä paikoillaan ja sulatella tilannetta.
  “No niin, Sirius, Claudia - “ Red otti kasvoilleen virallisen aurorin ilmeensä. “Haluaisiko jompikumpi teistä mahdollisesti selittää, miksi entinen oppilaani ja serkkutyttöni ovat äkkiä sotkeutuneet erittäin epämääräiseltä vaikuttavaan kidutuskirousjupakkaan? Älkääkä sanoko minulle sanaakaan Bellatrix Lestrangesta. Se oli kehno tarina alunperinkin.”
  “Säästi kuitenkin meidät Azkabanilta”, Sirius sanoi heikosti.
  “Niin, kunnes asia olisi mennyt tarkempaan tutkintaan. Satun tietämään, että sinun taikasauvassasi ei ole lohikäärmeen sydänjuurta - mitä serkkuni sauvasta sen sijaan löytyy ja rutkasti. Tästä minun on vain pääteltävä, että Claudia kirosi sinut. Mitä varten? Yrititkö sinä nostaa hänen hamettaan?”
  “Minä olen täysin syytön koko sekaannukseen”, Sirius sanoi nostaen kätensä pystyyn. “Olin Vuotavassa Noidankattilassa ostamassa alkoholia, että onnistuisin tainnuttamaan siilin - “
  “Siilin?” Red toisti kiinnostuneena.
  “Niin. Joku älykääpiö meni lähettämään Lilylle siilin syntymäpäivälahjaksi, ja se kyseinen siili tarrasi Jamesin peukaloon ja oli tehdä hänestä James Nelisormisen, joten minä lähdin etsimään jotakin tujua mokoman ötökän humalluttamiseksi - “ Siriuksen selitys katkesi, kun hän näki Redin virnuilevan omahyväisesti. “Hetkinen, se olit sinä! Sinä lähetit sen siilin!”
Red kohautti vaatimattomasti harteitaan. “Kieltämättä sellainen olisi saattanut olla mielestäni hauska temppu.”
   “Hauska?”
  “No, ei oikeastaan. Mutta Alessandro Visardo mainitsi, että Lily ja James odottavat lasta. Ajattelin, että tuleva Potter saattaisi kaivata vahtikoiraa. Jotakin puolustamaan kuolonsyöjiltä, tiedäthän.”
  “Eikä mielessäsi käynyt, että tuleva Potter saattaisi joutua verenhimoisen siilin välipalaksi?”
  “Se siili on täysin kesy yksilö!”
  “Siltä se näyttikin järsiessään Jamesin peukaloa”, Sirius jupisi.
Red virnisti. “Taisin tosiaan unohtaa mainita, että se tottelee ainoastaan sellaista henkilöä, joka osaa viheltää Meksikon vapausmarssin virheettömästi alusta loppuun. No, pieniä virheitä sattuu. Olit muistaakseni keskellä tarinaa, Sirius.”
  “Aivan”, Sirius sanoi edelleen pöllämystyneenä tapahtumien saaman käänteen johdosta. “Mistä minä puhuinkaan? Ai niin, olin siis menossa ostamaan alkoholia sen siilin tainnuttamiseksi, ja ilmeisesti onnistuin jotenkin ärsyttämään tätä sinun serkkutyttöäsi tässä, koska hän veti taikasauvansa esille ja päätti käyttää kidutuskirousta minuun.”
  “En tiennyt, mitä se kirous tekee!” Claudia puolustautui nopeasti. “Lopetin heti kun tajusin, että häneen sattui. Sitten - “
  “Sitten taikalainvartijat tulivat paikalle ja minä valehtelin heille, koska en halunnut Claudian joutuvan Azkabaniin, ennen kuin olen selvittänyt koko jutun“, Sirius loputti.
  “Hyvin huomaavaista sinulta”, tuhahti Red. “Ikävä kyllä taisit unohtaa sen tosiasian, että virka-asioissa valehtelu johtaa syytteeseen.”
  “Sen takiahan sinä tulit selvittämään tilanteen, vai mitä?” Sirius tuijotti miestä vaativasti.
Red nyökkäsi jurosti. “Kyllä. Siksi minä tulin paikalle. No niin, uskoisin, että pystyn pelastamaan nahkanne, mikäli teemme muutamia laittomia temppuja. Ensinnäkin teidän molempien täytyy jättää valheellinen lausunto Rymistyirille, mutta sen voitte hoitaa kirjallisesti. Sirius, sinä väitit Claudian taikasauvaa omaksesi. Taikasauvoista vastaavat viranomaiset selvittävät totuuden melko nopeasti, mutta luulen, että ehdin muuntelemaan sitä ennen taikasauvasi tietoja. En tietenkään tee mitään kovin radikaalia - muutan vain taikasauvastasi tehnyt asiakirjat hieman toisennäköisiksi. Siitä seuraa se, että ministeriöllä on käsissään väärät asiakirjat, joten saat pitää varasi jatkossakin... mutta ajan kanssa voin tietenkin käydä muuttamassa tiedot takaisin ennalleen. Meidän on tehtävä vaadittavat merkinnät Bellatrix Lestrangen rikosrekisteriin, ja, niin… en varsinaisesti usko, että Rymistyir olisi niin varma syyllisyydestäsi, että vaivautuisi tuhlaamaan sinuun veritaserumia… mutta kuuleman mukaan te kaksi ette ole kovin hyvissä väleissä keskenänne, niin että sinuna varautuisin siihenkin. Veritaserumia on mahdollista vastustaa - se toimii melko pitkälti samalla tavalla kuin okklumeus.”
  “Loistavaa”, Sirius voihkaisi. Hänen okklumeuksenvastustuskykynsä oli edelleen vähintäänkin vaihteleva.
  “Mitä sitten odotit? Että voit valehdella ministeriölle ja poistua paikalta valssaten?” Red murahti.
Sirius ei sanonut mitään, tarkkaili vain Rediä hiljaisena. Näin ensitapaamisella vaikutti siltä, että Red oli jälleen oma itsensä, ellei enemmänkin. Vaikka suru ei ollutkaan vielä hälventynyt hänen silmistään, oli se sentään tehnyt tilaa uudenlaiselle elinvoimalle - kuin Red olisi tehnyt jonkin päätöksen, ottanut vastuulleen tehtävän ja sitten pitänyt siitä kiinni. Mies keikkui tuolinsa laidalla tuttu keskittynyt ilme vihreissä silmissään ja sormeili jotakin farkkujensa taskussa. Hän hymyili hajamielisesti itsekseen.
  “Aiotko sinä nyt jäädä Lontooseen?” Sirius töksäytti toivoen, ettei hänen äänensä kavaltanut, miten paljon hän tarvitsi myöntävää vastausta.
Red kohautti harteitaan. “Toistaiseksi. Minulla on töitä täällä.”
  “Muutatko takaisin Fox’s Deniin?”
  “Merlin, en! Aion manipuloida itselleni yösijan täältä rakkaan serkkuni luota”, Red ilmoitti painokkaasti ja irvisti sitten. “Kiltalaiset luulevat minua kuolleeksi - ja saavat toistaiseksi luullakin.”
  “Mitä?” Sirius hypähti tuolillaan. “Etkö aio kertoa heille?”
  “En tullut takaisin Englantiin kuullakseni, kuinka puolet Lontoon naisista on kaivannut minua.”
  “Pakkohan heidän on saada tietää!” Sirius ajatteli Kelmejä ja Lilyä. Miten hän voisi salata heiltä totuuden?
  “Sinä et saa kertoa tästä kenellekään”, Red kielsi tiukasti hänen ajatuksensa arvaten. “Kukaan ei tiedä - paitsi te kaksi ja Rymistyir.”
  “Etkö ole kertonut edes Dumbledorelle?”
  “Mitä useampi tietää, sitä vähemmän aikaa salaisuus säilyy. Voldemort ei saa saada pienintäkään vihiä minun tulostani, tai hän ottaa esille aseet, joita vastaan minulla ei ole mitään mahdollisuuksia.”
Claudia naurahti kevyesti. “Millaista vaatimattomuutta, Red! En olisi odottanut sitä sinulta.”
  “Muutama litra kookosmaitoa pehmentää kenen tahansa pään”, Sirius hymähti.
  “Puhu vain omasta puolestasi”, Red ampui takaisin. “Olisi voinut luulla, että olisit lähettänyt serkkuni Azkabaniin noin vain. Mutta ei - Sirius Black ja hameenhelmat, olisihan minun pitänyt tietää!”
Sirius virnisti. “No, tämä hameenhelma lähtee nyt antamaan virallista raporttiaan taikaministeriöön. Voinko luottaa siihen, että sinut löytää täältä jatkossakin?”
  “Se riippuu Claudiasta.” Red katsoi tyttöä kysyvästi. “Miten on, kestätkö asunnossasi kuollutta miestä?”
  “Taidan olla sen sinulle velkaa“, Claudia myönsi.
  “Siinä kuulit, Sirius.”
Sirius nyökkäsi ja nousi ylös tyytyväisenä saamaansa vastaukseen. Myös Claudia kapusi pyytämättä jaloilleen ja tarjoutui saattamaan hänet ovelle. Red jäi hämmentämään suurieleisesti teemukillistaan keittiöön.
  “Kuule, Red”, Sirius kysyi vielä viivytellen ennen lähtöään. “Sanoit, että Alessandro Visardo kertoi sinulle jonkin Voldemortiin liittyvän huhun, joka sai sinut palaamaan Englantiin. Mikä se oli?”
Red kohotti kulmiaan. “Älä pelkää. Sillä ei ollut mitään tekemistä sinun vatsalihaksiesi kanssa, joten voit nukkua yösi huoleti.”
  “Taitaa olla turhaa yrittää saada sinusta irti tuon parempaa vastausta?”
  “Oppiihan se vanhakin koira uusia temppuja”, Red huomautti tyytyväisenä.
Sirius pyöritti silmiään ja kääntyi mennäkseen ovelle, mutta pyörähti sitten vielä ympäri. “Olen iloinen, että tulit takaisin Lontooseen.”
  “Ei ihme. Tämä kaupunkihan on suistunut katastrofin partaalle ilman minua“, Red sanoi ylimielisesti. Hänen ilmeensä kuitenkin paljasti hänen olevan Siriuksen kanssa täysin samaa mieltä.

  “Joten… Mielenkiintoinen käänne”, Claudia totesi seistessään Siriuksen seurana rappukäytävässä. “En olisi osannut odottaa, että hän on elossa. Vaikka juuri sen vuoksi meidän kai olisi pitänyt osata odottaa sitä, vai mitä?”
Sirius hymähti. “Minua lähinnä ihmetyttää se, että hän on sinun serkkusi. Oletteko te läheisiäkin?”
  “Jonkin verran. Tutustuin tosin häneen vasta vanhempana, koska äitimme olivat sitä mieltä, että hän on liian turmeltunutta seuraa minulle.” Claudia hymyili paljonpuhuvasti. “En tiedä, onko Red puhunut sinulle, mutta me tulemme toiveissaan puhdasverisestä suvusta. He kuuluvat tiedät-kai-kenen kannattajiin, vaikka eivät uskaltaisikaan tehdä asian hyväksi mitään.”
  “Heiltäkö sinä opit kidutuskirouksen?” Sirius katsoi tyttöä tarkkaavaisesti.
  “Voi Merlin, olen vieläkin kamalan pahoillani siitä… ei, sen opin ihan oikeasti kadulta.”
  “Ja onnistuit ilmeisesti nukkumaan, kun Tylypahkassa saarnattiin anteeksiantamattomista kirouksista?”
  “En ole koskaan ollut Tylypahkassa”, Claudia livautti.
  “Ai… Beauxbatonissa? Ei, sitten sinun täytyy tulla Durmstrangista”, Sirius päätteli. “Siellä tuskin huolehditaan turhan paljon anteeksiantamattomista kirouksista.”
  “Tuota… itse asiassa minulla on ollut kotiopettaja.”
  “Mitä?”
  “Syytä serkkuani Rediä. Hän ajautui koulussa niin väärille poluille ja iski niin sukuun sopimattoman tytön, että vanhempani päättelivät, että on parempi pitää minut poissa koulusta. En minä huvikseni ole tarjoilija Vuotavassa Noidankattilassa”, Claudia sanoi vinosti hymyillen. “Minun koulutuksellani vain ei saa paljon muuta.”
  “Anteeksi”, Sirius mutisi. “Ei minun ollut tarkoitus irvailla sinulle siitä tarjoilijanurasta.”
Claudia pudisti päätään huvittuneesti hymyillen. Nyt kun Sirius osasi etsiä serkuksista yhdennäköisyyksiä, hän tajusi selkeästi tuon hymyn olevan Redin hymy.
  “Älä huolehdi, Sirius. Ei sinun tarvitse pitää minusta vain, koska olen Redin serkku.”
  “En minä aio pitää sinusta”, Sirius lupasi.
  “Hyvä.”
  “Hyvä.”
  “Hauskaa päivänjatkoa, herra Black.” Claudia livahti takaisin asuntoonsa ja sulki oven perässään.

***

  “Oletteko huomanneet Siriuksessa jotakin outoa?” Lily uteli otsa rypyssä.
Cinnamon ja Dana katsahtivat toisiinsa. Dana oli tuntenut Siriuksen vasta niin vähän aikaa, ettei yrittänytkään havaita muutoksia tämän vähintäänkin poukkoilevassa käyttäytymisessä. Cinnamon sen sijaan uskoi tietävänsä, mistä Lily puhui. Sirius oli käyttäytynyt edellisten kolmen päivän ajan kuin vierivä lumipallo. Hän säntäsi lujaa vauhtia sinne tänne, syöksyi äkkiarvaamatta nurkan takaa niskaan ja nauroi mennessään. Hän oli suorastaan pelottavan hyvällä tuulella ottaen huomioon sen, että hän oli eronnut tyttöystävästään vain kuukautta aiemmin. Ellei Cinnamon olisi tiennyt - tai halunnut tietää - paremmin, hän olisi saattanut epäillä, ettei Sirius ollut juuri Ariannasta välittänytkään.
  “Ehkä Sirius käy vähän… ylikierroksilla”, Cinnamon totesi diplomaattisesti.
  “Niin kuin liikaa kofeiinia nuuskannut laiskiainen? Oi, katso - ihana paita!”
Lily lennähti näyteikkunaan luomaan palvovia katseita vaaleanvihreään puseroon, joka solmittiin miehustan alta.
  “Sääli, että se on tuon värinen. Punapää ei voi pitää mitään hauskaa. Sinulle se saattaisi sopia, Dana.” Lily pyöräytti yllättyneen Danan muitta mutkitta ympäri ja tarkasteli hänen olemustaan.
Dana karahti punaiseksi. “Enpä tiedä.”
  “No, minä tiedän, ja minusta sinun pitää ehdottomasti sovittaa sitä. Sisälle vain!” Lily tuuppasi tytön sisään kaupan ovesta.
  “Lily”, Cinnamon suhisi seuratessaan Danaa. “Älä ole kovin armoton! Hän on ujo!”
  “Älä pelkää, yritän vain tutustua häneen.”
Lily pujahti Danan ja Cinnamonin kannoilla sisälle vaateliikkeeseen. Heinäkuun alun alennusmyynnit olivat alkaneet, mutta liikkeessä oli siitä huolimatta hiljaista. Myyjäkin näytti keskittyneen asiakaspalvelun sijasta ristikkolehden täyttämiseen. Hän ei kiinnittänyt tyttöihin mitään huomiota heidän sujahtaessaan paitapinojen luokse.
Lily työnsi vihreän puseron Danan käsiin ja marssitti tytön kohti sovituskoppia. Oli todella sääli, että Dana oli niin mielettömän ujo. Hän tuntui hyväksyneen Cinnamonin jonkinlaiseksi ystäväkseen, eikä se ollut mikään ihme - heidän luonteissaan oli paljon yhteistä. Muita Kelmejä Dana kuitenkin arasteli vielä toistaiseksi. Lily toivoi, että olisi voinut tehdä jotakin asian korjaamiseksi. Dana olisi ollut todella mukava tyttö, ellei olisi ollut niin paljon hiljaa.
  “Miten se sopii?”
  “Varmasti paremmin kuin omat vaatteesi tätä nykyä“, hiljainen, kolea ääni sanoi Lilyn selän takaa.
Ensi alkuun Lily ei ollut tunnistaa puhujaa. Edellisestä kohtaamisesta oli liian kauan, ja hän oli aina tehnyt parhaansa, mitä tuli epämiellyttävien asioiden unohtamiseen. Sitten hän muisti. Mikaja Thornton, Velhojen Vakoiluverkoston epävirallinen johtaja ja ehdoton synti. Nainen ei ollut muuttunut vähääkään, ja Lily olisi saattanut hyvinkin epäillä kykyään tunnistaa ihmisiä, ellei olisi tiennyt sekaannuksen johtuvan pitkälti Mikajan ilmestymisen aiheuttamisesta yllätyksestä. Oli yleisesti tunnettu tosiasia, ettei Mikaja ollut sanonut hänelle vapaaehtoisesti montakaan sanaa - miksi siis aloittaa nyt?
  “Sinua ei ole näkynyt VVV:ssä”, Mikaja totesi kasvoillaan ilme, joka täydensi lauseen: “onneksi.”
  “Älä pelkää. Aion kyllä palata työhöni ensi vuoden puolella.”
Lily piti äänensä huolitellun viileänä. Hän ei pitänyt Mikajasta, eikä halunnut antautua minkäänlaiseen turhaan väittelyyn naisen kanssa. Kaikki tiesivät, ettei Mikaja osannut tapella reilusti.
  “Älä turhaan kiirehdi. Tulet huomaamaan, ettei kukaan ole edes huomannut poissaoloasi.”
  “Alessandro saattaisi olla eri mieltä.”
  “Visardo onkin tunnettu kehnosta arvostelukyvystään.” Mikaja loi likaisen katseen Cinnamoniin, joka teeskenteli arvostelevansa Danan puseroa samalla kun kuunteli keskustelua häpeämättömästi.
  “Oliko sinulla jotakin asiaakin?” Lily naputti merkitsevästi rannekelloaan.
  “En haaskaisi aikaani sinuun, ellei olisi. Minne sinä olet piilottanut Visardon?”
Lily räpäytti silmiään. “Säästä mustasukkaisuuskohtauksesi jollekulle muulle. Minä en ole nähnyt Alessandroa yli kuukauteen.”
  “Valehtelet”, Mikaja sihahti myrkyllisesti. Hän astui lähemmäs Lilyä. “Visardo ei lähtisi Vakoiluverkostosta ilman hyvää syytä.”
  “Olet harvinaisen huolissasi hänestä ollaksesi joku, joka ei voi sietää häntä.”
  “Olisin onnellinen, jos joku poistaisi hänet pikimmiten maailmankartalta! Sitä ennen haluaisin kuitenkin hänen palauttavan minulle Casuksen tapausta koskevat paperit. Pikimmiten.”
  “Sinun on turha katsoa minua noin“, Lily ilmoitti. “Minä en ole nähnyt Alessandroa sen enempää kuin sinäkään, ja vaikka olisinkin, en varsinaisesti haaskaisi aikaani välittääkseni hänelle viestejä sinulta.”
  “Varo sanojasi!” Mikajan käsi lennähti taikasauvan kahvalle.
Lily suoristi selkäänsä. “Älä viitsi, Thornton. Meitä on kolmea, sinua yksi.”
  “Teitä on kaksi“, oikaisi Mikaja. “Browning ei käytä taikuutta.”
Lily säpsähti. Miten Mikaja tiesi Danasta? Hän vilkaisi Danaa selitystä hakien, mutta tyttö oli keskittynyt mittailemaan peilin kautta vihreän puseron helmaa.
  “Kuule, Mikaja, sinun asemassasi minä antaisin olla. Alessandro on todennäköisesti mennyt vähäksi aikaa takaisin Italiaan ja palaa parin viikon päästä sinun rakkaat paperit mukanasi. Hän vain nauraisi sinulle, jos näkisi sinut hermoromahduksen partaalla hänen vuokseen.”
  “Tai sitten hän on saanut tarpeekseen siitä blondista, josta hän aina jauhaa ja laukkasi ulos kaupungista häntä koipien välissä”, Mikaja tuhahti. “Pidin hänestä enemmän, kun hän uskalsi vielä myöntää olevansa sydämetön hölmö.”
  “Sinä et ole ikinä pitänyt hänestä.”
  “Älä korjaa minun virheitäni, Potter!” kivahti Mikaja. “Merlin, olen haaskannut jo liikaa aikaani sinuun.”
Nainen kääntyi ympäri ja harppoi ulos kaupasta terävin askelin. Lily jäi tuijottamaan hänen jälkeensä tietämättä, mitä ajatella. Kylmistä sanoistaan huolimatta Mikaja oli onnistunut herättämään hänen uteliaisuutensa siinä missä huolensakin. Hän ei ollut nähnyt Alessandroa sitten juhliensa ja oli automaattisesti otaksunut tämän kamppailevan Vakoiluverkoston kiireiden kanssa. Oliko mahdollista, että Alessandro olisi ollut kaiken aikaa Vakoiluverkostossa, mutta onnistunut yksinkertaisesti välttelemään Mikajaa? Tuskin - Alessandro vihasi Mikajaa ja käytti suuren osan ajastaan yrittäen tehdä tämän elämästä helvettiä. Mies ei siis ollut Vakoiluverkostossa. Minne hän oli lähtenyt?
  “Luuletko todella hänen menneen takaisin Italian?” Cinnamon uteli kevyesti. “Ei sillä, että minua kiinnostaisi, mutta - “
Lily pudisti ajatuksissaan päätään. Jos Alessandro olisi palannut Italiaan, tämä olisi kyllä ilmoittanut siitä hänelle. Alessandro antoi mielellään itsestään riippumattoman, toisia ihmisiä tarvitsemattoman kuvan, mutta siitä huolimatta hän oli ottanut Lilyn liittolaisekseen ja tiedotti tytölle liikkeistään silloin, kun ne edellyttivät poikkeuksellisen pitkää matkaa ulkomaille. Nyt hän ei ollut tehnyt niin. Se saattoi merkitä vain yhtä asiaa: hänellä oli meneillään jotakin, minkä hän halusi salata Lilyltä visusti.
  “Mitä minä teen tämän paidan kanssa?” Danan ahdistunut ääni kysyi katkaisten Lilyn mietteet. “Ei muuten, mutta minun pitäisi olla jo pesemässä ikkunoita.”

***

Cinnamon istui olohuoneen sohvalla odottamassa, kun Dana palasi ikkunanpesuretkeltään punaposkisena ja paidanhelmat märkänä. Kyseessä oli neljäs kerta, kun Cinnamon oli nähnyt Danan palaavan töistä, eikä hän voinut olla ihmettelemättä sitä vaikutusta, joka ikkunanpesulla Danaan oli. Aina töiden jälkeen Dana vaikutti tavallista iloisemmalta, puhui ja hymyili enemmän. Cinnamon ei käsittänyt, miten kukaan voisi olla niin kiintynyt ikkunoiden pesemiseen.
  “Sinulla on sitten kammottavan epäsäännölliset työajat”, hän kommentoi, kun Dana liittyi hänen seuraansa olohuoneeseen.
  “Lika on epäsäännöllinen asia”, Dana vastasi tuijottaen kaukaisuuteen.
  “Jopa heinäkuussa?”
  “Varsinkin heinäkuussa. Kaikki se lika ja rapa ja - ei, pahinta on ehdottomasti auringonvalo!”
  “Missä päin sinä siivoat?”
  “Jästi-Lontoossa, enimmäkseen.”
Cinnamon pudisti päätään. “En ole koskaan nähnyt noitaa, joka suhtautuisi noin innokkaasti jästin elämään.”
  “Ehkä et ole katsonut tarpeeksi tarkasti.” Dana hymyili. “Sitä varten on perustettu toimistokin - Jästisoluttautumisyksikkö. Ne pystyvät tekemään kenestä velhosta tahansa jästin alle viikossa. Ja tiedätkö mitä? Siellä on töissä myös puhdasverisiä.”
  “Kuten?”
  “Andromeda Tonks”, Dana sanoi silmääkään räpäyttämättä.
  “Älä narraa!” Cinnamon huudahti.
  “Totta se on. Näin sen omin silmin, kun - “ Dana vaikeni.
Cinnamon nojautui lähemmäs tyttöä. “Oletko sinä käynyt siinä toimistossa? Aiotko sinä ryhtyä jästiksi?”
  “En juuri nyt”, Dana mutisi. “Ehkä sitten tulevaisuudessa.”
Cinnamon ei keksinyt mitään sanottavaa. Hän ei pystynyt käsittämään, miksi kukaan tahtoisi elää jästin elämää. Taikuus teki kaikesta niin paljon helpompaa. Taikamaailmassa ei tarvinnut sähkön tai autojen kaltaisia asioita; siellä pystyi pitämään itse huolen omasta itsestään. Cinnamonin silmissä jästien maailma oli aina vaikuttanut kapealta, päättymättömältä putkelta, joka rajasi huolellisesti ulkopuolelle kaiken, mikä ei sopinut sen normeihin.
  “Mutta me taikaväki olemme samaa sarjaa“, Dana huomautti, kun Cinnamon mainitsi hänelle ajatuksestaan. “Vai kuinka moni meistä muka tuntee jästien elämänmenoa? Kuinka moni meistä tuntee auton, tai metron? Kuka meistä selviäisi päivääkään heidän maailmassaan ilman taikuutta?”
Cinnamon oli hetken hiljaa. “En ole ikinä ajatellut sitä tuolla lailla.”
  “Useimmat eivät ole. Meillä ei ole mitään syytä.”
  “Mikä sinun syysi on?” Cinnamon nosti katseensa Danan vihreisiin silmiin.
Dana kumartui nappaamaan pöydällä olevasta kulhosta omenan ja puraisi sitä. “Kuule, Alessandro Visardosta…”
  “Mitä?” Cinnamon jäykistyi.
Dana kohautti harteitaan. “Ei mitään erityistä. Olen vain utelias. Hän kuulemma pitää sinusta.”
  “Alessandro Visardo, pitää jostakusta? Onnittelut sinulle, Dana Browning. Olet juuri lausunut Lontoon parhaan vitsin.”
  “Tarkoittaen?”
Cinnamon veti syvään henkeä. “Meillä on tietty historia. Seilausta sinne tänne, paljon tappelua, katoamisia... ei mikään kaunis juttu. Tiivistettynä versiona voisi kai sanoa, että minä ihastuin häneen ja erosin Remuksesta hänen vuokseen - tai no, en ihan kokonaan hänen vuokseen, mutta ymmärrät varmaan kuvion. Luulin, että hänkin pitäisi minusta. Sitten kävi ilmi, että hän on joko jakomielitautinen tai yksinkertaisesti nauttii ihmisten tunteilla leikkimisestä, koska hän ei todellakaan halunnut seurustella kanssani. Hän… en oikein tiedä, mitä hän haluaa. Yhtenä hetkenä hän näyttää kiinnostuneelta, seuraavaksi hän joko tekee jotakin ilkeää tai katoaa maasta. Olen yrittänyt ymmärtää häntä, mutta…” Cinnamon pudisti päätään tajutessaan puhuvansa pikemminkin itselleen kuin Danalle. “Joskus minusta tuntuu, että Alessandro haluaa minun vihaavan itseään. Tämä varmaan kuulostaa tosi typerältä, mutta en saa päästäni ajatusta siitä, että hän syyttää itseään jostakin ja pysyttelee sen takia yksin. Että hän kuvittelee pääsevänsä sen asian yli, mutta epäonnistuu kerran toisensa jälkeen ja katoaa. En tiedä, todennäköisemmin hän vain on sadistinen sika, joka nauttii tunteillani leikkimisestä ja minä vain yritän kaunistella asioita, koska pidän hänestä. Pidin. Pidin, en pidä. Olen päässyt hänestä yli.”
Dana ei sanonut mitään, katseli vain hiljaisena, kuinka Kissa ja Jasper kävivät nelijalkaisten sotaa keittiössä. Cinnamon haroi hiuksiaan.
  “Oletko sinä ollut koskaan rakastunut, Dana?”
  “Eiköhän jokainen tyttö ole“, Dana sanoi kuivasti, mutta haaveellinen ilme hänen silmissään antoi ymmärtää, että hän oli sitä edelleen.

***

Sirius tarttui ovenkolkuttimeen ja iski sitä vasten tummanvihreää kerrostalo-ovea niin lujasti, että maali rapisi oven pinnasta laattalattialle. Kerrostalot tuntuivat olevan aina samanlaisia - joko ne olivat niin vanhoja, että olivat portaita myöten lahoamaisillaan, tai niin uusia, ettei niiden portaita uskaltanut käyttää kostean maalin pelossa. Tämä talo kuului ehdottomasti ensimmäiseen kategoriaan tunkkaisine eletyn elämän hajuineen.
Sirius kuulosteli askeleita sisältä asunnosta. Hän ei ollut käynyt tapaamassa Rediä sitten miehen äkillisen paljastumisen, vaan oli yrittänyt antaa itselleen aikaa tottua ajatukseen siitä, että hänen kuolleena pitämänsä ystävä olikin äkkiä elossa. Nyt heidän kohtaamisestaan oli kulunut kuusi päivää ja Sirius arveli olevansa vähitellen sinut tilanteen kanssa. Ajatellessaan Rediä hän ei enää ajatellut automaattisesti ruumista, vaan elävää, teetä juovaa ja viimeiseen pisaraan saakka sarkastista ihmistä. Muutos tuntui niin lohdulliselta, että vähä vähältä se riitti tainnuttamaan jopa Ariannan lähdön aiheuttamat haamut. Remus oli huomauttanut useaan otteeseen Siriuksen käyttäytyvän kummallisen hilpeästi. “Älä vain sano, että olet mennyt litkimään Ivan Ilomielen Ilolientä”, hän oli murissut edellisenä aamuna, kun Sirius ei ollut suostunut kertomaan, miksi ei osannut lakata nauramasta itsekseen. Red oli ollut julma kieltäessään häntä kertomasta totuutta ystävilleen.
Ovi avautui ja Claudia Hollowayn kasvot ilmestyivät ovensuuhun.
  “Hei”, Sirius mutisi yllättyneenä. Hän oli toivonut näkevänsä Redin, ei suinkaan pelottavaa Claudiaa, vaikka hänen olikin myönnettävä, että Claudia näytti huomattavasti ystävällisemmältä nyt, kun tyttö ei aikonut langettaa häneen kidutuskirousta.
  “Ai, sinä. Red onkin odottanut sinua. Hän luuli, että tulisit paljon aiemmin.”
Sirius nyökkäsi vakavana. “Hän arvatenkin kuvittelee, etten pysty enää hengittämään ilman häntä.”
  “Pystytkö sinä?” Claudia kohotti kulmiaan.
Sirius tuijotti häntä.
  “Se oli vitsi“, Claudia selitti kuivasti ja päästi miehen astumaan sisälle eteiseen, joka olisi Siriuksen mielestä ansainnut pikemminkin kaatopaikan kuin eteisen arvonimen. Lattialla lojuva raidallinen matto oli peittynyt erilaisten saappaiden, korkokenkien ja lenkkikenkien alle niin tehokkaasti, että ainoastaan pieni kaaoksen keskeltä pilkistävä kulma paljasti sen olemassaolon. Sirius lisäsi omat kenkänsä joukon jatkoksi ja seurasi Claudiaa keittiöön.
  “Red ei ole nyt kotona”, Claudia mainitsi olkansa ylitse.
Sirius seisahtui paikoilleen. “Väitätkö, että hän on kehittänyt itselleen näin nopeasti mittavan seurapiirielämän? Hän, kuollut mies?”
  “Joku saattaisi pitää haudasta noussutta miestä seksikkäänä.”
  “Ja joku toinen pitäisi pelkkää ajatusta äärimmäisen pahoinvointia aiheuttavana”, Sirius tokaisi.
  “Kynnet piiloon, auroripoju! Minä en katsele serkkuani sillä silmällä.”
  “Minä en ole varsinaisesti kiinnostunut, vaikka katselisitkin”, Sirius ilmoitti ja siirsi varoen keittiönpöydällä lojuvia papereita syrjään hypähtäen vapaalle kulmalle istumaan. Hän ei tiennyt, pitäisikö hänen jäädä odottamaan Rediä. Toisin kuin Claudia ilmeisesti kuvitteli, Siriuksella oli Redille oikeaakin asiaa - tai itse asiassa asia oli Lilyn, mutta koska Lily ei tiennyt Redin olemassaolosta, jäi tietojen urkkiminen Siriuksen tehtäväksi. 
  “Tuleeko Red pian?”
  “Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että voisit saman tien kysyä puutarhamyyrältä sen mielipidettä velhojen neuvoston kokouksesta ja saisit todennäköisesti vähemmän epämääräisen vastauksen. Ei aavistustakaan”, Claudia tarkensi Redin huvittunut pilke silmissään. Se oli todella häiritsevää, Sirius ajatteli - että hän ei voinut katsella Claudiaa yhtään tarkemmin ilman, että tunsi arvioivansa Redin ulkonäköä.
Sirius empi.
   “Voit kyllä jäädä tänne odottamaan, jos haluat“, Claudia jatkoi samaan sävyyn. “Minä voin mennä huoneeseeni ja olla äänetön, näkymätön, hajuton ja mauton, jos sinulle tulee siitä parempi olo.”
  “Et sinä häiritse minua ollenkaan“, Sirius valehteli kiroten omaa ritarillisuuttaan, joka ei antanut hänelle lupaa loukata naista, vaikka tuo nimenomainen naiselävä olisi syyllistynyt kidutuskirouksen käyttämiseen. Miksi hän ei ollut voinut vain sanoa suoraan, että hänellä oli vaivaantunut olo Claudian seurassa? Nyt oli jo liian myöhäistä, sillä Claudia oli jo hyväksynyt hänen sanansa ja etsi epätoivon vimmalla puhtaita teemukeja kaapista. Sirius huokaisi itsekseen. Tästä näyttäisi tulevan mukava ompeluseuran keskustelukerho.
  “Sitruuna-alruunaa vai tavallista inkivääri-pajunkissaa?”
  “Sitruuna-alruunaa. Kiitos.”
Claudia jätti teepannun huolehtimaan itse teen valmistamisesta ja liittyi Siriuksen seuraan pöydän kulmalle.
  “Olen vähän miettinyt koko kidutuskirousjupakkaa”, töksäytti Sirius.
  “Arvelinkin, ettet unohtaisi sitä noin vain:”
  “No, siinä on jotakin epäloogista”, Sirius sanoi Claudian tyynen äänensävyn hermostuttamana. “Tai siis, ymmärrän kyllä että et ole ollut Tylypahkassa ja että perheesi on opettanut sinulle pelkkiä epäsoveliaita kirouksia, mutta pahus, et kai sinä sokea ja kuuro ole? Koska sinulla täytyy olla oikeasti vikaa näössä, jos olet onnistunut sivuuttamaan kaikki ministeriön anteeksiantamattomia koskevat tiedotukset Päivän Profeetassa. Sitä paitsi ne lähettävät niitä tiedotuksia koteihinkin!”
Claudia hymyili viileästi. “Entä mikä saa sinut luulemaan, että kotiini tilattaisiin Päivän Profeettaa? Tai että kukaan perheessäni lukisi niitä tiedotuksia?"
  “Tuskin te minkään sensuurin pauloissa elätte!” älähti Sirius.
Claudia kohautti harteitaan, kutsui teepannun heidän luokseen ja kaatoi molemmille teetä. “On helpompaa olla kuin haluta olla puhdasverinen. Puhdasverisiä ihailevien puoliveristen täytyy todistaa kelpoisuutensa kaikin mahdollisin keinoin. Siihen sisältyy erittäin tärkeänä osana taikaministeriön toimien halveksuminen ja heidän tiedonantojensa tahallinen laiminlyönti.”
  “Kiitos tietoiskusta, neiti Ensyklopedia”, Sirius mutisi, mutta sisimmässään hän oli ällistynyt. Hän oli aina elänyt siinä uskossa, että ainoastaan puhdasverisillä oli vaikeaa - mutta jos Claudian tarina oli totta, ei ollut mikään ihme, että tämä oli onnistunut välttämään kaikki tiedot kidutuskirouksen kaltaisista asioista.
Huoneeseen laskeutui vaivaannuttava hiljaisuus. Claudia heilutteli raidallisten polvisukkien verhoamia jalkojaan ilmassa.
  “Joten… missä Red on?”
  “Huoneessaan.” Claudia nyökäytti päällään käytävän päässä odottavan suljetun oven suuntaan.
Sirius kurtisti kulmiaan. “Minä luulin sinun sanoneen, ettei hän ole kotona.”
  “Ei hän olekaan.”
  “Kuule, tiedän naisten olevan epäloogisia... mutta sinä taivuttelet jo rajoja, neiti Holloway.”
Claudia ravisti ärtyneenä tummaa otsatukkaansa. “Minä en tiedä, missä hän on. Hän on nyt parina päivänä lukkiutunut tuonne huoneeseensa ja ilmoittanut, ettei häntä saa häiritä. Kun sitten yhden kerran menin käymään hänen huoneessaan... hän ei ollut siellä. Eikä hän ollut lähtenyt oven kautta, niin että teknisesti ottaen hän joko on huoneessaan tai kasvattanut itselleen liskon jalat ja kiipeilee onnellisena kerrostaloseiniä pitkin alas. Saat itse valita mieleisen vaihtoehdon.”
Sirius sulatteli tietoa kaikessa rauhassa. “Hän katoaa huoneestaan?”
  “Niin minä taisin juuri sanoa.” Claudia näytti kyllästyneeltä.
  “Mutta minne?”
  “Täytyykö minun todella selittää sinulle, mitä käsite kadota merkitsee?"
Sirius nosti kätensä pystyyn. “Älä vain käytä kidutuskirousta minuun.”
  “Miksi? Eivätkö lihaksesi ole vielä toipuneet edelliskerrasta?” Claudia sinkautti.
  “Minun lihakseni ovat saaneet paljon harjoitusta, kiitos vain”, Sirius torjui kohteliaasti.
Claudia tuhahti. “Miksiköhän voin hyvin uskoa tuon?”
  “Kyseenalainen historiani luutakomerossa on kirjottu kasvoilleni“, Sirius sanoi totisena.
  “Ja tuoko tepsii tyttöihin?”
  “Entä mikä sinuun tepsii?”
  “Sinä tuskin osaat todella keskustella”, Claudia veikkasi alentuvaan sävyyn.
  “Päinvastoin. Voitin Tylypahkan Parhaan Keskustelijan arvonimen seitsemän kertaa kouluaikanani. Bravuurinumeroni on pitkä ja vakava keskustelutuokio aiheesta minne luulet Red Stronin kadonneen?"
  “Ymmärrän vihjeen, Black, mutta tosissani - en tiedä.”
  “Eikö sinulla ole mitään aavistusta?” Sirius painosti innokkaasti. Hän tunsi palaavansa henkisesti takaisin Tylypahkaan ja aikoihin, jolloin hän ja muut Kelmit olisivat olleet valmiita kaivamaan tietoja Redistä  vaikka sitten kiven alta. Silloin he olivat epäilleet Rediä kuolonsyöjäksi. Nyt Sirius oli yksinomaan utelias. Oli selvää, että Redillä oli ollut joku hyvä syy palata takaisin Englantiin - liittyivätkö tämän katoamiset mahdollisesti asiaan? Red oli sanonut saaneensa jonkin vihjeen Alessandrolta… ja nyt Lily oli huolestunut Alessandron äkillisestä katoamisesta siinä määrin, että Sirius oli tullut kyselemään Rediltä asiasta.
Claudia kohautti olkiaan. “Ei hän minulle mitään kerro, minähän olen vain hänen serkkunsa. Tiedän vain sen, että hän katoaa noin kerran päivässä ja aina kun hän tulee takaisin, hän on kammottavan poissaolevalla tuulella. Voisi melkein kuvitella, että hän on tunkenut päänsä tunniksi vesiämpäriin ja turruttanut järjenjuoksunsa - ainakin hänen kommunikaatiotasonsa antaa ymmärtää niin.”
  “Hmm… Nyt minua alkoi kiinnostaa.”
  “Sen kun kiinnostut. Turhaa se on joka tapauksessa”, Claudia sanoi ja haukotteli leveästi. “Taikaministeriön huippuvakoojatkaan eivät saisi Redistä selville mitään, mitä hän ei haluaisi heidän tietävän.”
Sirius tuijotti tyttöä kiinteästi. “Onko minun tarkoitus ottaa tuo haasteena?”
  “Kukaties”, Claudia vastasi matalalla äänellä. Selvästikään hän ei käsittänyt puhuvansa miehelle, joka ei koskaan kieltäytynyt haasteesta.
  “Kiinni veti”, Sirius tokaisi ja ojensi Claudialle kätensä yllättäen tytön täysin. “Minä otan selvää, minne sinun serkkusi katoaa. Yhdellä ehdolla, tosin.”
  “Mikä se mahtaa olla?” Claudia tiedusteli kuivasti. “Että ryhdyt toimeen vasta ensi vuonna?”
  “Että sinä tulet mukaan”, Sirius sanoi lyhyesti.
Claudia tuijotti häntä kuin hän olisi kasvattanut kaksi päätä ja vaaleanpunaisen irokeesin. “Mitä varten?”
  “On ikävä esitellä omaa nerokkuuttaan, ellei kukaan ole paikalla todistamassa sitä. Sitä paitsi - “
Claudia ei saanut kuulla, mitä Sirius oli aikonut lisätä, sillä juuri sillä hetkellä Redin huoneen ovi kolahti ja he kiirehtivät hypähtämään kauemmas toisistaan. Redin astuessa ulos huoneestaan poissaoleva hymy huulillaan molemmat sekoittivat syyllisyydentuntoisesti teemukiensa sisältöä.
Red kohotti kulmiaan. “Olisi pitänyt arvata, Sirius Black. Ryhdyt iskemään serkkuani heti kun silmä välttää.”
  “Itse asiassa tulin alunperin iskemään sinua, mutta koska et ollut paikalla, jouduin tyytymään sukulaistyttöösi. Huono korvike, täytyy sanoa. Jäykkä kuin heinäseiväs, ei ollenkaan niin kuin sinä, professori Red.” Sirius hymyili vinosti.
  “Vaimoni on kuollut, mutta se ei tee sinusta yhtään haluttavampaa, Black”, Red murahti.
Sirius säpsähti. Red ei ollut koskaan puhunut Jazzin kuolemasta tuohon sävyyn - leikkiä laskien. Ellei hän olisi tiennyt paremmin, hän olisi saattanut luulla Rediä monijuomalientä nauttineeksi kuolonsyöjäksi. Sirius oli kuitenkin varma siitä, ettei maailman taitavinkaan kuolonsyöjä pystyisi matkimaan tuolla tavoin ihkaoikeaa, raivostuttavaa Red-virnettä.
  “Oliko sinulla jotakin asiaakin, Sirius?”
  “Sanoit tavanneesi Alessandro Visardon Italiassa”, Sirius mainitsi.
Red kiepsahti ympäri. “Sanoin jo, etten aio kertoa, mistä puhuimme!”
  “Sitten on hyvä, etten aio kysyä. Lähinnä minua kiinnostaa kuulla, tiedätkö, minne hän on mennyt. Hän on kuulemma kadonnut mystisesti, ja Lily on huolesta sairas. En kyllä ymmärrä, miksi…”
Rediä hymyilytti. “Minä en ole piilottanut häntä taka-taskuuni, jos sitä kuvittelit. Teimme yksinkertaisen vaihtokaupan: hän sai jotakin haluamaansa, minä sain mitä tarvitsin. Ja sikäli kuin tunnen hänen liikkeitään... voit kertoa Lilylle, että hän valvoo öitään turvaan. Visardo ei ole kahleissa kaktuksessa seitsemänkymmenen neitsyen kidutettavana.”
Red katkaisi keskustelun siihen ja kääntyi teepannun puoleen ajatukset selvästi jo muiden asioiden parissa askarrellen. Claudia oli ollut oikeassa: hän todella vaikutti poissaolevalta. Hän jopa hymyili - ei läpeensä raivostuttavasti tai ivaa tihkuen, vaan todella hymyili. Niin kuin Jazzille aikoinaan.
Sirius vilkaisi Claudiaa merkitsevästi ja nousi ylös. Hän aikoi todella ottaa Redistä selvää, vaikka se jäisi hänen viimeiseksi teokseen.

***

A/N: Tuo oli oikeasti hankala kirjoittaa. Saisiko siitä palkaksi yhtään kommentteja?

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 20.6.07
« Vastaus #143 : Kesäkuu 28, 2007, 19:29:29 »
Heipä hei, ja kiitos taas kaikille ihanista kommenteista! Tämän jatkon kanssa kesti vähän kauemmin, mutta ei onneksi sentään kuukautta :) nyt olen lähdössä maanantaina Orivedelle kirjoitusleirille viikoksi, eli en tiedä, miten ehdin laittamaan jatkoa - yritän ehdottomasti saada jatkon valmiiksi ennen maanantaita, koska en haluaisi jättää sitä viikoksi hautumaan. Seuraavasta osasta tulee Hauska. Tai ainakin se on sitä päässäni tässä hetkellä.

Heirii, kiitos! Siriuksen ja Ariannan väleissä ei ollut kyse niinkään rakkaudesta, vaan pikemminkin sellaisesta, ettei osattukaan olla kovin vakavia ja tukea toisia ongelmissa ja niin edespäin. Mutta siitä lisää myöhemmin. On totta, että Claudiassa on samaa kuin Ariannassa - syystäkin - mutta erottaviakin piirteitä löytyy, tai ainakin olen tehnyt parhaani siihen suuntaan :) Kyllä, Jazz on kuollut ja kuopattu - mutta pysyykö siellä, siitä ei ikinä tiedä.

Dust to Dust, kiitos :) kiva, että joku pitää Claudiankin puolta, vaikka olisi kuinka vamppi kyseessä. Minä henk. koht. tykkään Claudiasta.

Upah, en tosiaan missään vaiheessa sanonut, että Red on kuollut - taisin sanoa, ettei Redin olinpaikka ole minun kerrottavissani, vaan Redin, sitten kun se päättää ilmoitella itsestään. Niin kuin mr. nyt tekikin. Kiitos!

Pferd, kiitos, kiva jos tykkäsit :) kyllä Red pian esittäytyy muillekin Kelmeille - ihanissa olosuhteissa...

LongDistance, kiitos itsellesi.

Bulla, kiitos, toivottavasti henki kulkee edelleen :)

Suirisevol, kiitos! Totta, Red saattaa olla vähän oudompi kuin ennen - mutta sen verran voin vannoa, että Red ei ole iskenyt Voldemortia eikä tämän tyttöystävää. Red on vähän ongelmallinen tapaus: se tappaisi minut, jos yrittäisin naittaa sitä kenellekään muulle kuin Jazzille, mutta toisaalta en osaa kuvitella Rediä yksinäisenä kahdeksankymmentävuotiaana pappana, joka viilettää lujaa mäkeä alas rollaattorin kanssa ja tekee voitonmerkkejä mennessään. Red olisi onnellisempi kuolleena :D

Argetlam, Kelmit ja Red uudelleenesittäytyvät hyvin pian, kuten Pferdille jo sanoinkin :) Kiitos!

Meenai, Redin omituisuudenhan kuuluukin pistää silmiin, ei se muuten olisi Reddie ;) kiitos!

Tunnelimyyrä, kiitos :) ikävä kyllä Jazzia on tosiaan vaikea herättää eloon - kirjaimellisesti...

Snowrose, kiitos :)

Supernatural, kiitos! Danasta kuullaan kyllä pian lisää - ensin tosin täytyy antaa valokeila Potterin perheelle...

 - Sharra

85.osa - Vain saparo puuttuu
14.7.1980

Heinäkuun aurinko tunki lämpimät säteensä auroriosaston odotushuoneen ikkunasta sisään. Sirius lepuutti kättään vasten ikkunalaudan kalpeaa valokeilaa ja vilkuili kärsimättömästi yliaurori Rufus Rymistyirin toimiston ovea. Oven ulkopuolella  istuva pieni, nykerönenäinen sihteerinainen vastasi hänen katseeseensa suuret silmät myötätuntoa tihkuen. Jo kahteen otteeseen hän oli avannut suunsa ja tiedustellut, haluaisiko Sirius kenties kahvia tai kylmää vettä, mutta Sirius oli kieltäytynyt ylimielisesti molemmilla kerroilla.
Sihteeri tarttui pöydällään lojuvaan pergamenttiin ja vilkaisi sitä. “Yliaurori ottaa teidät vastaan nyt, herra... Black.”
Sirius nousi ylös ja marssi suoraa päätä Rymistyirin toimistoon. Kuten arvata saattoi, Rymistyir oli syventynyt papereihinsa ja teeskenteli viimeisen päälle kiireistä. Siriuksen nähdessään hän työnsi paperit syrjään ja yritti kovasti näyttää ärtyneeltä keskeytyksestä.
  “Black. Istu, ole hyvä.”
Sirius istui hitaasti kovalle nahkaistuimelle.
  “Tiedät varmaan, miksi olet täällä?”
  “Haluat keskustella Lestrangen ja Hollowayn tapauksesta“, Sirius sanoi sävyttömästi suostumatta näyttämään tunteita, jotka velloivat hänen sisimmässään muodostaen levottomuuden kaltaisia hahmoja. Hän oli elätellyt toivoa siitä, että pääsisi koko kidutuskirousjupakasta eroon helpolla, mutta Rymistyir näytti takertuneen tapaukseen ainoana toivoon erottaa hänet.
Yliaurori otti esille ohuen pergamentin. “Tiedätkö, mikä tämä on?”
  “Se on lausuntoni tapausta koskien.”
  “Aivan. No niin, olenko ymmärtänyt oikein, mikäli väitän sinun sanoneen tässä lausunnossa, että - “ Rymistyir konsultoi pergamenttiaan. “Sinä langetit kidutuskirouksen kuolonsyöjä Bellatrix Lestrangeen suojellaksesi neiti Claudia Hollowayta?”
Sirius nyökkäsi.
  “Onko se virallinen kantasi?”
  “Se on ollut virallinen kantani jo yli kahden viikon ajan“, Sirius vastasi pystymättä pitämään ärtymystä poissa äänestään.
Rymistyir hymyili hienoisesti. “Näiden asioiden käsittelyssä kestää aikaa. Ne on tutkittava tarkasti... tai jokin saattaa jäädä huomaamatta.”
  “Vihjaako yliaurori jotakin?”
Rymistyir oli juuri antamassa huolellisen viivytetyn vastauksensa, kun ovelle koputettiin.
  “Sisään!” ärtynyt yliaurori ärjäisi.
Red Stron harppoi huoneeseen poissaoleva ilme kasvoillaan. Siriuksen nähdessään hän pysähtyi niille sijoilleen ja pahoitteli kovaan ääneen keskeytystään, mutta hänen huulillaan oleva tuskin havaittava hymy paljasti koko häiriön olevan tarkkaan suunniteltu. Sirius pidätteli virnistystään.
  “Tässä on se raportti manaliuksista, pomo.” Red heilautti taikasauvaansa ja pieni pergamenttikäärö laskeutui siististi Rymistyirin pöydälle.
Rymistyir mulkoili miestä. “Eikö sinun pitänyt leikkiä kuollutta?”
  “Kaikki tässä huoneessa tietävät minun olevan elossa, ja sihteerisi pitää kyllä suunsa kiinni. Etkö pidäkin, Greta?”
Pisamanaamainen sihteerinainen lehahti punaiseksi ja nyökkäsi. Sirius pudisteli päätään. Mitä Red edellä, sitä naiset perässä - niin asianlaita oli ollut jo Tylypahkassa.
  “No niin”, Red aloitti ja veti tuolin itselleen. “Te kaksi arvatenkin jutustelette Lestrangen tapauksesta?”
  “Arvatenkin”, Rymistyir vahvisti näyttäen siltä, että saattaisi hyvinkin silputa Redin pieniksi palasiksi roskakoriinsa, ellei mies älyäisi häipyä paikalta. Rediä yliaurorin pahantuulisuus näytti kuitenkin vain provosoivan entisestään. Hän nosti jalkansa Rymistyirin työpöydän reunalle, risti käsivarret niskansa taakse ja hymyili kuivasti.
  “Kun nyt kerran olen täällä, voin auttaa teitä asian selvittelyssä. Tiedättehän, jokaisessa asiassa on aina kolme puolta. Sinun puolesi, sinun puolesi ja totuus.” Red osoitti ensin Rymistyiriä, sitten Siriusta ja lopulta itseään.
Rymistyir muuttui kasvoiltaan yhä punaisemmaksi.
  “Mitä jos kävisimme asiaan?”
  “Aivan”, Rymistyir sanoi jäykästi. “No niin, olin sanomassa Blackille, että taikalainvartijaosaston työntekijät väittävät löytäneensä monia epäkohtia hänen lausunnostaan. Suoraan heidän sanojaan lainatakseni heillä on syytä olettaa, että Black antoi väärän todistuksen suojellakseen neiti Hollowayta.”
  “Entä millaiset epäkohdat mahtavat olla kyseessä?”
  “Taikalainvartijaosasto muistutti minulle mitä ystävällisimmin, ettei ole todennäköistä, että Black pystyisi tekemään noin vain kidutuskirouksen, joka on perinteisesti pimeää taikuutta ja vaatii halua satuttaa.”
  “Black on ollut minun opetuksessani. Olen nähnyt hänen tekevän kidutuskirouksen”, Red vastasi hyväntuulisesti. Sitten hänen äänensä synkkeni. “Ja mitä tulee haluun satuttaa - tuskin yliaurori voi itsekään väittää, ettei haluaisi satuttaa Lestrangea, jos saisi siihen tilaisuuden? Lestrange tappoi Blackin veljen, pomo.”
Sirius säpsähti. Hän ei ollut tiennyt Redin tietävän.
Rymistyir ei lannistunut. “Lainvartijaosasto uskoo myös, että herra Black väitti neiti Hollowayn taikasauvaa omakseen.”
  “Ikävä kyllä lainvartijaosasto oli väärässä”, Red sanoi raivostuttavan hilpeään sävyyn. “Varmasti he olisivat huomanneet asian itsekin, jos olisivat vaivaantuneet tarkastamaan todisteet.”
Hän heitti paperinipun Rymistyirin pöydälle. “Siinä on täydelliset tiedot Blackin taikasauvasta. Kuten huomaat, ne täsmäävät täydellisesti Blackin antamaan lausuntoon.”
Rymistyir tarttui vastentahtoisesti papereihin ja kävi ne läpi murahdellen jotakin aina silloin tällöin. Mitä pidemmälle hän pääsi, sitä matalammiksi hänen murahduksensa muuttuivat, kunnes Siriuksesta tuntui, että hän keskusteli äänensä rockkonsertissa käheäksi huutaneen harmaakarhun kanssa.
  “Oliko vielä muita syytöksiä, pomo?” Red kysyi huolettomasti, kun Rymistyir viskasi paperit takaisin pöydälle.
  “Black ei suostu luovuttamaan taikasauvaansa testattavaksi”, Rymistyir tokaisi.
Red vilkaisi Siriusta tutkimaton ilme kasvoillaan. “En yhtään ihmettele. Taikalainvartijat tutkivat hänen sauvansa Vuotavassa Noidankattilassa. Onko olemassa jokin erityinen syy, miksi se pitäisi tutkia uudelleen, vai yrittääkö yliaurori yksinkertaisesti löytää jonkin tekosyyn antaakseen potkut yhdelle alaisistaan? Todella toivon, että ei. Black on tehnyt nykyisten aurorien kanssa yhteistyötä paljon kauemmin kuin sinä, yliaurori. Saattaisit huomata, että alaisesi eivät ilahtuisi Blackin erottamisesta.” Redin äänensävy oli täydellisen kohtelias, mutta hänen vihreiden silmiensä ilme puhui puolestaan.
Rymistyir kavahti taaksepäin. “Uhkailetko sinä minua, Stron?”
  “Voi, en missään tapauksessa.” Red yritti kovasti näyttää viattomalta. “Päinvastoin, kertomalla tosiasiat minä suojelen yliaurorin nahkaa. Emmehän missään tapauksessa haluaisi, että auroriosasto menettää noin loistavan päällikön yhden pienen erimielisyyden vuoksi.”
Rymistyir käänsi heille selkänsä ja tuijotti ulos ikkunasta kasvoillaan sellaisen miehen ilme, joka huomasi tulleensa ajetuksi kidutuskirouksen ja avada kedavran väliin. Red iski Siriukselle silmää. Hänen kasvoillaan oli ilme, joka tuntui sanovan: huomaatko, näin helposti se käy? Sirius pudisti päätään pystymättä kätkemään virnettään.
Rymistyir pyörähti taas ympäri. Mikäli katse olisi voinut tappaa, yliaurorin tuijotus olisi lähettänyt hautaan koko Afrikan elefanttikannan.
  “Tässä koko jutussa on jotakin mätää, Stron. Sinä suojelet tuota miestä.” Rymistyir osoitti Siriusta.
  “Olen totuuden ja oikeuden nöyrin palvelija. Minulla ei ole muita vaihtoehtoja”, Red sanoi iloisesti.
Sirius pärskähti.
Red vilkaisi häntä terävästi. “Onko sinulla jotakin sanottavaa, Sirius?”
  “Myöhemmin”, Sirius mutisi.
  “Kuuleehan sinultakin viisaita päätöksiä. No, mitä yliaurori sanoo? Olemmeko samaa mieltä siitä, että taikalainvartijat ovat tapansa mukaan vainoharhaisia saviruukku päässä sokeltavia sarvikuonoja ja Sirius on syytön?”
Rymistyir tuijotti häntä synkkänä. “Koettelet onneasi, Stron. Et ehkä ole vielä kuollut, mutta voin järjestää asian.”
  “Ja minä voin pitää huolen siitä, että sanasi päätyvät täsmälleen tuossa muodossa Päivän Profeettaan todistajien lausuntojen kera“, Red vastasi rauhallisesti. “Huomaat varmaan itsekin, että olet häviöllä tässä asiassa. Sinä olet yliaurori, eikä sinulla ole varaa antaa huonoa kuvaa itsestäsi. Minä olen kuollut, eli kukaan ei välitä.”
  “Jonakin päivänä sinä vielä - “
  “Korvaan Bagnoldin taikaministerinä, tiedän, mutta siitä ei ole kohteliasta puhua ääneen”, Red huomautti. Hän rummutti sormillaan tuolinsa reunaa. “Miten on, pomo? Minulla on kiire.”
Rymistyir näytti siltä, että olisi voinut syöksyä Redin kimppuun hetkenä minä hyvänsä. Hän ärisi ja murisi ja hänen kätensä vapisivat yrittäen epätoivoisesti pysyä poissa taikasauvan kahvalta. Viimein hän tarttui vihaisesti Siriuksen tapausta käsitteleviin papereihin ja repi ne kahtia.
  “Olkoon! Tapaus on unohdettu!”
  “Arvelinkin, että saatamme olla samaa mieltä asiasta. Kiitoksia ymmärryksestänne, yliaurori.” Red nousi ylös ja ojensi Rymistyirille kätensä. Yliaurori tarttui sulkakynään ja yritti iskeä sen hänen kämmenselkäänsä. Red vetäisi nopeasti kätensä pois.
  “No no, pomo. Tuollainen ei ole virastohenkilölle sopivaa käytöstä. Tule, Sirius, meidän on parempi lähteä ennen kuin yliaurori tekee jotakin, mitä katuu myöhemmin.”
Sirius lipesi liukkaasti Redin kannoilla ulos ovesta ja painoi ovenkahvan alas. He poistuivat auroriosastolta yhtä jalkaa.
  “Melkoinen näytös, Red. Oliko se todella tarpeen?”
  “Ellet huomannut, hän etsi tekosyytä sinun erottamiseesi. Mitä sinä olet oikein tehnyt hänelle? Syönyt hänen hedelmäkorinsa viimeisen banaanin?”
Sirius virnisti. “Hän on tullut siihen tulokseen, että omistan muutamia liian vapaamielisiä ajatuksia.”
  “Hyvä poika.” Red läimäytti häntä selkään.
He palasivat puhelinkopin kautta takaisin maanpinnalle. Red seurasi Siriusta tämän moottoripyörän luokse ja ilmoitti, että Sirius voisi viedä hänet kotiin kiitokseksi nahkansa pelastamisesta.
  “Tai voisit tulla minun mukanani takaisin Viistokujalle ja esittäytyä kauan sitten kadonneille oppilaillesi”, Sirius ehdotti.
Red kurtisti kulmiaan. “Älä aloita, Sirius.”
  “Etkö sinä ole yhtään utelias heidän suhteensa? Etkö halua tietää, mitä heille kuuluu?”
  “Tiedän jo, että Remus on työtön, Cinnamon haikailee apaattisen italialaisen perään, Lily ja James ovat tarpeeksi hulluja hankkiakseen lapsia ja tyttöystäväsi on jättänyt sinut. Mitä muuta minun pitäisi vielä tietää?”
  “Ehkä he haluaisivat tietää, mitä sinulle kuuluu“, Sirius intti ja heilautti itsensä pyöränsä selkään.
  “He kuulevat kyllä. Myöhemmin.”
  “Mitä sinä oikein pelkäät?”
Red kiepahti ympäri. “Minä en pelkää mitään, satun yksinkertaisesti olemaan kiireinen tänä iltana.”
  “Minkä parissa?”
  “Salaisen rakastajani, koska sinun mustasukkaisuutesi tukahduttaa kaiken kipinän väliltämme ja pakottaa minut etsimään jännitystä muualta“, Red murjaisi ja kiipesi moottoripyörän selkään.
  “Ymmärrän vihjeen”, Sirius mutisi ja jyräytti pyöränsä käyntiin. “Mutta salaisuutesi ei pysy kätköissä ikuisesti.”

***

James kierähti ulos hormitakasta kuin noella kuorrutettu sulanut lumiukko ja jäi lojumaan olohuoneen keltaiselle matolle. Kaikki voima oli paennut hänen jäsenistään. Hän jaksoi juuri ja juuri raottaa silmiään, eikä siitäkään ollut paljon hyötyä, sillä siitä näkövinkkelistä saattoi nähdä ainoastaan takan reunalla seisovan Arcimboldo-nimisen saniaisen, jonka Sirius oli ostanut tupaantuliaislahjaksi, sekä nahkanaamaisen, mulkosilmäisen menninkäisen, jota James oli yrittänyt karkottaa useampaan otteeseen huonolla menestyksellä. Hän olisi heittänyt koko otuksen ikkunasta ulos, mutta Lily sanoi aina, ettei se tekisi hyvää hänen verenpaineelleen.
Verenpaine, niin. James oli varma siitä, että hänen oma verenpaineensa ei voinut sillä hetkellä mitenkään hyvin - ei sen jälkeen, kun Rymistyir oli kutsunut hänet neljältä aamulla taikaministeriöön hätätapauksen varjolla. Taikaministeriössä niin James kuin muutkin kolmatta ja viimeistä vuottaan aloittelevat auroriopiskelijat olivat saaneet kuulla pitkän, puuduttavan ja lukuisilla venäläisillä kirosanoilla höystetyn puheen siitä, miten auroreiden oli korkea aika palauttaa keskuuteensa kuri ja järjestys. “Olette laukanneet liian kauan ympäriinsä häpäisemässä ministeriön mainetta kuin vesikauhuiset puhvelit”, Rymistyir oli raivonnut, eikä James voinut olla miettimättä, kuka auroreista mahtoi olla moisen kiukunpuuskan syynä. Sirius hänen vierellään oli vihellellyt varsin viattomasti, mutta jos hän olikin järjestänyt jonkinlaisen kohtauksen Rymistyirin kanssa, ei taikaministeriön juorumylly tiennyt kertoa siitä mitään.
Kylpyhuoneesta kuului ääniä. James nousi ähkäisten istumaan juuri kun Lily laahusti olohuoneeseen kärsivä ilme kasvoillaan.
  “James Potter kuolee vielä”, hän manasi taittaessaan vaikeasti melkoisesti kasvaneen keskivartalonsa sohvalle. “Vannon, että jos joudun olemaan ihmisnyrkkeilysäkki vielä kovin pitkään, minä väännän hänen niskansa nurin ja kiroan hänen korvansa bataateiksi ja - “
  “Ei bataateiksi, Lily!” James nurisi ponnistellessaan ylös lattialta. “Bataatit ovat pahoja.”
  “Niin olet sinäkin!” Lily mulkaisi häntä.
James virnisti ja hoippui väsyneesti hänen luokseen. “Mihin nyt sattuu?”
  “Kysy ennemmin, mihin ei satu... ja missä sinä olet oikein ollut? Näytät siltä kuin olisit ollut sodassa!”
  “Minä siivosin taikaministerin kylpyhuoneen”, James murahti. “Käsin.”
  “Sinä? Herra aurori?”
  “Rymistyir oli sitä mieltä, että meidän on korkea aika oppia kantamaan vastuuta. Tai vesiämpäriä”, James lisäsi kuivasti. “Luulen, että selkääni uhkaa kuolio.”
  “Sano tuo sitten, kun olet kanniskellut ylimääräistä painoa yhdeksän kuukautta putkeen”, Lily mutisi.
  “Rohkeutta, Lily. Kohta se on ohi.”
  “Sitä minä tässä vähän pelkäänkin”, Lily myönsi. “On kokonaan eri asia puhua lapsen kasvattamisesta kuin kasvattaa sitä.”
  “Meillä on hyvä tukiverkosto”, James muistutti.
  “No, ainakin he tarkoittavat hyvää, mutta lopullinen tulos voi olla täysi susi“, huolehti Lily.
  “Älä viitsi, ei se mikään Remus ole!”
Lily huokaisi ja nappasi kirjenipun pöydältä. “Ariannalta tuli postia. Hän aikoo kuulemma viipyä ulkomailla vielä ainakin syyskuun puoleenväliin.”
  “Millä oikeudella?” James hypähti sohvalla.
Lily hymähti. “He ovat juuttuneet Alpeille ja ovat nyt lumimiesten keskuudessa niin suosittuja, etteivät pääse minnekään, ennen kuin ovat esittäneet  tarpeeksi sirkustemppuja.”
  “Arianna on varmaan innoissaan”, James totesi virnistäen.
  “Entä sitten Sirius?”
James värähti. “Toivottavasti minäkin ehdin Alpeille, ennen kuin hän kuulee asiasta…”
  “Sirius on iso poika jo, kyllä hän selviää.” Lily taputti Jamesia olkapäälle. “Sitä paitsi sain muitakin uutisia tänään. Rouva Figg kävi kääntymässä.”
  “Ilmankos täällä haisee kissalta…”
  “James, älä ole ilkeä! Hän tuli hyvää hyvyyttään kertomaan minulle uutiset henkilökohtaisesti.”
  “Mitkä uutiset?”
Lily piti tauon tehostaakseen sanojensa vaikutusta. “Petunian ja Vernonin lapsi on syntynyt.”
  “Älä!”
  “Kesäkuun lopussa, kuulemma.” Lily näytti kärsivältä.
  “Mistä rouva Figg sen tietää?”
  “Hän näki Petunian ulkoiluttamassa vaunuissa jotakin vaaleanpunaista ja kitisevää. En keksi, mitä muutakaan se voisi olla.”
  “Admire Speirin kylpyhuoneen ovi?” James ehdotti toiveikkaasti.
Lily pyöritti silmiään.
  “Mitä? Aina saa toivoa!”
  “Minä en halua toivoa, minä haluan nähdä sen“, tokaisi Lily.
  “Nähdä sen?” James katsoi häntä kuin hän ei olisi äkkiä osannut enää sanaakaan englanninkieltä. “Miten? Ei millään pahalla, mutta kun viimeksi tapasimme Petunian ja Vernonin - “
Lily nosti kätensä pystyyn. “Muistan kyllä!”
  “No, sitten varmaan ymmärrät, miksi emme ole varsinaisesti tervetullut ilmestys heidän kynnyksellään.”
Lily nyökkäsi kuin olisi itse asiassa kuunnellut. Hänen vihreissä silmissään välkähti kuitenkin itsepäisyys, joka kieli, että James tulisi häviämään pelin, mitä ikinä tekisikin. Hän huokaisi lannistuneena.
  “Hyvä on, rouva Potter. Mitä sinulla on mielessä?”

***

Vesi virtasi pitkin Siriuksen hupunreunusta ja vieri kylminä pisaroina hänen nenänpäälleen. Hän irvisti, kun märkä kylmyys valui hänen paidankauluksensa alle kastellen niskan. Oli kylmä. Heinäkuussa. Ja Claudia oli myöhässä, niin kuin naiset aina. Selvästikään tyttö ei ollut ikinä vakoillut ketään, Sirius hymähti tuijottaessaan harmaan sadeverhon taakse kadonnutta kerrostalo ja sen tiukasti suljettua ovea.
Kuin vastauksena hänen katseeseensa ovi aukeni ja mustaan kaapuun pukeutunut pitkä hahmo hölkkäsi ulos. Ensin Sirius pelkäsi sen olevan Red, mutta sitten hän muisti Claudian olevan yhtä pitkä kuin serkkunsakin. Askeleetkaan eivät kuuluneet Redille; ne olivat liian terävät ja hermostuneet. Hetkeä myöhemmin Claudian vihreät silmät tiirailivat Siriusta ärtyneesti vesipisaroita valuvien silmäripsien lomasta.
  “Valitsit huonon illan vakoilemiseen, herra Black.”
  “Sinähän se minulle kerroit, että Red aikoo lähteä ulos tänään”, Sirius muistutti järkevästi.
Claudia katsoi häntä pitkään. “Niin, koska sinä käskit minun kertoa. En uskonut, että olisit itse asiassa valmis kastelemaan itsesi tässä sateessa!”
  “Minä en kutistu pesussa, älä pelkää“, Sirius virnisti ja tönäisi Claudian kulman taakse, kun tytön kotikerrostalon ovi lennähti uudemman kerran auki. Tällä kertaa tulija oli selvästi Red; nopeista askelista ja vainoharhaisesta olemuksesta oli mahdoton erehtyä. Sirius vetäisi hupun kasvoilleen ja kääntyi selin, kun Red käveli ohitse. Heti Redin kadottua näkyvistä hän kuitenkin pyörähti jälleen ympäri.
  “Nyt perään!”
  “Tämä on hölmöä”, Claudia nurisi, kun Sirius tarttui hänen käteensä ja alkoi kiskoa häntä jäljessään kuin räsynukkea. “Turhaa vakoilua! Entä jos hän on vain menossa tapaamaan ystäviään?”
  “Hänet on julistettu kuolleeksi, hänellä ei ole ystäviä“, Sirius vastasi vaimealla äänellä ja osoitti Redin loittonevaa selkää. “Sitä paitsi kukaan ei vaivautuisi hiippailemaan noin vainoharhaisesti, jos olisi menossa mukaville pikku kahvikutsuille. Hän sen minulle otti. Pahus! Hän katsoi taakseen!”
Red oli ilmeisesti kuullut heidän äänensä ja pyörähti ympäri kesken kulkunsa. Sirius tiukensi otettaan Claudian kädestä, yritti näyttää harmittomalta sunnuntaikävelijältä ja johdatti Claudian heti ensimmäisen tilaisuuden tullen sivukujalle, mistä Red ei voinut enää nähdä heitä.
  “Sinä jos kuka olet vainoharhainen“, Claudia tokaisi ja vetäisi kätensä ponnekkaasti irti Siriuksen otteesta. “Tuskin hän olisi meitä vakoilijoina pitänyt!”
  “Unohdat, että kyseessä on Red. Hän epäilisi vaikka appelsiinia vastapuolen kätyriksi, jos sellainen sattuisi kasvattamaan itselleen jalat ja vaeltaisi hänen jäljissään.”
  “Me emme ole appelsiineja”, Claudia huomautti rannettaan hieroen.
Sirius hymähti ja kurkisti kulman takaa kadulle. Red oli jatkanut matkaansa ja viiletti nyt niin lujaa eteenpäin, että katoaisi näköpiiristä hetkenä minä hyvänsä.
  “Olet todella nerokas”, Sirius kommentoi ja tönäisi Claudian takaisin takaa-ajoon. “Me emme ole appelsiineja. Kauanko sinulta kesti tulla tuohon tulokseen pohdinnoissasi?”
  “Filosofian ydin on se, että koskaan ei voi tietää”, Claudia sanoi tyynesti. “Emme voi olla varmoja edes omasta olemassaolostamme. Sitä paitsi appelsiini on ihmisen antama nimitys. Entä jos appelsiinit ovatkin todellisia jumalia, joilla on jokin toinen nimi ja jotka kutsuvat meitä appelsiineiksi? Ainoa varma tieto on se, että emme tiedä mitään.”
  “Jolloin sekään ei voi olla varma tieto. Sinä ajattelet liikaa”, murjaisi Sirius. “Onneksi serkkusi ei ole ikinä tehnyt sitä virhettä!”
He nopeuttivat askeleitaan, kunnes pääsivät jonkinlaiselle näköetäisyydelle Redistä. Sitten he jäivät maleksimaan tämän jälkeen mahdollisimman viattomasti ja odottivat, että Red ottaisi jonkin mielenkiintoisen askeleen. Se kuitenkin vaikutti turhalta haaveelta. Red ei vilkuillut sivuilleen, ei pysähtynyt tai kääntynyt sivukujille.
  “Hänellä on kai selkeä päämäärä“, Sirius suhahti. “Mihin tämä tie menee? Voiko neiti filosofi olla varma edes siitä?”
  “En tietenkään voi, mutta aiempien kokemusten mukaan tätä kautta pääsee Viistokujalle.”
Sirius vilkaisi tyttöä yllättyneenä. “Mitä hämärää hän muka Viistokujalla tekisi?”
  “Ehkä hän ei tee mitään hämärää”, Claudia ehdotti ärtymys jokaisesta tavusta paistaen. “Ehkä hän on vain iltalenkillä, ja sinä olet raahannut minut sateeseen turhan takia.”
  “Tiedätkö sinä mitään vakoilemisesta?” Sirius puuskahti. “Ainakin olet selvästi onnistunut välttämään sen tosiasian, että vakoiltavaa on vakoiltava muulloinkin kuin sunnuntai-iltapäivisin kahvituokion jälkeen. Ellemme pidä häntä tarpeeksi usein silmällä, emme koskaan saa tietää, jos hän tekee jotakin epäilyttävää. Ja ennen kuin jatkat valittamistasi, haluaisin muistuttaa, että sinä olit se, joka ihmetteli Redin katoamisia alunperinkin. Minä yritän vain olla huomaavainen ja valottaa asiaa sinulle.”
Claudia pyyhkäisi tumman tukan sivuun silmiltään paljastaen koholla olevat kulmat. “Etkä osaa valottaa sitä ilman minun läsnäoloani?”
  “Mitä tuo on tarkoittavinaan?” Sirius närkästyi.
  “Ei mitään erityistä. Haluan vain tietää, kutsuitko sinä minut tänne, koska haluat viedä minut ulos vai koska haluat opettaa minulle uuden ammatin.”
  “Minä en käy ulkona”, Sirius sanoi nopeasti.
Claudia nyökkäsi. “Huonoja kokemuksia, vai?”
Sirius kohautti olkapäitään ja kiinnitti katseensa heidän edellään marssivan Redin selkään. Miten huonot kokemukset oikeastaan määriteltiin? Saattoiko sellaisiin laskea tyttöystävän, joka oli sokeutunut vasten omaa tahtoaan ja joutunut kohtaamaan seuraukset? Ei se ihmissuhde ainakaan loppuaikoina mikään hyvä kokemus ollut ollut, sen Sirius tiesi. Mutta alussa... kun kaikki oli ollut vielä hyvin… Hän pudisti päätään muistaessaan ajat, jolloin oli ollut onnellinen kävellessään pitkin katua käsi Ariannan kapeiden olkapäiden ympärillä.
  “Taidat pitää siitä tytöstä edelleen.”
  “Emme eronneet riidoissa”, Sirius sanoi lyhyesti.
  “Onnekas…”
  “No?”
Claudia pudisti päätään. “Sanotaanko, että minäkään en harrasta ulkonakäymistä juuri nyt. Olisi masentavaa tapailla jotakuta, joka olisi kuitenkin pelkkä korvike, vai mitä luulet?”
  “Sinähän tässä se filosofi tunnut olevan“, Sirius murahti haluten katkaista liian vakavaksi käyneen keskustelun lyhyeen. “Hei! Nyt hän pysähtyy!”
He seisahtuivat paikoilleen kuin seinään ja kurkottelivat kaulojaan nähdäkseen, miksi Red oli pysähtynyt. Sirius oli odottanut näkevänsä miehen jossakin salamyhkäisessä puuhassa - kenties keskellä keskustelutuokiota Alessandro Visardon kanssa - mutta Red seisoikin täysin tavallisen jäätelökojun edessä ja neuvotteli myyjän kanssa jäätelölaatujen eroista. Hetken kuluttua hän osti itselleen tötterön, pyörähti ympäri ja lähti kävelemään takaisin tulosuuntaansa päin.
  “Hitto, hän tulee tänne!” Sirius heittäytyi roskapöntön taakse piiloon ja valmistautui teeskentelemään tavallista kadunsyrjään nukahtanutta pummia. Hän lakkasi hengittämästä laskiessaan lähestyviä askelia. Yksi… kaksi... kolme…
Askeleet pysähtyivät.
  “Voitte nousta jo ylös sieltä”, Redin sävytön ääni kehotti. “Huomasin teidät jo ajat sitten.”
Claudia ampaisi pystyyn. “Mitä?”
  “Serkku hyvä, tulet huomaamaan, että hyvä vakooja ei keskustelu ihmissuhdeasioistaan työaikana. Kuulin teidän puheenne metrien päästä. Saako olla pähkinäjäätelöä?”
  “Etkö sinä ole vihainen?”
Sirius nosti leukaansa juuri ajoissa nähdäkseen Redin pudistavan päätään. “Huvittunut, pikemminkin. Olisihan minun pitänyt arvata, että Siriuksen on pakko saada sotkea nokkansa asioihini... ei ole nimittäin ensimmäinen kerta... mutta että sinäkin, Claudia - “
  “Sirius manipuloi minut mukaansa”, Claudia sanoi nopeasti.
Red kohotti kulmiaan. “Nyt jo, Sirius? Olet nopeampi kuin uskoinkaan.”
  “Minä en ole kiinnostunut hänestä“, Sirius kirahti hampaidensa raosta. “En yhtään. Eihän hänen puhettaan edes ymmärrä!”
  “Anna kun arvaan: hän puhui sinulle filosofiasta?”
Claudia hetkautti päätään. “Ei kai se minun vikani ole, että hän ei ymmärrä?”
  “Jotkut meistä elävät nykyhetkessä, eivät kyseenalaista sitä“, Sirius ampui takaisin.
  “Lapset, lapset”, Red keskeytti kyllästyneenä. “Rauhoitutaanpa nyt. Kipaiskaa vaikka hakemaan itsellenne jäätelöä, että tunteenne viilenevät.”
Sirius tuijotti miestä äimistyneenä. Eikö tällä muuta sanottavaa ollut? Hän olisi ollut valmis vaikka vannomaan, että Red ryhtyisi kovistelemaan heitä heidän vakoiluretkensä vuoksi, mutta mies näytti sivuuttaneen koko jutun olankohautuksella. Ehkä hän oli halunnut vain näpäyttää heitä hieman - antaa ymmärtää, että toisella kerralla he eivät pääsisi yhtä helpolla. Varmasti hän vahtisi tämän jälkeen selustaansa entistäkin tarkemmin, Sirius ajatteli harmistuneena.
Red katsoi Siriusta odottavasti. “No? Mitä sinä vielä siinä seisot? Alahan laputtaa!”
Sirius irvisti. “Onko pakko?”
  “Totta kai on! Porkkanakinuskijäätelö on valtavan hyvää! Ja Sirius…”
  “Mitä?”
  “Pidä näppisi erossa serkustani, kiitos.”

***

  “Tämä on huono ajatus. Ehdottomasti huono ajatus”, James mumisi.
Lily loi häneen äkäisen katseen. “Shh!”
He seisoivat Likusteritie numero neljän ylemmän kerroksen käytävässä ja pohtivat seuraavaa siirtoaan. Tuijottaessaan valkoiselta seinältä mulkoilevaa Petunian ja Vernonin hääkuvaa James ei voinut olla toivomatta, että olisi estänyt Lilyä tekemästä sitä ensimmäistäkään siirtoa. Tämä ei ollut missään tapauksessa viisasta.
  “Me jäämme vielä kiinni”, James ennusti pahaenteisesti.
  “Joten? Hän huutaa minulle, ei sinulle.”
  “Entä jos he päättävät polttaa meidät noitaroviolla?”
Lily pudisti päätään. “Niitä käytettiin viimeksi keskiajalla, James.”
  “On olemassa modernejakin versioita“, James puolustautui loukkaantuneena.
  “Kuten? Työnnetään noita kattilaan porkkanoiden sekaan ja kypsennetään palsternakkakastikkeessa? Kelmiksi olet harvinaisen pelkuri, James Potter.”
  “Tässä ei ole kyse mistään verenhimoisesta luihuisten laumasta“, James sihahti takaisin. “Hän on siskosi! Ja hänen miehensä on mursu!”
  “Hyvä on sitten“, Lily tokaisi jäykästi. “Karkaa sinä takaisin kotiin. Minä menen yksin.”
James pudisti päätään. Sanoi Lily mitä sanoi, edes hänen punapään temperamenttinsa ei pelastaisi häntä, mikäli hän joutuisi tukalaan tilanteeseen. Ääneen James ei olisi sitä milloinkaan sanonut, mutta hänen mielestä Lilyn olisi kannattanut pitää mielessä, ettei tämä todellakaan liikkunut enää yhtä ketterästi kuin ennen.
  “Menköön sitten. Juostaan vain joukolla suden suuhun. Missä se vaaleanpunainen kitinäkeppi oikein on?”
  “Kerron heti kun kytken vauvanpaljastustutkani takaisin päälle“, Lily lupasi kuivasti. “Sitä odotellessasi voisit vaikka avata tuon viereisen oven.”
James vilkaisi hermostuneena vasemmalla puolellaan olevaa ovea. Se oli tiukasti suljettu.
  “Ei kai se ole heidän makuuhuoneensa?”
  “Jos se olisi heidän makuuhuoneensa, he olisivat jo kuulleet meidän puheemme ja tulleet sullomaan meidät patjantäytteekseen”, Lily vastasi merkitsevästi. Kun James ei vieläkään liikahtanut, hän tuhahti paljonpuhuvasti ja meni itse raottamaan ovea. Hetken kuluttua hän sulki sen.
  “Ei se täällä ole. Kokeillaan Petunian vanhaa huonetta.”
James seurasi häntä vastentahtoisesti hirviönä pitämänsä naisen ovelle, ja uskaltautui vieläpä puristamaan rohkaisevasti hänen kättään, kun hän kurkisti ovesta sisään. Tämäkään huone ei ollut lastenhuone. Se näytti täsmälleen samalta kuin silloin, kun James oli edellisen kerran vieraillut Petunian huoneessa tämän ja Vernonin häiden aikaan. Seinät olivat edelleen sovinnaisen kukkatapetin peittämät, kirjahyllyssä oli tarkoin valikoitujen valokuvien ja kirjojen kokoelma ja sängynpäädyssä nökötti Kultaisen Käytöksen Käsikirja. Missään ei näkynyt jälkeäkään lapsesta.
  “Kaappiinko ne ovat sen piilottaneet?” James jupisi, kun Lily veti oven takaisin umpeen.
Lily hymähti ja siirtyi seuraavalle ovelle. “Elämä kaapissa - huono alku tulevaisuuden kannalta.”
Hänen sisimmässään muljahti, kun hän työnsi entisen huoneensa oven auki ja näki sen muuttuneen sisustuksen. Toisin kuin Petunian huoneessa, täällä mikään ei ollut entisellään - kuin Petunia olisi tarkoituksella yrittänyt pyyhkiä pois kaikki jäljet sisarensa olemassaolosta, Lily ajatteli apeana. Hänen vanhat tapettinsa oli korvattu sinisellä, haikarakuvioisella hirvityksellä ja ikkunassa riippuivat samansävyiset verhot. Yhden seinän levyinen hylly oli tungettu täyteen erilaisia nallekarhuja, käsinukkeja ja muita leikkikaluja, joilla ei ollut toistaiseksi muuta tarkoitusta kuin pröystäily. Keskellä huonetta oli vaaleansinisellä pitsillä reunustettu vauvansänkyä.
  “Ei Petuniaa tai Vernonia”, Lily suhahti agentin sävy äänessään. “Mennään, nyt!”
Hän tuuppasi Jamesin edellään huoneeseen ja sulki oven heidän perässään. James tuijotti pakokauhuisena vauvansänkyä haluamatta oikeastaan tietää, mikä siellä odotti. Hän ei oikein jaksanut uskoa siihen, että Petunian ja Vernonin kaltaiset merihirviöt voisivat saada aikaan mitään ihmisennäköistä. Kenties pinnasängystä kurkistelisikin Loch Nessin hirviönä pidetty lohikäärme, tai pieni vaaleanpunainen meritursas, joka jokelteli onnellisena tuttipullolleen? Ei, James päätti sitten. Jos lapsen vanhemmat olivat Petunia ja Vernon Dursley, se ei voinut millään olla onnellinen, tai edes tyytyväinen.
Lily hiipi pinnasängyn luokse ja kurkisti. Rouva Figg oli ollut oikeassa - sängyssä makasi jokin vaaleanpunainen, joka kitisi. Se oli kääritty niin huolellisesti vaaleansinisiin, pitsisiin kangaskerroksiin ja nuttuun, ettei James erottanut muuta kuin porsaanväriset, hurjasti huitovat sormet sekä suun, joka oli ammollaan kuin mammutin luola. Ääntä tuosta suusta ei lähtenyt, mutta vauva saattoi silti huutaa. James oli täysin varma siitä, että se eli ultraäänitasolla ja kutsui porsaslaumaa luokseen silläkin hetkellä.
Vernonin ja Petunian lapsen näkeminen sai Jamesin suhtautumaan suurin epäilyksin tulevaan vanhemmuuteensa. Tämä lapsi ei ollut missään tapauksessa herttainen tai suloinen, kuten vauvojen väitettiin olevan - se oli yksinkertaisesti  vanhempiensa kuva. Saparo ja hevosenkaviot vain puuttuivat, James tuumi; muuten vauva olisi ollut täydellinen sian ja hevosen risteytys. Miksi sitä olisi silloin kutsuttu? Hevokaksi?
James ojensi kätensä sängyn pinnojen välistä ja heilutti taikasauvaansa vauvan yllä.
  “Mitä sinä oikein luulet tekeväsi?” Lily parahti.
  “Hmm, nyt kun mainitsit asiasta... en oikein tiedä. Mitä hyvät haltiakummit yleensä tekevät?”
  “Antavat lahjaksi kauniin lauluäänen?”
James pudisti kiivaasti päätään. “Ei, ei hyvä... sammakko siitä pitäisi tulla… Ehkä meidän pitäisi vapauttaa se luontoon!”
  “EI!” Lily kiljaisi.
Alakerrasta kuului kolinaa.
  “Tohtori Jekyll vaimoineen tulossa“, James ennusti synkeästi.
  “Ainakin olet lukenut jästikirjasi huolella.”
Raskaat askeleet kumisivat kohti portaita. James yritti nykäistä kätensä kapeiden pinnojen välistä, mutta juuttui kyynärtaipeestaan kiinni. Hädissään hän alkoi tempoa kättään irti.
  “James!” Lily sihahti ja ryhtyi auttamaan häntä. Yhdessä ne nykivät, kiskoivat ja väänsivät, kunnes viimein James veti kätensä taaksepäin niin kovalla vauhdilla, että menetti tasapainonsa ja lennähti selälleen kynnykselle juuri kun ovi lennähti auki. Juuri ovesta sisään astumaisillaan ollut Petunia kirkaisi ja pyörtyi Vernonin käsivarsille.
  “TE KAKSI!” Vernon karjaisi. James ei voinut olla ihailematta sitä ennätysmäistä nopeutta, jolloin miehen naama muuttui vaaleanpunaisesta ketsupilla kuorrutetun tomaatin väriseksi.
  “Hei, pulska ystäväiseni”, James ähkäisi ja kömpi valonnopeudella ylös lattiasta.
Vernon mulkoili heitä murhaavasti samalla kun yritti turhaan ravistella Petuniaa hereille. Jamesin kävi häntä sääliksi - miesparka ei selvästikään tajunnut, että Petunian kaltaisten kivenkappaleiden herättämiseen tarvittiin paljon enemmän kuin ystävällinen läpsäys tai kaksi. Avuliaasti hän veti taikasauvansa esiin ja suihkutti sen kärjestä vettä suoraan Petunian niskaan. Nainen heräsi silmänräpäyksessä - ikävä kyllä. Sekunnin murto-osassa hän oli jo lennähtänyt Jamesin silmille sellaista vauhtia, että James sai tehdä toden teolla töitä säilyttääkseen silmänsä ennallaan.
  “SINÄ! SAASTA! SÄIKYTTELEMÄSSÄ LAPSENI! MITEN - MITEN KEHTAAT?”
James perääntyi ja nosti kätensä ylös. “Minä vain halusin olla haltiakummi!”
  “Ja sinä!” Petunia käänsi huomionsa Lilyyn suomatta Jamesille enää silmäystäkään. “Minä sanoin sinulle, etten halua enää nähdä sinua.”
Lily nosti leukaansa. “Luulenpa, että minulla on oikeus nähdä oma sisarenpoikani.”
  “Tehdäänpä yksi asia selväksi heti alkuunsa!” Petunia astui askeleen eteenpäin sormi ojossa. James harppasi sulavasti Lilyn ihmiskilveksi. “Minä en halua, että olet missään tekemisissä lapseni kanssa! Sinä et ole hänen tätinsä, eikä hän kaipaa sinua elämäänsä! Sama koskee myös tuota radiomaston mallista miestäsi ja friikkilastasi!”
  “Hyvä niin”, James sanoi kovaan ääneen, ennen kuin Lily ehti avaamaan suutaan. “Porsaus saattaisi tarttua lähikontaktissa.”
  “Porsaus ei ole mikään sana“, Vernon mörisi.
  “Kappas vain”, James huudahti ilahtuneena. “Olet siis löytänyt kaksoisleukasi kätköistä sanakirjan! Miten charmanttia! Toivon mukaan poikasi perii saman ominaisuuden… hetkinen, onhan kyseessä poika?”
  “Mikä muukaan?” Petunia niiskaisi.
James oli aikeissa vastata: mustikalla kuorrutettu pekonikäärö mutta Lily astahti sulavasti hänen varpailleen. Petunia silmäili heitä epäluuloisesti.
  “Tuota… Ehkä on paras, että lähdemme“, Lily ehdotti hienovaraisesti.
  “Tosiaan. On myös parasta, että poistutte pysyvästi. Ensi kerralla otan esille pippuripurkkini.”
  “Se siis on pekonikäärö!” James huudahti voitonriemuisesti. “Ja te aiotte säästää sen meitä varten? Miten huomaavaista!”
Petunia katsoi häntä nenänvarttaan pitkin. “Lily, en tiedä, mistä miehesi on perinyt älynsä, mutta sinuna lähettäisin hänet sinne takaisin.”
  “En tiedä teistä jästimiehistä”, James sanoi arvokkaasti. “Mutta me velhot emme ole postipaketteja. Lily, menkäämme.”
Hän tarjosi Lilylle käsivartensa ja johdatti tytön ikkunan luokse. Kun he lähestyivät pinnasänkyä, Petunia kiljahti teatraalisesti ja heittäytyi sen suojaksi niin kovalla voimalla, että koko sänky keinahti. Mustikalla kuorrutettu pekonikäärö alkoi itkeä.
  “Katsokaa nyt, mitä teitte pikku Uppi-duppikselle!” Petunia parkaisi.
  “Uppi-duppis?” James kurtisti kulmiaan. “Kumman isän nimi se on? Sinunko, Vernon?”
  “Se on Dudley, eikä sinulla ole oikeutta sinutella minua, senkin anorektinen kellotapuli!”
  “James”, Lily nyki hänen kättään. “Mennään jo!”
James nyökkäsi ja asteli ikkunan luokse. Sitten hän kääntyi kohtaamaan Petunian ja Vernonin, kumarsi leveästi hymyillen ja kaikkoontui.

***

Seuraavaan kahteen viikkoon James ei uskaltanut ajatella mitään lapsiin liittyvää; Dudley oli yhä liian selvästi hänen mielessään. Entä jos hänen lapsestaan tulisi samanlainen? Miten hän voisi suhtautua siihen minkäänlaisella isällisellä ylpeydellä? Lily tuskin olisi kovin tyytyväinen, mikäli hän purskahtaisi vuorotellen joko itkuun tai nauruun aina kun sattuisi langettamaan katseensa nuoreen perilliseensä.

Heinäkuun kolmaskymmenes päivä saapui, ja lapsiasiat palasivat takaisin Jamesin mieleen ikävästi rysähtäen, kun Cinnamon saapui Pyhän Mungon iltavuorosta mukanaan uutiset, joiden mukaan Alice ja Frank olivat saaneet ensimmäisen lapsensa.
  “Poika tuli”, Cinnamon ilmoitti leveästi hymyillen. “Iso ja kurttuinen ja huutaa taukoamatta. Tullut varmaan Augustaan.”
  “Oletko sinä nähnyt sen jo?” Lily kysyi pettyneenä. Hän oli salaa toivonut, että saisi kunnian olla ensimmäinen.
Cinnamon nyökkäsi. “Alicella oli aika vaikeaa, niin että periaatteessa sinne saavat mennä katsomaan vain isovanhemmat ja lähisukulaiset - “
  “ - eli omaiset ja muut surevat“, Sirius oikaisi.
  “ - mutta minä livahdin sinne työasioissa”, Cinnamon lopetti luoden likaisen silmäyksen Siriukseen. “Alice nukkui. Frank hössötti kuin kolminkertainen isoäiti.”
  “Lapset tuhoavat parhaankin aurorin”, Sirius huokaisi kuten Vauhkomieli olisi epäilemättä tehnyt.
  “Frank on jo päättänyt nimenkin”, jatkoi Cinnamon. “Neville Neil Longbottom.”
  “Neville? Mitä Abrahamille tapahtui?”
  “Se oli historiaa jo ajat sitten“, James sanoi kaikkitietävän tulevan isän äänensävyllään. Sirius irvisti.
  “Milloin minä pääsen tapaamaan Alicea?” Lily keskeytti kovaäänisesti. “Haluan tietää, sattuiko synnytys!”
  “Ei, et sinä sitä halua tietää“, James kielsi. “Se olisi täysin turha tieto sinulle.”
Lily pyöritti silmiään. “Laskettu aikani on huomenna, ellei herra Vuosisadan Isä ole unohtanut.”
  “En ole”, James värähti. Mielessään hän kuitenkin toivoi, että olisi voinut unohtaa.

***

A/N2: Omaan makuuni ehkä vähän liikaa väliosan tuntua, mutta väliosa se kaiken epärehellisyyden nimissä olikin. Saisiko siitä kommentteja ennen H-hetkeä (suomennetaan: Harry-hetkeä)

Poissa Kuura

  • Hirnyrkki
  • Sukupuoli: Noita
  • Tupa: Tuvaton
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 28.6.07
« Vastaus #144 : Kesäkuu 30, 2007, 16:41:13 »
Noniin, kultamussukat - kyllä, minä olen täällä taas.

-huokaisee syvään ja kipittää paikalle pienen jakkaran kanssa, jonka asettaa keskelle kaikkea ja köhii saadakseen muiden huomion-

Koska Memory on näin suuri ficci (kaikki kunnia kirjoittajalle, en ymmärrä miten jaksat/ehdit/kykenet kirjoittaa aina vain uusia osia niin nopeasti), niin toivoisinkin teiltä kullat rakkaat vähän huomiotanne. Ja että sitten kun olen saanut huomionne, niin suuntaisitte sen sääntötopiciin, koska me emme kuitenkaan niitä teidän kiusaksenne kirjoita. (Ainakaan usein. Tai minä en. Reneferistä en tiedä, kun se on tuollainen lurjus... Okei, okei, ei se ole, Renne on ihan ykkösaurori. Honestly. Elä nylje minua.)

Perustelkaa kommentoidessanne! Täällä on paljon ihan mielettömän hyviä kommentteja, joita minulla on ollut ilo lukea, mutta myös välillä sellaisia, jotka valitettavasti päätyvät roskakoriin. (Tosin näin suuren ficin ollessa kyseessä osien väleissä olevat kommentit yleensä poistetaan, koska itse en ainakaan voi lukea kaikkia sivuja ilman että selain kaatuu.) Siksi pyydänkin teitä miettimään ennen kuin kirjoitatte.

Mikä oli erityisen hyvää, mikä oli huonoa? Se, että listaat hirveän kasan lempikohtiasi tai kerrot, kuinka kivaa on kun Red tuli takaisin ja/tai kuolaat vain joitain hahmoja, ei vielä ole rakentavaa palautetta. Jos haluat ihkuttaa, niin kerro kehusi mieluummin yksärillä. Muutenkin yritetään välttää niitä ylipitkiä lainauksia, koska niin helpotetaan ihan jo tämän topicin lukemista. Lisäksi rakentava palaute ei ole sitä, että kirjoitatte jokaisen uuden luvun juonen uudestaan vähän tiivistettynä ja lisäätte loppuun ihkua tms. Pohtikaa, käännelkää ja väännelkää asioita. :) Kehua saa aina ja rakentava palaute on parasta palautetta, jota kirjoittaja voi saada. Mikä tökki, mikä sujui hyvin? Olivatko hahmot ja heidän reaktionsa aitoja?

Eli yritetään pitää kurissa ne viestit, joissa vain kerrotte mitä toivoisitte tulevaisuudessa tapahtuvan, miten paljon tykkäätte hahmosta X tai mitä luvussa juuri tapahtui. Tämän ei ole tarkoitus lannistaa teitä, sillä ahkerat kommentoijat ovat aina hieno juttu ja varmasti innostavat Sharraakin kirjoittamaan aina vain lisää, mutta muistakaa myös välillä vähän vilkuilla niitä viestejänne ja pohtia, voisiko niihin vielä lisätä jotain.

Lukemisen & kommentoimisen iloa! -hymyilee ja kipittää paikalta pois muihin ficceihin-

Unwanted

  • Ankeuttaja
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 28.6.07
« Vastaus #145 : Heinäkuu 01, 2007, 11:06:27 »
Vou. Luin Memoryn nyt uudestaan lävitse ja täytyy sanoa, että en vain jaksa ymmärtää, kuinka olet onnistunut säilyttämään mielenterveytesi kaikkien juonikuvioiden, ihmissuhdesotkujen ja identiteettiongelmien lävitsekin. Olet pitänyt kaiken kasassa ja erinomaisesti oletkin.

Ensimmäiseksi haluaisin hehkuttaa dialogiasi. Saat kaikki keskustelut kuulostamaan mielenkiintoisilta ja yleensä lauseista löytyy huumoriakin. Tulee heti mieleen, että puhut varmaankin real lifessä paljon small-talkia, kun olet niin hyvä kirjoittamaan sitä.
Mutta, kun lukee putkeen tekstiäsi, alkaa huomaamaan sellaista tietynlaista toistoa dialogeissa, käytät aika paljon samantyyppisiä ilmaisuja ja sanoja. Tosin tämä ficci on niin älyttömän pitkä, että olisi varmasti yksinkertainen mahdottomuus löytää aina erilaisia tapoja ilmaista itseään. Eikä niitä toistoja nyt niin paljon ole, jonkin verran vain.
Vertauskuvistasi olen ihkuttanut ennenkin ja ajattelin nyt ihkuttaa hieman lisää. Keksit aina erilaisia, usein todella hauskoja vertauskuvia. Kaikkien näiden osien jälkeen minun mieleeni on jäänyt Ralphin äidistä tämä kohta: "...hän hyppäsi ilmaan kuin rypistynyt pingispallo." En tiedä, miksi tuo on jäänyt niin kirkkaasti mieleeni, mutta se on vain minusta aivan mahtava ilmaisu!
Muutenkin käytät vertauskuvia tosi usein, sillä tavalla, että huomaa niiden keksimisen olevan sinulle todella helppoa - taito, jota todella kadehdin, koska itse en siihen ole kykenevä.

Sitten hahmoihin. Silmini pisti yksi A/N, jossa sanoit hahmojesi olevan yksinkertaisia. Ja hah! Kaikki hahmosi ovat vivahtelevia, monipuolisia ja todella mielenkiintoisia. Useimpiin hahmoihisi on helppo samaistua ja vielä helpompaa on pitää heistä aivan valtavan paljon.
Ariannasta olen aina tykännyt tyttöhahmoistasi eniten ja minua kiukuttaa ajatella, kuinka tavallaan pilasit sen minun pitämiseni laihduttamalla hänet, muuttamalla hieman hänen luonnettaan ja sitten vielä laittamalla hänet sokaistumaan ja näin ollen menettävän itsetuntonsa. Ja sitten vielä lähetit hänet sirkukseen! Olet ilkeä. Minulla on vain tämä tyhmä tunne siitä, että halusit hänet vain pois tästä ficistä, pois Siriuksen luota.
Sirius on ollut lempparini kautta aikojen, mutta nyt viimeisissä osissa olen ollut häneen hieman pettynyt. Tai oikeammin siinä osassa, kun Arianna tuli sokeaksi ja Sirius oli heti hieman epävarma tunteistaan. Se ei ole mielestäni ollenkaan Siriuksen tyyliä, olet kirjoittanut hänestä enemmänkin sellaisen minä-kohtaan-kaikki-haasteet-ja-nauran-niille-päin-naamaa-koska-minä-olen-voittamaton -tyypin. Tosin voisi ajatella, että Ariannan sokeutuminen oli jotakin, mitä hän ei oikein voi käsitellä, koska välittää Ariannasta niin paljon, mutta tämä saattaa kyllä olla minun toiveajatteluani.
Tinkasta en oikein koskaan osannut tykätä, minusta hän oli hieman ärsyttävä. Hänen raivostuttava temppunsa Remukselle sai minut suorastaan vihaamaan häntä, etenkin, kun hän sitten halpamaisesti muutti takaisin vuohimaahansa. Hän oli kyllä toisaalta todella mielenkiintoinen hahmo...
Dana on hieman sellainen väritön, haluaisin kuulla hänestä lisää, koska hän on kuitenkin aika kiinnostava ujoudessaan, ikkunanpesijäammatissaan ja halussaan(?) olla jästi. Taisit jossakin vaiheessa jopa lupailla, että hänestä kuullaan tarkemmin myöhemmin, joten kai tämä vinkumiseni on turhaa.
Remus on minusta aivan ihana hahmo, hyvin samanlainen kuin hän on Rowlinginkin kirjoissa. Hän on niin... symppis ja niin helposti ymmärrettävä.
Peteristä en pidä alkuunkaan, enkä siitä, että saat minut jollakin tapaa ymmärtämään häntä. Mieluummin lukisin hänestä ilkeänä kuin säälittävänä ja sellaisena, että häntä on niin helppo ymmärtää.
Admire Speir - Ginger Bellini. Vau. Hitsi, kun haluaisin kuulla hänestä lisää. Koko se juonikuvio oli mahtavasti kirjoitettu, en tajua, kuinka keksitkin sen! Haluaisin todellakin kuulla tästä jutusta lisää, koska se vain on niin älyttömän kutkuttava juttu. Se, että Harry teloitettiin, jäi kyllä vaivaamaan melkoisesti, koska se on niin surullista. Jotenkin toivon, että Peter muuttaisi tulevaisuutta tuolta kohdilta...
Lily on hieman ärsyttänyt minua aina ymmärtävällä asenteellaan, mutta samalla minä taas pidän hänestä aivan valtavasti! Hän on sellainen tyypillinen äitihahmo, jolla kuitenkin on tempperamenttia ja kyky hallita. Pidän hänen suhteestaan kaikkiin muihin hahmoihisi. Muuten, hänen raskaudestaan olisit voinut selittää hieman lisää. Tarkoitan hänen mahansa suuruudesta vaikkapa. Se jäi jotenkin peittoon, vaikka siitä muutaman kerran mainitsitkin.
James on yksi lemppareistani nykyisin! Hän on niin sydämellinen ja sellainen... kultainen. Jotenkin ehkä ihan pikkuriikkisen naiivi, vaikka en osaakaan selittää, miksi. Hänen ylitsepääsemätön rakkautensa läheisiään kohtaan on aivan ihanaa luettavaa.
Cinnamonista en pitänyt ennen juuri ollenkaan, mutta nyt olen alkanut pitää. Hänen suhteensa mielenkiintoiseen Alessandroon on ihana, joskin haluaisin jotakin tapahtuvan jo. Heidän suhteensa pörrää vain paikoillaan, haluaisin jotakin mullistavaa!
Red, voi, ihana Red on tullut takaisin! Taas yksi mullistuttava käänne sinulta, Sharra. Oli todella ilkeää, että Red ei kertonut olevansa elossa, mutta jotenkin tuolta mieheltä ei muuta voisi odottaakaan. On selvää, että hän on nyt suunnilleen sinut Jazzin(<3) kuoleman kanssa ja minusta se on hienoa.
Frank ja Alice Longbottom ovat myös todella ihania persoonia ja heidän yhtäkkinen, voimistunut ystävyyssuhteensa Lilyn ja Jamesin kanssa on minusta todella hyvä juttu, koska he ovat tavallaan samassa veneessä...
En pidä yhtään Claudia/Sirius hommelista, jota yrität viestittää rivien välistä. En tule koskaan hyvöksymään sitä, en vaikka helvetti jäätyisi. Arianna/Sirius forever. Claudia on todella ärsyttävä - ei tiedä kidotuskirousta! Voi tsiisus. Ehkä tuo Siriukseen sekaantuminen saa minut vain vihaamaan häntä, en tiedä.
On muuten outoa, että Arianna ei edes yritä tulla H-hetkeksi kotiin! Olin niin odottanut hänen kommenttejaan siitä.
Voisin analysoida hahmojasi vaikka iltaan saakka, mutta pahoin pelkään, että et jaksa lukea tuotakaan sönkötystäni ja taidan jättää nuo hahmot rauhaan.

Haluaisin sönköttää vielä vaikka mistä sinulle, mutta taidan jättää toiseen kertaan, että et pitkästy kuoliaaksi. Odotan kuin kuuta nousevaa Harry-hetkeä! Olet mahtava kirjoittaja.
-Unwanted

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 28.6.07
« Vastaus #146 : Heinäkuu 01, 2007, 12:12:52 »
Kiitos paljon kaikille kommenteista! Ehdin jo huolestua, että saanko tätä uusinta osaa nettiin ollenkaan ennen kuin lähden kirjoitusleirille, kun tämän aloittaminen takelteli niin pahasti, mutta sitten alun jälkeen teksti lähti äkkiä rullaamaan eteenpäin hurjaa vauhtia ja lopun kirjoittaminen sujui kuin tanssi. Täytyy sanoa, että tämän kirjoittaminen oli tosi hauskaa - yksi hauskimmista kirjoitettavista koko Memin aikana. Omasta mielestäni tämä kyllä meneekin Memoryn parhaiden osien joukkoon, mutta se on tietenkin vain oma mielipiteeni. Ainakin nautin tästä, vaikka tässä on pari siirappista perheidyllikohtaa, jotka saavat naaman vihertymään. Älkää sanoko, etten ole varoittanut :)

Unwanted, kiitos pitkästä kommentista :) on totta, että halusin saada Ariannan pois tarinasta, mutta en niinkään henkilökohtaisista syistä vaan ihan canonin vuoksi. Ensinnäkään Arianna ei ollut mukana Killan valokuvassa, joka tietojeni mukaan otettiin ennen Harryn syntymää. Toisekseen Arianna ei voinut olla Harryn kummitäti, ja jos se olisi pysynyt Englannissa ja yhdessä Siriuksen kanssa, juuri kummitäti siitä olisi tullut. Siksi Arianna piti hoidella pois alta :( myös teoriasi tuosta Siriuksen kyvyttömyydestä käsitellä sokeustilannetta osui oikeaan. Jotenkin minä olen aina nähnyt Siriuksen sellaisena, joka kyllä pystyy pistämään vastaan asiassa kuin asiassa, mutta jos jollekin todella läheiselle ihmiselle tapahtuu jotakin, Siriuksella tavallaan menee pasmat sekaisin, jos hän ei pysty korjaamaan tilannetta. Siriukselle on niin kamalan tärkeää auttaa ja puolustaa ystäviä, ettei se kai oikein osaa suhtautua tilanteeseen, jos ei pystykään auttamaan tai paikkaamaan asioita.

Arwen, kiitos :) kyllä, Red tuntuu olevan aika onnellinen... Siihen on kuitenkin syynsä, ja käsittelen sitä sitten myöhemmin. Vielä tässä osassa nähdään varmaan sen verran Siriusta, Rediä ja Potterin pariskuntaa, että se riittää aiheuttamaan yliannostuksen, mutta se on tavallaan välttämättömyys. Olisi tuntunut väärältä sotkea H-hetki lisäämällä sinne vaikkapa Cinnamonin ihmissuhdejuttuja väliin. Halusin omistaa tämän osan yksin Harrylle :) mutta kyllä tässä vilahtaa muitakin hahmoja, älä huoli.

annnaa, kiitos!

Zenzibar, kiitos! Kutkuttava tunteesi saattoi osua oikeaan... mutta siitä lisää ensi osassa :)

Dust to Dust, minäkin tykkään Redistä ja Siriuksesta. Kiitos!

Rosalinda, kiitos :) minäkin toivon, että tästä osasta tuli hauska. Tein kyllä parhaani tehdäkseni hyvän osan ja mielestäni onnistuinkin ihan hyvin. Mutta lukijat saavat tietty arvioida lopputuloksen.

Carmelie, kiitos!

86.osa - Isäpuoli
31.7.1980

Heinäkuun viimeinen aamu valkeni yhtä sateisena kuin nelisentoista aiempaakin. Lily heräsi jo varhain aamuyöstä omituiseen levottomuuden tunteeseen, jota oli vaikea sijoittaa mihinkään kategoriaan. Tuntui kuin jotakin suurta olisi ollut tapahtumaisillaan.
Onkohan Sirius päättänyt mennä naimisiin, oli Lilyn ensimmäinen unenpöpperöinen ajatus. Ei, hän päätti sitten - sellaista ei tapahtunut, ja jos olisikin, ei hänestä olisi tuntunut tällaiselta. Hän olisi ollut innoissaan, kenties vahingoniloinenkin. Ei sekava ja jännittynyt kuin liian kireälle venytetty McGarmiwan nuttura. Mistä siis oli kyse? Ja missä James oikein oli?
Lilyn selkää vihlaisi, kun hän nousi istumaan, ja siinä samassa hän jo muisti. Oli heinäkuun kolmaskymmenesensimmäinen. Hänen lapsensa oletettu syntymäpäivä. Tunteet myllersivät hänen mielessään niin valtavalla voimalla, ettei hän olisi kuolemakseenkaan osannut sanoa, oliko innoissaan vai yksinkertaisesti kauhistunut. Oli kokonaan eri asia odottaa jotakin yhdeksän kuukautta kuin itse asiassa nähdä sen tapahtuvan, Lily ajatteli katse naulittuna ikkunanpieliä rummuttavaan sateeseen. Entä jos se todella tapahtuisi tänään? Entä jos hän huomenna herätessään ei olisikaan enää Lily, vaan Äiti - yksi niistä omituisista olennoista, jotka tiesivät kaiken eri vaippamerkkien haittapuolista ja osasivat heiluttaa helistintä juuri oikeassa tahdissa?
Lily huokaisi ja nousi ylös. Ei tästä näin mitään tullut. Aamuyöllä. Tarvittiin kahvia. Itsekeskeistä ajattelua, Lily pohti kietoessaan aamutakkia ylleen. Kaikki sanoivat, ettei liika kofeiini ollut hyväksi syntymättömälle lapselle. Hän oli siis huono äiti jo ennen lapsensa syntymää - miten tästä eteenpäin selvittäisiin?
  “Lopeta”, Lily tiuskaisi ääneen. “Olet hysteerinen!”
Hän oli pyörtyä helpotuksesta löytäessään keittiöstä Jamesin. Pörrötukkainen mies nojasi ikkunalautaan täysi mukillinen kahvia kourassaan.
  “Sinäkin hereillä, Lily?” Jamesin ääni oli outo.
  “Usko pois, en kyllä haluaisi.”
  “Tiedän mitä tarkoitat. Hassua, että tänään on se päivä, vai mitä? Se tuli nopeammin kuin ajattelin.” James katseli ulos ikkunasta otsa rypyssä.
Lily ei sanonut mitään. Osa hänestä toivoi, että tänään todella olisi se päivä - että huomenna kaikki olisi jo ohitse, eikä hänen enää tarvitsisi pelätä. Toinen puoli hänestä kuitenkin arveli, että pelottavaa ei olisi niinkään loppu vaan alku; seuraava päivä, jolloin he olisivat äkkiä ongelmissa ja omillaan. Arianna, jos olisi ollut täällä, olisi kehottanut häntä ottamaan rohkeasti askeleen tyhjän päälle ja katsomaan, mitä tuleman piti. Arianna oli kuitenkin juuttunut lumimiesten keskelle, eikä ollut muutenkaan enää oikea henkilö puhumaan.
  “Lily? Onko sinulla hyvä olo?”
Lily hymyili Jamesin huolehtivalle äänensävylle. “Tiedät hyvin, ettei minulla ole ollut hyvä olo moneen kuukauteen.”
  “Ei, tarkoitin - haluaisitko, että jäisin kotiin tänään?”
  “Älä liioittele, James“, Lily nauroi. “Kyllä minä selviän täällä yksinkin!”
Hän antoi vastauksensa nopeasti, jottei vain olisi ehtinyt ajattelemaan asiaa liikaa. Tarjous oli houkutteleva - liiankin houkutteleva. Kaiken pelon ja jännityksen keskellä tuntuisi lohduttavalta vajota Jamesin kanssa sohvalle ja väitellä television harhaanjohtavasta ohjelmatarjonnasta. Lily kuitenkin kielsi itseään harkitsemasta koko asiaa. Hän oli itsenäinen punapäinen nainen, ei miehestään riippuvainen nyhverö. Ja James oli töissä. Ja Vauhkomieli osasi halutessaan olla verenhimoinen.
  “Mitä sinä sitten aiot tehdä koko päivän?”
Kuullessaan, että Lily suunnitteli viettävänsä päivän Cinnamonin kanssa James muuttui huolestuneeksi.
  “Älkää sitten menkö liian kauas”, hän varoitti.
Lily pyöritti silmiään. “Cinnamon on parantaja! Luulen, että hän osaa hoidella minut Mungoon, jos täytyy.”
  “Niin, hän palkkaa Alessandron kanniskelemaan sinua jumalaisen karvaisilla italialaisilla käsivarsillaan ja minä kuolen mustasukkaisuudesta”, James jupisi.
  “Tiedoksesi annettakoon, että Alessandro on ollut kadoksissa jo kuukausia”, Lily tiuskaisi, ja kiusalliset kyyneleet kirposivat hänen silmiinsä. “Sinuna puhuisin kauniimmin miehestä, joka on erittäin suurella todennäköisyydellä kuollut!”
  “Tai juonut jotakin, mitä ei olisi pitänyt, alkanut luulla olevansa pingviini ja huojuu frakkipukuisena edestakaisin Etelämantereen jäälautoilla”, James mutisi niin hiljaa, ettei Lily voinut mitenkään kuulla.
Lily hieroi ohimoitaan päänsärkyisen näköisenä. “Kuule, mene sinä vain sinne töihisi, joohan?”
  “Lily, anteeksi - en minä tarkoittanut sitä.”
  “Tiedetään. En minä siitä suuttunut.”
  “Oletko varma?” James katsoi häntä epäluuloisesti.
  “Joo, olen… minulle tuli vain huono olo. Älä katso minua tuolla lailla“, kivahti Lily. “Minulla on ollut huono olo jo monta kuukautta, eikä se ole merkinnyt mitään! Sinä ylireagoit! Töihin nyt - mars!”
James tuijotti Lilyä yrittäen löytää jonkin tavan saada hänet muuttamaan mielensä. Oli Alessandro onnellisesti kadoksissa tai ei, hän ei halunnut hylätä Lilyä koko päiväksi, kun ties mitä voisi tapahtua. Mutta oliko hänellä vaihtoehtoja? Lilyhän oli oikeassa. Hän oli töissä; Vauhkomieli raivostuisi, jos hän jättäisi päivän väliin noin vain. Eikä hänestä ollut mihinkään täällä kotona. Hän voisi pidellä Lilyn kättä ja järsiä levottomana kynsiään, ei muuta.
Vastentahtoisesti James nojautui lähemmäs Lilyä ja suuteli häntä poskelle. “Mutta otat sitten yhteyttä, jos jotakin tapahtuu.”
  “Älä huoli”, Lily vakuutti selvästi kärsivällisyytensä äärirajoilla loikkien. “Lähetän kyllä Alessandron kantamaan sinut sairaalaan jumalaisilla italialaisilla käsivarsillaan, jos tarvitsee.”

***

Sirius oli vieraillut Claudian asunnolla lähes päivittäin edellisten kahden viikon ajan, eikä epäillyt vähääkään sitä, etteivätkö molemmat serkuksista olisi alkaneet kyllästyä hänen taukoamattomaan läsnäoloonsa. Hän ei ollut kuitenkaan niin kohtelias mies, että olisi antanut sen häiritä itseään - ei, kun hän oli päättänyt saada selville Redin omituisen hilpeyden syyt ja luotti vakaasti siihen, että väsytystekniikka antaisi hänelle lopulta mitä hän halusikin.
Heinäkuun viimeisen päivän aamuna Sirius seisoi jälleen kerran tutun kerrostaloasunnon ovella ja hymyili viattomasti Claudialle, joka katseli häntä kuin tujun hyttysmyrkkyannoksen jäljiltä selviytynyttä herhiläistä.
  “Red ei ole nyt kotona“, Claudia ilmoitti torjuvaan sävyyn.
  “Ei se haittaa. Ei ollenkaan”, Sirius vakuutti ja tarttui Claudiaa olkapäistä siirtäen tytön syrjään oviaukosta niin, että mahtui pujahtamaan eteiseen. Hän riisui päättäväisesti viittansa ja kenkänsä. “Voin odottaa.”
  “Minulla ei ole kahvia”, Claudia sanoi nopeasti.
  “Mitäpä tuosta. Liika kofeiini on joka tapauksessa epäterveellistä.”
  “En ole siivonnut.”
  “Nykytutkimusten mukaan liian hygieenisissä olosuhteissa oleskelu lisää allergioita ja hengitystiesairauksia”, Sirius vastasi totisena.
Claudia tuijotti häntä suu auki selvästikään uskomatta, että hän pystyi lausumaan niin monimutkaisen lauseen. Sirius pakeni keittiöön, ennen kuin tyttö ehtisi tiedustella, mistä lehtiartikkelista hän oli lauseen opetellut ja ymmärsikö hän itse alkuunkaan sen sisältöä. Claudia ei ollut niitä helpoimpia keskustelukumppaneita. Hän tuntui odottavan toisilta paitsi keskustelutaitoa, myös tietoa. Hänen lempilausahduksensa oli tähänastisten kokemusten perusteella: “Perustele!” ja hän myös viljeli sitä niin usein, että välillä Siriuksesta tuntui, ettei itse tietosanakirjakaan olisi pystynyt keskustelemaan Claudian kanssa. Red oli sanonut kerran yhtenä harvinaisista vakavamielisistä hetkistään, että Claudia oli korvannut taikakoulutuksen puutteensa ahmimalla kaiken kirjaviisauden, mitä käsiinsä sai. Kai hän halusi päteä edes jossakin asiassa, kun kerran jäi taidoissa niin selkeästi keskivertotaikojan alapuolelle.
  “Missä Red tällä kertaa on?” Sirius heilautti itsensä tiskipöydälle istumaan. Claudia katsoi häntä pitkään, ennen kuin sai viimein kakistettua suustaan, että Red oli huoneessaan. Niin hän oli ainakin väittänyt - todellisuudessa hän oli kadonnut jälleen kerran mystisesti Claudian huomaamatta.
  “Ehkä hänellä on näkymättömyysviitta.”
  “Olisin silti nähnyt oven avautuvan”, huomautti Claudia.
  “Hmm, totta. Oletko varma, että hänellä ei ole luutaa? Hän voisi lentää ikkunasta ulos, tiedäthän.”
Tyttö nauroi. “Viimeksi kun näin Redin luudalla, hän lensi päin kuninkaanlinnaa ja lommotti sen. Luulen, että hän pelasti koko unhoituttajaosaston työttömyydeltä pariksi kuukaudeksi.”
Siriuskin virnisti. Olisihan hänen pitänyt muistaa Redin legendaariset lentotaidot. Sen pahempaa lentäjää oli tuskin olemassakaan - ellei Jazzia otettu lukuun.
  “Ehkä hän vain kiipeää alas ikkunasta. Tuskin sekään täysin mahdotonta on.”
  “Mikä ei ole mahdotonta?” Red marssi huoneeseen kylpytakki yllään.
Claudia pyörähti ympäri. “Tuo on turha esitys, serkku. Tiedän, että olet käynyt ulkona.”
  “Minun ulkoilemiseni eivät taida kuulua sinulle, vaikka suoriutuisinkin niistä kylpytakki päällä. Aiotteko te kaksi ikinä hellittää otettanne? On ahdistavaa liikkua, kun tuntee koko ajan jonkun silmät selässään.”
Red loi paheksuvan katseen Siriukseen ja ryhtyi tiskaamaan. “Sinä varsinkin, Sirius. Ymmärrän kyllä, että tyttöystäväsi lähtö jätti tyhjän aukon elämääsi, mutta sen aukon voi täyttää monella tavalla. Kuulin, että Amos Diggory on alkanut suosia mammajoogaa. Se kuulemma parantaa aikuisen ja lapsen välisiä suhteita.”
  “Minä olen vain utelias.”
  “Niin, luulen, että olen jo huomannut sen. Olisin kuitenkin kiitollinen, jos lakkaisit nuuskimasta minun asioitani ja tyydyttäisit uteliaisuutesi tirkistelemällä sisään naisten pukuhuoneiden ikkunoista, niin kuin kaikki normaalit ihmiset tekevät. Kuivaa tuo.” Red työnsi vettävaluvan lautasen hänen käsiinsä.
Sirius heilautti kyllästyneenä taikasauvaansa, ja lautanen lensi täysin kuivana oikealle paikallaan astiakaappiin. Red kääri hihansa upottaakseen kätensä uudemman kerran pesuveteen. Jokin kultainen kimmelsi hänen hihassaan. Sirius valpastui.
  “Mikä tuo oli?”
  “Laittomien kihlasormusten kokoelmani. Kauppaan niitä iltaisin Iskunkiertokujalla kuolonsyöjille.”
Sirius pudisti päätään tuikeasti. “Tuo kuulostaa liikaa minun valheeltani.”
  “Keksin kyllä itse omat valheeni, kiitos vain.”
  “Älä yritä kierrellä enää! Mikä se oli?”
Red nosti kätensä pesuvedestä ja kääntyi ympäri. “Voisimmeko neuvotella asiasta joskus myöhemmin? Minulla on kiire juuri nyt.”
  “Mikä kiire muka?”
  “Olen pitänyt ystäviäsi pimennossa liian pitkään. Mielestäni on korkea aika käydä kertomassa heille, että olen elossa.”
  “Tuo ei ole reilua!” Sirius älähti.
  “Myönnä pois, että sinulla on vielä paljon opittavaa kieroilusta, ennen kuin ehdimme samalle tasolle. Miten on? Mennäänkö käymään ystäviesi luona?”
Sirius kihisi kiukusta. Jos hän myöntyisi, Red pääsisi kuin koira veräjästä, eikä antaisi enää toista tilaisuutta kysellä kultaisesta esineestä tämän hihassa. Jos hän kieltäytyisi, Red varmasti kostaisi sen jotenkin, eikä tulisi tapaamaan Kelmejä kenties koskaan. Ja hänen ystäviensä täytyi saada tietää. Sirius oli väsynyt salaisuuden pimittämiseen.
  “Hyvä on. Sinä voitit - tämän erän.”
Red kuivasi tyytyväisenä kätensä astiapyyhkeeseen. “Niin arvelinkin. Missä ystäväsi James nykyään asuu?”

***

  “Sinun ei pitäisi olla noin huolissasi, Lily“, Cinnamon sanoi asetellessaan tyynyjä ystävänsä pään alle. “Laskettu aika on pelkkä laskettu aika. Suuntaviiva.”
  “Tiedetään. Olen ajatellut tuota muutaman kerran itsekin”, Lily huoahti ja loi katseensa kattoon. Hän ei tiennyt, johtuiko tunne hänen aikaisesta heräämisestään vai jostakin muusta, mutta joka tapauksessa aamu tuntui loputtoman pitkältä. Hänen vilkaistessaan kelloa se oli vasta puoli kaksitoista - vain minuutin enemmän, kuin hetkeä aiemmin.
  “Kerro jotakin piristävää”, Lily pyysi suljetuin silmin.
Cinnamon mietti hetken. “Sain viimein kissankarvat irti paidastani.”
  “Kissankarvat?”
  “Et uskoisikaan, miten kammottava Danan kissa voi olla nälkäisenä! Se karvasi minut täysin kymmenen-nolla!”
  “Toivottavasti et pistänyt kovin verisesti vastaan. Olisi nöyryyttävää hävitä kissalle.”
  “Elämä on yksi venytetty sarja nöyryytyksiä, joka on vain kestettävä parhaansa mukaan“, Cinnamon haukotteli ja nyppäisi vielä yhden mustan kissankarvan paidastaan.
  “Venytetty. Hmm, pitää paikkaansa. Ehdottomasti venytetty.”
  “Tyttöparka”, Cinnamon pahoitteli. “Pian se on ohitse.”
  “Niin, mutta entä sitten?”
Cinnamon avasi suunsa vastatakseen, kun paukahtavan oven ääni sai hänet hypähtämään. Siriuksen tuttu ääni kailotti tervehdyksen eteisestä.
  “Miten tuleva äiti jakselee?”
  “Uskallakin sanoa, että James lähetti sinut, ja höyhennän sinut omakätisesti!” Lily huikkasi takaisin.
Matkankin päästä saattoi kuulla hymyn Siriuksen äänessä. “Ei huolta, minulla on vapaapäivä, en ole ehtinyt nähdä Sarvihaaraa koko päivänä. Toin erään tutun katsomaan sinua!”
  “Ai, nyt minä olen näyttelyesinekin? Lontoon mahtavin valas?”
  “Älä ole hölmö, pikkusisko.” Sirius pisti päänsä oviaukkoon ja hymyili leveästi. “Olet edelleen Lontoon kaunein nainen. Vannon, että iskin sinut heti, ellet olisi naimisissa veljeni kanssa.”
Lily vastasi hymyyn. “Valehtelet minkä ehdit, mutta kiitos kuitenkin.”
  “Jonkun täytyy piristää hermostunutta äitiä. Et kai kadu jo koko juttua?”
  “En, en... Jännittää vain kamalasti. Melkein kuin S.U.P.E.R-kokeissa.”
Cinnamon ja Sirius vaihtoivat merkitseviä hymyjä. “Ainoastaan Lily Potter voi asettaa koulunkäynnin lapsen syntymän edelle.”
  “Emme me muuten häntä rakastaisikaan”, Sirius sanoi ylitsevuotavan hurmaavalla tavalla. “Pikkusisko, oletko valmis vierastasi varten?”
  “Anna tulla vain!” Lily kehotti ja otti paremman asennon sohvalla. “En tosin ole vähääkään edustava ja hermoni ovat niin kireällä, että voisin ottaa kukkamaljakon ja - “
Red astui huoneeseen. Lily vaikeni kuin kielilukon kohteeksi joutuneena ja hieraisi silmiään. Sitten hän äkkiä ulvaisi kuin häntä olisi revitty kahtia.
  “Lily, mikä hätänä?” Cinnamon huudahti ja riensi Lilyn tueksi yrittäen kovasti unohtaa sen tosiasian, että oli juuri nähnyt kuolleeksi oletetun miehen astuvan huoneeseen.
Lily piteli molemmin käsin vatsaansa. “Sattuu!”
  “Mihin?”
  “Tähän!” Lily taipui kaksinkerroin kivusta.
  “Voi hemmetti!”
  “Mitä?” Sirius kysyi hermostuneena. Red ampui häneen murhaavia katseita. Tämä ei mennyt nyt ollenkaan suunnitelmien mukaan.
  “Lilyn täytyy lähteä nyt heti Pyhään Mungoon”, Cinnamon ilmoitti majesteettisesti. Hän suuntasi sanansa yksinomaan Siriukselle; Redin katsominen tässä vaiheessa olisi voinut todistaa miehen olevan itse asiassa elossa ja suistaa hänet juuri nyt erittäin sopimattoman järkytyksen valtaan.
  “Älä vain sano, että hän synnyttää!” Red kauhistui.
  “Voin kyllä kätkeä totuuden, mutta se pysyy silti totuutena”, Cinnamon tiuskaisi. Hän suoristautui ja hengitti syvään. Nyt ei sopinut mennä paniikkiin, vielä ei ollut mitään kiirettä. Hän oli parantaja ja pystyi kyllä käsittelemään tilanteen. Hänen tarvitsi vain viedä Lily Mungoon ja jättää tilanne osaavampien ihmisten haltuun... ja löytää James.
  “En kyllä kuvitellut aivan tällaista jälleennäkemistä”, Red murahti tuijottaen jokseenkin pakokauhuisesti kalpeaksi valahtanutta Lilyä.
  “Minä en - kuvitellut - minkäänlaista jälleennäkemistä”, Lily vastasi hengästyneesti. “Niin että - olemme - sujut - “
  “Tämä ei sitten ole minun vikani“, Sirius ilmoitti. “Red halusi tulla, en minä. Minä olisin mieluummin - “
  “Riittää”, Cinnamon keskeytti äänessään parantajan virallinen sävy, joka ei suvainnut turhia kotkotuksia. “Sirius, Red, hankkikaa porttiavain, nyt."
Red ja Sirius katsahtivat toisiinsa. “Mekö?”
  “Ellei teillä sitten ole kaksoisolentoja komerossa. Toimikaa!”
Sirius nykäisi Redin mukanaan keittiöön.
  “Onko hän - onko hän todella elossa?” Lily tuijotti keittiön oviaukkoa suurin silmin.
  “Meillä on aikaa pohtia sitä myöhemminkin. Lily, kuuntele minua”, Cinnamon sanoi hiljaa ja vangitsi hänen kasvonsa käsiensä väliin. “Kaikki sujuu hyvin. Me lähdemme nyt Mungoon ja annamme synnytysosaston parantajien tutkia sinut, tämä ei ole oikein minun aluettani. Ei ole mitään hätää.”
  “J-James…”
  “Me saamme kyllä Jamesin paikalle”, Cinnamon lupasi ja sipaisi hänen poskeaan. “Kaikki sujuu hyvin. Huomenna tähän aikaan olet jo äiti.”
Lily hymyili epävarmasti.
Sirius ja Red riensivät takaisin olohuoneeseen pitkävartinen kauha mukanaan.
  “Tämä vie teidät suorinta tietä Pyhään Mungoon.” Red tyrkkäsi kauhan Cinnamonin kouraan. “Ottakaa tiukasti kiinni.”
  “Hyvä on, mennään. Lily, ojenna kätesi.”
Lily puristi kätensä tottelevaisesti kauhan ympärille samalla kun uusi kivun aalto repi hänen vatsansa hajalle. Hänen kätensä vapisivat.
Cinnamon katsoi odottavasti mieskaksikkoa. “Te myös.”
  “MITÄ?”
  “Kuulitte oikein! Lily tarvitsee seuraa.”
  “Hänellä on James”, Sirius yritti heikosti.
Cinnamon ampui häneen reikiä katseellaan. “Kokoa itsesi, aurori! James ei ole vielä täällä, ja Lily ja minä tarvitsemme teitä. Ottakaa kiinni siitä kauhasta, äkkiä.”
Irvistäen Sirius ojensi kätensä kauhalle. Red seurasi hänen esimerkkiään.
  “Nyt muistan, miksi kuolleena oleminen tuntui niin hyvältä ajatukselta”, hän mutisi.
Cinnamon ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota, vaan napautti porttiavainta sauvallaan. Hetkeä myöhemmin kaikki neljä kieppuivat ilman halki kohti Pyhää Mungoa.

***

Lilyn muistikuvat seuraavista tapahtumista olivat hatarat. Hänet talutettiin Pyhän Mungon aulaan, missä parantajanlupaansa heilutteleva Cinnamon puhui jotakin aulanoidan kanssa osoitellen samalla kiivaasti Lilyä. Hetkeä myöhemmin hänet istutettiin pyörätuoliin huolimatta siitä, että hän itsepintaisesti väitti pystyvänsä kävelemään omin jaloin. Taukoamatta tekopirteästi höpöttävä Cinnamon kärräsi hänet synnytysosastolle, missä ellottavan vaaleanpunaiseen kaapuun pukeutunut parantaja säntäsi heitä vastaan.
  “Voinko auttaa jotenkin?”
Cinnamon osoitti Lilyä. “Ystäväni saa lapsen.”
  “Oletteko varma?”
  “Minä olen parantaja, totta kai olen varma”, Cinnamon kiivastui.
Lily taipui jälleen kaksinkerroin tuolissaan ja vaikeroi ääneen.
  “Selvä tapaus”, pyöreäkasvoinen, äidillisen näköinen parantaja totesi oikopäätä. “Anteeksi epäilykseni - joskus vain käy niin, että naiset erehtyvät tilastaan - no niin, hankitaanpa sinulle huone... Ah! Elämän ihme näyttää olevan vapaana! Voitte viedä ystävänne sinne, parantaja - “
  “Bellini”, Cinnamon sanoi ilmehtien samalla vaivihkaa Lilylle. Millainen ihminen oikein antoi sairaalahuoneen nimeksi Elämän ihme?
  “Hyvä on, parantaja Bellini, tiedätte varmasti, miten toimia. Ystävänne tarvitsee sairaalavaatteet ja mahdollisimman mukavan asennon. Parantaja Kätlö on tänään työvuorossa ja tulee tapaamaan teitä hetken kuluttua. Ei mitään hätää, kaikki sujuu hyvin”, parantaja vakuutti ystävällisesti hymyillen ja kohotti sitten katseensa heinäseipään lailla jäykkinä seisoviin miesiin. “Kumpi teistä on onnellinen isä?”
  “Ei kumpikaan!” Sirius ja Red huudahtivat yhteen ääneen.
Parantajanainen rypisti otsaansa.
  “He ovat vain saattamassa”, Cinnamon livautti.
  “Vai niin... no... jos komeat pojat lievittävät kipuja…”
Cinnamon pyöräytti Lilyn pyörätuolin nopeasti ympäri ja pakeni paikalta. Käytävässä Lily pysäytti tuolin ja nousi ponnekkaasti omille jaloilleen.
  “Osaan kyllä kävellä itsekin. Missä täällä on se Elämän ihme?"
  “Missä täällä on vessa?” Sirius kuului mumisevan Redille.
Red tuhahti. “Sinullapa on heikko vatsa.”
  “Sanoo mies, joka oli paeta paikalta saman tien.”
Cinnamon sulki miesten äänet tajunnastaan ja ohjasi Lilyn sisälle pastellisävyillä värjättyyn huoneeseen.
  “Te kaksi odotatte siinä“, hän kääntyi sanomaan, ennen kuin sulki oven. “Älkääkä yrittäkö karata. Minä tarvitsen teitä ja raahaan teidät takaisin vaikka korvista, jos täytyy. Etenkin sinut, Red. Olet meille selityksen velkaa.”
Ovi läimähti kiinni. Sirius pyyhkäisi hikeä otsaltaan.
  “Mitä luulet, millaiset pakomahdollisuudet meillä on?”
  “Näyttää huonolta”, Red urahti ja katsoi häntä syyttävästi. “Mikset kertonut, että Cinnamonista on tullut sadisti sitten viimenäkemän?”
  “Se johtuu Alessandro Visardosta. Täyttymättömän rakkaussuhteen aiheuttamia patoumia, tai jotakin.” 
  “Niin, Visardo kertoi minulle kyllä kaiken. Mistä vetoa, että Cinnamon vain haluaa kostaa meille sen, että järkytimme Lilyn synnytysosastolle?”
  “Liian ilmiselvä totuus, ei tule kauppoja. Olisit päässyt helpommalla, jos olisit vain kertonut, mitä piilottelit hihassasi.”
  “Minähän kerroin”, Red sanoi vakavana. “Haluan antaa poliittisesti kyseenalaisille kihlapareille mahdollisuuden sormuksen omistamiseen.”
  “Älä viitsi! Sinä päivänä kun sinä alat taistella rakkauden puolesta, minä ryhdyn vapaaehtoiseksi avustajaksi synnytysosastolle.”
  “No, nyt on tilaisuutesi harjoitella!” Viimeisen lauseen kuullut Cinnamon ilmoitti ilmestyen oviaukkoon. “Olen varma, että parantaja Kätlö ilahtuisi saadessaan apua.”
Sirius vilkaisi pakokauhuisena ympärilleen. Synnytysosastossa oli jotakin karmivaa - hän olisi mieluummin käynyt kymmenen tuhatta tuhoon tuomittua taistelua kuolonsyöjiä vastaan kuin suostunut viettämään kokonaisen vuorokauden tässä imelässä ilon, onnen ja uuden elämän alun täyttämässä paikassa.
Cinnamon ravisti vaaleaa tukkaansa. “Ja ne väittävät auroreita miehiksi? Siinä on kyllä päivän paras vale. Red, tule sisään. Sirius, kutsu James paikalle. Ja ilmoita samalla muillekin meikäläisille - Remille ja Peterille nyt ainakin, ja herra ja rouva Potterille - “
  “Mikä lähettipoju minä muka olen?” Sirius närkästyi.
Red katsahti häneen ahnaasti. “Voin kyllä vaihtaa paikkoja kanssasi!”
  “EI! Red - sisään! Sirius - ulos!”
Red huokaisi ja astahti Cinnamon edellä sisälle Lilyn huoneeseen. Ennen oven sulkeutumista Sirius oli kuulevinaan hänen mutisevan: “Kannatti ainakin yrittää.”
Sirius virnisti ja kaivoi käsipeilin taskustaan. Rediä odotti varmasti oikein iloinen jälleennäkeminen vanhojen ystävien kanssa, hän tuumi ja hieraisi peilin pintaa kevyesti.
  “James Potter!”
Peilin pintaan ilmestyi pyörteitä, ja sitten kuva.
  “Sirius?” James aloitti. “Eikö sinulla ole vapaapäivä? Missä olet?”
 “Pyhässä Mungossa - kuule, Sarvihaara, sinuna korjaisin hirvenluuni tänne ja äkkiä.”
  “Mitä nyt?” säikähti James. “Onko jotakin tapahtunut? Kuolonsyöjät - ei kai Lily - “
  “Rakas vaimosi synnyttää, ja Cinnamon on pakottanut minut ja Redin sinun korvikkeeksesi”, Sirius puuskahti.
 “Sinut - ja Redin? Mitä ihmettä siellä on meneillään?”
 “Se on pitkä juttu, tule vain äkkiä tänne, tai tapahtuu hirveitä.”
James haroi hiuksiaan ruskeat silmät täynnä innostusta ja hämmennystä. “Hyvä on, tulen - ilmiinnyn heti - “
  “Hei, hetkinen!” Sirius keskeytti. “Oletko varma, että ilmiintyminen - “
Mutta oli jo liian myöhäistä. Kuului kova poksahdus, ja James katosi peilistä - tai hänen olisi pitänyt kadota. Suureksi kauhukseen ja järkytyksekseen Sirius sai nähdä peilin pinnasta Jamesin siistiäkin siistimmin puolitetut kasvot. Jamesin yksi ruskea silmä tuijotti häntä kauhistuneena.
  “Voi Merlin”, Sirius kirosi. “Älä vain sano, että halkiinnuit!”
Jamesin puolikas suu yritti sanoa jotakin, mistä ei saanut selvää.

***

Lily oli mielessään melko varma siitä, että oli tutustumaisillaan erittäin läheisesti sanan “kurja” superlatiiviin. Hän makasi vieraassa sängyssä pahanhajuisessa sairaalakaavussa ja yritti keskittyä hengittämään rauhallisesti samalla kun laski minuutteja kivuliaiden supistusten välillä. Cinnamon oli mennyt käytävään toimittamaan jotakin, eikä Lily voinut kuin toivoa, että tämä palaisi pian. Hän ei myöntänyt sitä mielellään, mutta häntä pelotti - pelotti enemmän kuin koskaan varman kuoleman edessä. Hän ei halunnut olla yksin, hän halusi… hän halusi jonkun. Mutta ennen kaikkea hän halusi Jamesin.
Ovi raottui ja Cinnamon palasi takaisin huoneeseen pirteä hymy huulillaan. Hänkin oli vaihtanut ylleen parantajankaavun ja teki parhaansa näyttääkseen huolettomalta, vaikka hänen siniset silmänsä heijastivat samoja tunteita kuin Lilynkin: pelkoa ja hermostusta. Silti Lily arvosti yritystä.
  “Sirius meni kutsumaan Jamesin. Ja muut meikäläiset, tietenkin. Red tuli pitämään sinulle seuraa. Olen varma, että hänellä on meille jotakin kerrottavaa.”
Cinnamon loi pahantuulisen katseen Rediin, joka ilmestyi huoneeseen vähintään yhtä synkeän näköisenä. Lily katseli miestä ja unohti hetken ajaksi kokonaan kipunsa ihmetellessään, miten tämä oli mahdollista. Hän olisi mielellään kysynyt asiaa, mutta ei luottanut kykyynsä muodostaa sanoja juuri sillä hetkellä. Kyyneleet kirposivat hänen silmiinsä. Redin oli pitänyt olla kuollut, ja tässä hän oli jälleen - valittavana ja pahantuulisena omana itsenään, kuin ei olisi koskaan ollutkaan poissa. Yksi mullistus oli seurannut toistaan niin nopeasti, ettei Lily saanut enää kasaan omia ajatuksiaankaan.
Hän selvitti kurkkuaan. “Onko tämä joku sinun ja Jamesin välinen sopimus? Oliko sinun tarkoitus säikäyttää minut, ettei Jamesin tarvitsisi hermoilla enää monta päivää?”
  “Usko pois, en suunnitellut tätä juttua ihan näin”, Red sanoi jurosti hymyillen. Hän pysähtyi turvallisen välimatkan päähän Lilystä kuin ainakin kaikkea synnytykseen liittyvää pelkäävä mies. “Oikeastaan en tainnut ottaa tätä mahdollisuutta ollenkaan huomion.”
  “Cinnamon on oikeassa”, Lily sanoi pyyhkien kiusallisia kyyneleitä silmistään. “Olet meille selityksen velkaa. Miten sinä olet elossa - ja Siriuksen seurassa?”
  “Kieltämättä jälkimmäinen kohta on suurempi ihme kuin ensimmäinen”, Red myönsi hiuksiaan haroen. Hänen tukkansa oli kasvanut sitten viime näkemän; se sojotti edelleen suuntaan jos toiseenkin, malli vain oli pidempi. Epäuskonsa ja järkytyksensä lävitsekin Lilyn oli myönnettävä, että Red näytti aivan yhtä hyvältä kuin silloin ensimmäisenä päivänään Tylypahkassa, jolloin oli kerännyt ihailemisen arvoisen kuolalammikon työpöytänsä eteen. Oletetun kuoleman aikana löytynyt rusketus ainoastaan imarteli häntä.
  “Kai minun olisi pitänyt kertoa teille”, Red sanoi näyttämättä kovinkaan pahoittelevalta.
  “Kai?” Cinnamon toisti kovaäänisesti. “Kuinka itsekäs yksi mies voi oikein olla? Me surimme sinua!”
  “Älkää sitä turhaan katuko. Minäkin surin itseäni.”
  “Se palkkamurhaaja ei siis tappanut sinua?” Lily varmisti.
Red vilkaisi Lilyä kiinnostuneena. “Annoitko sinä jotakin tuolle tytölle, Cinnamon? Huumaavia aineita, kenties?”
  “Minä vain varmistin! Tämä on - kummallinen käänne.”
  “On sitä kummempaakin nähty”, Red vastasi jättäen lisäämättä, että kaksi auroria synnytysosastolla sopi ehdottomasti siihen kategoriaan. “Sirius sanoi sinun huolehtineen Alessandro Visardon puolesta. Olen nähnyt hänet ja tiedän, missä hän on. Voin vakuuttaa, että hänellä ei ole mitään hätää.”
  “Missä hän on?” Lily nousi kyynärpäidensä varaan, mutta valahti takaisin alas, kun uusi supistus vihloi hänen kehoaan. “Hemmetti! Missä James viipyy?”
  “James on - tuota - tulossa.” Ovi avautui ja Sirius astui huoneeseen. “Cin? Voinko lainata sinut hetkisen?”
Cinnamon katsoi Rediä varoittavasti. “Uskallakin järkyttää häntä kuolemalla jälleen, ja huolehdin omakätisesti siitä, että pääset itsekin nauttimaan synnytystuskien iloista! Tulen ihan kohta takaisin, Lily-kulta.”
Hän harppasi Siriuksen jäljessä käytävään ja risti käsivartensa rinnalleen. “No?”
  “Merlin, Cin, olet pelottava, kun olet parantaja!” Sirius katsoi häntä vaivaantuneena.
  “Mitä asiaa sinulla oli?”
Sirius nielaisi. Hänen harmaissa silmissään käväisi vaivaantunut ilme. “Minä - öh - otin yhteyttä Kuutamoon ja Matohäntään. He ovat tulossa. Samoin herra ja rouva P.”
  “Entä James?” Cinnamon tiukkasi.
  “Hän… Uskoisitko jos sanoisin, että hän halkiintui?”
  “Hän MITÄ?” kiljahti Cinnamon.
Sirius läimäytti karkean kämmenensä hänen suunsa peitoksi. “Haluatko, että Lily huolestuu?”
  “Uskallakin sanoa, että tässä ei ole aihetta huolestua!”
  “Kuule, se oli vahinko - taikaministeriön tyypit korjaavat tilanteen alta aikayksikön. Ei pelotella Lilyä enempää turhan takia, eihän?” Sirius katsoi häntä anovasti.
Cinnamon harkitsi asiaa. Sirius oli oikeassa. Lily oli kokenut ehdottomasti tarpeeksi järkytyksiä yhdelle päivälle, ja pelkäsi sitä paitsi kuollakseen. Jos hän nyt saisi kuulla aviomiehensä halkiintuneen, hän saattaisi alkaa kiivetä seinille.
  “Minä haluan pahuksen hyvän selityksen tähän kaikkeen, kunhan tilanne on taas hallinnassa, Sirius Black”, Cinnamon sanoi hiljaa. “Tarkoitan nyt sinua ja Rediä.”
Sirius nyökkäsi kerrankin vakavana. “Miten Lily on ottanut koko jutun?”
  “Luulen, että synnytys on säikäyttänyt hänet niin pahasti, ettei hän ehdi ihmetellä Rediä ollenkaan niin paljon kuin pitäisi. Teidän onnenne”, Cinnamon lisäsi kuivasti. “Muuten neiti Punapää olisi jo säikäyttänyt Redin takaisin hautaan.”
  “Ei hän ole ollut haudassa, hän oli Pääsiäissaarilla.”
  “Tämäpä mukava tieto. Mennään takaisin Lilyn luokse.”

***

Lily oli ehtinyt istua ystäviensä seurassa vajaat viisi minuuttia, kun parantaja Kätlö pyyhälsi huoneeseen vaaleansinisen kaavun helma liehuen. Hänellä, kuten aulassa olleella parantajallakin, oli ystävälliset, avoimet kasvot sekä hyväntahtoisesti tuikkivat silmät. Hän pysähtyi hymyillen Lilyn sängyn jalkopäähän ja nappasi potilaskansion, jonka Cinnamon oli kiireen vilkkaa kiidättänyt paikalle.
  “Aah, Lily Potter, vai mitä? Tervetuloa Pyhän Mungon synnytysosastolle. Minun nimeni on Frida Kätlö ja tehtäväni on saattaa lapsesi turvallisesti maailmaan.”
Lily nyökkäsi heikosti.
  “Tekisimmekö nopean esittelykierroksen. Sinä olet parantaja Bellini, eikö? Ja te pojat - olen nähnyt teidät jossakin.”
Sirius ja Red lausahtivat hermostuneina nimensä.
  “Kumpaa teistä saan onnitella tämän iloisen perhetapahtuman johdosta?”
  “Ei kumpaakaan!” Red murahti synkästi.
Parantaja Kätlö hämmentyi pahemman kerran, mutta korvasi sen nopeasti ymmärtäväiseksi tarkoitetulla hymyllä. “Käsitän. Entä onko lapsen isä tulossa paikalle, rouva Potter?”
  “Hän on - tulossa.”
Lily katsoi kysyvästi Siriusta, joka nyökkäsi ja rukoili mielessään, että taikaministeriön työntekijät löytäisivät Jamesin toisen puolikkaan nopeasti.
  “No, hänellä on vielä aikaa”, parantaja Kätlö sanoi reippaasti. “Kuinka pitkä supistusten väli on?”
  “Noin viisitoista minuuttia, parantaja Kätlö, mutta se on epätasaista”, Cinnamon raportoi.
  “Viisitoista minuuttia. Se ei riitä vielä - ei läheskään. Koeta kestää, Lily.” Parantaja Kätlö taputti Lilyä polvelle. “Ensimmäinen synnytys vie yleensä aikaa. Tässä kestää vielä tunteja.”
Lily nyökkäsi yrittäen olla näyttämättä, millaisen epätoivon meren tieto vapautti hänen sisällään. Vielä tunteja? Hän ei kestäisi tätä kipua ainuttakaan kokonaista tuntia, saati sitten useampia!
  “Ole rohkea, pikkusisko”, kannusti Sirius. “Me olemme täällä pitämässä sinulle seuraa. Kyllä tämä tästä sujuu. Nyt täytyy vain odottaa.”

***

He odottivat. Ja odottivat. Ja odottivat. Lily kävi yhä levottomammaksi jokaisen kuluvan minuutin myötä. James ei ollut tullut - kuinka kauan ilmiintymisessä oikein saattoi kestää? Kun hän kysyi asiasta, Sirius vakuutti, että James saapuisi kyllä pian. Hänen täytyisi vain ilmoittaa lähdöstään esimiehilleen, tai hän saisi elämänsä huudot.
  “Hän on täällä hetkellä millä hyvänsä”, Sirius vakuutti.
  “Entä - entä toiset?”
  “He saattavat olla jo aulassa. Haluatko, että käyn katsomassa?”
Lily nyökkäsi. Sirius nousi ketterästi puutuneille jaloilleen ja poistui huoneesta jättäen Lilyn kahden kesken Redin kanssa. Red istui ikkunalaudalla ja nojasi leukaansa käsiinsä näyttäen siltä, että olisi ollut mieluummin missä tahansa muualla. Ei häntä voinut siitä syyttää, Lily ajatteli. Synnytyslaitos kai palautti ikävät muistot hänen mieleensä. Jos asiat olisivat menneet toisin, Red olisi päätynyt synnytysosastolle jo paljon aiemmin, mutta ei entisen ystävän kuolleeksi luultuna, vastentahtoisena henkisenä tukena, vaan tulevana isänä. Mitä Red mahtoi ajatella?
Lily otti paremman asennon sängyllä. “Outoa, mutta tuntuu, kuin et olisi ollutkaan poissa.”
  “Minä olen sellainen.” Red hymyili poissaolevasti. “Huumaan toiset läsnäolollani alta aikayksikön.”
  “Millaista Pääsiäissaarilla oli?”
  “Aurinkoista.”
  “Sielläkö sinä Alessandron tapasit?”
Red kurtisti kulmiaan. “Yritän kovasti kuvitella hänet käyttämään aurinkorasvaa, mutta ei se onnistu. Ei, minä näin Visardon Italiassa. Satuimme olemaan liikkeellä samaan aikaan.”
 “Mistä te puhuitte?”
  “Ei meillä ole mitään puhuttavaa. Teimme vain sopimuksen, joka sattui hyödyttämään meitä molempia.”
Lily nyökkäsi verkkaisesti. “Missä hän on nyt?”
  “Valitan”, Red hymähti. “Cinnamon kielsi minua järkyttämästä raskaana olevaa naista.”
  “Eikä hän itse muka halunnut tietää?”
  “Hän on kuolla uteliaisuudesta, mutta piilottaa se hyvin.”
Lily oli aikeissa vastata, kun huoneen ovi avautui jälleen ja Sirius tuli takaisin kannoillaan herra ja rouva Potter, sekä Peter, joka näytti pelästyneen kuoliaaksi. Sirius oli kai informoinut kolmikkoa Redin äkillisestä ilmestymisestä, sillä kukaan ei puhjennut säikähtäneisiin kiljahduksiin miehen nähdessään. Peter tosin mulkoili tätä syyttävästi, kuin tämä olisi tehnyt suurenkin rikoksen. Rouva Potter marssi suoraa päätä miehen luo ja kietoi tämän kuristajakäärmeen ottein halaukseensa.
  “Olisi pitänyt arvata, ettei sinusta pääse eroon! Hauska nähdä taas!”
  “Samat sanat, rouva Potter... luulisin”, ähkäisi Red.
Rouva Potter miehineen kääntyi Lilyn puoleen. Josephilla oli paksu valkea liina hengitysteidensä peittona - arvatenkin keuhkohutsumyrkytyksen vuoksi, vaikka parantajat olivatkin sanoneet, ettei se tarttunut normaalioloissa.
  “Lily, kulta, millainen olo sinulla on?”
  “James - eikö James tullut vielä - “
Lily katsoi odottavasti Siriusta, joka hypähti hätäisesti jaloilleen. “Kukaan ei ole kai kertonut koko jutusta Ariannalle, vai mitä? Minä menen lähettämään hänelle pöllön. Katson samalla, joko Jamesia näkyy.”
Hän pakeni liukkaasti huoneesta, ja Lily valahti pettyneenä takaisin tyynyjensä varaan. Rouva Potter silitteli hänen hiuksiaan valkeilla, hieman ryppyisillä käsillään.
  “No, no, Lily, kyllä hän tulee… ja kun hän tulee, voimme kirota hänet, koska hän oli myöhässä…”
  “Minua pelottaa, Sascha”, Lily parahti. Kaikki pitkän iltapäivän aikana kerätty rohkeus valahti hänen jäsenistään, kunnes hän makasi sängyllä juuri sellaisena kuin olikin: kaksikymmentävuotiaana ja ehdottoman kauhuissaan. Rouva Potter ei tuominnut häntä, ei yrittänyt lohduttaa, silitteli vain hänen hiuksiaan ja mutisi ymmärtävänsä täsmälleen, mitä hän ajatteli. Se tuntui hyvältä - kuin äiti olisi ollut täällä.
  “Miten menee, Lily?” Peter astahti epävarmasti askeleen eteenpäin.
  “Harvinaisen kipeästi. Kiva, että pääsit tulemaan.”
Peter nyökkäsi toivoen hiljaa mielessään, että olisi voinut olla itsekin samaa mieltä. Hänellä ei kuitenkaan ollut tarpeeksi tunteita iloon tai mihinkään muuhun senkaltaiseen tunteeseen; hän oli yksinkertaisesti liian järkyttynyt. Kun Sirius oli kertonut Redin olevan elossa, hänen oli tehnyt mieli iskeä kätensä lähimmän tiilimuurin lävitse. Se oli kaikki niin mielettömän epäreilua - että hän luuli tappaneensa Redin ja ryhtyi kuolonsyöjäksi ja kavalsi Pimeyden Lordille Lilyn ja Jamesin lapsen niin, että Voldemort odotti nyt saastainen kieli pitkällä uutisia lapsen syntymästä. Jos pikku Potter näkisi päivänvalon hetkeäkään liian aikaisin, se olisi kuolemanvaarassa. Miksi? Koska  Red oli antanut Peterin olla siinä luulossa, että oli kuollut. Kaikki oli Redin syytä. Red oli pettänyt hänet, ajanut hänet umpikujaan.
  “Eikö Remus tullut?”
  “Matkalla - hänen piti tehdä joku vuosittainen ilmoittautuminen ihmissusirekisteriin, tai jotakin.” Peter pudisti päätään.
  “Naurettavaa, sanon minä”, rouva Potter puhahti. “Jos ne haluavat pitää kirjaa alhaisemmista olennoista, pitäisivät kirjaa itsestään!”
  “Jaahah, ja mitenkäs täällä voidaan?”
Parantaja Kätlö tuli takaisin huoneeseen hieroen käsiään yhteen. Peter vetäytyi vaistomaisesti kauemmas sängyn luota, ja kun sana “tutkimus” mainittiin, hän, Red ja Joseph katosivat yhtä jalkaa oven lävitse käytävään. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ulos, ennen kuin parantaja Kätlö kutsui hänet takaisin.
  “Kyllä sinä voit jäädä tänne, herra!”
  “Ai minä?” Peter älähti heikosti.
  “Niin, luonnollisesti - on aivan arkipäivää, että isä on mukana tutkimuksissa.”
Peter tunsi karahtavansa punaiseksi ja änkytti vaikeasti, ettei missään tapauksessa ollut lapsen isä.
Parantaja rypisti otsaansa. “Vai niin. Rouva Potter, onko isästä jo kuulunut?”
 “Hän on tulossa”, Lily ynähti jaksamatta enää itsekään uskoa sanoihinsa. Entä jos James oli äkkiä tullut siihen tulokseen, ettei halunnutkaan olla isä? Entä jos hän oli tilannut liput ulkomaille ja aikoi matkustaa sinne heti ensimmäisen tilaisuuden tullen?
  “Lily, älä ole typerä“, rouva Potter kielsi tiukasti. “James rakastaa sinua. Hän ei ole viikkokausiin puhunutkaan muusta kuin tästä lapsesta! Hän on vain kokenut hidasteita matkalla.”
  “No, toivokaamme, että hän ilmestyy paikalle nopeasti“, parantaja Kätlö sanoi tehden merkintöjä papereihinsa. “Ettei vain kävisi niin, ettei hän pääse mukaan synnytysosastoon.”
Lily pomppasi istumaan ja parahti kivun hyökätessä hänen vartaloonsa. “Mutta onhan tässä vielä aikaa!”
  “On, on... tässä kestää vielä tunteja. Mutta ei aamuun saakka”, parantaja Kätlö lisäsi, hymyili lohduttavaksi tarkoitetulla tavalla ja poistui jälleen huoneesta.
Lilyn teki mieli huutaa. Tunteja! Hän oli odottanut koko päivän! Kello oli jo nyt seitsemän illalla - kuinka kauan yhden lapsen syntymä saattoi kestää? Hän uikutti turhautuneena. Tuskanhiki virtasi jo nyt pitkin hänen kasvojaan ja liimaisi punaiset hiukset poskelle.
  “Tiedän, ettei tämä ole mukavaa”, rouva Potter sanoi hänen hiuksiaan sukien. “Mutta usko pois, tämän jälkeen sinä vasta rakastatkin lastasi. Tuskin minäkään olisin muuten Jamesin kaltaista rasavilliä kestänyt.”
  “No, mitä parantajatäti sanoi?” Sirius halusi tietää ilmestyessään takaisin huoneeseen Red, Peter ja herra Potter kannoillaan. Lily toivoi, että olisi tiennyt, mikä Peteriä vaivasi. Tämä pysytteli kaukana Redistä kuin ruttotauti olisi uhannut miestä.
  “Menee vielä tunteja“, huokaisi Lily.
  “Mutta, mutta sehän tarkoittaa - “ Peter otti sormet avuksi laskuissaan. “Että tässä voi mennä huomisen puolelle!”
  “Miksi sinä näytät noin iloiselta siitä?”
  “No, sitä minä vain - on paljon hienompaa syntyä ensimmäisenä päivänä kuin viimeisenä, vai mitä - uusi alku ja sen tuoma symboliikka - ja elokuu on niin hyvä kuukausi - “ takelteli Peter. Toivo virisi hänen sydämessään kuin heikosti puhaltava tuuli. Ehkä oikeus olisi edes kerran hänen puolellaan. Ehkä Lilyn ja Jamesin lapsi ei syntyisi, ennen kuin heinäkuu olisi taittunut elokuuksi.

***

Kipu kävi yhä pahemmaksi tuntien kuluessa. Kello kaksikymmentä kolmekymmentä miehet saivat viimein tarpeekseen ja livahtivat hakemaan kahvia kanttiinista. Lily olisi antanut mitä tahansa yhdestä kupillisesta kahvia, ellei olisi tiennyt, että olisi vain oksentanut sen saman tien ulos. Hänestä tuntui kuin häntä olisi silvottu veitsellä palasiksi, ja hänen teki mieli lyödä Jamesia, joka oli jättänyt hänet kokemaan kaiken yksin. Ilman Cinnamonia ja rouva Potteria hän olisi varmasti tehnyt jotakin radikaalia jo ajat sitten.
Kymmenen aikaan illalla parantaja Kätlö saapui jälleen tutkimaan Lilyn ja ilmoitti, että synnytys oli pian valmis alkamaan.
  “Ei!” huusi Lily. “Ei, ennen -  kuin - James on -  täällä!”
Kätlö katsoi häntä myötätuntoisesti. “Lily, tiedän, että miehesi läsnäolo on sinulle tärkeää, mutta lapsia ei voi yksinkertaisesti käskeä syntymään aikataulun mukaan. Kovin pitkä viivyttely merkitsisi vain vahinkoa sekä sinulle että lapselle - pahimmillaan se voisi vaarantaa teidän molempien hengen.”
Lilyä itketti. Kyyneleet takertuivat hänen kurkkuunsa ja muuttuivat katkonaiseksi nikotteluksi. “Ei - vielä!”
  “Voimme odottaa vielä hetken, mutta emme missään tapauksessa pitkään.”
Huoneen ovi raottui ties kuinka monennen kerran sinä päivänä. Parantaja Kätlön ilme vaihtui hermostuneesta toiveikkaaksi ja hän kiiruhti ovelle. Lily kurkotteli kaulaansa nähdäkseen tulijan, mutta lysähti voimattomana takaisin tyynyille, kun se olikin vain Remus.
  “Merlin, ole kiltti ja sano, että sinä olet isä!” Kätlö puuskahti takertuen Remuksen paidanrinnuksiin.
Remus perääntyi. “Ei - en - pelkkä ystävä - “
  “Kuinka monta miesystävää sinulla oikein on, Lily?” parantaja kääntyi luomaan epäuskoisen katseen Lilyyn.
  “Kuulkaahan nyt, nuori nainen!” rouva Potter ponkaisi seisomaan ja asetti kädet lanteilleen. “Minun miniälläni saa olla niin monta miesystävää kuin hän ikinä haluaa, eikä teillä ole oikeutta kyseenalaistaa asiaa!”
 Parantaja nyökkäsi ja luikahti ulos ovesta. Lily ja rouva Potter vaihtoivat tyytyväisiä hymyjä. Nähtävästi Potterin suvun nimellä oli vielä ainakin jonkinlaista arvovaltaa sairaalassa.
  “Uskallanko minä tulla sisään?” Remus kurkisti ovensuusta huoneeseen.
  “Ei enempää epätoivoisia parantajia paikalla“, vakuutti rouva Potter. “Tapasitko toiset?”
  “Joo, he pelaavat noppapeliä aulassa. Red mukaan lukien. Joko olette nähneet hänet?”
  “Miksi - luulet - minun - olevan - täällä”, Lily hengähti yhteenpuristettujen hampaidensa välistä. “Sattuu!”
Remus keikkui kantapäillään. “Minä - tuota - tulin vain tervehtimään. Taidan mennä käytävään selvittelemään tätä Redin asiaa.”
  “Kaikki miehet ovat pelkureita”, tuhahti rouva Potter.
  “Voinko tuoda sinulle jotakin, Lily?”
  “Tuo James!”
Remus nyökkäsi nopeasti. “Minä - järjestän asian heti kun pystyn. Älä pelkää, Lily-kulta. Olen varma, että he saavat hänet kokoon hetkenä minä hyvänsä.”
  “KOKOON?” Lily huusi tuskastuneena.
Rouva Potter ampui likaisen katseen Remukseen.
  “Anteeksi, sanavirhe - piti sanoa, että he saavat hänet kokouksesta ihan kohta. Rymistyir on hankala. Taidankin mennä hieman uhkailemaan häntä, nähdään - “
Sairaalahuoneen ovi läimähti jälleen kiinni.
  “Salataanko minulta jotakin, Sascha?” Lily tivasi.
  “Ei, kulta. Ei yhtään mitään. Luota minuun.”

***

Puoli yhdeltätoista parantaja Kätlö palasi takaisin huoneeseen mukanaan kaksi vaaleanpunaisiin vaatteisiin pukeutunutta apulaisparantajaa sekä Cinnamon, joka piteli imelänväristen pyyhkeiden pinoa käsivarsillaan. Lily voihkaisi ja kaivautui syvemmälle sänkyynsä.
  “Ei - ei vielä!”
  “Lily.” Cinnamon tuli hänen luokseen, tarttui hänen käsivarsiinsa ja katsoi häntä syvälle silmiin. “Tiedän, että haluat odottaa Jamesia. Mutta haluatko sinä vaarantaa lapsesi hengen?”
  “Sinun - piti - olla - minun ystäväni!” Lily kirkui.
  “Minä olen, kyllä minä olen - “
  “Etkä ole! Sinä - petit - minut!”
Cinnamonia alkoi itkettää. “Lily, tämä on välttämättömyys. Olen ihan kamalan pahoillani.”
Parantaja Kätlö yritti lähestyä Lilyä, mutta hän huusi ja huitoi, kunnes naisella ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin perääntyä. Lily tiesi käyttäytyvänsä huonosti - enemmänkin, hän tiesi olevansa täydellisen hysteerinen - mutta ei voinut muuta. Hän ei suostuisi tähän, hän ei pystyisi tähän ilman Jamesia.
  “Ei!” hän huusi.
Rouva Potter tarttui hänen kasvoihinsa ja veti hänen päänsä rintaansa vasten. “Ei ole mitään hätää, Lily, minä olen tässä, olen koko ajan tässä.”
  “Antakaa minun olla“, itki Lily. “En halua - en voi - älkää - älkää pakottako - voi MERLIN!”
  “Kipu on merkki siitä, että lapsesi on valmis syntymään, Lily”, parantaja Kätlö kutsui turvallisen välimatkan päästä. “Et voi odottaa enää!”
  “Minä - vihaan - James Potteria”, Lily sihahti ja kiemurteli kivun vallassa. Hän ei kuitenkaan yrittänyt enää vastustella, kun parantajajoukko ympäröi hänet ja ryhtyi tekemään järjestelyjä. Jalat sinne, kädet tuonne - kaikki se tapahtui kuin toisessa maailmassa, toiselle ihmiselle. Lilyä pelotti niin pahasti, että koko hänen kehonsa vavahteli.
Äkkiä ovi paukahti auki valtaisan kolahduksen kera. “Hän on täällä! Pikkusisko, hän on täällä!”
Sirius pyyhälsi huoneeseen kannoillaan Red, Peter, Joseph, Remus ja - Luojan kiitos - James. Lily ei ollut koskaan ollut iloisempi hänen näkemisestään. Pystymättä hillitsemään itseään hän purskahti uudemman kerran itkuun.
James oli salamana hänen vierellään. “Hei, Lily. Anteeksi, että kesti. Se ei ollut minun vikani.”
  “No niin toden totta kesti“, parantaja Kätlö puuskahti. “Luuleeko nuoriherra, että vauvat elävät tiimalasin mukaan?”
Lily ei kiinnittänyt parantajaan mitään huomiota, vaan upotti katseensa syvälle Jamesin ruskeisiin silmiin. Vasta silloin hän huomasi jotakin eriskummallista. Toinen puoli Jamesin pörrötukasta oli läpimärkä ja liimautui otsalle vettä tippuen, toinen puolikas taas oli täysin kuiva. Sama viivasuora jana halkaisi kasvot keskeltä vettävaluvaan ja valumattomaan puoliskoon.
Lily nosti väsyneesti kätensä Jamesin hiuksiin. “Mitä sinulle on tapahtunut?”
  “Kävelin liian kapeassa katoksessa”, James naurahti väkinäisesti. “Toinen puoli jäi märäksi.”
Silmänurkastaan Lily pani merkille muiden Kelmien vaihtavan huvittuneita silmäyksiä Redin kanssa, mutta ei jaksanut jäädä pohtimaan niiden syvempää merkitystä. Jokin alkukantainen vaisto kertoi hänelle, ettei hän välttämättä halunnut kuulla koko tarinaa.
  “No niin, Lily ja - “
  “James”, James sanoi nopeasti.
  “Toivottavasti olette valmiita näkemään lapsenne kasvot. Voisivatko ylimääräiset henkilöt jättää huoneen?”
  “Mitä?” James kohotti kauhistuneena katseensa Siriukseen ja muihin. “Eivätkö he saa jäädä?”
  “Herra, tämä on perhetapahtuma.”
  “Mutta entä minun henkinen tukeni?”
  “Sinun vaimosi tässä tarvitsee henkistä tukea“, rouva Potter sähisi ja kiirehti hätistämään Kelmejä ulos huoneesta. Hän seurasi itse perässä ja sulki oven rohkaisevan hymyn kera. James ja Lily jäivät kahden.
James veti syvään henkeä ja tarttui Lilyn käteen. “Me saamme lapsen, Lils.”
  “Luulen, että vaimosi on ollut siitä täysin tietoinen”, parantaja Kätlö ilmoitti merkitsevästi. Lily ei kuullut alkuunkaan  hänen sanojaan. Helpotus ja ilo Jamesin tulosta olivat täyttäneet hänet mielensä ja singonneet hänet jollekin toista planeettaa kiertävälle radalle, minne kipu ei yltänyt. Hän nyökkäsi hermostuneesti hymyillen.
  “Niin, meistä tulee vanhempia.”
Sitten kivun aalto pyyhkäisi hänet mukanaan jonnekin alitajunnan mustiin syövereihin, eikä hän voinut enää ajatella.

***

Jos kulunut päivä olikin ollut Lilyn mittapuulla pahin kaikista, ei se ollut mitään verrattuna seuraaviin tapahtumiin. Hän oli helpottunut siitä, että Cinnamon juotti hänelle kipulääkettä. Se ei poistanut kipua vähääkään, mutta turrutti hänen mielensä siinä määrin, ettei hän tajunnut turhan paljon siitä, mitä huoneessa tapahtui. Hän muisti ainoastaan hermostuksen, kivun ja Jamesin kädet, jotka kietoutuivat hänen omiensa ympärille ja silittivät hänen hiuksiaan. Parantajan rautaiset komennot, kun tämä komensi häntä ponnistamaan silloinkin, kun hän oli täysin varma siitä, ettei kestäisi enää hetkeäkään. Cinnamonin äänen, kun tämä vakuutti itku kurkussa, että kaikki meni paremmin kuin hyvin.

Kipulääke teki tuhojaan Lilyn mielessä, mutta siitä huolimatta hän muisti - ja tiesi muistavansa koko loppuelämänsä ajan - sen hetken, kun parantaja Kätlö lupasi, että hän saattoi lopettaa ponnistamisen.
  “Onneksi olkoon, Lily ja James”, Cinnamon sanoi itkun paksuntamalla äänellä. “Teillä on poika.”
  “Harry”, James sanoi oitis vapisevalla äänellä. “Harry James Potter.”
Lily ei pystynyt sanomaan itkultaan sanaakaan. Kaikki viime tuntien kipu ja pelko ja kärsimys olivat äkkiä painuneet unholaan; jäljellä oli vain helpotus ja kärsimätön odottamisen tunne. Hänellä oli poika. Se oli tapahtunut. Niin paljon kuin hän olikin tätä hetkeä pelännyt - ja nyt se oli tässä -
  “Haluan nähdä hänet“, James ilmoitti. Kohottaessaan katseensa hänen kasvoihinsa Lily näki, että hänen silmälasiensa takana kimmelsivät ihkaoikeat kyyneleet.
  “Ja tässä hän on!” Cinnamon julisti ja laski pienen, valkoiseen kankaaseen käärityn nyytin juhlallisesti Lilyn syliin.
Lily veti syvään henkeä ja katsoi poikaansa. Tunnevyöry, joka hyökyi hänen ylitseen tuolla ensimmäisellä silmäyksellä oli niin voimakas, että kaiken järjen mukaan sen olisi pitänyt pelottaa häntä - mutta hän ei pelännyt enää. Harry oli niin kaunis. Niin pieni ja hento ja täydellinen viimeistä piirrettä myöten. Jopa korviasärkevä, läpitunkeva huuto kuulosti kauniilta Lilyn korvissa. Se oli ensimmäinen ääni; elämän ääni.
Lilyä vapisutti. “Voi Luoja - se on Harry - meidän Harry - katso häntä, James - “
James teki työtä käskettyä juuri kun vauva raotti pieniä silmiään. Ne eivät olleet siniset, kuten vastasyntyneillä yleensä, vaan vihreät - kirkkaanvihreät.
  “Hänellä on sinun silmäsi, Lily!”
  “Ja sinun hiuksesi.” Lily naurahti nyyhkytyksensä lävitse ja osoitti vauvan päälaella kasvavaa mustaa nukkaa, joka näytti jo nyt tavoittelevan täysin kurittomasti jokaista ilmansuuntaa, keksittyä ja keksimätöntä.
James ja Lily vaihtoivat ihmetteleviä hymyjä. Kumpikin oli aina ajatellut, että oli pahimmanlaatuinen klisee etsiä lapsesta sen vanhempien piirteitä, mutta nyt, pidellessään omaa poikaansa käsivarsillaan he tajusivat sen olevan täysin oikein.
Lily hipaisi varoen lapsen pienenpieniä sormia omillaan. “Kuulostaa aika mahdottomalta, mutta minä rakastan häntä jo nyt.”
  “Ja minä rakastan sinua, Lily.” James siveli hänen hiestä kosteaa tukkaansa, katsoi häntä syvälle silmiin ja suuteli häntä pitkään.

***

Kutsumattomien tunteiden hyöky velloi Jamesin sisällä edelleen, kun hän tunnin päästä astui odotushuoneeseen kohtaamaan vanhempansa ja ystävänsä. Hän oli luullut itkeneensä jo itkunsa, mutta silti pala kohosi hänen kurkkuunsa joka kerta, kun hän vain ajattelikin Lilyn huoneessa odottavaa poikaa. Omaa poikaansa, yksin hänen ja Lilyn, ei kenenkään muun. Jamesista tuntui, ettei hän ollut koskaan rakastanut mitään enempää - ei edes Siriusta, joka sentään oli hänen veljensä. Ajatuksen olisi pitänyt tuntua surulliselta, mutta James tiesi, että Sirius olisi ymmärtänyt. Hänellä oli Lily ja Harry. Hänen kuului rakastaa heitä.
  “Joko nyt?” unisena tuolissaan nuokkunut herra Potter ponkaisi jaloilleen, kun James astui huoneeseen. Hänen kasvoiltaan hehkui jännitys. James virnisti - kukapa olisi uskonut, että virallinen aurori Potter pystyisi osoittamaan moisia tunteita?
  “Joo, voitte nyt tulla katsomaan häntä, jos haluatte. Parantaja Kätlö sanoi, että vain lähiomaiset, mutta Cinnamon taivutteli hänet”, James selitti pystymättä peittämään intoaan.
Kuusi ihmistä pomppasi yhtä jalkaa ulos tuolista ja seurasi Jamesia takaisin Lilyn huoneeseen. Jopa lapsikammoiset Red ja Sirius olivat karistaneet pelkonsa ja kurkottelivat toisten päiden ylitse vilpittömän uteliaina näkemään, miltä nuorin Potter näytti.
Siistitty, kammattu ja kaiken aikaa kyyneltensä lävitse hymyilevä Lily tervehti ystäviään väsyneesti kättään kohottaen. James kiersi takaisin hänen sänkynsä luokse ja tuki hänet vaivalloisesti istumaan.
  “Kaverit, perheenjäsenet”, hän aloitti dramaattisesti. “Saanko esitellä teille suvun nuorimman vesan, Harry James Potterin.”
Lily kohotti Harrya muiden nähtäväksi. Rouva Potter kiljahti riemastuneena ja oli heidän luonaan alta aikayksikön.
  “Miten pieni - ja suloinen - minun ensimmäinen lapsenlapseni - Lily, saanko minä - ?”
Lily nyökkäsi ja yritti olla tuntematta pettymystä, kun Harry noin vain vietiin hänen käsivarsiltaan. Rouva Potter otti lapsen asiantunteville käsivarsilleen ja kurkisti katsomaan lähemmin pikkuruisia, punoittavia kasvoja.
  “Sano hei isoäidille, Harry… Joseph, tulee katsomaan pojanpoikaasi!”
  “Kovasti on vanhempiensa näköinen”, Joseph murahti yrittäen pitää tunteensa kurissa. “Ihan kuin James silloin kun hän oli vastasyntynyt. Paitsi silmät. Ne ovat kyllä Lilyn silmät.”
Seuraavien viiden minuutin ajan vauva kiersi sylistä syliin. Cinnamon ja Remus hämmästelivät pikkuruisia sormia ja nauroivat mustalle pörrötukalle. Red piteli lasta käsivarren mitan päässä kuin peläten sen purevan, mutta onnistui kuitenkin tokaisemaan hempeään tapaansa, että Harrylla näytti olevan kaikki ruumiinosat tallella. Hän luovutti lapsen nopeasti Siriukselle olematta selvästi kovinkaan sujut tilanteen kanssa.
Sirius katseli hämmästyneenä vauvan pieniä käsivarsia. “Luulin, että olisit isompi.”
  “Ei nyt vielä“, James nauroi. “Täytyyhän sillä olla kasvunvaraa.”
 “Niin, ego tarvitsee tilaa paisua... oletpa sinä tosiaan pikkuinen... tiedätkö, kuka on kummisetäsi, Harry, tiedätkö?”
Lily ei voinut olla hymyilemättä nähdessään tavallisesti niin hallitun Siriuksen lepertelevän pienelle vauvalle.
  “Ettei vain Anturajalalla iskisi vauvakuume”, naurahti Remus. “Kuule, kyllä sinun täytyy tehdä Ariannan kanssa sovinto ja ehdottaa, että hän ryhtyisi lastesi äidiksi!”
Sirius palautti vauvan säikähtäneenä takaisin Jamesille.
  “Sinä et ole vielä tervehtinyt Harrya, Matohäntä”, James tajusi. “Haluatko?”
Peter epäröi hetken ja astui sitten lähemmäs ottaen pienen lapsen kömpelösti käsivarsilleen. Hän raotti valkeaa kääröä ja katseli Harrya silmästä silmään. Hän näytti niin rauhalliselta - niin viattomalta -
  “Milloin?” Peter kakisteli kurkkuaan. “Mikä on hänen syntymäpäivänsä?”
  “Heinäkuun kolmaskymmenesensimmäinen. Hän syntyi kello 23:58”, James lisäsi ylpeänä. “Hän oli todella päättänyt nähdä maailman heinäkuun puolella.”
Raskas paino jysähti voimalla Peterin sydämeen ja hän tunsi hymynsä muuttuvan väkinäiseksi. Heinäkuun kolmaskymmenesensimmäinen. Kun seitsemäs kuukausi kuolee.
Hän ei ollut koskaan ennen ollut niin peloissaan.

***

A/N2: Jep jep, että sellainen osa :) toivottavasti en pyydä liikaa, kun pyydän kommentteja tästä urakasta.
« Viimeksi muokattu: Heinäkuu 01, 2007, 13:32:52 kirjoittanut Sharra »

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 1.7.07
« Vastaus #147 : Elokuu 13, 2007, 16:46:45 »
Ohoh, näitä kommentteja on kertynyt vastattavaksi... no, niinhän siinä tuppaa käymään yli kuukauden tauon aikana. Ei ole ollut viime aikoina yhtään kirjoitusolo, eikä ole kyllä vieläkään, mutta kun tämä Memin osa on kerran pyörinyt kuukauden verran tietokoneen kätköissä lopetuskappaletta vailla, niin ajattelin nyt sitten saman tien viimeistellä sen ja pistää tämän nettiin. Ainakin voin sitten luoda itselleni illuusion siitä, että olen saanut jotakin aikaan.

Iso kiitos kaikille, jotka olette saamattomuudestani huolimatta jaksaneet kommentoida!

Saana, kiitoksia :) kyllä tuo on ainakin mulla näkynyt tuo sivu ihan normaalisti, ehkä se on joku häiriö tietokoneessa... tosin yleensä mun tietokone on se, jossa on häiriöitä. Ficit Redistä ja Jazzista eivät ole tällä haavaa missään esillä. Vuotiksessahan saa olla kerrallaan kesken vain kaksi ficciä, joten en sattuneesta syystä voi pitää keskeneräisiä töitä esillä. Muutenkin nuo ficciprojektit on haudattu tällä haavaa, niin kuin kymmenen miljoonaa muutakin. Saatan kuitenkin kehittää jotakin muuta, tai sitten inspiroitua korjailemaan ja jatkamaan noita. Siinä tapauksessa tulee kyllä ilmoitus tänne Memoryn puolelle, tai sitten nettiblogiini (linkki profiilissani.)

pikkupiru, kiitos kovasti! Luulen, että monet fan fictionia kirjoittavat kyllä haluaisivat kirjoittajaksi, mutta aika harvalla kuitenkin riittävät rahkeet - minulla mukaanlukien. Ikävä totuus taitaa olla se, että on tosi paljon helpompaa kirjoittaa hyvää fan fictionia kuin hyvää originaalitekstiä... tämän olen ainakin omalla kohdallani huomannut. Ficistä saa helpommin sujuvan, mielenkiintoisen ja paremmin kirjoitetun kuin omasta tekstistä. Ja tietty sitä on helpompi kirjoittaa, kun siitä saa palautetta. Tiedätkö, minäkään en aluksi tykännyt Reguluksesta ollenkaan. Sitten ystäväni toyhto sai minut näkemään valon ja Reguluksen paremman puolen. Sen jälkeen Registä oli mielekkäämpi kirjoittaa, ja koska se oli mielekkäämpää, Regin hahmokin kehittyi huomattavasti parempaan suuntaan. Nykyään tykkään Registä jo melkoisesti. Kiitos vielä!

geno, kiitos :) kiva, jos Red ja Alessandro miellyttävät, itse ainakin tykkään kirjoitella niistä kovasti :) mietin paljon sitä, että millä tavalla Reguluksen pitäisi kuolla. Feeniksin Killassa Sirius sanoo, ettei Regulus ollut tarpeeksi ylhäällä kuolonsyöjien kastissa, että Voldemort olisi vaivautunut tappamaan sen omakätisesti, ja lähdin sitten tälle linjalle Regin kuoleman kanssa.

Miyako, kiitoksia!

Anneli, kiitos paljon! Ja tervetuloa Vuotikseen minun puolestani :)

toisinaan, ei minulla ole toistaiseksi mitään aikomusta jättää Memiä kesken, minulla vain on nyt kamalan huono kausi kirjoittamisen suhteen. En ole kirjoittanut oikeastaan mitään sen edellisen Memoryn jälkeen - syynä on ihan se, etten jaksa oikein innostua mistään tarinasta, ja tekstistä tulee sitten hieman väkinäistä (kuten tästä uudesta luvusta ehkä näkee). Muutenkin yritän tehdä niin kuin kirjoituksenopet ovat neuvoneet ja keskittyä vähän enemmän originaaliteksteihin ja vähän vähemmän ficceihin. Mutta kyllä Memory jatkuu :) eli kiitos paljon uskosta siihen!

Kuutamokeikka, se johtuu todennäköisesti ihan siitä, että minä itse olin niin viaton, kun aloitin kirjoittamaan tätä ;)

Astral Romance, kyseinen musiikkivideo ei ole tällä haavaa ikävä kyllä netissä :( ja kyllä tämän tarinan saa vapaasti tulostaa paperille. Varoitan, että tätä on tosin monta sivua - itselläni kansioissa on yhteensä jo yli 1000 sivua tätä tekstiä, joten kannattaa varata hyvät hermot ja paljon paperia! :) Kiitos!

Eoylleyn, kiitos, on aina kamalan mukava lukea uusien kommentoijien kirjoituksia! Pakkaskukkia löytyy kokonaisuudessaan osoitteesta http://kayleigh.vuodatus.net , kun painat siellä vasemmassa reunassa olevaa linkkiä "Helmikuu". Tällä tavoin ainakin muilla on koko ficci näkynyt, jos nuo viimeiset luvut vielä kiinnostavat :)

Puistopulu, kiitos sinullekin! En ole ainakaan toistaiseksi lopettelemassa Memorya, jatkoa vain tulee paljon hitaammin nyt, kun kärsin niin pahasta kirjoitusblokista, ei oikein ole tulla mistään kirjoittamisesta mitään :( mutta teen parhaani!

vidlaia, kiitos! Taidetaan olla siinä vastakohtia, että minusta on sitä mukavampi kirjoittaa, mitä lähemmäs loppua mennään. Odottelen jo kovasti, että pääsen tappamaan Jamesin ja Lilyn, vaikka aikaahan tuohon vielä on...

Surumielinen, kiitos :) musiikkivideoasia menee niin, että yhdessä vaiheessa mulla oli Memoryn "musavideo" netissä, mutta tällä haavaa se ei siellä ole, koska en juuri nyt omista tunnuksia youtubeen, enkä ole ihan heti hankkimassakaan :(

Ulfur, kiitos kommentista!

Pferd, kiitos! :)

Jazz Thomas, laiska tässä taitaa olla itse kukin... ei sillä, jotenkin tämän osan kirjoittaminen tuntui kamalan lattealta sen jälkeen, kun oli kirjoittanut The Harry-osan. Sen kirjoittaminen oli oikeasti hauskaa, virnistelin itsekseni puolet ajasta. Tämä on siihen verrattuna kirjoitusblokkisen näperrystä. Mutta pakkohan sitä on joskus koneen ääreen pakko istua. Joo, tosiaan jäi tuo synnytyksen kuvaaminen hieman vähälle, koska mulla ei ole "sisäpiirin tietoa" asiasta (onneksi!) Muutenkin luku oli sen verran mammutti, että pakkohan sitä oli jostakin katkoa. Mitä tulee siihen, että joku ulkopuolinen kirjoittaisi Kelmeistä kirjan... kyllä siinä ihan laki tulee vastaan. Fan fictionhan on sallittua täsmälleen niin kauan, kun sitä julkaistaan näin internetissä, eikä siitä saa mitään rahallista hyötyä. Muuten copyright on puhtaasti Rowlingin, ja meidän ficcareiden ei passaa näpäistä siihen väliin. Memoryn musiikkivideo ei ikävä kyllä ole lähiaikoina tulossa nettiin, mutta jos otat yhteyttä yksityisviestillä, voidaan miettiä, miten sen saisi lähetetyksi sinulle :) Kiitos!

Maphe, kiitos! Kiva että pidit tuosta osasta, se on yksi omista suosikeistani Jamesin ja Lilyn häiden sekä Pakkaskukkien viimeisen luvun ohella :)

Unwanted, kiitos paljon! :) Täytyy myöntää, että olen vähän vieroksunut tuota Lilyn raskauden kirjoittamista (vaikka niinhän se menee, että hyvä kirjoittaja ei saisi vieroksua mitään aihetta), koska itselleni pelkkä ajatus lapsen saamisesta on Kauhistus Numero Yksi heti kuoleman ja naimisiinmenon ohella.

Mysteeri, kiitos :) Et ole ainoa lapsikammoinen, usko pois - tuon osan kirjoittaminen oli mulle ensi alkuun kauhistus, koska siinä oli niin paljon vaaleanpunaista perheonnea ynnä muuta vastaavaa, mutta loppujen lopuksi se osoittautuikin ihan hauskaksi kokemukseksi.

Supernatural, kiitoksia.

Bulla, kiitos :)

Jacquélina, kiitos! Ikävä tosiasiahan tuo on, että kun kirjoittaa yli 1000 sivua, jutut rupeavat toistumaan väkisinkin... ainakin, jos omistaa niin rajoittuneen mielikuvituksen kuin minä :)

Leamire Blatina, kiitos sullekin :) tottahan tuo, ettei huumori ole välttämättä vahvin lajini... ainakaan silloin, kun ei ole itse huumorintajuisella tuulella

 - Sharra

87.osa -
3.8.1980

  "Dana Browning!"
Korviahuumaava huuto kiiri asunnon lävitse kuin pyssyn laukaus. Vain nanosekunnin jäljessä esiin pyyhälsi punanaamainen Cinnamon, jonka sinisissä silmissä välkkyi kunnioitettava raivo. Matotkin pyrkivät parhaansa mukaan pysyttelemään poissa tytön jaloista, kun tämä ampaisi makuuhuoneesta olohuoneeseen.
  “Dana!”
Siivousvälineitään tarkistamassa ollut Dana kohotti päätään. “Onko jokin hätänä?”
  “Kuule, minä pidän itseäni yleisesti ottaen melko mukavana kämppäkaverina”, Cinnamon puhisi kädet lanteilla. “En kulje kannoillasi tarkastamassa, että laitat kaikki tavarasi paikalleen, en vahdi kiikareiden kanssa mahdollisia vieraitasi, en laita jääkaapin sisältöön tarroja pitääkseni omat ruokani erossa sinun pöperöistäsi. Hitto, en minä halua kyylätä sinua! Mutta tämä on jo liikaa!”
Cinnamon osoitti upouutta parantajankaapuaan. Se oli helmasta kaulukseen mustien kissankarvojen peitossa. Niitä roikkui jopa hänen hiuksistaan ja korvarenkaistaan.
  “Tämä ei ole enää mikään vahinko. Tämä on suunniteltu hyökkäys! Sinun kissallasi on jotain minua vastaan!”
Dana naurahti. “Cinnamon, se on vain kissa! Et kai luule, että - “
  “Minä tiedän sen! Kissankarvoja on joka paikassa! Minun sängyssäni, minun pyyhkeissäni, minun alusvaatteissani - ei ikinä sinun! Sinun kissasi vihaa minua, enkä minä aio enää katsoa sen terrorismia sivusta“, Cinnamon julisti raivoissaan.
  “Mitä sitten haluat minun tekevän? Ei sitä voi kadullekaan ajaa. Se on pelkkä puolustuskyvytön otus!”
  “Jos se on puolustuskyvytön, minä olen taikaministerin salarakas!”
 Dana puri huultaan. “Yritä ymmärtää, Cinnamon. Siskoni pyysi minua huolehtimaan siitä. Hän tuli allergiseksi kissalle.”
  “Miksiköhän?”
  “Cinnamon, ole kiltti! Teen mitä tahansa - mitä tahansa - jos et lähetä Kissaa pois. Minä lupaan sen.”
Cinnamon huokaisi Danan anovan katseen syyllistämänä. Kuka tahansa olisi voinut nähdä, että tyttö oli kiintynyt typerään karvapalloonsa - enemmänkin. Miten kukaan saattoi rakastaa moista pirullista ötökkää, sitä Cinnamon ei käsittänyt. Hän tiesi kuitenkin, ettei halunnut joutua katselemaan Danan syyttävää ilmettä tästä päivästä ikuisuuteen.
  “Hyvä on. Kissa saa jäädä. Mutta karvat lähtevät.”
Dana kalpeni. “Ajelisitko sinä kissaraasun kaljuksi?”
  “Se on minun tarjoukseni. Ota tai jätä.”
Danan otsa vetäytyi syviin ryppyihin, mutta Cinnamon ei aikonut antaa periksi. Kyseessä oli hänen asuntonsa ja hänen mielenrauhansa, eikä hän suostunut tärvelemään kaikkea yhden vihamielisen karvakerän tähden. Se selviäisi joka tapauksessa erinomaisesti ilman karvojaan. Kissat olivat sellaisia. Ne putosivat aina jaloilleen.
  “Olkoon menneeksi”, Dana myöntyi syvään huokaisten.
Cinnamon kiljahti riemusta ja veti taikasauvansa esiin. “Tehdään se heti! Hei, kissa... kisuli... tule tänne, kiltti kisu... Cinnamonilla on sinulle asiaa…”
Kissa oli joko hyvin viisas tai hyvin kuuro, sillä se pysytteli visusti piilossa, vaikka Cinnamon levitti lattialle Moskun parhaita kissannaksuja. Viimein turhautuneena jahtiin hän käytti kutsuloitsua, nappasi lennosta hurjasti sähisevän kissan ja työnsi sen Danan käsiin. Kissa mourusi ja käytteli kynsiään kuin aavistaen kurjan kohtalonsa.
Cinnamon kääri hihansa suostumatta tuntemaan sääliä. Elukka vain sai, mitä ansaitsikin. “Kaljuunnu!”
Keltainen valo välähti. Kissa rääkäisi kerran, ja sitten sen kirottu musta turkki valahti lattialle yhdeksi pörröksi kasaksi. Dana parahti ja puristi eläintä tiukemmin, mutta Cinnamon ei ollut tyytyväinen.
  “Mahapuolella on vielä turkkia. Käännä se ympäri.”
Dana teki parhaansa, mutta työ osoittautui mahdottomaksi. Tapahtumista järkyttynyt kissa pisti vastaan niin kynsin kuin hampainkin. Ei kestänyt kauan, ennen kuin identtiset punaiset viirut koristivat Danan vasenta käsivartta.
  “Ei tästä tule mitään! Anna olla, Cinnamon!”
  “Enkä! Minä sanoin, että siitä tulee karvaton ja aion pysyä sanassani!”
  “Se on pelkkä kissa! Ei se ole ansainnut brasilialaista vahausta!”
  “Brasilialaista mitä?”
  “Kuule, anna vain olla”, Dana rukoili. “Se on oppinut jo läksynsä. Etkö muista, mitä Tylypahkassa opetettiin? Rauha alkaa siitä, että pystyy osoittamaan kunnioitusta pahimmalla viholliselleen.”
Cinnamon huokaisi ja laski sauvansa. Olkoon. Pitäköön kissa kurjat karvanloppunsa - hän oli joka tapauksessa voittanut tämän erän. Ja hän oli myöhässä töistä.

***

Lily viikkasi sairaalakaavun sängylle ja kääntyi katsomaan Jamesia, joka seisoi hiljaisena Harryn kehdon vieressä. He olivat menossa kotiin. Kolmen päivän sairaalahoidon jälkeen oli tullut aika palata takaisin kotiin ja aloittaa uusi elämä. Se tarkoitti vastuun ottamista, nöyrtymistä ja kokonaan uusien asioiden opettelemista. Kotona ei ollut parantajien muodostamaa turvaverkkoa - ainoastaan Lily ja James ja Harry, lapsi, josta heidän täytyi nyt pitää huoli. Pelosta huolimatta Lily oli innoissaan.
Hän meni Jamesin luo ja laski päänsä miehen olkapäälle.
  “En varmaan ikinä totu katsomaan häntä”, James sanoi hiljaa. “Hän on niin pieni.”
  “Älä huoli. Useimmat biologit väittävät, ettei se ole pysyvää.”
James kääntyi hymyilemään Lilylle. “Eikö sinua yhtään pelota?”
  “Pelottaa. Mutta ei sillä väliä.”
  “Miten niin?”
Lily unohtui katsomaan Harrya. Poika oli syvässä unessa, eikä tajunnut alkuunkaan heidän läsnäoloaan. Hän oli rutistanut muutaman päivän ikäiset silmänsä niin tiukasti umpeen, että niiden ympärille muodostui ryppyjä, ja pieni suu huokaili silloin tällöin. Näkivätkö vauvat unia? Lily ei tiennyt. Hän hipaisi Harryn olemattomankokoisia sormia omillaan.
  “Luulin, että pelkäisin paljon enemmän. Että en osaisi tehdä mitään. Että en rakastaisi Harrya. Että minusta tuntuisi, että elämä on mennyt ohitse.” Lily naurahti. “Ja nyt, kun katson häntä - hän on täydellinen, eikö olekin? En käsitä, miten voisin olla rakastamatta häntä.”
  “Tiedän, miltä sinusta tuntuu”, James vakuutti, laittoi käsivartensa hänen ympärilleen ja suuteli häntä. “Nythän elämä vasta alkaa.”
Ovelta kuului rykäisy. Lily irrottautui Jamesista ja kääntyi hymyilemään Cinnamonille.
  “Anteeksi, että häiritsen. Ajattelin, että rouva Potter saattaisi haluta vapautuksen vankilasta.”
  “Pääsenkö minä kotiin?” Lily kiljahti riemusta ja ripustautui Cinnamonin kaulaan. “Lopultakin! Vannon, että olisin tehnyt murhan, jos olisin joutunut viettämään täällä vielä yhdenkin vuorokauden.”
  “Älä pelkää, Lily-kulta. Välitän kyllä ylistävän palautteesi parantaja Kätlölle.”
  “Äh, en minä sitä tarkoittanut. Sitä vain, että - no, nyt on korkea aika mennä kotiin.”
  “Sitten on hyvä, että tulin vapauttamaan sinut.” Cinnamon heilutti virallisennäköistä lomakenivaskaa vapaassa kädessään. “Pari allekirjoitusta vain, ja olet vapaa kuin taivaan lintu.”
  “Missä on sulkakynä?” Lily kysyi ahnaasti.
James nauroi ja pudisti päätään nukkuvalle Harrylle. “Äidillä on lyhyt pinna. Sellaisia ne naiset ovat. Heitä pitää kohdella silkkihanskoin.”
  “Ehkä sinun pitäisi odottaa, että hän ymmärtää sanan nainen merkityksen, ennen kuin täytät hänen päänsä iskivinkeillä”, Cinnamon ehdotti kuivasti.
  “Parhaat aloittavat nuorina. Minä ainakin tein niin.”
Lily nauroi ja palautti allekirjoitetut lomakkeet Cinnamonille. “Meidän on parempi lähteä, ennen kuin James alkaa näyttää Harrylle, miten hoitajia isketään.”

***

Koska Lily ei suostunut uskomaan, että James osaisi ilmiintyä lapsen kanssa, he menivät kotiin metrolla. Lily istui oranssilla istuimella Harry sylissään ja pää Jamesin olkapäällä, eikä voinut olla ihmettelemättä, miten yksinkertaisen helpolta se tuntui. Hän oli pelännyt, ettei osaisi pitää lasta sylissä, tai tuntisi itsensä typeräksi tehdessään niin, mutta nyt, kun kaikki tapahtui... hänellä oli täydellisen normaali olo. Kuin asioiden olisi ollut tarkoitus mennä näin. Kuin Harry ei olisi ollut vahinko, josta Lily oli alun perin halunnut hankkiutua eroon. Ajatus teki hänet syylliseksi, ja hän oli enemmän kuin onnellinen, kun metrokyyti tuli päätökseensä ja hän sai muuta ajateltavaa.
He kävelivät loppumatkan kotiin hiljaisina. Lily oli hädin tuskin ehtinyt pistää kengänkärkeään ovesta sisään, kun rouva Potter jo lennähti häntä vastaan ja kiirehti ottamaan vauvan.
  “Riisu takkisi, Lily-kulta, ja hengähdä vähän. Minä tutustun sillä aikaa pojanpoikaani”, hän tarjoutui.
Lily virnisti. Hän oli tottunut ajattelemaan Sascha Potteria naisena, joka ei suvainnut turhia tunteiluja eikä höpsötyksiä. Näköjään lapsenlapsi riitti sekoittamaan selväjärkisimmänkin naisen pään.
  “Miten matkanne sujui? Oliko metrossa ruuhkaa? Pitikö Harry ulkoilmasta?”
  “Rauhoitu, äiti. En usko, että Lily pistäisi pahakseen, vaikka antaisitkin hänen hengittää.”
Rouva Potter loi poikaansa tyytymättömän katseen. “Pidä sinä miehennokkasi erossa naisten asioista.”
  “Anteeksi kamalasti”, James supatti vaivihkaa Lilyn korvaan. “Hän käy vähän ylikierroksilla.”
  “Ehkä hänelle voi antaa sen anteeksi. Jos Siriuskin kerran pehmenee Harryn edessä - “
  “Sirius nyt on aina ollut pehmo“, herra Potter köhi hengityssuojaimensa takaa. “Kovapintaisimmat miehet ovat poikkeuksetta. He vain joutuvat piilottamaan sen huolellisemmin.”
  “Sinähän sen tiedät“, tuhahti Sascha. “Mies, joka vietti puolet poikansa ensimmäisestä elinkuukaudesta kylpyhuoneessa, koska ei pystynyt näyttämään liikutustaan julkisesti.”
  “Vau. Kiitos tästä paljastuksesta, äitikulta”, James hymähti. “Nyt vasta tunnenkin itseni rakastetuksi.”
  “Se tässä on tarkoituskin”, rouva Potter vastasi ystävällisesti ja palautti Harryn takaisin oikealle omistajalleen.
Lily teki oitis esittelykierroksen talossa. Hän näytti Harrylle makuuhuoneen, keittiön ja olohuoneen, ja esitteli tarkasti lastenhuoneen jokaisen yksityiskohdan. Harry oli nyt herännyt ja katseli suurin silmin äitinsä touhotusta ymmärtämättä alkuunkaan, mistä oli kyse. Hänen pienet kätensä viuhtoivat sinne tänne, kun Lily pysähtyi olohuoneen kirjahyllyn luokse esittelemään ystäviään valokuvista.
  “Tuossa on Remus… hän on ihmissusi, mutta se ei ole mikään paha asia, häneen voit luottaa joka tilanteessa. Hän on se setä, joka osaa neuvoa sinua ihmissuhdeongelmissasi”, Lily opasti ja hymyili valokuva-Remukselle, joka oli piiloutunut pimeyden voimilta suojautumisen oppikirjan taakse. “Ja tuo on Peter… hän myy sinulle alennuksella ensimmäisen luudanvartesi, jota isi ei osta sinulle, ennen kuin olet oppinut kävelemään!"
James virnisti. “Tuo taisi olla vihje minulle?”
  “Kyllä, ja jos haluat olla paikalla näkemässä Harryn ensimmäisen huispausottelun, sinä myös noudatat sitä vihjettä”, Lily sanoi armottomasti.
  “Älä kuuntele äitiä, Harry. Äiti on verenhimoinen.”
  “Enpäs, vaan isi on puolueellinen. Katso, Harry, tuossa on Sirius. Hän on sinun kummisetäsi, Luoja sinua auttakoon... ja tuossa on Arianna, eivätkö he näytäkin onnellisilta? Kunhan Arianna selviää Himalajalta, saat luvan sanoa hänelle, että hänen pitää ottaa Sirius takaisin ja ruveta sinun kummitädiksesi. Minua hän ei usko, mutta sinulta ei kukaan voi kieltää mitään.”
Lily suuteli Harryn sormenpäitä. Jos elämän alku tuntui tältä, hän ei malttanut millään odottaa jatkoa.

***

Seuraavien kahden viikon ajan James keinui omassa onnellisessa taivaassaan. Joka aamu hän meni ensi töikseen Harryn pinnasängyn luokse ja toivotti hyvää huomenta uniselle, suurin silmin tuijottavalla pojalle - hänen pojalleen, hänen ja Lilyn. Joka aamu hän mitteli katseellaan pieniä jäseniä, hölmistyneitä vihreitä silmiä ja päälaella nakottavaa mustaa pörrötukan sänkeä. Hän nosti Harryn syliinsä, vei pojan pesulle ja odotteli kaikessa rauhassa Lilyn heräämistä. Hänestä oli hauska tutustua Harryn kasvoihin ja huomata, miten vihreät silmät tähyilivät ympärilleen päivä päivältä enemmän. Oikeastaan hän rakasti jokaista hetkeä Harryn kanssa - niitäkin, joita elettiin aamuyöllä, kun Harry huusi, eikä antanut hänen nukkua. Harry huusi niin usein ja niin paljon, että välillä Jamesia huolestutti. Vauvan täytyi olla todella tyytymätön elämäänsä, jotta se saattoi kiljua niin kovaa ja korkealta. Ja jos Harry oli jo nyt onneton, miten masentunut hän mahtaisi teini-iässä olla?
  “Vannon, että jonakin päivänä minä vielä hiivin Vauhkomielen työhuoneeseen nukkumaan”, James haukotteli ja pyyhki edellisen yön kulutettuja unia silmistään.
Pöydän toisella puolella istuva Frank virnisti myötätuntoisesti. Hän oli ottanut jokapäiväiseksi tavakseen istua lounaalla Jamesin, Siriuksen ja Juden kanssa, ja tiesi kolmikosta parhaiten, mitä James kävi parhaillaan läpi.
  “Neville on onneksi hiljainen lapsi. Hän nukkuu kaikki yöt. Ja päivät”, Frank lisäsi sitten otsa rypyssä. “Toivottavasti kukaan ei ole langettanut mitään unikirousta häneen.”
  “Älä huoli, kyllä joku herättää hänet sadan vuoden kuluttua suudelmalla”, James vakuutti. “Sitä paitsi koko homma on geeneistä kiinni. Äiti sanoi, että Harry on kuin ilmetty minä, ja minä en kuulemma ikinä nukkunut yhtään kokonaista yötä.”
  “Minä taas nukuin paljon, että äiti pelkäsi saaneensa laiskiaisen vauvan sijasta”, myönsi Frank.
  “Minä en meinannut millään oppia kävelemään“, Jude pisti väliin. “Olin kuulemma ‘yvä kyntämään maata otsallani.”
  “Minun äitini ei edes tiedä, millainen olin vauvana. Hän pisti minut heti lastenhoitajan kontolle”, Sirius sanoi vinosti hymyillen.
Frank värähti. “Meillä sana lastenhoitaja on kirous. Erehdyin ehdottamaan asiaa Alicelle, ja hän syytti minua huonoksi isäksi.”
  “No, en minäkään Harrya noin vain toisten hoidettavaksi lykkäisi. Ties vaikka kasvaisi hunningolle.”
Sirius pudisteli päätään. “Minä olen vakavasti alakynnessä tässä keskustelussa. Tajuatteko, että olen meistä neljästä ainoa, joka ei ole isä!”
  “Jude on isäpuoli.”
  “Niin, mutta hän on myös yksinhuoltaja”, Sirius huomautti.
Jude laski apeana katseensa ja nyökkäsi.
  “Ehkä sinun sitten pitäisi liittyä uusien opiskelijoiden joukkoon”, Frank virnisti osoittaen kahta varsin nuorennäköistä auroriopiskelijaa - niitä ainoita, jotka olivat läpäisseet sinä vuonna aurorikoulun pääsykokeet. Rymistyir oli puhunut totta uhatessaan vähentää opiskelijoita. Mitä tämä kuvitteli hyötyvänsä kahdesta ujonoloisesta untuvikosta, se oli kaikille toistaiseksi täysi arvoitus.
Sirius säpsähti, kun joku kolautti voimalla tarjottimen pöytään.
  “Hyvää huomenta, uniset isät.”
Frank rypisti otsaansa. “Red. Eikö sinun ollut tarkoitus pysytellä piilossa?”
  “Se oli suunnitelma”, Red vahvisti ja pudottautui istumaan tuolille Siriusta vastapäätä. Otsa rypyssä hän iski haarukkansa paistettuihin perunoihin. “Ikävä kyllä koko homma on nyt vähän turha, koska Voldemort ilmeisesti tietää jo olemassaolostani.”
  “Mitä? Miten?”
  “Mitä ilmeisimmin joku kertoi hänelle”, haukahti Red.
  “Mutta eihän kukaan tiedä“, James protestoi. “Paitsi - “
  “Paitsi me”, Sirius lopetti.
Jamesia kylmäsi. “Red, et kai luule, että me - “
Red hämmensi verkkaisesti salaattia lautasellaan.
  “Oletko sinä seonnut?” Sirius ponkaisi puolittain seisomaan. “Miksi ihmeessä - kun meillä ei ole mitään syytä - ja sinä vain - “
  “Älä unohda hengittää, Black“, Red kehotti huvittuneesti. “En minä teitä kahta mistään syytä. Yhtä hyvin se olisi voinut olla Rymistyir, joka himoitsee päänahkaani seinälleen.”
  “No, voin vakuuttaa, että se ei ollut kumpikaan meistä”, James vannoi haarukka sydämellä. “Me olemme sinun ystäviäsi. Pidämme kyllä Voldemortin kaukana sinusta, jos sitä pelkäät.”
  “En minä tapetuksi tulemista tässä pelkää”, Red murahti.
  “Mitä sitten?”
  “Red pelkää, että Voldemort herättää Jazzin haudastaan”, Frank sanoi hiljaa.
James nielaisi. “Miksi hän sellaista tekisi?”
  “Koska hän haluaa pitää minut poissa tieltä“, Red ärjäisi.
  “Kyllä kai te olette kuullut huhut?” kysyi Frank. “Ihmiset puhuvat, että hautausmailla on ollut levottomuutta... hautoja avoinna... jotkut väittävät nähneensä manaliuksia.”
  “Mitä ne ovat?” Jude rypisti otsaansa.
  “Haudasta nousseita kuolleita.”
  “Zombeja?”
  “Ei, ei oikeastaan… tai onhan niillä jotain yhteistäkin. Manaliukset ovat ruumiita, jotka pimeyden lordi on herättänyt henkiin. Pelkkiä nukkeja, tanssivat kutsujansa pillin mukaan. Ne ovat vaarallisia vihollisia”, Frank lisäsi. Hänen silmänsä välkähtivät. “Manaliusten tuhoaminen on kuuleman mukaan vaikeaa, lähes mahdotonta. Ja jos ne pääsevät lähelle…”
  “Sivele räsymatto verellä ja saat melko hyvän kuvan siitä, miltä manaliuksen uhri näyttää”, Red lopetti synkästi.
  “Ja nyt siis pelätään, että Voldemort - ?”
  “Pelätään, puhutaan - saattaahan se on olla tottakin.”
  “Toivotaan, että ei.”
  “Mitä sinä aiot tehdä, Red?”
  “Minä muutan takaisin Fox’s Deniin”, Red tokaisi synkästi. “Voinpahan ainakin pitää Jazzia silmällä. Ja jos minun kerran tiedetään olevan elossa... no, sitten minulla ei ole mitään tarvetta piileskellä Claudian luona.”
Sirius kurtisti kulmiaan. “Mutta etkö sinä olisi paremmassa turvassa Claudian luona? Tai siis, jos Voldemort odottaa sinun laukkaavan kotiin Fox’s Deniin Jazzin hautaa vahtimaan - “
  “Sitten Voldemort olettaa oikein“, Red keskeytti lujasti. “Olen mieluummin ennalta-arvattava kuin annan hänen nostaa Jazzin haudasta.”
  “Sinä pelaat suoraan hänen pussiinsa”, intti Sirius.
  “Olkoon niin.”
  “Luuletko tosissasi, että Fox’s Denissä asuminen tekee sinulla hyvää? Siellä on muistoja - “
  “Sirius hyvä”, Red sanoi huvittuneena. “Ymmärrän kyllä, että olet pahoillasi muuttoni vuoksi, mutta vakuutan sinulle, että voit kyllä tavata serkkuani, vaikka minä en olisikaan tekosyynäsi. Tietenkin silloin sinun täytyy myöntää, että haluat tavata häntä, mutta - no, ehkä sinä selviät nöyryytyksestä.”
Sirius punehtui. “Älä viitsi. Minä en ole vähääkään kiinnostunut sinun serkustasi.”
  “Hetkinen.” James näytti pöllämystyneeltä. “Miksi minä en ole kuullut tästä serkusta mitään?”
  “No mutta Sirius!” torui Red. “Et kai ole pitänyt isi-Potteria pimennossa?”
  “Päinvastoin. Olen pysynyt vaiti, koska mitään kerrottavaa ei ole.”
  “Miksi sitten nuokut keittiössäni harva se päivä?”
  “Hmm, kenties siksi, että haluan nähdä sinua?”
  “Niin, käytät partavettä ja kauluspaitaa yksinomaan minun vuokseni. Miten huomaavaista sinulta“, Red virnisti.
  “Minä en vieläkään oikein käsitä, mistä tässä on kyse”, James huomautti.
  “Redin serkusta”, Sirius sanoi ja vältteli hänen katsettaan. “Claudiasta. Red luulee, että minä olen ihastunut häneen.”
  “No, oletko sinä?”
  “Merlin, en! Red, milloin sinä aiot muuttaa?”
  “Jos tuo ei ollut pikainen puheenaiheenvaihdos, minä olen tinasotilas.”
  “Hyvää päivää vain, herra tinasotilas. Milloin muutat?”
Red huokaisi. “Tänään illalla. Teen ensin vähän uudelleenkalustamista ja asetun sitten taloksi.”
  “Kaipaatko apua?” James kysyi toiveikkaasti.
Red loi häneen pitkän katseen. “Dumbledore on tulossa käymään tänä iltana, joten turha haaveilla mistään tupaantuliaisista.”
  “Tuleeko Dumbledore? Sitten meidänkin täytyy tulla. Hän ei ole vielä nähnyt Harrya.”
  “Ehkä hän malttaa odottaa vielä päivän lisää“, Red vihjasi hienovaraisesti.
  “Ei, ei. Sitä paitsi sinä tarvitset apua tavaroiden siirtelyssä, tai et ikinä pääse nukkumaan.”
  “Huolesi on suorastaan liikuttavaa, James, mutta minulla on jo apua. Serkkuni on tulossa avuksi.”
Sirius tuhahti. “Claudia? Claudia, jonka taikakoulutus on Lontoon puutteellisin? Ei millään pahalla, Red, mutta taitaa olla parempi, että hyväksyt meidätkin avuksi tai rakas kartanosi on huomenna kasa tuhkaa.”
  “Hyvä tekosyy, Sirius, mutta voisit silti sanoa suoraan, että haluat yksinkertaisesti nähdä Claudian. Kyllä minä sinua auttaisin”, Red lupasi huomaavaisesti.
  “Tiedän”, Sirius myönteli samaan sävyyn, ennen kuin iski painokkaasti haarukan hänen kämmenselkäänsä.

***

James teki parhaansa sivuuttaakseen Redin kanssa vaihdetut sanat olankohautuksella, mutta ei voinut itselleen mitään - kysymys Sirius Blackin seuraelämästä jäi vaivaamaan hänen mieltään kokonaan toisella tavalla kuin milloinkaan Tylypahkassa. Redin serkku - hän ei ollut edes tiennyt sellaisen olemassaolosta, ja nyt Sirius oli oletettavasti ihastunut olentoon. Vaikka väittikin muuta. Puhuiko hän totta? Oliko hän rehellinen, vai oliko hän jo nyt, parin kuukauden yksinolon jälkeen ihastunut toiseen tyttöön? James yritti painaa koko jutun villaisella, mutta se vaivasi häntä silti. Oli kummallista, väärällä tavalla outoa, että Sirius voisi noin vain unohtaa monen vuoden tyttöystävänsä ja tarttua uuteen. Sehän olisi kuin hän ei olisi Ariannasta välittänytkään. Hyvä on, ehkä asia oli niin, monet tosiasiat puhuivat sen puolesta, mutta ei sen nieleminen silti helppoa ollut.
James puristi huulensa yhteen ja loikki portaat ylös Fox’s Denin kuistille. Redin luona hän saisi ainakin tilaisuuden tavata kunnianarvoisan Claudian ja tarkkailla tilannetta. Hän odotti, että Harrya kantava Lily ehtisi hänkin kuistille ja koputti sitten oveen. Se avautui saman tien paljastaen takaansa tutun eteisaulan, sekä Redin, joka oli syventynyt otsa rypyssä tutkimaan jotakin.
  “En muistanutkaan, että minulla oli näin paljon hyödytöntä rojua“, mies totesi ja käänteli käsissään harvinaisen rumaa alastonta maahista esittävää patsasta. Hän nakkasi sen ovesta ulos niin, että se viuhahti vain vaivoin Harryn pään yli. Harryn negatiivisuuden vainuamiseen erikoistuneet antennit virittyivät oitis ja lapsi puhkesi itkuun.
Lily huokaisi. “Oliko pakko? Hän voi jatkaa tuntikausia…”
  “Anteeksi, en tiennyt, että lapsenne ei voi sietää tavallisia ilmavirtoja. Dumbledore on kokoushuoneessa. Odottaa teitä. Mahdollisimman pian.”
  “Sanot noin vain, koska haluat meistä eroon“, James syytti.
  “Te, teidän ystävänne... missä on ero? Suoraan sanottuna minulla ei ole mitään teitä vastaan niin kauan kuin pikku marakattinne pysyy hiljaa. Missä Sirius ja kumppanit ovat?”
  “Jos halusit vastauksia, sinun ei olisi pitänyt kutsua poikaamme marakatiksi”, Lily ilmoitti purevasti, tarttui Jamesin käsivarteen ja otti suunnan kohti kokoushuonetta.
  “Lily… Red pilaili.”
  “Pilaili tai ei, lapsia ei saisi loukata näin herkässä elämänvaiheessa! Tiesitkö, että onnellisuuden ja turvallisuudentunteen kaltaiset tunteet syntyvät juuri ensimmäisen elinvuoden aikana? Minä mieluummin haluaisin, että lapsestamme tulisi tasapainoinen ja rauhallinen, ei masentunut ja kovaääninen, mutta jos se ei liikuta sinua alkuunkaan - “
  “Lily!”
Lily pyörähti ympäri kokoushuoneen ovella. “Olen tosissani!” 
  “Sepä… öh… hyvä, mutta minusta meidän ei pitäisi tapella. Se hermostuttaa Harryn“, James lisäsi, otti lapsen Lilyltä ja kaivoi taskustaan pienen lelusiepin, jota heilutti Harryn kasvojen edessä. Vauvan silmät seurasivat kullan kimallusta herkeämättä, ja kyyneleet kuivuivat oitis hänen vapiseville huulilleen.
Lily pudisti päätään ja mutisi jotakin huispaajien ennalta-arvattavuudesta, mutta tapa, jolla hänen suupielensä nytkähtivät kieli, ettei hän ollut todella vihainen. Huojentuneena James astui hänen kannoillaan kokoushuoneeseen.
Ikkunan ääressä seisonut Dumbledore kääntyi ympäri ja hymyili heille vilpittömän ilahtuneena.
  “Ah. Arvelinkin kuulleeni poikanne äänen. Kaikki kunnossa äänihuulten osastolla, vai mitä?”
  “Hän harjoittelee”, James sanoi vakavana. “Ei hän muuten pysty huutamaan kilpaa professori McGarmiwan kanssa, kun aika koittaa.”
  “Ymmärrettävää. Ja hänen nimensä on siis Harry, vai mitä?”
  “Harry James Potter.” James ei voinut estää ylpeyttä paistamasta äänestään.
Dumbledore hymyili hopeiseen partaansa. Hän tuli heidän luokseen, oikaisi puolikuulaseja nenällään ja otti Harryn syliinsä tarkastellen poikaa käsivarren mitan päästä. Harry, edelleen punasilmäinen ja vieraiden käsien hämmentämä, huitoi hurjasti pienillä nyrkeillään. Hänen kasvonsa punehtuivat ja hetken ajan hän näytti siltä, että olisi voinut purskahtaa uudelleen itkuun, mutta sitten hän äkkiä rauhoittui ja katseli vanhaa rehtoria totisena.
  “Näen selvästi, mistä hän on perinyt silmänsä. Miten hänen ensimmäiset viikkonsa ovat sujuneet?”
  “Voi, oikein hyvin. Hän ulvoo jo nyt paremmin kuin Verinen Paroni”, kehaisi James. “Kun aika koittaa, voimme vuokrata hänet valittamaan Tylypahkan käytäville - mutta vain tuntuvaa korvausta vastaan.”
Dumbledore hymyili. “Entä miten vanhemmat voivat?”
  “Miten se meneekään - väsyneitä, mutta onnellisia?” Lily sanaili. “Kyllä minä yövalvomisen kestän, toivon vain, ettei Harry ole oikeasti onneton.”
  “Äh, korkeintaan hänestä kasvaa uusi Siriuksen äiti”, lohdutti James. “Oikeastaan, Albus, meillä oli sinulle kysymys. Harryn ristiäiset ovat elokuun lopussa, ja ajattelimme kysyä, voisitko sinä kastaa hänet. Mietimme asiaa ja tulimme siihen tulokseen, ettemme halua pitää mitään isoja ristiäisiä. Se houkuttelisi kuitenkin kuolonsyöjiä paikalle.”
  “Otan kunnian vastaan enemmän kuin mielelläni”, Dumbledore sanoi, ja hänen siniset silmänsä kiilsivät tavalla, joka kieli hänen tarkoittavan joka sanaa. Äkkiä hän vakavoitui. “Totta puhuakseni, James, Lily, teette katsoakseni viisaasti, jos ette levitä tietoa poikanne syntymästä.”
  “Miksi?” Lily kohotti toista kulmaansa. “Tuskin Voldemortilla sentään on aikaa kiertää satuttamassa viattomia lapsia?”
Dumbledore avasi suunsa, mutta sanat juuttuivat puolitiehen. Hän epäröi, katsoi vuoroin jokaista Potterin perheen kolmesta jäsenestä ja pudisti sitten päätään tullen mitä ilmeisimmin toisiin aatoksiin.
  “Ei, en usko sen olevan hänen ensisijainen tavoitteensa… mutta näinä aikoina ei voi yksinkertaisesti olla liian varovainen.”
Lily ja James nyökkäsivät, ja lyhyen, tarkoituksellisen merkityksettömän keskustelutuokion jälkeen kaksikko poistui. Dumbledore jäi tuijottamaan avonaisena heilahtelevaa ovea ja huokaisi partaansa. Hänen olisi pitänyt kertoa totuus, hän tiesi sen… sanat olivat olleet jo hänen huulillaan. Yksi vilkaisu Lilyn kasvoihin oli kuitenkin riittänyt muuttamaan hänen mielensä. Se levottomuus, se toiveikkuuteen ja nuoruuden onnelliseen tietämättömyyteen sekoittunut pelko oli lävistänyt Dumbledoren sydämen. Lily ja James olivat nuoria vielä, hyvin nuoria tosiaan. Vanhemmuuden ensimmäinen, ihmetyksensekainen riemu ei ollut vielä lakannut paistamasta heidän kasvoillaan. He saisivat kuulla kaiken ennustuksesta myöhemmin, mikäli se osoittautuisi välttämättömyydeksi, mutta nyt, kun totuus ennustuksesta oli vielä teillä tietämättömillä, Dumbledore antaisi heille heidän ilonsa... hän ei raskauttaisi heidän harteitaan totuuden taakalla. Ei, jos voisi sen vain välttää.

***

Peter kiepautti Redin sängyn ilmaan yhdellä kömpelöllä taikasauvanheilautuksella ja leijutti sen Remuksen avustuksella ulos ovesta, käytävään ja sitten portaisiin. Hiki virtasi pitkin hänen otsaansa, joskaan ei kuumuudesta, vaan silkasta pelosta. Pelosta ja itseinhosta. Hän oli täällä, Redin talossa. Elävän Redin talossa. Se oli jotakin, mitä hän oli aikoinaan toivonut yli kaiken, mutta jota hän nyt yritti vältellä parhaansa mukaan. Redin silmien eteen astuminen tuntui vastenmieliseltä. Katsoessaan miestä Peter ei voinut olla muistamatta, miten oli lähettänyt palkkamurhaajan tämän perään, ja kun Redin silmät kohtasivat hänen omansa, hän pelkäsi alati sitä, mitä nuo silmät saattaisivat nähdä. Red oli saanut tilaisuuden puhua murhaajansa kanssa. Kuinka paljon Jay Conway oli hänelle kertonut? Redin ilmeetön naamio ei heijastanut hitustakaan totuudesta, ja jos hän tiesikin Peterin osuudesta, ei hän sanonut mitään aiheesta. Huomaavaista - ja ahdistavaa. Peteristä tuntui kuin häntä olisi savustettu elävältä.
  “No niin, käännä... käännä vasemmalle”, portaissa kompasteleva Remus ohjeisti.
Peter heilautti sauvaansa mekaanisesti kuuntelematta alkuunkaan. Hänen korvansa olivat liian täynnä syyllisyyttä, sitä syyllisyyttä, joka oli täyttänyt jokaisen vapaan kohdan hänen kehostaan. Red… ja nyt Harry. Hänen poskiaan kuumotti, kun hän muisteli keskustelua, jonka oli käynyt aiemmin päivällä pimeyden lordin kanssa. Hän oli kertonut Redin paluusta - osittain päästäkseen kertomasta muutamista muista asioista, osittain… no, hän ei tiennyt tarkkaa syytä. Silti ikävä nipistely hänen omantuntonsa kieppeillä vihjasi, että hän oli kenties kertonut Redistä päästäkseen miehestä eroon. Loppujen lopuksi oli ollut helpompi kestää Redin murhaan liittyvä syyllisyys Redin ollessa kuolleena kuin nyt.
Peter ummisti silmänsä ja vajosi syvälle iltapäivän ikävään keskustelutuokioon.
  “Stronista huolehditaan pian. Potterien poika, Piskuilan… Minä haluan kuulla Potterien pojasta. Syntyikö hän todella heinäkuun lopussa?” Voldemort sihisi.
  “K-kyllä, mutta vain täpärästi”, änkytti Peter. “Kaksi minuuttia ennen vuorokauden vaihtumista, niin että oli käytännöllisesti katsoen jo elokuu… ja sairaalan kello saattoi olla väärässä, nyt kun ajattelen asiaa, niin juuri niinhän se meni… minun kelloni näytti kolmea minuuttia yli kahdentoista elokuun puolella, joten en sanoisi, että se oli h-hein - “
  “Riittää, Piskuilan! Mitä tiedät pojasta? Onko hän osoittanut mitään erikoiskykyjä?”
  “E-en ole n-nähnyt häntä kovin usein. Olen ollut k-kiireinen.”
  “Kerro minulle!”
  “Armoa, mestari, en tiedä! Hän itkee usein, muuta en ole nähnyt!” Peter peitti kasvonsa käsillään ja rukoili, ettei olisi ollut tässä. Hän kertoisi, sen hän tiesi jo, hän kertoisi kaiken, mitä Voldemort ikinä haluaisi tietää. Hän ei voinut itselleen enää mitään. Hän oli tullut liian pitkälle.
  “Sinä kai ymmärrät, Piskuilan, että kaikki luovuttamasi tiedot ovat ensiarvoisen tärkeitä. Ymmärrät, ettei yksikään salaisuus tekisi sinulle hyvää…”
Peter nielaisi nöyryytettynä. “Ymmärrän, mestari.”
Voldemort tutki häntä pitkään katseellaan. “Hyvä on. Tästä eteenpäin sinä pidät poikaa silmällä. Haluan tietää hänestä kaiken. Kaiken, onko selvä?”
  “O-on.”

Peter tunsi itsensä likaiseksi, kammottavan likaiseksi. Hän oli säälittävä.
  “Matohäntä?” Remus katsoi häntä outo ilme kasvoillaan.
  “Mitä?”
  “Siirrätkö sitä sänkyä vielä vähän? Se ei mahdu oviaukosta.”
Remuksen ilmeestä Peter näki, että hän oli toistanut saman pyynnön useampaan otteeseen. Hän nyökkäsi kasvot punaisena.
  “Kuule, Matohäntä… Onko kaikki hyvin?”
Pienen hetken ajan hän tunsi houkutusta kertoa totuus. Avata suunsa ja vuodattaa sisältään kaikki se paha, joka oli myrkyttänyt hänet ja tehnyt hänestä tällaisen - saastaisen, petturin. Sitten ruskea nahkasohva viuhahti käytävään niin hengenvaarallista vauhtia, että Peter ehti heittäytyä sivuun vain täpärästi. Hetki meni ohitse. Vihainen naisen ääni kiiri halki asunnon:
  “KUTSULOITSU, SIRIUS? OLEMME TÄÄLLÄ MUUTTAMASSA, EMME PÄÄSEMMÄSSÄ HENGESTÄMME! JOS TUO ON SITÄ, MITÄ TYLYPAHKASSA OPETETTIIN, MINÄ VANNON, ETTÄ - “

***

Sirius kuivasi kätensä kaapuunsa. “Serkkusi hermostuu pienestä, Red. Sehän oli vain lentävä sohva.”
  “Lentävä sohva, joka uhkasi aiheuttaa Pyhän Mungon parantajille koko joukon aivoverenvuotoja hoidettavaksi. Olet oikeassa, Claudia on ehdottomasti aivan liian herkkänahkainen”, Red myönsi vinosti hymyillen.
Hän kiinnitti katseensa ulos uuden makuuhuoneensa ikkunasta. Kuten Sirius oli arvannutkin, huoneesta oli esteetön näköyhteys suoraan jättimäisen puutarhan perälle, missä valkoinen marmoripaasi kylpi vaahteranlehtien lävitse siivilöityvässä, kauan kaivatussa auringonpaisteessa. Sirius astui entisen opettajansa rinnalle ja katseli vaiteliaana Jazzin hautaa. Sinne oli viety tuoreita kukkia - isoja, silmiäsärkevän oransseja, juuri sellaisia, joita vanhat naiset yleisellä hautausmaalla olisivat paheksuneet.
  “Olet tosissasi huolissasi hänen puolestaan.”
  “Voiko kuolleiden voinnista huolehtia?” hymähti Red. 
  “Voiko heitä rakastaa?”
Red vilkaisi häntä sivusilmällä. “Minusta vain tuntuu, että Jazz on jo tehnyt osansa. Että nyt on minun vuoroni pitää häntä silmällä, olen sen hänelle velkaa. Kaikesta. Tiedätkö, mistä puhun?”
  “En ole varma. En tiedä, olenko ikinä välittänyt kenestäkään niin paljon.”
  “Olet sinä. Useimmat vain eivät tajua sitä, ennen kuin ovat menettäneet sen lopullisesti.”
  “Voi ei, kookospähkinät ovat tehneet sinusta syvällisen. Inhottavaa.”
  “Claudia se oli. Tiesitkö, että hänellä on tapana jauhaa kuuluisista filosofeista aamupalapöydässä?”
  “Minulla ei ole kokemusta yhteisistä aamiaisista hänen kanssaan.”
  “No, vielä sinä ehdit”, Red vihjasi. “Nyt kun minä en ole tiellä…”
  “Minulla ei ole enää mitään tarvetta tavata serkkuasi. Piste ja keskustelun loppu”, Sirius ilmoitti painokkaasti ja poistui huoneesta välttyäkseen näkemästä sitä inhottavan tietäväistä ilmettä, joka oli kohonnut Redin kasvoille hiukkasen liian usein viime aikoina. Se täytyisi pyyhkiä pois jollakin keinolla. Ei, vaan keinolla millä hyvänsä. Redistä oli tulossa hieman liian omahyväinen, hieman liian varma itsestään. Olisi parempi puhkaista hänen egonsa, ennen kuin olisi liian myöhäistä, ennen kuin hänestä tulisi kerrostalon kokoinen, itserakas, itsetyytyväisenä banaaneja mutustava goril -
TÖMPS. Sirius huomasi kävelleensä suoraan päin jotakuta; pino kirjoja levisi lattianrajaan kovan kolahduksen ja muutaman naisäänen suoltaman kirouksen kera.
  “Pitäisit silmäsi auki”, Claudia sähähti ja kumartui noukkimaan kirjojaan.
Sirius kumartui vastentahtoisesti auttamaan häntä. Kerätessään opuksia kasaan hän tuli väistämättä panneeksi merkille osan kirjojen otsikoista. Ne käsittelivät moraalia ja taikuuden etiikkaa, sekä muita ikävän monimutkaisia ongelmia.
  “Sinun ei pitäisi lukea tällaisia kirjoja. Ne saavat sinut rypistymään nuorempana.”
  “Mutta kun sinä rypistyt ja muutut kuivaluumuksi, minulla on yhä älyni ja keskustelutaitoni, kun taas sinulla on vain entisen komean ulkomuotosi hapattuneet muistot“, Claudia vastasi häpeämättä, vihreät silmät huvittuneesti kiiluen.
Sirius kumartui hymyillen hänen ylleen. “Minä olen siis mielestäsi komea? Kyllähän minä sen tiesin, mutta - ”
  “Minun mielestäni sinun pitäisi lakata flirttaamasta itsesi kanssa. Joku saattaisi kuvitella, että kaipaat epätoivoisesti seuralaista.”
  “Tuskin yhtä kipeästi kuin neiti lukutoukka. Yksinäistähän sinulla on, nyt kun Redkin hylkää sinut, vai mitä?”
  “Turha toivo. Minulla on kirjahylly täynnä viisaita vanhoja miehiä.”
  “Viisas on eri asia kuin viriili, kai sinä sen tajuat?”
  “Kai sinä puolestasi käsität, että on säälittävää kätkeä älyn puute kehnoilla vihjauksilla? Kerro minulle, mitä mieltä olet kotitonttujen huonosta kohtelusta?”
Sirius kohautti olkapäitään. “Ei periaatteessa koske minua. Kotitonttu tai ihminen, sama asia. Jos ystävääni loukataan, puolustan häntä. Jos sattuisin pitämään kotitontusta, puolustaisin sitäkin. Mitä tulee niihin muihin - “
  “Ei väliä?” Claudia lopetti hänen puolestaan. Tytön silmät kapenivat tumman otsatukan takana. “Sinä olet siis niitä.”
  “Mitä?”
  “Niitä ihmisiä, jotka vierittäisivät jättiläisen kolme kertaa maapallon ympäri lihasvoimin pelastaakseen ystävänsä, mutta eivät nostaisi edes nenäliinaa auttaakseen niitä, joita ei tunne.”
Sirius loi häneen vihaisen katseen. Määritelmä kalskahti ikävän osuvalta. “Taitaa olla hyvä, että Red muutti takaisin tänne. Nyt meillä kahdella ei ole enää mitään tekosyytä joutua puhumaan toisillemme.”
  “Ei niin mitään tekosyytä”, Claudia vastasi kohdaten vakaasti hänen katseensa.
  “Hyvää loppuelämää, neiti Holloway.”
  “Hauskaa kotimatkaa, herra Black. Jos siitä selviää tuolla järjenjuoksulla.”
Sirius pyyhälsi tytön ohitse eteiseen ja iski nyrkkinsä muitta mutkitta päin lähintä ovenkarmia. Turhauttavaa! Älykkäiden tyttöjen kanssa oli inhottavaa keskustella. He vaativat mielipiteitä ja odottivat keskustelukumppaniltaan samanlaista älyä. Ei puhettakaan, että heidän kanssaan olisi voinut keskustella kevyesti - he tuskin tunsivatkaan sellaista sanaa kuin flirtti, elleivät sitten syyttäneet jotakuta kyseisestä käytöksestä. Sirius tuhahti.
  “Henkinen paluu Tylypahkaan, vai mitä?” nukkuvaa Harrya kanniskeleva James ilmestyi oviaukkoon outo ilme kasvoillaan.
  “Mikä niin?” Sirius kysyi tylsästi.
  “Kuulin tuon keskustelun, ja pakko sanoa… olen kuullut sinun käyttävän tuota äänensävyä tasan yhden tytön kanssa. Oletko varma, ettet ole jonkinlaisella korvikkeenhakureissulla? Koska tuo Redin serkku vaikuttaa siltä, ettei niele sellaista noin vain.”

***

Harryn ristiäispäivä oli lauantai, elokuun viimeinen päivä. Taivas oli selkeämpi kuin aikoihin, joskin siitä oli kiittäminen yksinomaan hyytävää pohjoistuulta, joka työnsi syrjään pilvet paljastaen pitkät kappaleet sateenpyyhkimää taivasta. Lily puki ylleen pitkähihaisen kaavun, kampasi hiuksensa ja säntäili huoneesta toiseen pohtien ristiäisjärjestelyjä, tai kenties juuri niiden vähyyttä. Ainoat kutsutut olivat Kelmit, Jamesin vanhemmat sekä Dumbledore ja McGarmiwa. Lilystä tuntui pahalta jättää Alice ja Frank suunnitelmiensa ulkopuolelle, mutta he olivat puhuneet asiasta Jamesin kanssa ja päättäneet yhteistuumin, että ristiäisten oli syytä olla mahdollisimman pienet. Mitä isommat juhlat, sitä suuremmalla todennäköisyydellä Voldemort lähettäisi kuolonsyöjiä paikalle pilaamaan ne.
  “James, etkö saisi Harrya rauhoittumaan?” Lily painoi kädet korvilleen siivilöidäkseen Harryn kovaäänisen itkun tajuntansa ulkopuolelle. Turhaan.
  “En minä sille mitään voi! Onko aivan välttämätöntä pukea hänet pitsiseen kastajaiskaapuun?”
  “Se on perinne!”
  “Niin, ja siksi Harry varmaan itkeekin.” James osoitti sängyllä punanaamaisena huutavaa vauvaa. “Hän saattaa olla pieni, mutta hänelläkin on tunteet. Tuollainen pitsiin sullominen... se on miehisyyden raatelua, Lily.”
  “Elämme naisten dominoimassa maailmassa, hänen itsetuntonsa raadellaan joka tapauksessa jossakin vaiheessa. Parempi ennemmin kuin myöhemmin, vai mitä?”
  “Kuulostat aivan äidiltäni!”
Lily väläytti hänelle leveän hymyn. “Arvaa, kenen luona olen käynyt kylässä päivisin?”
  “Siitä tulee loppu nyt“, James päätti. “Minä lopetan työt ja vahdin omakätisesti, ettei äiti saa enää tilaisuutta aivopestä minun herttaista ja suvaitsevaa vaimoani.”
  “Milloin sinä olet minusta avioeron ottanut?” letkautti Lily.
James hymyili ja kääntyi vangitsemaan hysteeristä Harrya valkoiseen pitsikaapuun.

  “Kummisetä on täällä!” Siriuksen huuto jyrisytti eteisen ovenkarmeja.
  “Oli jo aikakin!” James huusi ja juoksi eteiseen häntä vastaan. “Me jo luulimme, että Harry jää ilman virallista huonoa esimerkkiä.”
  “Älä luulekaan.” Sirius virnisti ja kaivoi kaavunhihastaan kapean, littoisen kirjan. “Minun piti etsiä täydellinen ristiäislahja kummipojalleni.”
James käänsi kirjan ympäri ja kyräili sen otsikkoa. Alkoholi, tupakka, huumeet ja vieraat miehet - kymmenen päivän oikotie Rappiolle.
  “Tiesitkö, että Lily tappaa sinut tämän jälkeen omakätisesti? Eikä vain tapa, vaan ripustaa sinut housunlahkeista kiinni kattoon ja kivittää sinut kuoliaaksi mädillä viiriäisenmunilla.”
  “Siksi onkin hyvä, ettei Lily saa tilaisuutta nähdä tuota. Se kuuluu Harrylle. Sitten kun hän on seitsemäntoista”, Sirius lisäsi kuivasti. “Tämän hän sen sijaan saa jo tänään.”
  “Kangaspussi! Itsekö sinä sen ompelit?”
  “Tahvo! Siinä on hyvän onnen pulveria!”
  “Vaikuttavaa.”
Sirius liikahti vaivaantuneena. “Minun perheessäni oli tapana, että lapsi saa kummisedältään lahjaksi hyvää onnea... sellainen symbolinen juttu, onnea matkaan ja niin edespäin - “
James nyökkäsi. Hän ei voinut olla miettimättä, halusiko sotkea poikaansa Blackin perheen traditioihin, mutta toisaalta… Blackitkin olivat vain ihmisiä. Totta kai hekin halusivat pelkkää hyvää lapsilleen - ainakin vielä siinä vaiheessa, kun he olivat pieniä ja suhteellisen kyvyttömiä tekemään omia päätöksiä.
Siriuksen jälkeen saapuivat Remus ja Cinnamon, yhtä jalkaa, mukanaan iso sylillinen nuotin vierestä laulavia freesioita sekä valokuva-albumi, jonka kanteen kaiverrettu haikara ulisi nimeä Harry James joka kerta, kun joku uskalsi raottaa kantta. Jälkijunassa paikalle pyyhältävä Peter ojensi kultaisen siepin, jalokivillä somistetun ja kalleimman, mitä rahalla sai.
  “Matohäntä…” ähkäisi James.
  “Älä sano, että minun ei olisi pitänyt”, Peter kielsi uhmakkaasti. “Minun täytyi, okei?”
  “Kiitos.”
He halasivat ja menivät olohuoneeseen toisten luo. Herra ja rouva Potter olivat hekin löytäneet tiensä paikalle ja pitelivät ylpeänä ainokaista lastenlastaan, joka oli uuvahtanut kesken huutonsa ja nukkui pitsikaavussaan jos ei nyt varsinaisesti onnellisena, niin ainakin onnellisen tietämättömänä tapahtumista.   
  “Mitä me nyt teemme?”
  “Odotamme Dumbledorea ja McGarmiwaa”, Sirius vastasi sulavasti. “En tosin käsitä, miksi kukaan vaivautui kutsumaan jälkimmäistä…”
  “Sitä kutsutaan pehmitykseksi, Anturajalka hyvä”, Remus sanoi huvittuneena. “Sarvihaara uskoo, että jos McGarmiwa pääsee näkemään Harryn suloisena ja viattomana, hän kohtelee Harrya hellemmin kätösin sitten, kun Harry ei ole enää ollenkaan niin suloinen ja viaton.”
  “Ikään kuin se toimisi…” Peter pakottautui naurahtamaan. Hänestä ei ollut hauskaa olla Harryn lähellä, ei ollenkaan.
  “No, lapsi tarvitsee silti vaikutusvaltaisia tukijoita.”
  “Sillä on jo minut”, Sirius protestoi. “Verraton kummisetä!”
Remus laski katseensa. Kummisetä, niinpä niin. Siriuksesta jos kenestä tulisi Harrylle hyvä tukija. Suhteellisen tunnettu, suosittu ja samaan aikaan pelätty - niin, ja tietenkin lahjakas. Se oli kokonaan toista kuin rähjäinen, hyljeksitty ja rutiköyhä ihmissusi. Kyllä James ja Lilykin sen tiesivät. Remus puolestaan tiesi olevansa tarpeettoman katkera, mutta vaikea oli olla olemattakaan. Hän oli helpottunut, kun kohmeinen ja vapiseva pöllö lensi sisään huoneeseen ja antoi kaikille muuta ajateltavaa.
Lily riensi pöllön luokse ja vapautti sen kantamuksesta, joka muistutti epäilyttävästi pahvilaatikkoon sullottua, sulanutta lumiukkoa. Sen mukana tuli kirje, sekin vettynyt ja rypistynyt. Kirjaimia ei kuitenkaan tarvinnut erottaa, sillä kuten tavallista, kirje luki itse itsensä Ariannan äänellä.
  “Lily ja James, olen kamalan pahoillani siitä, etten päässyt Harryn ristiäisiin. Olemme saaneet lumimiesten kanssa aikaan sopimuksen, ja pääsemme todennäköisesti lähtemään täältä syyskuun puolivälissä. Jos hyvin käy, olen siellä ennen syyskuun lo -Aljosa, älä kutita! Merlinin alushousut sinun kanssasi... Enkö minä ole sanonut, että kylkeni ovat yksityisaluetta? Pahus… Niin, saatan siis olla siellä syyskuun lopussa, toivottavasti. Olisi kiva nähdä Harry, ja tietenkin teidät. Minulla on kamala ikävä teitä kahta! Tosin lumimiesten joukossa alkaa ikävöidä ketä tahansa… ja se ei ollut mikään loukkaus. Al-jo-sa! Anteeksi, hän on tunkeileva... Kuule, Lily, anteeksi, etten voi olla Harryn kummitäti, mutta kyllä kai sinä ymmärrät, että on parempi näin? Kukaan ei halua sokeaa, lumimiesten keskelle juuttunutta kummitätiä. Mutta olen hengessä mukana - Aljosa! Lopeta, tai syytän sinua seksuaalisesta häirinnästä! Kai te kroatialaisetkin tiedätte, mitä se on? Äh, minä lopetan ja menen tunkemaan rautaa alusvaatteisiini. Nähdään syyskuussa.”
Kirje leijaili lattialle ja syttyi tuleen. Kroatialaiselle Aljosalle suunnattu kikatus jäi kaikumaan aavemaisesti huoneessa.
Sirius selvitti kurkkuaan. “Hänhän tuntuu toipuneen hyvin, vai mitä?”
Kukaan ei uskaltanut vastata.
Dumbledoren ja McGarmiwan saapuminen pelasti tilanteen. James kaivoi kiireesti esille äitinsä lahjoittaman kastemaljan ja täytti vaivaannuttavan hiljaisuuden turhanpäiväisellä höpinällä. Hän kaappasi Harryn käsivarsilleen ja kiikutti pojan kiireesti esiteltäväksi McGarmiwan luokse. Tavallisesti Sirius olisi nauranut nähdessään, miten liikutuksen kyyneleet kirposivat haukankatseisen opettajattaren silmiin, mutta nyt synkkä pilvi peitti kaiken alleen. Aljosa! Oli siinäkin nimi.  Ja Arianna oli kikattanut. Iloisena. Ei alkuunkaan masentuneena. Se siitä, että hän olisi lähtenyt ulkomaille asioitaan selvittämään. Se siitä, että hän olisi tullut takaisin selväpäisenä ja omana itsenään. Se siitä, että kaikki palautuisi ennalleen. Sirius tarvitsi - hän tarvitsi -
  “Hän on kaunis lapsi”, McGarmiwa totesi liikutustaan peitellen. “Tämä antaa meille kaikille toivoa.”
  “Todellakin”, Dumbledore mutisi omituisella äänellä. “Aloitammeko?”
Hän loi odottavan katseen Siriukseen, joka otti Harryn syliinsä ja kiikutti kummipoikansa kastemaljan luokse. Dumbledore heilautti taikasauvaansa, ja malja täyttyi hopeisena helmeilevällä vedellä. Lily niiskahti ja tarttui Jamesin käteen tietämättä, mitä ajatella. Hän ei ollut koskaan ollut velhoristiäisissä, ja tiesi niistä vain sen vähän, mitä Cinnamon oli hänelle ennen kastajaisten alkua kertonut. Kastajaisissa lapselle luettiin vuonna 1456 Velhojen Neuvostossa laadittu hyvän elämän julistus, jota seurasi yhdentoista ja puolen haltiattaren siunaukset. Lily kuivasi kiivaasti kyyneliään, kun himmeää valoa hehkuvat haltiattaret ilmestyivät huoneen nurkkaan ja ojensivat kätensä Harryn ylle. Yksi toisensa jälkeen heidän kuulaat äänensä lausuivat siunaukset.
  “Olkoon onni myötäsi, Harry Potter, tukalimmassakin paikassa.”
  “Olkoon sydämesi iäti toiveikas ja hyvä.”
  “Kasvakoon hiuksesi pitkiksi ja voimakkaiksi.”
  “Kulkekoon oikeus aina kanssasi käsi kädessä.”
  “Pysytelkööt rohkeus tykönäsi, kun kaikki muu on sinut hyljännyt.”
  “Odottakoon rakkaus sinua pitkän tiesi päässä.”
  “Säihkyköön älysi kirkkaana kuin säilä.”
  “Olkoon kielesi aina sulavaa ja käytöksesi moitteetonta.”
  “Taipukoot sydämesi vankkumattoman uskollisuuden kahleisiin.”
  “Kasvakoon sauvakätesi vahvaksi ja taidokkaaksi.”
  “Varttukoon ruumiisi voimakkaaksi ja sulavaksi.”
Koitti viimeisen haltiattaren vuoro. Haltiatar, harmaaseen harsokankaaseen pukeutunut, muita reilusti lyhyempi kiharatukkainen olento punastui ja avasi suunsa. Ulos tuli pelkkää änkytystä. Vieressä seisova haltiatar numero yksitoista pyöritti ärtyneenä silmiään, iski kyynärpäänsä vierustoverinsa kylkeen ja sihahti jotakin vihaisesti. Ilma oli sakea täyttymättömästä odotuksesta.
Kahdestoista haltiatar kohotti taikasauvansa. “Olkoon… olkoon.... olkoon appelsiinipikkelssisi aina verrattoman hyvää!”
  “Mitä?” haltiatar numero yksitoista älähti. “Mutta sinunhan piti luvata pitkä ja tasapainoinen elämä.”
  “Mutta minä pidän appelsiinipikkelssistä”, numero kaksitoista mutisi onnettomana.
Sirius ja Cinnamon vaihtoivat huvittuneita katseita. Lily puri huultaan osaamatta päättää, olisiko hänen pitänyt huolestua vai ei.
Dumbledore rykäisi. “No niin, appelsiinipikkelssi on erinomainen lahja. Lily, James, astuisitteko lähemmäs? On aika antaa lapselle nimi.”
Lily ja James vetivät taikasauvansa esiin ja asettivat niiden kärjen Harryn otsalle. Kamppailtuaan ensin hankalasti sylissään olevan Harryn kanssa Sirius seurasi esimerkkiä, kuin myös professori McGarmiwa. Remus, Peter ja Cinnamon seisoivat kauempana, eivätkä voineet olla tuntematta oloaan himpun verran ulkopuolisiksi.
  “Velhojen Neuvoston suomin valtuuksin minä, Albus Dumbledore, kutsun sinut, lapsi, velhoyhteisön jäseneksi. Sen keskellä sinä saat elää, kukoistaa ja taikoa, kunnes vihollisista viimeinen sinut korjaa. Tämän velhoyhteisön nimessä minä annan sinulle nimesi... Harry James Potter.”
Ohut kultainen nauha purkautui Dumbledoren sauvan kärjestä, leijui hetken ilmassa ja kietoutui sitten Harryn ympärille sulautuen viimein osaksi pojan ihoa. Harry liikahti ja räpäytti vihreät silmänsä ammolleen ottaen vastaan kaiken sen, mitä oli juuri annettu.

***

  “Harry James Potter…” Voldemort lausahti tunnustellen nimeä kielellään. “Hänet on siis otettu velhoyhteisön jäseneksi?”
  “Kyllä, mestari”, nielaisi Peter.
  “Olkoon niin. Meidän tehtävämme on huolehtia siitä, ettei hän pysy siellä. Missä on hänen kotinsa, Piskuilan? Missä Harry Potter asuu?”


Poissa Velns Meica

  • Viinirypäleiden suursyömäri
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 13.8.07
« Vastaus #148 : Elokuu 16, 2007, 17:27:26 »
Ensinnäkin, haluan kiittää sinusta tästä uskomattomasta ficcistä. Olet tehnyt niin Pakkaskukista kuin Memorystä erittäin mielenkiintoiset ja sinun mielikuvituksesi on aivan mieletön! Kaikki ne juonen käänteet, WAU! Ei muuta voi sanoa. Lukusi on kaikki ihania ja hyvin kuvailtuja. En voi sanoin kuvailla kuinka kateellinen olen sinulle tuosta aivan mahtavasta kirjoitustaidosta.
   
Olet tehnyt kaikista hahmoista erittäin eläväiset, aidot ja rakastettavat(paitsi nyt muutamasta kymmenestä tyypistä). Esimerkiksi en pitänyt ensin Reguluksesta, tai sanotaanko etten kiinnittänyt häneen huomiota, mutta kun luin yhä enemmän hänestä sinun kirjoituksissasi, rakastuin hahmoon täysin. Olet saanut Reggiestä juuri sellaisen mikä hän varmasti olikin. Hän on juuri sellainen ivallinen, juro ja huvittunut persoona, josta kaikki kuvittelevat, että hän on aivan vanhempien tossujen alla, eikä hänellä ole omia mielipiteitä. Oikeasti Regulus on Voldyn pettäjä ja hänen kuolemansa oli niin kauniisti kirjoitettu <3
 
No niin riittää kultapoika-Reguluksesta. Pidän oikeastaan melkein kaikista sinun hahmoista, oli ne sitten OC:itä tai Rowlingin. Siruksen ja Jamesin suhde on ihana, juuri sellainen mitä kuvittelin. Tai juuri sopivan veljellinen ja saa juuri selvän käsityksen, että he kuolisivat toistensa puolesta seitsemänkymmentäkaksi kertaa kaikkein tuskallisimmalla tavalla.

Tuleeko Arianna enää takaisin? Tai siis olisi mukavaa jos hän tulisi vaikka käymään, koska pidin hänen luonteestaan, vaikka välillä Rian raivostuminen Siriukselle olikin tosi ärsyttävää. Toisaalta en haluaisi lukea Ariannasta, koska olen tottunut hänen olevan sellainen hauska ja iloinen hahmo, mutta nyt sokea Ria on vähän masentava ajatus, vai mitä? ;)
 
Olen muuten erittäin iloisesti yllättynyt Redin palaamisesta. Olin 99,9 % varma ettei Red kuollut ja nyt kun hän tuli Pakkakukka-Redinä takaisin, niin se oli niin ihanaa, en ikinä väsy lukemaan hänen sarkastisia kommenttejaan! Olet saanut Redistä juuri sellaisen ihastuttavan hahmon, jonka luulisi olevan työlleen omistautunut kivikasa mutta paljastuu rakkaidensa puolesta taistelevaksi mieheksi.
 
Kai muuten kerrot Alessandrosta taas pian? Haluan tietää hänen ja Redin keskustelusta! Olen muuten huomannut Alessandrossa hieman samankaltaisia piirteitä kuin Redissä. Tai kun, minusta näyttää, että Alessandro on loppujen lopuksi myös vähän pehmo, joka taistelee rakastamiensa asioiden puolesta kuolemaan asti. Kummallakin on vähän sama huumorintaju ja no, siinä se samankaltaisuus sitten olikin.
 
Peter on erittäin mielenkiintoinen hahmo. Potter-kirjoissa kuvittelin häntä kauheaksi siaksi, joka vain pettää kaikki ihan huvikseen. Mutta Memoryssä olen jopa alkanut melkein (huom. melkein) sietää Peteriä. Tai onhan hän edelleen sellainen pikku kakkiainen, joka nuoleskelee Voldemortin saappaanvarsia, mutta periaatteessa ymmärrän Peterin tilanteen, tai jos hän ei kerran pysty kuolemaan ystäviensä puolesta (minkä takia hän menetti kelmi-tittelin, jos hänellä sellaista kunnolla on ollutkaan) ja häntä kuitenkin painostettiin aika paljon, niin ei kai siinä voi muuta tehdä kuin liittyä lordin puolelle. Mutta on Peter aika paksupää, heti tapettuaan Redin, ainoa rangaistus jonka hän keksi, oli liittyä kuolonsyöjiin ja pettää kaikki ystävänsä!

Olet tehnyt Remuksesta aika katkeran. Ajattelin ennen, että Remus on sellainen ystävällinen, auttava, miellyttävä ja iloinen hahmo, mitä hän periaatteesa onkin, mutta hän on niin kauhean katkera! Onhan hän Potter-kirjoissakin, mutta täälläkin hän on kammottavan paljon. En ikinä ajatellut, että hän todellakin vihaa itseään noin paljon sen vuoksi, että on ihmissusi.

Henkilökohtaisesti en pidä Claudiasta. On uskomatonta, että Sirius voi ihastua sellaiseen pikkutietäjään. Paitsi toisaalta hän on hieman ariannamainen, että ehkä Sirius etsii jotain korviketta. Claudia on kyllä hyvin keksitty hahmo, ei siinä mitään. Minä en vain voi sietää häntä (johtuu luultavasti siitä kidutuskirous-jutusta)!

Dana on muuten tosi outo. Hän on jästi, mutta silti noita, tai noita, mutta silti jästi, miten vain. Uskon, että hänellä on suuri salaisuus, jota hän salaa väittämällä elämällä jästimäisesti, olenko edes jotenkin oikeassa? Ja haluan myös tietää, että mitä pientä palvelusta Alessandro pyysi Danalta?

Olet muuttanut Cinnamonia ihan hirveästi Pakkaskukkien alusta! Kuulet tuosta varmaan tosi usein, mutta oli pakko sanoa! En tiedä mikä hänessä on muuttunut, sillä onhan Cin nykyäänkin aika kiltti, mutta joku hänessä on muuttunut, mutta, mikä onkaan, minä pidän siitä. Tai kun, alussa Cin oli minusta ärsyttävän kiltti ja kauhea pyhis, mutta vanhempien kuoleman ja masennuksen jälkeen, Cinillä on kai jotenkin enemmän selkärankaa, tai jotain, ymmärrätkö mitä tarkoitan? No, joka tapauksessa, Cin on nyt kivempi, vaikkei hän edelleenkään ole mikään lempihahmoni.

Sitten vielä Sirius, James ja Lily. Lily on jotenkin erilainen kuin luulin. Olen aina ajatellut häntä jotenkin Cinnamonin kaltaisena, joka osaa ratkaista kaikki ihmissuhde-ongelmat, on erittäin epäitsekäs jne. Tässä kun olen lukenut näitä huomaan, että Lilyhän on aika itsekäs, ei ole kauhean hyvä ihmissuhde-ongelmissa, mutta on silti hyväsydäminen, ystävällinen ja muuta. Ennen kaikkea Lilyn temperamenttisuus on niin ihana. Yritän nyt sanoa, että olet saanut Lilystä erittäin aidon ja ihastuttavan ihmisen, jolla on omat vikansa, eli erittäin hyvää työtä, kiitos taas.

Aargh! Siriuksesta ja Jamesista on niin vaikea kommentoida! Lyhyesti sanottuna James ja Sirius on aika samanlaisia kuin kuvittelin. He molemmat ovat ihania ja aitoja hahmoja, joilla on omat pelkonsa ja herkät hetkensä ja sanottakoon, että niitä kohtia minä rakastan! Minusta kaunein kohta heistä ja ylipäätään kaikista kelmeistä (jopa Peteristä) on Pakkaskukkien luvussa 99, Viimeinen kuutamo. Se on niin kaunista kuvailua!

Viime lukusi on ihana. Saimme kuulla hieman Redin syvällistä puolta :) Harryn ristiäiset olivat ihanat ja ne haltiattaret oli hyvä keksintö. Siriuksen lahja oli niin hyvä, repesin! Ariannan kirje teki olon ristiriitaiseksi. Säälin Sirusta, joka ei selvästikään ole täysin toipunut Riasta, mutta oli kiva kuulla, että Ria oli jo aika oma itsensä. Loppu oli juuri niin salaperäinen, että varokin pitämästä taas yli kuukauden taukoa tai minä etsin osoitteesi jostain maailmankolkasta ja tulen kiduttamaan sinut puolikuoliaaksi (okei, lattea ja huono vitsi, tiedän. Mutta en voi uhata tappaakaan sinua, koska kaikki tietää etten tee sitä, koska sinä kirjoitat Memoryä)
 No joka tapauksessa, kiitos upeasta kirjoituksesta ja jatkoa pian!
Emme lopeta leikkimistä sen johdosta, että vanhenemme. Vanhenemme, koska lopetamme leikkimisen.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 13.8.07
« Vastaus #149 : Lokakuu 21, 2007, 12:54:22 »
*Naurua* Tästä voisi kai taas todeta, ettei ihmeiden aika ole milloinkaan ohitse, kun minä kerran löysin tarpeeksi energiaa kirjoittaa. Olen ollut viime aikoina aika väsynyt ja maassa, ja kirjoittaminen on tuntunut sen verran rankalta puuhalta, että vaikkapa juuston leikkaaminen on ollut helpompaa ajanvietettä. Näin syysloman lopussa kuitenkin iski tällainen energinen kausi, tai ainakin sen verran energinen, että teki mieli puuhata jatkoa. Tai ehkä asiaan vaikutti se, että olen viimein saanut ficcaamisen ohella alkuun toisenkin tarinan, oman sellaisen. Siitä on nyt kaksi lukua ja vähän päälle valmiina, ja nyt tuntuu siltä, että ehkä mä vielä osaan kirjoittaa ainakin vähäsen :)

Suurkiitos kaikille niin kommenteista kuin yksityisviestilaatikkoon kolahtaneista patisteluista, joissa on annettu ymmärtää, että kyllä minä vielä joskus tähän pystyn :) voihan se tietty olla, että näin pitkän ajan jälkeen tätä ei enää kukaan lue, ja senkin ymmärrän... Mutta itse teki mieli kirjoittaa jatkoa, ja itseäänhän sitä ainakin täytyy yrittää miellyttää, vaikka se aika mahdotonta onkin.

Rain, syyslomapäiväsi taisivat kyllä kulua vähän muihin asioihin, kun minäkin olen kirjoitellut vähän muita juttuja viime aikoina, mutta tässä olisi nyt jatkoa tarjolla, jos vielä kiinnostaa :) kiitoksia sulle kivasta kommentistasi. Minäkin tykästyin lopulta Regulukseen, mikä oli aika yllättävää, koska vielä Pakkaskukkien puolella Reg ärsytti mua melkoisesti. Sen kai näki tekstistä. En tiedä, kuullaanko Admiresta tässä ficissä enää mitään - se on mahdollista, mutta suoraan sanottuna yritän vähä vähältä karsia juonikuvioita, koska a) haluaisin saada tämän ficin joskus valmiiksi ja b) olen unohtanut tässä tauon aikana puolet niistä juonikuvioista, mitä suunnittelin :(

Bongo, kiitos :) Tinkasta tuli tosiaan odotettua ärsyttävämpi hahmo, se tosiaan halusi olla vihattu ainakin tämän kirjoittajan osalta...

Ruppanainen, kiitoksia :) minä olen sitä mieltä, että Ariannan lähtö oli tekstin kannalta toimivampi vaihtoehto kuin se, että olisin joutunut käyttämään tilaa jokaisessa luvussa kuvaamalla, miten Arianna angstaa :D Danan kissasta selviää melko paljon seuraavassa osassa...

Kailey, kiitos :) tottahan tuo on, että näin ylipitkään ficciin ehtii livahtaa puuduttavia kohtia jo useampiakin, ja minä puolestani taidan sortua tekstissäni välillä vähän jaarittelun puolelle. Kirjoitustapani kaipaa siinä pientä hiomista, olen kuullut siitä usein niin harrastajien kuin ammattilaistenkin puolelta, mutta jotenkin olen vähän kehno ottamaan vihjeestä vaarin. Parhaani kuitenkin yritän.

Unissakävelijä, kiitos ja tervetuloa fan fictionin pariin :) tottahan se on, ettei ficcareiden teksteistä ole Rowlingin tekstiksi, mutta hienoa silti, että olet päässyt pahimmista ennakkoluuloistasi yli.

Surumielinen, kiitoksia. Jos vielä kaipailet noita osia Kesästä Ei-Missään ja How Could This Happen to Me:stä, niin otapa minuun vaikka yksärillä yhteyttä, minulla on varmaan koneella ainakin osa tallessa, vaikka ei nuo tällä hetkellä olekaan jatkumassa :( yritän vähentää tätä ficcailemista, kun nyt on omaakin tekstiä kesken :) tässäpä vähän vastauksia kysymyksiisi:
1. Red oli - kuten arvata saattaa - rohkelikko. Suurin osa Redin suvusta tosin on ollut luihuisia. Sääli, ettei Claudia ole koskaan ollut Tylypahkassa - veikkaan, että Claudia olisi ollut korpinkynsi.
2. Sargon karkasi ulkomaille pakoon Voldemortin kiristystä ja elää siellä tällä hetkellä erittäin vainoharhaisena kyräillen posteljoonia verhojen alta.
3. Professori Flaemenca musertui kuultuaan, ettei Dumbledore pitänyt hänen opetustaan Tylypahkan tasolle sopivana ja viettää nykyään paljon aikaa kriisiryhmissä purkamassa tuntojaan epäonnistumisensa vuoksi.
4. Ei, Joseph ei vieraillut ilotalossa. Se ei ole Potterien tapaista.
5. Virallisesti sanottuna Red ja Jazz jahtasivat Trikiassa Korpinkynnen medaljonkia, jota myös Voldemort haikaili. Epävirallisempi ja todenmukaisempi vastaus taitaa kuitenkin olla, että Red ja Jazz iskivät toisiaan Trikiassa. Onnistuneesti.
6. Ei ollut. Johnnyn seurassa oli asemalla juuri ulkomailta tullut Red, jota Arianna ei tietenkään voinut nähdä, koska oli sokeutunut.

Cilla, kiitoksia :) Alessandron kohtalosta selviää huomattavasti enemmän seuraavassa luvussa. Onneksi. Olin unohtanut, miten hauskaa Alessandrosta kirjoittaminen voi joskus olla. Hyvä on, taisin olla unohtanut muutenkin, miten hauskaa kirjoittaminen voi joskus olla...

Eoelleyn, kiitos! Olisi varmaan tosi ylevää sanoa, että kaipaan paljon negatiivista kritiikkiä, mutta en kyllä usko, että positiiviseen palautteeseen voi noin vain kyllästyä - niin kauan kuin se on rehellistä, eikä sitä sanota vain siksi, ettei kehdata sanoa negatiivista! Positiivinen palaute on sitä, mikä rohkaisee kirjoittamaan jatkoa. Kritiikki taas on sitä, mikä kehittää tekstiä. Vaikka kyllähän positiivinenkin palaute kehittää, omalla tavallaan - se auttaa näkemään, mikä omassa tekstissä on hyvää ja mitkä ovat niitä vahvuuksia, joita kannattaa korostaa. Yleensä kaikenlainen palaute tekee tosi hyvää, koska siitä näkee, että joku on uhrannut aikaansa lukeakseen tekstin :)

Getorick, kiitos. Jälkeenpäin lukiessa olen huomannut itsekin, että niin Pakkaskukissa kuin Memoryssakin on joitakin todella puuduttavia, itseään toistavia pätkiä... mutta sitten on onneksi niitäkin kohtia, joista ainakin itse pidän kovasti :) ei voi siis muuta kuin kiittää, että olet lukenut tänne asti.

LongDistance, ei kiitosviesteihin kyllästy, kuten ylempänä Eoelleynille (meniköhän oikein?) jo selitin :) En oikeastaan tiedä, mistä kukaan on saanut sen käsityksen, että tämä osa olisi ficin viimeinen. Kaikkihan sen tietävät, että James ja Lily kuolivat 31.10.1981, ja kun olen tähän asti yrittänyt ainakin jokseenkin seurata canonia, en minä sitä nytkään rupea niin radikaalisti muuntelemaan. Eli ei, tämä osa ei ole viimeinen :) olet oikeassa kun sanoit, että tässä ficissä on monta juttua kesken. Niistä Alessandron asioihin tulee valaistusta ensi osassa :) samoin Ariannaan ja Siriukseen. Ainakin vähän. Kiitos!

miittis, kiitoksia :) tietty siihen saa pistää mun nimen, en minä pure, jos omaa nimeä käytetään kun omasta työstä on kyse :)

Sizro, parempi myöhään kuin ei milloinkaan - ainakin kommenttien, ja miksei jatkonkin kirjoittamisen suhteen. Vaikka tämä jatko tulee tosissaan ihan liian myöhään... Redin ja Alessandron kuvioita selviää melkoisesti seuraavassa osassa. Alunperin niitä kai selvisi enemmänkin, mutta tauon aikana olen unohtanut mielettömästi juonikuvioita, kun minä tyhmä en kirjoittanut niitä muistiin. Nyt sitten yritän raapia kasaan palasia. Tinka ei palaa tähän ficciin enää missään merkittävässä roolissa, mutta luulen, että siitä saatetaan jossakin vaiheessa nähdä vilahduksia... minä ainakin nauttisin siitä suunnattomasti. Kiitos!

Ulfur, kiitos!

Velns Meica, kiitoksia ihanasta kilometrikommentista! Kyllä Ariannasta vielä kuullaan, tuntuisi jotenkin luonnottomalta heittää noin vain pois pitkäaikainen OC-hahmo ilman kunnollisia selityksiä. Kyllä, sokea Arianna saattaa olla masentava ajatus - toistaiseksi... Alessandrosta kuullaan heti seuraavassa luvussa enemmänkin :) ei tosin niin paljon kuin halusin, mutta niskat kipeytyivät niin pahasti, että nyt on pakko alkaa lopetella. Plus pitäisi pukea päälle ennen ruokaa. Todellisuus meinaa aina tunkea päälle kesken kirjoittamisen.

Suirisevol, tajusin juuri, mitä nickisi tarkoittaa väärinpäin luettuna ja nyt tunnen itseni tosi fiksuksi :D Ei, seuraava luku ei tule olemaan viimeinen, vaan tässä on vielä noin vuoden ja kuukauden tapahtumat jäljellä, tietenkin aika reippaasti hypeltynä. Just nyt eletään syyskuuta. Ja kyllä, tiedän, että Pakkaskukkien nimi on edelleen selvittämättä, ja mulla on oikeasti suunnitelmia sen suhteen :) Mutta ne suunnitelmat sijoittuvat vähän myöhemmälle tässä ficissä, joten tietty en voi paljastaa niitä tässä vaiheessa :( Kiitos!

Mysteeri, ei seuraava luku ole viimeinen, ei lähellekään - ihmettelen, miten kukaan on saanut sitä käsitystä... Minäkin tykkään jostain syystä tosi paljon Jamesin äidistä, se on sellainen reipas ja konstailematon ihminen, jonka kanssa olisi varmaan tosi kiva asua. Kyllä, Claudiassa on tarkoituksella samoja piirteitä kuin Ariannassa. Minä näkisin asian näin, että Siriukselle tavallaan tuli aika järkytyksenä Ariannan äkillinen muutos ja se, että äkkiä olisi pitänyt olla vakavissaan seurustelun suhteen. Sirius haluaa vielä pitää hauskaa, ja Claudiassa on tavallaan ne entisen Ariannan hauskat puolet ilman surullisia puolia. Kiitos!

pikkupiru, kiitos :) kuten sanoin tuossa jo ylempänä, tämä osa ei ole viimeinen, vaan kaukana siitä :) tässähän on vielä mielettömän paljon asioita kesken.

Miyako, kiitos :) Kyllä, Redin ulkonäkö kuvailtiin silloin kun Red ilmestyi Pakkaskukkiin vuonna nakkisämpylä. Lyhyenä tiivistelmänä vihreät silmät ja lyhyt tumma tukka, plus pirullinen ilme. Ja The Tatuointi.

geno, ei tämä ficci vielä lopu (ei toivoakaan :D) Kiitos!

Zenzibar, kiitos :) Redin kohtalo taitaa olla vielä vähän avoinna, tai ainakin minulla ja Redillä on vielä paljon keskusteltavaa asian suhteen...

 - Sharra

88.osa - Puolialastomat totuudet
5.9.1980

  “Hyvä… ja LEPO!”
James lysähti vanhan urheiluhallin lattialle raskaasti puuskuttaen. Hänen käsivarsiaan jomotti aina olkapäistä ranteisiin saakka, ja hiki virtasi solkenaan pitkin paidanselkämystä. Vauhkomieli oli joko pahalla päällä tai yksinkertaisesti sekaisin; vielä yksikin ylimääräinen punnerrus olisi varmasti katkaissut Jamesin käsivarret siististi keskeltä kahtia.
James kierähti selälleen ja ummisti silmänsä. Hän ei halunnut liikkua enää koskaan.
  “Lounastauko. Jatketaan päähallissa vartin yli kaksitoista!”  Vauhkomieli kuulutti.
Halli täyttyi kolinasta nälkäisten opiskelijoiden kerätessä kipeytyneet raajansa alleen. James ponnisteli vaivalloisesti jaloilleen ja aikoi seurata Siriusta käytävään, kun Vauhkomieli kutsui hänet takaisin.
Sirius kohotti kulmiaan. “Mitä vanha kunnon Alastor mahtaa tällä kertaa haluta?”
  “Sen kun tietäisi“, James hymähti synkästi. Harryn syntymän jälkeen Vauhkomieli oli ottanut Jamesin silmätikukseen, eikä jättänyt koskaan käyttämättä tilaisuutta moittia tai arvostella häntä. Äkkiä James ei osannut tehdä enää mitään oikein. Hänen kirouksensa olivat ponnettomia, hänen kilpiloitsunsa lepsuja ja väistöliikkeensä yhtä sulavia kuin lohikäärmeensontaan liukastuneella mummolla. Nyt vika oli ilmeisesti hänen punnerruksissaan. Ymmärtäisikö Vauhkomieli, jos hän kertoisi kanniskelleensa koko yön itkevää vauvaa? Tuskin. Vauhkomielen mielestä lapsen hankkiminen oli avada Kedavran verrattavissa oleva rikos niin Kiltaa kuin auroreitakin kohtaan, eikä se tosiasia, että Harry oli ollut alunperin vahinko riittänyt lieventämään hänen loukkaantumistaan.
Kätkien huokauksensa James jättäytyi jälkeen ja katseli, kuinka toiset katosivat saalistamaan ruokaa yksi kerrallaan.
  “Mitä asiaa, pomo?”
  “Ovatko Kingsley ja Candice Kahlesalpa sinulle tuttuja?” mörähti Vauhkomieli.
James rypisti otsaansa. Kaikki auroriosastolla tunsivat Kahlesalvan kaksoset ainakin ulkonäöltä. He olivat ainoat opiskelijat, jotka olivat läpäisseet aurorikoulutuksen pääsykokeet tänä vuonna, ja vanhempien opiskelijoiden joukossa viljeltiin ahkerasti arvauksia siitä, kauanko kestäisi, ennen kuin jompikumpi kaksosista romahtaisi heidän niskoilleen kasattujen paineiden voimasta. Jamesin sympatiat olivat puhtaasti Candicen puolella. Kiitos hänen sukupuolensa häntä verrattiin jatkuvasti veljeensä, ikään kuin kaikki muutkin eivät olisi jo tarkkailleet heidän jokaista liikettään.
  “Jonkun pitää opettaa Kahlesalvoille tärkeimmät muodonmuutosloitsut. Se on sinun työsi, Potter.”
  “Minun?”
  “Kuulit oikein.”
  “Eikö se ole Frankin hommaa?” Sikäli kuin James muisti, Frank oli opettanut perusloitsut hänen vuosikurssilleen kaksi vuotta sitten, eikä edellinenkään vuosikurssi ollut tehnyt poikkeusta siinä suhteessa.
Vauhkomielen kasvoille kohosi outo ilme. “Frankilla on nyt tärkeämpää tekemistä.”
  “Kuten mitä?”
  “Se ei ole sinun asiasi, Potter.”
James kurtisti kulmiaan. Vauhkomielen äänessä oli jotakin, mikä sai hänet varuilleen. Oliko Frankille annettu jokin poikkeuksellisen vaarallinen tehtävä? Miksi ihmeessä? Hän oli ollut täysivaltainen aurori vasta muutaman kuukauden verran, ja oli vasta tullut isäksi. Vaikutti epätodennäköiseltä, että Rymistyir valitsisi häntä mihinkään vaativaan operaatioon.
  “Eikö Frank - “
  “Annoinko minä sinulle luvan kysellä?”
James napsautti suunsa kiinni.
  “Paljon parempi”, urahti Vauhkomieli. “Sinun tehtäväsi on opettaa Kahlesalvan kaksosia ja jättää loput viisaammillesi. Suostutko työhön?”
  “Kaikella kunnioituksella, pomo…” James viivytteli. “Mikset pyydä Siriusta? Hän on pidemmällä kuin minä.”
  “Ja ministeriön jäsenet kuolisivat mieluummin kuin päästäisivät hänet opastamaan aloittelijoita, tiedät sen. Hän on Black.”
  “Hän on ihminen!”
  “Se ei hänestä hyvää esimerkkiä”, Vauhkomieli torjui tylysti. “Kahlesalvat ovat sinun, piste.”
James huokaisi. Hän ei rakastanut tappiota, mutta tunnisti kyllä sellaisen kun näki sen. Hän kiitti Vauhkomieltä ja linkutti ruokalaan mieli täynnä uusia kysymyksiä.

***

James ehti tuttuun nurkkapöytään juuri ajoissa nähdäkseen, kuinka Sirius sulloi viimeisiä täytettyjä kurpitsanpuolikkaita vatsaansa. Hän pamautti tarjottimen pöydälle ja ryysti vesilasin tyhjäksi kolmella valtavalla kulauksella. Väsymys ei ottanut poistuakseen.
  “No, mitä sinä teit tällä kertaa väärin? Etkö koukistanut kyynärvarttasi tarpeeksi?” Sirius irvaili.
  “Vauhkomieli haluaa, että opetan Kahlesalpoja.”
  “Miksi ihmeessä? Frankhan heitä opettaa.”
  “Frankilla on kuulemma tärkeämpää tekemistä“, James sanoi yrittäen parhaansa mukaan imitoida Vauhkomielen salamyhkäistä äänensävyä. Hän arveli onnistuneensa melko hyvin, sillä Siriuksen silmiin syttyi oitis metsästyskoiran uteliaisuudesta palava katse. 
  “Että ihan muuta tekemistä... Kysymys ei taida olla juhlakaapujen viikkaamisesta, vai mitä luulet?”
  “Ei, Vauhkomieli kuulosti siltä, että se on joku tosi salainen homma. Mitä se voisi olla?”
Sirius raapi korvantaustaan. “Ehkä he haluavat hänen räjäyttävän Irvetan, tai jotakin.”
  “Mitä kukaan hyötyisi Irvetan räjäyttämisestä?”
  “Mistäpä ministeriöstä ikinä tietäisi”, Sirius kohautti olkapäitään. “Ehkä Rymistyir on lukinnut sukkansa Irvetan holviin ja hukannut avaimen.”
  “Minä olen tosissani!”   
  “Tosissaan, Sarvihaara, pääni on yhtä tyhjä kuin sinun. En tajua, miksi Rymistyir vaivautuisi pyytämään tuoretta isää mihinkään tärkeään tehtävään, mutta tuskin Vauhkomieli sinulle varsinaisesti valehtelikaan. Suurempi kysymys sitten on, miksi ihmeessä Frank on suostunut mihinkään aikaavievään. Minä luulin hänen sanoneen viime viikolla, että hän haluaa olla mahdollisimman paljon kotona Alicen ja Nevillen kanssa.”
  “Frankilla on velvollisuudentajua. Hän on niin kuin isä, ei pysty jättämään toisia pulaan”, James huokaisi. Hänen äitinsä oli yrittänyt suostutella herra Potteria lopettamaan työnsä Feeniksin Killassa, mutta herra Potter ei ollut suostunut. Sascha oli vedonnut kaikkeen. Viimeisenä oljenkortenaan hän oli huomauttanut, että Joseph viettäisi varmasti elämänsä viimeiset päivät mieluiten rakastamiensa asioiden parissa, mutta siihenkin isä oli sanonut ainoastaan, että rakasti juuri ihmisten auttamista. Äiti oli luovuttanut, pettyneenä.
Sirius huomasi Jamesin mielialan laskeneen ja käänsi keskustelun kiireesti uusille urille. “Milloin rupeat opettamaan Kahlesalpoja?”
  “Ei aavistustakaan. Vauhkomieli komentelee kyllä, mutta ei jakele turhan paljon tietoja“, James murahti synkästi.
   “No, minä en kyllä kadehdi sinua pätkääkään. Opettaminen ei ole Kelmin heiniä“, Sirius ilmoitti, haukotteli ja seivästi lautasliinan haarukkansa piikkeihin. “Vaikka…”
  “Vaikka mitä?” James kysyi katsellen epäluuloisesti, kuinka Siriuksen ilme vaihtui kyllästyneestä pirulliseen.
  “Huhutaan, että Candice Kahlesalvalla on tatuointi mielenkiintoisessa paikassa. Opettajana voisit kysyä, pitääkö se paikkaansa.”
  “Pöhkö!” James tökkäsi häntä haarukalla.
  “Enkä ole!” Sirius protestoi kämmenselkäänsä hieroen. “Minä olen puhtaasti utelias.”
  “No, siinä tapauksessa sinun kannattaisi hiipiä kaikessa hiljaisuudessa naisten pukukoppiin. Kai sinä tajuat, että vaatteiden alle on helpointa nähdä silloin kun niitä ei ole?”
Sirius jähmettyi paikalleen kesken liikkeen. Hänen silmänsä alkoivat kiilua. “Sarvihaara, sinä olet nero!”
James huolestui. “Mitä minä nyt sanoin?”
Sirius hylkäsi tarjottimensa pöydälle ja poistui juoksujalkaa ruokalasta.

***

Viattomat sivulliset saivat kunnian todistaa Lontoon pahinta kuravyöryä sitten vuoden 1981 mutakirouksen, kun Sirius porhalsi halki Viistokujan rapa puolelta toiselle roiskuen. Hänen oli vaikea pitää virnettä pois kasvoiltaan. Ainahan se oli tiedetty, että James käytti järkeään terävämmin kuin hän, mutta että hän oli näin typerä - no, rouva Musta olisi saanut hävetä geenejään, jos olisi tiennyt, Sirius ajatteli pudistellen kuraa pois kasvoiltaan.
Hän teki äkkikäännöksen kulman taakse ja pyyhälsi Vuotavan Noidankattilan ovelle niin hurjaa kyytiä, että törmäsi päätä pahkaa ovesta parhaillaan poistuvaan naiseen. Nainen kiljahti, horjahti ja hamuili turhaan tukea Siriuksen viitasta; he molemmat päätyivät selälleen kynnykselle keskelle tavarapinoa, jonka Sirius oli onnistunut lennättämään uhrinsa käsivarsilta. Hän voihkaisi tuntiessaan porkkanan iskeytyvän takaraivoonsa.
  “Saamari!”
  “Senkin homeinen imbesilli!” tutulta kuulostava ääni manasi. “Eikö kukaan ole sanonut sinulle, että suurin sallittu nopeus ilman luudanva - SIRIUS? Minä TAPAN sinut vielä!”
   “Cinnamon?” Sirius ähkäisi. Raottaessaan otsahiusten verhoa silmiltään hän tajusi kauhukseen tunnistavansa tuon vihreän viitan ja vaalean tukan, nuo tyytymättömät huulet.
  “Sinulla on paras olla pahuksen hyvä selitys valmiina“, Cinnamon ilmoitti. “Nuo porkkanat oli tarkoitettu minun ruoakseni.”
  “Mikä jänis sinusta muka on tullut?”
  “Meistä kahdesta minä en ole se, joka loikkii päättömästi paikasta toiseen.”
  “Anteeksi”, Sirius pyysi. “Oli… kiire.”
Cinnamon hymähti. “Enpä olisi arvannut.”
  “Minä korvaan kyllä porkkanasi.”
  “Anna olla ja kerro mieluummin, miksi sinulla on niin kova kiire.”
Sirius rypisti otsaansa. “Pitäisikö minua hulluna jos sanoisin, että minun täytyy saada tietää, mikä on paras keino nähdä Red Stron ilman paitaa?”
  “Sanoisin, että sait hieman liian kovan täräyksen noista porkkanoista. No, ainakin ne ovat vielä umpiraakoja. Kiitos testistä”, Cinnamon sanoi oudolla äänellä ja ryhtyi keräämään katkenneita vihanneksia takaisin koriinsa. Hän voihkaisi nähdessään, että korin pohja oli täynnä kissankarvoja. Täälläkin! Ja hän kun oli kyninyt sen hemmetin Kissan kaljuakin kaljummaksi - oliko se todella suunnitellut salaliiton häntä vastaan?
Sirius kiipesi polviensa varaan ja rupesi hänkin korjaamaan jälkiään. “Mitä sinä teit Vuotavassa Noidankattilassa keskellä kirkasta päivää? Luulin, että olisit Mungossa.”
  “Ruokatauko”, Cinnamon sanoi kepeästi. Hänen äänensä synkkeni, kun hän lisäsi: “Kaipasin hermolomaa siitä paikasta. Olen hoitanut koko aamun juopunutta ääliötä, joka uskoo vakaasti, että hänen isotätinsä on joutunut manaliuksen uhriksi. Koko manaliushomma on naurettava, vai mitä?”
  “Erittäin”, Sirius myönsi ajatukset edelleen paidattomassa Red Stronissa askarrellen.
  “Tai siis, haluaisin vain tietää, että mitä kuolonsyöjät kuvittelevat saavuttavansa noilla huhuilla. Jos ne halusivat yllättää koko Lontoon suurella manaliushyökkäyksellä, ne ovat vähän hakoteillä… kaikki ovat nyt varuillaan.”
Sirius nyökkäsi mietteliäästi. He olivat pohtineet samaa kysymystä useaan otteeseen Killan kokouksissa. Ei ollut Voldemortin tapaista viljellä vihjeitä toimistaan viikkokaupalla etukäteen, ja se jos mikä sai Dumbledoren ja toiset pelkäämään, että manaliukset olivat pelkkä hämäys. Kukaties Voldemort halusi heidän varustautuvan manaliusten varalle... Mutta mitä varten? Mikä todellinen suunnitelma sitten oli? Sirius huomasi pohtivansa, oliko Frankin äkillisellä tärkeällä tehtävällä jotakin asian kanssa. Hän voisi kysyä... vaikka saisi tuskin vastausta.
Cinnamon lykkäsi viimeisen porkkanaparan takaisin koriin ja kohotti piinatun katseensa Siriukseen. “Kuule, Redistä… Olitko sinä tosissasi, kun sanoit, että haluat nähdä hänet ilman paitaa?”
  “Älä sinä siitä huolehdi, muru“, Sirius mutisi hajamielisesti. “Oliko Claudia tuolla sisällä?”
Cinnamon nyökkäsi. Sirius pudisteli enimmät kurat vaatteistaan ja ponnisteli jaloilleen.
  “Täytyy mennä. Anteeksi vielä noista porkkanoista, se oli puhdas vahinko... ei mitään henkilökohtaista. Ei porkkanoita kohtaan.”
Tyttö pudisteli päätään. “Yksinolo ei ole tehnyt sinulle hyvää, Sirius. Puhut jo kuin märehtijä.”
Sirius hymyili vinosti ja auttoi hänet ylös maasta. “Ei sillä ole väliä, mikä on hyvästä ja mikä ei. Me vain pelaamme niillä korteilla, mitkä meille jaetaan.”
Hän livahti sisälle Vuotavaan Noidankattilaan ja jätti Cinnamonin seisomaan portaille.

***

Siriuksen edesottamukset pyörivät edelleen Cinnamonin mielessä, kun hän palasi takaisin asunnolleen. Joskus Siriusta oli yksinkertaisesti mahdoton ymmärtää. Vielä kaksi kuukautta sitten hän oli tehnyt kaikkensa pitääkseen kiinni sisäänpäin kääntyneestä Ariannasta, ja nyt hän haaveili näkevänsä Red Stronin paidattomana. Ellei Siriuksella olisi ollut niin kova hoppu tapaamaan Claudiaa, Cinnamon olisi saattanut alkaa epäillä ystävänsä motiiveja. Vaikka turhaahan sekin olisi ollut. Historiankirjat osoittivat, ettei Siriusta naisienmenevämpää ihmistä löytynyt koko Englannista, ja mitä tuli Rediin - no, Redille ei ollut koskaan ollut ketään muuta kuin Jazz. Ajatus oli kaikessa kauneudessaan surullinen. Mitä tosirakkautensa menettäneille ihmisille oikeastaan tapahtui?
Cinnamon kantoi porkkanasaaliinsa keittiöön ja kaatoi ne rymisten tiskialtaaseen. Vastapainoksi jostakin asunnosta kuului kova kolahdus. Cinnamon rypisti otsaansa. Eikö Danan olisi pitänyt olla töissä?
Kissa tietysti oli tehnyt taas jotakin typerää, Cinnamon manasi ja otti taikasauvansa esille. Tällä kertaa hän antaisi sille riivatulle otukselle niin reippaan selkäsaunan, ettei se uskaltaisi väräyttää kynttäkään hänen läsnä ollessaan. Hän suunnisti suoraan makuuhuoneeseensa ja pysähtyi oven ulkopuolelle. Huoneesta kuului hätäistä kolinaa ja kahinaa, joka vaimeni kuin salamaniskusta, kun Cinnamonin askeleet pysähtyivät. Cinnamon kurtisti kulmiaan ja reväytti oven auki. Oven toisella puolella odottava näky oli saada hänen sydämensä pysähtymään.
Dana istui sängyllä käsissään kiiltelevät sakset, joiden terä oli niin pitkä, että niillä olisi voinut halkaista reilusti kaljamahaisen miehen siististi keskivartalon kohdalta saksia. Hän liikutti saksia äärimmäisen hitaasti, milli milliltä - ja toisella kädellään hän tuki miehen käsivartta. Kalpeaa, solakkaa, pitkää käsivartta, jonka pinta oli puolittain lyhyen mustan karvan peitossa.
Cinnamon antoi katseensa kulkeutua käsivarresta sen omistajaan. Vähä vähältä hän pani merkille tutunnäköisen olkapään, solisluut ja kaulan, kunnes viimein hänen katseensa seisahtui miehen kasvoihin. Nekin olivat hautautuneet mustaan karvaan. Turkin lomasta paistoi kuitenkin tumma silmäpari, jonka Cinnamon tunsi hieman liian hyvin.
Lattialla Danan edessä istui kissankarvaan hautautunut Alessandro Visardo.
  “Mitä ihmettä täällä on meneillään?” Cinnamon älähti.
Dana oli pudottaa sakset. “Cinnamon! Sinunhan piti olla vielä töissä!”
  “Minulla on ruokatunti.”
  “Olisi pitänyt arvata“, Dana sanoi vaisusti. Hän huokaisi, antoi Alessandron käden valua otteestaan ja irrotti otteensa saksista. Syyllisyys poltteli hänen poskiaan. Alessandro sen sijaan loi Cinnamoniin melkein vahingoniloisen katseen, ennen kuin nappasi sakset otteeseensa ja alkoi kyniä vähä vähältä mustaa kissankarvaa vasemmasta käsivarrestaan.
  “Minä toistan: Mitä ihmettä täällä on meneillään?”
  “Minä - Alessandro - hän - me - “ Dana änkytti.
  “Puhu selkeämmin, tai löydät nuo sakset niskastasi”, Cinnamon sähähti. Alessandron näkeminen raivostutti häntä. Hän oli elänyt siinä uskossa, ettei joutuisi enää ikinä törmäämään Alessandroon, ja nyt mies istui hänen makuuhuoneensa lattialla ja leikkasi ihokarvojaan muina miehinä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Se ei ollut reilua, Cinnamon päätti. Oikeastaan se oli hyvin kaukana reilusta. Oikeastaan se oli niin mielettömän epäreilua, että hänen teki mieli pistää jotakuta saksilla yksinomaan saadakseen jonkinlaista oikeutusta elämään.
  “No?” Cinnamon naputti jalallaan lattiaa.
  “Alessandro on kissa”, Dana ähkäisi.
Cinnamon puristi huulensa yhteen. Sen verran hän oli jo arvannutkin - harvat miehet kasvattivat itselleen karvaa huvin vuoksi.
  “Entä miksi Alessandro on kissa?” hän tiedusteli yrittäen kovasti pitää äänensä tasaisena.
Alessandro kohotti kulmiaan. “Eikö se ole ilmeistä?”
  “Elän ilmeisesti eri universumissa, mutta ei, minä en käsitä noin vain, miksi sinä haluaisit viettää aikaa kissana.”
  “Mutta kissan elämä on mukavaa. Tai oli - “ Alessandron kasvot synkistyivät. “Sitten sinä kynit minut.”
  “Älä yritäkään kerjätä säälipisteitä!” Cinnamon räjähti. “Sinä tunkeuduit minun talooni luvatta! Minä sanoin, etten halua sinua kämppäkaveriksi, ja sinä tulit tänne siitä huolimatta! Pahempaa, sinä tulit tänne huomaamatta! Teeskentelit olevasi joku toinen! Leikit viatonta luontokappaletta!”
  “Minä luulin, että olin sinun mielestäsi hyvin epäviaton luontokappale.”
  “Sinä tunkeuduit minun sänkyyni!”
  “Hassua, mutta olen muistavinani sinun toimineen joskus samalla tavalla.”
  “Minä en ole ikinä täyttänyt elintilaasi ihokarvoillani”, Cinnamon sähähti.
  “Halusin kiinnittää huomiosi“, Alessandro sanoi yksinkertaisesti.
  “Taidat tosissasi uskoa, että tie naisen sydämeen käy karvapallojen kautta?”
Alessandro avasi suunsa vastatakseen, mutta Cinnamon ravisti päätään.
  “Anna olla! Miten sinä edes onnistuit muuttumaan kissaksi?”
  “Voodoota suoraan Naurusaarilta. Ystävänne Stron - “
  “Oletko sinä sotkenut tähän Redinkin?”
  “Minä en sotkenut häntä mihinkään, me teimme sopimuksen”, Alessandro oikaisi lähestulkoon loukkaantuneena. Kuiva hymy suupielissään hän lisäsi: “Kummallista, miten helppoa ihmiset on taivutella mukaan sopimuksiin kun vain tietää, mitä he tahtovat.”
  “Niin kuin Dana vai?” Cinnamon tunsi silmiensä kapenevan viiruiksi, kun hän käänsi katseensa Danaan, joka piilotteli häpeissään kasvojaan. “Pitikö minun nahkani myydä kalliillakin, vai suostuitko vapaaehtoisesti?”
  “Hän suostui vapaaehtoisesti.”
  “Vai niin. Sanopa sitten, Dana-kulta, yksikin syy, miksen heittäisi sinua kadulle tällä sekunnilla.”
Danan kasvot valahtivat kalpeiksi. “Minusta koko juttu oli romanttinen!”
  “Sinä kutsut kissaksi muuttuvaa miestä romanttiseksi?”
  “No, kyllä... Cinnamon, hän näki kamalan paljon vaivaa päästäksesi sinun asuntoosi! Minä sanoin hänelle monta kertaa, että se on vaarallista, voodoolla on aina kauaskantoiset seuraukset... mutta hän ei halunnut lopettaa, ei ennen kuin tänään, kun hän söi vahingossa hiiren…”
  “Pirullinen loitsu”, murahti Alessandro. “Se nähtävästi muuttaa pysyvästi eläimeksi, kunhan aikaa kuluu tarpeeksi.”
  “Siksi minun pitää noita karvojakin leikellä.”
  “Voi ei, myötätuntoni on täysin teidän puolellanne”, Cinnamon lausui sarkastisesti. “Kai sinä tajuat, etten minä halua olla missään tekemisissä tuon miehen kanssa? Ja että tämän jälkeen taidan laittaa sinutkin boikottiin?”
  “Hän halusi vain suojella sinua!” Dana huudahti.
  “Suojella? Miltä?”
  “Kuolonsyöjiltä”, Alessandro tokaisi synkästi.
Cinnamon hymähti. “Entä miten sinä ajattelit minua suojella? Suunnittelitko kehrääväsi kuolonsyöjät kuoliaaksi kauhusta? Vai tartuttaa heihin punkkeja?”
  “Sinä se sitten suhtaudut yllätyksiin kammottavan huonosti.”
  “Vain silloin kun yllätykset ovat ikäviä.”
  “Cin - “
  “Minulle riittää”, Cinnamon sylkäisi. “Kävele ulos tuosta ovesta, äläkä enää ikinä näytä naamaasi!”
Alessandro näytti siltä, että olisi halunnut pistää vastaan. Cinnamon ei kuitenkaan horjunut, vaan risti käsivarret rinnalleen ja odotti kärsivällisesti, kunnes mies viimein luovutti ja asteli ulos ovesta edelleen puoliksi karvaisena. Vielä ovella Alessandro kääntyi ja loi Cinnamoniin viimeisen katseen, joka saattoi olla yhtä hyvin huvittuneisuutta kuin suuttumustakin. Sitten hän oli poissa.
Cinnamon nousi ylös ja kääntyi ympäri. “Sinunkin on paras mennä nyt, Dana.”
  “Oletko sinä vihainen?” Dana kysyi pienellä äänellä.
  “Niin vihainen, etten halua nähdä sinua juuri nyt. Ulos.”
Dana laahusti käytävään ja sulki oven perässään. Cinnamon tuijotti hetken suljettua ovea ja lysähti sitten sängylleen kissankarvojen keskelle. Hän ei tiennyt mitä ajatella.

***

Remus seisahtui läähättäen Lilyn kotioven ulkopuolelle ja koputti. Lähes välittömästi asunnon hiljaisuus muuttui itkuksi - mitä ilmeisimmin Harry oli herännyt. Remus olisi tuntenut huonoa omaatuntoa, ellei olisi tuonut mukanaan uutisia, jotka hänen täytyi ehdottomasti saada jakaa Lilyn kanssa. Oikeastaan hän olisi kertonut uutiset mielellään saman tien myös Kelmeille, mutta sillä hetkellä Lily oli hänen ystävistään ainoa, joka jakoi hänen harmillisen työttömyytensä ja raivostuttavan saamattomat iltapäivät.
Remus keikkui kärsimättömänä kantapäillään, kun Lily tuli avaamaan oven.
  “Onko kaikki hyvin? Näytät punajuuren reinkarnaatiolta.”
  “Niin miltä?”
  “Unohda”, Lily mumisi ja raotti ovea ainokaisella vapaalla kädellään. Toisella käsivarrellaan hän kannatteli Harrya, joka näytti vielä tehokkaammin punajuuren sukulaiselta. Suuret pyöreät kyynelet valuivat solkenaan Harryn silmistä.
  “Anteeksi, että herätin.”
  “Kyllä tämä tästä.” Lily huitaisi pahoittelut syrjään. “Huutoahan se vain on. Voisi kai sanoa, että olen tottunut. No niin, Harry, ei mitään hätää, jatka vain uniasi…”
Remus antoi Lilyn hyssytellä poikaansa ja ripusti viittansa naulakkoon. “Sain postia Himalajalta.”
  “Tarkoitatko - “
  “Ariannaa, kyllä. Hän lähetti melkoisen merkillisen kirjeen.”
Remus ojensi pergamentin Lilylle, joka syventyi siihen otsa rypyssä.  Kirjeessä ei ollut monta riviä luettavaksi - ainoastaan lyhyt tiedotus, jossa annettiin ymmärtää, että Kelmien läsnäoloa toivottiin Norfolkissa Tusinannummella syyskuun viimeisenä päivänä. Lily ei ollut koskaan vieraillut Norfolkissa, eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, missä Tusinannummi sijaitsi.
  “Hän kutsuu meidät - tarkoittaako se, että hän on tulossa takaisin Englantiin?”
  “Niin voisi luulla. Mitä luulet, onko hän kertonut Siriukselle?”
  “Meistä kahdesta sinä asut hänen kanssaan.”
  “Niin, no, me olemme kaukana vanhasta avioparista, joka jakaa keskenään jokaisen tiedonmurusenkin”, Remus irvisti hiuksiaan haroen. “Siriuksella on vielä paljon opittavaa, mitä tunteiden tunnustamiseen tulee.”
  “Minä en tiedä, onko niitä tunteita enää olemassakaan”, Lily mumisi katse Ariannan kirjeessä. “Se Claudia on nätti.”
  “Nätit tytöt pötkivät Siriuksen seurassa tasan yhteen osoitteeseen”, Remus kuittasi ja palautti kirjeen taskuunsa. “Turha sitä on tässä vaiheessa pohtia. Kaikki selviää kyllä syyskuun lopussa.”
  “Toivotaan, tai minä muutun vielä lantuksi uteliaisuudesta”, huokaisi Lily.
  “En minä pelkästään siitä tullut puhumaan. Lähdetkö ulos?”
  “Ulos? Siellähän sataa.”
  “Ei enää”, Remus vakuutti ja lisäsi vinosti hymyillen: “Sade loppui sinä silmänräpäyksenä, kun minä ehdin katokseen.”
Lily empi. “Harry kyllä vasta heräsi…”
  “Kävely voisi saada hänet nukahtamaan uudelleen.”
  “Mutta siellä on kylmä…”
  “Ei oikeastaan mitenkään merkittävästi. Ja ulkoilma tekisi hyvää”, Remus tunnusti. “Vietän nykyään niin paljon aikaa sisällä, että tunnen itseni muumioksi.”
Lilyn ilme suli ja hän nyökkäsi. “Pitele hetki Harrya, niin haen tavarani.”
Remus otti varoen vastaan Harryn ja kannatteli poikaa käsivarrenmitan päässä siltä varalta, että tämä innostuisi itkemään vieraassa otteessa. Harry ei kuitenkaan pistänyt hänen läsnäoloaan pahakseen, vaan ojenteli käsiään kohti kirkasta kattolamppua. Kenties poika kuvitteli näkevänsä siepin katonrajassa, Remus ajatteli huvittuneena. Harryn rauhallisuudesta huolimatta hän oli kuitenkin helpottunut, kun Lily palasi takaisin ja otti omansa takaisin. Remus ei oikein tuntenut oloaan kotoisaksi lasten seurassa.
He pukivat päälleen ja livahtivat ulos jättäen asunnon kumisemaan tyhjyyttään.

***

Sirius oli ehtinyt varustautua niin henkisesti kuin ruumiillisestikin Redin pahan serkun kohtaamiseen, ja siksi hänen olikin vaikea olla tuntematta pettymystä, kun hän näki baarimikko Tomin seisomassa Vuotavan Noidankattilan tiskin takana. Cinnamon oli sanonut Claudian olevan sisällä - oliko Claudia Cinnamonin tapaan ehtinyt jo aloittaa ruokatuntinsa? Sirius toivoi, että ei. Juuri nyt hän tarvitsi Claudian apua.
Hän marssi suorinta tiskille. “Terve, Tom. Onko Claudia töissä?”
  “Takahuoneessa”, tiedotti Tom. “Mitä varten?”
  “Voisinko lainata häntä hetkisen?” oli kaikki, mitä Sirius suostui sanomaan. Miettimättäkin hän oli melkoisen varma siitä, ettei Tom olisi osoittautunut kovin avuliaaksi, mikäli hän olisi tunnustanut kaipaavansa Claudiaa päästäkseen tutustumaan tämän serkun paidanaluseen. Tom oli reilu tyyppi, mutta tietyssä mielessä vanhanaikainen - liiankin vanhanaikainen.
Tom jätti Siriuksen odottamaan ja katosi takahuoneeseen. Kun hän tuli takaisin, käveli hänen kannoillaan raskasta alkoholilaatikkoa kantava Claudia. Tyttö laski kantamuksensa tiskille ja kohotti kulmiaan Siriukselle.
  “Mikä odottamaton ilo. Luulin meidän tulleen siihen tulokseen, että meidän on parempi viettää loppuelämämme sivistyneesti erossa toisistamme.”
  “Minä keksin keinon saada selville, mitä Red piilottelee”, Sirius paukaisi.
  “Vieläkö sinä jauhat siitä samasta asiasta?”
  “Sinuako se ei sitten enää vaivaa?”
Claudia kohautti harteitaan niin, että vaaleanruskea tukka lennähti olkapäältä toiselle. “Poissa silmistä, poissa sydämestä. Red asuu Fox’s Denissä nyt.”
  “Niin, mutta hän on silti raivostuttava ja salamyhkäinen.”
  “Tai ehkä sinä olet kehittänyt itsellesi pakkomielteen hänestä.”
  “Minun pakkomielteeni ovat jossakin aivan muualla“, Sirius vakuutti yrittäen turhaan pitää ärtymystä pois äänestään. Hän oli tullut Vuotavaan Noidankattilaan aikomuksenaan keskustella Claudian kanssa sivistyneesti kuin aikuiset ainakin, mutta jostain syystä pelkkä tytön seura näytti taannuttavan hänet henkisesti takaisin Tylypahkanaikojen tasolle. Jokin tuntemuksessa oli tuttua ja miellyttävää - turvallista - mutta samalla se nipisti hieman liiankin terävästi. Tylypahka oli aika, jota ei saisi takaisin, eikä Claudia olisi nykyajan Arianna, vaikka Sirius kuinka sitä toivoisi.
  “Kuule, Claudia, minä olen viettänyt Redin kanssa niin paljon aikaa, että tunnen hänet takuuvarmasti paremmin kuin sinä. Ja minä tiedän, milloin hän salaa jotakin. Hän tekee niin nyt. Olen siitä varma.”
  “Ja minä olen varma siitä, että sinun olisi korkea aika luovuttaa. Olen ollut alusta asti sitä mieltä, että Lontoon kadut muuttuvat violetiksi marmeladiksi ennen kuin sinä saat selville, mitä Red piilottelee. Totuus saattaa purra, mutta hän nyt vain on yksinkertaisesti sinua älykkäämpi”, Claudia pahoitteli vahingoniloisesti.
  “Ei tällä kertaa”, Sirius tokaisi itsevarmaan sävyyn. “Minä olen keksinyt keinon selvittää hänen salaisuutensa.”
  “No, ehkä sinun pitäisi sitten jakaa keksintösi, ja voisin kertoa, mikä siinä on vikana.”
Sirius ei piitannut tytön alentuvasta äänensävystä. “Minä aion mennä katsomaan, kun Red riisuu paitansa.”
  “Anteeksi kuinka?”
  “Odotan, että hän riisuu paitansa“, Sirius toisti kärsimättömästi. “Eikö se ole ilmeistä? Se juttu, mitä hän piilottelee - se kultainen, mitä hän säilyttää hihassaan - sehän on hänen paitansa alla. Kun hän ottaa paitansa pois, se paljastuu väkisinkin. Yksinkertaista, mutta nerokasta, vai mitä?”
  “Pistän kymmenen kaljuunaa likoon sen puolesta, ettet keksinyt tuota aivan omillasi.”
  “Mitä väliä sillä on, kuka sen keksi? Tärkeintä on, että se toimii.”
  “Paitsi ettei toimi“, Claudia tokaisi ja ryhtyi nostelemaan tuliviskipulloja riviin pöydälle.
  “Miten niin ei?”
  “Red ei varsinaisesti kierrä ympäri Lontoota pitämässä strip tease-esityksiä.”
  “Joten? Siinä tapauksessa noidankattilan on vain mentävä Boriksen luokse.”
  “Kuka on Boris?” Claudia kysyi kyllästyneenä.
  “Venäläinen, joka kulutti koko elämänsä yrittämällä keksiä noidankattilaa, joka tulee paikalle kutsusta.”
  “Kuinka surullista.”
  “Murtaa minunkin sydämeni“, Sirius myönteli välinpitämättömästi.
Claudia pudisti päätään. “Joudut pyytämään hemmetin kauniisti, jos aiot saada Rediltä kutsun hänen makuuhuoneeseensa. Vai ikkunan takanako sinä ajattelit tirkistellä? Ja luulet, että hän ei huomaa?”
Sirius huokaisi dramaattisesti. “Suhtaudut kykyihini kammottavan alentuvasti.”
  “Minä kutsun sitä julmaksi todellisuudeksi, Black.”
  “No, sitten minun täytyy vain taivuttaa julman todellisuutesi rajoja. Usko pois, tulet huomaamaan, että minä pääsen Redin makuuhuoneeseen hyvinkin helposti - ja sinä siinä sivussa.”
  “Mitä tarkoitat?” Claudia näytti elävältä kysymysmerkiltä.
Sirius iski hänelle silmää. “Nähdään Fox’s Denin portilla kello kahdeksan illalla, ja näytän sinulle.”

***

James pidätti haukotuksen, pyyhkäisi silmiään ja vilkaisi kelloaan kymmenennen kerran iltapäivän aikana. Se oli vasta puoli neljä - jäljellä oli vielä puolitoista pitkänpitkää tuntia, joiden aikana hänen täytyi käyttäytyä kuin asiantunteva, asiastaan innostunut opettaja ja takoa yleisimpiä muodonmuutosloitsuja Kahlesalvan kaksosten kalloihin. Ei sillä, että kaksoset olisivat olleet mitenkään kehnoja oppilaita; Candice oli huomattavasti keskivertoa lahjakkaampi, ja Kingsley puolestaan oli niin hyvä, että Jamesin omatkin taidot joutuivat harjoitusotteluissa lujille. Toisenlaisissa olosuhteissa James olisi saattanut olla hyvinkin innostunut saadessaan tilaisuuden kerätä kunniaa kahden niin lupaavan oppilaan menestyksestä. Juuri nyt jokainen kuluva minuutti kuitenkin erotti hänet Lilystä ja Harrysta. Hän taisi toden totta olla pehmenemässä. No, se oli ollut arvattavissa, olihan Frank ehtinyt näyttää hänelle varoittavaa esimerkkiä. Mikäköhän oli saanut Frankin ottamaan vastaan Vauhkomielen mainitseman ylimääräisen työn? Ja vielä salaisen sellaisen?
James tajusi antavansa ajatustensa harhailla jälleen. Hän kokosi itsensä, tarttui taikasauvaansa ja yritti keskittyä Candice Kahlesalvan kameleonttiloitsuun. Se sujui kehnosti - ei loitsu, vaan Jamesin oma keskittyminen. Hänellä oli nälkä. Ja hänellä olisi ollut parempaakin tekemistä kuin tämä.
  “Hieno homma, Candice. Muista vain ensi kerralla ajatella koko kehoasi, kun teet loitsun. Isovarpaasi jäivät nyt normaalin värisiksi. Tämä saattaa kuulostaa typerältä, mutta niinkin pienet yksityiskohdat kuin isovarpaat ovat tärkeitä. Jos varpaasi kävelevät itsekseen matolla vailla muuta ruumista, kiinnität varmasti jokaisen kuolonsyöjän huomion. Mutta sinä edistyt. Kingsley, sinun vuorosi.”
Pitkä ja totinen Kingsley nyökkäsi ja tarttui taikasauvaansa. Lyhyen opetustuokion aikana James oli ehtinyt panna merkille, että siinä missä Candice hymyili kaiken aikaa kuin hänen suuhunsa olisi tungettu poikittain asetettu banaani, ei Kingsleyltä irronnut hymynhäivääkään, ei edes suurimpien onnistumisten hetkellä.
  “Valmiina? Lasken kolmeen. Yksi - kaksi - “
  “Herra Potter?” Harjoitussalin ovi lennähti auki.
James pyörähti ympäri ja kohtasi säikynnäköisen pikkupojan katseen. “Olen tässä.”
  “Kiireinen viesti Rymistyiriltä. Haluaa nähdä sinut toimistossaan välittömästi.”
Mitä ihmettä nyt taas, James manasi harppoessaan pikkupojan kannoilla kohti päärakennusta. Rymistyir oli ottanut tavakseen juoksuttaa auroriopiskelijoita mielin määrin milloin minkäkin pikkuasian perässä. James oli toistaiseksi joutunut noutamaan vain voileipiä, mutta Jude oli kohdannut edellisviikolla kovemman kohtalon: hän oli joutunut valehtelemaan Rymistyirin vaimolle samalla kun Rymistyir itse oli karannut ulos toimistosta pitkäsäärisen rakastajattarensa kanssa.
Sillä kertaa yliaurorilla ei kuitenkaan ollut minkään valtakunnan tehtävää tarjolla. Nähdessään Jamesin hän viittasi tätä istumaan alas. James otti varautuneena paikan Rymistyirin työpöydän toiselta puolelta.
  “Potter. Minulla on sinulle ikäviä uutisia”, Rymistyir tokaisi.
Kylmän jään virta hulahti läpi Jamesin vartalon. Hän oli pelännyt tätä hetkeä viikkotolkulla, pelännyt ja silti tiennyt sen tulevan - tiennyt, että joskus koittaisi päivä, jolloin hänet tuotaisiin tähän huoneeseen ja hän saisi kuulla, että joku hänen rakkaistaan oli kuollut. Mutta kuka se oikein oli? Isäkö? Isähän oli sairas. Mutta se olisi silloin luonnollinen kuolema, eikä Rymistyir uhraisi aikaansa kesken työpäivän. Äitikö se sitten oli? Vai Lily? Voi Merlin, älä anna sen olla Lily. James puristi tuolin käsinojia rystyset valkoisina.
  “Saimme juuri ilmoituksen, että kuolonsyöjät ovat suorittaneet massiivisen hyökkäyksen asuntoosi.”
Jamesista tuntui, että hän saattaisi pyörtyä hetkenä minä hyvänsä. “Asuntooni?”
  “Niin, sinun kotiisi. Lähetimme partion luonnollisesti auttamaan, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä. Koko paikka on maan tasalla. Olen pahoillani, Potter.”
Jamesin päässä pyöri. Hän ampaisi ylös tuolistaan ja syöksyi ulos Rymistyirin toimistosta taakseen katsomatta, vaikka Rymistyir kutsui hänen nimeään ja käski häntä jäämään. Hänen sydämensä hakkasi hullun lailla. Koti. Kuolonsyöjät. Tuhottu. Massiivinen hyökkäys. Toinen toistaan pahemmat sanat takoivat hänen rinnassaan juoksuaskelten tahdissa. Missä oli lähin ilmiintymispiste? Miksi kaikki oli niin kaukana? Miksi hänen jalkansa eivät totelleet hänen käskyjään? Lily. Kautta Merlinin parran, Lily. Nauravainen, nokkela, rakastakin rakkaampi Lily. Lily, jossa olivat kaikki taivaan tähdet. Lily, joka oli hänen kotinsa ja perheensä. Tähänkö heidän uusi elämänsä päättyisi? Harryn syntymästä oli kulunut vain vähän yli kuukausi. Joutuisiko James nyt heittämään multaa poikansa ja ainoan rakkautensa haudoille?

Hän tunkeutui armoa tuntematta lähimpään hormitakkaan, sopersi kotiosoitteensa ja antoi vihreän tulen pyyhkäistä hänet mukaansa. Kaikki tuntui kieppuvan liian hitaasti ja samaan aikaan aivan liian nopeasti. James ei halunnut astua asuntoonsa. Hän pelkäsi, ettei pystyisi kohtaamaan sitä, mikä häntä siellä odotti - tuhoa ja hävitystä ja kenties kuolemaakin. Kaiken aikaa hän puristi käsiään yhteen kuin tiedostamattomaan rukoukseen liitettyinä. Hänen sydämensä hakkasi toiveita, joita hän ei saanut puettua sanoiksi. Hän antaisi mitä tahansa, kuolisi tuhat kuolemaa, jos se ei vain olisi Lily.
Mitä syytä hänellä muka olisi enää elää ilman Lilyä?

Viimein James tömähti takasta tutulle lattialle, joka ainakin joskus oli kuulunut olohuoneeseen; nyt se oli peittynyt paksuun, harmaaseen tomuun ja tiilenkappaleisiin. Yskien ja kakoen hän kompuroi jaloilleen ja pakottautui katsomaan ympärilleen. Kaikkialla leijui niin sakea pöly, että sen lävitse oli vaikea nähdä mitään. Vaistomaisesti James siirtyi muistoissaan takaisin Auroriakatemian hävitykseen ja kuolemaan, jonka he olivat välttäneet vain täpärästi. Kun hän nyt katseli olohuoneensa raunioita, hän tunsi sydämensä käpertyvän kokoon ja kuivuvan. Tätä tuhoa Lily ei ollut voinut välttää. Tällainen hävitys olisi surmannut kenet tahansa.
Raskain jaloin James kahlasi laastinkappaleiden ja puusäleiden meren lävitse eteiseen. Siitä ei ollut jäljellä juuri mitään; makuuhuoneeseen johtava käytävä oli sortunut kokonaan. Joukko auroreita seisoskeli eteisessä ja pudisteli päätään tuholle. James pakotti itsensä menemään heidän luokseen.
  “Potter. Hyvä, että sait sanamme.” Rymistyirin lähimpiin avustajiin kuuluva Morrison-niminen aurori nyökkäsi ja kohotti katseensa papereistaan. “Kuten näet, täällä on tapahtunut laajamittainen hyökkäys. Naapurit hälyttivät meidät paikalle, mutta valitettavasti hälytys tuli liian myöhään. Nyt haluaisin esittää sinulle muutamia kysymyksiä.”
 “Minä - Lily - Harry - “ James tunsi kielensä muuttuvan käyttökelvottomaksi möhkäleeksi suussaan.
Häivähdys myötätuntoa pyyhkäisi yli Morrisonin katseen. “Raunioita tutkitaan paraikaa.”
  “Eikö heitä ole löydetty vielä?”
  “Kuten näet, koko käytävä on sortunut. Osa asunnosta on toistaiseksi läpitunkematonta aluetta.”
James kaivoi taikasauvansa esille. Läpitunkematonta tai ei, hän penkoisi jokaisen laudan- ja tiilenkappaleenkin, kunnes löytäisi Lilyn ja Harryn.
Morrisonin silmät välkähtivät varoittavaksi. “Herra Potter - “
  “James!”
  “Neiti, ette voi mennä sinne, se on - “
  “Se on rouva sinulle!”
James kääntyi ympäri. Hänen jalkansa olivat pettää silkasta helpotuksesta, kun hän näki Lilyn taistelevan tiensä sisälle asuntoon ovella seisovien aurorien estelyistä välittämättä. Lilyn punainen tukka oli sotkussa ja kyyneleet virtasivat hänen poskillaan kuin Niagaran sukulaiset, mutta hän oli ehjä. Hän oli kunnossa. Hänen kannoillaan juoksi Remus, joka kannatteli sylissään hyeenojen voimalla parkuvaa Harrya.
James harppasi askeleen eteenpäin ja nappasi Lilyn syliinsä. Lily kietaisi jalkansa hänen vyötäisilleen ja puristi häntä niin lujasti, että oikeastaan se teki kipeää, mutta sillä ei ollut merkitystä. Millään ei ollut merkitystä - millään muulla kuin Lilyllä, Lilyn tutuilla rakkailla kasvoilla ja itkulla ja hengityksellä, joka virtasi Jamesin korvaan vapaana ja siunattuna. Lily itki ja suuteli hänen kasvojaan.
  “Kun näin savun nousevan - luulin, että olit täällä - luulin, että olit - “
  “Olin myöhään töissä”, James mumisi vasten Lilyn huulia. Puhuminen tuntui toisarvoiselta. Hän halusi yksinkertaisesti pidellä Lilyä ja keskittyä sisäistämään sitä tosiasiaa, että Lily todella oli siinä, elävänä ja ehjänä.
  “Me olemme Remukselle kiitoksen velkaa“, Lily kuiskasi ääni väristen. “Ellei hän olisi halunnut välttämättä lähteä ulos - “
James kohotti vakavana katseensa Harrya pitelevään Remukseen. “Kiitos, Kuutamo. Kautta Merlinin, kiitos.”
Remus koetti parhaansa mukaan hymyillä. “Ei kestä kiittää, kaveri. Kunhan - kunhan saatte Harryn lopettamaan itkemisen - “
James laski Lilyn takaisin maahan ja otti poikansa syliinsä. Häntä alkoi vapisuttaa, kun hän tajusi, miten vähällä oli ollut menettää heidät molemmat, kaksi elämänsä tärkeintä asiaa. Lily ja Harry olivat pelastuneet pelkän sattuman kaupalla. Ilman Remusta tilanne olisi ollut kokonaan toinen. Kuka muka oli valmistautunut kuolonsyöjien hyökkäykseen omassa kodissaan?
Aurori Morrison ryki vaivautuneena. “Herra Potter, onko teillä aavistustakaan siitä, miksi kuolonsyöjät valitsivat teidän asuntonne hyökkäyksensä kohteeksi?”
  “Pelkään pahoin, että minulla on.” Dumbledore ilmestyi eteisen oviaukkoon violetinsinisessä kaavussaan. Hän kohotti taikasauvaansa, ja kaikki laudankappaleet väistyivät syrjään hänen tieltään. “Lily ja James, tulisitteko mukaani?”

***

Viittä minuuttia myöhemmin James lennähti jälleen ulos takasta ja huomasi päätyneensä lojumaan varsin tutunnäköiselle punakultaiselle matolle tuhkakasan keskelle. Oikaistessaan niskaansa hän havaitsi palanneensa huoneeseen, joka vielä kolme vuotta sitten oli ollut tuttuakin tutumpi vierailujen kohde: rehtorin kansliaan. Feenikslintu Fawkes tervehti häntä huudollaan.
James tuki Lilyn jaloilleen ja kääntyi sitten vastaanottamaan Harryn viimeisenä saapuvalta Dumbledorelta.
  “Toit meidät Tylypahkaan?”
  “Olette varmasti kanssani samaa mieltä siitä, että tämän turvallisempaa keskustelupaikkaa ei koko Lontoosta löydy.”
James muisti Tylypahkassa sattuneet lukuisat onnettomuudet ja vierailut sairaalasiipeen, eikä voinut olla hymyilemättä. Siinä suhteessa Dumbledore oli kuitenkin oikeassa, että sen enempää kuolonsyöjät kuin lordi Voldemortkaan eivät löytäisi tietään Tylypahkan seinien sisään.
Hän antoi katseensa kiertää tuttua huonetta ja säpsähti nähdessään kahden hahmon istuvan Dumbledoren työpöydän ääressä.
  “Frank? Alice?”
Alice oli jaloillaan alta aikayksikön ja kompuroi kädet ojossa Lilyn käsivarsille. Kaksikko halasi lohduttomasti itkien.
  “Ette kai tekin?” James kysyi Frankilta naisten päiden ylitse.
Frank nyökkäsi synkästi.
  “Lily, se oli kamalaa”, itki Alice. “Minä olin siellä - minä ja N-neville - “
  “Voi ei, Alice!”
  “Me pääsimme vain v-vaivoin pois - ja Frank oli m-ministeriössä v-vartioima - “
  “Alice!” Frank älähti.
Alice napsautti suunsa kiinni. “Anteeksi, en aikonut - “
  “Unohda se”, Frank murahti ankarasti.
  “No niin, no niin.” James talutti molemmat itkuiset naiset takaisin Dumbledoren työpöydän ääreen istumaan. Hän itse jäi seisoskelemaan Lilyn selän taakse ja laski kätensä tytön olkapäille.
Dumbledore kiersi paikalleen raskaan huokauksen kera. “Frank, Alice - Lily ja James - en voi kyllin kuvailla, kuinka pahoillani olen tämänpäiväisten tapahtumien johdosta. Uskokaa pois, jos olisin alkuunkaan aavistanut, en olisi koskaan antanut tämän tapahtua. Pelkään silti pahoin, että syy on tänään kokonaan minun.”
  “Miten niin? Sinäkö meidän asuntomme tuhosit?” James koetti naurahtaa. Lily vaiensi hänet katseellaan.
Hymynhäiväkään ei värähtänyt Dumbledoren kasvoilla. “Kaikki pahat teot eivät aina tapahdu oman käden kautta, James hyvä. Toisinaan pelkkä yksinkertainen vaikeneminen voi olla yhtä paha rikos kuin kiroukseen kohotettu taikasauva.”
  “Rehtori, en ymmärrä“, kuiskasi Lily.
  “Et vielä. Pian sinä ymmärrät.” Dumbledore huokaisi uudemman kerran. “Jokin aika ennen Nevillen ja Harryn syntymää minulla oli tapaaminen erääseen maineikkaaseen sukuun kuuluvan ennustajan kanssa. Kyseessä oli pelkkä kohteliaisuuskäynti, mutta ennustaja päätyi kertomaan minulle tietoa, jonka olisin kaikkein mieluiten jättänyt kuulematta. Tarkoitan nyt tietoa, joka liittyy niin Nevilleen kuin Harryynkin.”
James kuunteli hiljaisena, kuinka Dumbledore toisti tarinan kohtaamisestaan Sibylla Punurmion kanssa. Mitä pidemmälle vanha rehtori eteni, sitä pahemmin Lilyn olkapäät alkoivat vapista Jamesin käsien alla. James ei tiennyt, mitä sanoa. Dumbledoren tapaan hän oli aina pitänyt ennustuksia kevytmielisenä huuhaana, ja nyt hän sai kuulla joutuneensa keskelle sellaista.
  “Ja tämä  - tämä ennustus - se voi koskea vain Harrya ja Nevilleä?”
Alice purskahti uudemman kerran itkuun.
  “Olen pahoillani”, Dumbledore sanoi vakavana. “Muita vaihtoehtoja ei ole.”
Raskas kivi laskeutui Jamesin sydämeen. Hänen poikansa. Hänen yhden kuukauden vanha poikansa, joka kulutti suurimman osan ajasta itkemällä tai nukkumalla - Voldemortin karkottaja? Se ei ollut mahdollista. Harry oli vielä niin pieni ja viaton. Hän ei koskaan selviytyisi sellaisesta taakasta.
  “Albus, et ole vielä kertonut, miksi kuolonsyöjät hyökkäsivät meidän asuntoomme. Jos sinä kerran olet ainoa, joka tietää - “ Frankin ääni sortui.
  “Minä en ole ainoa.”
  “Mitä?” parahti Alice.
  “On eräs toinenkin, joka tietää. Hän kuuli - hän kuuli sattumalta osan ennustuksesta, ennen kuin ehdin estää häntä. Nyt näyttää siltä, että meillä on aihetta pelätä hänen kertoneen tietonsa eteenpäin lordi Voldemortille.”
  “Kuka?” James kysyi käheästi. “Kuka kuuli?”
Dumbledore vangitsi hänen katseensa omaansa. “Eräs, jonka te kaikki tunnette. Severus Kalkaros.”
  “Kalkaros!” James huusi.
Kivinen koriste Dumbledoren kirjahyllyssä räjähti itsestään.
  “James hyvä - “
  “Kalkaros kuuli ennustuksen, etkä sinä tehnyt mitään? Pakkohan sinun oli tietää, että hän kertoisi Voldemortille!”
  “Hän ei tiennyt sen koskevan sinun perhettäsi.”
James naurahti kylmästi. “Hän tiesi sen takuuvarmasti! Hän - ”
  “Hän katuu tekoaan“, Dumbledore keskeytti rauhallisesti.
  “Et voi olla tosissasi! Hän vihaa minua! Mikään ei tekisi häntä onnellisemmaksi kuin tieto meidän kaikkien kuolemasta!” James karjui. Hänen kätensä kaivautuivat niin lujasti Lilyn olkapäihin, että Lily vingahti ja vetäytyi kauemmas.
  “James - “
James haroi hiuksiaan. “En voi uskoa tätä! Sinä luotat häneen! Mitä seuraavaksi? Kutsut hänet joulupöytääsi?”
  “Tämän kuuleminen tuntuu varmasti tässä tilanteessa raskaalta, mutta Kalkaros on tarjoutunut sovittamaan tekonsa. Noin tunti sitten hän liittyi mukaan Feeniksin Kiltaan.”
  “MITÄ?”
Harry ja Neville purskahtivat molemmat itkuun. James ei välittänyt, vaan alkoi harppoa edestakaisin Dumbledoren toimistossa. Hän ei löytänyt sanoja raivolleen. Kalkaros. Feeniksin Killassa. Kalkaros, kuolonsyöjä. Kalkaros, joka olisi tehnyt mitä tahansa tuhotakseen Jamesin! Oliko Dumbledore muka unohtanut kaikki ne kerrat, jolloin James ja Kalkaros olivat viettäneet yhteistä laatuaikaa sairaalasiivessä käytäväkohtaamistensa jäljiltä?
  “Rehtori, en voi uskoa korviani“, Lily sanoi ääni väristen. “Uskokaa minua kun sanon, että James puhuu totta sanoessaan, että Kalkaros näkisi mielellään meidät kaikki kuolleena. En ymmärrä, miten voitte luottaa häneen.”
  “En minä häneen luota“, Dumbledore vastasi tuikeasti. “Mutta Severus Kalkaros on vannonut valan, ja se vala sitoo häntä, eikä anna hänen pettää Feeniksin Kiltaa.”
  “Silti - “
  “Ymmärrän hyvin järkytyksenne ja jopa suuttumuksenne. Tässä tilanteessa se on täysin ansaittua. Olemme kuitenkin sodassa, ja sodassa yhteinen hyvä ylittää toisinaan henkilökohtaisen edun. Ensimmäistä kertaa tämän sodan aikana minulle tarjoutui tilaisuus saada vakooja Voldemortin sisäpiiriin. Olisinko voinut kieltäytyä? En usko.”
James pudisti päätään. Dumbledore oli jälleen kerran liian hyväuskoinen ja kaivoi vain omaa hautaansa. Mutta entä hänen oma hautansa? Entä Lily ja Harry, jotka olisivat tämän päivän jälkeen suuremmassa vaarassa kuin milloinkaan? Miten tästä eteenpäin toimittaisiin?
  “Tämänpäiväisen perusteella näyttää vahvasti siltä, ettei Voldemort ole vielä päättänyt, kumpi lapsista on ennustuksen valittu”, kertoi Dumbledore. “Aikanaan hän kuitenkin tekee päätöksensä, ja siihen saakka te kaikki olette vakavassa vaarassa.”
  “Entä sen jälkeen?”
  “En aio valehdella teille. Tämä tekee asemanne velhoyhteiskunnassa erittäin vaaralliseksi. Aion kuitenkin tehdä kaikkeni turvatakseni teidän ja lastenne tulevaisuuden. Lupaan sen.”
James kohtasi Dumbledoren katseen. Rehtorin vaaleansiniset silmät olivat täynnä uskoa ja vakaumusta, jonka varaan Jamesin oli nyt laskettava itsensä ja rakkaidensa elämä.
Hän saattoi vain toivoa, että se olisi tarpeeksi.

***

  “Ja Dumbledore uskoo, ettei Kalkaros kertonut tarkoituksella koko juttua eteenpäin? Yhtä hyvin voisi kuvitella, että fletkumadot ovat valinneet lohikäärmeet pääasialliseksi ravinnokseen!” karjahti Sirius.
James nyökkäsi väsyneesti. Koska hänen ja Lilyn asunto oli räjähtänyt asumiskelvottomaan kuntoon, olivat he päättäneet viettää iltansa Siriuksen ja Remuksen asunnossa huoneessa, joka oli vielä vähän aikaa sitten kuulunut Ariannalle ja sitä ennen Jamesille itselleen. Huone ei kuitenkaan tuonut minkäänlaisia nostalgisia muistoja, vaan lähinnä huolta ja surua. Katsellessaan vanhaa huonettaan James muisti kerran toisensa jälkeen, miten toisella tavalla asiat olivat olleet hänen asuessaan vielä ystäviensä kanssa. Eivät he silloinkaan varsinaisesti turvassa olleet olleet, mutta silloin kukaan heistä ei sentään ollut ollut elävä maalitaulu.
  “Dumbledoren olisi pitänyt tajuta, ettei Kalkarokseen voi luottaa. Hänen olisi pitänyt pysäyttää Kalkaros, ennen kuin Kalkaros ehti kertoa ennustuksesta Vol-Vol-Voldemortille”, Peter takelteli kasvot reippaasti tavanomaista kalpeampina.
  “Mitä se olisi muuttanut?” synkisteli Lily. “Ennustus on olemassa joka tapauksessa.”
James tiukensi otettaan tytön olkapäiden ympärillä ja hautasi leukansa tämän punaisiin hiuksiin. Hänen oli vieläkin vaikea uskoa, että Lily oli todella selvinnyt hyökkäyksestä vahingoittumattomana. Osa hänestä pelkäsi kaiken aikaa, että Lily katoaisi, mikäli hän irrottaisi otteensa tytöstä.
  “Minä luulin, ettei ennustuksia ole olemassakaan”, Sirius äimisteli. 
Remus hymähti. “Näköjään meidän kaikkien on muutettava hieman katsantotapojamme.”
  “Mutta että Harry - meidän Harry - “
  “Tai Neville”, huomautti James.
  “Tai Neville. Että jommankumman heistä pitäisi tuhota Voldemort - “ Sirius pudisti päätään. “Heissä on aivan liian vähän neliömetrejä sellaiseen hommaan.”
  “Minä en anna sen tapahtua”, Lily ilmoitti kiihkeästi ja puristi nukkuvaa Harrya tiukemmin. “Olkoon vaikka miljoona ennustusta, mutta minä en anna Harryn kohdata Voldemortia. En suostu siihen! Minä - minä pidän hänet piilossa!”
James nyökkäsi. Kokemuksesta hän tiesi, että parhaitenkaan kätketyt salaisuudet eivät pysyneet salassa ikuisesti, mutta muutakaan vaihtoehtoa heillä ei juuri nyt ollut. Harry oli aivan liian pieni karkottaakseen ainuttakaan pimeyden lordia, ja ehdottomasti aivan liian pieni pystyäkseen puolustamaan itseään. Jäljelle ei siis jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin se, että hänen vanhempansa suojelisivat häntä.
  “Asiat taitavat muuttua tämän jälkeen, vai mitä?” Peter mumisi katse käsissään. Hän näytti siltä kuin olisi voinut tukehtua hetkenä minä hyvänsä.
James, Sirius ja Remus vaihtoivat sääliviä katseita. Tämä tällainen oli yksinkertaisesti liikaa Peterille.
  “Kyllä”, James sanoi sitten. “Kaikki muuttuu tämän jälkeen.”
  “Mutta me selviämme tästä“, tokaisi Sirius. “Voldemort tai tuhat Voldemortia, hän ei koske meidän Harryymme. Ei, vaikka minun pitäisi metsästää hänet omin käsin, sulloa pieninä palasina tynnyriin ja lennättää Marsiin kentaurien pällisteltäväksi. Vannon sen.”
James hymyili hänelle kiitollisena. Tietenkin he molemmat tiesivät, että tositilanteessa Siriuksesta ei olisi juuri vastusta Voldemortille, mutta siitä huolimatta tuntui hyvältä tietää, että hän oli siinä. Että hän oi valmis seisomaan heidän rinnallaan loppuun asti.
  “Minä haluaisin kuitenkin tietää - “ Lily aloitti, mutta vaikeni sitten.
  “Mitä, Lily?” kannusti Remus.
Lily niiskaisi. “Sitä vain, että - että jos meille tapahtuu jotakin - Jamesille tai minulle - kai te pidätte H-harrysta huolta?”
  “Pikkusisko, teille ei tapahdu mitään“, Sirius kielsi lujasti.
Mutta Lily pudisti päätään. “Minä haluan tietää.”
Sirius ja Remus vaihtoivat pitkiä katseita. Sitten Remuksen synkät kasvot sulivat hymyyn ja hän ojentui puristamaan Lilyn kättä.
  “Tietenkin. Harry on turvassa meidän kanssamme. Emme kai me anna hänen joutua kadulle?”
  “Tai pahempaa, Petunialle”, virnisti Sirius.

***

Lilyn ja Jamesin uutisten jälkeen Siriusta ei enää ollenkaan huvittanut lähteä ottamaan selvää Redin tapauksesta. Kun kello löi kahdeksaa, hän keräsi vastentahtoisesti tavaransa ja suunnisti kohti eteistä pukemaan viittaa ylleen. Hän tunsi suurta syyllisyyttä sulloessaan Jamesin näkymättömyysviidan reppuunsa. Entä jos kuolonsyöjät hyökkäisivät uudelleen tänä yönä ja James ja Lily tarvitsisivat viittaa?
Pois tuollaiset ajatukset, Sirius kielsi itseään. Lily ja James olisivat turvassa hänen ja Remuksen luona. He olivat ympäröineet asunnon niin vahvoilla suojaloitsuilla, että Voldemortilla olisi kahden viikon työ sen vyyhdin selvittämisessä.
(JATKUU SEURAAVASSA VIESTISSÄNI)
« Viimeksi muokattu: Lokakuu 21, 2007, 13:45:06 kirjoittanut Sharra »