Kirjoittaja Aihe: Memory (Kelmit, K-12, het) VALMIS 29.11.08  (Luettu 160136 kertaa)

0 vuotislaista ja 1 Ankeuttaja kyttää tätä aihetta.

Poissa Amethyst

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 30.3.07
« Vastaus #100 : Huhtikuu 02, 2007, 15:21:28 »
No voihan, en kerennyt kommentoida lukua 71. Noh, yritän nyt väsätä jotain molemmista luvuista.

Yleisesti täytyy sanoa, että olen aika samoilla linjoilla toyhton kanssa Remuksesta ja Cinnamonista. Cinnamon on todellakin hyvä hahmo kaikkine virheineen. Ja pitäähän kunnon ficciin saada vähän angstiakin. ;) Tuntuu pahalta, että Remus ja Cinnamon eivät enää ole yhdessä. Mutta minusta nykyinenkin suhde heidän välillään on hyvä. Siinä on jotain jännää. Minusta tosiaankin Tinka on vähän hassu tyttöystävä Remukselle. Ja, onhan hän persoonallisuutena muutenkin aika omituinen.
Ja toyhton kanssa samaa mieltä olen myös tuosta hän-sanan korvaamisesta. Minun piti siitä mainita jo edellisessä kommentissani, mutta unohdin. Pakkaskukissa en huomannut näitä erilaisia nimityksiä, ehkä niitä ei sillon ollut niin paljoa, mutta nyt olen alkanut huomata niitä siellä täällä. Varmaan häiritsevin on tuo susimies. :P En kuitenkaan toivo, että poistaisit ne kokonaan, mutta joissain kohdissa ne häiritsevät.

Lukuun 71:
Täytyy sanoa, että en pitänyt muiden suhtautumisesta Siriuksen ja Reguluksen suhteeseen. Se suorastaan ärsytti minua. En sinäänsä tiedä, oliko se huono juttu tässä ficissä, vai ärsyttikö minua sillä hetkellä vain nuo kyseiset henkilöt, mutta joka tapauksessa olisin uskonut, että he ovat ymmärtäväisempiä.
Lainaus
“Älä kadu, Sirius Black. Mutta älä tee mitään, mikä lähettäisi sinut Azkabaniin. Lupaa.”
“Ystävieni hengen kautta“, Sirius vannoi käsi sydämellä.
Kun Arianna myöhemmin muisteli noita sanoja, hän pystyi kutsumaan mieleensä vain tuon yhden eleen - sydämelle painetun kämmenen - eikä hän voinut olla miettimättä, oliko Sirius sydämetön, vai oliko mies vain kertonut hänelle valheita.
Oikeasti, tuo kohta oli niin kamala. Siis ei huono, vaan surullisella tavalla kamala. Minua rupesi itkettämään, kun ajattelin sitä, että Sirius tulee vielä joutumaan Azkabaniin "murhasta".
Luvun loppu oli ihana. Varsinkin nuo kohdat, missä kerrottiin Peteristä ja Alessandrosta. Mutta minusta kyllä tuon Alessandron masentumisen - jos nyt Alessandron tapaisesta miehestä voi käyttää sanaa masentua - syyn pystyi arvaamaan aika helposti.

Luku 72:
Lainaus
Remus jaksoi vain vaivoin nyökätä. Hän tunsi ytimissään täysikuun lähestyvän uhkaavana kuin taivaanrantaan saakka kurkottava hyökyaalto. Siellä se vaani, oven ulkopuolella, valmiina murtamaan oven salvat ja vyörymään hänen ylleen.
Tuo kohta oli todella, todella hyvin kirjoitettu. Minä todellakin ihmettelen kirjoittamisen lahjaasi.
Täytyy sanoa, että pidän todella paljon myös Lilyn ja Alessandron suhteesta. Se on kummallista, miten Alessandro välittää Lilysta niin paljon, niin kuin sisaresta välitetään. Ja silti jollain tapaa hän yrittää peittää sen. Tuo kohta, kun Alessandro kertoi Lilylle, mitä oli tehnyt, oli minusta hyvä, vaikka olinkin jo arvannut etukäteen, miksi hän oli takaisin tultuaan sellainen kuin oli.
Minusta oli hyvä idea pistää Tinka menemään Remuksen luokse. Se tuntuukin jotenkin niin tinkamaiselta teolta. Toivon, että tuon takia Tinka ja Remus eroaisivat, koska jotenkin Tinka on alkanut ärsyttää minua. Hän ei vain kuulu Remukselle.
Lilyn käyttäytyminen on minusta todella hauskaa. Jotenkin, kun pienistäkin asioista hän meinaa ruveta itkemään. Ja sitten James yrittää epätoivoisesti pitää hänet edes jotenkin tyytyväisenä. :P
Luvun loppu, kun Peter kertoo Lilylle ja Jamesille Remuksesta ja Tinkasta, on jollain omituisella tavalla minusta koominen. Mielikuva, joka tuosta syntyy, on vain jotenkin niin omituinen, koska tapa, jolla Peter kertoo asiansa, on kuin hän puhuisi jostain säästä.

Jatkoa odotellen, Amethyst.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 30.3.07
« Vastaus #101 : Huhtikuu 02, 2007, 17:33:26 »
Kiitos taas kaikille ihanille kommenteista! You have made my day :)

Amethyst, sinä ja toyhto olette oikeassa - täytyy ruveta kiinnittämään huomiota tuohon hän-pronominin korvaamiseen. Mulla on tietty paha tapa kehittää itselleni pahoja tapoja asioista, jotka eivät alunperin edes ole pahoja tapoja (olipa monta pahaa tapaa yhdessä lauseessa). Et ole ainoa, jota toisten suhtautuminen Siriuksen ja Reguluksen kaveruuteen ärsytti. Siriuksen asiahan se periaatteessa on, mutta luulenpa, etteivät James&co. näe asiaa aivan sillä tavalla. Tai siis, Siriuksella on kuitenkin menneisyytensä, ja Regulus puolestaan on tunnettu takinkäännöistä ja huijauksista. Voisi kai sanoa, ettei Kelmeillä ole kovin hyviä kokemuksia Reguluksesta ja sen vuoksi siellä kai pelätään, että Regulus yrittää vain huijata Siriusta jollakin tavalla. Ennakkoluuloiset ihmiset ajattelevat ennakkoluuloisten ihmisten tavoin. Mutta luonnollisesti tässäkin on vain yhden ihmisen näkemys asiasta, ja voin myöntää olevani väärässä - sikäli kuin mielipideasioissa voi olla väärässä. Ajattelin asiaa ja päätin kirjoittaa tuon tuolla tavalla. Pahoittelen, jos häiritsi; mielipideasioista vain on vähän paha kiistellä :) Kiitos!

Rex, et kutsuisi tuota actioniksi jos olisit nähnyt, mitä kehitin tänään yhteiskuntaopin tunnilla. Luokassa oli liikaa muurahaisia ja äkkiä mun teki mieli räjäyttää asioita, eli pysytään kanavalla etc. Jamesia ja Lilyä löytyy lisää... hmm, eiköhän se ole jo seuraavassa osassa mihin meinasin laittaa vähän James&Lily-hömppää! Kiitos!

Bulla, et ole ainoa, joka Tinkaan ärsyyntyi. Tuo kuitenkin oli aika loogista liittyen Tinkan hahmoon. Näin kirjoittajan näkökulmasta katsottuna Tinka on aina ollut vähän kontrollifriikki ihminen, ja luulenpa neidin hermostuneen, kun Remus ei "luottanut" häneen ollenkaan. Ei sillä, useimmat huutavat ja raivoavat, eivät yritä tulla syödyksi... mutta ehkä Tinka ei olekaan se lamppukaupan kirkkain lamppu. Kiitos!

Pferd, jahkailin pitkään, että pitäisikö laittaa Alessandroa kirjoittamaan sitä kirjettä ja päätin sitten paljastella ennen aikojani. Tämähän on ficci, ja minä olen ennalta-arvattava, surullista kyllä. Kiitos!

Tuulikeiju, kiitos! (Sanon näin alkuun (tosin olen ehkä sanonut aikaisemminkin) että nickisi on tosi nätti). Faktahan se on, että kirjoituksistani todennäköisesti puuttuu jotakin; helpottaisi tietysti, jos osaisit sanoa, mitä se on :D voisin ehkä yrittää tehdä jotakin asian korjaamiseksi. Tosiaan, tuo viimeinen lause on näin jälkeenpäin luettuna aika koominen omastakin näkökulmastani. Pistetään se Peterin järkytyksen piikkiin, shall we?

toyhto, sinä ja sinun lyhyet kommenttisi... Kiitos tosi paljon!

Snowrose, olen näköjään tosi ennalta-arvattava! Ehkä mun pitäisi kuolla häpeästä :D Kiitos!

Then let's get to the business...

(Ei maailman pisintä tänäänkään, mutta sillä oli pointtinsa; antakaa ficcarin elää. Tuota lukua kirjoittaessani huomasin muuten, että se on kuin mikäkin irtipäästämisen teemajakso. Tiedättehän, niin kuin Greyn Anatomiassa on aina alussa voiceover, joka kertoo, mitä jakso käsittelee, ja sitten käsitellään sitä samaa teemaa koko jakson ajan. Minä selvisin ilman voiceovereita. Mutta silti.)

73.osa - Päästetään irti
2.2.1980

Toinen toistaan painajaismaisemmat ajatukset rymistivät sarvikuonoina Lilyn pään sisällä hänen kiitäessään oppaana toimivan Peterin kannoilla läpi Pyhän Mungon valkoisten, kuolemanhajuisten käytävien. Hän vapisi kiireestä kantapäähän. Hänen selkänsä takana kantautuivat Jamesin hätäiset, viimeistä tuomiota soittavien kellojen lailla kumisevat askeleet, mutta niihin oli vaikea keskittyä. Sarvikuonojen laukka kaikui liian kovaa hänen korvissaan.
Peter johdatti heitä aina vain eteenpäin sinne tänne risteilevien käytävien lomassa. Hätänsä keskellä hän oli saanut lausuttua, että Remus oli viety sairaalan toiseen kerrokseen - siihen, joka oli tarkoitettu “Otusten aiheuttamille onnettomuuksille”. Parantajat eivät olleet osanneet luokitella revolveria mihinkään tavalliseen ryhmään, joten he olivat päättäneet kutsua sitä otukseksi. Lily olisi nauranut, ellei olisi ollut niin puistattavan peloissaan.
Viimein Peter hidasti tahtia, ja Lily sai huomata heidän saapuneen jonkinlaiseen aulaan. Se oli pullollaan ihmisiä. Nurkassa ryhmä vanhoja naisia itki hillittömästi toistensa käsiä puristaen, kahviautomaatin luona parveileva noitalauma taas keskusteli kiihtyneeseen sävyyn jostakin, joka etäämmältä seisovan näkökulmasta kuulosti parantaja Hunksin takapuolelta. Yhtäkään lääkäriä ei ollut näkyvissä. Lily alkoi hätääntyä jälleen.
  “Tuolla on Anturajalka”, hänen vierelleen hivuttautunut James lausahti tarttuen hänen käteensä.
Lily seurasi Jamesin katsetta ja oli purskahtaa itkuun silkasta helpotuksesta nähdessään Siriuksen nojailevan lihavaa vanhaa parantajaa esittävään muotokuvaan huoneen vasemmalla seinustalla. Sirius puristi pahvista kahvimukia synkkänä kuin haluten heittää sen ensimmäisen vastaantulijan kasvoille. Hänen silmänsä olivat matkankin päästä katsottuna puhdasta myrkkyä. Muita ei näkynyt missään.
  Kolmikko kiirehti Siriuksen luokse.
  “Onko tullut uutisia?” Lily kysyi ääni pahaenteisesti väristen.
  “Ei niin minkäänlaisia. Kaunis yöpuku, pikkusisko.”
Lily vilkaisi välinpitämättömästi tummanvihreää yöpaitaansa. Hän oli lähtenyt liian kovalla kiireellä ehtiäkseen vaihtamaan vaatteita, eikä sillä tilanteen huomioon ottaen ollut merkitystäkään.
  “Missä kaikki ovat?” James tivasi.
  “No, Matohäntä lähti hakemaan teitä, ja Kuutamo on tiedät-kyllä-missä… parantajat yrittävät kiskoa niitä hemmetin luoteja ulos hänen sisäelimistään”, Sirius sylkäisi niin karskisti, että Lily arvasi oitis hänen kärsivän suurista henkisistä tuskista. Hän tarttui lohduttavasti Siriuksen käteen.
Sirius nielaisi. “Olisin mennyt Kuutamon mukaan, mutta ne tarvitsevat kuulemma työrauhaa.  Ottivat ne sentään Cinnamonin mukaan. Kuutamon on tapansa mukaan pakko kerätä itkijänaisia sänkynsä vierelle.” Mies yritti hymyä.
  “Sirius, Cinnamon on parantaja. Tuskin hän varsinaisesti itkee siellä toimettomana. Miten Tinka?”
  “Helvetissä toivon mukaan.”
  “Sirius!” Lily älähti.
  “Mitä?” Siriuksen silmissä leiskahti punainen raivo. “Hän ansaitsee sen!”
  “Ei ole silti kilttiä toivoa sitä“, Lily sanoi hiljaa.
Sirius kohautti olkapäitään pitkästyneenä. “Miten vain. Arianna meni hänen peräänsä, niin että kai hän on ihan kunnossa.”
  “Arianna meni hänen peräänsä?”
  “Niinhän minä sanoin.”
  “Ja sinä annoit hänen mennä?"
  “Miksi en olisi antanut?” Sirius rypisti otsaansa.
  “Ehkä siksi, että Arianna vihaa häntä eikä varmasti yritä pelastaa häntä katolta?”
Sirius avasi suunsa, mutta sulki sen saman tien kuin jotakin tajuten. Kaikki väri pakeni hänen jo ennestään kalmankalpeilta kasvoiltaan. “Voi hitto…”
  “Hyvä huomio, Sirius. No niin, voisiko joku neuvoa tien katolle?”
  “Et kai sinä aio mennä sinne?” Peter rypisti otsaansa.
  “Haluatko ehkä lisätä tämän päivän kuolonuhrien määrää?”
Sanat sorahtivat kipeästi Lilyn omissakin korvissa, ja hän pakeni kiitollisena Siriuksen osoittamaan suuntaan heti ensimmäisen mahdollisuuden tullen. Ei hän vakavissaan uskonut Remuksen kuolevan... tai ainakaan hän ei halunnut uskoa sitä. Peterin sanojen jälkeen oli kuitenkin vaikeaa jaksaa luottaa siihen, että edes ammattitaitoiset parantajat pystyisivät korjaamaan Remuksen vammoja.
Typerä Tinka, Lily manasi juostessaan metallisia kierreportaita ylös sairaalan katolle. Mitä tämä oli oikein ajatellut? Lähinnä Lilystä tuntui siltä, ettei Tinka ollut ajatellut yhtään mitään, mutta tytön tuntien se oli melkoinen mahdottomuus. Tinkaa terävämpää ihmistä sai etsiä pöllöjen ja rupisammakoiden kanssa.

Lily työnsi metallisen, valkean oven auki ja astui katolle peläten, mitä saattaisi sieltä löytää. Äkillinen tuulenpuuska kietoi hänet pikkusormensa ympäri niin äkillisesti, ettei hän ensi alkuun nähnyt muuta kuin värikkäitä, suhisevia, sekavia ääriviivoja. Ne tanssivat hänen ympärillään tehden vähä vähältä tilaa todelliselle maailmalle.
Lilyä hermostutti. Hän ei ollut ikinä rakastanut korkeita paikkoja, ja katolta katsottuna näytti siltä, että yksikin harha-askel voisi johtaa murskaantumiskuolemaan vasten kovaa asfalttia. Valiten jalansijansa tarkasti hän hivuttautui keskelle kattoa. Sieltä hänen silmänsä tavoittivat Tinkan.
Tyttö seisoi katon reunalla molemmat kädet dramaattisesti levitettyinä, kuten vaikuttavaa itsemurhaa suunnittelevat ihmiset nyt yleensäkin tekivät. Hän keikkui kantapäillään edestakaisin näyttäen siltä, ettei kunnolla tiennyt, halusiko pudota vai ei. Lily oli yllättynyt - hän ei olisi uskonut Tinkan sortuvan sellaiseen dramatiikkaan. Nopea askellus ja rauhallinen, siisti äkkipudotus olisivat sopineet paremmin hänen luonteeseensa.
Lily kauhistui omia ajatuksiaan.
  “Sinä todella olet hirviö, Tinka Schmitt!” Ariannan ääni kantautui ujeltavan tuulen ylitse Lilyn korviin. Hän kääntyi oitis etsimään tyttöä.
Arianna nojasi savupiippuun kädet punaisen villapaidan rinnalle ristittynä. Tuuli lennätti tummia kiharoita kasvoille, mutta ei pystynyt kätkemään niille uurtunutta halveksuntaa. Lilyn teki mieli kirota. Hän olisi sännännyt vaientamaan Ariannan, ellei olisi pelännyt teon vaikutusta Tinkaan. Kaikessa suuttumuksessaankin itävaltalaistyttö näytti olevan kokonaan Ariannan sanojen vallassa. Koko hänen vartalonsa taipui imemään Ariannan syytöksiä kuin auringonkukka auringonvaloa. Hän oli jonkinlaisessa transsissa.
  “Vakavissaan, Tinka”, Ariannan hovisyyttäjän ääni jatkoi. “Mitä sinä kuvittelit tekeväsi? Luulitko todella pystyväsi hallitsemaan ihmissutta?”
Tinka ei vastannut, mutta pettymyksen varjot häivähtivät hänen kasvoillaan. Lily inhosi itseään huomatessaan pohtivansa, miksi Tinka oli pettynyt - siksikö, että oli erehtynyt ampumaan Remusta, vai siksi, että oli epäonnistunut yrityksessään hallita tätä?
  “Ihan vain tiedoksesi, että on todellinen ihme, jos parantajat pystyvät enää pelastamaan Remusta. Hän kuolee! Siinä mielessä tekisit kyllä ihan oikein jos hyppäisit, koska jos Remus todella kuolee, minä tulen ja tapan sinut. Hakkaan kallosi ryhmyllä auki, niin että jos toivot arvokasta kuolemaa, sinun on parempi unohtaa koko juttu.”
Lily ei voinut uskoa korviaan. Yrittikö Arianna todella saada Tinkan hyppäämään? Hän oli kyllä arvannut, ettei Ariannasta olisi lohduttajaksi, mutta että tyttö todella yritti ajaa jonkun itsemurhaan… sitä hän ei voinut uskoa todeksi. Hän otti askeleen eteenpäin valmiina sulkemaan Ariannan suun keinolla millä hyvänsä, mutta juuri silloin tyttö puhui jälleen.
  “Suoraan sanottuna minä hyppisin onnesta, jos hyppäisit nyt tästä katolta alas“, Arianna sähähti. Lily sulki kärsivänä silmänsä. “Mutta mitä luulet Remuksen sanovan?”
Tinka mutisi jotakin, mistä ei saanut selvää.
  “Remus on typerä poika, vastasi Arianna. “Kuka tahansa normaali ihminen toivoisi sinulle kuolemaa tultuaan ammutuksi hopealuodilla, mutta ei hän. Hän vihaa itseään loppuelämänsä, jos sinä kuolet tämän takia., ja vaikka tässä vaiheessa näyttääkin, että hänen elämänsä jää lyhyemmäksi kuin perhosentoukan, minä en anna sinun pilata sitä. Minä vaikka ongin sinut ylös kesken pudotuksen, mutta sinä et hyppää siitä alas.”
Lily tunsi suunsa loksahtavan auki.
  “Tee nyt itsellesi palvelus ja kipitä alas sieltä reunalta, ennen kuin tulen kiskomaan sinut niskavilloista pois.”
  “Sinä kuulostat aivan minun äidiltäni”, Tinka sanoi heikosti, ääni täynnä huonosti peiteltyä vihaa.
Ariannan ilme venähti. “Minä en ole kenenkään äiti, joten suu kiinni ja alas sieltä niin kuin olisit jo!”
Tinka epäröi. Hänen katseensa kulki edestakaisin alapuolella odottavan asfaltin ja uhkaavalta näyttävän Ariannan välillä. Arianna vastasi hänen katseeseensa niin rautaisen majesteettisena, että itse Englannin kuningatar ja taikaministerikin olisivat taipuneet hänen tahtoonsa. Niin teki myös Tinka. Vähä vähältä tyttö liukui kauemmas reunasta, kunnes hoiperteli savupiipun juurelle ja oksensi. Arianna hypähti kauemmas pahoinvoivan näköisenä.
  “Pysy kaukana minusta!”
  “Arianna… Remus ei saa koskaan tietää tästä.”
Arianna hymähti. “Älä huoli. En tee sinulle sellaista palvelusta, että kertoisin puolestasi.”
  “Minä lähden takaisin Itävaltaan. En aio enää puhua hänelle.”
  “Taidat pelätä!”
  “Minä en pelkää mitään“, kivahti Tinka.
  “Et uskalla pyytää häneltä anteeksi.”
  “Hän ei ansaitse anteeksipyyntöä.”
  “Sinä ammuit häntä!”
  “Hän yritti tappaa minut.”
  “Sekään ei ollut varsinaisesti hänen syytään.”
Tinka katsoi Ariannaa ymmärrystä anoen. “En vain voi jäädä. Jos hän kuolee nyt… en halua nähdä sitä. En halua edes tietää siitä!”
  “Ja minunko on tarkoitus kertoa hänelle, että sinä vain lähdit?” Arianna kysyi vihaisesti.
Tinka kohautti harteitaan. “Ehkä sinun ei tarvitse kertoa hänelle.”
Arianna sävähti näkyvästi kadottaen hetkeksi puhekykynsä pahaenteisten sanojen voimasta. Tinka käytti tilaisuuden hyväkseen, nousi ylös ja karkasi kohti sisälle sairaalaa johtavaa ovea. Hän ohitti Lilyn huomaamatta tätä, eikä Lilystä ollut pysäyttämään häntä; järkytys oli liian syvällä heidän molempien sydämessä.
Tinka nykäisi oven auki, pujahti sisälle ja läimäytti sen kiinni perässään. Lily tuijotti paikoilleen jähmettyneenä, kuinka tytön tummat palmikot vilahtivat kulman taakse ja katosivat näkyvistä. Hän mietti, oliko kyseessä ollut viimeinen kerta, kun hän oli nähnyt Tinka Schmittin. Jos oli, oli hän siitä yksinomaan helpottunut. Hän ei olisi pystynyt kohtaamaan tyttöä enää silmästä silmään.
Lilyn polvet pettivät, ja vasta sillä hetkellä hän tajusi, miten suuren vallan jännitys oli hänestä saanut. Kylmästä ja voimattomuudesta väristen hän liikahti. Viimein Ariannakin huomasi hänet.
  “Luulin, että aiot suostutella hänet hyppäämään”, Lily mumisi laahustaessaan tytön luokse.
Arianna näytti pahastuneelta. “Kuvittelitko sinä todella, että tekisin niin?”
  “En tiedä.”
  “Sitten et taida todella tuntea minua!”
  “En tiedä, olisiko hän ansainnut sen“, Lily sanoi lujempaa häpeä sydäntä korventaen.
  “Kyllä hän olisi“, Arianna vakuutti hiljaa.
He tuijottivat toisiaan hopeisina värisävyinä valuvan viiltävän tuulen ylitse. Lily huokaisi väsyneesti ja horjahteli viimeiset erottavat askeleet Ariannan pelokkaaseen halaukseen. Hän tunsi kaiken voiman valuvan itsestään katon kylmälle, liukkaalle betonipäällysteelle. Liikkuminen tuntui ylivoimaiselta.
  “Mennäänkö katsomaan, mitä Remukselle kuuluu?”

***

Tunnit odotushuoneessa kuluivat hitaasti. Lily vilkuili huolestuneena vuoroin kelloa, vuoroin hoitohuoneisiin johtavan käytävän ovea rukoillen hiljaa mielessään, että ihme tapahtuisi ja joku tulisi kertomaan heille hyviä uutisia. Hän oli itkenyt jo kaikki kyyneleensä, eikä jäljellä ollut muuta kuin punoittavat, arat silmät ja valoon negatiivisesti reagoiva päänsärky. Hän nojasi Jamesin olkapäähän liian väsyneenä puhuakseen.
Kelmien keskuudessa oli sinä aamuna hyvin hiljaista. Sirius, Arianna ja Peter pelasivat korttia ääneti ja innottomasti. Panokset vaihtoivat omistajaa, kortit kiersivät kädestä toiseen. Kukaan ei vaivautunut kommentoimaan peliä. Välillä joku avasi suunsa vain todetakseen, että kaikki menisi kyllä hyvin.
  “Jos jotakin olisi tapahtunut, se olisi tapahtunut jo“, Peter sanoi epävarmasti, kun tuli hänen vuoronsa yrittää uskoa Remuksen selviytymiseen. Toiset nyökyttelivät vakavina. Katseet vaelsivat jälleen odotushuoneen ovelle ja taas takaisin.
  “Minä haluaisin tappaa sen Tinkan”, Sirius murahti yllättäen. “Mikset antanut hänen hypätä, Ria?”
  “Lontoossa on liian vähän hyviä miehiä tuhlattavaksi”, Arianna sanoi yksinkertaisesti. “Entä jos hän olisi litistänyt jonkun hyvännäköisen alleen?”
 Lily tuijotti eteensä haluamatta uskoa, että mitään huumorin kaltaista saattoi vallita tällaisessa pelon ja surun täyttämässä maailmassa.

***

  “Paljonko kello on?” James haukotteli ja vaihtoi asentoa.
  “Puoli neljä.”
  “Pahus, eivät kai ne pidä siellä lakisääteistä kahvitaukoa?”
Kukaan ei vastannut. Peter läikytti kahvia paidalleen.

***

Odotushuoneen ovet lennähtivät auki, ja mustatukkainen hoitaja juoksi aulan lävitse valkea kaapu veressä. Puolen minuutin kuluttua hän palasi takaisin kantaen käsissään jotakin, joka näytti taikajuomapullolta. Sirius yritti huutaa hänelle, mutta hän katosi hoitohuoneisiin taakseen katsomatta.
  “Oliko hän hoitamassa Remusta?” Arianna kysyi kynnet syvällä Siriuksen kämmenissä. Se sattui, mutta Sirius ei pistänyt kipua pahakseen. Ilman sitä hän olisi saattanut kuvitella olevansa keskellä painajaista.
Huoneessa oli hetken ajan hiljaista. Jokainen muisteli hiljaa mielessään hoitajan kaapua ja sen etumukselle räiskynyttä verta. Sitä oli ollut paljon.
  “Ei hän ollut”, Peter sanoi lujasti. “Se ei ole mahdollista.”
Sirius nyökkäsi ja hautasi leukansa Ariannan hiuksiin.

***

Peter käänsi esille MeNoitien Tanssiva pussimuusi ja muita arvoituksia-sivun.
  “Mikä on pitkä, punanenäinen ja kuolaa?”
  “Sirius, joka on hiipinyt naisten pukukoppiin, jäänyt kiinni ja saanut ovesta nenäänsä“, Arianna sanoi monotonisesti.
  “Oikein. Ehdottomasti oikein”, Peter ilmoitti jaksamatta tarkistaa todellista vastausta. “Sarvihaara, sinun vuorosi kysyä.”
  “…”
  “Sarvihaara?”
James nukkui penkillä pää Lilyn sylissä.

***

  “Paljonko kello nyt on?"
  “Hengenvaara”, Arianna mutisi unisesti.
Odotushuoneen heiluriovi lennähti taas auki. Neljä päätä napsahti ylös salamannopeasti. Ainoastaan James jatkoi nukkumistaan.
  “Hei, tuo on Cinnamon!” Peter huudahti tunnistaessaan tutut vaaleat hiukset vasten arkisen harmaata paitaa. Kaikesta päätellen Cinnamon ei ollut ehtinyt vaihtaa työvaatteita ylleen. Ajatus sai sydämen heittämään juopunutta volttia Ariannan rinnassa. Cinnamon näytti väsyneeltä, väsyneeltä ja - oliko tuo helpotusta?
  “Hän nukkuu“, Cinnamon ilmoitti, ja väsymyksen keskeltäkin paistoi ammatillinen ylpeys.
Kesti hetken, ennen kuin sanat upposivat kunnolla Ariannan tajuntaan. Sitten tyttö hypähti ylös tuoliltaan ja sulki Cinnamonin murskaavaan syleilyyn välittämättä laisinkaan siitä, että oli itse asiassa ollut ainakin puolittain suuttunut tytölle jo edellisestä syksystä saakka.
  “Hei, minä tukehdun“, Cinnamon pihisi.
Arianna irrotti otteensa vain tullakseen kaapatuksi jälleen uuteen syleilyyn. Peter tanssitti häntä ympäri huonetta taidokkaammin kuin koskaan koulun tanssiaisissa.
  “Herättäkää James!” hän komensi.
Sirius nappasi hänet elämänmakuiseen syliinsä ja pyöritti häntä ilmassa. Odotushuone täyttyi niin riehakkaasta juhlinnasta, että syrjemmällä seisovan mummon otsalle kirposi tuskan hiki. Ilmeisesti nainen mietti kuumeisesti, pitäisikö hänen kutsua vartijat.
  “Voidaanko me mennä katsomaan Remusta?” Arianna kysyi rauhoituttuaan hieman.
Cinnamon liikahti vaivaantuneena, ja vasta silloin toiset tajusivat, ettei vaara ollutkaan kenties vielä ohi.
  “Onko hän nyt kunnossa?” Peter halusi tietää.
  “Hän oli hengenvaarassa”, Cinnamon sanoi ammattilaisen asiallisella äänensävyllä. “Jouduimme korjaamaan suurimman osan hänen sisäelimistään ja siitä huolimatta hänen sydämensä pysähtyi muutamaan otteeseen.”
Kylmät väristykset kulkivat lävitse Ariannan vartalon.
  “Niin, mutta entä nyt?”
Cinnamon salli hymyn pyyhkäistä yli poskiensa. “Nyt hän nukkuu. Häntä pidetään tarkassa valvonnassa seuraava vuorokausi, mutta mahdollisuudet näyttävät hyviltä. Paremmilta kuin kukaan uskalsi toivoa. Parantaja Hunks teki hyvää työtä.”
  “Pitääkö meidän kiittää häntä vai hänen takapuoltaan?” Sirius uteli leveästi virnistäen.
  “Aivot tekivät sen todellisen työn, mutta tee miten lystäät”, Cinnamon lupasi jalomielisesti.
  “Niin, mutta voiko häntä mennä katsomaan?”
  “Sillä ehdolla, että ette ole parantajien tiellä. Hän todennäköisesti kyllä nukkuu ainakin huomiseen asti, niin että istutte siellä todennäköisesti turhaan.”
  “Onko sillä muka jotakin väliä?”

***

Cinnamon johdatti heidät hiljaa Remuksen huoneeseen ja viittasi heitä menemään huoneen reunalla oleville sängyille istumaan. Siivoja viimeisteli yhä työtään viileässä, hiljaisessa huoneessa. Hänen taikasauvansa hävitti taitavasti veritahran toisensa jälkeen tahmeasta lattiasta. Lilyn teki pahaa katsella sitä, joten hän keskitti kaiken huomionsa Remukseen.
Remus makasi sängyllä lähellä ikkunaa. Hänen kätensä oli taivutettu ristiin rinnalle kuin kuolleella, ja hetken Lily pelkäsi Cinnamonin erehtyneen hänen tilastaan. Katsoessaan tarkemmin tyttö saattoi kuitenkin erottaa rinnan verkkaisen, edestakaisen liikkeen ilman kulkiessa keuhkoihin ja taas takaisin. Hän huokaisi helpotuksesta ja höllensi murskaavaa otettaan Jamesin kädestä.
  “Ei hän näytä kovin sairaalta”, James totesi tarkastellessaan ystävänsä liikkumatonta hahmoa. Ellei pöydällä seisovaa pulloarmeijaa otettu lukuun olisi voinut kuvitella Remuksen vain pyörtyneen. Aina silloin tällöin yksi pulloista lähti leijumaan ja kallisti itseään Remuksen suuhun. Unensa lävitsekin mies nieli tottelevaisesti.
Cinnamon ja Lily valtasivat paikat Remuksen sängyn vierellä ja erottivat ristityt kädet toisistaan. Katsoessaan Cinnamonia sängyn ylitse Lily näki vesivanojen virtaavan tytön silmistä.
  “Mitä minä sanoin”, Sirius tuhahti ylimielistä äänensävyä tavoitellen. “Kuutamon on aivan pakko kerätä itkijänaisten kerho ruumiinsa luokse.”
  “Älä viitsi, hän ansaitsee sen!” Cinnamon sanoi ärhäkästi.
  “Olisi pitänyt arvata. Mies ei ole mies ilman muutamia sotavammoja, vai mitä? No, on minullakin arpia.”
  “Polvitaipeessa, kaksi”, täydensi Arianna. “Eikä niitäkään ole ansaittu mitenkään sankarillisesti.”
  “Hei, älä väheksy suurta lakanasotaa! Se oli hienoa, se oli ylevää, se oli palavaa,  se oli - “
  “Lasten korville sopimatonta”, Cinnamon keskeytti.
  “Jos lapset opetettaisiin ilmaisemaan vapaammin tähän saakka sopimattomina pidettyjä ajatuksia ja tunteita, ihmiskunta olisi paljon parempi paikka”, Sirius lausui vakaasti.
Arianna näytti kärsivältä. “Hän käyttää sivistyssanoja ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen, ja hän tekee sen perustellakseen, miksi miesten pitäisi saada puhua seksistä kerran minuutissa.”
Lily pudisteli huvittuneena päätään. Hän ei koskaan lakkaisi hämmästelemästä Ariannan ja Siriuksen ihmeellistä kykyä unohtaa ikävät asiat sinä silmänräpäyksenä, kun akuutti vaaratilanne oli liukunut ohitse. Toisinaan hän suorastaan kadehti tuota taitoa.   
  “No, teidän kannattaa joka tapauksessa pitää juttunne vyötärön yläpuolella”, Peter neuvoi. “Muuten Kuutamo luulee joutuneensa helvettiin ja säikähtää kuoliaaksi.”
  “Tai ehkä hän kuvittelee tulleensa taivaaseen ja herää onnellisempana kuin koskaan“, Sirius arveli autuaasti.
   “Usko tai älä, Anturajalka, mutta me kaikki emme haaveile kuljeskelevamme alasti pitkin katuja.”
Sirius avasi suunsa.
  “Anturajalka, mitä Regulukselle kuuluu?” James kysyi kovaan ääneen.
Sirius kyräili häntä. “Haluat vain vaihtaa puheenaihetta.”
   “Ota ihmeessä yhteyttä taikaministeriöön, jos sinusta tuntuu, että sinua on kohdeltu väärin. Me tulimme tänne pitämään seuraa Kuutamolle, emme kiduttamaan häntä.”
  “Ihan totta”, säesti Cinnamon. “Tietyssä toipumisvaiheessa ollessaan potilaat ovat erittäin alttiita vaikutteille. Entä jos Remus ryhtyy heti herättyään heittelemään vaatteitaan lattialle? Arianna ei vilkaisisikaan sinuun sen jälkeen.”
  “Hei, en minä noin ailahtelevainen ole!” Arianna loukkaantui.
  “Minä voitan Kuutamon Vatsalihasten Taistelussa 10-0”, väitti Sirius.
  “Sekin riippuu vain näkökulmasta. Taidat unohtaa, että minä olen ollut sinun kanssasi, mutta Remuksen kanssa seurustelin kymmenen kertaa pidempään“, Cinnamon sanoi tyynesti.
Sirius tuhahti. “Ei sillä tässä vaiheessa mitään väliä ole. Italian orhilla oli joka tapauksessa se pisin tikku.”
Vähintäänkin monella tapaa tulkittavissa oleva lausahdus sai toisten suupielet nykimään, mutta Lilyn sydämen ympärille se puristi kylmän syyllisyyden kiven. Hän vilkaisi Cinnamonia ja tytön epävarmoja sinisiä silmiä, eikä voinut olla ihmettelemättä, miten milloinkaan pystyisi kertomaan tälle Alessandron teosta. Se vähintäänkin murskaisi Cinnamonin. Toisaalta se saattaisi kuitenkin pudottaa tytön Italian pilvilinnoista takaisin Lontoon sumuiselle kamaralle.
  “Kuule, Cin, Alessandrosta…”
  “Niin?” Cinnamonin katse leiskahti salamannopeasti Remuksen harmaista kasvoista Lilyn hämmennyksestä punoittaviin poskiin, ja Lily oli vähällä jänistää. Hän selvitti kurkkuaan pitkään ja hartaasti.
  “Minä juttelin hänen kanssaan.”
  “Toivoakseni muustakin kuin tikuista.”
  “Älä huoli, me emme hipaisseetkaan tikkuja.”
  “Kuulitko, James?” Sirius pukkasi veljeään kyynärpäällä kylkeen. “Ei mitään hätää vielä.”
Jamesin vastausmulkaisu olisi saanut kuolleen pöllön putoamaan orrelta ja kuolemaan uudemman kerran.
Cinnamon pyöritti silmiään. “Älä välitä heistä. Mistä te puhuitte?”
Lily oli pitkään vaiti. “Alessandrolla ei ole enää pikkusiskoa.”
  “MITÄ? Alessandro-parka!”
  “Älä huuda, herätät Kuutamon”, James sähähti.
  “Minä luulin, että meidän oli tarkoitus herättää hänet“, Sirius huomautti ymmällään.
  “Jos järkesi olisi ollut siinä ruumiinosassa, minne se on tarkoitettukin, olisit jopa saattanut kuulla jotakin…”
  “Mitä tapahtui? Mihin hän kuoli?” Cinnamon tivasi jättäen toiset kokonaan huomiotta. Hänen silmänsä kostuivat myötätunnon kyynelistä. “Tämä tuli kyllä huonoimpaan mahdolliseen aikaan… Alessandro-raukka, hän on varmasti täysin murtunut.”
Lily tuijotti käsiään.
  “Lils, mitä tapahtui?”
  “En tiedä kunnolla. Luulen, että Alessandro väsyi katselemaan sitä... että hänen itsehillintänsä petti... hän teki sen myrkyllä”, Lily lisäsi. Hänen äänensä vaimeni tukahtuneeksi kuiskaukseksi.
Huoneessa oli äkkiä haudanhiljaista. Lily saattoi kuulla selvääkin selvemmin oman vapisevan, rahisevan hengityksensä siinä missä Cinnamonin hiljalleen voimistuvan nyyhkytyksenkin. Viimein epäuskon pisarat virtasivat vapaasti tytön silmistä ja hän pakeni huoneesta kasvot käsiin haudattuna. Toiset jäivät katsomaan hänen jälkeensä pohtien, kuuluiko heidän seurata Cinnamonia. Remus, jos olisi ollut tajuissaan, olisi kyllä tehnyt niin.
  “Hemmetin Visardo”, James sanoi puristaen kätensä nyrkkiin. “Tiesin koko ajan, että hän on murhaaja.”
  “Niin juuri”, vahvisti Sirius. “Mitä muuta sellaisella naamataululla muka voi olla?”
Peter tuijotti pahoinvoivana polviaan.
Lily olisi halunnut puolustaa Alessandroa, muttei pystynyt siihen. James oli oikeassa sanoessaan miestä murhaajaksi, eikä se tosiasia, että Alessandro oli itse asiassa tehnyt tekonsa säälistä juuri sopinut lieventävän asianhaaran muottiin. Koko päivän tiiviisti pidätetty suru valtasi jälleen hänen sydämensä. Jamesin ja Siriuksen oli helppo väittää, että Alessandro oli vain saanut mitä ansaitsikin, mutta Lily oli todella toivonut tämän olevan onnellinen.
  “Ja muka ei kestänyt enää…” Sirius jupisi Ariannan hameenhelmalle. “Se mies ei todellakaan ole mikään mies.”
  “Enpä tiedä”, Arianna sanoi yllättäen. “Ehkä hänessä on enemmän miestä kuin kenessäkään meistä.”
Sirius hymyili vinosti. “Muru, ikävä tuottaa pettymys, mutta hänessä on paljon enemmän miestä kuin sinussa. Paitsi tietysti silloin, kun minä olen paikalla.”
  “Tuo on jo inhottavaa.” Arianna töytäisi Siriuksen kauemmas. Tummansiniset hiilet hehkuivat intensiivisesti hänen silmissään, kun hän nojautui eteenpäin. “Minusta se oli lähinnä jaloa. Luuletteko todella, että se tyttö oli enää elossa?”
  “Jokaisella on oikeus elämään, aina ja kaikissa olosuhteissa”, James murahti.
Arianna naurahti hyisesti. “Älä viitsi, James! Mieheksi olet kyllä suhteellisen kultainen ja mukava, mutta sinun pääsi on pehmeä kuin Admire Speirin vaahtokarkit!”
Peter säpsähti.
  “Me kaikki näimme sen tytön”, Arianna porhalsi eteenpäin. “En tiedä teistä, mutta sillä sekunnilla kun minä katsoin häntä, minä toivoin, että hän kuolisi pois. Hänhän vain kitui!”
  “Mutta hän oli elossa“, James sanoi epätoivoisesti.
  “Pelkkä toimiva sydän ei tee ihmisestä elävää. Hän oli kuollut jo kauan sitten.” Ariannan ääni kalskahti tylynä ja armottomana avarassa sairaalahuoneessa.
Sirius vilkaisi tyttöystäväänsä syrjäsilmällä. Hänen kasvoillaan oli outo ilme, joka kieli, että hän näki Ariannan nyt kokonaan uudessa valossa - eikä ollut varma siitä, pitikö näkemästään. Arianna kieltäytyi itsepintaisesti katsomasta häntä silmiin.
  “Alessandro Visardo on jätekasa ihmiseksi, ja ansaitsisi tulla kärrätyksi kaatopaikalle Kalkaroksen hiusliman seassa, mutta tällä kertaa hän teki oikein.”
  “Arianna, eikö tuo jo riitä -  “
  “Ei, minä haluan tehdä tämän asian selväksi! Jos minulle tapahtuu joskus jotakin ja jään sillä tavalla oman itseni vangiksi, te saatte luvan toimittaa minut pois päiviltä. En välitä siitä, miten te sen teette - kuristakaa minut verkkosukkahousuilla, palkatkaa Jazz haudan takaa heittämään minua tikarilla tai tukehduttakaa minut Siriuksen sylkeen - mutta te teette sen. Muuten nousen kuolleista ja kiroan teille kaikille huonon naisonnen loppuelämänne ajaksi.”
Kukaan ei uskaltanut sanoa mitään. Arianna nousi kiivaasti ylös tuolilta ja pyyhälsi ulos huoneesta jättäen jälkeensä niin vaivaantuneen tunnelman, että sitä olisi voinut höylätä juustohöylällä.
Sirius karaisi kurkkuaan. “Joten, arvauksia, kaverit. Mitkä ovat Remus Lupinin ensimmäiset sanat? Minä olen varma siitä, että hän kysyy alusvaatteideni väriä.”
Hiljaisuus.
Lily tuijotti edelleen avonaisena heiluvaa ovea ja nojasi leukaansa käsiinsä. Vaikka hän olisi miten halunnut, ei hän pystynyt näkemään Alessandron tekoa kuten Arianna näki. Hän oli aina ollut niitä ihmisiä, jotka arvostivat elämää sellaisenaan - lahjana, jota kuului hoitaa ja suojella. Arianna taas oli niitä kynttilöitä, jotka huusivat tullakseen poltetuksi molemmista päistä yhtä aikaa. Hän kaipasi lyhyttä elämää, intohimoa ja nopeaa kuolemaa. Miten sellaista päätöstä saattoi kunnioittaa?
Lily hieraisi silmiään ja käänsi katseensa takaisin sängyllä makaavaan Remukseen. Hän oli varma siitä, että Cinnamon näkisi asiat samalla tavoin kuin hän itsekin. Murskaisiko se viimein hänen sinnikkään uskonsa Alessandroon?

***

Cinnamon oli varautunut etsimään Alessandroa lävitse Lontoon ja Lutonin, mutta löysikin etsimänsä heti ensiyrityksellä Vuotavasta Noidankattilasta. Kuten tavallista, Alessandro istui nurkista hämyisimmässä edessään vahvalta myrkyltä näyttävä tuopillinen jotakin, jonka nimeä Cinnamon ei halunnut tietää. Tyttö jäi seisomaan ovensuuhun haravoiden turhaan kokoon tarpeeksi rohkeuden lehtiä mennäkseen lähemmäs. Hänen oli vaikea päättää, mitä ajatella. Hän oli tiennyt jo kauan Alessandron pystyvän murhaan, eikä se ollut estänyt häntä rakastumaan mieheen päätä pahkaa. Oli kuitenkin kokonaan eri asia surmata mies, joka ansaitsi kohtalonsa kuin oma pikkusiskonsa, jonka ainoa virhe oli ollut syntymä.
Cinnamon viivytteli ovensuussa hakaten jalkaansa levottomasti vasten lattiaa Wizarding Deathin hevimusiikin tahdissa. Hän tarkkaili vaivihkaa Alessandroa. Mies oli selvästi luopunut kokonaan symbolisesta poninhännästään ja antoi nyt tumman tukan roikkua vapaasti kasvojen kehyksenä. Cinnamon muisti pitäneensä häntä kauniina. Nyt vaikutelmaa kuitenkin himmensi tieto siitä, että nuo virheettömät kasvot olivat murhaajan kasvot. Oliko Alessandro edes pahoillaan siitä, mitä oli tehnyt? Oli vaikea sanoa. Syrjästä katsottunakin näytti siltä, että Alessandro oli kokonaan omassa maailmassaan. Hänen pitkät sormensa rummuttivat raskaasti pöytää, ja suupielten ironinen kaari vääntyi toisinaan irvistykseen myrkkyjuoman mausta.
Tyttö huokaisi ja alkoi tehdä lähtöä. Hän oli nähnyt tarpeekseen, hän oli odottanut liian kauan. Tuo mies ei voisi koskaan tarjota hänelle sydäntä, tai edes pientä palasta siitä. Alessandro Visardo oli omien virheidensä summa, sellaisenaankin ruma, ja kaiken lisäksi hän oli antanut oman sydämensä kokonaan kuolleille. Hän saisi anteeksi, mutta ei sen enempää. Cinnamonin oli korkea aika rakastaa jälleen eläviä ihmisiä.
Hän liu’utti viitan jälleen ylleen ja pujahti ulos hiljalleen kiristyvään pakkaseen. Raikas ilma tuntui hyvältä keuhkoissa, lumi nitisi katkeransuloisesti jalkojen alla. Tässä oli loppu. Tässä oli alku.

***

Lily kohotti katseensa juuri ajoissa nähdäkseen Cinnamonin livahtavan sisään sairaalahuoneeseen. Tyttö sulki oven hiljaa takanaan ja ripusti viittansa naulakkoon varoen herättämästä Kelmejä, jotka puoliksi nuokkuivat, puoliksi nukkuivat mitä epämukavimmissa asennoissaan. Peter oli nostanut jalkansa Remuksen yöpöydälle ja kuorsasi raskaasti pää vasten Lilyn olkapäätä. Lilyn toisella puolella retkotti James enemmänkin lattialla kuin penkillä. Sirius, jolla oli ties mistä Merlinin määräämästä syystä itkunjäljet poskillaan nukkui jalat rintaa vasten vedettynä Ariannan vierellä. Hän oli puristanut Ariannan paidanhelman nyrkkiinsä kuin lapsi, joka pelkäsi kipeästi jonkun menettämistä.
Cinnamon hiipi tuolilleen Remuksen vierelle ja silitti kämmenselällään miehen poskea.
  “Onko hän vielä herännyt?” hän piti äänensä matalana antaakseen ystäviensä vielä nukkua. Heillä kaikilla oli ollut rankka päivä.
Lily pudisti päätään peittelemättömän utelias ilme kasvoillaan. “Missä sinä olit?”
  “Tiedät kyllä.”
  “Mitä sinä sanoit hänelle?”
  “En mitään.” Cinnamon ajatteli asiaa hetken ja lisäsi: “Enkä aiokaan.”
Lily nyökkäsi vakavana, ja Cinnamon tiesi heidän molempien olevan samaa mieltä siitä, että hän oli tehnyt oikean päätöksen.
  “Entä - entä mitä sinä haluat minun sanovan hänelle, jos hän - “
  “Sano, etten ole vihainen hänelle. Haluaisin kyllä”, Cinnamon myönsi suoraan. “Mutta se ei ole minun oikeuteni. Sano… sano vain, etten voi luottaa häneen. Hänestä ei koskaan tiedä, minne hän menee tai mitä hän tekee. Tai kenen pään hän tuo kotiin.”
Yhtäläisen vino hymy valaisi molempien tyttöjen kasvot, vaikka niin sinisistä kuin vihreistäkin silmistä paistoi aito suru Alessandron menetyksen vuoksi.
  “Eikö pelkkä pää ole parempi kuin kokonainen nainen?” Lily naurahti jonkinlaista alakuloista leikinlaskua tavoitellen.
Cinnamon ainoastaan hymyili surullisesti.
Remus äännähti sängyllä vangiten niin Lilyn kuin Cinnamoninkin huomion itseensä. Hetken verran Cinnamonista näytti siltä, että Remus oli vain kääntyillyt unessaan, mutta sitten mies valitti uudemman kerran. Hän oli tajuissaan. Riemu sydämessä pamppaillen Cinnamon kiirehti tarttumaan hänen käteensä ja kumartui hänen ylleen.
  “Silmät auki, Rem, kyllä sinä sen osaat!”
Remuksen silmäripset värisivät hämmentyneesti. Täysin äkkiarvaamatta miehen silmät avautuivat ja tuijottivat vauhkoina ja väsyneinä suoraan Cinnamonin omiin.
  “Millaiset alusvaatteet Siriuksella on?” Remus rahisi.

***

A/N2: No, en arvostele tätä osaa sen enempää itse, mutta olen kyllä aika ylpeä MeNoitien arvoituksesta. Tai enemmän sen tulkinnasta.

Kommentteja, would you please?


Poissa Ginger

  • Tyy
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Melko yksinkertainen
  • Tupa: Puuskupuh
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 2.4.07
« Vastaus #102 : Huhtikuu 02, 2007, 19:40:24 »
Tähdet ovat näemmä tämän kommentin kirjoittamista vastaan, minut on viety pois koneelta jo kahdesti kolmesti. Anyhow... Minä olen pitkään pitänyt taukoa tämän lukemisesta ja vain aika-ajoin silmäillyt pysyäkseni ajan tasalla eli siis tietääkseni milloin Harry syntyy. Viime luvussa huomioni kiinnitti tuo koko ihmissusi-ihmissuhde-itsesuojeluvaisto-juttu, mikä nyt taas johtuu pitkälti siitä, että olen jo hyvän aikaa ollut kiinnostunut ihmissusista ja tutkinut asiaa. (=lue, katsellut elokuvia, joissa on ihmissusia)

Eli eli... Koko kohtaus häiritsi minua siksi, että mitä minä olen ymmärtänyt, niin ihmissusien ja hopean välinen liitto on vähän kuin tupla tai kuitti. Eli joko hopealuodit/-vaarna menee ohi tai se on nirri pois. Poikkeuksena nyt tietysti se, ettei hopea pääse verenkiertoon, mikäli luodit tekevät vain pintanaarmun ja/tai ne saadaan nopeasti ulos. Ja Rempukan tapauksessahan oli sairaalaan viemistä ja ties mitä. Joten meikäläisen logiikan mukaan ne luodit olivat hänen sisällään niin kauan, että hän olisi ehtinyt olla ruumis jo vaikka kuinka kauan. Ja jos ne luodit olivat pistäneet hänen sisäelimensä tohjoksi, niin pelinhän olisi pitänyt olla selvä. En tiedä...
Toisekseen, jotenkin tämä sairaalajuttu tuntui "turhalta" käänteeltä, koska siinä ei ollut mitään jännitystä, kuten esim. aikanaan Ariannan seivästyksessä, kun ei oikein ollut selvää kuka sotki faktat ja missä välissä. Remuksen kohtalo on puolestaan selvä. Hän porskuttaa 90-luvulla, joten hänen, kuten muidenkaan Rown kelmien puolesta ei tarvitse ns. pelätä ennen kuin aika on oikea. On kyky sinänsä saada lukija tärisemään sellaisen hahmon puolesta, jonka tiedetään selviävän. Sinussa on varmasti ainesta siihen, mutta tässä luvussa sitä en ainakaan minä nähnyt.

Lainaus
Italian orhilla oli joka tapauksessa se pisin tikku.
Myönnetään. Nauroin :) Mutta kuten Arianna totesi kohdassa "enemmän miestä vain kun Sirius on paikalla", jotkin asiat menevät yli. Kannattaa varoa ylitsevuotavia vitsejä.

Varsinainen syy tämän viestin kirjoittamiseen on siinä, että minun pitää taas päästä leikkimään kerhotätiä. Eli, kun vertaa tekstin nykytilaa ja varhaisempaa tuotantoasi, on ero selvä. (Olen sanonut noin jo ties kuinka monta kertaa :P) Sinä olet kehittynyt kirjoittajana rutkasti. Kuitenkin, minä taidan olla melkeimpä ainut henkilö koko tässä foorukassa, joka pitkälti piti enemmän entisestä kuin nykyisestä tyylistäsi.
Kukat oli kevyttä ja suorasukaista tekstiä. Se oli hauskanpitoa, joka sai hymisemään, ja se kosketti, kun hetki oli oikea. Kun olen lukenut Memiä, minulle on tullut toistuvasti tunne siitä, että sinä vedät "tarkoituksella" överiksi / yrität ihan liikaa. Etenkin kohdassa ""He tuijottivat toisiaan hopeisina värisävyinä valuvan viiltävän tuulen ylitse."" minun oli yksinkertaisesti pidettävä taukoa lukemisesta. Juu, nätti lause, kivoja kielikuvia. Hyvä kirjoittaja osaa leikkiä sanojen kanssa. Parhaat tarinat muodostuvat toinen toistaan seuraavista upeista virkkeistä. Mutta tuon lauseen kohdalla minun teki mieli huutaa "mitä ihmettä sinä yrität todistella, kyllä minä jo uskon, että sinä osaat kirjoittaa!" Umph... (on taas niin vaikea selittää omia ajatuksiaan)
Mutta kai minun punainen lankani on se, että pitää tietää missä kulkee raja taitavan kielenkäytön ja brassailun (toivottavasti tuo on oikea sana, olen taas paraskin puhuja :P) välillä. Kyllä, on hienoa, että jaksat panostaa tähän näinkin paljon hienoja lauseita, mutta ainakin minun lukuelämyksestäni ne syövät pois tunnelmaa eräänlaisella sopimattomuudellaan ja toisaalta niistä, edelleenkin vain minun mielestäni kunnes joku muu sattuu samoin ajattelemaan, tulee inhottava teennäinen jälkimaku. Kiltti, don't over-do it!
Nimimerkillä Ikävöi Yksikertaista Kerrontaasi (Mutta Tyytyy Paljon Mielummin Tähän Kuin Kristallinkirkkaisiin Kyyneleisiin).

P.S. Ja ole ylpeä siitä MeNoidat-jutusta. Se oli nerokas :) Plus rakastin tuota lopetusrepliikkiä. (mutta jos viilaamaan ruvetaan, olisin ehkä jättänyt "Remus rahisi" -selityksen pois :S) Ja nyt pakoon vihaisia, eri mieltä olevia vuottislaisia...

//Juma, tämä viesti on about yhtä pitkä kuin Loven luvut...
« Viimeksi muokattu: Huhtikuu 02, 2007, 19:45:48 kirjoittanut Ginger »
Those who don't believe in magic will never find it.
~ Roald Dahl ~
Ikuisuusprojekti

Tulippina

  • Ankeuttaja
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 2.4.07
« Vastaus #103 : Huhtikuu 03, 2007, 18:17:10 »
Enpäs ole aikoihin päässyt nauttimaan Memorysta mutta siitä huolimatta heitän muutaman (!kriittisen) sanasen vain 2 viimeisimmästä luvusta.
Tuo yleinen runsas joukkopaheksunta Siriuksen ja Reguluksen tapaamisesta oli mielestäni vähän raakilemainen. Aivan kuin et oikein olisi osannut päättää kelmien ja kelmittärien aikuistumisen astetta. Murjotukset ja väkinäinen vitsailu kyllä olivat hahmoluontevia mutta silti äärimmäisen vakavasta suhtautumisesta siirryttiin hiljaiseen hyväksyntään ilman varsinaista asian käsittelyä. Sirius, hän vielä säästää tämän  tiedon (:tapaaminen johtui huolesta veljeen) vain Adrianalle kerrottavaksi... Okei halusit Adrianalle järjestää muiston Siriuksesta vannomassa ystäviensä hengen kautta, mutta silti > ensin porukalla hivutusta ja sitten Peter(!) nauraa ja keljuilee isä/poika suhteesta ja "pim" vakava asia katoaa taivaan tuuliin? (Sinänsä oivallista että juuri Peter laukaisee tilanteen, onhan hänellä oma lehmä siinä samassa ojassa)

Sitten en myöskään voinut olla hämmästelemättä lausetta "Sohjo narisi kotoisasti jalkojen alla." Sohjo tekee kyllä monipuolisia ääniä mutta kokemukseni mukaan narina ei kuulu niihin.

Vielä valitan ennakkoluuloista tulevia äitejä kohtaan. Siis jos raskaana oleva nainen haluaa fetajuustoa hän varmasti kykenee myös itse sitä loitsimaan (jos on velho) tai ostamaan kaupasta jos niikseen tulee. Ärsyttää suunnattomasti kun kuvitellaan raskauden muuttavan naiset avuttomiksi ja aivottomiksi, toki on sellaisiakin naisia, jotka surutta hyväksikäyttävät moisia harhaluuloja, mutta mielestäni Lily ei kuulu heihin. Se hemmottelupuoli sen sijaan varmasti liittyy enemmänkin puolisoiden väliseen suhteeseen ylipäätään.

Valitusluettelossani oli myös Gingerin esille tuoma paikoittainen päälleliimattu kuvailullinen prassailu ja tuo jo käsitelty "susimies", "koirapoika" asia. Viittaukset animagihahmoon noin suoraan särähtää harmillisesti, sen sijaan toisinaan ilmenevät onomatopoeettiset viittaukset viehättävät. Nimittelyistä taas on herttaista kun Sirius aina kutsuu Lilyä pikkusiskoksi. (Samaistan eleen Peter O´Donnell:in luoman hahmon Willie Garvinin tapaan kutsua Modesty Blaise a Prinsessaksi)

Enempää en jaksakaan naukua, vaan on pakko iloita Adriannen hahmon ristiriitaisuuksista. Taitaa tyttö olla aikuistumisessa (=itsetuntemuksessa) jo pitkällä. Pelkoa sen sijaan herättää Cinnamonin ja Remuksen mahdollinen lähentyminen, saisi tyttö selvittää rauhassa päänsä ja katsella avomerta tms ennenkuin loikkaa tuttuun pelastusveneeseen (toivon että vene karkaa kauas pois). Tinka kyllä otti paikkansa, mutta on niin suolaisen rasittava jukuripää, että säästäisin mieluusti Remusta enemmiltä annoksilta. Enkä saata tuomita Alessandroa, jotenkin yhä vaan elättelen toivoa jostakin tavasta jolla Ema on pyytänyt päästä tuskistaan. Silti olisi harmi jos Alessandrosta kehkeytyisi vielä enemmän itseensä käpertynyt kyynikkoangstaaja kuin hän jo on. Siitä itseinhosta olisikin sitten suora reitti Voltsun leiriin, ellei ihmeitä tapahdu.


Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 2.4.07
« Vastaus #104 : Huhtikuu 07, 2007, 15:19:17 »
Heipä hei, ja kiitos taas kaikille kommenteista!

Ensin kaikille kirjoitustyyliäni kommentoineille (en millään jaksa ottaa samaa asiaa käsittelyyn jokaisessa eri kommentissa): Tiedän itsekin, että kirjoitustyylini on muuttunut, ja jokainen saa esittää omat huomionsa siitä, onko se hyvään vai huonoon suuntaan - minä vain kirjoitan. Mun tapauksessani teksti tulee yleensä alitajunnasta, ei niinkään tietoisesta järjestelmästä, joten alitajunnalle on vaikea puhua järkeä. Yritin kuitenkin vähän pakkastaa kirjoitustyyliäni, eli toivon mukaan saatte mitä haluatte.

Ja toisen kerran kiitos kaikille, jotka laittoivat kommenttia. Ja hyvää pääsiäistä, jag hoppas att suklaapitoista sellaista.

 - Sharra

74.osa - Keuhkohutsumyrkytys
17.2.1980

Cinnamon livahti sisälle tutuksi käyneeseen sairaalahuoneeseen puristaen kirjettä tiukasti nyrkissään. Vanhasta tottumuksesta hän kääntyi sulkemaan huoneen oven “estääkseen potilaita pakenemasta maasta“, kuten parantaja Hunks oli kerran hilpeästi huomauttanut. Vankilan ovien kolahdettua umpeen hän pyörähti ympäri kohtaamaan sängyllä kärsimättömänä lojuvan vangin.
  “Huomenta, Rem. Mitä sairaalaelämään tänään kuuluu?” Cinnamon tiedusteli tekopirteästi siirtyessään Remuksen sängyn luokse. Nyt kahden viikon toipumisajan jälkeen Remus näytti jo huomattavasti paremmalta. Posket olivat saaneet takaisin terveen värinsä, ja toisinaan tutuissa silmissä häivähti puolittain huvittunut hymy. Sitä tosin tapahtui aivan liian harvoin, eikä Cinnamon voinut olla syyttämättä siitä Tinkaa.
Remus kohotti kulmiaan. “Joku työharjoittelija kävi tänään nipistelemässä intiimejä osiani ja pääsen huomenna kotiin, mutta sitä lukuunottamatta ei mitään uutta. Onko tuo kirje minulle?
Cinnamon katsahti syyllisesti kädessään olevaan kirjeeseen. “Se oli sinun tyynysi alla.”
  “Mitä sinä minun tyynyni alla teit?”
  “En minä, vaan Sirius. Hän oli kuulemma hukannut perunasalaattipurkin.”
Remus ei edes vaivautunut näyttämään hämmentyneeltä.
  “Käännettynä: hänellä oli ikävä sinua.”
  “En menisi vannomaan“, Remus virkkoi kuivasti. “Hän saattoi puhua totta sen perunasalaatin suhteen.”
  “Sinähän se hänen kanssaan asut.”
  “Niin, kunhan selviän hoitajien armoilta. Kuule, miten tuon kirjeen laita on? Ajattelitko vain esitellä luuta nälkäiselle koiralle, vai saako sen syödäkin?”
  “Paperi ei kyllä tee hyvää ruoansulatuksellesi”, Cinnamon varoitti parantajan teräksinen sävy äänessään. Yhtä kaikki hän ojensi kirjeen Remukselle. Miehen tarttuessa siihen hän katsoi vielä parhaaksi lisätä: “Se taitaa olla Tinkalta.”
Remuksen ilme venähti ja hän meni hiljaiseksi. Nopean pakonsa jälkeen Tinka ei ollut tehnyt elettäkään ottaakseen yhteyttä Remukseen, ja toiset olivat ehtineet jo kuvitella, ettei hän aikonut niin tehdäkään. Ainakin Cinnamonin puolesta Tinka olisi saanut sulkea pyssynsuunsa lopullisesti.
Remus käänteli kirjekuorta ymmällään. “Tämä on avattu.”
  “Ai, niin.” Cinnamon punastui. “Sirius ei malttanut odottaa.”
  “Sirius?” Remus tarkasteli hänen helakanvärisiä poskiaan.
  “No, niin!”
Remus kohautti harteitaan ja veti kirjeen ulos kuoresta. Vaikka Cinnamon oli kuullut siitä katkelmia Siriuksen lukemana jo aiemmin, ei hän malttanut olla nojautumatta lähemmäs Remusta nähdäkseen viestin kokonaisuudessaan. Hän kurtisti kulmiaan nähdessään Tinkan mahdottoman sotkuisen lääkkeenvalmistajan käsialan täyttävän paperin.

Herra Lupin,

En ensi alkuun tiennyt, pitäisikö minun kirjoittaa vai ei, koska en ollut lainkaan varma siitä, oletteko Te elossa vai ette. Vähitellen tietämättömyys alkoi kuitenkin häiritä minua, ja koska minua inhottaa menettää yöuneni, päätin kirjoittaa. Teidän ei tarvitse vastata tähän viestiin mitenkään; lähettäkää vain tämä sama paperi takaisin, ja tiedän Teidän olevan elossa. Se riittää.

En tiedä, pitäisikö minun sanoa olevani pahoillani siitä, miten kaikki päättyi. Teidän täytyy uskoa, etten todella aikonut ampua Teitä. En aikonut edes vahingoittaa Teitä. Te kuitenkin kohtelitte minua täydellisen törkeästi tätä pikku sattumusta edeltävinä viikkoina, enkä voinut jättää asioita sille tolalle. Ette suostuneet uskomaan, että olen luottamuksen arvoinen henkilö, joka selviää Teidän elämästänne siinä missä Te ja Teidän (vähemmän) kunnioitettavat ystävännekin. Ette antaneet minulle muuta vaihtoehtoa kuin todistaa Teidän olevan väärässä. Valitsin parhaan tavan jonka saatoin, ja jos teinkin virheen, se johtui puhtaasta huolimattomuudesta eikä suinkaan harkinnan puutteesta. Olen erittäin pätevä käsittelemään niin vampyyreja kuin muitakin taikaolentoja, eivätkä ihmissudet ole poikkeus.

Olin todella järkyttynyt, kun huomasin, millaisen käänteen asiat saivat. Meidät vuohifarmarien sukuun kuuluvat on opetettu toimimaan nopeasti. Kun hyökkäsitte minua kohti, toimin vaistojeni mukaan. Puolustin itseäni; puolieläimenä Te jos kuka ymmärrätte sen.

Jos olette vielä elossa, pyydän Teitä unohtamaan koko ikävän pikku välikohtauksen. Niin minäkin aion tehdä. Olen matkustanut takaisin Itävaltaan, eikä minulla ole mitään aikeita tulla takaisin sateiseen pikku maahanne. Suoraan sanottuna Teidän ja ystävienne seura on minulle kaikkea muuta kuin hyväksi. Te salasitte minulta asioita ja saitte minut tuntemaan itseni epäluotettavaksi, hyödyttömäksi ja ei-tärkeäksi. En aio antaa sitä anteeksi. Joten vaikka minä olinkin se, joka ampui Teitä, on Teissäkin vikanne. Kehotan Teitä katsomaan peiliin ja kohtaamaan ne.

En usko teidemme enää kohtaavan, mutta jos niin sattuu tapahtumaan, tulee meidän teeskennellä olevamme hyvänpäiväntuttuja ja ohittaa toisemme pää pystyssä. Olen pahoillani, etten pystynyt parantamaan Teitä sairaudestanne.

Onnellista loppuelämää (mikäli olette yhä elossa)
Terveisin
Tinka Schmitt


Cinnamon repi katseensa irti kirjeen viimeisistä, suttuisista riveistä.
  “Mistä lähtien hän on teititellyt sinua?” hän kysyi suoraan vaivautumatta teeskentelemään, että oli antanut Remukselle omaa tilaa.
  “En tiedä. Ehkä siitä lähtien, kun hän päätti lisätä kehoni hopeapitoisuutta.” Remuksen ilme oli tutkimaton, kun hän taitteli kirjeen kasaan ja pujotti sen takaisin kuoreensa. “No, ainakin sain selityksen.”
   “Niin, mutta oletko tyytyväinen siihen?”
  “Suoraan sanottuna minusta tuntuu, ettei hän ole täysin järjissään”, Remus myönsi. “Voi olla hyväkin, että hän lähti Itävaltaan. Tuskin minä olisin hänelle anteeksi antanut.”
  “Parempi että et”, Cinnamon sanoi vakavasti. “Normaalit tyttöystävät eivät yritä tappaa poikaystäviään.”
  “Niin kai. Mutta silti - “ Remus naurahti kolkosti. “Taidan olla taas yksinäinen susi, vai mitä?”
Cinnamon tarttui hänen käteensä ja puristi sitä lujasti. “Sittenhän meitä on kaksi.”



***

Arianna juoksi urheilukeskuksen portaat kovalla vauhdilla alas kadulle ja ehti viime tipassa hyppäämään mukaan Poimittaislinjan violettiin bussiin, ennen kuin se karkasi hurjaan rymistykseen lävitse eteläisen Lontoon. Hän tasapainotteli heittelehtivässä kyydissä vapaalle istuimelle ja lysähti alas helpotuksesta huokaisten. Hän oli jo kuvitellut myöhästyvänsä.
Matka Lontoon halki kesti taikakeinojen avustuksella vain muutaman minuutin. Hiki ei ollut vielä ehtinyt kuivua Ariannan selkään, kun bussi pysähtyi rysähdyksellä Viistokujalle ja päästi matkustajansa kyydistä. Sotkuista tukkaansa haroen Arianna nappasi urheilulaukkunsa viereiseltä istuimelta. Hän hymyili tyytyväisenä palattuaan takaisin katutasolle. Poimittaislinjalla saattoi olla kyseenalainen maine, mutta nopeana kulkuvälineenä se oli korvaamaton.
Arianna oli aikeissa suunnistaa suoraan kotiin suihkuun, kun tutut kasvot sattuivat hänet silmiinsä Hienojen Huispausvarusteiden edestä. Sirius ja Regulus vertailivat luudanvarsien vieretysten, eikä Arianna voinut olla naurahtamatta apeasti nähdessään, miten identtisen keskittyneet ilmeet kahdella veljeksellä oikein oli. Hölmökin olisi tunnistanut heidät erittäin läheisiksi sukulaisiksi. Siksi Arianna ihmettelikin, miten Sirius oikein uskalsi näyttäytyä niin julkisesti Reguluksen seurassa. Sellainen saisi aikaan vain pahojen kielten kalkatusta Auroriakatemiassa.
Äkkiä Sirius pyörähti ympäri kuin aistien hänen tuijotuksensa. Hän hymyili pidättyväisesti nähdessään tuttujen harmaiden silmien nauliutuvan kasvoihinsa.
Sirius viittoili häntä tulemaan luokseen. Arianna epäröi mitellen katseellaan vuoroin Siriusta, vuoroin Regulusta - tai palkintoa ja rangaistusta, kuten hän salaa ajatteli. Hänellä oli vain vähän muistoja Reguluksesta, eikä yksikään niistä antanut aihetta sännätä kaksikon luokse riemusta hyppien.
Mutta Sirius loukkaantuu, jos karkaat noin vain, Arianna muistutti itseään. Vaihtoehtoja ei siis ollut. Korjaten raskaan kassin asentoa olkapäällään hän veti syvään henkeä ja asteli poikki hiljalleen jäätyvän kadun veljesten luokse.
  “Näytät siltä kuin olisit jäänyt junan alle. Mistä sinä oikein olet ollut tulossa?” Sirius kysyi ensi sanoikseen.
  “Töistä”, Arianna ilmoitti lyhyesti. “Nola Redden piti meille koulutusta.”
  “Kuka?”
  “Nola Redden”, Regulus puuttui keskusteluun syvällä äänellä. “Hän oli Muuttosuun Muuttohaukkojen jahtaaja ennen kuin joutui skandaalin uhriksi. Nykyään hän on siivooja.”
Sirius virnisti leveästi. “Opettelitteko te tamppaamaan mattoja?”
  “Ihan vain tiedoksesi, että Nola Redden on edelleen yksi jahtaajien historian arvostetuimpia nimiä”, tiuskaisi Arianna. “Sitä paitsi hän luennoi meille siitä, miten työpaikan ulkopuolellakin on elämää. Sinun jos kenen olisi pitänyt olla kuuntelemassa!”
  “Syyttääkö neiti Bell minua jostakin?”
  “Äh, se on fakta, että kaikki aurorit ajattelevat vain työtään.”
   “No, minä olen tietääkseni ollut oikea poikaystävän malliesimerkki viime aikoina, joten väitteesi on väärässä. Arianna, muistat kai edelleen veljeni Regulus Blackin?” Sirius käänsi liioitellun näkyvästi valokeilan Regulukseen, joka nyökkäsi ja hymyili jurosti mustuutensa keskeltä. Hänellä oli aivan liikaa arpia poskillaan, jotta hymy olisi ollut lähimaillekaan miellyttävä.
Arianna ojensi kuolonsyöjälle kätensä pingottunut hymy huulillaan. “Hauska tavata, pitkästä aikaa. Edellinen kerta taisikin olla ystäväni syntymäpäivillä. Kun yritit niin innokkaasti tappaa hänet, jos muistat?”
  “Bell”, Sirius voihkaisi.
Regulus näytti puhtaasti huvittuneelta. “Älä välitä, Sirius. Tyttöystäväsi on hauska.”
Arianna kyräili häntä uhmakkaasti. Sisimmässään tyttö tiesi, ettei hänellä ollut varsinaisesti oikeutta mennä loukkaamaan veljeä, johon Sirius tuntui äkkiä kiintyneen niin kovasti, mutta itsepäinen luonne ei antanut periksi. Jossakin vaiheessa, jostain syystä Sirius oli alkanut suhtautua Regulukseen suojelevasti kuin ainakin johonkin tärkeään ihmiseen. Se kirpaisi syvältä, vaikka siihen ei ollutkaan lupaa.
  “Sinä kai pelaat edelleen huispausta?” Regulus kysyi matalalla, janonkalvamalla äänellä.
Arianna nyökkäsi Hienojen Huispausvarusteiden ikkunassa koreilevalle luudalle. “Uusi kausi alkaa huhtikuun alussa.”
  “Minun olinpaikastani ei varsinaisesti pysty seuraamaan pelejä, mutta onnea matkaan joka tapauksessa.”
  “Kiitos”, Arianna sanoi jäykästi Reguluksen äkillisen kohteliaisuuden hämmentämänä. Heidän edellisten kohtaamistensa aikana mies oli keskittynyt loukkaamaan niin hänen verenperintöään kuin hänen persoonallisuuttaankin tiettyjen kirousten käyttöä unohtamatta, mutta nyt menneestä ei näkynyt jälkeäkään. Johtuiko se Siriuksesta, vai yrittikö Regulus vain huijata häntä?
Siriuksen odottava ilme suorastaan rukoili Ariannaa jatkamaan keskustelua.
  “Mikä sinun ammattisi onkaan nykyään, Regulus?”
  “Luolamies.”
  “Onko sinulla leopardikuvioinen lannevaate?” Arianna ähkäisi liian äimistyneenä keksiäkseen muuta sanottavaa.
  “Siinä on vihreitä ja vaaleanpunaisia pilkkuja.” Regulus iski silmää vallattomasti. Vanhasta, rähjäisestä olemuksestaan huolimatta hän muistutti hetkellisesti niin paljon Siriusta, että Ariannan oli katsottava uudemman kerran, kumpaa veljeksistä oikein puhutteli.
  “Ja arvatenkin sinä kanniskelet naisia olallasi aina kun saat mahdollisuuden?”
  “Vain yhtä. Hänen nimensä on Kermakalja.”
Arianna siristi silmiään yrittäen päätellä, vitsailiko Regulus vai ei. Vielä epätietoisuutta häiritsevämmältä tuntui se ylpeä tapa, jolla Sirius nauroi Reguluksen vikkelille vastauksille. Kuin isoveli pikkuveljelle ainakin. Äkkiä Arianna toivoi kipeästi olevansa jossakin muualla.

  “Kyllä sinun pitäisi naida tuo nainen“, Regulus tokaisi jurosti, kun Arianna oli lähtenyt jatkamaan matkaansa omille teilleen ja Blackin veljekset vaelsivat kahdestaan pitkin Tilden Tootsin puistoa halkovan puron rantaa. Aina silloin tällöin Sirius kurotti nappaamaan lapasensa täyteen vähitellen kovettuvaa nuoskalunta, jonka hän viskasi puroon. Lumi suli kylmään veteen vihaisen sihahduksen kera.
Sirius naurahti. “Luola on sekoittanut pääsi.”
  “Kuten Arianna Bell sinun?”
  “Olet trolli.”
  “Ei, ihan totta“, Regulus intti. “Hän olisi hyvä sinulle. Itsepäinen. Hankala. Hänellä on kauniit silmät.”
Sirius hymyili vinosti yrittäen turhaan salata, miten mielissään oli tunnustuksesta. “En minä varsinaisesti silmien vuoksi hänessä roiku.”
  “Tiedetään. Olet aina ollut kiinnostuneempi etumuksesta.”
  “Rohkea väite, pikkuveli.”
Regulus vakavoitui. “Ajattelen vain sinun parastasi, Sirius. Kaikkihan me toivomme onnea perheenjäsenillemme, vai mitä?”
  “Jaa-a. Sanotaanko vaikka, etten olisi varsinaisesti pettynyt, jos äiti juuttuisi pysyvästi pesusoikkoon. Mutta minä en välttämättä ole paras mies puhumaan.”
Regulus ei sanonut mitään, ja vasta silloin Sirius tajusi tämän olleen todella vakavissaan. Hän kääntyi katsomaan veljeään ja tämän silmiä, jotka välttelivät tehokkaasti kaikkea tielle sattuvaa. Sirius ei voinut estää ihokarvojaan nousemasta pystyyn hermostuksesta - Reguluksen sanoissa oli liian pahaenteinen kaiku.
  “Mitä luolamiehen työhön tarkkaan ottaen kuuluu, Regulus?”
  “Pääasiassa naisten komentelua ja siilien nylkemistä. Kun kevät tulee, saatan ampua hanhia mädäntyneillä mustikoilla.”
  “Ei, olin vakavissani. Mitä sinä oikein teet luolassa?”
  “Sirius, älä.”
  “Olet heikompi kuin luulin, jos aiot tapattaa itsesi, koska Voldemort käskee”, Sirius sylkäisi vihaisesti.
Regulus tuijotti tiukasti puiden takana siintävää Auroriakatemian kivirakennusta. “Paljonko pitää maksaa, että pääsee tutustumiskäynnille kouluusi?”
  “Miksi sinä sitä kysyt?” Sirius murahti epäluuloisesti.
  “Blackin suvun pojilla on tunnetusti utelias luonne”, oli kaikki, mitä Regulus suostui sanomaan.

***

James kohotti katseensa kaupan oven yläpuolelle naulattuun kylttiin. “VAUVATAIVAS”, siinä luki jäällä liukastelevaa vuohta muistuttavin epävakain kirjaimin. Pelkkä nimi sai hänen suolensa vääntymään pakokauhun mutkille.
  “Oletko varma, että haluat tätä, Lily? Vielä on aikaa perääntyä.”
Hänen vierellään seisova Lily hymähti. “Ja sinä olet meistä se, joka piti pitkiä puheita vanhemmuuden ihmeistä.”
  “Äsh, en minä siitä puhu. Vaan tästä kaupasta… Se ei näytä kovin luotettavalta. Kuule, mitä jos mennään vain takaisin Viistokujalle, ja - “
  “Ei. Ei, ei ja ei. Montako kertaa se pitää sanoa, että haluan lapselleni normaalin lapsuuden?”
  “Jästileluissa ei ole mitään normaalia. Katso nyt tuotakin!” James irvisti näyteikkunassa koreilevalle nukelle, joka tuijotti häntä tyhjillä silmillään. “Aavemainen. Eikä se edes liiku.”
  “Ei tietenkään! Jästilapset osaavat käyttää mielikuvitusta!”
  “Mutta meidän lapsemme ei ole jästi. En tajua, mitä me muka teemme jästien vauvanhoitotarvikkeilla”, James nurisi.
  “Jos sinä kuvittelet, että voit tehdä lapsestamme jästimaailmaa vieroksuvan kummajaisen, joka tuijottaa tavallista silitysrautaa äimänkäkenä, olet pahemman kerran väärässä, James Potter. Minä olen jästisyntyinen ja on täysin oikeutettua, että meidän lapsemme saa mahdollisuuden oppia kaiken, minkä minäkin olen oppinut! Vai halveksutko sinä minun verenperintöäni?” Lilyn silmät siristyivät uhkaavasti.
  “En tajua, miten voit sanoa tuollaista!”
  “No, se on sitten sillä selvä. Sisälle nyt, tai saat selvittää itse, mikä materiaali on ihanteellisin potkupuvuille!”
Alistuneena mutta uskollisena James veti lastentarvikeliikkeen oven auki ja astui sisälle liiketilan kankaalta ja muovileluilta tuoksuvaan valoon. Hän katui myöntymistään heti kynnyksellä. Ovensuun vieressä seisovat hyllyt olivat pullollaan vaaleanpunaisiin puettuja nukkeja, jotka tuijottivat häntä huulet töröllään. Lelukoirien katseet olivat yhtä onttoja kuin niiden sisuksetkin, ja kun imelän lilaa ponia puristi kyljestä, se vinkaisi epävireisesti kuin humaltunut Sirius äänenmurroksensa pahimpina aikoina. Toisella seinustalla potkupuvut kilpailivat neonvärien kuningattaren palkinnosta. Kaikki oli jästimäistä, tavallista ja hankalaa. Missä olivat halauslumouksella vahvistetut pehmolelut, tai itsestäänvaihtuvat vaipat, James ajatteli kaihoisasti. Jästimiehet todella halusivat tehdä elämästään hankalaa.
  “Mitä me oikein etsimme, Lils?”
Epävarmuus häivähti Lilyn vihreissä silmissä. “Tuota… en ole oikein varma. Mitä vanhemmat tavallisesti etsivät?”
  “Leluja, vaatteita, vaippoja.” James nyrpisti nenäänsä luettelon viimeiselle kohdalle.
  “Ja tuttia”, päätti Lily. “Me tarvitsemme jotakin, millä hiljentää se. Muuten kumpikaan meistä ei nuku.”
  “Meillä oli tapana vaientaa Anturajalka sukalla”, James muisteli.
  “Minun lapseni ei saa sukkamehumyrkytystä kapaloikäisenä”, Lily tiuskaisi ja marssi tuohtuneena lähimmän hyllyn luokse. Puolen minuutin kuluttua hän oli jo uppoutunut vertailemaan eri tuttien ominaisuuksia.
James virnisti salassa. Mikään ei parantanut Lilyä epävarmuudesta suuttumusta tehokkaammin.

Puolen tunnin kuluttua Lily oli kerännyt Jamesin auttavalle käsivarrelle varsin vaikuttavan kokoelman vauvanvaatteita ja erilaisia lastenhoitotarvikkeita. Vauvanhoito-oppaat litistivät alleen pienenpienet ulkoilupuvut, ja unilelut pahoinpitelivät vaippapaketteja pörröisellä olemuksellaan. James tasapainotteli uhkaavasti huojuvan pinon alla rukoillen, että Lily päättäisi jättää kaupan hyllyille edes jotakin ostettavaa. Hänen teki mieli huomauttaa, ettei kukaan käskenyt heitä hankkimaan kaikkea nyt, mutta koska Lilyllä oli käsissään lasten pesäpallomaila ja hän itse taas oli puolustuskyvytön tavaravyöryn alla, hän päätti puhua jostakin muusta.
  “Lily, mitä me muka pesäpallomailalla teemme?”
  “Pesäpallo on hyvä urheilulaji.”
  “Joten? Lapsesta tulee joka tapauksessa huispaaja!”
  “Minusta on mukava pitää kaikki mahdollisuudet avoinna.”
  “Hormonit kukistavat meistä parhaimmatkin”, James mutisi, kun Lily sysäsi mailan päättäväisesti hänen kantamustensa jatkoksi.
Kiinnittämättä hänen sanoihinsa mitään huomiota Lily kääntyi ympäri ja valmistautui käymään seuraavan hyllyn kimppuun. Äkkiä hän pysähtyi niin nopeasti, että painolastin vuoksi hitaammin reagoiva James oli vähällä tömähtää vasten hänen selkänsä.
  “Varo vähän! Haluatko sinä hautautua vaippoihin?”
Lily ei vastannut.
  “Lily?”
Kesti hetken, ennen kuin James näki oudon ilmeen Lilyn kasvoilla. Lily tuijotti eteensä tiukasti kuin vaaran haistanut jänis apilapellolla.
  “Mitä sinä näit?” James painosti.
  “Hän näki minut.” Petunia Dursley - hevosenkaulainen, nyrpeännäköinen ja mitä ilmeisimmin raskaana - astui esiin hyllyn takaa.
  “Voi Merlin!” James teki vaistomaisesti eleen, jota oli lapsena käyttänyt painajaisten torjumiseen.
  “Luulin, että olisit jättänyt hänet tähän mennessä”, Petunia lausahti jokseenkin pettyneesti, mutta oli mahdotonta päätellä, kummalle sanat oli suunnattu.
  “Kummallista, mutta minäkin kuvittelin, että joku olisi ruuvannut kaulasi normaalin pituiseksi tähän mennessä. Näköjään elämässä käy usein toisin kuin kuvittelimme“, James filosofoi purevasti, kun Lily ei tehnyt elettäkään puolustautuakseen siskoaan vastaan.
Petunian luiseville poskipäille kohosi kiukun puna. James virnisti.
  “James, kiltti.” Lily nyhtäisi häntä hihasta.
  “Lily, oletko sinä jo unohtanut, mitä hän teki meidän häissämme?”
  “En ollenkaan”, Lily sanoi hiljaa. “Joskin minusta näyttää, että hän on unohtanut.”
  “Voi, en ollenkaan”, Petunia matki kireään sävyyn. “Olisin kiertänyt sinut kaukaa, jos olisin voinut.”
James oli odottanut Lilyn suuttuvan, mutta sen sijaan hän näkikin vain apeaa huvittuneisuutta tytön silmissä. “Ahaa. Missä Vernon on?”
  “Hakee säästöpakkausta vaippoja. Niitä on täällä alennusmyynnissä”, niiskaisi Petunia.
  “Te siis saatte lapsen?”
Pahoinvointi täytti Jamesin mielen, kun Petunia nyökkäsi, ja äkkiä hän toivoi olevansa jälleen lapsi, jolla ei ollut aavistustakaan siitä, mistä vauvat tulevat. Pahat mielikuvat olivat musertaa hänen tajuntansa.
  “Entä mitä te täällä teette?” Petunia tiedusteli hyisesti juuri kun entistäkin turpeampi Vernon Dursley lyllersi näkyviin kaksi jättisäkkiä vauvanvaippoja kainaloissaan. “Ei, antakaa kun arvaan! Se tummatukkainen gigoloystävänne on pamauttanut jonkun paksuksi, ja te ostatte lahjoja säälistä?”
Hän puhuu Siriuksesta, James tajusi raivo sydämessä leimahtaen. Hän olisi hyvinkin saattanut pudottaa arvokkaat kantamuksensa ja muotoilla Petunian nenän uuteen, entistä hieman kierompaan uskoon, ellei Vernon olisi asettunut heidän väliinsä ylimääräisine kiloineen.
  “Jaahas. Sinäkin olet yhä elossa, sinä luonnoton honkkeli. Vaikea uskoa“, mies puhisi kasvot punaisina.
  “Tiedän, mistä puhut“, James vastasi vakavana. “Olin kuolla nälkään joulun alla, koska en ollut kerännyt tarpeeksi suurta rasvakerrosta ympärilleni, mutta onneksi pelkkä sinun kilojesi muisteleminen piti vatsani kylläisenä.”
Vernonin kasvot punehtuivat entisestään.
  “Nyt kevään tullessa sentään on helpompaa”, James jatkoi kiireesti. “Kun voimme laittaa heinää kasvamaan. Minun henkilökohtainen suosikkini on tulppaani. Se täyttää vatsan kuin vatsan.”
Nyt molemmat Dursleyt tuijottivat häntä yrittäen päätellä, pilailiko hän vai ei.
  “Kummajainen”, Petunia puuskahti lopulta paremman sanottavan puutteessa. “Häivy näköpiiristäni!”
  “Valitan, mutta meillä on ostokset kesken.” James kohotti tavarapinoaan näkyvästi.
  “Mitä varten te edes noita ostatte?” Vernon tivasi tökäten pullean sormensa lastenvaatepinon keskelle niin, että James horjahti väkisinkin taaksepäin. “Joko teidän väkenne harrastaa varkauksiakin?”
  “Nämä maksetaan täysin laillisella rahalla!”
  “Ne tulevat teidän lapsenne serkulle”, tähän saakka kovin hiljainen Lily kuiskasi.
Vernon jähmettyi. “Voivatko teidänkaltaisenne lisääntyä?”
  “Kysyisin samaa teiltä, ellei se olisi niin epäkohteliasta”, James haukahti.
  “Teidän äpäränne - meidän lapsemme serkku?” Vernon ärisi muuttuen hitaasti isoksi, räjähtäväksi punajuureksi. James perääntyi vaistomaisesti vetäen Lilyn mukanaan.
  “Sinuna konsultoisin sivistyssanakirjaa, ennen kuin nimittelen ketään äpäräksi”, Lily kivahti pyristellen irti Jamesin otteesta.
  “Voisitte sitä paitsi ajatella vähän meidänkin tunteitamme”, James säesti. “Luuletteko, että meistä on hauskaa tietää, että esikoisemme serkku on kuutti?”
  “Varo sanojasi, hernekeppi!”
  “Lily”, James vikisi kääntyen vaimonsa puoleen. “Saanko kutittaa häntä taikasauvalla? Ihan vähäsen?”
  “Toista uhkauksesi ja luuttuan naamasi“, Petunia kiljahti.
Kaupan myyntitiskin takana kyhjöttävä nuori nainen sormeili levottomasti nappulaa, joka toisi poliisin paikalle.
James nauroi. “Ei millään pahalla, Petunia, mutta teet viisaammin jos nuolet oman miehesi naaman. Meistä kahdesta hän on se, jolla on maitoviikset.”
  “Sinun lapsestasi tulee säälittävä friikki”, Petunia sylkäisi.
James veti taikasauvansa esiin. “Haluatko sanoa tuon uudelleen?”
  “James”, Lily sihahti. “Tämä on julkinen paikka!”
  “Kuulitko sinä ollenkaan, mitä hän sanoi?”
  “Kuulin“, Lily sanoi tyynesti.
  “Eikö se häiritse sinua?”
  “Ehkä se ei haittaa häntä, koska hän tietää sen olevan totuus”, Petunia ehdotti häijysti.
  “Ehkä se ei haittaa minua, koska se on vain mahdollisuus. Minun lapsestani saattaa tulla sinun mittapuullasi friikki, mutta sinun lapsestasi tulee jokaisella mittapuulla mitattuna kaikenkirjava kalkkunarulla!”
Petunia haukkoi henkeään, ja hetken ajan James pelkäsi naisen pyörtyvän.
  “Pet…” Lily aloitti katuvana.
  “Anna minun olla!”   
  “Mennään kassalle, Lily“, James sanoi hiljaa, kun Vernonin pienet siansilmät saivat tappavan hohteen nurkkiinsa. “Minä maksan.”
  “Millä rahalla?” Lily hymähti ja käveli kassalle vilkuillen alakuloisesti taakseen.

***

Lily oli epätavallisen vaisu matkalla Godricin Notkoon Jamesin vanhempia tapaamaan. Hän vastasi kyllä puhuteltaessa, mutta vain lyhyesti, ja kun James viimein lakkasi puhumasta, Lily vajosi sekunnin murto-osassa omaan maailmaansa. James olisi halunnut lohduttaa häntä, mutta ei tiennyt, miten - Lilyn piirteet olivat niin varoittavat ja vihaiset.
  “En minä tarkoittanut puhua hänelle sillä tavalla”, Lily sanoi surkeana heidän tarpoessaan yli Godricin Notkon tilavan, nietosten alle hautautuneen pihamaan. “En minä aikonut olla niin ilkeä.”
  “Lily, sinulla oli siihen täysi oikeus. Hän kohteli sinua törkeästi!”
  “Hmm. Hän on sanonut minulle pahemminkin. Sitä paitsi hän vain järkyttyi.”
  “Koska me saamme lapsen? Hän saa sellaisen itsekin. Kammottavaa”, James irvisti. “Olin täysin varma, etteivät he olleet lisääntymiskykyisiä.”
  “James, me puhumme nyt minun siskostani!” Lily tuiskahti. Kivun jäljet häivähtivät hänen kasvoillaan, kun hän lausui sanan sisko, ja James arvasi hänen muistelevan heidän häissään sattunutta välikohtausta.
  “Itse asiassa minä puhuin sinun siskosi aviomiehenä toimivasta mursusta. Luulin, etteivät ihmiset ja hylkeet pysty lisääntymään keskenään - tai niin meille ainakin jästitiedossa opetettiin - “
Lily naurahti surullisesti. “Tiedätkö, välillä minä melkein ymmärrän Siriusta ja Regulusta.”
  “Mitä tarkoitat?”
  “Haluaisin vihata Petuniaa niin kovasti, mutta en vain pysty siihen. Hän on minun siskoni. Ainoa, mitä perheestäni on jäljellä.”
  “On olemassa monenlaisia perheitä, Lily“, James sanoi ja puristi tiukasti hänen kättään.
  “Tiedän, ja silti - “
  “Ei, sinun kannattaa kuunnella tämä. Miksi luulet, että me olemme Anturajalan kanssa niin läheisiä? Ei se johdu siitä, että hän on minun paras ystäväni. Se johtuu siitä, ettei hänellä ole muuta perhettä kuin minä.”
  “Ehkä Reguluksesta tulee hänen perheensä“, Lily mutisi kiiveten portaat ylös Potterien talon puiselle kuistille.
James oli ollut aikeissa koputtaa oveen, mutta jähmettyi paikoilleen kesken liikkeen. “Älä sano noin.”
  “Et kai sinä ole mustasukkainen?”
  “Miehelle, joka viettää suurimman osan ajastaan luolassa? En. Pelkäänkö minä hänen aikomuksiaan? Kyllä. Se on sääntö numero yksi: älä koskaan luota mieheen, joka nukkuu luolassa.”
Lily tunsi suupieliensä nykivän. “Koputa nyt vain siihen oveen.”
James teki työtä käskettyä.
Ovi lennähti auki, kuin heitä olisi osattu odottaa jo etukäteen. Kynnysmatolta paljastuivat rouva Potterin siisteyttään kiiltelevät kengänkärjet. Niitä seurasi mahonginvärinen noidankaapu, sekä kaulakorulla koristetun kaulan päässä hymyilevät kasvot.
  “James, Lily, tulkaa sisään! Ruoka on melkein valmis.”
Lily ehti hädin tuskin kynnyksen ylitse, ennen kuin rouva Potter jo kiirehti ripustamaan hänen talviviittaansa naulakkoon. Lapaset lennähtivät hattuhyllylle, kaulaliina laskostettiin henkariin. Pakokauhuisena Lily siirtyi syrjemmälle ja antoi Sascha Potterin nimeä kantavan pyörremyrskyn riehua eteisessä.
  “James, missä sinun lapasesi olivat? Kätesi ovat siniset!”
  “Jouduin mustikkasotaan kuolonsyöjien kanssa matkalla“, James vastasi viattomasti.
Rouva Potter kyräili häntä suivaantuneen lohikäärmeen katseellaan. “Syytä vain itseäsi, jos sormenpääsi paleltuvat ja putoavat pois. Vai luuletko selviäväsi elämästä ilman sormia?”
  “Sormet ovat yliarvostettu ruumiinosa, äiti.”
  “Niin sinä tuossa iässä luulet…” puhisi rouva Potter.
  “Äiti, mitä jos mennään vain syömään?” James ehdotti rauhallisesti. “Lilyllä saattaa olla jo nälkä.”
  “Hei, älä edes yritä käyttää minua tekosyynä!” Lily älähti, mutta oli jo liian myöhäistä. Rouva Potter nappasi häntä hummerimaisella otteella käsivarresta ja ohjasi hänet jo tutuksi käyneeseen ruokasaliin, joka oli koristettu itsekseen laulavin kynttilöin ja pöytäliinoin.
  “Istu alas, Lily kulta. James, älä koske kynttilöihin.”
  “Miksi minä niin tekisin?” James kysyi suurin silmin. Lily ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta, että hänen sauvakätensä oli ollut kovaa vauhtia matkalla kynttilää, ja sujahti vain viime tipassa takaisin taskuun.
  “En ole unohtanut sitä, kun sinä ja Sirius saitte kynttilät laulamaan juomalauluja taikaministerin vierailulla”, rouva Potter sanoi happamasti.
  “Taikaministeri on vain kuivaluumu ilman huumorintajua!”
  “Saatat ajatella asiaa toiselta kannalta, kunhan olet itse sodassa.”
Sascha hymyili vinosti ja pyyhälsi keittiöön antamaan ohjeita kotitontulleen. James jäi tuijottamaan hänen jälkeensä päätään pudistellen.
  “Miksi minusta tuntuu, että äiti muuttuu hyperaktiivisemmaksi joka kerta, kun sinä olet vierailulla?”
  “Ehkä hän pitää minusta“, Lily sanoi toiveikkaana.
  “Ehkä hän pitää sinusta enemmän kuin minusta”, jupisi James.
  “No niin, James, älä ota sitä niin vakavasti. Naisilla on omituinen tapa liittoutua keskenään, me miehet emme voi sille mitään”, Joseph Potterin ääni ilmoitti ovensuusta.
Kaulaliinaan ja lämpimään kotiviittaan kääritty mies käveli verkkaisesti paikalleen köhien samalla kämmenensä suojassa.
Lily näki kaiken värin valahtavan pois Jamesin kasvoilta. Jamesin työkiireiden vuoksi he olivat käyneet vierailulla viimeksi tammikuun alussa, ja tuolloin pahasta flunssasta kärsivä Joseph oli ollut jo paranemaan päin - tai niin heille oli ainakin väitetty. Lilyä kylmäsi, kun hän katseli, kuinka Jamesin isä taipui kaksinkerroin yskiessään.
  “Onko kaikki hyvin, isä?” James pomppasi jaloilleen valmiina auttamaan isänsä istumaan.
  “Istu alas, James! Olen aurori, enkä vammainen!”
  “Mutta, isä - “
  “James, on parasta, että annat hänen olla“, Sascha sanoi lempeästi palatessaan huoneeseen höyryävä pata otteessaan. Hän asetti padan keskelle pöytää ja istui tyynesti paikoilleen suomatta silmäystäkään paikoillaan huojuvaan herra Potteriin.  Lilystä se tuntui julmalta, mutta herra Potter näytti yksinomaan helpottuneelta. Yskänpuuskan hellitettyä hänkin pääsi istumaan alas.
  “Sinunhan piti olla paranemaan päin“, James huomautti uhmakkaasti.
Herra Potter näytti vaivaantuneelta. “Mitä on ruokana, Sascha?”
  “Eteläafrikkalaista kurpitsa-metsinkäisheinäpataa. Frank Longbottomin isä lähetti tuon ohjeen minulle viitisentoista vuotta sitten, kun hän karkasi velhojen kehitysaputöihin Keniaan.”
Jamesin suu loksahti auki. “Minulle on kerrottu aina, että afrikkalaiset kidnappasivat Frankin isän ja pitävät häntä siellä panttivankina!”
  “Niin, no, se on varmasti arvokkaampi versio tarinasta”, rouva Potter sanoi huvittuneesti hymyillen. “Ainakin Frankin äiti arvostanee sitä enemmän. Totuushan on, että hänen isänsä ei kestänyt enää vaimoaan, vaan karkasi Augustaa pakoon Afrikkaan. Itsekästä, mutta jossakin mielessä ymmärrettävää.”
  “Frank-parka.”
  “Hyvinhän hän näyttää pärjäävän”, herra Potter virnisti väsyneesti. “Lapsi tulossa ja ties mitä.”
  “Mutta silti”, Lily huokaisi kauhaistessaan kasvispataa lautaselleen. Niin tehdessään hän sattui katsahtamaan Josephia hieman aikomaansa tarkemmin. Kaikki ruokahalu pakeni hänestä hänen nähdessään, miten tummat, vahamaiset renkaat kiersivät kuuluisan aurorin silmiä. Äkkiä häntä puistatti.
Joseph vastasi katseeseen, ja Lily siirtyi kiireesti tuijottamaan lautaselleen.
  “Mitä lapsenlapsellemme kuuluu?” herra Potter halusi tietää.
  “Elossa on”, Lily hymyili valoisasti.
  “Parempi ollakin”, Jamesin äiti uhkasi. “Muuten asetan Jamesin tässä hoitovirhesyytteeseen.”
James voihkaisi. “Äiti, minä olen ollut ihan kiltisti!”
  “Toistan: parempi ollakin. Ymmärrät kai, että raskaana olevilla naisilla on tavallista suurempi oikeus pahoinpidellä aviomiehensä laiminlyöntien sattuessa?”
Lily virnisti. “James, täytyy sanoa, että äitisi todella ymmärtää naisten oikeuksia.”
  “Hänestä olisi tullut hyvä puffraketti“, James myönsi auliisti.
  “Se oli suffragetti, ja jos sinä jatkat samaan malliin, minä evään sinulta oikeuden kasvattaa lastamme!”
  “Lapsesta puheenollen, joko olette päättäneet nimen?” rouva Potter uteli.
Sekä James että Lily ravistivat päätään.
  “James haluaisi antaa sen nimeksi Ronald, mutta minä en ole suostunut“, paljasti Lily.
  “Onneksi et! Molly Weasleyn - tiedättehän, Killan Arthurin Mollyn - laskettu aika on ensi kuussa, ja hän aikoo antaa lapsensa nimeksi Ronald. Siinä tapauksessa siis, että siitä tulee poika. Molly kuulemma toivoo tyttöä, jolloin lapsen nimeksi tulee Ronya-Roselle, mutta Ronald on varavaihtoehto. Teidän lapsenne nimen pitää olla ainutlaatuinen.”
  “Siinä kuulit, James!” Lily ei yrittänytkään estää voitonriemua paistamasta äänestään.
  “Älä viitsi, ehdotit itse Vincentiä! Sekö muka on hyvä nimi?”
  “Arabella Figgilla oli Vincent-niminen kissa pari vuotta sitten. Se puri Petunian entistä poikaystävää sääreen”, Lily vastasi kuin toteamus olisi selittänyt kaiken.
  “Aiotko sinä opettaa meidän lapsemme puremaan asioita?” Jamesin silmiin syttyi hullunkiilto.
  “James Potter!”
  “Se olisi oikeastaan aika kätevää. Voisimme tehdä siitä oikean bisneksen. Kuvittele nyt - Potter&Poika - puremme poikki minkä tahansa ruumiinosan!" James maalaili käsiään levittäen.
Lily tuijotti häntä inhoten. “Alan vähitellen ihmetellä, miksi menin naimisiin sinun kanssasi.”
  “Ehkä parempaakaan ei ollut tarjolla?”
  “Taidat olla oikeassa. Peterhän oli siihen aikaan varattu.”
James pyöritti silmiään. “Sinä siis pilailet.”
  “Me naiset harrastamme sitä aina toisinaan.”
Jamesin vastanälväisy hukkui uuteen yskänpuuskaan herra Potterin taholta. Mies pudotti metsinkäisheinään kiedotun haarukkansa lautaselleen ja kohotti käden suunsa peitoksi. Yskänpuuska ravisti koko hänen vartaloaan aina tuolin alle kätkettyjä, villasukkien peittämiä jalkoja myöten. Keskustelu taukosi; herra Potterin yskähdysten kumina kaikui aavemaisena tilavassa huoneessa.
  “Kaamea - köh - flunssa - köh“, Joseph kakoi.
James tuijotti häntä järkyttyneenä. “Isä, menisit käymään Mungossa!”
  “Ja saisin lisää hyödyttömiä lääkkeitä? Älä viitsi. Aika parantaa kaikki haavat - jopa vuotavan nenän.” Herra Potter hymyili tekopirteästi. Se jos mikä sai Jamesin hätääntymään. Hänen isänsä ei ollut niitä miehiä, jotka hymyilivät aiheetta. Vuodet aurorin työssä olivat tehneet tästä virallisen, vakavan ja varuillaanolevan.   
  “Isä, tuo flunssa ei voi jatkua enää!”
  “Älä huoli - köh - olen jo paranemaan päin.”
  “Joseph”, rouva Potter huokaisi. “James ei ole käyttänyt vaippoja moneen vuoteen.”
  “Kiitos vain tiedosta, äiti, mutta jos haluat puhua hänelle järkeä, puhu hänelle vaikka mieluummin tuosta flunssasta!”
  “Sitä minä tässä juuri teen“, Sascha vastasi hiljaa.
James katsoi vuoroin äitiään, vuoroin isäänsä. Paniikki hiipi hitaasti hänen mieleensä. “Mistä tässä oikein on kyse?”
Rouva Potter ei vastannut, vaan tuijotti miestään surullisin, odottavin silmin. “Joseph?”
  “Minä… kävin eilen Mungossa”, herra Potter tunnusti raskaasti. “Tehokkaita miehiä ne parantajat. Diagnosoivat minut silmänräpäyksessä.”
  “No, mitä ne sanoivat?” James tivasi.
Pahaa aavistellen Lily otti hänen kätensä omaansa.
  “Keuhkohutsumyrkytys. Harvinainen tässä osassa maata. Kohderyhmänä perinteisesti hutsuille altistuneet iäkkäät siivoojat, liiallisesta stressistä kärsivät vanhat miehet sekä ilotaloissa säännölliset vierailevat henkilöt”, herra Potter luetteli koneellisesti.
  “Oireita hengenahdistus, pitkittynyt yskä sekä keuhkojensisäinen verenvuoto”, rouva Potter jatkoi tuijottaen lautastaan. Hänellä oli kyyneliä silmissään.
  “Onko se vakavaa? Miten sitä lääkitään?” James vaati oktaavia tavanomaista korkeammalla äänellä. Hänen kätensä vapisi Lilyn otteessa, eikä Lily voinut olla aavistamatta, että mielessään James tiesi jo totuuden. Hän vain ei pystynyt myöntämään sitä itselleen.
  “Keuhkohutsumyrkytys on äärimmäisen harvinainen, ja jokainen tartunta on erilainen”, herra Potter mutisi tuijottaen tiiviisti seinille pystymättä katsomaan poikaansa silmiin. Hänen leukaluunsa olivat puristuneet yhteen kuin heikkoutta peitellen. “Kukaan ei ole keksinyt vielä lääkettä. Ne lupasivat minulle elinaikaa noin vuoden.”

***

James tunsi olevansa juomalasi, jonka joku oli juuri hajottanut sirpaleiksi lattialle. Hän vajosi sängylle tyhjiinpuristettuna ja liikkumattomana; sängynpatjat hetkahtivat hänen allaan kuin juoksuhiekka, joka pyrki nielaisemaan uhrinsa. Mitä väliä? Tänä iltana hänellä oli ehdottomasti syynsä pudota.
Itsekseen ärähtäen hän heittäytyi selälleen ja veti tyynyn kasvoilleen. Keuhkoihin iskevä hapenpuute tuntui hyvältä kaikessa tukehduttavuudessaan. Tuntui kuin hän olisi pystynyt pukemaan sanoiksi sisällään riehuvat tunteet, tai ainakin kokemaan ne konkreettisesti. Se teki kaikesta vähemmän unenomaista. Enemmän totta.
James puristi kätensä tiukasti nyrkkiin muistellen vuoden takaista kevättä, jolloin oli niin elävästi pelännyt isänsä saavan tartunnan lohikäärmerokosta. Välillä oli näyttänyt mahdottomuudelta, että isä selviäisi kaikesta terveenä ja silti niin oli käynyt; hän ei ollut saanut Romaniassa naarmuakaan. Nyt se kaikki tuntui vain julmalta pilkalta. Joseph Potter oli selvinnyt hengissä vain kuollakseen uudelleen. Millaisessa maailmassa sallittiin sellainen?
  “James, haluatko sinä puhua?”
James kohotti katseensa ja tajusi Lilyn tulleen huoneeseen. Ainakin hän arveli, että kyseessä oli Lily - tulijan ääriviivat olivat muuttuneet punaisen ja vihreän sekaiseksi sumuksi. Kesti hetken, ennen kuin James tajusi sumun johtuvan silmiinsä kirvonneista kyyneleistä. Hän pyyhki ne nopeasti pois.
  “Miten tällaista voi tapahtua, Lily?”
Lily ei sanonut mitään, istui vain hänen vierelleen sängylle ja veti hänet syliinsä, kyynelten kostuttamat kasvot rintaansa vasten. Lilyn kädet kietoutuivat hänen ympärilleen lämpiminä ja lohduttavina, ja hän antoi omien sormiensa kietoutua tytön paksuun punaiseen tukkaan. Hänen puolustuksensa murenivat uhkaavasti; itku kuristi jo kurkkua.
  “Kyllä minä tiedän, ettei isä ole enää nuori... mutta se tauti... se on jo sairasta... pelkkää pilaa. Hän on minun isäni!”
James tiesi, ettei hänen sanoissaan ollut varsinaisesti mitään järkeä, mutta Lily ei tuominnut häntä. Lily ei yrittänytkään väittää, että kaikki menisi hyvin, Lily ei sanonut pystyvänsä pelastamaan tilanteen tai kertonut ymmärtävänsä, miltä hänestä tuntui. Hän oli siitä yksinomaan kiitollinen, sillä sydämessään hän tiesi Lilyn ymmärtävän täsmälleen tämän surun. Lilykin oli menettänyt vanhempansa... Tieto antoi hänelle lohtua vaatimatta häntä kuitenkaan tuntemaan myötätuntoa Lilyn puolesta tuolla synkällä hetkellä.
  “Mitä vuodessa muka voi sanoa?” James puuskahti ääni väristen. “Yksi vaivainen vuosi… Se on vähän. Unohdan kuitenkin sanoa jotakin.”
  “Ei kukaan ole määritellyt, mitä kaikkea pitää sanoa.”
  “Isä halusi kuolla aurorina, ei sairaslomalla.”
Siihen Lily ei osannut sanoa mitään.
  “Ja entä Sirius - voi Merlin, Sirius kuolee tähän. Hän jumaloi isääni.” James naurahti. “Yksitoistavuotiaasta lähtien, kun hän tuli meille kesälomalla ja seurasi koko ajan isän tekemisiä. Herra P, herra P, miten tehdään suojelusloitsu, hän tivasi, ja isä opetti hänelle. Yritti kai päätellä, onko hän lintu vai kala…”
Sitten sanottavana oli enää yksi asia - se kipein kaikista. James nieleksi sitä ilmoille kerran toisensa jälkeen peläten sen murentavan koko hänen maailmansa, muuttavan hänet tomukasaksi Lilyn rauhoittaville käsivarsille.
  “En halua, että hän kuolee”, James kuiskasi, ja padot murtuivat.

***

Ilta hämärtyi Viistokujan ylle peittäen alleen puodit, ihmiset ja tiilimuureille varjojaan heittävät puut. Sirius veti hupun kasvojensa suojaksi ja otti mukavamman asennon kolealla puistonpenkillä. Oli kylmä, ja silti oli vielä liian varhaista nousta ylös, lähteä minnekään. Hän lepuutti kättään penkin käsinojalla katsellen valppaasti pimeyteen.
  “Tuolla tulee taas yksi“, penkin toiselle reunalle jalkansa ristinyt Regulus haukahti. “Valmiina?”
  “Varmasti.” Sirius siirtyi tähyilemään valppaasti pimeyteen.
He seurasivat henkeään pidätellen, kuinka tumma hahmo lipui tasaisesti heidän ohitseen. Katseet pysyivät hahmossa kuin liimattuna aina siihen saakka, kunnes se taittoi taipaleensa kulman taakse ja katosi näkyvistä. Vasta sen ehdittyä näköetäisyyden ulkopuolelle patsas nimeltä Regulus heräsi eloon ja kääntyi Siriuksen puoleen.
  “Montako pistettä?”
  “Kaksi”, Sirius sanoi varmasti. “Se ei ollut kylvystä kuullutkaan.”
  “Hmm, kaksi. Minä sanon samaa. Sitä paitsi ryhti oli huono kuin mikä.”
  “Äiti olisi alkanut huutaa, jos olisi nähnyt”, Sirius myönteli vakavana.
  “Onneksi hän ei ole - hei, tuolla on kaksi!”
He jähmettyivät jälleen aloilleen penkille - kaksi kaunispiirteistä marmoripatsasta, toinen huoliteltu ja silkkihanskoin veistetty, toinen karuin taltaniskuin esille kaiverrettu. Reguluksen harmaat silmät kiiluivat hämärässä kuin saalistavalla petoeläimellä.
Sirius mitteli ohikulkijoita asiantuntevalla katseellaan. Hän antoi silmiensä kulkeutua ylitse naaman ja jalkojen, vilkaisi silmiä ja arvioi kokonaisuutta. Hahmojen kuljettua heidän ohitseen hän ummisti silmänsä ja näytti Regulukselle alaspäinkäännettyä peukaloaan.
  “Enpä tiedä. Jälkimmäisessä oli rotua”, pohti Regulus.
  “Niin, mutta jalat olivat liian karvaiset”, Sirius tuomitsi suoralta kädeltä.
  “Karvathan ovat se paras osuus!”
  “Minä en ainakaan ottaisi simpanssia kotiini.”
Regulus pudisti päätään. “Sinä se et sitten ymmärrä kauneudesta yhtään mitään. Kuvittele nyt, millaista olisi silittää täysin karvattomia jalkoja!”
  “Luolamiehen ura on sekoittanut pääsi, veli hyvä”, Sirius sanoi purevasti.
Regulus nauroi. “Älä ota tätä niin vakavasti! Peliähän tämä vain on!”
  “Et sanoisi noin, jos olisit seurustellut joskus koiraihmisen kanssa.”
  “Anna kun arvaan: opettelit kokonaisen koiranäyttelyoppaan ulkoa saadaksesi haluamasi tytön huomion?”
 Sirius levitteli käsiään. “Mitä voin sanoa? Minulla on likainen menneisyys.”
  “No, siltä kyllä vaikuttaa“, Regulus vastasi antaen hymyn leikkiä huulillaan. Hän venytti kaulaansa nähdessään arviolta kymmenvuotiaan pikkupojan taluttavan pitkäkarvaista afgaaninvinttikoiraa kadun päässä. “Valmiina, Sirius! Tuolla on uusi arvosteltava.”
He antoivat hunajanvärisen koiran ohittaa penkin kaikessa rauhassa. Sitten molemmat veljet pudistivat päätään.
  “Liian trimmattu piski.”

Regulus antoi juuri tuomiotaan dalmatiankoiran jalkojen lihaksista, kun Sirius äkkiä tunsi jotakin kuumaa housujensa taskussa. Hänen peilinsä. Peili, jonka avulla hän ja James olivat huvittaneet toisiaan kesken jälki-istunnon, ja josta sittemmin oli tullut hätäapukeino vaaratilanteessa. Puistatukset kulkivat aaltoina Siriuksen lävitse, kun hän sukelsi etsimään peiliä taskustaan.
  “Mitä nyt?” Regulus kysyi otsaansa rypistäen.
  “Odota.” Sirius tarttui peiliin ja nosti sen kasvojensa tasalle välittämättä juurikaan siitä, näkikö Regulus salaisuuden vai ei. “Mitä, Sarvihaara?”
Jamesin kalpeat, hätääntyneet kasvot tupsahtivat peilin keskelle. Itku oli tahrinut hänen silmälasiensa linssit niin pahasti, että niiden lävitse oli vaikeaa nähdä kärsiviä, ruskeita silmiä. Hän aukoi suutaan, mutta ääntä ei tullut.
  “Sarvihaara”, Sirius sanoi lujempaa. “Mitä on sattunut? Onko kaikki hyvin? Ei kai Lily - “
  “Isä”, James takelteli.
  “Herra P? Onko hän elossa?“
James nyökkäsi turtana.
  “Hyvä. Mitä tapahtui? Kuolonsyöjät? Onnettomuus? Mungo?”
Viimeisen sanan kohdalla James taivutti taas leukaansa alaspäin. Mungo siis, Sirius totesi, ja kylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkärankaansa.
  “Tauti”, James kuiskasi pystymättä enää katsomaan häntä silmiin. “Ei voi - ei mitään tehtävissä. Vuosi aikaa. Sitten - “
  “Älä lopeta tuota lausetta!” Sirius rukoili tajuten äkkiä tilanteen aivan liian selvästi. Herra Potter oli sairas ja kuolisi. Joseph Potter - hänen nuoruusvuosiensa ainoa isä, suojelija, tukija... esikuva - kuolisi. Maailma muuttui liian lujaa pyöriväksi hyrräksi, jonka keskipisteessä Sirius istui pystymättä tekemään mitään. Peili putosi hänen kädestään lumeen. Hän ei halunnut kuulla enää mitään.
  “Sirius?” Regulus kiirehti tukemaan penkillä uhkaavasti huojuvaa veljeään. “Kaikki hyvin?”
Sirius nauroi ääneen. Hän tunsi vapinan lähestyvän. Se alkoi jalkateristä ja sormenpäistä siirtyen raajoja pitkin keskivartaloon, kunnes lopulta koko hänen ruumiinsa tärisi kuin hän olisi valmistautunut räjähtämään pirstaleiksi hetkenä minä hyvänsä. Kuin jostakin kaukaa hän näki oman itsensä - vavahtelevan, järkyttyneen, kadonneen - vasten veljensä naarmuuntunutta olkapäätä, ja omituisinta oli, ettei hän pystynyt näkemään kuvassa mitään outoa. Vain yhden pienen maailman lopun. Hän sulki silmänsä ja muisteli, kuinka oli kuusitoistavuotiaana, kotoakaranneena ja jurona ilmestynyt Potterien kynnykselle rukoilemaan yösijaa, ja herra Potter oli kutsunut hänet sisälle taloon ainuttakaan kysymystä kysymättä. Mies oli johdattanut hänet keittiöön, pyytänyt kotitonttua tuomaan hänelle ruokaa ja vakuuttanut, että kaikki järjestyisi vielä.
  “Pelkkä veriside ei riitä tekemään kenestäkään perheenjäsentä. Tärkeintä on ymmärtää ja pitää huolta“, herra Potter oli sanonut.
Kun Sirius nyt kyhjötti penkillä Regulus Blackin ymmärrettävänä ja huollettavana, hänestä tuntui, että noiden sanojen lausumisesta oli ikuisuus. Todellisuudessa siitä oli kulunut vasta neljä vuotta, mutta kaikki oli muuttunut ja jatkaisi muuttumista. Sirius saattoi jo nähdä itsensä Joseph Potterin kuolinvuoteella ja hautajaisissa kivettyneenä, eksyneenä, vähäsen kuolleena itsekin. Hän tasapainotteli ohuella narulla liian monta metriä maanpinnan yläpuolella ja hänen tukipilarinsa mureni kovaa vauhtia.
  Kesti vain hetki tai kaksi, ennen kuin Sirius alkoi itkeä. Toisin kuin hän oli olettanut, pahinta ei suinkaan ollut se, että Regulus näki sen kaiken. Pahinta oli, että Regulus laski kätensä hänen olkapäälleen ja ymmärsi.

Poissa toyhto

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
    • LJ
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 7.4.07
« Vastaus #105 : Huhtikuu 07, 2007, 16:57:08 »
Hieno luku taas. Tämä taisi olla hieman pitempi kuin muutamat viimeisimmät, vaikka nekään eivät kyllä liian lyhyitä olleet, ja erityisesti kiinnitin huomiota siihen, että tämä oli monipuolinen. Viime aikoina on ollut niin hallitsevan dramaattisia tapahtumia, kuten Alessandron salaisuus ja Remuksen elimistön hopealisä, että oli kiva lukea myös tällaista osaa, jossa mikään tapahtuma ei kauheasti hypännyt toisten yli ja monia hahmoja tavattiin tasapuolisesti.

Hih, minä en selvästikään osaa enää kuvitella Remukselle muita rakastajia kuin Cinnamonin tai Siriuksen ^^ Minulla on paha aavistus, ettei Alessandro ole ehkä vielä kadonnut kokonaan Cinin elämästä, mutta tällä hetkellä Cin ja Remus näyttävät tulevan kauhean hyvin toimeen keskenään. Heidän dialoginsa on mukavaa, siinä on usein pieni ironian tai muuten vaan huumorin häive, mutta silti se kuulostaa jollain tavalla vanhentuneelta, viisastuneelta ja ehkä hivenen katkeroituneelta. Cinissä ja Remuksessa on muutenkin kauheasti samaa, molemmat ovat ehkä vähän liian fiksuja ja paljon ajattelevia ihmisiä selviämään ympärillään olevasta sekasorrosta optimisteina.

Lainaus
Cinnamon katsahti syyllisesti kädessään olevaan kirjeeseen. “Se oli sinun tyynysi alla.”
  “Mitä sinä minun tyynyni alla teit?”

Tässä luvussa oli monta ihanaa pientä humoristista lausahdusta, jotka saivat minut naurahtelemaan, ja koska olen parissa viime kommentissani yrittänyt selitellä, etten kaipaa kaksimielisen huumorin vähentymistä, ajattelin lainata nyt ainakin yhden ihanan lausahduksen. Minusta tällainen huumori on ihanaa, se tuntuu sopivan tämän tarinan muutenkin nykyään hieman vakavampiin sävyihin hienosti ja sopii myös hahmojen lausumaksi. Pakkaskukkien kaksimieliset seitsemäntoistavuotiaat ovat kasvaneet, ja hyvä niin.

Ariannan pään sisälle oli kiva kurkistaa pitkästä aikaa. Varsinkin toisten näkökulmasta kerrottuna Arianna meinaa välillä jäädä hieman paperiseksi hahmoksi minun mielestäni, mutta omasta näkökulmastaan hänestäkin löytyy kyllä luonnetta. Hänen suhtautumisensa Siriuksen ja Reguluksen (ah, pääsen kohta lempiaiheeseeni) tapaamiseen oli hyvin aidonoloinen - hän tuntui olevan vähän eksyksissä: toisaalta hänen olisi pitänyt tietysti olla iloinen poikaystävänsä parantuneista sisarussuhteista, ja toisaalta hän oli huolissaan Siriuksen maineen ja pärjäämisen takia ja tuntui myös tuntevan itsensä hieman ulkopuoliseksi. Pidin siitä, ettet kertonut Ariannan ajatuksista aivan suoraan, vaan että tunnelmia sai itse poimia ikään kuin rivien väleistä ^^

Lainaus
“Bell”, Sirius voihkaisi.
Regulus näytti puhtaasti huvittuneelta. “Älä välitä, Sirius. Tyttöystäväsi on hauska.”

Lainasin tämän varmaan sen takia, että Regulus oli tuota kommenttia lausuessaan niin hurmaava. Hän tosin lausuu tuon jälkeen vielä monta muutakin ihanaa kommenttia, jotka saivat minut hymyilemään ja huokailemaan autuaasti, kun on niin harvinaista herkkua nauttia Reguluksesta lukemisesta, yleensä taidan olla hieman mustasukkainen lukiessani toisten tekstejä hänestä, tai sitten ristiriitaiset tulkinnat vaan saavat minut ihmettelmään, että onko tuokin nyt muka Regulus. Sinun kirjoittamanasi minä kyllä olen tainnut aina tykätä Reguluksesta. Sinun Reguluksessasi on juuri oikeaa asennetta, hänessä on inhimillisyyttä, mutta hän ei silti ole heikko. Pidän siitä, että Regulus on sekä tässä että Count the Secondissa jollain tavalla sivuhahmo, koska kun häneen ei perehdytä kovin tarkasti vaan hän vierailee ihastuttavan persoonansa kanssa silloin tällöin, hänestä lukemisesta voi nauttia täysin siemauksin ^^

Siriuksen ja Reguluksen välien kehittymistä on mielenkiintoista seurata. He tuntuvat molemmat elävän koko ajan kuin viimeisiä hetkiään ja tuntuvan kirivän kiinni vuosien vihanpitoa. Molemmat ovat hahmoina kasvaneet paljon (ääh, minä jauhan tätä jokaisen hahmon kohdalla, mutta se taitaa kyllä sopiakin kaikkiin) ja on melkein kummallista, miten heidän yhdessäolohetkensä aina vaikuttavat syvällisiltä, vaikka he arvostelisivat ohimeneviä koiria (minulta kesti kauhean kauan tajuta, että oli kyse koirista, oli se sitten sinun oveluuttasi tai minun flunssasta sekaisen pääni huolimattomuutta ^^) Suosikkikohtiani tästä luvusta olivatkin Remuksen ja Cinin kohtauksen lisäksi kaikki Reguluksen ja Siriuksen kohdat - okei, se ei ehkä ollut kovin yllättävää, mutta minkäs minä sille mahdan, että olen ennalta-arvattava.

Lainaus
 “James, missä sinun lapasesi olivat? Kätesi ovat siniset!”
  “Jouduin mustikkasotaan kuolonsyöjien kanssa matkalla“, James vastasi viattomasti.

Ah, taas ihanaa puolihuolimatonta, suloista, epäkaksimielistä huumoria, joka laittoi minut naureskelemaan itsekseni ja vaikeutti kommunikaatiota ohi tallustelevien perheenjäsenten kanssa.

Olen varmaan sanonut tämän jo, mutta minusta on hienoa, miten tässä osassa vakavat ja kevyemmät aiheet tuntuivat kulkevan koko ajan käsi kädessä ja teksti oli hyvin monipuolista ja mielenkiintoista. Ainoa selkeästi kevyempi kohta taisi olla Jamesin ja Lilyn ostosreissu, muuten vakavat teemat olivat läsnä koko ajan, vaikka teksti ei koko ajan synkkää ollutkaan. Lopetus oli upea (ja siinä oli Regulus).

En ilmeisesti osaa sanoa nyt enempää. Tasaisen laadukasta työtä ja hienoa, sujuvaa ja monipuolista tekstiä, hahmot tulivat selkeästi esiin tunteineen päivineen. Ai niin, Jamesista ja Lilystä oli mukava lukea pitkästä aikaa vakavammissa merkeissä, varsinkin James on vähän aikaa tuntunut esiintyvän vain niissä kevyemmissä kohtauksissa, joten tämä osa teki hänen hahmoaan taas hieman konkreettisemmaksi ja läsnäolevammiksi. Kaiken kaikkiaan hyvä osa, minä odottelen innolla jatkoa (ja kauhulla Reguluksen listimistä).
Half the work that is done in the world is to make things appear what they are not.
- E.R. Beadle

Poissa Amethyst

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 7.4.07
« Vastaus #106 : Huhtikuu 09, 2007, 13:37:18 »
Taas pari lukua samaan kommenttiin. Plääh...

Luku 73.

Täytyy sanoa, että vaikka kaikki tiesivätkin, että Remus ei tule kuolemaan tuosta onnettomuudesta, oli tuo koko juttu tehty minusta hyvin. Se on totta, että tuohon tilanteeseen ei voi saada samanlaista tunnelmaa kuin jos olisi kyseessä hahmo, jonka selviämisestä ei tiedetä, mutta silti tuo tilanne oli aidon tuntuinen. Ja totta kai loistava keino saada Tinka pois. ;P Hän olikin alkanut olla piikki minun lihassani. Ja minä en voi sille mitään, mutta toivon vieläkin, että Remus ja Cinnamon palaisivat vielä yhteen. Ehkä minä olen tylsä, mutta kun he vain sopivat yhteen. Mutta en siltikään haluaisi Alessandron häipyvän. Cinnamonin vain pitäisi päästää irti hänestä. Mutta no, kyllä sinä varmaan jotain hyvää keksit.
Ariannan puhe Tinkalle oli minusta ihan loistava. Minä kerkesin jo hetken aikaa luulla, että hän yrittää yllyttää Tinkaa hyppäämään sieltä katolta alas, mutta sitten kun hän sanoi, että ei anna Tinkan tehdä sitä, se jotenkin oli vain juuri oikea ratkaisu siihen.
Tuo aika, kun he olivat odottamassa tietoa Remuksen tilasta, oli todella hyvä. Se oli jotenkin niin aidon tuntuista ja olit saanut huumoriakin tilanteeseen mukaan.

Lainaus
"Italian orhilla oli joka tapauksessa se pisin tikku.”


Oikeasti, minä repeilin tuolle kohdalle niin paljon.
Minä pidin Ariannan mielipiteestä Alessandron teosta, varmaan siksi, että minä itsekin ajattelisin melko samalla tavalla. Lilyn mielipidettä minä en jollain tapaa ymmärrä, luulisin, että hän ymmärtäisi, koska kuitenkin oli nähnyt, millaisessa tilassa Ema oli. Cinnamonin reaktio sen sijaan oli minusta aito, koska hän on joutunut pettymään Alessandroon jo kuitenkin sen verran monta kertaa. Varmaan hän viimeinkin pääsee eroon Alessandrosta. Toisaalta, en uskalla olla siitä yhtään varma.
Tuo 73. luvun loppu oli ihan mahtava. Se oli jotenkin niin naurettava. "Millaiset alusvaatteet Siriuksella on?" Voi elämä. En osaaa paremmin sanoa.

Luku 74.

Tinkan kirje sai sappeni kiehumaan. Minä en ymmärrä, kun ensimmäisen kerran Remus tapasi Tinkan, hän vaikutti minusta todella mukavalta, mutta nyt minä melkeinpä vihaan häntä, ja vielä enemmän tuon kirjeen takia. Siitä tulee jostain syystä sellainen mielikuva, että hän pitää itseään kuninkaallisena, joka ei ole tehnyt mitään väärin. Toivottavasti hänestä päästiin lopullisesti nyt eroon. Jos tosiaankin yritit tehdä hänestä mahdollisimman äsyttävän, niin olet onnistunut. Ja kyllähän tuollaisiakin hahmoja tarvitaan aina välillä. ;)
Ariannan ja Reguluksen tapaaminen oli minusta hyvä ja todella hauska. Ja Regulus oli niin ihana. Hänestä tuli mieleen ihan Sirius. ;P Raguluksen ammattina luolamies? Et arvaakaan miten repeilin tuolle. :D Regulus melkein sai Ariannankin hiljaiseksi.
Lilyn ja Jamesin väittely oli ihana. Vaikka he ovatkin naimisissa, he eivät siltikään pysty ymmärtämään toisiaan täysin. Ja tuo Jamesin ymmärtämättömyys jästileluja kohtaan oli niin aitoa. :P
'...unilelut pahoinpitelivät vaippapaketteja pörröisellä olemuksellaan.' Tuokin kohta on omituisella tavalla niin hauska. En tiedä, onko sitä tarkoitettu sellaiseksi, mutta kyllä se minua vähän nauratti. ;D
Pottereiden ja Dursleyiden tapaaminen oli myöskin hyvä kohta. Nuo törkeät sutkautukset puolelta toiselle olivat todella hyviä. Ja Lilyn sanomana tuo 'kaikenkirjava kalkkunarulla' kuulostaa todella hauskalta, ikään kuin se ei muutenkin olisi todella hauska.
Frankin isän tarina oli minusta todella hauska. Minä en tajua, miten sinä sujautat tuollaisenkin tarinan tähän mukaan niin, että se vain sulautuu tähän, eikä tunnu mitenkään omituiselta.
Voi James- ja Sirius-parkoja. Kyllähän minä tiesin, että jossain vaiheessa Jamesinkin vanhempien täytyy kuolla, mutta silti. Tuo kohta, kun James sai kuulla isänsä tilanteesta, oli minusta todella hyvin kerrottu. Siinä oli juuri oikeanlainen tunnelma. Hyvä kohta.
Ja tuo, että Lily vain oli Jamesin luona tämän saatua kuulla asiasta, se oli ihanaa. Voi että minä rakastan noita kahta. Ihana pari. <3
Siriuksen ja Reguluksen koira-arvioinnit olivat tosi hauskoja. Ensin piti kyllä vähän aikaa miettiä, että häh, mitä tässä nyt oikein tapahtuu, mutta sitten, kun sen tajusi, tuo kohta oli todella hyvä.
Ja sitten, kun Sirius saa kuulla Jamesin isästä, voi että tuo(kin) kohta on hyvin kerrottu. Ihanaa. Ja vielä, kun Regulus on siinä tukemassa Siriusta. Siis oikeasti, tuo kohta oli aivan mahdottoman hyvä.


Täytyypä vielä sanoa, että minusta sinun kirjoitustyylisi ei ole sinäänsä mennyt huonompaan suuntaan. Memoryssa on selvästi enemmän kuvailua - joskus tosin liiaksikin, mutta se on vain pieni sivuseikka - ja totta kai hahmot muuttuvat vähän vanhetessaan. Nyt he kuitenkin ovat oikeassa elämässä, ei kaikkea voi enää ottaa vitsillä. Ja kyllähän tästä huumoriakin löytyy.

Ja tässä kommentissa en sitten muuta taidakaan tehdä kuin ylistää vähän sitä sun tätä, pahoitteluni, kamalasti en näistä luvuista ole huonoja asioita löytänyt.

Bulla

  • Ankeuttaja
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 7.4.07
« Vastaus #107 : Huhtikuu 10, 2007, 15:58:23 »
Miksi minusta tuntuu, että pakenet vakavaa aihetta huumorin taakse?

Ja toimiihan se. Nauratti vaikka kuinka monta kertaa, kun luin tätä, ja sitten tulee se isku, joka masentaa. Mutta niinhän se on oikeassakin elämässä, toisaalta. Ensin maailmaa katsotaan ruusunpunaisten lasien läpi, ja sitten ne riuhtaistaan pois, pakottaen katsomaan harmaata puolta. Näinhän Jamesille ja muillekin kävi.

Sinulla on tämä lapsenomainen huumori, joka puskee läpi synkimmästäkin tekstistä.

Vernon ja Petunia ovat ehkä jopa hieman karrikoituja, mikä ei varsinaisesti haittaakaan, pistää vaan silmään hieman. Mutta toisaalta, kukapa haluaisi tuntea myötätuntoa heitä kohtaan.

Olin itseasiassa hieman harmistunut, että Lily meni pyytämään anteeksi käytöstään Petunialta. Olisi saanut olla tuossa kohtaa ihan tunteeton vaan. (Tai sitten ne on ne "raskaushormonit" jotka pukkaa päälle.. *virn*)

En nyt oikein osaa sanoa mitään tästä, olenpahan vain tyytyväinen, että Remus ja Cinnamon alkavat taas lähentyä, vaikka sitä tyttöä inhoankin.

Bulla kiittää ja kumartaa.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 7.4.07
« Vastaus #108 : Huhtikuu 10, 2007, 16:22:56 »
Well, löysin ihanan Musen levyn kirjastosta ja ajattelin sen voimin pistää jatkoa, vaikka tämä seuraava onkin niin väliosa, että enemmistö lukijoista voi todennäköisesti pahoin ;) (en väheksy, kerron faktan. Ja voihan se olla positiivistakin - ainakin niiden mielestä, jotka ovat kinunneet väliosia jatkuvien juonenkäänteiden keskelle!) Tämä on äärimmäisen tapahtumaton ja vieläpä lyhyt luku, mutta oh well, tekee hyvää luoda tällaistakin ennen kuin ryhdyn terrorisoimaan Lontoota. Kirjallisesti, en kirjaimellisesti.

Bulla, totta kai minä pakenen vakavia aiheita huumorin taakse - niin tehdään aina! Joskus on yksinkertaisesti parempi nauraa kuin itkeä, ja luulen Siriuksen ja Jamesin olevan samaa mieltä. Plus suru erottuu paremmin joukosta, kun sitä verrataan järjettömään huumoriin. Olet oikeassa, Petunia ja Vernon ovat karrikoituja, mutta niin ovat kyllä muutkin hahmot. Tai ainakaan itse en ole vielä tavannut kaiken aikaa angstaavaa ihmissutta, naistenmiestä potenssiin kymmenen miljoonaa tai barbien ruumiillistumaa. Tällaisessa kevyessä tekstissä tyypittely on kuitenkin mielestäni ihan OK. Eri asia, jos tekisin vakavaa tekstiä ja haluaisin lukijoiden päättelevän luonteenpiirteet ovelasti luotuen rivien välistä, jotta voisin olla ylpeä itsestäni. Kiitos!

Amethyst, ei minua haittaa yhtään, vaikka laitatkin monta lukua samaan kommenttiin ;) saapahan tämäkin nälkäinen ficcari jokaisen kirjoittajan tärkeintä ravintoa. Kiitos!

Zenzibar, hyvä, jos sitä pakkaskukkamaista huumoria löytyy edes joskus, kun seuraavaksi tämä taitaa vakavoitua katastrofaalisesti... taas. Kiitos paljon!

Pferd, kiitos! Älä huoli, tulevaisuudessa pääset lukemaan Ariannasta... kyllästymiseen asti.

toyhto ja kilometrikommentti, kiitos kovasti! Minustakin tuntuu, ettei Alessandro ole kadonnut vielä kokonaan Cinnamonin elämästä, mutta saahan sitä tyttö toivoa, vai mitä? Olen muuten huomannut, että mulla tosiaan on paha tapa kirjoittaa Ariannaa vain toisten näkökulmasta - se on jotenkin helppoa, koska silloinhan Arianna on barbiepaperinukke, kun taas ollessaan itse kertojana se joutuu näyttämään aivonsakin. Tai no, ainakin joskus. Toivottavasti Arianna ei ole sulle täysin vastenmielinen hahmo, koska ikävä kyllä se taitaa nousta valokeilaan seuraavassa osassa... rakkaan Reguluksesi ohella. Minusta on muuten tosi ihanaa kirjoittaa Regulusta muiden näkökulmasta. Se jättää pois kaikki ikävät pienet ajatukset ja tuo esille ainoastaan sen hurmaavan herrasmiehen (joka on kyllä saanut liikaa vaikutteita Count the Secondsista ja kyllä, minä jatkan sitä. Haluan jatkaa. Kun vain keksisin, miten kirjoitetaan kuolonsyöjämaailmaa hienosti ja sekoamatta. Sinähän voit neuvoa, vai mitä? ;))

gardenia, kiitoksia kauniisti. Pidän Siriuksen ja Jamesin mielessä - ja vastaisuudessa kahdenkeskisiä hetkiä kyllä tulee. (Luulin kasvaneeni yli kaksimielisyydestä, mutta tuo kyllä herätti minussa oitis mielikuvia.)

Tosiaan, tämä on väliosa. Kiitos ja anteeksi.

 - Sharra

75.osa - Neiti Kapteeni
3.4.1980

Arianna työnsi likaiset sukat laukkuunsa, nosti luudanvarren olkapäälleen ja pujotti kevätkengät jalkoihinsa niiden keveyttä hämmästellen. Kohottaessaan jälleen katseensa hän näki huhtikuun ujon auringon kurkistelevan Rapakon Palloseuran pukukopin ikkunoista sisään. Pukeutumistila oli jo lähes tyhjä lukuunottamatta jahtaajakolmikon kahta muuta jäsentä, Thomas Knightsdalea sekä Rosemary Blanksia. Kukaan ei halunnut viipyä harjoituksissa kauempaa kuin täytyi.  
  “Samaan aikaan huomenna, vai mitä, Tom?” Rosemary teki lähtöä.
  “Mitä? Ai - ei.” Tom kohotti hajamielisesti katseensa papereistaan. “Huomenna ei ole harjoituksia. Saatte luvan pelata itsenäisesti, jos haluatte… Taisin unohtaa sanoa joukkueelle.”
  “Siltä näyttää”, Rosemary vastasi pikemminkin huvittuneena kuin vihaisena.
Tom huokaisi. “No, sille ei voi enää mitään. Esitä heille anteeksipyyntöni huomenna, minun täytyy mennä sairaalaan…”
  “Polviko taas?” Rosemary kysyi ilmeettömästi.
Tom nyökkäsi, vaikka jokainen huoneessa tiesi hänen valehtelevan. Silti asiaa ei otettu puheeksi. Tom oli käynyt sairaalassa jästityttöystävänsä kanssa vähintään kerran kuukaudessa siinä toivossa, että joku olisi keksinyt parannuskeinon tämän syöpään. Hän sai vastaansa joka kerta pelkkiä huonoja uutisia, mutta ei suostunut luovuttamaan - ei edes silloin, kun Selena sitä pyysi. Velhona Tomin oli vaikea ymmärtää, miten joku saattoi kuolla sairauteen, joka hänen omassa maailmassaan pystyttiin hoitamaan pois muutamalla oikealla loitsulla.
  “No, pidä hauskaa sairaalassa”, Rosemary toivotti latteasti ja lähti.
Ariannakin ryhtyi vetämään viittaa niskaansa.
  “Arianna, kuule, istuisitko vielä hetkeksi?” Tom pyysi työntäen paperinsa hetkeksi sivuun. “Olisi vähän asiaa.”
  “Anna tulla vain.”
  “Sinä tiedät tietenkin Selenasta?”
  “Tiedän.” Arianna ei vaivautunut lisäämään kapteeninsa kärsimyksiä huomauttamalla, että kaikki tiesivät Selena Redgravesta - nekin, joille ei ollut kerrottu asiasta.
Tom haroi hämillisenä punaista tukkaansa. “Olen vähän ajatellut ja päätin, että haluan viedä hänet pois täältä. Pysyvästi.”
  “Mitä tarkoitat?”
  “Hän on sairas, Arianna. Ajattelin, että olisi helpompaa, jos... jos hän olisi jossakin muualla, kun hän… auringossa, vaikka. Hän on aina halunnut käydä ulkomailla.” Tom käänsi katseensa poispäin, mutta Arianna saattoi silti nähdä miehen suupielten vääntyvän yrityksestä estää kyyneliä vuotamasta. Hän tuijotti hienotunteisesti luudanvartensa kahvaa.
Tom veti syvään henkeä. “Aion lähteä toukokuun alussa. Ymmärrät kai, mitä se tarkoittaa?”
  “Me tarvitsemme uuden jahtaajan.”
  “Ja kapteenin, luonnollisesti.”
Arianna jäykistyi. Tom nousi ylös penkiltään ja tuli hänen luokseen tarttuen hänen käsiinsä.
  “Sinä voisit olla kapteeni minun jälkeeni.”
  “Älä pelleile!” Arianna nykäisi kätensä irti. “En päässyt edes maajoukkueeseen!”
  “Se oli eri juttu. Se oli viime vuonna.”
  “Olen pelannut vain pari vuotta.”
  “Ja vuosikausia Tylypahkassa.”
  “Niin, lasten peliä! Jokainen sinun joukkueesi jäsenistä on kokeneempi kuin minä.”
  “Kokemuksesta voi olla haittaakin”, Tom muistutti. “Kokemus tekee eri taktiikoista rutiinia ja pysäyttää luovuuden. Sinulla on uusia, omalaatuisia näkemyksiä.”
  “Se on pelkkää riskipeliä.”
  “Juuri niin!”
  “Älä viitsi, Tom!” kiljahti Arianna. “Ei huispausliigassa pelata riskillä!”
Tom pudisti murheellisesti päätään. “Älä vain sano, että sinustakin on tullut noin kaavoihinkangistunut.”
  “Ehkä minusta on.”
  “Luulet vain.”
  “Tom, mikä sinua vaivaa? Haluatko sinä romuttaa joukkueesi maineen heti lähtösi jälkeen?”
  “Minä haluan uskoa, että siitä voi tulla jotakin“, ärähti Tom. “Muut pelaajat - Blanks, Blacklock, Coy, Robertson, Fowler - he ovat kyllä hyviä, ei siinä mitään. Mutta mitä tulee joukkueen johtamiseen... He ovat niitä pelaajia, jotka ovat tottuneet noudattamaan käskyjä.”
  “Ja minäkö sitten en ole?” Arianna haastoi uhmakkaasti. “Jos saan muistuttaa, en ole ikinä johtanut joukkuetta. James Potter oli kapteeni koulussa, ja sitä ennen - “
  “Jonkun on aina pakko olla ensimmäistä kertaa kapteeni”, Tom keskeytti kovalla äänellä. “En minäkään ole tätä ennen ketään komennellut.”
  “Mutta sinulta se onnistuu! Sinä tiedät, mitä teet!”
Mies hymyili huvittuneena. “Et ole ilmeisesti ollenkaan seurannut omaa peliäsi kentällä.”
  “Minä seuraan ryhmyjä, en omaa peilikuvaani!”
  “Sääli. Jos vaivautuisit tarkkailemaan joskus peliäsi, saattaisit huomata olevasi koko kentän uhkarohkein pelaaja. Ja sinä komentelet muita - vai oletko jo unohtanut, kun aloit huutaa Rosemarylle eilen?”
  “Se oli poikkeustilanne”, Arianna suuttui. “Hän ei tiennyt, mitä teki.”
Tom vain hymyili.
  “Älä virnistele minulle tuolla tavalla!”
  “Millä tavalla?” miehen hymy leveni entisestään.
  “No, niin kuin - niin kuin tietäisit jotakin, mitä minä en tiedä! Niin kuin minusta voisi tulla kapteeni!”
  “Tiedätkö, Arianna”, Tom lausahti kumartuen lähemmäs häntä. “Koko tämän keskustelun aikana et ole sanonut kertaakaan, ettet haluaisi olla kapteeni.”
Arianna, joka oli jo avannut suunsa uuteen vastalauseeseen, napsautti sen äkäisesti kiinni. Tom virnisti voitonriemuisesti.
  “Siinä näit.”
  “Äh, ei se mitään tarkoita. Kaikki haluavat salaa olla kapteeneja, se on fakta”, Arianna vähätteli. “Ei se välttämättä tarkoita, että pystyisi siihen.”
  “No, minä väitän, että sinä pystyt. Ja minä olen kapteeni, eli olen automaattisesti oikeassa.”
  “Diktaattorinkuvatus”, Arianna jupisi.
  “Älä huoli. Jos ryhdyt kapteeniksi, voit maksaa vahingon takaisin.”  
  “Minä en ole mikään kohtalokas kostaja!”
  “Sitten voit olla parempi ja demokraattisempi kapteeni kuin minä“, Tom sanoi tyynesti. “Hyväksy se, Arianna - sinusta tulee kapteeni, halusit sitä tai et.”
  “Ai, niinkö?” Arianna nosti leukaansa. “Väkivalloinko sinä ajattelit tunkea kapteeninnauhan paitani alle?”
  “Jos minun täytyy.”
  “Minä ja poikaystäväni emme hyväksy tunkeutumista yksityisalueelle.”
  “Sirius olisi minun puolellani tässä asiassa, jos kysyisin.”
  “Ihanko totta?” Arianna asetti kätensä lanteilleen.
Tom matki hänen eleitään. “Haluatko, että kutsun hänet tänne ja kysyn.”
  “Kuule, aiotko sinä ikinä luovuttaa?”
  “En, ellet sano kyllä. Arianna… onko rikos haluta pelastaa oma joukkueensa?” Tomin ilme muuttui kiusoittelevasta puhtaan anovaksi, ja Arianna unohti nopeasti teräväsanaiset vastalauseensa. Hän katsoi miestä silmiin.
  “Entä jos minä tuhoan sinun joukkueesi?” Arianna kuiskasi.
  “Sitten se johtuisi ainoastaan siitä, että olet ottanut riskejä ja olet ollut hyvä kapteeni. Sano nyt kyllä! Tiedät itsekin, että haluat!”
Arianna puri huultaan.
Tom hymyili haistaen lähestyvän voiton. “Tehdään sopimus, Bell. Minä ja Selena lähdemme vasta toukokuun lopussa, joten katsotaan, miten suoriudut otteluista siihen mennessä. Jos sinulla menee hyvin, sinä suostut.”
  “Ja jos minä pilaan kaiken - “
  “Sitten sinä itket ja suostut.” Tom virnisti pakkomielteisen huispaajan mielipuolinen katse silmissään.

***

Jo viiden minuutin kuluttua Arianna seisoi urheiluhallin ulkopuolella valmiina nousemaan Poimittaislinjaan. Tomin sanat pyörivät edestakaisin hänen mielessään. Olla kapteeni - millaista se olisi? Kuka tahansa ottaisi sellaisen kunnian ilomielin osakseen, mutta entä vastuu? Päivän Profeetan otsikoiden kautta Arianna tiesi, että voiton hetkellä kapteeni sai kaiken ylistyksen osakseen, mutta myös häviön vasara iski häneen kaikkein raskaimpana. Kestäisikö hän arvostelua, epäilyksiä, tuomiota? Osaisiko hän johtaa joukkuetta?
Syvällä omissa mietteissään Arianna raahasi urheiluvälineensä bussiin. Hän oli aikeissa siirtyä suosiolla bussin perälle, kun tutut kädet viittilöivät hänelle puolimatkasta. Hän ehti jo kuvitella, että kyseessä oli Sirius, kun miehen kasvoilta pilkistävät arvet pistivät hänen silmiinsä.
  “Hei, Regulus”, Arianna sanoi jäykästi.
Mies nyökkäsi tervehdykseksi. “Huispaustreeneistä tulossa? Kassista päätellen kyllä.”
  “Äh, minä tapoin taikaministerin ja sulloin hänet tänne. Heitän hänet ikkunasta heti ensimmäisen tilaisuuden tullen“, Arianna sanoi vakavasti.
Reguluksen arpiset suupielet nytkähtivät ja hän taputti paikkaa vieressään. “Istu ihmeessä.”
  “Sinun viereesi?”
  “En minä pure, Arianna.”
  “Minä en luota sinuun”, Arianna sanoi suoraan. “Tulen toimeen sinun kanssasi, koska Sirius toivoo sitä. Mutta muuten... olet edelleen huijari.”
  “No, nyt kun olet saanut sen selvitettyä, voitkin istua. Lupaan, etten puhu sinulle totta.” Regulus hymyili huvittuneena.
Arianna vilkuili ympärilleen pakotietä etsien. Hän voihkaisi nähdessään pullean, krokotiilia sylissään puristavan naisen valtaavan viimeisen vapaan paikan bussin alemmasta kerroksesta. Olisiko ylemmällä tasolla tilaa?
  “Arianna”, Regulus sanoi murheelliseen sävyyn.
Hän lysähti mielenosoituksellisesti alas miehen vierelle ja puristi urheilukassinsa syliinsä. “Yksikin väärä ele ja pieksen sinut luudallani.”
  “Sirius-rukka”, Regulus huokaisi. “Täytyy olla kovaa elää joka päivä veitsenterällä.”
  “Ei minulla mitään häntä vastaan ole.”
  “Ymmärrän vihjeen. Olen inhottava ja niljakas ja ruma, joten ansaitsen hitaan ja tuskallisen kuoleman. Mieluiten grillattuna, vai mitä?”
  “Miksi sinä teet tuota?” Arianna puuskahti.
  “Teen mitä?”
  “Leikit mukavaa!”
Regulus kohotti kulmiaan. “Onko se rikos?”
  “On, kun me molemmat tiedämme, ettet tarkoita sitä alkuunkaan! Minä olen puoliverinen ja sinä vihaat minua.”
  “Ehkä sinulla on korvaavia ominaisuuksia”, Regulus ehdotti virnistäen leveästi.
Arianna tuijotti kiinteästi kuolonsyöjän keltaisia hampaita. “Milloin olet viimeksi käyttänyt hammasharjaa?”
  “Luola on hyvä asuinpaikka, mutta sieltä puuttuu tietyt mukavuudet, jos ymmärrät, mitä tarkoitan“, Regulus vastasi vakavana.
  “Joten? Vaihda ammattia!”
  “Pitäisikö minusta sitten tulla Rapakon Palloseuran seuraava tähti?” Regulus kysyi kärsivällisesti. “Poseerata minihameessa Päivän Profeetalle ja teeskennellä vakavasti otettavaa urheilijaa?”
  “Mikset vain painu helvettiin?” Arianna mutisi loukkaantuneena.
  “Auts”, Regulus lausahti pehmeästi. “Ne ovat näköjään oikeassa sanoessaan, että totuus sattuu.”
Arianna pyörähti ympäri penkillä niin, että hänen siniset silmänsä upposivat raivoisina Reguluksen omiin. “Ihan vain tiedoksesi, että minusta tulee vielä kapteeni! Oikea urheilija!”
Hän läimäytti kämmenen suunsa eteen omien sanojensa hämmentämänä.
Regulus katsoi häntä tarkkaavaisesti. “Näytät siltä kuin haluaisit niellä kielesi. Menitkö kenties möläyttämään salaista tietoa?”
  “Äsh”, Arianna mutisi katse käsiin luotuna. “Se vain oli epätosi fakta. Sellainen, jota en halua toteuttaa.”
 “Haluatko selittää tarkemmin?”
Kieltävä vastaus pyrki Ariannan huulille, mutta hän nielaisi sen viime tipassa ymmärtämättä kunnolla itsekään, miksi. Ehkä hän oli epätoivoinen, tai kenties hän yksinkertaisesti kaipasi kuulijaa. Ensi alkuun sanat takertelivat, mutta hetken kuluttua hän huomasi vuodattavansa Regulukselle koko vihaisilla sihahduksilla korostetun tarinan siitä, miten Tom kuvitteli tekevänsä hänestä Rapakon Palloseuran kapteenin.
  “En suoraan sanottuna ymmärrä, mitä valitettavaa sinulla on”, Regulus sanoi hänen päästyä puheensa loppuun. “Kapteeni… sehän on hyvä työ.”
  “Ahdistava”, Arianna tuomitsi.
  “Miten niin? Voit korkeintaan epäonnistua.”
  “Juuri niin!”
Regulus hymyili ylemmyydentuntoisesti kuin olisi katsellut lasta, eikä suinkaan itseään vuotta vanhempaa tyttöä. “On olemassa pahempiakin vaihtoehtoja kuin epäonnistuminen.”
  “Kuten?”
  “Kuolema”, mies vastasi helposti.
Arianna rypisti otsaansa. “Oletpa dramaattinen.”
  “Blackin poikien sukuvika. Kuulehan, Arianna, jos saisit tehdä yhden ainoan asian ennen kuolemaasi, mitä sinä tekisit?”
  “Miten niin?”
Regulus kohautti olkapäitään ja risti käsivarret niskansa taakse. Ele oli hyvin samanlainen kuin Siriuksen - huoleton ja viimeiseen saakka itsevarma - mutta se ei pettänyt Ariannaa. Sirius oli aina vältellyt hänen katsettaan ollessaan huolissaan, ja veljeksistä nuorempi tuntui perineen saman taipumuksen.
  “Kai minä vain kertoisin rakastamilleni ihmisille, että rakastan heitä“, Arianna sanoi epäröiden. Miten hän oikein oli joutunut mukaan tähän keskusteluun?
Regulus heilautti kättään. “Klisee. Odotin sinulta jotakin persoonallisempaa.”
  “Ja sinäkö sitten säntäisit heittämään menninkäisiä entisen opettajasi ikkunaan? Koska voihan se olla hieno teko, ja niin poispäin, mutta viimeisenä tekona se on aika köyhä.”
  “En ole ikinä ymmärtänyt, miksi ihmisillä on niin kova kiire tunnustaa rakkautensa ennen kuolemaa”, Regulus sanoi tuijottaen ulos ikkunasta käsi poskella. “Se vain kasvattaa ikävää.”
  “Sinäkin taidat olla niitä, vai mitä?” Arianna kysyi hiljaa.
  “Mitä?”
  “Niitä, joiden mielestä on parempi olla välittämättä kuin välittää ja menettää.”
Siihen Regulus ei sanonut enää mitään, ja kun Poimittaislinjan bussi pysähtyi kirskuen Viistokujalle, saattoi Ariannakin jättää keskustelun sikseen. Hän hymyili miehelle epäröiden ja kipusi alas kadulle pohtien mielessään, mikä oli saanut Regulus Blackin ajattelemaan kuolemaa.

***

  “Hyviä uutisia, kaverit!” James pudottautui sohvalle Peterin ja Remuksen väliin.
  “Onko sota lopetettu?” Peter kysyi oitis.
  “Tuleeko joulu aikaisin?” Remus uteli vinosti hymyillen.
  “Onko Ruikuli karkotettu maasta?” Sirius nosti päätään.
James nyrpisti nenäänsä. “Te olette toivottomia.”
  “Anteeksi, Sarvihaara”, Remus pahoitteli aina vain hymyillen. Hän hymyili tätä nykyä usein - niin usein, että olisi voinut epäillä, oliko hymy aito vai ei. “Mitä on tapahtunut?”
  “Lily ja minä löysimme asunnon.”  
  “Lopultakin!” Peter nosti nyrkkinsä ilmaan.
  “Tiedetään”, James virnisti. “Lily on itkenyt jo kuukausitolkulla sitä, että joudumme kasvattamaan lasta ruokakomerossa, niin että voitte varmaan kuvitella, miten helpottunut hän on, kun meillä on nyt kaksi makuuhuonetta ja olohuone ja keittiö. Niin, ja leijuva kylpyamme.”
  “Leijuva?”
  “En minä tiedä, mitä sillä tehdään, mutta se kuulostaa hienolta!”
  “Minä keksin kyllä sille montakin käyttötarkoitusta”, Sirius sanoi silmät pahanilkisesti kiiluen.
Toiset eivät kiinnittäneet häneen mitään huomiota. Kuultuaan huonot uutiset herra Potterista Sirius oli ottanut suorastaan asiakseen käyttäytyä niin hilpeästi ja kaksimielisesti kuin suinkin, ja koska muut kelmit tiesivät sen olevan hänelle tärkeää, eivät he puuttuneet asiaan. Blackin suvun vanhassa talossa vietettyjen vuosien aikana Sirius oli oppinut varjelemaan tunteitaan, eikä ystävyys kelmeihin ollut vielä kitkenyt tuota salailevaa piirrettä hänestä.
  “Ihan totta, kaverit“, Sirius sanoi kovempaa, kun hänen sanoihinsa ei reagoitu. “Kuvitelkaa nyt, kun lumoaisi sellaisen ammeen leijumaan perässään! Puitteet hauskanpitoon olisi taattu olosuhteissa kuin olosuhteissa.”
  “Jos suuntaisit edes osan tuosta käytännöllisyydestä kotitöihin, meillä saattaisi olla aina välillä puhtaita astioitakin”, Remus vihjaisi.
  “Onneksi minä asun yksin”, Peter sanoi äänellä, josta kuuli, ettei hän tarkoittanut sanojaan alkuunkaan. “Saan tiskata ja olla tiskaamatta kun haluan.”
  “Sinä oletkin Peter Piskuilan, ison pahan mopin herra“, vinoili Sirius. “Meidät muut on luotu oikeaan toimintaan.”
  “Jos nyt haluaa kutsua leijuvan kylpyammeen vainoamista toiminnaksi…”
  “Ei sille voi mitään”, James huokaisi teatraalisesti. “Anturajalka on syntynyt maailmaan, jossa on korkeat ikärajat.”
Sirius nyökytteli pontevasti. “Voisin painattaa itselleni paidan, jossa lukee LAPSILTA KIELLETTY.”
  “Entä minkä sinä lasket lapseksi? Neljävuotiaan?”
  “Minä olen kiinnostunut vain henkisesti samalla tasolla olevista naisista”, Sirius sanoi loukkaantuneeseen sävyyn.
  “Eli nelivuotiaista”, Peter summasi ytimekkäästi.
  “Onko kenellekään täällä rotanmyrkkyä?”
  “Älä viitsi olla ylidramaattinen, Anturajalka. Ei haukku haavaa tee”, James neuvoi.
  “Ei, mutta sylki voi lentää silti!”
  “Missä tämä sinun ihmeasuntosi sijaitsee, Sarvihaara?” Remus keskeytti kovaan ääneen. “Kai te Lilyn kanssa pysytte Lontoossa?”
  “Joo, me muutetaan kerrostaloon Hopeisentoivonkujalle. Se on ihan taikaministeriön lähellä.”
  “Milloin te muutatte?”
  “Heti, kun kamat on kasassa“, James vastasi otsa rypyssä. “Tai siis, niin minä ainakin toivon. Lily kerää ruokakomeroon koko ajan lisää lastentarvikkeita, joten olisi mukava saada ne uuteen asuntoon, ennen kuin niiden kantamiseen tarvitaan norsu.”
  “Olen iloinen sinun olemassaolostasi, Sarvihaara”, Sirius virnisti. “Pelkkä sinun ongelmiesi kuunteleminen riittää vakuuttamaan minulle, etten ikinä halua siirtää geenejäni eteenpäin.”
  “Sanot noin nyt. Odota vain, kun joudut lastenvahdiksi ja ihastut vauvaan niin täydellisesti, että suorastaan rukoilet Ariannaa ryhtymään lastesi äidiksi. Ja tuon teorian siis esitti Lily, en minä.”
  “Missä pikkusisko nyt on?”
  “Ulkona Alicen kanssa”, James huokaisi. “Frank ei olisi halunnut päästää heitä, koska Lily kuulemma tartuttaa Alicen päähän ties mitä vainoharhaisia ajatuksia siitä, miten lapsen voi kasvattaa väärin ja sitten Alice menee itkien kotiin, mutta… no, ei kai raskaana olevia naisia voi estääkään?”

***

Lily ja Alice vaelsivat käsi kädessä pitkin Hopeisentoivonkujaa ihaillen vanhanaikaisia, kukitetuin ikkunanpielin koristettuja kerrostaloja, jotka reunustivat lumen alta paljastuvan hiekkatien täyttämää katua. Kummallakaan heistä ei ollut kiire minnekään; he ainoastaan kävelivät ja katselivat ympärilleen kuin heillä olisi ollut koko maailman aika käytettävissään. Aina välillä jompikumpi nappasi yhteisestä pussista liekitetyn hedelmän ja pisti sen kielensä alle.
  “Kummallista, miten rauhallista täällä on”, Alice hämmästeli maistellessaan paahdettua papaijaa. “Eikä yhtään Killan kokousta koko maaliskuussa. Voisi kuvitella, että olemme painuneet maan alle.”
  “Tai että Voldemort on”, Lily lisäsi mietteliäästi. Kukaan ei ollut kuullut pimeyden lordista tai kuolonsyöjistä sanaakaan koko maaliskuussa, mutta kukaan ei myöskään erehtynyt iloitsemaan asiasta. Tyyntä myrskyn edellä oli sanonta, johon Iso-Britannian velhot uskoivat.
  “No, mitä siitä nyt“, Alice huoahti tyytyväisenä. “Tuo teidän tuleva kotinne on sitten kaunis! Onko täällä puistoja lähellä?”
  “En ole tarkastanut vielä“, tunnusti Lily.
  “Sinun täytyy! Lapsi ei ole lapsi, jos se ei saa leikkiä. Minä ainakin aion tuoda Colinin tänne joka aamu, kunhan hän oppii kävelemään.”
  “Colinin?” Lily rypisti otsaansa. Viimeksi kun he olivat puhuneet asiasta, Alice oli päättänyt kivenkovaan nimetä lapsensa Abrahamiksi. Colin oli sentään jo edistystä.
  “Me juttelimme asiasta Frankin kanssa ja hän sanoi, että jos pojan nimeksi tulee Abraham, hän ei tunnusta sitä omakseen.” Alice näytti haikealta, vaikka hymyilikin samalla seesteisesti.
  “Te olette sitten varmoja siitä, että se on poika?”
  “Emme kestäneet jännitystä! Etkö sinä aio ottaa selvää etukäteen?”
Lily hymyili itsekseen. “Mitäpä tuosta. Kelmit haluavat kuitenkin lyödä vetoa asiasta, joten olisi julmaa pilata heidän ilonsa.”
  “On hassua kuvitella Jamesia isänä. Hän on niin…”
  “Henkisesti viidennellä luokalla, tiedetään. Mutta hän on tosi innoissaan. Ja kun sitä ajattelee tarkemmin… hänestä tulee hyvä isä.”
  “Hassua se on silti. Kuin olisi itsekin kasvanut aikuiseksi.”
Vaaleankeltaisen ja limenvihreän sekainen pyörremyrsky pyyhälsi heidän ohitseen virvatulen lailla. Sitä seurasi toinen samansävyinen olento, jonka askeleet olivat tasaisempia, mutta eivät vähääkään riehakkaampia. Pyörremyrskyä säesti raikuva nauru.
  “Aikuiseksi, huh?” Lily nauroi katsellessaan, kuinka hurrikaanit Cinnamon ja Remus hidastivat vauhtinsa takaisin kävelyyn ja jäivät seisomaan puun alle joidenkin metrien päähän. Mitä ilmeisemmin kaksikko oli lenkillä, sillä molemmilla oli yllään urheiluvaatteet ja lenkkikengät. Mitä he Hopeisentoivonkujalla tekivät, sitä Lily ei tiennyt.
  “Remuksen tyttöystävä kuulemma karkasi Itävaltaan”, Alice sanoi niin hiljaa, ettei vaatteitaan oikova kaksikko voinut kuulla hänen sanojaan. “Kurja juttu.”
  “Hänellä on korvaavaa toimintaa, jos ymmärrät, mitä tarkoitan. Heillä molemmilla on“, Lily lisäsi jokseenkin ylpeästi. “He alkavat parantua. Eikä siihen tarvittu yhtäkään retkeä makuuhuoneeseen, jossa heidän ei pitäisi olla. Heistä on tulossa oikeita ystäviä.”
  “Aikuistumista se on, usko pois“, vakuutti Alice. Hän hymyili katsellessaan kaksikkoa, joka nyppi kevään ensimmäisiä lehdenpoikasia toistensa hiuskuontaloista. Kuin kiintymystään osoittavat simpanssit, Lilykin ajatteli. Niin elämän kuului mennäkin - normaalisti, ystävyydenosoitusten ja juoksulenkkien lomassa, ilman huolta lordi Voldemortista tai taisteluista. Kunpa elämä olisikin voinut jatkua sillä tavoin loputtomiin.
  “Entä Cinnamon ja se hänen italialaisensa? Onko heillä vielä jotakin meneillään?”
Lily ravisti päätään. “Alessandrokin on niin hiljaa, että voisi kuvitella hänen luovuttaneen. Cinnamon ainakin on tehnyt niin.”
  “Oletko varma?”
  “Ei hän ainakaan ole sanonut mitään.”
Alice hymyili surumielisesti käsi tottuneesti vatsan päällä. “Luulisi Tylypahkan opettaneen sinullekin, ettei puhuminen ja tunteminen ole ollenkaan sama asia.”
Lily oli aikeissa vastata, kun Remus ja Cinnamon saivat vaatteensa ojennukseen ja pyrähtivät jälleen yhtä jalkaa tiehensä. Jäljelle jäi pelkkä tummana pölisevä pilvi, joka sekin katosi pian hämärään iltaan.
Alice huokaisi ja kurotti ottamaan uuden papaijan. “Olisi ihanaa, jos kaikki voisi aina olla hyvin.”



Marmakurma

  • Ankeuttaja
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 10.4.07
« Vastaus #109 : Huhtikuu 10, 2007, 18:13:19 »
En olekkaan kommentoinut pitkään aikaan. Luulen että osasyy ainakin on siinä että en ole keksinyt mitään sanottavaa, koska tekstissä ei ole ollut kirjoitusvirheitä ja se on ollut muutenkin hyvin sujuvaa.

Pidän tavastasi kirjoittaa - vaikkakin kirjoitustapasi on muuttunut hyvinkin paljon. Luin tässä eräänä päivänä pakkaskukkien alkua, Pakkaskukkien loppua, Memoryn alkua ja sitten taas näitä viimeisempiä kirjoittamiasi. Kaikissa oli selvästi huomattavissa kirjoitustavan vaihtuminen ja mikä parasta aina vain parempaan suuntaan. Pidän kyllä nykyisestä kirjoitustavastasi, mutta jotakin tekstistä puuttuu mitä siinä oli ennen. Ehkäpä se kevyt ja huoleton fiilis puuttuu - jonka toki ymmärrän (senkin), onhan Voldu voimissaan.

Kaipaan Kelmeilyä, vaikkakin ymmärrän että hahmot ovat kasvaneet ja niin edespäin, mutta kaipaan sitä silti. Ja mihin on jäänyt Jamesin (ja Siriuksen) pilapuoti hanke-juttu? Kehittelevätkö he vielä pilailuvälineitä?
Kaipailen myös lisää Jamesin ja Siriuksen juttutuokioita - onnekseni sanoit että niitä on tulossa.
Killan kokouksista olisi hienoa kuulla enemmän muuten.

Regulus on aivan ihana. Mutta mitä hänellä on mielessä? Olen samalla kannalla kuin Arianna - Miksi tyyppi esittää mukavaa? Ja p*rhanan Regulus kun istuttaa muiden mieliin ajatuksia että Sirius on petturi, vaikka eihän Regulus voi sitä tietää.... mutta silti. Regulus saa sen kaiken anteeksi ja ihan vain siitä tosiasiasta että sattuu olemaan niin ihana. Pidän sun Reguluksesta, se on samalla vakava, hauska ja huolettoman rento, mutta ei silti sellainen "sika" kuin kaikki muut kuvailee sen.

Toivoisin hieman lisää myös Peterin näkökulmasta katsottuna asioita, mielestäni et ole kuvaillut Peterin näkökulmasta pitkään aikaan mitään, vai kuvittelenko vain? Mielestäni osaat hyvin kuvailla Peterin ajatuksia, vaikka en hahmosta pidäkkään, niin saat sen tuntumaan ihan inhimilliseltä (muut kun tuppaavat aina kirjoittamaan Peteristä pelkät ne huonot puolet ja että hän olisi muka ihan tosta noin vaan mennyt pahiksien puolelle sen kummempia miettimättä).

Surullista ajatella että tämä lähestyy jo pikkuhiljaa loppuaan - kohta Harry syntyy ja sitten... Voi.

Mutta juu, tämän ei-niin-hyvän lyhykäisen palautteen jälkeen koittaa aika jolloin pitää mennä tekemään läksyjä ei-niin huolellisesti.

Muoks// Kirjoitusvirheitä hieman pois ym säätöä.
« Viimeksi muokattu: Huhtikuu 13, 2007, 15:28:40 kirjoittanut Marmakurma »

Poissa toyhto

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
    • LJ
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 10.4.07
« Vastaus #110 : Huhtikuu 11, 2007, 15:30:08 »
Minä olen kyllä ihan väärä ihminen puhumaan kuolonsyöjämaailmasta kirjoittamisesta ilman sekoamista :D Eiköhän siitä puhuminen kuulu jollekin, joka oikeasti osaa sen. Mutta luulen, että mahdollisuudet oppimiseen ovat paljon paremmat, jos edes yrittää (eikä se nyt ihan mahdotonta voi olla), joten siitä vaan kirjoittamaan Count the Secondsia ;) (Paitsi että minulla ainakin on juuri nyt sellainen olo, että kirjoittaa pitäisi mutta psykologia ja huominen saksa painavat niskaan...)

Tässä osassa oli vähän samanlainen tunnelma kuin Lilyllä kävelyllä: tyyntä myrskyn edellä ^^ Ja se oli sanottu neutraalisti, sillä minä kyllä tykkäsin. Sinä osaat kirjoittaa toimintakohtaukset juoneen uskottavasti ja juoni on kivan vaihtelevat ja tapahtumarikas, mutta kyllä on ihana lukea myös tällaisia rauhallisempia osia, joissa on sujuvaa dialogia ja Remus ja Cinnamon lenkillä (urheilupukujen väreistä tuli ihan kahdeksankymmentäluku mieleen, pisteet siitä!) ja ennen kaikkea Regulus.

Reguluksen ja Ariannan keskustelu olikin ehkä suosikkini koko tästä osasta. Muutenkin tässä oli mukavaa vaihtelua hahmojen osalta: Arianna pääsi taas ääneen, Regulus oli kohtalaisen suuressa osassa ja Lilyä ja Jamesia nähtiin muuallakin kuin vaaleanpunaisessa vauvamaailmassa :) Mutta Regulusta oli tosiaan tavattoman ihana nähdä (yllätys) ja minusta oli myös kiva ratkaisu, että laitoit Ariannan juttelemaan hänen kanssaan. Dialogia oli mielenkiintoista seurata ja siinä oli juuri sopivia pieniä yksityiskohtia, jotka kiinnittivät ainakin tämän lukijan huomion: keltaiset hampaat, luolajutut, ja erityisesti tuo nerokas "mitä tekisit jos kuolisit kohta" -kysymys. Tuollaiset yksityiskohdat toimivat tekstissä kauhean hyvin, koska lukija saa arvailla tulevaisuutta ja ennen kaikkea tuntea itsensä fiksummaksi kuin hahmo (tässä tapauksessa Arianna, jolla ei tietenkään ole sitä tietoa Reguluksen kohtalosta mitä meillä on; vaikka minä nyt ehkä olen vähän väärä henkilö puhumaan yleisesti, kun olen tainnut keskustella sinun kanssasi tämän ficin regulusasioista enemmän kuin täällä on julkisesti ilmoiteltu).

Auh, minua surettaa jo pelkkä ajatus, että Regulus listiintyisi. Tietysti se on väistämätöntä, mutta nautin kauheasti niistä kohdista, joissa hän on. Sinun sivuhahmo-Reguluksesi yksinkertaisesti on ihanaa luettavaa. Koska hän ei ole pääosassa, hänen hahmoonsa ei ole menty niin syvälle, että minua häiritsisivät jotkin hänen hahmonsa tulkintaan liittyvät mielipide-erot, eikä minun tarvitse olla mustasukkainen hänestä *naur* Ja kuitenkin hän on sivuhahmoksi todella loistava ja persoonallinen, kauhean elävä; en muista milloin viimeksi olisin ollut näin kiinnostunut sivuhahmon elämästä. Tämä hehkutus nyt on vähän puolueellista, koska pidän kauheasti Reguluksesta ja pidän myös sinun tavastasi kirjoittaa Regulus (mikä on suoraan sanottuna melkoinen ihme, sillä vaikka minä tiedän paljon hyviä Reguluksesta kertovia tarinoita, nautin hyvin harvoin Reguluksesta lukemisesta), mutta loistavasti olet joka tapauksessa saanut hänet eläväksi ja todelliseksi, vaikka tarinaa ei ole kerrottu hänen kauttaan lainkaan.

Tuo Reguluksen "mitä tekisit, jos tietäisit kohta kuolevasi" -kysymys oli tavattoman hyvä ja osuva veto. Ariannan ja Reguluksen keskustelu oli muutenkin mielenkiintoinen, mutta tuo teki siitä vielä tuplasti mielenkiintoisemman. Oli suorastaan kutkuttavaa lukea, miten Arianna hämmästeli Reguluksen kysymystä, ja Regulus käytti siriusmaisia eleitä peittääkseen huolestuneisuuttaan. Siriuksen ja Reguluksen eleiden samankaltaisuden mainitseminen oli hieno juttu; se ikään kuin toi taas hienovaraisesti esille Siriuksen ja Reguluksen veljeyttä ja toisaalta muistutti, että hei, Ariannahan tosiaan on seurustellut kutakuinkin ikuisuuden Reguluksen veljen kanssa. Ariannan suhtautuminen Regulukseen oli myös onnistunut, sopivan epäluuloinen ja sellaiseksi jäikin, vaikka tyttö kuitenkin päätyi tilittämään ajatuksiaan aika lailla.

Lainaus
  “No, nyt kun olet saanut sen selvitettyä, voitkin istua. Lupaan, etten puhu sinulle totta.” Regulus hymyili huvittuneena.

Ääh, virnistelen täällä vieläkin. Kirjoitit Regulukselle kauhean monta ihanaa repliikkiä, joiden lukemisesta minä nautin aivan kauheasti ja naurahtelin itsekseni. Taidan muuten loppujen lopuksi olla kauhean puolueelinen: Reguluksen huumori iskee minuun kuin tavallista painavampi vasara, mutta Jamesin ja Lilyn huumori taas ei pahemmin. Tulin vasta tässä vaiheessa miettineeksi, että se varmaan johtuu siitä, etten pidä Jamesista ja Lilystä hahmoina (en missään tarinassa nykyään, tämä ei ole poikkeus), kun taas Reguluksesta... no. Joka tapauksessa ajattelin sanoa, että Reguluksen puheet olivat ihanan vitsikkäitä mutta silti jollain tavalla piilotetun vakavia niin, että vakavuus silti kuulsi ainakin lukijalle läpi, vaikka Arianna hieman taisikin ihmetellä. Pidän siitä, miten vakavuus ja ihanat heitot olivat samaan aikaan läsnä. Ah ja nam.

Nyt eksyin taas miettimään näiden hahmojen tulevaisuutta. Sirius ja Arianna ilmeisesti eroavat viimeistään siinä vaiheessa, kun Sirius joutuu Azkabaniin, ja tässä vaiheessa minusta kyllä näyttäisi, että he selviävät yhdessä sinne saakka. Heidän suhteensa tuntuu nykyään paljon vakavammalta kuin joskus, vaikka siinä on edelleen se sama ihana huolettomuuden tunne; ehkä se johtuu siitä, että nuo kaksi ovat kuitenkin menneet kutakuinkin harmaan kiven läpi pysyäkseen yhdessä. Minulla on sellainen tunne, että he kyllä roikkuvat toisissaan kiinni vaikka väkisin ainakin sinne Azkabaniin saakka.

Cinnamonin kohtalo minua edelleen huolettaa. En enää muista mitä olen udellut sinulta muissa yhteyksissä ja mitä olet kirjoittanut tänne, joten en oikein voi mennä heittämään tänne mitään arvailuja, mutta surettaa jo pelkkä ajatuskin, että Cinnamonille kävisi (/käy) huonosti. Toisaalta Cin on ehkä sellainen hahmo, että minun on vaikea kuvitella hänelle onnellistakaan loppua. Tällä hetkellä olen ihan innoissani hänen ja Remuksen välien kehittymisestä; olisin tyytyväinen jo siihenkin, että he säilyisivät ystävinä, jos eivät enää ihan rakastu toisiinsa.

Alicea oli mielenkiintoista tavata. Odotan jo innolla, millaisen hahmon kirjoitat hänestä siihen toiseen projektiisi; olen tottunut ajattelemaan häntä aika harmaana ja värittömänä ehkä juuri Nevillen innostamana, mutta toisaalta, mistäpä me sen tosiaan tietäisimme... Alicellahan saattaa olla takanaan vaikka kuinka hurja nuoruus, ja toisaalta hänen tarinansa loppu on niin traaginen, että siitä saa kai melkein mitä vaan kirjoitettua. Alicen ja Lilyn rauhallinen "vatsojenkanssakävely" oli mukavaa luettavaa, vaikka kaikkiin noihin vauvajuttuihin on hyvin vaikea suhtautua tai edes niiden IC:ydestä sanoa yhtään mitään, kun itsellä ei onneksi ole mitään tekemistä asian kanssa, ei edes vauvoja suvussa ^^ Olen luultavasti sanonut tämän ennenkin, mutta minä pidin siitä ratkaisusta, että Lily ja James eivät ottaneet tietoa Harry-vauvan tulemisesta heti avosylin vastaan - niin kuin sanotkin, Lily nyt on mahdottoman nuori, ja alusta saakka positiivinen ja peloton suhtautuminen olisi tuntunut varmasti vain vähän kummalliselta. Sen sijaan tällainen hiljainen asian hyväksyminen on minun mielestäni paljon uskottavampaa.

Selvä, ei tämän pidempää kommenttia (ts. enempää Regulus-hehkutusta) tällä kertaa. Kiitoksia tästä osasta (ja Reguluksesta), jään odottelemaan jatkoa (= toivottavasti lisää Regulusta) ja miettimään, pitäisikö kenties avata saksan tai psykologian kirja :)

//Muoks. Ääh, korjasin varmaan sata virhettä, vaikken edes vilkaissut tätä kommenttia kuin sivusilmällä katsellessani, olisitko sattunut lisäilemään jatkoa. Pitäisi varmaan opetella kirjoittamaan ^^
« Viimeksi muokattu: Huhtikuu 14, 2007, 13:50:28 kirjoittanut toyhto »
Half the work that is done in the world is to make things appear what they are not.
- E.R. Beadle

Neilikka

  • Ankeuttaja
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 10.4.07
« Vastaus #111 : Huhtikuu 13, 2007, 23:57:23 »
Ton toyhton kommentin jälkeen on paha edes yrittää tehdä hyvää kommenttia, mutta tunsin itseni jotenkin saamattomaksi kun huomasin etten ollut kommentoinut vähään aikaan:)

Reguluksen lisääminen tekstin joukkoon on yksinkertaisesti tuonut siihen jotain aivan uusia piirteitä, ja pidän siitä tosi paljon. Siriuksen ja Reguluksen "suhteen" esilletuominen tällä tavalla paljastaa ilokseni Siriuksestakin jotain uutta ja erilaista. On vähän myös kummallista, miten Sirius näin monen vuoden jälkeen tavallaan on löytänyt Reguluksen uudelleen, mutta ainakin omasta puolestani olen tästä juonikäänteestä varsin iloinen; Reguluksen ja Siriuksen sananvaihdot ovat jotain aivan ihanaa! Surun peittämin huumorilla ja  eräänlaisella välinpitämättömyydellä on muuten ehdottoman Siriusmaista, hyvä!

Olisin odottanut Ariannalta ehkä vähän jotain erilaisempaa tohon "mitä haluaisit tehdä ennen kuolemaasi"-kysymykseen, aivan kuten Reguluskin, ja mun mielestä koko tilanne jäi vähän kesken. Toivon mukaan Regulusta keskutelemassa Ariannan kanssa saadaan kuulla lisää:) "En minä pure, Arianna" - ilmaisu sai koko tilanteen vaikuttamaan jotenkin tuttavallisemmalta, vaikka sitähän se ei oikeastaan ollut. Ja voin vain kuvitella kuinka Arianna joutui raivonpartaalle, kun Regulus, hänen niin-sanottu vihamiehensä, kutsuu häntä etunimellä. Regulus kuulostaa muuten ainakin minun silmiini varsin pahaenteiseltä puhuessaan kuolemasta noin... dramaattisesti. Hihii, mä vähän arvelen, että mun ne jotkut kauan sitten tekemät hienot teoriat Ariannan ja Siriuksen mahdollisesta kihlautumisesta saattaisi toteutua? Toi Reguluksen puhuminen asiasta tolla tavalla sai mun mielen kääntymään taas siihen suuntaan;> Reguluksen mielipiteet Ariannan kapteeniudesta vastaa muuten aika lailla omiani, ja minä ainakin olisin tavallani imarreltu jos saisin tuollaisen kunnian osakseni. Ariannasta tulee hyvä kapteeni, ja oli mielestäni mukava saada hänenkin elämäänsä jotakin uudistusta tavallisen huispauksen, Siriuksen sekä killan/sodan ohelle.

Kuten toyhto (ainakin) jo sanoikin, tätä lukua todella kuvasi parhaiten tuo Lilyn lausuma "tyyntä myrskyn edellä", ja myönnän, että joka hetki Lilyn ja Alicen kävellessä, olin varma että kohta nurkan takaa hyppää kymmenen kuolonsyöjää. Remus ja Cinnamon tuolla tavoin juoksemassa herättelee varmasti monen toiveita tai pelkoja heidän uudelleen rakastumisesta, mutta mä en jotenkin usko siihen. On tietenkin hyvä, että he ovat "löytäneet toisensa", molemmat kun ovat nyt yksinäisiä susia (remus kirjaimellisestikin), mutta mun mielestä nyt suhteen vieminen ystävyyttä seuraavalle tasolle ei olisi paras ratkaisu. Katsotaan nyt mitä sinä päätät tehdä:D

Lainaus
  “Hyviä uutisia, kaverit!” James pudottautui sohvalle Peterin ja Remuksen väliin.
  “Onko sota lopetettu?” Peter kysyi oitis.
  “Tuleeko joulu aikaisin?” Remus uteli vinosti hymyillen.
  “Onko Ruikuli karkotettu maasta?” Sirius nosti päätään.

Remuksen utelu "vinosti hymyillen" paljasti, että hän taisi tosiaan olla ainut joka sanoi leikillään sanomansa. Tämä kohta naurattaa mua paljon kaikessa yksinkertaisuudessaan. Pään nostaminen on muuten jotenkin tavattoman koiramainen ele.

Tässä luvussa oli paljon dialogia, mikä on mielestäni ehdottomasti hyvä juttu väliosassa. Väliosien on (omasta mielestäni) tarkoituskin olla kepeitä ja dialogipainotteisia. Vakava ja kuvaileva teksti kuuluu niihin tapahtumalukuihin.

Viitaten vielä edellisiin lukuihin, pidin tavattomasti Lilyn ja Jamesin vauvaprobleemoista. Ja varsinkin ajatuksesta, että he säilövät vauvatarvikketa ruokakomerossa on hauska:) Tollaista söpöilyä on todella mukava lukea muuten "synkeän" elämän keskeltä.

Luin, pidin, kommentoin. Laitathan sinäkin jatkoa?

Poissa Amethyst

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 10.4.07
« Vastaus #112 : Huhtikuu 14, 2007, 10:24:19 »
Pidin tästäkin osasta kovasti. Oli kivaa päästä joskus Ariannan pään sisälle, vaikka minä kyllä pidän tuosta hahmosta silloinkin, kun häntä kuvataan muiden näkökulmasta - olkoon sitten kuinka Mary Suemainen tahansa.
Tom on minusta hahmona hyvä. Hän on kuitenkin vain pieni sivuhahmo, mutta silti olet luonut hänenkin ympärilleen jonkinlaisen tarinan. Minusta se on hienoa, että olet saanut tähän ficiin paljon muutakin kuin vain sen tarinan. Todella hienoja ilmaisuja löytyy sieltä täältä ja tässä on monia erilaisia hahmoja. Ja jotenkin tarina pysyy hienosti kasassa kaikkinen hahmoineen ja tapahtumineen. Minulle ei ikinä ole tullut tunnetta, että joku hahmo olisi jäänyt ihan liikaa taka-alalle, tai että tässä olisi liian samanlaisia hahmoja (vaikka ärsyttikin, kun Jazzin kuoleman jälkeen Redistä tuli kylmä ihminen ja pian kuvioihin astui kylmääkin kylmempi Alessandro). Tästä löytyy myös huumoria ihailtavasti ja ihmissuhdesotkuja ja jännitystä on juuri sopivasti.
Mutta, jos nyt siirtyisin takaisin itse tähän osaan. Tomin ja Ariannan väittely oli minusta hyvä. Tuosta näki, että Arianna oikeasti halusi kapteeniksi, mutta vain pelkäsi sitä. Tuo oli kyllä Tomilta ihana luottamuksenosoitus Ariannalle.
Pidin myös Ariannan ja Reguluksen keskustelusta. Regulus oli sinäänsä törkeä Ariannalle, muta silti hän oli jotenkin hurmaava. Hänestä tuli mieleen Sirius, tai paremminkin entisaikojen Sirius, joka flirttailee vähän kenen vain kanssa. En ole aikaisemmin ajatellut Regulusta kamalasti. Hän on ollut minulle vain se, mikä kirjojen avulla on annettu olettaa; Voldemortin saappaannuolija, joka tapettiin, koska hän ei uskaltanut tehdä jotain tehtävää (ja kuudennen kirjan myötä ehkäpä myös R.A.B., jota on kyllä spekuloitu, mutta josta ei sinäänsä ole hirveästi varmoja asioita). Nyt kuitenkin tämän ficin myötä olen alkanut miettimään hahmoa tarkemmin ja toivonkin, että hän olisi oikeasti aika samanlainen kuin tässä. Jotenkin nykyään ajatus siitä, että hän olisikin ollut vain surkea pelkuri ja Voldemortin saappaannuolija, tuntuu oudolta ja ärsyttää minua, koska pidän niin paljon sinun Reguluksestasi.
Tuossa keskustelussa pidin myös siitä, kuinka joissain kohdissa oli korostettu Reguluksen ja Siriuksen samankaltaisuuksia ja siitä, että Arianna kertoi juuri Regulukselle huispauskapteeniepisodistaan. Se on jotenkin niin jännä juttu, koska ei ihan heti odottaisi, että Arianna menee kertomaan siitä ihmiselle, jota vihaa periaatteellisesti. Silti se tuntui jotenkin menevän hyvin juuri noin. Nyt, kun mietin, Reguluksen ja Ariannan suhde on mielenkiintoinen. Ulospäin näkyy, että Arianna vihaa Regulusta ja kestää tätä vain olosuhteiden pakosta, mutta silti jotenkin minusta tuntuu, että hän voisi oikeasti jollain tasolla välittääkin Reguluksesta. Ehkä Siriuksen tähden, ehkä muutenkin.
Remuksen hymyilemiseen viittaaminen oli jotenkin koskettavaa. Yleensä ihmisistä näkee surun sillä, että tämä näyttää surulliselta, mutta Remuksen tapa reagoida suruun tuntui niin remusmaiselta. Itse Harry Potter-kirjoissakaan Remus ei hirveästi näytä tunteitaan ja tuntuu aina niin tyyneltä ja rauhalliselta, että tuommoinen ylimääräinen hymyileminen voikin kuvastaa sitä, että hän vain yrittää peittää suruaan.
Lainaus
“Minä olen kiinnostunut vain henkisesti samalla tasolla olevista naisista”, Sirius sanoi loukkaantuneeseen sävyyn.
“Eli nelivuotiaista”, Peter summasi ytimekkäästi.

Heh. Tuo kohta aiheutti pienen repeämiskohtauksen.
Lopun Lilyn ja Alicen keskustelu sai minut ajattelemaan, että jokin iso Voldemortin tempaus on tulossa. Hyvä vaan, jos on, eihän koskaan voi olla liikaa actionia. ;)
Muutenkin pidin Lilyn ja Alicen keskustelusta. On hyvä, kun Lilylla on joku, joka on samanlaisessa elämäntilanteessa ja jonka kanssa hän voi puhua. Longbottomit ovat tässä ficissä kivassa roolissa. He eivät ole ihan lähimpää ystäväpiiriä, mutta silti heillä on kivanlainen suhde itse päähenkilöihin.
Ja Remuksen ja Cinnamonin suhde, se on nyt jotain niin ihanaa. Siltikin, vaikka toivon, että he olisivat yhdessä, heidän ystävyyssuhteensa tuntuu juuri oikealta tässä vaiheessa. Oli jotenkin niin kiva, kun he ovat yhdessä lenkillä, ystävinä. Aika on tainnut parantaa heidän välinsä.

Vaikka tämä osa olikin väliosa, pidin kuitenkin. En minä osaa oikein pahaa sanaa tästä osasta sanoa. Ja kyllähän niitä väliosiakin aina välillä tarvitaan. Tässä pysyi koko ajan semmoinen kiva tunnelma, jotenkin rauhallinen. Jatkoa jään innolla odottamaan.

Romulus

  • Ankeuttaja
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 10.4.07
« Vastaus #113 : Huhtikuu 14, 2007, 19:04:29 »
Hyi häpeä Romulus! En ole kirjoittanut tänne varmaan puoleen vuoteen yhtään kommenttia. Tuntuu vain typerältä kirjoittaa, että "joo hyvin menee, ihan paras ficci" Ja kertoa samat asiat, mitkä edelliset kommentoijat... Ei oikein rakentavaa. Mutta yritetään.

Ariannasta kapteeni, mitähän tuohon oikein sanoisi. Toivottavasti homma ei ole ihan pumpulilla tanssimista alusta lähtien, siinä ei olisi oikein mielenkiintoa. Mutta sinä Sharra tunnutkin vetävän kaikki ongelmat jostakin aivan tyhjästä. Tai sitten täydestä, mutta minä en ole löytänyt sitä... Eli Arianna joutuu "itkemäään ja suostumaan", eikö?

Olet saanut Reguluksesta hurjan mielenkiintoisen tyypin. Ja syvällisen... Minä melkein pidän hänestä. Mutta toisaalta Sirius ei ole koskaan halunnut (ainakaan ymmärtääkseni) olla kuten muut Blackit (ja hän on oikeastaan vain halveksinut kaikkea, mitä hänen biologinen perheensä on, eikö?) ja veljesten samankaltainen käytös sotii aika tavalla tuota vastaan.

Olisipa muuten mukava (tai sitten ei), jos Arianna tulisi jossakin vaiheessa raskaaksi. Siriukselle tietenkin. Toisaalta loppu ei voisi olla kovin kiva, sillä Siriuksella ei ole Row:n mukaan omia lapsia. Mutta se toisi "mukavan lisäsäväytyksen".

Mutta minä lopetan, ennen kuin keksin lisää mukavia lisäsäväytyksiä.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 10.4.07
« Vastaus #114 : Huhtikuu 15, 2007, 16:09:27 »
Oi, kiitos tosi paljon kommenteista! Ne on piristäneet kovasti, vaikka onkin ollut koeviikko ja kamala päänsärky ja ihan liian kirjoitusaikaa, minkä lisäksi huomasin, että kykyni kirjoittaa uskottavaa actionia on... karannut. No, I'll do better in the next chapter.

Romulus, kiitos kovasti, oli mukavaa kuulla sinusta pitkästä aikaa! Älä huoli, en aio tehdä tuosta kapteeniudesta täysin ruusuillatanssimista; siinä vaiheessa pettäisin jo omankin luottamukseni, vaikka olen tietty sitä muutenkin harrastanut. Kirjoitit kommentissasi, että mulla on tapana "vetää kaikki ongelmat jostain aivan tyhjästä". Tarkoititko positiivisessa vai negatiivisessa mielessä / mitä ylipäätänsä tarkoitit? Anteeksi, olen ehkä vähän tyhmä :D mutta kyllä niitä mukavia lisäsäväytyksiä saa aina keksiä, on aina kiva kuulla toisten ideoita!

Amethyst, minustakin oli mukavaa siirtyä välillä Ariannan pään sisään. Älä pelkää, aion harrastaa sitä jatkossakin. Kiitos!

Neilikka, tuo jos mikä oli mukava kommentti, kiitos :) minäkin odotin ensin Ariannalta jotakin vähän persoonallisempaa vastausta tuohon "mitä haluat tehdä ennen kuolemaa"-kysymykseen, ja ensi alkuun siinä lukikin jotakin Sirius Mustasta, vihreistä pavuista ja alusvaatteista, mutta kun pohdin asiaa, niin tulin siihen tulokseen, ettei edes Ariannan pää ole niin paperia. Se on melkeinpä fakta, että on ihminen sitten minkäluonteinen tahansa, niin jos siltä pyytää kuolinvuoteella viimeisiä sanoja, ne liittyvät melkein poikkeuksetta jotenkin rakkauteen. Tai enhän minä voi varma olla, koska en ole vielä itse kuollut, mutta näin olen asian järkeillyt. Mitä tulee Ariannaan ja uudistuksiin neidin elämässä... lupaan, että vaihtelua on tulossa! *itkua*

toyhto, kiitos taas kilometrikommentista! Usko pois, minuakin surettaa mahdollisuus Reguluksen listiintymisestä. Se on jotenkin ainoa sellainen oikea herrasmies, joka tässä ficissä on; tai tietenkin Regulus on kävelevä paska, mutta koska sitä ei kuvata sen näkökulmasta, se ei ehkä selviä. Selasin tässä Memoryn vanhoja osia ja oikein nauroin sille, millainen Regulus on siellä. No, se oli silloin pelkkä poika; nyt siitä on tullut Mies ja sillä on Vastuu harteillaan. Poor guy. En sattuneesta syystä kyllä voi ruveta kommentoimaan sulle tässä, mitä kenellekin hahmolle käy tulevaisuudessa, vaikka onhan se tietty tavallaan itsestäänselvyys monessakin kohdassa... no, eihän sitä koskaan tiedä, milloin innostun tappamaan jonkun. Viime päivien kokemusten perusteella voin sanoa, että olen Oikeasti innostunut tappamisesta. Tosin vain fiktiivisten hahmojen, ja vain tietokoneen näytöllä - selvyys siksi, että joku poliisi saattaa lukea tätä.

gardenia, kiitos! Minäkin kyllä odotan kovasti Harryn syntymää, eikä siihen enää monta kuukautta olekaan - kolme, luulisin. Kamalaa, eikä edes nimestä ole vielä selvyyttä! Kyllä, Alice ja Frank ovat jo naimisissa; se oli erittäin pieni tapahtuma kiitos Frankin äidin, joka karkotti useimmat vieraista pelkällä maineellaan. Elämä on siis kovaa. Tiedätkö, eniten tässä Regulus-asiassa pitää sääliä minua, koska kirjoittaessani siitä olen vähän niin kuin ihastunut siihen (en yhtä vakavasti kuin toyhto, koska liputan edelleen Siriuksen puolesta. Ja Edward Cullenin ja Howlin ja muutaman miljoonan muun nimen, mutta nyt eksyin taas asiasta. Entschuldigen Sie. (Huomenna on saksankoe ja yritän harjoitella, koska pieleen menee.))

Marmakurma, kiva kuulla sinustakin pitkästä aikaa. Tosiaan, tästä puuttuu se mukava huolettomuus - ja usko pois, yritän palauttaa sen kunhan tietyt ikävät asiat ovat poissa päiväjärjestyksestä. Tosin taitaa se olla vähän niinkin, ettei yksi ihminen voi kokea mielettömästi kolauksia ja tapella hengestään joka toinen viikko ja olla sitten yhtä hilpeä kuin siili myslikasassa. Paitsi ehkä Sirius, jonka elämänasenne tuntuu olevan, että eletään täysillä kunnes kuollaan. Lupaan yrittää lisätä Kelmeilyä *käsi sydämellä tai sinne päin* ja pidän myös muut toiveesi mielessä. Kiitos!

 - Sharra

76.osa - Talo palaa!
20.4.1980

James ja Lily käyttivät kokonaista kaksi viikkoa uuden asuntonsa remontoimiseen ja tapetoimiseen. Taikakeinoin he korjasivat keittiön seinässä olevat lommot, vaihtoivat olohuoneen puupaneelit kirkkaammanvärisiin ja avasivat mitä ilmeisimmin vuosia tukossa olleen ilmatien takasta savupiippuun karkottaen samalla piippuun unohtuneen harakanpesän. Makuuhuoneen likaisenvaalean tapetit korvattiin raikkaalla metsänvihreällä, kun taas lastenhuone sai Lilyn lievästä vastustuksesta huolimatta haaleansiniset seinät.
  “Saat luvan vaihtaa tapetit vaaleanpunaisiin, kun käykin ilmi, että lapsi on tyttö”, Lily uhkasi, mutta koska tapettien kiinnittäminen oli taikakeinoin suhteellisen vaivaton prosessi, ei James ottanut häntä kovinkaan vakavissaan.
Korjaukset päättyivät huhtikuun kahdeksantenatoista päivänä, ja seuraavana päivänä James, Remus, Sirius ja Peter urakoivat huonekalut sisälle asuntoon. Koska huoneistossa oli enemmän huoneita kuin heidän vanhassa asunnossaan, ei kaikkiin huoneisiin ollut vielä tarpeeksi kalusteita, mutta James ja Lily aikoivat korjata puutteen myöhemmin. Huhtikuun yhdeksännentoista päivän iltana kaikki Kelmit olivat rättiväsyneitä ja ärtyneitä, mutta uusi asunto oli ollut kaiken vaivannäön arvoista. Niin Lily ainakin ajatteli vaellellessaan seuraavana päivänä tyytyväisenä pitkin kotinsa uppo-outoja nurkkia. Hän piti kaikkein eniten keittiöstä. Se oli juuri tarpeeksi suuri ollakseen valoisa, mutta samalla tarpeeksi pieni ollakseen kodikas. Punertavanruskeat kaapinovet keltaisine kahvoineen toivat mieleen hyvät päivät Rohkelikossa. Silti tärkeintä oli se, että uusi asunto oli tarpeeksi suuri heille kolmelle - hänelle, Jamesille ja Pottereista nuorimmalle.
  “Lily, tule auttamaan!” Jamesin äidin tuskastunut ääni huusi kylpyhuoneesta.
Lily hymyili itsekseen. Jamesin vanhemmat olivat halunneet tulla katsomaan asuntoa heti kalustusoperaation päätyttyä, ja vaikka herra Potter keskittyikin enemmän yskimiseen kuin kommenttien esittämiseen, Lily oli iloinen heidän tulostaan. Hän halusi viettää mahdollisimman paljon aikaa heidän kanssaan nyt kun he vielä olivat mitä olivat - anoppi ja appi, ehjiä ja elossa kumpainenkin.
Lily kiirehti kylpyhuoneeseen vain nähdäkseen rouva Potterin pyörivän levottomasti ympäri kaakelilattiaa kannoillaan ilmassa leijuva kylpyamme, joka vainosi häntä kuin veren haistanut haikala.
  “Lily, miten tämän kylpyhuoneen saa pysymään paikallaan? Se on kamalan huonosti koulutettu”, rouva Potter valitti tönien epätoivoisesti ammetta kauemmas.
Lily veti taikasauvansa esiin. “Kangistumis tyystilus!”
Amme pysähtyi paikoilleen ilmaan.
  “Kiitos, kulta. Miten minä en itse tuota ajatellut?” rouva Potter mulkoili ammetta vihamielisesti.
  “Perässä lentävä kylpyamme saattaa vaikuttaa negatiivisesti ajatuksenjuoksuun”, Lily sanoi myötätuntoisesti ja palasi keittiöön. Sascha seurasi perässä.
  “Tämä on hieno asunto. Hyvä lapselle. Miten nimen kehitteleminen edistyy?”
  “Teimme kompromissin ja luovuimme sekä Ronaldista että Vincentistä. Sääli vain, ettei kumpikaan ole keksinyt mitään tilalle…”
  “Ainahan te voisitte nimetä hänet kasvin mukaan. Niin kuin sinut.”
  “Harkitsimme sitä jo, mutta Peter väittää, että sitten meidän pitäisi nimetä lapsi kaktukseksi, koska sellainen siitä kuitenkin tulee... Eikä Kaktus Potter ole kovin imarteleva nimi.”
 “Minulla oli pikkuserkku, jonka nimi oli Banana”, rouva Potter muisteli pää kallella.
 “Mitä hänelle tapahtui?”
  “Hän muutti nimensä Carlos-Luisa Firenze-Marinina Potteriksi heti kun tuli täysi-ikäiseksi.”
Lily pyrskähti.
  “Tai ehkä haluaisit nimetä hänet vanhempiesi mukaan?”
  “Velma Christopher on vähän turhan androgyyni nimi”, Lily kuittasi lyhyesti haluamatta paljastaa todellisia ajatuksiaan. Hän oli itsekin miettinyt, millaista olisi antaa lapselle nimi äidin tai isän mukaan. Ainakin hänen vanhempansa olisivat osanneet arvostaa sitä. Se olisi kuitenkin voinut tehdä Jamesin surulliseksi nyt kun herra Potter oli siinä kunnossa kuin oli.
Olohuoneesta kantautuva yskänpuuska sai huolen palaamaan Lilyn mieleen. “Onko Joseph saanut mitään lääkkeitä?”
  “Kyllä he niitä antaisivat, lievittämään tuota yskää”, rouva Potter sanoi hiljaisella äänellä. “Mutta Joseph ei halua. Hän on aurori, kai sinä ymmärrät?”
Lily nyökkäsi hajamielisesti.
Kylpyhuoneesta kaikui vertahyytävä karjaisu. “LILY, PELASTA MINUT KYLPYAMMEELTA!” James huusi.
   “Ei ole omena kauas puusta pudonnut”, Lily mutisi hölkätessään kangistamaan kylpyammetta toisen kerran samana aamuna.

Iltapäivällä aurinko porotti jo niin kirkkaasti kuin huhtikuun lopulla suinkin saattoi, joten Kelmit lähtivät puistoon. James ja Sirius olivat ottaneet asiakseen testata Lontoon jokaisen leikkipuiston hyvät ja huonot ominaisuudet. He väittivät kiinnostuksen palvelevan puhtaasti Potter juniorin tulevia tarpeita, mutta Lily tiesi heidän vain nauttivan tilaisuudesta heittäytyä jälleen lapseksi. Sinä iltapäivänä hän päätti itsekin liittyä joukkoon, koska James suorastaan vaatimalla vaati sitä, ja koska muutkin Kelmit olivat tulossa.
He valloittivat Auroriakatemian takana seisovien kerrostalojen kupeeseen kätketyn leikkipuiston ja ottivat sen omakseen. Lilyä nauratti, kun hän näki, miten Remus raahasi Peterin mukanaan pomppukeinuun ja hyppi ylös alas leveästi hymyillen kuin kolmetoista vuotta nuorempi versio itsestään. Cinnamon testasi epäluuloisena lumottua liukumäkeä, joka saattoi vaihtaa suuntaa kesken laskun niin, että laskija huomasikin palaavansa takaisin päätepisteeseen.
  “Tule keinumaan, Lily.” James kietoi käsivartensa Lilyn vyötäisille. “Sinun täytyy harjoitella.”
Lily nauroi. “Olisin aika huono äiti, jos keskittyisin itse keinumiseen ja antaisin lapseni pudota!”
Hän seurasi kuitenkin Jamesia keinuille ja antoi miehen nostaa itsensä kirkkaankeltaiseen renkaaseen. Keinun reuna oli taiottu ankannokaksi, joka teki parhaansa näykkiäkseen vauhdinantajaa. James ei antanut sen häiritä itseään, vaan työnsi urheasti keinua vauhtiin. Lily ei voinut olla hymyilemättä leveästi.

Cinnamon liukui mäkeä alas huhtikuun kostealle hiekalle ja kompuroi pystyyn suunnistaen pomppukeinun mekanismia tutkailevan Remuksen luokse. Hän koputti miestä selkään.
  “Kuule, Rem…” hän aloitti.
  “Niin?” Remus suoristautui vaivattomasti hymyillen.
  “Nyt kun Tinka on lähtenyt…”
Remus jäykistyi silminnähden, ja pienen hetken verran Cinnamonia kadutti. Hän pakottautui kokoamaan itsensä ja jatkamaan puhumista.
  “Olen maksanut kolmen ihmisen vuokraa yksin koko talven”, hän töksäytti. “Ja suoraan sanottuna alan olla erittäin rahaton.”
  “Hankala tilanne”; Remus myönsi ilmeisen helpottuneena siitä, ettei hän ollutkaan tullut puhumaan Tinkasta. Tytön lähdöstä oli kenties kulunut aikaa, mutta Remukselle se oli edelleen pahimmanlaatuinen avoin haava. “Mikset pyydä Ariannaa muuttamaan takaisin? Ettehän te ole olleet riidoissa aikoihin.”
  “Harkitsin sitä kyllä, mutta… no, hän on nyt keksinyt poikaystävän kanssa asumisen edut, joten tuskinpa häntä kannattaa houkutella takaisin tyttöjen valtakuntaan, vai mitä?” Cinnamon hymyili vinosti.
Remus vastasi hymyyn niin kuin ainakin joku sellainen, joka ymmärsi vähän liian hyvin.
  “Mitä sinä sitten aiot?”
  “Ajattelin kysyä - “ Cinnamon veti syvään henkeä. “Että muuttaisitko sinä sinne.”
Remus hiljeni ja jäi tuijottamaan hiekkaan. Cinnamon huolestui; aikoiko mies sanoa ei? Häpeissään hän muisteli yli vuoden takaista aikaa, jolloin Remus oli pyytänyt häntä muuttamaan asuntoonsa ja hän oli paennut paikalta vaivautumatta kieltäytymään - paennut suoraan Alessandron käsivarsille. Siitä oli kuitenkin jo aikaa, eikä hän ollut enää niin typerä, että olisi juossut Alessandron perään. Hän mietti, pitäisikö Remustakin muistuttaa asiasta. Mutta miksi ihmeessä? Hänhän pyysi ystävänä, ei tyttöystävänä. Käytännön syistä.
  “Tiedän, ettei se ole maailman imartelevin tarjous, kun toinen pyytää rahan vuoksi“, Cinnamon sanoi hengästyneesti hymyillen. “Mutta pyydän minä muutenkin. Sinä olisit hyvä kämppäkaveri, ja… no, ehkä minäkin olisin. Kaikki on jotenkin yksinkertaisempaa nyt, kun kummallakaan ei ole ketään, eikö niin? Meillä voisi olla hauskaa. Minä voisin laittaa ruokaa ja tarkastaa etukäteen kaikki tytöt, joiden kanssa käyt treffeillä. Ja sinä voisit tiskata niin paljon, että keittiö hautautuisi saippuavaahtoon.”
Remus hymyili mielikuvalle, mutta hänen silmistään saattoi nähdä, ettei hän todella uskonut siihen.
Pessimisti, Cinnamon syytti mielessään, vaikka ei hänellä siihen oikeutta ollut - hänhän oli itse toinen samanlainen.
  “Taitaa olla parasta, että pysyn Siriuksen kanssa”, Remus sanoi lopulta niin hienotunteisesti, ettei siitä voinut edes loukkaantua. “Hän ja Arianna tarvitsevat jonkun estämään ennenaikaisen lisääntymisen, tiedäthän.”
  “Miten sinä sen ajattelit tehdä?” Cinnamon pusersi hymyn takaisin huulilleen.
  “Taikurit eivät koskaan paljasta salaisuuksiaan.” Remus iski silmää. Sitten hän vakavoitui. “Älä nyt sitten rupea kuvittelemaan, että minulla on jotakin sinua vastaan. Se ei ole mitään henkilökohtaista, usko pois, ja kun löydät kämppäkaverin, minä todennäköisesti kadun mielettömästi, että menin sanomaan ei.”
  “Äh, sinä voit ratsastaa paikalle haarniskassa ja iskeä hänet.”
  “Olen saanut tarpeekseni naisista.”
  “Kuka sanoo, että tuleva kämppikseni on nainen?”
Remus irvisti.
  “Vitsi”, Cinnamon sanoi salamannopeasti. “Ja muista, että minun asunnossani on vielä kolmaskin huone. Jos joskus muutat mielesi.”

Lily seurasi Remuksen ja Cinnamonin välistä kohtausta sekavin tuntein. Hän oli salaa helpottunut siitä, että Remus oli sanonut ei. Ensinnäkin olisi ollut liian outoa löytää Remus Cinnamonin luota aikaisin aamulla, ja toisekseen Lily pelkäsi, että jatkuva yhdessäolo olisi saattanut saada vanhan suolan janottamaan. Ei hän tosissaan uskonut, että Remus ja Cinnamon olisivat vielä voineet rakastua toisiinsa; siitä oli liian kauan ja liian paljon oli tapahtunut. Kumpikin oli kuitenkin menettänyt viime aikoina jonkun, josta välitti, ja kokemuksesta Lily tiesi, että sellainen sai ihmisen tekemään typeryyksiä.
  “Mitä luulet, millaisen kämppiksen Cin löytää?” James arvuutti lykätessään Lilylle lisää vauhtia niin, että Lily saattoi melkein tuntea jalkojensa koskevan taivasta.
  “Toivon mukaan jotakuinkin inhimillisen.”
  “Toivon mukaan jonkun, jolla on neljä silmää, vihreät korvanlehdet ja karvaiset jalat”, James pohti. “Ettei kukaan meikäläisistä erehdy rakastumaan.”
Lily virnisti. “Tinka taisi jättää sinulle lähtemättömät traumat.”
  “Olihan hän... omaperäinen. Mutta väkivaltainen.”
  “No, ehkä Cinnamon löytää Admire II:n jostakin.”
  “Tai mikä parempaa, alkuperäisen Admiren!” James innostui.
Lily oli aikeissa protestoida, mutta yksi vilkaisu pomppukeinon parissa kamppailevaan Peteriin sai hänet muuttamaan mielensä. Admiren paluu olisi voinut tehdä Peterille hyvää. Jästi Hope Gardnerin kanssa aloitellusta suhteestakaan ei ollut tullut mitään, ja Lily oli varma, että vika oli juuri siinä, että Peter kaipasi tyttöä edelleen.
  “HIDASTA, SIRIUS!” Arianna kiljahti keskeyttäen Lilyn ajatukset.
Lily kääntyi katsomaan viereisessä keinussa keikkuvaa Ariannaa, joka puristi keinun kettinkejä henkensä hädässä. Sirius seisoi tukevin jaloin hiekassa hänen takanaan ja antoi vauhtia voimalla, joka olisi saanut heikkohermoisemman pelkäämään henkensä puolesta. Vaikka Arianna oli tottunut korkeisiin paikkoihin ja kovaan vauhtiin, olivat hänenkin kasvonsa tavallista valkeammat.
  “Sirius”, Arianna rukoili. “Ei enää vauhtia!”
  “Sitten sinun pitää sanoa se“, Sirius virnisti.
  “Sanoa mikä?”
  “Että sinua pelottaa.”
  “Ei minua pelota”, Arianna protestoi, mutta puristi kuitenkin samalla silmänsä kiinni.
  “Pidä silmät auki, tai elämä menee hukkaan!” Sirius nauroi.
  “En sitten millään haluaisi oksentaa.”
  “Eli sinua pelottaa!”
  “Eikä pelota! Hidasta nyt vain!”
Sirius kallisti päätään. “Mitä minä siitä saan?”
  “Kokeile”, Arianna haastoi.
Sirius Black ei ollut koskaan ollut niitä miehiä, jotka perääntyivät haasteesta. Niinpä hän nosti nytkin kätensä ilmaan ja siirtyi keinun etupuolelle katsellen, kuinka Arianna keinui puolelta toiselle. Vauhdin hidastuessa hän vaati Ariannaa hyppäämään.
  “Et voi olla tosissasi!” Arianna sähähti.
Sirius hymyili pilkallisesti. “Pelkääkö neiti Tuleva Kapteeni pudotusta?”
  “Äh, väistä!”
Sirius siirtyi suurieleisesti taaksepäin. Arianna otti vauhtia, ponnisti ja hyppäsi. Hän putosi suoraan Siriuksen syliin taklaten tämän alleen vielä kosteaan hiekkaan. Sirius tunsi ilman pakenevan kerralla keuhkoistaan.
  “Pahus, Bell, katso mihin putoat!” Sirius puuskutti onnistuessaan vetämään taas happea.
  “Itse olit tielläni!” Arianna tiuskaisi. “Vai luuletko, että haluan kolahtaa sinuun tahallani?”
Sirius virnisti hieroen kolauksen kokenutta lantiotaan. “Muru, kuka tahansa haluaisi litistää Sirius Blackin alleen. Sinä vain käytät suoraviivaisempia keinoja kuin useimmat.”
  “Itserakas myyrä”, Arianna mutisi ryhtyessään könyämään pystyyn.
Sirius pysäytti hänet kesken liikkeen ja ujutti kätensä hänen niskaansa. Seurannut suudelma maistui keväältä ja hiekalta, ja Arianna uppoutui siihen niin täydellisesti, että toiset katsoivat parhaaksi kääntää katseensa pois.
  “Jos aiot todella estää ennenaikaisen lisääntymisen, sinun on paras toimia pian“, Cinnamon neuvoi Remusta.
Remus virnisti vaivaantuneena. “Älä huoli, tämä on julkinen paikka. Voimme aina kutsua paikalle ministeriön nopean toiminnan joukot, jos tilanne menee pahaksi.”
  “Älä puhu mitään nopeasti toiminnasta”, Peter mutisi pakokauhuisena. “Sirius saattaa ottaa asian rohkaisuna, tai sitten -  ”
BOOM. Korviariipivä räjähdys repi ilmaa saaden Peterin hypähtämään paikoillaan. Sirius ja Ariannakin irrottautuivat toisistaan juuri ajoissa nähdäkseen tulen, tuhkan ja mustan savun sekaisen pilven leimahtavan ilmaan. Se täytti koko taivaan puistoa suojaavien kerrostalojen takana levittäen uhkaavat lonkeronsa talojen kattojen ylle. Tuuli puhalsi savun katkua leikkipuistoon.
Peter tuijotti suu auki tulipilven suuntaan. Kylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkärankaansa, kun hän tajusi -
  “Se on Auroriakatemia”, Sirius haukahti.
Maailma pysähtyi.

***

Pimeän piirto oli jo leimahtanut taivaalle, ja Auroriakatemian pihamaalle vallitsi täydellinen kaaos, kun Kelmit ehtivät paikalle. Piha oli täynnä kirkuvia, hysteerisesti itkeviä ja sekavia taikakansan jäseniä, jotka kauhistelivat räjähdystä osaamatta todella tehdä mitään. Osalla heistä oli nokea kasvoillaan, jotkut olivat saaneet naarmuja räjähdyksen lennättämistä marmorinkappaleista. Savunkatku tunkeutui sieraimiin ja keuhkoihin, ja näkökentän peitteenä häilyi mustan pölyn verho.
Lily tuijotti kauhuissaan Auroriakatemian perustajan patsaan ojennetulla käsivarrella retkottavaa irvokasta ruumista. Hän olisi halunnut kääntää katseensa pois, mutta kauhu oli jähmettänyt hänet paikoilleen. Miten tällaista saattoi tapahtua?
  “Meidän täytyy mennä sisälle!” James huusi pihamaan metelin ylitse.
  “Mitä?” Peter karjui vastaan.
  “Sisälle!”
  “Isälle?”
  “Ei, vaan sisälle! Ovesta! Nyt!”
  “Ahaa…” Peter näytti, jos mahdollista, entistäkin huolestuneemmalta.
James ryhtyi etsimään sisäänpääsytietä Auroriakatemiaan. Rakennuksen länsisiipi näytti romahtaneen täydellisesti, mutta pääsisäänkäynti oli yhä ehjä, joskin pakokauhuisten noitien ja velhojen tukkima.
 “Tuonne!” James nykäisi vieressä seisovaa Siriusta hihasta.
  “Noin vain?” Cinnamon parahti kalvennein kasvoin.
James loi häneen tuiman katseen. “Minä olen aurori.”
 “Niin, melkein!”
  “Kuule, naisten pilkunviilaus on hyvää ajanvietettä, mutta tuo talo on täynnä kuolonsyöjiä!” Sirius karjaisi osoittaen savuavaa, palavaa Auroriakatemiaa sormellaan. “Meidät on koulutettu auttamaan!”
Cinnamon ei näyttänyt vakuuttuneelta, mutta ei myöskään vastustellut enempää. James tulkitsi hänen hiljaisuutensa hyväksynnäksi ja nappasi Lilyä kädestä lähtien juoksemaan tämän kanssa kohti akatemian sisäänkäyntiä. Hän ei vienyt Lilyä mielellään, mutta tiesi, että olisi ollut typerää estellä tätä - se olisi ainoastaan vienyt kallisarvoista aikaa ja tehnyt Lilyn vihaiseksi. Jos tämä jäisi heidän viimeiseksi yhteiseksi hetkekseen, hän ei toden totta halunnut viettää sitä riidoissa.

Sisällä Auroriakatemiassa vallitsi vielä pahempi sekasorto kuin ulkopuolella. Paksu, musta savu oli tunkeutunut aulan jokaisen soppeen tehden niin hengittämisestä kuin liikkumisestakin vaikeaa. Tässä osassa rakennusta kaikki oli vielä suhteellisen ehjää; patsaatkin seisoivat paikoillaan, vaikkakin nokeen hautautuneina. Väkijoukon seassa oli vaikea luovia tietään eteenpäin.
  “Väistäkää, auroreita tulossa!” James karjui tehden tietä muille Kelmeille. Hän ja Sirius pitivät auroriopiston nimikorttejaan korkealla näkyvillä yrittäen kätkeä sen tosiasian, että suurin osa heistä kuului itse asiassa Feeniksin Kiltaan. Lily piteli tiukasti kiinni hänen käsipuolestaan yrittäen olla eksymättä hänestä, ja tytön kosketus puristi pelon kylmän kouran Jamesin sydämen ympärille. Entä jos Lilylle tapahtuisi jotakin?
  “Tuolla on Vauhkomieli!” Sirius huusi helpottuneena nähdessään aurorin tutun, rosoisen hahmon aulan perukoilla. Vauhkomieli vilkuili vauhkosti ympärilleen samalla kun jakeli ohjeita nuoremmille auroreille. James oli miehen läsnäolosta yksinomaan helpottunut. Tuntui lohduttavalta löytää edes jonkinlaista kontrollia kaaoksen keskeltä.
  “Te!” Vauhkomieli ärähti heidän ehtiessään hänen luokseen. “Onko muista meikäläisistä kuulunut?”
Hän tarkoittaa Feeniksin Kiltaa, James päätteli ja pudisti päätään.
Vauhkomieli murahti päätään pudistellen. “No, tehkää mitä voitte ja koettakaa olla hyödyksi!”
  “Onko muita ohjeita, pomo?” Sirius kysyi suu tiukkana viivana.
  “On. Hoidelkaa niin monta kuolonsyöjää kuin voitte, ennen kuin teidät itsenne hoidellaan.”
Vauhkomieli kääntyi ympäri ja katosi jonnekin savun keskelle. James repi katseensa irti hänen selästään.
  “No, tehdään sitten työnjako”, hän sanoi tietoisen karskilla äänellä. “Minä ja Lily otamme koulutussalin ja itäsiiven, Peter ja Cinnamon saavat huolehtia ruokasalista - Anturajalka, mene sinä heidän mukaansa - ja, niin… Remus ja Arianna menevät yläkertaan. Aulan voi jättää rauhaan... täällä on niin paljon ihmisiä, etteivät kuolonsyöjät eksy tänne.”
Arianna nyökkäsi nipistäen huulensa yhteen. Hän vilkaisi Remusta merkitsevästi ja oli aikeissa lähteä yläkertaan, kun Sirius nykäisi hänet syrjemmälle. Miehen käsi tarttui pihtimäisesti hänen olkavarteensa ja veti hänet läheiseen komeroon.
  “Mitä sinä oikein kuvittelet tekeväsi, Sirius?” Arianna huudahti Siriuksen sulkiessa komeron oven. Heidän välilleen laskeutui täydellinen pimeys. “Ei nyt ole aikaa kaulailla! Sanoit itsekin, että tämä talo on täynnä kuolonsyöjiä! Sinä - “
  “Älä turhaan kiihdytä itseäsi raivoon”, Sirius keskeytti käheästi.
  “Mistä tässä sitten on kyse?”
  “Minulle vain tuli tämä tunne…” Sirius huokaisi raskaasti ja tarttui hänen käteensä. Arianna laski toisen käden lanteilleen ja odotti.
  “Mikä tunne?”
  “Että tämä on viimeinen kerta, kun katson sinua silmiin. Arianna, minä - “
  “Hssh!”
Arianna nousi varpailleen ja painoi huulensa hänen huulilleen. Lyhyeksi hetkeksi he tempautuivat kauas ympäröivästä kaaoksesta ja uppoutuivat toisiinsa täydellisesti yrittäen painaa mieleensä, miltä tuntui koskettaa. Siriuksen sormenpäät kulkivat tunnustellen Ariannan kaulalla ja poskilla tytön takertuessa kiinni hänen hiuksiinsa.
Suudelma päättyi yhtä äkisti kuin oli alkanutkin, ja Arianna livahti Siriuksen sylistä komeron ovelle. Sanoja ei ollut. Sirius ojensi vielä kättään hänelle, ja lyhyen sipaisun jälkeen Arianna sujahti käytävään. Hölkätessään Remuksen jäljessä etsimään kuolonsyöjiä Auroriakatemian ylemmistä kerroksista hän piti katseensa tarkoituksella lattiassa, jottei vain joutuisi hyvästelemään ketään.

***

Sirius salli itsensä tuijottaa Ariannan jälkeen vain sekunnin murto-osan, ennen kuin kääntyi ja säntäsi kohti ruokasalia. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, seurasivatko Peter ja Cinnamon vai ei, mutta hän toivoi jälkimmäistä. Taistelusta tulisi tarpeeksi raju ilman, että hän joutuisi pelkäämään ystäviensä turvallisuuden puolesta.
Puolivälissä portaita matkalla alas ruokasaliin Sirius törmäsi Frank Longbottomiin, joka ravasi kovalla kiireellä rappusia ylös.
  “Menette väärään suuntaan!” Frank huusi heristäen taikasauvaansa. “Camelotta Tonks otti juuri yhteyttä, kuolonsyöjät ovat vallanneet koko länsisiiven - “
  “Mutta sehän on romahtanut!”
  “Tiedetään, he ovat ansassa - niin meikäläiset kuin vastapuolikin, he etsivät tietä ulos ja yrittävät olla tappamatta toisiaan, siellä tarvitaan apua… hemmetti, tämä on katastrofi!” Frank pauhasi. “Ne räjäyttivät länsisiiven kesken ensimmäisen vuosikurssin muodonmuutosharjoitusten, koko vuosikurssi on tuhottu... kymmenen auroriopiskelijaa kuolleena noin vain, meidät on murskattu!”
  “Entä toinen vuosikurssi?” Sirius kysyi kalvennein kasvoin. Hän, Peter ja Cinnamon lähtivät juoksemaan Frankin jäljessä kohti räjähdyksen kohdannutta länsisiipeä.
Frank pudisteli päätään. “Jude X oli ainoa, joka oli paikalla siihen aikaan.”
  “Onko hän kunnossa?” Sirius voi pahoin kuvitellessaan kaikkia niitä hirveyksiä, joiden uhriksi läpeensä kiltti ranskalainen olisi voinut joutua.
  “Hänen vaimonsa on kuollut”, Frank vastasi synkkänä.
Raivo täytti Siriuksen sydämen, kun hän muisteli pikkuruista, tiukujen lailla helisevää Lucya. Lucylla oli tyttökin - mitä kuolonsyöjät oikein kuvittelivat tekevänsä?
  “Onko vielä muuta mainitsemisen arvoista?” hän kysyi pakottaen äänensä niin karskiksi kuin suinkin. Jos hän murtuisi nyt, hän ei nousisi enää. Silloin kukaan ei ehkä kostaisi Lucy Wrightin tai kuolleiden ykkösluokkalaisten puolesta. 
  “Tämä on Auroriakatemian pahin katastrofi kautta aikojen”, Frank sanoi, mutta ei luetellut enempää kuolleiden nimiä.
He pysähtyivät länsisiiven sortuneen sisäänkäynnin kohdalle. Taikaministeriön nopean toiminnan joukot olivat jo ehtineet paikalle ja leijuttivat ovensuulle kerääntyneitä kivenmurikoita varoen syrjään. Sirius kääri paitansa hihat ja tuli avuksi.
  “Pidä varasi, poika“, punaisen parran omistava mies neuvoi. “Räjähdyksiä voi tulla lisää. Kuolonsyöjät ovat yhä täällä.”
  “Minä olen aurori“, Sirius sanoi ynseästi. “Siipirdium lentiusa!”
 Kaksi kertaa ihmisen pään kokoinen marmorimöhkäle kohosi kevyesti ilmaan. Sirius siirsi sen syrjemmälle hilliten vain vaivoin halunsa paiskata sen vasten korkeita, nokisia pilareita. Hänen oli säilytettävä itsehillintänsä nyt - ei itsensä, vaan toisten vuoksi. Peterin ja Cinnamonin vuoksi.
  “En pidä tästä yhtään“, Cinnamon sanoi hermostuneena.
  “Ei tämä kenenkään iltapäivähuvia ole”, urahti Frank. “Onko Alicea näkynyt?”
  “Onko hän täällä?” Sirius kauhistui.
  “Ei aavistustakaan - kielsin tulemasta, mutta Vauhkomieli sanoi hälyttävänsä koko Killan avuksi - ja Visardo kerää kokoon niin paljon auroreita kuin pystyy. Tässä vaiheessa tarvitaan jo opiskelijoitakin…”
Peter nielaisi. “Niin että tämä on sitten ihan vaaratilanne?”
Frank vain naurahti kylmästi vastaukseksi. Peter tarttui sauvaansa ja liittyi muiden avuksi yrittäen parhaansa mukaan näyttää niin hermostuneelta kuin tällaisessa tilanteessa kuuluikin. Ensimmäistä kertaa elämässään hän oli kiitollinen siitä, että oli kuolonsyöjä. Edes Bellatrix ei uskaltaisi tappaa Voldemortin vakoojaa taistelussa, vaikka muuten käyttikin varmasti iltansa rukoilemalla hänen kuolemansa puolesta. Se ei silti turvannut hänen ystäviensä henkeä, ja miten hän voisi iloita omasta pelastumisestaan, jos joku heistä kuolisi? Jos Bellatrix tappaisi Remuksen, tai Siriuksen, tai Jamesin - Lilyn -
  “Jos Bellatrix on tämän kivikasan takana, hän on sitten varattu minulle“, Sirius ilmoitti kuin lukien Peterin ajatukset.
  “Moni muukin on sanonut noin tänään, mutta saat etuoikeuden, koska olet hänen serkkunsa“, Frank lupasi ja siirsi jälleen yhden kiven syrjään. Sen takaa paljastui oranssin ja mustan sekaista valoa - tulta ja savua.
  “Me pääsimme läpi!” nopean toiminnan joukot nopeuttivat toimintaansa entisestään. Kivet leijuivat pois paikaltaan yksitellen laajentaen oviaukkoa, kunnes normaalinkokoinen mies mahtui ryömimään siitä läpi.
  “Minä menen tuonne!” Sirius sanoi tuimasti ja heittäytyi polvilleen lattialle.
  “Hei, poika, odota, että saamme koko oven auki!” yksi nopean toiminnan miehistä kielsi levottomasti.
  “Ai niin, että kuolonsyöjät pääsevät räjäyttämään teidätkin saman tien?” Sirius puuskahti.
  “Inhottavaa sanoa, mutta Black on oikeassa“, Frank säesti. “Ei kannata avata koko rotankoloa, tai rotta-armeija pääsee ulos.”
  “Omapa on henkenne!”
Sirius ei kuunnellut, vaan laskeutui vatsalleen pölyiselle lattialle ja lähti vetämään itseään käsiensä avulla eteenpäin. Hän puristi taikasauvaa tiukasti toisessa kourassaan tähyillen valppaasti savun keskelle. Oven toiselle puolelle päästyään hän hypähti nopeasti takaisin jaloilleen ja oli pyörtyä pelkästä hengitysteihinsä tunkeutuvan savunkatkun voimasta.
  “Sirius, tee kuplapääloitsu”, Frank komensi kuultuaan hänen yskintänsä.
Sirius teki työtä käskettyä. Hän huokaisi helpotuksesta tuntiessaan raikkaan happikehän muodostuvan päänsä ympärille.
  “Näkyykö siellä ihmisiä?”
  “Tämä paikka on liekeissä!”
Kivimuurin toiselta puolelta kuului sadattelua. Vain hetkeä myöhemmin Frankin pää putkahti aukon lävitse mukanaan loput miehen ruumiista. Mies kömpi jaloilleen ja kohotti taikasauvansa suunnaten kuohuvan vesisuihkun oranssien liekkien ylle. Liekit taistelivat vastaan, mutta huojuivat ja taantuivat. Näöstä rohkaistuneena myös Sirius ryhtyi sammuttamaan tulta.
  “Missä ne hiton kuolonsyöjät ovat?” Frank murisi vilkuillen kaiken aikaa ympärilleen. Länsisiipi - tai se, mitä siitä oli jäljellä - oli täysin autio.
  “Ehkä ne litistyivät kivien alle“, Sirius ehdotti toiveikkaasti.
  “Et usko itsekään tuohon!”
  “Suurempi kysymys on, missä meikäläiset ovat. Tonks otti sinuun yhteyttä - hänen on pakko olla elossa.”
Frank nyökkäsi. Taikasauvat tiukasti käsissään he lähtivät astelemaan eteenpäin lyöden tielleen osuneet liekit maahan. Sirius käänteli päätään puolelta toiselle niin nopeasti, että pian häntä jo pyörrytti. Kävellessään syvemmälle länsisiiven uumeniin hän näki katastrofin paljastuvan kaikessa kauheudessaan. Siellä täällä oli jalustaltaan sortuneita patsaita, katosta pudonneita marmorilohkareita ja seinän sortuneita palasia. Tuntui mahdottomalta, että sellaisesta hävityksestä voisi löytää eläviä ihmisiä.
Levottomuus kasvoi Siriuksen sydämessä aina vain suuremmaksi. Putoilevien kivenmurikoiden äänet vaimenivat ja hautautuivat lopulta kokonaan nopean toiminnan joukkojen huutoihin. Ryhmä velhoja kuului tulevan aukon lävitse länsisiipeen, mutta olivatko Peter ja Cinnamon heidän joukossaan, sitä Sirius ei tiennyt.
Äkkiä hän tavoitti epämääräistä liikettä silmäkulmastaan.
  “Frank, MAAHAN!”
  “AVADA KEDAVRA!” tyly miehen ääni ärjäisi. Vihreä valo vilisti Siriuksen päälaen ylitse nostaen hänen hiuksensa pystyyn. Se iskeytyi seinään vähän matkan päässä aiheuttaen uuden, joskin pienempään mittakaavaan sopivan räjähdyksen.
Frank hyppäsi nopeasti takaisin jaloilleen vetäen Siriuksen mukanaan. “Kiitos vinkistä!”
  “Eipä kestä”, Sirius vastasi jurosti. Hän kääntyi huutamaan olkapäänsä ylitse: “TÄÄLLÄ TARVITAAN APUA!”
Naamioitu mies loikkasi esiin varjoista taikasauva tanassa. “Tainnutu!”
  “Estous!” Frank hypähti Siriuksen suojaksi. “Karkotaseet!”
  “Missä Tonks oikein on?” Sirius oli aikeissa auttaa Frankia puolustuksessa, kun pylvään takaa ilmestyi uusi kuolonsyöjä - ruhjoutunut, naarmuilla, mutta mitä valitettavimmin elossa. “TAINNUTU!”
Kuolonsyöjä ähkäisi ja kaatui selälleen lattialle.
  “Mikä idiootti”, Sirius tuhahti.
  “Sinuna en sanoisi noin!” ääni oli läpeensä niljakas ja epämiellyttävä, ja kuului eittämättä Severus Kalkarokselle.
  “Ruikuli!” Sirius pyörähti ympäri kohtaamaan kouluaikojen vihollisensa. “Missä meikäläiset ovat?”
  “Haudassa”, ivasi Kalkaros. “Niin kuin sinunkin pitäisi!”
  “Onneksi olen huono tottelemaan käskyjä. Tainnutu!”
Kalkaros torjui kirouksen laiskasti, sanaakaan sanomatta. Vastakirous seurasi niin nopeasti, ettei Sirius ehtinyt edes harkita sen torjumista - hän saattoi ainoastaan hypätä pois tieltä. Kaatuessaan selälleen lattialle hän tunsi jonkin rusahtavan allaan. Katsomattakin hän tiesi, mikä se oli, ja silti hänen oli pakko vilkaista.
Hänen allaan makasi Lucy Wrightin pilarin alle murskaantunut ruumis.
  “Aikamoinen sääli, vai mitä?” Kalkaros lausahti, kun Sirius ponkaisi kauhistuneena jaloilleen. “Häntä oli hauska kiristää.”
  “PASKIAINEN!”
  “Hillitse tunteesi, Sirius!” Auroriohjaaja Camelotta Tonks pyyhälsi näkyville yltä päältä veressä. Hänen sauvakätensä riippui sivulla hyödyttömänä ja hervottomana; mitä ilmeisemmin se oli murtunut. Hänen vasen kätensä käytteli kuitenkin sauvaa urheasti ja taitavasti.
Kuolonsyöjiä ilmestyi kuin homeisia sieniä sateella, mutta Sirius ei huomannut sitä. Hän oli liian keskittynyt Severus Kalkarokseen - mieheen, jota oli nöyryyttänyt ja joka oli nöyryyttänyt häntä aivan liian monta kertaa. Jokaisessa sauvanheilautuksessa heijastui vuosikausien viha, jokaisessa lausutussa sanassa kalskahti rosoinen katkeruus. Sirius halusi tappaa Kalkaroksen - todella halusi - ja se jos mikä pelotti häntä.
  “TAINNUTU!” hän komensi ja vilkaisi olkapäänsä ylitse rukoillen, että jostakin löytyisi tarpeeksi miehiä auttamaan. Aurorit olivat auttamatta alakynnessä.

***

Peter kuulosteli levottomana länsisiivestä kantautuvia ääniä. “Anturajalka taitaa olla pulassa”, hän totesi ja heittäytyi noin vain vatsalleen lattialle pölyn ja kivensirujen keskelle. “Mennään auttamaan!”
Cinnamon nieleksi. “Minä en taida tulla sinne.”
  “Pelottaako sinua?” Peter kääntyi katsomaan olkapäänsä ylitse nauttien harvinaisesta ylemmyydentunteesta, joka levisi hänen sisälleen kaiken hermostuksen lävitsekin. Kerrankin hän ei ollut se, joka ei uskaltanut. Tänään hänellä ei ollut mitään hävittävää.
  “Ei, minä vain inhoan ahtaita paikkoja“, Cinnamon livautti nopeasti. “Niin että mene sinä sinne. Minä menen etsimään Lilyn ja Jamesin.”
Peter kohautti olkapäitään ja jatkoi ryömimistä hymyillen salaa itsekseen. Cinnamon pyörähti ympäri haluamatta katsella länsisiiven pahaenteistä, osittain sortunutta ovea hetkeäkään pidempään. Hän oli hädin tuskin ehtinyt kulman taakse, kun vaaleanpunaisen ja vaaleankeltaisen sekoittama pallosalama tömähti häntä päin niin lujaa, että ilmat pakenivat keuhkoista. Cinnamon veti vaistomaisesti taikasauvansa esille.
  “Ei, armoa!” pallosalama parkaisi perääntyen nopeasti. “Olen aurori!”
Löydettyään jälleen kasvonsa hiustensa takaa Cinnamon totesi miehen puhuneen totta; tällä oli musta aurorikaapu ja rinnassaan Auroriakatemian viralliset tunnukset. Pallosalaman vaaleanpunainen osio kuvasti miehen helottavien poskien väriä, kun taas vaaleankeltainen kuului sotkuiseen, hikiseen tukkaan.  Mies läähätti hätääntyneenä. Hermel Biggs.
  “Länsisiivessä on kuulemma joku katastrofi, Tonks otti minuun yhteyttä.”
  “Liikaa kuolonsyöjiä”, Cinnamon tokaisi lyhyesti. “Käänny kulman takaa ja ryömi kivikasan läpi... ja pidä taikasauvasi esillä.”
Mikä minä olen muka jakelemaan neuvoja, hän ajatteli häpeissään jatkaessaan juoksuaan. Mutta hän oli parantaja, ei aurori, ja tämä tilanne oli liikaa hänelle.

***

  “Matohäntä, sinä tulit!” Sirius huusi ilon- ja pelonsekaisin tuntein, kun Peter teki parhaansa kompuroidakseen pystyyn epätasaisella lattialla. Sirius ojensi hänelle kätensä ja veti hänet pystyyn.
  “Missä Kalkaros on?” Peter kysyi hengästyneesti. “Luulin, että tappelit hänen kanssaan…”
  “Hän pääsi karkuun“, Sirius haukahti tyytymättömänä.
  “Huono juttu, kaveri.”
  “Äh, puhutaan siitä, kunhan olemme selvinneet tästä hengissä!” Sirius ehdotti tönäistessään Peterin syrjään kidutuskirouksen tieltä. “TAINNUTU! Ja se muuten tarkoittaa, että meidän pitää selvitä hengissä. Oletko kuullut muista?”
  “Cinnamon - ESTOUS - lähti!” Peter huusi ja kääntyi torjumaan heitä kohti suunnatun kirouksen. “Ja tuo tuli läpi - “
Sirius vilkaisi olkansa ylitse kohti Hermeliä, joka seisoi taistelun keskellä ja puristi taikasauvaa kuin pelästynyt lapsi lempiunileluaan.
  “Voi hitto! Selviätkö sinä, Matohäntä?”
  “TAINNUTU!” oli kaikki, mitä Peter ehti sanomaan vastaukseksi. Koska kirous osui kohteeseensa, päätti Sirius ottaa sanat myöntymisen merkkinä ja puristi Peteriä lyhyesti olkapäästä, ennen kuin lähti laukkaamaan kohti Hermeliä. Miksi Biggsin oli pitänyt tulla tänne? He olivat hengenvaarassa kaikki, sillä vaikka uhkaavimmat tulenlieskat olivatkin jo laantuneet, ei kuolonsyöjistä selvittäisi noin vain. Sirius toivoi koko sydämestään, että James olisi ollut täällä. James Potterin rinnalla hän olisi pystynyt siirtämään vaikka vuoria.
  “Se taikasauva on tehty käytettäväksi, Biggs!” Sirius karjui ehdittyään Hermelin rinnalle. “Sinä kuolet, jos jatkat tuolla tavalla.”
Hermel seisoi kaaoksen keskellä jonkinlaisen shokin vallassa. Sirius kirosi kovaan ääneen nähdessään pitkän, ruumiinrakenteeltaan häivytyskaappia muistuttavan kuolonsyöjän juoksevan suoraan Hermeliä kohti. Hän heittäytyi itse Hermelin tielle torjuen omalla ruumiillaan iskun, joka oli tarkoitettu hänen aurorikumppanilleen. Kaappikuolonsyöjä jysähti valtavalla voimalla häntä vasten, ja he molemmat kaatuivat lattialle. Sirius kamppaili löytääkseen kuolonsyöjän viitan uumeniin kadonneen taikasauvan.
  “Tuota, Black - “ Hermel aloitti hermostuneena. “Kannattaako sinun nyt kopeloida häntä?”
  “TAINNUTA HÄNET, IDIOOTTI!” Sirius ärähti hampaat irvessä. Missä hänen sauvansa oikein oli? Hän jatkoi penkomista ja tunnustelemista lähempänä paniikkia kuin koskaan.
  “Ai - odota, kyllä, tietenkin - “
  “TAINNUTU!” Sirius tavoitti viimein taikasauvansa ja loitsi kuolonsyöjän räsynukeksi lattialle. Hän irrotti huolellisesti kuolonsyöjän raajat omistaan ja kömpi pystyyn tönäisten Hermelin armottomasti lähimmän pilarin taakse piiloon.
  “Sinä ääliö, jos et osaa taistella, niin pysy ainakin poissa tieltä!”
Hermel tuijotti häntä suu auki.
  “Tämä tässä - “ Sirius tempaisi taikasauvan Hermelin kädestä. “On sauva. Sitä ei ole annettu sinulle turhan takia! Sinä olet mies, joten käyttäydy sen mukaisesti!”
  “Mitä sekin muka tarkoittaa”, Hermel mutisi katse lattiasta.
  “Tee mitä täytyy, ja tee se kunnolla”, Sirius tokaisi kylmästi.
Hän tyrkkäsi taikasauvan takaisin Hermelin kouraan ja katosi takaisin taistelun keskelle.

***

  “Minä en pidä tästä“, Lily mutisi kävellessään käytävää pitkin taikasauva tiukasti nyrkissään. “Täällä on liian hiljaista. Pahaenteisen hiljaista.”
James nyökkäsi puristaen Lilyn kättä tiukasti omassaan. Sillä ei ollut väliä, miten pitkälle he kävelivät, tai mille käytävälle he kääntyivät - missään ei näkynyt merkkiäkään kuolonsyöjistä. Itse asiassa missään ei näkynyt minkäänlaisia elonmerkkejä, ja se jos mikä sai Jamesin huolestumaan. Jos itäsiipi olisi ollut niin vapaa kuolonsyöjistä kuin miltä vaikutti, jossakin olisi ollut ainakin yksi hysteerinen sihteerimummo nyyhkyttämässä avunpyyntöjä räjähdyksen uhreille.
  “Mitä luulet, miten muut selviävät?” Lily kysyi hiljaa.
  “He ovat elossa. He ovat meikäläisiä“, James sanoi yrittäen kuulostaa varmemmalta kuin mitä todellisuudessa oli.
Lily hymähti tavalla, joka saattoi tarkoittaa miljoonaa eri asiaa.
He pysähtyivät kulman taakse tarkastamaan käytävien risteyksen. James heittäytyi alastoman nymfin patsaan taakse piiloon, kun taas Lily otti suojan muurin ulkoneman takaa. He hypähtivät uudelle käytävälle yhtä aikaa, taikasauvat ojossa. James antoi katseensa kiertää huolellisesti jokaisen nurkan.
  “Ei kuolonsyöjiä“, hän huokaisi tietämättä itsekään, oliko helpottunut vai pettynyt. Odottaminen oli raastaa hänen hermonsa rikki.
  “Ehkä ne ovat kaikki länsisiivessä”, Lily ehdotti laimeasti. “Ehkä ne eivät ehtineet valtaamaan tätä osaa talosta.”
James nauroi. “Kuolonsyöjät ovat rottia, Lily. Kun ne soluttautuvat jonnekin... ne tekevät sen täydellisesti.”
  “Meidän ei olisi pitänyt hajaantua tällä tavalla. Minulla on pahoja aavistuksia.”
  “Me pystymme tutkimaan isomman osan rakennuksesta näin”, James puolusti. “Vauhkomielikin korostaa aina suunnitelmallista puolustusta.”
  “No, minä olen nainen, enkä minä osaa suunnitella. Olen todennäköisesti typerä ja tunteellinen ja hormonien sekoittama, mutta minun tietääkseni meidän kuuluu uskoa vain yhteen asiaan, ja se on se, että me pidämme yhtä. Jos - jos jotakin tapahtuu, kun me olemme täällä turvassa ja he ovat - “
  “Lily, älä ala itkeä nyt!” James kielsi teräksisesti nähdessään kyynelten pyrkivän Lilyn silmiin.
Hetken ajan näytti siltä, että Lily ei aikonut ottaa hänen puheitaan kuuluviin korviinsa. Äkkiä nyyhke kuitenkin vaimeni yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin, ja Lily terhisti kuuloaan kuin olisi saanut vainun jostakin.
  “Mitä nyt?” James kysyi levottomana.
  “Etkö sinä kuule? Ulinaa. Kuin - kuin lapsi.” Lily vaikeni.
James yritti olla niin hiljaa kuin suinkin. Ensi alkuun hän ei kuullut mitään, mutta sitten hänenkin korvansa tavoittivat sen. Parkumisen. Lily oli oikeassa. 
  “Se kuuluu käytävän päästä!”
  “James, mennään!” Lily kohotti taikasauvansa ja lähti harppomaan eteenpäin.
  “Odota! Entä jos se on ansa?”
Oli jo liian myöhäistä. James yritti tarttua Lilyn käsivarteen, mutta Lily nykäisi itsensä irti ja säntäsi juoksuun. Hän oli käytävän päässä olevalla ovella ennen kuin James ehti edes kunnolla reagoimaan asiaan, ja seuraavassa hetkessä Lily oli jo loitsinut oven auki ja pujahtanut sisään.
  “Voi ei!” James sadatteli pyrähtäen tytön jälkeen. Ansa tai ei, sillä ei ollut enää merkitystä - hänen oli pakko varmistaa, että Lilyllä oli kaikki hyvin.

***

Cinnamon juoksi käytävää pitkin eteenpäin tietämättä kunnolla itsekään, missä oli tai minne oli matkalla - hän tiesi vain, että hänen oli pakko päästä ulos. Hän ei halunnut olla täällä, taistelun keskellä, missä ihmiset kuolivat puolustaen kunniaa, joka ei kuulunut heille millään tavalla. Jos hän vain pääsisi ulos, hän voisi tarttua taikasauvaansa ja olla parantaja - se ihminen, joka hänen kuuluikin olla.
Hän kääntyi katsomaan taakseen. Käytävä takanapäin oli aavemaisen autio; ainoan äänen hiljaisuudessa muodostivat hänen omat raskaat askeleensa. Vieläkö Sirius ja Peter olivat kunnossa? Heidän hylkäämisensä painoi Cinnamonin mieltä. Jos jompikumpi heistä vahingoittuisi, hän kai vihaisi itseään loppuelämänsä.
He ovat Sirius ja Peter. Kelmejä. Voittamattomia, Cinnamon muistutti itseään. Silti juostessaan aina vain eteenpäin hän ei voinut olla muistelematta niitä aiempia taisteluja, jotka olivat kukin omalla tavallaan todistaneet tuon kouluaikojen sokean uskon harhaksi. Mitä Kelmit muka olivat tehneet, kun hän oli menettänyt kätensä Potterien uudenvuodenjuhlissa? Missä he olivat olleet, kun Bellatrix oli tappanut Jazzin Tylyahossa? Kun hänet oli kidnapattu Peterin syntymäpäivillä? Entä ne kaikki pienemmät taistelut - miksi Kelmit eivät olleet silloin pystyneet voittoon? Sen täytyi johtua siitä, että maineestaan ja uhkarohkeudestaan ja uhmakkuudestaan huolimatta he olivat vain ihmisiä. Jotakin, mitä lordi Voldemort joukkoineen ei ollut.
BANG. Cinnamon törmäsi vasten jotakin kovaa. Korvat soiden hän horjui taaksepäin ja yritti selvittää päätään samalla kun rukoili, että kipu rinnassa selvittäisi. Mihin hän oikein oli törmännyt? Katsoessaan eteenpäin hän ei nähnyt mitään - pelkän loputtoman, valkoisen käytävän ja tyhjyyden sen seinien sisällä. Ikävä aavistus mielensä perukoilla hän kurkotti eteenpäin ja tunnusteli ilmaa. Ei mitään. Hän kurkotti pidemmälle. Siinä - jokin näkymätön este ilmassa esti häntä liikkumasta. Se seisoi hänen edessään kuin betoninen seinä, eikä edes raju työntö saanut sitä liikkumaan.
  “Siirry nyt, hitto!”
Hänen selkänsä takaa kantautui naurua. Noidan naurua. Cinnamon sulki silmänsä tunnistaessaan äänen.
  “Kärpäsen lento taisikin katketa verkkoon, vai mitä?” Bellatrix Lestrange venytteli häijysti, mielipuolinen sointi äänessään.
Cinnamon pyörähti ympäri taikasauva ojossa. “Läpyräkäys!”
Oli siinäkin kirous, hän manasi katsellessaan, kuinka räkivät lepakot ympäröivät Bellatrixin valkoiset kasvot. Miksi hän ei ollut keksinyt mitään parempaa? Hän hapuili kuumeisesti kirousten nimiä mielestään, mutta hänen päänsä tuntui tyhjältä kuin moneen kertaan kaluttu jauhosäkki.
  “Lopeti loitsuimes!” Bellatrix karkotti räkälepakot yhdellä vihaisella taikasauvanheilautuksella.
Cinnamon purskahti nauruun, kun Bellatrixin kasvot tulivat jälleen näkyviin. Ne olivat yltä päältä liman peitossa.
  “Pukee sinua, Lestrange”, hän sanoi uhmakkaasti.
  “MURTAOS LUUSI!” Bellatrix osoitti taikasauvallaan hänen jalkaansa.
Cinnamon huusi ääneen, kun repivä kipu riisti hänen jalkansa hajalle. Vajotessaan tasapainonsa menettäneenä, ulvovana myttynä lattialle hän tajusi selvääkin selvemmin, että kyseessä oli ollut sääriluu - olihan hän sentään parantaja. Tiedosta oli kuitenkin sillä hetkellä vähänlaisesti hyötyä.
  “Vieläkö se räkä oli niin hyvä ajatus?” Bellatrix sihisi tullessaan lähemmäs.
Cinnamon hinautui käsivoimien taaemmas. Bellatrix tallasi kaikin voimin hänen murtuneen säärensä päälle saaden hänet huutamaan jälleen kuin ansaan jäänyt eläin. Ääni kimpoili kolhosti pitkin Auroriakatemian käytäviä.
  “Halusin tappaa sinut jo viime kerralla, Bellini.”
  “Anna mennä sitten. Voin vakuuttaa, ettet pääse elävänä ulos”, Cinnamon ähkäisi kivun kyyneleet silmissään. Oli vaikeaa olla rohkea lattialla murhaajansa jalkojen alla, mutta hänen oli yritettävä - jos ei muuten, niin ystäviensä vuoksi.
Bellatrix ei näyttänyt kuuntelevan alkuunkaan, vaan katseli jonnekin selkänsä taakse. Seuratessaan hänen katsettaan käytävän päähän Cinnamon näki mustiin pukeutuneen miehen astelevan lähemmäs. Miehellä oli asianmukainen naamio kasvoillaan, mutta tumma, sotkuinen tukka petti hänet.
  “Serkku”, Bellatrix lausui äänellä, joka oli äkkiä muuttunut kolkosta miellyttäväksi. “Regulus. Tulit juuri ajoissa. Aioin tehdä hänestä itse selvää, mutta taidankin jättää kunnian sinulle. Tapa Bellini, Regulus!”

***

A/N2: En tosiaankaan tiedä, menikö tuo action ollenkaan kohdalleen. No, omapa on vikani - menin keksimään uuden (ihanan) hahmon samalla kun listin ihmisiä, ja jotenkin ne kaksi eivät sovi yhteen... To be continued.
« Viimeksi muokattu: Huhtikuu 15, 2007, 18:32:04 kirjoittanut Sharra »

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 15.4.07
« Vastaus #115 : Huhtikuu 16, 2007, 20:49:03 »
Takana on viidentoista sivun kirjoitusurakka, ja ficcariin sattuu. Uudesta osasta tuli mammutti, jonka harkitsin ensin jakavani jaksamisen vuoksi kahteen osaan, mutta sitten tulin siihen tulokseen, että sehän on yksi ja sama. Lukijalla on kuitenkin samat vaihtoehdot, eli:
1) Lukea koko osa yhteen putkeen
2) Lukea koko osa vaikka kahdessa osassa
3) Yrittää lukea koko osa yhteen putkeen ja nukahtaa kesken kaiken
4) Kauhistua luvun pituutta ja jättää se välistä.
Niin tai näin, olen itse tavallaan ylpeä tästä osasta. Onhan siinä vikansa, kuten tietty toisto, jota on aika vaikea välttää siinä vaiheessa, kun eri hahmot joutuvat käymään lävitse samoja asioita. Mutta siinä on myös sellaista kivaa Kelmihenkeä, sappy-endingistä huolimatta.

Cenia, kiitos, uudet kommentoijat piristävät aina päivää :) et ole ainoa, joka ei saa Alessandrosta ja Reguluksesta oikein selvää. Ehkä se johtuu siitä, että niitä kuvataan aina vain kolmannesta persoonasta - tai ehkä sitten siitä, että ne ovat hankalia tapauksia ja pitävät siitä. Siinäkin olet oikeassa, että tässä ficissä on tietty taistelu-rauha-kaava, ja kiusaa se minuakin, mutta toisaalta sitä on vaikea välttää, kun kyseessä on kolmen vuoden aikajanaa leikkelevä ficci, jossa yritetään kuvata tavallista elämää mielettömästi dramatisoituna. Mutta jos keksit jonkin keinon päästä eroon tuosta kaavasta, ota ihmeessä yhteyttä! Uudet neuvot piristävät aina!

gardenia, kiitoksia :) Pakko sanoa, että osuit sinne päin Reguluksen kanssa - sinnepäin, mutta et täysin, koska kuvioon kuuluu tietty kuutoskirjaan liittyvä juttu... vaikka sitä en kai tässä ficissä paljon pääsekään käsittelemään. Cinnamonin tyttö Ginger on kaksi vuotta nuorempi kuin Harry, eli syntynyt vuonna -82.

Pferd, kiitos :) pahoitteluni, mutta tässä seuraavassa osassa taidat saada niin paljon taistelua, että säntäät kirkuen pois tietokoneen äärestä. Juttu lähti käsistä niin sanotusti - yritin löytää keinon tiivistää sitä jotenkin, mutta hahmot varastivat aina huomion ja suorastaan huusivat minulle "KIRJOITA TÄMÄ KOHTA, KIRJOITA TÄMÄ KOHTA, SHARRA, ET VOI JÄTTÄÄ MINUA KIRJOITTAMATTA", ja minä olen pohjimmiltani kiltti luonne, joka inhoaa kieltäytymistä, joten osasta tuli puuduttavan pitkä. Hold on. Pahoittelut siirappikliseestä. Voisi kai sanoa, että mullakin on heikkouteni - tai sitten yritin kätkeä siihen kohtaan vihjeen, jota kukaan muu kuin kirjoittaja ei voi tietenkään tajuta.

Tämän osan virallisena innoittajana toimii Avril Lavignen "Keep Holding On", joka on muuten täysin Kelmibiisi. En liitä tähän koko sanoja, mutta ne löytyy tuon linkin takaa, tai vaikka Youtubesta.

Vielä kerran, anteeksi massiivinen pituus ja tietty toisto.

 - Sharra

There is nothing you could say
there is nothing you could do
there's no other way
when it comes to the truth
so keep holding on
(Avril Lavigne: Keep Holding on)


77.osa - Kolmas Kerta Kun
20.4.1980

Arianna tönäisi Manico Visardon työhuoneen oven auki ja katsahti nopeasti ympärilleen. Ei kuolonsyöjiä - hyvä. Hän läimäytti oven takaisin kiinni ja kääntyi kohtaamaan Remuksen, joka suoritti samaa operaatiota Lysander Proudfootin toimistolla käytävän toisella puolella.
  “Tyhjä sekin?”
  “Näyttää siltä, että jäämme paitsi kaikesta toiminnasta täällä”, Remus huokaisi hymyillen tavalla, joka paljasti, ettei hän ollut alkuunkaan pahoillaan. “Toivottavasti et ehtinyt virittäytyä kovin murhaavaan mielentilaan.”
  “Löydän kyllä kirottavaa jostakin“, Arianna lupasi sormeillen levottomasti taikasauvaansa. Hän vilkuili vielä käytävää ympärillään. He olivat käyneet lävitse jok’ikisen työhuoneen, toimiston ja siivouskomeron saamatta aikaan minkäänlaisia näkyviä tuloksia. Kuolonsyöjät olivat joko muuttuneet kirpuiksi yläkäytävän seinille, tai heitä ei yksinkertaisesti ollut siellä.
Arianna oli aikeissa ehdottaa, että he tutkisivat toimistot vielä uudelleen, kun kova jysähdys oli halkaista hänen korvansa. Koko käytävä tärisi niin reippaasti, että hän paiskautui rajusti vasten Remuksen rintakehää.
  “Anteeksi!” hän huudahti hengästyneesti, kun Remus tarttui häntä olkapäistä ja vakautti hänet. “Mitä tapahtui?”
  “Uusi räjähdys”, Remus vastasi synkeänä. “Tule, hankkiudutaan alas täältä. Jäämme ansaan, jos ne päättävät räjäytellä lisää.”
Remus nappasi Ariannaa ranteesta kiinni, eikä tyttö ehtinyt vastustelemaan, ennen kuin häntä jo retuutettiin kohti portaita. Vasta puolivälissä porraskäytävää hän ymmärsi pistää vastaan.
  “Osaan kyllä kävellä itsekin!”
  “Äkkiä sitten”, Remus urahti täysin epäremusmaiseen sävyyn. “En aio olla vastuussa Siriukselle sinun kahtiaräjähtämisestäsi.”
  “Minä luulin, että ne olivat jo saaneet tarpeeksi räjäyttämisestä!”
  “Saavatko ne ikinä tarpeekseen?” Remus tiedusteli vinosti hymyillen.
Ariannan vastaus unohtui hänen kurkkuunsa, kun he pääsivät toiseen kerrokseen asti. Keskikerroksen vasemmanpuoleinen siipi oli räjähtänyt pieneksi, tulitikunkokoiseksi palapeliksi, ja puolet porraskäytävästä oli hautautunut mustaan tuhkaan. Siellä täällä kyti liekinpoikasia, jotka eivät olleet vielä ehtineet yhtymään suuremmaksi roihuksi. Savu tukahdutti keuhkot.
Arianna teki nopean kuplapääloitsun. “Mitä nyt tehdään? Sammutetaan liekit?”
  “Ei!” Remus ärähti ja tönäisi hänet portaisiin niin rajusti, että hän oli lentää naamalleen edelleen laskeutuvan tuhkan kekoon.
  “Mutta tuosta syttyy vielä tulipalo!”
  “Taikasauvankokoinen vesisuihku ei enää tätä taloa pelasta”, Remus tokaisi armottomasti.
  “Silti! Meidän pitäisi yrittää!”
  “Arianna, unohda tuo ainainen uhkarohkeus ja käytä päätäsi. Joku räjäytti tuon siiven - mitä luulet, missä räjäyttäjä on nyt?”
  “Ruumiina lähimmän pilarin alla?” Arianna ehdotti toiveikkaasti.
  “Tai selkäsi takana, käyttämässä avada kedavraa”, Remus murjaisi ja repi hänet mukanaan alakertaan. Ponnekkaista vastusteluistaan huolimatta Arianna oli salaa helpottunut. Ei hän kuolonsyöjiä pelännyt, mutta räjäytykset olivat kokonaan toinen juttu - sellainen, josta hänellä ei ollut minkäänlaista kokemusta. Siiven katosta voisi yhä pudota tavaraa, ja huonolla tuurilla koko katto voisi sortua. Sellaista kohtaloa Arianna ei olisi toivonut edes pahimmalle viholliselleen.
He päätyivät aulaan, missä sekasorto piti edelleen vaikuttavaa hoviaan. Alastor Vauhkomieltä ei näkynyt enää missään, mutta yliaurori Manico Visardo oli löytänyt tiensä aulan marmoripilarien välissä seisovalle korokkeelle ja piti siellä puhetta siitä, miten kenenkään ei pitänyt hermostua, sillä kaikki sujuisi hyvin.
  “Kaikki kuolonsyöjät on eristetty länsisiipeen. Nopean toiminnan joukot ovat jo sammuttaneet palon, ja aurorit ottavat tälläkin hetkellä kuolonsyöjiä kiinni. Saamme tilanteen hallintaan alta aikayksikön. Ei paniikkia”, Visardo vakuutti.
  “Huijari”, Remus murisi hiljaa.
Arianna tempaisi kätensä irti hänen otteestaan ja lähti tunkeutumaan väkijoukon halki kohti Visardoa. Ihmiset olivat niin paniikin vallassa, etteivät ymmärtäneet edes närkästyä, kun hän tuuppi ja töni heitä kyynärpäidensä avulla syrjemmälle.
  “YLIAURORI! VISARDO!” Arianna huusi kiihtyneen keskustelun ylitse. “TOISESSA KERROKSESSA RÄJÄHTI!”
  “Niin, minusta tuntuu, että me kaikki kuulimme sen“, Visardo vastasi juuri niin ärtyneesti kuin kriisitilanteesta vastuuseen joutunut viranomainen saattoi vastata.
  “Siellä ei ole ketään sammuttamassa paloa - jonkun pitää tehdä jotakin - “
  “Mikähän mahtaa olla neidin nimi?”
  “Arianna Bell”, Arianna tiuskaisi.
  “Arianna Bell”, toisti Visardo. Ariannan suureksi järkytykseksi miehen susimaiset piirteet taipuivat juroon hymyyn. “Neiti, älkää huolehtiko tulipalosta. Tällä hetkellä suurin huolenaiheemme on saada kuolonsyöjät kiinni ja pelastaa eloonjääneet. Taloa emme voi ikävä kyllä enää pelastaa.”
  “Mutta  -” Arianna protestoi.
  “Ria, mennään“, Remus keskeytti lempeästi. “Hän ei kuuntele sinua.”
  “Mutta me emme voi antaa talon tuhoutua!” Arianna parahti. Hänen selkänsä takana Visardo kuului antavan ohjeita rakennuksen evakuoimisesta.
  “Mieluummin talo kuin meikäläiset. Arianna, tilanne on vaarallisempi kuin mitä Visardo antaa ymmärtää. Kuolonsyöjät - ei heitä ole saatu kiinni, muuten lisää räjäytyksiä ei olisi tullut. Nyt näyttää siltä, että niitä voi olla vielä. Me emme tiedä, missä kuolonsyöjät ovat... eivät ainakaan yksin länsisiivessä, niin kuin tuo antaa ymmärtää.” Remus nytkäytti päätään Visardon suuntaan.
  “Tiedän!” Arianna hengähti.
  “Tekisimme viisaasti, jos lähtisimme nyt. Entä jos ne räjäyttävät seuraavaksi tämän aulan?”
Arianna tiesi, että Remus tarjosi heille molemmille pakotietä tilanteesta, ja vieläpä kunniallista sellaista. Tilanne oli todistetusti hengenvaarallinen. Jos he lähtisivät nyt, kukaan ei syyttäisi heitä pelkuruudesta.
Hän ajatteli unelmiaan ja uraansa, kaikkia toiveitaan ja pelkojaan, ja pienen hetken verran hänen teki mieli paeta. Hän ei halunnut uhrata kaikkea näin nuorena. Sitten hänen mieleensä kohosivat Siriuksen kasvot - se nauru, se vallaton ylimielisyys, joka oli karannut hänen käsistään ties minne tämän kirotun talon uumeniin. Jamesin ja Lilyn onnelliset ilmeet, kun he juttelivat kevyeen sävyyn tulevasta lapsestaan. Miten sellaisen toiveikkuuden voisi vain murskata pirstoutuvien seinien ja putoavien kattokruunujen uumeniin?
  “Minä haluan jäädä”, Arianna sanoi. “Jonkun täytyy tutkia tämä talo läpikotaisin. Aurorit eivät sitä selvästikään tee.” Hän tuhahti kuullessaan Visardon kuuluttavan, että kaikkien paitsi länsisiivessä olevien aurorien tuli jättää talo nopeasti sortumisuhan vuoksi.
Remus nyökkäsi. “Olet sitten itse vastuussa tästä, ymmärrät kai sen? Jos talo sortuu niskaamme, et saa syyttää siitä minua.”
  “Ihan kuin minä sitä muutenkaan tekisin.”
  “Mutta minähän olen ihmissusi.”
  “On eri asia olla ihmissusi kuin syntipukki. Pukilla on sorkatkin.”
Remus nappasi hänen kätensä omaansa ja pinnisteli hymyn huulilleen. “Kiitos, Ria. Minne mennään seuraavaksi?”
  “No, me molemmat tiedämme, mitä länsisiivessä on, ja sinä et halua palata enää yläkertaan - “
  “ - en todellakaan.”
  “Joten näyttää siltä, että meille jää kellari”, Arianna lopetti. “Seuraa minua. Sirius neuvoi minulle kerran tien.”
  “Haluanko minä tietää, mitä varten hän sen sinulle neuvoi?”
Arianna tiesi, että Remus vitsaili ainoastaan pitääkseen jäytävän pelon loitolla, joten kysymys ei vaatinut vastausta.

***

James saavutti Lilyn juuri kun tyttö oli pujahtanut sisälle huoneeseen. Hän tarttui tyttöä kovakouraisesti käsivarsista, pyöräytti tämän itseensä päin ja ärjäisi:
  “Oletko sinä typerys? Mitä muuta meille on muka jankutettu kuin sitä, ettei koskaan saa sännätä suin päin vieraaseen huoneeseen? Sinulla ei ole enää varaa olla typerä, sinä olet - “
Hänen puheensa katkesi kuin seinään, kun hän kohotti katseensa. Huone, jossa he olivat, oli täysin tyhjä ja vailla elämää. Huoneessa ei ollut edes huonekaluja - ei tuoleja, ei mattoja, ei verhoja, ei mitään. Pelkät valkoiset seinät, katto ja lattia. Ja itku; se kantautui kaikkialta eikä mistään, se kimposi huoneen seiniltä edestakaisin vailla näkyvää lähdettä. Silti itku kuului päivänselvästi juuri siitä huoneesta.
  “Mitä pilaa tämä oikein on?” James irrotti otteensa Lilyn käsivarsista vetääkseen jälleen sauvansa esille. Lily seurasi hänen esimerkkiään. He molemmat tiesivät, että Jamesin sanoista huolimatta kyseessä ei ollut pila, vaan kuolonsyöjien temppu.
  “Meidän pitäisi häipyä”, James sanoi tuijottaen tiukasti huoneen seiniä yrittäen turhaan havaita, mistä sydäntäsärkevä itku oikein oli lähtöisin.
Lily pudisti tiukasti päätään. “Entä jos täällä on joku? Joku, jota emme voi nähdä?”
  “Entä jos meidät vain haluttiin huijata tänne?”
  “Silloin tämä paikka olisi jo täynnä kuolonsyöjiä.”
  “Meillä ei ole aikaa tapella tästä. Tässä on pelissä enemmän kuin vain sinun ja minun turvallisuus, Lily”, James sanoi merkitsevästi.
  “Uskallakin vedota siihen! Minä olen raskaana, en tunnevammainen tukaani! Minä en lähde minnekään, ennen kuin tiedän, ettei täällä ole ketään.”
  “Ja miten neiti Luupää ajatteli selvittä asian?” James kysyi pitäen kaiken aikaa silmällä huoneen ovea kuolonsyöjien varalta. Pahat aavistukset olivat vallanneet hänet, eikä hän ollut niitä miehiä, jotka jättivät sellaiset tuntemukset huomiotta. Jotakin pahaa oli tulossa, hän aisti sen. Heidän olisi pitänyt lähteä sinä silmänräpäyksenä, kun olivat astuneet huoneeseen.
  “Minä olen vakooja”, Lily tokaisi lyhyesti ja astui peremmälle huoneeseen.
  “Lily”, James rukoili. “Lähdetään jo! Etkö sinä tunne sitä?”
  “Tunne mitä?” Lily antoi sormiensa lipua pitkin seinien tasaista pintaa kuin jotakin etsien.
  “Pahoja aavistuksia. Meille käy huonosti, jos emme lähde!”
  “Älä viitsi maalata piruja seinille!” Lily kivahti. “Olet kuin mikäkin ennustuksenopettaja!”
  “Minä tarkoitan sitä!” James huusi epätoivoisena. Se jokin paha lähestyi - hän saattoi tuntea sen nahoissaan.
Lily ei kiinnittänyt häneen enää mitään huomiota, vaan oli täysin keskittynyt siihen, mitä sitten ikinä tekikin. James toivoi, että olisi ymmärtänyt, mistä oli kyse. Lily liukui seinältä toiselle hitain, tasaisin askelin samalla kun hänen sormensa kulkivat tunnustellen seinillä. Mitä hän kuvitteli löytävänsä?
  “Mitä sinä oikein puuhaat?”
Ei vastausta. Lily siirtyi ikkunanpuoleiselle seinustalle, tutki ikkunanpielet ja seinän aina lattiasta katonrajaan. Jamesia alkoi karmia. Liu’uttaessaan kättään sillä tavoin aavemaisen verkkaisesti Lily näytti siltä kuin olisi vaipunut jonkinlaiseen transsiin; suorittanut alkukantaisia uhrimenoja ajalla, jolloin velhot eivät olleet vielä keksineet taikasauvan käytön mukavuuksia.
Lily oli juuri aikeissa siirtyä seuraavalle seinälle, kun jokin kiinnitti hänen huomionsa. Hän pysähtyi ja jäi tutkimaan seinää, tällä kertaa vielä aiempaakin hitaammin liikkein. Liikkuivatko hänen kätensä edes?
  “Pistä vauhtia, ole kiltti!” Kauanko kestäisi, ennen kuin heidät löydettäisiin täältä? Mitä siitä seuraisi? Kuolisivatko he molemmat, vai riittäisikö, jos James kuolisi heidän molempien puolesta? James puristi kuumeisesti taikasauvaansa.
  “Tässä niitä on“, Lily mutisi hiljaa.
  “Mitä, hemmetti, mitä?”
  “Taikuuden jälkiä. Tässä lähellä on jokin loitsu - ja se on tälläkin hetkellä toiminnassa.”
James tuijotti häntä kuin hän olisi äkkiä kasvattanut muutaman ylimääräisen jalan. “Älä viitsi!”
  “Italialaiset olivat hyviä tässä, kun kaikki taikuus tehtiin vielä käsin”, Lily selitti rauhallisesti. “Tämä unohdettiin, kun taikasauva otettiin käyttöön, mutta jotkut osaavat tämän edelleen.”
  “Mukaan lukien Alessandro Visardo, taivaan lahja kaikelle liikkuvalle, vai mitä?”
Lily ei vastannut. “Nyt meidän täytyy vain selvittää, mikä loitsu tässä on.”
  “Kuule, eikö se riitä, että siinä on loitsu? Voit lähettää vaikka Vauhkomielen tutkimaan sitä.”
  “Näkyvillium loitsuimes!” Lily oli jo kaivanut taikasauvansa esille ja osoitti sillä huoneen nurkkaa.
James huokaisi kuuluvasti. “Paljonko sinulle pitää maksaa, että kuuntelisit välillä minuakin?”
Hän ei olisi ehtinyt purnaamaan enempää, vaikka olisi halunnutkin. Lilyn loitsun seurauksena nurkka oli alkanut savuta ja sihistä; James kiirehti vetämään Lilyä kauemmas siinä pelossa, että huone räjähtäisi. Sitten savu kuitenkin hälveni, ja seinästä työntyi esiin jotakin valkoista - jonkinlainen uloke. Lipuessaan kauemmas seinästä se otti hahmon, josta saattoi erottaa osia. Kaksi messinkistä päätyä, neljä jalkaa, valkean päällyksen... sänky.
  “Ei voi olla!”
Sängyllä makasi ihminen. Hän lojui valkeiden lakanoiden alla niin liikkumatta, että olisi yhtä hyvin voinut olla kuollut. Rintakehä kuitenkin kohoili heikosti kiivaan hengityksen tahdissa. Kädet oli ristitty rauhallisesti rinnalle, ja vartalon yllä riippuva peitto oli juuri tarpeeksi ohut paljastaakseen pienen vatsakummun. Nainen - ja hän oli raskaana.
  “Se on Alice!” Lily parahti.

***

Cinnamon tuijotti Regulus Blackia silmästä silmään. Tässä oli Siriuksen veli - veli, jota Sirius oli vihannut ja josta hän oli oppinut välittämään monen vuoden jälkeen. Veli, joka oli kovaan ääneen julistanut “saaneensa tarpeeksi pikkurötöstelystä” ja siirtyneensä vaativampiin tehtäviin. Tämäkö nyt oli hänen vaativa tehtävänsä? Cinnamonin tappaminen?
Regulus harppoi lähemmäs taikasauva rennosti toisen käden jatkeena. “Luulin, että olisit länsisiivessä, Bella.”
  “Kaikkien aurorien keskellä?” Bellatrix tuhahti. “Sinä et ymmärrä paljonkaan taktiikasta, serkku hyvä.”
  “Pimeyden lordi määräsi meidät länsisiipeen.”
  “Niin, ja valtaamaan koko rakennuksen.”
  “Yksinkö sinä ajattelit tämän talon vallata?” Regulus nauroi. “No, kyllä sinä siinä onnistuisit - ei täällä ole enää paljon vallattavaa. Länsisiipi ja toinen kerros ovat basiliskinruokaa.”
  “Ja mitähän sinä mahdat täällä tehdä, serkku?” Bellatrix sihisi. Tyytyväisenä Cinnamon huomasi kaiken ystävällisyyden kadonneen naisen äänestä. “Sinunhan pitäisi olla vartioimassa pimeyden lordin omaisuutta!”
  “Älä vaivaa sillä päätäsi, Bella”, Regulus vastasi hurmaavasti hymyillen. “Ymmärrän, että sinua ärsyttää, ettet tiedä, mitä vartioin. Serkku hyvä, kertoisin kyllä - mutta se on pimeyden lordin salaisuus. Ethän sinäkään vastustaisi hänen tahtoaan?”
Bellatrix ei sanonut mitään. Hänen katseensa liukui Reguluksesta takaisin Cinnamoniin, ja Cinnamon värähti tajutessaan kuolonsyöjien välisten muodollisuuksien olevan lähestymässä loppuaan. Oli tullut vuoro huolehtia pääasiasta - hänestä.
  “Tapa tyttö, Regulus.”
  “Olen yllättynyt tästä kunniasta”, Regulus sanoi aina vain miellyttävään sävyynsä. Kuin kuolema olisi kätellyt silkkihanskoin, Cinnamon ajatteli hämärästi. Hän yritti perääntyä ja voihkaisi tuntiessaan kivun seivästävän hänen jalkansa takaisin lattiaan.
  “Miksi niin, serkku?”
  “Luulin, että halusit tappaa hänet itse.”
  “En tuhlaa kirouksiani roskasakkiin. Hän on helppo tapaus“, Bellatrix sanoi ylenkatseellisesti.
  “Vai niin.” Reguluksen äänensävyä oli vaikea tulkita.
  “Tee se!” Bellatrix sihahti kuin kuolemaa kaipaava pyöveli. Hänen äänensä muuttui astetta samettisemmaksi. “Vai etkö uskalla?”
Regulus riisui naamionsa ja katsoi Cinnamonia silmästä silmään. Hänen ilmeensä oli tutkimaton.
  “En tiedä mitä kuvittelet, Bella, mutta minä en halua Azkabaniin.”
  “Älä heittäydy pelkuriksi, Regulus! Sinun veresi - “
  “Minun vereni on saamattomien tyhjänpuhujien verta“, Regulus sanoi hymyillen niin leveästi, että oli mahdotonta sanoa, tarkoittiko hän sanojaan vai ei., Cinnamon toivoi, että he olisivat luopuneet jo hyvänpäiväntuttujen torikeskustelusta ja menneet asian. Jos hänen oli kuoltava, hän halusi sen tapahtuvan heti.
Hän punnitsi taikasauvaa kädessään. Ehtisikö hän kirota sekä Reguluksen että Bellatrixin? jos hän pystyisi yllättämään kaksikon näiden väitellessä, hän ehtisi kenties ilmiintyä ajoissa turvaan. Kipu tosin tekisi ilmiintymisestä vaikeaa, mutta jos hän vain selviäisi -
  “Olen yllättynyt, Regulus. Ja häpeissäni. Mitä luulet Mestarin sanovan?”
  “Mestari tietää, että asetan hänen tarpeensa kaiken muun edelle. Jopa henkilökohtaisten mieltymysteni“, Regulus sanoi äänellä, joka kielsi kaikki vastalauseet.
  “Mitä tuokin tarkoittaa?” Bellatrix ärähti karvat pystyssä kuin vihainen koira ainakin.
  “Vain sitä, että minun on nyt korkea aika palata vartioimaan pimeyden lordin omaisuutta.”
  “MITÄ?”
  “Älä huuda, Bella. Luulisi sinun jos kenen tietävän, että jokainen meistä on valmis käyttämään hyväkseen jok’ikisen tilaisuuden, jonka saa.” Puhuessaan Regulus antoi katseensa liukua takaisin Cinnamoniin. Hänen ilmeensä muuttui merkitseväksi, ja Cinnamon tunsi leukojensa loksahtavan auki. Tarkoittiko Regulus…? Mutta miten…?
Salamannopeasti hän päätti, ettei syyllä ollut väliä. Hän kietoi sormensa tiukasti taikasauvansa ympärille, valitsi kirouksen ja keskittyi odottamaan oikeaa hetkeä. Regulus ei antaisi hänelle toista mahdollisuutta.
  “Kyllä kai sinä ymmärrät, serkku”, Regulus jatkoi vielä. “Jos joku kävisi varkaissa minun ollessani täällä... henkeni olisi katkolla.”
  “Se voi olla katkolla jo nyt“, Bellatrix vihjaisi.
Regulus kohautti olkapäitään ja käänsi selkänsä. Bellatrix kohotti taikasauvansa aikoen kirota hänet - avada kedavralla, tai kenties jollakin muulla. Jäämättä odottamaan parempaa tilaisuutta Cinnamon kohotti taikasauvansa ja huusi:
  “TAINNUTU!”
Bellatrix ehti juuri ja juuri kääntymään ympäri, ennen kuin kirous iski häntä rintaan ja hän kaatui maahan. Cinnamon olisi halunnut huutaa riemusta, mutta hänellä oli tärkeämpääkin tekemistä, kuten vaikkapa pakotien varmistaminen. Hänen jokainen lihaksensa vapisi, kun hän yritti keskittyä kivun punaisen verhon lävitse ilmiintymisen vaatimaan ponnistukseen. Ensi alkuun siitä ei ollut tulla mitään, ja hänen teki mieli luovuttaa, mutta toinen yritys tuotti tulosta. Hän tunsi irtautuvansa omasta itsestään ja valmistautuvansa ilmalentoon. Viimeinen asia, jonka hän näki ennen lähtöään oli Reguluksen hymyn takaa paistava surullinen katse. Se oli niitä katseita, jotka jäivät vaivaamaan mieltä vuosikymmeniksi eteenpäin. Se oli arvoituksellinen, merkitsevä viimeinen katse, jolla yritettiin kertoa jotakin, tai kenties pyytää anteeksi jotakin, mutta todellista sanamuotoa Cinnamon ei saanut koskaan selville.

***

  “VAROKAA, TÄÄLLÄ RÄJÄHTÄÄ!”
Sirius heittäytyi kasvoilleen lattialle juuri kun kuuma, hehkuvan kultainen tulipallo pyyhälsi läpi huoneen. Sitä seurasi kovaääninen jyrähdys, sekä sinne tänne sinkoilevien kivenkappaleiden meri. Marmoripirstaleet iskeytyivät Siriuksen selkään ja olkavarsiin jättäen sinne omat jälkensä, mutta ne olivat verraten pieniä; muutaman kymmenen sentin päähän hänen otsastaan paiskautui kolme kertaa huippauskaadon kokoinen kivenjärkäle. Joku kaatui hänen päälleen valittaen kovaan ääneen.
  “Voi hemmetti!”
Sirius kiemurteli pois miehen alta aikomuksenaan selvittää, miksi tämä valitti, mutta ehtiessään tämän puoleen valitus oli jo vaiennut. Miehen sydämen kohdalta pilkistävä terävä, marmorista veistetty taikasauva oli lopettanut tämän kärsimykset lyhyeen. Sirius työnsi miehen ruumiin syrjään niin arvokkaasti kuin suinkin pystyi ja pakottautui nousemaan jälleen jaloilleen. Hänen käsivarsiaan vihloi ja liikkuminen tuntui vaikealta.
Tulenlieskat roihusivat ja katosta putoili edelleen tavaraa, mutta kukaan ei välittänyt. Kuolonsyöjät olivat taas pystyssä ja jatkoivat taistelua voimalla, jota oli vaikea uskoa todeksi. Sirius etsi Peteriä hävityksen keskeltä.
  “Olen täällä”, pieni, tukahtunut ääni kähisi jostakin hänen jalkojensa juuresta. Katsellessaan lattianrajaan Sirius näki muutaman likaisenvaalean hiussuortuvan pistävän esiin lautojen ja kivenmurikoiden joukosta. Muitta mutkitta hän tarttui hiustuppoon ja kiskaisi. Peter rääkäisi kovaan ääneen.
  “Onhan sinussa elämää”, Sirius totesi tyytyväisenä, kun Peterin pölyiset, harmaat kasvot työntyivät esille rojun keskeltä. “Onko jotakin murtunut?”
  “Kylkiluissani on jotain pahasti vialla.”
  “Pysy siinä. Tutkin asian.”
Sirius kieräytti Peterin mahdollisimman varovasti kyljelleen ja nosti tämän paidanhelmaa. “Jos kerrot jollekulle, että olen vapaaehtoisesti riisunut sinua, olet kuollut.”
  “Huumorin kukka on kaunein kukka. Ainakin hengenhädässä”, Peter filosofoi ja ähkäisi, kun Siriuksen sormet tunnustelivat hänen kylkeään. “JULMURI!”
  “Murtunut”, Sirius päätteli. “Ehdottomasti murtunut. Korjaos luusi.”
  “Kiitos, Anturajalka!”
Pilari Peterin pään takana vapisi ja huojui.
  “Tämä menee koko ajan pahempaan suuntaan“, Sirius mutisi silmäillessään huolissaan kattoa kannattelevaa palkkia. “Paikka sortuu hetkenä minä hyvänsä. Mitkä ovatkaan viimeiset sanasi, Matohäntä?”
  “Miten olisi... VARJELUM!” Peter loikkasi jaloilleen ja loi suojaavan taikakilven heidän ympärilleen.
  “KIDUTU!” armottomalla äänellä karjaistu kidutuskirous tunkeutui vaivatta kilven lävitse ja iski Peterin rintaan. Mies kaatui lattialle raajat sinne tänne holtittomasti sätkien. Sirius tuijotti häntä kauhun vallassa. Peter puri hampaitaan yhteen niin kovasti, että olisi voinut kuvitella hänen purevan kieleensä. Siksi kesti hetki ennen kuin Sirius tajusi, miksi Peter teki niin. Tämä yritti estää itseään huutamasta ääneen.
  “Kampitus!” Sirius karjaisi.
Kuolonsyöjä lennähti nenälleen lattiakivetykselle. Sirius veti edelleen vapisevan Peterin olkapäätään vasten ja tuki tämän pystyyn.
  “Sinä pistit vastaan kuin mies, Matohäntä. En tiennytkään, että tuon kirouksen voi kestää hiljaa.”
Et ole saanut sitä osaksesi tarpeeksi usein, Peter ajatteli voipuneesti. Hän ennätti hädin tuskin tottua Siriuksen olkapään tarjoamaan tukeen, ennen kuin se jälleen riistettiin häneltä Siriuksen käydessä taisteluun.
  “TAINNUTU!”
  “KARKOTASEET!”
  “ANTURAJALKA, VÄISTÄ!” Peter ohjasi.
Sirius heittäytyi muitta mutkitta lattialle ja kierähti kuperkeikalla sivuun pää käsien suojassa. Hän nousi pystyyn ravistellen tukkaansa kuin koira turkkiaan kylvyn jäljiltä. “KANGISTUMIS TYYSTILUS!”
KLONK. Kuolonsyöjä mätkähti lattialle kovana kuin kivi. Lattia tärisi. Sitten uudelleen. Pian Peteristä näytti siltä, että koko huone tärisi. Pilarit tutisivat kuin sortumaisillaan.
  “KAIKKI ULOS!” Frank Longbottomin ääni kuulutti. “PERÄÄNTYKÄÄ, VÄLITTÖMÄSTI!”
Peter nykäisi Siriuksen matkaansa ja säntäsi kohti oviaukon jäännöksiä. Frankin sanat olivat saaneet aikaan pakokauhun hyöyn, ja he olivat jäädä jalkoihin ponnistellessaan kohti ovea. Peter piteli tiukasti kiinni Siriuksesta tunkeutuessaan väkijoukon lävitse. Hän kompastui, horjui ja oli kaatua; ainoastaan Sirius piti häntä pystyssä. Oviaukko oli peittynyt kiviin ja kirkuvaan väkijoukkoon, huone selän takana jyrisi yhä pahemmin. Katosta oli alkanut putoilla suuria kivenlohkareita, jotka iskeytyivät milloin minnekin saaden aikaan valitusten ja yllättyneiden huutojen vyöryn. Yksi nopean toiminnan joukkoihin kuuluvista miehistä sai kivenmurikan päähänsä, kaatui ja jäi jalkoihin.
  “Unohda hänet, Matohäntä!” Sirius kielsi, kun Peter oli aikeissa kääntyä auttamaan. “Hän on kuollut!”
  “Mutta - “
  “Sinäkin olet kuollut, ellet juokse nyt!”
Paniikki valtasi Peterin. Mitä tapahtuisi, elleivät he selviäisi ajoissa ulos? Kuolisivatko he tänne? Hän pyrki ovelle kuin laivasta karkaava rotta.
He sulloutuivat ihmisjoukkoon ja pinnistelivät tiensä ulos ovesta juuri kun katto heidän takanaan alkoi sortua. Noin vain, vähä vähältä se putosi alas tuhoten kaiken tielleen osuneen. Peter tönäisi Siriuksen edellään käytävään ja loikkasi itse perässä. Oviaukko sortui.
  “Se siitä”, Peter pyyhki kädellään otsaansa.
Sirius putosi polvilleen lattialle. Hän oli kammottava näky; tummat hiukset olivat muuttuneet pölystä valkeiksi, säikähtäneitä silmiä tuskin erotti pölyn alta ja vapisevia lihaksia peittävä ihokerros oli täynnä naarmuja ja haavoja. Hänen olkavarrestaan sojotti kivensiru, jota hän ei näyttänyt itse edes huomaavan.
Peter kumartui ja nykäisi kiven pois. Sirius ulahti.
  “Kaverit!” Frank viittasi pyyhältäessään heidän ohitseen. “Tämä ei ole vielä ohi!”
Katsoessaan ympärilleen Peter tajusi Frankin olevan oikeassa. Käytävässä oli yhä kuolonsyöjiä, liikaa kuolonsyöjiä - mutta nyt vaakakuppi kallistui aurorien ja Killan hyväksi. Aulasta tulvi käytävään aina vain uusia kamppailijoita. Peter hätkähti nähdessään McGarmiwan vihreän suippohatun pilkistävän esiin väkijoukosta.
  “Kilta on tullut!”
  “Lopultakin”, Sirius kähähti pakottautuessaan nousemaan ylös, vaikka hänen jokaista lihastaan kolotti ja kivisti. “Hoidetaan nyt tämä loppuun, että päästään pois.”
  “Sir - “ hermostuneen näköinen pieni mies nyki Siriusta hihasta.
  “Mitä?”
  “Tuon käskyn yliaurori Visardolta. Hän käski teidän vetäytyä - “
  “Minä en mene minnekään niin kauan kuin nuo kuolonsyöjät ovat täällä!” Sirius ärjäisi niin kovaa, että pikkumies horjahti taaksepäin ja kaatui selälleen pullean maljakon päälle. “Viekää Visardolle sellaisia terveisiä, että hän on hölmö, joka ei piittaa vähääkään Lontoon turvallisuudesta. Niin, ja hankkiutukaa täältä pois. Tästä tulee sotkuista.”

***

Cinnamon pysähtyi paikoilleen vain juuri niin pitkäksi aikaa, että ennätti korjaamaan murtuneen luunsa. Sitten hän lähti taas juoksemaan välittämättä juurikaan siitä, minne juoksi; tärkeintä oli päästä mahdollisimman kauas Bellatrix Lestrangesta, ennen kuin joku löytäisi naisen ja virvoittaisi tämän. Missä ulospääsytie mahtoi olla? Auroriakatemian vanha rakennus natisi jo liitoksissaan. Cinnamon pelkäsi sen sortuvan, ennen kuin kaikki ehtisivät ulos.
Hän kääntyi käytävän mutkasta ja tömähti suoraan päin jotakuta. Hänen uhrinsa ähkäisi ja oli lennähtää lattialle, mutta Cinnamon nappasi vaistomaisesti hänen paidankauluksestaan kiinni.
  “Anteeksi!”
  “Älä siitä välitä”, naisen ääni mutisi hiljaa vastaukseksi. Tyttö astahti kauemmas Cinnamonista ja ravisti hiuksia pois kasvoiltaan. Hänellä oli paksu, likaisenvaalea otsatukka, jonka takaa pilkisti pari jokseenkin hätääntyneitä silmiä.
  “Oikeasti, olen tosi pahoillani. Sinä kai luulit minua kuolonsyöjäksi”, Cinnamon pyyteli.
  “Unohda se!” tytön ääni kuulosti hyvin nuorelta.
   “Enkä, ihan totta, en minä aina tällä lailla törmäile. Minä vain…”
  “Ole hiljaa, ole kiltti!”
Cinnamon räpytteli silmiään hämmentyneenä. Käytävän päästä alkoi kuulua askelia. Vaaleatukkainen tyttö veti kiivaasti henkeä ja painautui niin lähelle seinää kuin suinkin pystyi.
  “Kuolonsyöjiä?” Cinnamon arvasi kireään sävyyn.
  “Luulisin.”
 “Ota taikasauvasi esille, tässä voi käydä huono huonosti.”
  “Minullaeioletaikasauvaa.”
  “Viitsitkö toistaa?”
  “Minulla - ei - ole - taikasauvaa”, tyttö tavutti pahantuulisesti.
  “Mitä?” Cinnamon huudahti. “Miksi ihmeessä ei?”
  “Pidä pienempää ääntä, tai he löytävät meidät!”
  “Anteeksi.”
  “Ei se mitään“, tyttö sanoi hiljaa. “Minä vain heitin sen pois tieltä. Luulin, etten tarvitsisi sitä enää.”
Cinnamon olisi halunnut kuulla lisää, mutta lähestyvien askeleiden äänet saivat hänet työntämään koko jutun myöhemmäksi.
  “Etkö voisi vain kaikkoontua tiehesi?” hän sihahti hätäisesti.
  “En ole käynyt ilmiintymiskokeessa.”
  “Niinpä tietenkin”, Cinnamon huokaisi ja loi katseensa kattoon. “No, pysy sivummalla. Mutta jos minä kuolen tänään…”
  “Mitä?” tyttö kysyi hermostuneena.
  “Sinä saat huolehtia kissani ruokkimisesta.”
  “Kuule, olen pahoillani, että sinä - “
  “MISSÄ SE SURKKI ON?” karhea ääni kailotti läheltä - aivan liian läheltä. Askelpareja oli nyt yhden sijasta kaksi, ja ne lähestyivät lujaa. Cinnamon vilkaisi yllättyneenä vierellään kyyristelevää tyttöä.
  “Surkki?”
Tyttö tuijotti ulos ikkunasta hiljaisena. Cinnamon puristi huulensa yhteen ja kohotti taikasauvansa. Surkki tai ei, tytöstä ei olisi hänelle mitään apua. Hän yritti keskittyä ja muistaa, mitä Vauhkomieli oli aina sanonut tällaisista tilanteista. Tärkeintä oli muodostaa selkeä suunnitelma - ja vielä suunnitelma B sen varalta, että ensimmäinen romuttuisi. No, hänen suunnitelmansa oli päivänselvä. Hän joko kiroaisi kuolonsyöjät, tai kuolisi yritetyksensä.
Sitten hänen katseensa osui ikkunaan. He olivat ensimmäisessä kerroksessa, eivät siis ylitsepääsemättömän korkealla. Jos he liikkuisivat nopeasti, tilanteesta saatettaisiin selvitä ilman väkivaltaa.
  “Mikä sinun nimesi on?” Cinnamon kuiskasi.
Askeleet kuuluivat nyt vain joidenkin metrien päästä. Ne pysähtyivät paikoilleen, ihmettelivät, epäröivät. Ainoastaan pieni käytävän syvennys pelasti Cinnamonin heidän katseiltaan.
  “Dana.”
  “Dana. Hyvä, minä olen Cinnamon. Kuule, sinun täytyy nyt tulla minun mukaani.”
  “Minne?”
  “Sillä ei ole väliä. Ota minua vain kädestä kiinni. Lujasti.”
  “Tuolta kuuluu puhetta!” kuolonsyöjän ääni huusi.
Danan käsi painautui Cinnamonin omaan hikisenä ja liukkaana. Cinnamon käänsi heidät molemmat ikkunaan päin suorittaen samalla äänettömän loitsun, jonka seurauksena ikkunalasi katosi. Kuolonsyöjät kuuluivat panevan sen merkille ja nopeuttivat askeliaan.
  “Nyt!” Cinnamon komensi vaivautumatta enää olemaan hiljaa. Hän kiskaisi Danan mukaansa ja harppoi neljällä askeleella käytävän toiseen reunaan. Sitten hän ponnisti ja hyppäsi.
  “TAINNUTU!” kaksi ääntä karjaisi kuorossa.
Punainen kirous iski Danan selkään ja tyttö valahti hervottomaksi Cinnamonin otteessa. Sillä ei ollut kuitenkaan enää merkitystä; he olivat molemmat ikkunan ulkopuolella. Cinnamon teki vapaalle kädellään nopeasti loitsun, joka muutti alhaalle olevan maanpinnan vaarattomaksi vedeksi. Dumbledore oli käyttänyt samaa loitsua aikoinaan huispausotteluissa, ja nyt Cinnamon oli siitä yksinomaan kiitollinen.
Hän solahti kylmään veteen ja pärski itsensä saman tien pinnalle pakottautuen kannattelemaan tajuttomaksi valahtanutta Danaa otteessaan. Tyttö ei onneksi painanut kovin paljon, joten hänet oli kohtalaisen helppo hinata vähän matkan päässä odottavalle rannalle. Cinnamon loitsi heidän ympärilleen suojakilven mahdollisten kirousten varalta ja käänsi sitten taikasauvansa kärjen Danaan.
  “Herpaannu.”
Tyttö palasi tajuihinsa ja alkoi yskiä. Kai hän oli ehtinyt vetää vettä henkitorveensa, Cinnamon ajatteli takoessaan häntä selkään.
  “Täällä - on - kylmä”, Dana sanoi hieman hinkuvalla äänellä.
  “Vaatteesi ovat märät. Kuivuus!”
  “Kiitos. Ovatko pelastusoperaatiosi aina yhtä näyttäviä?”
  “Minä olen parantaja“, Cinnamon sanoi hymyillen hieman vapisten. Pelastus oli ollut turhankin täpärä. “Mahtavin aseeni on yleensä rohtopurkki.”
  “No, kiitos kuitenkin avusta. Taisin olla väärässä paikassa väärään aikaan.”
  “Sitä tapahtuu meistä parhaimmillekin”, Cinnamon sanoi jalomielisesti katsellen taloa, jonka ylimmistä ikkunoista tuprusi paksua, mustaa sauva. Nähtävästi joku oli räjäyttänyt yläkerrokset. Huoli täytti hänen sydämensä - olivatko Remus ja Arianna olleet siellä?
Dana alkoi kompuroida pystyyn.
  “Hei, minne sinä menet? Lepäisit ensin!”
  “Kiitos, mutta ei kiitos. Tuo talo ei näytä kovin vakaalta. Olen ehkä pelkuri, mutta en halua olla täällä, kun se romahtaa.”
  “Luuletko, että niin käy?”
  “Setäni on palomies”, Dana vastasi hymyillen sinertävin huulin. “Hänellä on tapana sanoa, että mikä tahansa talo kestää tulta - kunnes se muuttuu talosta tuhkakasaksi. Sano minun sanoneen, ei kestä kauan, ennen kuin tuo talo sortuu. Sinuna lähtisin, kun vielä voin.”
Cinnamon katsoi synkkänä tytön loittonevan hahmon perään. Kyllähän hän olisi lähtenyt, jos vain olisi voinut. Hänen ystävänsä olivat kuitenkin vielä sisällä, eikä hän ollut niin pelkuri, että olisi hylännyt heidät täysin.
Raskas paino sydäntään puristaen hän kuivasi vaatteensa, nousi ylös ja lähti kiertämään talon etupuolelle. Sieltä löytyisi varmasti töitä parantajalle.

***

  “HUOMIO! HUOMIO! LUHISTUMISVAARA! JÄTTÄKÄÄ RAKENNUS VÄLITTÖMÄSTI! TÄMÄ ON TAIKAMINISTERIN KÄSKY!”
  “Tämä ei ole enää rohkeutta”, Remus urahti siristellessään silmiään Auroriakatemian kellarin hämärässä. “Tämä on hulluutta.”
  “Hulluus on ainoa oikea tapa suhtautua oikeuteen”, Arianna sanoi äänellä, joka ei hyväksynyt vastaväitteitä.
Remus nyökkäsi surkeana. Hän tiesi Ariannan olevan oikeassa, mutta se ei vähentänyt hänen pelkojaan tippaakaan. Hikikarpalot kirposivat hänen otsalleen, kun hän vain ajattelikin heidän yläpuolellaan olevan betonin ja marmorin määrää. Jos kellarin katto pettäisi, heille kävisi mitä suurimmalla todennäköisyydellä huonosti.
  “Ei pidä pelätä pelkoa”, Remus muistutti itseään kävellessään yhä syvemmälle kellarin hämärään. “Pelko on väärin ainoastaan silloin, kun se estää toimimasta.”
  “Mitä sinä sanoit?” 
  “En mitään.”
Arianna kohotti kirkkaasti säteilevää taikasauvaansa ja kurkisti kellarin oven taakse. “Pettämätön vainuni taisi olla väärässä. Ei täällä olekaan kuolonsyöjiä. Aika typerää”, hän jutteli. “Taisimmekin vaarantaa henkemme ihan turhaan. Ylevää, tosin, mutta - “
  “Arianna”, Remus keskeytti outo sävy äänessään. “Katso tuonne. Nurkkaan.”
Arianna muuttui oitis varautuneeksi. Sikäli kuin hän tiesi, komento katso tuonne ei koskaan merkinnyt mitään hyvää.
Nurkassa seisoi mies - pitkä, kumara ja luurankonaamioinen. Hän piteli taikasauvaansa uhkaavasti koholla. Arianna tarttui omaansa vaistomaisesti, mutta mies nosti kätensä pystyyn. Naamion uumenista kuului ääni.
  “Yksikin väärä liike, ja tämä kellari värähtää.”
Arianna jäykistyi oitis paikoilleen. Painostava hiljaisuus valtasi kellarin, kun niin Arianna ja Remus kuin kuolonsyöjämieskin yritti ennakoida vastapuolen toimintaa. Arianna katseli tiiviisti miehen taikasauvaa pohtien, riittäisikö yksi loitsu todella räjäyttämään kokonaisen kellarin. Kyllä kai - pystyihän loitsulla tappamaankin. Oliko kellarissa yksinkertaisesti kylmä, vai oliko hän alkanut vapista muuten vain?
  “Et sinä uskaltaisi mitään räjäyttää“, Remus murahti. “Kuolisit itse samalla.”
Kuolonsyöjä astahti taaksepäin kuin olisi vasta silloin tullut ajatelleeksi asiaa. Hän kuitenkin nosti urheasti leukaansa. “Pimeyden lordin puolesta on ilo kuolla.”
  “Marttyyrit eivät ole rohkeita, he ovat hölmöjä.”
  “Sano tuo uudelleen, ja tyttöystäväsi räjähtää kappaleiksi!”
Remus ei vaivautunut oikaisemaan toteamusta.
  “Mitä sinä haluat?” Arianna kysyi. Hänen äänensä värisi kuin pitkän juoksumatkan jäljiltä.
  “Jättäkää sauvanne tähän, palatkaa portaita ylös, älkääkä kertoko kenellekään, että näitte minut täällä.”
  “Mitä sinä täällä piileskelet?” Remus kysyi epäluuloisesti. “Aiot räjäyttää koko talon, vai? Voldemortin nimeen?”
  “Älä sano sitä nimeä!” kuolonsyöjä vavahti silminnähden.
Arianna ja Remus tuijottivat toisiaan yrittäen ratkaista äänettömästi, mitä tekisivät.
  “Tiivistetäänpä tämä lyhyesti“, Arianna ehdotti viimein. “Me voimme joko lähteä täältä, jolloin sinä räjäytät talon, tai voimme yrittää estää sinua, jolloin sinä myös räjäytät talon. Annat meille melko kehnot vaihtoehdot - jopa kuolonsyöjäksi. Mitä eroa niillä muka on?”
  “Jos lähdette, saatatte säilyä hengissä.”
  “Arianna - “ Remuksen ääni oli anova, mutta hän ei tiennyt itsekään, mitä toivoi tai pyysi.
Arianna ajatteli tilannetta. Pakeneminen soti kaikkia hänen arvojaan vastaan. Jos hänen oli kuoltava, hän teki sen mieluiten pystypäin ja kunnialla tietäen, että oli ainakin yrittänyt. Kenties hän voisi yllätyshyökkäyksellä tainnuttaa miehen, tai lamaannuttaa tämän, tai pysäyttää räjäytyksen... mutta se oli kaikki pelkkää pahaista toiveajattelua. Hänellä ei ollut todellista valinnanvaraa. Ei nyt, kun kyseessä oli niin paljon enemmän kuin hän itse. Lähtemällä hyvän sään aikana he voisivat kukaties ostaa elämän paitsi itselleen, myös ystävilleen. Jos he vain löytäisivät toiset ajoissa ja saisivat heidät lähtemään...
  “Hyvä on”, Arianna sanoi ja laski taikasauvansa. “Mutta sinun täytyy antaa meille etumatkaa. Viisitoista minuuttia.”
  “Viisi!” kuolonsyöjä kuulosti pöyristyneeltä.
  “Viisitoista. Me olemme kellarissa, ja yläkerta on täynnä ihmisiä. Kestää aikaa, ennen kuin löydämme tien ulos.”
  “Mitä merkitystä sillä muka on”
  “Sinä taidatkin olla aloittelija kuolonsyöjien alalla“, Arianna totesi silmäillen miestä pistävästi. “Et tiedä paljonkaan sopimusten tekemisestä.”
  “Mitä minun pitäisi tietää?”
  “Sopimukseen kuuluu, että meillä on ainakin kohtalainen mahdollisuus selvitä hengissä. Muuten pidän huolen siitä, että sinä päädyt samaan hautaan kanssamme.”
  “Arianna”, Remus sanoi taas, ja nyt hänen äänensä oli yksinomaan varoittava. Arianna ei piitannut. Hänen oli pakko saada edes osa langoista takaisin käsiinsä.
Hän ja kuolonsyöjä tuijottivat toisiaan silmästä silmään, toinen toisensa ajatuksia tulkiten. Kuolonsyöjä oli se, joka laski ensin katseensa.
  “Kymmenen minuuttia, eikä enempää.”
  “Kymmenen minuuttia”, Arianna suostui. Sen pitäisi olla tarpeeksi, jos he vain löytäisivät muut Kelmit nopeasti.
  “Jättäkää sauvanne”, kuolonsyöjä vaati vielä hermostuneena.
Arianna ja Remus vilkuilivat toisiaan.
  “Meillä ei taida olla vaihtoehtoja”, Remus sanoi alistuneena ja heitti taikasauvansa lattialle. Arianna seurasi vastentahtoisesti hänen esimerkkiään.
Kellarin ovi lennähti auki, ja Helmer Biggs pyyhälsi huoneeseen. Hänen tukkansa sojotti epämääräisesti joka suuntaan, taikasauva oli koholla ja silmistä paistoi puhdas, pakokauhua lähentelevä pelko.
  “Neiti Bell! Neiti Lupin!” hän huusi. “Pysykää paikoillanne - apu on tulossa!”
  “EI!” Arianna kirkui. “Älä liiku! Pysy siellä missä olet!”
  “Älä huolehdi”, Hermel vakuutti vauhkosti. “Minä tiedän, mitä teen.”
  “No, et selvästikään tiedä! Me kuolemme, Hermel!”
Arianna oli toivonut kylmän toteamuksen valavan järkeä hysterian rajoja lähentelevään Hermeliin, mutta sen sijaan se tuntui ajavan miestä entistä syvemmälle paniikin alhoon. Mies juoksi portaat alas ja kohti kuolonsyöjää, joka nosti sauvaansa yhtälailla eläimellisen pelon vallassa. Remus heittäytyi Hermelin tielle.
  “Me selviämme tästä kyllä ilman sinuakin!”
  “Minun on oltava mies“, oli kaikki, mitä Hermel sanoi. Hän tönäisi Remuksen lattialle kuin rukkasen ja juoksi kohti kuolonsyöjää.
Arianna näki mitä oli tulossa, ja kiirehti kiskomaan Remusta jaloilleen. Heidän oli pakko ehtiä kellarista ulos, ennen kuin olisi liian myöhäistä.
  “Vauhtia nyt, Rem, hän aikoo todella tehdä sen”, Arianna hoputti. He yrittivät juosta kohti portaita, mutta pelko sai jalat sotkeutumaan toisiinsa ja epätasaisella pinnalla oli lähes mahdotonta pysyä pystyssä. Arianna vilkaisi olkapäänsä ylitse juuri ajoissa nähdäkseen Hermelin kohottavan taikasauvansa.
(JATKUU SEURAAVASSA VIESTISSÄ)

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 15.4.07
« Vastaus #116 : Huhtikuu 16, 2007, 20:53:13 »
  “TAIN -”
  “Et halua tehdä tuota“, kuolonsyöjä haukahti väliin, itsekin silminnähden peloissaan.
  “Minä olen mies. Minä tiedän, mitä teen”, Hermel sanoi lujasti. “TAINNUT - “
  “RÄJÄYTEM!” kuolonsyöjä karjaisi.
Kellari räjähti.

***

Talo vavahti rajusti. James paiskautui sängylle korviariipivän paukkeen halkoessa taloa. Hän tiesi sen voivan tarkoittaa vain yhtä asiaa: jossakin oli räjähtänyt taas. Kaiuttimesta kaikui Manico Visardon hätäkuulutus.
  “HUOMIO! HUOMIO! LUHISTUMISVAARA! JÄTTÄKÄÄ RAKENNUS VÄLITTÖMÄSTI! TÄMÄ ON - “
  “Taikaministerin käsky, TIEDETÄÄN!” James karjui turhautuneena. “Lily, otetaan Alice ja lähdetään. NYT HETI!”
Lily oli jo kumartunut sängyllä makaavan Alicen puoleen ja yritti nostaa tätä ylös. “Hän ei liiku! Hän on kiinni - jotenkin - “
  “IRROTOTUM!” James osoitti Alicea taikasauvallaan.
  “Se ei auta! Hän ei liiku!”
  “Voi hitto, se on joku kiero loitsu!”
  “Se on suudelmaloitsu!”
  “MITÄ?”
  “Suudelmaloitsu“, Lily toisti taittaen Alicen paidankaulusta niin, että kaulaan piirtynyt musta läiskä pääsi näkyville. “Aika lapsellista, oikeastaan. Suudelmaloitsun seurauksena vaipuu horrokseen. Uhria ei voi herättää tai  liikuttaa tai mitään muutakaan. Niin, ja tietenkin loitsun voi rikkoa vai tosirakkauden suudelma.”
  “Frank”, James sanoi oikopäätä. “Hankitaan hänet tänne ja vähän äkkiä sittenkin.”
  “Minä en mene hakemaan häntä, jos sitä kuvittelet!”
James kaivoi suurieleisesti peilin taskustaan. “Minä käytän tätä, eli säästymme tappelemiselta. Nyt jos sallit - “
Hän kääntyi selin ja hieraisi peiliä nopeasti kädellään. Kesti vain pieni hetki, ennen kuin Siriuksen pölyn valkaisemat, veriset ja kovaa vauhtia mustelmille tummuvat kasvot ilmestyivät peilin pintaan.
  “Sarvihaara!” Sirius sanoi yrittämättäkään peitellä äänestään paistavaa helpotusta. “Onko kaikki hyvin?”
  “Elossa ollaan. Entä siellä?”
  “Peter on täällä kanssani, Cinnamon on jossakin - hän kai lähti.” Sirius kurtisti kulmiaan huolestuneena. “Länsisiipi räjähti, ehdimme juuri ja juuri ulos ja - Sarvihaara, kuulitko Visardon kuulutuksen? Täällä on pahuksenmoinen sortumisvaara.”
  “Tiedetään, yritämme pistää vauhtia. Kuule, olisi ihana rupatella teekupposen äärellä pidempäänkin, mutta onko Frank siellä?”
Siriuksen kasvot katosivat hetkeksi peilistä ja James sai harvinaisen hyvän lähikuvan tämän takaraivosta. Kuivunut veri oli liimannut tumman tukan pölyisiksi klimpeiksi.
  “On hän täällä.” Sirius putkahti takaisin peiliin. “Tarvitsetko häntä?”
  “Alice tarvitsee. Olemme itäsiivessä. Viimeinen ovi vasemmalla, sano Frankille, että jos hän ei tule tänne pian, minä suutelen hänen vaimoltaan tajun kankaalle.”
Sirius irvisti. “Kuule, Sarvihaara, jos te harrastatte siellä jonkinlaista neliödraamaa... lopettakaa se. Täällä on parempaakin tekemistä.”
  “Tiedetään, siksi minä sinulle puhunkin. Anturajalka, mitä ikinä tapahtuukin, älä tule tänne, onko selvä? Painu ovesta ulos niin nopeasti kuin pääset ja vie Matohäntä mukanasi. Menkää vaikka Alabamaan, jos huvittaa, mutta älkää tulko tänne.”
Siriuksen silmät tummenivat. “Menen nyt hakemaan Frankin. Pärjäile, Sarvihaara.”
  “Samoin.”
James repi katseensa irti peilistä ja sulloi sen takaisin taskuunsa miettien, oliko kyseessä ollut viimeinen kerta, kun hän näki Siriuksen kasvot.
  “Miksi sinä sanoit hänelle noin?” Lily kysyi pingottuneella äänellä. “Miksi kielsit tulemasta?”
  “Minusta tuntuu, että tämä on ansa”, James sanoi rehellisesti. “Ja jos tämä on, haluaisin, että edes joku ystävistäni selviää elävänä ulos.”
Tyly toteamus sai Lilyn vaikenemaan ja laskemaan katseensa. Jamesia kadutti. Hän astui takaisin Alicen sängyn viereen ja kosketti tytön poskea sormenpäällään. Se oli kylmä kuin jää, ja hetken ajan Jamesia pelotti, vaikka Alice hengittikin vielä.
  “Frankin on toden totta paras olla hänen elämänsä rakkaus. Meillä ei ole aikaa metsästää Amos Diggorya helvetin syvyyksistä.”
  “Luuletko, että ehdimme ulos, ennen kuin talo romahtaa?”
  “Totta kai”, James sanoi vaivautumatta kuulostamaan kovin vakuuttavalta.
Lily hymähti ja tuijotti käsiään.

Ovi lennähti auki ja Frank pyyhälsi huoneeseen huohottaen kuin maratonin pinkaissut kilpikonna.
  “Onko Alice elossa?”
James väistyi suurieleisesti syrjään sängyn tieltä. Frank imi Alicen puolielotonta olemusta sisäänsä sanattomana kasvot vähä vähältä kalveten. Kun hän oli muuttunut Alicen sängyn lakanoiden väriseksi, Lily katsoi parhaaksi avata suunsa.
  “Sinun pitää suudella häntä, Frank.”
  “Ei kai tämä ole joku ankeuttajajuttu?” Frank kääntyi katsomaan häntä epäluuloisena.
  “Se on suudelmakirous”, James pisti väliin. “Hän nukkuu ikuisesti, ellet saa tällättyä suutasi hänen suulleen. Ja sivumennen sanoen, Frank… meillä ei ole aikaa ikuisuuteen.”
Hän osoitti kattoa, joka notkahti uhkaavasti kuin suunnitellen murtumista. Frank nyökkäsi tiukasti.
  “Sinä ja Lily voitte lähteä, minä hoidan tilanteen tästä eteenpäin.”
  “Ei“, Lily sanoi nopeasti. “James arvelee, että tämä on ansa. Tarvitsette apua, jos tulee kuolonsyöjiä.”
Frank näytti olevan aikeissa väittää vastaan, mutta Jamesin vihainen mulkaisu sai hänet napsauttamaan suunsa kiinni. Hän harppasi kevyesti Alicen sängyn luokse, laski kätensä tytön kylmälle kämmenselälle ja kumartui tämän ylle. Lily käänsi katseensa pois heidän huultensa koskettaessa, mutta James ei pystynyt löytämään itsestään moista hienotunteisuutta. Jos Frankin suudelma ei toimisi, hän halusi olla heti valmis etsimään toista prinssikokelasta.
Sekunnin tai kahden kuluttua Alicen huulet raottuivat. Frank yllättyi niin, että astahti suin päin taaksepäin.
  “Minä en näköjään olekaan sammakko”, mies totesi hölmistyneenä.
James hymyili Frankille nopeasti ja siirtyi vuoteen ääreen herättelemään Alicea. Tyttö räpytteli ripsiään hämmentyneenä kuin ei olisi osannut kunnolla päättää, halusiko herätä vai ei. James tarttui hänen olkapäihinsä ja ravisti; tällä kertaa Alice kohosi lakanoilta vaivattomasti.
  “Alice, on aika herätä! Prinssi kävi jo!”
Alice vilkuili ympärilleen, mutta ei liikkunut. Katto heidän yläpuolellaan rysähti kuuluvasti. Kattolaasti satoi pieninä valkoisina hiutaleina lattialle.
  “Meillä ei ole aikaa tähän“, James sanoi kireästi. “Frank, jos viitsit - “
  “Totta kai.”
Frank kietoi käsivartensa Alicen vartalon ympärille ja nosti tytön ylös vuoteelta. Hän ei ollut ehtinyt ottaa kahta askelta enempää, kun huone äkkiä täytyi huumaavasti jyrinästä. Lattia, katto ja seinät tutisivat; ovi natisi liitoksissaan. Sänky lysähti lattialle yhdeksi lakanoiden ja messinkijalkojen mytyksi.
  “ULOS!”
Katto romahti. James kohotti kädet päänsä suojaksi, vaikka tiesikin, ettei siitä ollut mitään hyötyä. Betonikappaleiden vyöry putosi heidän niskaansa kuin taivas maailmanlopun aikaan. Juostessaan ovelle James odotti kaiken aikaa jonkin kovan iskeytyvän päähänsä. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut; edes kolahduksesta kieliviä ääniä ei kuulunut. Hän kohotti katseensa hämmentyneenä ylöspäin.
Suuret betonimurikat leijuivat heidän yläpuolellaan paikalleen pysähtyneinä, vain puolen metrin päässä heidän päistään.
  “Kuka teistä - “ James aloitti.
  “Eivät he, vaan minä.”
Kääntyessään katsomaan ovelle James näki lordi Voldemortin kaikessa kalmanhajuisessa kunniassaan.

***

Kellari räjähti. Punaisenhohteiset liekit täyttivät koko huoneen paiskaten Ariannan täydellä voimalla keskelle holtitonta ilmalentoa, joka repi hänen otteensa irti Remuksesta. Hän kiisi ilman halki hurjaa vauhtia savun, tulen ja lentelevien kivenmurikoiden ympäröimänä, kunnes iskeytyi kylki edellä vasten jotakin kovaa - seinää kukaties. Olkapää rusahti ilkeästi murtuessaan. Arianna valui lattialle kangaslaskosten ja hiustupsujen määräämänä myttynä, liian pökkyrässä ajatellakseen selkeästi. Hän pani merkille ainoastaan kuumuuden ja savun ja maailmanloppua enteilevän jyrinän, oman vartalonsa kipupisteet päästä varpaaseen. Kivenkappaleet sinkoilivat edelleen sinne tänne kuin alasintaan etsivät vasarat.
Arianna nosti vihlovan, turtuneen kätensä ja pyyhki otsaa pitkin vierivää tahmeaa verta pois näkökentästään. Hänen oli pakko päästä ylös. Hänen täytyi etsiä Remus ja Hermel ja paeta.
Kellari jyrisi taas, ja pienenpienet kivenmurikat varisivat Ariannan repeytyneen kaavun etumukselle. Ärtyneenä hän aikoi ravistaa ne pois, kun jokin terävä iskeytyi hänen ohimoilleen. Viiltävä kipu sai hänet kirkumaan ääneen; hän kaatui selälleen lattialle ja kieri kuin kohtauksen saanut eläin taistellen silmiensä polttavaa tunnetta vastaan. Kaikki oli pimeää - ei, ei edes pimeää tai mustaa, vaan väritöntä. Ei valkoista, ei harmaata, ei sateenkaarenväristä, ei läpinäkyvää, ei mitään.  Arianna ulvoi hätääntyneenä, nosti kädet silmilleen ja yritti hangata polttavaa kipua pois. Hänen sormenpäänsä tuntuivat kosteilta, mutta jos ne olivatkin veressä, hän ei sitä nähnyt.
  “REMUS!” Arianna huusi. Eikö Remus kuullut häntä? “REMUS, AUTA! POLTTAA! POLTTAA!”
Ei vastausta. Arianna jatkoi silmiensä hankaamista kaiken järjen toiselle puolelle ajautuneena. Hän ei ollut koskaan uskonut, että niin suuri kipu oli ylipäätänsä mahdollista. Mitä hänelle oli tehty? Mitä ympärillä tapahtui? Hän yritti keskittää katseensa jonnekin, mutta kaikki oli samaa tyhjyyttä. Maailma oli kadonnut. Ainoastaan jyrinä jatkui uhkaavana ja tasaisena; esineet helisivät ja kuuluivat murtuvan pois paikoiltaan.
Arianna nousi kontalleen ja ryhtyi ryömimään eteenpäin tunnustellen tietään käsillään. Kipua tai ei, hänen oli pakko päästä pois. Kukaan ei löytäisi heitä täältä - ei, ennen kuin oli liian myöhäistä. Ryömiminen kävi kömpelösti, kun toinen käsi oli toimintakelvoton ja näkökenttä olemattomuuden tuolla puolen, mutta Arianna teki parhaansa. Hän tunnusteli tiensä läpi kivenlohkareiden, puunkappaleiden ja lattialle sinkoutuneiden esineiden. Tikut nipistelivät nilkkoja, kivet raapivat polvet ruvelle ja kohtalokas horjahdus uursi kirvelevät naarmut leukaan. Arianna antoi sormiensa hapuilla yli kaiken, mitä eteen osui rukoillen, että löytäisi jonkin merkin Remuksesta. Entä missä hänen taikasauvansa oli? Hän tarvitsi apua hengittämiseen.
  “REMUS!” Arianna huusi uudelleen. “HITTO SOIKOON, REMUS LUPIN, SINÄ ET VOI OLLA KUOLLUT! MINÄ EN ANNA SINULLE LUPAA!”
Epätoivo kuristi hänen kurkkuaan. Ei kai hän voinut olla ainut eloonjäänyt tässä joukossa? Kokeeksi hän kutsui kerran Hermeliä ja kuolonsyöjääkin, mutta kukaan ei vastannut - ainoastaan tomuntäyteinen hiljaisuus. Paniikki sai Ariannan kehnosti toimivat raajat vapisemaan.
  “Pakko pysyä rauhallisena“, hän mutisi yrittäen estää hengitystään vinkumasta. “Sinä olet Kelmin tyttöystävä, joten saat luvan myös käyttäytyä sen mukaisesti. Kyllä sinä tästä selviät. Käytä vain päätäsi.”
Mutta minä en selviä, hänen hätääntynyt mielensä protestoi. Maailman paraskin selviytyjä tarvitsi pelastukseen jotakin. Apuvälineen, toisen ihmisen, tai edes oman näkökykynsä. Hänellä ei ollut mitään. Hän toivoi, että pöly olisi hälventynyt jo; kyllä hän siten pystyisi näkemään. Hänen täytyi. Toistaiseksi näköaistin lamaantuminen teki maailmasta kuitenkin aavemaisen ja vaarallisen. Pieninkin risahdus sai hänet hypähtämään vainoharhaisesti ja iskemään jonkin raajoistaan jonnekin.
Viimein hänen sormensa tavoittivat jotakin - tai jonkun. Ihoa! Veristä, hiekkaista, tahmaista ihoa, mutta sitä se kuitenkin oli. Arianna olisi voinut itkeä helpotuksesta. Hän alkoi kaivaa sokeasti vailla pienintäkään aavistusta siitä, mitä siirsi syrjään tai mitä kosketti. Karheat pinnat lensivät sileiden pintojen mukana niin kauas kuin yhden käden voimat antoivat myöten. Kirvelevät kyyneleet kipeissä silmissään hän tunnusteli ihmishahmoa sitä mukaa kun se paljastui hänelle. Karkea kaapu - sellainen oli jokaisella velholla. Tavalliset kädet, ei taikasauvaa. Kasvoilla ei ollut naamiota, joten kyseessä ei voinut olla kuolonsyöjä, tai sitten naamio oli vain hajonnut pahemman kerran. Mutta oliko kyseessä Hermel vai Remus? Tunnustellessaan miehen rintakehää Arianna toivoi vilpittömästi jälkimmäistä. Miehen sydän ei lyönyt, eikä hengitystä tuntunut.
Äkkiä Ariannaa huimasi. Puhtaan hapen ja veren puute yritti jo verottaa hänen voimiaan. Hän tajusi, ettei aikaa ollut paljon ja hylkäsi miehen paikalleen tavaroidentäyteiselle lattialle. Oli kyseessä Remus tai ei, hänellä ei ollut aikaa jäädä itkemään tämän kainaloon. Hänen oli pakko löytää jotakin tai joku, jonka avulla pääsisi pois.
Kopeloidessaan sokkona huoneessa Arianna tajusi ensimmäistä kertaa oikein todella, mitä eloonjäämisvaisto tarkoitti. Ei se ollut rationaalisia, askel askeleelta laskettuja selviytymiskeinoja tai aakkoskirjaimilla merkittyjä suunnitelmia. Se oli kaukana arvokkuudesta ja järkevyydestä. Se oli vain niin paljon - vaisto sanan varsinaisimmassa merkityksessä; sokea, epätoivoinen halu elää vielä sekunnin verran. Kuin leijonan haavoittama antilooppi, joka ryömi viimeisillä voimillaan eteenpäin, vaikka veri virtasi jo sen kurkusta niitylle. Sekin halusi uskoa pakoonsa viimeiseen asti, vaikka kuolema laukkasi jo sen kintereillä. Ariannakin halusi uskoa selviytymiseensä. Hänen oli pakko. Hän ei ollut syntynyt kuollakseen kellarissa vailla valoa tai apua.
Maailma keinahti taas, ja Arianna lyyhistyi lattialle voimattomana. Missä voimat oikein olivat silloin kun niitä eniten kaivattiin? Hän ei silti suostunut luovuttamaan, vaan kurkotteli kädellään niin kauas kuin vain siltä paikalta yletti. Se kannatti; puunsäleiden alla oli ehdottomasti jotakin, joka tuntui ihmiseltä. Se hengitti!
Arianna pakottautui ylös vielä kerran, vaikka hänen polvensa jo tutisivat eikä tervekään käsi ollut enää kannatella häntä. Hän hinautui viimeisillä voimillaan miehen luokse ja ryhtyi tunnustelemaan tätä rohkeammin kuin mihin professori McGarmiwan näkemykset olisivat antaneet luvan. Hiukset, poskipäät, leuka, kaula... velhonkaapu, farkut, sukat, kengät. Ja vyönsolki! Vyö oli katkennut, mutta kylmä, sileä solki tuntui yhä ehjältä kämmenen alla. Arianna muisteli Remuksen puolikuunmuotoista vyönsolkea ja rukoili tavoittavansa tästä samanlaisen epätäydellisen muodon. Sen oli pakko olla se!
  “Se se on!” Arianna pihahti keuhkot happea rukoillen. Remus oli elossa! Helpottuneena hän antoi itsensä valahtaa vasten miehen rintaa ja jäi siihen makaamaan liian väsyneenä ajattelemaan mitään muuta kuin lepoa.

***

Lattia vapisi Peterin jalkojen alla.
  “Mitä tapahtuu?” Peter älähti hermostuneena.
  “Kellari on räjähtänyt”, Sirius vastasi kylmän rauhallisesti. “Ensin yläkerta ja sitten alakerta. Olemme seuraavat, Matohäntä.”
Peter nyökkäsi ja palasi takaisin taistelun keskelle hämmästellen sitä, miten vähän tieto lähestyvästä kuolemasta häntä pelotti. Ehkä se johtui siitä, ettei hänellä ollut enää tässä vaiheessa mitään hävittävää - ei nyt, kun hän oli astunut väärälle puolelle. Tai kenties syynä oli se, että hän tunsi tekevänsä oikein ensimmäistä kertaa aikoihin.
Hän pyörähti ympäri ja nosti taikasauvansa ties kuinka monetta kertaa sinä päivänä; hänen käsivarttaan särki jo. “KARKOTASEET!”
  “VARJELUM!”
Hypähtäessään sivuun uuden kirouksen tieltä Peter mietti, mitä pimeyden lordi olisi sanonut, jos olisi nähnyt hänet nyt. Hänet, Feeniksin Killan vakoojan taikasauva kädessä kuolonsyöjien edessä. Oli hänen onnensa, ettei lordi Voldemort ollut täällä tänään.
  “TARANTALLEGRO!”
  “Lopeti loitsuimes”, Peter karjaisi, kun kirous iski häntä jalkoihin. Tämä alkoi olla hänen osaltaan pikkuisen verran naurettavaa - kuolonsyöjillä ei ollut oikeutta vahingoittaa häntä, eikä hänellä heitä, joten todellisuudessa he pitivät yllä pelkkää kulissia tehdäkseen Peterin toverit tyytyväisiksi. Toisinaan oli turhan vaikeaa olla vakooja.
Peter katsahti Siriukseen kesken taistelun. Toisin kuin hän, Sirius otti tämän tosissaan, kuten kaiken muunkin. Hänen liikkeisiinsä alkoi jo tulla koulutetun aurorin sulavuutta; hän heittäytyi jokaiseen hyökkäykseen ja torjuntaan niin antaumuksella, että hetken ajan Peter kuvitteli katselevansa professori Rediä Tylypahkanaikoina. Mielikuva muistutti ikävästi menneistä ja sai hänet siirtämään huomionsa nopeasti takaisin taisteluun.
  “No, huomasithan sinä minut“, hänen vastassaan seisova kuolonsyöjä tokaisi jurosti. “Voisit edes vähän nähdä vaivaa tämän vuoksi, tiedätkö.”
  “Saamasi pitää. TAINNUTU!”
Kuolonsyöjä teki komean piruetin ilmassa ja lennähti selälleen lattialle.
  “Valitan, kaveri”, Peter virnisti miehen liikkumattomalle hahmolle. “Kaikki eivät voi voittaa.”
Kuin vastaukseksi hänen sanoilleen katto heidän yläpuolellaan pirstoutui. Se hajosi lukemattomiksi palasiksi, jotka syöksyivät heitä kohti kuin meteoriitit maanpintaa vasten. Peter liukui vaistonvaraisesti vatsalleen lattialle ja yritti suojautua parhaansa mukaan väistämättömältä. Sitten kivet pysähtyivät. Peter kohotti katseensa ja etsi järkäleiden jähmettäjää.
  “Se on Dumbledore!” aurori Emmeline Vance huudahti.
Käytävän kiltalaiset ja aurorit puhkesivat riemunhuutoihin. Seuratessaan voitonmerkiksi kohotettujen nyrkkien väylää Peter näki Vancen puhuneen totta. Dumbledore lipui käytävään sinisessä kaavussaan tasaisesti kuin lattialla ei olisi ollut minkäänlaisia ruumiita väisteltäväksi. Kuolonsyöjät olivat kaikki jähmettyneet paikoilleen epäröiden - mitä nyt kuului tehdä?
  “Rehtori Dumbledore!” professori McGarmiwa purjehti vanhan velhon eteen suippohattuaan oikoen. Hänen nutturansa hapsotti suuntaan jos toiseenkin. “Merlinille kiitos! Nuo kivet - “
  “On mukava nähdä sinuakin, Minerva, mutta ikävä kyllä minä en voi ottaa kunniaa kivien pysäyttämisestä”, Dumbledore vastasi miellyttävään sävyyn. “Pelkäänpä, että sen teki joku muu.”
  “Mutta kuka, Albus? Kuka pystyy kannattelemaan kokonaista taloa yhdellä loitsulla?”

***

  “Pyydän, ettei kukaan teistä erehdy liikkumaan”, lordi Voldemort lausahti rauhallisesti liukuessaan huoneeseen tasaisesti kuin myrkkykäärme, kuin elävä kuolema. “Ymmärrätte kai, että juuri nyt minä olen ainoa asia, joka estää tätä taloa sortumasta niskaanne. Teinä en yrittäisi häiritä keskittymistäni.”
Voldemort pysähtyi huoneen ovensuuhun kannoillaan neljän kuolonsyöjän joukko - tai henkivartio, kuten James ajatteli. Voldemortin kalvenneet, epäinhimilliset kasvot kohtasivat heidän katseensa tyyninä ja tyytyväisinä. Hän tiesi saaneensa heidät ansaan.
James vangitsi Lilyn käden hikiseen otteeseensa. Frank tiukensi otettaan tokkuraisesta Alicesta.
  “Minun täytyy myöntää olevani tyytyväinen. Hyvin tyytyväinen”, Voldemort sihisi kierrellessään heidän edessään kuin hyökkäykseen valmistautuva käärme. James piti vapaan kätensä huolellisesti kiinni kyljessään, mutta ei antanut valppautensa herpaantua hetkeksikään. “Tavoittelin yhtä, mutta saankin neljä… Potterit ja Longbottomit, aikamme sankarit. Sinäkin… pieni kuraverinen…”
Lily nosti leukaansa, kun Voldemortin punaisten silmien katse pysähtyi hänen kasvoihinsa.
  “…yhä elossa“, Voldemort huokaisi dramaattisesti. “Mikä pettymys. Luulin, että olisit jo ymmärtänyt oman parhaasi.”
Lily ja James katsahtivat toisiinsa. James otti yhden askeleen vinosti eteenpäin niin, että hänen ruumiinsa peitti Lilyn lähes kokonaan. Hän ei halunnut Voldemortin katsovan liian tarkkaan Lilyä, eikä varsinkaan tämän vatsanseutua. Jos Voldemort saisi tietää heidän odottavan lasta, hän tappaisi sen pelkästä tappamisen ilosta.
James pyyhki hikeä otsaltaan kiittäen vaistoa, joka oli kieltänyt Siriusta ja Peteriä tulemasta paikalle. Kun lordi Voldemort oli täällä, heidän selviytymismahdollisuutensa vaikuttivat pieniltä.   
  “Eikö kukaan teistä aio sanoa minulle mitään? Eikö ainuttakaan ylimielistä vastausta? Tuskin te sentään rohkeuttanne olette menettäneet. Paitsi - tietenkin... rakas Dumbledorenne ei tule tällä kertaa auttamaan. Te tiedätte sen, ettekö tiedäkin? Te ja Pimeyden Lordi… Vihdoin kahden.”
James ei pystynyt enää pidättelemään itseään. “Opettele laskemaan!”
  “Tulihan se sieltä“, sihahti Voldemort. “Potterin poika. Niin täynnä omaa nerokkuuttaan. Minun olisi pitänyt tappaa sinut heti ensitapaamisella.”
  “Sikäli kuin minä muistan, yritit kyllä kovasti.”
Lily aneli katseellaan Jamesia vaikenemaan.
Lordi Voldemort nauroi kimakasti. “Toivot siis kuolevasi ylpeänä! No, ikävä kyllä on tullut aika puhkaista kuplasi…  haluatko tietää, miten oikein todella selviydyit kahdesti käsistäni?”
  “Taidat suorastaan kuolla halusta kertoa, joten anna tulla.”
  “Sanooko nimi Dumbledore sinulle mitään? Tai Mildred Stron? Vai miten olisi... Jassminadara Thomas?”
James säpsähti.
  “Aivan niin, aivan niin... on helppoa selviytyä, kun toiset kuolevat puolestasi, vai mitä? No, kukaan ei suojele sinua täällä - ellei rakas kuraverinen vaimosi halua kuolla puolestasi.”
James liikahti entistä enemmän Lilyn suojaksi.
  “Liikuttavaa”, Voldemort nauroi taas. Lily olisi halunnut nostaa kädet korvilleen, jottei olisi joutunut kuulemaan tuota kimakkaa, kammottavaa naurua.
  “Mitä jos vain jättäisit Jamesin rauhaan?” Frank ehdotti astuen eteenpäin. “Voisit luopua suurista puheistasi ja nostaa sauvasi meitä vastaan.”
  “Ei hän pysty siihen”, James haukahti ymmärtäen oitis, mihin Frank pyrki. “Hän tietää, että jos hän kiroaa meistä jonkun, me kiroamme hänet. Hän ei pysty taistelemaan neljää vastaan.”
  “Hän on hullu, kun edes yrittää”, Frank säesti.
Voldemortin katse liukui vuoroin Jamesista Frankiin kuin hän olisi yrittänyt päättää, kumman kimppuun kävisi ensin. Hän levitti molemmat kätensä ja heilautti niitä rajusti. Sanaakaan ei sanottu, mutta sekä James että Frank päätyivät vääntelehtimään lattialle silminnähtävien tuskien vallassa. Alice lennähti Frankin käsivarsilta nurkkaan ja jäi sinne makaamaan. Lily kiirehti virvoittamaan häntä.
  “Voi Luoja, Alice, kiltti, herää…” typerät kyyneleet sumensivat hänen näkökenttänsä, kun hän vilkaisi lattialla huutavaa mieskaksikkoa. Hänen oli tehtävä jotakin. Sillä ei ollut merkitystä, että James oli käskenyt häntä huolehtimaan vain itsestään - hän ei pystyisi huolehtimaan itsestään ilman Jamesia. Hän hylkäsi Alicen lattialle ja astui Voldemortin ja Jamesin väliin.
Puristava kipu valtasi oitis Lilyn vartalon. Se ei ollut kidutuskirouksen repivää kipua, vaan kokonaan toisenlaista; se tukehdutti häntä ja muodosti palan hänen kurkkuunsa. Hänen keuhkonsa tuntuivat halkeavan hapenpuutteesta.
Voldemort laski huvittuneena kätensä. “Jopas nyt jotakin. Kuraverinen aikoo tehdä minulle palveluksen ja tapattaa itse itsensä.”
Lilyn silmät laajenivat. Eikö tämä ollutkaan Voldemortin tekosia?
  “Lily, mikset sinä voinut muistaa?” James ulvoi lattialta.
Muistaa mitä, Lilyn teki mieli kysyä, mutta hän ei pystynyt hengittämään. Hän nosti kädet kurkulleen yrittäen ymmärtää, mistä oli kyse.
Frank kömpi ylös lattialta ja tönäisi hänet pois Voldemortin tieltä. Henki alkoi oitis kulkea. Lily yski ja kakoi hämmentyneenä.
  “Lily, sinä typerys! “ James veti hänet syliinsä ja auttoi häntä hengittämään. “Sinä teit sopimuksen, etkö muista? Häidemme jälkeen?”
Lily tunsi kiitävänsä vuosien ylitse syksyyn, jolloin oli mennyt Jamesin kanssa naimisiin. Hänen teki mieli lyödä itseään, kun sopimus palasi hänen mieleensä. Hän oli vannonut luopuvansa tärkeimmästä pyrkimyksestään - Voldemortin vastustamisesta - voidakseen rikkoa valansa Velhojen Vakoiluverkostossa. Nyt kaukainen vala palasi potkaistakseen häntä voimalla kasvoihin.
  “Näyttää siltä, että sirkusnäytös on ohitse”, Voldemort totesi ja veti taikasauvansa esiin. “Haluaako joku teistä kunnian kuolla ensimmäisenä? Se voi olla hyväkin asia... ette joudu katsomaan rakkaidenne kuolemaa…”
  “EI!” edelleen puoliksi pökertyneeltä näyttävä Alice hinasi itsensä Frankin paidanhelman avulla ylös ja asettui Frankin rinnalle. “TAINNUTU!”

***

Dumbledoren saapuminen muutti taistelun kulun täysin. Pelkkä vanhan rehtorin näkeminen riitti saamaan osan kuolonsyöjistä niin suuren kauhun valtaan, että he luopuivat oitis vastarinnasta ja kaikkoontuivat tiehensä. Toiset tekivät yhä kaikkensa jatkaakseen taistelua, mutta jo huomattavasti aiempaa ponnettomammin; heidän katseensa lipui vähän väliä Dumbledoreen, joka kamppaili Lucius Malfoyn kanssa taistelun keskipisteessä.
  “Sirius, Peter, lähtekää täältä“, Dumbledore komensi Malfoyn kaikkoonnuttua pelkurimaisesti kesken taistelun. “Tilanne on hallinnassa. Voi olla, ettei Auroriakatemia pysy koossa pitkään.”
Sirius nyökkäsi kerrankin tottelevaisena ja juoksi pois taistelun keskeltä Peter mukanaan.
  “Aiotko sinä todellakin totella?” Peter kysyi ällistyneenä juostessaan huohottaen Siriuksen perässä.
  “Dumbledore tietää mistä puhuu”, Sirius sanoi lyhyesti. “Sitä paitsi toisetkin ovat varmaan jo  -”
Hän pysähtyi kesken lauseen niin nopeasti, että Peter törmäsi vasten hänen selkänikamiaan.
  “Auts! Minä olen jo mustelmilla!” Peter valitti.
  “James ja Lily!” Sirius huudahti kiepsahtaen salamannopeasti ympäri.
  “Mitä heistä?”
  “Jos Voldemort kerran pitää tätä taloa pystyssä, hänen on oltava jossain täällä - ja James kielsi minua menemästä - “
  “Mitä, Anturajalka, MITÄ?”
  “Kuule, Matohäntä, mikä on Kelmien perustuslaki?”
  “Ystävää ei jätetä“, Peter lausahti ulkomuistista.
  “AIVAN!” Sirius karjaisi. “Olin melkein ääliö, Matohäntä, vipinää kinttuihin!”
  “Mutta minne me menemme?” Peter huusi.
  “Tappelemaan Voldemortin kanssa!” Sirius vastasi ja otti jalat alleen.
Peterin sisimmässä muljahti. Tässä se oli - valinta. Hän ei voisi kohottaa taikasauvaansa Voldemortia vastaan ilman rangaistusta. Mutta voisiko hän myöskään jättää Jamesia ja Lilyä pulaan? Ei ikimaailmassa.
Häntä alkoi vapisuttaa. Sirius ei huomannut sitä alkuunkaan, vaan juoksi eteenpäin adrenaliinia suonissaan niin nopeasti, että oli vaikea kuvitella hänen kuluttaneen kokonaisen iltapäivän taistelemalla henkensä edestä. Hän pinkoi kuin kentauri matkalla pelastamaan ystäviään.
  “Kuule - Anturajalka - “ Peter puuskutti. “Oletko - sinä - v-varma tästä?”
  “Varmaa on ainoastaan se, että me emme todennäköisesti selviä tästä hengissä. Ja parempi niin“, Sirius murahti synkästi. “Minä mieluummin kuolen kuin annan heidän kuolla. Vauhtia!”
Peter nopeutti tahtia rukoillen, että löytäisi jostakin tarpeeksi rohkeutta tehdäkseen sen, mitä oli tehtävä.

***

Alice oli tiennyt Voldemortin torjuvan kirouksen - he kaikki olivat tienneet sen. Silti Alicen siirto tuntui laukaisseen jonkin eloonjäämisvaiston heidän sydämissään, ja pian neljä taikasauvaa osoitti suoraan Voldemortin rintaan. Kaikki neljä yrittivät kuumeisesti unohtaa sen tosiasian, että olivat itsekin viiden käyttövalmiin sauvan kohteena.
  “Uhkarohkeat typerykset”, Voldemort nauroi kuulostaen läpeensä tyytyväiseltä. “Aiotte siis todella kuolla tänään?”
  “Sinä tapat meidät, vaikka tekisimme mitä“, Alice sanoi kyyneleet silmissään. “Mutta saat toden totta nähdä vaivaa sen eteen! KARKOTASEET!”
Voldemort torjui kirouksen sanaakaan sanomatta. Sitä seurasi toinen kirous, väriltään punainen sellainen. Lily vetäisi Alicen syrjään. Alicen epätoivoinen rohkeus antoi hänellekin voimaa.
  “Näetkö nyt?” James äyskähti. “Me emme tee tätä sinulle helpoksi!”
  “Satutus”, Voldemort ärähti kyllästyneenä.
Violetti valo välähti, ja James lennähti päin seinää. Frank astui nopeasti hänen suojakseen. Auttaessaan Jamesia takaisin jaloilleen Lilyn valtasi kammottava tunne siitä, että he todella kuolisivat tänään tässä huoneessa. Kumma kyllä, tunne ei saanut häntä lamaantumaan, vaan päinvastoin ruokki hänen nälkäänsä tehdä tästä viimeisestä taistelusta unohtumaton. Voldemort ei ollut vaivautunut komentamaan kuolonsyöjiään heidän kimppuunsa - hyvä niin, hän saisi maksaa. Lily ei suostuisi kuolemaan, ennen kuin tietäisi vetävänsä vihollisensa mukanaan hautaan.
Hän nosti jälleen taikasauvansa, mutta suuntasi sen tällä kertaa Voldemortin takana seisoviin kuolonsyöjiin. Tainnutuskirous sai yllättyneen kuolonsyöjän lentämään kaaressa lattialle.
Voldemort ei nauranut enää, vaan tuijotti häntä kuin hänen julkeutensa olisi saanut tuon hirviön todella raivoihinsa. Lily pakotti itsensä seisomaan suoraselkäisenä ja nielemään kaiken, mitä hänelle annettaisiin - ei tosin vastustelematta.
Siitä eteenpäin taistelu oli täydessä käynnissä. Kiroukset ja torjunnat seurasivat toistaan nopeammin kuin mitä Lily olisi koskaan Tylypahkassa uskonut mahdolliseksi. Hän väisti, taisteli ja rukoili henkensä puolesta. Suurin osa pelastuksista oli niin täpäriä, että niiden jälkeen teki mieli itkeä helpotuksesta. Utuiset kyyneleet häilyivät Lilyn silmissä koko taistelun ajan, eikä hän vaivautunut pyyhkimään niitä pois. Nämä olivat hänen elämänsä viimeiset hetket.
Kumma kyllä, mutta hän ei surrut oman kuolemansa puolesta. Heittäytyessään syrjään vihreänä loistavan tappokirouksen tieltä hän tajusi selvääkin selvemmin, ettei hänellä ollut mitään, mitä surra tai katua. Hän oli elänyt elämänsä juuri niin kuin oli halunnut, rakastanut niitä ihmisiä joita hänen kuului rakastaa ja antanut joka käänteessä kaikkensa. Jos hän oli jostakin pahoillaan, niin siitä, ettei koskaan saisi tilaisuutta nähdä lastaan. Seistessään siinä Jamesin rinnalla kuoleman edessä hän huomasi äkkiä rakastavansa tuota lasta - lasta, jota oli ensin pelännyt ja jonka katoamista oli rukoillut öisin, kun oli vaikea hengittää. Nyt rakkaus valtasi hänen rintansa tuhkasta nousevan feeniksin voimalla.
Loppu tuli nopeammin kuin Lily oli osannut aavistakaan. Yhdessä hetkessä hän piteli käsissään taikasauvaa, ja seuraavassa se jo lojui lattialla Voldemortin jalkojen juuressa seuranaan kolme muuta sauvaa. He seisoivat aseettomina Voldemortin edessä - he, säälittävän pieni nelikko, vapauden heikko vastarinta. Tärkeintä kuitenkin oli, että he seisoivat pystypäin, ja että he seisoivat siinä yhdessä.
  “Näyttää siltä, että peli on nyt lopussa”, Voldemort lausui julmasti hymyillen. “On tullut aika kuolla. AVADA - “
  “KARKOTASEET!”
Peter astui piirin keskelle Sirius tiiviisti kannoillaan.

***

Peter Piskuilan oli pelännyt monta kertaa elämänsä aikana; toisinaan hän oli ollut niin peloissaan, että oli ehtinyt kuvitella, ettei tunne milloinkaan väistyisi. Silti hän oli vuorenvarma, ettei ollut koskaan pelännyt niin paljon kuin sillä hetkellä, kun tuli aika astua lordi Voldemortin eteen. Ei hän kuolemaa pelännyt, vaan pikemminkin toivoi sitä - ei, hän pelkäsi tulevaa rangaistusta, jonka saattoi nähdä paistavan Voldemortin punaisista silmistä. Hän tiesi, ettei tällaista niskurointia voinut saada anteeksi.
Peter vapisi, mutta enää se ei johtunut pelosta. Se johtui epätoivosta, halusta todistaa oma oikeutensa kun se vielä oli mahdollista. Hän halusi näyttää niin Voldemortille, ystävilleen kuin koko maailmalle, ettei tehnyt aina väärin. Ja kenties joskus vanhana - jos hän jonkin ihmeen kautta sattuisi elämään niin pitkään - hän voisi muistella tätä yhtä hetkeä ja olla ylpeä siitä, että oli edes kerran elämässään valinnut jonkun toisen edun omansa sijasta. Hän valitsi Lilyn ja Jamesin edun. Heidän puolestaan hän olisi voinut vaikka kuolla.
  “Sinä!” Voldemort sähähti raivostuneen kissan sävy äänessään.
Peter mietti, mahtoivatko hänen ystävänsä tietää, mistä Voldemort hänet tunsi. Tällä hetkellä sillä oli kovin vähän merkitystä.
  “Älä unohda minua“, Sirius kehotti pilkallisesti asettuessaan Peterin vierelle. “Minäkin olen merkittävä osa tätä taistelua.”
   “Te rohkelikot olette toden totta typeryksiä”, Voldemort sanoi puolittain ihaillen, puolittain halveksuen. “Olisitte voineet pysyä poissa ja säilyttää henkenne. Silti te olette siinä.”
  “Siihen on syynsä”, James sanoi kovalla äänellä. “Sinä sitä tuskin ymmärrät, mutta jotkut asiat ovat niin tärkeitä, että niiden puolesta on valmis kuolemaan.”
  “Kuten ystävyys”, Peter sanoi kohottaen leukaansa.
  “Ja oikeus”, Alice kuiskasi.
  “Joten sinun kannattaa ihan totta miettiä seuraavaa siirtoasi, Voldemort”, Sirius sanoi uhmakkaasti perääntyessään ystäviensä rinnalle. “Koska me emme kuole helpolla, ja jos haluat tappaa yhdenkin meistä - “
  “ - saat tappaa meidät kaikki“, James lopetti suunnaten kiitollisen katseen Siriukseen. “Me emme luovu toisistamme.”
  “Emmekä totuudesta“, Lily sanoi kyyneleet vapaasti vuotaen.
He seisoivat siinä rivissä rinnatusten - kuusi kuolemaantuomittua, jotka odottivat vain tuomionsa täyttämistä. Kuin yhteisestä sopimuksesta heidän kätensä kurottivat tavoittelemaan toisiaan. Lily ja Alice itkivät vuolaasti, mutta James, Peter ja Sirius seisoivat vieretysten näyttäen voittamattomilta kuin hyvinä aikoina Tylypahkassa. Heillä ei ollut mitään hätää. He olivat yhdessä, ja he tiesivät sen. He olivat yhdessä, ja sillä tavoin he olivat valmiita kuolemaan. Totuuden puolesta. Elämän puolesta. Ne olivat yleviä käsitteitä ja pohjimmiltaan pelkkiä sanoja, mutta niillä oli myös syvempi merkitys. Sirius ja Peter tiesivät, että jokainen torjunta, jonka he tekisivät, tehtäisiin heidän ystäviensä puolesta. Sillä tavalla oli hyvä kuolla.
Ensimmäistä kertaa elämänsä aikana Peter näki lordi Voldemortin epäröivän. Hän halusi uskoa sen johtuvan heidän tarjoamastaan näystä; siitä ehdottomasta ystävyyden, rakkauden ja uskon osoituksesta, jota lordi Voldemortin kaltainen mies ei voisi milloinkaan ymmärtää. Voldemort kohotti taikasauvansa tappokirouksen sanat huulillaan. Peter ja Sirius seurasivat esimerkkiä. Kädet puristuivat toisiaan vasten entistä tiukemmin valaen uskoa viimeisille sekunneille, viimeisille hengenvedoille. Ei ollut mitään hätää. Peter jatkoi hengittämistä. Ei ollut mitään hätää.
Voldemort pudisti epäuskoisena päätään, kääntyi ja katosi ulos ovesta musta viitta hulmahtaen. Peter tuijotti hänen peräänsä pystymättä uskomaan näkemäänsä. Aikoiko lordi Voldemort todella luovuttaa? Mutta nyt huoneessa jylisi taas, ja hän käsitti -
  “Rohkeutta, kaverit!” Sirius huusi murskaten Peterin rystyset tiukalla puristuksellaan. “Me olemme voittaneet jo!”
Sitten Auroriakatemia sortui heidän päälleen.

***

A/N2: Jep jep, se OLI puuduttan pitkä. Ja loppu oli sappy-klisee. Mutta hei, Regulus oli aika ihana.


« Viimeksi muokattu: Huhtikuu 16, 2007, 21:41:48 kirjoittanut Sharra »

Lana Laney

  • Ankeuttaja
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 16.4.07
« Vastaus #117 : Huhtikuu 16, 2007, 22:24:53 »
Ääh, viimein saan patistettua itseni kommentoimaan. Olen seurannut tätä tavalliseen tapaan tiiviisti siitä lähtien, kun tämä taas vuotikseen tuli, mutta laiskuuttani en ole kommentoinut. Nyt en kuitenkaan väsymyksestä ja muista kiireistä huolimatta voinnut olla kommentoimatta, joten tässä sitä ollaan.

Tämä luku tiivistettynä oli mahtava. Onnistuit ihailtavasti kirjoittamaan tasapuolisesti jokaisesta ja siirrot henkilöistä toiseen olivat hyvin, onnistuneita, mutta silti sopivan kysymystä herättäviä, että jatkoa sille jäi odottamaan jokaisen "osion" päätyttyä. Ja kuvailusi, se pääsi tässä jälleen tavallista paremmin esille. Erityisen onnistuneena tässä luvussa pidin sitä, että onnistuit kirjoittamaan pitkään taistelusta, ilman, että siitä tuli puuduttavaa luettavaa. Lukua ei yksinkertaisesti halunnut jättää kesken. Kun kirjoittaa näin pitkään yhdestä asiasta, eli tässä tapauksessa taistelusta, voi olla vaikeaa säilyttää lukijan mielenkiinto koko luvun ajan ja sinä onnistuit siinä. En tiedä mikä sinun salaisuutesi on, mutta uskoakseni se on yksinkertaisesti tapasi kirjoittaa ja juuri nuo sopivat "hyppelyt" hahmoista/taistelujen tapahtumista toiseen onnistuivat säilyttämään mielenkiintoa ja teit "hyppelyt" hyvällä tavalla.

Parien jako yllättä minut hieman, olisin odottanut niitä tyypillisiä pareja - tai no, Lily ja James siinä nyt olikin, mutta tuskin James olisi päästänyt raskaana olevaa Lilyä ilman häntä mihinkään - tämä ikään kuin parien vaihtelu oli virkistävää, sillä se toi esille esimerkiksi sen millaisesti esimerkiksi Arianna ja Remus käyttäytyvät keskenään ja selväähän on, että ei Arianna samalla tavalla Siriuksen kanssa käyttäydy kuin Remuksen.

Peteristä oli mukava kuulla lisää enemmän. Hahmona en pidä hänestä ja aina en jaksa lukea hänen hivenen itsesäälistä ajattelua, mutta oli hyvä, että Peter näkökulmaa oli mukana, muistaakseni näin ei ole pitkään aikaan ollut. Oli mielenkiintoista lukea millaisen roolin Peter ottaisi taistelussa kun oli ikään kuin kahdella puolella, mutta enemmän kuolonsyöjien puolella, toisin kuten muut luulevat. Peterin epäröinti oli hyvin ymmärrettävää ja onnistuneesti kirjoitettu ja olit hyvin tuonnut esille sen, miten muut kuolonsyöjät käyttäytyvät Peteriä kohtaan taistelussa. Hassua, että mielestäni oli aika humoristista lukea kuinka muut kuolonsyöjät näönvuoksi heittelivät niin sanotusti löllöjä kirouksia Peterin niskaan, eikä sellaisia, mistä oikeasti olisi vahinkoa - vaikka hän taisi kidutusloitsun niskaansa saada, mutta sekin oli Siriukselle osoitettu.

Lilyn heräävät äidinvaistot tulivat hyvin esiin, kun vauvan itku sai hänet säntäämään suoraa päätä mahdolliseen ansaan (ja ansahan se näytti tosiaan olevan). Hullua ajatella, että aina niin järkevä Lily tekisi niin, mutta se sopi hyvin kun ajattelee hänen tulevaa äiteyttään. Ja se kuinka James uskollisena lähti Lilyn perään, oli kyseessä sitten ansa tai ei, oli vain jälleen hyvä osoitus Lilyn ja Jamesin rakkaudesta toisiaan kohtaan. Ihmettelin hieman lopussa miksi Voldemort käytti vauvan itkua houkuttimena, aivan kuin tarkoituksena nimenomaan olisi äitejä ansaan saada, mutta tarkemmin ajateltuna, siihen saattaisi langeta yksi jos toinenkin.

Cinnamonin häipyminen / ei meneminen taisteluun yllätti minut, mutta selitit asian hienosti. Lisäksi toit esille sen, mitä Cinnamon on aikaisemmin joutunut kokemaan, mikä oli hyvä, sillä itse olin jopa unohtanut, että Cinnamon lähes menetti kätensä(!). Samalla oli siis hyvää muistutusta vanhasta. Regulus oli tässä jälleen mukavasti esillä. Tuon näytti paremmin, että Regulus ei todella ole enää niin vahvasti ehkä kuolonsyöjien puolella, mutta tuossa tuli selvennys erääseen asiaan. Luulin, että Regulus on viettänyt aikaa luolassa, koska hän pakoilee kuolonsyöjiä ja Voldemortia, mutta näin ei ollut, kuten sain tässä luvussa huomata. Joka tapauksessa Voldemort sai nyt mahdollisesti hieman syytä epäillä Reguluksin uskollisuutta, mikä sopii Reguluksen valitettavaan kohtaloon. Tullaanko muuten surkki-Danasta kuulemaan lisää? Hahmona hän ei kamalasti mielenkiintoa herättänyt, mutta ihmettelenpä vain, mitä surkki teki taistelun aikana Auroriakatemiassa kuolonsyöjät kannoillaan...

Ariannan ja Remuksen kohtalo jäi ikävästi kutkuttamaan, toivottavasti heistä kuullaan pian seuraavassa luvussa. Hieman minua hämmensi se, että Sirius ei niinkään ajatellut heidän olevat pulassa, kuten hän ajatteli Lilyn ja Jamesin olevan. Mutta eihän kaikkea Siriuksen päähän voi tunkea, joten...

Ainiin, unohdinkin melkein mainita, että tuo kolmas ja viimeinen uhmaaminen tapahtui hyvällä tavalla. En tiennyt miten Lily pystyisi Voldmortia uhmaamaan ja miten toiveen pullotus vaikuttaisi häneen, mutta nyt se ainakin tuli selväksi, mutta siitä huolimatta asian voi tulkita niin, että sekä James, että Lily uhmasivat Voldemortia. Hitsi muuten mihin kohtaan jätit tämän luvun, liian jännään kohtaan jos minulta kysytään, mutta jäänpähän ainakin kieli pitkänä odottamaan jatkoa. Ihailtavan nopeasti muuten olet jatkoa aina lisäillyt, suuret plussat siitä. ^^

Poissa Nathaniel

  • melkoinen kelmi
  • Hirnyrkki
  • Sukupuoli: Noita
  • neitihaamu
  • Tupa: Luihuinen
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 16.4.07
« Vastaus #118 : Huhtikuu 18, 2007, 17:30:28 »
Huomioikaa, että tämä kommentti on kirjoitettu ja päivitetty pitkällä aikavälillä..

Kommentoi taas hyvinhyvinhyvin pitkästä aikaa. Häpeän! Yritän siis parhaani mukaan antaa palautetta mallikkaasti korvatakseni huolimattomuuttani. :D

   Eli urakkani on tehty. Luin Pakkaskukkia-ficin kokonaan kolmannen kerran ja myös Memoryn kolmesti aina siihen asti kun teksti on loppunut (HUH HUH!). Voisin keksiä lukuisia erilaisia adjektiiveja kuvaamaan tätä ficciä (lähinnä sanaa loistava), mutta uskon, että muut lukijat ovat kertoneet sen jo monta kertaa ennen minuakin. Voin vain omasta puolestani todeta, että mikään muu ficci ei ole saanut minua istumaan koneeni ääreen moniksi tunneiksi. Itseasiassa tämä on ainut, jonka pariin aina palaan yhä uudelleen. Toiset jäävät ehdottomasti kakkoseksi.

   En ole ehtinyt lukemaan muiden kommentteja, mutta silmiin pisti keskustelua hahmojen pinnallisuudesta/kevytmielisyydestä. No minusta Pakkaskukkia alkoi ehkä vähän pintaliidolla. Oli sitä rakastumisihastumis hullunmyllyä. Toisaalta taas sanojen sisälle kätkeytyi paljon huumoria, ja kohtia, jotka naurattavat yhä uudelleen. Tarinan edetessä huomasi, kuinka kirjailija alkoi saada otetta hahmoihinsa. Hahmojen ajatukset ja käyttäytyminen syvenivät. Se osuikin hyvin samaan kohtaan, kun kelmit alkoivat oman aikuistumisensa. Minusta oli parempikin, että tarina alkoi kaikkeen tutustumisella ja tällä "pintapuolisella" kuvauksella, jolla kokonaisuus saatiin yhteen ennen varsinaisen juonen alkua. Lily ja James piti saada yhteen jne. Olisi ollut hiukan outoa lähteä lukemaan heti kauhean syvällistä ja piilohuumoristista tekstiä. Tyyliin piti ensin päästä sisälle, ennen kuin sitä pystyy lukemaan oikeassa valossa.
   
   Pakkaskukkia päättyi hyvään taitekohtaan. Ficin erottaminen kahden nimen alle oli mielestäni hyvä veto. Muistan kuinka joskus muinoin aivan pompin, kun sain kuulla, että sarjaan tulee jatko-osakin. Kelmien ja muiden kumppaneiden siirtyminen tosielämään oli hyvin hahmoteltu. Pidin siitä, että kelmit eivät asuneet toisessa ja tytöt (joille pitäisi keksiä osuva nimi, kuten kelmit, etten joutuisi takertumaan karkeaan elekieleen ja pitkiin vertauksiin) toisessa. Se olisi ollut liian itsestään selvää. 
   
   Peter siis muuttikin omine salaisuuksineen eroon kelmeistä, joka johdatteli hänen kuolonsyöjätaustansa luonnollisesti esiin. Admire (kirjoitettiinko se näin?) taas on minulle täysi mysteeri. Kaikki se vaaleanpunaisuus ja liika vaahtokarkki alkoi ihan oikeasti oksettamaan. Sitten yhtäkkiä PAM ja taas juonen monipolkuinen kelkka kääntyi. Vielä enemmän mielikuvitukseni sai potkua Peterin ajankääntäjä matkailuista. Peter on muutenkin hirveän vaikea hahmo (miten minusta tuntuu, että olen puhunut tästä ennemminkin?). Olen huomannut sen omien ficciyritysteni pohjalta. Rowlingin kautta Peter ei ole paljoa jutellut. On siis vaikea aloittaa luonteen/ajtusten/tekojen suunnittelua ja kulkua. Tässä on onnistuttu kuitenkin paremmin kuin minä koskaan. :D (joka ei puolestaanvaadi paljon, mutta silti)
   Rakastin sitä aikaa, kun loput kolme kelmiä asuivat saman katon alla. Niin sen pitikin mennä, eikä Jamesin tarvinnut heti hypätä Lily mukanaan omaan asuntoon. Muuto oli kuitenkin haikea. Ensimmäinen askel Siriuksen ja Jamesin välillä. Tämä Sharra tässä osaa kyllä hyvin pukea sanoiksi sen, mitä itse olisin ajatellut näiden kahden nuoren kelmin ensimmäisestä erosta.
   Sirius sitten. Täysin ykköshahmoni Ariannan ohella. Se tulinen ja rakastava pari. Ariannananoreksiaepisodi (tiedän tämä on monen luvun takaista) oli todella hyvin toteutettu ja loppuratkaisussa lujitti käsitystäni Ariannasta ja Siriuksesta. Kaikista eniten on kuitenkin ottanut valtaansa Siriuksen ja Reguluksen välit. Lopultakin he ovat päässeet lähelle toisiaan. En kyllä ymmärrä yhtään tätä luolamies juttua, mutta kai se pian selviää (eikö seviäkin? *vinkvinkvink*) Olisin halunnut ehkä vähän enemmän Jamesin "pään sisäisiä" ja ulkoisiakin tuntemuksia Siriuksen jakamisesta, ja uudelleen syntyneestä veljestä. Kun taas Herra P:n kuolemanteon kohdalla kaikki meni nappiin. Vielä huomautus eräästä kohdasta, joka sai kyyneleet silmänurkkiin. Kun Sirius vannoi Ariannalle ettei joutuisi Azkabaniin. Käsi sydämmellä, ystävien hengen kautta. Ariannan mietteet valehteliko hän vai eikö hänellä ollut sydäntä. Mahtavin ja paras pätkä minkä olen tästä tarinasta koskaan lukenut ja se on paljon se. Miten asiat menivätkään niin väärin? Haluaisin vielä sanasen tuosta Siriuksen ja Ariannan me-emme-pakosta-enää-näe-kohtauksesta. Se oli ihan ok, mutta olisi voinut saada hiukan pienemmän roolin. Eli ehkä pikkiriikkisen klisee, mutta niinhän me kaikki aina joskus.
   Remus ja Cinnamon ovat mielestäni niin jauhettu ja läpikäyty pari, että onneksi siitä ei syntynyt enää yhtään uutta suhdeongelmaa. Muutenki ficci on kasvanut sängystä seuraavalle -vaiheesta jo kauan sitten. Tämä Ariannan ja Remuksen kohtaus oli aivan ihana. Kuinka sitä ensin yrittää selvitä henkensä edestä ja lopulta löytää jotain tuttua ja turvallista eikä muuta enää tarvita.
   Ariannasta muuten. Tämä kapteeniksi päätyminen oli hienoinen yllätys. Aika korkealla sekin tyttö sitten lentää päästäkseen siihen asemaan. Se antoi kuitenkin suuren aiheen pelästyä, kun luin siitä, että Arianna ei nähnyt enää mitään. Niin ei voi käydä! Minulla on jopa perusteluita. Joskus kauan muinoin Pakkaskukkien aikaan ilmestyi pienimuotoinen Extra-luku. Siinä kerrottiin kuinka huispaaja ihmetteleen poikaystävänsä vankilaan joutumista. Tiedän kaivelevani kaukaa, mutta haluan laittaa kirjoittajan selkä seinää vasten. :D Ariannalta ei viedä näköä -ainakaan pitkäksi aikaa! Siis jollei joku vielä hokannut. Huispaajan on paha pelata ilman näköä. Kyl te tiette.
   Entä James ja Lily sitten. Vauvakohtaus oli aivan huippu. Nauroin täällä vedet silmissä Jamesin pyörtymisille ja kaikelle. :D:D:D Tämä viimeisin luku oli heidän kohdaltaan koskettava. He pakenivat kolmannen kerran. Voldemortin pako ei oikein miellyttänyt. Luulisi noin suuren velhon kestävän mitä tahansa. Eihän kukaan voi ketään hautaan rakastaa. Sitten tajusin kokonaisuuden, katto tippuu. Silti olisin halunnut hiukan actionia ;). Siriuksen viimeiset sanat saivat melkein itkemään.

Lainaus
“Rohkeutta, kaverit!” Sirius huusi murskaten Peterin rystyset tiukalla puristuksellaan. “Me olemme voittaneet jo!”

   Tämä viimeinen luku oli huisin pitkä. Ja en muuta sano, kun että lisää vain näitä pitkiä. En todellakaan usko sen häiritsevän ketään. Pikemminkin uskon monen toivovan mahdollisemman paljon jatkoa. On sen verran jännittäviä paikkoja! :D Sitä paitsi, jos tämän luvun olisi jakanut kahtia, olisi kokonaisuus ollut vähän niin ja näin. Hyvä vaan pitää samaa asiaa koskevat asiat yhdessä. Lisäksi haluan kumartaa sille, että jaksat lukea kaikkien kommentit ja vielä vastata, vaikka viestissä lukisi vain "hyvä" ja "jatkoa". Se on mielestäni hienoa ja näyttää, että todella valittää, siitä mitä mieltä muut ovat omasta luomuksesta. Ei muuten tarkoittanut, että minua pitäisi jotenkin huomioida kommentoinnista :D.

   Meinasin muuten saada sokin, kun luin tuota, että et olisi halunnut lisätä tätä uudelleen. Kun vuotis uudistui, etsin ficciä aina säännöllisin välein: "Koska se tulee!?!". No olin jo valmis kirjoittamaan pari yskäriä asian edistämiseksi (huomatkaa olin kuin kuumilla hiilillä luettuani Pakkaskukia) ja sitten se oli täällä. Siltä istumalta luin monta tuntia pelkästää lukemisen ilosta. Suuret kiitokset kovasta työstä, kun lisäsit tämän. Uskon monen seisovan kiitokseni takana.

   Ennen kuin tämä viesti leviää mammuttimaiseksi (niin kuin pääsi varmaan käymäänkin) hillitsen kieleni ja lopetan. Tässä tuli kyllä aika paljo kaikkea, mutta olen varma, että olen unohtanut taas jonkin turhan jaaritukseni, jonka haluan ilmi. No kommentoiti voi jäädä vähäiseksi, mutta uskokaa pois. Tätä ficciä seurataan loppuun asti silmä kovana. Saadaanhan jatkoa taas mahdollisimman pian?

- Nathaniel

PS: Sirius ja Regulus ovat sydämmissämme.

« Viimeksi muokattu: Huhtikuu 18, 2007, 19:34:27 kirjoittanut Nathaniel »
If I'cant hear your heart beat, you are too far away

Poissa toyhto

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
    • LJ
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 16.4.07
« Vastaus #119 : Huhtikuu 18, 2007, 18:49:35 »
Nyt tulee sitä kommenttia, josta olen puhunut jo kaksi tai kolme päivää, mutta olen ollut liian kiireinen/laiska/Regulus-keskeinen ryhtyäkseni kommentoimaan. Enkä oikein tiedä, mitä olen sanomassa; varmaan sitä, että nämä kaksi viimeistä osaa ovat olleet silkkaa laatua enkä ymmärrä, miten voit kuvailla vaikeita toimintakohtauksia niin tyylikkäästi ja toimivasti. Tai no en ymmärrä oli kyllä vähän hassusti sanottu, lähinnä olen varmaan kateellinen ^^ Lisäksi olin molemmissa luvuissa huomaavinani, että sinun kerrontasi tavallaan vahvistuu ja tasapainottuu koko ajan.

Lilyn ja Jamesin kodin siivoamiset ja varsinkin leijuva (ja hieman aggressiivinen) kylpyamme olivat mukavaa luettavaa. Lilyn ja Jamesin kodinperustaminen on muutenkin kivaa luettavaa, vaikkakin hieman surullista, kun takaraivossa on se ajatus, ettei heidän perheidyllinsä kovin kauan pysy koossa. Lilyä ja Jamesia on muutoin viimeaikoina erityisesti yhdessä ollessaan käsitelty aika huumorilla, paitsi ehkä Jamesin isän tulevan kuoleman suhteen, mutta tuon 76. osan alussa ja myös auroriakatemian tuhoamiskohtauksissa oli sellaista vähän vakavampaa Lilyä ja Jamesia, jota oli kiva lukea. Jostain syystä minä nyt tykkäsin muutenkin kauheasti kylpyamme- ja lapsennimeämiskohdista, vaikken vähän aikaan ole oikein pitänyt Lilystä ja Jamesista lukemisesta. Noissa kohdissa vaan oli sellaista ihanan kepeää huumoria, joka ei kuitenkaan mennyt yhtään yli, vaan oli juuri sopivaa.

Minusta Cinnamonin ja Remuksen tilanne on tavallaan kauhean kiva juuri nyt. Molemmat ovat aika rikkinäisiä hahmoja, siis käyneet läpi aika vaikeita hahmoja ja ovat inhimillisesti kärsineet niistä eivätkä selviytyneet niin kuin jotkut - no, tarinan hahmot - ja minusta on mukava lukea heistä kavereina. Heidän kaveruutta pitemmälle menevät suhteensa tuntuvat aina loppuvan vähän katkerasti, mutta kun he ovat muuten vain väleissä, minulla on sellainen tunne, että he tukevat toisiaan ja ymmärtävät toisiaan ja ainakin toistensa synkkyyttä. Cinnamon ja Remus tuntuvat näistä Memoryn hahmoista olevan ehkä eniten samalla aaltopituudella; ainakaan en keksi kummallekaan parempaa juttukumppania hahmovalikoimastasi. Ja minä tykkään heidän inhimillisyydestään edelleen kauheasti ^^

Auroriakatemian räjäytyksen olit hoitanut tyylikkäästi. Minua hymyilytti, kun luin sitä korviariipivän räjähdyksen kohtaa; oli sellainen minäpäs arvaan mitä tässä nyt tapahtuu -omahyväinen tunnelma. Mutta vaikuttava se kyllä oli, ja varsinkin Siriuksen yksinkertaisen tehokas "Se on Auroriakatemia" -lausahdus. Ja sitten minun varmaan pitäisikin kehua seuraavia puoltatoista lukua. Toimintaa, vauhtia ja vaarallisia käänteitä oli kyllä yllin kyllin, mutta silti ainakaan minä en missään vaiheessa kyllästynyt tekstiin, vaikka minulla on usein vähän sellaisia taipumuksia lukiessani mitä tahansa ^^' Mutta sinä olit kuvaillut kaikki toimintakohtaukset sopivan vauhdikkaasti ja taidolla; ne tuntuivat uskottavilta ja tapahtumat liukuivat eteenpäin sopivalla tahdilla, melko nopeaan, mutta tunnelma ei silti ollut kiireinen. Pidin kovasti. Tai en pitänyt kaikista ruumiista ja talon rojahtamisesta niskaan, en ainakaan jos ajattelen tarpeeksi, mutta vaikuttavaa se oli, dramaattista, hienoa luettavaa ja todella hyvin kirjoitettua.

Reguluksen ilmestyminen tuon aiemman luvun lopussa oli ihana ja dramaattinen. Voisin taas jauhaa siitä, miten minua surettaa Reguluksen tuleva listiintyminen, mutta toivottavasti innostut taas jossain vaiheessa kirjoittamaan myös Count the Secondsia, ja saan nauttia vielä hurmaavasta Reguluksestasi, vaikka Memin Regulus olisikin jo kuollut. Reguluksen rooli Cinnamonin mahdollisessa tappamisessa oli hieno, minä mietin, että miten ihmeessä selviät tästä tappamatta kumpaakaan, Regulusta tai Ciniä. Regulus (tai sinä) kuitenkin hoiti itsensä pois tilanteesta asiaankuuluvalla tyyneydellä ^^' Ja tästä tulikin mieleeni, että jos Regulus eläisi pitempään ja jos Ciniä olisi aiheellista kiusata lisää onnettomilla rakkaustarinalla, heissä kahdessa olisi kyllä jotain särmää yhdessä... Ajatella, Reguluksen itsetietoisuus ja traagisuus ja Cinin inhimillisyys ja angstaus ja särkyvyys ja lisäksi lankeaminen Alessandron tyylisiin, vaarallisiin miehiin!

Seuraavaksi ajattelin hehkuttaa Peteriä. Peterin vaikea tilanne, kysymys siitä, asettuisiko hän Voldemortia vastaan ystäviensä hengen takia, oli todella hienosti keksitty, esitetty ja kirjoitettu. Sinun Peteristäsi tulee parempi hahmo koko ajan. Pakkaskukissa Peter oli vielä ehkä vähän syrjääntyönnetty, mutta Memoryn aikana hänestä on alkanut tulla tasaveroisen oloinen hahmo ja hänen takinkääntämisensä on esitetty hienosti. Peter tuntuu hahmona uskottavalta, ja se on hyvä saavutus, koska on kauhean vaikea kuvitella sama ihminen ensin hyväksi ystäväksi ja sitten petturiksi. Lisäksi pidän sinun Peterisi moniulotteisuudesta, siitä, miten hän ei tässäkään vaiheessa vielä ole paha, vaikkei häntä hyväksikään voi sanoa. Häneltä löytyy erilaisia puolia. Hänen toiminnallaan tässä viimeisimmässä osassa rakensit hänestä ikään kuin vielä tässäkin vaiheessa todella saumattoman osan kelmejä, ja minua surettaa hänen lopullinen kohtalonsa. Pahus, sinun Peterisi on kaikkea muuta kuin mustavalkoinen, ja juuri siksi en oikein tiedä, pitäisikö häntä sääliä vai vihata. Todennäköisesti ei kumpaakaan. Olin joka tapauksessa iloinen siitä, että häneltä löytyi noinkin paljon rohkeutta ja me-henkeä.

Minusta tuntuu, että kommentointini on nykyään lähinnä hahmojen pohtimista (tai suomeksi Cinnamonin, Remuksen ja Reguluksen pohtimista), mutta olen hehkuttanut sinun kirjoitustyyliäsi niin monta kertaa, että sen tekeminen kerta toisensa jälkeen tuntuu vähän hassulta. Näissä viimeisissä osissa oli älyttömän vahvaa, onnistunutta toiminnan kuvailua, jännitystä ja tragiikkaa, sekä syvällisyyttä rivien välissä. Pidin todella.
Half the work that is done in the world is to make things appear what they are not.
- E.R. Beadle

Poissa Nasu

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tupa: Korpinkynsi
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 16.4.07
« Vastaus #120 : Huhtikuu 19, 2007, 16:29:04 »
Kommentoin taas pitkästä aikaa tätä ficciä. Silloin kun aloin lukemaan pakkaskukkia, se oli mielestäni todella hyvä. Silloin ficci olikin ehkä parempi, ja luulin että se edistyisi hieman nopeammin. Nyt olen vähän eri mieltä. Olen lukenut ficciä aina tähän asti ja tulen lukemaan myös varmaan ainakin Harryn syntymään asti, mutta ongelma on se, että Harry syntyy  varmaan puolen vuoden päästä, koska ficcisi edistyy niin hitaasti. Ficissä on myös todella paljon epäuskottavia hahmoja ja tapahtumia, kuten esim. Admire, Alessandro, sydänlukko... 

Hahmot myös jahkaavat yksinkertaisia asioita monta kuukautta. En esimerkiksi ymmärrä mitä niin kauheaa oli siinä, että Alessandro lopetti siskonsa kärsimykset. Miten se muka tekee Alessandrosta murhaajan? Mutta ehkä muut ihmiset sitten näkevät asiat erilailla. Jos tämä olisi kirja, en tosiaankaan jaksaisi lukea tätä, mutta ehkä ficci saakin edistyä vähän hitaammin. Mutta ei näin hitaasti! On muuten jotenkin masentavaa alkaa lukemaan uutta lukua kun jo itse vähättelet sitä.

Miksi Siriuksen pitäisi olla jotenkin tilivelvollinen asioistaan. Ei kai hänen nyt ihan kaikkea tarvi kertoa ystävilleen. Tarkoitan siis sitä Regulus-asiaa. Aika lapsellista käytöstä esim. Jamesilta odottaa, että Sirius kertoo kaikki asiansa hänelle. Siis onhan James ja Sirius parhaita ystäviä ja plaa plaa plaa mutta siis oikeasti! Mikä oikeus Jamesilla on muka suuttua tuommoisesta, että Sirius tapaa veljeään! Onneksi Tinka lähti, toivottavasti lopullisesti! Tinkakin oli vähän epäuskottava hahmo, koska kuka nyt olisi niin tyhmä, että luulisi ihmissuden olevan hyökkäämättä kimppuun?? Sirius on hahmona minusta muuttunut parempaan suuntaan, hän on tämän ficin lempihahmoni. Remus on vähän ärsyttävä itsesäälinsä kanssa, mutta ehkä se on kuitenkin suotavaa kun on menettänyt työpaikkansa ja kaikkea. Siriuksesta ja Lilystä on mukavaa lukea, koska he ovat vähän uskottavampia hahmoja.

Hahmot ovat muutenkin kaikki aika lapsellisia vaikka ovat jo parikymppisiä. En ymmärtänyt sitäkään, miksi Lily ei olisi aluksi halunnut lasta?? Onpa niin kamalaa kun on 20 kun saa lapsen. Eihän hän edes opiskele mitään, tai no vakoojanhommia, mutta sillä lailla täyspäi(väi)sesti.

En nyt tarkoita mitenkään morkata sinua, kerron vain oman mielipiteeni tästä ficistä. Tässä vaiheessa ficciä olisi kyllä aika omituista jos yhtäkkiä vaihtaisit nopeampaan kirjoitustyyliin. On vain vähän tylsää lukea kun yhdessä osassa menee jotain päivä, ja seuraava osa jatkuu seuraavasta päivästä. Mutta odotan kuitenkin jatkoa, että saisin joskus tulevaisuudessa vielä nähdä Harrynkin syntymän =P
Minä MENEN Vilijonkan luo!!
Ei Kalkkaros...Ei Grabbe...Ei Cormag...

Neilikka

  • Ankeuttaja
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 16.4.07
« Vastaus #121 : Huhtikuu 19, 2007, 17:42:32 »
Tulinpahan minäkin taas kommentoimaan.

Mun piti jo viime kommentissani ottaa kantaa tohon sun mukan liian "brassailevaan" kirjoitustyyliin ja olenkin osittain samaa mieltä Gingerin ja muiden kanssa siitä, että joskus tuntuu kuin yrittäisit liikaa tehdä ylihienoja sanavalintoja. Jos tätä kuitenkin joskus ilmaantui, niin eipä ilmaannu enää, ja se näkyy myös yleensäkin tekstissä. "Liian" kuvailluksellista tekstiä on aika vaikea lukea jos keskittyminen vähääkään herpaantuu, mutta nyt viimeisimmissä luvuissa teksti liukui eteenpäin kuin sulaa vahaa, vaikka tv ja muut äänet häiritsivät taustalla.

Sun sanavalinnat on edelleen aivan omaa luokkaansa (tämä siis kohteliaisuutena:D), mutta muutama luku sitten mulla pisti silmään ilmaisu "kuin langoistaan päästetty marionetti". Sama ilmaisu oli joku 10-15 lukua aiemmin, ja silloin se toimi aivan loistavan upeasti (taisin silloin kehuakin sitä), mutta nyt se tuntui lähinnä toistolta. Sopi se tähän myöhempäänkin kohtaan hyvin, mutta koska se oli tehnyt niin lähtemättömän vaikutuksen aiemmassa luvussa, en voinut yksinkertaisesti pitää tässä siitä niin paljon.

Yhdyn muiden sanoihin ja sanon, että mielestäni luvun pituus oli ainoastaan plussaa(!), ja vaikka luvulla olikin tavallista enemmän pituutta, ei se siltä kyllä tuntunut. Olit siirtynyt hahmosta/paikasta toiseen tosi luontevasti, eikä mulla ainakaan tullut varoittelemaasi toisto-fiilistä (mitä nyt noista vähän väliä kuuluvista evakuointi käskyistä, mä sain ainakin sellaisen käsityksen, että sitä vaan toistettin monta kertaa:>). Hahmojen päänsisäiset ajatukset olivat ihanan erilaisia, joten oli tosi mukavaa, kun pääsi katsastamaan yhden luvun aikana oikeastaan jokaisen hahmon pääkoppaan. Vaikka luvun tapahtumat olivatkin surullisia, et ollut hylännyt aitoa kelmitoimintaa, ja se todella ilahdutti. Varsinkin Ariannan ilmaus “Sinä olet Kelmin tyttöystävä, joten saat luvan myös käyttäytyä sen mukaisesti (...)” kertoi kaikessa yksinkertaisuudessaan tavattoman paljon tavanomaisesta "kelmeilystä". Koko ilmaus toi jotenkin hirveästi toivoa Ariannan tilanteeseen ja pidin siitä muutenkin tosi paljon. Arianna + Remus oli muuten jotenkin hienoa ja erilaista luettavaa, sitä kun ei tavallisesti näe (heitä siis kaksistaan).

Niin ja Ariannasta ja Siriuksesta sen verran vielä, että vaikka monet ovat kutsuneet heidän "viimeistä" tapaamistaan kliseeksi, minä yksinomaan pidin siitä. Tilanne oli suloisen epätoivoinen, kuin haluttaisin imeä toisesta kaikki mahdollinen ennen loppua. Tilanne muuten herätti epäilykseni Ariannan kohtalosta, ja surunaamasi kommenttini vastauksessa Ariannan kohtalosta vielä lisäsi pelkoani. Selviäähän Arianna? Olet luonut hänestä niin upean hahmon tässä matkan varrella, että olisi sääli luopua hänestä.

Mä olen aina pitänyt Lilystä ja Jamesista, mutta tämä luku toi heidän suhteensa jotenkin aivan uudelle tasolle. Tietysti James on aina ollut valmis uhrautumaan Lilyn puolesta, mutta tällä tavalla näin suoraan kirjoitettuna mä en ole Lilystä vielä nähnyt samaa. Lilyn äidinvaistot todella heräsivät tässä luvussa, mutta mietimpä vain, tiesikö Voldemort jo Lilyn ja Alicen raskaudesta (// Ja kun ajattelin tätä myöhemmin tarkemmin, niin tietysti Peter on jo vuotanut nämä tiedot sinne..). Vai oliko ansan tarkoitus joku muu? Loppuluvussa vallitsi niin upea yhteishenki, että meinasin oikeasti ruveta itkemään muutamassa kohdassa, kun kirjoitit tilanteesta sen kaikessa toivottomuudessaan. Olisin kuvitellut, että toi tilanne ei sävähdytä mua mitenkään erikoisesti kun tiedän, että he kaikki selviävät, mutta siinä kyllä erehdyin. Pelkäsin koko ajan koko joukon puolesta, olit kirjoittanut kohdan niin elävästi! Pidin yleensäkin Lily/James+muut kohdista kauheasti.

Lainaus
Toisinaan oli turhan vaikeaa olla vakooja.

Toit Peteristä tässä luvussa niin inhimillisen puolen esille, että olen alkanut jo melkein pitää hänestä (lähinnä hahmona, en missään nimessä tekojensa vuoksi!). Aiemmin en pitänyt hänestä lainkaan ja pidin häntä lähinnä petturina, mutta nyt mä jopa vähän ymmärrän Peterin aivoituksia, mikä taas auttaa mua pitämään hänestä enemmän. Toisinaan olen jopa unohtanut Peterin vakoojana olemisen, mutta ylle lainaamani kohta toi asian taas esille hienotunteisella, mutta ah-niin-selkeällä tavalla. Peterin tuolla tavoin asettuminen itse Pahaa vastaan, oli mielestäni ennalta arvaamatonta, mutta juuri sitä, miksi Peter taas valittiinkaan Rohkelikkoon.

Kommentti on taas paisunut liian pitkäksi, mutta en voi olla sanomatta jotakin Cinnamonista. Hän oli tässä luvussa, tavallista normaalimpi. Yritän kai sanoa sitä, että aika ajoin Cinnamon on jotenkin tuntunut etäiseltä ja tavoittamattomissa olevalta, mutta tässä luvussa pystyin samaistumaan häneen. Oli mukavaa, kun hän kerrankin otti ohjat käteensä (eikä antanut muiden hoitaa ajatteluta ja päätösten tekoa) ja sai itseasiassa jotain aikaakin. Danasta kai kuulemme myöhemmin enemmän?

Niin ja muuten, Reguluksen teko enteili vähän pahaa - siis hänelle itselleen. Uskallan jopa arvata, että Voldemort ei niinkään pidä hänen teostaan. Mun piti muuten vielä sanoa, että tässä luvussa oli uskomattoman paljon läheltä piti tilanteita, ja se toimi musta hienosti. (Siriuksen viimeinen kommentti oli aivan ihana! Niin toiveikas... Mutta nyt jään kyllä kauhulla odottamaan seuraavaa lukua. Auroriakatemian sortuminen heidän päälleen ei voi olla kovin hyvä juttu...) Yleisesti ottaen, pidin tästä luvusta hirveästi, ja toivoisin jatkoa piakkoin!

// Niin, ja piti vielä Mikin kommentin luettuani todeta hänen lainaamastaan kohdasta se, että siinä kyyneleet jo meinasivat kirvota silmiini. Aivan uskomattoman ihana pätkä! Ja jotenkin niin Lilymäinen. Mun piti lainata se itsekin, mutta unohdin ja mitä sitä nyt toista kertaa lainaamaan:)

//muutin tota sieltä sun täältä selkeämmäksi:D
« Viimeksi muokattu: Huhtikuu 20, 2007, 22:36:12 kirjoittanut Neilikka »

Poissa miki

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tupa: Luihuinen
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 16.4.07
« Vastaus #122 : Huhtikuu 20, 2007, 16:42:37 »
Huhhuh. Nyt oli pakko tulla kommentoimaan taas todella pitkästä aikaa, koska nämä viimeisimmät luvut olivat jotain aivan mahtavaa luettavaa. Muutama luku näitä aiemmin oli tosiaan ollut hieman tylsähkömpää väliosamaista luettavaa, mutta tämä yllätti. Luku ei ollut minusta lainkaan puuduttavan pitkä, vaan minusta oli ihanaa lukea kerrankin näin pitkä osa. Taistelukohtausta oli ihana lukea myös siksi, koska siinä oli kirjoitettu hyvin kaikkien hahmojen kannalta ja teksti oli tapahtumapaikkojen vaihdoksista huolimatta sujuvaa. Kaiken lisäksi, vaikka kirjoitustyylisi onkin muuttunut aika paljon (en siis tarkoita että huonompaan suuntaan), tässä luvussa oli kuitenkin samaa tunnelmaa mitä teksteissäsi on aina aiemminkin ollut. Plussaa muuten vielä siitä, että jatkoa on tullut aika nopeaan tahtiin lähiaikoina :)

Rakastin kohtaa, jossa kelmit olivat testaamassa Lontoon leikkipuistoja. Tuli ihan sellainen vanha Pakkaskukkia-fiilis, kun kaikki olivat niin huolettomia ja lapsiksi heittäytyneitä. Muutenkin tämän pikku-Potterin syntymään valmistautuminen on ollut mukavaa luettavaa. Uusi koti ja ympäriinsä lentelevä kylpyamme oli loistava veto :D Siriuksen nimittäminen kummisedäksi olikin tiedossa jo Potter-kirjojen perusteella, mutta silti tieto ilahduttaa (voisiko parempaa kummisetää kukaan saadakaan?). Säälittää vain ajatella, ettei Harry kuitenkaan pääse asumaan Siriuksen luokse, kun Lily ja James kuolevat...

Täytyy kyllä myöntää, että olin välillä myös aivan paniikissa viimeisimmän luvun aikana. Minua pelotti koko ajan Ariannan, Cinnamonin ja muidenkin puolesta. Toisaalta minusta tuntuu että Ariannan on pakko selvitä, sillä muistan hämärästi jonkun väliextran, missä Harry löysi Ariannasta kertovia lehtileikkeitä ja ne olivat Pottereiden kuoleman jälkeiseltä ajalta. Toivottavasti muistan oikein, sillä Arianna on yksi lempihahmoistani enkä missään nimessä haluaisi hänen kuolevan. Arianna ja Sirius sopivat yhteen todella hyvin, ja minusta oli todella ihanaa, kun he muuttivat yhteen asumaan.

Jes! Peter uskaltautui kerrankin olemaan kelmi ja puolustamaan ystäviään. Olen aina inhonnut Peteriä Potter-kirjoissakin, koska hänet on kuvattu niin säälittäväksi pelkuriksi, ettei hän tunnu edes uskottavalta. Tässä jaksossa toinen puoli kuitenkin tuli esille ja se teki Peteristä jotenkin inhimillisemmän.

Lainaus
Kumma kyllä, mutta hän ei surrut oman kuolemansa puolesta. Heittäytyessään syrjään vihreänä loistavan tappokirouksen tieltä hän tajusi selvääkin selvemmin, ettei hänellä ollut mitään, mitä surra tai katua. Hän oli elänyt elämänsä juuri niin kuin oli halunnut, rakastanut niitä ihmisiä joita hänen kuului rakastaa ja antanut joka käänteessä kaikkensa. Jos hän oli jostakin pahoillaan, niin siitä, ettei koskaan saisi tilaisuutta nähdä lastaan.
Tuosta kohdasta minulle tuli mieleen ihan Jazz. Jazzilla oli luultavasti kyllä hieman erilainen ajatusmaailma, mutta hänellä oli kuitenkin ollut melko samanlainen tilanne kuin Lilyllä. Jazzkin ajatteli varmaan eläneensä hyvän elämän, ja kaiken lisäksi hänkin oli ollut raskaana. Tämän kohdan luettuani minulle tuli taas ikävä Jazzia (ja samalla myös Rediä </3).

Frankin ja Alicen tuominen paremmin mukaan tarinaan on minusta ollut myös mukavaa. Onhan se kyllä tärkeääkin, koska Voldemorthan voisi valita myös heidät tapettavakseen. Luvussa esiintynyt suudelmaloitsu(?) oli ehkä vähän kliseinen, mutta toisaalta se sopi loistavasti tarinan juoneen. Jännitin hirveästi ehtiikö Frank ajoissa paikalle. Sääli että Frankin ja Alicen kohtalo lopussa tulee olemaan mikä on, sillä olen alkanut tykkäämään tästäkin parista. Olet tehnyt Frankista ihanan hahmon, jonka haluaisin selviävän loppuun asti. (Frankista tuli mieleen, että kuolonsyöjäleiristä kertova luku oli muuten todella ihana! Redin paluu oli ihana yllätys :))

Pakko kehua vielä luvun lopetuksesta. Upeaa. Siriuksen kommentti: “Rohkeutta, kaverit! Me olemme voittaneet jo!” oli niin ihanan kelmimäinen kuin vain voi olla. Viimeinen lause jätti tilanteen auki todella jännään kohtaan. Jännitän kamalasti, millä tavalla seuraava luku jatkuu ja mitä siinä tulee tapahtumaan. Toivottavasti kukan ei enää kuole. Lucyn kuolema oli jo tarpeeksi kamalaa, kun aloin ajattelemaan että mitenköhän Jude ja Sunday pärjäävät keskenään.

Rakentava palaute jäi ehkä jonnekin, muttaaa...
We can leave this world, leave it all behind,
we can steal this car if your folks don't mind,
we can live forever if you've got the time.

Poissa Zenzibar

  • Pelastaja katsoi profiiliaan ja läikytti teetä pöydälle
  • Aurori
  • *
  • Sukupuoli: Noita
  • kesäinen-eskapisti-merirosvo-jedi-söpö-skotti
    • Home sweet home
  • Pottermore: BloodNight6399
  • Tupa: Mary Sue
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 16.4.07
« Vastaus #123 : Huhtikuu 21, 2007, 20:56:56 »
Enpä tiedä viitsiikö tässä edes antaa palautetta, kun muut ovat tehneet sen jo niin upeasti, mutta olisi täysi vääryys jo jättäisin näin upean osan kommnetoimatta!

Vaikka kuinka yrittäisi, vaikka kuinka kopioisi tai vaikka antaisi siitä henkensä, ei kukaan pystyisi samaan kuin sinä, Sharra. Kirjoituksesi loistaa täydelisyydessään, eikä sitä lukiessaan tule ikinä sellainen olo, että 'ei tätä jaksa lukea loppuun asti, on meinaan niin tylsä ja ennalta-arvattava'. Osaat luoda jokaiseen kohtaukseen juuri sellaisen tunnelman, että lukija kuin lukija pystyy eläytymään kirjoitukseesi täysin. Uskon, että sinusta tulee vielä jonain päivänä maailman kuulu kirjailija, kenties yhtä suuri, kuin esimerkiksi J.K. Rowling tai J.R.R. Tolkien!
Sanalla sanoen, olen mykistynyt!

Tässä osassa eniten pidin Peteristä. Kun Peter tasiteli Siriuksen rinnalla kuolonsyöjiä vastaan, näin silmieni edessä pilkahduksen siitä entisestä Peteristä, ennen kuolonsyöjä aikojaan. Ja, kun Sirius ja Peter lähtivät kohtaamaan lordi Voldemortin, Peterin oikea Kelmin rohkeus, tuli esille parhaimmassa muodossaan. Peter ei välittänyt, vaikka tiesi, että jos jäisi henkiin hän saisi maksaa kalliisti teostaan. Tärkeintä olivat ystävät.

“Ystävää ei jätetä“, motto oli kerrassaan mahtava. <3

Upea! En tiedä miten teet sen Sharra, mutta se on aivan sama, kunhan vain jatkat samaan malliin!

Sitten sankariimme Hermeliin, vaikka en itse pitänyt hahmosta mitenkään erityisesti, silti se tuli tärkeäksi osaksi Memorya jo heti alku osista, ja siellä se vain on aina ollut piristämässä päivää omilla Hermelmäisillä piirteillään. Jos Hermel nyt menehtyi tässä osassa, kuten epäilen, häntä jää ikävä, koska aina kun oltiin auroriakatemiassa, tiesi, että Hermlekin olisi siellä ja saisi aina aikaan naurun, tai edes hymyn. Ja vaikka Sirius sanoisi mitä, niin kyllä hänelläkin varmasti jäisi Harmeliä ikävä, sitäpaitsi hänhän on sankari. Uhkarohkea ja Hullu, mutta kuitenkin sankari.
Hermel Biggs, Mies isolla M:llä!

Lainaus
"Minä olen mies. Minä tiedän, mitä teen."

Sitten nopeasti Reguluksesta. Sankari kautta aikain hänkin. Olet luonut upean Reguluksen, juuri sellaisen, kuin omissa mielikuvissani itsekin olisin luonut. Kuolonsyöjä, Paha poika, kuten Sirius, mutta Herrasmies. Kun luin miten Regulus pelasti Cinnamonin, näin heti silmieni edessä Reguluksen, niin Siriusmaisen hymyn, että herken jo luulin lukeneeni Regulus nimen väärin, että sinä kirjoititkin rakkaasta Kelmistämme. Arvelin jo, että mikä se Reguluksen tehtävä mahtaisi olla, ja oliko tehtävä juuri se, mikä sai Reguluksen lopultakin menehtymään, Voldemortin kuullessa, miten Regus jättikin vartioimatta sen, mitä nyt ikinä olikin ollut vartioimassa.Toivon mukaan ei vielä, mutta eihän tässä enää kauaa siihenkään luultavasti ole, ikävä kyllä.

Lainaus
Viimeinen asia, jonka hän näki ennen lähtöään oli Reguluksen hymyn takaa paistava surullinen katse.

Alice ja Frank ovat myöskin ihanimpia parituksia mitä tiedän, ja ehdottomasti toisilleen kuuluvia. Jos oikein olen laskenut, tämä oli nyt toinen kerta, kun pariskuntamme joutui kasvokkain Voldemortin kanssa, eli kolmas kerta olisi vielä tulossa. En taida haluta siitä kerrasta lukea, koska en haluaisi mielessäni nähdä, kuinka heidät kidutetaan hulluuteen asti, mutta toisaalta pöpi kun olen haluaisin lukea Voldemortista enemmän, kun hän noihin lempparihahmoihini kuuluu.

Lainaus
Hän harppasi kevyesti Alicen sängyn luokse, laski kätensä tytön kylmälle kämmenselälle ja kumartui tämän ylle.

(Tuosta muuten vielä nopeasti sanoen, Lilyn ja Jamesin eilaiset reaktiot saivat hymyn kasvoille noinkin tukalassa tilanteessa.)

Sitten vielä sankarittareemme Lilyyn ja pääpahikseemme Voldemortiin.
Lilyn kuuluu vakavissaan mielestäni jo viidennenksi Kelmiksi. Ainakin puoliksi. Lilyssä on sellaista rohkeutta, mitä Kelmi-ystävistämmekin löytyy. Kuten Lilynkin, itsekin unohdin ihan Lilyn tekemän taian, ja kuinka hän ei enää voi nousta vastustamaan Voldemortia. Ajattelin, että se tuleeilmi vasta silloin, kun hän viimeisen kerran kohtaa nuo punaiset silmät pystymättä muuhun, kuin suojelemaan poikaansa niiden vihalta.
Siinä kohdassa, kun Lily ajatteli, kuinka hän oli elänyt elämänsä hyvin, mutta ainoa asia mitä hän jäisi suremaan olisi se, ettei hän voisi ikinä nähdä poikaansa, tuli sellainen haikea olo...

Lainaus
Seistessään siinä Jamesin rinnalla kuoleman edessä hän huomasi äkkiä rakastavansa tuota lasta - lasta, jota oli ensin pelännyt ja jonka katoamista oli rukoillut öisin, kun oli vaikea hengittää. 

Ihana <3

Voldemort taas oli niin Voldemort. Mitäpä muutakaan, mutta kuitenkin, minulle tuli samanlainen aavistus, kuin Peterille Voldemortin epävarmuudesta, joka kuitenkin katosi nopeasti, koska sehän oli vain aavistus, ja Voldemort ei ole ikinä mitään muuta kuin se ja sama, ilkeä, paha, julma, ruma ja suuren vihan ruumiillistuma.
Pimeyden Lordi.

Lainaus
Ensimmäistä kertaa elämänsä aikana Peter näki lordi Voldemortin epäröivän. Hän halusi uskoa sen johtuvan heidän tarjoamastaan näystä; siitä ehdottomasta ystävyyden, rakkauden ja uskon osoituksesta, jota lordi Voldemortin kaltainen mies ei voisi milloinkaan ymmärtää.

Lopuksi, Sirius Blackin sanoja lainaten:
“Rohkeutta, kaverit! Me olemme voittaneet jo!”

Jatkoa hartasti pyytäen,
Zenzibar

P.s. Auroreille anteeksi, monet lainaukset...
"You're only given a little spark of madness. You mustn't lose it." -Robin Williams

Poissa Amethyst

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 16.4.07
« Vastaus #124 : Huhtikuu 23, 2007, 14:45:06 »
Sorry, mutta minä en jaksa kommentoida edellistä osaa, kommentoin nyt vain tätä. Mutta pidin kyllä edellisestäkin osasta.
Ihan ensiksi pitää sanoa, että tämän osan nimi on todella hyvä. Aluksi en tajunnut siitä mitään, mutta kun olin lukenut tämän kokonaan ja tajusin sen idean, se sopi minusta tähän kuin nenä naamaan.
Kun aloitin tätä osaa, minusta tämä vaikutti jotenkin ylidramaattiselta. En tiedä yhtään, miksi, mutta siltä se tuntui. Kuitenkin, kun aloin lukea pidemmälle, aloin pitää enemmän ja enemmän. Loppujen lopuksi tämä oli minusta loistava. Ja tässä oli niin paljon toimintaa, että siitä riittää vähäksi aikaa (vaikka vaikuttaa siltä, että toiminta ei ole vielä loppunut).
Minusta oli itse asiassa kiva, kun Remus ja Arianna menivät kiertämään rakennusta yhdessä. Hirveästi en ole ajatellut noiden kahden välistä ystävyyssuhdetta, mutta tuo pisti vähän miettimään.
Tuon huoneen, jossa Alice oli, tapahtumat olvat minusta kivat. Tuo kohta, jossa Lily huomaa, että siellä on jotain taikaa, on jotenkin oudolla tavalla todella hyvä. Hänestähän alkaa tulla jo hyvä vakooja.
Olet oikeassa, olet niin oikeassa. Regulus oli aivan ihana. Siis oikeasti, niin ihana. Tuo viimeinen kohta, kun kuvasit hänen ilmettään Cinnamonin kautta, se oli surullista. Ja haikeaa ja kaunista ja ihanaa. <3
Oi, Peter oli tässä osassa ihana. Tuokin kohta, kun hän kesti kidutuskirousta aivan hiljaa ja hänen sen jälkeiset ajatuksensa. Ja se, kun hän uhmasi Voldemortia ystäviensä tähden. Täytyy sanoa, että minä rakastan sinun Peteriäsi. Koko tämä tapa, jolla hän liittyi kuolonsyöjiin, se, että hän vieläkin on kelmien ystävä ja oikeasti välittää näistä, vaikka hänellä painaa tuollainen taakka harteillaan. Minulta ei ollut liiennyt ajatustakaan Peterille ennen tätä ficciä. Hän oli vain aina ollut se petturi. Hänellä onkin vain käynyt epäonnea (tosin vain tässä, kuka tietää, mitä oikeasti tapahtui) ja siksi tilanne on mennyt sellaiseksi, kuin se itse Pottereissa on. Ja jotenkin hahmo on tässä niin... säälittävä. Ja, kun tietää hänen tulevaisuutensa, mitä hän tulee tekemään.
Siis, hmm, onko Dana se uusi hahmo? Ainakin minusta hänestä olisi kiva kuulla lisää.
Cinnamonin suunnitelma oli nerokas. Ihanaa nähdä, että hänelläkin luistaa järki vaaratilanteessa. Ja tuo, kun hän ajatteli, ettei ole niin pelkuri, että jättäisi ystävänsä. Kyllä Cinnamonistakin rohkeutta löytyy.
Suudelmaloitsu oli minusta hyvä keksintö. Se oli jollain tapaa niin typerä, mutta silti nerokas.
Lainaus
Mutta oliko kyseessä Hermel vai Remus? Tunnustellessaan miehen rintakehää Arianna toivoi vilpittömästi jälkimmäistä. Miehen sydän ei lyönyt, eikä hengitystä tuntunut.

Minä en ole varma, onko tämä ajatusvirhe, mutta tämä kohta pisti silmään. Minä ainakin luulen, että Arianna olisi toivonut se olevan mielummin Hermel, jos kerran sydän ei lyönyt. Ja tässä hän toivoo sen olevan mielummin Remus...
Voldemort oli ihan Voldemort. Minä en ymmärrä, miten sinä olet saanut häneen sellaista voldemortmaisuutta, mutta yhtä kaikki hän oli aivan loistava. Puheet olivat ihan hänenlaisiaan, niin kylmiä ja ivallisia. Ja nuo törkeydet, mitä hän heitti Jamesille. Loistavaa, etten sanoisi.
Loppu oli... klisee. Mutta silti, se oli ihana. Se, kun kerroit vähän kenenkin ajatuksia, oli jotenkin niin koskettavaa. Peterin ajatukset varsinkin. Peter on niin ihana hahmo.

Ja kyllä, minä tiedän, että tämä kommentti on lyhyt. Mutta en vain yksinkertaisesti jaksanut kirjoittaa pidempää.