Kirjoittaja Aihe: Memory (Kelmit, K-12, het) VALMIS 29.11.08  (Luettu 160137 kertaa)

0 vuotislaista ja 1 Ankeuttaja kyttää tätä aihetta.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Memory (Kelmit, K-12, het) VALMIS 29.11.08
« : Maaliskuu 01, 2007, 12:51:40 »
Nimi: Memory
Kirjoittaja: Sharra
Rating: Korkeimmillaan K-12
// Ikäraja muokattu & pyöristetty sääntömuutoksen mukaiseksi. :) -R
Pairing: Lily/James + Kelmit/OC + OC/OC
Genre: Kelmific/sekasotku.
Beta: Ei ole.
Summary: Jatko-osa ficille Pakkaskukkia. Kertoo Kelmien elämästä Tylypahkan päättymisestä aina Lilyn ja Jamesin kuolemaan saakka. Sisältää sekalaisen Mary Sue-joukon, häitä, hautajaisia, Erittäin Kömpelön Ranskalaisen, hankalan vakoojan, ex-PVS-professorin, vakavan kulkutaudin sekä Kroatiaan liittyviä ongelmia. Tunnelmat vaihtelevat kevyestä hömpästä Vakaviin Kohtauksiin.
A/N: Memoryn osat 1-68 löytyivät myös vanhasta Vuotiksesta; pienellä kannustuksella (ja painostuksella) päätin palauttaa ne nettiin. Kaikkien osien pitäisi ilmestyä viimeistään kolmessa päivässä ja uusi osa (numero 69) on paikalla viimeistään alkuviikosta. Kiitos kaikille, jotka näkivät vaivaa metsästääkseen kirjoittajalle Memoryn kadonneet osat!
Disclaimer: Kaikki kunnia kuuluu Rowlingille, enkä minä saa tästä mitään muuta kuin päänsärkyä.

There's no time for us
There's no place for us
What is this thing that builds our dreams yet slips away
from us

Who wants to live forever
Who wants to live forever....?

There's no chance for us
It's all decided for us
This world has only one sweet moment set aside for us

Who wants to live forever
Who wants to live forever?

Who dares to love forever?
When love must die

But touch my tears with your lips
Touch my world with your fingertips
And we can have forever
And we can love forever
Forever is our today
Who wants to live forever
Who wants to live forever?
Forever is our today

Who waits forever anyway?
(Queen: Who wants to live forever?)


Memoryn hahmot

James Potter - mustatukkainen, ruskeasilmäinen Kelmien 18-vuotias johtohahmo, joka on juuri lopettanut koulunsa melkoisen hyvin arvosanoin ja joka nyt suunnittelee uraa Auroriakatemiassa erittäin innostuneena. Vielä innostuneempi hän tosin on siitä tosiasiasta, että onnistui koulun viimeisenä päivänä kosimaan tyttöystäväänsä Lily Evansia ja sai vieläpä myönteisen vastauksen, niin yllättävää kuin se onkin - Lilyllähän oli tapana vihata Jamesia koko sydämestään kiitos Jamesin ainaisen omahyväisyyden, joka ei jättänyt tilaa toisille ihmisille. Nyt James on kuitenkin kokenut muutoksen, jota joku voisi kutsua ihmistymiseksi. Nykyisin James on melkeinpä tuntemisen arvoinen olento, vaikka tuo tosiasia järkyttääkin hänen parhaita ystäviään eli Sirius Blackia, Remus Lupinia ja Peter Piskuilania.

Lily Evans - Jamesin tyttöystävä ja elämän rakkaus, joka täytti pelottavat 18 ikävuotta kesäkuun 27. päivänä. Omistaa omalaatuiset mutta erittäin kauniit vihreät silmät ja punaiset hiukset, joiden kylkiäisenä luonnollisesti tulee räiskyvä temperamentti ja erittäin itsepäinen luonne. Siitä huolimatta Lily tunnetaan lähestulkoon enkelinä kiitos sen tosiasian, että hän jaksaa aina olla ystävällinen kaikille (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta). Useimmissa kouluaineissa erittäin lahjakas Lily on vielä jokseenkin tyhjän päällä, mitä tulee hänen ammatinvalintaansa. Neiti on lähettänyt paperinsa niin Auroriakatemiaan kuin moneen muuhunkin paikkaan, mutta ei voi olla vielä täysin varma siitä, mitä tulevaisuus oikeastaan tuo tullessaan (lukuunottamatta pelottavaa avioliittoa Jamesin kanssa).

Sirius Black - Jamesin ehdottomasti paras ystävä ja samalla myös veli, vaikka nämä kaksi eivät samaan sukuun kuulukaan. Nykyään Sirius ei oikeastaan kuulu mihinkään sukuun, sillä hänen jokseenkin jäätävä perheensä erotti hänet Blackien aina yhtä "jalosta" suvusta, kun hän oli kuusitoista. Se ei kuitenkaan Siriusta häiritse. Hän on päässyt yli perheestään ja suunnittelee jo kovalla vauhdilla tulevaisuutta aurorina, aivan vain perheensä kiusaksi. Samalla Sirius luonnollisesti haluaa pitää hauskaa, tunnetaanhan hänet erittäin ilkikurisena ja luihuisenvastaisena luonteena. Aikuistumisesta hän ei halua edes kuulla, vaikka suureksi pettymyksekseen hän onkin ikävästi mennyt rakastumaan yhteen tiettyyn tyttöön, jonka kanssa hän on seurustellut onnellisesti tai vähemmän onnellisesti koko seitsemännen luokan ajan ja seurustelee edelleen.

Arianna Bell - Siriuksen puoliverinen tyttöystävä, joka omistaa pitkät tummat hiukset, varsin tummansiniset silmät ja erittäin ärsyttävän luonteen. Arianna on viettänyt suurimman osan seitsemännestä vuodestaan joko nyhjäämällä Siriuksen kyljessä tai vaihtoehtoisesti riitelemällä hänen kanssaan, vaikka nykyään kaksikko toimiikin melko tasaisella pohjalla. Onneksi - onhan Ariannalla tärkeämpikin asioita mielessä kuin ihmissuhdeongelmat. Näihin asioihin lukeutuu muunmuassa edessä odottava ura ammattilaishuispaajana Rapakon Palloseurassa, missä Ariannan on tarkoitus pelata jahtaajan paikkaa. Neiti suhtautuu tähän ammattiin melkoisella epävarmuudella, vaikka muuten tunnetaankin eloisana ja itsevarmana tapauksena, joka ei ole aikuistumisesta kuullutkaan. Ainakaan toistaiseksi.

Remus Lupin - Kelmien virallinen Järjenääni, joka ainakin yrittää parhaansa mukaan estellä ystäviään tekemästä typeryyksiä, onnistuu sitten tai ei. Vaaleatukkaista, alati kohteliasta Remusta voisi nimittää melkoisen traagiseksi tapaukseksi, onhan hän ihmissusi ja vielä varsin katkera sellainen. Suden luonne on melkoisessa ristiriidassa Remuksen muuten kiltin ja pehmeän persoonallisuuden kanssa. Onneksi Remuksella on aina animaagiystävänsä tukenaan, kuin myös tyttöystävä Cinnamon Bellini. Ystävien tukea Remus tarvitseekin, sillä aikuinen elämä on täynnä vaikeuksia ainakin hänen kohdallaan. Ihmissutena hänellä ei ole kovinkaan suuria mahdollisuuksia saada työpaikkaa, mikä tulee aiheuttamaan hänelle melkoisia vaikeuksia tulevaisuudessa.

Cinnamon Bellini - Erittäin kiltti ja erittäin helposti masentuva vaaleahiuksinen tyttö, jota nykyään kutsutaan myös Remuksen tyttöystäväksi. Cinnamon on aina ollut herkkä vajoamaan epätoivoon, eikä viimeinen kouluvuosi ole ollut hänelle helppo, onhan hän menettänyt vanhempansa sekä saanut toisen käsivartensa melko toimintakelvottomaksi (tosin nykyään tuo käsi on melko lailla parantunut). Nykyisin Cinnamon on kuitenkin päässyt melko lailla yli masennuksestaan, vaikka hymyileekin vähemmän kuin ennen ja vihaa Voldemortia enemmän kuin ennen. Hän on joukon rauhanlähettiläs, joka ei voi sietää sotaa, eikä halua siitä kuullakaan huolimatta siitä, että hän työskentelee Feeniksin Killassa. Muuten hänen ammattitoiveisiinsa lukeutuu parantajan ura Pyhässä Mungossa.

Peter Piskuilan - se Kelmi, jota useimmat ovat oppineet väheksymään ja hieman halveksumaankin. Kiitos tästä kuuluu pojan hiirimäiselle ulkomuodolle sekä ainaiselle epävarmuudelle, joka tosin on viime aikoina hieman korjautunut. Ainakin ulkoisesti. Peter on epätoivoisen uskollinen ystävilleen, mutta samalla häntä vaivaa suuri ongelma - ongelma oikeasta puolesta. Jostakin syystä Peter on saanut Voldemortilta tarjouksen liittyä joukkoihinsa ja vaikka hän halveksuukin Voldemortia, houkuttaa tarjous häntä omalla tavallaan, se kun pystyy hänen näkökulmastaan tarjoamaan turvaa, jota Dumbledorelta ei saa. Toistaiseksi Peter on kuitenkin hylännyt ajatuksen, onhan hänellä aina ystävänsä, joihin luottaa, sekä tyttöystävä, joka on aina lohduttamassa sokerisuudestaan ja ajoittaisesta tyhmyydestään huolimatta. Lisäksi Peterillä on omat suunnitelmansa, kuten työpaikka Hienoissa Huispausvarusteissa ja tärkeä työ Feeniksin Killassa.

Admire Speir - Peterin vaaleahiuksinen ja aivan liian suloinen tyttöystävä, joka hymyilee kaiken aikaa ja haluaa olla kiltti kaikille. Kelmien näkökulmasta Admire on hieman tyhmä, tai ainakin äärimmäisen sinisilmäinen, mutta Peter on aina pitänyt Admiresta ja Admire itse... no, hänen sielunelämästään kukaan ei saa mitä selvää, sillä kaikki on hänen mielestään aina äärimmäisen ihanaa ja kaunista ja suloista. Neiti aikoo muuttaa yhteiseen asuntoon Peterin kanssa ja mennä töihin Matami Malkinille. Feeniksin Killasta hän ei ole kuullut puhuttavankaan, mikä voi olla hyväkin asia, neidin rohkeus kun ei riittäisi Kiltaan asti.

Red Stron - Kelmien entinen pimeyden voimilta suojautumisen professori, joka alkuperäiseltä koulutukseltaan on aurori sekä sivutoiminen vakooja. Red tuli Kelmien opettajaksi kesken kouluvuoden ja järkytti kaikki oitis sarkastisella, kylmällä luonteellaan ja hyvällä ulkonäöllään. Kelmit olivat ehtineet jo uskoa, ettei Redin rautaisen ulkokuoren takana mitään tunteita ollutkaan, kunnes selvisi, että Red itse asiassa seurusteli Jazz Thomas-nimisen naisen kanssa. Red oli erittäin lahjakas opettaja, joka samalla onnistui myös jollakin tapaa ystävystymään Kelmien kanssa, vaikka miehen epäluuloinen luonne ei antanutkaan hänelle lupaa solmia liian läheistä tuttavuutta. Epäluuloisuus taas johtui Voldemortista, joka oli Redin ja hänen tyttöystävänsä kannoilla. Myöhemmin tyttöystävä Jazzista tuli itse asiassa Redin vaimo ja erään epäonnisen sattuman jälkeen kaksikon oli tarkoitus saada lapsikin. Se (kuten monet muutkin asiat) jäivät kuitenkin vain aikomukseksi, kun Jazz kuoli kouluvuoden loppupuolella erään kuolonsyöjän (Bellatrixin) sauvasta. Naisen kuoleman jälkeen Redistä tuli entistäkin kylmempi ja hänen ystävyytensä Kelmeihin kuoli hänen huumorintajunsa mukana. Kukaan ei ollut oikeastaan yllättynyt, kun Red lähti ennen kouluvuoden loppua koulusta. Nykyään mies asuu Lontoon lähellä olevassa kartanossaan Fox's Denissä ja tekee työtä auroriakatemialle ja Killalle samalla kun synkistyy yksinään vaimoaan ikävöiden.

Lisää hahmoja:

Frank Longbottom - toisen vuoden opiskelija Auroriakatemiassa, toimii silloin tällöin avustajana ensimmäisen vuoden oppilaiden tunneilla ja työskentelee Feeniksin Killassa. Seurustelee Alice Prewettin kanssa.
Alice Prewett - Kelmien vuosikurssilla ollut hiljainen ja herttainen tyttö, joka aloittaa työtään Feeniksin Killassa ja haaveilee Auroriakatemiaan pääsystä. Seurustelee ylläolevan kanssa.
Mikaja Thornton - Velhojen Vakoiluverkoston kylmä ja ilkeä työntekijä, joka ilmestyi vakoilemaan Siriusta Regulus Blackin toimesta kesken kouluvuoden.
Regulus Black - Siriuksen Voldemortin puolelle eksynyt pikkuveli, joka uskoo puhdasverisyyteen ja Voldemortiin henkeen ja vereen ja joka ainakin näennäisesti vihaa Siriusta, vaikka salaa toivookin veljesten voivan olla taas samalla puolella.
Rubeus Hagrid - Tylypahkan riistanvartija, joka ei oikeastaan kaipaa minkäänlaista esittelyä.
Albus Dumbledore - Tylypahkan rehtori ja Feeniksin Killan perustaja ja johtaja.
Minerva McGarmiwa - Kelmien entinen muodonmuutosprofessori, jonka kanssa Kelmit ovat edelleen tekemisissä kiitos Feeniksin Killan
Petunia Evans - Lily Evansin ilkeä jästi-isosisko
Vernon Dursley - Petunian kihlattu ja poikaystävä, joka myös on jästi henkeen ja vereen
Jude X - todellisuudessa paljon pidemmän (ja erittäin hankalan) sukunimen omistava 19-vuotias poika, joka opiskelee Auroriakatemiassa
Lucy Wright-X - toimittaja Päivän Profeetassa
Claudia Holloway - tarjoilija Vuotavassa Noidankattilassa
Severus Kalkaros - Kelmien arkkivihollinen, joka kuului luihuiseen ja joka omistaa erittäin rasvaiset hiukset. Ei oikeastaan tee mitään työtä, vaan puuhailee kaikkea erittäin hämäräperäistä Voldemortin joukoissa
Bellatrix Black - Siriuksen vihattu serkku, joka nuoresta iästään huolimatta on varsin syvällä Voldemortin puuhissa
Thomas Knightsdale - Arianna Bellin huispausjoukkueen eli Rapakon Palloseuran nuori, punapäinen kapteeni
Alastor 'Villisilmä' Vauhkomieli - Aurori, toimii myös kouluttajana Auroriakatemiassa.
Jake Bell - Arianna Bellin isoveli (Potter-kirjoissa olevan Katie Bellin isä)
Rosaria Bell - edelläolevan vaimo ja Katie Bellin äiti
Hermel Biggs - Opiskelee Auroriakatemiassa
Alessandro Visardo - nuori vakooja Velhojen Vakoiluverkostossa
Troy Christiansen - Lilyn homokammoinen lapsuudenystävä

Sekä sekalainen joukko vanhempia, kuolonsyöjiä ja ohikulkijoita, joiden listaaminen olisi kerta kaikkiaan liian raskasta

1.osa - Tervetuloa uuteen elämään
30.6.1978

Kotona oleminen tuntui oudolta. Jollakin tapaa vieraalta, Lily ajatteli istuessaan sängyllään omassa huoneessaan. Hänen matka-arkkunsa lojui avonaisena ja purkamattomana hänen jalkojensa juuressa, melkein syyttäen. Lily ei kuitenkaan onnistunut keräämään tarpeeksi voimaa noustakseen ylös sängyltään ja purkaakseen laukkuaan, sillä hän tiesi, että tämä olisi viimeinen kerta, kun hän tekisi niin. Se tuntui liian lopulliselta ja aivan liian pahalta; oli paljon helpompaa vain istua ja antaa katseensa kiertää huonetta, joka oli ainakin joskus kuulunut hänelle. Joka oli täsmälleen samanlainen kuin aina ennenkin, ikään kuin kenelläkään ei olisi ollut rohkeutta mennä koskemaan tuohon huoneeseen. Huoneessa leijui hiljaisuus, joka tuntui jollakin tapaa syytökseltä. Lily saattoi hyvin kuvitella, kuinka hänen äitinsä istui tämän huoneen lattialla ilta toisensa jälkeen miettien mielessään, mitä hänen tyttärelleen oli tapahtunut....
Lily huokaisi ja ravisti päätään. Väitti hän itselleen mitä tahansa, oli hänen pakko myöntää, että hänen huoneensa ei enää tuntunut kodilta. Ei sillä tavalla kuin se oli joskus tuntunut. Se ei enää ollut pakopaikka tai paikka, josta hakea turvaa tai lämpöä. Se oli pelkkä huone, yksi lukemattomien muiden joukossa, suorastaan mitäänsanomaton valkeine seinineen ja siististi pedattuine sänkyineen, jossa kukaan ei ollut puoleen vuoteen nukkunut.
"Lily?"
Oveen koputettiin ja seuraavassa hetkessä huoneen ovi jo raottui paljastaen Lilyn äidin ystävälliset, vuosienkuluttamat kasvot. Lily kohotti päätään ja pakotti hymyn kasvoilleen äitiään katsoessaan.
"Tule sisään vain", hän kehotti niellen huokauksensa. Hän ei ollut oikeastaan puhetuulella, mutta hän tiesi, että hänen täytyisi puhua vanhemmilleen ennemmin tai myöhemmin. Oli niin paljon asioita, joista hän ei ollut kertonut, kuten velhomaailman nykytilanne, hänen tulevaisuudensuunnitelmansa ja se tosiasia, että hän oli mennyt kihloihin Jamesin kanssa... Lily piilotti kiireesti sormuskätensä selkänsä taakse, kun hänen äitinsä tuli huoneeseen ja istui sängylle hänen vierelleen. Naimisiinmeno tuntui hänestä itsestäänkin omituiselta ajatukselta, mutta vielä vaikeampaa olisi selittää asiaa hänen vanhemmilleen.
"Iltapäiväkahvi on pian valmiina", hänen äitinsä sanoi tarkkaillen häntä huolestuneesti ja jotenkin epäuskoisesti, ikään kuin ei olisi pystynyt vakuuttamaan itselleen, että Lily todella istui siinä. Lily nyökkäsi pakottaen ilmeensä peruslukemille. Hänen äitinsä huolehti aivan liikaa..
"Minun pitää vielä purkaa laukkuni."
Rouva Evans käänsi katseensa Lilyn matka-arkkuun, joka lepäsi avonaisena heidän jalkojensa juuressa paljastaen sisältään sekalaisen kasan kaapuja, koulukirjoja ja erilaisia taikavälineitä. Rouva Evans rypisti otsaansa.
"En ikinä ajatellut, että sinulla on noin paljon tavaraa siellä koulussa."
Lily hymyili. "En voinut jättää sinne mitään kesäksi, kun en kerran mene enää syksyllä takaisin", hän sanoi yrittäen saada äänensä kuulostamaan mahdollisimman kevyeltä. Pelkkä ajatus siitä, että hän ei enää palaisi Tylypahkaan sai hänet tuntemaan olonsa vähintäänkin epämukavaksi ja hän liikahti vaivautuneesti paikallaan.
"Niin, niin..." rouva Evans nyökytteli päätään aivan kuin olisi ymmärtänyt jotakin siitä surusta, jota Lily parhaillaan kävi läpi. Lily naurahti äänettömästi ja keskittyi oikomaan hameensa helmaa. Hänellä oli edelleen yllään Tylypahkan koulupuku kauluspaitoineen ja vekkihameineen, vaikka se ei ollutkaan mikään maailman viilein asu kesäkuun viimeisen päivän kuumuudessa. Jotenkin koulupuvun riisuminen tuntui vain liian vaikealta.
"Minä olen tavallaan iloinen siitä, että sinun koulusi on nyt loppu", Lilyn äiti tunnusti katse Lilyn ikkunan edessä riippuviin vaaleankeltaisiin verhoihin kiinnittyneenä. "Ei enää tarvitse miettiä koko vuotta, missä sinä olet, kun nyt et enää lähde pois..."
"Lähdenhän minä", Lily muistutti huokaisten. "Heti kun saan asunnon. Ariannan veli on jo löytänyt minulle, Ariannalle ja Cinnamonille jonkun asunnon katsottavaksi... menemme käymään siellä huomenna ja jos se on hyvä, vuokraamme sen ja - "
"Ei kai sinulla nyt niin kiire voi olla kotoa pois!" rouva Evans parahti. "Onhan tässä vielä kesää jäljellä!"
Lily pakotti jokseenkin järkevän hymyn huulilleen. "Kesä on edessä, mutta tulevaisuus ei odota, äiti", hän saoi kevyesti. "Minun pitää päästä takaisin velhomaailmaan, että saan työtä tai jonkun koulupaikan... en oikeastaan haluaisi viettää yhtä vuotta täysin toimettomana."
"Ainahan sinä voisit mennä yliopistoon", rouva Evans ehdotti.
"Velhoilla ei ole yliopistoja."
"Voisithan sinä jäädä tänne. Mennä tavalliseen kouluun vaihteeksi."
Lily huokaisi. "Petuniako sinut käski sanomaan noin?" hän kysyi vino hymy huulillaan. Hänen äitinsä oli aikeissa vastata, mutta hän vain heilautti kättään. "Minä olen onnellinen velhomaailmassa, äiti", hän sanoi vakaasti. "Tunnen täällä itseni aina jotenkin ulkopuoliseksi, koska tiedän, miten epäkäytännöllisiä sähköjohdot ovat tai miten hitaita autot ovat... Sitä paitsi minä en voi hylätä ystäviäni sinne. En nyt."
Rouva Evans nyökkäsi musertuneen näköisenä. Lily tunsi huonon omantunnon pistoksen tajutessaan, miten paljon hänen äitinsä oli täytynyt ikävöidä häntä ja miten pahaksi äidin täytyi nyt olonsa tuntea, kun hän oli juuri ilmoittanut lähtevänsä, vaikka oli ehtinyt olla kotona vasta tunnin verran... Lily ravisti päätään itsekseen ja käänsi katseensa ulos ikkunasta. Likusteritien rauha aukeni hänen ikkunansa ulkopuolella samanlaisena kuin aina ennenkin, verkkaisena ja hiljaisena, ikään kuin katu olisi jollakin tapaa pysähtynyt paikoilleen. Kun Lily oli ollut lapsi, sellainen rauha oli aina tehnyt hänet onnelliseksi, saanut hänet hymyilemään. Sekään ei enää tuntunut samalta.
"Minä olen nyt aikuinen, äiti", Lily aloitti kääntyen taas äitinsä puoleen. "En minä silloin voi asua kotona."
Hänen äitinsä nyökkäsi räpytellen kyyneliä silmistään. "Te noidat tulette aikuisiksi niin nuorena! Petunia on sinun isosiskosi ja hän asuu edelleen kotona."
"Ei asu kauan", muistutti Lily. "Pakkohan hänenkin on joskus muuttaa pois kotoa."
"Niin, sitten kun hän menee naimisiin... tiedän."
Lily puri huultaan. Hän tiesi, että nyt oli tullut oikea hetki paljastaa äidille, että Petunia ei ollut ainoa, joka oli menossa naimisiin. Asian kertominen tuntui kuitenkin vaikealta, ikään kuin hän olisi jollakin tapaa pettänyt äitinsä. Hänen vanhempansa olivat tavanneet Jamesin vain muutaman kerran joululomalla ja nyt Lily jo aikoi ilmoittaa olevansa menossa naimisiin Jamesin kanssa. Lily tunsi suupieliensä taipuvan juroon hymyyn ajatellessaan, että Petunia ei olisi varmastikaan toiminut niin. Petunia oli halunnut Vernonin ensin tutustuvan vanhempiinsa, hän oli halunnut varmistaa, että heidän vanhempansa varmasti pitivät Vernonista... Mutta toisaalta, Lily ei ollut koskaan ollut samanlainen kuin Petunia.
"Äiti", Lily aloitti vaikeasti. Rouva Evans käänsi kyyneltyneet vihreät silmänsä hänen suuntaansa. "Mitä jos minä sanoisin sinulle, että minäkin olen menossa naimisiin?"
Hänen sanojaan seurasi syvä hiljaisuus. Sitten -
"Anteeksi kuinka?"
Lily kääntyi katsomaan äitiään, jonka kasvot olivat kalvenneet ja joka katsoi häntä järkyttyneen ja epäuskoisen sekainen ilme kasvoillaan. Lily pidätti huokauksensa ja veti vasemman kätensä esiin selkänsä takaa paljastaen äidilleen vihrein kivin koristellun sormuksensa. Hän kohotti varovasti katseensa äitinsä kasvoihin - juuri ajoissa nähdäkseen, kuinka järkytys rouva Evansin kasvoilla kasvoi entisestään muuttuen lopulta suoranaiseksi kauhuksi.
"Äiti?" Lily kysyi varovasti. "Onko kaikki hyvin?"
"Voi, Lily", rouva Evans puuskahti kohottaen kätensä sydämelleen. "Minä - sinä - sinä olet jo noin vanha - Lily, minä en ymmärrä, missä välissä - voi, Lily, minä alan itkeä!"
"Äiti - äiti, älä", Lily pyysi, mutta aivan liian myöhään. Hänen äitinsä oli jo purskahtanut lohduttomaan itkuun, mutta oli mahdotonta sanoa, johtuivatko kyyneleet ilosta vai surusta. Rouva Evans kapsahti Lilyn kaulaan niin valtavalla voimalla, että Lily lähestulkoon putosi alas sängyltä. Lily kietoi epävarmasti käsivartensa äitinsä ympärille ja taputti tätä olkapäähän yrittäen saada tämän rauhoittumaan.
"Sinä olet jo niin iso tyttö", hänen äitinsä nyyhkytti vasten hänen kaulaansa. "Voi, Lily, minä olen niin iloinen sinun puolestasi!"
Lily huokaisi ääneen helpottuneena siitä, että hänen äitinsä ei ollutkaan vihainen hänelle, tai edes pettynyt häneen. Hän jatkoi parhaansa mukaan äitinsä lohduttamista ihmetellen mielessään, miksi ihmeessä aikuiset suhtautuivat niin tunteellisesti kaikkiin tämänkaltaisiin asioihin. Eihän Lily itsekään ollut itkenyt tippakaan ja hän sentään oli heistä kahdesta se, joka OLI menossa naimisiin.
"Äiti, minä - " Petunian ääni kutsui Lilyn huoneen ovelta, mutta vaikeni kuin veitsellä leikattuna, kun Petunia avasi oven kunnolla ja näki Lilyn sängyllä meneillään olevan kohtauksen. Ärtymys vääristi hetken aikaa Petunian kasvoja, sitten hän risti käsivarret rinnalleen ja katsoi Lilyä syyttävästi.
"Mitä sinä nyt taas olet mennyt tekemään?"
Lily irrotti vaistomaisesti käsivartensa äitinsä ympäriltä ja ponkaisi jaloilleen katsoen Petuniaa haastavasti. "Mikä saa sinut kuvittelemaan, että se olisi minun vikani?"
"Äiti ei ole itkenyt kertaakaan sinä aikana kun sinä olet koulussa - ja nyt sinä olet ehtinyt olla kotona vasta PUOLI TUNTIA ja - "
" - tunnin", Lily korjasi jäätävästi. "Tunnin enkä puolta tuntia."
Petunia heilautti kättään tavalla, joka oli Lilylle liiankin tuttu; hänellä itsellään oli tapana käyttää samaa kädenliikettä, kun hän halusi vaientaa jonkun. Lily huomasi ajattelevansa jurosti, että tuo yksi kädenliike olikin ainoa asia, joka heillä kahdella oli enää yhteistä. Katsoessaan Petuniaa hän näki jonkun ventovieraan.
"Minä en välitä siitä, kuinka kauan sinä olet ollut kotona", Petunia sanoi jäykästi. "Minä haluan tietää, mitä sinä olet tehnyt."
"Minä en tehnyt mitään!"
Petunia nauroi. "Älä viitsi, Lily, kaikki me tiedämme, että sinä aiheutat täällä pelkkää surua!"
"Riittää, Petunia", heidän äitinsä keskeytti yllättäen edelleen kyyneleitään pyyhkien. Sekä Lily että Petunia vaikenivat, kun rouva Evans nousi seisomaan Lilyn sängyn vierellä ja kiirehti kietomaan käsivartensa Lilyn ympärille. Lily ei voinut olla miettimättä, mitä hänen äitinsä oikein näki katsoessaan kahta tytärtään - pienikokoista ja punatukkaista noitalasta, sekä huomattavasti pidempää ja huomattavasti kylmempää isosiskoa, jota hyvälläkään tahdolla ei voinut nimittää kauniiksi tai kiltiksi.
"Lily ei ole tehnyt mitään pahaa", rouva Evans jatkoi parhaillaan havahduttaen Lilyn ajatuksistaan. "Petunia, sisaresi vain kertoi minulle menneensä kihloihin."
"MITÄ?" Petunia kirkaisi.
"Lily on mennyt kihloihin."
Rouva Evansin sanoja seurasi hiljaisuus, jota jäätävämpää Lily ei ollut koskaan kokenut. Lily katseli epävarmana, kuinka lukemattomat ilmeet vaihtelivat Petunian kasvoilla epäuskosta suuttumukseen, aivan kuin Lily olisi tehnyt jonkin suuren rikoksen. Lopulta Petunia tyytyi vain niiskauttamaan nenäänsä tavalla, joka kieli pettymyksestä siinä missä tytön ilmekin.
"Älä sitten sano, että minä en ikinä varoittanut sinua, Lily", Petunia sanoi ylpeästi. "Sinulla oli mahdollisuutesi. Mutta sinä haluat vain elää kurjaa friikinelämääsi sen omituisen poikaystäväsi kanssa, joten anna mennä vain. Kumpikaan teistä ei tule saamaan mitään onnellista loppua."
Sen sanottua Petunia lähti huoneesta. Rouva Evans vilkaisi Lilyä pahoittelevasti ja säntäsi sitten vanhemman tyttärensä perään portaisiiin. Lily saattoi kuulla äitinsä epätoivoiset lepyttely-yritykset kaksikon kadotessa alakertaan. Hetken aikaa Lily vain tuijotti avonaista oviaukkoa jäykästi. Sitten hän vajosi taas sängylleen istumaan ja mietti, pärjäsikö James yhtään paremmin.

James lopetti matka-arkkunsa purkamisen ja jäi seisomaan keskelle huonettaan. Hän tunsi olonsa omituiseksi ja jollakin tapaa vieraaksi - ei siksi, että oli kotona, sillä koti oli aina kaikesta huolimatta koti, vaan siksi, että hän tiesi, ettei tämä talo olisi enää kauan hänen kotinsa. Seuraavana päivänä hän aikoi aloittaa asunnon etsimisen yhdessä Siriuksen ja Remuksen kanssa, minkä jälkeen tämä huone olisi enää pelkkä satunnainen vierashuone, jota hän käyttäisi tullessaan käymään kotona...
James hymähti itsekseen ja kumartui sulkemaan matka-arkkunsa kannen. Tuntui typerältä tuntea olonsa niin alakuloiseksi, vaikka todellisuudessa kaikki oli loistavasti. Hän oli läpäissyt Tylypahkan loistavin arvosanoin ja häntä odotti tulevaisuus, jonka hän saisi itse muokata sellaiseksi kuin halusi. Hänellä oli hyvät mahdollisuudet päästä opiskelemaan Auroriakatemiaan, minkä lisäksi hänellä oli vihdoinkin lupa taikoa laillisesti ja pitää hauskaa niin paljon kuin ikinä halusi. Hänellä oli Sirius ja Remus ja Peter ja Lily oli luvannut mennä hänen kanssaan naimisiin... Kyllä, asiat olivat ehdottomasti hyvin, James päätti alkaessaan napittaa kauluspaidansa nappeja auki. Hän riisui Tylypahkan koulupukuun kuuluvan valkoisen ja aivan liian kuuman kauluspaidan ja veti ylleen sinisen t-paidan, jonka hänen äitinsä oli asettanut valmiiksi häntä varten sängylle. Sitten hän lähti alakertaan etsimään vanhempiaan.

Joseph ja Sascha Potter istuivat keittiön pöydän ääressä ja keskustelivat keskenään matalalla äänellä jostakin, joka sivusta katsottuna vaikutti aivan liian vakavalta puheenaiheelta Jamesin makuun. James pysähtyi keittiön ovelle ja rykäisi kovaäänisesti herättääkseen vanhempiensa huomion. Hänen vanhempansa vaikenivat ja käänsivät katseensa ovelle. Hänen äitinsä hymyili leveää hymyä, joka oli kuin suorastaan kopio Jamesin omasta hymystä siinä missä naisen mustat hiuksetkin.
"Haluatko kahvia, James?" rouva Potter kysyi nyökäyttäen päällään pöydän kulmalla olevan kahvipannun suuntaan.
James nyökkäsi hajamielisesti istuessaan alas äitinsä vasemmalle puolelle. Hän tunsi itsensä jollakin tapaa epäsiistiksi istuessaan siinä t-paidassaan ja farkuissaan, vierellään siistiin velhonkaapuun pukeutunut äitinsä, sekä aina yhtä viralliselta näyttävä Joseph Potter, joka pelkästään kahvia juodessaankin näytti oikealta aurorin perikuvalta.
"Tulejo kahvipannu", komensi rouva Potter. Nainen nappasi kahvipannun ilmasta ja ojensi sen Jamesille, joka kutsui itselleen kahvikupin ja kaatoi sen täyteen pikimustalta näyttävää nestettä. Hän hymyili itsekseen. Kahvi oli ehdottomasti niitä asioita, joita hän oli ikävöinyt Tylypahkassa ollessaan.
"Missä Sirius on?" rouva Potter uteli, kun James kohotti kahvikupin huulilleen.
James kohautti olkapäitään. "Vaihtaa vaatteitaan, todennäköisesti. Hän on aina ollut hitaampi kuin minä."
"Ainakin joissakin asioissa", Jamesin isä sanoi kuivalla äänellä. "Muistaakseni hän on teistä kahdesta se, joka johtaa naisrintamalla."
"Se johtuu siitä, että minä ymmärsin lopettaa ajoissa", James vastasi arvokkaasti.
Hänen äitinsä väläytti hänelle säteilevän hymyn. "Mitä Lilylle nykyään kuuluu?"
James nielaisi ja käänsi katseensa kahvikuppiinsa. Hän tiesi aivan hyvin, että oli tullut aika paljastaa äidille se tosiasia, että hän oli menossa naimisiin. Hän ei voinut olla tuntematta epämääräistä ylpeyttä asian vuoksi - neljän vuoden jälkeen hän oli todella saanut sen, mitä oli halunnutkin, vaikka lukuisat ihmiset olivatkin epäilleet hänen mahdollisuuksiaan. Hänen äitinsä mukaanluettuna.
"Lilyllä on kaikki hyvin", James vastasi tavoitellen ääneensä huoletonta äänensävyä. "Lukuunottamatta ehkä sitä, että hän joutui taas sen hirvittävän sisarensa armoille, mutta kuitenkin - hän pärjäsi tosi hyvin kokeissa ja pääsee todennäköisesti minne ikinä haluaa ja me menimme pari tuntia sitten kihloihin ja hänellä ei ole enää kokeita, joista huolehtia ja - "
" - hetkinen", hänen äitinsä keskeytti. "Voisitko toistaa tuon uudelleen? HITAAMMIN, kiitos."
James virnisti. "Minkä osan haluaisit kuulla uudelleen, äitikulta?"
"Miten olisi se kihlautumisosio?" herra Potter ehdotti karhealla äänellä.
"Totta se on", Siriuksen ääni vahvisti keittiön ovelta, ennen kuin James ehti sanomaan sanaakaan. James kääntyi vilkaisemaan varoittavasti parasta ystäväänsä, joka harppoi rennosti sisälle huoneeseen Auroriakatemian t-paidassaan.
Herra Potter katsoi Siriusta epäluuloisesti. "Tuo näyttää epätavallisen paljon minun paidaltani, Sirius", mies totesi.
"Sitä se onkin, herra P.", Sirius myönteli hilpeästi istuessaan alas Jamesin viereen. Hän alkoi kaataa itselleen kahvia keskittynyt ilme kasvoillaan.
"Entä miksi - " tiedusteli herra Potter. "Sinä varastit minun paitani?"
"Se johtuu siitä, että hänen tyttöystävänsä varasti hänen paitansa", James selvitti avuliaasti. "Hän vain sattuu olemaan erittäin kiintynyt tuohon nimenomaiseen logoon, eli hänen täytyi hankkia itselleen uusi. Tavalla tai toisella."
"Sitä sattuu", Sirius lisäsi hajamielisesti. Sitten poika virnisti. "Mutta nyt me olemme eksyneet asiasta. Halusin vain tiedottaa teille, että rakas poikanne tosiaan ON mennyt kihloihin. Juna-asemalla, Tylypahkassa. Se oli tavallaan onnettomuustilanne - James möläytti koko jutun melko epäarvokkaasti onnistuen samalla murtamaan Severus Kalkaroksen varpaat, mutta kai harjoitus tekee mestarin - ja olihan se tavallaan hieno show, kerrassaan loistava verrattuna Redin vastaavaan esitykseen, mutta se johtuu todennäköisesti siitä, että James oli erittäin innoissaan mukana kosinnassa ja sitä paitsi Ruikuli oli juuri hiillostanut hänet varsin temperamenttiseen tilaan - "
"Kiitos, tuo riittää jo", James sanoi lujasti. Hänen kasvojaan kuumotti hänen vanhempiensa katseiden nauliutuessa suoraan häneen. Hetken ajan keittiössä vallitsi syvä hiljaisuus, ikään kuin Jamesin vanhemmat eivät olisi tienneet, miten suhtautua uutiseen. Sitten Sascha Potter alkoi nauraa matalalla äänellä.
"Katastrofaaliset kosinnat tuntuvat olevan tämän perheen tavaramerkki", nainen totesi naurunsa keskeltä. "James, en taida olla kertonut siitä, kuinka isäsi kosi minua kesken hautajaisten, vai olenko?"

Seuraavana aamuna Lily ja Cinnamon ilmiintyivät hyvissä ajoin Ariannan valkoiseksi maalatun kotitalon ulkopuolelle Manchesteriin. Hänen, Ariannan ja Cinnamonin oli tarkoitus mennä Viistokujalle katsomaan asuntoa, jonka Ariannan veli Jake oli heitä varten löytänyt. Lilyä hermostutti. Tuntui oudolta ajatella, että jo muutaman päivän kuluttua hän saattaisi asua omassa asunnossaan.
"Ariannaa ei näy", Cinnamon totesi seisahtuessaan Ariannan kotitalon eteen. "Pitäisikö meidän olla yllättyneitä?"
Lily hymähti. "Voi olla, että olisin yllättyneempi, jos hän OLISI paikalla. Mennäänkö herättämään hänet?"
Cinnamon kohautti olkapäitään ja nyökkäsi sitten. He kävelivät hiljaisina ylitse kasteisen nurmikon pysähtyen Ariannan kodin oven ulkopuolelle koputtamaan. Kesti vain muutama hetki, ennen kuin he kuulivat askeleita eteisestä ja ovi lennähti auki paljastaen Ariannan isoveljen hyväntuuliset, joskin väsyneet kasvot.
"Huomenta vain teillekin", Jake tervehti siirtyen sivuun oviaukosta. "Tulitte ilmeisesti metsästämään asuntoa?"
"Se oli ajatuksena", vahvisti Cinnamon.
"Mutta ei ilmeisesti Ariannan mielestä", Lily lisäsi. "Sinun pikkusiskosi nukkuu ilmeisesti edelleen?"
Jake nyökkäsi huokaisten syvään. Hän heilautti kättään yläkertaan johtavien portaiden suuntaan. "Hän on nukkunut koko aamun - mutta eihän hän ole toisaalta ikinä välittänyt kellonajoista - te voitte mennä herättämään hänet, jos haluatte."
Lily ja Cinnamon ottivat tarjouksen vastaan. He vaihtoivat vielä muutaman sanan Jakene kanssa ennen kuin päästivät miehen jatkamaan aamiaistaan ja suunnistivat itse yläkertaan johtaviin portaisiin. Lily loikki tottuneesti portaat ylös ja pysähtyi ensimmäisen käytävän varrella olevan huoneen kohdalle. Huoneen ovi oli suljettu, mutta siitä huolimatta ei ollut epäilystäkään siitä, kenelle huone kuului - valkoiseksi maalattu ovi oli lähestulkoon tapetoitu erilaisilla valokuvilla ja mainoksilla. Lily painoi ovenkahvan alas sivuuttaen oven keskelle kiinnitetyn kyltin, jossa luki 'ÄLÄ HERÄTÄ NUKKUVAA LOHIKÄÄRMETTÄ'.
"No niin, ylös, ulos ja - " Lily unohti kokonaan mitä hänen oli ollut tarkoitus sanoa nähdessään Ariannan makaavan sängyllään silmät suljettuina. Tyttö oli selvästi syvässä unessa - ja tytön vieressä nukkui Sirius, käsivarsi tiukasti tytön ympärillä. Lily pysähtyi ovensuuhun epätietoisena siitä, mitä hänen pitäisi tehdä.
"No", Cinnamon totesi hänen selkänsä takaa kuulostaen siltä, että yritti epätoivoisesti pidätellä nauruaan. "Ainakin he ovat jokseenkin pukeissa."
Lily nyökkäsi huvittuneena. Oli niin Ariannan tapaista ensin vaatimalla vaatia, että he lähtisivät aikaisin aamulla katsomaan asuntoa ja sitten unohtaa koko juttu Siriuksen vuoksi.
"Pitäisikö meidän herättää kyyhkyläiset?" Cinnamon tiedusteli kuivakkaan sävyyn. Lily virnisti ja veti taikasauvansa esiin. Hän mutisi matalalla äänellä loitsun, jonka seurauksena hänen taikasauvastaan suihkusi vettä suoraan Siriuksen ja Ariannan niskaan.
"Mitä helv - " Sirius ja Arianna ponnahtivat lähestulkoon yhtä aikaa istumaan. Arianna pyyhki vettä silmistään katsellen vihaista Lilyä ja Cinnamonia.
"Oliko tuo teidän mielestänne hauskaa?" tyttö kivahti hypähtäessään taas jaloilleen. Hän alkoi vääntää ihoonsa liimautunutta t-paitaa kuivaksi Siriuksen seuratessa huvittuneena sivusta.
"Minä tiedän paremman keinon tuohon", Sirius neuvoi katsellessaan Ariannan epätoivoisia yrityksiä saada vaatteensa kuivaksi. Poika nappasi taikasauvansa yöpöydältä Ariannan sängyn vierestä ja osoitti sillä Ariannaa. "Kuivuus."
Arianna virnisti lauhkeasti. "Et voi odottaa minulta kovin suurta aivotoimintaa näin aikaisin aamulla."
"Aikaisin?" Cinnamon pärskähti. "Kello on melkein kymmenen!"
"Joten?"
Lily ja Cinnamon vilkaisivat toisiaan epäuskoisina. "Meidän pitäisi olla katsomassa sitä asuntoa vartin kuluttua", Lily sanoi sitten ihmetellen syvästi, kuinka lyhyt Ariannan muisti oikein oli.
"MITÄ?" Arianna parahti. "Voi helvetti - minä unohdin kokonaan - "
"Siltä vähän vaikuttaa." Lily hymyili huvittuneesti.
"Älä naura, Lily", kivahti Arianna. Tyttö alkoi etsiä kovalla kiireellä farkkujaan lattialta vilkaisten samalla olkansa ylitse Siriusta melkeinpä huolimattomasti. "Mitä sinä vielä siinä seisot?" hän tivasi.
Sirius katsoi tyttöä ällistyneenä. "Anteeksi kuinka?"
"Kai sinulla on parempaakin tekemistä kuin hidastaa minua olemassaolollasi?" Arianna puuskahti. "No niin, vauhtia nyt - painu kiusaamaan Jamesia tai jotakin - "
"Et voi olla tosissasi!"
"Näytänkö minä siltä, että pilailisin?" Arianna ärähti. "Pahus, onko kukaan nähnyt minun kauluspaitaani?"

"Arianna oli uskomaton", Sirius valitti Remukselle myöhemmin samana päivänä kävellessään pitkin Viistokujaa yhdessä Jamesin ja Remuksen kanssa. Kolmikko oli juuri kiertänyt läpi aivan liian suuren määrän erilaisia asuntoesittelyjä ja jäljellä oli vielä kolme yhtä tuskallista kokemusta eri vuokraisäntien seurassa.
"Mitä sinun kullannuppusi nyt on tehnyt?" Remus uteli huvittuneena ja työnsi kätensä farkkujensa taskuihin. Hänen jalkansa olivat kipeytyneet liiallisesta kävelemisestä ja hän oli jokseenkin pahalla tuulella.
Sirius urahti tavalla, joka kuulosti vihaisen koiran ärinältä. "Hän potki minut pellolle noin vain! Ihan kuin olisin joku - joku - "
" - esine?" ehdotti James.
Sirius mulkaisi poikaa. "Älä viitsi!"
"Mitä? Nytpähän tiedät, miltä kaikista sinun tyttöystävistäsi on tuntunut."
"Ajatella", Remus jatkoi sarkastiseen sävyyn. "Koulu on loppunut ja silti sitä oppii kaikkea uutta!"
"Älkää viitsikö", pyysi jo erittäin kireältä kuulostava Sirius.
Remus kohautti olkapäitään. "Tervetuloa aikuisuuteen, Sirius!"
"Kuulostaa inhottavalta", Sirius mumisi. Keskustelu tyrehtyi siihen ja kolmikko jatkoi vaellustaan kohti seuraavaa asuntoesittelyään omiin ajatuksiinsa vajonneena. James oli niin keskittynyt pohdintoihinsa, että hädin tuskin tajusi sitä, miten hiljaiseksi Viistokuja oli vuoden aikana muuttunut. Poissa oli edelliskesäinen hälinä ja lasten nauru - ihmiset kävelivät edestakaisin kovalla kiireellä ja hermostuneen näköisinä, ikään kuin mikä tahansa olisi voinut mennä pieleen milloin tahansa.
"Minä alan olla samaa mieltä Siriuksen kanssa", James totesi katsellessaan, kuinka tummaan kaapuun pukeutunut pitkä mies hävisi Hienojen Huispausvarusteiden ovesta sisään. "Aikuinen elämä ei vaikuta ollenkaan niin hauskalta kuin kuvittelin."
Remus hymähti. "Kaikki paranee kyllä, kunhan saamme asunnon."
"Olisipa Matohäntä täällä..."

Peter istui aamiaispöydässä painostavan hiljaisuuden vallitessa ja yritti olla huomaamatta pitkiä katseita, joita hänen isänsä häneen loi. Jollakin tapaa hänestä tuntui, kuin hänen isänsä olisi muuttunut edellisen puolen vuoden aikana - isä oli ennen ollut ystävällinen ja hymyillyt paljon. Nyt hän kuitenkin katseli Peteriä ankarasti aivan kuin olisi syyttänyt häntä jostakin.
"Vieläkö äiti nukkuu?" Peter kysyi karhealla äänellä rikkoakseen inhottavan hiljaisuuden. Hän kohotti varovasti katseensa pöydän toisella puolella istuvaan ankaraan, jo vanhentuvaan mieheen, joka katseli häntä tiukasti harmaantuvien otsahiuksiensa raosta. Isä näyttikin aivan erilaiselta kuin aiemmin, Peter ajatteli surullisesti. Isä näytti vanhalta.
Herra Piskuilan murahti jotakin, mistä Peter ei saanut selvää.
"Viitsitkö toistaa?" pyysi Peter.
Hänen isänsä tuhahti kyllästyneesti. "Äitisi on omassa huoneessaan. Hän on taas sairaana."
Peter nyökkäsi. Hän tiesi kyllä, että hänen äitinsä oli ollut paljon sairaana ja joskus hänestä tuntui siltä, ettei äiti enää parantuisikaan. Surullisena hän keskittyi taas aamiaiseensa yrittäen hotkia paahtoleipänsä mahdollisimman nopeasti - mitä nopeammin hän söisi, sitä nopeammin hän pääsisi pois.
"Olet varmaan jo kuullut sodasta, poika", herra Piskuilan totesi yllättäen äänessään sävy, joka sai Peterin hätkähtämään.
Peter nauroi kireästi. "On vaikeaa olla kuulematta siitä", hän sanoi jokseenkin ironiseen sävyyn.
"Mitä mieltä sinä olet sodasta?"
"Mitä mieltä siitä nyt voi olla?" Peter hymähti ihmetellen mielessään, mihin hänen isänsä oikein pyrki. He eivät olleet koskaan puhuneet sodasta, eivätkä muistakaan vakavista asioista - sellainen oli äitiä varten. Peter ja hänen isänsä olivat aina olleet vain ystäviä, ystäviä sanan varsinaisimmassa merkityksessä. He olivat pitäneet hauskaa.
"Taidat olla Dumbledoren puolella, etkö olekin?" hänen isänsä kysyi silmiään siristäen.
Peter nyökkäsi. Hänen isänsä murahti itsekseen ja pudisteli päätään paheksuvasti.

"Matohännällä on varmaan paljon hauskempaa kuin meillä", Sirius nurisi lähtiessään ystäviensä kanssa viimeisestä asuntoesittelystä kourassaan vuokrasopimus, jonka he olivat lopultakin saaneet tehdyksi. Heidän vuokraamansa asunto oli melko tilava, neljälle tarkoitettu vuokra-asunto Viistokujan loppupäässä ja vaikka se olikin kohtalaisen mukava, ei Sirius jaksanut iloita asunnosta kovinkaan paljon.
"Ajatelkaa nyt", Sirius jatkoi. "Hän on saanut vain nukkua koko aamun. Ja pitää hauskaa. Kun taas minä - "
"Kun taas sinä olet vain saanut jäävettä päällesi", James sanoi vahingoniloisesti virnistäen. "Oma on vikasi, Anturajalka. Olit väärässä paikassa väärään aikaan."
"Lily ja Cinnamon olivat väärässä paikassa väärään aikaan."
"Anteeksi kuinka?" erehtymättömästi Lilylle kuuluva ääni kysyi Siriuksen selän takaa. Sirius sulki tuskastuneena silmänsä kääntyen katsomaan punahiuksista tyttöä, joka seisoi hänen takanaan varoittava hymy huulillaan. Lilyn molemmin puolin seisoi kaksi tyttöä, jotka Sirius tunnisti oitis Ariannaksi ja Cinnamoniksi.
"Sinuna varoisin sanojani", Lily jatkoi leveästi virnistäen. "Ellet halua toistaa sitä tämänaamuista vesishowta."
"Jätän mieluummin väliin", Sirius torjui värähtäen.
James hymähti ja astui askeleen eteenpäin kietoen käsivartensa Lilyn ympärille. Hän suuteli tyttöä onnellisena siitä, että tyttö oli siinä - hän ei ollut nähnyt Lilyä sen jälkeen, kun he olivat eronneet King's Crossilla, niin oudolta kuin ajatus tuntuikin. Viimeisen puolen vuoden aikana hän oli tottunut olemaan Lilyn seurassa joka ilta, joko nauraen ja jutellen tai vain kattoon tuijottaen.
"Mitä kuuluu?" hän kysyi tytöltä matalalla äänellä.
Lily kohautti olkapäitään kietoessaan käsivarret hänen kaulaansa. "Siskoni pitää minulle mykkäkoulua ja vanhempani järkyttyivät perin pohjin kuullessaan, että olen mennyt kihloihin, mutta muuten hyvin."
James hymyili. "Minun vanhempani eivät sentään järkyttäneet. Tosin se johtui siitä, että varoitin heitä etukäteen."
"Olisit voinut varoittaa minuakin."
"Hänhän varoitti", Remus tokaisi hymyillen. "Monta kertaa. Löysittekö te asunnon?"
Lily nyökkäsi näyttäen tyytyväiseltä itseensä. "Se Jaken suosittelema asunto oli tosi hyvä, paljon tilaa ja kaikkea. Se on keskellä Viistokujaa, mikä sinänsä ei ole paha... Miten teille kävi?"
"Asunto hankittu", James vastasi. "Viistokujan loppupäästä. Eli periaatteessa emme ole kovin kaukana toisistamme."
"Eikä sekään olisi ongelma, onhan ilmiintyminen keksitty."
"Mutta te ETTE kierrä koko ajan asunnosta toiseen nuoleskelemassa toisianne", Sirius varoitti ankarasti toinen käsivarsi Ariannan ympärillä.
James avasi suunsa kivahtaakseen jotakin terävää vastaukseksi, mutta hän ei ehtinyt sanoa sanaakaan, ennen kuin kirkas valo välkähti hänen silmiensä edessä melkein sokaisten hänet. Pienen hetken kuluttua valo paljastui tulimereksi, joka valloitti heidän edessään aukenevan kadun salamannopeasti siinä missä katua reunustavat rakennuksetkin. Viistokujalle lankesi jäätävä hiljaisuus, jonka rikkoivat ainoastaan tulen ritinä ja ihmisten kirkaisut. Sitten joku huusi -
James näki mustien naamioiden taakse kätkeytyneiden ihmisten lauman marssivan esiin tulen keskeltä ikään kuin sitä ei olisi ollutkaan.
Kuolonsyöjät olivat Viistokujalla.

A/N2: Nämä ensimmäiset osat on kirjoitettu yli vuosi sitten; please be patient.
« Viimeksi muokattu: Kesäkuu 04, 2012, 15:22:15 kirjoittanut Renefer »

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #1 : Maaliskuu 01, 2007, 12:53:48 »
2.osa - Killan päämaja

"Voi helvetti", James paukautti nähdessään mustiin pukeutuneiden hahmojen lähestyvän heitä tulen lävitse. Jamesilla ei ollut aikaa ajatella - hän tarttui Lilyn käsivarteen ja kiskaisi tytön mukanaan kulman taakse turvanaan ainoastaan taikasauvansa ja toivo siitä, että heitä ei ollut huomattu. Salamannopeasti Sirius, Remus, Cinnamon ja Arianna seurasivat heidän esimerkkiään, kunnes kaikki kuusi kyhjöttivät varjoissa odottaen henkeään pidätellen, mitä tapahtuisi seuraavaksi.
Viistokujalla vallitsi kuolemankaltainen hiljaisuus, jonka rikkoivat ainoastaan raskaiden askelten tömähdykset vasten kivettyä katua. James tunsi Lilyn tarttuvan käteensä ja puristavan sitä tiukasti. Hän veti taikasauvansa esille ja valmistautui käyttämään mitä tahansa mieleensä juolahtanutta kirousta, jos heidän läsnäolonsa huomattaisiin. Savu tunkeutui hänen sieraimiinsa saaden hänet melkein epäinhimillisen pakokauhun valtaan - pakokauhun, jota James Potterilla ei ollut lupaa tuntea... James puristi Lilyn kättä tiukemmin kuin tyttöä rohkaistakseen, vaikka salaa hän tiesikin etsivänsä yhtä lailla lohtua ja rohkeutta itselleen.
Kuolonsyöjien askeleet lähestyivät, kunnes äkkiä kookas varjo peitti sen kujan suuaukon, jonka varjoissa Kelmit kyyristelivät. James painautui lähemmäs kiviseinää nähdessään huppuihin ja naamioihin pukeutuneiden hahmojen kulkevan ohitse taikasauvat ojossa, nauraen kovalla äänellä, ikään kuin mikään ei olisi voinut olla sen hauskempaa tapaa viettää aikaansa kuin tuo nimenomainen tapa. Ja siinä Kelmien silmien edessä kuolonsyöjät puhkesivat äkkiä kauhistuttavaan lauluun.
"KUOLEMA! KUOLEMA! KUOLEMA KURAVERISILLE! KUOLEMA DUMBLEDORELLE", he puoliksi lauloivat, puoliksi huusivat. James vilkaisi Lilyä huolestuneena. Hän näki kireän ilmeen tytön kasvoilla, kun tyttö puristi huuliaan yhteen itsepäisesti ja jollakin tapaa epätoivoisesti.
"Älä huolehdi, Lily", James nojautui mutisemaan tytölle. "He eivät huomaa meitä."
Lily kohotti vihreiden silmiensä katseen hänen kasvoihinsa. "En minä siitä olekaan huolestunut", tyttö sanoi hiljaiseen, alakuloiseen sävyyn. James oli aikeissa kysyä, mitä tyttö oikein tarkoitti, mutta ennen kuin hän ehti edes avaamaan suutaan oli Sirius jo tarttunut varsin lujalla otteella hänen olkapäähänsä ja kiskaisi hänet lähemmäs itseään.
"Bella on tuolla", Sirius sihahti Jamesin korvaan kauhistuttavan kylmällä äänellä.
"Miten voit olla varma?"
Sirius nauroi hiljaa. "Tunnen serkkuni missä tahansa", hän vakuutti synkästi. "Hän on tuo rivin keskimmäinen - tuo, jolla ei ole huppua kasvoilla."
"Tyhmä tyttö", James sanoi melkein ihailevasti kääntyessään katsomaan kuolonsyöjien joukossa marssivaa mustahiuksista tyttöä, jonka puhdasverisen lapsen piirteitä huppu ei peittänyt. Tytön pää oli pystyssä ja hänen silmänsä säteilivät tavalla, jolla Siriuksenkin silmät olivat niin usein säteilleet - vain niin kovin paljon kylmemmällä, niin paljon julmemmalla tavalla. James värähti vastentahtoisesta, vihansekaisesta kunnioituksesta tuota röyhkeää tyttöä kohtaan.
"Minä haluan kirota hänet", Sirius sanoi yllättäen nostaen päätään varjoista. "Sarvihaara, minä haluan kirota hänet!"
"Ei NYT", James tokaisi pojalle terävästi. "Meillä on tässä tarpeeksi ongelmia muutenkin."
"Tässä kujalla?" Sirius toisti ylimieliseen sävyyn. "Älä viitsi, he eivät edes huomaa meitä!"
"Minä mieluummin pitäisinkin asian sillä laidalla", Remus pisti väliin ansaiten kiitollisen hymyn Jamesilta, sekä vihaisen mulkaisun Siriukselta, joka kohotti leukaansa ja nousi puolittain ylös viileästä maasta. Arianna kiirehti tarttumaan pojan käsivarteen.
"Älä ole ääliö, Sirius", tyttö kivahti.
Sirius kääntyi vilkaisemaan tyttöä. "Se on Bellatrix!" hän ärähti.
"Joten?"
"Hän on murhaaja!"
"Hänestä tulee kaksinkertainen murhaaja, jos sinä et pysy tästä - hei, Sirius, minne sinä oikein olet menossa?" Arianna huudahti ällistyneenä, kun Sirius irrottautui hänen otteestaan ja säntäsi kohti kujan alkupäätä taikasauva ojossa. James katsoi pojan menoa tietämättä, pitäisikö hänen olla yllättynyt vai ei.
"Minä tapan tuon pojan joskus", James mutisi itsekseen katsellessaan Siriuksen loittonevaa selkää.
"Minä autan sinua", Remus myönteli. "Mutta juuri nyt meidän on paras - "
Remus ei ehtinyt lopettamaan lausettaan, ennen kuin James oli jo noussut ylös ja lähtenyt seuraamaan Siriusta.

Päästyään kujan suuaukolle asti James kohtasi näyn, jota ei voinut millään muotoa kutsua kauniiksi. Tummien hahmojen valtaama Viistokuja oli melkein kokonaan paksun, katkuisen savun peitossa. Savu teki hengittämisen vaikeaksi ja tunkeutui silmiin saaden ne vuotamaan. James hieraisi silmiään haluten sisäistää tuhon kaikessa laajuudessaan - liekkien vallassa olevat rakennukset, romahtaneet kojut ja kyltit, kirkuvat ihmiset. Kuolonsyöjien hyökkäykseksi tilanne näytti kuitenkin epäluonteenomaisen rauhalliselta ja jollakin tapaa Jamesista tuntui, että laulavia ja marssivia kuolonsyöjiä ei edes kiinnostanut vahingoittaa sivullisia. Ei ainakaan niin paljon kuin aiheuttaa yleistä tuhoa.
"Mitä helvettiä ne oikein tekevät täällä?" Sirius kysyi pysähtyessään Jamesin viereen kujan suuaukolle. Poika työnsi kätensä selkänsä taakse ja nykäisi sitten mustan viittansa hupun kasvojensa suojaksi. Hän yski savun tunkeutuessa hänen keuhkoihinsa.
"Ei aavistustakaan", James murahti. Hän kohotti paitansa kaula-aukkoa suunsa suojaksi samalla kun hapuili taas taikasauvaansa esille. "Hengityshelpotus", hän tokaisi ja savu heidän ympäriltään hälveni.
"Näyttää siltä kuin ne olisivat täällä vain huvin vuoksi", Lilyn ääni ihmetteli Jamesin selän takaa. "Tällaistako kaikesta nykyään on tullut?"
"Siltä vaikuttaisi", Sirius totesi kuivasti. "Bellatrixin kaltaisilla ihmisillä on hauskaa. Ihme, että sudetkin eivät jo juoksentele täällä etsimässä uhreja - anteeksi, Kuutamo", poika lisäsi nähdessään Remuksen ilmeen synkkenevän. Remus huitaisi anteeksipyynnön toisella kädellään syrjään ja keskittyi kokonaan kuolonsyöjiin, jotka loittonivat kovaa vauhtia Viistokujan toiseen päähän.
"Toivottavasti ne jättävät meidän asuntomme rauhaan", James kuuli miettivänsä ääneen.
Sirius virnisti, eikä ollut vaikeaa päätellä, mitä hänen mielessään liikkui sillä hetkellä. "On olemassa yksi tapa varmistaa asia", poika sanoikin seuraavaksi äänessään sävy, joka sai Jamesin ja Remuksen vaihtamaan varautuneita katseita keskenään. James liikautti tuskin huomattavasti kättään tarttuakseen kiinni Siriuksen käsivarteen, mutta hän toimi liian hitaasti - Sirius oli jo luikahtanut pakoon hänen viereltään ja kiirehti nyt varjomaisena hahmona Viistokujaa pitkin eteenpäin yrittäen saavuttaa kuolonsyöjien mustaa, remakasti laulavaa laumaa.
"Merlin", James kirosi turhautuneena vetäessään taikasauvansa kunnolla esille. "Tuo piski on varmasti ääliö! Seurataan häntä!"
"Anteeksi kuinka?" Cinnamon kohotti ällistyneenä kulmiaan. "James, me tukehdumme tuohon savuun!"
"Sitä varten sinulla on taikasauvasi", James vastasi kireällä äänellä. "Hengityshelpotus!"
Poika syöksyi savun keskelle kannoillaan puoliksi säikähtäneeltä ja puoliksi kyllästyneeltä näyttävä Remus. Lily, Arianna ja Cinnamon jäivät seisomaan paikoilleen kujan päähän tietämättä, mitä heidän oli tarkoitus tehdä. Toisaalta Lilyn teki mieli seurata Kelmejä, toisaalta Viistokujan kaaos ei lainkaan houkutellut häntä. Hänen järkensä sanoi, että hänen pitäisi jäädä paikoilleen.
"Mitä me teemme?" Lily kysyi viivyttelevään sävyyn.
Arianna vilkaisi häntä syrjäsilmällä. "Arvaa kahdesti?"
"Se on typerää", vastusti Cinnamon. "Täällä on liikaa ongelmia ilman meitäkin."
"Mutta se on Sirius."
"Ja James."
"Ja Remus."
"He ovat poikia", Cinnamon intti. "He osaavat kyllä pitää huolen itsestään!"
Tilanteesta huolimatta Arianna purskahti nauruun. "Et voi olla tosissasi", tyttö puuskahti ja veti taikasauvansa esiin. Hän pyyhkäisi määrätietoisesti tummat kiharat sivuun silmiltään, loi anteeksipyytävän katseen Lilyyn ja Cinnamoniin ja sukelsi sitten savun keskelle etsimään Siriusta.
"Olen pahoillani, Cin", Lily huokaisi katsellessaan, kuinka Ariannan pieni hahmo katosi savuun. "Mutta sinä olet alakynnessä. Henkihelpotus!" Lily juoksi Cinnamonin vastausta odottamatta Ariannan perään.

James kirosi Siriusta mielessään juostessaan pitkin Viistokujaa eteenpäin. Hän ja Sirius olivat lähestulkoon saavuttaneet kuolonsyöjälauman, mutta toisin kuin olisi voinut kuvitella, ajatus ei saanut Jamesia piristymään - päinvastoin. Huolimatta savunhälvennysloitsusta hengittäminen tuntui tavallista raskaammalta ja savu tunkeutui syvälle Jamesin silmiin sumentaen hänen näkökenttäänsä entisestään niin, että hän juoksi melkein sokeasti eteenpäin. Ainoastaan kuolonsyöjien laulu paljasti hänelle, että he olivat jo todella lähellä metsästämäänsä joukkoa.
Jamesilla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä Sirius suunnitteli, eikä hän oikeastaan halunnut tietääkään; Siriuksen tuntien se ei voinut olla mitään kovin mukavaa. Hän vilkaisi juostessaan olkapäänsä ylitse yrittäen nähdä, seurasivatko tytöt häntä, mutta ainoa ihminen, jonka hän näki, oli raskaasti hengittävä Remus. Remuksen kasvot olivat melkein kokonaan noen peitossa ja hän näytti pahantuuliselta. Hän puristi taikasauvaansa tiukasti kädessään, tai ainakin James arveli sen olevan taikasauva - savussa oli mahdotonta olla varma mistään. Jamesin edellä taas juoksi Sirius. Poika oli pelkkä pitkä, tumma hahmo Jamesin näkökentässä, mutta välimatkasta ja huonosta näkyvyydestä huolimatta James tiesi, että Siriuksellakin oli taikasauvansa esillä. James aavisteli pahaa -
Sirius pysähtyi yllättäen saaden Jamesin melkein törmäämään itseensä.
"Mitä helvettiä sinä nyt teet?" James kysyi ärtyneenä harppoessaan Siriuksen vierelle. "Haluatko kenties tappaa meidät molemmat?"
Sirius nauroi karusti. "Ainoa ihminen, jolle käy huonosti tänä iltana, on minun serkkuni."
"Mitä sinä aiot?"
"Hankkia hänet Azkabaniin, tietenkin", Sirius tokaisi, ikään kuin asia olisi ollut ilmiselvä. "En saa koskaan tämän parempaa tilaisuutta."
"Tilaisuuksia tulee aina uusia", James sanoi hieman epätoivoisesti. "Anturajalka, kiltti, anna vain olla - tytöt eivät tarvitse enempää vaikeuksia - "
Kuten James oli arvellutkin, Sirius ei kiinnittänyt hänen vastusteluihinsa mitään huomiota, vaan kohotti taikasauvansa aikomuksenaan suunnata kirous savun keskellä seisovaan kuolonsyöjälaumaan. Sirius ei kuitenkaan ehtinyt edes avaamaan suutaan, ennen kuin heidän takaansa kuului möreä huuto.
"KARKOTASEET!"
Sekä Siriuksen että Jamesin taikasauvat lipsahtivat heidän otteistaan suoraan tuntemattoman huutajan käsiin. James kiepsahti ympäri odottaen näkevänsä edessään jonkun kuolonsyöjistä, mutta katsoessaan tarkemmin hän sai huomata kuvitelmansa vääriksi. Heitä kohti harppoi sotkuinen, vihaisen näköinen mies, jolla oli hieman epämuodostuneet, tiheän arpiverkoston peittämät kasvot ja joka suuntaan sojottavat hiukset. Miehellä oli yllään Auroriakatemian univormu ja hän puristi Jamesin ja Siriuksen taikasauvoja tiukasti otteessaan.
"Luulisi teidän jo oppineen, pojat", mies mörisi harppoessaan lähemmäs hieman ontuvien askelin. "Ikinä - IKINÄ - ei saa kirota ketään, joka on kääntänyt selkänsä! Sellainen on kuolonsyöjien hommia - nykyään teille ei sitten opeteta yhtään mitään - ja te kuvittelette vielä pääsevänne auroreiksi, tuolla asenteella ei kyllä - vaikka mitä puhdasverisiltä kakaroilta voi odottaakaan, aina niin täynnä itseään - no, mitä te siinä vielä seisotte?" Mies keskeytti puheensa pysähtyessään aivan Jamesin ja Siriuksen eteen niin, että he saattoivat nähdä miehen kunnolla. Ei kestänyt kauan, ennen kuin James tajusi nähneensä miehen ennenkin.
"Sinä olet Vauhkomieli, etkö olekin?" James kysyi ällistyneenä. Hän oli kuullut isänsä kertovan usein aurori Vauhkomielestä, joka oli yksi alansa parhaita ja myös käyttäytyi sen mukaisesti, Vauhkomielestä, joka olisi pystynyt toimittamaan itsensä Dumbledorenkin vankilaan, jos olisi sille päälle sattunut... James ei pystynyt estämään ihailuaan paistamasta kasvoiltaan.
Vauhkomieli näytti ärtyneeltä. "Ei sitä nimeä tarvitse ääneen kailottaa, poika", hän tuhahti työntäessään Jamesin taikasauvan takaisin hänen kouraansa. "Katsokaa seuraavalla kerralla, miten noita taikasauvoja heilutatte! Vain pelkurit ja rikolliset kiroavat selän takaa - ja heidän loppunsa on sen mukainen."
"Mutta - " Sirius aloitti. Vauhkomieli vaiensi hänet yhdellä terävällä mulkaisulla.
"Ei mitään muttia, Black", mies mörähti. "Kerää ystäväsi ja tyttösi ja painu tiehesi täältä! Tämä on kunnon aurorin hommia!"
"Minä voin kyllä auttaa", Sirius tarjoutui innokkaasti.
Vauhkomieli pudisti tiukasti päätään. "Täällä ei tarvita yhtään enempää ongelmia. STRON, TÄNNE!" mies kääntyi karjaisemaan jonnekin takana odottavan savun keskelle. Ei kestänyt kauan, ennen kuin savusta jo muodostui tumma miehen hahmo, joka varsin pian osoittautui Rediksi.
James virnisti ilahtuneena. "Red, miten - "
"Suljehan suusi, James", Red tokaisi ensi sanoikseen. "Mitä asiaa, Villisilmä?"
"Ovatko toiset valmiina?"
Red nyökkäsi pyyhkäisten nokea kasvoiltaan. Siinä seisoessaan hän näytti aivan erilaiselta kuin Jamesin muistikuvissa. Hän oli jollakin tapaa elävämpi ja vaarallisempi Auroriakatemian univormussaan, ironisen huvittunut pilke oli kadonnut hänen kasvoiltaan ja hänen suupielissään oli nähtävissä kireydestä kertovia juonteita. Vain hänen silmänsä olivat samanlaiset kuin aina ennenkin - terävät ja keskittyneet. Hän ei suonut Jamesille ja Siriukselle silmäystäkään.
"Me odotamme sinun käskyäsi, pomo", Red sanoi muodollisesti ja silti jollakin tapaa ivallisesti. Vauhkomieli näytti aistivan pilkan, sillä miehen ilme kiristyi ja mies mulkaisi Rediä tavalla, jota heikompi olisi voinut pitää pelottavana. Red kuitenkin vain suoristi varttaan entisestään ja katsoi Vauhkomieltä käskyjä odottaen.
"Äh", Vauhkomieli murahti heilauttaen samalla kättään laajassa kaaressa. "Anna lapsille osoite ja hoitele sitten nuo kuolonsyöjät. Ja muista, että - "
" - ketään ei saa tappaa, kiduttaa tai komennuttaa. Tainnutan niin monta kuin voin ja vahdin aina selustaani. Tiedetään", Red lateli jokseenkin kyllästyneellä äänellä. "James - Sirius - seuratkaa minua - "
James loi vielä viimeisen silmäyksen Vauhkomieleen ja miehen takana odottaviin kuolonsyöjiin, jotka olivat toistaiseksi täysin tietämättömiä heitä odottavasta kohtalosta. Sitten James kääntyi ja seurasi Rediä ja Siriusta vähän matkan päähän kadunkulmaan, missä Remus ja tytöt jo odottivat kyllästyneen näköisinä.
"No niin", Red sanoi karhealla äänellä ja työnsi käden taskuunsa. "Teidän on aika mennä odottamaan, että tämä on ohi - kuulette kyllä yksityiskohdat myöhemmin, älkää huolehtiko - osaatteko te kaikki ilmiintyä?"
Sirius naurahti. "Emme me enää mitään neljäsluokkalaisia ole!"
"Koskaan ei voi olla liian varma. Tässä - " Red työnsi Jamesin kouraan pienen paperinpalan. "Lukekaa se ja painakaa se mieleenne. Ajatelkaa sitä ilmiintyessänne, mutta älkää ikinä, IKINÄ sanoko sitä nimeä ääneen, onko selvä?"
James nyökkäsi ja taitteli paperinpalan auki jääden tuijottamaan sen kirjoitusta ymmällään. Paperiin oli kirjoitettu smaragdinvihreällä musteella:
FEENIKSIN KILLAN PÄÄMAJA SIJAITSEE OSOITTEESSA FOX'S DEN 23, LONTOO
"Red, eikö tämä ole sinun - " James aloitti, mutta jätti lauseen kesken kääntyessään ympäri.
Red oli kadonnut savuun.

James ihmetteli edelleen Redin edesottamuksia ilmiintyessään hetkeä myöhemmin Fox's Denin kartanon pihamaalle. Hän jäi pudistelemaan nokea ja pölyä vaatteistaan ihmetellen sitä, miten ihanalta raitis ilma saattoi tuntua. Viistokujan kaaokseen verrattuna Fox's Denin hiljaisuus tuntui melkein epäluonnolliselta ja silti jollakin tapaa rauhoittavalta. James työnsi silmälasit takaisin päähänsä ja antoi katseensa kiertää ympäri kartanon pihamaata keskittyen vain hengittämään syvään.
Fox's Den oli muuttunut edellisestä kerrasta, jolloin James oli ollut kartanon luona. Ei kovin paljon, eikä edes mitenkään mainittavasti, mutta silti oli mahdotonta olla huomaamatta muutosta. James ei tarkalleen tiennyt, mistä muutos johtui - puutarha näytti samalta kuin aina ennenkin, kuten myös talo, joka seisoi vähän matkan päässä kookkaana ja äänettömänä. Sen ikkunat olivat valottomat ja niiden eteen oli vedetty mustat verhot.
"Mitä me nyt teemme?" James kuuli Lilyn kysyvän vähän matkan päästä. Hän kääntyi katsomaan tyttöä, joka nousi parhaillaan ylös nurmikolta ja ravisteli synkeänä ruohonkorsia irti mustista polvihousuistaan. Myös Lilyn kasvoilla ja käsivarsilla oli nokea ja hän näytti pahasti säikähtäneeltä. James kiirehti tytön luokse.
"Mennään sisälle taloon, luulisin", hän sanoi kietoessaan käsivartensa tytön laihojen olkapäiden ympärille. "Ei Red olisi meitä muuten tänne lähettänyt."
"Ehkä hän halusi meidät vain pois tieltä", Sirius ehdotti.
"Todennäköisemmin hän halusi SINUT pois tieltä", Cinnamon huomautti järkevästi. "Meistä kuudesta SINÄ olit se, joka aiheutti hankaluuksia."
"Minä en aiheuttanut hankaluuksia, minä yritin kirota Bellan!"
"Mietitkö sinä yhtään, mitä siitä olisi voinut seurata?"
"Miksi minun olisi pitänyt?"
"Sirius, sinä olet aivan - "
"Hei, nyt riittää", Arianna keskeytti terävästi astuen poikaystävänsä ja ystävänsä väliin. "Kohta numero yksi: tuo riita on aivan turha. Kohta numero kaksi: Siriuksen kanssa riiteleminen on minun yksinoikeuteni. Ja kohta numero kolme: Cinnamon oli oikeassa."
"HEI - "
"Mitä minä sanoin - "
"Suu kiinni, MOLEMMAT", Arianna kivahti. "Me lopetamme nyt kaiken tyhjänpuhumisen ja menemme ottamaan selvää, miksi Red oikein halusi meidän tulevan tänne."
Sirius katsoi tyttöä huvittuneesti. "Entä mitenkähän neiti Täydellinen suunnitteli toteuttavansa tavoitteensa?"
Arianna loi Siriukseen ylimielisen katseen, eikä vaivautunut vastaamaan, vaan lähti harppomaan määrätietoisesti pihanurmikon ylitse kohti kartanon pääovea. Lily kiirehti hänen peräänsä kannoillaan Cinnamon, joka loi mennessään olkapäänsä ylitse hänelle erittäin epäluonteenomaisen, vahingoniloisen katseen Siriuksen suuntaan. Sirius sulki myrtyneenä suunsa..
"Pitäisikö meidänkin mennä perässä?"
"Jos sinä sanot niin..." Remus sanoi selvästi huvittuneena.
"Suu kiinni, Kuutamo!"
Remus kohautti olkapäitään ja lähti seuraamaan tyttöjä.

Sirius oli juuri ehtinyt saada Ariannan kiinni, kun tyttö jo pysähtyi koputtamaan Fox's Denin ovelle. Jollakin tapaa Sirius odotti kaiken aikaa, että Silkadara Thomas ilmestyisi avaamaan oven - nainen oli ollut paikalla kummallakin aiemmalla kerralla, kun Kelmit olivat olleet Fox's Denissä. Toisaalta oli vaikeaa kuvitella, että nainen olisi kaiken jälkeen halunnut jäädä Fox's Deniin.
Sirius ei ollut vielä ehtinyt lopettamaan pohdintojaan, ennen kuin kartanon etuovi jo lennähti auki paljastaen oviaukossa seisovan punatukkaisen, uppo-oudon nuoren naisen, jota olisi ensi näkemältä voinut väittää Lilyn sukulaiseksi - ainakin punaisten hiusten perusteella. Muuten kahdessa naisessa ei oikeastaan ollut mitään yhteistä. Ovella seisova nainen oli huomattavasti Lilyä pyöreämpi ja myös selvästi vanhempi, vaikkakaan ei kovin paljon. Vihreiden silmien sijaan naisen silmät olivat ruskeat, eikä Sirius ollut koskaan nähnyt kenenkään kasvoilla niin ylenpalttisen iloista hymyä kuin tämän naisen hymy. Nainen oli pukeutunut kukkakuvioiseen kaapuun ja piteli kahvipannua toisessa kädessään.
"Te olette ilmeisesti ne Dumbledoren uudet suojatit", nainen sanoi, ennen kuin kukaan Kelmeistä ehti sanomaan mitään. "Black, Potter, Bell, Evans, Lupin ja Bellini?"
Kelmit ehtivät hädin tuskin nyökkäämään, ennen kuin nainen jo hoputti heitä astumaan peremmälle taloon.
"Minä voin ottaa teidän viittanne, herra Black", nainen hössötti. "Mikä teidän etunimenne on?"
"Sirius. Ja järjestyksessä vasemmalle James, Arianna, Lily, Remus ja Cinnamon. Ja sinä olet - "
"Molly Weasley. Omaa sukua Prewett. Olemme ilmeisesti sukua jotakin kautta, Sirius - pikkuserkkuja tai pikkupikkuserkkuja tai jotakin vastaavaa, mutta eihän se ole mikään yllätys, koska - "
" - kaikki puhdasveriset ovat sukua keskenään", Sirius lopetti vinosti hymyillen. "Miten sinä olet päätynyt Fox's Deniin?"
"Tämä on Feeniksin Killan päämaja", rouva Weasley selitti ripustaessaan Siriuksen viitan naulakkoon. Nainen nyrpisti nenäänsä nähdessään tuhkaa viitan olkasaumoissa, mutta hillitsi halunsa ravistella sen pois ja lähti johdattamaan Kelmejä peremmälle taloon. "Dumbledore kutsui meidät kaikki tänne kokoukseen, mutta sitten se kamala hyökkäys alkoi - olimme jo valmiita lähtemään kaikki Viistokujalle, mutta Albus oli sitä mieltä, että se ei kannata, koska Villisilmällä ja sillä hirveällä Stronin pojalla on kaikki hallinnassa - "
Sirius virnisti huvittuneena. "Et taida pitää Redistä?"
"Tsk." rouva Weasley naksautti kieltään kävellessään Kelmien edellä kartanon sokkeloisia käytäviä pitkin ilmeisesti suunnistaen kohti jotakin tiettyä huonetta - Sirius oli aikaa sitten menettänyt suuntavaistonsa, kuten Redin talossa tuntui tapahtuvan joka kerta.
"Minä en halunnut Stronia ollenkaan Kiltaan", rouva Weasley paljasti matalalla äänellä. "Epäilyttävää porukkaa, sanon minä - mutta Dumbledoren mielestä on välttämätöntä, että meillä on yhteyksiä alamaailmaan. Niin kuin se Thomasin tyttö, Vakoiluverkoston väkeä ja katsoo nyt, mitä hänelle kävi - "
"Vakoiluverkoston?" James keskeytti kulmiaan kohottaen.
Rouva Weasley näytti siltä, että olisi halunnut purra kielensä poikki. "Unohda se, poikakulta", nainen kehotti posket punoittaen ja huitaisi kahvipannullaan varsin vaarallisesti Jamesin suuntaan pysähtyessään erään sivukäytävän varrelle. "No niin, vauhtia, sisään vain, ei kukaan siellä huoneessa pure - "

Astuessaan sisälle huoneeseen Lily näki sen olevan täynnä ihmisiä, jotka istuivat siistiin rinkiin asetelluilla tuoleilla ja katselivat oven suuntaan osittain epäluuloisesti, osittain uteliaasti. Lily jäi vaivaantuneena ovensuuhun seisomaan ja vilkaisi epätietoisesti Jamesia, joka näytti yhtä hämmentyneeltä ihmispaljoudesta kuin hänkin.
"Menkää vain peremmälle, kultaseni", rouva Weasley hoputti Lilyn selän takaa. "Kyllä teille tilaa on, menkää sinne vain istumaan - odottakaahan, minä näytän teille vapaat tuolit, seuratkaa minua, kultaseni - "
Rouva Weasley pyyhälsi esille Lilyn selän takaa ja marssi päättäväisesti tuoliringin keskelle. Nainen mutisi itsekseen ja kävi selvästi läpi istuinpaikkojen omistajien nimiä, sillä hän sivuutti monta tyhjää paikkaa ihmispaljouden keskellä, ennen kuin viimein löysi mieleisensä paikat ja kehotti Kelmejä istumaan alas.
"Ovatko nämä ne uudet vahvistukset?" vaaleatukkainen noita kysyi epäluuloisesti Lilyä vastapäätä olevalta paikalta.
Rouva Weasley säteili. "Ovat, kyllä ovat, Dumbledore on lähettänyt heidät avuksemme - heidän nimensä ovat - kultaseni, ehdin jo unohtaa nimenne, jos mitenkään voisitte - "
"Sirius Black", Sirius aloitti synkästi. "Vasemmalla puolellaan James Potter ja hänen tyttöystävänsä Lily Evans."
"Sirius Blackin tyttöystävä Arianna Bell", jatkoi Arianna Lilyn toiselta puolelta. "Vieressään Cinnamon - "
" - Bellini", Cinnamon päätti ärtyneesti. "Ja Remus Lupin."
"Siinä kuulitte", rouva Weasley sanoi leveästi hymyillen. "Lapsikullat, tervetuloa Feeniksin Kiltaan! Tämä on meidän kokoushuoneemme - " rouva Weasley vilkaisi ympärilleen nenäänsä nyrpistäen, ikään kuin hän olisi jollakin tavalla paheksunut huonetta, jossa he olivat. Lily vaihtoi huvittuneita katseita Jamesin kanssa ja keskittyi sitten kokonaan rouva Weasleyyn, joka seisoi tuoliringin keskellä kädet räikeän kukallisen kaapunsa lanteilla ja hymyili kuin kaikki maailman enkelit olisivat yllättäen laskeutuneet hänen olkapäilleen.
"Ja nämä täällä ovat jäseniämme", jatkoi rouva Weasley. "Käyn läpi lyhyen esittelykierroksen, että muistatte sitten jälkeenpäin kaikki - "
Lily silmäili järkyttyneenä huoneessa olevaa väenpaljoutta ja ajatteli salaa mielessään, että ei varmastikaan ikinä oppisi muistamaan kaikkien huoneessa istuvien ihmisten nimiä. Rouva Weasley ei kuitenkaan näyttänyt kovin huolestuneelta asiasta, vaan marssi reippaasti Ariannan vasemmalla puolella istuvan punatukkaisen, pisamanaamaisen miehen luokse ja julisti ylpeänä:
"Tässä on Arthur Weasley, aviomieheni. Hän työskentelee ministeriössä ja on erittäin innostunut jästeistä."
Rouva Weasley säteili hetken aikaa typerästi miehelleen, ennen kuin jatkoi esittelyä siirtyen aina vain ringissä vasemmalle. "Edgar Bones, ministeriössä myöskin - Emmeline Vance, aurori - Armas Dearborn, hän on sanomaton, eli luonnollisestikaan en voi kertoa teille, mitä hän tekee - Elfias Doze ja hänen hattunsa, jota ei kerta kaikkiaan voi jättää esittelemättä - " rouva Weasley nyökäytti merkitsevästi kohti Elfiaksen velhonhattua, joka oli kirkkaan oranssi ja jonka lieristä valui kaiken aikaa keltaisia kukkia hänen olkapäilleen.
"Seuraavaksi Gideon ja Fabian Prewett, kaksoset - " kaksi punatukkaista velhoa vilkuttivat Kelmeille iloisesti. "Dedalus Diggle - Marlene McKinnon - Frank Longbottom - ja Alicenhan te tietenkin tunnette - "
"Hei, Alice", Lily nyökkäsi lyhyesti vaaleatukkaiselle tytölle, joka istui hermostuneena Frankin vieressä vähän matkan päässä. Alice vastasi hymyyn, mutta ei ehtinyt sanomaan mitään, ennen kuin rouva Weasley jo pyyhälsi eteenpäin.
"Tässä on Benji Fenwick, hän työskentelee taikalainsäädännön osastolla - ja tuo paikka kuuluisi Democracy Archerille, hän kuoli hiljattain - tuolla toisella paikalla taas istui Kelsey Devon, Dumbledore arvelee, että hän on paennut maasta, emme ole löytäneet hänestä jälkeäkään - seuraavaksi Tabita ja Carlos Niittu - Sturgis Podmore - ja nämä kaksi te varmasti tunnettekin; Joseph ja Sascha Potter - tuo paikka heidän vieressään taas kuului Samantha Isaacille, hän oli Stronin ystäviä - "
" - piruparka", Redin karhea ääni keskeytti huoneen ovensuusta. Rouva Weasley vaikeni ja kääntyi melkein yhtä aikaa Kelmien kanssa katsomaan ovelle, minne Red oli yllättäen ilmestynyt. Redin vaatteet olivat pahasti repeilleet ja hänen leuassaan oli kuivunutta verta. Hänen kannoillaan seisoi tuntematon tummatukkainen nainen, sekä Peter, joka näytti pahasti eksyneeltä.
"Sam oli hyvä tyttö", Red jatkoi synkästi kävellessään ontuen peremmälle huoneeseen. "Tappeli aina vastaan joka asiassa, hän osasi totisesti käyttää kieltään - hän ehti olla vankina seitsemän päivää, ennen kuin ne lopulta onnistuivat tappamaan hänet ja siihenkin tarvittiin melkoinen määrä kuolonsyöjiä, tai niin me ainakin oletamme - hänestä ei jäänyt jäljelle niin paljon, että voisimme olla varmoja. Sivumennen sanoen, Molly, sinun jälkikasvusi mellastaa keittiössä."
Rouva Weasleyn kasvot synkkenivät. "Voi hyvät hyssykät", nainen mutisi ja katsahti Kelmien suuntaan anteeksipyytävästi. "Minun täytyy mennä huolehtimaan lapsistani, jatkakaa te esittelyjä - "
Red nyökkäsi ja odotti, että rouva Weasley oli kadonnut huoneesta. Sitten hän alkoi puhua ilmeettömään sävyyn.
"Samin paikan vieressä on Emily Twain, sanomaton hänkin - en tiedä, mistä Dumbledore heitä hankkii - ja seuraava paikka kuuluu luonnollisesti Vauhkomielelle, mutta hän jäi vauhkoilemaan Viistokujalle - nuo kaksi paikkaa ovat Dumbledoren ja McGarmiwan - ja seuraavaksi Hagrid, mutta hänet te jo tunnettekin - tuo paikkaa taas kuuluu Mundungus Fletcherille, en tosiaankaan halua tietää, mitä se nulikka nyt on tekemässä - ja seuraavaksi Arabella Figg - Lily, miksi sinä näytät noin järkyttyneeltä?"
Lily tuijotti silmät suurina Arabella Figgia. "En miksikään - " hän änkytti. "Tai siis, me olemme naapureita ja - "
"Lily on viettänyt koko elämänsä kuvitellen, että minä olen jästiäkin jästimpi", Arabella sanoi selvästi huvittuneena. "Itse asiassa minä olen surkki."
Lily nyökkäsi liian järkyttyneenä puhuakseen. Red heilautti kättään kärsimättömästi.
"Joukossamme on myös toinen surkki, Noah James, hän on yllättävän hyödyllinen - ja tuolla paikalla istui Cecily Reed, hän kuoli kaksi viikkoa sitten. Ja sitten olen tietenkin minä", Red lopetti esittelyt sarkastisesti hymyillen.
"Entä tuo tyhjä paikka sinun vieressäsi?" Sirius uteli nyökäyttäen päällään kohti Redin vieressä olevaa tyhjää tuolia.
Redin ilme kiristyi aavistuksen verran ja hetken ajan Lily luuli, että mies ei edes aikonut vastata. "Se oli Jazzin paikka", Red sanoi sitten jäykästi. Huoneeseen laskeutui miehen sanojen seurauksena kylmä, jotenkin hermostunut hiljaisuus, jonka Emmeline Vance kiirehti rikkomaan kysymällä, mitä Viistokujalla oli tapahtunut.
"Se oli sitä normaalia", Red hymähti selvästi helpottuneena puheenaiheenvaihdoksesta. "Kuolonsyöjät syöksyivät sinne ilman mitään loogista syytä ja karjuivat, että haluavat tappaa Dumbledoren. Suurin osa auroreista on vielä selvittelemässä tilannetta siellä - melkein kaikki kuolonsyöjät pääsivät luonnollisesti pakoon - mutta Dumbledore lähetti minut tänne, ei kuulemma halua minua aiheuttamaan sinne hankaluuksia - "
"Entä Bella?" Sirius kysyi varovasti.
"Edelleen elossa", Red sanoi tavalla, joka toi Lilyn mieleen koiran murahduksen. "Ja karkuteillä. Se tyttö on pirun ovela."
"No", Arthur Weasley aloitti. "Mitkä ovat toimintaohjeet?"
Red vilkaisi paljonpuhuvasti Kelmien suuntaan. "Ei nyt, Arthur", hän sanoi välttelevästi. "Dumbledore ei halua, että uudet jäsenemme saavat tietää mitään, ennen kuin heidän koulutuksensa on päättynyt - "
"Mikä koulutus?" James kysyi otsaansa rypistäen.
"Dumbledore haluaa teidän käyvän läpi lyhyen koulutuksen. Teidän pitää tulla tänne ensi sunnuntaina kello viisi. Dumbledoren ohjeet", Red lisäsi vinosti hymyillen. "Nyt te voisitte oikeastaan nousta ylös ja ilmiintyä takaisin koteihinne, meillä on tärkeitä asioita keskusteltavana - "
"Minullakin on tärkeää asiaa sinulle", James kiirehti sanomaan.
"Ja minulla", lisäsi Sirius.
"Ja minulla", Peter jatkoi.
Redin kasvoilla käväisi ilme, jota Lily ei osannut tulkita - se saattoi olla joko ärtymystä tai ihmetystä, tai jotakin siltä väliltä. "Ehdimme puhua niistä asioista myöhemmin", Red tokaisi. "Vaikka sitten kun olette muuttaneet - ilmoittakaa minulle ja ilmestyn sinne. Menkää nyt, että me pääsemme täällä tositoimiinkin."
Kelmit yrittivät keksiä veruketta, jonka varjolla voisivat jäädä, mutta lopulta heidän oli pakko alistua tappioonsa ja lähteä Fox's Denistä.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #2 : Maaliskuu 01, 2007, 12:57:31 »
3.osa - Muutto
4.7.1978

Sirius istui yksin huoneensa sängyllä ja kuunteli seinällä riippuvan kellon viisarien raskaita naksahduksia, jotka vain puolta tuntia aiemmin olivat herättäneet pojan unestaan, niin vaikeaa kuin sen kuvitteleminen olikin; Sirius oli tunnettu Tylypahkassa poikana, joka olisi pystynyt nukkumaan, vaikka McGarmiwa olisi karjunut hänen korvansa juuressa. Ei kuitenkaan tänä yönä - tai aamuna pikemminkin, Sirius oikaisi jurosti mielessään. Hän mulkaisi vanhaa seinäkelloa ikään kuin olisi voinut syyttää pelkästään sitä siitä tosiasiasta, että hän istui viideltä aamulla valveilla ja tunsi itsensä pirteäksi kuin peipponen.
Jos Sirius oli rehellinen itselleen, hänen oli pakko myöntää, että hänen poikkeuksellinen unettomuutensa ei ollut kokonaan seinäkellon vika, olihan hän nukkunut saman seinäkellon raksutuksessa aikaisemminkin. Hän tiesi, että hän oli vain levoton - niin levoton kuin hänen oli mahdollista olla ennen muuttoa pois Pottereilta. Ennen muuttoa uuteen kotiin.
Sirius hieroi niskaansa väsyneesti toisella kädellään. Hän ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt ajatella muutosta uuteen asuntoon. Hänestä tuntui, että hänellä ei ollut varsinaisesti oikeutta olla pahoillaan asiasta, ei samalla tavalla kuin James oli pahoillaan. Potterien talo ei ollut hänen kotinsa, ei ainakaan sanan varsinaisimmassa merkityksessä. Hän ei ollut kasvanut siellä, eikä hänellä ollut samanlaisia tunnesiteitä Josephia ja Saschaa kohtaan kuin Jamesilla oli. Totta kyllä, hän oli kiintynyt Jamesin vanhempiin ehkä enemmän kuin omiin vanhempiinsa milloinkaan. Joseph ja Sascha olivat alusta asti kohdelleet häntä poikanaan siinä missä Jamesiakin. He jopa kutsuivat Siriusta pojakseen. Sirius hymyili muistaessaan tavan, jolla Jamesin vanhemmat esittelivät hänet vieraille ihmisille. Hauska tavata, herra Dolorey. Tässä on poikamme James, sekä kakkospoikamme Sirius", he sanoivat. He eivät koskaan vihjanneet eleelläkään, että Sirius olisi ollut pelkkä vieras heidän talossaan. He antoivat Siriukselle samanlaisia typeriä neuvoja kuin Jamesillekin, he silittivät Siriuksen vaatteet siinä missä Jamesinkin vaatteet, että moittivat Siriusta samalla tavalla kuin Jamesiakin, kun jompikumpi heistä oli mennyt varastamaan keksejä keskellä yötä.
Useimpien ihmisten mielestä olisi varmasti mahdotonta olla pitämättä sellaisia ihmisiä vanhempinaan, mutta silti, siitä huolimatta... Sirius ei vain pystynyt siihen. Hän ei pystynyt siihen, koska hän ei todellakaan ollut Josephin ja Saschan poika, ei ollut koskaan ollut eikä tulisi koskaan olemaan, vaikka kaksikko sitä haluaisikin. Hän oli Blackien poika ja se näkyi hänen kasvoiltaan. Hän tiesi sen itsekin. Katsoessaan peiliin hän näki vahvan leuan, joka kuului Blackeille. Hän näki korkeat poskipäät ja hienopiirteiset kulmakarvat, jotka olivat vahvat olematta kuitenkaan samalla hallitsevat. Hän näki kasvojensa terävät ääriviivat, jotka olivat poikamaiset, mutta samalla jollakin omituisella tavalla kauniit... ja niin mielettömän samanlaiset kuin Bellatrixin kasvojen piirteet.
Sirius puristi kätensä nyrkkiin. Hän saattoi kirota perheensä tuhat kertaa peräkkäin, hän saattoi viettää vaikka kaikki elämänsä yöt toivoen, että ei olisi koskaan syntynytkään, mutta hän tiesi, että siitä ei ollut apua. Hän oli Black. Lukemattomin pienin tavoin, jota sivulliset eivät koskaan voisi hänestä lukea. Ja kun hän kerran oli mitä oli, ei hän koskaan voisi olla Potterien poika. Eikä hänellä ollut oikeutta tuntea surua siitä, että hän muuttaisi pois. Vain Jamesilla oli se oikeus. Siitä huolimatta Siriuksesta tuntui pahalta.
Sirius pidätti huokauksen ja nousi seisomaan alkaen etsiä vaatteitaan lattian viereltä. Hän tarvitsi jotakin muuta ajateltavaa kuin iltapäivällä odottava muutto Viistokujalle.

Kello oli tuskin kuutta aamulla, kun Sirius jo ilmiintyi Bellien kotitalon ulkopuolelle Manchesteriin. Aurinko oli jo puolittain noussut, mutta ei oikeastaan vielä lämmittänyt yhtään. Sirius värähti tuntiessaan aamutuulen puhaltavan mustan t-paidan paljastamia käsivarsiaan vasten. Hän työnsi kiireesti kätensä taskuun lähtiessään kiertämään talon toiselle puolelle niin hiljaa kuin pystyi. Hänellä ei ollut mitään intoa herättää Ariannan vanhempia, sillä vaikka hän pitikin heistä kohtalaisen paljon, osasivat he halutessaan olla yhtä äkkipikaista väkeä kuin Ariannakin... eivätkä he todennäköisesti ilahtuisi löytäessään tyttärensä poikaystävän hiippailemasta talonsa nurkilla aamuyöstä, Sirius mietti huvittuneena itsekseen. Hän kiersi talon taakse, kunnes pysähtyi viimein Ariannan ikkunan alapuolelle. Ariannan ikkuna oli pimeä ja sen eteen oli vedetty kirkkaanpunainen verho, joka esti Siriusta näkemästä sisälle huoneeseen. Siitä huolimatta Sirius oli melko varma siitä, että Arianna oli vielä unessa.
Sirius veti taikasauvansa esiin ja osoitti sillä kohti talon ulkoseinää Ariannan ikkunan alapuolella.
"Kasvikasvaos", poika mutisi matalalla äänellä. Hän astui askeleen taaksepäin, kun hänen taikasauvansa kärjestä purkautui vihreä, kiemurteleva köynnös vasten talon ulkoseinää. Köynnös takertui seinään pirunnuoran tavalla ja alkoi sitten kasvattaa itseään hitaasti ylöspäin pitkin seinän valkoiseksi maalattua pintaa. Sirius seurasi kärsivällisesti sivusta ohjaillen köynnöksen kasvua taikasauvansa liikkeillä, kunnes viimein köynnöksen päät hiipivät jo Ariannan ikkunanpieliin saakka.
"Lopeti loitsuimes", Sirius sanoi hajamielisesti heilauttaen taikasauvaansa. Köynnös lakkasi oitis kasvamasta ja jähmettyi paikoilleen. Sirius kallisti päätään taaksepäin nähdäkseen kunnolla aikaansaannoksensa. Hän ei voinut olla hymyilemättä nähdessään paksun, myrkynvihreän köynnöksen, joka kiemurteli ylös Ariannan ikkunaan kuin kesken liikkeen kivettynyt käärme.
Sirius työnsi taikasauvan takaisin farkkujensa taskuun ja astui muutaman askeleen lähemmäs. Hän tarttui köynnökseen käsillään hieman epäröiden, kunnes uskaltautui nousemaan koko painollaan köynnöksen varaan. Se ei edes liikahtanut hänen painostaan. Hymyillen tyytyväisenä hän alkoi kiivetä köynnöstä ylöspäin kohti Ariannan ikkunaa niin hiljaa kuin pystyi.
Sirius nousi ketterästi Ariannan ikkunalaudalle istumaan pidellen edelleen kiinni luomastaan köynnöksestä siltä varalta, että hänen tasapainonsa pettäisi. Hän irrotti toisen kätensä köynnöksestä ja koputti vaativasti Ariannan ikkunaan toivoen samalla, että ei herättäisi Ariannan vanhempia.

Sirius sai koputella pitkään Ariannan ikkunaan, ennen kuin punaiset verhot viimein vedettiin syrjään ja Ariannan sotkuisten, tummien kiharoiden kruunaama pää ilmestyi ikkunaa. Ariannan kasvot olivat sekä uniset että hämmentyneet yhtä aikaa ja hänen violetinsinisissä silmissään häivähti ärtymys, kun hän avasi ikkunan yhdellä taikasauvan heilautuksella. Sirius kömpi kiitollisena sisään Ariannan huoneeseen hypähtäen varovasti ikkunalta lattialle.
"Mitä McGarmiwan nimeen sinä oikein teet täällä tähän aikaan aamusta?" Arianna kysyi ärtyneesti. Hän pyörähti ympäri ja marssi takaisin sänkynsä luokse istuen alas. Hänellä oli yllään valkoinen toppi ja löysät yöhousut ja hänen väsyneestä olemuksestaan Sirius päätteli, että tyttö oli todellakin ollut nukkumassa.
"En saanut unta", Sirius vastasi lievästi anteeksipyytävään sävyyn hiipiessään lattian poikki Ariannan luokse. Hän istui Ariannan sängyn reunalle ja hymyili tytölle.
Arianna katsoi häntä epäuskoisesti. "Onko kukaan ikinä sanonut sinulle, että vaikka sinä et nukkuisikaan, muut ehkä haluavat tehdä niin?" hän kysyi sarkastisesti vilkuillen samalla kohti sänkynsä vieressä olevaa kelloa, joka näytti muutamaa minuuttia yli kuuden aamulla. "Miten sinä edes pääsit tänne? Jos sinulla ei ole luutaa - "
Sirius heilautti kättään ikkunan suuntaan. "Leikin Shake-A-Spearea, tietenkin", poika sanoi virnistäen ja kallisti sitten mietteliäästi päätään. "Vai oliko se Romeo - no, miten vain, tein kuitenkin sellaisen köynnöstempun, se oli oikeastaan aika - "
"Et voi olla tosissasi!" Arianna parahti ja ponkaisi saman tien jaloilleen kaiken väsymyksensä unohtaneena. Hän kiirehti lattian poikki ikkunan luokse ja avasi ikkunan nojaten ylävartaloaan ulos ikkunasta. Sirius kuuli tukahtuneen huudahduksen, kun Arianna näki hänen aikaansaannoksensa.
Tyttö kääntyi ympäri ja katsoi Siriusta kasvoillaan ilme, jonka tulkitseminen oli suorastaan mahdotonta. "Sinäkö tuon teit?" tyttö tivasi. Sirius nyökkäsi tietämättä, pitäisikö hänen tuntea ylpeyttä vai valmistautua pakenemaan jonkun Ariannan yllättävän kohtauksen tieltä.
"Miksi?" Arianna kysyi seuraavaksi.
Sirius katsoi tyttöä ymmärtämättä kunnolla kysymystä. "Johan minä sanoin", poika sanoi paremman vastauksen puutteessa. "Leikin Romeota. Sitä jästisankaria, tiedäthän?"
"Tuo on enemmänkin 'Jaakko ja pavunvarsi'-meininkiä", Arianna jupisi kääntyessään taas laskemaan ikkunaa alas. Se sulkeutui vaimeasti kitisten.
Sirius kohotti kulmiaan. "Jaakko ja pavunvarsi?"
Arianna huokaisi liioitellun kärsimättömästi kävellessään lattian poikki takaisin sänkynsä luokse. Hän heittäytyi Siriuksen viereen istumaan ja väläytti pojalle nenäkkään, joskin hieman uneliaan hymyn. "Sinun pitää tosiaan opetella tuntemaan jästimaailmaa hieman paremmin, kultaseni", tyttö julisti kietoessaan toisen käsivartensa Siriuksen vyötärölle ilmeisesti kaiken suuttumuksensa unohtaneena. Sirius ei voinut kuin ihmetellä tytön äkillistä mielialanvaihdosta, mutta hän oli tarpeeksi viisas pitääkseen suunsa kiinni.
"Suoraan sanottuna jästit eivät kiinnosta minua kovinkaan paljon", Sirius sanoi rauhallisesti. Hän pujotti käsivartensa Ariannan olkapäiden ympärille. "Enkä usko, että pitäisin kenestäkään, jonka nimi on Jaakko. Ja olen allerginen pavuille."
"Ihanko totta?"
"Pavuille ja verigreipille", Sirius täydensi irvistäen. "Se siitä puhdasveristen virheettömyydestä."
Arianna hymyili viivytellen. "Sanohan nyt", tyttö aloitti sitten vakavoituen. "Mitä sinä oikeastaan teet minut huoneessani kello kuusi aamulla?"
"Siinäpä vasta mielenkiintoinen kysymys", ihasteli Sirius. "Vastaus on kuitenkin aika tylsä - en saanut unta ja tarvitsin jotakin muuta ajateltavaa kuin Viistokujalle muuttaminen. Ajattelin, että sinä ehkä haluaisit viihdyttää minua."
Arianna irvisti. "En ole oikeastaan viihdytystuulella", tyttö sanoi pahoittelevaan sävyyn. "Minulla on liikaa mietittävää sitä varten."
"Ongelmia?"
"Ei oikeastaan", Arianna hymähti. "Enemmänkin - en tiedä, olen loukkaantunut. Jakelle."
Sirius rypisti otsaansa. "Mitä sinun velikultasi on mennyt tekemään?"
Arianna mutristi huuliaan loukkaantuneen näköisenä ja käänsi katseensa huoneensa suljettuun oveen, ikään kuin Jake olisi ollut oven paikalla ja olisi voinut nähdä hänen murhaavan katseensa.
"Rosaria - Jaken vaimo, tiedäthän - oli täällä käymässä eilisiltana. Selvisi sellainen mukava pikkuseikka, että minusta tulee joulukuussa täti", Arianna sanoi myrtyneenä.
"MITÄ?" Sirius huudahti. Arianna läimäytti käden hänen suunsa tukoksi.
"Huuda vielä vähän lujempaa, niin vanhempani heräävät varmasti", tyttö sihahti varoittavasti. Hän irrotti kätensä Siriuksen suulta ja risti sen yhdessä toisen käsivartensa kanssa puuskaan rinnalleen. "Ja kyllä, kuulit oikein. Jake oli unohtanut mainita minulle sellaisen mukavan pikkuseikan, että hän ja Rosaria saavat lapsen joskus joulukuun aikaan. Sain niin pahat traumat, että en saanut unta ennen kuin aamuyöllä ja sitten sinä - "
"- ilmestyin keskeyttämään unesi, tiedetään", Sirius keskeytti nostaen kätensä pystyyn antautumisen merkiksi. "Olen tosi pahoillani ja kaikkea ja olen onnellinen veljesi puolesta ja olen surullinen traumojesi puolesta ja voisin kai lopettaa jo tyhjänpuhumisen, mutta en ole vielä keksinyt mitään järkevämpääkään tekemistä - " Sirius vaikeni, kun Arianna tarttui lujalla otteella hänen toiseen käsivarteensa ja laski sen päättäväisesti vyötärölleen. Tyttö lähestulkoon liimautui häneen luoden samalla häneen katseen, joka varoitti häntä sanomasta yhtään mitään.
"Sinä voisit jo lopettaa tuon ainaisen suunsoittamisen", Arianna ehdotti teräksiseen sävyyn nojautuen lähemmäs. Hänen kasvonsa olivat melkein kiinni Siriuksen kasvoissa. "Koska minä en oikeastaan haluaisi herättää vanhempiani ja tuolla menolla he heräävät varmasti - "
Sirius keskeytti Ariannan taivuttamalla tytön päätä taaksepäin ja suutelemalla tyttöä ensin suupieleen ja sitten huulille. Arianna vaikeni oitis ja kietaisi toisenkin käsivartensa Siriuksen ympärille vetäen poikaa lähemmäs itseään. Hän keskittyi kokonaan Siriukseen ja liikahti lähemmäs poikaa kolauttaen samalla toisen jalkansa sängyn laitaan kovan äänen saattelemana.
"Pahus", Arianna manasi hieroen vasenta jalkaansa tuskastunut ilme kasvoillaan. "Huonoa tuuria, taas kerran - "
Sirius veti tytön taas käsivarsilleen. "Minä voin kostaa tuolle sängylle, jos sinä haluat", hän mutisi tarjouksen Ariannan korvaan. "Viiden minuutin päästä - "
Hän ei ehtinyt sanoa enempää, ennen kuin avautuvan oven nitinä sai hänet hätkähtämään ja kääntämään katseensa Ariannan huoneen ovensuuhun. Ovella seisoi pitkä, tummahiuksinen mies, jonka Sirius tunnisti oitis Ariannan isoveljeksi. Hän virnisti miehelle lammasmaisesti.
"Ongelmia, Jake?"
"Itse asiassa minä tulin tarkastamaan, onko TEILLÄ ongelmia", Jake sanoi kasvoillaan osittain huvittunut, osittain järkyttynyt ilme. "Koska täältä kuului jotakin kolinaa - "
"Se oli Arianna", Sirius kiirehti sanomaan.
"Enkä ollut!" Arianna protestoi. "Se oli minun sänkyni!"
Jake kohotti kulmiaan. "Minä en oikeastaan halua tietää enempää, vai haluanko?" hän kysyi jokseenkin järkyttyneeseen sävyyn.
Arianna voihkaisi. "Ei, Jake, minä EN tarkoittanut mitään sellaista - "
" - minä taidan tästä lähteä", Sirius pisti väliin irrottaen otteensa Ariannasta. Hän nousi ylös tytön sängyltä ja kumarsi lyhyesti ensin Ariannalle ja sitten Jakelle. "Tiedättehän, muuttopuuhat eivät odota ja aika on rahaa ja sitä rataa - ja kello on jo vartin yli kuusi aamulla, mikä sinänsä on jo aika järkyttävää - ja lupasin käydä Remuksen luona ja sen sellaista - äh, pavunvarsi kutsuu", Sirius puuskahti, kumartui suutelemaan Ariannan kättä ja pyyhälsi sitten tytön huoneen ikkunan luokse. Hän avasi sen nopeasti ja kiipesi ikkunalaudan ylitse hapuillen samalla toisella kädellään kehittelemään köynnöstä.

Remus nosti kahvikuppinsa keittiön pöydältä ja lähti vaeltamaan käytävää pitkin omaan huoneeseensa. Aamupalan syöminen keittiössä ei ilmeisestikään ollut ollut niitä kaikkein parhaita vaihtoehtoja, hän totesi synkästi itsekseen suunnistaessaan kellarikerrokseen oman huoneensa suuntaan. Hänen oli aina ollut hieman vaikea istua kahdestaan isänsä kanssa samassa huoneessa - ainakin sen jälkeen, kun hänestä oli tullut ihmissusi. Hänen isänsä katseli häntä aina ikään kuin olisi pelännyt häntä, ikään kuin olisi nähnyt hänen paikallaan pedon. Mikä pahempaa, isä tunsi selvästi syyllisyyttä siitä, että oli ollut syyllinen tuon hirviön luomiseen, Remus ajatteli avatessaan oman huoneensa oven. Hän pujahti kiitollisena kellarimaisen kammionsa rauhaan ja lyyhistyi sängylleen istumaan kahvimuki edelleen kädessään. Muki lämmitti kyllä hänen kohmeisia käsiään, mutta ei oikeastaan hänen ajatuksiaan.
Remus toivoi, että olisi voinut kunnolla puhua isänsä kanssa. Yksinkertaisesti puhua. Aiheella ei ollut oikeastaan väliä, hän oli valmis puhumaan huispauksesta tai ruoanlaitosta, tai vaikka hänen sairaan jästinaapurinsa pallonlaajennusleikkauksesta niin kauan kuin he olisivat todella, todella keskustelleet. Vaihtaneet mielipiteitä ja ymmärtäneet toisiaan. Tavallaan tuntui typerältä edes haaveilla sellaisista asioista, Remus totesi, mutta hän ja hänen isänsä olivat etääntyneet viime vuosien aikana toisistaan niin peruuttamattomasti, että Remus oli valmis epätoivoisiin tekoihin vain palauttaakseen heidän välilleen sen yksinkertaisen läheisyyden tunteen, joka oli lapsena tehnyt hänet niin onnelliseksi.
Remus huokaisi ja tyhjensi kahvikuppinsa muutamalla kulauksella suuhunsa välittämättä siitä, että hänen kieltään poltteli - sekin oli omalla tavallaan vain merkki elämästä, jota hän ei tässä talossa koskaan kokenut. Joskus hänestä tuntui, että aika oli pysähtynyt paikoilleen sen jälkeen, kun hänestä oli tullut ihmissusi - että hänen vanhempansa olivat lukkiutuneet omiin itsesyytöksiinsä ja omiin katumuksenaiheisiinsa yhtä lujasti kuin jos olisivat verhonneet itsensä jäällä. Tuon muurin sisälle ei kenelläkään muulla ollut mitään pääsyä lukuunottamatta Remusta, joka oli oppinut jakamaan heidän surunsa ja heidän katkeruutensa. Cinnamon olisi sanonut, että Remus piti itseään itsensä vankina siinä missä hänen perheensäkin - mutta Remus ei ymmärtänyt, millä muulla tavalla ihmissuteuteen olisi voinut suhtautua -
Ja sitten muutto pois kotoa. Remus ei tiennyt, mitä siitäkään olisi pitänyt ajatella. Omalla tavallaan hän oli siitä helpottunut. Se merkitsi loppua hiljaisille, epämukaville aamiaisille, tai jäykille kohtaamisille talon äänettömillä käytävillä. Se merkitsi loppua isän kärsivälle ilmeelle, äidin kasvoille, jotka olivat vanhentuneet Remuksen vuoksi kolme kertaa aiemmin kuin olisi pitänyt... he eivät eläneet onnellisessa kodissa, Remus tajusi katkerasti. Silti ajatus poismuuttamisesta tuntui pahalta. Yhtä hyvin hän voisi vain paeta, paeta, koska hän ei pystynyt pelastamaan itseään tai perhettään kylmyyden ja ikuisuuden häkistä... Remus hieroi ohimoitaan väsyneesti. Hänestä tuntui siltä, että hän oli sekoamassa.
"Minä todella tarvitsen puheseuraa", Remus sanoi päättäväisesti itselleen. "Tai alan puhua näille seinillekin paremman puutteessa." Hän mulkaisi huoneensa vaaleansinisellä värillä peitettyjä seiniä, joille oli ripustettu sivuja ja lainauksia Remuksen kirjoista. Kuten tarina Romuluksesta ja Remuksesta, kaksosista, jotka taistelivat toisiaan vastaan... omalla tavallaan tuo nimenomainen lainaus sopi paljon paremmin Siriukseen ja tämän veljeen kuin Remukseen itseensä, mutta silti tarina sai Remuksen ymmärtämään itseään. Jos hänen olisi pitänyt antaa ihmissusipuolelleen nimi, hän olisikin nimennyt sen Romulukseksi, koska se tuntui vievän hänestä vääjäämättömästi voiton aina uudelleen, kuten Romulus tappoi Remuksen ja perusti Rooman...
Remus laski päättäväisesti kahvimukinsa pöydälle ja alkoi vaihtaa vaatteitaan. Hänen oli pakko päästä pois talosta, tai hän tulisi vielä hulluksi.

Viittätoista minuuttia myöhemmin Remus ilmiintyi Peterin talon pihamaalle. Hän jäi pihatien päähän seisomaan ja tarkasteli hiljaisena pientä, vaaleankeltaista kivitaloa, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan oli hyvin piskuilanmainen - sille ei ollut olemassa parempaa sanaa. Talo näytti hiljaiselta ja jollakin tapaa elottomalta muistuttaen Remusta ikävästi hänen omasta kodistaan. Hän karisti ajatuksen päästään pakottaen itsensä ajattelemaan, että kaikesta huolimatta hänen edessään kohoavassa talossa oli elämää, sen pimeiden ikkunoiden takana oli naurua ja puhetta ja tunteita. Ja Peter, Peter, jonka seuraa Remus kaipasi -
Remus pyyhkäisi otsahiukset sivuun silmiltään ja lähti harppomaan tietä pitkin kohti talon etuovea välittämättä oikeastaan siitä, että oli vielä aikainen aamu. Peter ei ollut koskaan kiinnittänyt huomiota kellonaikoihin, mitä tuli ystäviin. Siinä mielessä kaikki Kelmit olivat samanlaisia, Remus totesi hiljaa mielessään. Heidän kodeissaan oli avoimet ovet ystäville milloin tahansa heitä tarvittaisiinkin.
Hän pysähtyi koputtamaan Peterin ovelle vilkaisten samalla levottomasti takanaan aukenevaa puutarhaa. Se näytti erilaiselta kuin aiemmin, Remus pani merkille. Aikaisemmin se oli ollut siisti ja hyvinhoidettu, yksi kauneimmista puutarhoista, jotka Remus oli näkynyt. Nyt se oli rapistunut ja yhtä kuollut kuin mikä tahansa hoitamaton puutarha. Mikään ei ollut enää ennallaan edes Peterin talossa.
Remuksen ajatukset keskeytyivät, kun ovi raottui paljastaen takaansa Peterin kalpeat, hieman hermostuneet kasvot, jotka rentoutuivat nopeasti pojan nähdessä tulijan.
"Kuutamo", poika sanoi yllättyneenä onnistuen kuitenkin samalla kuulostamaan ilahtuneelta. "En tainnut odottaa sinua - tule sisään ihmeessä - " Peter väistyi syrjään oviaukosta tehden tilaa Remukselle, joka astui kiitollisena hämärään eteiseen ja kiirehti riisumaan takkiaan, jolle ei heinäkuun aamun lämmössä ollut oikeastaan edes käyttöä. Sen käyttäminen vain oli tapa siinä missä mikä tahansa muukin keino itsensä suojaamiseen ympäröivältä maailmalta.
"Näytät hermostuneelta", Remus huomioi kääntyessään katsomaan Peteriä, joka keikkui kantapäillään hänen vieressään ja odotti, että hän saisi ripustettua takkinsa naulakkoon.
Peter kohautti olkapäitään levottomasti. "Mennään minun huoneeseeni", hän puoliksi ehdotti, puoliksi aneli. Remus nyökkäsi hämmentyneenä. Hän seurasi Peteriä pienen talon käytäviä pitkin yläkertaan, missä Peterin huone sijaitsi. Samalla hän mietti kaiken aikaa mielessään, mikä oli vikana. Hän ei ollut aikoihin nähnyt Peteriä yhtä kireänä. Poika pälyili kävellessään kaiken aikaa olkapäänsä ylitse aivan kuin olisi pelännyt jonkun ilmestyvän selkänsä taakse varoittamatta.
"No", Remus aloitti astuessaan Peterin kannoilla pojan pieneen, sotkuiseen huoneeseen. Hän sulki oven perässään ja istui sitten muitta mutkitta lattialle luoden Peteriin odottavan katseen. "Mitä sinulle kuuluu?"
"Ihan hyvää", Peter vingahti. Remus rypisti otsaansa tajutessaan rottamaisen sävyn palanneen hänen ystävänsä ääneen.
"Suoraan sanottuna et kuulosta siltä, Matohäntä."
Peter liikahti vaivautuneesti harmaanruskean säkkituolinsa kätköistä. "Kotona olemisen riemuja", poika sanoi. Remus ei osannut päätellä, oliko hänen äänessään sarkasmia vai ei - joka tapauksessa Peterin kulmat olivat kurtistuneet ja poika näytti siltä kuin olisi halunnut vain huutaa ääneen.
"Haluatko puhua siitä?" Remus kysyi hienovaraisesti.
Peter kohautti taas harteitaan ja mutisi itsekseen jotakin, mistä Remus ei saanut selvää.
"Viitsitkö toistaa?"
"Perheongelmia", Peter sanoi, nyt jo kovemmalla äänellä. Hänen äänessään oli syvästi piinattu sävy, joka sai Remuksen yllättymään - viimeksi kun hän oli ollut Piskuilaneilla, kaikki oli ollut hyvin. Peterin vanhemmat olivat molemmat normaaleja ja melko ystävällisiäkin, vaikka kumpikin omisti epämiellyttäviä, aivan liian ankaria luonteenpiirteitä. Perhe ei ehkä ollut maailman tunteellisin perhe, mutta ei se toisaalta ollut mikään ihme, eikä se, että Piskuilanit eivät olleet aina halailemassa toisiaan välttämättä tarkoittanut sitä, etteivätkö he olisi rakastaneet toisiaan.
"Äiti on taas sairaana", Peter jatkoi kehottamatta. "Ei se mikään ihme tietenkään ole... hän on jo melkein kuusikymmentä... eikä sirppitulerooman kanssa ole leikkimistä... mutta ei se helppoa tietenkään ole", poika myönsi vakavasti. "Äiti on melkein kaikki päivät huoneessaan, en muista, milloin hän viimeksi söi aamiaista yhdessä minun ja isän kanssa... ja isästä on tullut aika kummallinen nykyään. Jotenkin hermostuttava", Peter lisäsi selvästi vaivautuneena, ikään kuin hänen isästään puhuminen olisi jotenkin hävettänyt häntä. Remus nyökkäsi myötätuntoisesti. Hän oli aikeissa sanoa, että Peterin ei tarvinnut kertoa enempää, että poika saattoi pitää yksityiskohdat itsellään, jos halusi, mutta Peter ehti puhumaan, ennen kuin hän sai edes suutaan auki.
"Joskus minusta tuntuu, että en edes tunne isää!" poika purskautti vihaisesti. "Hän on ihan eri ihminen kuin ennen! Hän puhuu minulle koko ajan oikean tien valitsemisesta ja kaikesta sellaisesta - hän sanoo, että minun pitäisi olla ylpeämpi puhdasverisyydestäni - ja kun häntä katsoo, tuntuu kuin katsoisi ventovierasta - "
Peter vaikeni tuskastuneen kuuloisena ja käänsi katseensa lattiaan. Säkkituoli natisi hänen allaan, kun hän vaihtoi levottomasti asentoa.
"Minua vain ahdistaa olla kotona", hän sanoi jo hiljaisemmalla äänellä. "Tuntuu kuin isä syyttäisi minua koko ajan jostakin sellaisesta, mitä en ole tehnyt."
Remus nyökkäsi mietteliäästi tietämättä, mitä voisi sanoa. Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt keksiä jotakin sanottavaa, rohkaista Peteriä jollakin tavalla, vannoa pojalle, että poika kulki oikeaa tietää ollessaan Dumbledoren puolella. Peterin olemus suorastaan huusi jotakuta tukemaan poikaa, mutta Remus ei siihen pystynyt, ei vaikka olisi halunnutkin - hän vain ei löytänyt oikeita sanoja. Peterin tavoin hänkin käänsi katseensa lattiaan ja sitä peittävään haaleankeltaiseen mattoon. Hän nyppi maton kulmaa ajatuksisssaan.
"Pianhan sinä pääset pois täältä", Remus yritti lohduttaa kömpelösti. "Muutat Admiren kanssa yhteiseen asuntoon. Joko te olette aloittaneet asunnon etsimisen?"
Peter pudisti päätään synkästi. "Admire sanoi haluavansa hoitaa sen puolen. Mutta hänellä on ollut tosi kiire ja kaikkea - hän suunnittelee juhlakaapumallistoa matami Malkinille tai jotakin sellaista - "
"Matohäntä", Remus sanoi vakavasti. "Sinun täytyy lopettaa tuo."
"Lopettaa mikä?" Peter rypisti otsaansa.
"Toisten totteleminen. Sinä et voi aina tehdä muiden mielen mukaan - Admiren - Jamesin - Siriuksen - minä tiedän, että sinulla on selkäranka. Sinun tarvitsee vain näyttää se", Remus sanoi hieman epätoivoisesti. "Tehdä niin kuin katsot oikeaksi."
Peter punastui. "Se ei ole niin helppoa kuin miltä se kuulostaa."
"On se", vakuutti Remus. "Koska jos sinä et tee niin, sinä tajuat jonakin päivänä vain seuranneesi toisten haaveita ja toisten uskomuksia. Sinä tajuat, miten monta asiaa olisit voinut tehdä toisella tavalla. Sinusta tulee katkera ja sinä alat syyttää ystäviäsi. Sitäkö sinä todella haluat?"
Peter katsoi toiseen suuntaan. Hän ajatteli isäänsä ja Bellatrix Blackia. Hän ajatteli Jamesia ja Siriusta ja kaikkea sitä, mitä hänen ystävänsä halusivat hänen olevan. Mitä hän itse halusi olla.
Hän ei vastannut Remuksen kysymykseen.

Myöhemmin samana päivänä Remus seisoi porraskäytävässä kerrostalossa Viistokujalla ja ohjaili taikasauvallaan ikivanhalta näyttävää vihreää sohvaa portaita ylös kohti hänen, Jamesin ja Siriuksen uutta asuntoa. Hän oli kuluttanut edelliset kaksi tuntia kuljettamalla tavaroita hänen ja Jamesin kodista Viistokujalle, mikä ei ollut niin helppoa kuin voisi kuvitella. Taikuudesta huolimatta tavaroiden kuljettamiseen meni aikaa ja vielä hitaampaa oli järjestellä niitä oikeille paikoille heidän uudessa asunnossaan, sillä heillä kaikilla oli omat näkemyksensä siitä, minne minkäkin esineen kuului mennä. He olivat sopineet sisustavansa yhteisen olohuoneen ja keittiön, kun taas jokainen saisi käyttää mielikuvitustaan oman huoneensa koristelemisessa.
"Kuutamo, katso vähän, minne sinä sitä sohvaa kiikutat!" Jamesin ääni karjui portaiden yläpäästä havahduttaen Remuksen ajatuksistaan. "Sinä melkein litistit minut sillä sohvallasi!"
Remus heilautti anteeksipyytävästi kättään Jamesille ja keskittyi paremmin sohvan ohjailemiseen. Hän leijutti sen siististi heidän uuden asuntonsa ovesta sisään ja kääntyi sitten seuraavan esineen, eli ruokapöydän puoleen. Niin tehdessään hän näki isänsä kävelevän kerrostalon alaovesta sisään taikasauva ojennettuna. Hän käänsi katseensa pois.
"Tuntuu oudolta, vai mitä?" Sirius kysyi hänen korvansa juuresta. Remus hätkähti. Hän ei ollut kuullut Siriuksen saapumista.
"Ehkä vähän", hän myönsi. "En ole ikinä ennen muuttanut pois kotoa."
Sirius virnisti synkästi. "Minä olen. Eri asia sitten, kuinka hohdokasta se oli - en oikeastaan ehtinyt suunnittelemaan muuttoa. Keräsin vain tavarani ja lähdin."
"Hiivit tiehesi yön hämärissä mahdollisimman huomaamattomasti?" Remus arvasi.
Sirius pudisti päätään tyytyväisesti hymyillen. "Kirkkaassa päivänvalossa. Kävelin äitini luokse ja ilmoitin vihaavani häntä. Sanoin hänelle, että hän on pelkkä vanhanaikainen, vääriin käsityksiin juurtunut lepakko ja kaikkea sen sellaista - en enää oikeastaan muista, mitä kaikkia haukkumasanoja käytin, mikä on oikeastaan sääli, koska en muista ikinä haukkuneeni ketään niin monella eri adjektiivilla - ja kaiken lopuksi luonnollisesti sanoin, että aion lähteä. Ehdin juuri ja juuri ovesta tavaroideni kanssa, ennen kuin äitini toipui ja alkoi paiskoa minua maljakoilla."
Remus ei voinut olla vastaamatta hymyyn. Hänen oma elämäntilanteensa saattoi olla hieman hankala, mutta ainakin hän saattoi aina lohduttautua sillä, että hän ei ollut ikinä kokenut sellaista elämää kuin Sirius.
"Eikö sinun pitäisi olla jossakin tekemässä työtä?" Remus vaihtoi puheenaihetta.
Sirius ravisti päätään tyytyväisen näköisenä. "Tuo pöytä on viimeinen tavara, mikä täytyy kuljettaa. Alkaa näyttää siltä, että muuttomme on virallisesti ohi, kaveri. Kunhan vain - " Sirius jätti lauseensa kesken ja pirullinen ilme kohosi hänen kasvoilleen.
Remus katsoi poikaa varuillaan. "Kunhan vain mitä?"
Sirius ei vastannut, veti vain taikasauvansa taas esiin ja lähti marssimaan portaita ylös kohti heidän uuden asuntonsa ovea. Remus pidätti huokauksen ja lähti sitten seuraamaan Siriusta päätellen, että jonkun oli paras olla paikalle estämässä poikaa, jos poika oli aikeissa tehdä jotakin typerää.
Sirius ei kuitenkaan näyttänyt suunnittelevan mitään kovin pirullista. Poika ainoastaan heilautti taikasauvaansa piirtäen sen avulla pienen, metallisen neliön, joka näytti melkoisesti nimikyltiltä. Sitä se olikin, Remus tajusi hetken kuluttua, kun Sirius kiinnitti kyltin oveen ja alkoi kaivertaa siihen sanoja.
"HERRAT JAMES POTTER, REMUS LUPIN SEKÄ MAAILMANVALTIAS ASUVAT TÄSSÄ ASUNNOSSA", Remus luki ääneen Siriuksen tekemästä ovikyltistä. Hän rypisti otsaansa. "Anturajalka, eikö 'Maailmanvaltias' ole vähän turhan itserakas kutsumanimi?"
Sirius hymyili omahyväisesti. "Ei minun tapauksessani."

Tuntia myöhemmin Kelmit istuivat kolmestaan uuden asuntonsa olohuoneessa ja ihmettelivät sitä, miten äkkiä kaikki oli tapahtunut. Vasta muutamaa päivää sitten he olivat lopettaneet koulunsa ja jo nyt he istuivat omassa asunnossaan. Ilman vanhempia, ilman opettajia, ilman selkeää tulevaisuudenkuvaa. Asiat kulkivat hieman liiankin nopeasti Remuksen makuun.
"Minä en varmaan saa nukutuksi tänä yönä", Sirius sanoi tukahtuneella äänellä rikkoen samalla olohuoneessa vallitsevan syvän hiljaisuuden. "Kun vain kuvittelenkin, että rouva P. ei ole aamulla täällä keittämässä minulle kahvia..."
James kohotti kulmiaan. "Onko sinulla ikävä minun äitiäni?"
"Hän keittää pirun hyvää kahvia", Sirius puolusteli, mutta Remus tunsi pojan tarpeeksi hyvin tietääkseen, että kyse oli muustakin kuin vain ikävästä kahvia kohtaan. Joseph ja Sascha olivat olleet Siriukselle vanhemmat enemmän kuin pojan oikeat vanhemmat olivat koskaan olleet, he olivat läsnäolollaan pystyneet hieman lievittämään niitä haavoja, jotka kotoa karkaaminen oli Siriukseen uurtanut. Remus hymyili myötätuntoisesti.
"Ajattele positiivisesti, Anturajalka", hän kehotti. "Nyt voit juoda pääsi täyteen joka ilta ilman, että yksikään aikuinen on valittamassa sinulle asiasta."
"Älä viitsi!" Sirius pärskähti epäuskoisesti. "Ihan kuin sinä ja Sarvihaara ette nalkuttaisi minulle tarpeeksi!"
"Me emme ole mitään kanaemoja", James sanoi loukkaantuneena. "Me - "
POKS. James vaikeni kuullessaan jonkun ilmiintyvän heidän eteiseensä. Hän nousi ylös nojatuolistaan ja harppoi eteiseen vain löytääkseen Lilyn, Cinnamonin ja Ariannan eteisestä. Kaikki neljä olivat pukeutuneet löysiin vaatteisiin ja näyttivät siltä, että olisivat halunneet vain kaatua sänkyyn ja mennä nukkumaan. James arvasi heidän olleen suorittamassa omaa muuttoaan.
"Hauska nähdä teitäkin", James tervehti hymyillen ja käveli suutelemaan Lilyä poskelle. "Mitä kuuluu?"
"Sohvia", Lily huokaisi. "Sohvia, pöytiä, vaaseja, mattoja - minä tulen hulluksi, jos näen vielä yhdenkin maton!"
James virnisti. "Muuttaminen on rankkaa työtä, vai mitä?"
"Helppohan sinun on sanoa", Arianna murisi. "Te olette itse asiassa valmiita, vai mitä? Minä haluan tehdä kierroksen teidän asunnossanne - tai siis, minähän TULEN viettämään melko paljon aikaa täällä, joten - "
James hymyili ymmärtävästi ja väistyi sivuun eteisen oviaukosta tehden tilaa Ariannalle ja Cinnamonille, jotka syöksähtivät tutkimaan Kelmien uutta asuntoa. Lily katsoi epäröiden tyttöjen perään.
"Minä voin esitellä sinulle asunnon", James tarjoutui, ennen kuin Lilykin ehtisi pujahtamaan hänen otteestaan. "Saat tutustumiskierroksen itse ylpeältä sisustajalta ja samalla voimme keskustella syvällisiä." Poika katsoi Lilyä hymyillen.
Lily vastasi hymyyn pujottaen kätensä Jamesin käteen. "Mitä tarkoitat syvällisillä asioilla?" tyttö tiedusteli Jamesilta, kun poika lähti johdattamaan häntä kierrokselle asuntoon.
"En mitään erikoista. Hääsuunnitelmia", James lisäsi ilkikurisesti. "Varo pahvilaatikoita - emme ole vielä ehtineet järjestää ihan kaikkea - "
"Te olette ainakin ehtineet järjestää jotakin", Lily puuskahti. "Meidän muuttomme edistyy tosi surkeasti... ja mitä niistä hääsuunnitelmista?"
James nielaisi hermostuneena. Hän pysäytti Lilyn oman huoneensa ovelle ja tarttui tyttöä tiukasti olkapäistä. "No, minä vain ajattelin kysyä - että oletko sinä miettinyt - että milloin sinä haluaisit - tiedäthän - mennä naimisiin - " hän takelteli.
Lily hymyili huvittuneena. "Aiotko sinä olla tuollainen lopun elämääsi?"
"Millainen?" James kysyi ymmällään.
"Noin hermostunut", Lily nauroi. "Koska meidän avioliitostamme ei tule mitään, jos sinä et uskalla edes keskustella minun kanssani."
"Minkä minä sille voin, että satun pitämään sinusta?"
"Niin, se on tietenkin ongelma - " Lily vakavoitui ja kohotti katseensa Jamesin kasvoihin. "Vakavissaan, James, minä menen kanssasi naimisiin milloin ikinä sinä haluat minun menevän."
James katsoi häntä epäuskoisesti. "Oletko tosissasi?" poika haukahti.
Lily loi häneen katseen, joka kieli hänen olevan sekaisin päästään. "Miksi en olisi?"
"No - " James vaihtoi vaivautuneena painoa jalalta toiselle. "En tiedä - mielessäni kävi, että sinä haluaisit odottaa kaksi tai kolme vuotta tai pidempään tai - "
"Ja niin minä olisin tehnytkin", Lily vahvisti.
James katsoi tyttöä ihmeissään. "Olisit?" hän toisti miettien mielessään, mihin Lily oikein pyrki.
Lily nyökkäsi vakavasti. "Silloin ennen. Ennen kuin tämä sota alkoi", hän selitti. "Se oli yksi valvojaoppilas Lily Evansin pyhistä periaatteista. En mene naimisiin pojan kanssa, jos en ole seurustellut hänen kanssaan vähintään viittä vuotta ja niin edespäin. Mutta juuri nyt se alkaa näyttää minun mielestäni vähän turhalta periaatteelta - tai siis, kun miettii, mitä Redille ja Jazzille tapahtui - " Lily hymyili alakuloisesti. "Totuus on se, James Potter, että kukaan meistä ei voi tietää, kuinka pitkään elää. Ja minun mielestäni on parempi toteuttaa ne asiat, jotka todella haluaa tehdä ennemmin kuin myöhemmin, koska milloinkaan ei voi olla varma siitä, elämmekö näkemään sellaista käsitettä kuin 'myöhemmin'."
Lily veti henkeä pitkän puheensa päätteeksi ja katsoi Jamesia odottavasti. Hän ei osannut lukea ilmeitä Jamesin kasvoilta - se saattoi olla joko helpottuneisuutta tai yllättyneisyyttä, oli mahdotonta olla varma. Vähitellen Jamesin kasvot sulivat pehmeään hymyyn ja poika veti Lilyn käsivarsilleen ruskeat silmät säteillen.
"Mukava kuulla, että olemme kerrankin jostakin asiasta täsmälleen samaa mieltä", James sanoi painokkaasti. Kun hän jatkoi puhettaan, oli hänen äänensä paljon matalampi ja jotenkin henkilökohtaisempi. "Miltä kuulostaa lokakuun viimeinen päivä?"
"Miksi juuri se?" Lily kurtisti kulmiaan.
James kohautti olkapäitään vallattomasti hymyillen. "Olen aina rakastanut sitä päivää", poika selitti. "Se on tavallaan alku ja loppu - syksy loppu ja talvi alkaa. Se on muutoskohta. Ja minä pidän muutoksista."
"Lokakuun viimeinen päivä se siis on", Lily lupasi hymyillen itsekin Jamesin innokkuudelle.
Jamesin ruskeat silmät alkoivat loistaa vieläkin kirkkaammin ja poika kiskaisi hänet tiukemmin syliinsä. He jakoivat pitkän halauksen pahvilaatikoiden keskellä Jamesin uuden huoneen ovella.

Kun James ja Lily palasivat asuntokierrokselta takaisin olohuoneeseen, olivat Arianna ja Cinnamon jo siellä odottamassa. Arianna naputti kärsimättömästi jalallaan vasten lattiaa ikään kuin James ja Lily olisivat tehneet suuren rikoksen viipymällä niin pitkään kierroksellaan.
"Mikä teillä oikein kesti niin pitkään?" tyttö napautti, kun Lily istui nojatuoliin hänen viereensä ja kietaisi toisen käsivartensa hänen olkapäidensä ympärille.
Lily hymyili. "Meillä oli paljon puhuttavaa."
"Sen voin uskoa", Arianna jupisi vaihtaen samalla huvittuneita silmäyksiä Cinnamonin kanssa. "Mutta ellet ole unohtanut, meillä on myös paljon tavaraa siirrettävä uuteen asuntoon."
Cinnamon nyökkäsi kärsivän näköisenä. "ERITTÄIN paljon tavaraa", tyttö painotti.
Sirius kohotti kulmiaan. "Miksi te sitten vielä siinä istutte?"
"Ria, eikö sinun pitäisi kertoa hänelle - ?" Cinnamon aloitti epäröiden. Arianna katseli hetken aikaa Siriusta täysin hiljaisena, sitten tyttö nyökkäsi ja ojentautui täyteen pituuteensa näyttäen entistäkin majesteettisemmalta karmiininpunaisissa vaatteissaan. Hän loi Siriukseen vaativan katseen.
"Te pojat tulette auttamaan meitä muutossa", hän ilmoitti lujasti.
"Mitä?" Sirius älähti. "Et voi olla tosissasi, Ria!"
Arianna hymyili omahyväisesti. "Olen haudanvakavissani."
"Me olemme jo suorittaneet yhden muuton! Teillä on omanne!"
"Mutta me olemme teidän tyttöystäviänne", Lily puuttui keskusteluun vilkaisten Jamesia suostuttelevasti. "Se tarkoittaa sitä, että te olette velvollisia auttamaan, eikö tarkoitakin, James?"
James huokaisi tuntiessaan Lilyn vihreiden silmien anovan katseen porautuvan suoraan hänen kasvoihinsa. "En oikein tiedä - " hän aloitti, mutta Lilyn suostutteleva hymy sai hänet oitis vaihtamaan äänensävyä. "Tai siis, kyllä se käy."
"MITÄ?" Sirius parkaisi. "Sarvihaara, sinä olet petturi!"
"Ei, vaan tossun alla", Arianna sanoi itsetyytyväiseen sävyyn. "Ja niin olet muuten sinäkin, Sirius Black."
"Miten niin?"
"Sinä joko autat, tai sinä hankit itsellesi uuden tyttöystävän."
"Arianna - " Sirius valitti.
Remus pudisti päätään huvittuneesti. "Anturajalka on sitten helposti vedätettävissä", hän totesi vieressään istuvalle Cinnamonille, joka vain hymyili hänelle vastaukseksi.
"Sinuna en sanoisi noin", Cinnamon nojautui sitten mutisemaan hänen korvaansa. "Koska sinäkin tulet auttamaan."
"Minä? Miksi? Sarvihaaralla ja Anturajalalla on paljon enemmän lihaksia!"
"Joten? Sinä voit auttaa silti."
Remus huokaisi syvään ja kääntyi katsomaan Jamesia ja Siriusta. "Me kolme olemme todella pahasti tossun alla", hän mutisi, mutta nousi joka tapauksessa ylös nojatuolista ja katsoi Cinnamonia odottavasti.
"Mennäänkö sitten?"

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #3 : Maaliskuu 01, 2007, 13:04:20 »
4.osa - Synkkyyttä
5.7.1978

James heräsi seuraavana aamuna siihen, että uppo-outo pöllö nokki hänen korvanlehteään kipeästi. Hän nousi istumaan kunnolla edes tajuamatta mitä tapahtui ja huitaisi kiireesti pöllön syrjään, ennen kuin se ehtisi tekemään mitään pysyviä vaurioita hänen kuuloelimiinsä. Pöllö huhuili loukkaantuneena ja lennähti Jamesin sängynpäätyyn istumaan. Se mulkoili häntä syyttävästi suurilla, pistävänkeltaisilla silmillään ojentaen samalla Jamesin nähtäväksi toista jalkaansa, johon oli sidottu paksuin mustin nauhoin ohut pergamenttikäärö. James voihkaisi.
"Ei kukaan voi olla niin typerä, että kirjoittaa kirjeitä tähän aikaan aamusta", hän parahti osoittaen merkitsevästi edellisiltana seinälle ripustamaansa punakultaista, rohkelikon leijonan muotoista kelloa. Se näytti puoli kahdeksaa aamulla. Pöllö ei kuitenkaan näyttänyt piittaavan kellonajoista - päinvastoin, se näytti ärtyneen Jamesin vastusteluista entisestään ja naksutteli nyt nokkaansa varsin vaarallisen näköisesti.
"Hyvä on, hyvä on", James murisi kömpiessään lähemmäs pöllöä. Hän tarttui päättäväisesti pöllön jalkaan ja irrotti mahdollisimman nopeasti kirjeen virkaa toimittavan pergamenttikäärön linnun koivesta, sillä lintu katseli häntä edelleen vihamielinen ilme keltaisissa silmissään. James työnsi kirjeen yöhousujensa taskuun ja nousi ylös sängyltään raahautuen pienen huoneensa lattian poikki kirjoituspöydän luokse. Hän avasi sen ylimmän laatikon ja alkoi etsiä sen kätköistä pöllönnamivarastoaan, joka näytti muuton jäljiltä mystisesti kadonneen.
"Minä inhoan muuttamista", hän mutisi itsekseen tonkiessaan laatikkonsa pohjaa. "Kaikki tavarat vain katoavat - HAH, siinä!"
James veti voitonriemuisesti esille pussillisen pöllönnameja laatikkonsa perukoilta ja kaatoi kourallisen nameja kirjoituspöydälleen yrittäen samalla vältellä pahantuulista, savunharmaata pöllöä, joka lenteli kärsimättömästi hänen päänsä yläpuolella. Hän huitoi pöllön päättäväisesti kirjoituspöydän suuntaan ja pakeni itse turvaan sängylleen vetäen kirjeen esille taskustaan. Hän ei suoraan sanottuna ollut varma siitä, halusiko tietää, kuka kirjeen oli lähettänyt - kuka lähettäjä sitten ikinä olikin, oli tämä varmasti jotenkin vihamielinen tapaus. Kukaan ei pitänyt lemmikkinään niin huonosti kasvatettua pöllöä huvin vuoksi.
"Eikä kukaan täysijärkinen kirjoita kirjeitä puoli kahdeksalta aamulla, kun on kesäloma", James jatkoi itsekseen.
Hän irrotti varovasti kirjeen ympärille sidotut mustat nauhat ja alkoi kääriä kirjettä auki. Hänen helpotuksekseen pergamenttikäärön sisältä ei paljastunut mitään kovin vaarallista; ainoastaan muutama hassu rivi tummanpunaisella musteella kirjoitettua tekstiä.

James -
Sinähän sanoit pari päivää sitten, että sinulla ja ystävilläsi on jotakin asiaa minulle. Käsitykseni mukaan olette nyt muuttaneet jokseenkin turvallisesti ja minäkin olen tämän päivän vapaalla (Pyhän Mungon haahkat pakottivat minut vapaalle muutaman hassun pikku naarmun vuoksi), eli voisitte tulla tänään iltapäivällä käymään kartanolla ja sanoa sen, mitä ikinä haluattekin sanoa. Red.


James kohotti kulmiaan tietämättä, pitäisikö hänen olla huvittunut vai vihainen. Hän ei ymmärtänyt, miten ei ollut heti alunperinkin tajunnut Redin olevan kirjeen ja väkivaltaisen pöllön takana - oli niin Redin tapaista ensin kirjoittaa kirje epäinhimillisen aikaisin aamulla ja sitten lähettää se ilkeän petolinnun välityksellä. James hymähti itsekseen ja kääntyi katsomaan pöllöä, joka nokki kaikessa rauhassa pöllönnameja hänen kirjoituspöydällään.
"Jos et olisi Redin suojeluksessa, kuolisit nopeammin ennen kuin ehdit aukaista nokkaasi, tipu", James tokaisi linnulle, joka ei kiinnittänyt mitään huomiota hänen sanoihinsa, vaan jatkoi syömistä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. James huokaisi ja rypisti Redin kirjeen nokkaansa vilkaisten samalla sängynpäätyynsä kurtistunutta tyynyä, joka näytti inhottavan kutsuvalta. James kuitenkin tiesi, että ei enää saisi sinä aamuna unta, joten hän hylkäsi ajatukset mukavasta tyynystä ja peitteestä ja nousi ylös sängyltä alkaen metsästää lattialla lojuvien tavaroiden joukosta paitaa päälleen.

Jamesin yllätykseksi Remus istui jo keittiössä, kun hän selvisi sinne asti. Kahvikupin ja sanomalehden ääressä istuva vaaleatukkainen poika ei näyttänyt lainkaan sopivan muuhun keittiöön, James totesi lievästi huvittuneena. Keittiö oli täynnä pahvilaatikoita ja epämääräisiä ruoanvalmistukseen tarkoitettuja purkkeja, joihin James ei ollut vielä uskaltautunut edes koskemaan. Remuksen ainaisen siisti ja tyylikäs olemus oli pahassa ristiriidassa pikkuruisen keittiön kaaoksen kanssa.
"Huomenta, Kuutamo", James tervehti nykäistessään pienen puupöydän alta tuolin. Hän istui raskaasti alas ja kutsui yhdellä taikasauvan heilautuksella kahvipannun luokseen. "Heräsitkö aikaisin?"
Remus nyökkäsi katse edelleen sanomalehteensä kiinnitettynä. "Heräsin, kun posti tuli", hän vastasi hajamielisesti. "Päivän Profeetta on tänä aamuna aikaisessa - se tuli jo seitsemän aikaan - tärkeitä uutisia, tiedäthän."
"Mitä uutisia?" James kysyi otsaansa rypistäen.
Remus ei vastannut, ojensi vain kättään ruokapöydän takana olevan työpöydän suuntaan ja nykäisi pöydällä lojuvien papereiden kasasta yhden sanomalehden, jonka hän työnsi Jamesille. James virnisti kiitollisena ja käänsi kiireesti Päivän Profeetan etusivun näkyville.
Etusivulle oli painettu kuva ehkä noin kymmenenvuotiaasta pienestä tytöstä, joka hyppeli ja tanssi ympäri jotakin pientä huonetta kääntyen välillä väläyttämään hymyn kameralle. James tuijotti hetken aikaa kuvaa ihmetellen, miksi joku pikkutyttö voisi olla niin tärkeä, mutta sitten hän luki kuvan ylle painetun otsikon: TAIKAMINISTERI BAGNOLDIN TYTÄR MURHATTU!
"En tiennytkään, että taikaministerillä oli lapsi", James sanoi katsellen edelleen tarkkaavaisesti Päivän Profeetan etusivun valokuvaa.
"Onko se mikään ihme?" Remus hymähti. "Bagnold on varmaan yrittänyt pitää asian salassa juuri tällaisten tilanteiden vuoksi. Juttu jatkuu sivulla kaksi, jos sinua kiinnostaa."
James käänsi nopeasti lehden sivua ja antoi katseensa liimautua sivun ylälaitaan kirjoitettuun otsikkoon: Taikaministerin suuri suru: tytär Danielle murhattu tiedät-kai-kenen toimesta; kirjoittanut Lucy Wright-X".
"Minä en tajua, mitä kuolonsyöjät tuollaisesta hyötyvät", James puuskahti. Hän tunsi raivon kuplivan suonissaan katsellessaan hunajanvaalean, hymyilevän pikkutytön valokuvaa. Danielle Bagnold oli ollut vasta kymmenenvuotias... hän ei ollut edes ehtinyt aloittaa Tylypahkaa...
"Se on kiristystä", Remus sanoi synkästi taitellessaan lehteään kasaan. "Ne luulevat, että murtamalla Bagnoldin ne saavat koko taikamaailman murtumaan... Voldemort haluaa taikaministerin luopuvan virastaan, tiedäthän... ja on helpompaa murhata taikaministerin tytär kuin itse taikaministeri, isku suoraan sydämeen toimii aina..."
"Mutta ei kai Bagnold aio luopua virasta?" James kysyi. Hänen suutaan kuivasi, kun hän vain ajattelikin mahdollisuutta ja sitä seuraavaa kaaosta, jonka aikana Voldemortin olisi enemmän kuin helppo kaapata valta velhomaailmassa. Velhoyhteisö kaipasi selkeää, vahvaa johtajaa, ei valtakiistoja.
Remus pudisti päätään jäykästi hymyillen. "Tietenkin Bagnold on raivoissaan - hän aikoo sallia anteeksiantamattomien kirouksien käytön taistelussa kuolonsyöjiä vastaan - "
"MITÄ?" James karjaisi läimäyttäen kämmenellään pöytään. "Et voi olla tosissasi!"
"Bagnold ainakin on", Remus sanoi jurosti ja alkoi taas taitella sanomalehteään auki. "Se lukee tässä, kuuntele - 'Olemme sallineet kuolonsyöjille liian vapaat elintilat, mutta siihen tulee nyt muutos. Ensi syksystä alkaen uusien aurorien koulutusohjelmaan lisätään anteeksiantamattomien kirousten käyttö'. sanoo surun murtama Bagnold. 'Haluan kuitenkin korostaa sitä, että näitä kirouksia käytetään vain ja ainoastaan hätätilanteessa, eli tavallisilla kansalaisilla ei ole syytä huoleen'."
Remus naurahti kuivasti ja ravisti päätään. "Näin käy aina. Paha pahaa vastaan."
James puristi kätensä nyrkkiin vihaisesti. "Ne pakottavat meidät vajoamaan heidän tasolleen", hän sylkäisi. "Uskomatonta! Mitä vastaan me muka taistelemme, jos itse olemme ihan samanlaisia?"
"Se on politiikkaa, Sarvihaara hyvä. Siksi sinä pyritkin Auroriakatemiaan etkä ministeriöön."
"No, minä en tiedä, kuinka kauan oikein haluan sinne", James sanoi ääni täynnä pidätettyä raivoa. "En voi uskoa sitä todeksi - anteeksiantamattomia kirouksia, voi helvetti... olisi hauska kuulla, mitä mieltä isä on tilanteesta."
James sulki silmänsä ja yritti kuvitella isäänsä, aurori Joseph Potteria langettamassa kidutuskirousta johonkin vastustajaansa. Isä ei koskaan pystyisi siihen, James ajatteli - ei se Joseph Potter, jonka kanssa James oli elänyt suuren osan elämästään ja jonka James oli oppinut tuntemaan. Hänen isänsä saattoi olla ajoittain ankara ja työlleen omistautunut, mutta ei koskaan haluaisi tarkoituksella satuttaa ketään. Vain kuolonsyöjät tekivät niin... James pudisti tuskastuneena päätään. Hän ei halunnut edes kuvitella, mitä Dumbledore oli sanonut aiheesta. Dumbledore oli varmasti raivoissaan, hän sanoi aina, että vihaa vastaan ei pitänyt taistella vihalla, vaan ymmärryksellä... koska oikeaa puolta ei ollut olemassakaan, ei Dumbledoren mukaan, James ajatteli kohottaen leukaansa.
"Onko kaikki hyvin, Sarvihaara?" Remus kysyi huolestuneesti.
"Mitä - ai, on", James sanoi hätkähtäen. "Minä vain mietin - äh, antaa olla. Vaihdetaan puheenaihetta. Minä sain kirjeen Rediltä."
"Et kai?" Remus kohotti yllättyneenä kulmiaan. "Onko meidän minä-mökötän-nyt-Stronimme todella herännyt unestaan ja KIRJOITTANUT jotakin?"
James nyökkäsi huvittuneesti. "Hän lähetti hirveän tappajatipusen sitä kirjettä tuomaan", hän kertoi. "Pahoitteli minun herättämistäni, vaikka ei hän luonnollisestikaan todella ollut pahoillaan. Käski meidän raahata luumme Fox's Deniin tänä iltapäivänä, hänellä kuulemma on lopultakin aikaa kuunnella, mitä asiaa meillä on."
"No, mitä asiaa meillä on?" Remus kysyi typerästi.
"En tiedä sinusta, mutta minä ainakin haluan tietää jotakin VVV:stä. Samoin Anturajalka. Ja Matohännällä on myös jotakin sanottavaa - luulisin - "
Remus huokaisi syvään. "Matohännällä tuntuu olevan ongelmia jonkun asian kanssa", hän sanoi muistellen edellispäiväistä vierailuaan Peterin kotona ja Peterin ahdistunutta mielialaa, joka oli välittynyt pojan jokaisesta pienestä eleestäkin. "Hänen isänsä, pääasiassa - hänen isästään on kuulemma tullut todella omituinen. Hän suhtautuu asioihin aivan eri lailla kuin ennen."
James siristi silmiään. "Et kai luule, että Peterin isä - "
" - tekee mitä?" Siriuksen ääni keskeytti keittiön ovelta, ennen kuin James ehti päättämään lausettaan. "Pettää vaimoaan?"
"Anturajalka, älä viitsi!" James sanoi inhoavasti. "En halua kuvitella tuollaisia asioita ystäväni isästä!"
Sirius kohautti olkapäitään tavalla, jota ei voinut missään mielessä kutsua anteeksipyytävästi. Poika nykäisi itselleen tuolin ja istui pöydän ääreen alkaen kaataa itselleen kahvia.
"Mitä te puhuitte Matohännän isästä?" hän uteli, ojensi kätensä kohti paahtoleipäpussia ja tyhjensi puolet sen sisällöstä eteensä yhdellä kerralla.
"Ei mitään erikoista", James sanoi vältellen. "Hänestä on kuulemma tullut outo."
"Niinhän meistä kaikista elämämme jossakin vaiheessa", Sirius virnisti. "Toisista aikaisemmin kuin toisista."
"Me olemme tosissamme, Anturajalka", Remus huokaisi.
"Olkaa ihmeessä, ei se minua häiritse", Sirius lupasi jalomielisesti. "Sillä aikaa kun te olette tosissanne, minä voisin käydä pikku vierailulla tyttöjen luona. Mikä se osoite olikaan?"
James ja Remus vilkaisivat toisiaan huvittuneesti. Kumpikaan ei voinut muuta kuin ihailla Siriuksen kykyä sivuuttaa ikävät asiat ja keskittyä niihin mukaviin asioihin.
"Viistokuja 47 3G 4b", James lateli sitten helposti.
"Anna kun arvaan. Opettelit tuon osoitteen ulkoa heti kun kuulit sen."

Lily heilautti tiskit yhdellä taikasauvan liikautuksella takaisin astiakaappeihin ja kuivasi kätensä yöpaitansa helmaan ennen kuin lähti keittiöstä. Hän tassutteli paljain jaloin olohuoneeseen, missä Cinnamon makasi yksin tummanpunaisella sohvalla lukemassa lehteä. Lily jäi olohuoneen ovensuuhun seisomaan ja yritti totutella ajatukseen siitä, että kyseessä todellakin OLI hänen olohuoneeseensa. Tähän saakka hän oli tottunut viettämään aikaansa joko kotonaan, missä kaikki oli tasaisen valkoista tai vaaleanvihreää, tai rohkelikon oleskeluhuoneessa, jota ei voinut todellakaan kutsua tylsäksi punaisine ja kultaisine värisävyineen. Lilyn onneksi hänen, Ariannan ja Cinnamonin uudessa asunnossakin oli jotakin noista värisävyistä - olohuone oli sisustettu lähestulkoon kokonaan punaisella ja sen seiniä kiersivät kullankeltaiset tapetit. Yksi olohuoneen seinistä oli melkein kokonaan erilaisten julisteiden ja mainosten peitossa; suurin osa niistä esitti joko Rapakon Palloseuraa tai Cinnamonin lempibändiä Animagiaa. Animagian vihreä- ja sinihiuksiset laulajat keinuivat varsin pelottavan näköisesti mikrofoniensa takana ja vilkuilivat samalla Lilyä leveästi virnistellen.
"Tuo juliste häiritsee minua", Lily ilmoitti saaden Cinnamonin irrottamaan katseensa sanomalehdestä. "Tuo Animagian kuva. Se nauraa minulle."
"Sinä olet vainoharhainen", Cinnamon puolustautui hymy huulillaan. Tyttö nousi istumaan sohvalla tehden tilaa Lilylle, joka lysähti kiitollisena hänen viereensä istumaan ja nosti jalkansa irti viileältä lattialta.
"Tämä paikka ei vielä oikein tunnu kodilta", Lily huomioi katsellen edelleen olohuonetta ympärillään.
"Se on normaalia. Me olemme asuneet täällä tasan päivän."
"Itse asiassa yhdeksäntoista tuntia. Otin aikaa", Lily oikaisi.
Cinnamon hymähti ja sulki sanomalehtensä, joka osoittautui Päivän Profeetaksi. Lily irvisti pahantuulisesti - Profeetan lukeminen oli saanut hänet sinä aamuna pahalle tuulelle kiitos pikku Danielle-paran ja Millicent Bagnoldin, joka aikoi tehdä auroreista tappokoneita vain oman katkeruutensa vuoksi.
"Eihän tämä sinulle mikään varsinainen koti olekaan", Cinnamon huomautti parhaillaan. "Vaan väliaikaisasunto. Muutat jo muutaman kuukauden päästä pois täältä."
Lily nyökkäsi huokaisten. "Outoa, vai mitä? Muutaman kuukauden kuluttua minun on tarkoitus mennä naimisiin."
"Etkö sitten pidä ajatuksesta?" Cinnamon rypisti otsaansa nähdessään Lilyn kasvoille kohonneen huolestuneen ilmeen.
"Totta kai minä pidän", Lily protestoi närkästyneenä. "En kai minä muuten olisi suostunut!"
"Jos olisin Arianna, epäilisin sinun suostuneen vain siksi, että saisit sormuksen", Cinnamon sanoi huvittuneesti hymyillen. Tyttö risti säärensä sohvalle ja nojasi päätään väsyneesti taaksepäin. "Sinä vain näytit vähän pahoinvoivalta, siinä kaikki."
"Onko se mikään yllätys, jos minua hermostuttaa?" Lily kivahti. "Tajuatko sinä, miten lyhyt aika lokakuuhun on? Minun on tarkoitus järjestää siinä ajassa häät!"
Cinnamon hymyili rauhoittavasti ja nojautui kietomaan toisen käsivartensa Lilyn olkapäiden ympärille. "Onhan siinä aika monta kuukautta, Lils", hän yritti lohduttaa.
"Niin, neljä kuukautta! Ja siitäkin minun pitää käyttää viikko auttamassa typerän siskoni typerien häiden valmistelussa!" Lily puuskahti vihaisesti kiroten äitiään, joka oli pakottanut hänet lupaamaan, että hän viettäisi Petunian häitä edeltävän viikon kotonaan. Sinänsä hän ei inhonnut ajatusta - olisi mukavaa olla kokonainen viikko vanhempiensa seurassa tavallisessa jästimaailmassa, ilman taikuutta ja Voldemortia - mutta Petunian häiden valmistelua ei voinut väittää kovin miellyttäväksi kokemukseksi.
"Ajattele positiivisesti, Lily", neuvoi Cinnamon. "Voit ottaa mallia Petunian häiden kanssa."
Lily naurahti. "Aivan kuin siitä olisi jotakin hyötyä! Petunia varmaan haluaa aivan hirveät häät - olen varma siitä, että hän pakottaa minut pitämään vaaleanpunaista morsiusneidon pukua ja ties mitä vielä - "
"Mitä vikaa vaaleanpunaisessa on?" Cinnamon kysyi kulmiaan kurtistaen.
"Mitä vikaa? Cin, se on sääntö numero yksi: punatukkainen tyttö ei voi ikinä, IKINÄ käyttää vaaleanpunaisia vaatteita", Lily parkaisi.
Cinnamon hymyili tavalla, joka kieli Lilyn olevan aivan naurettava. Tyttö avasi suunsa puhuakseen, tarjotakseen taas yhden lohduttavaksi tarkoitettavan väitteen Lilyn kumottavaksi, mutta hän ei ehtinyt muodostamaan ainuttakaan tunnistettavaa sanaa, ennen kuin Ariannan huoneen suunnalta kuuluva kirkaisu sai hänet säikähtämään ja sulkemaan suunsa.
"SIRIUS BLACK, PIDÄ NE NÄPPISI IRTI MINUSTA!"
Cinnamonin suupieliä nyki hänen kääntäessään katseensa takaisin Lilyyn. "Jos nyt ymmärsin aivan oikein, olemme saaneet vieraita."

Työntäessään Ariannan huoneen oven varovasti auki Lily kohtasi näyn, joka sai hänet oitis unohtamaan pahan tuulensa. Keskellä Ariannan sotkuista, tummansinisellä värillä sisustettua, pahvilaatikkojen täyttämää pientä huonetta seisoi Arianna. Tyttö oli asettanut toisen kätensä päättäväisesti lanteelleen, toisella hän oikoi synkästi mustan napapaitansa helmaa. Ariannan vieressä oli Sirius. Pojan kasvoilla oli järkyttynyt ilme ja poika hieroi kämmenellään vasenta poskeaan. James ja Remus seisoivat Siriuksen takana. Kumpikin yritti selvästi pidätellä nauruaan.
"Mitä täällä on tapahtunut, jos saa kysyä?" Lily kysyi seisahtuen ovensuuhun.
"Arianna löi minua", Sirius valitti. Poika siirsi kätensä syrjään poskeltaan paljastaen punertavan läiskän kohdassa, johon Ariannan kämmen oli ilmeisesti osunut.
Arianna nakkeli niskojaan ärtyneen näköisenä. "Se oli kokonaan oma vikasi", tyttö tiuskaisi. "Et voi noin vain hiipiä minun selkäni taakse ja ryhtyä lähentelemään minua ilman, että minä luulen sinua kuolonsyöjäksi!"
"Mistä lähtien kuolonsyöjät ovat muka halunneet lähennellä sinua?" Sirius tiedusteli myrtyneesti.
Lily huokaisi ja kääntyi katsomaan takanaan seisovaa Cinnamonia. "Minä ehdin jo kuvitella, että he lopettaisivat väittelynsä, kun he eivät enää asu samassa paikassa."
"Turha toivo", James sanoi virnistäen Ariannan huoneen toisesta päästä. Poika tarttui päättäväisesti tiellään seisovaa Siriusta olkapäistä ja siirsi pojan syrjään päästäkseen luovimaan huoneen poikki Lilyn luokse. Hän pysähtyi vain muutaman askeleen päähän Lilystä ja kietoi käsivartensa tytön ympärille.
"Huomenta sinullekin. Mitä kuuluu?" Hän nojautui suutelemaan Lilyä huulille.
"Huonoa kuuluu", Cinnamon tiedotti, ennen kuin Lily ehti vastaamaan. "Tulit juuri oikeaan aikaan, James - Lily alkoi olla ihan paniikissa hääsuunnitelmien vuoksi - "
"Hääsuunnitelmien?" James kohotti kulmiaan.
"Niin", Lily myönsi hieman nolostuneena. "Mutta lokakuuhun on aika lyhyt aika - enkä minä oikeastaan haluaisi mennä naimisiin kadulla joku säkki päälläni."
Jamesin hymy leveni entisestään, kun veti Lilyn lähemmäs itseään. "Sitten meidän täytyy vain varmistaa, että niin ei pääse tapahtumaan", hän lupasi matalalla äänellä. "Aloitetaan ne sinun hääsuunnitelmasi heti ensi viikolla, jos sinulla vain on aikaa."
Lily vastasi hymyyn silmät säteillen. "Nyt minä tajuan, miksi lupasin mennä naimisiin sinun kanssasi", tyttö huokaisi. "Sinä et tee asioita turhan hankalaksi."
"Sinulle tulee vielä kovat paikat, Sarvihaara", Sirius tiedotti vähän matkan päästä. "Lily pompottaa sinua mielensä mukaan."
"Sitten minä en ole ainoa, jota hän pompottaa", James haukahti vastaukseksi kääntyen virnistämään Siriukselle, joka oli ilmeisesti saanut sovittua asiansa Ariannan kanssa ja seisoskeli nyt tytön takana nojaten leukaansa tytön olkapäähän. "Sinä saat myöskin olla hänen uhrinsa."
"Anteeksi kuinka?" Sirius tiedusteli lievästi pakokauhuisen näköisenä.
"Kuulit oikein, pojuseni", tokaisi James. "Sinä saat luvan olla bestmanini häissä - siis, jos se ei häiritse sinua, Kuutamo", hän lisäsi hieman vaivautuneesti Remukselle, joka katseli tilannetta syrjästä täysin ilmeettömänä. "Voitte tietenkin tapella keskenänne asiasta, jos haluatte, mutta tavallaan Anturajalka oli minun ensimmäinen ystäväni ja - "
"Älä pelkää, ei se minua haittaa", Remus vannoi hymyillen. Eikä se varsinaisesti haitannutkaan - hän oli aina tiennyt, että Sirius ja James olivat läheisiä tavalla, jolla hän ei voisi olla läheinen kummankaan kanssa. Oli päivänselvää, että Sirius olisi Jamesin bestman ja Jamesin ensimmäisen lapsen kummisetä aivan samalla tavalla kuin James olisi Siriuksen bestman ja Siriuksen lapsen kummisetä, jos sellaista ihmettä koskaan tapahtuisi, että Sirius päättäisi vakiintua. Remus pidätti huokauksen ja siirtyi seisomaan lähemmäs Cinnamonia haluamatta oikeastaan katsella Siriuksen riemua Jamesin julistuksen johdosta. Hän ei voinut sille mitään, mutta omalla tavallaan hän tunsi itsensä hieman kateelliseksi. Ei siksi, että Sirius olisi Jamesin bestman, sillä se oli pikkuseikka, jolla ei ollut mitään merkitystä. Vaan siksi, että Sirius ja James jakoivat tuon omituisen, veljellisen läheisyyden tunteen, josta Remus ei koskaan pääsisi osaksi.
"Tämä on tosi outoa", Cinnamon totesi paikaltaan Remuksen vierestä. Remus arvasi tytön puhuvan vain vaihtaakseen puheenaihetta. Cinnamon vain oli sellainen, hän ei halunnut pahoittaa kenenkään mieltä edes silloin, kun hän ei ollut siihen syyllinen. Remus kietoi kiitollisena käsivartensa tytön vyötärölle ja väläytti tytölle ohuen hymyn.
"Mikä on outoa?" James kysyi. "Sekö, että minä itse asiassa aion uskoa meidän sormuksemme Siriuksen haltuun?"
"Ei, vaan se, että te kaksi menette naimisiin", Cinnamon oikaisi. "Sinä olet Kelmi - ei Kelmien kuulu mennä naimisiin - "
" - minä olen muuten tuosta ihan samaa mieltä", Sirius pisti väliin.
Arianna tallasi pojan varpaille. "Olehan nyt hiljaa, senkin luudanvarsiturpa", tyttö kehotti hajamielisesti.
"Eikä Lilynkään kuulu mennä naimisiin", Cinnamon jatkoi kääntäen vaaleansinisten silmiensä katseen Lilyyn, joka hymyili ja punastui. "Varsinkaan Jamesin kanssa. Minä taisin joskus ehdottaa Lilylle, että nimi Lily Potter kuulostaa tosi hyvältä."
"Anna kun arvaan", Remus virnisti kuivakkaasti. "Lily löi sinua?"
"Minä en ole väkivaltainen!" Lily puolustautui.
"Ei hän lyönyt. Hän piti minulle mykkäkoulua viikon."
James hymyili itsekseen onnellisena siitä, että Lily oli päässyt jo tuon ajan ylitse. Hän ei tiennyt, mitä olisi tehnyt, jos Lily olisi edelleen vihannut häntä. Jos hänen olisi täytynyt lähteä Tylypahkasta tietäen, että hän ei ehkä enää koskaan näkisi punatukkaista tyttöä nimeltä Lily Evans, joka pystyi tekemään hänet sataprosenttisen onnelliseksi pelkällä hymyllään. Nyt hänen ei onneksi tarvitsisi koskaan huolehtia sellaisia asioita. Hänellä oli kaikki, mitä hän halusikin - Lily ja ystävät, jotka eivät ikinä hylkäisi häntä. Eivät, vaikka kuolisivatkin, James ajatteli katsellessaan Siriusta ja Remusta. Hänen ystävänsä voisivat kuolla ja silti he olisivat aina hänen luonaan tavalla, jota kukaan ulkopuolinen ei voisi ymmärtää, koska sellaisen ystävyyden ymmärtäminen oli yksinkertaisesti mahdottomuus.
"Missä Peter on?" Lilyn kirkas ääni keskeytti Jamesin ajatukset.
Remus kohautti olkapäitään alakuloisesti. "Hänellä oli ilmeisesti jotakin kiireitä. Ilmiinnyin hänen talolleen, mutta hänen isänsä sanoi, että hän ei ehdi tulemaan meidän mukaamme."

Peter istui Piskuilanien talon olohuoneessa ja soitti pianoa. Hän ei ollut tehnyt sitä moneen vuoteen - tarkalleen sanottuna ei kertaakaan sen jälkeen, kun oli täyttänyt neljätoista. Hänen sormensa taipuivat hieman kankeasti pianon koskettimilla, eikä soittaminen ollut yhtä virheetöntä ja vaivatonta kuin aina ennen, mutta silti se oli musiikkia. Peter ihmetteli, miksi oli ikinä luopunut pianon soitosta. Soittaessaan hän pystyi rentoutumaan tavalla, mihin ei milloinkaan muulloin pystynyt. Kaiken lisäksi hän oli HYVÄ soittamisessa, mikä sai hänet tuntemaan itsensä hieman ihmismäisemmäksi. Hän oli useissa asioissa niin kömpelö ja toivoton, että teki hyvää pystyä kunnolla johonkin, vaikka kyseessä olisikin vain yksinkertaisen kappaleen soittaminen pianolla.
Musiikki peitti talossa kaikuvan painostavan hiljaisuuden alleen. Talossa oli lähestulkoon aina hiljaista lukuunottamatta öitä, jolloin Peteristä aina tuntui siltä, että talossa oli joku vieras. Hän oli kuulevinaan askelia ja puhetta alemmista kerroksista, mutta hän oli aina liian hermostunut mennäkseen katsomaan, oliko siellä joku. Kerran hän oli kuullut jonkun puhuvan keittiössä aamuyöllä, mutta kun hän oli avannut keittiön oven, oli huone ollut täysin tyhjä. Peter ei uskaltanut kysyä isältään, mitä talossa tapahtui. Hänen isänsä suuttui nykyään hyvin helposti ja vaikka hän toisinaan olikin yhä se mies, jonka Peter oli oppinut tuntemaan, sai hän enimmäkseen isältään osakseen viileitä, paheksuvia silmäyksiä. Hänen äitinsä taas ei tiennyt mitään siitä, mitä talossa tapahtui. Sirppitulerooma oli vienyt äidin voimat siinä missä ymmärryksenkin. Joskus Peter pelkäsi, että hänen äitinsä kuolisi. Mutta soittaessaan hän pystyi olemaan ajattelematta sellaisia asioita.
"Peter."
Isän karhea ääni kantautui pianonsoiton ylitse saaden Peterin hätkähtämään ja nostamaan sormensa koskettimilta. Hän pyörähti ympäri pianojakkaralla niin, että näki kunnolla ovensuuhun. Isä seisoi ovensuussa heilutellen käsissään pientä paperinpalasta.
"En muistanutkaan, että sinulla oli tapana soittaa", isä sanoi raskaasti harppoessaan peremmälle huoneeseen. Mies istui sohvalle Peterin lähettyville ja liimasi pienten silmiensä katseen häneen. "Soitat paremmin kuin taiot, poika."
"Tiedän", Peter vastasi punastuen. "Musiikki on yksinkertaisempaa."
"Ja hyödyttömämpää. Yhtäkään sotaa ei ole voitettu musiikilla, Peter."
Peter nyökkäsi ja irrotti katseensa isänsä kasvoista kääntäen sen taas pianoonsa. Hän juoksutti hajamielisesti sormiaan pianon koskettimilla. Ne tuntuivat kylmiltä hänen sormiensa alla.
"Oliko sinulla asiaa, isä?" hän tiedusteli ilmeettömästi katsomatta isäänsä päinkään.
"Sait kirjeen. Ajattelin, että saattaisit haluta sen."
Pianojakkara pyörähti ympäri ja Peter nappasi kirjeen isänsä kädestä. Hän alkoi kääriä sitä auki hiljaisuuden vallitessa toivoen sydämensä pohjasta, että kirje olisi Admirelta - että tyttö kertoisi löytäneensä heille asunnon, että hän saisi lopultakin tilaisuuden muuttaa pois isänsä valvovien silmien alta... niin kuin James ja Sirius ja Remus, Peter ajatteli kateellisena. He olivat muuttaneet edellisenä päivänä ja nyt he olivat onnellisia. Kuten aina ennenkin.
Kirje ei ollut Admirelta, Peter tajusi heti luotuaan ensimmäisen silmäyksen pergamenttikääröön. Kirje oli kirjoitettu sotkuisella, koukeroisella käsialalla, jonka Peter oitis tunnisti Jamesille kuuluvaksi. Hän nieli huokauksensa ja keskittyi lukemaan kirjettä, jonka pääpainona oli se, että Red halusi tavata Kelmit iltapäivällä Fox's Denissä. Peter onnistui vain vaivoin kätkemään helpottuneisuutensa. Rediltä hän voisi vihdoinkin kysyä isästään.
"Keneltä se on?" isä kysyi hiljaisella äänellä.
Peter taitteli pergamentin hätäisesti housujensa taskuun. "Jamesilta."
"Mitä asiaa hänellä oli?"
"Ei mitään erikoista. Meillä on kuulemma menoa iltapäivällä", Peter vastasi välttelevään sävyyn. Hän antoi katseensa harhailla ulos ikkunasta tihkusateeseen peittyneelle kadulle.
Katsomattakin Peter saattoi tuntea isän tuijotuksen niskassaan. "Millaista menoa?"
"Ei mitään erikoista, johan minä sanoin."
Hänen sanojaan seurasi syvä hiljaisuus. Peter pyöri ympäri pianojakkarallaan miettien mielessään, montako kierrosta tarvittaisiin, ennen kuin hän olisi niin sekaisin, että ei enää tajuaisi ympärillä olevaa maailmaa. Hän nautti siitä, kuinka huone keinui hänen ympärillään. Isäkin keinui. Niin kuin silloin, kun hän oli lapsi ja isä rakensi keinun pihapuuhun.
"Sinä olet nykyään niitä, etkö olekin?" Isän epäluuloinen ääni rikkoi äänettömyyden aivan liian nopeasti.
"Mitä niitä?" Peter kysyi yrittäen parhaansa mukaan pitää äänensä sävyttömänä.
"Dumbledoren miehiä. Feeniksin Killan miehiä."
Peter hätkähti. Hän ei tiennyt, miten isä saattoi tietää Killasta - Dumbledoren mukaan vain Killan jäsenet tiesivät siitä. Ja Voldemort, Peter lisäsi synkästi mielessään - pakkohan Voldemortin oli tietää, Voldemorthan tiesi kaiken... isä ei kuitenkaan ollut Killan jäsen eikä Voldemort. Hän oli vain... isä.
"Minä en ole kuullut mitään mistään Feeniksin Killasta", Peter sanoi jäykästi.
Hänen isänsä hymyili aavistuksen verran, mutta oli mahdotonta tulkita, mitä hymy merkitsi - jos mitään. "Kenen puolella sinä oikeastaan olet, Peter Piskuilan?" isä kysyi.
"Kenen puolella sinä olet?" Peter sinkautti kysymyksen rohkeasti takaisin.

Peter ei osannut sanoin kuvata helpotustaan, kun Remus ilmiintyi hänen luokseen ilmoittaen, että oli tullut aika lähteä Fox's Deniin. Iltapäivä kotona oli tuntunut loputtoman pitkältä. Peter ei ollut osannut tehdä muuta kuin pyöriä ympäriinsä ja ihmetellä, mikä hänessä oli oikein vikana, kun ongelmat kasaantuivat hänen niskaansa päivä päivältä raskaampina. Hän ei tiennyt, minne hänen ystävänsä olivat menneet ja Admire oli jo aloittanut työnsä Matami Malkinilla, mikä tarkoitti sitä, että Peterillä oli aikaa tavata tyttöä vain iltaisin. Peter oli helpottunut siitä, että hänen oma työnsä Hienoissa Huispausvarusteissa alkaisi jo kahden päivän kuluttua ja hän saisi lopultakin jotakin tekemistä.
Peter ja Remus ilmiintyivät hiljaisina Fox's Denin pihaan. Siellä, solkenaan valuvassa tihkusateessa seisoi jo kaksi hahmoa odottamassa heitä. James ja Sirius.
"Eivätkö tytöt ole tulossa?" Peter kysyi yllättyneenä liukastellessaan kostean nurmikon poikki Jamesin ja Siriuksen luokse. He tervehtivät toisiaan lyhyin nyökkäyksin ja hymyin. Peter oli erottavinaan huolestuneen pilkahduksen Jamesin silmissä, kun poika katseli häntä.
"Eivät", James vastasi sitten ja antoi ilmeensä sulaa tuttuun, lämpöiseen virnistykseen. "Katsoimme parhaaksi, että on parempi jättää heidät kotiin - Sirius ja Arianna alkaisivat muuten vain tappelemaan ja siitä tulisi pelkkiä ongelmia."
"Jos joku täällä aiheuttaa ongelmia, niin sinä", Sirius tuhahti. "Unohtuisit kuitenkin tekemään hääsuunnitelmia Lilyn kanssa."
"Hääsuunnitelmia?" Peter toisti tuntien olevansa hieman ulkona keskustelusta.
"Sarvihaara ja Lily menevät naimisiin lokakuun viimeisenä päivänä", Sirius tiedotti avuliaasti. "Et ole ilmeisesti kuullut asiasta?"
"Kyllä minä tiesin, että he naimisiin menevät", Peter kiirehti sanomaan. "Kukaan ei vain vaivautunut kertomaan minulle päivämäärää."
"Se päätettiin vasta eilen. Etkä sinä ollut paikalla", James sanoi anteeksipyytävästi hymyillen.
Peter kohautti vaivautuneena olkapäitään. Hän yritti saada ääneensä kevyen sävyn sanoessaan, että oli aikeissa mökkihöperöityä vanhempiensa luokse.
"Siltä vaikuttaa", Remus tuumasi vaihtaen painoaan jalalta toiselle. "Pitäisikö meidän mennä kiusaamaan uhriamme ja jättää tämä keskustelu toiseen kertaan?"
Peter nyökkäsi helpottuneesti, vaikka tiesikin erinomaisen hyvin, että Remus ei ollut vielä luovuttanut - jonakin päivänä poika vielä pakottaisi hänet istumaan alas ja vuodattamaan itselleen kaiken, mikä hänen mieltään vaivasi.
Aivan kuin hän olisi siihen pystynyt.

Emmeline Vance tuli avaamaan Kelmeille kartanon oven. James päätteli, että kartanossa oli taas meneillään jokin Killan kokous, tai sitten Killan jäsenet viihtyivät Fox's Denissä vain muuten vain. Se oli kuitenkin melko epätodennäköinen vaihtoehto ottaen huomioon kartanon koon ja sokkeloisuuden, sekä sen tosiasian, että talon omistaja oli synkkä, omiin ajatuksiinsa uppoutunut mies, jota ei voinut vakavissaan väittää kovin kohteliaaksi asuinkumppaniksi. Jamesin teki mieli kysyä, mitä Emmeline teki Fox's Denissä, mutta hän jätti kuitenkin kysymyksen sikseen ja keskittyi ripustamaan tihkusateen kastelemaa viittaansa naulakkoon.
"Red on työhuoneessaan", Emmeline Vance sanoi ystävällisesti. "Minä voin viedä teidät sinne, tämä talo on niin sokkeloinen - ja se on kuitenkin matkani varrella, meillä on menossa taas yksi kokous - "
"Ongelmia?" Sirius paukautti kysymyksen suorasukaiseen tapaansa. Emmelinen kasvojen väsyneestä ilmeestä saattoi jo päätellä, että Siriuksen kysymys oli ollut täysin turha - vastaus suorastaan loisti Emmelinen silmistä.
Nainen nyökkäsi alakuloisesti lähtiessään johdattamaan heitä Fox's Denin hämäriin sokkeloihin. "Bagnold aiheuttaa päänvaivaa meille auroreille", nainen sanoi jokseenkin pahantuulisesti. "Anteeksiantamattomia kirouksia... kaikkea sitä kuuleekin... Vauhkomieli kutsui meidät kriisikokoukseen."
"Ja silti Redillä on aikaa meidän tapaamiseemme?" Remus kysyi yllättyneenä. "Tai siis, eikö hänkin ole aurori - ?"
"Red on onnekas ja välttyy osallistumiselta", Emmeline sanoi. Naisen äänestä paistoi kateus, jota nainen ei edes yrittänyt peitellä. "Red ärsyttää Vauhkomieltä niin paljon, että Vauhkomieli katsoi parhaaksi olla kutsumatta häntä kokoukseen. Minunkin pitäisi ilmeisesti ryhtyä ärsyttäväksi, niin säästyisin siltäkin kidutukselta. Mutta minä vain en ole luontaisesti yhtä rasittava kuin Red."
James hymyili myötätuntoisesti. "Aikovatko aurorit tosiaan ryhtyä käyttämään anteeksiantamattomia kirouksia?" hän uteli sitten vakavoituen.
"Se ei ole auroreista kiinni. Me toimimme ministeriön alaisuudessa", Emmeline sanoi katkerasti. "Meitä odottavat ilmeisesti kokonaan uudet ohjeet toimintatilanteista, joissa meidän odotetaan käyttävän anteeksiantamattomia kirouksia. Typeryyksiä, sanon minä - ja Vauhkomielikin on sitä mieltä - Bagnoldin on helppo määrätä meitä kiduttamaan toisia, hän ei ole se, jonka täytyy ELÄÄ sen kokemuksen kanssa."
"Nyt olen iloinen siitä, että en hakenut auroriksi", Remus sanoi värähtäen.
Sirius hymähti. "Minä en ainakaan anna ministeriön määräyksien hidastavan itseäni. Aurorin on tehtävä, mitä aurorin on tehtävä."
"Vaikka se tarkoittaisi jonkun kiduttamista?" Emmeline pyörähti kävellessään ympäri niin, että pystyi katsomaan suoraan Siriuksen kivettyneisiin kasvoihin. Naisen kasvoilla käväisi vastahakoinen ihailu. "Ihailen rohkeuttasi, herra Black. Mutta sinuna en vannoisi mitään valoja, ennen kuin tositilanne on ohitse. Saatat huomata, että se ei olekaan niin helppoa kuin olet kuvitellut. Vain kaikista pahimmat ja hirviömäisimmät velhot pystyvät loitsimaan anteeksiantamattoman kirouksen noin vain, Black. Siksi on typerää edes olettaa, että aurorit pystyisivät siihen."
Emmeline ei sanonut enää mitään matkalla Redin työhuoneeseen.

Red seisoi työpöytänsä takana selkä Kelmeihin päin, kun Kelmit raottivat miehen työhuoneen ovea ja astuivat sisälle huoneeseen. Red ei selvästikään ollut edes huomannut heidän saapumistaan, sillä mies ei vilkaissutkaan heidän suuntaansa, vaan katseli edelleen keskittyneesti huoneensa päätyseinää, jonka puupinta oli melkein kokonaan peittynyt erilaisten valokuvien alle.
"Tuota - Red - " James aloitti epäröivään sävyyn, mutta vaikeni, kun Red kääntyi ympäri. Mies katsoi heitä kasvoillaan tuima ilme, jota miehen mustanpuhuva auroriunivormu korosti entisestään. Sitten Redin kasvot pehmenivät jonkinlaiseen tervehdyshymyyn ja hän viittasi Kelmejä istumaan alas työpöytänsä eteen.
"Te maanvaivat halusitte ilmeisesti puhua minun kanssani", Red enemmänkin totesi kuin kysyi. Sekä hänen ilmeensä että äänensävynsä olivat täysin asialliset, kun hän istui omalle paikalleen työpöytänsä taakse. Ristiessään kätensä eteensä pöydälle hän näytti sillä hetkellä Jamesin silmissä enemmän professorilta kuin koskaan Tylypahkassa.
"Meillä oli muutama kysymys - " James aloitti hitaasti.
Red heilautti kättään. "Antakaa tulla vain."
Kelmit vilkaisivat epäröiden toisiaan. He olivat kuvitelleet, että Redille olisi helpompaa puhua ongelmistaan kuin esimerkiksi Dumbledorelle, joka kuitenkin oli heidän professorinsa. Nyt he saivat kuitenkin huomata olleensa pahasti väärässä.
"Minä voisin aloittaa", Peter sanoi hiljaisella äänellä ja nojautui lähemmäs Redin työpöytää. Pojan kasvoilta paistoi hämmennys ja jostakin oudosta syystä myös häpeä, ikään kuin poika olisi vihannut itseään sen asian vuoksi, mitä aikoi sanoa. "Minä haluaisin kysyä isästäni", Peter sanoi vaikeasti ja nielaisi. James ja Remus vaihtoivat merkitseviä katseita keskenään.
"Sinun isästäsi?" Red kohotti kulmiaan kiinnostuneena. "Mitä hänestä?"
"Hänestä on tullut tosi outo. Hän saarnaa minulle koko ajan oikeasta puolesta ja kaikesta sellaisesta ja minä mietin, että jos hän - jos hän - "
"Jos hän on kuolonsyöjä?" Red ehdotti, kun Peter ei näyttänyt pystyvän lopettamaan lausettaan.
Peter nyökkäsi kiitollisena. "Niin."
"Mikä hänen nimensä on?"
"Harold Piskuilan."
"Piskuilan, Harold..." Red mumisi mietteliäästi. Sitten mies nappasi taikasauvansa pöydältä ja osoitti sillä kohti työhuoneen seinää peittävää kirjahyllyä. "Tulejo nimilista", mies tokaisi laiskasti ja ojensi kätensä juuri ajoissa napatakseen siihen ohuen pergamentinpalasen, joka syöksyi kirjahyllystä häntä kohti. Hän läimäytti listan pöydälle omahyväinen ilme kasvoillaan ja alkoi käydä sitä läpiä kuljettaen sormeaan pitkin sen pintaa.
"Mikä tuo on?" Sirius kysyi epäluuloisesti.
"Lista tunnistetuista ja mahdollisista kuolonsyöjistä", Red vastasi ilmeettömästi nostamatta katsettaan paperistaan. "Black, Bellatrix... Black, Bianca... Black, Regulus... pahus, tällä listalla on aivan liikaa Blackeja!"
"Hyvä kun huomasit", Sirius sanoi nurja ilme kasvoillaan.
Red ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota, vaan keskittyi käymään listaa lävitse kasvot melkein liimautuneena paperin pintaan. Sitten hän kohotti päätään ja virnisti karusti. "Ei Piskuilan, Haroldia", hän sanoi. "Mutta se ei toisaalta takaa mitään - tämä lista mukailee vain minun ja Villisilmän arveluja, emmekä mekään sentään ole kaikkitietäviä, vaikka melko lähellä sitä olemmekin... haluatko sinä todella tietää, onko hän kuolonsyöjä?"
Peter nielaisi. "Haluan", hän sanoi.
"Vaikka vastaus ei olisikaan sellainen kuin haluat kuulla?"
"Silti."
"Vaikka se tuhoaisi täysin perheesi?" Red jatkoi kyselyjään näyttäen siltä, että hänellä oli varsin omakohtaisia kokemuksia aiheesta.
Peter nyökkäsi. "Siltikin."
"Hyvä on." Red teki jonkun merkinnän edessään olevaan paperiin. "Lähetän jonkun varjostamaan häntä heti kun löydän jonkun vapaan tapauksen."
"Vakoilemisesta puheenollen - " James kohotti päätään. "Mitä sinä tiedät sellaisesta asiasta kuin VVV?"
Redin kasvot pysyivät ilmeettöminä, mutta tapa, jolla hän tiukensi otettaan taikasauvasta kieli, että hän tiesi asiasta paljonkin. "Saatan tietää jotakin", mies sanoi välttelevään sävyyn. "Miten niin?"
"Haluaisin tietää siitä vähän enemmän. Jazzhan kuului siihen?"
"Voi olla."
"Voi olla?" James toisti hypähtäen tuolillaan. "Miten sinä voit sanoa noin?"
Red hymyili aavistuksen verran huvittuneesti näyttäen äkkiä enemmän siltä vanhalta Rediltä kuin aikoihin. "Koska se on totuus", hän sanoi ja naurahti kuivasti. "Et kai sinä tosissasi kuvittele, että minä tietäisin kaiken Jazzin elämästä? Se nainen on - oli - täysin toivoton tapaus, mitä salaisuuksien jakamiseen tuli."
James ei voinut olla virnistämättä. "Mutta Molly Weasleyn mukaan hän kuului siihen", hän tokaisi.
"Molly puhuu paljon, mutta harvoin asiaa", Red murahti. "Eikä hän kuulu Kiltaan, eli hän ei oikeastaan tiedä."
"Ei kuulu Kiltaan?"
"Hänen miehensä kuuluu. Hän ei. Se olisi jo typerää ottaen huomioon sen lapsilauman, jota hän yrittää kasvattaa. Minä en tiedä, enkä tule koskaan tietämäänkään kuuluiko Jazz Vakoiluverkostoon vai ei. Se oli kyllä jotakin, mikä kiinnosti Jazzia aina kovasti, mutta eihän se mikään ihme ole - Jazzia kiinnosti mikä tahansa epäilyttävä ja lainvastainen", Red hymähti jurosti. James oli yllättynyt siitä, että mies ylipäätäänsä suostui puhumaan Jazzista. Aiemmin hänestä oli vaikuttanut siltä, että Red pyrki kiertämään kaikki Jazziin liittyvät asiat mahdollisimman helposti ja mahdollisimman kaukaa.
James istui hetken hiljaa yrittäen miettiä, miten jatkaisi keskustelua. "Minä vain haluaisin tietää enemmän koko Vakoiluverkostosta", hän sanoi lopulta hieman epätoivoisesti. "Meille tuli pieniä ongelmia sen kanssa ja - "
"Millaisia ongelmia?" Red keskeytti. Miehen sammaleenvihreät silmät välkähtivät.
James nyökäytti päällään vieressään istuvan Siriuksen suuntaan. "Anturajalka sai kannoilleen jonkun hankalan nimen omistavan lehmän, joka leikki professori Mahiskaa - "
"Lehmä leikki professori Mahiskaa?" Red rypisti otsaansa.
"Ei kirjaimellisesti!" James puuskahti. "Kuvaannollisesti lehmä. Mikaja Thornton, Vakoiluverkoston väkeä. Hän teeskenteli professori Mahiskaa päästäkseen vakoilemaan Siriusta. Reguluksen käskystä."
Red oli pitkään hiljaa. Oli mahdotonta sanoa, mitä miehen mielessä liikkui - miehen kasvot olivat ilmeettömät ja hän leikki taikasauvallaan melkein huomaamattomasti, kokonaan omaan maailmaansa vajonneena.
"Reguluksesta minä en tiedä mitään", Red sanoi lopulta kohottaen päätään. "Mikajastakin vain vähän. Mikaja edustaa kaikkea sitä, mitä Velhojen Vakoiluverkosto on ollut ja tulee aina olemaan - häikäilemättömyyttä. Hän haluaa vain tehdä työnsä. Hän ja hänen työkaverinsa voisivat olla hyödyllisiä, jos he olisivat oikealla puolella. Mutta heitä ei kiinnosta sellainen tippaakaan, eikä heidän kanssaan voi neuvotella. He neuvottelevat vain omiensa kanssa."
"Eli sinä et tiedä, miksi Regulus haluaisi vakoilla minua?" Sirius kysyi kireällä äänellä.
Red hymyili vinosti. "Näytänkö minä muka Regulukselta? Vakavissaan, Sirius, jos sinä haluat tietää - niin kuin epäilemättä haluat - niin kysy häneltä!"
"Minä yritin jo", Sirius sanoi jurosti ristien käsivartensa rinnalleen. "Mutta ääliömäinen veljeni ei suostu vastaamaan kirjeeseeni."
"Kuka käski sinun kirjoittaa?"

Sirius oli hyvin hiljainen Kelmien ilmiintyessä takaisin asuntoonsa Viistokujalle. James ja Remus jäivät katsomaan ymmällään, kuinka Sirius työnsi puolihuolimattomasti viittansa naulakkoon ja marssi kohti omaa huonettaan sanaakaan sanomatta.
James vilkaisi Remusta huolissaan. "Onkohan hänellä kaikki hyvin?"
"Ainahan hänellä on." Remuksen huulilla käväisi pieni hymy. "Hän vain on... ajatuksissaan."
James nyökkäsi, itsekin puolittain ajatuksiinsa vaipuneena. Hän oli toivonut, että Red olisi osannut kertoa hieman enemmän Velhojen Vakoiluverkostosta, mutta toivo oli osoittautunut turhaksi. Red ei joko tiennyt mitään, tai ei halunnut jakaa tietojaan heidän kanssaan, oli mahdotonta sanoa, kumpi vaihtoehto oli kyseessä.
James käveli olohuoneeseen istumaan tuntien itsensä loputtoman pettyneeksi. Hän lysähti kuluneelle vihreälle sohvalle istumaan ja kirosi mielessään Bellatrixia, jonka oli pitänyt mennä sotkemaan kaikki. Jos Bellatrixia ei olisi, Jazz ei olisi kuollut. Ja jos Jazz olisi ollut yhä elossa, olisi ollut helpompaa saada Redkin puhumaan. Jollakin tapaa Jamesista tuntui, että Rediä ei enää edes kiinnostanut se, mitä miestä ympäröiville ihmisille tapahtui. Redin maailma vaikutti niin mustavalkoiselta, aivan kuin mies olisi äkkiä keskittänyt koko elämänsä Voldemortin tuhoamiseen ja päättänyt, että millään muulla ei ollut merkitystä.
"Minä inhoan rakkautta", James jupisi itsekseen valuessaan selälleen sohvalle. "Siitä on pelkkää haittaa!"
"Pitäisikö minun kertoa tuo Lilylle?" Remus tiedusteli hymyillen ilmestyessään olohuoneen ovelle.
James mulkaisi poikaa. "Uskallakin!"
Remus pudisteli päätään itsekseen ja käveli peremmälle huoneeseen. Hän istui nojatuoliin Jamesin lähelle ja käänsi katseensa poikaa kohti. "Jotenkin minusta tuntuu, että tämä kaikki menee vain pieleen", hän totesi, puolittain Jamesille, puolittain itselleen. "Meidän hieno, itsenäinen elämämme kuluu asioista huolehtimiseen. Milloin meillä on viimeksi ollut vain hauskaa?"
"Hauskanpito ei tunnu kuuluvan tähän elämään", James murahti. "Kaikki kulkee koko ajan samalla kaavalla! Meillä on ongelmia! Ja ongelmia! Ja ongelmia! Ja - "
"Hyvä on, Sarvihaara, tajusin kyllä kuvion", Remus keskeytti virnistäen. "Mitä sinä oikein odotit, James? Täällä on sota meneillään. Tietenkään mikään ei ole enää hyvin."
"Mutta se ei ole reilua." James paukautti turhautuneena kädellään sohvaa. "Me olemme kahdeksantoista, pahus!"
"En usko, että se varsinaisesti kiinnostaa Voldemortia."
"No, minua kiinnostaa", James sanoi uppiniskaisesti. "Minä haluan pitää välillä hauskaakin! Minulla on tyttöystävä, jonka kanssa minä olen menossa naimisiin ja jonka kanssa minä olen ehtinyt viettää tänään tunnin! Yhden surkean tunnin! Minulla on ystävä, joka masentuu kotonaan isänsä vuoksi ja toinen ystävä, joka mököttää huoneessaan veljensä vuoksi! Meillä on ongelmia ja arvoituksia ja huolia tulevaisuudesta ja pahus, viitsitkö vielä toistaa minulle, kuinka vanha minun on tarkoitus olla? Olenko minä muka joku Dumbledore, joka voi omistaa koko elämänsä noin vain Voldemortin tuhoamiseen?"
Remus oli hetken aikaa hiljaa. Sitten poika nojautui taputtamaan Jamesia olkapäälle.
"Minä tiedän, että se ei ole reilua, Sarvihaara", poika sanoi. "Mutta me emme voi sille mitään. Eikä sillä ole mitään väliäkään - niin kauan kuin me pidämme yhtä."

Sirius sulki huoneensa oven ja kuunteli, kuinka Jamesin ja Remuksen äänet katosivat hitaasti hiljaisuuteen. Hän jäi nojaamaan selkäänsä vasten huoneensa ovea ja sulki silmänsä yrittäen olla ajattelematta. Redin sanat pyörivät hänen mielessään yhä uudelleen - sanat siitä, että hänen pitäisi vain puhua Reguluksen kanssa, jos hän niin halusi. Niin ikävää kuin se olikin, Red oli oikeassa. Hän HALUSI puhua Reguluksen kanssa, halusi tavalla, jolla ei ollut halunnut moneen vuoteen. Oli kuin Red olisi sanoillaan sytyttänyt jonkun poltteen Siriuksen mieleen niin, että ainoa asia, jota hän saattoi ajatella, oli hänen veljensä.
"Minä vihaan sinua, Regulus Black", Sirius mutisi huoneensa tyhjälle ilmalle silmät edelleen suljettuina. Hän antoi ajatustensa punoutua kaikessa rauhassa Regulukseen, hän antoi itselleen luvan ajatella kaikkea sitä, jonka hän oli aina kieltänyt. Hän näki silmiensä edessä Reguluksen kasvot, Reguluksen ivallisen hymyn, kun poika oli osoittanut taikasauvallaan hänen kasvoihinsa ja ilmoittanut tappavansa hänet, jos täytyisi. Regulus oli tarkoittanut sitä, Sirius ajatteli tietämättä, oliko se tunne, jonka hän tunsi surua vai vihaa. Hänen veljensä oli tarkoittanut sitä, eikä hän voinut edes syyttää poikaa siitä - yhtä varmasti hän itsekin tiesi tappavansa Reguluksen, jos häneltä sitä vaadittaisiin. Se oli yksinkertainen totuus, samanlainen kuin kaikki ne, joita Siriukselle oli opetettu Kalmanhanaukiolla hänen ollessaan vielä lapsi ja joita hän oli myöhemmin oppinut verisesti halveksumaan.
Oli niin monia asioita, joita Sirius ei ymmärtänyt Reguluksesta. Hän ei ymmärtänyt, miten Regulus saattoi olla niin vahva ja heikko yhtä aikaa, miten Regulus saattoi seurata valmista polkuaan niin sokeasti, koskaan sitä kyseenalaistamatta... miten Regulus saattoi lähettää ventovieraan naisen vakoilemaan veljeään vain siinä toivossa, että voisi käännyttää hänet puolelleen.
Että voisi käännyttää hänet puolelleen. Juuri tuon yhden lauseen vuoksi Sirius ei voinut olla ajattelematta Regulusta. Hän ei voinut, koska tuolla yhdellä totuudella Regulus oli sitonut hänet itseensä tiukemmin kuin mikään veriside voisi tehdä. Regulus halusi hänet puolelleen, koska Regulus tarvitsi häntä, koska Regulus oli yhä hänen veljensä.
Sirius läimäytti nyrkillään huoneensa ovea turhautuneena. "Minä en tarvitse sinua, Regulus", hän ärisi itsekseen. "Eli anna minun olla! Minä haluan vain tietää, mitä sinä minusta haluat!"
Hiljaisuus ei vastannut, eikä Sirius sitä odottanutkaan. Regulus oli hänen edessään vain hänen kuvitelmissaan, nojautui häntä kohti kasvot täynnä ivaa ja sitä vaivatonta itseluottamusta, jolla kaikki Blackin perheen jäsenet oli kruunattu vain siksi, että he olivat mitä olivat... Reguluksen silmät haastoivat Siriuksen samoin kuin usein heidän ollessaan lapsia ja silti niin toisenlaisella tavalla. Tämä ei ollut leikkitappelua. Totuus oli, että Regulus Black halusi Sirius Blackin Voldemortin puolelle. Eikä Sirius aikonut hyväksyä sitä.
"Voi helvetti", Sirius mutisi tukahtuneesti itsekseen. Hän marssi syvemmälle mustavalkoiseen huoneensa ja nappasi takkinsa tuolin kaiteelta alkaen kiskoa sitä raivokkaasti päälleen. Hänen teki mieli kirota niin Regulus kuin Redkin. Red oli sanonut, että hänen pitäisi puhua Reguluksen kanssa.
"Saamasi pitää, Ihmeprofessori", hän murahti. "Sinä olet se, jota syytetään seurauksista."
Sirius veti takkinsa vetoketjun kiinni ja huokaisi. Hän keskittyi muodostamaan Kalmanhanaukion kuvaa silmiensä eteen.

Sirius ilmiintyi Kalmanhanaukion yläkertaan vain hetkeä myöhemmin. Hän veti taikasauvansa esiin ja jäi katselemaan varuillaan ympärilleen. Hänellä ei ollut mitään hinkua törmätä perheenjäseniinsä lukuunottamatta Regulusta... jos poika ylipäätäänsä oli kotona, Sirius ajatteli kireästi. Hän antoi katseensa kiertää ympäri sen huoneen, jonka keskellä seisoi. Huone oli synkkä ja täynnä kaaosta. Se näytti siltä, että kukaan ei ollut käynyt siellä vuosiin - pöly oli kerrostunut sen lattialle ja sen repaleiset tapetit roikkuivat lohduttomasti puolittain irti seinästä paljastaen takaansa synkän, harmaan kiven. Seiniä kiersivät osittain romahtaneet hyllyt ja huoneen nurkassa oleva sänky näytti siltä, että joku oli yrittänyt polttaa sen. Kaiken kaikkiaan huone oli kuin järjestelmällisen hyökkäyksen jäljiltä tuhoutunut.
Ja sitä se todennäköisesti olikin, Sirius mietti tajutessaan, mikä huone oli kyseessä. Hänen entinen huoneensa, huone, jossa hän oli nukkunut viidentoista vuoden ajan säännöllisesti. Ensin pienenä, sokeana lapsena, joka oli ollut aivan liian ylimielinen tajutakseen, mitä hänen ympärilleen tapahtui. Sitten kaiken kyseenalaistavana poikana ja myöhemmin vihattuna ja itsekin vihaavana nuorena, joka oli toisinaan ollut valmis repimään huoneensa seinät rikki vain tunteakseen olevansa vapaa.
Sirius tunsi käsiensä puristuvan nyrkkiin. Hänellä ei ollut aikaa muistelmille, ei tänä iltana. Hän oli tullut Kalmanhanaukiolle vain yhtä tarkoitusta varten ja hän halusi hoitaa sen, mitä oli tullut tekemään. Huokaisten hän repi katseensa irti tuhotuista perhevalokuvistaan ja kääntyi ympäri huoneen ovella suunnaten äänettömään, harmaaseen käytävään. Vaistomaisesti hän suunnisti kohti sitä huonetta, joka hänen lapsuudessaan oli Reguluksen huone. Oli mahdotonta sanoa, vieläkö poika nukkui samassa huoneessa - hänhän oli nyt naimisissa - mutta Siriuksen vaisto kuljetti häntä kohti tuota huonetta. Eikä hänellä ollut aikaa penkoa jokaista huonetta läpikotaisin, ei tänä iltana, koska -
"Voi tätä synkkyyden päivää! Mitä Emäntä sanoisi, jos tietäisi?" kimeä, hinkuva ääni kysyi Siriuksen selän takaa saaden hänet värähtämään ja nostamaan väkisinkin kädet korvilleen. Hän oli kuullut tuon äänen aivan liian monta kertaa ja vaikka edellisestä kerrasta olikin jo aikaa, ei hän ollut koskaan lakannut vihaamasta sitä. Hän käännähti ympäri taikasauva jo valmiiksi kohotettuna ja kohtasi pienen, vetistäväsilmäisen kotitontun silmästä silmään.
"Oljo", hän ärähti raivoissaan.
"Emäntä ei pitäisi tästä, emäntä on kieltänyt tuota syöpäläistä palaamasta enää taloonsa", Oljo mutisi katse lattiassa. "Voi emäntäparkaa, hänen omaa lihaansa ja hänen omaa vertaan on tuossa saastassa..."
"Suu kiinni, tonttu", Sirius kivahti heilauttaen taikasauvaansa. "Jätä minut rauhaan ja mene kuolaamaan äitini sukkia!"
"Oljo tekee niin kuin käsketään, Oljo menee emännän luokse, Oljo kertoo emännälle, millainen murhe hänen taloaan on kohdannut..." Kotitonttu kääntyi ympäri ja lähti laahustamaan käytävää pitkin eteenpäin.
"Älä edes kuvittele", Sirius ärähti. "TAINNUTU!"
Oljo ehti juuri ja juuri kääntyä ympäri, ennen kuin punainen valo jo osui suoraan sen rintaan ja se lennähti selälleen lattialle. Sirius virnisti tyytyväisenä ja työnsi taikasauvan takaisin farkkujensa takataskuun.
"Olen halunnut tehdä tuon jo ikuisuuksia", hän mutisi tajuttomalle kotitontulle astuen huolellisesti sen ylitse lähtiessään jatkamaan matkaansa, tällä kertaa huomattavasti varovaisemmin. Hän ei ollut varma siitä, olivatko hänen vanhempansa kuulleet keskustelun aiheuttamat äänet alempiin kerroksiin.
Sirius huokaisi helpotuksesta päästyään veljensä huoneen oven kohdalle. Hän raotti ovea varovasti saaden ensin vastaansa vain pimeyden, joka tuntui yhtä luotaantyöntävältä kuin mikä tahansa muukin Kalmanhanaukiolla. Sitten hän erotti pimeydessä hahmon - sotkuisen, kyyryssä istuvan hahmon, joka kyhjötti huoneen ikkunalla.
"Regulus", Sirius sanoi käheästi astuessaan peremmälle huoneeseen. "Ehdin jo luulla, ettet enää nukkuisi täällä."
Hahmo ikkunalaudalla pyörähti ympäri ja siinä samassa huoneeseen syttyivät kirkkaat valot, jotka häikäisivät Siriuksen kasvoja niin, että hetkeen hän ei nähnyt mitään. Hän kuuli vaimean kolahduksen, kun Regulus hypähti ikkunalaudalta lattialle kaikille Blackien lapsille ominaisella luontaisella ketteryydellä.
"Sirius", Regulus sanoi pehmeästi astellessaan lähemmäs Siriusta taikasauva eteensä ojennettuna. "Sano yksi syy, miksi en tappaisi sinua siihen paikkaan?"
Sirius huokaisi teatraalisesti. "Regulus-kiltti, luopuisit jo noista surkeista repliikeistä. Ne eivät kerta kaikkiaan toimi."
"Se oli kysymys. Minä haluan vastauksen."
"Sinä et tapa minua, jos sinulla on yhtään kunniaa jäljellä", Sirius sanoi rauhallisesti. "Rauhan eleissä tullutta miestä ei kirota, jos hänen oma taikasauvansa ei ole esillä. Luulisi sinun oppineen edes sen verran."
"Sinä tuskin tulit rauhan eleissä", Regulus hymähti, mutta laski joka tapauksessa taikasauvaansa alemmas pitäen sen kuitenkin edelleen kädessään. Poika astui sivuun valosta niin, että Sirius saattoi nähdä hänet kunnolla. Hän oli kasvanut viime näkemästä, mutta oli edelleen jonkin verran lyhyempi kuin Sirius. Hänen hiuksensa olivat aivan liian pitkät ja roikkuivat epäsiististi kasvoilla. Hänen poskensa olivat kuopilla ja muutenkin hän näytti kuluneemmalta kuin jouluna, kun he olivat tavanneet toisensa viimeksi silmästä silmään.
"En ehkä rauhan eleissä, mutta en kuitenkaan tullut tappelemaan", Sirius sanoi tyynesti ja heilautti itsensä Reguluksen sängyn reunalle istumaan. Hän näki Reguluksen kiristelevän hampaitaan ja virnisti. "Tiesitkö, että minun huoneeni on tuhottu täysin? Kamala kaaos, jos saan sanoa - "
"Kyllä minä tiedän", Regulus murahti matalasti. "Minä sen tuhosin."
"Sinä? Olisin luullut, että se oli äiti." Sirius kohautti olkapäitään.
Regulus huokaisi. "Sano jo, miksi tulit."
"Onko sinulla niin kova kiire?" Sirius väläytti pojalle ivallisen hymyn. "Vaimosi luokse, kenties? Missä hän muuten on?"
"Blackien sukuhaudassa", Regulus sanoi kylmästi. "Hän kuoli Mestarin käskystä maaliskuussa, jos sinua kiinnostaa."
"Että ihan Mestarin? Sepä kodikasta", Sirius hymyili ristiessään jalkansa Reguluksen sängylle kenkineen kaikkineen. Hän otti taikasauvansa farkkujensa taskusta ja alkoi leikkiä sillä silmäillen kuitenkin samaan aikaan Regulusta varuillaan. "Sanohan, velipoika", hän sanoi samalla. "Miten sinä jaksat palvella sellaista miestä, joka on vastuussa vaimosi kuolemasta?"
Reguluksen ryhti jäykkeni. "Se oli välttämätöntä", hän sanoi. "Bianca ei tehnyt tehtäväänsä."
"Vaimo on hyödytön, vaimo saa mennä, vai?" Sirius ivasi. "Etkö sinä yhtään välittänyt hänestä?"
"Suurin rakkaus on rakkautta perhettä kohtaan", Regulus tokaisi kuin olisi toistanut ulkoläksyä. "Kaikki meistä eivät vastusta äidin tahtoa."
"Äiti ei ole mikään Merlin, voi pahus", Sirius puuskahti alkaen nauraa. "Väitätkö sinä tosiaan, Regulus, ettet ole ikinä rakastanut ketään? Koska minä muistan, miten sinä olit ihastunut siihen naapurintyttöön, kun olit yhdeksänvuotias - "
"No, minä en ole enää yhdeksänvuotias", napautti Regulus. "Eikä kukaan hyödy pienen hetken ihastuksista yhtään mitään."
"Miten niin ei? Nehän voivat olla erinomaisen viihdyttäviä."
Regulus hymyili kylmästi siirtyessään takaisin ikkunalaudalle istumaan jo hieman rentoutuneemman näköisenä. "Sinä tuskin tulit tänne kyselemään vain minun vaimoni kuulumisia, Sirius", hän sanoi sitten. "Eli voisit mennä jo asiaan, ennen kuin minä kyllästyn tähän keskusteluun ja alan heiluttelemaan sauvaani."
Sirius vakavoitui ja tarttui lujemmin omaan taikasauvaansa. "Minua kiinnostaa vain yksi pikkutieto, veliseni", hän sanoi teeskennellyn kevyesti ja nojautui taaksepäin Reguluksen sängyllä kyynärpäidensä varassa. "Miksi ihmeessä sinä lähetit sen kauhean naisen minun perääni? Se oli nimittäin erittäin ajattelematonta - ei sillä, että hän ei olisi ollut viihdyttävä omalla tavallaan, mutta hän tappoi oikean professori Mahiskan, enkä minä pidä siitä, että viattomia ihmisiä tapetaan vain jonkun ikiaikaisen sukuriidan vuoksi."
"Sinä varmaan tarkoitat Mikajaa?" Regulus arvasi ilmeettömästi.
"Älä vain sano, että olet lähettänyt useampiakin ihmisiä minun perääni!"
Regulus naurahti kuivasti ja pudisti päätään. "Ei siinä olisi ollut mitään mieltä. Mikaja kertoi minulle sen, mitä halusinkin tietää."
"Ja se oli...?"
"Että sinä olet Dumbledoren puolella henkeen ja vereen, eikä sinua voi käännyttää."
Sirius väänsi suupieliään alaspäin valheellisen murheellisesti. "Traagista, eikö?" hän hymähti. "Että jotkut meistä itse asiassa tietävät, mitä tekevät."
"Minä tiedän, mitä teen", ärähti Regulus.
"Mutta sinä et tiedä, MIKSI sinä teet sen", Sirius sanoi voitonriemuisesti. "Sinä teet sen vain, koska sinua käsketään tekemään niin. Minä taas teen mitä minä haluan tehdä. Siinä on ero meidän kahden välillämme."
Regulus puristi kätensä tiukasti nyrkkiin. "Älä taas aloita tuota sinä olet oikeassa ja minä olen väärässä-saarnaasi", hän pyysi.
"Miksi en?" Sirius virnisti. "Minä olen kuunnellut sitä saarnaa tässä talossa ikuisuuksia. Nyt on sinun vuorosi."
"Sinä et saa minua vaihtamaan puolta."
"Etkä sinä saa minua vaihtamaan puolta. En voi kuin ihmetellä, miksi edes yritit."
"Se ei ole sinun asiasi", Regulus ärähti hypähtäen alas ikkunalaudalta. Hän käveli Siriuksen eteen taikasauva ojennettuna. Sirius nousi istumaan sängyllä ja nappasi Reguluksen taikasauvan heittäen sen huoneen nurkkaan.
"Myönnä pois. Sinä halusit tietää, millainen minä olen nykyään. Sinä halusit tietää sen, koska minä olen sinun veljesi ja koska sinä haluaisit olla samanlainen kuin minä", Sirius sanoi tyynesti.
"Mieluummin kuolisin."
"Älä viitsi", Sirius nauroi. "Sinä huijaat itseäsi siinä missä kaikkia muitakin! Ja minä todistan sen vielä sinulle."
Sen sanottuaan Sirius nousi seisomaan, kumarsi lyhyesti Regulukselle ja keskittyi kaikkoontumaan tiehensä.

Sirius ilmiintyi tyttöjen asunnon eteiseen ja lyyhistyi lattialle jokainen lihas vapisten. Kohtaaminen Reguluksen kanssa oli ollut paljon vaikeampi kuin hän oli kuvitellut sen olevan - se oli saanut hänet tuntemaan taas perheensä painon harteillaan, se oli saanut hänet muistelemaan kaikkia niitä asioita, joita hän ei ollut vuosiin ajatellutkaan. Sitä, miten hyviä ystäviä hän ja Regulus olivat olleet, miten paljon he olivat toisistaan välittäneet. Regulus oli ollut se, joka oli juossut Siriuksen kannoilla, hän oli tehnyt kaiken minkä Siriuskin vain ollakseen yhtä rohkea kuin veljensä, hän oli suorastaan palvonut Siriusta. Sirius taas oli suhtautunut pikkuveljeensä sillä helpolla mutkattomuudella, joka oli aina heijastunut hänestä peilin lailla. Hän oli saattanut kietoa käsivartensa Reguluksen ympärille aivan hetken mielijohteesta vain näyttääkseen, että välitti...
Sirius sulki silmänsä. Hän ei kaivannut lapsuuttaan. Päinvastoin, hän halveksui sitä. Se sai hänet vihaamaan ja häpeämään itseään, koska silloin hän oli ollut samanlainen kuin kaikki muutkin suvussaan. Hän ei halunnut sitä takaisin. Mutta hän halusi Reguluksen takaisin. Illan keskustelu oli osoittanut sen paremmin kuin hyvin. Katsoessaan Regulusta hän oli nähnyt nuoremman ja harhautuneemman version itsestään, hän oli nähnyt tuon uskon, jonka muut olivat juurruttaneet Reguluksen päähän ja josta hän halusi pakottaa pojan luopumaan tavalla, jolla ei ollut koskaan ennen halunnut mitään muuta. Jo sillä hetkellä hän tiesi palaavansa vielä Kalmanhanaukiolle, tuohon taloon, jota vihasi ja tulisi aina vihaamaan... eikä hän palaisi talon vuoksi tai itsensä vuoksi vaan Reguluksen vuoksi. Hän palaisi saadakseen veljensä uskomaan siihen, mihin itsekin uskoi.
"Sirius?"
Hän kohotti päätään ja näki Lilyn seisovan vähän matkan päässä kysyvä ilme kasvoillaan. "Ai, hei, pikkusisko", hän sanoi vaivautuneesti. "Mistä sinä siihen ilmestyit?"
"Samaa voisi kysyä sinulta", Lily sanoi kulmiaan kohottaen.
Sirius vain ravisti päätään. "Se on pitkä tarina. Ja minua väsyttää."
"Pitäisikö sinun mennä kotiisi?" Lily kysyi huolestuneesti. Sirius vilkaisi häntä huvittuneesti hymyillen.
"Ai", Lily tajusi seuraavaksi. "Sinä haluat Ariannan. Hyvä on, minä noudan hänet sinulle - " tyttö katosi eteisestä, ennen kuin Sirius ehti sanomaan sanaakaan. Sirius huokaisi väsyneesti ja painoi taas päänsä käsiinsä.
Ei kestänyt kauan, ennen kuin hän tunsi jo tutun käden kosketuksen olkapäällään. Arianna, hän tajusi kiitollisena. Sitten Arianna olikin jo polvillaan lattialla hänen vieressään ja kietoi käsivarsiaan hänen ympärilleen. Sirius veti syvään henkeä ja antoi itsensä hukkua siihen tuttuun tuntemukseen, jonka Ariannan näkeminen aina he

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #4 : Maaliskuu 01, 2007, 13:04:48 »
5.osa - (nimetön)
7.7.1978

Sirius ei kertonut muille Kelmeille vierailustaan Reguluksen luona ja koska poika vaikutti haluavan unohtaa koko asian, kunnioitti Arianna hänen toivomustaan ja pysyi myöskin vaiti. Kelmit eivät voineet kuin ihmetellä, miksi Sirius oli äkkiä muuttunut kovin hiljaiseksi ja vakavaksi, ikään kuin häntä olisi vaivannut jokin. James oli usein yrittänyt ottaa asiaa puheeksi, mutta Sirius ravisti kaikki utelut sivuun yhdellä päänpudistuksella ja leveällä hymyllä, joka kaikessa kelmimäisyydessään ja ilkikurisuudessaan ei voinut mitenkään olla aito. Ensin James oli ollut huolissaan Siriuksesta, mutta vähitellen hän oli alkanut tulla siihen tulokseen, että oli ongelma mikä tahansa, Sirius selvittäisi sen kyllä itsekin. Niin poika aina teki.
"Ongelma vain on siinä", James sanoi Lilylle istuessaan tytön huoneen sängyllä sylissään sulkakynä ja pergamenttikäärö. "Että Anturajalka selvittää asiansa vähän liian hitaasti. On turhauttavaa asua samassa asunnossa sellaisen ihmisen kanssa, jonka päätarkoitus elämässä tuntuu nykyään olevan hukuttaa itsensä suihkuun."
Lily hymyili myötätuntoisesti. Tyttö istui sängyllään jalat ristissä ja selkä seinää vasten yrittäen kurkkia Jamesin olkapään ylitse pojan sylissä olevan pergamentin suuntaan. Pergamentti oli täysin tyhjä ja tulisi todennäköisesti olemaan vielä pitkään, Lily ajatteli väsyneesti kääntäessään katseensa kohti seinällä roikkuvaa, neliönmallista kelloa. Se oli puoli kaksi iltapäivällä. He olivat istuneet lukkiutuneena Lilyn huoneeseen jo yli puolitoista tuntia yrittäen saada paperille edes jonkinlaisia hääsuunnitelmia. Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty - kumpikin heistä oli niin väsynyt, että ajatteleminen tuntui vaikealta, minkä lisäksi Ariannan huoneesta kuuluva epämääräinen puhe keskeytti heidän ajatuksensa vähän väliä. Äänistä päätellen Arianna oli keskellä kiivasta väittelyä jonkun kanssa. Kyseessä ei kuitenkaan voinut olla Sirius, sillä Jamesin mukaan Sirius oli pysynyt huoneessaan koko päivän, eikä todennäköisesti tulisi sieltä aivan pian ulos.
"Kaikilla on joskus hankalia kausia", Lily huomautti yrittäen saada Jamesin mielialan kohenemaan. "Jopa Siriuksella, vaikka hän muuten onkin oikea hyvän itsetunnon ihmelapsi."
James nyökkäsi mietteliääseen sävyyn. "Minä vain toivon, että hän kävisi sen huonon kautensa lävitse jossakin muualla kuin meidän suihkussamme. Vesikään ei ole ilmaista, tiedäthän - "
"Sinä kuulostat ihan minun äidiltäni", Lily sanoi irvistäen.
"Enkä kuulosta!"
"Kylläpäs", Lily ilmoitti terävästi äänessään sävy, joka kieli, että asia oli ehdottomasti loppuunkäsitelty. James kätki huokauksensa ja loi vielä viimeisen silmäyksen Lilyn punaisten hiusten verhoamiin kasvoihin ennen kuin käänsi taas katseensa sylissään olevaan auttamattoman tyhjään pergamenttiin, jonka yläreunaan oli kirjoitettu Lilyn pienellä, seittimäisellä käsialalla päivämäärä 31.10.1978.
"Me voisimme yksinkertaisesti vain karata", James ehdotti toiveikkaasti. "Ja mennä Siperiassa naimisiin."
Lily loi häneen tuomitsevan katseen. "Siperiassa on kylmä."
"Bahamasaarilla sitten."
"Älä edes yritä sitä, James Potter", Lily tokaisi varoittavaan sävyyn. Tyttö ojensi päättäväisesti kätensä ja nykäisi pergamentin ja sulkakynän Jamesin sylistä omiin käsiinsä alkaen piirtää ajatuksissaan kukkasia pergamentin kulmaan. Katse smaragdinvihreisiin paperikukkasiinsa liimautuneena Lily jatkoi puhettaan. "Sinä itse suostuttelit minua suurimman osan kouluvuosistamme menemään kanssasi naimisiin, joten saat myös luvan järjestää kunnon häät. Eikä vastaväitteitä."
"Nyt minä tiedän, miltä Redistä tuntui", James mutisi niin hiljaa, että Lily erotti vain hänen äänensä, ei hänen sanojaan. Tyttö vilkaisi häntä epäluuloisesti, ennen kuin kiinnitti taas kaiken huomionsa pergamenttiinsa..
"Sinä et edes tiedä, mitä sinä haluat", James sanoi hieman epätoivoisesti.
"Minä haluan kunnon häät", Lily tokaisi päättäväisesti.
James huokaisi. Hän oli aina sanonut, että ei tulisi koskaan ymmärtämään Siriuksen häitä kohtaan tuntemaa vastenmielisyyttä, mutta istuessaan jo toista tuntia Lilyn huoneessa saamatta minkäänlaisia hääsuunnitelmia valmiiksi hän alkoi omalla tavallaan tajuta, mitä Sirius oli tarkoittanut sanoessaan, että häät olivat hyvän miehen kuolema. Hän ei ollut enää lainkaan varma siitä, selviäisikö hengissä lokakuun viimeiseen päivään asti.
Ja siitäkin hän saattoi syyttää vain itseään, hän ajatteli jurosti. Hän olisi voinut ehdottaa, että he menisivät naimisiin vaikka joulukuussa. Tai seuraavana kesänä. Mutta lokakuussa... James korjasi väsyneesti silmälasiensa asentoa nenällään ja oikaisi asentoaan Lilyn sängyllä. Hänen jalkansa olivat puuduksissa.
"Sinä varmaan haluat Ariannan ja Cinnamonin morsiusneidoiksesi?" James arvasi yrittäen parhaansa mukaan saada heidän hääsuunnitelmansa edistymään edes jollakin tavalla.
Lily nyökkäsi naurahtaen samalla kuin olisi pitänyt Jamesin kysymystä jollakin tasolla ääliömäisenä. James kiristeli hampaitaan.
"Totta kai minä haluan heidät mukaan. Eri asia, kuinka hyvä ajatus se loppujen lopuksi on", Lily lisäsi vino hymy huulillaan. "Ria aiheuttaa kuitenkin hankaluuksia, kun yritän valita morsiusneitojen pukujen väriä."
James virnisti. "Ainahan me voimme laittaa Siriuksen tukkimaan hänen suunsa. VERBAALISESTI, siis", poika jatkoi hätäisesti nähdessään Lilyn kasvoille kohonneen lievästi pahoinvoivan ilmeen.
Lily pudisti päätään itsekseen. Hän avasi suunsa sanoakseen, mitä mieltä oli Jamesista ja pojan sanoista, mutta ennen kuin hän ehti muotoilemaan ainuttakaan kunnollista lausetta, oli hänen huoneensa ovi jo lennähtänyt auki varsin rajulla liikkeellä paljastaen takaansa Ariannan järkyttyneet, kalvakaksi valahtaneet kasvot.
"Minä olen kuollut", Arianna paukautti, ennen kuin Lily ehti kysymään, mikä tytöllä oli hätänä. "Tom oli äsken käymässä."
"Knightsdale?" James varmisti. Arianna nyökkäsi. "Ja mitä hän halusi?"
"Minun harjoitukseni alkavat tänä iltana. Voi pahus, minun harjoitukseni alkavat tänä iltana! Merlin - minä tarvitsen Siriuksen - " Arianna pyörähti kannoillaan ja katosi taas huoneen ovelta. Lily ja James kuulivat hänen kiireisten askeleidensa katoavan olohuoneen suuntaan.
Lilyn oli vaikeaa pidätellä hymyään, kun tyttö kääntyi katsomaan Jamesia. "Miksi ihmeessä hän ylipäätäänsä TULI meidän luoksemme?"

Ariannan oli vaikeaa uskoa, että Rapakon Palloseuran huispausharjoitukset todella alkaisivat sinä iltana. Oli kuin hän olisi astunut sisälle uneen, tai pois sellaisesta, hän ei osannut itsekään sanoa, kummasta ilmiöstä oli kyse - joka tapauksessa hän tunsi olonsa uskomattoman epätodelliseksi. Huispaus oli aina ollut jotakin sellaista, mitä hän oli halunnut tehdä, mutta mitä hän ei ollut suunnitellut vakavissaan, koska hän ei kerta kaikkiaan ollut tarpeeksi hyvä. James oli häntä miljoona kertaa parempi, oli aina ollut, eikä Arianna voinut kuin ihmetellä sitä, millä kyvyillä hän oli ylipäätäänsä päässyt joukkueeseen.
Ariannan ajatukset olivat niin hajalla, että hänen oli vaikeaa saada itseään tarpeeksi kootuksi ilmiintymistä varten. Hieman vapisten hän lopulta kuitenkin ilmiintyi Siriuksen, Jamesin ja Remuksen asunnon olohuoneeseen, joka hänen onnekseen oli tyhjä. Hän käännähti nopeasti kannoillaan paikallaan sohvan edessä ja iski jalkansa sohvan kulmaan.
"Helvetti", hän kirosi kääntyen mulkoilemaan sohvaa ikään kuin olisi voinut tappaa sen pelkällä katseellaan - jos sohvaa oli ylipäätäänsä mahdollista tappaa, Arianna ajatteli huvittuneesti. Hän oli todellakin sekoamassa.
Hän vaelteli hetken aikaa ympäri Kelmien asuntoa tehden ensin pikaisen vierailun Siriuksen huoneessa. Tultuaan siihen tulokseen, että poika ei ollut paikalla Arianna suunnisti kulkunsa seuraavaksi loogisimpaan vaihtoehtoon, eli keittiöön. Onnekseen hän saikin nähdä Siriuksen istumassa keittiön pienen pöydän ääressä edessään muki jotakin nestettä, joka savusi varsin epämääräisesti.
Sirius ei ollut yksin. Suureksi yllätyksekseen Arianna näki pöydän ääressä hintelän, äitelän vaaleanpunaiseen kesämekkoon pukeutuneen tytön, jonka olkapäille ulottuvat vaaleat hiukset oli sidottu kireälle palmikolle. Pienen hetken ajan Arianna ihmetteli, kuka tyttö oikein oli ja mitä tekemistä Siriuksella oli tämän kanssa, mutta sitten tyttö kuuli hänen tulonsa ja kääntyi ympäri. Kasvoista ja hymystä oli mahdotonta erehtyä; Admire Speir.
"Hei, Admire. Sirius", Arianna tervehti jättäen paikkansa keittiön ovensuussa. Hän harppoi huoneen poikki ja istui Siriuksen syliin paremman istuimen puutteessa - Admiren lukuisat kassit olivat vallanneet huoneen ainoan vapaan tuolin.
Arianna kääntyi suutelemaan Siriusta nopeasti huulille ja käänsi sitten katseensa takaisin Admireen, joka väänteli käsiään sylissään syvästi ahdistunut ilme sinisissä kauriinsilmissään. Admiren kasvot punoittivat aavistuksen verran, Arianna pani merkille ja ihmetteli, oliko tyttö itkenyt. Hänen teki mieli kysyä, mitä Sirius oli sillä kertaa mennyt tekemään, mutta puhtaasta kohteliaisuudesta hän jätti kysymyksen esittämättä ja keskittyi sen sijaan hymyilemään Admirelle myötätuntoisesti.
"Onko jokin hätänä?" hän kysyi mahdollisimman ystävälliseen sävyyn. Ilmeisesti liiankin ystävällisesti, hän päätteli kärsivästi, sillä välittömänä reaktiona hänen sanoihinsa Admire purskahti uudelleen itkuun. Sirius tiukensi käsivarsiensa otetta Ariannan vyötärön ympärillä kuin kiroten häntä äänettömästi siksi, että hän oli saanut Admiren itkemään.
"Se - se on Pete - " Admire parkui suuret silmät vedestä kimmeltävinä. Arianna pidätti huokauksen ja kutsui äänettömästi nenäliinan itselleen viereiseltä pöydältä. Hän nappasi sen lennosta käteensä ja ojensi sen Admiren vapisevaan pieneen käteen.
"Mitä Peter nyt on tehnyt?" Arianna kurtisti kulmiaan alkaen automaattisesti käydä mielessään läpi kaikkia niitä keinoja, joilla Peter olisi voinut Admirea loukata. Pienen hetken ajan hän jopa epäili, että Peter oli jättänyt Admiren, mutta jollakin tapaa ajatus ei vaikuttanut kovin järkevältä ottaen huomioon sen, millä tavalla kaksikolla oli tapana liimautua toisiinsa. Arianna kätki mielikuvan aiheuttaman huvittuneisuutensa taitavasti tutkimattoman ilmeen taakse ja kääntyi katsomaan kysyvästi Siriusta, kun Admire ei näyttänyt kykenevältä vastaamaan hänen kysymykseensä.
Admire ravisti kättään. "Minä kerron kyllä", tyttö puuskahti jokseenkin kärsimättömästi. Rajut nyyhkytykset ravistelivat hänen vaaleanpunaisen kesämekon verhoamia olkapäitään. Admire nielaisi ja yritti koota itsensä.
"Se on kamalaa", tyttö kuiskasi vapisevin huulin pyyhkien kyyneleitä kauriinsilmistään. "Minä en enää tunne Peteriä! Olin hänen luonaan tänään - eikä hän edes puhunut minulle, soitti vain sitä inhottavaa pianoaan - voi Arianna, hän vaikutti niin ahdistuneelta - enkä minä tiedä, mitä minä voisin tehdä - "
Arianna taputteli Admirea lohduttavasti olkapäälle kääntäen samalla katseensa Siriukseen, joka nyökkäsi näyttäen olevan syvien kärsimysten vallassa. Siriuksen silmissä oleva synkeä ilme kieli, että Admire ei ollut liioitellut kertomuksessaan Peterin surkeasta mielentilasta.
"Mitä oikein on tapahtunut?" Arianna kumartui kuiskaamaan Siriuksen korvaan.
Siriuksen suupielet taipuivat ilottomaan hymyyn. "Se on hänen isänsä", poika vastasi vaivautumatta madaltamaan ääntään. "Hän ajaa Matohännän vielä hulluuden partaalle puheillaan - ei, en minä tarkoittanut sitä vakavissani, Admire", Sirius kiirehti lisäämään vaaleatukkaiselle tytölle, joka oli taas alkanut itkeä. Tytön muutenkin punoittavat posket hehkuivat nyt itkun voimasta tummina läiskinä hänen muuten niin vaaleasta ihostaan.
Arianna ja Sirius vaihtoivat paljonpuhuvia katseita keskenään, sitten Arianna liukui Siriuksen sylistä lattialle ja polvistui Admiren tuolin juureen kohottaen katseensa tytön itkunvääristämiin, nukkemaisiin kasvoihin. "Kaikki on hyvin, Admire", Arianna pakotti itsensä sanomaan vakaalla äänellä. "Kaikki on ihan hyvin. Asiat selviävät kyllä."
"M-m-m-m-utta m-m-miten?" Admire itki.
Sirius laski kätensä Admiren olkapäälle. "Tärkeintä tällä hetkellä on se, että sinä hankit teille asunnon, Admire", hän sanoi äänellä, joka ei hyväksynyt vastaväitteitä. Admireen hänen itsevarma äänensävynsä näytti vaikuttavan, sillä tyttö siirsi kädet syrjään itkuisilta kasvoiltaan ja kohotti leukaansa katsoen Siriusta toiveikkaasti.
"Mitä se hyödyttää?" tyttö inisi pyyhkäisten yhden kyyneleen pois silmänurkastaan.
"Paljonkin", Sirius sanoi lujasti. "Peterille on juuri nyt erittäin tärkeää päästä pois kotoa. Vain sinä voit hoitaa asian, Admire."
Admire näytti piristyvän välittömästi Siriuksen sanojen johdosta. Tyttö pyyhki loputkin kyyneleet kasvoiltaan ja alkoi äkkiä säteillä taas tuttuun tapaansa huolimatta siitä, että hänen kasvonsa punottivat ja hänen silmänsä olivat turvonneet. "Oletko sinä sitä mieltä, Siri?"
Sirius näytti olevan tukehtumaisillaan nimityksen kuullessaan. Poika kakisteli hetken aikaa epäterveellisesti ja onnistui sitten nyökkäämään vaikeasti.
"Peterin asiat muuttuvat paremmiksi heti, kun hän pääsee pois isänsä silmien alta", poika vakuutti.
"Voi, Sirius!" Admire lennähti Siriuksen kaulaan niin rajulla liikkeellä, että Sirius horjahti ja lensi selälleen lattialle.
"Ole hyvä vain", poika kähisi työntäessään päälleen kaatunutta Admirea sivuun. Hän alkoi kömpiä ylös lattialta luoden ärtyneitä katseita Ariannaan, joka kohautti olkapäitään tarjoamatta Siriukselle minkäänlaista myötätuntoa. Sirius muotoili huulillaan sanat: 'tästä puhutaan vielä'.
"Anteeksi, Sirius", Admire sanoi nolona noustessaan taas jaloilleen. "Minä vain innostuin niin kovasti. Kuulet, olet tosi kultainen ihminen - ja sinä kanssa, Arianna, meidän pitäisi olla läheisempiä ystäviä - vaikka pian me varmasti olemmekin - no, minä menen tästä etsimään asuntoa, kutsun teidät sitten käymään - "
Admire väläytti Siriukselle ja Ariannalle vielä yhden säteilevän hymyn. Sitten tyttö kaikkoontui vaimeasti poksahtaen tiehensä.

Admiren lähdettyä keittiöön laskeutui epäröivä hiljaisuus, kun sekä Sirius että Arianna yrittivät käsitellä mielessään juuri tapahtunutta. Siriuksesta tuntui, että hän ei ikinä oppisi ymmärtämään, mitä Peter oikein Admiressa näki. Admire oli ylimiellyttämisenhaluinen, ylisuloinen ja yliyllätyksellinen tyttö, jonka mielenliikkeitä oli kerrassaan mahdotonta ymmärtää. Admire oli juuri sellainen ihminen, joka oli syntynyt vain ollakseen kiltti tulevalle aviomiehelleen ja täyttääkseen makuuhuoneensa juuri oikean sävyisillä vaaleanpunaisilla verhoilla. Sirius irvisti. Hän ei ymmärtänyt, miksi joku haluaisi sellaisen tulevaisuudenkuvan - hän itse mieluummin kuolisi, kuin alistuisi sellaiseen. Kun taas James oli parhaillaankin alistumassa sellaiseen kohteluun, Sirius ajatteli tietämättä kunnolla, pitäisikö hänen olla huvittunut vai pahoillaan Jamesin puolesta.
"No", Arianna aloitti rikkoen heidän välillään leijuvan hiljaisuuden. Tyttö veti itselleen tuolin ja lysähti ilmeisen järkyttyneenä istumaan. "Sepä oli mielenkiintoinen kokemus, vai mitä, SIRI?"
Sirius mulkaisi tyttöä pudistellessaan päätään. "Minä sitten en ikinä opi ymmärtämään Admire Speiriä."
"Ymmärrät sinä paremmin kuin minä", Arianna vakuutti ojentaessaan kätensä Siriukselle. "Sinä sentään tiedät, mistä tuossa äskeisessä oli kyse."
Sirius nyökkäsi hieman epävarmasti ja vajosi tuolille Ariannan viereen. "Sillä oli jotakin tekemistä Matohännän kanssa", poika mutisi. "Kyllähän sinä tiedät. Matohännästä on tullut outo ja kaikkea. Ja kun Matohännästä tulee outo - "
" - Admiresta tulee epätoivoinen", Arianna lopetti lauseen hänen puolestaan. Tyttö pudisteli päätään osittain järkyttyneenä, osittain ihailevasti. "Ainakin hänet on helppo tehdä iloiseksi."
"Minulla ei ole enää tämän jälkeen pienintäkään intoa tehdä häntä iloiseksi", Sirius murahti hieroen merkitsevästi toista käsivarttaan, joka oli jäänyt hänen alleen hänen lennähtäessään Admiren painon voimasta lattialle. "Hän melkein mursi minun selkäni. Inha tapa kiittää jotakuta. Eikä hän muutenkaan ole ensimmäinen ihminen, jonka alle minä haluaisin päätyä."
Arianna yskähti. "Ehkä meidän on paras vaihtaa puheenaihetta, Siri-kulta."
"Käytä tuota nimeä vielä kerran ja pidän omakätisesti huolen siitä, että et elä ensimmäiseen huispauspeliisi saakka", Sirius varoitti. Pojan sanoista Arianna muisti äkkiä Thomas Knightsdalen ja ensimmäiset harjoituksensa Rapakon Palloseurassa. Hän käänsi jännittyneenä katseensa käsiinsä, jotka oli tavallista kylmemmät ja kalpeammat, aivan kuin hänen verensä ei olisi kiertänyt kunnolla.
"Kaikki hyvin, Ria?" Sirius kysyi varovasti. "Näytät jotenkin... pahoinvoivalta."
Arianna havahtui hätkähtäen ajatuksistaan ja pakotti itsensä väläyttämään Siriukselle tavanomaisen säteilevän hymynsä. "Kaikki hyvin", tyttö vahvisti nyökäten. "Olen vain vähän hermostunut. Tom kävi käymässä ja - "
"Knight?" Sirius äyskähti, ennen kuin Arianna ehti lopettamaan lausettaan.
Arianna katsoi poikaa ärtyneenä. "KnightsDALE, tarkalleen ottaen. Ja ei, minulla ei ole meneillään mitään tulista suhdetta hänen kanssaan, jos sitä epäilit."
"En minä - " Sirius aloitti.
" - koska siinä tapauksessa minunkin olisi ryhdyttävä miettimään, onko sinulla jotakin meneillään Admire Speirin kanssa", Arianna täydensi rauhallisesti kohottaen samalla leukaansa. "Hän lensi aika epäilyttävästi sinun syliisi äsken, tiedäthän."
Sirius virnisti. "Älä pelkää. Minulla ei ole mitään sellaisia tunteita sitä kävelevää tuulihattua kohtaan."
"Kävelevää tuulihattua?" Arianna toisti.
"Unohda koko juttu", Sirius kehotti heilauttaen lauseen kädellään syrjään. Hän korjasi asentoaan tuolillaan ja katsoi Ariannaa tarkkaavaisemmin. "Mitä Knight halusi?"
"Knightsdale, edelleen", Arianna korjasi kuivasti. "Hän sanoi, että Rapakon Palloseuran harjoitukset alkavat tänään."
"Ja...?"
"Mitä ja?" Arianna tiuskaisi ärtyneenä. "Olen pahuksen hermostunut, ehkäpä?"
Sirius hymyili anteeksipyytävästi. "Meillä miehillä on hidas ajatuksenjuoksu."
"Huomattu on..."
"Oikeaoppinen vastaus olisi itse asiassa ollut 'eikä ole', mutta antaa sen nyt olla", Sirius huokaisi ja ojensi toisen kätensä kietoakseen sen vieressään istuvan Ariannan ympärille. "Hyvin ne harjoitukset menevät, Arianna."
"Mutta minä voin silti olla hermostunut", muistutti Arianna.
"Minä voin tulla pitelemään sinua kädestä, jos haluat", Sirius tarjoutui jalomielisesti.
Arianna pyrskähti.
"Mitä?" Sirius kysyi loukkaantuneena. "Minä olin tosissani!"

Vain muutamaa tuntia myöhemmin Arianna jo seisoi Rapakon Palloseuran ikiomalla huispauskentällä yllään löysät housut ja tummanpunainen t-paita. Hän kannatteli luudanvarttaan olkapäällään ja siirteli painoaan levottomana jalalta toiselle samalla kun odotti, että muut pelaajat tulisivat kentälle. Häntä paleli, niin omituista kuin se olikin - heinäkuun ilta ei ollut vielä edes alkanut viilenemään ja silti Arianna toivoi, että olisi ymmärtänyt ottaa pitkähihaisen paidan mukaan. Cinnamon olisi sanonut, että häntä vain pelotti, mutta toisaalta Cinnamon sanoi monia muitakin sellaisia asioita, jotka varmasti psykologisessa mielessä olivat totta, mutta joilla ei ollut mitään tekemistä Ariannan kanssa. Cinnamon oli myöskin sanonut, että Arianna oli henkilö, joka rikkoi kaikkia psykologisia lakeja.
"En kuitenkaan ihan kaikkia", Arianna mutisi luudanvarrelleen murhaavasti. "Ainakin minua hermostuttaa."
Hän sulki suunsa välittömästi nähdessään pikimustiin vaatteisiin pukeutuneen punatukkaisen miehen ilmestyvän kentän laidalle. Mies lähti kävelemään rennoin askelin Ariannaa kohti, eikä Arianna voinut estää hermostunutta värähdystä. Thomas Knightsdale, hänen huispausjoukkueensa kapteeni.
Tom näytti aivan erilaiselta kuin keväällä Tylypahkassa, tai ehkä Ariannasta vain tuntui siltä, hän ei voinut olla varma. Tom oli paljon pidempi ja myös paljon itsevarmempi, hän näytti jollakin tapaa sillä hetkellä enemmän kapteenilta kuin koskaan aiemmin. Silti hänen silmissään oli edelleen se sama lämmin pilke, jonka Arianna muisti heidän edelliseltä kohtaamiseltaankin. Arianna antoi kasvojensa sulaa hymyyn, kun Tom ehti näköetäisyydelle saakka.
"Hauska nähdä, Bell", Tom tervehti leveästi hymyillen ja kumartui halaamaan Ariannaa nopeasti. Arianna vastasi syleilyyn antamatta hämmennyksensä näkyä kasvoiltaan. Hän oikaisi varttaan irrottautuessaan Tomista ja katsoi nuorta kapteenia pakottaen kaiken itsevarmuutensa ja luottamuksen kykyihinsä kerääntymään yhteen lyhyeen katseeseen.
"Miten koulun loppu sujui?" Tom kysyi ystävällisesti.
Arianna kohautti olkapäitään. "Kuulit varmaan, että Tylyahossa oli ongelmia."
Tom nyökkäsi. "Olen yllättynyt siitä, että kenellekään ei käynyt pahemmin."
"Niin minäkin." Arianna hiljeni. Toukokuun viimeinen päivä oli päivä, jota hän ei halunnut ajatella. Hän kiirehti vaihtamaan puheenaihetta. "Missä toiset ovat?"
"Myöhässä", Tom vastasi synkästi naurahtaen. Mies ei näyttänyt mitenkään huolestuneelta asian vuoksi. "Se on perinne. Kukaan ei tule ajoissa Rapakon Palloseuran harjoituksiin lukuunottamatta minua. Sinä olet ilmeisesti poikkeustapaus."
"Tai säännöistä tietämätön", Arianna virnisti. "Mutta muistan asian kyllä ensi kerralla."
"Sitä minä pelkäsinkin", Tom ähkäisi.
Heidän välilleen laskeutui hiljaisuus. Arianna mitteli katseellaan jalkojensa juuressa levittäytyvää vihertävää nurmikkoa. Hän antoi luudanvartensa pudota harteiltaan nurmikolle ja jäi katselemaan sen täydellisesti muotoiltua vartta ja hieman epäsiististi sojottavia varpuja, joita hän ei ollut ehtinyt siistimään.
"Tähdenlento 360, vai mitä?" Tom kysyi yllättäen.
"Minun luutani, vai? On se", Arianna vahvisti ja kohotti taas katseensa Tomin kasvoihin. Mies hieroi leukaansa mietteliäästi.
"Se on varmaan sitten viimeinen sitä erää", mies totesi jokseenkin surullisesti. "Tähdenlentojen valmistaminen on lopetettu."
"Mitä?" Arianna huudahti kääntyen katsomaan luudanvarttaan, joka oli palvellut häntä ja Rohkelikon huispausjoukkuetta uskollisesti viimeisten kahden vuoden ajan.
Tom nyökkäsi. "Yhtiö lopettaa. Komeetat pieksevät sen tai jotakin ja - HEI, ETANAT, TÄNNE!" viimeiset sanansa mies osoitti Rapakon Palloseuran auttamattomasti myöhässä oleville jäsenille, jotka olivat juuri ilmestyneet huispauskentän laidalle ja lähtivät kävelemään heitä kohti.
Arianna tunsi yllättäen itsensä hyvin pieneksi. Hän oli lyhin ja varmasti myös nuorin joukkueen jäsenistä; muut Rapakon Palloseuran pelaajat näyttivät häneen verrattuna kovin aikuisilta ja itsevarmoilta. Varmaa oli ainakin se, että kukaan heistä ei pelannut ammattihuispausta ensi kertaa.
"Oli jo aikakin", Tom pihisi, kun joukkueen jäsenet viimein ehtivät heidän luokseen. "Olette myöhässä."
"Tiedetään, pomo", ahavoituneen näköinen, auringon vaalentama nuori mies tokaisi hyväntuulisesti. Mies oli Tomia päätä pidempi ja kannatteli olkapäällään luudanvartta, jonka Arianna tunnisti oitis uusimmaksi Komeetaksi. "Et voinut tosissasi odottaa, että olemme ajoissa ja - hei, onko tämä se sinun uusi tyttösi?"
"Uusin PELAAJANI, Fowler. Älä unohda, että minä olen varattu", Tom oikaisi. "Fowler, tässä on Arianna Bell, meidän uusin jahtaajamme. Arianna, Andrew Fowler. Lyöjä."
Arianna ojensi kätensä miehelle tervehtien tätä lyhyellä nyökkäyksellä. Sitten Tom jo pyöräyttikin hänet muun joukkueen puoleen.
"Vasemmalta oikealle: Rosemary Blanks, jahtaajakollegasi. Pitäjä Winston Robertson, etsijä Oliver Law, sekä jahtaaja Forget-Me-Not Blacklock, jota on helpompaa kutsua sukunimeltä, etunimi on yksinkertaisesti liian monimutkainen, eli en suosittele sinua käyttämään sitä", Tom esitteli lyhyesti ja taputti sitten käsiään yhteen. "No niin, nimenhuuto ohitse. Kaikki luudille niin kuin olisitte jo!"
Arianna kahmaisi luudanvartensa jännittyneesti käsiinsä ja heilautti itsensä sen selkään.

"Millaista oli?" Sirius kiirehti kysymään, kun Arianna puolentoista tunnin kuluttua palasi takaisin Kelmien asunnolle, minne Lily ja Cinnamon olivat jo ilmestyneet viettämään iltaa. Arianna kohautti olkapäitään antaen samalla viittansa pudota lattialle koviakokeneen luudanvartensa päälle. Hän ei halunnut ajatella - ei ainakaan huispausta.
"En ole ikinä tuntenut itseäni niin surkeaksi", Arianna mumisi puoliääneen yrittäen ohittaa eteisen oviaukossa seisovan Siriuksen. Poika ei kuitenkaan siirtynyt minnekään.
"Tuota - " Arianna osoitti merkitsevästi olohuoneen suuntaan. "Minä vähän niin kuin yritän päästä teidän olohuoneeseenne."
"Aina voi yrittää", Sirius ilmoitti . Poika ojensi kätensä ja tarttui lujalla otteella Ariannaa kiinni olkapäistä. "Et sinä voinut olla niin huono kuin väität."
"Mutta minä olin", Arianna väitti vastaan nykäisten itsensä irti Siriuksen otteesta. Hän ei halunnut ajatella huispausta ja vielä vähemmän hän halusi puhua asiasta. Sulkiessaan silmänsä hän saattoi edelleen nähdä sen kaiken silmiensä edessä - Rapakon Palloseuran huispauskentän ja joukkuetoverinsa, jotka olivat enemmän taiteilijoita kuin urheilijoita. Hän näki mielessään etsijä Oliver Lawn, joka oli kuin kasvanut kiinni luudanvarteensa sujahtaessaan Ariannan ohitse helposti, napaten siepin otteeseensa näppärämmin kuin James Potter ikinä. Hän näki Winston Robertsonin ilmeen, kun pitäjä oli torjunut taas kerran yhden Ariannan aivan liian veltoista heitoista. Tom ei ollut sanonut mitään, mutta silti Arianna oli aavistanut, että mies oli ollut pettynyt häneen. Ja kuinka voisi olla olematta? Arianna ei ollut mitään maajoukkuetasoa.
"Sinä vain kuvittelet, Arianna", Sirius sanoi järkevästi laskien toisen kätensä Ariannan poskelle.
Arianna ravisti päätään. "Ne tyypit voisivat yhtä hyvin pelata maajoukkueessa! Ja minä sain puolentoista tunnin aikana tehtyä yhden vaivaisen maalin. Yhden!"
"Ei se mitään tarkoita - "
"Tarkoittaa se! Minun ei olisi ikinä pitänyt alkaa pelata huispausta! Minun olisi pitänyt alkaa auroriksi", Arianna äyskähti ristien käsivartensa puuskaan rinnalleen.
Sirius hymyili surullisesti. Poika astui askeleen lähemmäs ja yritti kietoa käsivartensa vastustelevan Ariannan ympärille. "Sinä odotat itseltäsi liikoja, Bell", poika mutisi hänen korvaansa. "Ei kukaan odota sinun olevan maajoukkuetasoa heti ensimmäisissä harjoituksissa."
"Minä odotan", Arianna kuiskasi.
Sirius nyökkäsi tiukentaen otettaan hänen vyötäröltään. "Sinusta vain tuntui oudolta, siinä kaikki", poika sanoi lohduttavasti ja epäluonteenomaisen rauhoittavasti. Hän ei ollut todellakaan tottunut lohduttamaan ihmisiä ja silloinkin kun hän teki niin, hän yleensä käytti muita keinoja kuin puhumista. Nyt hänellä ei ollut kuitenkaan muita apukeinoja kuin sanansa. "Olit vieraassa paikassa", hän jatkoi järkevästi. "Vieraiden ihmisten keskellä. Totta kai se vaikuttaa sinun pelaamiseesi!"
Sirius piti pienen tauon ja hymyili sitten Ariannalle vinosti. "Minun olisi ilmeisesti sittenkin pitänyt olla paikalla pitelemässä sinua kädestä."
"Älä edes kuvittele sitä, Sirius", kiivastui Arianna. "Minä osaan kyllä pelata huispausta ihan itsekin!"
"Siinä näet! Siinä on vain kyse asenteesta", Sirius virnisti voitonriemuisesti. Sitten hän vakavoitui. "Etkä sinä voi väittää pelkuriksi sellaista ihmistä, joka haluaa taustatukea elämänsä vaikeimpiin koitoksiin. Siinä tapauksessa minäkin olisin pelkuri."
"Miten niin?"
"Jos minut kutsutaan Auroriakatemian pääsykokeisiin, odotan, että sinä tulet pitämään minulle seuraa", Sirius sanoi tyynesti. "Tällaisina aikoina meidänlaistemme ihmisten täytyy vain pitää yhtä."
Arianna joutui hämilleen. Hän ei ollut tottunut Siriuksen vakavampaan puoleen, ei tällaisina hetkinä. "Miksi sinä sitten et tee niin?" tyttö pakottautui kysymään tavanomaisen pistävään sävyynsä. "Et ole kertonut toisille Reguluksesta, jos muistat."
"Se ei ole heidän asiansa", Sirius sanoi rauhallisesti, ilmeenkään värähtämättä pojan kasvoilla. "Mutta kerron heille kyllä. Kunhan - "
"Kunhan menet tapaamaan häntä uudelleen?" Arianna vitsaili. Yllätyksekseen hän sai kuitenkin nähdä Siriuksen nyökkäävän. "Et voi olla tosissasi? Sinä aiot mennä tapaamaan häntä uudelleen?"
"Anturajalka aikoo mennä tapaamaan ketä uudelleen?" Remuksen ääni kysyi Siriuksen selän takaa. Sirius käännähti ympäri kohottaen katseensa Remukseen, joka seisoi vähän matkan päässä toinen käsi Cinnamonin pienessä kädessä.
"En yhtään ketään", Sirius valehteli sukkelasti. Hän kääntyi vaivautuneena katsomaan Ariannaa. "Mennäänkö olohuoneeseen?"

James heräsi seuraavana aamuna Siriuksen huoneesta kantautuviin epämääräisiin ääniin, jotka kuulostivat uhkaavasti siltä, että joku oli tukehtumaisillaan. Jamesin ensimmäinen arvaus oli, että joku Siriuksen entisistä tyttöystävistä oli syöksynyt kostoretkelle, mutta sitten hän kuuli kyseisen vierailijan puhuvan. Ääni oli korkea, mutta siitä huolimatta selvästi miehen ääni - ja se kuului Peterille.
Vielä puolittain unessa James kömpi ylös sängystään ja raahautui käytävän poikki Siriuksen huoneen ovelle. Hän pysähtyi koputtamaan lyhyesti ja työnsi sitten oven auki.
"Sarvihaara", joku kähähti huoneen hämäristä. "Kiva - että - tulit - "
James astui peremmälle kelaten samalla mielessään kaikkia niitä vaihtoehtoja, jotka olisivat voineet saada Siriuksen moisen järkytyksen valtaan. Lopulta hän tuli siihen tulokseen, että ei oikeastaan halunnut tietää - mutta juuri silloin hänen silmänsä paljastivat sängyllä istuvan Siriuksen, joka hieroi kurkkuaan kärsivän näköisenä.
"Yrittikö Matohäntä kuristaa sinut?" James paukautti ymmällään kääntäen katseensa Peteriin, joka istui Siriuksen kirjoituspöydän ääressä kasvot vähintäänkin yhtä punaisina kuin Lilyn hiukset. James pakottautui työntämään mieleensä pyrkineen Lilyn kuvan sivuun ja keskittyi kokonaan ystäviinsä.
"Se oli vahinko", Peter mutisi nolona. "Minä vain... kiitin häntä."
Sirius mulkaisi poikaa hieroen edelleen kaulaansa. "Minä alan saada tarpeekseni Matohännästä ja Matohännän tyttöystävästä", poika pihahti. "Ensin Admire melkein murtaa minun selkäni taklaamalla minut lattialle. Ja nyt Matohäntä yrittää tappaa minut."
"Minä sanoin jo, ei se ollut tarkoitus!"
James hymyili vinosti. "Haluaisiko joku selittää ihan alusta asti?"
Sirius huokaisi. "Kaikki alkoi siitä, kun minä nukuin mukavasti. Sitten Matohäntä ilmestyi paikalle - "
" - kiittämään häntä", Peter täydensi jo hieman itsevarmempaan sävyyn. "Koska hän hankki minulle asunnon."
"Sinä teit MITÄ?" James käänsi ällistyneenä katseensa Siriukseen, joka kohautti harteitaan jurosti.
"En se minä ollut, vaan Admire."
"Mutta Admire ei olisi tehnyt sitä ilman sinua", muistutti Peter.
Sirius liikahti sängyllään vaivautuneesti tavalla, joka kieli, että häntä ei kiinnostanut puhua enempää ystävänpalveluksistaan. James nyökkäsi ymmärtävästi ja jätti aiheen sikseen - hän tiesi aivan hyvin, että tuonkaltainen käytös oli osa Siriuksen persoonallisuutta. Sirius saattoi olla omahyväinen ja itserakas useammin kuin joka toinen päivä, mutta mitä tuli hänen ystäviensä auttamiseen, hän ei mielellään puhunut koko asiasta.
"Joka tapauksessa", Sirius jatkoi vetäen syvään henkeä. "Minä tavallaan autoin Peteriä ja hän halusi kiittää minua. Kuristamalla minut kuoliaaksi."
"Se oli itse asiassa halaus."
"Niin varmasti", murahti Sirius. "Minä ymmärrän kyllä oikein hyvin, jos sinä ja Admire liimaudutte toisiinne tuolla tavalla, vaikka itse nimittäisinkin sitä lähinnä epäterveelliseksi. Mutta Matohäntä, miehet EIVÄT halaa toisiaan tuolla tavalla, elleivät he ole kuolemanvaarassa tai tuliviskin vaikutuksen alaisina. Sinä melkein katkaisit minun niskani."
"Anteeksi", Peter mumisi painaen päänsä..
"Älä turhaan pyytele anteeksi", James neuvoi istuessaan Siriuksen sängyn reunalle. Hän pörrötti väsyneesti hiuksiaan ja virnisti Peterille. "Kyllähän sinä tiedät, että Anturajalka on tottunut rajuihin huomionosoituksiin."
"Ja mitähän tuo on tarkoittavinaan?" jupisi Sirius.
"Ei mitään erikoista", James myhäili kääntyen taas Peterin puoleen. "Milloin sinä aiot muuttaa, Matohäntä?"
Tyytyväinen hymy levisi Peterin punoittaville rotankasvoille. "Kolmen päivän kuluttua."
James nyökkäsi mietteliäästi. Oli hyvä, että Peter pääsisi pois kotoaan, hän ajatteli - sen saattoi nähdä jo Peterin olemuksesta. Viime päivien ajan vallassa ollut lysähtänyt, hiiviskelevä Peter oli taas häipynyt sen itsevarmemman, kelmimäisemmän version tieltä. Teki hyvää nähdä Peter omana itsenään, James totesi tyytyväisesti mielessään. Hän avasi suunsa onnitellakseen Peteriä -
"Hei, kaverit", Remuksen ääni huikkasi Siriuksen huoneen ovelta. "Teidän kannattaisi siirtyä keittiön puolelle! S.U.P.E.R-lautakunnan pöllöt ovat tulleet."

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #5 : Maaliskuu 01, 2007, 13:08:09 »
6.osa - Tulevaisuudenkuvat paljastuvat
8.7.1978

James syöksähti ulos Siriuksen makuuhuoneesta kohti keittiötä onnistuen samalla melkein taklaamaan Siriuksen huoneen ovensuussa edelleen seisoskelevan Remuksen, joka ehti vain vaivoin heittäytymään syrjään hänen tieltään. Hän ei jäänyt pyytelemään anteeksi, vaan säntäsi täyttä vauhtia keittiöön kannoillaan Sirius, joka oli äkisti unohtanut täydellisesti Peteriä kohtaan tuntemansa suuttumuksen.
"Pöllö minulle", Sirius hoki maanisesti tarratessaan keittiön ovenkarmiin saadakseen vauhtinsa hidastetuksi. "Pöllö minulle - pöllö minulle - "
Sirius vaikeni kuin ristiinnaulittuna lukitessaan katseensa keittiön pöydän reunalla istuviin pöllöihin. Kaikki kolme lintua sukivat höyheniään juuri niin arvokkaan näköisinä kuin S.U.P.E.R-lautakunnan pöllöille sopikin. Siriuksen silmät kiilsivät, kun poika lähestyi pöllöjä ja alkoi tutkia niiden koipiin sidottuja kirjeitä, kunnes viimein löysi joukosta itselleen osoitetun, savunharmaan linnun kantaman kirjeen. Hän alkoi irrottaa sitä vapisevin sormin.
James seurasi Siriuksen esimerkkejä ja nappasi itselleen lumivalkoisen tunturipöllön, jonka jalassa olevaan kuoreen oli kirjoitettu pienin, selkein kirjaimin nimi JAMES POTTER. Hetken kuluttua myös huomattavasti rauhallisempi Remus liittyi heidän seuraansa ilmoittaen samalla, että Peter oli ilmiintynyt kotiinsa hakemaan omaa pöllöään. Jamesia asia ei kuitenkaan enää jaksanut kiinnostaa - hänen koko huomionsa oli kiinnittynyt pieneen kirjekuoreen, joka nyt lepäsi hänen käsiensä välissä virallisena ja kohtalokkaana. Tuo yksi kirje sisälsi suuren osan hänen tulevaisuudestaan, hän tajusi jännittyneesti.
"Säästä nuo rituaalit myöhempään, Sarvihaara", Sirius murahti repien kuumeisesti omaa kirjettään auki. Poika kiskaisi kuoren sisältä esille pieneksi taitellun pergamenttiliuskan ja avasi sen turhasta varovaisuudesta välittämättä. James päätti jättää tunteilun myöhempään ja alkoi myöskin avata omaa kirjettään. Sydän hurjasti hakaten hän tuijotti kuoren sisältä paljastunutta pergamenttia. Hän alkoi lukea nälkäisesti pergamentille kirjoitettua tekstiä.

SE USKOMATTOMAN PAHA ERITTÄIN RASKAS-TUTKINNON TULOKSET

Hyväksytyt arvosanat: Upea (U)
Odotukset Ylittävä (O)
Kelvollinen (K)

Hylätyt arvosanat: Surkea (S)
Hirveä (H)
Peikko (P)

JAMES JARRED POTTER ON SAAVUTTANUT:

Jästitieto: P
Loitsut: O
Muodonmuutokset: U
Pimeyden voimilta suojautuminen: U
Taikajuomat: K
Taikaolentojen hoito: K
Taikuuden historia: H
Yrttitieto: O


James luki pergamentin muutaman kerran läpi pystymättä kunnolla edes uskomaan todeksi lukemaansa. Hän ojensi kätensä ja alkoi laskea hyväksyttyjen S.U.P.E.R:eidensa määrää. Yksi, kaksi, kolme... Kuusi. Yksi enemmän kuin mitä Auroriakatemiaan pääsemiseen vaadittiin, James tajusi. Hän tunsi typerän virneen leviävän kasvoilleen, sitten hän jo lennättikin pergamentin lattialle ja kapsahti suoraan Siriuksen kaulaan huutaen samalla jotakin, mistä hän ei itsekään saanut kunnolla selvää. Hänellä oli mahdollisuudet päästä Auroriakatemiaan!
"Sarvihaara, rauha - paikka - " Sirius rauhoitteli lievästi tuskastuneelta kuulostavalla äänellä. Poika taputti Jamesia muutaman kerran olkapäälle ja irrotti sitten päättäväisesti ystävänsä kädet kaulansa ympäriltä. "No niin, istu ALAS!"
James totteli, vaikka olisikin paljon mieluummin juossut muutaman kerran heidän pienen asuntonsa ympäri silkasta helpotuksesta. "Minä en tajua tätä, Anturajalka", hän puuskahti järkyttyneesti. "Minä sain kuusi S.U.P.E.R:ia - "
"Joten?" Sirius kohotti kulmiaan. "Älä vain väitä, että kuvittelit pärjänneesi huonosti!"
"Tietenkään minä en kuvitellut", närkästyi James. "Minä vain - "
"Sitä kutsutaan jännityksen jälkivaikutuksiksi, kaverit", Remus valaisi laskettuaan oman pergamenttinsa käsistään. Huojennus kuvastui pojan ystävällisiltä kasvoilta. "James on pelännyt tätä päivää niin pitkään, että hänen tämänhetkinen mielentilansa vastaa todennäköisesti kymmenen prosentin humalaa."
"Kiitos vain ilmoituksesta", Sirius irvisti. "Siinä tapauksessa meidän on paras toimittaa Sarvihaara takaisin petiin."
"Älä edes kuvittele", varoitti James leveästi virnistellen. "Olen elämäni kunnossa! Itse asiassa olen juuri nyt niin hyvässä kunnossa, että voisin syöksyä McGarmiwan asunnolle ja kosia häntä tuntematta asiasta minkäänlaisia tunnontuskia!"
"Jätä se kuitenkin tekemättä", Remus varoitti tarttuen sanojensa vakuudeksi Jamesia lujalla otteella käsivarresta. "Sinulla on jo yksi kihlattu, jos saan huomauttaa. Ja kaksiavioisuus on rikos."
"Kuka sanoo, että sellaiset lait koskevat hirviä?" Sirius tiedusteli kuivakkaan huvittuneeseen sävyyn.
Remus vain hymyili. "Miten sinun kokeesi menivät, Anturajalka?" poika uteli.
Sirius virnisti heilutellen voitonriemuisesti tulospaperiaan. "Kuusi S.U.P.E.R:ia minullakin", poika sanoi omahyväisesti. "Ei sinänsä mikään yllätys - vaikka siitä tietenkin järkytyin vähän, että itse asiassa läpäisin taikuuden historian - "
"SINÄ MITÄ?" James rääkäisi unohtaen kokonaan hyvän tuulensa. Hän tunsi ilmeensä valahtavan. "Miten sinä muka pääsit läpi taikuuden historiasta ja minä en?"
"Siihen on syynsä, Sarvihaara hyvä", Sirius myhäili tutkien tyytyväisenä kynsinauhojaan. "Sen syyn nimi on Aquarius Lady Bernadotte Casey."
"Ja hän on...?"
"Professori Binnsin isosedän veljenpojan lapsenlapsi sekä koelautakunnan professori Lemenen sisarentytär. Kävin hänen kanssaan ulkona vähän ennen S.U.P.E.R-kokeita", Sirius vastasi itsetietoisesti.
James kohotti kulmiaan. "Sinä kävit ulkona jonkun tytön kanssa Ariannan selän takana?"
"Arianna olisi ymmärtänyt kyllä", Sirius puolustautui selvästi loukkaantuneena Jamesin suhtautumistavasta. "Kaikki on sallittua S.U.P.E.R-kokeiden aikaan."
"Mutta sinä huijasit!"
"Joten?" Sirius pyöritti silmiään tuskastuneena. "Sinua vain ärsyttää, että minä keksin Aquariuksen ensin! Eikä kukaan sitä paitsi voi väittää, että en olisi ansainnut sitä arvosanaa! Aquarius oli oikea piikki lihassa, vielä pahempi kuin Admire Speir, jos saan sanoa - hän kirjoittaa minulle vieläkin ja kysyy, milloin tapaamme uudelleen."
"Etkä sinä ole vaivautunut kertomaan hänelle, että olet varattu?" Remus kysyi typerästi.
Sirius katsoi poikaa alentuvasti. "Ja olisin samalla riskeerannut arvosanani? Älä ole typerä, Kuutamo!"
Remus näytti siltä, että olisi halunnut jatkaa vielä väittelyä, mutta tyytyi kuitenkin vain kohauttamaan olkapäitään tavalla, joka antoi ymmärtää, että Sirius ja Siriuksen logiikka olivat aivan liian monimutkaista ymmärrettävää hänelle. Hän käänsi katseensa oman tulospaperinsa puoleen katsellen jokseenkin tyytyväisenä yhdeksää läpäisemäänsä S.U.P.E.R:ia. Hänen kokeensa olivat menneet juuri niin hyvin kuin hän oli halunnutkin niiden menevän - ainoa ongelma vain oli se, että hän ei voinut olla varma, riittäisivätkö hänen hyvät arvosanansa korvaamaan hänen pienen karvaisen ongelmansa, joka vaikeutti työnhakua melkoisesti.
"Mitä luulette - " Remus aloitti haluten ajatella jotakin muuta kuin tulevaisuudenkuvaansa. "Miten Matohännällä sujui?"

Peter istui lannistuneena keittiön pöydän ääressä ja nojasi päätään käsiinsä. Pöydällä hänen käsivarsiensa välissä lepäsivät hänen S.U.P.E.R-tuloksensa, jotka olivat olleet lähestulkoon sitä, mitä hän oli odottanutkin niiden olevan, mutta jotka siltikään eivät tyydyttäneet häntä - ja vielä vähemmän hänen isäänsä, hän ajatteli kauhunsekaisesti. Totta kai hän oli tiennyt, että hänellä ei ollut mitään mahdollisuuksia saada yhtä hyviä arvosanoja kuin hänen ystävänsä olivat varmasti saaneet, eikä sillä Hienoissa Huispausvarusteissa ollut oikeastaan merkitystäkään. Silti hän tunsi itsensä pettyneeksi. Neljä S.U.P.E.R:ia... Niistäkin kolme oli Kelvollisia ja vain yksi oli Odotukset Ylittävä. Eikä siitäkään oikeastaan voinut olla ylpeä, Peter totesi apeasti mielessään. Taikuuden historian läpäiseminen ei vaatinut mitään suuria velhontaitoja, ainoastaan suunnatonta määrää opiskelemista.
Ennustamisen hylkääminen ei ollut ollut hänelle mikään yllätys. Kuinka se olisi voinutkaan olla, kun hän ei osannut päätellä edes sitä, mitä ruokaa hänen vanhempansa laittaisivat sinä iltana? Myöskään epäonnistumiset loitsuissa tai taikajuomissa eivät järkyttäneet häntä mitenkään erityisen paljon, hänhän oli aina ollut surkea kummassakin. Pimeyden voimilta suojautumisen hän oli sentään hädin tuskin läpäissyt, samoin muodonmuutokset. Kelvollinen ei kuitenkaan ollut mikään aihe ylpeilemiseen, sen Peter tiesi. Ja niin tiesi myös hänen isänsä, tuo ankara, jollakin tapaa hyvin pettynyt mies, joka nyt istui Peteriä vastapäätä pöydän ääressä ja tarkkaili häntä herkeämättä odottaen, että hän uskaltautuisi nostamaan katseensa.
"En tiedä, mitä odotin sinulta, Peter", isä sanoi parhaillaan hyvin raskaalla äänellä. "Ole onnellinen siitä, että hankin sinulle sen paikan Hienoissa Huispausvarusteissa. Auroriakatemiaan ei noilla arvosanoilla pyritä, poika."
Peter nyökkäsi jäykästi. "Olisiko minun sitten pitänyt?"
Isä pärskähti tavalla, joka muistutti etäisesti naurua. "Äitisi olisi varmasti vaatinut sitä, poika", isä sanoi huvittuneesti. Kohottaessaan katseensa Peter näki isänsä itse asiassa hymyilevän. Hymy ei ollut kuitenkaan ystävällinen tai lämmin. Vain katkera ja iloton. "Mutta äitisikään ei ole enää pitkiin aikoihin odottanut sinulta mitään sellaista."
"Sinun ansiostasi vai minun?"
Isä kiersi kysymyksen näppärästi vetäen Peterin koetulokset eteensä. Hän tarkasteli niitä otsa syvissä rypyissä. "Kunnialla ei ole tällaisina aikoina mitään merkitystä, Peter", isä sanoi poikaansa katsomatta ja jatkoi sitten yllättäen: "Oletko puhunut viime aikoina serkkusi kanssa?"
"Leslien?" Peter kysyi yllättyneenä. "En. Miten niin?"
"Kysyin vain", herra Piskuilan vältteli. "Hän varmastikin kertoisi sinulle tarinan, joka saattaisi kiinnostaa sinua. Se saattaisi saada sinut ymmärtämään - jos vain olisit tarpeeksi vahva kuulemaan sen."
Sen sanottuaan isä nousi kömpelösti ylös tuoliltaan ja lähti laahustamaan ulos keittiöstä. Virttyneessä harmaassa aamutakissaan hän näytti kaikkea muuta kuin arvokkaalta, eikä hänen kasvoillaan ollut jälkeäkään entisestä ylpeästä ja kunniakkaasta Harold Piskuilanista, kun hän keittiön ovella kääntyi ympäri ja katsoi Peteriä.
"Se Kelvollinen pimeyden voimilta suojautumisesta oli melkoinen pettymys, poika", herra Piskuilan totesi rauhallisesti. "Ehkä sinua ei ole tarkoitettu sille puolelle ollenkaan?"

Lily oli juuri saanut revittyä auki S.U.P.E.R-lautakunnan lähettämän kirjekuoren, kun eteisestä kuuluva vaimeiden poksahdusten sarja jo paljasti Kelmikolmikon ilmiintyneen tyttöjen asuntoon heidän koetuloksiaan tarkastamaan. Lily ei kiinnittänyt tulijoihin mitään huomiota, vaan keskittyi kokonaan käymään lävitse saavuttamiensa koearvosanojen listaa. Hän oli niin hermostunut, että uskalsi hädin tuskin hengittää; tuntui pahalta ajatella, että hänen tulevaisuutensa riippui lähestulkoon kokonaan yhdestä pienestä paperinpalasta. Hän veti syvään henkeä ja alkoi lukea välittämättä eteisen suunnalta kuuluvasta epämääräisestä kolinasta.

LILY ERICA EVANS ON SAAVUTTANUT:

Jästitieto: U
Loitsut: U
Muodonmuutokset: O
Numerologia: O
Pimeyden voimilta suojautuminen: U
Taikajuomat: O
Taikaolentojen hoito: K
Taikuuden historia: O
Yrttitieto: O


Lily huokaisi helpotuksesta ja antoi tulospaperin pudota vapisevista käsistään takaisin keittiön pöydälle S.U.P.E.R-lautakunnan tunnuksella varustetun kirjekuoren päälle. Hän lysähti väsyneenä tuolille ja painoi päänsä käsiinsä yrittäen rauhoittua, yrittäen saada ajatuksensa taas kulkemaan... hän oli selvittänyt Tylypahkan loistavin arvosanoin, paremmin kuin mitä hän olisi ikinä uskaltanut toivoa... paremmin kuin mitä LUIHUISET olivat uskaltaneet toivoa, hän ajatteli hieman vahingoniloisestikin. Hän tunsi käsiensä vapisevan hillittömästi huolimatta siitä, että hän yritti pakottaa itsensä rauhoittumaan.
"Kaikki hyvin, Lils?" Cinnamon kysyi varovasti keittiön ovelta. Tyttö oli ilmestynyt varoittamatta ovensuuhun kannoillaan Sirius, James ja Remus, jotka kaikki näyttivät aivan liian tyytyväisiltä itseensä. Myös Cinnamon puristi jokseenkin onnellisesti koetuloksiaan.
Lily nyökkäsi varovasti. "Minä vain - "
" - jouduit Sarvihaarailmiön valtaan", Sirius lopetti ymmärtäväisesti Cinnamonin selän takaa.
"Anteeksi kuinka?"
"Unohda koko juttu", Sirius neuvoi huiskauttaen kättään. "Anna kun arvaan: sinä sait vain kaksitoista S.U.P.E.R:ia?"
"Yhdeksän, itse asiassa", Lily oikaisi murhaavaan sävyyn. "Olisi aika hankalaa saada kahtatoista, kun en edes suorittanut niin monta koetta. Miten sinulla meni?"
"Kuusi S.U.P.E.R:ia. Samoin Sarvihaaralla. Kuutamo taas matki minua ja hommasi yhdeksän S.U.P.E.R:ia, Matohännästä kukaan ei tiedä, enkä ole vielä ehtinyt kysymään viehättäviltä asuinkumppaneiltasi, kuinka he menestyivät tämän raskaan koetuksen aikana", Sirius vastasi omahyväisesti työntäen hienovaraisesti yöpukuisen Cinnamonin pois tieltään oviaukosta. Hän harppoi huoneen poikki jääkaapin edessä seisovan Ariannan luokse ja kietoi toisen käsivartensa tytön ympärille napaten samalla toisella kädellään tulospaperin tytön kädestä.
"Hei!" Arianna kiivastui ja yritti ottaa paperin takaisin, mutta Sirius harppasi nopeasti kauemmas piilottaen paperin selkänsä taakse. "Se on minun paperini!"
"Ja nyt se sattuu olemaan minulla", Sirius vastasi huolettomasti huitoen Ariannan vastalauseet sivuun. "PVS - O... Muodonmuutokset - O... Taikuuden Historia - Peikko... Et näköjään opiskellut kunnolla, vai mitä?"
"KUKAAN ei opiskellut kunnolla sitä koetta varten", Arianna vastasi nenäkkäästi. "Vai minkä sinä itse sait? Upean, kenties?"
"Kelvollisen, itse asiassa", Sirius korjasi närkästyneesti.
"MITÄ?"
"Kuulit oikein", James myönsi kärsivään sävyyn. "Hän sai Kelvollisen. Mutta voimme aina lohduttautua sillä tosiasialla, että hän pelasi epäreilua peliä."
"Enkä pelannut!"
"Etkö? Mitä Aquarius sitten oli?"
Sirius katsoi Jamesia hampaitaan kiristellen, mutta käänsi lopulta lannistuneena katseensa takaisin Ariannan tulospaperiin. "Loitsut - Kelvollinen... Taikajuomat - Peikko... joku muukin on näköjään päätynyt Mahiskan inholistalle, vaikka eihän se mikään ihme ollut, kun me taisimme käyttää suurimman osan vuodesta epäasialliseen toimintaan. Näköjään jotakin hyötyä siitä, että minä olen mies - minä sain sentään Kelvollisen, epäilemättä komeahkon ulkomuotoni vuoksi... Jatketaanpa sitten... Jästitieto - Kelvollinen... Taikaolentojen Hoito - O. Miten se on ylipäätäänsä mahdollista?"
"Kaikki meistä eivät kuluta aikaansa syöttämättä kuutamollille siirappia", Arianna tokaisi ylimielisesti.
"Minä tein niin vain sen yhden kerran", puolusteli Sirius.
"Ja sait kaikki kuutamollat kerralla sairaiksi", Cinnamon muistutti.
Sirius vilkaisi tyttöä syvästi loukattu ilme kasvoillaan. "Mitä sinä itse sitten sait?"
"Ai taikaolentojen hoidosta? U:n", Cinnamon vastasi rauhalliseen sävyyn.
"U:N?!"
"Älä kiihdy, Sirius, se on vain arvosana! Taikaolentojen hoito on sitä paitsi ainoa U:ni - yrttitiedon lisäksi. Sain pimeyden voimilta suojautumisesta vain Kelvollisen, vaikka olen harjoitellut mielettömästi - " Cinnamon ravisti päätään pettyneesti.
Remus kiirehti tarttumaan tytön käteen. "Ei kaikkia meitä ole luotu auroreiksi", poika lohdutti. Cinnamon nyökkäsi hieman surullisesti ja kohautti olkapäitään tavalla, joka antoi ymmärtää, että hänen koearvosanoillaan ei ollut väliä; ainakaan sellaisilla koearvosanoilla kuin pimeyden voimilta suojautuminen. Silti Remus saattoi suorastaan aistia tytön pettymyksen.
"Ei pimeyden voimilta suojautumisella ole merkitystä, Cinnamon", Remus sanoi pehmeästi ojentaen kätensä työntääkseen Cinnamonin silmille valahtaneet vaaleat hiukset sivuun. "Ei ainakaan, jos haluat Pyhään - "
POKS.
Remus suorastaan jähmettyi paikoilleen kuullessaan vaimea ilmiintymistä heijastavan äänen viereisestä huoneesta. Hän kääntyi vilkaisemaan ensin keittiön ovelle ja sitten tyttöjen suuntaan. Lily oli jäykistynyt aloilleen kesken liikkeen ja piteli nyt kättään lanteellaan epätietoisena siitä, pitäisikö hänen vetää taikasauvansa esiin vai ei. Remus tiesi erinomaisen hyvin, mitä Lily ajatteli - Kelmit olivat antaneet tytöille luvan ilmiintyä asunnolleen kysymättä ja toisin päin, mutta kenelläkään muulla tuota oikeutta ei ollut.
"Kuka se - " Lily aloitti epävarmasti, mutta jätti sitten lauseensa kesken, ikään kuin ei olisi yksinkertaisesti uskaltanut lopettaa lausettaan.
Ariannan ilme kiristyi. "Jos ne ovat NE - " tyttö ei vaivautunut edes lopettamaan lausettaan, sillä kaikki tiesivät jo muutenkin, mitä hän tarkoitti. Oli suunnattoman väärin, että heidän täytyi edes harkita sitä mahdollisuutta, että kuolonsyöjät olisivat saattaneet löytää heidän asuntonsa ja hyökätä sinne, niin kuin olivat hyökänneet kymmeniin muihin asuntoihin ennen tätä. Siltikään mahdollisuutta ei voinut sivuuttaa, ei tällaisena aikana. Kuin huomaamattaan Arianna veti taikasauvansa esiin vilkuillen vuoroin keittiön ovea, vuoroin Siriusta.
"Jos se on kuolonsyöjä, saat luvan jättää sen minulle", tyttö komensi. Sirius näytti olevan aikeissa protestoida, mutta Arianna vaiensi hänet yhdellä terävällä kädenliikkeellä. "Tämä on minun asuntoni."
Sirius nyökkäsi myrtyneenä sivellen samalla melkein rakastuneesti taikasauvansa kylmää vartta. Kuka tahansa saattoi nähdä, että hänen teki mieli päästä tappelemaan kuolonsyöjiä vastaan, jos ei muuten niin siksi, että hän ei ollut päässyt kiusaamaan ainuttakaan kuolonsyöjää, luihuista tai sukulaistaan moneen päivään ja sellainen kävi aina hänen luonnolleen. Lilyllä taas ei ollut mitään intoa törmätä kuolonsyöjiin sinä aamuna, eikä varsinkaan omalla asunnollaan.

Lilyn toive toteutui, kun taas Sirius joutui pettymään. Juuri kun Kelmit olivat ehtineet kiihdyttää itsensä siihen jännityksen ja hermostuksen väliseen epämääräisen innostuneeseen tilaan, jonka vallassa he olivat aina tappelun aikana harppoi keittiön ovelle mies, joka pelkällä olemuksellaan tuhosi kaikki poikien kuvitelmat loisteliaasta taistelusta kuolonsyöjiä vastaan. Miestä katsellessaan James ihmetteli mielessään, miten ei ollut arvannut - hänen olisi pitänyt tunnistaa tulija pelkistä askelista, olihan hän kuullut ne tuhat kertaa aiemmin ja olisi osannut matkia unissaankin niiden kepeää, ylimielistä sointia vasten kovaa lattiaa. Nuo askeleet kuuluivat epäilemättä aurorille.
James heristi huvittuneesti taikasauvaansa kohottaessaan katseensa keittiön ovensuuhun ilmestyneeseen auroriunivormuun pukeutuneeseen pitkään mieheen, joka osoittautui varsin nopeasti Rediksi.
"Näytätte pettyneiltä", Red kommentoi ensi sanoikseen. "Odotitteko jotakuta muuta? Kalkarosta, kenties?"
"Olisi pitänyt arvata, että se olit sinä", Arianna puuskahti laskien taikasauvansa. "Kukaan ei ole tainnut opettaa sinulle käytöstapojen alkeita?"
"Olin aina kiinnostuneempi aurorikoulutuksesta kuin sellaisesta", Red vastasi välinpitämättömästi kasvoillaan virne, joka sai muutkin laskemaan alistuneesti taikasauvansa. Lily silmäili miestä uteliaasti.
"Mitä asiaa sinulla oli?"
Ilme Redin kasvoilla muuttui oitis lämpimän huvittuneesta kylmän asialliseksi. Mies työnsi kätensä mustan auroriunivormunsa viitan uumeniin ja veti hetken kuluttua esille kolme kaksintaistelevien taikasauvojen sinetillä varustettua kirjekuorta. Hän vilkaisi niiden osoitepuolia kyllästyneesti.
"Neiti Evans, herra Black, herra Potter", hän luetteli ammattimaisesti, ikään kuin olisi toistanut ulkoläksyä. "Lontoon Virallinen Auroriakatemia on valtuuttanut minut toimittamaan teille nämä kirjeet vastauksena lähettämiinne opiskelupaikkahakemuksiin." Mies piti pienen tauon katsoen vakavasti Lilyä, Siriusta ja Jamesia. Sitten hän yllättäen virnisti. "Minun oli tarkoitus jatkaa tuota hienoa puhetta pidempäänkin. Mutta en muista, mitä minun oli tarkoitus sanoa, eli olkaa hyvä - "
Red nakkasi kolmikolle kirjekuoret kumartaen lyhyesti ja perääntyi sitten kiireesti käytävään. "Minä en ole sitten vastuussa noiden kuorien sisällöstä", mies sanoi ilmiselvästi peläten mahdollista kostoa Jamesin ja Siriuksen osalta, mikäli tulos ei olisi heidän mielensä mukainen. "Vauhkomieli oli valitsemassa akatemian jäseniä - samoin Manico Visardo ja joku ministeriön tyyppi - mutta en missään tapauksessa minä."
"Luuletko sinä sitten, että me emme päässeet läpi?" James kysyi kohottaen kulmiaan. "Koska sinun jos kenen kuvittelisi - "
" - luottavan teidän kykyihinne, tiedetään", Red päätti kuivakkaan sävyyn. "Mutta minä en ole enää niin typerä, että luottaisin yhtään mihinkään, ennen kuin kyseinen asia on ehdottoman varma. Ja mikäli olen ymmärtänyt oikein, varmaa ei ole mikään muu kuin kuolema."
Red hymyili Kelmeille ilottomasti ennen kuin kumarsi toistamiseen ja kaikkoontui.

James jäi pyörittelemään Auroriakatemian kirjekuorta kädessään epätietoisena siitä, pitäisikö hänen avata sitä vai ei. Toisaalta hän halusi kuollakseen tietää - hän ei halunnut mitään muuta enempää kuin sitä - mutta jos kirjekuoren sisällä olisi kieltävä vastaus, ei tietäminen olisi ehkä sittenkään kaikkein paras vaihtoehto. Silloin olisi paljon helpompaa vain viivyttää väistämätöntä häviötä, hän mietti jurosti käännellen kirjekuorta kädessään puolelta toiselle.
"No?" Remus hoputti hienovaraisesti, vaikka pojan ääni olikin jännityksestä pingottunut. "Aiotteko te avata niitä kuoria?"
James repi katseensa melkein väkivalloin irti kirjeestään ja vilkaisi Lilyä ja Siriusta, jotka eivät myöskään olleet tehneet elettäkään avatakseen Auroriakatemian kirjeitään. Ohitsekiitävän hetken ajan Jamesista tuntui, että tilanteessa oli jotakin hyvin lopullista. Kohtalokasta. Joku muu olisi saattanut erehtyä pitämään ajatusta naurettavana, olihan kyseessä loppujen lopuksi vain opiskelupaikka, mutta sellaisille ihmisille kuin James ja Sirius tuo yksi opiskelupaikka merkitsi kaikkea. Se heijasti niin monin tavoin kaikkea sitä, mitä he olivat - ja vielä täydellisemmin niitä lukemattomia asioita, joita he halusivat olla. James ei tiennyt, mitä tekisi, jos häntä ei kutsuttaisi Auroriakatemian pääsykokeisiin. Yhtä hyvin hän olisi voinut haudata yhden osan itsestään.
"No voi hyvä Merlin", Arianna päivitteli kireästi. "Tuon kirjeen sisältö ei kuulkaa muutu pätkääkään, vaikka te kuinka parkuisitte ja rukoilisitte, eli voitte ihan yhtä hyvin olla miehiä ja avata ne kuoret!"
"Helppohan sinun on sanoa", Lily mumisi katse edelleen kirjekuoreensa liimautuneena. "Meistä neljästä SINÄ olet se, jolla on jo työpaikka."
"Ja hyvä työpaikka onkin", Arianna aloitti selvästikin aikomuksenaan pitää pitkä luento huispausuran aloittamisen virheellisyydestä. Cinnamonin rauhallisen varoittava katse sai hänet kuitenkin vaikenemaan..
"Anna heidän olla rauhassa, Ria", Cinnamon kehotti. "Olisit itse ihan samanlainen, jos olisit heidän tilanteessaan."
"Nuo eivät ole edes pääsykoetulokset", Arianna kivahti. "Vaan ainoastaan KUTSU pääsykokeeseen."
"Kumpi sinusta on pahempaa?" Remus kyseenalaisti. "Se, että saa mahdollisuuden tavoitella unelmaansa ja epäonnistuu, vai se, että ei saa koskaan edes yrittää?"
Arianna sulki suunsa ja käänsi katseensa lattiaan. Lily väläytti nopean hymyn Remukselle, joka kuittasi hänen kiitollisuutensa yhdellä veljellisellä nyökkäyksellä. Lily irrotti katseensa Remuksesta ja nosti sitten hitaasti kirjeensä kasvojensa tasalle.
Myös James oli alkanut repiä kirjekuortaan auki kädet hermostuksesta vapisten. Hän veti nopeasti kirjeen esille kuorestaan ja taitteli sen auki, ennen kuin ehtisi kyseenalaistamaan ajatusta yhtään enempää. Hänen silmänsä suorastaan ahmivat paperille painetut sanat.

Hyvä herra Potter,

meillä on kunnia ilmoittaa Teille, että olemme käsitelleet hakemuksenne Lontoon Viralliseen Auroriakatemiaan ja päättäneet yksimielisesti kutsua Teidät Auroriakatemian pääsykokeisiin tiistaina 12.7 kello 9.00 alkaen. Ohessa pääsykokeiden tarkka ohjelma, joka sisältää mm. keskustelutuokioita sekä taitojenne, erityisesti pimeyden voimilta suojautumisen taitojen, arviointia. Teitä kehotetaan valmistautumaan huolella ja ilmoittautumaan Lontoon Virallisen Auroriakatemian (Uhristuksenkatu 3, Lontoo) vastaanottotiskille viimeistään kello 8.45. Teidän kuuluu tuoda mukananne täydelliset henkilötietonne ja kouluarvosananne, taikasauvanne sekä fyysisiin harjoituksiin sopivat vaatteet. Lämpimät onnittelumme Teille!
Terveisin,
Manico Visardo
(Yliaurori, Lontoon Virallinen Auroriakatemia)
sekä Auroriakatemian pääsykoe- ja tutkintolautakunta


James tuijotti hetken aikaa paperia osaamatta sanoa sanaakaan. Sitten hän jo tarttuikin vieressään seisovaa Lilyä vyötäröltä ja nosti tytön syliinsä pyörittäen tätä villisti ilmassa. Hän nauroi. Se oli onnellista, vapautunutta naurua; sellaisen ihmisen naurua, joka oli jälleen yhden askeleen lähempänä suuren unelmansa toteuttamista. Hän ei tiennyt, miten päin olisi ollut. Kaikista mieluiten hän olisi vain syöksynyt ulos talosta ja huutanut koko Viistokujalle, että hänet oli kutsuttu Auroriakatemian pääsykokeisiin.
"James", Lily pyysi tukahtuneesti. "Voitko sinä laskea minut alas?"
"Ai - anteeksi - " James kiirehti laskemaan Lilyn takaisin jaloilleen. Lily otti tukea viereisestä pöydästä puristaen edelleen kirjettään kourassaan.
"Minua pyörryttää", tyttö valitti.
James tunsi lehahtavansa punaiseksi. "Ei ollut tarkoitus, minä vain - innostuin -"
"Sinä taisit päästä läpi?" leveästi virnistelevä Sirius arvasi laskiessaan oman kirjeensä pöydälle.
"Ja sinä myös?" päätteli James.
Sirius nyökkäsi kasvoillaan vähintäänkin yhtä onnellinen ilme kuin millaiseksi James sillä hetkellä itsensä tunsi. James antoi paperin pudota käsistään lattialle ja harppasi askeleen eteenpäin halaten Siriusta lujasti. Hän taputti olkapäälle parasta ystäväänsä kiitollisena siitä, että he molemmat olivat saaneet mahdollisuuden unelmansa toteuttamiseen. Vasta sillä hetkellä hän tunsi todella ajatelleeksi sitä, miten hirvittävää olisi ollut, jos Sirius ei olisi saanut kutsua pääsykokeisiin. Hän olisi joutunut menemään omiin kokeisiinsa syyllisyydentuntojen vallassa, ihmetellen mielessään, kuinka hän ikinä voisi olla aurori ilman Siriusta. Jollakin tasolla hän oli aina automaattisesti yhdistänyt Siriuksen aurorihaaveisiinsa.
James irrottautui Siriuksesta ja kääntyi seuraavaksi Remuksen puoleen.
"Onneksi olkoon", Remus sanoi karheasti taputtaen Jamesia selkään. "Tiesin, että saisit kutsun. Eivät ne voisi sinua hylätä."
"Enemmän minua ihmetyttää se, että MINÄ sain kutsun", Sirius pisti väliin jotenkin hämmentyneen näköisenä. "En olisi uskonut, että ne haluavat minua sinne ottaen huomioon sukunimeni ja kaiken - "
"Siinähän se taas nähtiin", James järkeili. "Sukunimi ei merkitse kaikkea edes tällaisena aikana."
Edelleen onnensa kukkuloilla James pyörähti ympäri jakaen lyhyen halauksen sekä Ariannan että Cinnamonin kanssa. Kun hän kääntyi katsomaan Lilyä, katosi hänen ilonsa kuitenkin yhtä nopeasti kuin oli syttynytkin. Lily ei hymyillyt. Tytön vihreissä silmissä ei ollut naurua, ei onnellisuutta, ei minkäänlaista kalpeaa aavistusta, jota olisi voinut hyvällä omallatunnolla voinut kutsua iloksi. Lily tukeutui edelleen keittiön pöytää vasten näyttäen siltä, että olisi voinut pyörtyä millä hetkellä hyvänsä. Samalla hänessä oli sillä hetkellä jotakin kylmää ja kivettynyttä. Jopa hänen aina yhtä eloisat punaiset hiuksensa näyttivät jähmettyneen paikoilleen kesken liikkeen, ikään kuin Lily olisi yllättäen muuttunut jääpatsaaksi uhaten kivettää kaikki muutkin lähellään.
"Lily?" James kysyi huolestuneesti ja mahdollisesta kohmettumisvaarasta huolimatta astui askeleen lähemmäs kietoen toisen käsivartensa Lilyn vyötärölle. Lily kuitenkin irrottautui hänen otteestaan selvästikään haluamatta häntä lähelleen.
"Minä en voi kovin hyvin", Lily sanoi rauhallisesti ja samalla kammottavan kylmästi, aivan kuin hän olisi sillä hetkellä menettänyt kaiken sen säteilevyyden ja lämpimän myötätuntoisuuden, jota James oli tottunut pitämään Lily Evansin tunnusomaisimpana piirteenä. Lily avasi taas suunsa ja sanoi katse lattiaan kiinnittyneenä:
"Taidan mennä hetkeksi huoneeseeni."
"Oletko varma, että et - " James aloitti, aikomuksenaan tarjoutua liittymään Lilyn seuraan, mutta pelkkä Lilyn vihreiden silmien tyhjyyttä paistava katse sai hänet sulkemaan suunsa, ennen kuin hän oli ehtinyt keksimään kunnollista päätöstä lauseelleen. Avuttomana hän katseli sivusta, kuinka Lily puristi Auroriakatemian kirjeen nyrkkiinsä ja käveli ulos huoneesta hitaasti, ikään kuin raskaat jääkimpaleet olisivat äkkiä painaneet hänen tavallisesti niin kepeitä jalkojaan. Keittiöön laskeutui Lilyn lähdön jälkeen järkyttyneisyyttä ja hämillistä ymmärtämättömyyttä heijastava hiljaisuus. James odotti, kunnes kuuli Lilyn raskaiden askeleiden katoavan oven kolahduksen taakse, sitten hän kääntyi viivytellen ystäviensä puoleen haluamatta oikeastaan kysyä sitä kysymystä, joka parhaillaan tunkeutui ulos hänen raottuneiden huultensa välistä.
"Luuletteko te, että Lily - ?"
James oli kiitollinen siitä, että hänen ei täytynyt lopettaa lausettaan; pelkkä asian sanominen ääneen tuntui pahalta. Sirius kuitenkin ymmärsi häntä puolesta sanasta, kuten aina ja nyökkäsi vastaukseksi pelastaen hänet lauseen päättämiseltä.
"En olisi uskonut", Sirius sanoi, kaikki ilo kasvoiltaan kadonneena. "Miten ne voivat hylätä LILYN? Meidän ihanan, yhdeksän S.U.P.E.R:in Lilyn, joka ei ole ikinä tullut hylätyksi MISSÄÄN? Miten ne voivat tehdä jotakin sellaista?"
Kukaan ei vastannut. Oikeaa vastausta ei yksinkertaisesti ollut olemassa, tai siltä Jamesista ainakin sillä hetkellä tuntui. Hän tuijotti synkkänä ja äkillisesti katkeroituneena omaa pääsykoekutsuaan, jonka mukanaantuoma ilo oli kokonaan kadonnut. Pääsykokeisiin meneminen ei tuntuisi tämän jälkeen enää miltään, James ajatteli vihaisesti. Ei ilman Lilyä.
"Minä luulen, että siinä ei ollut kyse Lilyn arvosanoista", Cinnamonin tasainen, surumielinen ääni sanoi yllättäen saaden kaikkein huomion kiinnittymään itseensä. Cinnamonin kasvoilla oli raivon ja epäuskon sekainen ilme ja hän puristi Remuksen kättä kuin olisi sillä tavoin voinut todella satuttaa niitä ihmisiä, jotka olivat kieltäneet Lilyltä pääsyn Auroriakatemiaan. Kuitenkin ainoa ihminen, jota hän onnistui satuttamaan, oli Remus, James totesi hieman huvittuneestakin. Hän siirsi katseensa Remukseen, joka näytti siltä, että yritti olla irvistämättä, vaikka Cinnamon olikin tarttunut hänen käteensä varsin tiukalla otteella..
"Cin on oikeassa", Remus myönteli irrottaen hienovaraisesti Cinnamonin käden kädestään. "Minä luulen, että ne hylkäsivät Lilyn, koska Lily on jästisyntyinen."
"Sehän on naurettavaa!" Arianna puuskahti. "Eivät kai ne mitään Voldemortia ole Auroriakatemian johtoon laittaneet?"
"Tietenkään eivät ole, Ria, mutta sinä tiedät itsekin, että tällaisena aikana sillä ei ole kovin paljon merkitystä", Remus totesi tarkoituksettoman tylysti. "Ne eivät halua Lilyä, koska jästisyntyisten hyväksyminen vain herättäisi Voldemortin mielenkiinnon Auroriakatemiaa kohtaan. Ja se taas on - "
"Naurettavaa", toisti Arianna vihaisesti. "He ovat auroreita, pahus! Heidän tehtävänsä on vastustaa Voldemortia, ei PELÄTÄ häntä!"
"Mikään ammatti maailmassa ei voi taata sitä, että he eivät pelkäisi", Remus sanoi aivan liian järkevään sävyyn. "Eikä kukaan etsi ehdoin tahdoin vaikeuksia Voldemortin kanssa."
"Tällä menolla minä vielä etsin", Sirius sanoi myrskynväriset silmät leimuten. "Tuo ei ole enää varovaisuutta. Tuo on sairasta!"

Lily saattoi kuulla huoneensa suljetun ovenkin lävitse ystäviensä keittiön suunnalta kantautuvat, kiihtyneet äänet. Hän kuuli ne, vaikka yrittikin olla kuulematta; hän oli vetänyt tyynyn korvilleen vain siksi, että ei joutuisi kuulemaan kenenkään sääliä tai myötätuntoa. Hän tiesi joka tapauksessa, mitä hänen ystävänsä sanoivat. He olivat hänen puolestaan pahoillaan, niin mielettömän pahoillaan, eivätkä he ymmärtäneet, miten hänelle oli voinut käydä niin. He eivät ymmärtäneet, miksi häntä ei ollut kutsuttu Auroriakatemian pääsykokeisiin.
Lily vilkaisi vieressään tyynyllä lepäävää vihattua hylkäyskirjettä. Kirje näytti pilkkaavan häntä pelkällä olemassaolollaan ja Lily tiesi, että jos kirjeellä olisi ollut suu, se olisi nauranut hänelle. Se olisi sanonut hänelle, että hän oli ollut typerä uskoessaan, että hänellä oli mahdollisuuksia Auroriakatemiaan. Hän oli jästisyntyinen, eikä hänen olisi pitänyt edes uskaltaa toivoa. Kirjeessä ei lukenut mitään sellaista, mutta siitä huolimatta Lily tiesi sen olevan totta. Täytyi olla täysi typerys, jos ei ymmärtäisi, että juuri hänen vanhempansa olivat syy hänen hylkäämiseensä, ikään kuin verellä olisi todella ollut merkitystä. Eikä sillä toisenlaisena aikana olisi ollutkaan, Lily ajatteli synkästi. Voldemort oli muuttanut sen kaiken.
"Minä vihaan sinua", Lily sylkäisi ääneen, vaikka ei voinutkaan olla täysin varma siitä, kenelle ylipäätäänsä puhui - jos kenellekään. Hän ojensi kätensä ja antoi sormiensa kietoutua pääsykoekirjeen ympärille, rypisti sen vihaisesti palloksi ja antoi sen sitten pudota lattialle. Se ei kuitenkaan parantanut hänen oloaan tippaakaan. Päinvastoin, hän tunsi olonsa entistäkin tyhjemmäksi, entistäkin olemattomammaksi. Pettymyksen ja suuttumuksen aikaansaamat kuumat kyyneleet valuivat hänen poskilleen, eikä hän silti todella tuntenut niitä.
Lily kääntyi selälleen sängylleen ja ihmetteli, miksi ihmeessä hän oli niin pettynyt. Hän oli sanonut kaiken aikaa, että Auroriakatemia ei ollut hänen ainoa vaihtoehtonsa, että hän oli lähettänyt pääsykoekirjeet moneen muuhunkin paikkaan... mutta nyt, katsellessaan kyynelten täyttämästä silmänurkastaan lattialla lojuvaa paperipalloa hänestä tuntui äkkiä siltä, että niillä muilla paikoilla ei ollut mitään merkitystä, ei tämän jälkeen. Auroriakatemia oli aina ollut jotakin, minne hän oli halunnut, mutta mitä hän oli silti omalla tavallaan pelännyt, koska sinne meneminen merkitsi niin monia pahoja asioita. Taistelemista. Pelkoa. Satuttamista. Jopa kuolemaa. Pahinta oli, että sillä hetkellä hänestä tuntui, että niillä asioilla ei ollut edes merkitystä. Ei, koska hän ei ollut saanut mahdollisuutta.
"Lily?"
Jamesin oven takaa kuuluva syvä ääni sai Lilyn palaamaan kipeästi takaisin todellisuuteen, joka oli vähintäänkin yhtä lohduton, ellei lohduttomampikin kuin hänen ajatuksensa. Kutsua seurasi lyhyt koputus, joka kaikessa napakkuudessaan kuulosti aivan yhtä paljon Jamesilta kuin pojan puheäänikin. Lily kääntyi selälleen sängyllään ja sulki silmänsä, eikä vastannut Jamesin kutsuun. Hän halusi Jamesin menevän pois.
"Lily, kiltti, avaa ovi", James maanitteli. Lily tuhahti itkunsekaisesti. Hän ei halunnut Jamesia lohduttamaan itseään, hän ei halunnut kestää Jamesin myötätuntoa aivan vain siksi, että Jamesin oli niin HELPPOA olla myötätuntoinen. Hän ei ollut se, joka oli tullut hylätyksi, eikä tulisi koskaan olemaankaan. Hän tuntui aina saavan mitä halusi, Lily ajatteli kateellisesti hätkähtäen itsekin omia ajatuksiaan.
Lily kuuli Jamesin huokaisevan oven takana. "Etkö sinä voisi vain puhua minulle?"
Ei vastausta vieläkään. Lily piti silmänsä itsepintaisesti suljettuina ja yritti kuvitella itsensä näkymättömäksi. Niin kuin lapsena, kun hän oli kuvitellut, että kukaan ei voisi nähdä häntä, jos hän olisi sulkenut silmänsä. Pikkulapsen kuvitelmia, hän hymähti mielessään.
"Lily, minä olen pahoillani, mutta minun täytyy nyt ilmeisesti murtaa sinun lukkosi", Jamesin pahoitteleva ääni ilmoitti oven takaa. Kun Lily pysyi edelleen vaiti, veti James taikasauvansa esiin ja komensi: "Lukitusmurtumus!"
Lilyn huoneen oven lukko hajosi räsähtäen ja ovi lennähti auki. Lily avasi silmänsä juuri ajoissa nähdäkseen hämmentyneen, hiuksiaan harovan Jamesin harppovan sisälle huoneeseen ja pysähtyvän sitten hänen sänkynsä vierelle. Hän kohotti päätään tyynyltä, mutta ei vaivautunut tekemään tilaa Jamesille.
"Oliko tuo nyt ihan välttämätöntä?" hän kysyi yrittäen epätoivoisesti kuulostaa kylmältä ja tunteettomalta huolimatta siitä tosiasiasta, että hänen tunteensa valuivat varsin näkyvästi hänen poskilleen kyynelten ja levinneen meikin mukana. "Alohomora olisi toiminut paljon paremmin!"
"Minä ajattelin sinun käyttäneen sellaista loitsua, johon alohomora ei tepsi", James sanoi hieman nolona. "Saanko minä istua alas?"
"Mieluummin et." Lily hymyili Jamesille niukasti pysyen edelleen aloillaan sängyllään. James huokaisi tavalla, josta oli vaikeaa sanoa, oliko se kärsimätön vai onneton. Sitten poika jo nostikin Lilyn helposti käsivarsilleen sängyltä ja istui tyynesti alas paikalle, jossa Lily oli vain hetkeä aiemmin maannut. Lily rimpuili hänen otteessaan.
"Istuisin mieluiten ihan itse, kiitos vain", tyttö sihahti myrkyllisesti kiskaisten itsensä irti Jamesin käsivarrelta. Hän tunsi ikävän huonon omantunnon pistoksen nähdessään loukkaantuneen ilmeen kohoavan Jamesin kasvoille, mutta pakotti itsensä sivuuttamaan asian. Hän istui synkkänä Jamesin vierelle vetäen polvet rintakehäänsä vasten itseään lämmittääkseen.
James hymyili vinosti. "Sinä näytät aivan piikkipallolta, Lily."
"Minä näytän MILTÄ?" Lily toisti ällistyneenä.
"Piikkipallolta. Tai ei sinulla tietenkään ole piikkejä, mutta sinä näytät siltä, että mieluummin kuolisit kuin päästäisit jonkun lähellesi", James sanoi äänessään aavistuksen verran surullinen sävy. Täysin varoittamatta poika ojensi kätensä ja pyyhki peukalollaan kyyneleet pois Lilyn poskilta. "Itkeminen ei sovi sinulle, Lily-kulta. Se saa sinut näyttämään surulliselta."
Lily naurahti ihmetellen mielessään, kuinka typerän pojan kanssa hän oli loppujen lopuksi alkanut seurustella. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään ja kun Jameskin pysyi vaiti, muodostui heidän välilleen epämukava, tuhansista säikeistä punoutuva hiljaisuuden verkko. Se hiljaisuus oli pettymystä, se oli surua ja siihen sekoittuvaa avutonta myötätuntoa, josta ei kaikesta kauneudestaan huolimatta ollut todellista lohtua. Lily vilkaisi varovasti Jamesia yhteentakertuneiden ripsiensä lomasta ja näki pojan leikkivän vaivautuneesti Lilyn lattialle heittämällä paperimytyllä. Lilyn teki mieli käskeä Jamesia heittämään paperi pois, mutta sanat tuntuivat takertuvan hänen kurkkuunsa.
"No", James aloitti lopulta päättäväisesti viskoen paperipalloa kädestä toiseen kuin olisi leikkinyt siepillä. Ajatus sai ilottoman hymyn kohoamaan Lilyn huulille. "Sinua ei siis kutsuttu pääsykokeisiin, eihän?"
Lily pudisti hitaasti päätään. Hän tunsi olonsa entistä pahemmaksi tuntiessaan Jamesin aina yhtä ymmärtäväisen ja välittävän katseen porautuvan suoraan punaisten hiuksien verhoamaan niskaansa. Sitten Jamesin käsi hiipi varovasti hänen olkapäälleen ikään kuin lohdutusta tarjoten. Lily kuitenkin ravisti tuon käden pois ja siirtyi aavistuksen verran kauemmas Jamesista.
"Lily", James sanoi melkein epätoivoisesti. "Puhuisitko sinä siitä?"
Lily ravisti päätään. "En minä halua, James", hän sanoi rehellisesti, toivoen Jamesin ymmärtävän ja jättävän hänet rauhaan. James ei kuitenkaan näyttänyt tajuavan vihjettä, tai ehkä poika oli vain itsepäinen - joka tapauksessa hän pysyi edelleen Lilyn vierellä piirtäen sormenpäillään kuvioita Lilyn paljaaseen olkapäähän, eikä Lilyllä ollut sydäntä käskeä häntä menemään pois.
"Sinä tiedät, että se ei ollut kiinni sinun taidoistasi", James kuiskasi matalalla äänellä. "Sinä tiedät, että olit loistava."
"Tällä hetkellä minä en tiedä mitään." Lily hiljeni ja käänsi katseensa toiseen suuntaan tuntiessaan epämääräisen, itkua enteilevän möhkäleen kurkussaan. Hän yritti nieleksiä sitä pois. Hän ei halunnut itkeä, ei Jamesin edessä.
James jatkoi hänen lohduttamistaan parhaansa mukaan. "Se ei ollut sinun vikasi, Lily, siinä on kyse vain maailman epäoikeudenmukaisuudesta", poika jatkoi. Hän sanoi paljon muutakin, hän toisteli tyhjiä ja merkityksettömiä, kauniiksi tarkoitettuja sanoja yhden toisensa jälkeen, mutta jälkeenpäin Lily ei pystynyt muistamaan, mitä James oli oikein hänelle sanonut. Sanoilla ei loppujen lopuksi ollut kovinkaan paljon merkitystä ja vähä vähältä ne muuttuivat yhdeksi harmaaksi kauniiden asioiden virraksi, joilla kyllä oli kuori, mutta ei sisältöä. Lily vajosi omiin ajatuksiinsa ollen vain hämärästi tietoinen siitä tosiasiasta, että Jamesin käsi oli lakannut hyväilemästä hänen käsivarttaan ja oli nyt kietoutunut hänen olkapäänsä ympärille varovaisemmin kuin milloinkaan aiemmin, ikään kuin James olisi pelännyt rikkovansa hänet kosketuksellaan. Tai itsensä. Pelkkä ajatus sai kyyneleet Lilyn silmiin.
"Lily", James nielaisi. "Se oli vain yksi epäonnistuminen. Minä tiedän, että sinusta tuntuu nyt pahalta, mutta sinä tiedät, että maailma on täynnä vaihtoehtoja. Ei sinun tulevaisuutesi tähän lopu."
"Niistä vaihtoehdoista ei ole mitään hyötyä", Lily tiuskahti katkerasti. "En minä halua päätyä minnekään uusien loitsujen kehittelyvirastoon! Pahus, luuletko sinä, että minä voisin sillä tavalla tuhota Voldemortin?"
"En, mutta ei kukaan käske sinua tuhoamaan Voldemortia, Lily, se ei ole sinun - "
"Kyllä on!" keskeytti Lily. "Se ON minun tehtäväni, James! Ei ehkä suoranaisesti, mutta minun on pakko saada auttaa. Se on osa minua siinä missä nämä kirotut punaiset hiuksetkin - " Lily pöyhi vihaisesti tummanpunaista hiuspilveään, joka takertui kiinni hänen kyynelten kostuttamiin kasvoihinsa. "Eikä se mene minnekään, James. Minä halusin niin kovasti auttaa ja nyt - "
Lily ei pystynyt lopettamaan lausettaan, sillä hänen viimeiset sanansa peittyivät itkuun, jota hän oli niin kovasti yrittänyt pidättää. Ennen kuin hän tajusikaan, oli hänen itsehillintänsä pettänyt kokonaan ja hän murtui täydellisesti Jamesin syliin. Jamesin käsivarret kietoutuivat lujasti hänen ympärilleen ja poika veti hänet tiukasti lähelleen silitellen vuoroin hänen selkäänsä, vuoroin hänen hiuksiaan, vakuutellen kiivaasti kerran toisensa jälkeen, että vaikka Lilystä ei juuri nyt siltä tuntunutkaan, kaikki tulisi kyllä päättymään hyvin. Hän pitäisi siitä huolen.
"Me keksimme kyllä jotakin, Lily", James vakuutteli kasvot Lilyn hiusten sekaan painettuna. Hänen sanansa tuntuivat pehmeinä henkäyksinä Lilyn hiuksissa. "Minä en tiedä vielä, mitä se on. Mutta me keksimme kyllä jotakin."
Lily nyökkäsi sokeasti, vaikka ei oikeastaan uskonutkaan Jamesin sanoja. Hän takertui tiukemmin kiinni Jamesiin ja pysyi siinä niin kauan, että oli itkenyt itsensä tyhjäksi.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #6 : Maaliskuu 01, 2007, 13:10:21 »
7.osa - Vaihtoehtojen äärellä
10.7.1978 - 11.7.1978

"Entä turvapeikkojen kouluttaminen?" James ehdotti istuessaan Lilyn huoneen sängyllä, katse liimautuneena mainosesitteeseen, jonka etukanteen oli painettu kookkaan, törkeitä eleitä näyttävän olennon kuva. Kuvan oli ilmeisesti tarkoitus esittää turvapeikkoa - kovin rohkaiseva se ei ainakaan ollut. Siksi James ei ollutkaan erityisen yllättynyt nähdessään Lilyn pudistavan päätään jo kymmenennen kerran sinä iltana. Jamesista alkoi näyttää siltä, että ammatin löytäminen Lilylle ei ollutkaan aivan niin helppoa kuin hän oli kuvitellut.
"Et voi vakavissasi väittää, että minusta olisi kouluttamaan sellaisia otuksia", Lily sanoi kasvoillaan ilme, joka saattoi olla joko huvittunut tai pahantuulinen - oli mahdotonta olla varma, sillä Lilyn punaiset hiukset roikkuivat tytön kasvoilla muodostaen läpäisemättömän verhon Jamesin ja tytön välille. "Yhtä hyvin voisit pakottaa minut kouluttamaan Kalkarosta. Lopputulos olisi sama."
"Vaurioituneita - ruumiinosia - ?" James arvasi vinosti hymyillen. Lily nyökkäsi ponnekkaasti pyyhkäisten samalla kyllästyneesti hiukset sivuun kasvoiltaan. James näki tuskastuneen ilmeen häivähtävän tytön kasvoilla, kun tämä silmäili sängyllä heidän vieressään lojuvaa esitekasaa.
Lily pyyhkäisi turhautuneena esitteet lattialle. "Et voi olettaa, että minusta olisi tällaisiin töihin, James", hän hengähti kärsivällä äänellä. "Turvapeikkojen kouluttaja - ompelija - tilapäisten sääloitsujen langettaja - säärikarvojen poistaja - pahus, kuka edes HALUAA säärikarvojen poistajaksi? Ymmärtäisin, jos kyseessä olisi joku toisten satuttamista himoitseva päästään seonnut jästi, mutta - " Lily jätti lauseen kesken ja antoi itsensä vajota väsyneesti vasten seinää. Hän nykäisi vaaleanvihreän sängynpeittonsa suojakseen, vaikka huoneessa oli kuuma jo muutenkin.
James hymyili yrittäen parhaansa mukaan näyttää myötätuntoiselta ja ymmärtävältä. Omalla tavallaan hän ymmärsikin Lilyn kärsimyksen, mutta siitä huolimatta hän ei voinut olla ajattelematta hiljaa mielessään, että Lily oli hieman pakkomielteinen. Maailma oli täynnä ammatteja ja silti Lily hylkäsi jokaisen niistä kerran toisensa jälkeen suostumatta edes harkitsemaan niitä.
"Mitä sinä oikein HALUAISIT tehdä?" James kysyi järkevästi kääntäen taas katseensa Lilyyn, joka nyt oli sulkenut silmänsä ja näytti siltä, että yritti epätoivoisesti nukahtaa siihen paikkaan, vaikka kello oli vasta puoli seitsemän illalla. "Laulaa?"
Lily hätkähti. "En ikinä. Minä en halua uudeksi Max tai Chard Blacklockiksi, kiitos vain", hän torjui hätäisesti näyttäen siltä, että pelkkä ajatuskin sai hänet voimaan pahoin.
James katsoi tyttöä ovelasti. "Entä Animagian laulajaksi? Näyttäisit varmaan oikein kauniilta sinisten hiusten kanssa."
"Varo sanojasi", Lily napautti. Tyttö ojensi kätensä ja nappasi sanojensa vakuudeksi taikasauvansa yöpöydältään. "Koska minä osaan kyllä käyttää tätä."
"En ikinä epäilisi sitä", James vannoi nojautuen suutelemaan Lilyä poskelle. Sitten hän taas vakavoitui. "Ihan tosissaan, Lily. Mitä sinä haluat tehdä?"
"Minä en tiedä", Lily parahti ärsyyntyneenä. Hän heilautti kättään lattialla lojuvien esitteiden suuntaan. "Tiedän vain, että en halua tehdä mitään tällaisia töitä - en edes ymmärrä, miksi joku haluaisi olla ammatiltaan Poimittaislinjan rahastaja! Se ei vaadi oikeastaan kovin paljon taitoja. Eikä siitä ole mitään apua Voldemortia vastaan."
James huokaisi mahdollisimman huomaamattomasti. Hänestä tuntui, että Lily yritti hieman liikaa olla avuksi taistelussa Voldemortia vastaan. Tytöllä oli suorastaan pakkomielle löytää työ, joka olisi paitsi haasteellinen ja tyylikäs, myös sellainen, jota tekemällä hän pystyisi tekemään suuria palveluksia Dumbledorelle ja taikamaailmalle. James ei voinut kuin miettiä, miten ikinä saisi Lilyä rauhoittumaan. Hän ei todellakaan halunnut, että hänen tyttöystävänsä ja tuleva vaimonsa tuhlaisi koko elämänsä juoksemalla pakkomielteisesti Voldemortin perässä, ikään kuin mitään muuta ei olisi olemassakaan. Sellainen oli Siriuksen alaa. Ja silti Siriuskin oli valmis haaskaamaan aikaansa täysin toisarvoisiin asioihin, kuten tyttöjen viihdyttämiseen. James kätki huolellisesti hymynsä.
"Lily, siitä on paljon apua Voldemortia vastaan, että olet Killassa", hän yritti lohduttaa ansaiten ainoastaan kimpaantuneen katseen vieressään istuvalta tytöltä. Mulkoillessaan häntä punaisten hiustensa raosta Lily näytti väkisinkin niin uhkaavalta, että James siirtyi vaistomaisesti hieman kauemmas tytöstä.
"Meistä ei ole tällä hetkellä mitään hyötyä ja sinä tiedät sen itsekin", Lily ilmoitti hyytävästi. "He eivät ole edes alkaneet kouluttaa meitä, pahus!"
"Mitä sinä oikein odotit?" James kysyi rauhallisesti. "Että me voisimme olla tuhannessa paikassa yhtä aikaa? Lily-kulta, he ymmärtävät kyllä sen verran, että meillä on kiireitä - meillä on häät suunniteltavana ja muuttoja hoidettavana - meillä on pääsykokeita ja Ariannalla on huispausharjoituksensa ja ties mitä vielä. Eivät he odota, että me olisimme heti valmiita koulutukseen."
"No, ehkä heidän pitäisi olettaa", Lily kivahti myrtyneesti. "Koska kaikilla meillä ei ole pääsykokeita, joita varten opiskella!"
"Minä luovutan", James ilmoitti heittäen turhautuneesti käsissään olleet ammatinvalintaoppaat lattialle. Hän nousi ylös Lilyn sängyltä yrittäen parhaansa mukaan pidätellä suuttumustaan ainakin siihen saakka, että pääsisi turvallisen välimatkan päähän kaikista elävistä olennoista. Varsinkin Lilystä.
"Mitä?" Lily kysyi yllättyneenä.
"Minä luovutan. Sinä voit tehdä mitä teet, mutta et voi vakavissasi olettaa, että voisit vain ilkeillä niille ihmisille, jotka yrittävät parhaansa mukaan auttaa sinua", James sanoi ankarasti. Hän nyökkäsi lyhyesti Lilylle ja kaikkoontui sitten tytön huoneesta jättäen Lilyn istumaan yksin sängylleen miettien, mikä oikein oli mennyt väärin.

"Miten Lily?" Remus uteli ensi sanoikseen, kun James ilmiintyi heidän asuntonsa olohuoneeseen ja lysähti kyllästyneesti istumaan tummanvihreään, aivan liian upottavaan nojatuoliin. Hän hieroi ohimoitaan väsyneenä yrittäen pitää loitommalla alkavaa päänsärkyä. Hän ravisti päätään vastauksena Remuksen kysymykseen.
"Hän käyttäytyy kuin joku neulatyyny", James puuskahti ärtyneenä. "Olisi helpompaa saada Kalkaros suostumaan kosintaan kuin auttaa häntä!"
"Ehkä sinun ei sitten pitäisi auttaa häntä", Remus ehdotti järkevään tapaansa. James kääntyi vilkaisemaan yllättyneenä ystäväänsä, joka istui viereisessä nojatuolissa hiekanvärisessä paidassaan, hiukset suihkun jäljiltä pörrössä. Remus hieroi mietteliäästi leukaansa, jossa ei näkynyt vielä parrasta jälkeäkään.
"Mitä sinä tarkoitat?" James tiedusteli varautuneesti. "Että jättäisin hänet sinne ja antaisin hänen hukuttautua itsesääliinsä?"
Remus kohautti olkapäitään. "Inhottavaa sanoa, mutta joskus se on paras vaihtoehto. Jos Lily ei halua apua, silloin sinun ei kannata auttaa häntä."
"Mutta hän hermostuttaa minua!" James murisi puolittain itsekseen. "Hän on niin - niin mahdoton - ihan kuin yksi hylkääminen olisi ollut maailmanloppu tai jotakin, vaikka täällä on kaiken aikaa iso paha Voldemort, joka VOISI järjestää sen maailmanlopun - "
Remus hymyili hänelle veljellisen kärsivälliseen tapaansa, vaikka James näkikin pojan ilmeestä, että salaa tämä piti Jamesia vähintäänkin lapsellisena tai typeränä.
"Mitä sinä itse olisit tehnyt?" Remus kysyi. "Jos et olisi saanut kutsua pääsykokeisiin."
James voihkaisi. Hän inhosi sitä, miten Remus sai hänet aina ajattelemaan kaikkien asioiden järkeviä puolia. Remus sai hänet usein tuntemaan, että hänellä ei ollut OIKEUTTA olla sitä mieltä, mitä oli, koska hän ei ollut ajatellut asiaa huolellisesti joka kannalta. Nytkin hän sulki silmänsä ja yritti kuvitella, millaista olisi, jos hänelle olisikin ilmoitettu, että hän ei ollut tarpeeksi hyvä päästäkseen Auroriakatemiaan. Se olisi ollut hänelle maailmanloppu.
Hän nauroi synkeästi itsekseen. "Minä olen pahuksen typerä, Kuutamo!"
"Et sinä typerä ole", Remus vastusti aina yhtä kilttiin tapaansa. Puhuessaan poika ojensi kätensä ja veti kirjan nojatuolin takana olevasta hyllystä. James vilkaisi ensin nopeasti kirjan kantta ('Tuhat tapaa painaa ihmissuteus taka-alalle') ja sitten taas Remuksen kasvoja, joilla karehti nyt pieni, lämmin hymyntapainen.
"Onko sattunut jotakin?" James uteli kurtistaen kulmiaan. "Vaikutat tavallista... iloisemmalta."
Remus kohotti kulmiaan. "Enkö minä sitten tavallisesti ole iloinen?"
"No, kun vertaa sinun normaaliin olotilaasi - " James kohautti harteitaan nojautuen eteenpäin nojatuolissaan. "Mitä nyt on sattunut?"
Remus virnisti leveästi. "Kaksi sanaa", poika sanoi sitten. "Pyhä Mungo."
Jamesin suu loksahti auki, kun hän tajusi, mitä Remus tarkoitti. "Sinä - sinä pääsit - "
"Pyhään Mungoon. Tai itse asiassa vain pääsykokeisiin", Remus oikaisi hivenen tyytymättömästi. Sitten hänen kasvonsa puhkesivat taas leveään, onnelliseen hymyyn. "Mutta se on jo puoli voittoa."
"Mutta minä en - minä luulin, että - " James vaikeni, tietämättä tarkalleen miten ilmoittaa Remukselle, ettei ollut lainkaan uskonut pojan mahdollisuuksiin ilman, että päätyisi mitenkään loukkaamaan tätä.
Remus vain nauroi hyväntuulisesti. "En minäkään uskonut pääseväni sinne. Luulin, että ne olisivat selvittäneet minun taustani ja - "
"Odotahan vähän", keskeytti James. "Eivätkö he TIEDÄ, että sinä olet ihmissusi?"
"No - " Remus liikahti epämukavasti nojatuolissaan. "Eivät... oikeastaan. En usko, ainakaan."
"Miten se on mahdollista?" James halusi tietä. Hän rypisti otsaansa. Hän oli aina kuvitellut, että jokainen Englannin parantaja tietäisi Remuksen ihmissuteudesta - sellaiset asiat pysyivät harvoin salassa parantajien piirissä. Dumbledore ainakin tiesi... ja samoin kaikki opettajat...
Remus hymähti. "En itse asiassa päässyt Pyhään Mungoon", hän myönsi. "Vaan sen sisarsairaalaan, Pyhään Curetumiin ja sinähän tiedät, että - "
" - Pyhä Mungo ja Pyhä Curetum ovat ilmiriidoissa keskenään, kyllä", James vahvisti muistaen elävästi tarinan, jota hänen äitinsä oli kertonut hänelle, ennen kuin hän oli edes aloittanut Tylypahkaa. Nykyään hän osasi kertomuksen niin hyvin, että olisi voinut toistaa sen vaikka keskellä yötä ja takaperin.
Pyhä Mungo ja Pyhä Curetum olivat alunperin olleet kaksi sisarsairaalaa, jotka perustettiin samoihin aikoihin eri kaupunkeihin - Lontooseen ja Lancasteriin. Niiden perustajat olivat sisaruksia aivan kuten sairaalatkin olivat, mutta jo puoli vuotta perustamisen jälkeen perustajien välille syttyi ilmiriita. Siitä oli jo niin kauan, että kukaan ei oikeastaan muistanut riidan todellista syytä - tiedettiin vain, että se liittyi jollakin tavalla piikkisikoihin. Varmaa oli kuitenkin se, että riidan jälkeen Mungon ja Curetumin työntekijät lakkasivat puhumasta toisilleen. Samalla myös tiedonvälitys lakkasi ja vaikka kahta sairaalaa pidettiin edelleen sisarussairaaloina, ei niiden työntekijöillä ollut aavistustakaan siitä, mitä toisessa sairaalassa tapahtui. Tai millaisia potilaita siellä hoidettiin, James täydensi mielessään. Hän ymmärsi nyt, miten Remus oli päässyt niin helposti mukaan pääsykokeisiin. Kukaan ei ollut kertonut Curetumin työntekijöille, että Remus oli ihmissusi.
"Ei kai se oikeastaan huijaamista ole, eihän?" Remus kysyi selvästi vaivaantuneena. "Mutta tiesin ihan hyvin, että minulla ei ole mitään mahdollisuuksia Pyhään Mungoon - ja sitten kuulin Redin puhuvan jotakin Pyhästä Curetumista - "
"Käännettynä: Red käski sinua valehtelemaan Curetumin pääsykoevalvojille?" James päätteli tietämättä, kuuluiko hänen olla huvittunut vai ei. Hänen entinen johtajapoikapuolensa huusi hänelle, että Remus teki täydellisen väärin huijatessaan, mutta hän oli ollut Kelmi paljon ennen kuin oli saanut johtajapojan virkaa ja tuolla Kelmipuolella oli omat käsityksensä asioista.
"Hän sanoi, että se ei ole huijaamista", Remus puolustautui. "Se on totuuden vääristelemistä."
James pyrskähti. Vain Redillä ja Siriuksella saattoi olla noin kieroutunut käsitys oikeudesta, hän ajatteli, mutta jätti kuitenkin saarnan sikseen ja tyytyi onnittelemaan vilpittömästi Remusta tämän aikaansaannoksesta. Loppujen lopuksi Remus ei edes tehnyt mitenkään väärin, James pohti hiljaa mielessään. Yhteiskunta oli se, joka oli väärässä - oli suunnattoman epäreilua, että Remukselta kiellettiin mahdollisuudet kaikkiin opiskelupaikkoihin, joissa tiedettiin, että tämä oli ihmissusi..
"Kunhan vain pidät varasi, pidäthän?" James muistutti vaimealla äänellä. "Koska jos ne kuulevat, että sinä olet ihmissusi - "
Remus naurahti. "Minä olen ollut seitsemän vuotta samassa koulussa sinun ja Anturajalan kanssa. Kuvitteletko sinä todella, että en ole oppinut mitään huijaamisesta ja piilotellusta?"
James antoi virneen levitä kasvoilleen. "Milloin sinä kuulit pääsykokeista?" hän vaihtoi puheenaihetta.
"Noin tunti sitten. Mungon ja Curetumin työntekijät ovat lähettäneet pöllöjä koko päivän, Cinnamon sai omansa jo aamulla - "
"Pääsikö hän Mungoon?"
Remus nyökkäsi tyytyväisesti, vaikka ei oikeastaan osannutkaan olla täysin vilpittömästi onnellinen Cinnamonin puolesta. Paljon mieluummin hän olisi ollut samassa koulussa Cinnamonin kanssa, hän ajatteli hivenen katkerasti kätkien kuitenkin huolellisesti pettymyksensä Jamesilta, joka katseli häntä isällisen ylpeä ilme kasvoillaan..
"Meidän täytyy juhlia", James päätti vilkuillen ympärilleen. "Kutsutaan Anturajalka ja Matohäntä - missä he muuten ovat?"
"Matohäntä pakkaa huomista muuttoaan varten ja Anturajalka juoksee Ariannan perässä."
"Juoksee?" James toisti.
Remus nyökkäsi. "Ariannalle ilmeisesti ilmoitettiin huispausharjoituksissa, että hänen kuntonsa on aivan liian huono kunnon ammattilaispelejä varten, joten Arianna päätti korjata asian aloittamalla maanisen lenkkeilyn. Ainoa ongelma vain on siinä, että hän haluaa välttämättä hölkätä ulkona ja sinähän tiedät, että ministeriö on kieltänyt ketään liikkumasta ulkona yksin, jos sen voi välttää, joten - "
" - joten Sirius lähti leikkimään Ariannan henkivartijaa kuolonsyöjien uhallakin?" James täydensi lauseen epäuskoisesti. "Ei voi olla!"
"Miksi ei? Sirius pitää liikunnasta."
"Niin, silloin kun siihen liittyy jotenkin luihuisten pahoinpiteleminen", muistutti James. Hän ravisti päätään ja huokaisi. "Anturajalka on niiiin tossun alla..."

Kello oli melkein yhdeksän illalla, kun Lily lopulta kuuli Ariannan palaavan takaisin lenkiltään. Äänistä päätellen Arianna ilmiintyi jonnekin olohuoneen suunnalle ja marssi sitten suoraan suihkuun vaivautumatta tulemaan tervehtimään Lilyä tai Cinnamonia - jos Cinnamon oli edes kotona, Lily ei voinut olla varma. Hän oli ollut niin hautautunut omien ajatustensa keskelle viimeisten puolentoista tunnin ajan, että hän ei enää oikeastaan osannut sanoa, mitä oli tapahtunut ja mitä ei. Varmaa oli ainoastaan se, että hänellä ei vieläkään ollut minkäänlaista aavistusta siitä, miten hän voisi käyttää tulevaisuutensa.
Lily venytteli huokaisten ja käänsi katseensa sylissään lepäävään paperinpalaseen, johon hän oli kirjoittanut yksitellen ammatteja, joissa oli mahdollista todella auttaa ihmisiä. Lista oli kuitenkin hyvin lyhyt ja hyvin hyödytön; Lilystä ei ollut parantajaksi, hän ei ollut koskaan ollut kiinnostunut ministeriöstä ja jollakin tapaa hänestä tuntui, että hän olisi aivan liian äkkipikainen pimeyden voimilta suojautumisen professoriksi. Lisäksi sanottiin, että pimeyden voimilta suojautumisen professorin työ oli jotenkin kirottu - työtä tekevä sai säilyttää työnsä ainoastaan vuoden ajan, minkä jälkeen hän joko erosi tai tuli erotetuksi, joutui Pyhään Mungoon tai kuoli. Edellisenä vuonna pimeyden voimilta suojautumisen professori oli kestänyt vielä lyhyemmän ajan, Lily mietti huvittuneena. Ensin heillä oli ollut professori Sargon, sitten Red ja lopuksi professori Flaemenca.
Jos Lily olisi toiminut nopeasti, hän olisi saattanut saada taikaliemien professorin paikan Tylypahkasta. Professori Mahiskan jälkeen paikka oli ollut vapaa. Ainoa ongelma oli se, että sana oli oli mennyt aikamuoto. Vasta aiemmin samana päivänä Lily oli lukenut Päivän Profeetasta, että eräs hänen entisistä professoreistaan oli palannut takaisin liemienopettajaksi. Lily saattoi edelleen muistaa tuon omituisen, mursumaisen miehen, joka oli käyttänyt suuren osan ajastaan yrittämällä vakuuttaa Lilylle, että hän olisi pärjännyt hyvin luihuisen tuvassa. Lily ei voinut kuin sääliä Tylypahkan tulevia oppilaita, jotka joutuisivat väistämättä taikajuomaprofessorin pihteihin tavalla tai toisella.
"Hei, Lily, oletko sinä nähnyt minun - " Ariannan ääni aloitti samalla kun Lilyn huoneen ovi raottui varovasti paljastaen takaansa Ariannan pyyhkeeseen kietoutuneen hahmon. Tyttö kuitenkin vaikeni Lilyn synkän ilmeen nähdessään. "Anteeksi, että keskeytin. Minä taidan tästä vain - kadota - "
Lily ei ehtinyt sanoa sanaakaan, ennen kuin Arianna oli taas sulkenut Lilyn huoneen oven ja kadonnut näköpiiristä. Lily kuuli tytön kepeiden, vaivattomilta lattiaa vasten kopisevien askeleiden katoavan taas suihkun suuntaan. Lily antoi huokauksen purkautua huultensa raosta ja käänsi taas katseensa sylissään lepäävään ammattilistaan. Listan toiseksi alimpana kohtana oli ympäripyöreästi 'yleinen hyväntekijä', mikä joltakin kannalta katsottuna oli varmasti hyvin mielenkiintoinen ammatti, mutta joka ei toisaalta ollut kovin tuottava sellainen. Oli vaikeaa leikkiä suurta hyväntekijää, jos ei omistanut kovin paljon rahaa sen tekemiseen.
"Enkä minä muutenkaan sopisi suureksi hyväntekijäksi", Lily mumisi itsekseen kiroten hiljaa mielessään hankalaa, itsepäistä luonnettaan, joka tuntui olevan punatukkaisten ihmisten tavaramerkki. Hän viivasi listaltaan ylitse hyväntekijäkohdan ja antoi katseensa lipua listan viimeiseen kohtaan. Hän puri huultaan sen nähdessään. Ammatti oli listalla olevista ainoa, jonka Lily osasi itselleen kuvitella... mutta sitä ei voinut nimittää kovin tyylikkääksi ja kunnialliseksi. Pikemminkin se oli hengenvaarallinen, eikä siitä pidemmän päälle olisi mitään hyötyä. Kaikki sanoivat niin - Lilyllä ei ollut toivoakaan onnistua siinä, mitä hänen teki mieli yrittää. Ja silti... Lily rypisti otsaansa listan viimeistä kohtaa katsellessaan. Uskaltaisiko hän...?

Epäilyksistään huolimatta Lily seisoi jo seuraavana aamuna Redin kodin ulkopuolella Fox's Denissä ja odotti, että mies tulisi avaamaan hänelle oven. Hän keikkui kantapäillään kynnyksen reunalla ja vilkuili vähän väliä olkansa ylitse vain nähdäkseen, oliko joku tulossa. Hän ei todellakaan halunnut, että James tai joku muu hänen ystävistään yllättäisi hänet Redin ovelta. Ei kestäisi kauan, ennen kuin hänen ystävänsä jo osaisivat laskea yhteen yksi plus yksi ja sitten... Lily värähti pelkästä ajatuksestakin. Hän ei halunnut edes kuvitella, mitä tapahtuisi, jos hän päättäisi aloittaa harkitsemansa työn ja joutuisi kertomaan siitä Jamesille. Siinä tapauksessa hänen henkensä ei olisi enää sulmunkaan arvoinen.
Ovi avautui äkkiä saaden Lilyn hypähtämään paikallaan säikähdyksestä. Lily lehahti kaulaansa myöten punaiseksi kohottaessaan katseensa ovenraossa seisovaan henkilöön, jonka hän oitis tunnisti Rediksi. Miehestä oli mahdoton erehtyä - edes monijuomaliemen vallassa oleva ihminen ei olisi osannut matkia Rediä niin täydellisesti, niin rennon luontevasti... Lily ravisti ajatuksen päästään ja keskittyi pysymään itse asiassa.
"Sinun kannattaa tulla sisään sieltä kynnykseltä", Red tokaisi, ennen kuin Lily ehti keksimään mitään soveliasta tervehdystä tuolle juron huvittuneelle miehelle, joka seisoi häntä vastapäätä katsellen häntä kaiken aikaa ärsyttävä ilme vihreissä silmissään, aivan kuin mies olisi voinut pelkän katseen voimalla paljastaa kaikki hänen salaisuutensa. Lily värisi mielikuvan voimasta ja astui kiireesti Redin kartanon eteiseen.
"Onko täällä muita?" hän kysyi levottomasti.
"Emmeline Vance", Red sanoi nyökäyttäen päätään jonnekin talon sisempien osien suuntaan. "Hän jäi tänne yöksi, hänen asuntonsa poltettiin viime yönä kuolonsyöjien toimesta... siitä oli Profeetassa tänä aamuna, huomasitko?"
Lily ravisti päätään. "En ole oikein ehtinyt lukemaan lehtiä." "Aivan, kuulin Auroriakatemiasta..." Red murahti synkästi, mutta ei Lilyn onneksi vaivautunut kehittelemään mitään turhanpäiväisiä lohdutuksen sanoja, joista ei ollut kenellekään mitään hyötyä. "Olin eri mieltä Visardon kanssa - yritin itse asiassa saada häntä kumoamaan päätöksensä - mutta Manico on täysin maaninen, mitä pimeyden voimilta suojautumiseen tulee. Hän sanoi, että jästisyntyiset aiheuttavat vain ongelmia."
Lily nyökkäsi jäykästi. "Eikö teillä sitten ole ainuttakaan jästisyntyistä Auroriakatemiassa?"
"Meillä oli", vastasi Red kireään sävyyn. "Kolme kappaletta. Kaksi murhattiin ja yhden olinpaikkaa emme ole onnistuneet selvittämään, mutta näyttää siltä, että kuolonsyöjät - äh, olkoon. Lyhyesti sanottuna Visardo kyllästyi siihen, että Voldemort on aina tappamassa jästisyntyisiä auroreita. Se aiheutti melko suuren vajauksen meidän partioryhmiimme, joten - "
Lily nyökkäsi uudelleen. Hän toivoi, että Red olisi jo vaihtanut puheenaihetta, sillä nykyinen aihe ei todellakaan kuulunut hänen lempipuheenaiheidensa listalle. Hänellä ei ollut mitään intoa kuunnella tarinoita jästisyntyisistä, jotka olivat tulleet murhatuiksi Voldemortin toimesta... se vain muistutti häntä siitä, että sama kohtalo saattoi yhtä hyvin odottaa häntäkin jonakin päivänä, ellei hän oppisi puolustautumaan kunnolla.
"Sinulla oli asiaa", Red näytti muistavan täysin yllättäen ja väläytti Lilylle virneen, jota ei voinut millään muotoa kutsua anteeksipyytäväksi, vaikka se varmasti sellaiseksi oli tarkoitettukin. "Mennäänkö minun huoneeseeni?"
Lilyn vastausta odottamatta Red ojensi kätensä ja nappasi pienen, omituisia hopeapalloja täynnä olevan lasipurkin eteisen nurkassa olevalta pöydältä. Hän väänsi purkin kannen auki ja onki purkin sisältä yhden Lilyn pikkusormen kynnen kokoisen hopeakuulan.
"Mikä tuo on?" Lily ihmetteli.
"Porttiavain. Se on tarkoitettu kodinsisäiseen ilmiintymiseen", Red vastasi. "Se on ikävä kyllä kertakäyttöinen, mutta en minä niitä paljon tarvitsekaan. Yleensä minä yksinkertaisesti kävelen huoneesta toiseen, mutta joskus haluan päästä perille vähän nopeammin. Näitä on enemmänkin - " Red viittasi kädellään eteisen pöydällä olevien lasipurkkien suuntaan. Lasipurkkeja oli ehkä kuusi tai seitsemän ja jokaisen sisällä oli erivärisiä pikku palloja. "Punaiset vievät kokoushuoneeseen, hopeiset työhuoneeseen, siniset makuuhuoneeseen, keltaiset keittiöön, vihreät olohuoneeseen, violetit kylpyhuoneeseen ja vaaleanpunaiset en-muista-minne", Red lateli ulkomuistista ojentaen Lilylle vapaan kätensä. "Tartu käteeni, niin mennään."
Lily laski hieman epäröiden kätensä Redin huomattavasti suurempaan, lukuisien taisteluiden kovettamaan käteen. Hän oli hädin tuskin ehtinyt tarttua kiinni Redin kädestä, ennen kuin hän jo tunsi epämukavan nykäyksen, jonka seurauksena hän ja Red lähtivät kieppumaan ympäri Fox's Denin käytäviä aivan liian hurjaa vauhtia. Matkantekoa ei voinut mitenkään väittää mukavaksi ja siksi Lily olikin helpottunut tömähtäessään yhdessä Redin kanssa keskelle miehen työhuonetta.
"Aina yhtä inhottavaa", Red murahti viskatessaan käytetyn hopeapallon yhdellä näppärällä ranneliikkeellä työhuoneen nurkassa olevaan roskakoriin. "Mutta mitä muuta voi odottaakaan, aloittelevilta kepposvälinevalmistajilta puuttuu vielä ilmeisesti hienovaraisuutta - "
"Keneltä sinä oikein hankit nuo kuulat?"
Red kohautti olkapäitään. "Muutamalta hyvin lahjakkaalta hankaluuksienaiheuttajalta", mies vastasi yksinkertaisesti välittämättä selvästikään aiheesta sen enempää. Hän heilautti taikasauvaansa, jonka seurauksena hänen pöytänsä alta syöksyi heitä kohti punainen muovituoli. Se sinkoutui hurjalla vauhdilla Lilyä kohti lähestulkoon tönäisten hänet tuolin päälle istumaan.
"Anteeksi. Taisin olla vähän varomaton", Red virnisti karusti siirtäessään tuolin ja Lilyn toisella taikasauvanheilautuksella takaisin pöydän ääreen. Hän itse kiersi huomattavasti rauhallisemmin pöydän toiselle puolelle ja istui alas.

Lily tuijotti pitkään Redin pöydän pintaa osaamatta kunnolla päättää, miten aloittaisi asiansa selittämisen. Jollakin tapaa hänestä tuntui, että hän oli lähestymässä aihetta, josta Red ei pitäisi kovinkaan paljon. Mies saattaisi jopa pitää aihetta vastenmielisenä, ainakin jos oli uskominen niitä keskusteluja, jotka mies oli joskus aiemmin Kelmien kanssa käynyt. Lily liikahti tuolillaan mukavampaa asentoa etsien.
"No", Red sanoi hieman kärsimättömään sävyyn. "Et kai sinä aio kosia minua?"
"Mitä?" Lily inahti epäuskoisesti. "En - en todellakaan - miksi sinä sellaista kuvittelet?"
Red kohautti olkapäitään. "Näytät siltä kuin olisit matkalla roviolle vailla taikavoimiasi. Enkä keksinyt muutakaan epämukavaa tilannetta kuin kosiminen, joten - "
"Maailmassa on monia epämukavia tilanteita, jotka eivät liity millään tavalla kosimiseen", Lily huomautti kuivakkaan sävyyn.
Red hymähti huvittuneesti. "Jospa sinä sitten kertoisit minulle niistä tilanteista", mies ehdotti laiskasti.
Lily nyökkäsi ja veti syvään henkeä. "Sinähän tiedät, että minä en päässyt Auroriakatemiaan - " hän odotti, että näki Redin nyökkäävän, vaikka heidän aiempi keskustelunsa olikin jo vahvistanut tosiasian. "Ja nyt minä en oikein tiedä, mitä työtä tekisin."
"Sinä siis tarvitset minun apuani?" Red arvasi.
"Tavallaan - "
"Et kai sinä halua tänne Auguston yksityiseksi eläintenhoitajaksi?"
Lily kiirehti pudistamaan päätään muistaessaan Auguston, Siriuksen lemmikkilohikäärmeen, joka sittemmin oli siirtynyt Redille. Hän oli ehtinyt jo kuvitella Redin lähettäneen Auguston Bulgariaan, tai jonnekin muualle, mutta kaikesta päätellen lohikäärme oli edelleen Fox's Denissä. Red oli totisesti seonnut päästään.
"Minä ajattelin kysyä, mitä sinä tiedät sellaisesta asiasta kuin VVV - " Lily aloitti varovasti. Hän vaikeni nähdessään Redin hahmon jäykistyvän.
"Olisi pitänyt arvata", murahti Red. "Kohta minä voisin perustaa yksityisen VVV-info-toimiston - siis jos haluaisin jakaa tietojani siitä paikasta", mies lisäsi pahantuulisesti äänessään sävy, joka paljasti Lilylle, että Red ei todellakaan ollut halukas puhumaan asiasta. Lily nyökkäsi hieman epävarmasti yrittäen keksiä toisenlaisen lähestymistavan.
"Se on aika tärkeää minulle", hän yritti uudelleen. "Minä haluan ammatin, jonka avulla voin auttaa taistelemaan Voldemortia vastaan - "
Red heilautti torjuvasti kättään. "Velhojen Vakoiluverkoston jäsenet eivät taistele Voldemortia vastaan", mies sanoi vihaisesti. "Heillä ei ole kunniaa, eivätkä he välitä muusta kuin rahasta."
"Mutta jos heidät käännyttäisi meidän puolellemme - "
"Mahdottomuus", keskeytti Red. "Ja usko pois, monet ovat yrittäneet."
Lily risti käsivartensa rinnalleen. "Minä en usko mahdottomuuksiin", hän intti.
"Sitten sinä et ole kokenut tarpeeksi", Red sanoi torjuvaan sävyyn. "Etkä sinä tiedä, mistä sinä puhut."
"Minä tiedän erinomaisen hyvin, mistä minä puhun!"
"Ai niinkö?" Red kohotti kulmiaan ivalliseen tapaansa. "Kerro minulle sitten! Mitä sinä tiedät Velhojen Vakoiluverkostosta?"
Lily vaihtoi taas levottomana asentoa. "He ovat vakoojia", hän aloitti haparoiden. "Heidän päämajansa on Lutonissa. He tekevät mitä tahansa rahan vuoksi - " hän piti pienen tauon ja suuntasi katseensa suoraan Redin pistäviin vihreisiin silmiin, ennen kuin jatkoi puhettaan. "MITÄ TAHANSA rahan vuoksi", painotti Lily. "Etkö sinä jo tajua?"
"Ilmeisesti en", Red sanoi jurosti.
"Entä jos minä sanoisin, että on mahdollista saada Velhojen Vakoiluverkoston jäsenet vakoilemaan Voldemortia meidän laskuumme?" Lily ehdotti itsepäisesti. "Kuvittele sitä, Red! He ovat loistavia vakoojia - he voisivat hankkia mitä tahansa tietoja, jos heille maksettaisiin tarpeeksi - "
"Siinä se ongelma juuri on", Red ärähti. "Lopulta VOLDEMORT olisi se, joka heille maksaisi - ja he kyllä kääntyisivät Voldemortin puolelle, jos heille maksettaisiin tarpeeksi."
"Sinä et voi olla varma siitä."
"Minä olen. VELHOJEN VAKOILUVERKOSTON JÄSENET EIVÄT OMISTA OMAATUNTOA", Red kivahti saaden Lilyn hätkähtämään. Lily ei ollut tottunut siihen, että opettajat - nykyiset tai entiset - korottivat äänensä hänelle.
Red huokaisi ja haroi väsyneesti lyhyttä pystytukkaansa. "Kuule, sinä halusit faktoja VVV:stä", hän sanoi jo matalammalla äänellä, aivan kuin katuen sitä, että oli menettänyt malttinsa. "Tässä tulee: Velhojen Vakoiluverkosto on hämähäkinseitti, joka ulottuu kaikkiin maailman kolkkiin. Sen jäsenet asuvat hämärillä syrjäseuduilla ja elävät aivan yhtä hämärää elämää. Jäsenvalassaan he vannovat, että eivät koskaan ota minkäänlaista puolta sodassa - eivät hyvää, eivätkä pahaa. Muuttaisitko sinä sen?"
Lily oli hetken aikaa hiljaa, pohtien asiaa.
"Muuttaisin", hän kuiskasi sitten.
"Sinä olet typerä", tuomitsi Red väsyneesti. "Enkä minä aio auttaa sinua."
Lily tuli siihen tulokseen, että ei pystyisi muuttamaan Redin mieltä. Hän nyökkäsi jäykästi ja lähti miehen työhuoneesta.

Kun Lily ilmiintyi takaisin hänen, Ariannan ja Cinnamonin asunnolle, olivat myös kaikki neljä Kelmiä löytäneet tiensä paikalle. Peterkin istui olohuoneen matolla näyttäen olevan paremmalla tuulella kuin aikoihin, eikä Lily oikeastaan ihmetellyt asiaa - mikäli hän oli laskenut oikein, Peterin oli tarkoitus muuttaa seuraavana päivänä omaan asuntoonsa yhdessä Admiren kanssa.
"Missä sinä oikein olit?" Arianna ihmetteli, kun Lily ilmestyi olohuoneeseen oikoen tummanpunaista kesähamettaan huolellisesti. Arianna istui rennosti nojatuolissa Siriuksen sylissä ja pelasi korttia Jamesin kanssa. James ei katsonutkaan Lilyyn, eikä Lily voinut kaikesta huolimatta olla tuntematta pientä huonon omantunnon pistosta. Hän oli kohdellut Jamesia aivan liian tylysti edellisiltana.
"Lily - ?" Arianna heilutti kättään hänen suuntaansa. Lily hätkähti valveille omista ajatuksistaan ja väläytti ystävälleen ohuen hymyn.
"Kävin Redin luona", hän vastasi rehellisesti - valehteleminen olisi ollut typerää, vaikka hänellä ei ollutkaan mitään aikomusta kertoa toisille vierailunsa syytä. Jos Redkin oli suhtautunut niin vastenmielisesti Velhojen Vakoiluverkostoon, Lily ei halunnut edes kuvitella ystäviensä reaktioita. Hän jäi nojaamaan ovensuuhun yrittäen karkottaa epämiellyttävän ja hieman syyllisenkin olotilan, joka velloi hänen vatsassaan.
"Mitä Redille kuului?" James kysyi katse edelleen pelikortteihinsa kiinnittyneenä.
Lily kohautti olkapäitään, tajusi sitten, että James ei voinut nähdä hänen elettään ja vastasi sen sijaan sanallisesti. "Yhtä hankala kuin aina ennenkin", Lily tokaisi pystymättä estämään katkeruutta paistamasta äänestään. Sen peittääkseen hän jatkoi hieman hiljaisemmin:
"Hän ei ole enää samanlainen kuin ennen."
"Mitä odotit?" Remus kysyi paikaltaan sohvalta, missä hän istui selaamassa Päivän Profeettaa yhdessä puolittain sylissään istuvan Cinnamonin kanssa. "Hänen vaimonsa on kuollut."
"Puolitoista kuukautta sitten", huomautti Sirius.
"Niin, mitä sitten?" hymähti Remus, joka selvästikin joutui keräämään kaiken tahdonvoimansa, jotta ei olisi huomauttanut jotakin alentuvaa Siriukselle. "Luuletko todella, että aika merkitsee hänelle jotakin?"
"Kuutamo on tänään täynnä viisaita neuvoja", Peter pani merkille hyväntuulisesti. "Miten se menikään se ohje, jonka hän minullekin antoi - älä pure käsiäsi?"
"Älä pure kättä, joka sinua ruokkii", Remus korjasi hivenen loukkaantunut sävy äänessään.
"Ja se tarkoittaa siis Admirea", tulkkasi Sirius. "Kuutamo haluaa sinun olevan hellä otteissasi."
Remus pyöritti silmiään. "En kyllä tarkoittanut sitä ihan noin, mutta - "
"Ohjeet ovat aina tulkinnanvaraisia", Sirius sanoi ylevään sävyyn. "Paitsi tietenkin se, minkä kuulin Jamesilta tänään."
"Mitä sinä kuulit?" Cinnamon uteli varautuneesti.
Sirius virnisti. "Että minun pitäisi antaa tulevan lapseni nimeksi Sirius II, koska olen niin täynnä itseäni."
"Aiotko kenties noudattaakin sitä?" Arianna tiedusteli lievästi huolestuneena.
"Ei huolta", Sirius vakuutti käsi sydämellä. "Minä en aio hankkia lapsia. Mutta jos niin sattuisi käymään, sen lapsen nimeksi tulisi Aldebaran."
Lily pidätti virnistyksensä kuullessaan ystäviensä lämminsävyistä sanailua, joka sai hänet unohtamaan ainakin osittain huolensa tulevaisuudesta, sekä kaikki Velhojen Vakoiluverkoston mukanaantuomat ongelmat. Hän toivoi, että olisi vain voinut jäädä siihen pysyvästi ja unohtaa kaiken. Se vain ei ollut mahdollista - hänellä oli liikaa tekemistä.
"James", hän aloitti. "Onko sinulla aikaa puhua vähän aikaa?"
"Voi ei..." Sirius mutisi puoliääneen. "Hän aikoo peruuttaa häänne, Sarvihaara."
James mulkaisi Siriusta, mutta nousi joka tapauksessa ylös tuolistaan ja käveli tottelevaisesti Lilyn luokse olohuoneen ovelle. Hän kietaisi toisen käsivartensa huolettomasti Lilyn ympärille taluttaen tytön mukanaan tämän makuuhuoneeseen, jossa he olivat edellisiltana vähemmän onnistuneesti suunnitelleet Lilyn tulevaisuutta.
"Antaa palaa", James kehotti ilmeettömästi heittäytyessään Lilyn sängylle istumaan.
Lily kiemurteli vaivautuneesti paikallaan ja istui sitten alas Jamesin viereen. "Minun pitää varmaan pyytää anteeksi", hän puuskahti.
James kohotti kulmiaan yllättyneenä. "Et voi olla tosissasi!"
Lily ei ollut varma, oliko pojan sanat tarkoitettu sarkasmiksi vai ei, mutta hän kulutti joka tapauksessa hetken yrittäen miettiä, miten muotoilisi asiansa.
"Olen minä ihan vakavissani", hän sanoi lopulta. "Minulla ei ollut oikeutta rähjätä sinulle vain siksi, että satuin olemaan vihainen itselleni."
James oli täysin hiljaa pienen hetken ajan. Sitten pojan kasvot puhkesivat leveään hymyyn. "Et kai sinä kuvitellut, että minä olisin vihainen sinulle?"
"Kuvittelin", myönsi Lily.
James nauroi. "No, kyllä minä kai olin – aluksi. Mutta toisaalta, sinä olet kohdellut minua kuin Kalkaroksen sukkia vaikka kuinka monta vuotta, eli sinun pahansisuisuutesi ei oikeastaan enää yllätä minua. Ja olihan sinulla oikeus olla pahalla tuulella."
"Mutta ei oikeutta purkaa sitä sinuun", Lily tunnusti. James vain hymyili aina yhtä säteilevään tapaansa ja kietaisi molemmat käsivartensa Lilyn ympärille halaten häntä lujasti.
"Älä sinä siitä huolehdi, Lily Evans", James sanoi pörröttäen toisella kädellään hänen hiuksiaan. "Pakkohan minun on totutella sinun äkkipikaisuuteesi, jos meidän on kerran tarkoitus mennä naimisiin."
"Miten niin jos?" Lily kysyi kiireesti.
"Hyvä on – KUN. Kyllähän sinä tiedät, että en jättäisi sitä väliin mistään hinnasta."

Loppuilta sujui huomattavasti mukavammin ja ajoittain Lily onnistui jopa unohtamaan kaikki Velhojen Vakoiluverkostoa koskevat asiat. Vasta Jamesin, Remuksen ja Peterin palatessa koteihinsa puoli yhdentoista jälkeen Lily alkoi taas miettiä aiemmin päivällä Redin kanssa käymäänsä keskustelua ja kaikkea sitä, mitä se oli merkinnyt. Sanoi Red mitä tahansa, hän oli äkkiä enemmän kuin kiinnostunut perehtymään Velhojen Vakoiluverkoston asioihin. Eikä Red ollut mikään paras ihminen puhumaan mahdottomuuksista ja toivottomuudesta, Lily ajatteli hieman säälien istuessaan yksin makuuhuoneessaan vaaleanvihreä yöpuku päällä. Red oli kokenut aivan liikaa ikäviä asioita voidakseen käyttäytyä enää kovin positiivisesti.
Lily hymähti itsekseen ja nousi ylös sängyltään. Oli selvää, että hän ei tulisi saamaan keneltäkään mitään Velhojen Vakoiluverkostoa koskevaa apua – lukuunottamatta ehkä yhtä ihmistä, joka sillä hetkellä istui omassa huoneessaan käytävän toisella puolella. Lily tallusti paljain jaloin käytävään ja pysähtyi koputtamaan Ariannan ovelle.
"Se on auki."
Lily työnsi varovasti Ariannan oven auki ja astui sisälle hämärästi valaistuun huoneeseen, jonka lattian oli valloittanut kaksi hahmoa – Ariannan ja Siriuksen. Arianna oli vaihtanut huispausvaatteensa mustaan toppiin ja yöhousuihin ja istui nyt risti-istunnassa keskellä lattiaa uppoutuneena korttipeliin, jonka Lily tunnisti oitis räjähtäväksi näpäykseksi. Ariannan posket punoittivat ja hänen leuassaan oli nokea, joka kieli siitä, että korttipeli ei ollut mennyt hänen osaltaan kovinkaan hyvin.
"Oliko jotakin asiaa?" Arianna kysyi katse edelleen pelikortteihinsa kiinnittyneenä. "Koska minulla on Sirius päihitettävänä - "
Sirius tuhahti tavalla, joka paljasti, että hän oli aivan eri mieltä asiasta kuin Arianna.
"Ei tässä mene kauan", Lily lupasi. Arianna murisi jotakin epäselvää, mutta nojautui joka tapauksessa vastaanottamaan poskisuudelman Siriukselta ja nousi sitten ylös lattialta hyläten pelikorttinsa matolle Siriuksen seuraksi.
"Et sitten huijaa", tyttö kääntyi vielä varoittamaan Siriusta, joka tyytyi hymyilemään enkelimäisesti vastaukseksi.
"Hän huijaa kuitenkin", Arianna valitti matalalla äänellä sulkiessaan huoneensa oven takanaan ja seuratessaan tottelevaisesti Lilyä tämän huoneeseen. "Mitä asiaa sinulla oli?"
"Minä tarvitsen sinulta palvelusta", Lily sanoi haaskaamatta aikaa turhaan kiertelyyn. "Se koskee minun ammattiani."
"Anna kun arvaan." Arianna kohotti kulmiaan. "Sinä haluat, että minä isken sen omituisen Visardo-tyypin pukeutumalla pieniin vaatteisiin ja manipuloin hänet sitten ottamaan sinut Auroriakatemiaan?"
"En", Lily kivahti. "Edes minä en vajoa niin alas."
Arianna kohautti olkapäitään. "Se oli vain arvaus. Ja minä ainakin voisin tehdä niin."
"Jotenkin en ole yhtään yllättynyt..." mutisi Lily. "Mutta vakavissaan, minä keksin, mitä minä haluan tehdä työkseni."
"Ja se on...?"
Lily veti syvään henkeä. "Minä haluan liittyä Velhojen Vakoiluverkostoon", hän paukautti.
Huoneeseen laskeutui hänen ilmoituksensa seurauksena jäätävä hiljaisuus, ikään kuin Arianna olisi ollut kykenemätön ilmaisemaan tunteitaan ja ajatuksiaan sanoin. Lily jäi tarkkailemaan Ariannaa ja tytön kasvoilla vaihtelevia ilmeitä. Arianna näytti siltä, että olisi halunnut lyödä häntä jotakin terävällä esineellä, jos hän olisi ollut tarpeeksi lähellä.
"Et voi olla tosissasi!" Arianna puuskahti lopulta parempien ilmaisujen puutteessa.
"Olen minä", Lily sanoi itsepäisesti. "Ja sinun on turha saarnata minulle mitään sen vaarallisuudesta ja moraalittomuudesta ja niin edespäin, koska kuulin sen saarnan jo Rediltä, mikä on aika kamalaa ottaen huomioon sen, että hän on varmasti syntymämoraaliton ihminen – ja kuulen sen varmasti Jamesilta, mikäli ikinä selviän liittymisvaiheeseen saakka."
"Minä en aikonut saarnata sinulle", Arianna sanoi verkkaisesti. "Minä vain halusin kysyä... oletko sinä harkinnut tarkkaan?"
"Totta kai minä olen harkinnut tarkkaan", kivahti Lily. "Minä haluan auttaa taistelemaan Voldemortia vastaan ja se on minun ainoa vaihtoehtoni!"
Arianna nyökkäsi viivytellen. "Entä mitä sinä haluat minun tekevän?"
"Minä tarvitsen Vakoiluverkoston päämajan osoitteen", Lily sanoi suoraan. "Siriuksella on se, eikö olekin? Sinähän kerroit, että se outo Mikaja antoi sen hänelle?"
"Niin antoi... Mutta miten sinä oikein kuvittelet minun saavan sen?" Arianna kysyi otsaansa rypistäen. "Minä en ole mikään vakooja."
"Joten?" Lily tivasi tuskastuneena. "Sinä olet tyttö, pahus! Käytä sitä hyväksesi!"

Miten saada Sirius luovuttamaan Velhojen Vakoiluverkoston päämajan osoite? Kysymys pyöri uudelleen ja uudelleen Ariannan mielessä, kun hän seuraavana aamuna seisoi Kelmien asunnon eteisessä odottamassa, että Sirius ymmärtäisi ilmestyä paikalle. Kelmien asunto oli häntä ja Siriusta lukuunottamatta täysin hiljainen. Lily oli kertonut Jamesin ja Remuksen menneen auttamaan Peteriä muutossa uuteen asuntoon, mutta Sirius oli jäänyt harjoittelemaan seuraavana päivänä odottavaa Auroriakatemian pääsykoetta varten - tai todennäköisemmin nukkumaan, Arianna ajatteli huvittuneesti kolisteltuaan viiden minuutin ajan eteisessä tavaroita saapumisensa merkiksi.
"Lopeta se metelöiminen siellä", Sirius ärtynyt ääni kailotti jostakin pojan makuuhuoneen suunnalta. "Jotkut yrittävät nukkua täällä!"
"Ja jotkut yrittävät päästä tapaamaan poikaystäviään", Arianna huusi samaan sävyyn. "Mutta jos sinulla on kiire, voin aina lähteä etsimään Amos Diggorya - "
"Uskallakin!"
Alle minuutissa Sirius oli jo pyyhältänyt ulos makuuhuoneestaan ja ilmestyi Ariannan luokse eteiseen pelkät yöhousut jalassa ja tumma tukka joka suuntaan sojottaen. Sirius hieroi silmiään suuttumuksesta kielivä ilme kasvoillaan.
"Kuule, sinä et voi tulla tänne miten vain", Sirius aloitti ankaraan sävyyn. "Koska minä ihan totta tarvitsen minun kauneus- "
Siriuksen puhe katkesi kuin veitsellä leikattuna, kun hänen katseensa nauliutui kunnolla Ariannaan ja tytön vartaloa verhoavaan erittäin lyhyeen farkkuhameeseen, jota Rapakon Palloseuran kireä musta t-paita vain korosti entisestään. Sirius vihelsi ihailevasti.
"No NYT minä ymmärrän, miksi minun kannatti herätä!"
"Arvelinkin, että oppisit näkemään asiat minun kannaltani", Arianna vastasi herttaisesti hymyillen. Hän kirosi samalla äänettömästi mielessään Lilyä, joka oli ajanut hänet tällaiseen tilanteeseen - missä tahansa muussa tapauksessa hän ei olisi vaivautunut olemaan aivan niin herttainen.
"Joko Peter muuttaa tänään sinne uuteen asuntoon?" Arianna kysyi teeskennellyn huolettomasti kumartuessaan riisumaan korkeakorkoisia saappaita jaloistaan. Hän venytteli kissamaisesti ja potkaisi kengät Siriuksen eteiseen tuntien itsensä huomattavasti lyhyemmäksi ilman kymmenen sentin lisäpituuttaan.
Sirius nyökkäsi katsellen häntä huvittuneesti. "Todennäköisesti tälläkin hetkellä, Sarvihaara ja Kuutamo ovat aina olleet parempia aikaisinnousemisessa kuin minä - "
"Huomattu on", Arianna mumisi puoliääneen. Hän nousi varpailleen ja suuteli Siriusta nopeasti suupieleen, ennen kuin lähti kävelemään pojan edellä keittiöön. "Saako täällä kahvia?"
"Jos sitä kahviksi voi kutsua", pihahti Sirius. Hän seurasi Ariannaa keittiöön ja jäi ovensuuhun nojailemaan antaen katseensa kiertää ympäri sotkuun valtaamaa huonetta.
"Minä en tajua, miten te voitte asua täällä", Arianna sanoi nenäänsä nyrpistäen. Tyttö veti taikasauvansa esiin pienestä laukustaan ja osoitti sillä keittiön pöytää. "Putsis", hän napautti. Ylimääräiset tavarat katosivat välittömästi hänen sanojensa seurauksena.
"Hei!" Sirius älähti. "Sinä kadotit meidän tavaramme!"
"Niin siinä taisi käydä", Arianna myönteli, istui keittiön pöydän reunalle ja risti huolellisesti jalkansa. "Onko siinä joku ongelma?"
"On! Sinä tuhosit minun huispauslehteni!"
Arianna kohotti kulmiaan. "Ja minä kun luulin, että James on se, jolla on pakkomielle huispauksesta:"
Sirius hymyili vinoon tapaansa. "Siinä lehdessä oli lista kymmenestä parhaannäköisestä huispauksenpelaajasta."
"Ei voi olla totta", huokaisi Arianna. "Kuinka monta hyvännäköistä huispaajaa sinä oikein tarvitset?"
"Viittaatko tuolla itseesi?"
"Pitäisikö minun viitata?"
"Mietipä sitä, kultaseni", Sirius näpäytti kevyesti siirtyen ohjailemaan kahvipannua taikasauvallaan. Hän kääntyi katsomaan Ariannaa kesken kahvinkeiton. "Mikä sai sinut tulemaan tänne tänä aamuna?"
"Jaa-a", Arianna teeskenteli pohtivansa kallistaen samalla päätään sivulle. Tummat kiharat valuivat hänen paljaiden olkapäidensä verhoksi. "Voisikohan se johtua siitä, että minulle tuli tämä vastustamaton halu nähdä sinun vatsalihaksesi?"
Sirius virnisti tyytyväisenä. "Tässähän ne ovat. Haluatko tehdä lähempää tuttavuutta?"
"Keskity sinä vain siihen kahvinkeittoon", määräsi Arianna. "Haluatko, että tuon sinulle paidan?"
"Voisit aina lainata minulle omaasi", Sirius ehdotti ilkikurisesti.
Arianna läimäytti poikaa olkapäähän. "Turha toivo, poju", tyttö ilmoitti tyynesti, iski silmää ja marssi ulos keittiöstä suunnistaen kohti Siriuksen makuuhuonetta. Hän oli melko varma siitä, että kahvinkeittoon uppoutunut Sirius ei seuraisi hänen perässään, mutta siitä huolimatta häntä hermostutti, kun hän raotti Siriuksen huoneen ovea ja astui sisälle mustavalkoiseen, Auroriakatemian julisteiden valtaamaan kaaokseen, joka tuntui suorastaan huutavan Siriuksen nimeä.
Arianna käveli jo tottunein askelin Siriuksen huoneen poikki istuen pojan sijaamattoman sängyn reunalle. Hän veti taikasauvansa taas esille ja varmistui ensin siitä, että Sirius ei ollut tulossa paikalle. Sitten hän kuiskasi matalalla äänellä:
"Paikantaos Mikaja Thorntonin käyntikortti!"
Arianna virnisti tyytyväisesti nähdessään keltaisen valon hehkuvan Siriuksen vaatekaapin sisältä sen merkiksi, että loitsu oli löytänyt käyntikortin. Tyttö hypähti kevyesti alas Siriuksen sängyltä ja hautasi kaikki mahdolliset omantunnontuskat mielensä perukoille kiskaistessaan poikaystävänsä vaatekaapin oven auki. Hän alkoi penkoa ylintä vaatehyllyä kohdasta, josta keltainen valo näytti säteilevän kaikkein kirkkaimmin.
Lyhyen etsinnän jälkeen Arianna tunsi sormiensa koskettavan sileää, viileää pahvinpalaa. Hän antoi sormiensa kietoutua sen ympärille ja veti sen voitonriemuisesti esille. Paperinpala osoittautui juuri siksi, mitä hän oli toivonutkin sen olevan; se oli hyvin pieni, ehkä kämmenenkokoinen osoitekortti, jonka pintaan oli kirjoitettu nimi ja Velhojen Vakoiluverkoston osoite. Kortin toisessa yläkulmassa oli tunnus - taikasauva, josta purkautui hämähäkinseitti - joka sai kylmät väreet kulkemaan väkisinkin pitkin Ariannan selkärankaa. Työntäessään korttia farkkuhameensa takataskuun hän ei voinut kuin ihmetellä, mihin Lily oli oikein sotkeutumassa.
Arianna huokaisi ja kääntyi järjestelemään Siriuksen vaatteita takaisin siihen järjestykseen, missä ne olivat olleetkin, vaikka ei hän oikeastaan uskonut Siriuksen huomaavan eroa. Lähestulkoon kaikki pojan paidat olivat väriltään mustia, minkä lisäksi ne oli viikattu epäsiistiin ja erittäin vinoon pinoon ylimmälle hyllylle.
"Mitä sinä oikein teet?" Siriuksen ääni kysyi äkkiä huoneen ovelta saaden yllättyneen huudahduksen purkautumaan Ariannan huulilta, ennen kuin tyttö kiepsahti ympäri ja kohtasi puolipukeisen poikaystävänsä huvittuneen, joskin hieman ihmettelevän katseen. Arianna pakotti omahyväisen hymyn huulilleen.
"Mitä sinä luulet minun tekevän?" hän kysyi heilauttaen samalla puolihuolimattomasti Siriuksen vaatekaapin ovet kiinni.
Sirius silmäili häntä epäluuloisesti. "Et kai sinä taas aio varastaa minun paitojani?"
"Voi olla", Arianna vastasi enkelimäisesti keinuen huoneen poikki Siriuksen eteen. Hän mutristi huuliaan. "Minä nyt vain satun pitämään sinun vaatteistasi."
"No, minä en ikävä kyllä pidä sinun vaatteistasi", tokaisi Sirius.
Arianna kohotti kulmiaan. "Sinun sääresi näyttäisivät varmasti hyvältä lyhyeen hameeseen puettuina."
"Eivät niin hyvältä kuin sinun sääresi", Sirius sanoi täysin tyynesti ojentaen kätensä Ariannan lantion seudulle. Arianna läimäytti hänen kätensä pois.
"Ja mitähän sinä oikein kuvittelet tekeväsi?"
"Pidän huolen siitä, että saat rangaistuksesi", ilmoitti Sirius. "Olet vienyt jo vähän liian monta paitaani ja päässyt siitä kuin koira veräjästä. Sinun on siis paras ymmärtää, että niin ei käy tällä kertaa."

Lily istui kaikessa rauhassa huoneensa sängyllä, kun Arianna noin tuntia myöhemmin ilmiintyi punaposkisena ja hiukset pörrössä keskelle hänen makuuhuonettaan. Tyttö katseli hetken aikaa kateellisena sängylleen käpertynyttä, yöpukuista Lilyä ja työnsi sitten kätensä vinksallaan olevan farkkuhameensa takataskuun vetäen esille Mikaja Thorntonin käyntikortin, jonka hän viskasi mielenosoituksellisesti Lilyn sängylle.
"Olet minulle sitten palveluksen velkaa", tyttö ilmoitti Lilylle ja jos äänensävy olisi voinut tappaa, olisi Lily jo maannut sängyllään täysin elottomana. Lilyn onneksi Ariannalla ei kuitenkaan ollut sellaisia kykyjä, joten hän saattoi pitää henkensä ja työntää Mikaja Thorntonin käyntikortin taskuunsa turvaan.
"Tuskin sinulla kovin kurjaa kuitenkaan oli", Lily kiusoitteli. "Tai siis, sehän ON Sirius. Monet tytöt maksaisivat vaikka mitä ollakseen sinun paikallasi."
"On siis minun onneni, että Sirius ei ole vielä siirtynyt maksullisten miesten ammattikuntaan", Arianna letkautti kuivasti heilauttaen itsensä Lilyn sängylle istumaan. "Vakavasti ottaen, olen aina ollut sitä mieltä, että se on vain ajan - "
KRÄTS.
Eteisen suunnalta kuuluva epämääräinen, mutta varsin voimakas kolahdus sai Ariannan vaikenemaan kesken lauseen ja Lilyn jännittymään paikoilleen sängyn laidalle. Kumpikin melkein unohti hengittää keskittyessään kuuntelemaan asunnosta kuuluvia ääniä kuolonsyöjien pelossa. Lily ei kuitenkaan ehtinyt huolestumaan asiasta kunnolla, ennen kuin Jamesin tuttuakin tutumpi ääni jo huusi:
"Ei ongelmia, tytöt, se olen minä - "
"Niin kuolonsyöjätkin sanoisivat!" Arianna huusi pojalle vastaukseksi.
Suljetun ovenkin läpi Lily saattoi kuulla Jamesin nauravan. "Kukakohan täällä on se, joka on menossa huomenna vainoharhaisten oppikoulun pääsykokeisiin?" James huikkasi hyväntuulisesti.
"Käännä nyt vielä veistä haavassa vähän enemmän", Lily sanoi puoliääneen itsekseen. James ei luonnollisestikaan voinut kuulla hänen sanojaan, eikä pojan hyvää tuulta ollut vielä siis pilannut mikään, kun poika veti Lilyn huoneen oven rempseästi auki ja tassutteli sisälle huoneeseen kirkkaanpunaisessa, leijonakuvioisessa t-paidassaan, joka muistutti Lilyä kotoisasti rohkelikosta ja Tylypahkasta.
"Hyvää huomenta vain teillekin", James toivotti halatessaan nopeasti ensin Ariannaa ja sitten Lilyä. "Missä teidän kolmas kulmanne on?"
"Kirjakaupassa", Lily vastasi leveästi hymyillen. "Cinnamonilla on Pyhän Mungon pääsykokeet ylihuomenna ja hän on kamalan huolestunut - "
" - hän varmaan ostaa koko kirjakaupan tyhjäksi", täydensi Arianna.
James naurahti. "En ihmettelisi. Sinä - " hän sanoi sitten osoittaen Lilyllä yhdellä sormellaan. "Olet selvästi paremmalla tuulella kuin eilen."
"Kunnon yöunet tekevät ihmeitä", Lily vastasi arvoituksellisesti. Häntä ei huvittanut vielä kertoa suunnitelmistaan Velhojen Vakoiluverkostoa kohtaan, ei ennen kuin hän olisi jotenkin varmistanut tulevan työpaikkansa. Ei ennen kuin hän olisi vieraillut Lutonissa, hän täydensi mielessään.
"Olen yllättynyt siitä, että sait ylipäätäänsä nukutuksi viime yönä", kommentoi James. "Siriushan jäi tänne mekastamaan, vai mitä?"
"Me emme mekastaneet", Arianna kiirehti sanomaan. "Me pelasimme korttia!"
James hymyili vähemmän vakuuttuneesti. "Sanokaa tuo sitten, kun pyydätte minua ensimmäisen lapsenne kummiksi", poika ehdotti ansaiten terävän tyynyniskun Ariannan suunnalta. "Hei, ei tarvitse lyödä!"
"Sinä suorastaan kerjäsit sitä. Vai mitä, Lily?"
"En ota kantaa", torjui Lily. "James, mikä sinut ajoi tänne tähän aikaan aamusta? Minä luulin, että te autoitte Peteriä kantamaan tavaroitaan uuteen asuntoon."
"Niin me autoimmekin", James vahvisti ja syvät huolen varjot peittivät äkkiä hänen kasvonsa. "Mutta Matohäntä haluaa hyvästellä vanhempansa, tiedäthän - ja on parempi, että me emme ole paikalla, koska minä saattaisin AIVAN VAHINGOSSA iskeä hänen isältään hampaat kurkkuun - "
"James!" huudahti Lily. "Missä sinun myötätuntosi on?"
"Se jäi Remuksen vaatekaappiin muutaman muun jutun mukana", James vastasi jurosti.

Peter seisoi vanhempiensa makuuhuoneen ovella ja ihmetteli hiljaa mielessään, miksi oikein oli kehottanut Jamesia ja Remusta lähtemään hetkeksi. Sillä hetkellä hän olisi ollut enemmän kuin kiitollinen, jos hänellä olisi ollut ystävänsä tukenaan; hän oli kuvitellut, että olisi hieman helpompaa sanoa hyvästit vanhemmilleen ja muuttaa uuteen asuntoon. Jamesille ja Siriukselle se oli ollut kadehdittavan helppoa, Peter arveli. James oli vain heilauttanut huolettomasti kättään vanhemmilleen ja sanonut tulevansa käymään seuraavana viikonloppuna, koska se oli helppoa hänelle, koska hän pystyi siihen... ja Sirius ei varmasti ollut ikinä tuntenut tunnontuskia mistään, Peter pohti synkästi. Hän itse ei kuitenkaan ollut kuten ystävänsä. Hän ei osannut lähteä noin vain. Hän osasi vain seisoa vanhempiensa makuuhuoneessa ja katsella hiljaisena sängyllä makaavaa äitiään, joka näytti olevan puolittain unessa sirppitulerooman ansiosta. Sairaus oli vienyt äidin voimat melkein täydellisesti ja jonakin päivänä se saattaisi viedä myös hänen henkensä - kukaan ei voinut olla varma. Peteristä itsestään tuntui, että olisi melkein ihme, jos hänen äitinsä parantuisi. Sirppitulerooma kulutti äidin verisuonia sisäpuolelta saaden niiden pinnan haurastumaan ja äidin heikkenemään.
"Peter?" Äidin heikko ääni kantautui sängyltä saaden Peterin havahtumaan oitis ajatuksistaan ja kiirehtimään sängyn vierelle äidin luokse. Hän tarttui kädestä sitä kulunutta, rypistynyttä naista, joka kerran oli ollut hänen äitinsä kaikessa kauneudessaan ja voimassaan ja joka nyt oli vain... nukke. Peter pakottautui hymyilemään katsoessaan äitinsä raskaiden luomien varjossa lepääviin haaleisiin silmiin.
"Minä tulin sanomaan hei hei, äiti", Peter sanoi mahdollisimman kevyesti. "Tavarani on pakattu."
"Mikä sinun osoitteesi on?" äiti kysyi hitaasti.
"Langenneidenkuja 4H", Peter vastasi lyhyesti. "Admire löysi sen."
Äiti nyökkäsi. "Admire on... hyvä tyttö. Onko hän puhdasverinen?"
"Puoliverinen", oikaisi Peter. "Mutta ei sillä ole väliä."
"Ei... ei niin", myönteli äiti. "Kunhan sinä olet onnellinen."
"Minä olen."
"Vaikka et olisi täällä?"
"Siltikin", vahvisti Peter. Hän nojautui eteenpäin ja suuteli äitiään poskelle. "Äiti kuule, minun pitää mennä nyt - isä haluaa vielä puhua minun kanssani ennen lähtöä, tiedäthän?"
Toinen raskas nyökkäys. Tavallaan Peter ehti toivoa, että hänen äitinsä olisi vastustellut, kieltäytynyt päästämästä häntä tai heittäytynyt masennuksen valtaan. Hänellä ei ollut mitään intoa puhua isänsä kanssa.

Isä odotti Peteriä olohuoneessa, kun hän ehti alakertaan asti. Peter näki isänsä heti laskeuduttuaan portaiden viimeisille askelille. Isä seisoi keskellä olohuonetta jäykkänä ja suoraselkäisenä, aivan liian arvokkaana mustassa velhonkaavussaan, joka oli kyynärpäistä niin kulunut, että se puhkeaisi varmasti pian. Isän päälaelta kaljuuntuvat hiukset oli jaettu tasaiselle jakaukselle ja tämä nytkäytteli kasvojensa lihaksia tuoden Peterin mieleen kummasti rotan.
"Minä hyvästelin äidin", Peter ilmoitti ehdittyään olohuoneeseen. "Hän oli ihan OK."
"Ja nyt olet siis tullut hyvästelemään minut", isä sanoi kiinnittämättä huomiota Peterin kertomukseen vaimonsa terveydentilasta. "Miltä se tuntuu sinusta, poika?"
Peter kohautti olkapäitään. "Ei sen oudommalta kuin mikään muukaan viime aikoina", hän vastasi rehellisesti. Totta se oli - Tylyahonhyökkäyksen ja koulun loppumisen jälkeen useimmista asioista oli vain kadonnut se hohto, johon hän oli tottunut. Hän oli usein kuvitellut, millaista olisi muuttaa omaan asuntoon, mutta nyt, kun oikea hetki oli todella käsillä, hän ei oikeastaan tuntenut mitään.
Isän kurkusta purkautui käheä ääni, joka muistutti epäilyttävästi tuhahdusta. "Tuletko sinä vielä takaisin, poika?"
"Miksi en tulisi?"
"Sinä vihaat minua, Peter", isä sanoi tyynesti, ikään kuin olisi vain puhunut säästä. "Sen näkee sinun silmistäsi."
Peter hätkähti syyllisesti. "En minä sinua vihaa."
Ensimmäistä kertaa aikoihin hymy käväisi herra Piskuilanin kasvoilla. "Vihaat sinä", mies vastusti. "Mutta sillä ei ole väliä. Vain sillä on merkitystä, että sinä ymmärrät."
Peter loi varautuneen katseen isäänsä. "Mitä minun pitäisi ymmärtää?"
"Että sinä et voi koskaan unohtaa sitä, mitä olet. Sinä voit tekeytyä täydelliseksi ja kiltiksi Dumbledoren silmissä, mutta se kaikki on vain teeskentelyä, jotta voisit miellyttää niitä ystäviäsi, joihin olet niin kovin kiintynyt. Joskus sinä vielä näet sen, että sinä et saa heiltä mitään. Ja sinä alat vihata heitä."
"Minä en koskaan tekisi niin", Peter sylkäisi alkaen jo hermostua isänsä pistävän katseen tarkkailun kohteena. Hän korjasi levottomasti hiekanruskean kauluspaitansa kauluksen asentoa vain välttyäkseen katsomasta isäänsä.
Isä kohautti olkapäitään. "Se on sinun päätöksesi. Mutta siltä varalta, että muutat mielesi - " herra Piskuilan työnsi kätensä kaapunsa taskuun ja otti esille ohuen paperinpalasen, jonka hän työnsi Peterin hikoavaan kouruun. "Siinä on lista ihmisistä, joihin voit ottaa yhteyttä, mikäli minä en ole täällä."
"Miksi et olisi?" Peter kysyi taitellessaan paperinpalasta auki. Hänen silmänsä nauliutuivat paperin yläkulmaan kirjoitettuun listan ensimmäiseen nimeen. Bellatrix Black, hän tajusi ja äkkiä hänellä oli heinäkuun lämmöstä huolimatta hyvin kylmä. Silmät suurina hän kohotti katseensa listasta ja katsoi isäänsä. Äkkiä hänestä tuntui, että hänen ja hänen isänsä välille oli purkautunut valtava kuilu, jonka ylitse hän ei voinut edes kunnolla nähdä.
"Sinä olet kuolonsyöjä, isä", Peter puuskahti. "Sitä sinä olet, etkö olekin?"
Herra Piskuilan ravisti päätään. "En suoranaisesti", mies sanoi kumartaen jäykästi. "Jos haluat kuulla koko tarinan, puhu Leslie-serkkusi kanssa. Sinun on parasta mennä nyt - nähdään päivällisellä viikonloppuna."
Peter avasi suunsa sanoakseen jotakin, vastustaakseen isäänsä, tehdäkseen mitä tahansa purkaakseen äkillisen ymmärryksen aikaansaamaa jännitystä. Hetken aikaa hän vain aukoi ja sulki suutaan saamatta ääntä ilmoille ja sitten, tajuttuaan, että hänellä ei OLLUT mitään sanottavaa hän sulki suunsa lopullisesti ja keskittyi kaikkoontumaan Langenneidenkujalle.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #7 : Maaliskuu 01, 2007, 13:11:32 »
8.osa – Veljekset kohtaavat
12.7.1978

Sirius istui jo keittiössä, kun James laahusti paikalle puoli seitsemän jälkeen aamulla. James tunsi itsensä kuolemanväsyneeksi vetäessään esille tuolin ja lysähtäessään Siriuksen vierelle istumaan. Hän oli kuluttanut suurimman osan edellisestä yöstä huolehtimalla Auroriakatemian pääsykokeista, eikä nukkumiselle ollut oikeastaan jäänyt tilaa. Hän ei voinut kuin ihmetellä, miten ikinä pystyisi herättelemään itseään tarpeeksi selviytyäkseen Auroriakatemian pääsykokeista läpi kunnialla.
”Onko kaikki hyvin?” Sirius uteli kohottaessaan katseensa jostakin, joka näytti Jamesin mielestä lähinnä myrkylliseltä liejulta, mutta joka oli todennäköisesti tarkoitettu kahviksi. James virnisti. Sirius ei ollut koskaan vaivautunut opettelemaan mitään kotitalouteen liittyviä taikoja ja se myös näkyi. Silti James ei voinut kuin ihmetellä, miten Sirius sai ikinä mitään keitoksiaan kurkustaan alas.
James kurtisti kulmiaan Siriukselle. ”Auroriakatemian pääsykokeet tänään? Kaikki hyvin?” hän kysyi epäuskoisesti. ”Et voi olla vakavissasi!”
”Itse asiassa olen”, oikaisi Sirius. ”Erittäin vakavissani. Ei ongelmaa. Eikä minua hermostuta pätkääkään.”
James pärskähti. ”Aivan kuin joku sinua uskoisi.”
”Älä viitsi! Kaikki meistä eivät ole syntyneet hermoraunioiksi, vaikka sinä oletkin”, Sirius sanoi loukkaantuneesti. ”Sitä paitsi se on vain pääsykoe.”
”Huispauksen loppuottelukin oli vain huispauksen loppuottelu.”
”Niin oli. Ja meistä kahdesta sinä olit se, joka suunnitteli heittäytyvänsä alas tähtitornista vain välttääkseen mahdollisen nöyryytyksen”, muistutti Sirius.
James murahti jotakin epäselvää vastaukseksi ja katsoi parhaaksi jättää puheenaiheen sikseen. Hän oli tuntenut Siriuksen seitsemän vuotta ja tiesi aivan hyvin, että pojasta ei saisi mitään irti niin kauan kuin tämä oli tuollaisella tuulella. Sirius osasi kätkeä todelliset ajatuksensa paremmin kuin McGarmiwa pehmeän luonteensa. Siitä huolimatta James tiesi, että ainakin jollakin tasolla Siriuksen oli pakko olla hermostunut. Sirius halusi auroriksi vähintään yhtä paljon, ellei enemmänkin kuin James, tai ainakin hänellä oli suuremmat syyt siihen.
”Minä en tajua, miten minä selviän tästä päivästä läpi”, James mutisi vaihtaen puheenaihetta. ”Valvoin suurimman osan viime yöstä. Ja hermoilin.”
”Minäkin valvoin”, muisteli Sirius. ”Mutta minä en hermoillut. Minä söin.”
”Yöllä?”
”Hyvä on. Kyllä minä ajattelinkin siinä samalla”, Sirius myönsi selvästi vastahakoisesti.
James virnisti voitonriemuisesti. Hän avasi suunsa tokaistakseen Siriukselle kuuluisan 'mitä minä sanoin'-huomautuksen, mutta vaimea ilmiintymisen mukanaantuoma poksahdus sai hänet sulkemaan taas suunsa. Hän vilkaisi Siriusta huolestuneena, mutta Sirius ei näyttänyt piittaavan tulijasta.
”Se on todennäköisesti vain Arianna”, Sirius totesi huolettomasti ja tyhjensi loput myrkkykahvikupillisestaan suuhunsa. ”Kutsuin hänet seuraksi Auroriakatemiaan.”
”Miksi ihmeessä?” James puuskahti. ”Luuletko, että hänen maaginen läsnäolonsa jotenkin auttaa sinut kokeen läpi?”
”Itse asiassa minulla on muita suunnitelmia.”
”Kuten...?”
”Jos epäonnistun, voin aina lähettää Ariannan suostuttelemaan koelautakunnan jäseniä”, kaavaili Sirius.
James voihkaisi. Vain Siriuksella saattoi olla noin oudot suunnitelmat, hän ajatteli, mutta ei ehtinyt huomauttamaan mitään, ennen kuin Arianna oli jo ilmestynyt keittiöön epäluonteenomaisen tavanomaisessa velhonkaavussaan. Tyttö oli sitonut tummat hiuksensa tiukalle letille ja näytti muutenkin kaikin puolin ärsyttävän asialliselta.
”Minä jo luulin, että sinä myöhästyisit”, Sirius sanoi tyytyväisenä tytön nähdessään. ”Missä sivukylkiäisesi ovat?”
Arianna liikahti aavistuksen verran vaivautuneena. Pienen hetken ajan Jamesin mielessä käväisi ajatus, että tyttö oli ehkä riidellyt Lilyn ja Cinnamonin kanssa, yleensähän Ariannalla ei ollut mitään ongelmaa ystävistään puhumisen kanssa. James oli juuri aikeissa kysyä, mikä Ariannaa vaivasi, mutta Arianna ehti puhumaan ensin.
”Cinnamon meni Remuksen luokse pänttäämään kokeisiin. Ja Lilyllä on... ongelmia.”
Ariannan ilmeestä James näki, että kyseessä oli jokin asia, jota hänen ei ollut tarkoitus tietää ja josta Ariannalla ei ollut lupaa puhua. Jamesin teki mieli kysyä, mutta Sirius tallasi hänen varpaansa hiljaiseksi siinä missä hänet itsensäkin.

Lily veti syvään henkeä katsoessaan itseään peilistä. Musta, kireä paita sai hänet näyttämän tavallista kalpeammalta, eivätkä tummat rajaukset hänen silmiensä ympärillä pukeneet häntä lainkaan. Oudoissa vaatteissaan hän näytti kylmältä ja jäykältä, eivätkä edes leiskuvat hiukset tai kirkkaat silmät riittäneet rikkomaan vaikutelmaa, jota hänen hymytön ilmeensä vain tuki entisestään. Hän ravisti itsekseen päätään ja irrotti katseensa peilistä lysähtäen sänkynsä reunalle istumaan. Häntä paleli, vaikka ulkona oli kaatosateesta huolimatta lämmintä melkein viisitoista astetta. Hän paleli sisä-, eikä ulkopuolelta, eikä mikään pystynyt ravistamaan tuota tunnetta pois hänen harteiltaan. Totuus oli, että häntä pelotti.
Lily vilkaisi seinällä riippuvaa kelloa. Se oli puoli yhdeksän aamulla, James ja Sirius olivat varmasti jo lähdössä pääsykokeisiinsa. Lily tiesi, että hänen olisi pitänyt ilmiintyä Kelmien asunnolle ja toivottaa kaksikolle onnea, mutta jostakin syystä hän ei pystynyt tekemään sitä. Ei, sillä hänellä oli omat huolenaiheensa, eikä hän voinut edes pyytää Jamesia toivottamaan hänelle onnea. Hän pelkäsi, että jos hän näyttäytyisi Jamesille, poika voisi lukea kaikki hänen pelkonsa ja pahat aikomuksensa hänen kasvoiltaan, niin kuin tämä tuntui aina tekevän. James tunsi hänet aivan liian hyvin ja vaikka Lily olikin tavallisesti kiitollinen asiasta, tällä kertaa hän ei siihen pystynyt. Hän tiesi, että jos James kuulisi hänen aikomuksistaan, poika tulisi estämään häntä huolimatta Auroriakatemian pääsykokeista, niin paljon kuin ne pojalle merkitsivätkin. Lily saattoi siis vain pysyä poissa pojan näköpiiristä ja luottaa siihen, että Arianna pitäisi suunsa kiinni, kuten oli luvannutkin.
Lily huokaisi. Hän ei ollut enää itsekään aivan varma siitä, oliko se, mitä hän aikoi tehdä, kovin hyvä idea. Kuka tahansa oli oikeassa sanoessaan, että oli se vaarallista. Ja typerää. Ja silti... Hänen täytyi tehdä se, jos hän ikinä aikoi saada mitään aikaan. Hän työnsi kätensä farkkujensa taskuun ja sormeili siellä olevaa osoiteliuskaa, jonka hän oikeastaan osasi jo ulkoa. MIKAJA RINARA THORNTON, VELHOJEN VAKOILUVERKOSTO, LUTON.
Ja mitä hän siis aikoi tehdä? Hän oli menossa tutustumiskäynnille Velhojen Vakoiluverkostoon.

James pyöritteli peukaloitaan levottomana istuessaan Auroriakatemian ala-aulassa odottamassa, että Sirius saisi henkilötietonsa ja taikasauvansa kirjattua. Hän oli odottanut Siriusta jo yli viisi minuuttia, mikä ei jossakin muussa paikassa olisi ollut kovinkaan pitkä aika, mutta mikä Auroriakatemian pääsykokeissa tuntui ikuisuudelta. Kauhu ja hermostuneisuus väreilivät tilavassa, marmorikaarin koristellussa aulassa; pääsykokeisiin osallistuvat noidat ja velhot lukivat levottomana esittelylehtisiä, harjoittelivat vaimealla äänellä erilaisia kirouksia tai estomanauksia, tai yrittivät näyttää mahdollisimman tyyniltä ja jännittymättömiltä istuessaan tuoleillaan aivan liian siisteissä vaatteissaan. James itse oli pukeutunut t-paitaan ja farkkuihin. Vanhempiensa edellisistä uudenvuodenjuhlista hän oli oppinut ainakin sen verran, että juhlavaatteissa taisteleminen oli vaikeaa.
James antoi katseensa kiertää ympäri Auroriakatemian hiljaisuuden vallassa olevaa aulaa. Joka puolella hän näki vieraita kasvoja, marmoripaasia, kuuluisien aurorien näköispatsaita... yhdelle seinälle oli maalattu kaksi ristikkäin olevaa taikasauvaa. Toisesta purkautui vihreitä, toisesta punaisia kipinöitä. Maalauksen yläpuolelle oli hakattu kivestä korkeat, himmeästi kiiltävät kirjaimet ”OPETI LOITSUIMES!”
”Näytät pahoinvoivalta, Sarvihaara”, Sirius kommentoi hilpeästi ilmestyessään Jamesin luokse toinen käsivarsi tyttöystävänsä ympärillä.
”Tuo parantaakin oloani huomattavasti”, James murahti mulkaisten Siriusta. ”Mikä sinun aikataulusi on?”
Sirius veti ohuen pergamentinpalan esille istuessaan alas pitkälle penkille Jamesin viereen. ”Yksityinen pimeyden voimilta suojautumisen koe kello yhdeksän piste kaksikymmentä, kymmenen minuuttia sen jälkeen on pimeyden voimilta suojautumisen ryhmäkoe... oletko sinäkin ryhmässä yksi?”
”Olen”, James vastasi vilkaistuaan omaa paperiaan.
Sirius virnisti tyytyväisesti. ”Hyvä. Olen paljon parempi taistelemaan, kun olen samalla puolella sinun kanssasi. Katsotaanpa... mielenterveysvelhon haastattelu kello kymmenen nolla viisi ja viimeisenä paineensietokoe varttia vaille yksitoista. Pitkä aamu tiedossa.”
”Sanot sinä”, James huomautti pistävästi. ”Minä olen vuorossa vasta sinun jälkeesi.”
”Mitäpä synnyit Potteriksi.”
James pyöritti silmiään tuskastuneena. ”Miksi minä en ottanut Lilyä mukaan...?”

Rakennus, jonka ulkopuolelle Lily ilmiintyi muistutti jollakin tapaa Redin kartanoa Fox's Deniä, mutta vain etäisesti. Kartano oli paljon kookkaampi ja paljon synkempi. Se näytti siltä, että kukaan ei ollut asunut siellä aikoihin, mikä saattoi olla tottakin – kaikki talon ikkunat olivat pimeänä ja talon mustaksi maalattu julkisivu oli rapistunut ja hilseili. Pienen hetken ajan Lily epäili, oliko tullut oikeaan paikkaan. Vaikutti epätodennäköiseltä, että kukaan suostuisi työskentelemään tai asumaan sellaisessa paikassa kuin hänen edessään kohoava rakennus. Hieman epäröiden Lily jätti paikkansa kartanon puolittain irronneen aidanveräjän luona ja siirtyi lähemmäs talon ovea. Hän kiipesi natisevat puuportaat ylös pysähtyen kolkuttamaan ovelle, joka sekin narisi paikallaan. Lily ei lainkaan ihmetellyt sitä, että kukaan jästeistä ei uskaltanut lähestyä taloa.
Lily ehti keikkua levottomana oven ulkopuolella monta minuuttia, ennen kuin hän kuuli askeleiden kantautuvan jostakin talon sisäpuolelta. Askeleet tulivat aina vain lähemmäs ja Lily ehti vain vaivoin suoristamaan paitansa, ennen kuin ovi hänen edessään lennähti auki niin kovalla voimalla, että se melkein osui häntä kasvoihin. Hän hypähti säikähtäneenä taaksepäin – juuri ajoissa nähdäkseen oviaukkoon ilmestyneen miehen kasvot.
Mies oli hyvin vanha ja hyvin kulunut. Hän seisoi niin kumarassa, että Lily hädin tuskin erotti hänen hailakanvihreät silmänsä repaleisen paidankauluksen alta. Miehen epämääräisen värinen parta roikkui hänen vyötäröllään tuoden Lilyn mieleen jollakin tavalla muiston Dumbledoresta. Hänen edessään seisovassa vanhuksessa ei kuitenkaan ollut mitään tuttua tai lohduttavaa; vanhuksen kasvoilla oli pistävä ilme ja hän puhalsi silmillä roikkuvat hiuksensa sivuun juuri ajoissa voidakseen mulkaista Lilyä luotaantyöntävästi tuuheiden kulmakarvojensa alta.
”Mitä asiaa?”
Lily hätkähti unohtaen melkein kokonaan, mitä hänen oli ollut tarkoitus sanoa. Hän sai vain vaivoin vedettyä taskustaan esille Siriukselta varastetun Mikaja Thorntonin nimikortin ja työnsi sen miehen käteen. Mies katsoi korttia epäluuloisesti ja kohotti sitten katseensa Lilyyn. Syvät uurteet piirtyivät hänen otsalleen.
”Mistä sinä sait tämän, tyttö?”
Lily värähti nimityksen kuullessaan, mutta hillitsi itsensä ja tyytyi katsomaan miestä tavalla, jonka toivoi olevan jokseenkin rauhallinen. ”Minä sain sen”, hän sanoi hieman epävarmasti toivoen, että hänen valheensa ei paistaisi hänen kasvoiltaan. ”Mikajalta.”
Mies äännähti epäselvästi nauliten häiritsevän epämääräisten silmiensä katseen suoraan Lilyyn, ikään kuin jotakin etsien. Lily suoristi selkäänsä yrittäen parhaansa mukaan pysytellä vakaana terävän katseen kohteena. Mies hymähti tyytyväisenä.
”Sinä valehtelet, tyttö.”
”En, minä - ” Lily aloitti, mutta sulki suunsa, kun mies kohotti kätensä.
”Älä ikinä yritä valehdella vakoojalle, vaikka hän olisi vanhakin”, varoitti mies. ”Oletan, että sinulla on hyvä syy valheeseesi. Mikaja saa ottaa siitä itse selvän.”
”Mitä sinä - ?”
”Mennään sisälle, tyttö”, vanhus murahti ja kääntyi ovensuusta jäämättä odottamaan, että Lily vaivautuisi seuraamaan häntä.

”On aika mennä sisälle”, Sirius sanoi kireällä äänellä Jamesille, joka istui hänen ja Ariannan välissä odottamassa omaa vuoroaan Auroriakatemian pääsykokeiden ensimmäiseen osioon. James puristi nopeasti Siriuksen kättä, sitten Sirius kumartui suutelemaan pikaisesti Ariannaa huulille ja lähti harppomaan aulan lävitse kohti pääsykokeille tarkoitettua huonetta. Huoneen ovi oli raottunut ja ulos asteli hyvin nuorelta näyttävä mies, jonka lävitse hermostuneisuus suorastaan paistoi. Mies ja Sirius jakoivat yhden lyhyen katseen, joko myötätunnon tai onnentoivotuksen merkiksi, sivusta oli mahdotonta sanoa. Sitten Sirius taivutti päätään, veti taikasauvansa esiin ja katosi pääsykoehuoneeseen.
James huokaisi. ”Mitä luulet, pärjääkö hän?”
”Riippuu koelautakunnan jäsenistä”, Arianna tuumi arvosteleva hymy huulillaan. ”Mitä enemmän naisia, sitä paremmat mahdollisuudet hänellä on.”
James vilkaisi tyttöä vinosti. ”Luuletko, että miehet eivät pidä hänestä?”
”No, onhan hän tietenkin hyvännäköinen - ”
”En tarkoittanut sillä tavalla”, James keskeytti turhautuneesti nähdessään ovelan hymyn kohoavan Ariannan huulille. Arianna virnisti itsetietoisesti ja työnsi tummat hiukset sivuun kasvoiltaan.
”Sinun hermosi ovat tänään liian kireällä, James. Sinun pitäisi rentoutua!”
”Yritä itse rentoutua, kun edessäsi ovat elämäsi tärkeimmät kokeet”, jupisi James. Ariannaan hänen sanansa eivät kuitenkaan tehneet minkäänlaista vaikutusta. Tyttö oikaisi asentoaan tuolissaan ja hymyili jokseenkin kyllästyneesti.
”Minä olen jo selvittänyt omat kokeeni. Jos sitä nyt voi suureksi palkinnoksi kutsua”, Arianna lisäsi synkkään sävyyn.
James hymyili vinosti. ”Eikö huispaajan ura jaksa innostaa?”
”Jaksaahan se...” mutisi Arianna. ”Mutta kun se on niin vaikeaa! Minun pitäisi olla huipputasoa, minulla pitäisi olla loistava kunto JA loistava itsetunto. Se on vähän liikaa minulle.”
”En olisi ikinä uskonut kuulevani Arianna Bellin sanovan noin”, huomautti James. ”Luulin, että mikään ei ole sinulle liikaa.”
Arianna avasi suunsa vastatakseen, mutta ennen kuin hän ehti muodostamaan kunnollisia sanoja koki hän keskeytyksen heidän vasta vähän aikaa sitten näkemänsä hermostuneen nuoren miehen muodossa. Hongankolistajaa muistuttava mies oli yllättäen ilmestynyt heidän eteensä kaikessa jännittyneisyydessään, kapeat kasvot punoittavina ja hikoilevina. Mies pyyhki toisella käsivarrellaan hikeä otsaltaan ja näytti kaikkea muuta kuin hallitulta ja arvokkaalta keikkuessaan siinä heidän edessään varsin epämukavilla saappaillaan, joiden korot kopisivat aivan liian naisellisesti vasten lattiaa. Hän oli ehkä kahdenkymmenen; hänellä oli nuorekkaat kasvot ja silti hyvin aikuismaiset vaatteet, hänen kauluspaitansa oli napitettu tiukasti ylös kaulaan asti ja hänen tasaisen vaaleat hiuksensa oli kammattu keskeltä jakaukselle. Jos Jamesin olisi pitänyt nimittää miestä yhdellä sanalla, hän olisi ehdottomasti kutsunut miestä unelmavävyksi.
”Oliko sinulla jotakin asiaa?” James kysyi mieheltä tarpeettoman tylysti. Arianna loi häneen moittivan katseen ja keskittyi hymyilemään miehelle leveästi.
Mies kohautti olkapäitään. ”Halusin tervehtiä. Se poika, joka äsken meni tuonne huoneeseen... hän oli ystävänne, eikö?”
”On edelleen, elleivät koelautakunnan jäsenet ole tappaneet häntä”, James oikaisi kuivasti.
Mies hymyili ymmärtämättä selvästikään vitsiä. ”Hän vaikutti itsevarmalta. Onko hän hyväkin?”
”Hän on loistava. Voisi kai sanoa, että hän on harjoitellut paljon”, Arianna virnisti miehelle.
”Kuulostaa pelottavalta. Mutta kuten sanotaan, paras mies tai nainen voittakoon”, mies vastasi aina yhtä hienovaraiseen tapaansa ja ojensi sitten kätensä Ariannalle kumartaen kevyesti. ”Olen Hermel Biggs. Hermel Elmer Biggs, tarkalleen ottaen.”
James onnistui vain vaivoin pidättelemään nauruaan nimen kuullessaan.
”Arianna Bell”, Arianna esitteli itsensä, hänkin hymyään pidätellen. ”Olen henkisenä tukena.”
”Poikaystävällesi?” Hermel nyökäytti päätään Jamesin suuntaan kysyvästi.
”Kyllä. Tai siis ei, ei HÄNELLE”, Arianna kiirehti selittämään tajutessaan, miten Hermelin oli täytynyt ymmärtää hänen sanansa. ”Hän ei ole minun poikaystäväni, vaan se toinen - ”
”Minä olen James Potter”, James keskeytti siirtäen Hermelin huomion Ariannasta itseensä. ”Ja minä olen pääsykokeissa, en vain henkisenä tukena. Miten sinulla meni?”
”Erinomaisesti, toivon”, Hermel kehaisi suoristaen solmiotaan. ”Uskoisin lautakunnan jäsenen pitäneen minusta. Ja olisi se kai voinut mennä huonomminkin - ” hän kääntyi ympäri nyökäyttäen päällään kohti Auroriakatemian aulan ovensuussa seisoskelevaa miestä, joka näytti olevan joko epätietoisuuden tai syvän epätoivon vallassa. Mies puhui ilmeisen kiihtyneesti lähellään seisovan hyvin pienikokoisen naisen kanssa huitoen samalla käsillään, mutta ainoa asia, jonka James sai hänen puheestaan selville oli hätäisesti mutistu huomautus 'Je ne sais pas'.
”Puhuin hänen kanssaan ennen omaa yksityiskoettani”, Hermel sanoi madaltaen hienotunteisesti ääntään. ”Hän oli menossa mielenterveysvelhon haastatteluun, poikaparka. Hänen englantinsa on sanalla sanoen harjaantumatonta.”
”Harjaantumatonta?” James toisti. Kuunnellessaan ovensuussa seisovan kiharatukkaisen miehen puhetta hänestä tuntui, että 'surkea' olisi ollut parempi sana kuvaamaan miehen englanninkielen taitoa, mutta niin loukkaavat sanat eivät ilmeisestikään kuuluneet Hermel Elmer Biggsin sanavarastoon.
Hermel nyökkäsi säälivästi. ”Minä todella, todella toivon, että hän läpäisi kokeen. Toivon, että voisin auttaa häntä jotakin.”
”Hänen tyttöystävällään näyttää olevan homma hallussa”, Arianna kommentoi tummansinisten silmien katse tuntemattomaan mieheen kiinnittyneenä. Huvittunut hymy karehti tytön huulilla. ”En usko, että voisit tarjota yhtä hyvää lohdutusta.”
”No, ainahan minä voisin auttaa teitä”, Hermel sanoi läimäyttäen mahtipontisesti kätensä yhteen. ”Saanko tarjoilla teille kahvia?”
”Saako täältä edes kahvia?” James kysyi epäluuloisesti.
Hermel kumarsi. ”Sanasi on lakini, herra Potter.”
Sen sanottuaan mies väläytti vielä yhden hymyn Jamesille ja Ariannalle ja katosi Auroriakatemian aulasta kasvoillaan määrätietoinen ilme, joka kieli hänen lähteneen metsästämään kahvia.
James katseli uuden tuttavuutensa perään tietämättä, mitä ajatella. ”Hän on...?”
”Ylikiltti? Voi olla. Piristävää vaihtelua Siriuksen jälkeen, tosin.”

Huone, johon Lily johdatettiin oli kookas ja kolea, jollakin tapaa hyvin tunteeton. Huone oli lähestulkoon tyhjä lukuunottamatta sen keskelle aseteltuja tuoleja ja pöytää; huoneen seinät oli maalattu mustavalkoisiksi huolimatta siitä, että ne olivat melkein peittyneet maalausten ja valokuvien paljouden alle. Lily tunsi katseensa kiinnittyvän automaattisesti valokuvamereen, vaikka hän ei osannut selittää itsellekään, mitä – tai ketä – oikeastaan etsi. Ehkä se oli Jazz, ehkä se oli joku muu, oli mahdotonta sanoa. Hän ei kuitenkaan ehtinyt tunnistamaan valokuvista ketään, ennen kuin hänen oppaanaan toiminut mies jo tarttui häntä kyynärpäästä ja ohjasi hänet terävällä otteella kauemmas valokuvista.
”Istu alas”, mies ärähti komentonsa sysäten Lilyn huoneen keskellä olevaan tuoliin. ”Haen Mikajan sinulle.”
Lily ehti vain vaivoin nyökkäämään. Sitten mies jo kääntyikin ympäri, loi häneen vielä viimeisen pistävän silmäyksen ja katosi huoneesta jättäen hänet yksin huoneen hämärään. Hän ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä tai sanoa. Huoneen painostava hiljaisuus tuntui kaatuvan hänen päälleen seinien lailla, eikä hän voinut estää hermostunutta tunnetta hiipimästä vatsanpohjaansa katsellessaan yhtä huoneen valokuvin peitetyistä seinistä. Sen ylälaitaan oli kirjoitettu suurin kirjaimin: ”IN MEMORIAM”.
Lily värähti. Hän arvasi heti, että kyseinen seinä oli omistettu Velhojen Vakoiluverkoston palveluksessa kuolleille ihmisille. Ongelma vain oli se, että niitä ihmisiä oli niin paljon... kymmenittäin, vanhoja ja nuoria, kaikki hymyileviä ja niin onnellisen näköisiä, ikään kuin kukaan heistä ei olisi aavistanut, mitä oli tulossa. Lily liikahti hermostuneesti tuolillaan alkaen ensimmäistä kertaa todella epäillä, oliko Velhojen Vakoiluverkostoon liittyminen sittenkään niin hyvä ajatus.
”Sinä – tyttö - ”
Lily kohotti päätään kuullessaan oppaanaan toimineen miehen äänen huoneen ovensuusta. Mies oli palannut ja seisoi nyt Lilyn edessä vierellään nuori, tummatukkainen ja kalpeakasvoinen nainen, joka oli pusertanut huulensa tiukasti yhteen ja silmäili Lilyä ivalliseen sävyyn. Nainen nyökäytti päätään lyhyesti kuin kuningatar ja mies hänen viereltään katosi.
”Lily Evans”, nainen – Mikaja – lausui hitaasti ja nautinnollisesti, ikään kuin Lilyn nimi olisi jotenkin salaa huvittanut häntä. Hän naksautti kieltään ja asteli lähemmäs mustissa saappaissaan, joiden korot kopisivat terävästi vasten lattiaa. Nainen heilautti taikasauvaansa sytyttäen äänettömästi yhden kynttilän huoneen ikkunalle, eikä Lily voinut estää itseään värähtämästä nähdessään, kuinka hirvittävät varjot tuo yksi kynttilä heitti Mikajan luurankomaisille kasvoille.
”En olisi uskonut näkeväni sinua enää, Evans”, Mikaja sihahti pysähtyessään Lilyn eteen. ”Ainakaan tällaisissa olosuhteissa. Miten löysit tämän paikan?”
”Osoitekortin avulla”, Lily sanoi rohkeasti. ”Käytin sitä ilmiintymiseen. Sinä annoit sen Siriukselle.”
”Blackille, aivan niin...” Mikaja mutisi selvästi tyytymättömästi. Siriuksen nimi näytti vääristävän naisen piirteet mitä kammottavimmalla tavalla. ”Ja sinä varastit sen häneltä?”
”Etpähän ole ainoa, joka hallitsee sen taidon”, Lily napautti yrittäen säilyttää äänessään kylmän rauhallisuuden.
Mikaja nauroi, nauroi aivan kuin olisi voinut nähdä Lilyn lävitse. Nainen ojensi kätensä painaen sen Lilyn poskelle. Lily tunsi kosketuksen kylmänä aaltona kasvojensa vasemmalla puolella ja vetäytyi automaattisesti pois.
”Älä nyt, Evans”, naurahti Mikaja. ”Et kai sinä pelkää minua?”
”Sitähän sinä toivoisit”, Lily vastasi lyhyesti.
Mikaja huokaisi, mutta siirtyi joka tapauksessa kauemmas Lilystä pitäen taikasauvansa edelleen esillä. Nainen veti tuolin itselleen ja istui Lilyä vastapäätä, paksujen kulmakarvojen alta paistavien kylmien silmien katse Lilyyn liimautuneena. Mikajan huulet oli puristettu tiukasti yhteen, aivan kuin nainen olisi halunnut estää kirouksia karkaamasta huuliltaan.
”Kerrohan, Evans”, nainen sanoi sitten tarkoituksellisen hitaasti. ”Mikä sai sinut tulemaan tänne – varsinkin, kun sinua ei ole kutsuttu?”
Lily sivuutti Mikajan sanoihin kätketyn loukkauksen ja kohotti leukaansa yrittäen samalla miettiä mielessään, miten saisi asiansa muotoiltua niin, että Mikaja ymmärtäisi häntä ja kaiken lisäksi suostuisi hänen pyyntöönsä. Varsinkin jälkimmäinen vaikutti mahdottomuudelta, hän ajatteli pessimistisesti katsellessaan Mikajan liikkumattomia, torjuvia piirteitä.
Lopulta Lily tuli siihen tulokseen, ettei ollut mitään mieltä yrittää kierrellä asiaa ja hän tokaisi:
”Minä haluan liittyä VVV:hen.”
Hänen sanojaan seurasi lyhyt hiljaisuus, jonka aikana Lily ja Mikaja mittelivät toisiaan katseellaan, kumpikin omissa ajatuksissaan. Lily ei voinut olla miettimättä, oliko Mikaja edes kuullut hänen sanojaan, sillä ilmekään naisen kasvoilla ei ollut liikahtanut hänen sanojensa myötä. Hän oli juuri aikeissa toistaa asiansa, kun Mikaja yllättäen nojautui eteenpäin tuolissaan ja alkoi nauraa.
”Et voi olla tosissasi”, nainen sanoi naurunsa lomasta, ikään kuin olisi äkkiä kuullut Lilyn väittävän itseään Dumbledoreksi. Lily silmäili naista tuskastuneena.
”Olen täysin tosissani”, hän sanoi hieman epätoivoisesti. ”Haudanvakavissani!”
”Niin varmasti”, pärskähti Mikaja. ”Ikään kuin sinunlaisesi kiltti tyttö haluaisi vakoojaksi!”
”En minä oikeastaan haluakaan”, Lily myönsi rehellisesti.
Mikaja hymyili voitonriemuisesti. ”Sitten sinä vain haaskaat aikaasi, Evans.”
Lily vaihtoi asentoaan tuolissaan yrittäen löytää toisenlaisen lähestymistavan. Hän väänteli käsivarsiaan turhautuneena.
”Hyvä on, kyllä minä haluan vakoojaksi. Omalla tavallani”, hän huokaisi, oikeastaan haluamatta puhua aiheesta sen enempää. ”Tai siis, se ei ollut minun ensimmäinen valintani. Minä halusin auroriksi - ”
”En ole yllättynyt”, Mikaja sanoi halveksuvaan sävyyn. Lily ei välittänyt.
”Minusta ei kuitenkaan tule ikinä auroria. Eli minä voin yhtä hyvin hankkia jotakin muuta työtä. Ja vakoojana oleminen olisi ainakin kiinnostavaa”, Lily selitti järkevästi yrittäen säilyttää rauhallisuutensa.
Mikaja kohotti kulmiaan. ”Kutsutko sinä sitä kiinnostavaksi?”
”Kutsun.”
”Sitten sinä et tiedä mitään vakoojan työstä.”
”Voi olla”, huokaisi Lily. ”Mutta sinä voisit antaa minulle mahdollisuuden.”
”Näytänkö minä naiselta, joka antaa toisille mahdollisuuksia?”

”Miksi sinun pitäisi mielestäsi saada mahdollisuus opiskella Auroriakatemiassa, Jake?” läpikotaisin vaaleanpunaiseen kaapuun ja viittaan pukeutunut mielenterveysvelho tiedusteli Jamesilta, joka joutui tekemään kaikkensa säilyttääkseen jokseenkin ystävällisen ilmeen kasvoillaan. Mikään ei inhottanut Jamesia niin paljon kuin tyhmät kysymykset – elleivät ne tyhmät kysymykset tulleet henkilöltä, joka ei edes kyennyt muistamaan hänen nimeään. Keskustelun alkupuolella James oli vielä yrittänyt korjata, että hänen nimensä EI ollut Jake, EIKÄ Joseph, EIKÄ Jacqueline (joka kaiken lisäksi oli Jamesin tietojen mukaan naisen nimi), mutta kun asian selvittäminen oli osoittautunut mahdottomaksi, oli James päättänyt alistua kohtaloonsa ja tyytyä vastaamaan kysymyksiin parhaansa mukaan. Sanoi kuka tahansa mitä tahansa, mielenterveysvelhon haastattelua ei voinut ainakaan Jamesin mittapuulla kutsua kiinnostavaksi kokemukseksi.
”Olen aina pitänyt pimeyden voimilta suojautumisesta”, James aloitti. ”Ja minulle on tärkeää taistella Voldemortia - ”
”Älä sano sitä nimeä!” haastattelijana toimiva nainen henkäisi painokkaasti. ”Älä nyt, älä koskaan!”
”Anteeksi”, James huokaisi ihmetellen mielessään, milloin ihmiset oikein oppisivat, että Voldemortin nimi ei purrut ketään – Dumbledorekin tiesi sen. Toisaalta James oli haastattelun aikana joutunut toteamaan, että häntä haastattelevalla harmaatukkaisella naisella ja Dumbledorella oli monia muitakin eroja. Itse asiassa näillä ei ollut pitkän parran lisäksi mitään yhteistä – eikä James oikeastaan halunnut tietää, mitä häntä vastapäätä istuva nainen oli tehnyt ansaitakseen partansa.
”Unohdetaan se, poika”, nainen sanoi mahdollisimman ystävällisesti, vaikka hänen kätensä vapisikin yhä pahasti. ”Mitä jos jatkaisit?”
”Onnistuu”, James sanoi kiireesti väläyttäen naiselle kuuluisan Kelminhymynsä, jolla hän oli onnistunut tavalla tai toisella hurmaamaan kaikki naispuoliset olennot lukuunottamatta Lilyä ja professori McGarmiwaa. ”Minä siis haluan auttaa taistelemaan tiedät-kai-ketä vastaan ja minun mielestäni aurorina oleminen tarjoaa siihen parhaat mahdollisuudet. Aurorin työ on myöskin haasteellista ja monipuolista. Ne ovat ominaisuuksia, joita minä vaadin työltä - ” James piti tauon ja nieleskeli yrittäen keksiä lisää viisaalta kuulostavia perusteluita sille, miksi hänen pitäisi ryhtyä auroriksi. Sillä hetkellä hän toivoi, että olisi aikoinaan kuunnellut McGarmiwan ammatinvalinnanohjauksissa hieman tarkkaavaisemmin.
”Olen aina ollut hyvä oppilas”, James jatkoi väläyttäen taas yhden hymyn mielenterveysvelholle. ”Opin nopeasti ja tehokkaasti ja uskon olevani hyvä lisä Lontoon Viralliseen Auroriakatemiaan. Osaan noudattaa käskyjä, mutta tiedän myös, milloin ne muuttuvat silkaksi typeryydeksi. Tunnen omat rajani ja osaan asettaa rajat myös toisille. Enkä myöskään ole ikinä tuntenut minkäänlaista vetoa pimeyden voimia kohtaan”, hän lisäsi vielä nopeasti.
Mielenterveysvelho nyökkäsi parrakkaat kasvot huolellisen ilmeettöminä. Edes naisen vihreät silmät eivät paljastaneet minkäänlaisia tunteita.
”Mikä sai sinut päättämään, että haluat auroriksi?”
James nielaisi uudelleen. Hän tunsi kämmeniensä hikoavan. ”Olen tavallaan aina ollut kiinnostunut siitä, tai siis isänihän on aurori. Ja äitinikin oli, ennen minun syntymääni. He puhuivat aina siitä, kun olin lapsi... kaikki pitivät sitä kamalan tärkeänä työnä. Varsinkin nykyään, kun Vol-, anteeksi, tiedät-kai-kuka tekee mitä tekee... Mutta jos haluatte tietää täsmällisen tapahtuman, niin voisin kai sanoa, että kiinnostukseni aurorin uraa kohtaan heräsi toden teolla viidennellä luokalla koulussa. Olin suoraan sanottuna siihen aikaan melkoinen hirviö. Olin erittäin kiinnostunut pimeyden voimista... vihamiesteni kiroamisen muodossa. Minulla ja parhaalla ystävälläni oli tapana kirota luihuisen tuvan jäseniä... ja heillä meitä, sen puoleen”, James lisäsi. Hän kohotti varovasti katseensa mielenterveysvelhoon vain nähdäkseen tämän hymyilevän tutkimattomasti, kuten tämän oli varmasti käskettykin tehdä. Jamesin teki mieli pyyhkiä naamio noilta kasvoilta, pakottaa nainen näyttämään todelliset ajatuksensa... mutta hän arveli, että Auroriakatemian jäsenet eivät olisi ilahtuneet, jos hän olisi kironnut yhden heidän työntekijöistään. Turhautuneena hän jatkoi puhettaan.
”Minulla ja ystävälläni oli kerran pieni kahakka erään luihuisjoukon kanssa. Tuon tappelun seurauksena paras ystäväni joutui sairaalasiipeen... hän oli murtanut kolme kylkiluutaan, leukaluunsa ja kallonsa. Se oli luihuisten käsitys huvista”, James kertoi ilmeettömästi. Hän saattoi edelleen nähdä Siriuksen veriset kasvot silmiensä edessä, vaikka olikin jo vuosia yrittänyt häivyttää tuon kuvan mielestään.
”Pahinta siinä oli, että Sir-, ystäväni, siis, koki sen kohtalon vain siksi, että hän ei halunnut olla samanlainen kuin ne pask-, anteeksi, epäkohteliaat henkilöt, jotka hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Muistan, kuinka menin hänen luokseen sairaalasiipeen. Hän makasi siellä... pää siteissä, täydessä unessa – hän ei tiennyt minun olevan siellä – ja minä vain istuin ja istuin ja istuin. Kun hän lopulta heräsi, ensimmäinen asia, jonka hän sanoi, oli: 'Me emme anna heidän jatkaa sitä, James.” Eikä hän edes tiennyt, että minä olen paikalla. Mutta siitä lähtien olen halunnut auroriksi”, James lopetti.
Nainen nyökkäili mietteliäästi. ”Taustalla oli siis kosto?”
”Ei, vaan - ”
”Kerrassaan mielenkiintoista. Mikä on ollut tähän mennessä elämäsi suurin koettelemus?”
”Tyttöystäväni kosiminen”, James möläytti sen enempää ajattelematta. Hän oli purra kielensä poikki tajuttuaan, mitä oli sanonut.
Mielenterveysvelho hymyili avoimen huvittuneesti. ”Anteeksi kuinka?”
”No, henkisesti, siis - ” James sanoi vaikeasti yrittäen korjata virhettään. ”HENKISESTI se oli suurin koettelemus, koska pelkäsin sitä niin paljon. Mutta muuten... no, olen ollut mukana kahdessa taistelussa kuolonsyöjiä vastaan, joten todennäköisesti toinen niistä.”
”Sinulle oli siis vaikeaa kosia tyttöystävääsi?”
James katsoi hämmentyneenä vastapäätä istuvaa naista. ”Kyllä”, hän sanoi epäröiden.
”Sanoisitko, että pelkäät sitoutua asioihin?”
”Minä – MITÄ? - en!” James huudahti hypähtäen pienesti penkillään.
”Saiko kysymykseni sinut hermostumaan?”
”Ehkä hieman.”
”Onko sinulla vaikeuksia myöntää todellisia tunteitasi?”
James tuijotti naista typerästi. ”Mikä analyysi tämä on?”
”Hermostuttaako tämä sinua jotenkin?” nainen kysyi kiinnostuneesti.
”Minä luulin, että minulta kyseltäisiin opiskeluasioista.”
”Sanoisitko, että olet hyvä suhtautumaan muutoksiin?”
James voihkaisi äänettömästi mielessään. Haastattelusta oli tulossa todella pitkä...

Lily risti käsivartensa rinnalleen katsoen päättäväisesti Mikajaa, joka istui hänen edessään kasvot yhtä kylminä ja luotaantyöntävinä kuin aina ennenkin. Edessään naisella oli Lilyn S.U.P.E.R-tulokset sisältävä pergamenttiliuska, vaikka olikin mahdotonta sanoa, mitä Mikaja Lilyn tuloksista ajatteli – naisen kasvot kuvastivat kaiken aikaa samaa ivaa, samaa hyytävää huvittuneisuutta, joka tuntui heijastuvan naisen jokaisesta eleestä.
”No?” Lily kysyi, kun hiljaisuutta oli kestänyt kymmenen minuutin verran, eikä Lily kestänyt enempää. ”Saanko minä paperini takaisin, vai ajattelitko sinä vain tuijottaa sitä loppupäivän?”
Lilyn terävä äänensävy sai Mikajan kohottamaan katseensa paperista. Nainen antoi paperin valua otteestaan inhoten, aivan kuin se olisi polttanut häntä. Lily kumartui nostamaan paperin lattialta.
”No?” hän kysyi uudelleen, vaikka alkoikin tuntea itsensä typerykseksi toistellessaan kaiken aikaa samoja lauseita. ”Mitä sanot?”
Mikaja liikautti kättään, mutta oli mahdotonta sanoa, oliko ele tarkoitettu torjuvaksi vai hyväksyväksi. Se oli ilmeisesti naisen tarkoituskin, Lily päätteli, sillä kiero hyväntuulisuus välähti naisen lasisilmissä.
”Et tule pääsemään tänne pelkillä erinomaisilla PVS-taidoilla, Evans”, Mikaja sanoi ylimielisesti. ”Täällä akateemiset numerot eivät merkitse mitään... olen erityisen pettynyt sinun taikajuoma-arvosanaasi. Tiesitkö, että vakoojat käyttävät paljon taikajuomia? Kuten... myrkkyjä?”
Lily värähti. ”Taikajuomien O ei mielestäni ole mikään huono arvosana ottaen huomioon sen, että SINÄ opetit meitä”.
”Tuskin olit mitenkään hyvä muutenkaan, Evans.”
”Älä sano”, Lily tokaisi mahdollisimman tyynesti. ”Sain U:n taikajuomien V.I.P.-arvosanaksi. Entisellä professorillani oli myöskin tapana sanoa, että minulla on synnynnäisiä kykyjä taikajuomien keittämiseen.”
”Ja hän oli varmaan rohkelikon tuvanjohtaja ja sinä olit hänen suosikkinsa?”
”Itse asiassa hän oli luihuisen tuvanjohtaja. Jälkimmäinen meni kyllä kohdalleen”, Lily vastasi. Hän nautti nähdessään kiukunsekaisen järkytyksen kohoavan Mikajan kasvoille.
Lily oli hetken hiljaa ja antoi sanojensa vaikuttaa Mikajaan kaikessa rauhassa. Mielessään hän mietti jo, miten saisi suostuteltua Mikajan antamaan hänelle mahdollisuuden. Oli eri asia, jos hän olisi ollut Sirius, hän ajatteli myrtyneesti – mutta kun hän ei ollut.
”Minä tarvitsen tätä mahdollisuutta”, hän sanoi hieman epätoivoisesti. ”Minä voisin oikeasti pärjätä hyvin vakoojana.”
Mikajan kasvot olivat kuin kiveen veistetyt. ”En usko.”
Lily kohotti leukaansa. ”Ja MINÄ en usko, että se on oikeastaan sinun päätettävissäsi”, hän tokaisi. ”Ellei sinusta ole sitten tullut äkkiä Velhojen Vakoiluverkoston johtajaa?”
Häntä vastapäätä istuva nainen ei vastannut, vaan näytti harkitsevan hänen sanojaan ikään kuin etsien tietä niiden kiertämiseen tai kumoamiseen. Viimein nainen tuhahti säälivästi.
”Se voi vielä muuttua”, Mikaja sanoi mietteliääseen sävyyn sivellen poskeaan yhdellä hauraalla kynnellään.
”Mutta juuri nyt sinun velvollisuutesi on antaa minulle mahdollisuus siinä missä muillekin”, Lily ilmoitti toivoen sanojensa vaikuttavan jollakin tavalla tuohon likaisesta marmorista veistettyyn naiseen, joka nyt istui hänen edessään tyytymätön ilme kasvoillaan.
Mikaja oli pitkään hiljaa ja naksautti sitten kieltään. ”Hyvä on”, hän sanoi yllättäen saaden leveän hymyn leviämän Lilyn kasvoille. ”Saat mahdollisuutesi. Lähetän jonkun antamaan sinulle pienen kierroksen tässä rakennuksessa. Jos vielä sen jälkeen uskot, että sinusta olisi tähän - ” nainen katseli Lilyä tavalla, joka teki selväksi, että ainakaan nainen itse ei uskonut hänen mahdollisuuksiinsa tippaakaan. Sitten hän kohautti olkapäitään. ”Voit tulla koulutukseen ja vannoa valasi.”
”Valan?” Lily toisti epävarmasti.
Mikaja tuhahti taas. ”Et kai kuvitellut, että ottaisimme jäseniä ilman minkäänlaista valaa? Me emme ole typeryksiä, Evans. No niin, se sinun tutustumiskierroksesi - ”
Lily kätki hermostuneen nielaisun nähdessään Mikajan nousevan ylös ja vetävän taikasauvansa esiin. Pienen hetken ajan Lily pelkäsi taikasauvan suuntautuvan seuraavaksi häneen, sillä ilme Mikajan kasvoilla oli kaikkea muuta kuin ystävällinen. Nainen kuitenkin vain lipui huoneen poikki seinänvierustalla olevan kaapin luokse ja otti kaapista esille kynttilänvalossa kiiltelevän esineen, joka pienen tarkastelun jälkeen osoittautui hopeavadiksi. Mikaja asetti vadin pöydälle, kaatoi siihen vettä ja painoi taikasauvansa kärjen vasten sen hopeisena kimmeltävää pohjaa. Lily katseli ymmällään sivusta, kuinka nainen taivutti kasvonsa lähelle vettä ja mutisi sihisevään sävyyn muutaman sanan kielellä, jota Lily ei ymmärtänyt. Hän sai selvää vain viimeisestä sanasta ('Visardo') joka sai hänet kivettymään nopeammin kuin Mikajan ilme ikinä.
”Mitä tuo oli?” hän kysyi hitaasti, kun Mikaja vetäytyi kauemmas vesiastiasta tyytyväinen hymy huulillaan. ”En ole ikinä nähnyt tuollaista taikuutta.”
”En ole yllättynyt”, Mikaja tiuskaisi halveksuvaan sävyyn. Nainen näytti kuitenkin ilahtuneen Lilyn ilmeisestä tietämättömyydestä, sillä hän alentui selittämään: ”Se on vanhaa latinalaista taikuutta. Se toimii ainoastaan tämän rakennuksen sisällä – eikä mikään muu taikuus täällä toimikaan.”
”Eikö täällä voi käyttää taikuutta?” Lily kysyi järkyttyneenä Mikajan istuessa taas paikalleen.
Mikaja heilautti hiuksiaan omahyväisen näköisenä. ”Ei Tylypahkan taikuutta, ainakaan. Tämä talo ei ymmärrä sellaisia voimia.”
Nainen näytti siltä kuin olisi ollut aikeissa sanoa jotakin enemmänkin, mutta juuri silloin raottuvan oven nariseva ääni pelasti Lilyn naisen terävältä kieleltä. Lily kääntyi katsomaan ovelle ja hätkähti nähdessään pitkän, tummatukkaisen miehen ilmestyneen ovensuuhun. Mies kumarsi irvokkaasti hymyillen ja asteli sitten peremmälle huoneeseen.
”Visardo”, Mikaja tervehti pienellä nyökkäyksellä. ”Miten mukavaa, että ehdit liittymään seuraamme.”
Kuka tahansa saattoi erottaa Mikajan äänensävystä, että nainen ei ollut todellakaan tarkoittanut sanojaan. Lily näki huoneeseen tulleen miehen kasvojen nytkähtävän, ikään kuin mies olisi saanut jotakin salaista huvitusta Mikajan käytöksestä.
”Minulla on aina aikaa sinulle, Thornton”, mies sanoi yhtä muodollisesti kuin Mikajakin. ”Mitä asiaa sinulla oli?”
Mikaja heilautti kättään kehottaen sanattomasti miestä kääntymään ympäri. ”Tarvitsen esimerkin. Ja myöhemmin oppaan. Visardo, tässä on Lily Evans, hän kuvittelee haluavansa vakoojaksi. Evans, Alessandro Visardo. Kerro minulle, kuka hän on.”
”Anteeksi kuinka?” Lily kysyi hätääntyneenä.
”Kerro. Minulle. Kuka. Hän. On”, Mikaja toisti hitaasti ja selkeästi, kuin olisi puhunut idiootille. ”Kuka tahansa hyvä vakooja osaa kuvailla ihmisen elämää ensinäkemältä asti. Mitä sinä näet Alessandrossa?”
Kaikista mieluiten Lily olisi ollut näkemättä Alessandrossa yhtään mitään. Sen oli pakko johtua miehen sukunimestä, hän ajatteli kitkerästi. VISARDO. Oli selvää, että Alessandro oli jotakin sukua Manico Visardolle, joka puolestaan oli aiheuttanut sen, että Lily ei ollut päässyt Auroriakatemiaan. Lily yritti tukahduttaa uhkaavasti heräilevää katkeruuttaan ja keskittyi tarkkailemaan Alessandro Visardoa siinä toivossa, että olisi nähnyt jotakin siitä, mitä Mikaja ilmeisesti halusi hänen näkevän. Hän ei kuitenkaan voinut sille mitään; hän ei löytänyt tietään Alessandron persoonaan. Hän näki ainoastaan miehen pitkän, jäntevän, mustien vaatteiden verhoaman vartalon ja noin olkapäämittaiset tummanruskeat hiukset, jotka oli sidottu mustalla silkkinauhalla löysälle poninhännälle miehen niskaan. Miehen kasvot olivat ulkomaalaisen ruskettuneet ja hienopiirteiset ja niistä pisti esille kaksi tummaa silmää, jotka italialaisuudestaan huolimatta olivat kuitenkin ilmeettömät ja etäiset silmät. Miehen huulten ironinen kaari suorastaan houkutteli katsojaa koskettamaan.
”Vauhtia, Evans”, Mikaja tiuskaisi havahduttaen Lilyn siitä transsista, johon Alessandron näkeminen oli tytön ajanut. Lily vaihtoi hermostuneena asentoaan tuolissaan ja nieleskeli yrittäen keksiä äkkiä jotakin uskottavaa, joka tekisi jonkinlaisen vaikutuksen katselijoihin. Varovasti Lily vilkaisi uudelleen Alessandroa, joka katseli häntä tummilla silmillään ja hymyili suorastaan ärsyttävän tutkimatonta hymyä.
”No”, Lily aloitti hermostuneesti. ”Hän on todennäköisesti italialainen, päätellen nimestä ja ulkonäöstä. Hän on viettänyt jo jonkin aikaa Englannissa, koska hän osaa puhua noin hyvää englantia... ja hän on luultavasti sukua aurori Manico Visardolle”, Lily lisäsi aikomaansa pahantuulisemmin. Alessandron silmissä välähti ovelasti.
Mikaja naksautti kieltään säälivä ilme kasvoillaan. ”Merlin, sinulla on pitkä matka vakoojaksi, Evans”, nainen puuskahti nyökäten sitten ilmeettömästi päätään Alessandrolle. ”Visardo.”
Alessandro suoristi selkäänsä nauliten häiritsevän tummien silmiensä katseen suoraan Lilyyn. ”Mikä sinun nimesi olikaan?”
”Lily. Lily Evans”, Lily vastasi kuivin suin.
Mies nyökkäsi muodollisesti. ”Punatukkainen, sukunimi Evans. Todennäköisesti omistaa irlantilaisia sukulaisia, tai suku on ainakin lähtöisin Irlannista. Sukunimi Evans ei ole tunnettu velhomaailmassa, eli on mitä luultavimmin jästisyntyinen. On 17-20 vuotta vanha ja kihloissa melko rikkaan miehen kanssa. Punastumisesta päätellen on ollut kihloissa vasta vähän aikaa”, Alessandro lisäsi huvittuneesti. ”En usko, että hän on ollut vielä koskaan töissä – hän on aivan liian siisti sellaiseen. Sanoisin, että hän haluaa vakoojaksi joko kapinoidakseen tai auttaakseen ihmisiä. Jos minun pitäisi arvata, veikkaisin jälkimmäistä; Evans on selvästi perhetyttö – ei lävistyksiä, ei tatuointeja, ei värjättyjä hiuksia. En usko, että hänellä on kovin - ”
”Riittää, Visardo”, Mikaja keskeytti kohottaen kätensä. ”Näetkö, Evans, miten paljon sinulla on vielä opittavaa?”
Lily nyökkäsi hieman epävarmasti. Hän ei ollut edes uskonut, että yhdestä ihmisestä voisi lukea ensinäkemältä niin paljon. Hitaasti hän käänsi katseensa taas Alessandroon, joka taivutti päätään, aivan kuin olisi sanattomasti halunnut tarjota hänelle myötätuntoaan. Lily käänsi kiireesti päänsä pois.
”Alessandro”, Mikaja tokaisi lausuen ensimmäistä kertaa ääneen miehen etunimen. ”Näytä Evansille paikkoja. Evansin on aika nähdä, mihin hän on päänsä pistämässä.”

”Potter, James Jarred.”
James jäykistyi kuullessaan kimakan naisäänen kutsuvan hänen nimeään yhdestä koetilojen virkaa toimittavista huoneista. Hän vilkaisi nopeasti Siriusta ja Ariannaa, jotka tarjosivat hänelle jokseenkin rohkaisevan hymyn. Sitten hän nousi ylös ja lähti kävelemään kohti huonetta ja päivän viimeistä koetilaisuuttaan tietämättä kunnolla, mitä olisi ajatellut. Omalta osaltaan hän oli helpottunut siitä, että pääsykokeet olisivat ohitse – päivä oli ollut enemmän kuin rankka – mutta samalla häntä hermostutti mennä tähän viimeiseen kokeeseen. Hän toivoi, että olisi pärjännyt paremmin, tehnyt enemmän...
Nykivin askelin James asteli sisälle koetilaan ja pysähtyi pitkän pöydän takana istuvan koevalvojakolmikon eteen. Hän tunnisti valvojista kaksi jo etukäteen – Frank Longbottomin, joka ei edes ollut aurori vielä, sekä Auroriakatemian päällikkönä toimivan Manico Visardon, jota hän ei ollut nähnyt koskaan aiemmin, mutta jonka hän tunnisti pelkkien kuvausten perusteella. Visardo oli ehkä neljänkymmenen ja hänen olkapäille ulottuvista tummista hiuksistaan saattoi jo erottaa harmaita juovia. Hänellä oli terävät tummat silmät, joiden ilmeessä ei ollut jälkeäkään italialaisesta pehmeydestä. Jopa hänen ryhtinsä oli kovin jäykkä, ikään kuin hän olisi pelkällä olkapäidensä asennolla yrittänyt kannatella Auroriakatemian univormuaan mahdollisimman arvokkaalla tavalla.
”Oletko ymmärtänyt, millainen koe tässä on kyseessä, James?” Frank Longbottom kysyi ystävälliseen sävyyn.
James hymyili kiitollisena miehelle. ”Paineensietokoe, vai mitä?”
Frank nyökkäsi. ”Tämä Camelotta Tonks tässä - ” mies nyökäytti päällään vieressään istuvan hiirenharmaahiuksisen naisen suuntaan. ” - vie sinut kokeeseen, jonka kautta voimme arvioida sinun kykyäsi kestää vaikeuksia. Sinut viedään toiseen huoneeseen ja ainoa asia, joka sinun tarvitsee tietää on se, että sinulla pitää olla taikasauvasi valmiina. Onko selvä?”
”Selvä, pomo”. James teki Frankille kunniaa ansaiten pienen hymyn Camelotta Tonksilta, sekä moittivan silmäyksen Manico Visardolta, joka näytti siltä, että ei ollut koskaan huumorintajusta kuullutkaan. James käänsi kiireesti katseensa pois synkeästä italialaissyntyisestä velhosta ja kääntyi katsomaan Tonksia, joka hänen helpotuksekseen nousi oitis ylös ja lähti suunnistamaan kohti huoneen peräseinällä olevaa ovea, jonka ilmeisesti oli tarkoitus johtaa toiseen huoneeseen. James seurasi perässä puristaen taikasauvaansa tiukasti nyrkissään.
”No niin, pysähdy siihen”, Tonks määräsi Jamesin ehdittyä toisen huoneen ovensuuhun saakka. Huone oli hyvin pieni ja hyvin hämärä ja sai Jamesin tuntemaan oitis olonsa erittäin epämukavaksi.
”Näetkö tuon täplän tuossa lattian keskellä?” Tonks osoitti kädellään huoneen lattiaan painettua tummanpunaista läiskää, jonka vain typerys olisi voinut jättää huomioimatta. James piti kuitenkin mielipiteensä sisällään ja tyytyi vain nyökkäämään hillitysti.
”Mene sen päälle seisomaan ja pidä taikasauvasi esillä.”
James totteli ylittäen lattian punaisen täplän luokse. Hän jäi seisomaan sen päälle käskyjen mukaan ja kohotti taikasauvaansa aavistuksen verran luoden samalla kysyvän vilkaisun Tonksiin. Nainen nyökkäsi tyytyväisenä.
”Nyt sinun pitää vain odottaa. Me katselemme sinun suoritustasi”, Tonks lisäsi vielä varoittavasti, nyökäytti taas päätään niin, että hiirenharmaat hiukset liimautuivat hänen kasvoilleen ja katosi sitten huoneen ovelta jättäen Jamesin yksin huoneeseen. James jäi katselemaan hieman kaivaten Tonksin aurorinviitan verhoamaa, loittonevaa selkää, eikä voinut olla toivomatta, että olisi sittenkin hakenut jonnekin muualle koulutukseen... jonnekin, minne ei tarvinnut mennä pääsykokeiden kautta.
James veti syvään henkeä ja antoi katseensa kiertää ympäri huonetta, puolittain odottaen, puolittain peläten, että jotakin tapahtuisi. Huone oli kuitenkin yhtä tyyni ja hiljainen kuin mikä tahansa muukin huone, ehkä hieman epämukavampi vain. Huoneessa ei ollut minkäänlaisia kalusteita, eikä James sitä oikeastaan ollut odottanutkaan. Seinille kiinnitetyt peilit heijastivat hänen kuvajaisensa aavemaisina takaisin. Niiden kautta James saattoi nähdä kalpeat, kireät kasvonsa ja solakan urheiluvaatteiden verhoaman varren, joka oli kaiken aikaa jännitystilassa siltä varalta, että jotakin tapahtuisi. Hän saattoi nähdä kuvajaisensa takana tyhjyyden ja varjot, joita sinne muodostui, jotka tulivat kaiken aikaa lähemmäs... Kesti hetken, ennen kuin James tajusi kuvajaisten ottavan hahmon.
”Olisi pitänyt arvata”, James mutisi itsekseen ottaessaan tiukemman otteen taikasauvastaan. Salamannopeasti hän tunnisti hahmot, jotka lähestyivät häntä aina vain peilin kautta, kunnes ne viimein ehtivät peilin reunalle saakka ja työntyivät helposti sen lävitse valuen lattialle. Kuolonsyöjiä, siitä ei voinut erehtyä – James olisi tunnistanut nuo huput ja naamiot mistä tahansa. Hän arveli, että kyseessä ei kuitenkaan ollut lauma aitoja kuolonsyöjiä; se olisi ollut ministeriöltä jo hieman liian riskialtis temppu. Aitoja tai ei, oli kuitenkin selvää, että kokeessa testattiin hänen kykyään selviytyä taistelutilanteissa. Hän kohotti taikasauvansa ja osoitti sillä lähimmän kuolonsyöjän käännetyn selän suuntaan... kunnes äkkiä hän muisti jotakin, mitä Vauhkomieli oli hänelle Viistokujalla sanonut: koskaan ei saanut kirota vihollista, joka oli kääntänyt selkänsä. Kiireesti James laski taas taikasauvansa alas ja keskittyi odottamaan, seuraamaan tapahtumia...
”Tainnutu!” joku karjaisi hänen selkänsä takaa. Hän pyörähti kiireesti ympäri taikasauva koholla ja ennätti juuri ja juuri torjumaan kirouksen, joka selvästikin oli aito huolimatta siitä, että sen langettanut kuolonsyöjä ei ollut. James ei voinut kuin ihmetellä, millaista peliä Auroriakatemian jäsenet oikein pelasivat... Halusivatko he todella vahingoittaa kokelaitaan? Vauhkomielen tuntien se ei olisi ollut mikään yllätys, James ajatteli jurosti käännähtäessään taas kannoillaan, kun uusi kirous lensi häntä kohti.
”Varjelum!” hän karjaisi heittäytyen samalla lattialle sivuuttaakseen toisen kirouksen, joka lensi juuri ja juuri hänen korvansa ohitse. Auroriakatemian jäsenillä oli selvästikin kieroutunut huumorintaju, hän totesi aavistuksen verran huvittuneesti mielessään, kun peilien läpi astui esille aina vain uusia ja uusia kuolonsyöjiä. Olisi enemmän kuin vaikeaa hankkiutua eroon kaikista kuolonsyöjistä, olivat nämä sitten aitoja tai eivät. Mutta James aikoi joka tapauksessa yrittää, hän korjasi taas taikasauvansa asentoa kädessään ja kävi täyteen taisteluun samalla tavalla kuin ryhmätaistelukokeessa aiemmin päivällä. Silloin hän oli ollut hyvä, parempi kuin koskaan ennen, mutta siitäkin kuului kiitos Siriukselle. James taisteli aina paremmin, kun Sirius oli hänen mukanaan, koska hän saattoi aina luottaa Siriukseen ja siihen, että jos hänelle tapahtuisi jotakin, Sirius korjaisi kaiken vaikka oman henkensä uhalla. Nyt hänellä ei sinänsä ollut mitään vaaraa – edes Red ei olisi niin ääliömäinen, että hankkisi jonkun Pyhään Mungoon pääsykokeiden aikana, eikä Red ollut edes paikalla – mutta siitä huolimatta häntä hermostutti. Kahtatoista kuolonsyöjää vastaan taisteleminen oli enemmänkin painajainen kuin hyvää harjoitusta.
”Helvetti”, James manasi tuntiessaan jonkinlaisen kirouksen iskevän häntä suoraan hänen sauvakäteensä. Pienen hetken ajan hänen teki mieli vain pudottaa taikasauvansa ja antautua, mutta kuten aina, hänen ylpeytensä piti huolen siitä, että hän ei päässyt tekemään niin. Kivusta huolimatta hän kohotti taas taikasauvaansa ja kääntyi kiroamaan sen tekokuolonsyöjän, joka oli huolehtinut hänen kätensä kohtalosta.
”Tainnutu!” James huusi. Suureksi tyydytyksekseen hän sai huomata kyseisen kuolonsyöjän kaatuvan lattialle ja pyörähti sitten kiroamaan seuraavaa, kunnes -
”Sarvihaara!”
James käännähti kannoillaan juuri ajoissa nähdäkseen Siriuksen harppovan huoneeseen, Siriuksen löysissä pääsykoevaatteissaan ja sotkuisessa olemuksessaan, Siriuksen huolestunut ilme kasvoillaan. Poika pysähtyi huoneen laidoille käsiään väännellen. James katseli poikaa osaamatta kunnolla sanoa, oliko poika harha vai ei – Sirius näytti täsmälleen samalta kuin aiemminkin, jopa hänen otsahiustensa suortuvat roikkuivat samalla tavalla hänen silmillään... Mutta oli vaikeaa kuvitella, miksi Sirius tulisi keskeyttämään hänen pääsykokeensa. Ellei sitten, James ajatteli pahaa aavistellen. Ellei sitten ollut kyse jostakin vakavasta.
”Mitä asiaa, Anturajalka – tainnutu - ” James tiuskaisi itseään uhanneelle kuolonsyöjälle pitäen kaiken aikaa katseensa Siriukseen kiinnittyneenä.
”Se on Lily.”
James jähmettyi paikoilleen kesken liikkeen ja naulitsi katseensa Siriukseen unohtaen kokonaan ympäröivän maailman ja sen tosiasian, että hänen oli tarkoitus suorittaa pääsykoettaan. Hän ei enää välittänyt siitä, olivatko kuolonsyöjät todellisia vai eivät. Hän ei välittänyt siitäkään, vaikka hän olisi tullut kirotuksi tai hylätyksi Auroriakatemiasta – jotkut asiat vain olivat paljon tärkeämpiä, kuten -
”Mitä Lilylle on tapahtunut?”
Sirius katsoi häntä onnettomasti. ”En tiedä, Sarvihaara – häneen on sattunut – hänestä vuotaa verta, emmekä me saa sitä loppumaan – ”
”Oletko sinä tosissasi?” James kysyi epäluuloisesti vilkaisten taas syrjäsilmällä taustalla häilyvien kuolonsyöjien suuntaan.
Sirius nyökkäsi kärsimättömästi. ”Miksi minä valehtelisin sinulle? Pahus, Sarvihaara, se on LILY!”
”Minä tiedän kyllä, kuka Lily on”, James näpäytti terävästi vastaukseksi yrittäen miettiä kuumeisesti, mitä hänen oli tarkoitus tehdä. ”Missä Lily on?”
”Viistokujalla, hän on meidän asunnollamme, James - ”
James kirosi äänettömästi mielessään kääntyessään tainnuttamaan ohimennen yhden itseään ympäröivistä kuolonsyöjistä, sitten toisen... Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä hänen piti tehdä. Entä jos kyseessä oli vain julma koe, jossa testattiin hänen omistautumistaan? Siinä tapauksessa kokeen oli pakko olla pahuksen hyvä, James ajatteli vihaisesti. Hän tunsi kyllä Siriuksen ja tiesi täsmälleen, millä tavalla Sirius käyttäytyi... ja Sirius oli kutsunut häntä Sarvihaaraksi. Eikä Sirius tulisi ikinä häiritsemään häntä turhan takia, sen hän tiesi – mutta Lily ei ollut sama kuin 'turhan takia', Lily olisi yhtä hyvin voinut olla hänen elämänsä, niin inhottavaa kuin sen myöntäminen olikin...
No niin, rauhoitu nyt, James komensi itseään yrittäen keskittyä kunnolla siihen, mitä hänen oli tarkoitus tehdä. Hän hveti syvään henkeä yrittäen ajatella. Hänen täytyi päästä auttamaan Lilyä, hänen täytyi päästä auttamaan Lilyä mahdollisimman nopeasti... mutta oli pakko olla jokin keino... James loi kaipaavan katseen takanaan seisovaan kuolonsyöjälaumaan. Hän ei ollut valmis luopumaan aurorinurastaan niin helpolla.
”Hyvä on”, James haukahti päättäväisesti. ”Sirius, sinä menet Viistokujalle ja viet Lilyn Pyhään Mungoon. Sano hänelle – sano hänelle, että minä olen tulossa, onko selvä?”
Sirius nyökkäsi tutkimaton ilme kasvoillaan. Sitten poika jo kääntyikin ja katosi huoneesta jättäen Jamesin yksin tekemään selvää jäljellä olevista kuolonsyöjistä, jotka kerääntyivät hänen ympärilleen valmiina tainnuttamaan hänet. Hermostukselle tai pelolle ei ollut kuitenkaan enää tilaa. Jamesin mielessä oli vain yksi asia: hänen oli pakko päästä Lilyn luokse. Ja hänen oli pakko päästä Lilyn luokse nopeasti. Itselleenkin tuntemattomalla voimalla James hyökkäsi kuolonsyöjien kimppuun tainnuttaen yhden toisensa jälkeen, välittämättä lainkaan naarmuista tai haavoista, tai otsallaan valuvasta hiestä, joka tunkeutui pistävänä hänen silmiinsä ja oli sumentaa hänen näkökenttänsä. Hän hyppi ja pyöri ja kirosi, samalla tavalla kuin usein Siriuksen kanssa, aivan yhtä polttavasti...
”Hyvä on, Potter, voit lopettaa jo”, etäisesti tutulta kuulostava naisen ääni kutsui yllättäen huoneen ovelta saaden Jamesin keskeyttämään taistelunsa. Myös kaksi jäljelle jäänyttä kuolonsyöjää jähmettyi paikoilleen, ikään kuin naisen sanat olisivat jollakin tavalla hallinneet niitä. Ne laskivat taikasauvansa ja alkoivat siinä Jamesin silmien alla perääntyä kohti seiniä peittäviä peilejä, kunnes lopulta ne katosivat kokonaan näkyvistä. James veti syvään henkeä ja kääntyi katsomaan huoneen ovella seisovaa naista, joka osoittautui aurori Camelotta Tonksiksi.
”Kaikki on hyvin, Potter”, Tonks sanoi äänessään sävy, jonka saattoi sen ilmeettömyydestä huolimatta tulkita etäiseksi myötätunnoksi. ”Se oli raskas koe... mutta sinä selvisit hienosti. Tule viereiseen huoneeseen, niin pääset kuulemaan lyhyen arvion taidoistasi.”
”Hetkinen”, James sanoi, kun Tonks kääntyi jo lähteäkseen ovelta. ”Oliko se kaikki – siis ihan kaikki – vain harhaa?”
”Jos tarkoitat parasta ystävääsi ja tyttöystävääsi, niin oli se”, Tonks vastasi yksinkertaisesti, ikään kuin olisi osannut odottaa kysymystä. ”Tule nyt - ”
”Minä en ymmärrä”, keskeytti James. ”Miten te voitte lukea minun ajatuksiani sillä tavalla ilman lukilitista - ”
”Me emme tehneet niin. Huone teki”, Tonks selitti. ”Se on osa huoneen taikaa. Se pystyy heijastamaan kenen tahansa pahimmat pelot näkyviksi, kun niin vaaditaan.”
James nyökkäsi edelleen hämmentyneenä. Oli vaikeaa kuvitella, että kaikki hänen kokemansa oli ollut vain harhaa... ja silti James ei ollut aikoihin ollut helpottuneempi mistään. Värisevä hymy huulillaan hän työnsi taikasauvansa housujensa taskuun ja kuivasi kasvonsa paitansa hihaan, ennen kuin seurasi Tonksia viereiseen huoneeseen.
”James”, Frank sanoi ilahtuneella äänellä, kun James pysähtyi kolmen koevalvojan yhteisen pöydän eteen. ”Se oli vaikea koe. Toivottavasti kaikki on hyvin?”
”Paremmin kuin hyvin, lukuunottamatta sitä, että minä ilmeisesti väsytin itseni aivan turhaan”, James sanoi tavoitellen ääneensä sitä rentoa leikinlaskua, josta hänet ja Frank oli aina tunnettu, kun he molemmat olivat vielä olleet koulussa.
Frank nyökkäsi. ”Pärjäsit paremmin kuin oletimme - ” mies mulkaisi puhuessaan Manico Visardoa tavalla, joka teki täysin selväksi, että ainoa, joka ei ollut uskonut Jamesin kykyihin, oli ollut juuri Visardo. James pidätteli nauruaan.
”Taistelit hienosti”, Frank jatkoi. ”Ja teit sen ratkaisun, jonka me halusimmekin nähdä – et hylännyt rakkaitasi, mutta et myöskään jättänyt taisteluasi kesken heidän vuokseen. Sinussa on ainesta.”
”Longbottom on oikeassa”, Tonks jatkoi. ”Tämä koe on yleensä se, jossa monet kokevat epäonnistumisensa. On vaikeaa luopua omista mielihaluistaan toisten hyväksi. Hienoa työtä, Potter.”
(JATKUU SEURAAVASSA VIESTISSÄ, TILA LOPPUI KESKEN!)

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #8 : Maaliskuu 01, 2007, 13:13:02 »
”Emme me kai mitään muuta olisi voineetkaan odottaa Joseph Potterin pojalta”, lisäsi Visardo, joka tarkasteli Jamesia tummien kulmakarvojensa takaa kasvoillaan synkeä ilme, ikään kuin Jamesin onnistuminen olisi jollakin tavalla harmittanut miestä. ”Taistelutavoissasi on kyllä vielä paljon parannettavaa, poika. Noin repivillä liikkeillä sinä väsytät itsesi aivan turhaan ja aivan liian nopeasti – ja sinun yleiskuntosi on luonnollisesti liian matala - ”
James virnisti sanat kuullessaan. Olisi voinut kuvitella, että kun oli pelannut kuuden vuoden ajan huispausta enemmän kuin pakkomielteisesti, olisi saavuttanut jokseenkin hyvän kunnon, hän ajatteli – mutta kun niin ei kerran ollut, Arianna tulisi saamaan paljon seuraa kunnonkohotuslenkeilleen lähiaikoina. Eri asia, ilahtuisiko Sirius asiasta.
”No, mitä sinä siinä vielä virnistelet?” Visardo ärähti, kun James vain seisoi paikoillaan typerästi hymyillen. ”Ei tämä ollut mikään lopullinen tuomio, pelkkä arvio vain!”
”Kyllä minä sen tiedän”, James sanoi nopeasti. Visardo hymähti.
”Älä ole niin ankara hänelle, pomo”, Frank Longbottom ehdotti.
”Meillä on jäljellä vielä viisitoista kokelasta Potterin pojan jälkeenkin”, Visardo sanoi tylyyn sävyyn. ”Meillä ei ole aikaa istua koko päivää tässä.”
James tulkitsi sanat lähtökäskyksi, kumarsi lyhyesti ja poistui huoneesta.

Käytävä, jota pitkin Lily ja Alessandro kävelivät, oli aivan liian kapea ollakseen kunnollinen käytävä. Ikkunoiden puutteesta johtuen se oli hyvin hämärä ja myöskin hyvin tunkkainen ja sen seinät oli reunustettu omituisin valokuvin ja kirjoituksin, jotka näöstä päätellen olivat satoja vuosia vanhoja, niin vaikeaa kuin sitä olikin kuvitella – vanha Velhojen Vakoiluverkostohan oli Lilyn tietojen mukaan poltettu kauan sitten.
”Toivottavasti et antanut Mikajan käydä liikaa hermoillesi”, Alessandro sanoi tasaiseen sävyyn johdattaessaan Lilyä eteenpäin pitkin Velhojen Vakoiluverkoston sokkeloisia, merkityksettömiä käytäviä. ”Hän osaa olla hankala.”
”Huomasin”, Lily vastasi tarjoten Alessandrolle varovaista hymyään. Mies vastasi siihen aivan yhtä epäröiden, vaikka silmiin asti miehen hymy ei ylettynyt.
”Hän on aina hankala. Eikä hän taida pitää sinusta erityisemmin.”
”Siitä voit olla varma”, Lily hymähti muistellen mielessään kaikkia niitä kertoja, jolloin Kelmit olivat aiheuttaneet kaaosta taikajuomatunneilla vetäen usein myös Lilyn, Ariannan ja Cinnamonin mukaan sotkuihinsa. Lilyn suupieliä nyki. ”Meillä on henkilökohtaisia kaunoja keskenämme.”
”Kuulostaa hyvältä tavalta aloittaa uusi työ”, Alessandro sanoi vakavasti pysähtyen äkisti keskelle käytävää sillä seurauksella, että Lily käveli suoraan päin hänen selkäänsä.
”Anteeksi”, Lily pahoitteli punastuen.
”Oma vikani. Unohdin sanoa sinulle, että aion pysähtyä. Halusin vain näyttää sinulle yhden huoneen – sen pitäisi olla nyt tässä - ” Alessandro sanoi rypistäen kevyesti otsaansa.
”Pitäisi?” toisti Lily.
Mies nyökkäsi synkeän huvittuneesti. ”Velhojen Vakoiluverkoston hyviä keksintöjä”, hän sanoi kuivasti. ”Huoneet vaihtavat tässä talossa paikkaa itsestään, koskaan ei voi olla varma siitä, mikä huone on missäkin - ”
”Miten sinä sitten tiedät, että etsimäsi huone on tässä?” uteli Lily.
”Vaistoni on parempi kuin useimpien täällä”, Alessandro vastasi ja tällä kertaa miehen hymy oli itse asiassa aito. ”Voisi kai sanoa, että minä TUNNEN huoneet – riittää, kun lasken käteni ovenkahvalle ja tiedän, onko se siinä – ja siitä puheenollen meidän kannattaisi mennä nopeasti sisälle, koska huoneet eivät pysy paikallaan turhan pitkään - ”
Lily nyökkäsi lyhyesti ja astui kiireesti Alessandron kannoilla sisälle tilavaan huoneeseen, joka verrattuna käytävään oli suorastaan tulvillaan valoa. Huoneen seinille oli ripustettu lukemattomia, lasikupujen alla hiljaa palavia kynttilöitä, jotka valaisivat varoen huoneen punaisia mattoja ja tuoleja. Alessandro viittasi hiljaisena Lilyä istumaan alas.
”Tämä on kokoussali”, mies ilmoitti istuessaan Lilyn vierelle matolle. Istuessaankin hän oli Lilyä päätä pidempi. ”Kolmekymmentäviisi paikkaa – yksi kaikille alkuperäisen Velhojen Vakoiluverkoston jäsenille. Nykyään VVV:llä on Britanniassa 27 jäsentä, muissa maissa yhteensä 180 000, tai jotakin sinne päin – Mikaja on ainoa, joka on oppinut muistamaan tuon luvun täsmällisesti”, Alessandro sanoi viileän huvittuneesti. Etäinen hymy käväisi miehen kasvoilla saaden hänet yllättäen näyttämään hyvinkin naismaiselta. Lily joutui ponnistelemaan huolellisesti kätkeäkseen oman hymynsä.
”Mihin tätä huonetta käytetään?” hän kysyi sitten, enimmäkseen vain välttääkseen inhottavan hiljaisuuden.
”Kokouksiin, johan minä sanoin. Vaikka nykyään meillä on hyvin vähän kokouksia – Velhojen Vakoiluverkosto ei ole enää yksi järjestö, vaan itsenäisesti toimivien vakoojien ryhmä. Jokainen ansaitsee omat rahansa ja se siitä, ilman suurempia ongelmia”, selitti Alessandro. Mies korjasi avokaulaisen paitansa asentoa harteillaan ja loi sitten uteliaan silmäyksen Lilyyn.
”Miksi sinä haluat liittyä Vakoiluverkostoon, Evans?” hän kysyi otsa rypyssä. ”Et vaikuta sellaiselta tytöltä.”
”Millaiselta tytöltä?” hätkähti Lily.
Alessandro nauroi ulkomaalaisen vapautuneesti. ”Sellaiselta kuin Mikaja. Jääpalikalta. En ole ikinä oppinut ymmärtämään Mikajaa. Hän on niitä ihmisiä, jotka voisivat hajottaa toisen lasinsirpaleiksi pelkällä katseellaan, kun taas sinä - ”
”Minä olen kiltti perhetyttö, vai mitä?”
”Voi sen niinkin ilmaista”, myönsi Alessandro. ”Minä vain haluaisin kuulla sinun syysi.”
Lily epäröi. Hän ei tiennyt, pitäisikö hänen kertoa siitä, kuinka oli alunperin halunnut Auroriakatemiaan ja tullut torjutuksi jonkun Alessandron sukulaisen toimesta. Alessandro saattaisi loukkaantua ja hylätä hänet tähän yhteen huoneeseen, eikä hän oikeastaan halunnut sitä – ei tässä sokkeloisessa, kummallisessa talossa, joka ei edes suostunut ymmärtämään normaalia taikuutta.
”Kyllä sinä voit kertoa”, Alessandro sanoi pehmeästi. ”Minä kuuntelen kyllä.”
Lily hymyili miehelle epävarmasti. ”Se on pitkä juttu”, hän aloitti vetäen syvään henkeä. ”Et varmaan ylläty, jos sanon haluavani auttaa taistelussa Voldemortia vastaan?”
Hän odotti tarpeeksi pitkään nähdäkseen Alessandron nyökkäävän, ennen kuin jatkoi.
”Minä halusin alunperin Auroriakatemiaan ja lähetin sinne paperini. Mutta, kuten sinä jo arvasitkin, minä olen jästisyntyinen ja Auroriakatemiassa päätettiin, että jästisyntyiset eivät kelpaa Auroriakatemiaan. Eli täällä minä nyt olen”, Lily päätti katse punaisen maton hapsuihin luotuna. Hän hätkähti tuntiessaan Alessandron ojentavan kätensä hänen leukansa alle, mutta mies vain kohotti hänen kasvojaan voidakseen katsoa häntä kunnolla. Mies hymyili ilottomasti.
”Se oli minun isäni, eikö ollutkin?” mies kysyi, vaikka selvästi tiesikin jo vastauksen. Lily tunsi nyökkäämisen tarpeettomaksi.
”Sinä olet Manico Visardon poika, niinkö?” hän varmisti.
Alessandro nyökkäsi ilmeettömästi. ”Ainoa poika, itse asiassa”, tarkensi mies.
”Ja silti sinä halusit vakoojaksi?”
”Minä kai kuulun niihin ihmisiin, jotka haluavat kapinoida vanhempiaan vastaan. Minusta ei ole uudeksi Manicoksi”, Alessandro kertoi ja venytteli.
Lily nyökkäsi mietteliäästi.
”Miten sinä sitten päädyit Vakoiluverkostoon?” hän halusi tietää. Alessandro oli pitkään hiljaa ja vain katseli häntä, ikään kuin mies olisi yrittänyt saada hänestä selville jotakin, mutta ei itsekään kunnolla tiennyt, mitä. Alessandron hoikka käsi piirsi kaiken aikaa kuvioita punaiseen mattoon heidän välillään.
”Se oli perhetragedia”, mies sanoi lopulta ironisesti hymyillen ja oli mahdotonta sanoa, oliko hän vakavissaan vai ei. Sitten Alessandro jo nousikin ylös ja kehotti Lilyä seuraamaan itseään.
”Minne me nyt menemme?”
”Mikaja halusi sinun näkevän, mihin olet ryhtymässä”, vastasi Alessandro. ”Sinun on parasta nähdä seinä nimeltä In Memoriam.”

”No, se oli sitten siinä”, Sirius totesi jokseenkin helpottuneesti kävellessään yhdessä Jamesin ja Ariannan kanssa alas Lontoon Auroriakatemian portaita kolmen jälkeen iltapäivällä. ”Meidän ensimmäiset pääsykokeemme.”
”Ja toivon mukaan myös viimeiset”, lisäsi James juron huvittuneesti. Hänellä ei ollut mitään intoa kokea kaikkea sitä uudelleen – kokeita, kirouksia ja toinen toistaan oudompia auroreita, joista suurin osa tuntui jollakin tavalla kadottaneen kykynsä tuntea. James ei voinut kuin miettiä, sellainenko hänestäkin tulisi – kylmä ja laskelmoiva, viimeiseen piirtoon asti ammattimainen. Hän ei osannut edes kuvitella sitä.
Sirius hymähti. ”Se oli inhottavampaa kuin kuvittelin.”
”Ehkä sinä suhtauduit asiaan vähän liian kevyesti”, Arianna ehdotti pujottaessaan kätensä Siriuksen käsikoukkuun. Sirius mulkaisi tyttöä pahasti, mutta tämä ei ollut katsetta huomaavinaankaan, vaan suuteli Siriusta kävellessään ohimennen poskelle saaden pojan unohtamaan vastalauseensa. Jamesia nauratti.
”Aika rasittava päivä, jos saa sanoa”, James arvioi sitten. ”Minua ei ole näköjään luotu tuollaiseen kärsimykseen. En pidä siitä, että joku arvioi tekemisiäni koko ajan.”
”No, mitä sinä sitten kuvittelit heidän tekevän?” Sirius järkeili. ”Ostavan mantikorin säkissä, vai?”
”Myydäänkö sellaisiakin?” kiinnostui Arianna.
James oli aikeissa vastata, kun äkkiä hänen näköpiiriinsä ilmestyi mustan viittaan ja huppuun verhoutunut hahmo, joka sai Jamesin jäykistymään paikoilleen kesken liikkeen. James nykäisi Siriusta terävästi hihasta niin yllättäen, että Sirius lähestulkoon kaatui. Poika avasi suunsa ärähtääkseen Jamesille jotakin vähemmän kohteliasta, mutta James läimäytti kätensä tämän suulle osoittaen samalla vapaalla kädellään vähän matkan päässä seisoskelevan hahmon suuntaan. Vilkaistessaan Siriusta James näki pojan ilmeen jännittyvän.
”Onko tuo - ” Arianna aloitti varoen, mutta jätti lauseen kesken katsoessaan Siriuksen kivettynyttä ilmettä. ”On se.”
Ja niin se olikin, James ajatteli vihaisesti katsellessaan heidän tielleen ilmestynyttä mustapukuista poikaa, pojan ylpeää ryhtiä ja hupun raosta erottuvia kaunispiirteisiä kasvoja, joiden piirteet näyttivät ehdottoman tutuilta – ja kuinka olisivat voineet olla näyttämättä, kun pojan mallikappale seisoi puolen metrin päässä Jamesista ja katseli synkkänä nuorempaa kaksoisolentoaan? Regulus Black.
”Mitä HÄN oikein tekee täällä?” Arianna puuskahti ylenkatseellisesti.
Sirius puristi huulensa tiukasti yhteen. ”On vain yksi tapa selvittää asia”, poika sanoi päättäväisesti ja ennen kuin James ehti tekemään elettäkään estelläkseen, oli Sirius jo vetänyt taikasauvansa esille ja harpponut kadun ylitse Reguluksen luokse. James vaihtoi epätoivoisen katseen Ariannan kanssa, ennen kuin säntäsi parhaan ystävänsä perään.
”Hei, Sirius – odota vähän - ” hän huusi, mutta turhaan; hänen huutonsa sai ainoastaan aikaan sen, että Regulus käännähti ympäri paikoillaan ja naulitsi jäisten silmiensä katseen suoraan Siriukseen. Sirius vastasi tervehdykseen sanattomasti ja pysähtyi muutaman askeleen päähän Reguluksesta kumartaen kevyesti. James ja Arianna seurasivat äänettöminä tilannetta sivusta.
”Mikä sinut on ajanut Auroriakatemian lähettyville, veliseni?” Sirius tiedusteli valheellisen kevyesti. ”Voisi kuvitella, että se olisi nykyään hieman riskialtis paikka sinulle, vai mitä?”
Regulus taivutti suupieliään aavistuksen verran ylöspäin. ”Minulla oli syyni tulla tänne”, poika vastasi kiertäen kysymyksen aivan niin näppärästi kuin Blackin suvun jäsenen saattoi odottaakin tekevän.
”Tuliko sinulle kenties ikävä minua? Sinä tiesit varmasti, että minä olen täällä tänään”, Sirius syytti rauhallisesti.
”Arvasin. En voinut olla varma. Mutta toisaalta, Auroriakatemia ja Sirius Black – sinun läsnäolosi oli hieman liiankin ilmeistä, veliseni.”
Sirius naurahti. ”Ja silti sinun täytyi laittaa vakooja minun kannoilleni, että oppisit ymmärtämään minua?”
”Laitan mieluummin jonkun muun tekemään likaisen työn”, Regulus vastasi vilkaisten samalla Siriuksen olkapään ylitse tämän selän takana seisovien Jamesin ja Ariannan suuntaan. Kylmän huvittunut hymy kohosi Reguluksen huulille. ”Liikut siis edelleen huonossa seurassa, Sirius?”
”Tällä hetkellä kyllä”, Sirius tokaisi hieman pilkallisesti ja astui askeleen taaksepäin voidakseen asettua kunnolla Jamesin ja Ariannan väliin. Hän kohotti merkitsevästi taikasauvaansa saaden Reguluksen nauramaan.
”En minä aio kirota heitä”, Regulus ilmoitti. ”En ole niin typerä, kun takanani on kokonainen rakennus täynnä auroreita. Olen vain... yllättynyt.”
”Mistä muka?” Sirius sihahti. ”Siitäkö, että minä itse asiassa pidän ystävieni puolia?”
”Siitä, että sinä liikut edelleen tuon saman puoliverisen tytön seurassa. Olisin kuvitellut sinun kyllästyneen tähän mennessä.”
Sirius vilkaisi syrjäsilmällä Ariannaa ja näki tytön sinisten silmien siristyvän vaarallisesti. Vaistomaisesti hän tarttui tytön käsivarteen.
”Irti minusta”, Arianna sähähti. ”Minä haluan - ”
” - kirota minut, tiedetään”, Regulus myönteli kyllästyneellä äänellä. ”Te puoliveriset olette niin hienostumattomia.”
”Te puhdasveriset olette pelkkää Voldemortin saappaita nuoleskelevaa lokaa”, Arianna tiuskaisi vastaukseksi.
Salamannopeasti Regulus oli vetänyt taikasauvansa esille ja osoitti sen kärjellä suoraan Ariannan kasvoihin.
”Sanakin vielä ja teen sen”, poika varoitti.
”Sanakin vielä ja MINÄ teen sen”, Sirius naljaisi kylmästi vastaukseksi.
”Ja minä”, James lisäsi asettuen puolittain seisomaan Ariannan eteen. ”Mikä tarkoittaa sitä, että - ”
” - olet alakynnessä, kaveri”, Sirius täydensi heilauttaen hienoisesti taikasauvaansa. ”Hienoa, vai mitä?”
Regulus ärisi tavalla, joka toi Jamesin mieleen Siriuksen tämän eläinhahmossa. Ajatus ei kuitenkaan millään tavalla rohkaissut häntä – hän ei todellakaan kaivannut muistutusta siitä, että Regulus oli Siriuksen veli paljon enemmän kuin hän itse. Ainakin jossakin mielessä, hän ajatteli yrittäen lohduttaa itseään.
”No, Regulus?” Sirius kysyi verkkaisesti. ”Mitä sinä ajattelit tehdä?”
Hetken aikaa Regulus ja Sirius vain tuijottivat toisiaan, ikään kuin äänetöntä keskustelua käyden. Sitten, siinä heidän silmiensä alla, Regulus liikahti kauemmas ja työnsi taikasauvansa takaisin vyöstään roikkuvaan pidikkeeseen. Hänen kasvonsa olivat äkkiä taas se sama ilmeetön naamio kuin aiemminkin ja hän kumarsi sulavasti veljelleen.
”Ihmeellistä, miten ystäväsi pitävät aina puoliasi”, Regulus kommentoi tavalla, joka olisi voinut olla joko ihaileva tai pilkallisen halveksuva.
”Eikö olekin?” hymähti Sirius. ”Mutta sinä tuskin tulet koskaan ymmärtämään mitään sellaista, vai mitä? Mutta toivoisin... toivoisin, että voisit”, Sirius päätti hieman epävarmasti saaden Jamesin ja Ariannan järkyttymään, sekä Reguluksen hymyilemään taas murheellisen huvittuneeseen tapaansa. Sillä hetkellä James tunsi olevansa todella ulkona keskustelusta, tai ainakaan hänellä ei ollut aavistustakaan mistään siitä, mitä kahden veljeksen välillä sillä hetkellä tapahtui.
”Minäkin toivon, että sinä ymmärtäisit minun näkökulmani asioihin”, Regulus sanoi aina vain malttiaan menettämättä.
Oli Siriuksen vuoro taivuttaa päätään. ”Ehkä me keskustelemme asiasta joskus tarkemminkin”, poika sanoi hänelle epäluonteenomaisen muodollisesti, mutta James saattoi erottaa hänen silmissään huolestuttavan välkähdyksen, kun hän puhui. James siristi silmiään tulkitakseen Siriuksen ilmettä tarkemmin, mutta se katosi, ennen kuin hän ehti kunnolla näkemään sitä.
”Ehkä me teemme niin”, Regulus vastasi aivan yhtä kohteliaasti. ”Kunhan saamme tilaisuuden keskustella rauhassa.”
”Luonnollisesti”, Sirius myönteli väläyttäen Regulukselle sieluttoman virnistyksen. ”Nähdään taas, veli. Älä vie terveisiä vanhemmillemme.”
”En koskaan erehtyisi tekemään mitään sellaista”, Regulus vannoi.
Sirius nyökkäsi tyytyväisenä ja lähti perääntymään paikalta yhdessä Jamesin ja Ariannan kanssa. Hän odotti, kunnes näki Reguluksen lähtevän jatkamaan matkaansa kuka-tietää-minne, ennen kuin hän uskaltautui kääntämään selkänsä.
”Koskaan ei voi olla liian varovainen”, hän murahti kuivasti.

Lily vapisi jättäessään Velhojen Vakoiluverkoston rakennuksen selkänsä taakse. Kiertokäynti Vakoiluverkostossa oli ollut pitkä ja raskas – niin henkisesti kuin ruumiillisestikin – eikä Lily ymmärtänyt, miten hän onnistuisi keräämään tarpeeksi voimaa ilmiintyäkseen takaisin Viistokujalle. Loppuunväsyneenä hän lysähti maahan kadun varrelle istumaan ja keskittyi vain hengittämään, keskittyi vain tuntemaan raikkaan ilman ja elämän ympärillään. Kaiken aikaa hän saattoi nähdä silmiensä edessä Velhojen Vakoiluverkoston päämajan pimeyden, hän saattoi kuulla aavemaisen tulen rätinän ja hiljaisuuden, joka tuntui painostavammalta kuin yksikään hiljainen hetki ennen tuota päivää. Hänen mieleensä oli piirtynyt kuva seinästä, jonka yläreunaan oli kaiverrettu sanat IM MEMORIAM. Seinästä, joka oli täytetty kokonaan Vakoiluverkoston palveluksessa kuolleiden ihmisten kuvilla... Lily tunsi pahoinvoinnin lähestyvän ja painoi kiireesti päänsä käsiinsä. Hän ei ymmärtänyt, miten kukaan voisi haluta työskennellä Vakoiluverkostossa – hänellä itsellään ei ainakaan ollut siihen mitään intoa, mikä oli ollut varmasti Mikajan tarkoituskin. Mutta minkä hän oli sille voinut, että loppujen lopuksi Mikaja oli oikeassa? Ei perhetytöstä ollut pahaksi vakoojaksi, ei, vaikka sitä kuinka yrittäisi. Lannistuneena Lily sulki silmänsä ja painoi kasvonsa vasten käsiään. Hän ei halunnut enää koskaan astua sisälle Velhojen Vakoiluverkoston päämajan ovista. Ja silti hänen täytyi – ei, hänen oli pakko. Se oli taas yksi niistä typeristä lupauksista, joita ajattelemattomat ihmiset tekivät ja jotka jäivät poikkeuksetta kalvamaan mieltä jälkeenpäin.
”Tule 25. päivä takaisin ja kerro, mitä olet päättänyt”, oli Mikaja sanonut. Ja mitä hän itse oli tehnyt? Hän oli sanonut sen – vain kaksi sanaa - :
”Minä tulen.”

James, Sirius ja Arianna istuivat Kelmien olohuoneessa, kaikki kolme täysin hiljaa ja omissa ajatuksissaan. James katseli viereisessä nojatuolissa istuvaa Siriusta, yrittäen saada selville, mitä hänen parhaan ystävänsä päässä sillä hetkellä oikein liikkui. Oli mahdotonta päätellä mitään Siriuksen kasvoilta, jotka olivat kuin kylmään kiveen kaiverrettu naamio, tai eloton jästien maalaus, jota kukaan ei ollut saanut liikkumaan. Sirius puolittain istui, puolittain makasi nojatuolissa ja hänen toisen kätensä sormet rummuttivat levottomasti sen käsinojaa. Arianna taas tarkkaili vuoroin Siriusta, vuoroin Jamesia tietämättä, mitä hänen pitäisi sanoa tai tehdä.
”Reguluksella on kyllä hyvä suuntavaisto”, James totesi hiljaisuuden käytyä sietämättömäksi. ”Voisi melkein kuvitella, että hän tuli etsimään sinua.”
”Reguluksella ei ole mitään syytä etsiä minulla”, Sirius mumisi lyhyesti äänessään sävy, joka suorastaan kielsi kaikki lisäkysymykset. James rypisti huolestuneesti otsaansa nähdessään levottoman katseen Siriuksen tummissa silmissä.
”Oletko varma siitä?” hän kysyi mahdollisimman kevyesti, yrittäen teeskennellä, että asia ei kiinnostanut häntä mitenkään erityisemmin. Sirius kuitenkin tuntui näkevän suoraan hänen lävitseen, sillä poika tuhahti jotakin epämääräistä ja nauroi sitten, että hän tunsi varmasti veljensä paremmin kuin James. Huomautus osui maaliinsa ja James käänsi katseensa toiseen suuntaan. Inhottava hiljaisuus verhosi heidät jälleen sisäänsä.
Jälkeenpäin James ei osannut sanoa, kuinka monta minuuttia ehti kulua heidän vain istuessaan siinä toisiaan katsellen. Hän tiesi vain sen, että kun eteisen suunnalta kuuluva ilmiintymisen ääni viimein pelasti heidät lopulliselta mykkyydeltä, oli aikaa ehtinyt kulua aivan liian kauan ja hiljaisuus ehtinyt kasvaa aivan liian suureksi. Kiitollisena keskeytyksestä James ponkaisi ylös sohvaltaan ja kiirehti eteiseen, missä Cinnamon seisoi huolestuneen näköisenä.
”Kaikki hyvin, Cin?” James tiukkasi ensi sanoikseen haaskaamatta aikaa turhiin tervehdyksiin ja kohteliaisuuksiin. Sinänsä hänen kysymyksensäkin oli ollut aivan turha – kireä ilme Cinnamonin kasvoilla ja tapa, jolla tyttö väänteli turhautuneesti käsiään kertoivat, että kaikki ei todellakaan ollut hyvin. Siksi James ei ollutkaan kovin yllättynyt, kun Cinnamon ravisti päätään ja puhkesi puhetulvaan.
”Se on Lily, James – olin lukemassa huomisiin pääsykokeisiin Remin kanssa meidän asunnollamme ja sitten Lily tuli sinne. Hän näytti tosi oudolta – hän meinasi koko ajan itkeä – eikä hän suostu kertomaan meille, mistä on kyse, meistä ei ole kuulemma mitään apua - ”
”Viitsitkö toistaa vähän hitaammin?” James pyysi.
Cinnamon huokaisi kärsimättömästi. ”Eikö se riitä, että Lilyllä on ongelmia?”
”Riittää, tietenkin”, James sanoi kiireesti. ”Minun on varmaan paras ilmiintyä sinne?”
”Sinun on paras olla ilmiintymättä”, Ariannan napakka ääni ilmoitti Jamesin selän takaa. Kääntyessään ympäri James näki Ariannan seisovan olohuoneen ovensuussa kädet lanteillaan.
”Et voi olla tosissasi, Ria!” James älähti. ”Lilyllä on ongelmia!”
”Mutta ne eivät ole sinun ongelmiasi”, Arianna sanoi rauhallisesti.
James pudisti ärtyneenä päätään. ”Totta kai ne ovat minun ongelmiani”, hän vastusti.
”Sano tuo Lilylle.”
”Ria, minä olen menossa naimisiin hänen kanssaan”, James sanoi mahdollisimman järkevästi, vaikka kaikista mieluiten hän vain olisi kadonnut paikalta. ”Pakko minun on joskus opetella selvittämään hänen ongelmansa.”
Arianna avasi suunsa vastalauseeseen, mutta ei saanut siihen tilaisuutta, sillä puheenvuoronsa pidettyään James hypähti Cinnamonin selän taakse ja keskittyi ilmiintymiseen. Hän oli kadonnut, ennen kuin Arianna ehti kunnolla tajuamaan, mitä tapahtui. Arianna kirosi kovaan ääneen.
”Minä tapan tuon Potterin pojan vielä! Eikö hän voi mitenkään uskoa suoraa kieltoa?”
”Miten niin?” Cinnamon kysyi. ”Onko hän joutumassa vaikeuksiin?”
Arianna hymähti kyllästyneesti. ”Lähinnä hän tulee pettymään. Lily ei kerro hänelle yhtään mitään.”

Palatessaan Cinnamonin lähdettyä takaisin olohuoneeseen Arianna löysi Siriuksen istumasta nojatuolista edelleen samassa liikkumattomassa asennossa, ikään kuin poika olisi muuttunut kivipatsaaksi hänen lähtönsä jälkeen. Huokaustaan pidätellen Arianna ylitti olohuoneen lattian ja istui Siriuksen tuolin selkänojalle pujottaen toisen käsivartensa Siriuksen olkapäälle. Sirius ei reagoinut.
”Sinä mietit Regulusta, etkö mietikin?” Arianna kysyi surullisesti. Mielessään hän toivoi, että Cinnamon ei olisi palannut takaisin tyttöjen asuntoon – että tämä olisi jäänyt auttamaan häntä Siriuksen kanssa. Cinnamon oli aina ollut paljon parempi ihmissuhdeongelmissa kuin hän. Ja tulisi aina olemaankin.
Reguluksen nimen mainitseminen sai Siriuksen havahtumaan transsistaan. ”Mitä Reguluksesta?” hän kysyi kääntäen päätään puolelta toiselle, kuin olisi alitajuisesti odottanut näkevänsä Reguluksen jossakin.
”Sinä ajattelet häntä”, Arianna sanoi hitaasti.
Sirius ei vastannut, nytkäytti vain olkapäitään.
”Ei se haittaa, Sirius”, Arianna jatkoi puhettaan, toivoen hiljaa mielessään Siriuksen reagoivan johonkin, mitä hän sanoisi. ”Kyllä sinä voit häntä ajatella. Hän on – oli – sinun veljesi.”
”Hän on edelleen”, Sirius sanoi käheästi. ”Minua inhottaa ajatella sitä, mutta se on niin.”
”Minä tiedän kyllä.”
”Tiedätkö?” Sirius kysyi kohottaen katseensa Ariannan kasvoihin, Ariannan sinisiin myötätuntoisiin silmiin ja tytön huulilla leikkivään alakuloiseen hymyyn. Sirius hymyili ironisesti. ”Oletko sinä muka riidoissa Jaken kanssa?”
”No, meillä on erimielisyytemme. Kuten esimerkiksi se, että hän saa lapsen, eikä kertonut minulle mitään”, Arianna virnisti yrittäen kohottaa tunnelmaa, mutta hänen letkautuksensa palkittiin vain yhdellä työlääntyneellä hymyllä. Sitten Sirius vakavoitui taas.
”Kuule, hän todella haluaa puhua minulle”, Sirius sanoi pujottaessaan toisen kätensä sormet Ariannan tummiin kiharoihin. ”Meillä on paljon keskusteltavaa – tai väiteltävää kai, enimmäkseen.”
Arianna nyökkäsi mietteliäästi. Hän tiesi kyllä, mitä Sirius mietti ja mitä Sirius halusi, mutta silti hän olisi kaikkein mieluiten vain pyytänyt Siriusta luopumaan suunnitelmistaan, ei sillä väliä, mitä keinoja siihen täytyisi käyttää. Hän olisi antanut vaikka oikean kätensä, jos olisi sillä tavoin voinut saada Siriuksen tasapainoon perheensä suhteen. Ja silti hänellä ei ollut siihen oikeutta. Ei minkäänlaista.
”Sinä varmaan haluat mennä puhumaan hänelle”, Arianna sanoi ilmeettömästi. Hän antoi itsensä pudota nojatuolin kaiteelta Siriuksen syliin ja kiersi toisen käsivartensa pojan kaulaan. Hän ei yllättynyt nähdessään pojan nyökkäävän.
”Minä tiedän kyllä, mitä sinä haluat sanoa, Ria - ” Sirius aloitti, mutta Ariannan terävä päänpudistus sai hänet vaikenemaan yhtä nopeasti kuin hän oli puhumisen aloittanutkin.
”Et sinä taida tietää. Minä aioin sanoa, että jos sinä todella haluat puhua Reguluksen kanssa, sitten sinun pitäisi tehdä niin. Nyt heti”, Arianna lisäsi lujasti.
Sirius hätkähti. ”Et voi olla tosissasi!”
”Totta kai minä olen tosissani”, puuskahti Arianna. ”Koska minä kyllä keksisin parempiakin vitsejä, jos haluaisin vitsailla. Sinä et saa mielenrauhaa, ennen kuin puhut Reguluksen kanssa uudelleen. Enkä minä saa mielenrauhaa ennen kuin sinä saat mielenrauhan”, tyttö järkeili kuivaan sävyyn. ”Minä vain toivon, että sinä kertoisit muille Kelmeille.”
”He eivät ymmärtäisi”, Sirius mutisi vasten Ariannan hiuksia. ”Regulus ei ole hyvä ihminen.”
”Mutta hän on sinun veljesi, niin kuin James ja Peter ja Remuskin. Vain vähän eri tavalla”, Arianna sanoi surullisesti hymyillen. ”Et kai sinä todella kuvittele, että he eivät ymmärtäisi sinua?”
Sirius ei sanonut mitään, nousi vain ylös nojatuolista Arianna edelleen sylissään ja laski Ariannan sitten eteensä seisomaan. Hänen kätensä lepäsivät raskaina Ariannan olkapäillä.
”Ajattelen asiaa”, Sirius myöntyi selvästi vastahakoisesti ja kohotti toisen kätensä pyyhkäistäkseen tummat hiussuortuvat Ariannan korvan taakse. ”Nyt, jos et pahastu, minä lähden tapaamaan Regulusta.”
Sirius irrottautui Ariannan otteesta ja lähti kävelemään ulos olohuoneesta. Hän oli ehtinyt jo eteiseen asti, kun Arianna viimein sai äänensä takaisin ja huudahti:
”Minä haluan tulla sinun mukaasi!”
Ei kestänyt kauan, ennen kuin Sirius jo palasi takaisin olohuoneen ovelle ja jäi nojaamaan vasten kulunutta ovenkarmia. Poika katseli Ariannaa surullinen ilme kasvoillaan ja jo silloin Arianna tiesi, että Sirius aikoi kieltäytyä.
”Ole kiltti”, Arianna pyysi. ”Olen ihan hiljaa, enkä aiheuta mitään harmeja. Minä vain haluaisin tulla sinun mukaasi.”
Alakuloinen hymy käväisi Siriuksen huulilla, kun poika käveli lattian poikki pysähtyen taas Ariannan eteen. Hän nojautui lähemmäs Ariannaa ja suuteli häntä hitaasti otsalle.
”Minne tahansa, Gabriella Arianna Bell”, Sirius lupasi astuessaan askeleen taaksepäin. ”Minne tahansa, mutta ei koskaan sinne.”
Sen sanottuaan Sirius jo harppoikin ulos olohuoneesta ja takaisin eteiseen, eikä Arianna tällä kertaa yrittänyt seurata häntä. Hiljaisena Arianna kuunteli, kuinka Sirius veti takin päälleen ja astui sitten rappukäytävään sulkien oven perässään. Ei kestänyt kauan, ennen kuin Arianna jo kuuli Siriuksen lentävän moottoripyörän pärinän ja näki poikaystävänsä sinkoutuvan kovalla vauhdilla taivaalle.
”Helvetti sinun kanssasi, Ria”, Arianna tiuskaisi itselleen. ”Sinä päästit hänet aivan liian helpolla!”
Huokaisten Arianna siirtyi kauemmas ikkunan viereltä. Yhtä hyvin hän voisi mennä pelastamaan Lilyn Jamesilta.

Lily istui sängyllään ja kieltäytyi puhumasta Jamesille. Siinä ei ollut sinänsä mitään uutta – Tylypahkanvuosien aikana James oli jo ehtinyt tottua siihen, että Lily piti hänelle mykkäkoulua milloin mistäkin syystä, eikä asia enää oikeastaan vaivannut häntä. Nyt hän kuitenkin tiesi, että Lily ei ollut suuttunut hänelle tai pitänyt mykkäkoulua vain hänen vuokseen. Hän istui lattialla Lilyn sängyn laidalla ja tuijotti Lilyn huoneen kattoa yrittäen keksiä jonkun keinon, jonka avulla saisi Lilyn kertomaan, mikä tyttöä oikein vaivasi.
”Kyllä sinä tiedät, että minulle voi puhua”, James suostutteli hieman väsyneesti. ”En minä kerro kenellekään.”
”Minä tiedän”, Lily sanoi lyhyesti ja käänsi katseensa toiseen suuntaan, kun James yritti tavoittaa hänen vihreät silmänsä omillaan. Hän vaihtoi asentoa sängyllään nykäisten peiton paremmin suojakseen.
”Lily...” maanitteli James. ”Miksi sinä et voi vain kertoa siitä?”
”Koska se ei ole sinun asiasi”, Lily vastasi lopulliseen sävyyn. ”Etkä sinä ymmärtäisi.”
”Minä voisin yrittää.”
”Minä en halua, että sinä yrität.”
”Lily - ”
”Anna olla, James”, Lily kivahti vaarallisen terävästi. James hätkähti ja siirtyi vaistomaisesti kauemmas tyttöystävästään siltä varalta, että Lily äkkiä päättäisi palata aikaan, jolloin tytöllä oli tapana lyödä Jamesia milloin mistäkin typerästä syystä.
”Anna vain olla”, Lily toisti, nyt jo selvästi väsyneemmin ja James uskalsi taas hengittää. ”Sinä et ymmärtäisi, enkä minä voi kertoa sinulle, jos et ymmärrä.”
James katsoi tyttöä ymmällään, mutta tämä oli jo paennut kokonaan omaan maailmaansa, eikä näyttänyt enää edes huomioivan Jamesin läsnäoloa. Oli mahdotonta sanoa, mitä Lily ajatteli tai tunsi. Lilyn mantelinmuotoiset vihreät silmät olivat kuin peili, jotka heijastivat Jamesille takaisin hänen oman kuvansa, mutta eivät tarjonneet hänelle pääsyä omistajansa sieluun. James huokaisi väsyneesti ja ojensi kätensä tarttuen sillä Lilyn kylmiin sormiin. Hän näki Lilyn suupielten värisevän ja taipuvan alaspäin, kuin tyttö olisi yrittänyt viimeiseen asti estää itseään itkemästä.
”Lily, kiltti”, James aneli suostutteleva ilme kasvoilleen. ”Minä haluaisin tietää.”
”No, sitten sinä et saa mitä haluat”, Lily tokaisi taipumattomaan tapaansa.Tytön ilme pehmeni aavistuksen verran. ”Se ei vain kuulu sinulle, James.”
James katsoi tyttöä pitkään, ennen kuin nyökkäsi tappioonsa alistuneena ja nousi ylös. Hän antoi Lilyn käden pudota otteestaan ja loi tyttöön vielä viimeisen, pettyneeksi tarkoitetun katseen. Lily ei välittänyt. James huokaisi ja käveli ulos Lilyn ovesta.
Käytävässä James melkein törmäsi Ariannaan, joka pyyhälsi kovaa vauhtia kohti Lilyn huonetta.
”Varoisit vähän”, kumpikin sanoi melkein yhtä aikaa. James virnisti alakuloisesti työntäessään Ariannan sivuun tieltään.
”Et kai sinä aio koettaa onneasi Lilyn kanssa?” James kysyi sitten. ”Koska voisit yhtä hyvin syöttää sormesi lohikäärmeelle.”
”Augusto oli aina hyvin kiintynyt minuun”, Arianna sanoi tyytyväisesti hymyillen ja taputti sitten Jamesia olkapäälle. ”Minähän sanoin, että sinun ei pitäisi yrittää. Lily ei halua puhua siitä sinulle.”
”Puhua minulle mistä?”
Arianna nauroi ja heilautti tummia kiharoitaan puolelta toiselle. ”Turha yritys, Potter”, tyttö näpäytti aivan liian McGarmiwamaiseen sävyyn. ”Tämä on minun aluettani, ei sinun. Enkä minä kerro sinulle.”
Ärtyneesti urahtaen James nyökkäsi ja sivuutti Ariannan suunnistaen kohti olohuonetta. Sillä hetkellä hän oli saanut enemmän kuin tarpeekseen naisista – salailevasta Lilystä, ärsyttävän omahyväisestä Ariannasta ja jokaisesta muustakin naispuolisesta yksilöstä, joka oli koskaan maan päälle syntynyt. Itsekseen manaten James saapasteli sisälle tyttöjen olohuoneeseen, missä Remus ja Cinnamon istuivat vierekkäin nenä kirjaan liimattuna.
”Sujuuko opiskelu?” James tiedusteli välinpitämättömästi lysähtäessään kaksikkoa vastapäätä olevaan nojatuoliin.
Remus kohotti katseensa kirjastaan ja nyökkäsi. ”Paras on sujuakin”, poika lisäsi. ”Curetumin pääsykokeet ovat huomenna.”
”Hyvin se menee, Rem”, Cinnamon mutisi lohduttavasti taputtaen samalla Remusta poskelle. ”Kunhan vain et kerro heille, että olet tiedät-kai-mikä.”
”Se siitä vielä puuttuisikin, että he luulisivat minua Voldemortiksi”, Remus murjaisi ilottomasti.
James kätki huolellisesti hymynsä. ”Vakavissaan, Kuutamo, sinä pärjäät hienosti. Ja sinusta tulee hyvä ihmissusiparantaja. Kunhan vain keksit hyviä valheita kerran kuussa.”
”Siinähän me kaikki olemme mestareita, vai mitä?” Remus virnisti.
James vastasi hymyyn synkästi. ”Ainakin Lily. Ja Arianna”, hän puuskahti sitten ärtyneesti. ”Merlin, minä en joskus vain kestä naisia! Heillä vain on joku sairas pakkomielle saada ylivalta joka asiassa ja sulkea miehet ulkopuolelle!”
”Minun tietääkseni Ria varoitti sinua”, Cinnamon muistutti.
”Ja mistä lähtien Arianna on muka ollut oikeassa jossakin asiassa?”
”Hän on yleensä oikeassa silloin kun haluaa olla. Tietäisit, jos asuisit hänen kanssaan samassa asennossa”, Cinnamon lisäsi mietteliäästi.
James yskähti. ”Suoraan sanottuna en halua Anturajalkaa ja Ariannaa samaan asuntoon, kiitos vain.”

Sirius laskeutui moottoripyörällään Kalmanhanaukio kahdentoista takapihalle ja hyppäsi ketterästi alas sen selästä vetäen samalla viitan kunnolla kasvoilleen. Heinäkuun puolenvälin ilta ei ollut vielä edes alkanut hämärtyä, eikä Sirius todella uskonut, että hänen viitastaan olisi ollut jotakin hyötyä, jos hän olisi sattunut törmäämään vanhempiinsa – hänen vanhempansa olisivat tunnistaneet hänet missä tahansa, vaikka hän olisi pukeutunut kilttiin ja heiluttanut hulavannetta. Ajatus sai Siriuksen nauramaan itsekseen, mutta hymy katosi nopeasti hänen huuliltaan, kun hän näki Blackien kotitonttu Oljon kurkkivan uteliaasti ulos ikkunasta. Siriuksella ei ollut mitään intoa toistaa heidän edelliskertaista kohtaamistaan, joten hän livahti Kelmien tarkoin harjoitellulla sulavuudella vanhan kotitalonsa nurkan taakse piiloon. Sitten hän alkoi kiertää taloa löytääkseen Reguluksen huoneen ikkunan.
”Tikkuus”, Sirius kuiskasi osoittaen Reguluksen ikkunaa taikasauvallaan. Hitaasti, mutta varmasti ohuet tikkaat alkoivat piirtyä Reguluksen ikkunan alapuolelle. Tyytyväisesti virnistäen Sirius hyppäsi tikkaille ja lähti kiipeämään mahdollisimman hiljaa tikapuita ylös.
Reguluksen huone osoittautui tyhjäksi, kun Sirius heilautti itsensä pojan ikkunalaudalle ja avasi ikkunan lukosta yhdellä näppärällä loitsulla. Hän ei antanut huoneen hiljaisuuden häiritä itseään, vaan pudottautui kevyesti ikkunalta lattialle marssien Reguluksen kirjoituspöydän luokse. Hän hypähti kirjoituspöydän reunalle istumaan ja odotti tietäen mielessään, että Regulus tulisi kyllä pian. Reguluksen sanat Auroriakatemian edessä olivat olleet suoranainen kutsu, juuri sellainen viesti, jota kukaan muu ei voisi ymmärtää, eikä haluaisikaan. Blackin pojilla oli aina ollut omat tapansa kommunikoida keskenään, halusivat he sitä sitten tai eivät. Tuskastuneena Sirius vilkuili vuoroin kelloa, vuoroin Reguluksen pöydällä lojuvia papereita. Hän osittain toivoi löytävänsä pöydältä jotakin kiinnostavaa, mutta kirjat Reguluksen pöydällä osoittautuivat lyhyen tarkastelun jälkeen tavallisiksi koulukirjoiksi. Ne olivat selvästi pimeää taikuutta täynnä, mutta ei Sirius olisi Durmstrangin kirjoilta muuta odottanutkaan. Hän työnsi kirjat syrjään ajatuksistaan, kun hänen silmiensä eteen osui jotakin paljon kiinnostavampaa.
Pöydän vasemmassa reunassa, puolittain piilossa Reguluksen koulukirjojen alla oli kasa papereita. Sirius katseli niitä hetken aikaa yrittäen turhaan tukahduttaa heräilevää uteliaisuuttaan, mutta kuten aina, hänen heikko omatuntonsa antoi hänelle myöten ja hän nappasi paperit käsiinsä alkaen selata niitä läpi siinä toivossa, että löytäisi jonkinlaisia merkkejä siitä, mitä Regulus ja muut kuolonsyöjät oikein puuhasivat. Toivo osoittautui kuitenkin turhaksi – paperit olivat pelkkiä hiilipiirroksia, kuvia ihmisistä, jotka Sirius oli kauan sitten tuntenut. Hän katseli kuvia ymmällään. Hän ei ollut edes tiennyt, että Regulus osasi piirtää.
Siriuksen oli pakko myöntää, että piirrokset olivat olleet hyviä. Ne eivät olleet pikkutarkkoja, vaan pikemminkin muutamin hiilenvedoin luotuja muotokuvia, joista saattoi tunnistaa ihmisen ja tunnetilan, mutta ei ääriviivoja. Siinä olivat Narcissa ja Bellatrix, kaksi niin erilaista sisarta. Cissy näytti heikolta ja hauraalta, kuten aina, mutta silti Sirius saattoi aistia tytössä suuremman voiman kuin päättäväisessä Bellatrixissa milloinkaan. Narcissan voima oli hiljaista, se oli päättäväistä ja huomaamatonta ja silti sitä oli pakko ihailla. Narcissa oli kuin tiikeri, joka nousi puolustamaan rakkaitaan. Bellatrix taas haki ja oli aina hakenut vain kunniaa. Pärskähtäen Sirius siirsi kuvan sivuun ja tarttui seuraavaan. Se esitti Regulusta itseään, mutta kuvassa oli jotakin muutakin – hieman pidemmän, hieman jäntevämmän nuoren miehen hahmo, pelkkä varjo vain ja silti Sirius saattoi tunnistaa tuosta varjosta itsensä. Kuvan ironia sai Siriuksen hymyilemään. Loppujen lopuksihan hän oli ollut heistä kahdesta se, joka oli kasvanut oman veljensä varjossa, ei suinkaan Regulus.
Kolmas kuva esitti vanhanaikaisiin vaatteisiin pukeutunutta nuorta tyttöä, jolla oli suipot kasvot ja laihat, vaaleiden hiusten verhoamat olkapäät. Sirius hymähti tunnistaessaan tytön. Siinä oli Bianca Black, omaa sukuaan Malfoy, jonka virheettömiä kasvoja aika ei ollut ehtinyt tärvelemään. Bianca, Reguluksen nuori vaimo, joka oli kuollut Voldemortin käskystä.
”Toivottavasti pidät niistä kuvista”, kolea ääni sanoi huoneen ovelta. ”Vaikka katsotkin niitä ilman lupaa?”
Sirius tunsi torjuvan virneen leviävän kasvoilleen, kun hän kohotti katseensa kuvista ja kääntyi tervehtimään Regulusta, joka oli ilmestynyt paikalle aivan liian huomaamattomasti.
”En tiennytkään, että osaat piirtää. Olet näköjään oppinut yllättämään”, Sirius totesi omahyväisesti hymyillen.
”Kuin myös”, Regulus vastasi ivalliseen sävyyn. ”En olisi ikinä uskonut, että kestäisit sitä suurisuista tyttöystävääsi niin pitkään.”
Sirius hymähti hilliten halunsa ärähtää jotakin vihaista vastaukseksi. Hän sanoi vain:
”Minä pidän haasteista.”
”Huomattu on”, pärskähti Regulus. Poika jätti paikkansa huoneensa ovella ja asteli peremmälle huoneeseen pysähtyen aivan Siriuksen eteen. Hän ojensi kätensä ja otti piirrokset Siriuksen otteesta laskien ne takaisin pöydälle. Hänen katseensa pyyhkäisi ohitsekiitävän hetken ajan Bianca Blackin kuvaa.
”Minä en itse asiassa piirtänyt noita kuvia. Olen täysin lahjaton sillä alalla”, Regulus kertoi istuessaan pöydän reunalle Siriuksen vierelle. Outo tuttuuden tunne valtasi Siriuksen sillä hetkellä ja hän tajusi, että hänen oli täytynyt kokea tämä joskus ennenkin: kaksi veljestä istumassa vierekkäin pöydällä, hiljaisuudessa, käyttämättömät taikasauvat käsissään.
”Biancako ne teki?” Sirius arvasi.
”Hän oli lahjakkaampi kuin minä.”
Sirius katsoi pitkään Regulusta ja varjoja Reguluksen kasvoilla. Jos hän ei olisi tuntenut Regulusta niin hyvin, hän olisi epäillyt veljensä itse asiassa kaipaavan vaimoaan.
”Piditkö sinä ikinä hänestä? Sillä tavalla, siis - ” Sirius vaikeni nähdessään Reguluksen huvittuneen ilmeen.
”Ei kai sillä ole väliä, pidinkö minä hänestä vai en”, Regulus totesi. ”Äiti ja isä pitivät hänestä. Hän oli hyvä tyttö. Hän teki niin kuin on oikein – tiettyyn pisteeseen asti.”
Sirius nyökkäsi mietteliäästi. Hän keräsi rohkeutta saadakseen kysytyksi sen yhden kysymyksen, joka oli vaivannut hänen mieltään jo pitkään.
”Oletko sinä ikinä ymmärtänyt rakkautta?” Sirius paukautti lopulta suoraan. ”Tai mitään sinne päinkään. Teetkö sinä aina vain niin kuin sinun käsketään tehdä?”
”Joskus on parempi luopua ja totella, kuin kuolla”, Regulus sanoi leukaansa kohottaen. ”Sinä jos kuka sen tiedät.”
”Miten niin? Näytänkö minä jotenkin kuolleelta?” Sirius paukautti huvittuneesti.
Reguluksen suupielet taipuivat hieman ylöspäin ja hän lähestulkoon hymyili. Iloa hänen kasvoillaan ei kuitenkaan ollut, eikä Sirius sitä odottanutkaan.
”Sinä tiedät ihan yhtä hyvin kuin minäkin, että sinä kuolet vielä. Kukaan ei unohda sitä, mitä sinä menit tekemään”, Regulus sanoi. Sanoja ei ollut tarkoitettu uhkaukseksi tai pilkaksi, ne olivat pelkkä kylmä toteamus siinä missä mikä tahansa muukin. Siitä huolimatta Sirius ei suostunut suhtautumaan siihen sillä tavalla. Hän nosti päätään ja väläytti veljelleen kaikista ärsyttävimmän virnistyksensä, sen, joka oli saanut hänen äitinsä repimään harmaantuvia hiuksiaan silloin, kun hän oli vielä asunut kotona.
”Miksi minä sitten vielä istun tässä?” Sirius kysyi ivallisesti. ”Eikö sinun olisi pitänyt tappaa minut heti, kun astuin sisälle ikkunasta? Rangaistukseksi suuresta rikoksestani, tai jotakin sinne päin.”
”Ehkä minä vielä tapankin sinut”, Regulus uhkasi kevyesti.
”Niin. Tai minä sinut”, myönsi Sirius. Sisimmässään Sirius ei voinut olla miettimättä, miten ihmeellistä oli, että he – kaksi veljeä – saattoivat niin yksinkertaisesti uhata toisiaan kuolemalla, miten he pystyivät leikkimään toisillaan kuin vähäpätöisillä puhdasveristen lasten leluilla minkäänlaista huonoa omaatuntoa tuntematta. Vuodet tuntuivat polttaneen heistä pois rakkauden siinä missä vihankin ja jäljellä oli vain äänetön, hämmästelevä katkeruus.
Regulus nauroi yllättäen saaden Siriuksen palaamaan takaisin maan pinnalle. ”Me olemme kamalia lapsia, emmekö olekin?” Regulus kysyi äänessään se läheisen yksinkertainen sävy, jota poika oli käyttänyt heidän todella ollessaan vielä lapsia.
”Minä olen. Sinä et.”
”Äiti suuttuisi, jos tietäisi sinun olevan täällä nyt.”
Sirius nyökkäsi mietteliäästi. ”Ehkä sinä sittenkin olet parempi vastustamaan heitä kuin kuvittelet”, hän arveli. Hänen toteamuksensa näytti ärsyttävän Regulusta, sillä poika nytkäytti päätään taaksepäin ja siirtyi kauemmas hänestä.
”Minä osaisin kyllä vastustaa heitä milloin vain. Jos vain... haluaisin.”
”Mutta sinä et uskalla, vai mitä?” Sirius kysyi rohkeasti välittämättä Reguluksen levottomasta liikahduksesta. ”Koska sinä et halua kuolla.”
”Kuka tässä kirotussa maailmassa muka haluaa kuolla?” Regulus ärisi niin matalasti, että hetken ajan poika toi veljensä mieleen Anturajalan, tuon koirahahmon, johon Sirius oli niin kiintynyt. Sitäkään salaisuutta Regulus ei tiennyt hänestä – eikä tulisi koskaan tietämäänkään, Sirius päätti kovettaen itsensä.
”Minä ainakin uskon siihen, että jossakin vaiheessa tulee vastaan piste, jolloin on vain parempi kuolla”, Sirius ilmoitti tyynen rauhallisesti. ”Minä en esimerkiksi koskaan - ”
”Tulisi meidän puolellemme. Tai hylkäisi ystäviäsi. Tiedetään, Sirius. Tuo sinun rohkelikon ylpeytesi on lähinnä inhottavaa.”
”Samoin on sinun Durmstrangin paheellisuutesi”, muistutti Sirius. Sitten hän huokaisi. ”Aiotko sinä ikinä ymmärtää minua, Regulus?”
Regulus hymyili jäykästi. ”Aiotko sinä ikinä ymmärtää minua?”
”En.”
”En minäkään sinua.”
”Sinä olet typerys.”
"Sinä olet pahempi typerys."
”Sinä olet äidinpoika.”
”Tekokapinallinen.”
”Luihuistennuoleskelija.”
”Verenpetturi.”
”Ja ylpeä siitä. Tässä väittelyssä ei muuten ole mitään ideaa, koska kaikki sanovat minulle, että olen ihana ja tiedän sen itsekin, kun taas sinä olet vain rasvalettinen, äidin kannoilla kulkeva pelkuri, joka yrittää epätoivoisesti pukea päälleen isin nahkahousuja.”
”Onko hänellä sellaisetkin?” Regulus kiinnostui unohtaen kokonaan heidän erimielisyytensä ja äkkiä kaikki oli taas niin kuin kymmenen vuotta sitten, kun he juoksivat kahdestaan ympäri Kalmanhanaukion pihaa ja keksivät piilopaikkoja itselleen vain päästäkseen salakuuntelemaan, kun heidän vanhempansa puhuivat heidän tulevaisuudestaan. Sirius ei voinut olla miettimättä, muistiko Regulus samat keskustelut kuin hän itsekin. Muistiko Regulus, kuinka hänen oli ollut tarkoitus jäädä isoveljensä varjoon, pelkäksi kakkospojaksi, prinssiksi kuninkaan rinnalla? Heidän kaikkien olisi pitänyt tietää jo silloin, kuinka nuo suunnitelmat tulisivat tuhoutumaan. Regulus oli ristitty kuninkaaksi, ei Siriusta.
”Kaikki on tosiaan mennyt pieleen, eikö olekin?” Regulus kysyi niin yllättäen ja niin aidosti, että hetken ajan Siriuksesta tuntui, kuin hän olisi katsellut jotakuta aivan toista. ”Meistä ei pitänyt tulla tällaisia.”
”Siitä tässä onkin kyse”, Sirius hymähti tarttuen jälleen heidän aiempaan väittelyynsä. ”Sinä voit kulkea äidin kannoilla loppuikäsi ja tehdä juuri niin kuin hän haluaakin sinun tekevän ja siltikään sinä et voi määrätä omaa kohtaloasi.”
”Älä taas aloita tuota”, Regulus aloitti tummat silmät vaarallisesti välähtäen. Sirius ravisti hänen kieltonsa sivuun.
”Pelkäätkö sinä kuolemaa, Regulus?” hän kysyi yrittäen toisenlaista lähestymistapaa.
Regulus katsoi häntä kuin hän olisi ollut ääliö. ”Ei kukaan halua kuolla.”
”Mutta totuus on, että me kaikki kuolemme kuitenkin. Kyse on vain siitä, miten me kuolemme.”
”Et viitsisi kuulostaa noin ällöttävän ylevältä”, irvisti Regulus.
”Viitsinpäs”, Sirius murahti päättäväisesti. ”Minä haluan, että sinä ymmärrät tämän! Sinä voit tehdä niin kuin kaikki haluavat sinun tekevän ja kuolla onnettomana ja pelkurina, joka ei uskalla toteuttaa omaa tahtoaan. Luuletko sinä todella, että puhdasverisyys merkitsee niin paljon? Siitä ei ole paljon iloa sinulle, kun makaat sängylläsi kuolemankielissä ja seuranasi on vain se karmea Oljo - ”
”Ja sinäkö ajattelit sitten kokea mukavan kuoleman rakkaiden ystäviesi kanssa? Koska kukaan teistä ei tule elämään vanhuuteen asti”, ennusti Regulus pahaenteisesti. Sirius ei antanut mielikuvan häiritä itseään.
”Kukaan meistä ei yritäkään elää ikuisesti. Minä kuolen mieluummin nuorena ja tietäen, että olen tehnyt jotakin oikein kuin vanhana, avuttomana ja pelkurina”, Sirius sanoi tyynesti.
”Sinä kuolet verenpetturina.”
”Sekin on parempi kuin pelkuri, vai mitä? Koska minä ainakin tiedän, että minä tein omat päätökseni.”
”Minä – olen - tehnyt – omat – päätökseni!”
”Eri asia kuinka hyviä päätöksiä ne sitten - ”
”REGULUS!”
Sirius sulki suunsa kuullessaan aivan liian tutun äänen kutsuvan Regulusta jostakin alemman kerroksen suunnalta. Hän kääntyi katsomaan ensin ovelle ja sitten taas Regulukseen – juuri ajoissa nähdäkseen veljensä purevan hampaitaan yhteen.
”Taitaa olla parempi, että minä lähden nyt”, Sirius totesi hilpeästi. ”En haluaisi jäädä kiinni juuri nyt.”
”Minä en takaa mitään, jos sitä oletat.”
”Vain typerykset olettavat”, Sirius sanoi jäykästi hypähtäessään alas Reguluksen kirjoituspöydän reunalta. Hän harppoi lattian poikki avonaisen ikkunan luokse ja kiipesi ikkunalaudalle istumaan, ennen kuin vilkaisi taas Regulusta.
”Se oli hyvä väittely. Jatkammeko toisen kerran?”
”Voit olla varma siitä”, Regulus puuskahti.
Sirius nyökkäsi tyytyväisenä. Hän oli jo aikeissa lähteä laskeutumaan tikapuita alas, mutta viime tipassa hän muutti mielensä ja kääntyi vielä puhumaan Regulukselle.
”Minä saan sinun mielesi vielä muuttumaan, kyllähän sinä sen tiedät”, hän ilmoitti vakaasti.
Regulus virnisti karusti. ”Voisin sanoa samaa sinulle.”

Arianna raotti varovasti Lilyn huoneen ovea astuen sisälle hiljaisuuteen, jonka vangiksi James oli vain hetkeä aiemmin joutunut. Hän istui Lilyn sängyn reunalle laskien kätensä vasten vatsallaan makaavan tytön tasaisesti kohoilevaa, mustan paidan verhoamaa selkää. Siinä levätessään Lily näytti tavallista pienemmältä ja myös haavoittuvaisemmalta, eikä Arianna voinut kuin sääliä tyttöä. Päivä oli selvästi ollut Lilylle raskas.
”Sinä et kertonut Jamesille”, Arianna totesi rauhallisella äänellä. Lily ravisti tukahtuneesti päätään vasten tyynyä ja käänsi sitten katseensa niin, että saattoi kunnolla katsella Ariannaa. Lilyn kasvoilla oli itkun jälkeensä jättämiä punaisia läiskiä.
”Hän olisi huutanut minulle. Hänen ei tarvitse koskaan tietää, että minä olin siellä - ” Lily nielaisi. ”Eikä hänen tarvitse koskaan tietää Velhojen Vakoiluverkostosta.”
Ariannan teki mieli huokaista helpotuksesta Lilyn sanojen vuoksi. Hän oli pelännyt koko päivän, että Lily tekisi jotakin typerää ja harkitsematonta, kuten liittyisi Velhojen Vakoiluverkostoon noin vain. Nyt kuitenkin vaikutti siltä, että vierailu Lutonissa oli vienyt kaikki Lilyn halut liittyä VVV:hen.
”Se taisi olla aika kamalaa, vai mitä?” Arianna arvasi.
Lily hymähti itkuisesti ja nousi sitten kyynärpäidensä varaan sängylleen. Hänen ilmeensä kieli, että hän ei mielellään muistellut Velhojen Vakoiluverkostoa, eikä mitään, mitä siellä oli tapahtunut. Arianna oli aikeissa ehdottaa, että Lily pysyisi vain vaiti, tai että Lily puhuisi mieluummin Cinnamonille, mutta hän ei ehtinyt tekemään sitä, ennen kuin Lily jo oli avannut suunsa.
”Siellä oli kuolleiden ihmisten kuvia”, Lily kuiskasi niin hiljaa, että Arianna hädin tuskin kuuli hänen sanojaan. ”Kokonainen seinä... täynnä niitä... eikä kukaan näyttänyt edes välittävän.”
”Oliko Jazz siellä?” Arianna kysyi oitis. Lily mulkaisi tyttöä.
Arianna huokaisi. ”Anteeksi. En osaa olla pätkääkään hienotunteinen. Odota vähän - ” tyttö nousi ylös sängyn laidalta ja käveli Lilyn huoneen ovelle. ”CIN, TÄNNE!”
Kesti vain hetken, ennen kuin Cinnamon jo oli ilmestynyt Lilyn huoneen ovelle kysyvä ilme kasvoillaan ja parantamista käsittelevä kirja toisessa kädessään. Cinnamon näytti siltä kuin olisi halunnut pyytää heitä olemaan häiritsemättä hänen opiskeluaan, mutta sitten hänen katseensa osui Lilyn surullisiin kasvoihin ja hän antoi kirjan pudota oitis otteestaan. Hän käveli Ariannan ohi Lilyn luokse ja otti tytön syliinsä kaikella sillä lohduttavuudella, millä tulevan parantajan kuuluikin.
”Kerro vain”, Cinnamon kehotti rauhallisesti. ”Kerro ihan kaikki, Lily.
Ja Lily puhui. Hän kertoi Mikajasta ja naisen kylmästä asenteesta, hän kertoi Alessandro Visardosta ja kaikista niistä omituisista käytävistä, joita pitkin hän oli miehen kanssa kävellyt. Hän maalasi sanoiksi jäätävän hiljaisuuden ja pelon, hän kuvaili kuolleiden ihmisten valokuvia tavalla, joka sai Ariannan ja Cinnamonin voimaan pahoin.
”Ja Alessandro vain katseli niitä kuvia ja luetteli minulle, miten he kuolivat”, Lily lopetti voimattoman järkytyksen vallassa. ”Hän osoitti kuvaa toisensa jälkeen ja hymyili ja kertoi, miten ne ihmiset myrkytettiin, tai tapettiin avada kedavralla, tai miten he kuolivat Azkabanissa jouduttuaan tuomituksi vakoilusta – Luoja, minä en ymmärrä, miten joku haluaa tehdä sellaista työtä!”
”Ei kukaan käskekään sinua tekemään”, Cinnamon lohdutti, vaikka tytöstä tuntuikin, että hän ei ehkä ymmärtänyt koko kuviota. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä – hän voisi kysyä kaiken Ariannalta myöhemmin. ”Maailma on täynnä ammatteja, Lily.”
”Mutta mikään niistä ei sovi minulle.”
”Lily, oli typerää edes kuvitella, että sinä sopisit varkaiden ja murhaajien joukkoon - ”
”Ne ovat vakoojia”, oikaisi Arianna. ”Vakoojia, eivätkä varkaita ja murhaajia. Siinä on ero.”
”Sanoo tyttö, jota McGarmiwa syytti huonosta kieliopista”, muistutti Cinnamon. Sitten tyttö keskitti taas kaiken huomionsa Lilyyn. ”Me etsimme sinulle kyllä ammatin. Meillä on koko kuu aikaa - ”
”Viisi päivää, tarkalleen”, Lily korjasi musertuneesti. ”Lähden 17. päivä viikoksi kotiin. Minun pitää auttaa Petunian häiden kanssa.”
”No, viisi päivää sitten – kyllä me onnistumme, meillä on paljon aikaa sinun auttamiseesi - ”
”Jopa minulla”, Arianna vahvisti. ”Rapakon Palloseuran ensimmäinen peli on vasta kuun viimeinen päivä, siihen on vielä aikaa - ”
” - mutta minusta olisi paras, jos sinä kertoisit Jamesille koko jutun”, Cinnamon totesi kuin ei olisi Ariannan sanoja kuullutkaan.
Arianna pärskähti. ”Minä luulen, että Jamesilla on tarpeeksi ongelmia ilman meitäkin.”
”Miten niin?”

James istui yhdessä Peterin kanssa iltapalalla Kelmien keittiössä, kun Sirius äkkiä ilmestyi keittiön ovelle väsyneen näköisenä. James käänsi ihmeissään katseensa parhaaseen ystäväänsä, joka nojasi vasten keittiön ovea koko painollaan, ikään kuin koko hänen elämänsä olisi riippunut siitä. James nousi automaattisesti jaloilleen ja käveli ovelle Siriuksen luokse.
”Oletko ollut tappelussa?” James uteli taluttaessaan Siriusta keittiön pöydän ääreen. Hän työnsi Siriukselle tuolin ja alkoi keittää kahvia vilkuillen samalla huolestuneesti Siriuksen suuntaan. Sirius näytti siltä kuin olisi halunnut sanoa jotakin, mutta ei tiennyt, miten sen tekisi.
”Ei hän tapellut ole”, Peter sanoi asiantuntevasti. ”Hän olisi silloin paljon pahemmilla mustelmilla.”
”Väitätkö sinä, että minä en osaa tapella? Älä viitsi, minä olen mestari!”
”Ja aina yhtä vaatimatonkin...”
James huokaisi. ”Jos sinä et ole tapellut, mikä sinulla sitten on?”
Sirius murahti jotakin epäselvää ja otti kiireesti vastaan Jamesin tarjoaman kahvikupin. Hän hörppäsi siitä ja poltti kielensä. ”Se on pitkä juttu.”
”Kuinka pitkä?” Peter kiinnostui. Sirius kurtisti mietteliäästi kulmiaan.
”Ehkä noin 175 senttiä.”
”Niin pitkä?”
”No, en ole suoraan sanottuna suorittanut mittausta sen jälkeen, kun asuin vielä kotona, mutta Regulus on minua pari senttiä lyhyempi, joten - ” Sirius oli purra kieleensä tajuttuaan, mitä oli sanonut. Hän nousi ylös niin kovalla kiireellä, että kaatoi tuolinsa.
”Hei, odota vähän - ” James huudahti. ”Liikkumitor kuolitus!”
Sirius kirosi tuntiessaan jalkojensa jäykistyvän ja napsahtavan yhteen. ”Oliko tuo olevinaan hauskaa?” hän kivahti Jamesille.
James pudisti päätään surullisesti. ”Ei, itse asiassa. Mutta minä haluan kuulla koko jutun. Mitä Reguluksesta?”
Sirius vääntelehti paikallaan tuskastuneena. ”No, se ON pitkä juttu - ”
”Pahus, Anturajalka, en minä siitä välitä, kuinka pitkä juttu se on tai kuinka pitkä Regulus on”, James pihisi kärsivästi. ”Kunhan vain kerrot!”
Sirius silmäili Jamesia hermostuneena. ”No, minä vähän niin kuin kävin Reguluksen luona - ”
”Sinä MITÄ?” James hätkähti heilauttaen taikasauvaansa vaarallisesti jääkaapin suuntaan.
”Älä hajota jääkaappia, siinä on minun ruokani”, Sirius tiuskaisi. ”Ja kyllä, minä kävin Reguluksen luona. Ja olen käynyt aikaisemminkin. Olen käynyt siellä kahdesti, olen tavannut Reguluksen ja puhunut hänen kanssaan! Enkä minä sanonut teille mitään, koska te ette kuitenkaan ymmärtäisi - ”
”Hei, hei, miten niin me emme muka ymmärtäisi?” James kysyi loukkaantuneena.
”Hän on Durmstrangissa.”
”Kyllä minä sen tiedän. Ja minä inhoan sitä. Minä inhoan Regulustakin, jos sinua kiinnostaa tietää – mutta ei se tarkoita sitä, että minä haluaisin kieltää sinua tekemästä niin kuin sinä haluat. Koska hän on sinun veljesi - ” James liikahti levottomasti paikoillaan ja suoritti vastakirouksen jalanlukituskiroukselle. ”Kunhan vain et unohda, että mekin olemme sinun veljiäsi.”
Sirius hymyili helpottuneena noustessaan Jamesin avustuksella ylös lattialta. ”En kai minä nyt sellaista unohtaisi”, poika virnisti. ”Yhtä hyvin voisin unohtaa olevani maailman ihanin mies. Sitä paitsi - ” Sirius vaikeni ja käänsi katseensa lattiaan.
”Sitä paitsi mitä?” Peter halusi tietää.
Sirius kohautti olkapäitään. ”Kukaan tuskin voi vakavissaan väittää, että minä haluaisin palata takaisin sukuuni ja hankkia itselleni mukavan järjestetyn avioliiton. Kun vain katsookin puhdasverisiä tyttöjä - ” ironinen irvistys käväisi Siriuksen kasvoilla. ”No, otetaan nyt esimerkiksi Malfoyt. Jotkut heistä ovat ihan siedettäviä tapauksia, esimerkiksi Bianca, mutta suurin osa heistä näyttää poikkeuksetta hilleriltä, se kulkee kai heillä suvussa... Ja Blackit taas - ”
”Bellatrix on kaunis”, Peter keskeytti yllättäen.
”Niin, jos sattuu pitämään tytöistä, jotka näyttävät ylimaalatuilta jääpuikoilta”, tuhahti Sirius. ”Sitä paitsi Bella on minun äitini siskon lapsi ja kun vain katsoo, miltä minun äitini näyttää nykyään – no, siitä voi jo päätellä jotakin - ”
James pärskähti. ”Vain Anturajalka Black voi perustella TYTÖILLÄ puolensa valintaa sodassa.”
”On siihen toinenkin syy”, Sirius sanoi loukkaantuneesti. ”Tässä sodassa on vain kaksi puolta ja minä satun uskomaan siihen, että puoltaan voi vaihtaa vain kerran. Olen pettänyt jo yhden joukon. Minusta ei ole pettämään vielä toista joukkoa - ei nyt, eikä ikinä.”
Sirius vilkaisi ensin Jamesia ja sitten Peteriä. Hän näki Peterin säpsähtävän ja horjahtavan tuolillaan.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #9 : Maaliskuu 01, 2007, 13:14:25 »
9.osa - Vähemmän toivottuja kasvoja
16.7.1978

“Voisi kuvitella, että ne pahuksen pääsykoetulokset tulisivat vähän nopeammin”, James murahti käydessään turhaan lävitse pöllön toimittamaa kirjenivaskaa Auroriakatemian kirjeiden toivossa. Turhautuneena hän heitti laskut ja mainokset takaisin pöydälle. Siinäkin ne tuntuivat ilkkuvan häntä, ikään kuin olisivat nauraneet hänen kärsimättömyydelleen, jos paperi nyt ylipäätänsä osasi nauraa.
Vastapäätä istuvaa Remusta hymyilytti. “Onko kukaan ikinä sanonut sinulle, että olet kärsimätön, Sarvihaara?”
“On. Minä vain olen tarpeeksi viisas ollakseni uskomatta.”
Remus pyöritti silmiään. “Sarvihaara, ei kukaan voi saada pääsykoetuloksia neljässä päivässä. Sinä olet - “
“Aivan liian kärsimätön, tiedetään”, James keskeytti ärtyneesti. Hän heilautti taikasauvaansa ja kutsui kahvipannun lähemmäs itseään pudottaen samalla hihallaan postit lattialle. Hän ei tehnyt elettäkään nostaakseen niitä ylös, vaan vilkuili niitä vahingoniloisesti, ikään kuin olisi ollut niiden syytä, että hän ei ollut saanut haluamaansa kirjettä.
“Mutta sinä et voi väittää, että et itsekin haluaisi jo saada pääsykoetuloksiasi”, James muistutti seuraavaksi.
Remus kohautti olkapäitään. “Minä luotan siihen, että ne tulevat joka tapauksessa, hermostun minä sitten tai en. Sitä paitsi luulisin niiden sujuneen kohtalaisen hyvin - ainakin, jos hienot valheeni vain menivät lävitse”, poika lisäsi kuivasti muistellen mielessään, kuinka oli valehdellut Pyhän Curetumin työntekijöille, että hän oli täysin terve. Omalla tavallaan se olikin totta - ei kuitenkaan parantajien näkökulmasta, sen Remus tiesi.
“Totta kai ne menivät lävitse”, James sanoi rohkaisevaan sävyyn. “Sinähän olet Remus Lupin. Kaikki suorastaan rakastavat tuota sinun enkelinkatsettasi!”
“Sitten minä olen oikea luonnonoikku”, virnisti Remus. “Enkeli ja piru samassa persoonassa.”
James vastasi hymyyn kiinnittäen sitten kaiken huomionsa kahvikuppiinsa. Hän ei voinut kuin ihmetellä, miten äkkiä päivät muuttuivat aivan erilaisiksi kuin ennen - yhtäkkiä hänellä vain ei ollut mitään huolehdittavaa ja hän tunsi olonsa uskomattoman kevyeksi. Hän kulutti päivänsä kävelemällä ystäviensä kanssa, tai istumalla Lilyn seurana tyttöjen asunnolla silloin kun Lily ylipäätänsä seuraa kaipasi.
James tunsi mielialansa laskevan, kun hänen ajatuksensa siirtyivät Lilyyn. Vaikka Lily tuntuikin jo päässeen ylitse siitä, mikä tyttöä ikinä olikin vaivannut, painoi Jamesia edelleen se tosiasia, että Lily ei ollut uskoutunut hänelle. Surun varjot olivat edelleen silloin tällöin nähtävissä Lilyn kasvoilla, mutta kun James kysyi asiasta, väläytti Lily hänelle väkinäistä hymyään ja ilmoitti, että Jamesin ei tarvinnut huolehtia mistään. Kaikki oli hallinnassa.
“Ja niin varmasti onkin”, James mutisi itsekseen. “Yhtä varmasti kuin Kalkaros on kaunis.”
“Tuota - Sarvihaara - “ Remus kysyi hieman epävarmasti. James säpsähti. Hän oli unohtanut kokonaan Remuksen läsnäolon. Lauhkeasti hymyillen hän kohotti katseensa vastapäätä istuvaan vaaleatukkaiseen poikaa, joka katseli häntä epävarma ilme kasvoillaan.
“Anteeksi, Kuutamo”, James pahoitteli. “Minä unohdin - “
“Minut vai itsesi?” Remus tiedusteli kuivakkaan sävyyn.
James haroi hiuksiaan yrittäen miettiä jotakin sopivaa vastausta, joka ei kuulostaisi epäkohteliaalta, eikä olisi myöskään valhe. Paremman sanomisen tai tekemisen puutteessa hän heilautti taas taikasauvaansa ja kaatoi itselleen lisää kahvia.
“Rouva P. olisi järkyttynyt siitä, miten holtittomasti sinä nykyään juot kahvia”, Siriuksen moittiva ääni totesi keittiön ovelta. “Hän veisi kahvipannumme, jos tietäisi.”
James kohotti kahvimukiaan tervehdykseksi Siriukselle. “Siksi minulla ei olekaan mitään aikomusta kertoa”, hän sanoi huolettomasti. “Sitä paitsi minun aivoni suorastaan huutavat kahvia tällaisina aamuina - “ Hän kääntyi luomaan pahantuulisen silmäyksen lattialla lojuvaan postiläjään.
Sirius näytti panevan merkille niin hänen ilmeensä kuin postinkin, sillä pojan kasvoille levisi outo ilme, joka heijasti yhtä aikaa sekä ärtymystä että myötätuntoa.
“Ei vieläkään kirjeitä, vai mitä?” arvasi Sirius. James pudisti päätään.
“Olisi pitänyt arvata - liikkumitor posti - “ hajamielisesti Sirius siirsi taikasauvallaan postit lattialta sivupöydälle ja istui itse Jamesin seuraksi napaten Päivän Profeetan itselleen. Hän tuijotti sanomalehden etusivua järkyttyneenä.
“Ei yhtään huonoja uutisia tänä aamuna? Mitenköhän Voldemort on oikein viettänyt yönsä?” Sirius pohti käydessään läpi Päivän Profeetan senaamuisia uutisotsikoita, jotka käsittelivät poikkeuksetta sanomalehdelle erittäin epätavallisia aiheita, kuten Zonkon pääkepposvälinesuunnittelijan eläkkeellejäämistä, tai Mistaken Identity-bändin yllättävää hajoamista.
“Jazz ei ilahtuisi, jos tietäisi”, Sirius kommentoi kääntäessään esille Päivän Profeetan sivun neljä, joka kertoi bändin kaksosten, Maxin ja Chardin yllättävästä riitaantumisesta. “Vai hajoavatkohan he juuri siksi, että menettivät kitaristinsa?”
“En tiedä, kai he olisivat saaneet jonkun muun tilalle, jos olisivat todella halunneet”, Remus mutisi katse kahvikuppiinsa kiinnittyneenä. “Sarvihaara, kuinka paljon sinä oikein laitat jauhoja tähän kahviin?”
James levitteli käsiään. “Ei aavistustakaan, taikasauvani tekee sen puolestani - “
“Ilmankos. Tämä on myrkkyä.”
“On se parempaa kuin Siriuksen kahvi. Sillä saisi tyrmättyä jopa McGarmiwan.”
“Sinäpäs olet herttaisella tuulella tänään”, Sirius tuumi sarkastisesti. “Taidan olla onnenpoika, kun vältyn kuulemasta sitä tämän pidempään.”
“Miten niin? Onko sinulla jotakin suuria suunnitelmia tämän päivän varalle?” James uteli.
Sirius nyrpisti nenäänsä. “Olen lähdössä lenkille Ariannan kanssa. Tiedäthän, kaksi viikkoa aikaa Rapakon Palloseuran peliin ja niin edespäin ja Arianna on yhtä kuin hermoraunio. Hän on äkkiä vakuuttunut siitä, että on kadottanut taitonsa pelata huispausta.”
James hymyili myötätuntoisesti. Omalla tavallaan tuntui hyvältä tietää, että hän ei ollut ainoa, jolle epävarma ja hankala tyttöystävä aiheutti päänvaivaa. Päinvastoin, sillä hetkellä näytti siltä, että Remus oli heistä ainoa, jolla oli täysin tasapainoinen tyttöystävä, niin outoa kuin se olikin.
“Meidän pitäisi varmaan valita naisseuramme tarkemmin, vai mitä sanot, Anturajalka?” James ehdotti kärsivä sävy äänessään. Sirius kallisti päätään ja harkitsi tarjousta, mutta pudisti sitten päätään kieltävästi, kuten James oli osittain arvannutkin hänen tekevän - Sirius saattoi valittaa Ariannasta ja tapella tytön kanssa, mutta silti Sirius piti ja tulisi pitämään tytöstä enemmän kuin koskaan saisi myönnettyä.
“No, hankalaa naisseuraa tai ei, minun naisseurani odottaa minua joka tapauksessa jo”, Sirius huokaisi kumotessaan loput kahvikupillisestaan muitta mutkitta kurkkuunsa. Hän paukautti mukin vasten pöytää ja mulkaisi sitä. “Vain minun tyttöystäväni voi olla niin typerä, että haluaa lähteä juoksemaan yhdeksältä aamulla.”
“Koeta kestää”, Remus sanoi myötätuntoisesti.
“Ja koeta pysyä Ariannan kannoilla”, neuvoi James.
“Älä viitsi”, Sirius sanoi pahoinvoivaan sävyyn. “Se tästä vielä puuttuisikin, että joku tyttö päihittäisi minut liikunnassa!”
“Se tyttö on huispaaja.”
“Minäkin olin”, muistutti Sirius. “Tiedäthän, minkä nuorena oppii sen vanhana taitaa ja niin edespäin - aiheesta eksyen, miten te kaksi aiotte kuluttaa tämän kerrassaan ihastuttavan aamun?”
James naurahti synkästi vilkaistessaan ikkunasta ulos vain nähdäkseen viikon verran kestäneen kaatosateen valuvan tasaisena virtana alas taivaalta ja ikkunalasia pitkin. Lontoo ehtisi vielä hautautua tulvan alle, ellei joku saisi sadetta loppumaan, James ajatteli pahaenteisesti. Hän oli iloinen siitä, että HÄNEN tyttöystävänsä ei vaatinut häntä henkivartijakseen juoksulenkin ajaksi.
“En ole vielä ehtinyt suunnittelemaan sinne asti”, James myönsi muistaen äkkiä taas Siriuksen, joka seisoskeli kärsivällisesti vieressä odottaen hänen vastaustaan. “Suurin päämääräni tänä aamuna taitaa olla käydä suihkussa.”
“Me voisimme käydä Hienoissa Huispausvarusteissa”, ehdotti Remus. “Tervehtimässä Matohäntää. Tai siis, Viistokujalla liikkumisen pitäisi olla melko turvallista tänään - vain idiootti lähtisi kauhomaan tietään tuonne rankkasateeseen - “
“Kiitos vain tuhannesti, Kuutamo”, Sirius urahti. “Tuo paransikin kummasti mielialaani.”
“Mitä? Minä vain satun olemaan sitä mieltä, että kuolonsyöjät ja kanootit ovat mauton yhdistelmä.”

Tuntia myöhemmin James ja Remus liukastelivat Viistokujan vesilammikoiden alle hautautunutta mukulakivetystä pitkin eteenpäin kohti Hienoja Huispausvarusteita. James ei enää lainkaan ihmetellyt sitä, että Päivän Profeetalla oli ollut sinä aamuna kerrottavanaan vain vähemmän vakavia uutisia. Edes Voldemort ei voinut olla niin typerä, että olisi pistänyt nenäänsä ulos ovesta sellaisella koiranilmalla. Ajatus ei kuitenkaan jaksanut paljon lohduttaa Jamesia, joka oli ollut jo puolen minuutin ulkoilun jälkeen läpimärkä ja paleltumiskuoleman partaalla.
“Anturajalka-parka”, James mumisi kiirehtiessään Remuksen kannoilla eteenpäin sateen piiskaamalla kadulla. “Omistaa nyt sellainen tyttöystävä… Minusta alkaa vahvasti tuntua siltä, että Arianna on mennyt järjiltään.”
“Se on ehkä vähän liian vahva sana siihen”, aina yhtä hienotunteinen Remus totesi kylmästä kalisevin hampain. “Minä kuvaisin häntä enemmänkin sanalla pakkomielteinen. Se hänen kapteeninsa arvostelu on varmaan sattunut häneen tosi pahasti - Cinnamon sanoi, että hän lenkkeilee vähän väliä, eikä syö, tuskin nukkuukaan… Täytyy sanoa, että olen helpottunut sitten kun Rapakon Palloseuran avausottelu on pelattu - ehkä Ariannakin palaa sitten takaisin raiteilleen.”
“Niin, paitsi jos hän epäonnistuu ottelussa”, järkeili James.
Remus vilkaisi häntä vinosti. “Et kai sinä todella usko, että siinä kävisi niin? Hän pelaa hyvin!”
“Niin, Tylypahkan mittapuulla. Tottahan se on, että Ariannalla on vielä matkaa ammattilaishuispaajan tasolle”, James sanoi rehellisesti. “Minä vain toivon, että hän suorittaisi sen matkan jotenkin vähän tasaisemmin.”
“Sana ‘tasainen’ ja Arianna Bell eivät sovi yhteen”, Remus hymähti. “Täytyy kai komentaa Anturajalka Ariannan lastenvahdiksi - “
James nyökkäsi ja antoi heidän keskustelunsa vaipua hiljaisuuteen, kun hän näki Hienojen Huispausvarusteiden oven yläpuolella hiljaa keinahtelevan mainoskyltin ilmestyvän näköpiiriin sateen ja sumun seasta. Kiitollisena James nopeutti askeleitaan ja pujahti kiireesti ovesta Hienojen Huispausvarusteiden lämpöön.

Huispaustarvikekauppa oli autio ja äänetön, kuten kauppojen saattoi rankkasateiden aikaan olettaakin olevan. James ja Remus pysähtyivät kaupan ovensuuhun ja jäivät katselemaan ympärilleen yrittäen imeä itseensä kaupasta huokuvan lämmön ja valon. James värisi tuntiessaan kylmyyden alkavan hellittää jäsenistään. Hän riisui raskaan, litimärän viittansa ja ripusti sen kaupan ovensuussa olevaan, hiljaa itsekseen tanssahtelevaan naulakkoon. Remus seurasi hänen esimerkkiään ja yhdessä he saapastelivat peremmälle hiljaiseen kauppaan. Remus alkoi vaeltaa ympäri kauppaa aikomuksenaan löytää jostakin myyjänä toimiva Peter, kun taas James suunnisti suoraan uusimpien huispausvälineiden hyllyjen suuntaan. Hän pysähtyi ihailemaan uusimpia luudanvarsimalleja muistellen samalla mielessään niitä aikoja, jolloin hän olisi muitta mutkitta ostanut uusimman luudanvarren vain pärjätäkseen paremmin Tylypahkan huispausotteluissa. Nyt hänellä ei ollut enää mitään tarvetta uudelle luudalle - eihän hänellä ollut edes mahdollisuutta lentämiseen lukuun ottamatta niitä kertoja, jolloin hän meni käymään vanhempiensa luona ja lainasi heidän pihaansa lentoharjoituksiinsa. Itsekseen huokaisten James repi katseensa irti luudanvarsista ja alkoi seuraavaksi tutkia upouutta luudanvarren huoltopakkausta. Hän punnitsi jo huoltopakkausta ja kaljuunoita mielessään, kun Remuksen kutsu sai hänet hätkähtämään takaisin valvetilaan ja kääntämään katseensa kaupan takaosaan päin. Peter keikkui kaupan takimmaisen hyllyn äärellä huteralta näyttävien tikapuiden varassa ja yritti parhaillaan kiinnittää kookasta Puhtolakaisu-mainosta kaupan kattoon.
“Tarvitsetko apua, Matohäntä?” James huikkasi hyläten paikkansa huispausvälinehyllyjen luona. Peterin vastausta odottamatta hän jo veti taikasauvansa esiin ja kiinnitti mainosjulisteen katossa roikkuviin koukkuihin muutamalla taikasauvan heilautuksella.
Peter kiitti hänet kasvot punaisina ja kiipesi sitten alas katonrajasta. “Unohdin, että tuon voisi tehdä tuollakin tavalla”, poika sanoi nolosti. “Olen kai viettänyt liikaa aikaa Admiren seurassa. Hän sai vähän aikaa sitten päähänsä sisustaa meidän asuntomme kokonaan jästimenetelmin.”
“Sohvien raahausta ja verhojen ripustusta, vai mitä?” James kysyi myötätuntoisesti.
Peter nyökkäsi jurosti. “Nyt se alkaa tosin jo vähän helpottaa - Admire kai järkyttyi, kun kukkamaljakko putosi päähäni - “
James ja Remus vaihtoivat huvittuneita katseita keskenään. Kumpikin oli salaa helpottunut siitä, että heidän päähänsä ei ollut pälkähtänyt ajatus tyttöystävän luokse muuttamisesta. Jamesin iloa varjosti kuitenkin se tosiasia, että jo marraskuun alussa hänen oli tarkoitus muuttaa yhteiseen asuntoon Lilyn kanssa. Hän ei voinut kuin toivoa, että Lily ei osoittautuisi kovin pakkomielteiseksi sisustamisen suhteen. Toivo ei ollut kuitenkaan suuren suuri - Lilyhän tuntui suhtautuvan pakkomielteisesti useimpiin muihinkin asioihin.
“Mitä sinulle nykyään kuuluu?” Remus vaihtoi päättäväisesti puheenaihetta Peterin ehdittyä turvallisesti takaisin maankamaralle. “Sinua ei näe nykyään koskaan meillä päin.”
“Olen ollut aika paljon Admiren kanssa”, Peter sanoi punastuen. “Ja töissä. Olin eilen kaksi tuntia ylitöissä - piti järjestellä uudet luudanvarret hyllyihin…” Peterin ääni haipui vähitellen kuulumattomiin.
“No, alahan järjestää vähitellen aikaa meillekin”, James kehotti virnistäen. “On vaikeaa olla Kelmi ilman sitä neljättä kulmaa, tiedäthän - ja jos nyt heittäydymme sateen kunniaksi oikein säälittäviksi, voisin kai sanoa, että meillä on ollut ikävä sinua.”
Peter nyökkäsi hieman vaikean näköisenä. “Minullakin teitä”, poika myönsi. “Mutta minulla on ollut niin kamalasti tekemistä - joko sisustamista tai sitten isä tarvitsee minun apuani - “
James ja Remus vilkaisivat toisiaan huolestuneesti. James oli ehtinyt toivoa, että muuton jälkeen Peterin elämä olisi helpottunut, mutta alkoi näyttää siltä, että Harold Piskuilanilla ei ollut mitään aikomuksia jättää poikaansa rauhaan.
“Matohäntä, oletko sinä ikinä harkinnut - “
James ei ehtinyt lopettamaan lausettaan, ennen kuin kaupan etuosasta kantautuva terävä kilinä paljasti Peterille, että kauppaan oli saapunut asiakkaita. Ripeästi Peter työnsi taikasauvansa taskuunsa, loi anteeksipyytävän silmäyksen ystäviinsä ja lähti suunnistamaan kohti kaupan etuosaa. James ja Remus seurasivat hieman hitaammin perässä, uteliaina näkemään ihmiset, jotka olivat uhmanneet hirvittävää säätä vain käydäkseen ostoksilla. Jamesin uteliaisuus kaikkosi kuitenkin siinä silmänräpäyksessä, kun hän näki kunnolla tulijat. Kaksi nuorta tyttöä, ehkä hänen ikäistään. Toinen oli hunajanvaalea ja melko pyöreä. Sateesta huolimatta hän oli pukeutunut valkoiseen kesämekkoon, joka nyt liimautui epäedullisesti kiinni hänen vartaloonsa. Toinen oli huomattavasti pidempi ja niin laiha, että hän ei näyttänyt enää kovin terveeltä. Hänellä oli yllään säänpieksemät mustat vaatteet ja hänen vettävaluvat tummat hiuksensa oli kiedottu kruunuksi hänen päänsä ympärille. Läpimärästä olemuksestaan huolimatta hän seisoi ja liikkui suorastaan kuningatarmaisen ryhdikkäästi.
“Tästä tulee vielä sotkuista touhua”, James mutisi toisesta suupielestään Remukselle tunnistaessaan tulijat. “En ole ihan varma siitä, ketä minun pitäisi sääliä.”
“Sääli Matohäntää”, ehdotti Remus. “Kyllähän sinä tiedät, että tuo korppikotka on tullut tänne hänen vuokseen - “
James nyökkäsi suu tiukkana viivana. Hän ei ollut unohtanut niitä aikoja Tylypahkassa, jolloin Bellatrix Black oli kulkenut iilimadon lailla Peterin kannoilla ja yrittänyt suostutella poikaa mukaan ties mihin. Peter ei ollut koskaan kertonut niistä ajoista kovin tarkasti, eivätkä Kelmit olleet uskaltaneet kysyä. James ei voinut olla tuntematta oloaan levottomaksi nähdessään hymyn, joka Bellatrixin kasvoille oli syttynyt, kun tyttö huomasi Peterin.
“Piskuilan”, Bellatrix tervehti valheellisen ilahtuneesti astellessaan kissamaiseen tapaansa lähemmäs Peteriä. Hänen mustien nahkasaappaidensa korot kopisivat pahaenteisesti vasten lattiaa.
“Bellatrix”, Peter vastasi vaikeasti kuulostaen siltä, että hänen kielensä oli takertunut kiinni hänen kurkkuunsa.
“Ja Potter ja Lupin. Tämähän menee miellyttäväksi”, kehräsi Bellatrix. “Piskuilan, sinä varmasti muistat serkkusi Leslien?”
Peter nyökkäsi kuivin suin. James kääntyi katsomaan epäluuloisesti Bellatrixin vieressä seisovaa pyöreää tyttöä, jonka hunajanvaaleat hiukset oli sidottu löysälle, vettävaluvalle poninhännälle tytön niskan taakse. Leslie Piskuilanin kasvot olivat täydellisen viattomat, mutta silti James tunsi kylmien väreiden kulkevan pitkin selkäänsä, kun hän katsoi tyttöä.
“Mitä asiaa teillä oikein on tänne?” James ärähti pystymättä enää pitämään suutaan kiinni. “Älkää vain väittäkö, että olette siirtyneet pahoinpitelemään ihmisiä luudanvarsilla kidutuskirouksen sijasta!”
Bellatrixin silmät kapenivat vaarallisesti. “Ja mitä pikku Potter muka siitä tietää?”
“Paljonkin”, Remus puuttui keskusteluun rauhallinen sävy äänessään. “Kuten sen, että sinut on etsintäkuulutettu Jazz Thomasin murhasta. Olen varma, että Red ilahtuisi sinut nähdessään.”
Bellatrixin kasvojen ylitse pyyhkäisi kylmä hymy. “Et kai sinä vain väitä, että hälyttäisit aurorit?”
“En näe mitään syytä olla tekemättä sitä”, totesi Remus.
“No, minä näen”, Bellatrix tiuskaisi vetäen taikasauvansa esille. Hän osoitti sillä suoraan kohti Leslie Piskuilanin rintakehää. Peter älähti ja liikahti lähemmäs, mutta Bellatrixin varoittava ilme sai hänet pysähtymään paikoilleen kesken liikkeen. Leslie taas ei näyttänyt välittävän suuremmin koko tapahtumasta. Vain pieni suupielen nytkäytys paljasti Kelmeille tytön olevan itse asiassa hermostunut.
“Mitä sinä oikein haluat, Black?” James huokaisi väsyneesti.
“Se on itse asiassa nykyään Lestrange.” Bellatrix heilautti vasenta kättään paljastaen nimettömässään kiiltelevän, vihreällä käärmeenmuotoisella kivellä koristetun sormuksen. Hetken aikaa James vain katseli tytön sormusta osaamatta sanoa mitään. Sitten hän kokosi itsensä ja nälväisi:
“Sait siis lopultakin järjestetyn avioliittosi?”
Bellatrix hymyili omahyväisesti ja liikautti taikasauvaansa hieman lähemmäs Leslie Piskuilania. “En odota, että sinä ymmärtäisit mitään sellaisista asioista, Potter”, tyttö sanoi valheellisen hienotunteisesti. “Sinähän olet loppujen lopuksi vain verenpetturi.”
“Ja sinä olet vain säälittävä orja”, James vastasi samaan sävyyn.
Bellatrix kohotti varoittavasti taikasauvaansa. “Sinuna vahtisin kieltäni, Potter. Meistä kahdesta minä olen se, jolla on taikasauva.”
“Voisin aina kaivaa omani esille”, James tarjoutui auliisti.
“Sarvihaara - “ Peter aloitti ahdistuneesti. “Antaisit vain olla.”
“Ja antaisin tuon valaan mellastaa rauhassa sinun työpaikassasi? Älä viitsi, Matohäntä!”
“Piskuilan arvostaa varmasti hienotunteisuuttasi”, Bellatrix keskeytti katkaisten Jamesin ja Peterin välisen sananvaihdon, ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan. “Tämä keskustelu on kyllä ollut hyvin miellyttävä ja niin edespäin, mutta minä en oikeastaan tullut tänne vain haaskaamaan aikaani kummajaisten ja verenpetturien kanssa. Mennään, Piskuilan!”
“Mennään minne?” Peter kysyi hermostuneesti.
“Niin, minne?” Remuskin tiedusteli rauhallisesti laskien samalla toisen kätensä Peterin olkapäälle. “Koska me emme anna ystäviämme kenen tahansa matkaan.”
Bellatrix naurahti kylmästi. “Seuraavaksi te varmaan väitätte omistavanne hänet. Tuletko sinä, Piskuilan?”
Peter vaihtoi levottomasti painoa jalalta toiselle. Poika ei selvästikään osaa päättää, mitä olisi tehnyt - hänellä ei ollut mitään intoa lähteä Bellatrixin matkaan, ei kaiken sen jälkeen, mitä Tylypahkassa oli tapahtunut keväällä. Sillä hetkellä Bellatrixilla oli kuitenkin etuasema heidän keskustelussaan kiitos Peterin serkun, joka seisoi elottomana Bellatrixin vierellä odottamassa Peterin päätöstä. Peter katseli epätietoisena vuoroin Leslietä, vuoroin Jamesia ja Remusta. Ohimennen hän muisti isänsä sanoneen, että jos hän haluaisi tietää kaiken, hänen pitäisi vain puhua Leslien kanssa.
Syvään huokaisten Peter kääntyi ystäviensä puoleen. “Anteeksi, kaverit”, hän pahoitteli posket punoittaen. “Mutta Bellatrix on oikeassa - tai ainakin hänellä on ylivoima. Ja Leslie on minun serkkuni.”
“Veri on vettä sakeampaa, niinhän ne sanovat”, Remus myönsi alakuloisesti. “Kunhan vain muistat Siriuksen - ”
“En ymmärrä, miksi KUKAAN haluaisi muistaa sitä petturia”, Bellatrix sihahti myrkyllisesti. Tyttö ojensi kätensä ja tarttui lujalla otteella Peteriä käsivarresta kiskaisten pojan itseään vasten. “Jos olette jo lopettaneet säälittävän keskustelunne, minä otan Piskuilanin”, tyttö sanoi tylysti. “Nähdään taas, Potter - Lupin - toivon mukaan paljon tätä paremmissa merkeissä.”
“Odotan sitä innolla”, James naljaili äänessään ironiaa, joka ei jäänyt keneltäkään huomaamatta. Bellatrix loi vielä viimeisen tappavan silmäyksen Jamesiin, ennen kuin nappasi niin Peteriä kuin Leslietäkin käsistä ja pakotti nämä mukanaan yhteen hurjaan kaikkoontumiseen, jonka oli tarkoitus singota heidät ties minne.

Peter uskalsi avata silmänsä vasta tuntiessaan jalkojensa palaavan takaisin tukevalle maalle. Hieman horjahdellen hän kiskaisi itsensä irti Bellatrixin otteesta ja yritti vakauttaa tasapainonsa siinä missä harhailevan tajuntansakin. Ensimmäinen asia, jonka hänen sekava mielensä suostui rekisteröimään, oli jäätävänä hänen niskaansa valuva sade. He olivat siis ulkona - eivätkä edes missään kovin mukavassa paikassa, Peter päätteli uskaltautuessaan vilkuilemaan ympärilleen. Joka puolella hänen ympärillään kohosi korkeita, ikivanhoja, synkeitä taloja. Kalvakat kasvot toisensa jälkeen kääntyivät katsomaan Peteriä mustien, sieluttomien ikkunoiden lävitse.
“Onko tämä - “
“Iskunkiertokuja, on”, Bellatrix vastasi terävästi osoittaen samalla toisella kädellään heidän edessään kohoavaa, hieman huteran näköistä vanhaa rakennusta. “Tuon pubin nimi on Kehrääjän Verkko, jos sillä on sinulle mitään merkitystä - “
“Sinnekö me olemme menossa?”
“Voit uskoa. Liikettä niveliin nyt, minä en voi sietää sadetta.”
Onnettomana Peter lähti ylittämään katua Bellatrixin kannoilla, vierellään Leslie, joka hänen helpotuksekseen ei näyttänyt yhtään sen onnellisemmalta kuin hän itsekään, ehkä hieman itsevarmemmalta vain. Peter vaihtoi nopean katseen ja hymyn Leslien kanssa, ennen kuin keskittyi kulkemaan hiljaisina Bellatrixin jäljessä. Hän tuskin tunsi enää kasvojaan pitkin valuvia sadepisaroita. Ainoa asia, joka läpäisi kunnolla portin hänen tajuntaansa, olivat Bellatrixin korkokenkien terävät napsahdukset vasten katukivetystä.
Hermostuksestaan huolimatta Peter ei voinut olla tuntematta kiitollisuutta päästyään hämärältä kadulta sisälle Kehrääjän Verkon valoihin. Lämpöä pubi ei juurikaan tarjonnut, eikä oikeastaan mitään muutakaan - vain synkeitä, hämäräperäisiä kasvoja, joiden omistajat Peter olisi kiertänyt kaukaa kirkkaassa päivänvalossakin. Nyt hänelle ei kuitenkaan tarjottu vaihtoehtoja. Bellatrix komensi hänet ja Leslien nurkkapöytään istumaan ja marssi itse suorastaan kuningatarmaisin askelin tiskille tilaamaan juotavaa. Tytön poissaollessa Peter uskaltautui puhuttelemaan Leslietä.
“Miksi hän meidät tänne toi?” Peter kysyi matalalla äänellä.
Leslie pudisti päätään vääntäen vesipisaroita hunajanvärisestä poninhännästään. “Bellatrix ei ikinä kerro suunnitelmiaan etukäteen. Sinuna en edes kyselisi liikoja.”
“Hän kiristi minut pois työpaikastani ja ystävieni luota, totta kai minä kyselen”, Peter vastusti vihaisesti ymmärtämättä, mihin Leslie oikein pyrki. “Vai väitätkö sinä muka, että sinua kiinnostaa itse asiassa totella häntä?”
Leslie katsoi häntä järkyttyneesti. “Oletko sinä ikinä kuullut mitään Bellatrix Lestrangesta?”
“Olin seitsemän vuotta koulussa hänen kanssaan. En ole aivan tyhmä”, Peter huomautti.
Leslie ravisti hiuksiaan. “Sinä luulet niin, Peter, mutta todellisuudessa - “
“Ikävää keskeyttää serkusten mukava keskustelutuokio, mutta minulla on kiire”, Bellatrixin tyly ääni ilmoitti jostakin Peterin selän takaa. Hetken kuluttua Peter jo näkikin mustan hihan verhoaman laihan käsivarren työntävän kaksi likaista juomalasia pöydälle. Hän nielaisi.
“Mitä tuossa on?”
“Älä ole hiiri, Piskuilan”, Bellatrix puuskahti kireästi. “Se on vain tuliviskiä.”
“Olen juonut monta lasia tuliviskiä, enkä ole ikinä nähnyt sitä tuon värisenä.”
“Sittenpähän yllätyt. Älä valita, vaan juo”, Bellatrix näpäytti ärtyneesti vetäessään itselleen tuolin Peterin ja Leslien välistä. Tyttö istui kevyesti alas oikoen pitkiä jalkojaan pöydän alla. Hän ei näyttänyt lainkaan välittävän siitä tosiasiasta, että hänen vaatteensa liimautuivat kiinni hänen luisevaan vartaloonsa, tai että vesi valui hänen tummasta hiuskruunustaan hänen kasvoilleen. Peter sen sijaan ei voinut olla katsomatta. Niin paljon kuin hän vihasikin ja halveksuikin Bellatrixia, oli hänen pakko myöntää, että tyttö todella oli kaunis.
“Lopeta tuo tuijottaminen!”
Peter käänsi hämillään katseensa pois ja kohotti hieman epävarmasti juomalasinsa huulilleen. Lasin reunan ylitse hän katseli tarkkaan serkkunsa epävarmoja kasvoja, kun Leslie seurasi hänen esimerkkiään ja joi.
“No niin, mennäänkö sitten asiaan?” Bellatrix ehdotti käskevästi laskettuaan oman lasinsa raskaasti takaisin pöydälle. “Piskuilan, kumpikaan meistä ei varmaan ole unohtanut niitä meidän pikku keskustelujamme silloin keväällä - “
“Voit uskoa, että en ole unohtanut”, sylkäisi Peter. “Ja vastaukseni on edelleen sama kuin silloin. Minua ei kiinnosta sinun Vol- “
“Suu kiinni, kun vielä voit!” Bellatrix sähähti läimäyttäen kätensä Peterin suun tukkeeksi. “Minunkaan kärsivällisyyteni ei ole rajaton.”
Peter oli aikeissa kivahtaa terävän vastalauseen kuten Kelmin kuuluikin, mutta Leslien anova ilme sai hänet sulkemaan taas suunsa. Hän katsoi Bellatrixia jo hieman rauhallisemmin.
“Kerro vain se asiasi, Black”, hän kehotti osaamatta käyttää Bellatrixin uutta sukunimeä, vaikka tyttö sitä epäilemättä olisi toivonutkin. “Niin pääsemme molemmat nopeammin tästä eroon.”
Peter ihmetteli itsekin, mistä löysi tarpeeksi rohkeutta puhuakseen Bellatrixille niin määrätietoisesti. Aavistuksen verran ylpeänä hän ajatteli oppineensa ehkä sittenkin jotakin niiden kuukausien aikana, jolloin muut Kelmit olivat pitäneet häntä vain hiljaisena pelkurina.
Myös Bellatrix näytti aistineen muutoksen Peterissä, sillä tytön kasvoille levisi vastentahtoinen ihailu, jota tyttö yritti turhaan kätkeä.
“Olet näköjään oppinut puhumaan, rotta”, Bellatrix totesi sitten saaden Peterin hätkähtämään ja läikyttämään osan juomastaan pöydälle. “Mutta olet edelleen kömpelö.”
Peter mutisi jotakin anteeksipyynnöltä kuulostavaa ja keskittyi kuivaamaan paperilla juomaa pöydältä miettien samalla kuumeisesti mielessään, olisiko Bellatrix voinut jotakin kautta saada selville hänen animaagisalaisuutensa. Miksi Bellatrix olisi muuten kutsunut häntä rotaksi?
“Minä en ole mikään rotta”, Peter murahti yrittäen parhaansa mukaan kuulostaa siltä, että oli vain loukkaantunut kutsumanimen johdosta. Hänen esityksensä näytti tehneen jonkinlaisen vaikutuksen Bellatrixiin, sillä tyttö nauroi kevyesti ja totesi, että Peter suhtautui itseensä aivan liian suurella ihailulla. Pelkkä rottahan Peter oli, yhtä inhottava ja epävarma. Loukkauksesta huolimatta Peter tunsi itsensä helpottuneeksi.
“Ja sitten siihen asiaan”, Bellatrix jatkoi päättäen äkkiä jättää turhat loukkaukset sivuun. “Mestarini kehottaa sinua harkitsemaan uudelleen ehdotustaan.”
“Entä jos minä sanon, että minua ei kiinnosta?” Peter kysyi jännittyneesti.
“Se on sinun oma ongelmasi. Mestarini haluaa vain muistuttaa sinua siitä, mitä hän voisi tehdä sinulle - tai sinun ystävillesi, joihin sinä tunnut olevan niin kiintynyt.”
Peter nielaisi.
“Mestarisi tuntuu olevan melkoinen raukka, jos hänen täytyy alentua kiristykseen.”
“Peter!” Leslie parahti.
“Aivan niin…” sihisi Bellatrix. “Kuuntele serkkuasi… hänellä sentään on tarpeeksi viisautta…”
“Miten niin?”
“Kerrotko sinä, vai kerronko minä?” Bellatrix kysyi Leslieltä keskustelusävyyn.
Kalpeaksi valahtanut Leslie pudisti vain päätään. “Minä en halua puhua siitä.”
“Aivan niin, arvelinkin niin”, Bellatrix sanoi aina yhtä silkkisesti, aina yhtä hienotunteisesti. Tyttö taputti kuin ohimennen Leslien selkää ja silti kuka tahansa saattoi nähdä, että eleessä ei ollut minkäänlaista myötätuntoa. Bellatrix Lestrange tuntui olevan täysin kykenemätön senkaltaisiin tunteisiin, Peter ajatteli jännittyneesti.
“Se oli vaihtokauppa, Piskuilan”, Bellatrix sanoi epäluonteenomaisen hyväntuulisesti irrottaessaan katseensa Lesliestä, joka nyt oli purskahtanut itkuun.
“Millainen vaihtokauppa?” Peter tiukkasi, kun Bellatrixilla ei tuntunut olevan mitään kiirettä jatkaa kertomusta loppuun.
Bellatrix venytteli kaikessa rauhassa tuolillaan. “Pelkkä tavallinen vaihtokauppa, ei mitään kovin vakavaa. Sinun Leslie-serkkusi tässä… No, sanotaanko vaikka, että hän oli typerä ja sotkeutui asioihin, joihin kukaan ei kehottanut häntä sotkeutumaan.”
Leslien itku yltyi entisestään.
“Mitä sinä teit, Les?” Peter kysyi huulet jäykkinä järkytyksestä. “Et kai sinä -”
“Ei, ei mitään sellaista”, Bellatrix rauhoitteli kaikkea muuta kuin tyynnyttävään sävyyn. “Hän eksyi Iskunkiertokujalle ja törmäsi mukavaan pikku kaulakoruun Borgin&Burgesilla… typerä kun oli, hän ei malttanut pitää näppejään erossa siitä korusta - “
“ - se oli niin kaunis koru”, Leslie keskeytti tukahtuneesti. “Niin kaunis koru…”
“Niin, niin varmasti”, Bellatrix mumisi kyllästyneesti. “Ikävä kyllä se oli paitsi kaunis, myös hyvin epäterveellinen… aiheutti serkullesi melkoisesti kidutuskirouksen kaltaisen kohtauksen, joka ei kuulemani mukaan ollut mukavaa katseltavaa… On yksinomaan Borginin ansiota, että serkkusi ylipäätänsä on tässä itkemässä. Hänen onnekseen Borgin oli niin jalomielinen, että ei jättänyt häntä kuolemaan, vaan kutsui itse Mestarin paikalle - “
Bellatrix vaikeni vajoten omiin ajatuksiinsa, ikään kuin pelkkä Mestarin mainitseminen olisi jotenkin tuonut Voldemortin lähemmäs häntä. Peter silmäili inhoten Bellatrixin pehmenneitä kasvoja ja haaveellisia silmiä, jotka sillä hetkellä muistuttivat Siriuksen silmiä enemmän kuin koskaan.
“Jatka se loppuun”, Peter kehotti kärsimättömästi. “Mitä sitten tapahtui?”
“Aivan niin - “ Bellatrix hymyili laiskasti. “Kuten aina, Mestarini oli tavattoman jalomielinen, jopa niin surkeaa olentoa kohtaan kuin tämä Leslie tässä… hän matkusti vanhempiesi luokse ja tarjosi vaihtokauppaa isällesi: Leslien henki isäsi uskollisuutta vastaan.”
Peter tuijotti tyttöä mykkänä suutaan aukoen. Bellatrix nauroi ivallisesti ja nyökkäsi tarinansa vahvistukseksi.
“Niin siinä kävi”, tyttö tokaisi kohottaessaan juomalasiaan kuin maljan nostaakseen. “Voisi kai sanoa, että Mestarini osti sinun serkkusi ja sinun isäsi… ja he saavat olla paljosta kiitollisia meille, vai mitä, Leslie?”
Leslie nyökkäsi tottelevaisesti.
“Ja tässä on oikeastaan koko tarinan ydin”, Bellatrix jatkoi nojautuen lähemmäs Peteriä. “Mestarini haluaa tarjota vaihtokauppaa sinullekin: sinä ystäviesi henkeä vastaan.”
Peter liikahti torjuvasti kauemmas tytöstä. Hän ei osannut edes kuvitella, että tarjoutuisi Voldemortin palvelukseen vain ystäviään suojellakseen… hän ei pystyisi siihen, hän ei riittäisi, hän oli aivan liian heikko… hänen ystävänsä taas olivat vahvoja, hän ajatteli vihaisesti. Hän kohotti uhmakkaasti katseensa Bellatrixiin.
“Ehkä sinun sitten pitäisi viedä Mestarillesi terveisiä”, hän ilmoitti leukaansa nostaen. “Minä en ole kiinnostunut hänen tekemisistään, enkä minä suostu hänen orjakseen. Minä tiedän mitä teen ja minun ystäväni tietävät, mitä tekevät. Mestarisi kannattaisi olla hieman varovaisempi tekemistensä suhteen tästä eteenpäin.”
Luotuaan vielä yhden kylmän katseen Bellatrixiin Peter tönäisi tuolinsa taaksepäin ja nousi ylös pöydästä niin rajusti, että pöytä keinahti melkein kaatuen Bellatrixin syliin. Bellatrixin vastusteluista välittämättä Peter käänsi selkänsä ja harppoi ulos Kehräävästä Verkosta niin lujaa kuin pystyi, puolittain odottaen Bellatrixin seuraavan perässä. Vasta Iskunkiertokujan jääkylmässä sateessa Peter tajusi, että Bellatrixilla ei ollut mitään aihetta seurata - loppujen lopuksi hän ei ollut enää Bellatrixin tehtävä. Rajusti vapisten hän lähti tarpomaan sateessa takaisin Viistokujan suuntaan yrittäen unohtaa sen yhden ajatuksen, joka pyöri kaiken aikaa hänen mielessään virvatulen lailla: Hän oli antanut sodanjulistuksen lordi Voldemortille.

Huoli Peteristä velloi edelleen Jamesin mielessä, kun hän ja Remus palasivat Kelmien asunnolle tuntia myöhemmin vain löytääkseen asunnon yhtä hiljaisena ja synkkänä kuin millaiseksi he olivat sen jättäneetkin. Sirius ei ollut kotona, mutta hän oli ainakin käynyt paikalla - niin saattoi päätellä jääkaapin oveen huolimattomasti kiinnitetystä lapusta, jossa kerrottiin Siriuksen lähteneen tyttöjen asunnolle. James lukaisi lapun kiireesti läpi ja repäisi sen sitten irti heittäen sen huoneen nurkassa olevaan roskakoriin jahtaajan tottunein ottein.
“No, ainakaan kumpikaan meistä ei tarvitse enää aamusuihkua”, James totesi ilottomasti palatessaan Remuksen luokse olohuoneeseen. Hän ei voinut olla hymyilemättä nähdessään, kuinka surkean ja uitetun näköinen Remus nojaili olohuoneen sohvan kaiteeseen aivan kuin mikään ei olisi ollut vikana.
“Eikö sinun kannattaisi tehdä itsellesi jotakin?” James kysyi pojalta vetäessään taikasauvansa esille.
“Kuten?” Remus kysyi kuivasti. “Julistaa itseni koko Lontoon märimmäksi ihmiseksi?”
“Tarkoitin kyllä jotain vähän erilaista, mutta omapa on valintasi”, James virnisti ja osoitti sitten itseään taikasauvalla. “Kuivuus.”
Hetkessä hänen vaatteensa olivat kuivat siinä missä loputkin hänen olemuksestaan. James työnsi tyytyväisenä taikasauvan takaisin farkkujensa takataskuun. Remus seurasi hänen esimerkkiään.
“Menemmekö me käymään tyttöjen luona?” poika kysyi vilkuillen levottomasti ulos sateeseen. “Tai paremminkin Anturajalan luona - hänen pitäisi ehkä tietää - “
“Että hänen ihastuttava serkkunsa on tehnyt paluun meidän elämäämme?” James lopetti vinosti hymyillen. “Hän todennäköisesti hyppii riemusta tuon tiedon kuultuaan. Ja säntää oitis etsimään Bellatrixia.”
“Siinäpähän on meille ajanvietettä”, Remus virkkoi kuivakiskoisesti virnistäen. “Yrittää estää Anturajalkaa päätymästä Azkabaniin murhasta tuomittuna. Ja minä kun jo kuvittelin elämäni olevan tylsää.”

Ensimmäinen asia, johon James loi katseensa ilmiinnyttyään tyttöjen asunnolle, oli pöydällä lojuva, vain puoliksi syöty appelsiini, jonka joku - mitä todennäköisimmin Arianna - oli siihen hylännyt. Ariannaa itseään ei näkynyt missään, kuten ei ketään muutakaan tytöistä. James arveli ainakin Lilyn istuvan omassa huoneessaan ammattiaan murehtimassa, kuten niin usein nykyään. Olisi voinut kuvitella, että Lilyn kaltainen päämäärätietoinen, aina yhtä päättäväinen tyttö olisi löytänyt ammatin hieman helpommin, James mietti antaessaan katseensa kiertää ympäri tyttöjen keittiötä, joka oli huomattavasti hänen omaansa siistimpi. Hän oli niin uppoutunut omiin mietteisiinsä, että sävähti, kun Remus ilmiintyi hänen vierelleen keittiöön.
“Haudanhiljaista”, Remus tuumi ensi sanoikseen oikoen samalla paitansa kauluksia. “Harvinaista. Voisi melkein kuvitella, että Arianna ei ole kotona.”
James vain hymyili vastaukseksi ja siirtyi keittiöstä aivan yhtä autioon olohuoneeseen. Vain Pyöreän Pöydän Noitien musiikkia soittava levysoitin paljasti, että asunnossa oli itse asiassa elämääkin - muuten James olisi saattanut epäillä, että tytöt olivat äkkiä paenneet maasta. Hän napsautti kärsivänä levysoittimen kiinni. Vain tytöt saattoivat pitää Pyöreän Pöydän Noitien kaltaisesta musiikista.
“Mistä sitten etsitään?” Remus tiedusteli istuessaan väsyneesti olohuoneen sohvalle.
James kohautti olkapäitään. “Jos Annabella ei pääse lohikäärmeen luo, on lohikäärmeen tultava Annabellan luokse”, hän lausui muistellen sanontaa, jonka hänen tätinsä oli hänen päähänsä takonut, kun hän oli ollut vielä lapsi. Sitten hän käveli olohuoneen ovelle ja karjaisi keuhkojensa koko voimalla:
“ANTURAJALKA! LIIKETTÄ TASSUIHIN!”
Jamesin sanoja seurasi aavemainen hiljaisuus. Pienen hetken kuluttua raskaiden ja selvästi pahantuulisten askelten ääni kantautui tyttöjen makuuhuoneisiin vievän käytävän suunnalta. Sirius ilmestyi olohuoneen ovelle myrtynyt ilme kasvoillaan.
“Te pilasitte minun korttipelini”, poika syytti kävellessään peremmälle huoneeseen polvista katkaistuissa farkuissaan.
“Siltä vaikuttaa”, James myhäili katsellessaan Siriuksen nokeen peittyneitä kasvoja. “Olisit vain tullut suosiolla tervehtimään.”
“Minä ajattelin kyllä, mutta Lily sanoi, että sen ehtii tehdä myöhemminkin”, Sirius ilmoitti ja lisäsi ihailevaan sävyyn: “Se tyttö on kyllä oikea peto, mitä räjähtävään näpäykseen tulee.”
James virnisti salaa tyytyväisenä siitä, että Lily oli hylännyt murheensa ainakin yhden korttipelin ajaksi. Hän viittasi Remusta nousemaan ylös sohvalta ja seurasi sitten Siriusta Lilyn makuuhuoneeseen, missä Lily, Arianna ja Cinnamon jo istuivat odottamassa pelikortit käsissään. Siriuksen pelikortit lojuivat yhtenä tuhkansekaisena myttynä matolla.
“Kiitos keskeytyksestä”, Cinnamon tervehti suudellen Remusta nopeasti huulille. “Emme olisi ikinä päihittäneet Siriusta, ellette te olisi säikyttäneet häntä.”
“Kiitä Sarvihaaraa.”
“Mutta älä vain suutele minua”, James lisäsi hieman pakokauhuisesti. “Pelkkä verbaalinen kiitos riittää.”
“Ja minä kun luulin sinun joskus sanoneen, että verbaaliset kiitokset eivät tepsi sinuun”, Lily muisteli kohottaen merkitsevästi kulmiaan. James hymyili tytölle ja kiersi tytön luokse istumaan.
“Asiat muuttuvat, Lily-kulta”, hän sanoi teeskennellyn huolettomasti, vaikka todellisuudessa hänen mielensä askartelikin edelleen vähemmän iloisten asioiden parissa. Hän kääntyi vilkaisemaan huomaamattomasti Remusta, joka vastasi hänen katseeseensa lyhyellä nyökkäyksellä - oli aika kertoa Siriukselle, mitä tämän serkku oli oikein tällä kertaa saanut päähänsä. Tehtävää ei voinut parhaallakaan tahdolla sanoa mieluisaksi, James tuumi pessimistiseen sävyyn. Hän tunsi jo etukäteen huonoa omatuntoa pilatessaan Siriuksen ilmeisen hyvän mielialan, jonka lenkkeily Ariannan kanssa oli saanut aikaan.
“Bellatrix on taas alkanut roikkumaan Matohännän kannoilla”, James paukautti suoraan.
Sirius pudotti pelikorttinsa lattialle. “Viitsitkö toistaa?” hän kirahti hampaidensa raosta.
“Bellatrix”, Remus sanoi huomattavasti hienotunteisemmin viitaten katseellaan Jamesia pysymään vaiti. “Me törmäsimme häneen Hienoissa Huispausvarusteissa. Hän halusi puhua Matohännän kanssa.”
“Ja?” Sirius hoputti kireään sävyyn.
“Suoraan sanottuna Matohännällä ei ollut kovin paljon vaihtoehtoja”, Remus hymähti alakuloisesti ja selitti Siriukselle saman tien koko jutun siitä lähtien, kun Bellatrix ja Leslie Piskuilan olivat ilmestyneet Hienoihin Huispausvarusteisiin, unohtamatta myöskään Bellatrixin avioliittoa Rodolphus Lestrangen kanssa. Tieto sai kolkon naurun purkautumaan Siriuksen huulilta.
“Äiti on varmasti iloinen. Taas lisää puhdasverisyyttä Blackin sukuun…” Sirius mumisi. “Ihmettelen vain, miksi Regulus ei sanonut mitään - “
“Mitä?” ihmetteli Lily, jolle kukaan ei ollut vaivautunut kertomaan Siriuksen seikkailusta veljensä kanssa.
Sirius heilautti kättään välinpitämättömästi. “Ei mitään tärkeää, pikkusisko”, hän sanoi tekaistun huolettomasti. Hänen silmiinsä kohonnut poissaoleva katse kieli, että hän oli jo vajonnut kokonaan omaan maailmaansa, jota kukaan muu ei voisi eikä todennäköisesti edes haluaisi ymmärtää.
Cinnamon hymyili pojalle myötätuntoisesti. “Ei taida olla helppoa, kun on sellainen serkku?”
“Hän on pahin heistä”, Sirius totesi lyhyesti. “Andromeda on mukava, Cissy taas… Hän voisi olla kunnollinen, jos haluaisi.”
“Mutta kun hän ei halua. Sehän on suurin ongelma sinun perheesi kohdalla, vai mitä?” Lily päätteli.
“Minun perheeni suurin ongelma on se, että he ovat sattuneet syntymään läpimädän sydämen kanssa”, Sirius vastasi tunteettomasti ja nappasi taas mustuneet pelikorttinsa lattialta haluamatta selvästikään keskustella asiasta yhtään pidempään, vaikka kuka tahansa saattoi oikopäätä nähdä, että Bellatrixin asiat huolettivat häntä edelleen.
“Yksi asia ainakin on selvä”, Sirius virkkoi pitkän hiljaisuuden jälkeen ja läimäytti yhden pelikorteistaan kuvapuoli ylöspäin pöydän keskelle. “Jos Bella yrittää mitään typerää minun ystävieni suhteen, minä tapan hänet. Vannon Merlinin nimessä, että teen sen, tai kuolen yrittäessäni.”
James ei voinut olla vavahtamatta kuullessaan Siriuksen äänen arkisen sävyn.

Kelmit istuivat tyttöjen keittiössä juomassa kahvia, kun Peter puolenpäivän aikaan ilmiintyi litimärkänä ja kylmästä hytisevänä keskelle tyttöjen olohuonetta. Lily ponnahti kiireesti ylös tuoliltaan pojan nähdessään ja ainakin äänistä päätellen kiskoi tämän suorinta tietä mukanaan kylpyhuoneeseen, missä poika voisi kuivata itsensä kenenkään häiritsemättä - tai häiritsemättä itse ketään, kuten Cinnamon huomautti.
“Lily on tosi kiintynyt meidän mattoihimme”, Cinnamon kertoi pieni hymy huulillaan. “Varsinkin tuohon olohuoneen punaiseen… toivon todella, että olisitte olleet näkemässä, kun Sirius ja Ria palasivat lenkiltään - “
“Lily sai kohtauksen”, Sirius sanoi väristen, ikään kuin pelkkä muistokin kohtaamisesta olisi jättänyt häneen lähtemättömät arvet. “Hän syöksyi huoneestaan kuin paraskin vainukoira… Pienen hetken ajan minä jo kuvittelin, että hän aikoo kirota meidät.”
“Ei sekään mikään ihme olisi”, Arianna huomautti rauhallisesti kahvikuppinsa takaa. “Onhan hän tehnyt niin ennenkin.”
“Mutta hän ei ole enää viisitoista”, muistutti Remus.
“Joten? Lily ja minä satumme kuulumaan niihin ihmisiin, joiden luonne ei kehity pätkääkään, vaikka vuodet kuluisivatkin”, Arianna sanoi väläyttäen Remukselle hymykuoppiaan. Remus vastasi hymyyn jättäen vastaamisen sikseen. Keskustelu kuoli heidän väliltään.
“Mitä… miten Lilyllä muuten menee nykyisin?” James kysyi hivenen epävarmasti.
Arianna kohautti olkapäitään. “Hän on ihan OK. Emme me tietenkään mitään kovin syvällisiä puhu - enimmäkseen siitä, pitävätkö ranskalaiset pojat enemmän vaaleanvihreästä vai puhtaanvalkoisesta…”
“Anteeksi kuinka?” Sirius ähkäisi.
“Älä yritä turhaan olla tahdikas, Black”, Arianna kehotti äidillisesti taputtaen Siriusta poskelle. “Se ei sovi sinulle, rakkaani.”
Sirius purskautti kahvinsa pöydälle ja alkoi kakoa kuin olisi ollut tukehtumaisillaan. James kiirehti takomaan häntä selkään käteensä osuneella kynttilänjalalla.
“Yritätkö sinä murtaa hänen selkänsä, Sarvihaara?” Remus uteli katsellen Jamesin toimia kiinnostuneesti.
“Minä yritän estää häntä tukehtumasta”, James vastasi kyräillen Remusta hetkisen verran, ennen kuin kääntyi taas henkeään haukkovan Siriuksen puoleen. “Onko sinulla juuttunut jotakin kurkkuun, Anturajalka?” hän tenttasi huolestuneesti. “Pahus, muistaako kukaan, miten se Haiman ote tehtiin?”
Sirius nosti hieman vapisevan kätensä ylös.
“Pahoittelen, mutta siitä ei ole tässä tilanteessa hyötyä”, James tokaisi hakaten Siriusta edelleen kynttilänjalalla selkään. “Mitä luulette, kaverit, voiko Haiman otetta käyttää muihinkin kuin tyttöihin?”
“Se on itse asiassa Heimlichin ote, enkä minä ymmärrä, miksi sitä pitäisi käyttää vain tyttöihin”, Lilyn ääni tiedotti keittiön ovelta. James kohotti kiitollisena katseensa keittiöön ilmestyneen tyttöystävänsä suuntaan. Lily seisoskeli puolittain Peterin takana vilpittömän huvittunut hymy huulillaan.
“Aiotko sinä tukehduttaa poikaparan, James?” Lily kysyi ja rypisti otsaansa nähdessään, kuinka James mäiski Siriusta kynttilänjalalla.
“Minä yritän pelastaa hänet”, James oikaisi loukkaantuneena. “Hänellä on selvästi jotakin henkitorvessa!”
“Korkeintaan kahvia, eikä hän varmasti saa ikinä nieltyä sitä, jos sinä jatkat hänen keuhkojensa tuhoamista tuolla tavalla”, Lily sanoi asiantuntevasti. “Pudotahan nyt se aseesi, ole kiltti.”
“Ase?”
“Kyllä. Ase. Tuo juttu, mikä sinulla on kädessä”, Lily selitti kärsivällisesti. “Virallinen määritelmä kuuluu itse asiassa näin: ‘Metallista taikasauvaa muistuttava esine, jolla jästit tappavat toisiaan’ .Joko ymmärsit?”
“En minä sentään imbesilli ole”, James jupisi laskiessaan kynttilänjalan kädestään.
“Ai et vai?” kähisi Sirius, joka yritti parhaansa mukaan nousta kunnolla tuolille. “Miksi sinä sitten yritit tappaa minut? Minä luulin, että ystävät eivät toivo toistensa kuolemaa!”
“Noinko vähän sinä todella arvostat minun apuani? Entä jos kyseessä olisi ollut tositilanne ja - “
“Siinä tapauksessa olisin mieluusti turvautunut jonkun vähän osaavamman yksilön apuun”, Sirius keskeytti äänellä, joka oli tulvillaan huonosti pidätettyä kärsimystä. Hän yskähti muutaman kerran saadakseen henkensä taas kulkemaan.
Lily huokaisi syvään istuen Jamesin syliin päätään pudistellen. “Minä sitten en ymmärrä teidän taipumustanne hankkiutua aina vaikeuksiin.”
“Se kulkee veressä”, James sanoi asiantuntevasti.
Sirius nyökytteli myöntävästi. “Varo vain, pikkusisko. Sinun ja Sarvihaaran lapsista tulee todellisia epäonnenmagneetteja.”
“Ainahan sitä voi toivoa, että kyseiset lapset perivät jotakin Lilynkin puolelta”, lohdutti Cinnamon.
“Kuten uskomattoman pahan sisun?” ehdotti Arianna.
“Voisitteko te mitenkään lopettaa?” Peter aneli keittiön ovelta syvästi piinattu sävy niin äänessään kuin kasvoillaankin. Kelmit vaikenivat hetkessä ja kiirehtivät piirtämään taikasauvallaan tuolia apealta näyttävälle Peterille. Poika otti kiitollisena vastaan tarjotun tuolin ja istui ovensuuhun vähän matkan päähän muista.
“Kuutamo ja Sarvihaara varmaan kertoivat jo siitä kaupan välikohtauksesta”, hän sanoi ahdistuneesti. Toiset nyökkäsivät vakavina.
Peter veti syvään henkeä. “No hyvä. Sitten minun pitäisi varmaan kertoa, mitä tapahtui sen jälkeen, kun me lähdimme kaupasta - “
Ja hän puhui. Hän kertoi kaikesta siitä, mitä Bellatrix oli sanonut ja tehnyt heidän kaikkoonnuttuaan Iskunkiertokujalle. Hän kertoi serkustaan ja isästään, hän kertoi siitä, miten hänen isänsä oli ryhtynyt kuolonsyöjäksi pelastaakseen hänen serkkunsa, jota isä oli aina rakastanut sukulaisistaan kaikista eniten… Viimein hän lopetti kertomuksensa Bellatrixin välittämään tarjoukseen ja vastaukseen, jonka hän oli Voldemortille lähettänyt.
“Niin että minä kai tavallaan hankin meidät kaikki hankaluuksiin”, Peter päätti häpeissään. “Voldemort ottaa varmasti minun sanani jonkinlaisena sodanjulistuksena ja kohta hän on entistä innokkaammin meidän kimpussamme.”
Peterin sanoja seurasi ihmettelevä hiljaisuus, kun kaikki huoneessaolijat pohtivat hiljaa mielessään juuri kuulemiaan asioita. Sitten -
Sirius purskahti raikuvaan nauruun.
“Tuo on helvetin mahtavaa, Matohäntä!” poika henkäisi naurunsa lomasta. “Sinä - ja minun serkkuni - ja sinä sanoit hänelle sillä tavalla - pahus, Matohäntä, kumoan kaikki aiemmat puheeni sinun selkärangattomuudestasi! Edes äiti ei menisi sanomaan Bellalle mitään sellaista ja hän sentään on pahansisuisin pässi, johon olen ikinä törmännyt!”
“Uuhi. Uuhi, eikä pässi”, Arianna korjasi pikkutarkkaan tapaansa.
“Pässi”, Sirius toisti itsepäisesti.
“Pahus, Siriuksen äidin sukupuolella ei ole tässä kovin paljon merkitystä!” Peter äyskähti kärsimättömästi. “Tajuatteko te edes, mitä minä juuri kerroin?”
“Totta kai me tajuamme!” kivahti Sirius. “Sinä olet suututtanut Voldemortin - mitä siitä?”
“Mitä siitä?” Peter toisti ällistyneenä. “Miten sinä voit sanoa noin?”
“Hän on Sirius Black, siten.”
“Arianna!” parahti Peter.
Sirius huokaisi syvään. “Kuuntele nyt hetki, Matohäntä”, hän sanoi sitten hitaasti ja rauhallisesti yrittäen parhaansa mukaan saada ääneensä Remukselta matkittua järkevyyttä. Hän vilkaisi Jamesia kuin varmistaakseen, että poika oli hänen kanssaan samalla aaltopituudella, kuten yleensäkin.
“No”, Peter hoputti. “Minä kuuntelen koko ajan!”
“Anturajalka yrittää vain sanoa - “ James aloitti Siriuksen puolesta. “Että sillä ei ole merkitystä, vaikka tuhat Voldemortia olisi meidän kannoillamme sinun vuoksesi.”
“Minä en ymmärrä, miten te voitte olla tuota mieltä”, Peter jankutti epätoivoisesti. “Kyllä te tiedätte, että Voldemort tappaa ne, jotka haluaa!”
Siriusta nauratti. “Mitä siitä? Bellatrix on yrittänyt tappaa minut jo monta kertaa, enkä minä ole välittänyt pätkääkään.”
“Hän ei ole Voldemort!”
“Hän on syöjätär. Iso paha syöjätär”, Sirius muistutti. “Ja vaikka Voldemort aikoisikin tappaa meidät - no, et kai sinä todella kuvittele, että me annamme hänen tehdä sen noin vain? Red on juossut Voldemortia pakoon ikuisuuksia!”
“Niin, ja mitä hänen tyttöystävälleen tapahtui?”
“Se oli Bella, eikä Voldemort!”
“Kuule, minä en välitä pätkääkään siitä, onko kyseessä minun serkkuni vai Voldemort vai McGarmiwa vaaleanpunaisessa aamutakissa!” ärjäisi Sirius. “Totuus on se, että kukaan ei saa meitä, ennen kuin me itse antaudumme - ja minä mieluummin tapan itseni kuin antaudun Voldemortille!”
Kuka tahansa saattoi nähdä, että Siriuksen sanat eivät tarjonneet Peterille minkäänlaista lohtua. Jamesia ne sen sijaan lämmittivät, vaikka hän ei osannutkaan sanoa tarkkaa syytä siihen. Siriuksen ylimielinen rohkeus ei ollut kovin luottamustaherättävää, ei ainakaan, jos ei tuntenut Siriusta niin kuin James tunsi. Jos joku muu olisi puhunut niin kuin Sirius puhui, häntä olisi ilman muuta kutsuttu valehtelijaksi. Mutta Sirius… Sirius tarkoitti, mitä sanoi.
“No, minä ainakin olen samaa mieltä Anturajalan kanssa”, James sanoi vetäen syvään henkeä. “Onhan se aina mahdollista, että Voldemort nappaa meidät jonakin kauniina päivänä. Mutta sitä ennen minä ainakin aion pistää mahdollisimman paljon vastaan. Eli ei murehdita turhia.”

Remus, Peter ja Sirius olivat jo lähteneet kotiin, kun James siirtyi Lilyn huoneeseen kuluttamaan aikaa. Hän loikoili Lilyn sängyllä ja katseli, kuinka hänen tyttöystävänsä keräsi tavaroitaan kahteen kookkaaseen laukkuun valmiiksi seuraavaa päivää varten, jolloin tämän oli tarkoitus matkustaa viikon ajaksi takaisin Likusteritielle auttamaan siskonsa häiden kanssa.
“Siitä tulee vielä katastrofi”, Lily ennusti uhkaavasti viskoessaan vaatteitaan laukun pohjalle. “Minä ja Petunia emme yksinkertaisesti mahdu enää saman katon alle. Ja kun hän vielä hermoilee häistään…”
James pyrskähti ivallisesti. “En tajua, miksi hän niistä hermoilee! Kaikki menee täydellisen normaalisti ja hän saa vähemmän täydellisen mursunsa, kuten haluaakin.”
“James!”
“Mitä? Sinähän vihaat häntä.”
“Niin… Mutta minä yritän koko ajan opetella kohteliasta käytöstä ensi viikon varalle. Ja sinä häiritset minua”, Lily valitti lopettaen hetkeksi laukkunsa pakkaamisen ja heittäytyi Jamesin viereen sängylle. “Minä kuolen vielä”, hän mutisi tukahtuneesti vasten Jamesin paidan hihaa.
“Etkä kuole”, James vakuutti ja pörrötti Lilyn hiuksia nauraen. “Sinä selviät hienosti, niin kuin aina! Olet oikea hyvän käytöksen malliesimerkki, pahus!”
“En, mitä tulee Petuniaan. Jos jompikumpi meistä on noidan perikuva, se on hän”, Lily sanoi kitkerästi.
“Jos hän käy kovin hankalaksi, voit aina kutsua meidät apuun”, lohdutti James. “Tiedäthän, Anturajalka ei ole ikinä tavannut Petuniaa - “
“Eikä tapaakaan, mikäli se minusta riippuu”, Lily lausui pakokauhuisesti.
James kohotti kulmiaan. “Tarkoittaako tuo sitä, että et aio kutsua Petuniaa häihisi?”
Lily kohautti harteitaan. “En ole vielä ajatellut sinne asti.”
“Etkö sinä ajattele meidän häitämme?” James kysyi ja teeskenteli murjottavansa.
“Minulla on juuri nyt toiset häät mietittävänä”, Lily ilmoitti ja lisäsi katkeraan sävyyn: “Sekä iso liuta muita ongelmia.”
James voihkaisi. Hän aavisti, että he olivat saapuneet Lilyn ammatinvalintaongelmia käsittelevälle alueelle ja oli valmis tekemään mitä tahansa päästäkseen nopeasti tuolta alueelta pois. Hän oli jo kauan sitten tullut siihen tulokseen, että hänestä ei ollut ratkaisemaan Lilyn ongelmia - kaikkein turvallisinta oli, että hän ei edes yrittänyt.
“Olenhan minä sinun apunasi”, James sanoi mahdollisimman kevyesti. “Ja tulen sinun kavaljeeriksesi Petunian häihin.
Lily nauroi. “Petunia tulee ilahtumaan, voit olla varma siitä. Toivon, että hän ei ala paiskoa minua kukkamaljakolla - “
“Älä unohda, että sinä voit tehdä nyt kaikessa rauhassa taikoja. Olet täysi-ikäinen.”
“Mutta on silti epäkohteliasta kirota oma siskonsa.”
James huokaisi. “Olen iloinen siitä, että olen Kelmi, enkä välitä kohteliaisuudesta.”
“No, häissä saat luvan välittää”, Lily julisti uppiniskaisesti kietaistessaan toisen käsivartensa Jamesin vyötärölle. “Koska muuten minä syötän sinut posteljoonille.”
“Lily, kuinka monta kertaa minun pitää sanoa sinulle, että posteljooneja ei - “ James aloitti väsyneesti, mutta Lily tukki hänen suunsa.

Muistot Jamesista kulkivat edelleen Lilyn mukana, kun hän seuraavana aamuna seisoi tasan kello yhdeksän Likusteritie numero 4:n pihalla ja keräsi tarpeeksi rohkeutta astuakseen sisälle taloon. Oikopäätä hän saattoi sanoa, että viikosta tulisi pitkä - hän ei pitänyt Petuniasta, eikä Petunia pitänyt hänestä. Hän ei osannut auttaa Petuniaa häiden järjestelyssä, eikä Petunia edes halunnut hänen apuaan. Lily ei ymmärtänyt, miksi hänen äitinsä oli ylipäätänsä vaatinut häntä palaamaan kotiin Petunian häitä edeltäväksi viikoksi. Sillä täytyi olla jotakin tekemistä sen typerän haaveen kanssa, että jonakin päivänä Lilystä ja Petuniasta tulisi taas ystäviä.
“Haaveeksi se tulee jäämäänkin”, Lily nurisi kävellessään vanhan kotitalonsa portaita kuistille. Ei ollut toivoakaan siitä, että Petunia oppisi jonakin päivänä ymmärtämään häntä, tai hän Petuniaa. Yhtä hyvin olisi voinut pakottaa Voldemortin ja Dumbledoren halaamaan toisiaan.
Lily huokaisi ja pysähtyi kuistille miettimään, missä oikein oli mennyt pieleen. Hän saattoi yhä muistaa elävästi ajan, jolloin hän ei ollut vielä ollut Tylypahkassa - jolloin hän oli ollut tavallinen tyttö, joka oli tehnyt tavallisia asioita. Silloin hän ja Petunia olivat olleet ystäviä. He olivat leikkineet yhteisillä leluilla, he olivat palvoneet samoja laulajia ja pukeutuneet samanlaisiin juhlamekkoihin. Lily hymyili muistaessaan, kuinka hän ja Petunia olivat seisoneet tällä samalla kuistilla kamalissa vaaleanpunaisissa hörhelöissään ja leikkineet prinsessaa. He olivat kietoneet äitinsä lakanat päänsä ympärille saadakseen pitkän prinsessanhiukset ja juosseet sitten kuralammikoissa, kunnes lakanat menivät pilalle…
“Mitä sinä siinä oikein naurat?” kiukkuinen ääni tivasi saaden Lilyn hypähtämään kevyesti paikoillaan. Yrittäen epätoivoisesti pysyä rauhallisena Lily kohotti katseensa siskoonsa, joka oli vetänyt yllättäen ulko-oven auki ja seisoi nyt hänen edessään harmaassa kesämekossaan, kädet vaarallisesti lanteilla.
“Voisit tulla jo sisään sieltä”, Petunia tiuski, ennen kuin Lily ehti muotoilemaan vastausta hänen edelliseen kysymykseensä. “Kastelet koko kuistin.”
Lily veti taikasauvansa esille ja osoitti sillä itseensä mutisten kuivatusloitsun. Petunia kavahti kasvot valkeina taaksepäin.
“Pistä tuo keppi pois”, tyttö komensi raivosta vapisevalla äänellä. “Minä en halua tuollaisia friikkitouhuja minun talooni!”
“Viimeksi kun tarkistin, tämä talo kuului äidille ja isälle”, Lily vastasi kylmäkiskoisesti ja työntyi Petunian ohi eteiseen. (JATKUU ENSI VIESTISSÄ!)

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #10 : Maaliskuu 01, 2007, 13:15:37 »
Hän pudotti raskaat laukkunsa lattialle suunnitelmanaan viedä ne yläkertaan joskus myöhemmin, kun Petunia ei olisi roikkumassa hänen niskassaan. Hän ripusti takkinsa naulakkoon ikävän tietoisena niskaansa porautuvasta katseesta.
“Sinä muutut aina vain omituisemmaksi”, Petunia ilmoitti vihaisesti.
“Ja sinä et ikinä hanki itsellesi persoonaa”, Lily tokaisi samaan sävyyn.
Petunia pudisteli päätään teeskennellyn murheellisesti. “Minä en ymmärrä sinua, Lily”, hän sanoi aivan kuin olisi puhunut naisesta, joka kuudenkymmenen vuoden avioliiton jälkeen yllättäen päätti alkaa seurustella viisitoistavuotiaan pojan kanssa. “Sinä olisit voinut olla niin monenlaista! Sairaanhoitaja… poliitikko… sinä olisit voinut mennä naimisiin tavallisen miehen kanssa ja - “
“Hankkia kaksi lasta, omakotitalon, kultaisen noutajan ja identtiset urheiluvaatteet”, Lily luetteli tylsistyneesti. “Ei kiitos, Pet.”
“Älä kutsu minua tuolla nimellä!” Petunia kivahti selvästi raivostuneena siitä, että Lily kehtasi kaivaa esille heidän lapsuutensa lempinimen.
“En sitten.”
“Minä en tajua, miksi sinusta piti tulla noin outo ja ylimielinen”, Petunia marisi seuratessaan Lilyä keittiöön. “Sinä vain kävelet nenä pystyssä ja kuvittelet, että olet jotenkin muita parempi vain siksi, että käyttäydyt ja pukeudut kuin kummajainen ja naureskelet sateessa kuin mikäkin mielipuoli - “
“Minä nauroin meille”, Lily keskeytti töykeästi alkaessaan mitata kahvinporoja keittiöön. “Meille ja sille, millaisia me olimme ennen. Sille, miten me pilasimme äidin lakanat ja pidimme hauskaa! Mutta sinä kai et ymmärrä enää mitään sellaista!”
Petunia kavahti taaksepäin kuin Lily olisi lyönyt häntä. “Ai”, hän sanoi vain.
“Juuri niin. Ai. Elämä on ihmeellistä, vai mitä?”
Lily loi siskoonsa vielä viimeisen kylmän silmäyksen ja lähti sitten keittiöstä ihmetellen hiljaa mielessään, miten kestäisi kokonaisen viikon siskonsa armoilla ilman ainuttakaan ystävää velhomaailmasta.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #11 : Maaliskuu 01, 2007, 13:22:54 »
Osakohtainen disclaimer: Tämä osa sisältää Azkabanin Vangista lainattua dialogia (Lilyn unessa). Kyseinen kohtaus ja dialogi on puhtaasti Rowlingin luoma ja sitä yksinkertaisesti lainataan tässä tekstissä.

10.luku - Kahden Sisaren Kiistat
19.7.1978

Hei, Lily,
Toivottavasti sinulla menee hyvin kotona, eikä Petunia ole heittäytynyt liian hankalaksi. Vakavissani, olen tosi pahoillani sinun puolesta - joutua nyt lukkiutumaan moneksi päiväksi sen tytön kanssa samaan asuntoon! Itse olisin varmaan jo kuristanut itseni suihkuverhoon (ethän anna Petunian lukea tätä kirjettä?) Anturajalka ehdotti, että voisit pommittaa Petunian valkosipulilla tajuttomaksi. Huono vitsi, tiedän, mutta meidän on pakko antaa se Siriukselle anteeksi - hänestä on hyvää vauhtia tulossa sekopää sinun parhaan ystäväsi vuoksi (ja puhun nyt siis Ariannasta, EN Cinnamonista.) Ariannan hermot ovat tosi kireällä sen huispausottelun takia, me alamme olla jo huolissamme. Hän ei puhu enää mistään muusta kuin huispauksesta tai lenkkeilystä. Olemme yrittäneet potkia Anturajalkaa tekemään jotakin asialle, mutta kyllähän sinä tiedät hänet. Hän on todella hyvä suostuttelemaan tyttöjä suutelemaan itseään, mutta muuhun hänestä ei sitten olekaan. Kyllä he ovat tietenkin viettäneet aikaa keskenään, mutta suoraan sanottuna en usko, että he ovat puhuneet kovin syvällisiä. Taidan lähettää Cinnamonin Ariannaa vainoamaan.
Mutta se Ariannasta, en halua tehdä sinun elämääsi enää yhtään vaikeammaksi. Tiedäthän sinä, että jos sinulla on vaikeaa kotona, voit aina ottaa yhteyttä meihin? Koska me olemme enemmän kuin valmiita taikomaan Petunian hääpuvun läpinäkyväksi, jos sinä sitä haluat. Ja minä tulen sinun seuraksesi aikaisin 24. päivän aamuna, että et joudu olemaan siellä yksin yhtään pidempään kuin on pakko. Olisin muuten kiitollinen, jos varoittaisit Petuniaa minun tulostani etukäteen - olen hyvin kiintynyt hiuksiini, niin ärsyttävät kuin ne ovatkin.
Ei minulla muuta asiaa sitten oikein ollutkaan, eli tämä taisi olla aika turha viesti, kuten Sirius ja Remus minulle jo sanoivatkin. Sinä tuskin yllätyt siitä, että en kuunnellut heitä. Kai minä vain halusin ottaa sinuun yhteyttä tai jotakin. Tulisin seuraksesi heti, jos vain vanhempasi antaisivat siihen luvan. Mutta kai se on parempi, että en ilmesty kiristämään sinun ja Petunian välejä enää yhtään enempää…
Ai niin, ennen kuin lopetan, minun on pakko kertoa sinulle yksi juttu, minkä pitäisi saada sinut vähän paremmalle mielelle, tai ainakin nauramaan. Cinnamon törmäsi eilen kadulla Amos Diggoryyn, siihen puuskupuhin maanvaivaan - ja hänelle selvisi, että Amoksella on lapsi! Juttu taisi olla ilmeisesti aika uusi Amoksellekin, tai niin Cinnamon ainakin asian ymmärsi. Kyseessä oli joku Amoksen vuosien takaisen kesälomarakkauden lapsi tai jotakin vastaavaa - vahinko, siis. Joka tapauksessa sen lapsiparan nimi on Cedric ja Cinnamonin mukaan Amos suorastaan palvoo häntä. En oikeastaan ihmettele yhtään, Amos varmaan yrittää hyvittää niitä vuosia jolloin ei ollut paikalla tai jotakin. Säälisin häntä, mutta hän ei taida ansaita minun sääliäni.
Joka tapauksessa, minä lopetan nyt tähän, että Anturajalka ei kurista minua (hän haluaa lähteä Vuotavaan Noidankattilaan juomaan) ja toivon, että sinä pärjäät hyvin. Nähdään lauantaina!
Rakkaudella, James


Lily laski Jamesin kirjeen sängylle ja jäi tuijottamaan sitä toivoen mielessään, että olisi ajatuksen voimalla onnistunut muuttamaan kirjeen eläväksi Jamesiksi. Sillä hetkellä hän olisi antanut melkein mitä tahansa vain voidakseen puhua Jamesin kanssa - tai kenen tahansa ystävänsä kanssa, sen puoleen. Viimeiset kolme päivää Petunian seurassa eivät todellakaan olleet miellyttäviä ja tilanne muuttui pahemmaksi kaiken aikaa. Petunia ei osannut olla arvostelematta Lilyä missään käänteessä ja hänestä tuli aina vain pahantuulisempi sitä mukaa, mitä lähemmäksi häät tulivat. Jos Lily ei olisi vihannut Vernonia niin paljon, hän olisi säälinyt miestä sen vuoksi, että mies saisi hänen siskonsa niskoilleen loppuelämänsä ajaksi. Mutta ne kaksi ansaitsivat ehdottomasti toisensa, Lily tuumasi noustessaan ylös sängyltään. Kello oli puoli yksitoista ja hänen oli jo tarkoitus olla alakerrassa auttamassa Petuniaa hääkutsujen vastausten merkitsemisessä.
“Ja ne vielä sanovat, että taikuuden historian tunnilla on tylsää”, Lily marmatti itsekseen lähtiessään huoneestaan alakertaan, missä Petunia jo marssi hermostuneena edestakaisin. Lilyn nähdessään tyttö käännähti ympäri ja sähisi:
“Missä sinä olet oikein viipynyt? Minulla ei ole koko aikaa odottaa näiden vastausten kanssa!”
“Miksi et sitten aloittanut ilman minua?” Lily kysyi tyynesti. “Minä en ole mikään sinun henkilökohtainen Tuhkimosi.”
“Ei sinua voi hyväksi haltijakummiksikaan kutsua”, Petunia puuskahti, tarttui Lilyä käsivarresta ja raahasi hänet mukanaan keittiöön. Hän osoitti kädellään keittiön pöydällä komeilevaa pinoa lähetetyistä hääkutsuista ja niihin tulleista vastauksista.
“Minun pitää saada nuo merkityksi ennen ruokaa”, Petunia sanoi hysteriaa lähentelevällä äänellä. “Sitten meidän pitää lähteä pukujen sovitukseen - “
Lily voihkaisi hiljaa mielessään. Hänellä ei ollut mitään intoa sovittaa tai pukea päälleen morsiusneidon pukua, jonka Petunia oli valinnut hänelle ja toiselle morsiusneidolleen (joka oli hänen serkkunsa Ashling). Lily oli nähnyt puvun vasta vilaukselta, mutta hän tiesi jo ehdottoman varmasti, että ei pitänyt siitä - se oli hennon vaaleankeltainen ja kermakakkumainen, juuri sellainen puku, jota Petunian kaltaiset ihmiset rakastivat ja jollaista Lily ei voinut sietää.
“No, mitä sinä vielä siinä seisot?” Petunia penäsi, kun Lily ei tehnyt elettäkään tarttuakseen hääkutsuihin. “Istu nyt alas ja rupea hommiin!”
Lily kiristeli hampaitaan istuessaan pöydän ääreen. “Minä en ole täällä sinun orjanasi, Petunia”, hän sanoi pakotetun rauhallisesti yrittäen hillitä itseään tekemästä mitään typerää. “Minä yritän auttaa sinua!”
“Minä en halunnut sinun apuasi”, Petunia paukautti istuessaan Lilyä vastapäätä. Hän nappasi itselleen paperin ja kynän ja alkoi luetteloida sitä mukaa hääkutsuun vastanneiden ihmisten nimiä, kun Lily luki niitä hänelle. “Äiti sinut tänne halusi. Minä olisin halunnut sinun pysyvän kokonaan poissa, mutta kun sinä kerran olet siinä, voit yhtä hyvin tehdä työsi hyvin.”
“Kiitos vain”, Lily mumisi yrittäen parhaansa mukaan kuulostaa siltä, että Petunian sanat eivät olleet tuntuneet missään, vaikka todellisuudessa kirpaisivatkin. Hän toivoi, että Petunia olisi nähnyt edes vähän vaivaa ollakseen kohtelias hänelle - niinhän hänkin yritti olla kohtelias siskolleen, vaikka suurimman osan ajasta se olikin mielettömän vaikeaa. Totuus oli, että heistä ei koskaan tulisi ystäviä, mutta silti Lily ei halunnut heidän olevan toistensa kurkussa kiinni kaiken aikaa.
“Sinä et taida olla koskaan kuullut sitä periaatetta, että vihollisetkin voivat kunnioittaa toisiaan?” Lily kysyi yllättäen.
Petunia nosti katseensa paperistaan. “Mitä?”
“Tiesitkö, että viholliset voivat kunnioittaa toisiaan?” Lily toisti rauhallisesti ajatellen mielessään Siriusta ja Regulusta, veljeksiä, jotka vihasivat toisiaan aivan kuten Lily ja Petuniakin. Hän ei ollut koskaan nähnyt Siriusta ja Regulusta yhdessä, mutta ainakin Ariannan kertomuksen mukaan he olivat edellisellä kohtaamisellaan käyttäytyneet suorastaan omituisen kunnioittavasti.
Petunian nauru rikkoi Lilyn mietteet. “Ihan kuin sinunlaisesi kummajaiset ymmärtäisivät jotakin kunniasta!”
“Ymmärrämme me. Enemmän kuin arvaatkaan”, Lily tokaisi ja lisäsi empien: “Loppujen lopuksi meidän maailmamme on se, joka on sodassa.”
“Juuri se näyttää, miten typeriä te olette”, Petunia ilmoitti tarttuessaan seuraavaan hääkutsuun. “Joko Ashlingin vanhemmat ovat vastanneet kutsuuni?”
Lily selasi nimilistaa alas Ashling Evansin kohdalta ja ravisti sitten päätään. “Minun mielestäni meidän pitäisi vain yrittää olla vähän kohteliaampia toisillemme”, hän sanoi palaten heidän aiempaan puheenaiheensa Petunian keskeytyksestä välittämättä.
“Onko tuo vitsi?”
Lilyn teki mieli sanoa, että Petunia ei ollut koskaan ymmärtänyt vitsejä, eikä tulisi koskaan ymmärtämäänkään, mutta hän nieli terävät sanansa ja sanoi Remuksen diplomaattinen sävy äänessään:
“Ei se ollut vitsi. Minä tiedän, että sinä et pidä siitä, että minä olen täällä, mutta voisit silti yrittää tehdä tästä minulle vähän helpompaa.”
“Aivan kuin sinä olisit tehnyt ikinä minulle mitään helpoksi!” Petunia tuhahti ja nousi kiivaasti ylös paikaltaan. “Minä en ymmärrä, miksi minä edes käyn tätä keskustelua.”
“Samat sanat”, Lily vastasi purevasti Petunian selälle, joka loittoni kovaa vauhtia keittiön ovelta. Hän käänsi katseensa takaisin vastauskortteihin ja huokaisi. Kuinka hän ikinä kestäisi vielä viisi päivää ennen Jamesin tuloa?

20.7.1978
Hei, James,
Kiitos kirjeestä, se oli todella tarpeen! Petunia tekee minut vielä hulluksi! Hän kohtelee minua kuin olisin surkea siivousapulainen, jonka joku on lähettänyt hänen vaivoikseen! Tätä menoa alan todella harkita Siriuksen ideaa valkosipulilla pommittamisesta, niin epäkohteliaalta kuin se vaikuttaakin. Toivon, että voisin vain istua alas ja kysyä, mikä meidän välillämme oikein on mennyt vikaan. On vaikeaa kuvitella, että minä ja Petunia olisimme joskus olleet ystäviä. Omalla tavallaan Sirius saattoi tehdä viisaasti sanoutuessaan irti perheestään - vaikka en minä tietenkään äidistä ja isästä luopuisi, on niin mukavaa nähdä heitä taas. Ikävä kyllä he molemmat ovat kuitenkin tällä hetkellä töissä, eikä minulla ole muuta tekemistä kuin kuunnella Petunian huutoa ja lukea postia (jonka POSTELJOONI toi, usko tai älä!)
Sano Ariannalle minun puolestani, että lopettaa sen hermoilun - huispaus ei ole mitään verrattuna niihin katastrofeihin, joita minun talossani tällä hetkellä kärsitään. Eilen Petunia oli hukannut sen helminauhan, jonka hän aikoo laittaa kermakakkupukunsa kanssa häihin ja syytti minua tietenkin sen korun varastamisesta, vaikka helminauhat eivät ole ikinä olleet minun tyyppiäni. Yritin sanoa sitä Petunialle, mutta hän ei tietenkään uskonut. Hän vaikeni vasta, kun uhkasin paiskata häntä lepakonräkäherjalla - ja luonnollisesti hän kanteli myöhemmin äidille, aivan kuin me olisimme vielä viisivuotiaita! Välillä toivon, että olisimmekin.
Minulla ei ole nyt mitään sen erityisempiä uutisia, minun teki vain mieli kirjoittaa. Ainakin voin käyttää tämän kirjeen kirjoittamista tekosyynä Petunialle - hän ei astu jalallaankaan tähän huoneeseen niin kauan kuin tietää, että minä suunnittelen ottavani yhteyttä ‘niihin friikkeihin, joita kutsun ystävikseni’, kuten hän asian niin ystävällisesti ilmaisi. Toivon todella, että voisin olla siellä nyt (eikä vähiten siksi, että haluaisin kuulla koko Cedric Diggory-episodin. Täytyy vain toivoa, että se poika on tullut äitiinsä, eikä isäänsä!)
Joka tapauksessa, Petunia huutaa minua taas. Todennäköisesti hän on kadottanut hiuspinninsä, mutta minun pitää kuitenkin mennä. Nähdään pian!
Rakkaudella, Lily


Lily nosti sulkakynänsä kärjen Jamesille osoitetulta pergamentilta, kirjoitti kiireesti osoitteen pergamentin pintaan ja kääri sen sitten siististi Darien-pöllönsä jalkaan sitoen sen kiinni muutamalla paksulla nahkanauhalla. Hän työnsi muutaman pöllönnamin Darienin odottavaksi naksahtelevaan nokkaan ja taputti pöllöä päälaelle mutisten samalla:
“Vie se kirje Jamesille niin äkkiä kuin voit, viethän?”
Darien nyökkäsi viisaasti päätään ja huhuili arvokkaaseen sävyyn, ennen kuin lennähti Lilyn käsivarsilta siivilleen ja saman tien ulos ikkunasta. Hieman kaivaten Lily katsoi pöllön perään toivoen, että olisi voinut olla sen mukana matkalla velhomaailmaan. Jästien maailma ei ollut koskaan aiemmin tuntunut hänestä yhtä ahdistavalta kuin nyt.
Väkipakolla Lily riipi katseensa irti Darienin sateiselle taivaalle loittonevasta hahmosta ja lähti sitten alakertaan etsimään Petuniaa.
“Siinähän sinä olet”, Petunia totesi kuulostamatta kovinkaan ilahtuneelta, kun Lily ilmestyi hänen luokseen Evansien valkoisen värin ja viherkasvien täyttämään olohuoneeseen. “Kuule, minun pitää puhua sinulle yhdestä jutusta.”
Lily nyökkäsi varuillaan. Hän aavisti jo, että Petunialla ei ollut mitään kovin iloista sanottavaa - muussa tapauksessa tyttö ei olisi vaivautunut kuulostamaan noin kohteliaalta hänelle puhuessaan. Hän istui hitaasti alas sohvalle katse kaiken aikaa siskoonsa liimautuneena.
Petunia suki itsetietoisesti hiirenharmaita hiuksiaan korvansa taakse ja oikaisi pitkää kaulaansa. “Ashling soitti äsken ja kysyi sinun kuulumisiasi”, tyttö aloitti itsetietoisesti. “Hän halusi tietää, missä sinä olet nykyään töissä, kun lopetit koulun.”
“Ja…?” Lily kysyi aavistellen pahaa. Petunia ei pettänyt hänen odotuksiaan, sillä seuraavaksi tyttö paukautti, että oli kertonut Ashlingille Lilyn työskentelevän nykyään Vernonin sihteerinä Grunnings-nimisessä, poria valmistavassa firmassa.
“Et voi olla vakavissasi!” Lily huudahti hypähtäen automaattisesti ylös sohvalta. “Tuo on naurettavaa!”
“Minun mielestäni siinä ei ole mitään naurettavaa”, Petunia vastasi nenäänsä niiskauttaen. “En halua, että Ashling saa tietää mitään sinun omituisuudestasi.”
“Mutta Ashling tietää jo, että minä olen noita”, Lily vastusti kiivaasti.
Petunia heilautti kättään. “Niin tietää. Ja minä ilmoitin hänelle, että sinä olet luopunut siitä alasta.”
“Sinulla ei ole mitään oikeutta siihen!” Lily huusi raivoissaan. “Et voi pakottaa minua valehtelemaan omalle serkulleni! Mitä väliä sillä muka on, jos Ashling tietää, mitä minä oikein teen työkseni?”
“Sinä tiedät aivan yhtä hyvin kuin minäkin, että Ashling ei osaa pitää suutaan kiinni”, Petunia äyskähti. “Minä en halua, että hän ryhtyy huutelemaan häissäni mitään sinun - sinun - “
“Noituudestani?” Lily ehdotti.
“Älä käytä sitä sanaa!” Petunia komensi, ponnahtaen hänkin nyt jaloilleen.
“Miksi?” ivasi Lily. “Pelkäätkö, että se puree sinua?”
Petunian kalvakat kädet puristuivat tiukasti nyrkkiin. “Sinä olet sitten typerä, Lily.”
“Samaa voisi sanoa sinusta”, Lily puuskahti ristien käsivartensa rinnalleen. “Olet toivoton! Sinä pelkäät minua vain siksi, että minä olen erilainen kuin sinä - et pysty hyväksymään monipuolisuutta etkä mitään muutakaan - pahus, olet ihan yhtä ahdasmielinen kuin rouva Figg aina sanookin sinun olevan!”
“Mitä?” Petunia kirkui raivoissaan Lilyn perään, kun Lily säntäsi ulos olohuoneesta. “Sanoiko hän niin? Lily, minä haluan, että sinä perut hänen hääkutsunsa heti paikalla!”

Lily pysytteli koko illan huoneessaan ja kieltäytyi auttamasta Petuniaa enää yhtään enempää sinä päivänä. Hän oli raivoissaan Petunialle - millä oikeudella tyttö muka meni valehtelemaan Lilyn ammatista heidän serkulleen, joka tiesi erinomaisen hyvin mikä Lily oli ja kaiken lisäksi (toisin kuin Petunia) HYVÄKSYI sen. Lilyä loukkasi se, että Petunia yritti salata totuuden hänestä jokaiselta vastaantulijalta, ikään kuin hän olisi ollut joku - joku hirviö. Tai kummajainen, hän ajatteli apeasti hymyillen. Sillä hetkellä hän todella toivoi, että olisi voinut palata takaisin velhomaailmaan. Takaisin niiden ihmisten keskelle, joiden luokse hän kuului - ainakin omalla tavallaan.
“Totuushan on se, että minun kaltaiseni ihmiset eivät kuulu yhtään minnekään”, Lily huokaisi raskasmieliseen sävyyn huoneensa seinille. Hän oli saanut aivan liian usein huomata sanojensa kitkerän todenmukaisuuden - hän oli vieras kummassakin maailmassaan, outo kummajainen, joka ei kuulunut joukkoon, sanoi James mitä tahansa. Velhoille hän oli pelkkä kuraa verensä mukaisesti ja hänen oma siskonsa… Petunia pelkäsi häntä. Ja vihasi häntä, todella vihasi, vaikka Lily ei olisi lapsena koskaan uskonut sitä mahdolliseksi. Hän oli todella rakastanut sisartaan.
“Mutta en rakasta enää”, Lily ilmoitti päättäväisesti itsekseen.
“Oletko nyt aivan varma?” Lilyn äidille kuuluva hiljainen ääni kysyi ovelta. “En neuvoisi sinua tekemään sellaisia päätöksiä, joita tulet myöhemmin katumaan.”
Lily tuhahti huvittuneesti, mutta sulki kuitenkin suunsa ja nousi istumaan sängyllään tehden tilaa Velma Evansille, joka purjehti sisälle huoneeseen mittavassa punaisessa leningissään. Röyhelöisyydestään ja kukallisuudestaan huolimatta äidin puku toi Lilyn mieleen lohduttavasti velhonkaavun.
“En minä sitä myöhemmin katuisi”, Lily sanoi uhmakkaasti. “Minulla ja Petunialla ei ole mitään yhteistä!”
Rouva Evans huokaisi raskaasti. “Sinä sanot noin nyt, kultaseni, mutta sinä tiedät, että se ei ole totta. Sinä et ole niitä ihmisiä, jotka pystyisivät sellaiseen vihaan.”
“Entä jos minä en aina halua olla se kiltti tyttö, joka rakastaa ja ymmärtää toisia?” Lily kysyi vihaisesti.
Hänen äitinsä vain hymyili myötätuntoisesti. “Lily, minä ymmärrän täysin, miltä sinusta tuntuu, mutta - “
“Etkä ymmärrä”, Lily keskeytti armottomasti. “Sinulla ei ole siskoa, jota olisit vihannut!”
“Minä ja sisareni yritimme aina ymmärtää toisiamme - “
“Minäkin olen yrittänyt! Mutta Petunia ei halua ymmärtää minua, hän ei halua edes yrittää!” Lily huudahti epätoivoisesti. “Hän vihaa minua.”
“Se ei kuitenkaan auta mitään, että sinä vastaat hänen vihanpitonsa”, rouva Evans neuvoi lempeästi noustessaan ylös Lilyn sängyltä. Hän sipaisi nopeasti raivostuneen tyttärensä hiuksia kädellään ja hymyili. “Yrittäisit edes, Lily. Saattaisit yllättyä.”
“Todennäköisesti en”, Lily jupisi puolittain itsekseen, mutta huokaisi joka tapauksessa ja lupasi ajatella asiaa - kuten Lily Evans aina teki, hän täydensi katkerasti mielessään. Hänen äitinsä hymyili tyytyväisenä ja sanoi jättävänsä hänet siksi illaksi rauhaan.
“Petunia kuitenkin tarvitsee sinun apuasi huomenna”, rouva Evans muistutti vielä huoneen ovelta. “Hän ei ehkä sano sitä, mutta se on totta.”
Lily ei vaivautunut vastaamaan. Hiljaisena hän kuunteli, kuinka hänen äitinsä kesäleningin helmojen kahina loittoni alakerran suuntaan. Vasta kun äiti oli kadonnut alakertaan saakka antoi Lily itselleen luvan heittäytyä pitkälleen sängylleen ja sulkea silmänsä välittämättä siitä, että hän oli edelleen arkivaatteissaan. Jo muutaman minuutin kuluttua hän oli täydessä unessa.

Poika seisoi keskellä Rääkyvän Röttelön lattiaa rähjäisessä Tylypahkan koulupuvussaan, taikasauva eteensä ojennettuna. Lily hämmästyi huomatessaan, kuinka paljon poika näytti Jamesilta - hiukset, kasvot, laiha vartalo… kaikki täsmäsi. Poika jopa seisoi samalla tavallaan ryhdikkäästi ja itsevarmasti kuin James, hän vain oli paljon nuoremman näköinen… ehkä kaksitoista-, tai kolmetoistavuotias, Lily päätteli yrittäen muistella, miltä James oli näyttänyt ensimmäisinä kouluvuosinaan. Pienen hetken hän todella luuli poikaa Jamesiksi, mutta sitten hän tajusi, että se ei voinut olla totta - Lily ei ollut koskaan nähnyt Jamesia sellaisten ihmisten seurassa, jotka nyt olivat Rääkyvän Röttelön yläkerrassa tuntemattoman pojan kanssa. Kaksi muuta nuorta, toinen punatukkainen, pisamanaamainen poika, joka makasi sängyllä kasvot valkeina ja valitti toinen käsi selvästi murtuneen jalkansa suojana. Toinen oli pörrötukkainen tyttö, jolla oli kauhistuneet kasvot ja raottuneiden huulten paljastamat suuret etuhampaat. Huoneessa oli kolmaskin muukalainen, joka jollakin tapaa näytti yhtä tutulta kuin Jamesin näköinen poikakin - toisia selvästi vanhempi mies, joka makasi lattialla tuntemattoman pojan edessä. Pojan taikasauva osoitti suoraan miehen sydämeen ja raivo paistoi pojan niin jamesmaisilta kasvoilta… Mies taas näytti olevan enemmänkin epätoivoinen kuin vihainen, hän hengitti kiivaasti ja hänen vahamaisilta, luurangonlaihoilta kasvoiltaan paistoi hermostus. Hän katseli edessään seisovaa poikaa puolittain peläten ja puolittain kaivaten, ikään kuin olisi tuntenut pojan jostakin. Lily rypisti otsaansa. Hän itse oli varma siitä, että oli nähnyt miehen jossakin aiemmin - miehessä oli jotakin sietämättömän tuttua. Lily ei osannut sanoa, mistä se tuli. Hän oli varma, että ei ollut aiemmin nähnyt ketään, jolla oli niin kauhistuttavan elottomat kasvot ja likaiset, ylikasvaneet hiukset. Miehen hampaat olivat keltaiset ja hän oli niin laiha, että luut pistivät esiin hänen kasvojensa ihon lävitse. Lily tunsi voivansa pahoin miestä katsoessaan. Hän mietti kuumeisesti mielessään, keitä huoneen hahmot olivat tai miksi he olivat siellä. Varmaa kuitenkin oli, että taikasauvaa pitelevä poika ei ollut James - hän ei voinut olla James, Lily tajusi katsoessaan poikaa silmiin. Pojan silmät eivät olleet pähkinänruskeat, vaan vihreät. Kirkkaanvihreät, kuten Lilyn silmät -
Lily veti terävästi henkeä ja perääntyi taaksepäin varmana siitä, että pyörtyisi pian. Muut huoneessaolijat eivät näyttäneet huomaavan mitään erikoista - Lily ei voinut olla edes varma siitä, huomasitko he hänen läsnäoloaan. Hän jäi nojaamaan huoneen seinään ja yritti saada rauhoittumaan. Poika… Poika oli hänen ja Jamesin poika. Mutta miksi hän oli tuossa huoneessa ja keitä muut huoneessaolijat oikein olivat? Lily tunsi silmiensä kostuvan järkytyksen ja hämmennyksen kyynelistä.
“Aiotko tappaa minut, Harry?” lattialla makaava rähjäinen mies kuiskasi käheällä äänellä pakottaen Lilyn taas mukaan todellisuuteen - jos kyseessä nyt sellainen ylipäätänsä oli. Harry. Heidän poikansa nimi oli siis Harry, Lily ajatteli uneksuvasti. Hän alkoi oitis keskittyä tarkemmin keskusteluun ja sotkuiseen mieheen, joka oli juuri puhunut. Väkisinkin hän tunsi sääliä miehen puolesta - mies oli niin kulunut ja onneton. Puhuessaankin hän kuulosti siltä, että ei ollut käyttänyt ääntään aikoihin. Lily ei voinut kuin ihmetellä, miksi poika - Harry - tunsi niin suurta vihaa miestä kohtaan. Sitten poika puhui ja Lily sai vastauksen kysymyksiinsä.
“Sinä tapoit minun vanhempani”, Harry vastasi yrittäen selvästi pitää värisevän äänensä vakaana, niin kuin Lily oli niin usein nähnyt Jamesin tekevän. Hän joutui taas ottamaan tukea seinästä. Mies - kuka olikaan - oli tappanut hänet ja Jamesin? Hänen täytyi olla päästään sekaisin.
“En kiistä sitä”, tuntematon mies sanoi, hyvin hiljaa ja hyvin asiallisesti, ikään kuin katuen sitä, mitä oli tehnyt. Hänen syvällä kuopissaan olevat silmänsä porautuivat anovina suoraan Harryn kasvoihin, mutta Lilyä hän ei huomannut. Lily ei voinut olla edes varma siitä, oliko hän paikalla. Mies jatkoi taas puhettaan.
“Mutta jos tietäisit koko totuuden - “ hän aloitti, yrittäen selvästi saada Harryn kuuntelemaan. Lily tunsi yhtä aikaa inhoa ja vastenmielistä sääliä miestä katsoessaan - mies oli tappanut hänet ja Jamesin - ja silti… silti Lilystä tuntui, että kuviossa oli jotakin, jota hän ei ymmärtänyt.
“Koko totuuden?” toisti Harry. “Sinä myit heidät Voldemortille, muuta minun ei tarvitse tietää!”
Ja silloin Lily tunnisti miehen, sillä hetkellä hän tajusi, missä oli nähnyt miehen aiemmin. Miehen silmät paljastivat tämän henkilöllisyyden, sillä vaikka kaikki muu miehessä oli muuttunut, nuo silmät tuskin muuttuisivat milloinkaan… totta kyllä, ne olivat painuneet syvälle miehen luurankomaisiin kasvoihin ja ne olivat paljon synkemmät, paljon katkerammat silmät kuin Lilyn todellisuudessa, mutta ehdottomasti ne olivat tutut silmät… Sirius.


Lily heräsi omiin tukahtuneisiin huutoihinsa ja kavahti istumaan sängyllä. Hetkeen hän ei kunnolla tajunnut sitä tosiasiaa, että hän oli omassa huoneessaan eikä Rääkyvässä Röttelössä, tai että kaikki hänen kokemansa ja näkemänsä oli ollut itse asiassa vain… unta. Ainakin se oli tuntunut hyvin todelliselta, Lily totesi mielessään pyyhkiessään vapisevin sormin poskiltaan kyyneliä, joiden syntyä hän ei ollut edes tajunnut. Häntä paleli ja äkkiä hänestä tuntui, että hän ei enää ymmärtänyt mitään… Hän ja James… kuolleet… ja heidän poikansa, Harry - hän oli aivan yksin - ja kaikki oli Siriuksen syytä, se kaikki oli Siriuksen syytä… Lily tunsi purskahtavansa uudelleen hysteeriseen itkuun, vaikka hänen järkensä huusikin hänelle, että kaikki oli ollut pelkkää typerää, hämäävää, harhaanjohtavaa unta.
Pystyisikö Sirius siihen todella? Lily ei voinut estää itseään ajattelemasta ajatuksia, joita hänen ei olisi pitänyt ajatella. Hän antoi Siriuksen kuvan muodostua silmiensä eteen, kertasi mielessään kaikkia niitä asioita, jotka hän Siriuksesta tiesi… Oli vaikeaa kuvitella, että Sirius Black, komea, naurava, itsevarma Sirius kääntyisi Voldemortin puolelle. Siriushan vihasi Voldemortia, Lily yritti vakuutella itselleen. Ja silti - silti Sirius oli käynyt tapaamassa Regulusta, veljeään, joka tuki Voldemortia viimeiseen asti… Sirius ei ollut edes toimittanut Regulusta Azkabaniin, niin kuin olisi pitänyt, Lily ajatteli vimmaisesti. Eli voisiko Sirius…?
“Lopeta, Lily”, hän komensi itseään epätoivoisesti. “Sinä et voi jatkaa tällä tavalla, tai tulet yhtä hulluksi kuin unesi! Sinulla ja Jamesilla ei ole lasta - onneksi - eikä Sirius ole Voldemortin puolella. Sinä vain olet naurettava!”
Mutta käskystään huolimatta Lily ei saanut vaiennettua mielessään nakertavaa epäilyksen ääntä, ääntä, joka kysyi häneltä, oliko hän sittenkään niin varma siitä, että hänen unensa oli ollut vain unta. Entä jos hän olikin nähnyt tulevaisuuteen? Entä jos hän olikin saanut varoituksen…?
Lohduttomana Lily ponnisteli jaloilleen sängystään. Vasta silloin hän tajusi olevansa edelleen täysissä pukeissa. Hänen sängynpeittonsa oli mytyssä lattialla - hän oli varmasti tönäissyt sen siihen kesken unensa… Pienen hetken ajan Lily mietti, pitäisikö hänen mennä takaisin nukkumaan, mutta varsin nopeasti hän tajusi, että yritys olisi täysin turha. Häntä ei enää nukuttanut. Hänestä tuntui, että hän ei enää koskaan nukkuisi, ellei saisi ensin varmistusta mieltään vaivaamaan asiaan.
Itsekseen huokaisten Lily sytytti huoneeseensa valot ja käveli huoneensa keskelle sulkien silmänsä. Hän yritti häivyttää äskeisen unen mukanaan tuomat kauhukuvat mielestään ja keskittyi sen sijaan ajattelemaan Viistokujaa ja sitä pientä asuntoa, jota Lilykin oli oppinut jo pitämään varakotinaan vietettyään siellä tuntikausia yhdessä Ariannan ja Cinnamonin kanssa. Ei kestänyt kauan, ennen kuin Lily oli saanut muodostettua täydellisen mielikuvan asunnosta mieleensä ja seuraavaksi hän tunsikin jo tutun, epämukavan tunteen ottavan hänet valtaansa, kun hän aloitti ilmiintymisen Kelmien asunnolle…

Vain hetkeä myöhemmin Lily ilmestyi vaimean poksahduksen seuraamana Siriuksen makuuhuoneen ovensuuhun. Hän vakautti tasapainonsa pimeässä huoneessa ja hiippaili sitten kirja- ja vaatemyttyjä väistellen Siriuksen sängyn luokse. Sirius makasi peiton alla täydessä unessa, toinen käsivarsi tyynynä päänsä alla. Pojan tummat hiukset olivat sotkussa ja hänen rintakehänsä kohoili rauhallisesti ylös ja alas. Missä tahansa muussa tilanteessa Lily olisi tuntenut syyllisyyttä herättäessään hänet, mutta ei silloin - hänen oli pakko saada vastaus kysymykseensä, eikä sitä vastausta voisi antaa kukaan muu kuin Sirius. Turhat tunnontuskat unohtaen Lily ojensi kätensä ja alkoi ravistella Siriusta valveille yrittäen olla välittämättä itkun seuraamasta päänsärystä, joka nyt tykytti hänen ohimoillaan.
“Mitä ih-” Sirius murahti unisesti avatessaan silmänsä. Lily ei voinut olla värähtämättä ajatellessaan, miten erilaiset ja kuitenkin samanlaiset nuo silmät olivat kuin sen toisenkin Siriuksen. Hän karisti kiireesti ajatuksen mielestään ja kyykistyi Siriuksen sängyn viereen.
“Minä tässä”, hän sanoi yrittäen epätoivoisesti kuulostaa normaalilta, vaikka hänen äänensä vapisikin rajusti. “Lily.”
“Pikkusisko”, Sirius sanoi selvästi yllättyneenä ja ponkaisi istumaan sängyllään. “Minä luulin sinun olevan siskosi luona.”
“Niin minä olinkin”, Lily sanoi nieleksien. “Mutta minun täytyi nähdä sinut.”
“Minut?” Sirius ihmetteli. Sitten omahyväinen virne levisi pojan kasvoille. “Älä vain anna Sarvihaaran kuulla sinun sanovan noin, kultaseni - “
“Älä viitsi, Sirius”, Lily parahti. Siriuksen haukansilmät panivat oitis merkille tytön suupielten vapinan siinä missä hänen lohduttoman ilmeensäkin ja poika kiirehti etsimään taikasauvaansa yöpöydältään.
“Valois”, poika sihahti käskevästi ja taikasauvan kärjestä purkautui oitis kirkas valo, joka häikäisi Lilyn itkun jäljiltä turvonneita silmiä.
Sirius toi taikasauvan lähemmäs Lilyn kasvoja ja katseli unisen pöllämystyneesti hänen punoittavia, onnettomia kasvojaan.
“Mikä nyt on hätänä, pikkusisko?”
“No, se on vähän - siis, sitä on vaikeaa selittää - minä en tiedä, mistä minä aloitan, tai siis - “ Lily veti syvään henkeä ja keräsi kaiken tahdonvoimansa ollakseen itkemättä, kun hän vingahti:
“Oletko sinä Voldemortin puolella?”
“Mitä?” Sirius ähkäisi.
“Sano nyt vain”, Lily kehotti nieleskellen jo kyyneleitään. “Minun täytyy tietää.”
“Pikkusisko, mitä on tapahtunut?” Sirius kysyi vakavasti nojautuen lähemmäs Lilyä. Lily hypähti kiireesti kauemmas.
“Vastaa minulle!”
“Lily - “
“Ei, Sirius”, Lily parahti hysteerisesti. “Minä haluan vastauksen!”
Sirius haroi hiuksiaan näyttäen siltä, että ei todellakaan ymmärtänyt, mistä oli kyse. Lilyn vaativa, itkun partaalla oleva ilme sai hänet kuitenkin vähitellen käsittämään, miten vakavasta asiasta oli kyse ja hän puuskahti väsyneesti:
“Tietenkään minä en ole Voldemortin puolella!”
Lily hengähti helpottuneena. Tuntui hyvältä kuulla Siriuksen sanovan se ääneen. Siltikään hän ei voinut olla täysin varma, uskoisiko vai ei. Hän kysyi:
“Oletko ihan varma?”
“Totta kai minä olen varma”, Sirius ärähti, nyt selvästi ärtyneenä. “Pahus, Lily, miksi sinä ilmestyt keskellä yötä minun huoneeseeni kyselemään, olenko minä Voldemortin puolella?”
“Onko nyt ihan, ihan, ihan varma, että sinä et ole Voldemortin puolella?” Lily intti Siriuksen kysymyksestä välittämättä. Hän kirosi mielessään tuntiessaan kuumien kyynelten polttelevan silmäkulmissaan. Siriuksenkin oli täytynyt nähdä ne, sillä poika katsoi häntä outo ilme kasvoillaan, ennen kuin huokaisi:
“On se varma. Sataprosenttisen-Kelmin-varma.”
“Voitko vannoa?”
“Lily, minä vannon parhaiden ystävieni hengen kautta”, Sirius lupasi kohottaen kätensä sydämelleen ymmärtämättä selvästi vieläkään, mitä oikein oli meneillään. Hänen sanansa olivat saaneet Lilyyn kivettymään ja vetäytymään taas kauemmas. Lily ei voinut enää estää itseään purskahtamasta itkuun.
“Entä - entä myisitkö sinä minua ja Jamesia - V-voldemortille?” hän tenttasi itkunsekaisesti.
Siriuksen ilme tiukkeni. “Tuo on loukkaus”, poika sanoi vihaisesti.
“Sirius, minun täytyy tietää!”
“Tiedä sitten, että minä mieluummin kuolisin kuin antaisin Voldemortin tehdä jotakin sinulle ja Jamesille”, Sirius ärjäisi. “Minä en ole mikään kuolonsyöjä, helvetti!”
Lily äännähti ja vetäytyi pelästyneenä taaksepäin. Kyyneleet virtasivat entistä kiivaammin pitkin hänen kalvenneita poskiaan ja hänen olkapäänsä nytkähtelivät rajusti. Sirius katseli häntä hetken aikaa kivettynyt ilme kasvoillaan, sitten pojan piirteet pehmenivät ja hän liikahti lähemmäs Lilyä vetäen tytön syliinsä.
“Anteeksi, Sirius”, Lily kuiskasi vasten Siriuksen paljasta olkapäätä. “Minun vain täytyi tietää.”
“Unohdetaan se. Lily, mikä ihme oikein on mennyt vikaan? Sinä olet ihan sekaisin”, Sirius sanoi äänellä, josta paistoi väsymys.
“Ei mikään, se oli jotakin ihan typerää”, Lily vastasi. Sanoistaan hän muisti taas unensa ja hänen ja Jamesin pojan… ja sen toisen Siriuksen, sen, joka oli näyttänyt aivan elävältä kuolleelta, joka oli luovuttanut hänet ja Jamesin Voldemortille… Uudet kyyneleet tulvehtivat Lilyn silmiin ja hän alkoi vapista.
Sirius huokaisi. “Hyvä on, pikkusisko, me menemme nyt herättämään Sarvihaaran”, poika päätti terävästi.
“Ei”, Lily kiirehti vastustelemaan. “Ei häntä tarvitse herättää, se meni jo - “
“Lily, hän on sinun poikaystäväsi ja sinä olet hysteerinen! Totta kai meidän pitää herättää James”, Sirius sanoi järkevästi ja nousi jo ylös sängyltään vetäen Lilynkin väkisin seisomaan. Hän kietoi toisen käsivartensa tiukasti Lilyn vyötärölle taluttaen tytön puoliväkisin käytävän poikki Jamesin huoneen ovelle. Kohteliaisuussäännöistä välittämättä Sirius tönäisi Jamesin oven auki ja marssi sisälle ravistellen Jamesin oikopäätä valveille.
“Tyttöystäväsi tarvitsee sinua, kaveri”, Sirius tiedotti heti saatuaan Jamesin valveille. James hieroi silmiään ihmeissään.
“Lily - hän on Surreyssa - “ poika mutisi epäselvästi. Sirius kiskaisi Jamesin kädet pois tämän silmiltä ja osoitti vapaalla kädellään ovensuussa seisovaa, edelleen hiljaa itkevää Lilyä.
“Hän on täsmälleen tuossa, Sarvihaara.”
“Mutta miksi ihmeessä?” ihmetteli James. “Lily, miten sinä tänne päädyit?”
“Sillä ei ole nyt väliä, pahus”, Sirius tiuskaisi. “Hän on siinä joka tapauksessa ja hän on yhtä sekasotkua! Ja ellen minä ole erehtynyt, on sinun tehtäväsi selvittää se sekasotku!”
“Minä en ole kenenkään tehtävä”, Lily inahti ovensuusta. Vasta silloin James näytti todella tiedostavan hänen läsnäolonsa ja hänen kyyneltyneet kasvonsa. Kiireesti poika kompuroi jaloilleen ja harppoi huoneensa poikki Lilyn luokse vetäen tytön omaan syliinsä.
“Mikä on vikana?” James kysyi huolestuneesti, mutta Sirius oli se, joka vastasi.
“Se tässä pitääkin vielä selvittää, Sarvihaara - hän ilmestyi minun huoneeseeni ja alkoi kysyä minulta tosi outoja kysymyksiä - hän oli ihan hysteerinen - “
James käänsi katseensa takaisin Lilyyn, joka oli haudannut kasvonsa vasten hänen olkapäätään ja pysyi vaiti. Hienovaraisesti James astahti taaksepäin ja piteli Lilyä käsivarren mitan päässä tarkkaillen tyttöä myötätuntoisesti.
“Lily, voisitko sinä vain kertoa, mistä on kyse?”
“Ei sillä ole enää väliä, se oli vain typerä uni”, Lily vingahti alkaen jo itsekin hävetä omaa käytöstään. Hän oli ollut todella typerä, kun oli mennyt sillä tavalla sekaisin, mutta hän oli vain säikähtänyt niin paljon -
“Uni? Mikä uni?” James äimisteli otsa rypyssä.
“Ei hän minulle mitään unesta puhunut”, Sirius informoi lysähtäen Jamesin sängyn laidalle istumaan. “Hän vain alkoi kysellä, olenko minä Voldemortin puolella ja pettäisinkö minä teidän luottamuksenne ja ties mitä vielä - “
“Sirius, anteeksi”, Lily huudahti häpeissään nähdessään, kuinka Siriuksen suupielet vetäytyivät yhdeksi ohueksi viivaksi. Poika oli selvästi loukkaantunut hänen epäilyistään. “Minä vain säikähdin niin pahasti - “
“Säikähdit mitä?”
“Tule tänne istumaan, pikkusisko”, Sirius ehdotti taputtaen tyhjää paikkaa vieressään sängyllä. “On vaikeaa kertoa asioita, jos vain seisoo ovensuussa.”
Kiitollisena Lily jätti paikkansa Jamesin huoneen ovella ja istui Jamesin vielä lämpimälle sängylle. Helpottuneesti hän ajatteli, että Sirius oli aivan liian välittävä ja kohtelias ollakseen Voldemortin puolella… Häntä alkoi taas vapisuttaa.
“Minä näin unta”, hän aloitti heikosti. “Se oli tosi outoa - seisoin katsomassa jonkinlaista kohtausta… Rääkyvässä Röttelössä… siellä oli poika, ensin minä olin ihan varma siitä, että se on James… mutta hänellä oli minun silmäni… hänen nimensä oli Harry”, Lily jatkoi kyyneleitään nieleksien. Hän toisti Jamesille ja Siriukselle koko tarinan siitä, miten Harry oli uhannut taikasauvallaan vanhempaa, rähjäistä Sirius Blackia ja julistanut Siriuksen tappaneen vanhempansa. Puhuessaan hän vilkaisi varovasti Jamesia ja näki tämän kasvoilla kivettyneen ilmeen. James oli hymyillyt, kun hän oli kertonut Harrysta, mutta nyt siitä ei ollut mitään jäljellä.
“Nyt minä ymmärrän asioita vähän paremmin”, Sirius urahti, kun Lily oli lopettanut kertomuksensa. “Minä luulin jo, että olet menettänyt järkesi lopullisesti.”
“Hän ei olisi sitten ainoa”, James sanoi yrittäen virnistää huolettomasti tilanteesta huolimatta. “Ottaen huomioon SINUN tyttöystäväsi - “
“Jätetäänpä minun tyttöystäväni pois tästä keskustelusta”, Sirius napautti terävästi. Hän käänsi muitta mutkitta selkänsä Jamesilla ja hymyili Lilylle.
“Pikkusisko, minä vakuutan sinulle kellonajasta huolimatta, että minulla ei ole eikä tule olemaankaan mitään suunnitelmia Voldemortin suhteen, hänen tuhoamistaan lukuun ottamatta”, Sirius sanoi väläyttäen Lilylle kuuluisan hurmaushymynsä, joka sai useimmat tytöt unohtamaan tuossa tuokiossa sen, mitä he ikinä olivatkin ajatelleet. Lily vastasi hymyyn tuntien olonsa jo hieman paremmaksi nyt, kun hän oli saanut puhua asiasta ystäviensä kanssa.
“Minä luulen, että sinä olit vain stressaantunut”, James sanoi yrittäen löytää jotakin järkeä Lilyn unesta. “Tiedäthän, sen Peterin jutun jälkivaikutuksia ja sen sellaista.”
“Sen sellaista”, Lily toisti vino hymy huulillaan. Sitten hän vakavoitui. “Se uni vain… tuntui niin todelta.”
“Uskon sen.” James värähti. “Toivon, että minä olisin voinut nähdä sen unen sinun tilaltasi, mutta - “
“Olisit halunnut kuulla, kuinka paras ystäväsi on pettänyt sinut ja antanut sinun kuolla?” Sirius kysyi typertyneenä. “Oletko sinä kadottanut viimeisetkin ruuvit tuosta sinun pienestä pörröpäästäsi, Sarvihaara?”
“En todellakaan ole”, James suivaantui. “Mutta minä luulen, että olisin kestänyt sen unen paremmin kuin Lily. En siksi, että minä en ole tyttö”, James lisäsi nopeasti nähdessään Lilyn ilmeen. “Vaan siksi, että minä tiedän, ettet sinä ikinä pettäisi minua, Anturajalka. Mikään maailman uni tai huhu ei saisi minua luopumaan siitä uskosta.”
Sirius hymyili Jamesille kiitollisena, kun taas Lilyn posket kuumenivat häpeästä.
“Minä olen typerä”, tyttö sanoi päätään riiputtaen.
“Et sinä ole typerä”, James vastusti kiireesti kietaisten toisen kätensä Lilyn kaulaan. “Sinä vain olet herkempi kuin minä, siinä kaikki.”
Lilyn kasvot sulivat epävarmaan hymyyn. “Sinä olet tosi kiva, James”, hän sanoi nojaten päätään vasten Jamesin olkapäätä. “Sinä oikeasti olet.”
“Vai niin”, Sirius mumisi itsekseen. “Taitaa olla parasta, että minä poistun nyt paikalta ja jätän teidät hunajapapuset rauhaan - “
James nauroi. “Älä nyt turhaan hermostu!”
“En minä hermostu. Minä annan teille yksityisyyttä, se on kokonaan eri asia”, Sirius vastasi tallustaessaan Jamesin huoneen ovelle löysissä yöhousuissaan. Hän avasi oven ja oli aikeissa kadota omaan huoneeseensa, mutta Lily pysäytti hänet huutamalla:
“Kiitos, Sirius!”
Sirius käännähti kannoillaan. “Kiitos mistä?” hän kysyi hölmistynyt ilme komeilla kasvoillaan.
Lily kohautti olkapäitään. “En minä tiedä. Siitä, että olit paikalla.”
“Hei”, Sirius virnisti Lilylle tuttuun, rentoon tapaansa. “Minä olen aina paikalla. Se on fakta: mitä tahansa pahaa meille tapahtuukin, Sirius Black tulee aina pelastamaan päivän.”
Poika iski Lilylle silmää, kumarsi ja lähti ovelta sulkien oven jäljessään.

“Sinä olet tänään hiljainen”, Petunia totesi jäykästi Lilylle heidän istuessaan aikaisin seuraavana aamuna Petunian huoneessa punomassa täyttämässä häävieraille tarkoitettuja pieniä, vaaleanpunaisia lahjakasseja erilaisilla pikku lahjoilla. “Oliko rankka yö?”
“Aivan kuin se sinua kiinnostaisi”, Lily näpäytti pystymättä hillitsemään itseään. Edellisyön muistot painoivat edelleen raskaina hänen olkapäillään huolimatta siitä, että James ja Sirius olivat saaneet hänet rauhoittumaan. Untaan hän ei ollut kuitenkaan unohtanut, eikä todennäköisesti unohtaisikaan - se oli yksi niistä kipeistä asioista, jotka seurasivat läpi koko elämän ja joita ei koskaan lakannut pyörittelemästä mielessään.
Petunia nieli Lilyn kiukun hieman epävarmasti ja keskittyi ripottelemaan pieniä makeisia lahjapusseihin.
“Ja eilen sinä vielä saarnasit minulle kohteliaisuudesta”, tyttö purnasi matalalla äänellä.
Lily hymähti. “Sinä teit täysin selväksi, että sinua ei enää kiinnosta. Minä kuvittelin, että me voisimme itse asiassa yrittää olla sisaruksia, mutta en minä voi sille mitään, jos sinä et välitä. Ei se minua haittaa.”
Petunia ei vastannut, vilkaisi vain Lilyä yllättynyt ilme hevosenkasvoillaan. Taas kerran Lily löysi itsensä ihmettelemästä, miten he muka saattoivat olla siskokset, kun heillä ollut vanhempia lukuun ottamatta ainoatakaan tekijää, joka olisi jotenkin yhdistänyt heidät. He eivät näyttäneet samalta, he eivät pitäneet samanlaisista vaatteista, eivätkä ikinä puhuneet samoista asioista, elleivät sitten riidelleet niistä keskenään. Lily ei pitänyt Petuniasta, eikä Petunia voinut sietää häntä. He kumpikin pitivät toisiaan kummallisina, pelottavina olentoina, joita ei yksinkertaisesti voinut ymmärtää. Kuka heidät oli sellaisiksi kasvattanut?
“Mitä minä oikein tein väärin, Pet?” Lily huokaisi ennen kuin edes kunnolla tajusi tekevänsä niin. Hän ei ollut aikonut sanoa mitään sellaista; hän oli päättänyt edellisenä yönä, että Petunia voisi tehdä mitä tahansa, eikä se enää koskettaisi häntä. Vaikutti kuitenkin siltä, että hänen kielensä ei ollut vielä kunnolla sisäistänyt hänen päätöstään. Lily päätteli, että koska vahinko oli jo tapahtunut, hän voisi saman tien hoitaa keskustelun kunnolla loppuun.
“Mikä sai sinut vihaamaan minua niin paljon?”
“Älä vain väitä, että et tiedä”, Petunia sihahti yhtyeenpuristettujen hampaidensa välistä.
Lily kohotti katseensa sisareensa, mutta hiukset roikkuivat tämän kasvoilla estäen Lilyä näkemästä kunnolla hänen ilmeitään. “Luuletko sinä, että minä kysyisin, jos tietäisin?”
“Sinä olet aina ollut outo”, Petunia sanoi armottomasti.
“Mutta se ei ole sama asia kuin tyhmä”, muistutti Lily. “Minä pärjäsin aina hyvin koulussa, jos muistat.”
“Niin, ennen kuin sinä menit siihen - siihen friikkien luolaan”, Petunia puuskahti ääni täynnä huonosti pidätettyä raivoa.
Lily veti syvään henkeä. “Vihaatko sinä minua todella sen vuoksi? Koska minä olen noita?”
Petunia nauroi ja heilautti tukkansa sivuun kasvoiltaan. “Kuinka typeränä sinä minua oikein pidät?”
“Minä en voi ymmärtää sinua, ellet sinä kerro minulle. Sinä et ikinä suostunut selittämään”, Lily intti suostumatta vaihtamaan puheenaihetta nyt, kun he olivat vihdoinkin alkaneet päästä keskustelussaan jonnekin. Hänestä tuntui, että hän ei ollut koskaan aiemmin puhunut Petunian kanssa sillä tavalla - eikä tulisi koskaan todennäköisesti puhumaankaan, hän arveli nähdessään Petunian myrskyisän ilmeen.
“Ei ollut mitään selitettävää”, Petunia sanoi pakotetun rauhallisesti. Hän ei luonut Lilyyn katsettakaan pujottaessaan halpoja rihkamahelmiä nauhoihinsa. “Sinä teit mitä halusit, eikä meillä muilla ollut siihen mitään sanottavaa.”
“Oli teillä!” Lily kiisti. “Äiti ja isä olivat ylpeitä siitä, että minä olen noita! Ja he ovat edelleen!”
“Niin, niin, totta kai he ovat”, Petunia huudahti kärsimättömästi. “Eiväthän he ole ikinä muuta olleetkaan kuin ylpeitä sinusta! Ja sinä olet niin itsekäs, että et ajattele muita kuin itseäsi!”
Lily hätkähti. “Mitä tuo oikein oli tarkoittavinaan?” hän halusi tietää.
“Kuinka sokea sinä oikein olet, Lily?” Petunia sähisi. “Kyllä minä tiedän, millainen sinä olet! PYHÄ Lily Evans, joka ei ole ikinä ilkeä kenellekään, joka on oikea täydellisyyden perikuva punaisine hiuksineen ja taikasauvoineen! Muusta minä en ole ikinä kuullutkaan kuin siitä, miten ihana ja loistava ja poikkeuksellinen sinä olet! Etkä sinä tee sille mitään - sinä vain hymyilet yhtä viattomasti kuin aina ja - ja - ja teeskentelet, että kaikki on hienosti, vaikka se ei ole! SE EI OLE!”
Lily ei voinut olla säikähtämättä Petunian yllättävää vihanpurkausta. Petunia oli aina ollut niin hallittu, niin rauhallinen tavanomaisissa loukkauksissaan, jotka pelkällä yksinkertaisuudellaankin viilsivät syvälle. Se ei ollut kuitenkaan mitään tähän verrattuna. Petunian epämääräisenväriset silmät kiiluivat huoneen hämärässä pakonomaisesti ja ilme hänen kasvoillaan oli niin julma, että Lily ei olisi yllättynyt, jos Petunia olisi äkkiä hyökännyt karjahtaen hänen kimppuunsa ja raadellut hänet kappaleiksi. Hän ei ollut koskaan nähnyt Petuniaa sellaisessa mielentilassa. Lily tajusi, että Petunian oli täytynyt padota vihaansa sisälleen jo pitkään, muuten se ei olisi äkkiä syöksynyt ulos niin valtavalla voimalla. Hieman epävarmasti Lily räpytti silmiään.
“Noinko sinä todella ajattelet minusta, Petunia?”
“Miten minä muka voisin olla ajattelematta?” Petunia vastasi ylimielisesti. “Minä halusin vain normaalin perheen ja normaalin siskon! Ja sinä pilasit minulta senkin ilon! Sinä halusit olla friikki ja saada äidin ja isän huomion puolellesi! Sinä et voinut jakaa siitä tippaakaan meille muille! Tajuatko sinä yhtään, millaista minun elämäni on täällä ollut?”
“Tuota - “ Lily aloitti epäröiden.
“Sinä et edes kysynyt minun mielipidettäni, kun lähdit sinne kouluusi”, Petunia jatkoi. Kun hänen vihaansa pidellyt pato oli äkkiä murtunut, ei hän pystynyt enää lainkaan lopettamaan. “Sinä vain säntäsit minun luokseni siinä typerässä kesämekossasi ja ylpeilit, että sinusta tulee noita! Vietit koko loppuloman puhumalla siitä, miten hienoa sinun elämästäsi tulee ja miten paljon uusia ystäviä sinä tulet saamaan! Sinä se et sitten ikinä ajattele nenääsi pidemmälle!”
“Petunia - “
“Ja siitä pitäen äiti ja isä huolehtivat vain sinusta ja sinun elämästäsi, vaikka heillä oli omassa talossaankin lapsi, joka olisi ehkä edes JOSKUS kaivannut heidän apuaan”, puuskahti Petunia. “He huolehtivat itsensä kuoliaiksi, etkä sinä välittänyt siitäkään, sinä vain pidit hauskaa ja kirjoitit silloin tällöin kotiin kirjeen, jossa kerroit, miten hienoa sinun uusi elämäsi on ja miten paljon parempaa kaikki on noitien maailmassa! Sinä tulit kesälomalla kotiin taskut täynnä sammakonkutua ja räjähtäviä pelikortteja ja kun minä pyysin sinua näyttämään minulle jotakin, sinä vain sanoit, että et voi, koska se on SALAISUUS, ihan kuin se olisi joku hieno salainen kerho, johon vain sinä olet tarpeeksi hieno päästäksesi!”
Petunia vaikeni yhtä yllättäen kuin oli aloittanutkin. Hän hengitti kiivaasti, eikä suostunut katsomaan Lilyyn.
“Pet”, Lily sanoi varovasti. Petunia ei vastannut.
Lily kumartui lähemmäs siskoaan. “Petunia, minä todella halusin näyttää sinulle taikuutta. Minä halusin, mutta meitä kiellettiin.”
Petunia ei vieläkään sanonut mitään. Lily yritti epätoivoisesti keksiä jotakin sopivaa sanottavaa.
“Minä en ikinä tiennyt, että sinä ajattelit tuolla tavalla”, hän tunnusti. “En osannut edes kuvitella… Sinä vain äkkiä lakkasit puhumasta minulle ja minä ajattelin sinun vihaavan minua vain siksi, että minä olen noita.”
“En minä siitä pidä”, Petunia myönsi hiljaisella äänellä. “Se oli osasyy.”
“Minä en vaadikaan sinua pitämään siitä, että minä olen noita. Minä vain halusin… en tiedä, että sinä HYVÄKSYISIT sen. Minä halusin, että sinä voisit elää sen tosiasian kanssa, koska se on kuka minä olen. En voi muuttaa sitä enää, vaikka haluaisinkin.”
“Mutta olisit voinut, silloin. Olisit voinut olla menemättä siihen kouluun.”
Lily hymyili väkinäisesti. “Pet, minä olin silloin yksitoista. Kuinka syvällisiä päätöksiä sen ikäiseltä voi muka odottaa?”
Petunia kohautti passiivisesti olkapäitään.
“Minä olin ehkä typerä silloin”, jatkoi Lily. “Olin niin innoissani, että en varmaan muistanut ajatella sinun tunteitasi. Mutta minä en kerjännyt äidin ja isän huomiota, tai halunnut ylpeillä sillä, kuka minä olen. Kaikki se vain… tapahtui minulle.”
“Niin tietenkin”, Petunia vastasi pilkallisesti. “Teille noidille vain TAPAHTUU asioita.”
“Silloin tällöin, kyllä”, Lily sanoi hermostumatta Petunian ivasta nyt kun hän tiesi, mitä sen takana todellisuudessa oli. Hän oli hetken hiljaa ja mietti, kysyisikö sitä asiaa, joka oli vaivannut hänen mieltään jo pitkään.
“Vihaatko sinä taikuutta muuten vain, vai siksi, että olit kateellinen minulle?” hän paukautti sitten kysymyksen suoraan. Petunia näytti yllättyvän kysymyksestä ja punnitsi hetken aikaa vastaustaan hiljaisuuden vallitessa.
“Sinä sait minut vihaamaan sitä”, hän sanoi lopulta. “Sinä olit niin erikoinen ja kaikkien mielestä se oli uskomattoman hienoa ja minä taas - no, mitä sinä oikein kuvittelit minun tekevän?”
“En tiedä. Olevan iloinen minun puolestani, kai”, Lily vastasi olkapäitään kohauttaen.
Petunia naurahti. “Ihan kuin sinä olisit ollut iloinen minun puolestani!”
“Olisin minä”, Lily sanoi vakaasti. “Minä olen iloinen siitä, että sinä sait sellaisen elämän, jonka haluat. Ja minä olen iloinen sinun puolestasi lauantainakin, kun sinä menet naimisiin.”
Lilyn sanat näyttivät saavan Petunian miettimään asioita.
“Miksi sinun piti mennä rakastumaan juuri velhoon?” Petunia kysyi yhtäkkiä. “Etkö sinä vain voinut kelpuuttaa tavallista miestä?”
“Ei siinä ole kyse kelpuuttamisesta”, Lily sanoi kuivakiskoisesti ja hymyili niukasti muistellessaan, millä tavalla hän oli oikein rakastunut Jamesiin kaikkien riitojen ja väärinymmärrysten jälkeen. “Ei kukaan voi valita, ketä oikein rakastaa. Ja Jamesin tapauksessa… no, jos tietäisit, mitä kaikkea me olemme käyneet läpi, et enää ihmettelisi asiaa.”
“Siinä se juuri onkin”, Petunia sanoi piinattuun sävyyn. “Asiat vain TAPAHTUVAT sinulle ja minä -”
“Minä luulin, että sinä vihasit äkkinäisiä tapahtumia.”
“En minä niistä pidä. Enää. Mutta oli aika jolloin minä, en minä tiedä, halusin - “
“Elää?” Lily ehdotti varovasti.
Petunia nosti päätään äkillisellä liikkeellä. “Sinulla ei ole mitään oikeutta sanoa noin!”
“Anteeksi. Se oli vain arvaus.”
“Juuri tuota sinä aina teet! Sinä oletat ymmärtäväsi asioita kaikessa loistavuudessasi, vaikka todellisuudessa sinä et ymmärrä mitään!”
Lily huokaisi syvään yrittäen säilyttää kärsivällisyytensä, vaikka todellisuudessa hänen tekikin vain mieli huutaa Petunialle vihainen vastaus. “Oletko sinä ikinä ajatellut, että olet vain antanut vihasi sokaista sinut?” hän kysyi järkevästi.
“Miten niin?” äyskäisi Petunia.
“Sinä olet niin tottunut uskomaan kaikkea pahaa minusta, että olet unohtanut sen mahdollisuuden, että minä voisin itse asiassa olla hyväkin.”
Petunia kääntyi katsomaan jäykkänä ulos ikkunasta. “Sinä et voi syyttää siitä kuin itseäsi.”
“Tangoon tarvitaan aina kaksi”, Lily muistutti ja hymyili muistaessaan professori Flaemencan pimeyden voimilta suojautumistunnit, sekä Siriuksen ja Ariannan tangoesitykset. Petunia katsoi häntä kuin ääliötä, mutta ei vastannut. Heidän välilleen laskeutui hiljaisuus, jonka aikana Petunia keskittyi taas pujottamaan lasihelmiä ohuisiin nauhoihin, kun taas Lily oli vajonnut kokonaan omiin ajatuksiinsa. Hän mietti, mitä voisi sanoa tai tehdä korjatakseen taas kaiken, sillä ensimmäistä kertaa vuosiin hän todella tunsi, että he voisivat ehkä sittenkin olla vielä läheisiä. Eivät ehkä ystäviä - he olivat sanoneet toisilleen liikaa ilkeitä asioita, joita ei voinut pyyhkiä pois - mutta ainakin siskoksia, Lily ajatteli toiveikkaasti.
“Kuule, siitä, että minä en ikinä näyttänyt sinulle taikuutta…” Lily sanoi verkkaisesti. “Minä voisin näyttää sinulle nyt, jos haluat.”
Petunia naurahti tuskin kuuluvasti. “Ei kiitos, en minä enää sitä halua nähdä. Minä en pidä taikuudesta.”
Lily nyökkäsi ymmärtäen nyt kuitenkin siskoaan tarpeeksi ollakseen loukkaantumatta. Hän kokeili toisenlaista lähestymistapaa.
“Sinä et pidä minun elämäntavastani, enkä minä aina ymmärrä sinun elämäntapaasi”, hän aloitti nieleksien. “Mutta me olemme siitä huolimatta siskoksia, Petunia.”
“Niin, niin… ainakin jossakin mielessä.”
“Me voisimme olla sitä useammassa mielessä. Minä tarkoitan sitä. Kyllä minä tiedän, että mitään vanhoja asioita ei voi muuttaa - enkä minä haluakaan muuttaa kaikkea, sen puoleen, me molemmat olimme kyllä ansainneet sen, mitä saimmekin… mutta emmekö me voisi ainakin yrittää parantaa asioita?”
“Miten?” Petunia kysyi kivettyneesti.
“No, me voisimme lakata ilkeilemästä toisillemme”, Lily ehdotti jo hieman itsevarmempaan sävyyn, kun Petunia ei oikopäätä torjunutkaan hänen aikeitaan. “Ja yrittää puhua keskenämme… tiedäthän, käyttäytyä niin kuin perheenjäsenet käyttäytyvät.”
Petunia nyrpisti nenäänsä. “Minä en suostu enää laukkaamaan sinun jäljessäsi kuralammikoissa äidin lakana päässäni.”
Lily katsoi siskoaan ja yritti pysyä vakavana, mutta lopulta hänen oli pakko purskahtaa nauruun. Petunia yhtyi siihen hieman epäröiden.
“Ehkä minä voisin yrittää”, Petunia sanoi sitten henkäisten syvään. “Minä en lupaa mitään, Lily, kyllä sinä tiedät, että kumpikaan meistä ei pysty siihen, mutta - no, minä yritän. Minä yritän, jos sinäkin yrität.”

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #12 : Maaliskuu 01, 2007, 17:52:53 »
11.osa - Loppu hyvin, kaikki hyvin?
24.7.1978

Lily ja Petunia eivät vaihtaneet keskenään montakaan sanaa seuraavien päivien aikana, eikä Lily ollut sitä oikeastaan odottanutkaan. Hän tunsi itsensä ja sisarensa aivan liian hyvin väittääkseen, että he pystyisivät noin vain unohtamaan kaikki viimeisten seitsemän vuoden aikana vaihdetut loukkaukset ja kipeät sanat, tai korjaamaan kaikki ne tarkoituksellisen ilkeät teot, jotka he olivat toisilleen tehneet. Ei vuosia voinut pyyhkiä pois, eikä Lily sitä halunnutkaan. Hän siis teki kaikkensa suhtautuakseen ymmärtävästi ja kärsivällisesti Petuniaan, jolla oli todennäköisesti paljon vaikeampaa kuin hänellä - Petunialla oli yhä ylitettävänä katkeruutensa ja kateutensa, eikä Lily uskonut, että sisko pääsisi aivan hetkessä niiden tunteiden yli, jos pääsisi koskaan. Silti Lily oli helpottunut siitä, että hänen ja Petunian välillä oli nyt jonkinlainen aselepo. He saattoivat tehdä töitä yhdessä ilman, että alkoivat huutaa toisilleen jokaisesta pikkuasiasta, eivätkä yhteiset perhepäivälliset olleet enää samanlaista kidutusta kuin ennen. Totta kyllä, Lily ja Petunia eivät juurikaan puhuneet toisilleen ja silloinkin kun he niin tekivät, olivat he suorastaan ylitsevuotavan kohteliaita. Lily saattoi sanoa Petunialle, että ulkona satoi edelleen vettä, mihin Petunia vastasi huolestuneesti, että sillä menolla tulva olisi vallannut Likusteritien ennen hänen häitään. Joskus Petunia kertoi Lilylle jotakin tekemisistään Vernonin ja tämän perheen kanssa, jolloin Lily kuunteli yrittäen parhaansa mukaan näyttää kiinnostuneelta. Hän itse ei koskaan kertonut Petunialle mitään elämästään velhomaailmassa, sillä hän tiesi, että sisko ei halunnut kuunnella. Suurimman osan ajasta he olivat vain vaiti, mutta sekin oli erilaista kuin ennen - hiljaisuus ei muodostunut enää kytevästä vihasta ja vaivoin niellyistä loukkauksista, vaan pikemminkin ymmärryksestä, epäröivästä lähentymisestä kahden siskon välillä. Lily odotti Petunian hääpäivää jokseenkin huolettomin mielin. Hän tiesi kuitenkin aivan hyvin olevansa ainoa, joka teki niin. Häitä edeltävänä päivänä kaikki muut talossa olivat hermoraunioina.

Lily oli ensimmäisenä hereillä Petunian hääpäivänä. Hän istui yksin keittiössä syömässä muroja ja nautti hiljaisuudesta, joka taloon oli laskeutunut. Edellisenä iltana talossa oli vallinnut häiritsevä kaaos ja epäjärjestys, kun Petunia oli säntäillyt rouva Evansin kanssa huoneesta toiseen yrittäen saada tehdyksi viime hetken valmisteluja. Samalla heidän täytyi huolehtia melkoisen suuresta sukulaislaumasta, sillä osa vieraista oli saapunut Evanseille jo edellisenä iltana, heidän joukossaan Lilyn äidin sisar Mary ja tämän tytär Ashling, jonka oli tarkoitus toimia Petunian morsiusneitona. Lily oli helpottunut siitä, että Vernonilla ei ollut läheisiä sukulaisia, jotka tämä olisi mahdollisesti halunnut mahduttaa mukaan häihin - tai itse asiassa Lily arveli, että Vernonilla OLI läheisiä sukulaisia, nämä vain eivät pitäneet hänestä. Eihän Lily itsekään voinut sietää Vernonia, joka hänen onnekseen oli kuitenkin pysynyt viime päivät visusti poissa Evanseilta - ehkä juuri siksi, että ei halunnut törmätä Petunian kummalliseen “hörhösisareen”, kuten Vernon usein Lilyä kutsui.
Lily huokaisi ja yritti ajatella jotakin muuta. Hänestä tuntui, että ei ollut täysin oikein haukkua Vernonia Vernonin hääpäivänä, ei edes mielessään. Hän keskittyi lusikoimaan muroja suuhunsa ja yritti samalla suunnata ajatuksensa muualle, kuten Jamesiin, jonka oli tarkoitus saapua Evanseille yhdeksän jälkeen aamulla. Lily oli siitä kiitollinen; hän saattoi tulla jo paremmin toimeen Petunian kanssa, mutta talossa vallitseva hässäkkä ja sekasorto alkoivat jo käydä hänen hermoilleen ja hän todella kaipasi jonkun kaltaisensa seuraa. Suurin osa hänen sukulaisistaan eivät tietäneet hänen noituudestaan laisinkaan ja nekin jotka tiesivät kyselivät häneltä suurimman osan ajasta typeriä kysymyksiä, kuten osasiko hän taikoa jonkun sammakoksi. Lily hymähti.
“Miksi ihmeessä kaikki haluavat aina tulla taiotuksi sammakoksi?” hän kysyi keittiön seinällä komeilevalta Neitsyt Marian muotokuvalta. Muotokuva ei kuitenkaan osannut vastata, tai ainakin se pysyi täysin vaiti. Lily hymyili mielessään. Sehän vasta olisikin ollut mielenkiintoista, jos Neitsyt Maria olisi äkkiä tehnyt ilmestyksen Evansien keittiössä - vain vastatakseen kysymykseen sammakoista.
“Mikä sinua hymyilyttää?”
Lily kääntyi ympäri tuolillaan vain nähdäkseen Ashlingin ilmestyneen keittiöön. Vaaleankeltaisessa, Lilyn äidiltä lainatussa kylpytakissaan ja puolipitkissä, epämääräisen ruskeissa hiuksissaan Ashling näytti niin paljon Petunialta, että lyhyen hetken ajan Lily jopa luuli tyttöä siskokseen. Ashlingilla ei kuitenkaan ollut hevosenkaulaa tai -kasvoja; luonnontilassa hän oli arkisen sievä tyttö, joka sai helposti kiinnitettyä ihmisten huomion itseensä hymyilevällä olemuksellaan, mutta tuli usein unohdetuksi jälkeenpäin.
Lily nieleksi murojaan ja teki Ashlingille tilaa pöydän ääressä. Hän siirsi Surreyn Sanomat-nimisen sanomalehden syrjään ja hymyili Ashlingille verkkaisesti.
“Ajattelin vain yhtä juttua”, hän sanoi vältellen haluamatta todellakaan paljastaa koko totuutta. Viimeksi hän nyt halusi, että hänen serkkunsa alkaisi pitää häntä mielipuolena hänen sisarensa häiden aamulla.
“Miten sinä olet näin aikaisin hereillä?” Lily vaihtoi puheenaihetta.
Ashling hymyili hänelle aivan yhtä vältellen. “En nuku helposti vieraassa talossa”, tyttö sanoi, mutta katsoessaan tarkemmin Lily saattoi aivan hyvin nähdä huolen ja surun uurteita tämän silmäkulmissa. Hän rypisti otsaansa.
“Miten minusta nyt tuntuu, että serkkuni valehtelee minulle?”
“Kyllähän sinä tiedät meidät Evansit. Aina yhtä surkeita valehtelijoita.”
Lily nyökkäsi huvittuneesti. Hän tiesi aivan hyvin, mistä Ashling puhui - hän itse oli ainakin ollut yksi Tylypahkan toivottomimmista valehtelijoista. Tosin sekin oli korjaantunut, kun hän oli törmännyt Kelmeihin, mutta siitä hän ei halunnut puhua. Ashling ei tulisi koskaan kuulemaan mitään Sirius Blackista tai muista Kelmeistä, Lily päätti mielessään - Petunia oli pitänyt siitä huolen väittäessään, että Lily oli luopunut noituudesta. Lily nieli huokauksensa siinä missä katkeruutensakin ja syventyi tarkkailemaan Ashlingin pakotetun hymyileviä kasvoja.
“Onko jokin vikana?” Lily kysyi huolissaan.
Ashling empi. “Minä - ei oikeastaan.”
“Ashling”, Lily sanoi moittivaan sävyyn. “Sinun ei pitäisi yrittää huijata minua. Kyllä sinä tiedät, että minä olen - “
“Pyhä Lily Evans, jokaisen hädässä olevan paras ystävä, tiedetään”, Ashling täydensi apea hymy huulillaan. Lily hätkähti nimitystä miettien automaattisesti mielessään, oliko Ashling kenties oppinut sen Petunialta. Sitten hän nipisti itseään henkisesti ja pakottautui terästäytymään - hänellä ei ollut oikeutta ajatella sillä tavalla Petuniasta. Ei enää.
“Minusta vain tuntuu typerältä puhua siitä sinulle”, Ashling jatkoi parhaillaan. “Tai siis, se on ihan typerä juttu ja se on ollutta ja mennyttä - mutta sinä ja hän olitte kai aika läheisiä - “
“Minä ja HÄN?” Lily toisti yrittäen kuumeisesti miettiä mielessään, kenestä Ashling oikein puhui. Hänestä kuulosti siltä kuin Ashling olisi yrittänyt kertoa seurustelevansa jonkun hänen entisen poikaystävänsä kanssa… mutta he olivat kaikki olleet velhoja, Lily muisteli, ja oli epätodennäköistä, että Ashling olisi tavannut heistä ketään.
“Mitä sinä nyt tarkoitat?”
Ashling kiemurteli tuolillaan. “No, kyse on oikeastaan yhdestä pojasta, jonka kanssa minä kävin ulkona - tiedäthän, sellainen tavallinen juttu”, tyttö lisäsi nurja hymy huulillaan. “Tyttö pitää pojasta, poika vain pelleilee tytön kanssa - ja olisihan minun pitänyt arvata se, kaikkihan nyt Troyn maineen tuntevat - “
“Troyn?” Lily huudahti. “Troy Christiansenin?”
Ashling nyökkäsi surumielisesti. “Törmäsin häneen Lontoossa. Kuvittelin, että se olisi hyvä idea - mennä ulos serkun lapsuudenystävän kanssa - mutta ilmeisesti minä en pitänyt varaani, koska seuraavaksi olin jo täysin pää pilvissä ja Troy - “
“ - oli viidenkymmenen kilometrin päässä ja jatkoi yhä juoksemista”, Lily lopetti huvittuneesti hymyillen. Hän pudisti päätään itsekseen. “Kurja juttu, Ashling. Troysta on tullut kuulemani mukaan tosi itserakas sen jälkeen kun hän lähti Lontooseen. Ei hän täällä vielä sellainen ollut”, Lily muisteli. Hän ei ollut nähnyt poikaa vuosiin - ei sen jälkeen, kun poika lähti Lontooseen - mutta aikoinaan Troy oli ollut hänen ystävänsä samalla tavalla, kun Arianna, Cinnamon ja Kelmit olivat nykyään hänen ystäviään. He olivat puhuneet kaikesta, joskus aamuun asti… Lily saattoi edelleen piirtää silmiensä eteen kuvan Troysta, Troyn silmäniskusta ja yliampuvasta hymystä sekä kuparinpunaisesta piikkitukasta, joka oli hyvinä päivinä loistanut kuin kulta auringossa. Oli vaikeaa kuvitella, että Troy olisi tieten tahtoen mennyt särkemään jonkun sydämen, minkä Lily sanoikin Ashlingille.
Ashling vain hymähti katkerasti. “Minä en todellakaan ollut mikään ensimmäinen sitä sarjaa”, tyttö sanoi painokkaasti. “Troy on täysin oman itsensä lumoissa. Luoja, että minä haluaisin vain kostaa hänelle!”
Ashling läimäytti kämmenellään pöytää.
“Kyllä hänelle vielä joku kostaa”, Lily vannoi yrittäen parhaansa mukaan kuulostaa lohduttavalta. “Usko pois, sellaiset tyypit saavat jossakin vaiheessa aina, mitä ansaitsevatkin.”
“Onko sinulla kokemustakin asiasta?” Ashling tiedusteli kuivasti.
Lily nyökkäsi ja nauroi, kun Siriuksen kuva piirtyi hänen silmiensä eteen samanlaisena kuin Troyn kuva aiemmin, yhtä nauravana ja yhtä itsevarmana. Kaksikossa oli varmasti paljon samanlaista, Lily päätteli hymy huulillaan. Se ero heillä kuitenkin oli, että Sirius oli ymmärtänyt lopettaa ajoissa - tai hänet oli pakotettu lopettamaan, miten vain. Sirius oli niin kultainen ihminen, että kaikista tämän teoista huolimatta tätä ei yksinkertaisesti voinut vihata.
“Olen tavannut pahempiakin naistennaurattajia”, Lily tyytyi sanomaan Ashlingille vaivautumatta kertomaan sen tarkemmin Siriuksesta. “Poikaystäväni parhaan kaverin, esimerkiksi. Hän oli aivan mahdoton koulussa.”
“Mitä hänelle tapahtui?” Ashling halusi tietää.
Lilyn suupieliä nyki. “Hän kohtasi loppunsa minun parhaan ystäväni muodossa.”
“Cinnamonin?” Ashling kysyi epätoivoisesti. Hän oli tavannut ohimennen sekä Cinnamonin että Ariannan ja hänestä oli vaikeaa kuvitella, että vaiteliaanpuoleinen, rauhallinen Cinnamon onnistuisi saamaan ketään niin hankalaa miestä itselleen. Lily pudistikin pian päätään.
“Tarkoitan nyt Ariannaa.”
“Onko Arianna varattu?” Ashling kysyi hieman pettyneesti.
Lily katsoi tyttöä hämillään ja nyökkäsi. “Miten niin? Olisitko sinä halunnut hänet?”
“En!” Ashling sanoi kiukustuneena. “Minä vain olisin voinut lähettää hänet Troyn kannoille ja pakottaa hänet murskaamaan Troyn sydämen!”

Puolen tunnin kuluttua loputkin talon asukkaista alkoivat heräillä ja Lilyn rauha oli mennyttä. Lily lusikoi nopeasti loput muroistaan suuhunsa, tyhjensi maitolasinsa ja suuntasi askeleensa yläkertaan pukeakseen päälleen, ennen kuin James tulisi. Astuessaan huoneeseensa hän sai kuitenkin huomata valinneensa aivan liian myöhäisen ajankohdan. James istui jo kaikessa rauhassa hänen sängyllään ja luki kauneudenhoidosta kertovaa lehteä toinen kulmakurva kevyesti koholla.
“James!” Lily huudahti yllättyneenä sulkiessaan huoneensa oven. “Sinä tulit jo nyt!”
“Niin tulin. Tiesitkö, että 83% naisista alkaa itkeä nyppiessään kulmakarvojaan?” James kysyi kiinnostuneesti ja heilautti Lilyn lehteä kädessään. Lily pyöritti silmiään, huokaisi syvään ja kiirehti nykäisemään lehden Jamesin kädestä.
“Tuollaiset lehdet eivät sovi sinulle”, hän ilmoitti päättäväisesti sulloessaan lehden vaatekaappiinsa. “Ne saavat sinut pohtimaan typeriä asioita.”
“Se ei ole typerä asia, se on suuri filosofinen kysymys”, James vastusti kiivaasti.
Lily kohotti kulmiaan. “Ei kai?”
“On se! Miehenä minä en voi mitenkään ymmärtää, miksi joku haluaisi itkettää itseään väkisin - siis, jos se on niin hauskaa, niin miksi ei sitten saman tien hyökätä sipulin kimppuun?”
“Useimmat naiset eivät kaunistaudu sipulin avulla, kiitos vain”, Lily torjui.
“En minä sitä tarkoittanut! Se vain - se on niin järjetöntä - tai siis, sipulikin alkaa itkettää - “
“Oletko sinä muka joskus kuorinut sipulia?” Lily naurahti epäuskoisesti.
“No, en - mutta taikasauvani on ja minä itken myötätunnosta.”
“Kaatosade on pehmittänyt sinun pääsi”, Lily tokaisi armottomasti vilkaisten samalla syrjäsilmällä ulos ikkunasta. Sadepisarat ropisivat hellittämättä vasten hänen ikkunaansa ja valuivat kadulle haudaten alleen kukat siinä missä asfaltinkin. Petunia oli saanut sateisen hääpäivän, kuten oli pelännytkin.
“Miten sinä olet täällä jo näin aikaisin?” Lily ihmetteli alkaessaan ripustaa pieniä timanttikorvakoruja korviinsa. Hän vilkaisi peilin kautta sängyllä lojuvaa Jamesia, joka virnisti hänelle leveästi.
“Sinä sanoit, että minua odotetaan yhdeksältä”, poika vastasi, aivan kuin asian olisi pitänyt olla päivänselvä.
“Nii-in”, vahvisti Lily. “Mutta kello on vasta puoli.”
Hän osoitti kädellään sänkynsä vieressä olevaa herätyskelloa, joka osoitti hänen sanansa todeksi; kello oli viisi minuuttia yli puoli yhdeksän aamulla.
James kohautti olkapäitään näyttämättä kovinkaan yllättyneeltä Lilyn paljastuksesta.
“Minä en ole nähnyt sinua viikkoon, Lily”, poika sanoi sitten rauhallisesti.
“Oletpas. Minä kävin silloin yhtenä yönä sinun luonasi”, Lily muistutti.
“Mutta sitä ei lasketa. En ole nähnyt sinua kunnolla päivänvalossa viikkoon”, James intti.
Lily katsoi poikaa ymmällään. “Niin, mitä siitä?”
James huokaisi kärsimättömästi, ikään kuin Lilyn ymmärtämättömyys olisi ärsyttänyt häntä suunnattomasti. “Kuvitteletko sinä tosiaan, että minä haluan tulla kiidätetyksi suoraan sinun vanhempiasi tapaamaan ilman, että saan edes tervehtiä sinua ensin?”
Lily ei voinut estää itseään hymyilemästä. Hänen olisi pitänyt tietää, että James suunnitteli jotakin sellaista. Ääneen hän sanoi vain:
“Meneekö sinulla muka puoli tuntia minun tervehtimiseeni?”
“Kaksikymmentäviisi minuuttia”, James oikaisi vilkaistuaan kelloa uudemman kerran. Poika vääntäytyi helposti ylös Lilyn sängyltä ja käveli hänen luokseen ikkunan luokse. James kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja veti hänet itseään vasten.
“Olen hidas tervehtimään ihmisiä”, poika mumisi matalalla äänellä Lilyn korvaan. “Kyllähän sinä tiedät meidät miehet - ajatuksenjuoksumme toimii hitaammin kuin naisten - “
“Myönsithän sinä sen lopulta”, Lily tokaisi voitonriemuisesti. Sitten hän kohotti päätään ja suuteli Jamesia. Tuntui hyvältä olla taas Jamesin luona - viikko oli pitkä aika olla erossa, vaikka omalla tavallaan Lily oli myös nauttinut omasta rauhastaan. Eihän kukaan halunnut viettää kaikkea aikaansa jonkun toisen seurassa, ei edes oman poikaystävän ja tavallisesti Lily sentään näki Jamesia joka päivä. Hän tarvitsi oman yksityisyytensä, ainakin toisinaan.
Uudelleen kelloa katsahtaen Lily vetäytyi pois Jamesin sylistä. “Minun pitää pukea päälleni”, hän selitti, kun James näytti olevan aikeissa protestoida. “Häät alkavat kahdeltatoista - ja Petunia tarvitsee vielä PALJON apua ennen sitä.”
“Ainahan sinä voisit pukea täällä”, James ehdotti häijynilkisesti Lilyn noukkiessa lattialta vaatteitaan aikomuksenaan mennä kylpyhuoneeseen pukeutumaan. Lily kuitenkin vain pudisti päätään.
“En oikeastaan halua, että vanhempani yllättävät minut vähäpukeisena poikaystäväni luota”, hän sanoi äänellä, joka ei hyväksynyt vastaväitteitä. “Kyllähän sinä tiedät minun äitini - hän käsittäisi heti väärin ja saisi kohtauksen.”
James nyökkäsi iloiten samalla salaa mielessään siitä, että hänellä ei ollut samanlaista äitiä kuin Lilyllä. Totta kai hän piti Velma Evansista - tämä oli halutessaan mukava ja aina ystävällinen, minkä lisäksi rouva Evans jaksoi huolehtia loputtomasti perheestään - mutta silti Jamesista tuntui, että pidemmän päälle hän ei olisi jaksanut rouva Evansin jatkuvaa hössöttämistä ja huolenpitoa. Hänen omat vanhempansa olivat aina suhtautuneet häneen ja Siriukseen äärimmäisen vapaamielisesti. Heillä, varsinkin hänen isällään, oli aina kiire, eikä heillä oikeastaan ollut aikaa pysähtyä kyselemään Jamesilta turhuuksia. Silti he olivat myös osanneet luoda rajat sekä pojalleen, että epäviralliselle ottopojalleen ja jaksoivat aina olla kiinnostuneita heidän asioistaan. James hymyili itsekseen katsellessaan, kuinka Lily katosi huoneestaan käytävään vaatemytty sylissään. Hänellä oli todennäköisesti ollut onnea vanhempien suhteen, mutta ei hänellä ollut mitään sitäkään vastaan, että Lilyn vanhemmat toivottaisivat hänet tervetulleeksi perheeseensä. No, heillä oli paljon aikaa tutustua, James päätteli huolettomasti ja suunnisti sitten Lilyn vaatekaapin suuntaan. Hän nappasi sieltä kauneudenhoitolehden, jonka Lily oli häneltä ottanut ja vajosi sitten sängylle lukemaan… Viittätoista minuuttia myöhemmin hän ei halunnut tietää yhtään enempää naisten kauneudenhoidosta.

Petunia oli jo lopettanut aamupalansa (jos hän oli ylipäätänsä pystynyt hermostukseltaan koskemaan siihen), kun Lily ja James kävelivät yhdeksän aikaan aamulla keittiöön etsimään Lilyn vanhempia. Velma Evans löytyi keittiöstä tiskaamasta vieraiden jälkeensäjättämiä aamiaisastioita, kun taas Lilyni isää Christopheria ei näkynyt missään. Lily oli harmistunut. Hän toivoi, että olisi voinut viedä Jamesin ensin isäänsä tervehtimään. Isä suhtautui Jamesiin aina hyvin ja piti hänestä huomattavasti enemmän kuin esimerkiksi Vernonista, kun taas äiti tuntui kohtelevan Jamesia vielä hieman varautuneesti ja epäluuloisestikin. Lily tiesi yhtä hyvin kuin Jameskin, mistä se johtui - rouva Evans ei ollut koskaan unohtanut Lilyn valituksia Jamesin kamalasta luonteesta, eikä myöskään uskonut henkiseen kasvuun. James pelkäsi, että Lilyn äiti tulisi aina näkemään hänet tyttöjä kiusaavana nulikkana, joka ei osannut suhtautua mihinkään vakavasti.
“Älä huoli”, Lily kuiskasi Jamesin korvaan heidän kävellessään taas keittiön suuntaan. “Äiti on häiden takia hyvällä tuulella, ei hän sinua pure.”
“Korkeintaan tukehduttaa minut hulloparjalla”, James mutisi, mutta niin hiljaa, että Lily ei kuullut hänen sanojaan. Hieman hermostuneena hän seurasi tyttöystäväänsä keittiöön, missä rouva Evans parhaillaan nosteli astioita oikeille hyllyille.
“Äiti”, Lily kutsui ovensuusta. “James tuli.”
Velma Evans kääntyi salamannopeasti ympäri astiapyyhe edelleen kädessään ja tahriintunut esiliina helakanpunaisen juhlapukunsa suojana. Pyöreä, ruskeatukkainen nainen tarkasteli Jamesia hetken aikaa hiljaisuuden vallitessa. Sitten hän astui eteenpäin ja onnistui hymyilemään Jamesille tavalla, jota joku olisi voinut kutsua ilahtuneeksi.
“Hauska nähdä sinua, James”, rouva Evans sanoi viivytellen. “Mukavaa, että pääsit tulemaan.”
“En olisi jäänyt pois mistään hinnasta”, James vakuutti yrittäen parhaansa mukaan hymyillä enkelimäisesti. “On hauskaa tavata enemmänkin Lilyn sukua.”
“Niin, luonnollisesti… ehkä sinä ja Petuniakin tutustutte tänään hieman paremmin”, Lilyn äiti sanoi toiveikkaasti. James ajatteli hiljaa mielessään, että se oli enemmän kuin epätodennäköistä, mutta hän piti mietteensä omana tietonaan ja tyytyi vain hymyilemään kohteliaasti.
“Se olisi mukavaa”, hän sanoi Lilyn katseesta välittämättä. “Mehän varmasti näemme toisiamme melko paljon tulevaisuudessa.”
“Aivan, melkein unohdin… olit ostanut Lilylle oikein kauniin sormuksen”, rouva Evans kehaisi saaden Jamesin punastumaan. “Minun pitäisi kai onnitella sinuakin, mutta - “ nainen loi pahoittelevan katseen sotkuiseen essuunsa.
“Äiti”, Lily puuskahti kärsivästi. “Essu ei varsinaisesti estä halaamista.”
“Älä sinä neuvo vanhaa äitiäsi”, Velma Evans napautti, mutta nojautui joka tapauksessa eteenpäin ja halasi lyhyesti häkeltynyttä Jamesia.
“Vanhaa”, pärskähti Lily. “Sinulla on vielä pitkä elämä edessäsi.”
“Jos te tytöt ette aiheuta minulle ennenaikaista sydänkohtausta”, mutisi rouva Evans. “Olen tietenkin iloinen siitä, että Petunia menee lopultakin naimisiin, mutta tämä hässäkkä…”
Nainen painoi teatraalisesti käden otsalleen.
“Rauhoituhan vähän, Velma”, Lilyn isän ääni kutsui heidän selkänsä takaa. “Tiedät aivan yhtä hyvin kuin kaikki muutkin, että rakastat näiden häiden järjestämistä.”
James pyörähti kiireesti ympäri ja ojensi kätensä Lilyn isälle. “Hauska tavata taas”, hän sanoi kohteliaasti. Herra Evans ravisti hänen kätensä sivuun.
“Minulla ei ole mitään tarvetta käyttää sinun kättäsi, James hyvä, ellei ole sitten kyse niiden sinun mukavien pelikorttiesi lainaamisesta”, mies sanoi hyväntuulisesti saaden Jamesinkin virnistämään rentoutuneesti, kun James muisti, kuinka he olivat joululomalla pelanneet yhdessä räjähtävää näpäystä. Herra Evans oli huomattavasti mukavampi kuin vaimonsa, James vertasi - ja hänessä oli paljon samaa kuin nuoremmassa tyttäressäänkin, aina aurinkoista huumorintajua ja leiskuvaa hiustenväriä myöten.
“Toivon, että ehdimme ottaa yhden pelin tämän vierailun aikana”, Lilyn isä jatkoi leveästi hymyillen. Rouva Evans tuhahti miehensä takana jotakin epäselvää, joka kuulosti epäilyttävästi siltä kuin hän olisi sanonut ‘hupsutuksia’. James päätti olla välittämättä naisen kommentista ja tyytyi virnistämään tämän aviomiehelle leveästi.
“Toivotaan parasta, mutta ainahan meillä on muita tilaisuuksia edessä”, hän muistutti.
“Niin, niin…” herra Evans nyökkäili hajamielisesti ja kääntyi sitten Lilyn puoleen. “Kulta, voinko puhua hetken kanssasi?”
Lily vilkaisi hämmentyneesti Jamesia ja nyökkäsi sitten myöntävästi isälleen, joka tarttui häntä oitis käsipuolesta ja talutti hänet ulos keittiöstä hyläten Jamesin hänen äitinsä seuraan. Lily ei kuitenkaan ehtinyt huolehtimaan Jamesin selviytymisestä - hän oli tarpeeksi huolissaan siitä, mitä hänen isänsä aikoi sanoa, sillä isän ilme oli hyvin totinen, kun tämä kehotti häntä istumaan alas olohuoneen sohvalle.
“Lily”, isä aloitti epäluonteenomaisen vakavasti. “Sinähän tiedät, että äidilläsi on ollut hieman ongelmia suhtautua oikein sinun kihlaukseesi tai - tai Jamesiin.”
Lily nyökkäsi. Hän muisti hyvin päivän, jolloin oli kertonut äidilleen kihlauksestaan. Äiti oli tehnyt parhaansa ollakseen iloinen, mutta kuka tahansa saattoi nähdä hänen toivovan, että Lily olisi perunut kihlauksensa, tai ainakin harkinnut sitä vielä perinpohjaisesti.
Christopher Evans veti syvään henkeä. “Halusin vain sanoa sinulle, että sinun ei pidä välittää siitä, mitä äitisi ajattelee. Ei äitisi ole sinulle vihainen, eikä hän vihaa Jamesiakaan. Hän vain - minusta tuntuu, että hän ehkä hieman pelkää Jamesia.”
“Pelkää Jamesia?”
“No… niin. Se saattaa tuntua sinusta kummalliselta, mutta kyllähän sinä tiedät… James on oikea velho ja - “
“Olen minäkin oikea noita, enkä mikään halpakopio!”
“Lily, kukaan ei ikinä menisi nimittämään sinua halvaksi - “ herra Evans lehahti punaiseksi tajuttuaan, mitä oli oikein mennyt sanomaan. “Niin, no, kyllä sinä ymmärsit, mitä minä tarkoitan. Mutta James on aina ollut velho ja tulee velhosuvusta. Hänen maailmansa on meille täysin outo. Eikä se pikku välikohtaus jouluna tainnut juuri lohduttaa äitiäsi - “
“Ai se, kun hän tainnutti Vernonin ja kasvatti Petunialle parran? Isä, se oli vahinko.”
“Kasvattavatko velhot useinkin toisille partoja aivan vain vahingossa?”
Lily liikahti vaivautuneesti ja yritti keksiä jonkin uskottavalta kuulostavan valheen. “Se on sellainen loitsu”, hän sanoi lopulta. “Sen nimi on ‘parratotum’ ja sen on tarkoitus varmistaa, että loitsun kohteelle EI kasva partaa - James yritti tehdä sen Petunialle, mutta hän sekosi sanoissaan ja sanoi vahingossa ‘parratum’, mikä taas on parrankasvatusloitsu… se oli tosi yleinen virhe, minäkin tein sen usein koulussa… mutta Jamesin tarkoitus ei siis ollut kasvattaa Petunialle partaa.”
Herra Evans tuijotti Lilyä. “Miksi ihmeessä James epäili, että Petunialle saattaisi kasvattaa parta?”
“Sekin on velhojuttu”, Lily valehteli sujuvasti. “Jotkut velhotytöt saavat isänsä geenit ja heille saattaa kasvaa parta siitä huolimatta, että he eivät ole miehiä… Jamesin mielestä meidän perheessämme on jotakin taianomaista, eli hän pelkäsi, että Petunia saattaisi joutua partageenin uhriksi ja - no, se oli vahinko, ihan totta, isä.”
Lilyn isä ei näyttänyt edelleenkään kovin vakuuttuneelta, mutta hän tyytyi vain nyökkäämään ja vaihtoi puheenaihetta.
“Partoja tai ei, halusin vain sanoa sinulle, että sinun täytyy antaa äidillesi aikaa. Hän oppii vielä hyväksymään Jamesin. Ja mitä tulee minuun - no, minä olen ylpeä siitä, että sinä olet valinnut tuollaisen miehen. Hän on viihdyttävämpi kuin Vernon ikinä.”
“Vaikka Vernonilla on ne viikset?” kysyi Lily, joka oli aina pitänyt siskonsa poikaystävän viiksiä sangen huvittavina. “Tai siis, niitä voi suorastaan kuvitella taikurin taskuiksi - tiedäthän, että niistä voi vetää vaikka polkkaa tanssivia papukaijoja - “
“Minä en nyt taida ihan ymmärtää sinun tarkoitustasi, Lily rakas”, herra Evans myönsi. “Mutta sen minä ymmärrän, että sinä pidät Jamesista. Ja minä pidän hänestä myös. Lily, on äitisi kuinka hankala tahansa, muista se, että mitä vain tapahtuukin, me tulemme joka tapauksessa olemaan sinun häissäsi. Ja me tulemme olemaan ylpeitä sinusta. Anna äidillesi vain aikaa.”
“Minä annan”, Lily lupasi. Hän kääntyi vilkaisemaan keittiön suuntaan. “Minun pitää varmaan mennä pelastamaan James äidiltä - äiti katselee häntä kuin haluaisi vain laittaa hänet pataan ja kokeilla, millaisen paistin hänestä saa…”
“Etkö sinä tiennyt?” herra Evans vitsaili noustessaan ylös sohvalta. “Se on poikaystäväkoe. Vernonkin läpäisi sen. Sulhanen laitetaan pataan ja jos hänestä tulee tarpeeksi hyvä paisti, hän on läpäissyt kokeen. Mitä mureampi, sen parempi.”
“Ei se sitten mikään ihme ole, jos Vernon läpäisi sen kokeen…”

“Sinun äitisi osaa olla tosi pelottava”, James sanoi järkyttyneenä seuratessaan Lilyä takaisin yläkertaan muutamaa minuuttia myöhemmin. Lilyn oli tarkoitus vaihtaa juhlavaatteet päälleen ja mennä sitten lohduttelemaan kauhusta kangistunutta siskoaan, joka äidin mukaan oli alkanut suunnitella perääntyvästä avioliitosta, niin yllättävää kuin se olikin - Lily ei olisi ikimaailmassa uskonut, että Petunia suostuisi edes harkitsemaan Vernonista luopumista.
“Mitä hän nyt on tehnyt?”
“Hän halusi tietää, tiedänkö kirousta, jonka avulla pystyy tappamaan kanoja.”
Lily hymyili. “Älä välitä siitä. Äidillä on pieni kompleksi kanoista - meidän naapurimme on ilmeisesti hankkinut niitä lemmikikseen ja äiti saarnaa aina siitä, miten ne herättävät hänet aamulla kiekumalla… ikään kuin kanat edes kiekuisivat.”
“Suoraan sanottuna en ole tutustunut siipikarjan äänihuuliin niin tarkasti, että voisin sanoa”, James pahoitteli kiivetessään Lilyn kannoilla viimeisiä askelmia yläkertaan. “Eikö olisi helpompaa vain vaientaa ne? Tai siis, tappaminen - “
“Äiti suhtautuu vihollisiinsa hyvin palavasti. Mistä kuvittelet minun perineen temperamenttini?”
“Olinkin jo miettinyt sitä”, James vastasi hymyssä suin.
Lily hymähti ja lähti astelemaan yläkerran kapeaa käytävää eteenpäin. Jamesin yllätykseksi tyttö ei kuitenkaan mennyt huoneeseensa, vaan pysähtyi toisen makuuhuoneen ovensuuhun ja koputti ovelle.
“Mitä sinä teet?” James suhahti tyrmistyneenä. “Eikö tuo huone ole - “
“Petunian, kyllä”, Lily vastasi. “Äläkä katso minua kuin olisin joku Lännen Paha Noita, minä selitän sinulle koko jutun myöhemmin - Pet, James tuli!”
James astui pelästyneenä askeleen taaksepäin, kun huoneen sisäpuolelta kantautuvat äänet kertoivat Petunian lähestyvän ovea. Kauhuissaan hän mietti, vieläkö Petunia mahtoi muistella jouluista partavälikohtausta, tai tiesikö tyttö Jamesin olleen tuon parran takana. James ihmetteli, miksi Lily ei tehnyt mitään - Petuniahan voisi vaikka syödä hänet, tai kyniä hänen hiuksensa tai - huoneen ovi lennähti auki, eikä James ehtinyt kehittelemään lisää kauhukuvia. Petunian kalvakat ja epävarmat, mutta siitä huolimatta jokseenkin ystävälliset kasvot ilmestyivät oviaukkoon.
“Hei, James”, tyttö sanoi hitaasti, ikään kuin Jamesin läsnäolo olisi pelottanut häntä aivan yhtä paljon kuin hän itse Jamesia. Jamesin suureksi järkytykseksi Petunia ojensi hänelle kätensä tervehtiäkseen häntä.
“Hei”, James kähisi vaivalloisesti. “Minä - onnitteluni, häiden vuoksi, siis - “
“Kiitos”, Petunia vastasi lyhyesti. “Mukavaa, että pääsit tulemaan.”
James järkyttyi Petunian sanoista niin paljon, että oli saman tien kumahtaa pyörtyneenä lattialle. Ainoastaan Lilyn varoittava katse piti hänet aloillaan, kun Petunia kääntyi Lilyn puoleen ja pyysi tyttöä auttamaan itseään hääpuvun kanssa.
“Meidän pitää olla valokuvaamossa puoli yhdeltätoista”, Petunia muistutti säntilliseen tapaansa. “Sinä, minä, Vernon ja Ashling.”
“Muistan kyllä”, Lily vastasi ja hymyili Jamesin suureksi yllätykseksi. “Vien vain Jamesin huoneeseeni ja tulen sitten sinun avuksesi.”
Petunia vastasi hymyyn. “Kiitos, Lily.”
Yhden nyökkäyksen kera Petunia katosi oviaukosta ja sulki sitten oven perässään jättäen äimistyneen Jamesin seisomaan käytävälle Lilyn kanssa. James avasi suunsa ilmaistakseen tyrmistyksensä sanallisesti, mutta Lily läimäytti kätensä hänen suulleen ja lähti taluttamaan häntä päättäväisesti omaan huoneeseensa. Vasta suljettuaan huoneensa oven heidän perässään Lily antoi Jamesille luvan puhua.
“Miten sinä - hän - te - “ James mutisi sekavasti. “Te puhuitte toisillenne!”
“Kiitos, en olisi huomannutkaan muuten”, Lily vastasi pilkallisesti. “Kyllä, me puhuimme toisillemme.”
“Mutta sinä valitit kirjeessäsi, että hän on hirveä!”
“En valita enää.”
“Minä en ymmärrä!” James parkaisi muistaen edelleen aivan liian elävästi, kuinka Lily ja Petunia olivat olleet lähestulkoon toistensa kurkuissa kiinni joululomalla - he olivat olleet kuin Sirius ja Regulus, tosin ilman verikiistoja…
“Minä tiedän, että sinä et ymmärrä. Ja sitä on vaikeaa selittää”, Lily pahoitteli hymyillen. “Me vain yritämme tulla toimeen hieman paremmin, tai siis, me OLEMME kuitenkin siskoksia… emme me mitään ystäviä ole, mutta ainakin me yritämme puhua toisillemme. Kai sekin on jo edistystä.”
“Niin, niin varmasti”, James nyökkäili epävarmasti. “Ja minusta se on hieno juttu. Se kuitenkin varmaan tarkoittaa - “
Hän vaikeni ja tuijotti kiinteästi Lilyn huoneen matossa olevia kuvioita.
“Se tarkoittaa mitä?”
James huokaisi pettyneesti. “Että minä en saa vaihtaa Petunian ja Vernonin sukupuolia häissä?”

Lily seisoi Petunian huoneen peilin edessä ja katseli epäröiden kuvajaistaan - vapaina roikkuvia punaisia hiuksiaan ja vaaleankeltaista, röyhelöistä morsiusneidonpukuaan, jota Petunia rakasti ja johon hän itse ei ollut erityisen kiintynyt. Sitä hän ei kuitenkaan sanonut Petunialle, joka kierteli hänen ympärillään tarkastellen häntä varsin itsetyytyväinen ilme kasvoillaan. Morsiusneidonpuku oli Petunian unelmien täyttymys, kuten myös Petunian oma hääpuku, jota tämä kantoi siistissä suojapussissa aikomuksenaan pukea se päälleen vasta valokuvaajan tiloissa, ettei kukaan vain saisi tilaisuutta nähdä sitä etukäteen. Lily, rouva Evans ja Ashling olivatkin Petunian lisäksi ainoat, jotka olivat nähneet puvun - ja Lilyllä oli jo siitä varsin vahva mielipide, jonka hän aikoi pitää visusti salassa.
“Sinä näytät paljon vanhemmalta kuin ennen”, Petunia totesi hyväksyvästi pysähtyessään Lilyn taakse. Lily näki peilin kautta hänen epäröivän hymynsä. Hän itse oli sitä mieltä, että näytti pikemminkin nuoremmalta - ikään kuin hän olisi puhvihihaisen röyhelömekon kautta palannut takaisin lapsuuteensa, jolloin hänet ja Petunia oli puettu mitä hirveimpiin vaatteisiin. Oli ollut vaaleanpunainen, lohikäärmeenkuvilla koristeltu Halloween-puku ja valkoisesta pörrökankaasta ommeltu tukahduttavan kuuma syntymäpäivämekko. Niihin verrattuna morsiusneidonpuku oli jokseenkin siedettävä, mutta muuten -
“Tämä tuntuu tosi oudolta”, Petunia sanoi hiljaisella äänellä.
“Ai naimisiinmeno?”
“Ei. Vaan se, että sinä olet siinä ja minä olen tässä. Kuvittelin jo, että me emme koskaan puhuisi toisillemme.”
Lilyn teki mieli sanoa, että siitä kuvitelmasta Petunia saattoi syyttää vain itseään, mutta hetken mietittyään hän tuli siihen tulokseen, että ei hänkään ollut täysin syytön osapuoli heidän riidoissaan. Hän oli loukannut Petuniaa vähintään yhtä paljon kuin Petuniakin häntä, hän ei ollut koskaan jäänyt vain istumaan hiljaa ja kuunnellut Petunian loukkauksia… eikä hän ollut totisesti tehnyt Petunian elämää helpoksi noituudellaan, hän ajatteli tuntien häpeän punan kohoavan poskilleen.
“Sillä nyt ei ole enää väliä”, Lily sanoi pakotetun huolimattomasti. “Tärkeintä on, että me puhumme NYT toisillemme. Ja - “
Hän empi tietämättä, miten Petunia reagoisi hänen seuraaviin sanoihinsa.
“Ja minusta olisi hienoa, jos sinä tulisit minun häihini lokakuussa”, hän sanoi lopulta ja jatkoi kiireesti: “Tiedän, että sinä et pidä velhoista, etkä mistään sellaisesta, mutta ne ovat suurimmaksi osaksi kuitenkin ihan tavalliset häät, koska minä olen aina halunnut sellaiset ja James ymmärtää kyllä - “
Petunia näytti punnitsevan tarjousta mielessään. Lily tiesi, että häihin tuleminen ei olisi Petunialle helppoa. Puolet häävieraista tulisi edustamaan velhoja ja noitia ja niitä Petunia ei voinut sietää. Lily värähti kuvitellessaan, mitä hänen ystävänsä ajattelisivat Petuniasta.
“Kyllä kai minä voin tulla”, Petunia lupautui lopulta verkkaisesti. “En ole varma siitä, suostuuko Vernon, mutta - “
“Ei Vernonin tarvitse tulla, jos hän ei halua”, Lily sanoi kiireesti. Hän ei halunnut edes kuvitella, mitä tapahtuisi, jos Vernon jostakin syystä päättäisi seurata Petuniaa hänen häihinsä. Vernon saisi todennäköisesti jonkinlaisen kohtauksen Jamesin sukulaisten edessä - mutta eivät toisaalta Lilynkään ystävät katsoisi kovin hyvällä ilkeää, ylipainoista ja viiksekästä miestä, jonka kasvot olivat suurimman osan ajasta punajuurenväriset kiukusta johtuen.
Petunia näytti helpottuneelta. “Hyvä on, minä yritän tulla - milloin ne häät ovat?”
“Lokakuun kolmaskymmenesensimmäinen.”
Petunia kohotti kulmiaan. “Silloinhan sataa vettä.”
Lily hymyili huvittuneesti ja kääntyi katsahtamaan merkitsevästi ulos ikkunasta. “Ihan kuin siellä ei sataisi nytkin.”
Petunia nyrpisti nenäänsä ja näytti olevan aikeissa aloittaa taas yhden toivottomista sateenmanauksistaan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt sanomaan mitään, ennen kuin ovi lennähti rajusti auki ja järkyttyneeltä näyttävä James pöllähti sisään huoneeseen.
“James!” Lily kivahti helpottuneena siitä, että sekä hän että Petunia olivat pukeissa - Petunialla tosin oli yöpukunsa ja Lilyllä karmiva morsiusneidonpuku, mutta siitä huolimatta… James ei kuitenkaan näyttänyt piittaavan asiasta, tai ei ainakaan suonut heidän vaatteilleen silmäystäkään. Sen sijaan poika puuskahti hengästyneesti:
“Joku mies yrittää murtautua teidän taloonne.”
“Mitä?” Petunia ja Lily huudahtivat yhteen ääneen, kumpikin yhtä epäuskoisesti. Jamesin sanat kuulostivat heidän mielestään lähinnä naurettavilta. Ei kukaan voinut olla niin typerä, että olisi yrittänyt murtautua taloon keskellä päivää - varsinkaan hääjuhlien aikaan, kun talossa oli tavallista enemmän väkeä.
“Totta se on”, James hikeentyi. “Hän nyhjää teidän portaillanne ja tekee jotakin epäilyttävää teidän ovellenne.”
Lily heitti anteeksipyytävän silmäyksen Petuniaan. “Tulen ihan kohta takasin”, hän sanoi, eikä jäänyt odottamaan Petunian vastausta, vaan keräsi mekkonsa laajat, kermakakkumaiset helmat ja seurasi Jamesia ulos huoneesta omaan huoneeseensa. James säntäsi oitis ikkunaan ja suuntasi katseensa Evansien ovelle.
“Siinä se mies taas on”, James sihahti voitonriemuisesti osoittaen Evansien etuoven suuntaan. “Katso nyt, ilmiselvä rikollinen - yrittää varmaan tekeytyä virkamieheksi, kun hänellä on tuollainen typerä hattu ja kaikki - ja mitä hän oikein tekee teidän ovellenne?”
“Väistä.”
Lily tunkeutui helmojensa kanssa Jamesin viereen ikkunan eteen ja avasi varovasti ikkunan voidakseen kurkottaa siitä ulos. Roikkuessaan puolittain ikkunasta hän näki tummansiniseen univormuun pukeutuneen miehen kyyristelevän heidän ovensa ulkopuolella. Miehellä oli kädessään kookas laukku, josta hän parhaillaan otti ulos erilaisia papereita.
Lily purskahti nauruun ja sulki ikkunan. “Ei tuo ole mikään varas, James! Se on pelkkä posteljooni!”
“Eikä ollut!” James väitti vastaan. “Kyllä minä posteljoonin tuntisin, jos näkisin sellaisen!”
“Montako sinä sitten olet nähnyt?”
“Lily, kaikki vähänkin älykkäät olennot tietävät, että posteljooneja ei ole olemassakaan”, James näpäytti tavalla, joka toi väistämättä Lilyn mieleen professori McGarmiwan. “Tuo on pelkkä kurja huijari, joka yrittää puijata viattomia typeryksiä pukeutumalla satuolennoksi. Yhtä hyvin hän voisi tekeytyä joulupukiksi!”
“James, posteljooneja ON olemassa. Luulisi sinun uskovan, kun näet sellaisen!”
“En kai minä nyt tuollaisen perusteella usko, että hän on posteljooni!” James tuhahti ylimielisesti. “Sinä voit ihan hyvin huijata minua.”
“No mene kysymään, jos et usko!” Lily kivahti suivaantuneena.
“Niin minä menenkin!”
Lilyn kauhuksi James kääri päättäväisesti valkoisen kauluspaitansa hihat ylös, suoristi punakeltaista rohkelikon solmiotaan ja marssi ulos huoneesta. Lily tuijotti hetken pojan loittonevaa selkää osaamatta sanoa mitään, sitten hän säntäsi pojan perään.
“James!” hän kutsui. “James, ÄLÄ tee sitä nyt - “
Mutta James ei näyttänyt edes kuulevan, tai jos kuulikin, hän ei välittänyt. Hän puikkelehti portaat alas päästen helposti pakoon Lilyä, joka joutui sipsuttamaan hänen kannoillaan keltaisissa korkokengissään. James oli jo eteisessä, kun Lily viimein ehti portaat alakertaan asti. Lily oli aikeissa juosta pojan perään ja kiskoa pojan takaisin sisälle, mutta juuri silloin ovesta astui esiin ihminen, joka sai Lilyn oitis perääntymään taaksepäin. Marge Dursley, Vernonin sisko, jota Lily inhosi vieläpä enemmän kuin Vernonia. Hän oli tavannut Margen vain kerran, mutta tapaaminen oli jättänyt häneen syvät jäljet - oli vaikeaa unohtaa tuota ylipainoista, säkkärätukkaista naista, joka joi yhtä paljon kuin polttikin, eikä suostunut menemään minnekään ilman luonnevikaista chihuahuaansa, jonka hän oli tuttavallisesti nimennyt Kulmahampaaksi. Lily ei voinut sietää naista sen enempää kuin koiraakaan ja siksi hän perääntyikin viisaasti takaisin yläkertaan. Hän puolittain toivoi, että Jameskin ymmärtäisi varoa Margea, mutta toivo oli turha - James vain vilkutti naiselle ja koiralle hilpeästi ja saapasteli ulos posteljoonin perään välittämättä Margen pöyristyneestä tuijotuksesta. Lily voihkaisi ja palasi takaisin yläkertaan.
“Mitä siellä oikein tapahtui?” Petunia kysyi Lilyn palattua takaisin hänen huoneeseensa.
“Ei mitään erikoista, se oli pelkkä väärinkäsitys”, Lily vältteli keskittyen oikomaan pukunsa helmoja lisäkysymykset välttääkseen. Petunia katseli häntä varsin epäluuloisesti, mutta hän teeskenteli, ettei ollut tuijotusta huomannutkaan ja sanoi ohimennen, että Marge Dursley oli saapunut.
“Ihanko totta?” Petunia sanoi ilahtuneena. “Minä menen tervehtimään häntä - haluatko tulla mukaan?”
Lily pudisti päätään. “Minä tervehdin häntä jo”, hän valehteli ja istahti Petunian sängyn laidalle yrittäen parhaansa mukaan välttää pukunsa rypistämistä. Hän tosin epäili, että kukaan ei olisi huomannut mitään, vaikka puku olisi rypistynytkin - se oli jo valmiiksi niin täynnä erilaisia rimpsuja ja laskoksia, että muutama ylimääräinen ei tekisi mitään pahaa. Lily mietti, miten Ashling pärjäsi pukunsa kanssa. Hän oli aikeissa kysyä, mutta silloin Petunia oli jo lähtenyt huoneesta.
Lily jäi yksin istumaan Petunian huoneen hiljaisuuteen. Hän katseli vaitonaisena peilistä heijastuvaa kuvajaistaan - kuvaa punatukkaista, vihreäsilmäisestä tytöstä, joka oli ylihienossa puvussaan kuin Tuhkimo valeasussa. Hänellä ei kuitenkaan ollut ilkeitä siskopuolia, vain yksi oikea sisko, josta oli kovaa vauhtia tulossa hänelle taas läheinen. Eikä hän todellakaan tarvinnut enää ketään löytämään lasikenkäänsä, hänellä oli jo James. Prinssiksi poikaa ei ehkä voinut sanoa, mutta oli tämä sentään kelvollinen. Lily hymyili itsekseen, mutta hymy kuoli varsin nopeasti hänen huuliltaan, kun Petunia palasi huoneeseen.
“Lily, onko sinulla aavistustakaan siitä, miksi poikaystäväsi huutaa meidän posteljoonimme?”
Lily voihkaisi ja ponkaisi ylös sängyltä. “Minä selitän myöhemmin”, hän sanoi Petunialle. “Juuri nyt minun pitää pelastaa posteljooni.”

Kaikesta huolimatta Lily ja Petunia selvisivät jokseenkin järjestyksessä kirkkoon, eikä Lilyllä ollut enää enempää aikaa huolehtia Jamesin edesottamuksista. Hän, Petunia ja Ashling matkustivat kirkkoon valokuvaamon kautta, kun taas James oli luvannut mennä Ashlingin äidin seurana kirkkoon. Lily oli siitä helpottunut - Mary-täti oli yksi hänen lempisukulaisistaan, eikä varmastikaan alkaisi kysellä Jamesilta tyhmiä kysymyksiä. Sen lisäksi Mary tiesi sekä Lilyn että Jamesin taikavoimista, eikä ihmettelisi sitäkään, jos James tekisi jotakin outoa kirkossa. Lily taas saattoi vain toivoa, että mitään outoa ei tapahtuisi.
Raskain sydämin Lily suoristi pukunsa etumusta ja kääntyi sitten katsomaan siskoaan, joka asetteli huntua päähänsä hänen äitinsä avustuksella. Lily tiesi, että hänen siskonsa ei ollut mikään kaunein olento - oli mahdotonta nimittää jotakuta hevosennaamaista tyttöä kauniiksi, vaikka Lily olikin sitä mieltä, että Petunia antoi itse oman kolkon ilmeensä rumentaa itseään. Hymyillessään Petunia oli lähestulkoon sievä. Ja nyt, hääpäivänään, hän näytti kauniimmalta kuin milloinkaan. Valkoinen, puhvihihainen kermakakkuhirvitys sai hänet näyttämään tavallista solakammalta ja huntu verhosi niin hänen kasvonsa kuin kaulansakin. Parasta hänessä oli kuitenkin hänen onnellinen ilmeensä. Lily ei ollut ikinä nähnyt siskonsa hymyilevän sillä tavalla ja vaikka hän vihasikin Vernonia, oli hän väkisinkin onnellinen siskonsa puolesta.
“Minä tunnen itseni niin vanhaksi”, Lilyn äiti parkaisi keskeyttäen Lilyn ajatukset. “Tyttöni on menossa naimisiin!”
“Äiti, älä saa mitään kohtausta nyt”, Lily varoitti. “Tänään itketään ihan tarpeeksi ilmankin.”
Rouva Evans vilkaisi Lilyyn ja huokaisi syvään, ikään kuin olisi pettynyt Lilyn näennäiseen tunteettomuuteen - tai johonkin muuhun hänessä, hän ajatteli apeasti. Hänen äitinsä ei ollut ikinä ymmärtänyt häntä sillä tavalla kuin isä, joka sentään oli melko samanlainen kuin hän itsekin. Petunia taas oli ollut äidin tyttö. Ja oli vieläkin, Lily päätteli katsellessaan, kuinka huolellisesti äiti nyt nosteli huntua Petunian kasvoille. Siinä samassa Lilyn isä jo ilmestyikin huoneeseen.
“Kirkossa on kaikki hyvin”, isä tiedotti katsellen Petuniaa ylpeästi. “Entä täällä?”
“Lily on valmis, Ashling on valmis ja minäkin olen aivan pian valmis”, Petunia vastasi silmät kiiltelevän hunnun takana kyyneltyen. Hän näytti siltä kuin olisi halunnut heittäytyä isänsä kaulaan, mutta ei kuitenkaan tehnyt sitä - hän oli aina ollut aivan liian säntillinen niin äkkinäisiin liikkeisiin, Lily ajatteli karkottaen nopeasti sellaiset ajatukset päästään.
Rouva Evans veti syvään henkeä. “Minäkin taidan sitten lähteä takaisin kirkon puolelle”, nainen sanoi ja nojautui suutelemaan poskelle ensin Petuniaa ja sitten myös Lilyä. Hän väläytti hymyn ovensuussa seisovalle Ashlingille ja katosi sitten kirkon puolelle.
Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Lily seisoi vaiteliaana isänsä vieressä ja mietti, mitä isä mahtoi ajatella, kun hänen oli vain muutaman minuutin kuluttua tarkoitus saattaa alttarille vanhempi tyttärensä. Ja vain muutaman kuukauden kuluttua toinen, Lily lisäsi mielessään tuntien hermostuneen lepatuksen kohoavan vatsanpohjastaan. Hän yritti keksiä jotakin muuta ajateltavaa, mikä ei ollut kovin vaikeaa - Petunia seisoi hänen edessään ja puri huultaan näyttäen siltä, että yritti epätoivoisesti saada jotakin sanotuksi.
“Sano vain”, Lily kehotti suorasukaisesti.
Petunia hätkähti. “Luitko sinä minun ajatukseni tai jotakin?” hän kysyi epäluuloisesti.
Lily pudisti päätään. “En minä osaa sellaista. Eikä minulla ole edes - no, tiedäthän, SITÄ mukana”, hän kertoi haluamatta käyttää sanaa ‘taikasauva’, joka tuntui saavan poikkeuksetta Petunian pois tolaltaan.
Petunia huokaisi huojentuneesti. “Lily, lupaatko sinä, että tänään ei tapahdu mitään - mitään epänormaalia?” hän pyysi sitten. Lily hymyili itsekseen - Petunia saattoi muuttua kuinka paljon tahansa, mutta hän ei koskaan luopuisi epäluuloistaan taikuutta kohtaan.
“Minä lupaan. Tänään ei nähdä yhtään ylimääräistä partaa”, hän vannoi käsi sydämellä - ja toivoi, että James olisi mukana hänen valassaan.
Petunian suupielet kiristyivät, kun Lily mainitsi sanan parta. “Teillä noidilla on kiero huumorintaju”, tyttö tuhahti halveksuvasti. Lily ei antanut huomautuksen häiritä itseään, hymyili vain säteilevästi ja nyökkäsi.
“Olen täysin samaa mieltä”, hän vastasi ajatellen Jamesia, Siriusta ja Ariannaa - ketään kolmikosta kun ei voinut väittää kovin tervejärkiseksi. Hän pakottautui ajattelemaan jotakin muuta kuin ystäviään, kun kirkon kellot alkoivat äkkiä soida hääseremonian aloittamisen merkiksi.
Petunia suoristi hermostuneena huntuaan ja poimi monimutkaisen kukkakimppunsa viereiseltä tuolilta. Hän vilkaisi isäänsä vetäen syvää henkeä.
“Tästä se alkaa.”
“Niin, niin”, isä myönteli hilpeästi. “Hyvästi, Petunia Evans. Lily, Ashling - liikettä niveliin - “ mies lisäsi, kun kirkossa alettiin soittaa häämusiikkia.
Lily muljautti silmiään lähtiessään Ashlingin kanssa ovelle. “Yritä itse laittaa liikettä niveliin näillä korkokengillä.”

Hääseremonia oli ohitse nopeammin kuin Lily oli odottanut ja silti se oli monin paikoin ehtinyt tuntua tuskastuttavan pitkältä. Lily oli istunut eturivissä Ashlingin ja vanhempiensa luona ja yrittänyt parhaansa mukaan tuntea iloa siskonsa puolesta, vaikka se olikin vaikeaa - joka kerta, kun hän katsoi Vernonia ja miehen pakonomaisen jäykkää selkää hän ajatteli, että Petunia oli ehkä tehnyt väärän valinnan. Vernonista ei ollut pyyhkäisemään jalkoja Petunian alta, tai puhumaan Petuniaa pyörryksiin. Lily tiesi liiankin hyvin, että Prinssi Uljaita ei ollut olemassakaan (tai heidät oli vaihtoehtoisesti metsästetty sukupuuttoon) mutta siitä huolimatta hänestä tuntui, että Petunia tyytyi liian vähään - jos Vernonia saattoi missään mielessä sanoa ‘vähäksi’.
Seremonian jälkeen Lily ja Ashling jäivät seisoskelemaan kirkon ovensuuhun lähelle Vernonia ja Petuniaa, jotka ottivat onnellisina vastaan onnitteluja kirkon portailla. Lilyllä itsellään ei ollut mikään kiire onnittelemaan sisartaan, sillä hän oli kuiskannut onnentoivotuksensa siskonsa korvaan jo ennen kuin oli edes lähtenyt kirkosta. Hiljaisena hän katseli, kuinka Petunia halasi parhaillaan Vernonin Marge-sisarta näyttäen siltä, että yritti parhaansa mukaan olla litistämättä naisen chihuahuaa. Lilyä hymyilytti.
“Sinä näytit hyvältä siellä kirkossa”, Jamesin ääni sanoi yllättäen Lilyn korvan juuresta. Lily pyörähti ympäri korkeilla koroillaan niin nopeasti, että horjahti ja lensi saman tien Jamesin syliin.
“Kiitos”, hän sanoi yrittäen tukea itseään taas jaloilleen. “Vaikka se onkin päivänselvää, että sinä valehtelet. Kukaan ei voi näyttää hyvältä tällaisessa mekossa.”
Nenäänsä nyrpistäen Lily katseli aivan liian kuumaa, aivan liian röyhelöistä pukuaan, joka sai hänet tuntemaan itsensä ylipuetuksi kerjäläistytöksi, joka kaiken lisäksi uhkasi sulaa kirkon kuumuudessa. Sade ulkona oli lakannut, mutta maisema näytti silti lohduttoman harmaalta. Tiet olivat suorastaan hautautuneet veden alle.
“On tämäkin hääpäivä”, Lily mutisi itsekseen nojatessaan vasten Jamesia. “Mekkoni imee vettä kuin pesusieni. Olen litimärkä, ennen kuin ehdimme autolle asti.”
James hymyili ja kohotti toisessa kädessään olevaa kassia omahyväisesti. “Olin viisas ja otin sään huomioon”, poika ilmoitti välittämättä siitä, että Ashling katseli heitä uteliaasti. “Ja toin sinulle toisen mekon. Ajattelin, että haluaisit ehkä eroon tuosta - tuosta luomuksesta.”
Lily tarkasteli Jamesin laukkua varauksellisesti. “Millainen mekko tuossa on?” hän halusi tietää. “Koska jos siinä on ylipitkä halkio tai läpinäkyvä yläosa - “
“Ei tietenkään ole, millaisena poikaystävänä sinä minua oikein pidät?” James närkästyi.
“Sellaisena, joka on kasvanut Sirius Blackin kanssa”, Lily vastasi nojautuen suutelemaan Jamesin poskelle. “Ja yritithän sinä varastaa posteljoonilta laukunkin, joten - “
“Minä halusin vain tarkastaa, onko hän aito posteljooni!”
Lily pyöritti silmiään, käski Jamesin pitää suunsa kiinni ja pysyä aloillaan ja katosi sitten takaisin kirkon pukeutumistiloihin. Hän riisui salamannopeasti epämukavan, jäykän mekkonsa ja veti Jamesin kassista esille kauniin mustavalkoisen silkkipuvun, jonka helma levisi laajana hänen jalkoihinsa. Lily hymyili tyytyväisenä ja veti mekon helpottuneena ylleen välittämättä siitä, että hänen kenkänsä eivät todellakaan sopineet yhteen puvun kanssa. James kuitenkin pani hänen kenkäongelmansa merkille, kun hän palasi takaisin tämän ja Ashlingin luokse.
“Sinä taidat tarvita vähän apua”, poika totesi ja tarttui Lilyä käsivarresta johdattaen hänet kirkon autiolle sivukäytävälle. Hän veti taikasauvansa esille ja osoitti sillä Lilyn kengänkärkiä.
“Mustavalkoonnu”, hän sihahti käskevästi ja seuraavassa hetkessä Lilyn kenkien kananpojankeltainen väri oli muuttunut kiiltävän mustaksi. Lily hymyili Jamesille ja suuteli poikaa nopeasti.
“Kiitos.”
“Eipä kestä. Nythän minä voin olla sinun ikioma haltijatarpummisi”, James sanoi itsetyytyväisesti.
“Ehkä sinun kannattaisi lukea satusi vähän tarkemmin”, Lily ehdotti.
James avasi jo suunsa, mutta juuri sillä hetkellä Lilyn serkku Ashling pelmahti paikalle tukalassa mekossaan. James tunki taikasauvansa kiireesti piiloon kengänvarteensa.
“Teidän kannattaisi tulla nyt”, Ashling huikkasi. “Ne alkavat heittää riisiä!”
“Riisiä?” James toisti otsaansa rypistäen, kun Lily kietaisi käsivartensa hänen vyötärölleen ja lähti taluttamaan häntä päättäväisesti mukanaan kirkon sateenraikastamalle pihalle. Hän pujotteli kiireesti väkijoukon lävitse kohti avointa paikkaa juuri kun Petunia ja Vernon lähtivät laskeutumaan kirkon portaita alas.
Lily veti kaksi pientä riisipussia käsilaukustaan ja ojensi toisen Jamesille. “Se on jästien tapa”, hän selitti matalalla äänellä pojalle. “Hääparin ylle heitetään riisiä.”
“Jästeillä on sitten väkivaltainen käsite romantiikasta”, James mutisi katsellen kiinnostuneesti riisipussia. Poika repi pussin auki ja kouraisi riisiä käteensä, kun Petunia ja Vernon lähestyivät riisisateessa paikkaa, jossa he seisoivat. James otti vieressään seisovista ihmisistä mallia ja alkoi nakella kaikin voimin Petunian ja Vernonin ylle riisiä. Hän näki Petunian värähtävän, kun riisit osuivat kipeästi tytön poskiin.
“Ei sinun ole tarkoitus yrittää vahingoittaa heitä”, Lily opasti suhahtaen. “Se on kaunis tapa, ei murhakeino.”
James virnisti anteeksipyytävästi ja jatkoi riisin heittelyä hieman varovaisemmin. “Minulla oli tapana heitellä kaatoa, tiedäthän”, hän vastasi.

Vain hetkeä myöhemmin Lily istui autossa ja ajoi liukkaita katuja pitkin Petunian ja Vernonin kolisevan auton jäljessä kohti häävastaanottoa. Hänen vieressään istui James, joka oli enemmän kuin kiinnostunut kaikista auton sisällä olevista näppäimistä, eikä jaksanut pitää näppejään erossa niistä hetkeäkään. Lily katseli huvittuneena, kuinka James veivasi auton ikkunan auki lumoutunut hymy huulillaan. Lilyn huvittuneisuus kuitenkin katosi, kun James työnsi päänsä ulos ikkunasta ja alkoi vilkutella jäljessä ajaville autoille.
“James”, Lily sanoi varoittavaan sävyyn. “Ole kunnolla!”
“Mitä minä nyt muka olen tehnyt?” James ihmetteli, mutta ruuvasi joka tapauksessa ikkunan taas kiinni ja lysähti istumaan murjottava ilme kasvoillaan.
“Ikkunaa ei ole tarkoitettu ilveilyyn.”
“No, miksi ihmeessä sen sitten saa auki?” James kysyi järkevästi.
Lily ei vaivautunut vastaamaan niin typerään kysymykseen - hän tiesi, että ei olisi kuitenkaan onnistunut keksimään vastausta, jonka Jamesin kaltainen poika olisi niellyt kyselemättä. Vähitellen hän alkoi ajatella, että Jamesin tuominen häihin oli ollut suuri virhe. Poika ei osannut olla ihmettelemättä tai kyseenalaistamatta yhtään mitään, mitä jästit tekevät. Omalla tavallaan oli ollut kuitenkin pakollista näyttää etukäteen jästien hääkäyttäytymistä, Lily totesi mielessään - heidän omiinkin häihinsä oli tulossa paljon jästejä, eikä silloin käynyt päinsä, että sulhanen käytti kaiken aikansa tutkimalla auton ovenavausmekanismia. Lily huokaisi ja keskittyi ajamiseen. Tiet olivat yli viikon kestäneen rankkasateen jäljiltä enemmän kuin liukkaita ja auto liukui monta kertaa uhkaavasti sivuun mutkissa. Lilyllä oli täysi työ auton pitämisessä tiellä.
“Minä en ikinä opi ymmärtämään jästejä”, James totesi jonkin aikaa kestäneen hiljaisuuden jälkeen.
Lily katsahti poikaan pieni hymy huulillaan. “Ehkä sinun olisi pitänyt kuunnella hieman tarkemmin jästitiedon tunnilla ”, hän ehdotti.
James huokaisi dramaattisesti. “Lily, kiltti, minä aloitin koko aineen vain tehdäkseni sinuun vaikutuksen!”
“Et kai?” Lily kurtisti kulmiaan.
“No, oli siinä muutakin takana - halusin oppia ymmärtämään sinun käyttäytymistäsi”, James myönsi hieman nolosti. “Mutta ei siitä ollut kovin paljon apua. Olisi kai pitänyt ottaa sen sijaan tyttötiedon kurssi. Ikävää vain, että kukaan ei ole tarjoutunut järjestämään sellaista.”
“Olisit kysynyt matami Pomfreylta”, Lily virnisti hidastaessaan autoa, kun he lähestyivät mutkaa. “Hän olisi varmasti pitänyt sinulle mukavan pikku luennon tyttöjen anatomiasta.”
James tuhahti alentuvasti. “Minä osasin tyttöjen anatomian vaikka ulkoa. Sielua minä vain en ikinä oppinut ymmärtämään.”
Lily päätteli, että oli parempi olla sanomatta mitään ja hiljaisuus laskeutui taas heidän välilleen. Lily mietti, mitä edessä olevassa autossa istuva Petunia mahtoi sillä hetkellä ajatella. James taas pohti, mitä hänen ystävänsä parhaillaan tekivät.

“Minä sain mestarillisen ajatuksen”, Arianna ilmoitti pyyhältäessään äkkiarvaamatta Kelmien olohuoneeseen, missä Sirius ja Remus istuivat kaikessa rauhassa lukemassa lehtiä - Remus Päivän Profeettaa ja Sirius Valois-nimistä taikamaailman keksinnöistä kertovaa lehteä. Ariannan äänen kuullessaan kumpikin hätkähti ja kääntyi hämmentyneenä katsomaan ovelle.
Remus tervehti tyttöä hämmästyneenä. “En tiennyt, että sinä olet tulossa.”
“Se johtuu siitä, että teillä ei ole puhelinta”, Arianna tokaisi. “Muuten olisin voinut soittaa.”
“Anturajalan kaltaiset luupäät eivät hallitse niin monimutkaisten teknisten välineiden käyttöä”, Remus vastasi huvittuneesti hymyillen ja väisti, kun Sirius yritti läimäyttää häntä keksintölehdellään. Sitten Remus palasi kaikessa rauhassa Päivän Profeettansa pariin.
Arianna jäi seisomaan äimistyneenä Kelmien olohuoneen ovensuuhun. Remus ja Sirius eivät vaivautuneet kiinnittämään häneen minkäänlaista huomiota, ei, vaikka hän oli juuri ilmoittanut keksineensä loistavan idean - tai ellei ainakin loistavan, niin kohtalaisen viihdyttävän nyt ainakin. Arianna oli tullut siihen tulokseen, että Kelmit olivat ajatelleet viime aikoina aivan liikaa vakavia asioita. Hän halusi pitää välillä hauskaa. Remuksen ja Siriuksen irrottaminen sanomalehdistä voisi kuitenkin osoittautua jo vaikeammaksi tehtäväksi, Arianna päätteli mutristaen huuliaan.
“Vieläkö te muistatte minun olemassaoloni, vai pitääkö minun polttaa teidän lehtenne?” Arianna tiedusteli vaarallisen tyynellä äänellä. Sirius, joka oli jo oppinut varomaan tuota nimenomaista äänensävyä laski tuota pikaa oman lehtensä lattialle ja vääntäytyi ylös lattialta kävellen Ariannan luokse. Hän kumarsi tytölle tyylikkäästi ja suuteli sitten tytön kämmenselkää.
“Nöyrimmät anteeksipyyntöni, lady Bell. Voinko mitenkään hyvittää tökeryyttäni?” hän kysyi siirappisesti.
“Tarvitset vielä rutkasti harjoitusta”, Arianna haukahti nykäistessään kätensä irti Siriuksen otteesta. “Ihmettelen, miten olet ikinä saanut ainuttakaan tyttöä kiinnostumaan itsestäsi, kun et osaa lausua edes peruskohteliaisuuksia kuulostamatta gigololta.”
“Minä lainaan Kuutamon repliikkejä”, Sirius sanoi silmää iskien. “Hän on meistä se runopoika - hän osaa luvata tytölle vaikka kuun taivaalta ja - mikä parempaa - luikerrella sitten sujuvasti eroon siitä lupauksesta.”
Arianna vastasi pojan hymyyn ja painoi lyhyen suudelman pojan huulille. “Käytitkö sinä minuunkin Remuksen iskurepliikkejä?”
“Jaa-a… en muista, millä nimenomaisella repliikillä sain sinut lankeamaan, joten - “
“Minä muistan”, Remus tokaisi äänellä, joka kieli, että hän ei olisi todellakaan halunnut muistaa. “Ja sen voin sanoa, että sitä hän ei ollut lainannut minulta.”
“Sen uskon. On vaikeaa kuvitella sinua ehdottelemassa epäkohteliaisuuksia Cinnamonille.”
Remus hymähti. “Mikä se sinun asiasi oikein oli, Ria?”
Arianna ryhdistäytyi oitis. Leveä, määrätietoinen hymy levisi tytön huulille ja tyttö suoristi selkäänsä yrittäen epätoivoisesti näyttää hieman pidemmältä ja arvovaltaiselta itseään rutkasti mittavamman Siriuksen vieressä.
“Minun suunnitelmani on - “ hän piti dramaattisen tauon ja sanoi sitten siniset silmät häijysti kiiluen: “Että me menemme kuokkimaan Lilyn siskon häihin.”
“Mitä?” Remus älähti voimattomasti ja Päivän Profeetta sinkoutui oikopäätä lattialle hänen kädestään. “Tuon on pakko olla vitsi.”
“Miksi se olisi?”
“Tuota - koska meitä ei ole kutsuttu?”
“Tiedän”, Arianna kivahti närkästyneesti. “Siksi minä käytinkin sanaa ‘kuokkia’, ei ‘osallistua’. Sitä paitsi se oli anteeksiantamatonta, että minulle ei lähetetty kutsua - loppujen lopuksi minä ja Petunia olemme aina olleet erittäin läheisiä keskenämme - “
Sirius yskähti. “Älä naurata.”
“Olemme, olemme”, Arianna vakuutti. “Me olimme niin tuttavallisia, että hän uskalsi huutaa minulle kurkku suorana tuntematta edes huonoa omaatuntoa asiasta. Ja minä taas olin niin ystävällinen, että koristelin hänen vaatteensa uuteen uskoon - “
“Käännettynä: hän vihaa sinua?” Remus päätteli.
(JATKUU SEURAAVASSA VIESTISSÄ - TAAS!)

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #13 : Maaliskuu 01, 2007, 17:54:21 »
“No - se voi olla ehkä vähän väärä sana - “
“Sinä olet seonnut”, Sirius voihkaisi. “Miksi ihmeessä me menisimme Lilyn siskon häihin? Me emme ole edes tavanneet häntä!”
“Minä ja Cinnamon olemme. Ja minun mielestäni me olemme ansainneet hieman ylimääräistä hauskanpitoa”, Arianna ilmoitti määrätietoisesti. “Siellä on ilmaista musiikkia, ruokaa ja juotavaa. Meidän täytyy vain käyttäytyä mahdollisimman jästillisesti, eikä kukaan huomaa mitään. Hienoa, vai mitä?”
“Minä en ymmärrä, mitä hienoa tuossa on…”
“Älä nyt, Sirius, etkö sinä muka halua ilmaista alkoholia?”
“Lilyn sisko raivostuu”, Remus muistutti.
“Joten? Hän on pelkkä haahka.”
“LILY raivostuu”, Sirius lisäsi kauhistuneesti.
“James saa hänet kyllä rauhoittumaan.”
“James ei ehkä halua meitä sinne…”
“Ja milloin te olette muka Jamesia kuunnelleet?”
Sirius voihkaisi ja kääntyi katsomaan Remusta. “Me käymme tuhoon tuomittua taistelua, vai mitä sanot, ystäväiseni?”
“Minä sanon, että sinä kuulostat aivan ritari Cadoganilta”, Remus tuumasi. “Se on sinun tyttöystäväsi, eli sinä saat myös hoitaa ongelmasi.”
“Mutta Cinnamon on lähdössä mukaan ja hän on SINUN tyttöystäväsi.”
“Joten? Hän ei ole täällä nyt?”
Sirius huokaisi syvään ja käänsi katseensa takaisin Ariannaan aikomuksenaan pyytää tyttöä harkitsemaan vielä, mutta sitten hän näki Ariannan seisovan edessään pää pystyssä ja kädet päättäväisesti tummanpunaisen vakosamettihameen lanteilla ja tajusi, että vastusteleminen olisi aivan turhaa. Hänen huuliltaan purkautui vielä äskeistäkin syvempi huokaus.
“Sinä olet hullu, tiesitkö?” hän kysyi alistuneesti.
Arianna hymyili voitonriemuisesti ja kietoi käsivartensa Siriuksen kaulaan. “Hulluilla on halvat huvit, idiooteilla ilmaiset”, tyttö lausui lainaten Lilyn äidin usein käyttämää sanontaa, joka monien kesälomavierailujen aikana oli iskostunut pysyvästi hänen päähänsä.
“Kumpi sinä olet?” Sirius kysyi kiinnostuneesti. “Halpa vai ilmainen?”
Arianna läimäytti poikaa olkapäähän ja astahti kauemmas Siriuksen sylistä. Hän katseli poikaa silmät pahankurisesti kiiltäen.
“Mietipä sitä”, tyttö kehotti ja iski Siriukselle silmää. “Menkää etsimään itsellenne jotakin sopivaa päällepantavaa. Tulen vartin päästä Cinnamonin kanssa takaisin ja teidän on parasta olla valmiina silloin.”
Sen sanottuaan Arianna nyökkäsi vielä nopeasti Siriukselle ja Remukselle, sulki silmänsä ja ilmiintyi tiehensä.

Lily ja James jonottivat parhaillaan ruokaa yhdessä Ashlingin ja tämän vanhempien kanssa, kun Lily äkkiä tunsi Ashlingin nykäisevän itseään mustavalkoisen puvun selkämyksestä. Melkein pudottaen lautasensa Lily pyörähti ympäri jonossa vain kohdatakseen Ashlingin ihmettelevät, hailakanvihreät silmät ja puolittain avoimen suun. Ashling näytti perin pohjin yllättyneeltä.
“Mikä nyt on ongelmana?” Lily kysyi matalalla äänellä napaten samalla kermalla kuorrutetun leivoksen lautaselleen.
“Ei oikeastaan mikään”, Ashling myönsi ja Lily huokaisi salaa helpotuksesta - hän oli pelännyt, että Ashling oli huomannut jonkun ongelman. Niin monimutkaiset kuin hänen ja Petunian välit olivatkin, ei hän oikeastaan halunnut siskojensa häiden menevän pilalle. Ei nyt, kun Petunia voisi alkaa syyttää kaikesta häntä ja heidän orastava sisaruutensa kuolisi siinä samassa.
“Minä vain mietin”, Ashling jatkoi korottaen ääntään. “Tunnemmeko me nuo ihmiset tuolla ovella? Koska he eivät oikeastaan näytä Petunian tai Vernonin ystäviltä - “
Lily käännähti katsomaan juhlasalin ovelle. Hänen silmänsä laajenivat, kun hän näki ovensuussa seisovan nelikon - kaksi tyttöä ja puolittain heidän takanaan seisovat pojat, jotka virnistelivät parhaillaan pahankurisesti. Toisella tytöistä oli tumma tukka ja leveähelmainen, polveen asti ulottuva mekko, kun taas toinen oli pukeutunut tummansiniseen ja sitonut vaaleat hiukset korkealle nutturalle. Lily ymmärsi hyvin, mitä Ashling oli tarkoittanut sanoessaan, että tulijat eivät vaikuttaneet Petunian ja Vernonin ystäviltä; heillä oli aivan liian leveät hymyt ja heidän silmänsä pilkehtivät tavalla, joka kieli, että heidän huumorintajunsa ei sopinut lainkaan yhteen Petunian ja Vernonin kuivan vitsikirjahuumorin kanssa. Lily voihkaisi ja nykäisi Jamesia käsivarresta.
“Hei, varo vähän, minä melkein pudotin minun - “
“Suu kiinni nyt”, Lily sihahti varoittavasti. Hän kääntyi väläyttämään nopean hymyn Ashlingille. “Minä selvitän tilanteen, nähdään sitten pöydässä.”
Ashling ehti hädin tuskin nyökätä, ennen kuin Lily oli jo kadonnut ruokajonosta vastusteleva ja hämmentynyt James kannoillaan. Nähdessään, minne Lily häntä johdatti James kuitenkin ymmärsi äkkiä, minne heillä oli kiire.
“Mitä he täällä tekevät?” James kysyi äimistyneenä.
“Sitä minäkin tässä ihmettelen”, Lily mumisi. “Et kai sinä kutsunut heitä?”
“Mitä? Minä? En!” James huudahti. “Miksi sinä sellaista kuvittelet?”
“No, minä en heitä kutsunut ja tiedän varmasti, että PETUNIA ei kutsuisi heitä, joten - “
“Joten syytät vain viatonta poikaystävääsi kaikesta?”
Lily nauroi. “James, sinä et ollut viaton edes syntyessäsi!”
Hän vaikeni, kun he tunkeutuivat ruokajonossa seisovien ihmisten joukon lävitse päästäkseen juhlasalin ovelle. Hiljaa mielessään Lily oli kiitollinen siitä, että kokonainen pitkä, kiemurteleva, parhaimpiinsa pukeutuneiden ihmisten jono erotti tulijat Petuniasta ja Vernonista, joilla ei ollut aavistustakaan tilanteen saamasta käänteestä.
“Hei, Lily!” Arianna tervehti pirteästi päästyään kuuloetäisyydelle Lilyn kanssa. “Hienot juhlat. Ehkä vähän oudot, mutta - “
“Mitä te oikein täällä teette?” Lily keskeytti muitta mutkitta. “Ei kai teitä ole kutsuttu?”
“Ei. Melkoisen iso virhe, jos saan sanoa - “
“Anna olla, Ria! Et kai sinä kuvittele, että Petunia ilahtuu nähdessään sinut?”
Ariannan suupieliä nyki. “Ei kai se ole tässä tarkoituskaan?”
“Arianna, nämä ovat Petunian häät!”
“Niin, ja hän on tunteeton hevoskotka”, Arianna vastasi tyynesti. Lily kiirehti läimäyttämään kätensä tytön suun tukkeeksi, kun ohikulkeva, ilmiselvästi Vernonin sukuun kuuluva vanha nainen kääntyi katsomaan heitä turhan pitkään.
“Jos sinä halusit tukkia hänen suunsa, olisit voinut pyytää minut apuun”, Sirius ilmoitti pahastuneesti.
Lily mulkaisi poikaa. “Voit säästää yhden miehen nuoleskelunäytöksesi jonnekin muualle.”
“Ohhoh! Kukkanen on kasvattanut hampaat!”
“Minä en ole mikään lihansyöjäkasvi”, Lily tiuskaisi tuskastuneena. “Teidän ei kuulu täällä, ettekö te tajua?”
“En, minä EN tajua”, Arianna myönsi. “Minä en tajua, miksi sinä äkkiä haluat Petunialle kivat, mukavat häät, kun et ole aiemminkaan halunnut.
Lily vilkaisi Jamesia apua anoen, mutta James ei joko huomannut hänen katsettaan, tai ei halunnut huomata. Lily arveli jälkimmäistä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt jäädä pohtimaan Jamesin edesottamuksia; hänen täytyi saada tilanne selvitettyä, ennen kuin Petunia huomaisi kutsumattomien vieraiden läsnäolon ja alkaisi syyttää Lilyä siitä.
“Se, mitä minun ja Petunian välillä on sattunut, on pitkä juttu, enkä minä ehdi selittää sitä nyt”, Lily sanoi nopeasti. “Mutta suoraan sanottuna minulla ei ole nyt varaa pilata näitä häitä, tai viikon kohteliaisuus on mennyt hukkaan. Petunia ei halua kutsumattomia vieraita häihinsä.”
“Näetkö, Ria, minähän sanoin, että tässä käy näin!” Cinnamon puuskahti turhautuneena.
Arianna vilkaisi tyttöä ylimielisesti. “Siinä käy niin vain jos me annamme niin käydä. Lily, saammeko me jäädä, jos Petunia antaa meille luvan?”
Lily nauroi. “Ottaen huomioon kaiken sen, mitä sinä olet hänelle tehnyt, pitäisin sitä mahdottomuutena, mutta jos hän suostuu niin siitä vaan.”
Arianna nyökkäsi itsevarmasti ja tarttui sitten Cinnamonin vieressä seisovaa Remusta käsivarresta. Hän pujotti kätensä pojan käsipuoleen antamatta pojalle mahdollisuutta vastustella ja lähti luovimaan määrätietoisesti tietään väkijoukon lävitse päästääkseen Petunian ja Vernonin pöytään.
Lily voihkaisi. “Tässä käy vielä huonosti”, hän povasi ja oli aikeissa syöksyä Ariannan ja Remuksen perään, mutta James pysäytti hänet.
“Annetaan hänen kokeilla. Ei hän voi kovin suurta vahinkoa tehdä.”
Cinnamon kohotti kulmiaan. “Oletko unohtanut, että puhumme nyt Arianna Bellistä?”
“En. Mutta hänellä on mukanaan Remus AKA kilttipoika numero yksi. Hän ei anna Ariannan murskata morsiamen varpaita”, James sanoi luottavaisesti.
James näytti olleen oikeassa, Lily totesi suureksi ihmetyksekseen seisoessaan varpaillaan nähdäkseen paremmin hääparin pöydän tapahtumat. Arianna seisoi Petunian edessä kaunis hymy huulillaan ja huitoi kiivaasti käsillään samalla kun selitti sulavasti jotakin Petunialle ja Vernonille, jotka kumpikin näyttivät lähinnä puulla päähän lyödyiltä. Se taisikin koitua Ariannan ja Remuksen onneksi, sillä Ariannan päätettyä pitkän ja monimutkaiselta näyttävän selityksensä oli Petunia niin typertynyt, että hän ei osannut muuta kuin nyökätä. Riemastunut Arianna puhkesi entistäkin aurinkoisempaan hymyyn ja suuteli Petuniaa ensin toiselle poskelle ja sitten toiselle. Pienen hetken ajan hän näytti siltä, että olisi voinut suudella Vernoniakin, mutta sitten hän näytti tulevan järkiinsä ja tarttui Remusta taas käsivarresta kävellen arvokkaasti pois hopeakenkien korkojen helisevän kopinan saattelevana.
“Mitä minä sanoin”, oli ensimmäinen asia, jonka Arianna Lilylle sanoi ehdittyään takaisin heidän luokseen.
“Miten sinä onnistuit?” Lily ähkäisi.
Remus hymyili. “Hän selitti Petunialle olevansa vastuussa sinun häidesi suunnittelusta ja sanoi sinun kehuneen Petunian hääsuunnitelmia maasta taivaaseen, minkä vuoksi Ariannan oli suorastaan pakko tulla paikalle ja katsoa, voisiko hän oppia jotakin. Petunia oli sen jälkeen sulaa vahaa hänen käsissään.”
“Kunhan vain ei kirjaimellisesti”, Lily hymähti. “Tuliko selväksi? Tänä iltana ei taikasauvoja, eikä mitään muitakaan omituisuuksia. Käyttäydytte kuten jästit.”
“Älä huoli, Lily”, Cinnamon lupasi tarttuessaan taas Remusta kädestä. “Me emme aiheuta mitään vaikeuksia. Me vain pidämme hauskaa.”

Noin tunnin kuluttua Cinnamon oli jo tullut siihen tulokseen, että hauskanpito oli väärä verbi häitä kuvaamaan. Mitä pidemmälle minuutit venyivät, sitä enemmän hänestä alkoi tuntua siltä, että hän oli tullut kokonaan väärään paikkaan. Arianna ja Sirius olivat jo kauan aikaa sitten kadonneet hänen viereltään tanssilattialle, eikä hänellä ollut myöskään poikaystäväänsä seuranaan. Lilyn serkku Ashling oli kuin liimautunut Remuksen kannoille ja halusi vähän väliä tanssia pojan kanssa, eikä hyväsydäminen ja aina yhtä ylitsevuotavan ystävällinen Remus osannut kieltäytyä. Cinnamon katseli avuttomana sivusta, kuinka hänen poikaystävänsä tanssi valssia hänen parhaan ystävänsä serkun kanssa, kun taas hän itse oli viettänyt koko illan yksin lukuun ottamatta sitä kertaa, jolloin hän oli tanssinut Lilyn isän kanssa. Nyt herra Evans oli siirtynyt tanssimaan Lilyä ja jopa heillä näytti olevan paljon hauskempaa kuin Cinnamonilla. Cinnamon risti kyllästyneenä käsivartensa rinnalleen ja yritti parhaansa mukaan näyttää siltä, että hänellä oli aivan niin hauskaa kuin häissä kuuluikin olla. Siitä huolimatta hänen esityksensä ei onnistunut kovin hyvin ainakaan päätellen siitä, mitä herra Evans parhaillaan sanoi Lilylle.
“Ystäväsi ei näytä nauttivan olostaan”, mies totesi Lilyn korvaan hiljaisena kantautuvan valssin yli. Lily katsahti Cinnamonin suuntaan ja väläytti tytölle myötätuntoisen hymyn nähdessään tämän seisoskelevan hiljaisena tanssilattian laitamilla.
“Cinnamon on vain vähän ujo”, Lily sanoi isälleen haluamatta isänsä kuvittelevan, että häissä oli mennyt jotakin pieleen. “Hän ei oikein osaa olla isossa joukossa.”
“Entä onko sinulla ollut hauskaa?” Christopher Evans tiedusteli.
Lily nyökkäsi hymyillen. “Hauskempaa kuin kuvittelin, että minulla olisi”, hän lisäsi muistellen viikontakaista päivää, jolloin hän olisi tehnyt melkein mitä tahansa voidakseen olla palaamatta takaisin kotiin. Nyt hän oli yksinomaan iloinen siitä, että oli tullut. Teki hyvää viettää viikko tavallisessa maailmassa vailla huolia Voldemortista tai omasta, vielä usvan peitossa olevasta tulevaisuudesta. Lisäksi hän oli lopultakin onnistunut korjaamaan asiansa Petunian kanssa - jo yksinomaan sen vuoksi oli kannattanut tulla.
Isä näytti aavistavan, mitä hän ajatteli, sillä mies hymyili hänelle leveästi ja sanoi olevansa ylpeä hänestä.
“Miten niin?”
“Uskalsit lopultakin selvittää asiasi sisaresi kanssa. Äitisi on toivonut sitä jo kauan.”
“Etkö sinä sitten?” Lily kiusoitteli.
Isä vain hymyili. “Me miehet emme myönnä sellaisia asioita.”
“Niinpä tietysti.”
He jatkoivat tanssimista syvän hiljaisuuden vallitessa. Lily nojasi päätään isänsä olkapäähän ja mietti, miten onnekas hän oli, kun hänellä oli niin hyvä perhe - totta kyllä, he olivat joskus hankalia (varsinkin hänen äitinsä), mutta siitä huolimatta he olivat paremmat vanhemmat kuin monella muulla. Kuin esimerkiksi Siriuksella, jonka veljen häät olivat olleet Siriuksen katastrofi, Lily jatkoi mielessään. Nyt Sirius kuitenkin nauroi ja nautti itseensä kohdistuvasta huomiosta niin täydellisesti kuin Kelmin saattoi olettaakin nauttivan.
“Lily, voinko minä puhua kanssasi hetken?”
Lily keskeytti tanssin ja kääntyi nyökkäämään äidilleen, joka seisoi hänen takanaan puristaen käsissään tiukasti punaisen käsilaukkunsa nahkaista hihnaa. Lily niiasi ensin arvokkaasti isälleen ja seurasi sitten äitiään ulos juhlasalista ja hiljaiseen, tihkusateen täyttämään iltapäivään. Tanssimusiikki kantautui ulos vain vaimeana. Lily keskittyi hengittämään syvään; juhlasalin kuumuus ja meteli olivat saaneet hänen päänsä särkemään.
“Sinulla on kaunis puku”, hänen äitinsä sanoi yllättäen. “Mistä sinä sen sait?”
“James toi sen minulle.”
Rouva Evans nyökkäsi ja nielaisi. Ja sitten uudelleen. Äkkiä hän näytti hyvin hermostuneelta.
“Äiti, onko kaikki hyvin?”
“Lily, minä - minulla on sinulle asiaa. Se koskee Jamesia.”
Lily tunsi siirtyvänsä välittömästi puolustuskannalle. “Sinun on turha sanoa minulle, että et pidä Jamesista tai et halua minun menevän hänen kanssaan naimisiin”, hän töksäytti ennen kuin hänen äitinsä ehti puhumaan enempää. “Sinä et ehkä ole vielä huomannut sitä, mutta James on oikeasti hyvä ja kiltti ihminen. Hän saattoi olla ääliö viisitoistavuotiaana, mutta tuskin sinäkään olet enää samanlainen kuin lapsena?” Lily katseli äitiään tiukasti valmiina jatkamaan puolustuspuhettaan, mutta hänen äitinsä kohotti kätensä ylös rauhan merkiksi.
“Et antanut minun puhua. Halusin sanoa sinulle, että olen pahoillani. Olen pahoillani siitä, että en ole ehkä osannut suhtautua Jamesiin oikealla tavalla. Olen ehkä pahoittanut mielesi. Sinun täytyy vain antaa minulle aikaa hyväksyä asiat.”
“Hyväksyä James, tarkoitat varmaan?” Lily oikaisi purevasti.
“Ja muutkin asiat. Luulitko, että on helppoa päästää sinut vuosiksi sisäoppilaitokseen? Olen menettänyt paljon elämästäsi, Lily. Ja sitten sinä vain tulet kotiin ja ilmoitat olevasi menossa naimisiin sellaisen pojan kanssa, jonka me olemme ehtineet tavata vain muutaman kerran. Ei se ole helppoa.”
“Ai”, oli kaikki, mitä Lily onnistui sanomaan. Hän tunsi itsensä typeräksi. Hän oli tapansa mukaan jättänyt ajattelematta toisten ajatuksia ja tunteita, niin outoa kuin se olikin - kaikki kutsuivat häntä ymmärtäväiseksi ja ihmeellisen välittäväksi tytöksi ja siltikin hän otti niin monet asiat itsestäänselvyytenä, että onnistui vain satuttamaan ihmisiä.
“Anteeksi”, Lily kuiskasi hiljaa. “En ajatellut.”
Hänen äitinsä kasvot sulivat hymyyn. “En minä sinua syytä, Lily. Minä vain kerroin tosiasiat.”

“Onko jokin vikana, Cin?” Arianna tiedusteli pyörähtäessään Siriuksen käsipuolessa Cinnamonin luokse posket tanssin jäljiltä punaisina. “Näytät synkältä”.
Cinnamon hymähti. Ariannan oli helppoa puhua - oli ollut hänen ajatuksensa lähteä Lilyn siskon häihin ja hänellä oli, kuten aina, ollut hauskaa. Hänen poikaystävänsä seisoi edelleen hänen vierellään, eikä ollut vain kadonnut jonkun tuntemattoman tytön mukaan. Sillä ei ollut väliä, tanssiko Remus Ashlingin kanssa omasta tahdostaan vai ei. Vain sillä oli merkitystä, että Remus oli hylännyt Cinnamonin yksin melkein koko iltapäiväksi. He olivat tanssineet keskenään vain kaksi lyhyttä tanssia, ennen kuin Ashling oli taas iskenyt pitkät, vaaleankeltaiset kyntensä Remukseen.
“Olisiko itselläsi asiat hyvin, jos kavaljeerisi hylkäisi sinut?” Cinnamon vastasi nyökäyttäen päällään tanssilattian suuntaan. Remus pyörähteli siellä edelleen Ashlingin kanssa hieman väkinäinen hymy huulillaan. Sekään ei riittänyt kohottamaan Cinnamonin mielialaa.
Arianna hymyili huvittuneesti. “Ei sinun hänelle tarvitse olla mustasukkainen, Cin”, tyttö puuskahti. “Sen näkee jo yhdellä vilkaisulla!”
“Minkä niin?” Cinnamon kysyi jurosti.
“Sen, että tuo tyttö on täysin epätoivoinen. Todennäköisesti hänen poikaystävänsä on juuri jättänyt hänet ja hän etsii itselleen korviketta. Remus on hänelle vain sellainen yhden iltapäivän lohduke.”
“Tai yhden illan”, Sirius sanoi pahaenteisesti. Arianna vilkaisi poikaa kimpaantuneena.
“Minä en välitä siitä, onko Remus hänelle yhden illan vai iltapäivän viihdyke”, Cinnamon tiedotti jäyhästi. Hän katseli edelleen Remuksen ja Ashlingin tanssia varsin tiiviisti. “Minua vain ärsyttää se, että tuo tyttö on kuin liimautunut häneen.”
“Tietysti, miksi ei olisi?” Arianna kysyi järkevästi. “Hän on juuri saanut kovan kolauksen itsetuntoonsa ja kaipaa nyt jotakin sitä kohottamaan. Mikä olisi parempi vaihtoehto kuin Remus, joka sekä näyttää hyvältä, että osaa käyttäytyä? Totta kyllä, Remus on ihmissyöjä, mutta sitähän pikku Ashling-parka ei taida tietää.”
“Ashling?” Cinnamon toisti synkästi. Tietenkin tytön nimenkin piti olla kaunis, hän ajatteli pahantuulisesti. Tyttö itse ei ollut mitenkään ylimaallisen sievä - hän olisi voinut olla nimeltään vaikkapa Claire tai Anne-Marie. Mutta Ashling?
“Lily esitteli meidät vähän aikaa sitten. Hän on Lilyn serkku.”
“Verenpetturi, siis”, Cinnamon sihahti niin myrkyllisesti, että sekä Sirius että Arianna purskahtivat nauruun. Cinnamon mulkoili kaksikkoa. “Tämä ei ole hauskaa!”
“Anteeksi, Cin”, Arianna pahoitteli naurunsa lomasta. “Myötätuntoni ovat täysin puolellasi. Haluatko, että hankin Ashlingin pois Remuksen kimpusta?”
Cinnamon naurahti sarkastisesti. “Ai että haluanko? Minä vastustan sotaa ja juuri nyt olisin valmis lyömään tuota tyttöä makrofonilla!”
“Se on mikrofoni”, Arianna neuvoi automaattisesti ja läimäytti kätensä yhteen. “Mutta se on sitten sillä selvä! Sirius - “
“Mitä?”
“Mene pyytämään Ashling-parka tanssimaan”, Arianna määräsi kaikista kuningatarmaisimmalla äänellään. Sirius ähkäisi yllättyneesti ja kääntyi katsomaan tanssilattialla liihottavaa tyttöä, joka oli kyllä omalla tavallaan sievä, mutta ei niin suloinen, että hän olisi halunnut tanssia tämän kanssa - varsinkaan, kun hänen oma tyttöystävänsä seisoi hänen vierellään toinen käsi hänen lantionsa ympärillä.
“Onko tuo joku vitsi?” Sirius kysyi toiveikkaasti.
“Ei. Mene vapauttamaan Remus Ashlingista.”
“Miksi minä?” Sirius penäsi huuliaan mutristaen.
Arianna huokaisi ärtyneenä. “Näetkö sinä täällä muka muita miehiä lähettyvillä?”
“Näen”, Sirius vastasi salamannopeasti osoittaen kädellään nurkassa nuokkuvaa, puolikuolleelta näyttävää kaljuuntuvaa miestä, jonka frakinnapit kiristivät hänen komeaa vatsakumpuaan.
“Hyvä on, muotoillaanpa kysymys toisin: näetkö sinä täällä jossakin miehen, joka olisi tarpeeksi hyvännäköinen hurmatakseen Ashling Evansin?”
Sirius käänteli päätään kiivaasti puolelta toiselle siinä toivossa, että näkisi Jamesin vilahtavan väkijoukossa, mutta poika oli poissa. Siriuksella ei ollut aavistustakaan siitä, minne James oli mennyt, eikä sillä ollut merkitystäkään - ei sillä hetkellä, kun Arianna vaati häntä tanssimaan Evansin suvun ilmiselvän viettelijättären kanssa. Tyttö vain ei sopinut edes siihen rooliin. Sirius huokaisi.
“Arianna-rakas, olen kyllä imarreltu siitä, että arvostat hyvää ulkonäköäni niin paljon, mutta ei kai se tarvitse sitä, että minun pitää ryhtyä veljeni vartijaksi? Koska Regulus ei ole täällä enkä minä kyllä haluaisikaan hänen olevan, mutta silti ja siis Remuksenhan pitäisi itse päästä irti tuosta ankeriaasta, koska eihän se ole minun - “
“Riittää jo”, Cinnamon ilmoitti päättäväisesti. “Tyhjänpuhuminen ei pelasta sinua, Sirius.”
Sirius katsoi tyttöä epätoivoisena. “Oletteko te molemmat liittoutuneet minua vastaan?”
“Voit uskoa, että olemme. Sinulla ei ole vaihtoehtoja”, Arianna vastasi terävästi. Sirius katsoi vuorotellen kumpaakin tyttöä anoen koiransilmiensä katseella lupaa perääntyä tehtävästä, mutta sekä Arianna että Cinnamon pysyivät taipumattomina. Lopulta Sirius hyväksyi kohtalonsa ja lähti itsekseen sadatellen pujottelemaan tanssilattialla valssaavien parien välistä kohti Remusta ja Ashlingia. Hän pysähtyi taputtamaan Ashlingia olkapäälle.
“Anteeksi, mutta saanko minä seuraavan tanssin?”
Ashling pyörähti ympäri ilmeisen pettyneenä siitä, että joutuisi eroamaan Remuksesta, mutta hänen kasvoilleen syttyi hymy kuin napista painamalla, kun hän näki Siriuksen. Sirius vastasi hymyyn kuuluisalla hurmurinkatseellaan ja ojensi kätensä Ashlingille, joka tarttui niihin suorastaan unenomaisesti. Alkaessaan pyörittää tyttöä ympäri tanssilattiaa Sirius vilkaisi tytön olkapään ylitse Remusta. Hän muotoili huulillaan sanat ‘olet minulle velkaa’. Remus nyökkäsi kiitollisesti hymyillen ja suuntasi kulkunsa kohti Cinnamonia.
“Anteeksi, Cin”, poika pyyteli vetäessään Cinnamonin käsivarsilleen. “En voinut sille mitään. En halunnut aiheuttaa kaaosta Lilyn siskon häissä - varsinkaan, kun meitä ei ole kutsuttu.”
Cinnamon huokaisi. “Opinpahan olemaan kuuntelematta Ariannan ‘hauskoja ideoita’.”
“Voi tästä vielä tulla hauskaakin”, Remus muistutti. “Niin kauan kuin pysymme kaukana Ashlingista.”
“Hän näyttää olevan juuri nyt melko kiireinen Siriuksen kanssa”, Cinnamon totesi hajamielisesti ja nousi varpailleen suudellakseen Remusta kesken tanssin.

Ilta oli jo alkanut hämärtyä, kun Lily ja James häävastaanoton loputtua kävelivät portaita ylös Evansien kuistille. He olivat odottaneet, kunnes Petunia ja Vernon olivat lähteneet kohti lentokenttää ehtiäkseen Kreikkaan menevään lentokoneeseensa. Sitten he olivat nopeasti hyvästelleet niin Petunian kuin Vernoninkin sukulaiset ja lähteneet melkeinpä hengenvaaralliselle kotimatkalle jälleen solkenaan valuvaan sateeseen. Lily ei ollut ajanut autoa aikoihin ja pimeässä ja sateessa ajaminen hermostutti häntä. Hän oli äärimmäisen helpottunut päästessään turvallisesti takaisin Evanseille.
Evansien kotitalon ikkunat olivat pimeät ja autiot, kun Lily työnsi avaimen etuoven lukkoon ja astui Jamesin edellä sisälle taloon. Hän sytytti eteiseen valot ja riisui kiireesti kengät jalastaan.
“Ihanaa olla taas kotona”, hän hengähti vaeltaen melkein ajattelematta olohuoneeseen ja heittäytyi juhlapuvussaan ja -kampauksessaan sohvalle istumaan. James seurasi hetken kuluttua perässä.
“Kieltämättä mukavaa, kun on taas hiljaista”, poika myönsi. “Kaikki se sukulaisten paljous ahdisti minua. Tunsin välillä itseni ihan kauppatavaraksi - joku vanha mies jopa kysyi minulta, onko minulla kultahampaita!”
Lily hymyili. “Se oli varmaan minun isosetäni, Manfred. Hän on seonnut päästään vanhoilla päivillään, jos suoraan sanotaan.”
James virnisti ja kietoi käsivartensa väljästi Lilyn paljaiden, kohmeisten olkapäiden ympärille. “Minulla oli oikeastaan aika hauskaa”, hän tunnusti. “Olen iloinen siitä, että Arianna sai sen ajatuksen kuokkimisesta.”
“Sirius ja Remus eivät välttämättä ole yhtä iloisia”, Lily totesi kuivasti. “Ashlingin viihdyttäminen taisi käydä heidän voimilleen.”
“Enpä tiedä”, James mietti. “Remus sai lopulta Cinnamoninsa ja Sirius taas nautti siitä, kun pääsi tanssilattialle esittelemään hyvää ulkonäköään - serkkujesi lapset muuten katsoivat häntä aika palvovasti, jos haluat tietää.”
“Täytyy varoittaa heidän vanhempiaan”, Lily sanoi värähtäen. “En suoraan sanottuna halua mitään Sirius Blackin fanikerhoa Pikku-Whingingiin.”
James virnisti. “Ymmärrän tunteen. Tuletko sinä jo huomenna takaisin Viistokujalle?”
“Tulen”, Lily huokaisi. “Minulla on tapaaminen siellä.”
“Työtapaaminenko?”
“Sinnepäin”, Lily vastasi haluamatta kertoa koko totuutta - eikä hän olisi siihen pystynytkään. Seuraavana päivänä hänen oli tarkoitus mennä vierailulle Velhojen Vakoiluverkostoon ja kertoa Mikajalle, että hän ei sittenkään ollut valmis ryhtymään vakoojaksi. Mikaja olisi todennäköisesti helpottunut, hän ajatteli synkästi, tai ainakin vahingoniloinen. Lily ei ollut varma, kestäisikö kuunnella naisen mitä-minä-sanoin-huomautuksia.
“Mitä meidän nyt on tarkoitus tehdä?” James kysyi yllättäen. “Muistella Petunian tyttönimen menetystä ja itkeä?”
Lily pukkasi poikaa kyynärpäällä kylkeen. “Älä ole pöllö.”
“Olin vakavissani. Mitä me nyt teemme?”
“No, äiti ja isä ovat vasta matkalla kotiin, emmekä me ole olleet kahdestaan koko päivänä - “
James ymmärsi Lilyn vihjeen ja kietoi käsivartensa tiukemmin tytön ympärille suudellen tyttöä lämpimästi huulille. Lilyn sateen kohmettamat kädet kietoutuivat hänen niskaansa ja vetivät häntä lähemmäs, eikä hän voinut olla ajattelematta, että kaikki päivän kolhut olivat ehdottomasti olleet tämän hetken arvoisia -
Puhelin rämähti soimaan vähän matkan päässä saaden Jamesin hätkähtämään ja Lilyn irrottautumaan hänestä syvän huokauksen kera. Lily nousi ketterästi ylös sohvalta ja sipsutti eteiseen, missä Evansien puhelin oli. James seurasi tyttöä kiinnostuneena näkemään, kuinka niinkin ihmeellinen asia kuin puhelin oikeastaan oli.
“Evans”, Lily vastasi lyhyesti neljännen pirahduksen jälkeen.
“Saisinko neiti Lily Evansin puhelimeen?” kohtelias, hieman jähmeä miehen ääni kysyi langan toisesta päästä. Lily kurtisti kulmiaan ihmetellen.
“Minä olen”, hän sanoi epäröivään sävyyn yrittäen keksiä, kuka voisi soittaa hänelle niin myöhään illalla. Asia kuitenkin selvisi varsin nopeasti, kun mies esitteli itsensä.
“Täällä on konstaapeli County Rex Surreyn alueen hätäkeskuksesta”, mies sanoi vakavalla äänellä. Jo silloin kauhukuvat alkoivat pyöriä Lilyn mielessä, mutta siltikään hän ei ollut lainkaan valmistautunut siihen, mitä mies seuraavaksi sanoi.
“Pyytäisin teitä saapumaan välittömästi Whingingin sairaalaan”, mies ilmoitti. “Olen suunnattoman pahoillani joutuessani kertomaan tämän teille, mutta vanhempanne Christopher ja Velma Evans ovat saaneet surmansa autokolarissa.”
Lily antoi puhelimen luurin pudota kädestään mitään sanomatta ja valahti voimattomana lattialle.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #14 : Maaliskuu 01, 2007, 17:55:31 »
12.osa - Verellä vannottua
24.7.1978

James ei ollut koskaan ennen ollut vierailulla jästien sairaalassa ja varsin pian hän tuli siihen tulokseen, että ei myöskään halunnut käydä siellä enää uudelleen. Kiivetessään yhdessä Lilyn kanssa ylös teho-osastolle vieviä portaita James ei voinut olla tuntematta käytävän yllä leijuvaa pelon ja kuoleman tuntua, ikään kuin jästit olisivat koonneet kaikki elämänsä kauhut tuohon yhteen, ahdistavaan, kauttaaltaan valkoiseen rakennukseen. Jästisairaala oli hyvin kaukana Pyhästä Mungosta kaikkine omituisuuksineen, mutta sillä ei ollut juuri sillä hetkellä oikeastaan merkitystä - millään ei ollut. James tunsi itsensä turraksi, ikään kuin hän olisi lakannut tuntemasta sillä sekunnilla, kun Lily oli kuiskannut hänelle uutisensa. Lilyn vanhemmat olivat kuolleet.
Jamesin oli vaikeaa kutsua uutisia todeksi, eikä hän halunnutkaan. Silti pelkkä vilkaisu Lilyn liikkumattomiin, suttuisiin piirteisiin pakotti hänet kohtaamaan todellisuuden julmana ja raastavana.
Lily ei ollut sanonut sanaakaan koko ajomatkan aikana sairaalaan. Välillä Jamesista tuntui, että tyttö ei edes ollut paikalla. Tyttö tuijotti kaiken aikaa tiukasti eteensä ja hänen vihreissä silmissään oli ilmeetön katse. James olisi halunnut puhua hänelle, mutta ei uskaltanut. Puhumisen sijaan hän keskittyi laskemaan askelmia, mittamaan matkaa sairaalan ala-aulasta teho-osastolle, missä kiireiset, valkoisiin vaatteisiin pukeutuneet ihmiset säntäsivät paikasta toiseen ja tekivät samalla merkintöjä papereihinsa. Hieman hysteerisesti James tajusi ihmettelevänsä, miten he ylipäätänsä selvisivät huoneesta toiseen aiheuttamatta sen suurempia onnettomuuksia.
“Kenelle heistä meidän on tarkoitus puhua?” James kysyi varovasti. Lily nytkäytti harteitaan, mutta oli mahdotonta sanoa, oliko hän kuullut Jamesin sanoja - kyyneleet olivat tulvahtaneet Lilyn silmiin sinä silmänräpäyksenä, kun he olivat astuneet teho-osaston aulaan ja nyt tyttö yritti parhaansa mukaan pidätellä itkuaan.
“Tuota - Lily?”
James kirosi itseään mielessään sen vuoksi, että ei osannut tehdä sen enempää kuin kietoa käsivartensa Lilyn ympärille ja kysyä tyhmiä kysymyksiä. Hänestä ei ollut lohduttamaan ketään, eikä hän totta puhuen olisi halunnut edes yrittää - Remuksen ja Cinnamonin kaltaiset ihmiset olivat siinä niin paljon parempia kuin hän. Kumpikaan heistä ei kuitenkaan ollut paikalla, eikä Jamesilla ollut muuta mahdollisuutta kuin yrittää keksiä jotakin lohduttavaa sanottavaa.
Lilyn suupielet liikahtivat tavalla, joka kieli, että hän oli kyllä kuullut Jamesin sanat, mutta hänestä ei ollut vastaamaan kysymykseen. James ei lainkaan ihmetellyt sitä - heti rajut uutiset kuultuaan Lily oli vajonnut järkytyksen ja surun aikaansaamaan mykkyyden tilaan, joka ei tehnyt tilaa millekään muulle. Syvään huokaisten James tiukensi otettaan Lilyn olkapäistä ja lähti luotsaamaan vettyneeseen mustavalkoiseen pukuun verhoutunutta tyttöä aulan lävitse kohti valkoiseen takkiin pukeutunutta vanhahkoa naista. James pysähtyi naisen eteen ja avasi suunsa.
“Anteeksi, mutta me etsimme tämän tytön vanhempia - “ hän aloitti nyökäyttäen päätään Lilyn suuntaan, mutta nainen vaiensi hänet tylysti, ennen kuin hän ehti jatkaa pidemmälle.
“Nimi?”
“Velma ja Christopher Evans”, Lily kuiskasi käheästi saaden Jamesin hätkähtämään ja katsomaan tyttöä pitkään. Kirkas katse oli jälleen palannut Lilyn kyyneleisiin silmiin, eikä James osannut sanoa, kumpi oli pahempaa - nähdä tytön ilmeettömyys vai pohjaton suru, jotka mitkään hänen sanansa tai tekonsa eivät pystyisi milloinkaan lievittämään. Hän tunsi itsensä avuttomammaksi kuin koskaan aiemmin ja inhosi sitä koko sydämestään.
Valkotakkinen nainen otti kookkaan paperikansion esille ja alkoi selata sen sivuja vasemman kätensä hyvinhoidetuilla kynsillä. Hänen ilmeettömyytensä vaihtui ammattimaiseen myötätuntoon, kun hän käänsi esille sivun, jonka ylälaitaan oli kirjoitettu lääkärin huolimattomin kirjaimin nimi EVANS.
“Aivan, aivan niin”, nainen mutisi ja suoristi selkäänsä. Hänen olemuksensa oli aivan erilainen kuin aiemmin, kun hän nyt katsoi Lilyyn. Hän näytti säälivän Lilyä. “Te olette heidän tyttärensä, vai mitä?”
“On hän”, James vahvisti haluten säästää vaimeasti itkevän Lilyn puhumisen tuskalta. “Lily Evans.”
“Ja te olette…?” nainen loi harjoitellun viileän katseen Jamesin kasvoihin.
“James Potter. Poikaystävä”, James lisäsi, kun nainen tuijotti häntä edelleen lisäselitystä hakien.
Naisen ilme tiukkeni, ikään kuin hän olisi halunnut jollakin verukkeella käskeä Jamesia lähtemään paikalta. James nieli huokauksensa ja keskittyi tuijottamaan naista kaikkein anovimmalla koiranpennunilmeellään, jonka hän oli - kuten odottaa saattoi - omaksunut Siriukselta. Hiljaa mielessään hän toivoi, että Sirius olisi ollut sillä hetkellä paikalla, sillä vaikka Sirius ei ehkä ollutkaan maailman paras lohduttaja, ymmärsi hän perheasioita paljon paremmin kuin James itse.
“Kuulkaa, ettekö te voisi vain viedä meitä hänen vanhempiensa luokse?” James puuskahti kireästi, kun alkoi uhkaavasti vaikuttaa siltä, että nainen suunnitteli jotakin hänen päänsä menoksi. James jatkoi kärsimättömästi:
“Tässä on nyt tärkeämpiäkin asioita meneillään kuin teidän taikasauvanviilauksenne!”
“James - “ Lily nykäisi Jamesia hihasta. “Anna vain olla, jooko?”
James kiirehti nyökkäämään nähdessään Lilyn onnettoman ilmeen. Hän vilkaisi vielä kerran valkotakkista naista alistuneena siihen, että nainen aikoi tosiaan lähettää hänet pois ja pakottaa Lilyn kohtaamaan yksin kuolleet vanhempansa. Hänen yllätyksekseen naisen ilme kuitenkin äkkiä pehmeni, kun tämä katseli Jamesia vasten nojaavaa Lilyä. Sitten nainen nyökkäsi lyhyesti.
“Minä vien teidät heidän luokseen”, hän sanoi käännähtäen ympäri matalilla koroillaan ja lähti johdattamaan Jamesia ja Lilyä kapeaa käytävää pitkin eteenpäin kohti jotakin, jota James ei tuntenut ja jota hän ei oikeastaan halunnut kokea. James tarttui Lilyä lujasti kädestä heidän horjuessaan käytävää pitkin eteenpäin. Kyyneleet olivat jo kuivuneet Lilyn poskille ja tytön käsi tuntui jääkylmältä Jamesin kädessä. Ei, ei jääkylmältä, James korjasi mielessään - kuolemankylmältä.
“Minä olen tohtori Qamar”, nainen sanoi keskustelusävyyn kääntyessään kengänkorot arvovaltaisesti kopisten kulman taakse. “Olin hoitamassa vanhempianne, kun heidät tuotiin tänne.”
James kuuli Lilyn vetävän syvään henkeä vierellään. “Olivatko… olivatko he vielä elossa, kun heidät tuotiin?”
Tohtori Qamarin ruskeat silmät olivat täynnä myötätuntoa, kun nainen kääntyi ympäri kohdatakseen Lilyn katseen.
“Ei, pelkään pahoin, että eivät olleet”, nainen sanoi rehellisesti. “Elvyttäminen on… rutiinitoimenpide.”
James rypisti otsaansa. Missä tahansa muussa tilanteessa hän olisi alkanut ihmetellä mielessään jästien outoja tapoja, mutta ei silloin. Sivusilmällä katsoessaan hän näki Lilyn taas pidättelevän itkuaan.
“No niin”, tohtori Qamar sanoi äkisti pysähtyessään pienen, tuhkanharmaalla maalatun oven kohdalle. Katsoessaan läpi oveen kiinnitetystä lasista James näki sen takana yhtä lailla harmaan huoneen, joka oli tyhjä lukuun ottamatta kahta huoneen keskellä olevaa pitkulaista, lakanalla peitettyä pöytää. Vasten tahtoaankin James tunsi värähtävänsä ja ennen kuin hän tajusikaan, joutui hän räpyttelemään kyyneleitä pois omista silmistään. Noiden peitteiden alla nukkuivat Lilyn vanhemmat ja pahinta siinä oli, että he eivät koskaan heräisi.
Tohtori Qamar näytti olevan tottunut omaisten suruun, sillä nainen ei hätkähtänytkään nähdessään Jamesin ja Lilyn itkevän, ojensi vain heille kummallekin ammattimaisin ottein nenäliinan ja raotti sitten huoneen ovea merkitsevästi.
“Voitte mennä katsomaan heitä”, nainen kehotti pahoittelevaan sävyyn. “Mutta älkää koskeko mihinkään. Hoitajien täytyy vielä kirjata lopulliset tiedot ruumiinavausta varten.”
James näki Lilyn liikahtavan tavalla, joka paljasti, että tyttö ei todellakaan halunnut vanhemmilleen ruumiinavausta. Kumpikaan heistä ei voinut kuitenkaan tehdä mitään muuta kuin nyökätä, eikä heillä siinä tilassa olisi ollut voimiakaan alkaa käymään väittelyä tuntemattoman lääkärin kanssa. Ei varsinkaan Lilyllä, James ajatteli onnettomana katsellessaan, kuinka likomärkä, juhlapukuinen tyttö tuijotti kuolleiden vanhempiensa ruumiita kasvot kiinni lasissa.
“Jos teillä on kysyttävää, minä tai tohtori Reesefuller vastaamme kysymyksiinne jälkeenpäin”, nainen jatkoi. James kuuli hänen sanansa kuin paksun seinän lävitse. Hän onnistui vain vaivoin nyökkäämään, ennen kuin raotti enemmän tyhjän huoneen ovea ja astui sisälle huoneen jäätävään, painostavaan hiljaisuuteen.
James perääntyi vaistomaisesti hieman taaksepäin nähdessään Lilyn lähestyvän vanhempiensa lakanalla peitettyjä ruumiita. Toisaalta hän olisi halunnut olla Lilyn vierellä, toisaalta hänestä tuntui, että hänen paikkansa ei vain ollut siinä. Lily oli aina halunnut kestää kaikki koettelemukset yksin, ilman hänen apuaan. Hän taas oli epätoivoisesti halunnut auttaa Lilyä. Ja nyt, sen ainoan kerran, kun Lily todella tarvitsi hänen apuaan, hänestä ei ollut sitä antamaan. Tilanteen ironia sai hänet melkein kyyneliin hänen katsellessaan, kuinka Lily astui toisen pöydän vierelle ja veti hellävaroin syrjään lakanan paljastaen sen alta äitinsä kalvenneet, vahamaiset kasvot. Velma Evansin silmät olivat sulkeutuneet ja jollakin tapaa hän näytti siltä, kuin olisi vain nukkunut. Hänen käsivartensa oli ristitty rinnalle ja hänen suunsa oli puolittain raollaan, kuin hän olisi yhä hengittänyt rauhallisesti. Naisen otsalta valui kuivunut verivana päätä tukevalle valkoiselle tyynylle ja lattialla oli huonosti siivottua verta. James voi pahoin. Hän ei halunnut edes tietää, millaiset Velma Evansin viimeiset hetket olivat olleet.
“James?” Lily kuiskasi, kuin transsissa. James kohotti oitis päätään. “Voisitko sinä tulla tänne?”
James ei tiennyt, olisiko ollut helpottunut vai kauhistunut Lilyn pyynnöstä, eikä sillä ollut oikeastaan merkitystäkään. Hän jätti paikkansa ovensuussa ja luikahti lattian poikki kahden lakanalla verhotun pöydän väliin kietoen molemmat käsivartensa takaapäin Lilyn vyötärölle. Turtana hän seurasi sivusta, kuinka Lily silitti äitinsä jäykistyneitä piirteitä sormenpäillään, kyyneleet hiljaa kalvenneille poskille valuen. Sitten Lily veti taas lakanan äitinsä kasvoille ja siirtyi isänsä vierelle. James puristi Lilyä tiukasti itseään vasten nähdessään Christopher Evansin kasvojen paljastuvan veritahraisen lakanan alta.
“Voi Merlin!” James parahti tukahtuneesti. Hän olisi halunnut kääntää kasvonsa pois, mutta ei pystynyt siihen. Poissa oli herra Evansin huulilla niin usein leikkinyt hymy, se sama hymy, jonka Lilykin oli perinyt. Juuri nuo huulet olivat taipuneet usein ylöspäin lämpiminä ja ystävällisinä. Nyt niiden tilalla oli kylmästä sinertävä, suora viiva, jossa ei ollut mitään inhimillistä, ei mitään, mihin tarttua, mistä pitää tulevina vuosina kiinni… kuten vaimonsakin, myös herra Evansin silmät olivat sulkeutuneet. Hänen poskillaan oli haaleina erottuvia mustelmia, jotka nyt tuskin koskaan siliäisivät hänen kasvoiltaan pois, James ajatteli surullisesti. Oli mahdotonta sanoa, mitä Lilyn isä oli viimeisinä hetkinään ajatellut, sillä tämän kasvot eivät heijastaneet sellaisia tunteita - vain elotonta ilmeettömyyttä ja jonkinlaista rauhaa, sellaista, jota James ei kuvitellut koskaan saavuttavansa. Sellainen ei ollut häntä varten, kun taas herra Evans - James ei voinut mitään mielessään hiljalleen muodostuvalle mielikuvalle, jonka mukaan Christopher Evans oli kaikesta huolimatta kuollut onnellisena.
“Lily - “ James mutisi, tietämättä kunnolla itsekään, mitä aikoi sanoa. Hän tiesi vain sen, että hänen täytyi puhua, että hän halusi täyttää jollakin selkäpiitä karmivan hiljaisuuden ja todistaa niin itselleen kuin Lilyllekin, että kaikesta huolimatta huoneessa oli yhä elämää, että he eivät olleet astuneet Christopher ja Velma Evansin mukana kuolleiden valtakuntaan, vaikka Lily sitä epäilemättä toivoikin.
Lily kääntyi ympäri hänen sylissään. James veti terävästi henkeä nähdessään, kuinka onnettomat Lilyn kasvot sillä hetkellä olivat. Tytön kasvoilta heijastui niin suuri suru ja menetys, että sen paino oli musertaa Jamesin alleen. Osaamatta sanoa mitään James silitti Lilyn kasvojen ääriviivoja sormillaan ja veti tytön sitten tiukemmin käsivarsilleen. Hän painoi päänsä Lilyn hiuksiin ja henkäisi syvään, salaa kiitollisena siitä, että Lily todella oli siinä, että Lily ei ollut mennyt vanhempiensa mukana… avuton nyyhkäys purkautui Jamesin kurkusta ja takertui hänen huulilleen.
“LILY! VOI LUOJA, LILY!”
Kirkaisu kantautui huoneen ovelta kaikuen huoneen kivisistä seinistä edestakaisin. James jähmettyi äänen kuullessaan paikoilleen, mutta Lily irrottautui salamannopeasti hänen sylistään ja säntäsi huoneen poikki suoraan paikalle ilmestyneen siskonsa käsivarsille. Petunia ja Vernon olivat ilmeisesti tulleet suoraan lentokentältä, sillä Petunialla ei ollut enää hääpukuaan, vaan ankean harmaa jakkupuku ja itkun turvottamat kasvot. James tunsi jonkin liikahtavan sisällään katsellessaan, kuinka kaksi sisarusta tarrasivat toisiinsa tiukasti, kuin henkensä hädässä. Vernon seisoskeli puolittain Petunian paikalla rykien vaivaantuneesti viiksiinsä.
“Lily, sano, että se ei ole totta”, Petunia itki vasten Lilyn paljasta, kylmettynyttä olkapäätä. “He eivät ole - nuo tuossa - ne eivät ole - “
Lily ravisti hiuksiaan. “Kyllä sinä tiedät, Pet!” hän sanoi takertuen siskoonsa vieläkin tiukemmin, mutta Petunia irrotti hänen otteensa itsestään ja työnsi hänet kauemmas lähestyen vapisten vanhempiensa ruumiita. Tyttö lysähti polvilleen lattialle työntäen samalla kätensä isänsä ruumista verhoavan lakanan alle. Hän otti isänsä kylmän, tunnottoman käden omaansa ja hieroi sitä kuin yrittäen saada sen taas elämään. Vasten tahtoaankin James tunsi ensimmäistä kertaa elämässään todella ajattelevansa Petuniaa ihmisenä.
“Lily, minä en ymmärrä, miten tässä kävi näin”, Petunia mutisi vasten isänsä elotonta kämmentä. “Ei heidän pitänyt vain kuolla… minä käskin heidän ajaa varovasti, eivätkä he kuunnelleet… isä ei ikinä kuunnellut, mitä minä sanoin.”
Petunia purskahti rajuun itkuun. Lily vilkaisi ensin Jamesia ja sitten Vernonia, mutta kun kumpikaan heistä ei tehnyt elettäkään liikkuakseen, siirtyi Lily siskonsa luokse ja polvistui lattialle tämän viereen. James katseli mykkänä sivusta, kuinka Lilyn laihat käsivarret kietoutuivat tämän sisaren ympärille ja vetivät tämän itseään vasten. Sisarukset kietoutuivat toisiinsa kuin kaksi köynnöstä, punaiset ja ruskeat hiukset toisiinsa sekoittuen.
James oli niin keskittynyt siskosten katselemiseen, että hätkähti, kun Petunia vetäytyi kauemmas Lilystä. Hän yllättyi nähdessään päättäväisen ilmeen Petunian kasvoilla.
“Lily, minä haluan, että sinä korjaat asiat”, Petunia sanoi tuoden Jamesin mieleen lapsen, joka vaati vanhempiaan herättämään henkiin kuolleen kilpikonnan. “Minä haluan, että sinä korjaat KAIKEN.”
Lily katsoi Petuniaa ymmällään. “Pet, mitä - “
“Sinä voit herättää heidät henkiin”, Petunia jatkoi, nyt niin kiihtyneesti, että hänen äänensä kohosi melkeinpä hysteeriseksi ja Vernon kiiruhteli rauhoittelemaan tuoretta vaimoaan. “Korjaa heidän ruumiinsa, Lily, tuo heidät takaisin, käytä sitä, mitä teikäläiset ikinä käyttävätkin - “
“Petunia, en minä pysty siihen”, Lily vastasi musertuneesti.
“Totta kai sinä pystyt, sinä voit käyttää taikuutta, Lily, minä haluan, että sinä tuot heidät takaisin, sinun on pakko - “ Petunia puhui kaiken aikaa nopeammin, niin nopeasti, että pienen hetken ajan James pelkäsi, muistaisiko tyttö hengittää.
“Minä en voi”, Lily sanoi lujempaa ja tuska heijastui hänen jokaisesta sanastaan. “Minä en pysty siihen!”
“Älä valehtele minulle!” Petunia kivahti. “Minä en välitä siitä, saatko sinä tehdä sellaista vai et, enkä minä välitä siitä, että sinä olet niin kateellinen, että et ikinä halua näyttää minulle taitojasi - “
“Mitä?” Lily puuskahti epäuskoisesti.
“Mutta nyt sinä saat luvan unohtaa itsekkyytesi ja herättää heidät taas henkiin, minä vaadin, että sinä teet sen!” Petunia jatkoi kasvot uhkaavasti punoittaen.
Lily astui askeleen taaksepäin näyttäen siltä, että purskahtaisi hetkenä minä hyvänsä itkuun. James siirtyi vaistomaisesti Lilyn vierelle ja mulkaisi Petuniaa pahasti.
“Lily ei osaa tehdä sellaisia asioita, eli anna hänen olla”, James komensi karheasti. “Hän on vain noita, ei hän pysty ihmeisiin.”
“Älä valehtele minulle, senkin puhelinpylväs!” Petunia sihisi myrkyllisesti kasvot niin lähellä Jamesin kasvoja, että hän lähestulkoon sylki Jamesin kasvoille. “Tämä asia ei kuulu sinulle tippaakaan, eli voit pitää tuon saastaisen nenäsi siitä erossa!”
“Lily on minun tyttöystäväni ja silloin asia myös kuuluu minulle”, James ilmoitti jäätävästi. Kerrankin Lily oli hänen kanssaan samaa mieltä, eikä tehnyt elettäkään vastustellakseen. Petunia sen sijaan nauroi. Se oli kimakkaa, hysteeristä, ilotonta naurua, se kaikui aavemaisena huoneen hiljaisuudessa ja kimposi seiniltä edestakaisin, kunnes Jamesista tuntui, että hän ei kestäisi enää.
“Lopeta!” hän huusi Petunialle. “Lopeta tuo!”
“Anna minun vaimoni olla!” Vernon ärähti paksu naama punaisena.
“Älä sinä puutu tähän”, kiljui puolestaan Lily. Sitten tyttö kääntyi taas raivosta vapisevan Petunian puoleen ja hänen äänensävynsä muuttui anovaksi. “Pet, minä haluaisin tehdä sen ja sinä tiedät sen, mutta minä en voi. Taikuudella ei voi herättää ketään eloon.”
Petunian pää nytkähti taaksepäin kuin rajun iskun seurauksena. Hän katsoi Lilyä kuin olisi vasta silloin nähnyt Lilyn ensimmäistä kertaa, eikä olisi tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt ajatella. Kuka tahansa huoneessa seisovista ihmisistä saattoi lukea Petunian jokaisen ajatuksen tytön kasvoilta. Silti James hätkähti, kun Petunia tyrkkäsi äkkiä Lilyn kauemmas itsestään raivokkaan pedon ilme hevosenkasvoillaan.
“Sinä olet pelkkä valehtelija, Lily! Sinä kuljet ympäriinsä ylpeilemässä sillä, miten mahtava ja UPEA sinä olet kaikessa omituisuudessasi, mutta sinusta ei ole mihinkään muuhun kuin valehtelemiseen! Kuinka itsekäs sinä oikein olet? Luoja, Lily, sinä et ole minun sisareni!”
Lily sävähti ja käänsi katseensa poispäin aikomuksenaan vastata jotakin, mutta Petunia ei antanut siihen mahdollisuutta, vaan kääntyi kannoillaan ja säntäsi ulos huoneesta hillittömästi itkien. Vernon näytti olevan aikeissa seurata tyttöä, mutta käännähti vielä ovella ympäri ja katsoi Lilyä murhaavasti.
“Uskallakin avata suusi”, James varoitti vetäen taikasauvansa esille. “Ja heräät huomenna muutamaa ruumiinosaa köyhempänä.”
Vernon murisi kuin vesikauhuinen piisami, mutta miehen pelokas ilme paljasti, että tämä ei ollut unohtanut edellistä kohtaamistaan Jamesin ja Jamesin taikasauvan kanssa. Lopulta mies tyytyi sylkäisemään harjaantumattomasti lattialle ja pyyhälsi sitten ovesta ulos paiskaten oven kiinni perässään niin railakkaasti, että oven lasi helisi uhkaavasti.
James tuijotti hetken aikaa suljettua ovea, ennen kuin uskalsi lopulta kääntää katseensa edelleen vierellään seisovaan Lilyyn, jonka laiha vartalo vavahteli nyt kuin tyttö olisi kävellyt pakkasessa ilman vaatteita. Oli mahdotonta tulkita Lilyn valkoiseksi valahtaneiden kasvojen sekavaa ilmettä.
“Lily - “ James aloitti epätoivoisesti, melkein anovasti. “Lily, hän vain - “
“Älä sano minulle, että hän ei tarkoittanut sitä!” Lily kirahti katkerasti hampaidensa raosta. “Olen saanut tarpeeksi hänestä yhdelle päivälle!”
“Lily - “ James yritti uudelleen, mutta Lily vain ravisti päätään.
“Minä en halua kuulla siitä. En nyt. Minä haluan - “
“Sinä haluat, että minä lähden?” James arvasi, eikä yllättynyt, kun Lily nyökkäsi.

Jamesista tuntui pahalta jättää Lily yksin sairaalaan vanhempiensa luokse, mutta hänellä ei oikeastaan ollut vaihtoehtoja - Lily todella tarvitsi yksinoloa, eikä Jamesilla ollut sydäntä alkaa tapella asiasta tytön kanssa, ei niin kauan kuin asiat olivat miten olivat. Omalla tavallaan Jamesia kuitenkin hävetti se, miten helposti hän oli antanut Lilylle periksi ja vielä enemmän se, että hän oli itse asiassa ollut helpottunut Lilyn päätöksestä. Hän oli ollut liian heikko jäädäkseen lohduttamaan tyttöystäväänsä, tai siltä se ainakin tuntui.
James oli enemmän kuin sekavassa mielentilassa ilmiintyessään takaisin Kelmien asunnolle yhdentoista jälkeen illalla. Hän tiesi, että oli hänen ikävä velvollisuutensa kertoa ystävilleen, mitä oli oikein tapahtunut sen jälkeen, kun he olivat palanneet takaisin Evanseille. James ei halunnut puhua asiasta, hän vain ei yksinkertaisesti halunnut; hänestä tuntui, että niin kauan kuin hän ei puhuisi asiasta, se ei olisi myöskään totta. Se olisi vain harhaa, unta, jonkinlaista sekopäistä näytelmää ja Lilyn vanhempien ruumiit… nekin olisivat voineet olla vain nukkeja. Niiden olisi PITÄNYT olla vain nukkeja, James ajatteli raivokkaasti ilmiintyessään keskelle omaa äänetöntä, himmeän valon täyttämää huonettaan. Hän valahti sängylleen istumaan ja potkaisi turhautuneena näköpiiriinsä osunutta jalkalamppua.
“Hitto!”
Kauhukseen James tajusi olevansa taas itkun partaalla. Hän tunsi itsensä typeräksi, pohjattoman typeräksi ja sitäkin avuttomammaksi, aivan kuin hän ei äkkiä olisikaan enää ollut kahdeksantoistavuotias toivon-mukaan-tuleva-aurori, vaan pelkkä juuri kymmenen vuotta täyttänyt pojankloppi, joka oli edelleen täysin avuton kaikissa tunteisiin liittyvissä asioissa.
“Sarvihaara?”
Joku naputti terävästi oveen saaden Jamesin kiroamaan hieman lisää mielessään. Hän kuivasi kiireesti häpeälliset kyyneleet kasvoiltaan ja sammutti huoneensa valot toivoen, että kuka tahansa tulija olikin, tämä ei näkisi kunnolla hänen kasvojaan. James Potter ei ollut niitä ihmisiä, jotka pystyivät näyttämään toisille heikkoutensa.
“Sarvihaara!” kutsu kuului tällä kertaa kovempaa ja paljon vaativammin, eikä ollut vaikeaa tunnistaa puhujaa Siriukseksi. James puri hampaitaan yhteen ja pakottautui ilmoittamaan mahdollisimman normaaliin sävyyn, että ovi oli auki. Oven takaa kuului kärsimätön huoahdus ja sitten ovi jo avautuikin varovasti. Sen takaa paljastuivat Siriuksen huvittuneet, mutta samalla hieman ilmeettömät kasvot.
“Sarvihaara, et kai sinä tänne tullut mököttämään?” Sirius moitti ylimielisesti marssiessaan peremmälle huoneeseen. “Tai siis, totta kai se Lilyn sisko oli kaamea haahka, mutta henkilövahingoilta vältyttiin ja - “
“Suu kiinni”, James komensi.
Sirius katsoi häntä järkyttyneenä. “Viitsitkö toistaa?”
“Suu kiinni. S-U-U K-I-I-N-N-I. Pitääkö minun vielä kääntää se koirankielelle, ennen kuin ymmärrät?”
“Ohhoh, ollaanpas sitä nyt ärhäköitä tänään!” Sirius huomautti hyväntuulisesti. “Mitä nyt? Eikö Lily - “
“ANTURAJALKA, minä en JAKSA KUUNNELLA TUOTA JUURI NYT!” James karjahti aikomaansa terävämmin. Sirius säikähti ja hypähti paikoillaan. Pienen hetken ajan poika näytti siltä, että olisi vielä voinut jatkaa naljailuaan, mutta sitten hänen katseensa sattui osumaan Jamesin kalvakoihin, luvattomasti valuneiden kyynelien kostuttamiin kasvoihin. Hän vakavoitui silmänräpäyksessä ja harppoi Jamesin sängyn luokse istuen alas.
“No niin, Sarvihaara-pojuseni”, Sirius sanoi sitten rauhallisesti. “Kerrohan nyt, mistä kenkä tällä kertaa puristaa.”
“Kun puristaisikin”, James huokaisi musertuneesti. “Sen voisi sentään korjata.”
Lohduttava hymy nousi Siriuksen huulille. “Sarvihaara, kaiken voi korjata.”
“Mutta kun ei voi!”
“Totta kai voi!”
“Ei!”
“KYLLÄ!”
“NO MITEN SINÄ MUKA HERÄTÄT JONKUN KUOLLEISTA?” James mylvi turhautuneena. “Kerro minulle, Anturajalka! KERRO! MITEN?”
Sirius hätkähti Jamesin äkillistä tunteenpurkausta ja siirtyi kauemmas Jamesista näköjään kunnolla edes tajuamatta, mitä James oli juuri sanonut. Sitten ymmärrys näkyi tunkeutuvan äkillisesti hänen päänsä sisälle, sillä hänen ilmeensä valahti ja hän muuttui äkkiä yhtä valkeaksi kuin taikinakulhoon hukutettu haamu.
“Sarvihaara, ei kai Lily -” Sirius aloitti ja nielaisi sitten, kun lauseen jatkaminen kävi hänelle ylivoimaisen vaikeaksi. James pudisti päätään ja Sirius huokaisi helpottuneena. Helpotusta ei kuitenkaan kestänyt kauan ja poika alkoi käydä mielessään kaikkia muita - ja toinen toistaan ikävämpiä - vaihtoehtoja.
“Ne olivat Lilyn vanhemmat”, James sanoi vaikeasti. Sanat tuntuivat juuttuvan hänen kurkkuunsa, eikä hänen äänensä kuulostanut lainkaan hänen omaltaan - se oli karhea, epätoivoinen, epävarma ääni.
“Voi Merlin!” Sirius kirosi. “Miten - “
“Autokolarissa”, James vastasi sävyttömästi. “Kyllähän sinä tiedät, että siellä on satanut ikuisuuksia ja - “
“Jästit ja jästien kulkuvälineet”, sadatteli Sirius, joka selvästi oli liian järkyttynyt saadakseen suustaan mitään sen syvällisempää. “Miten Lily?”
“Millainen sinä olisit, jos vanhempasi olisivat juuri kuolleet?” James hymähti, mutta heti puhuttuaan hän tajusi kysymyksen olevan pohjattoman typerä - Sirius ei välittänyt perheestään, hän ei halunnut heitä, eikä hän olisi todennäköisesti välittänyt, vaikka he olisivat kuolleetkin.
Siriuksen kasvot vääristyivät irvokkaasti. “Sitä tuskin kannattaa kysyä. Missä Lily nyt on?”
“Sairaalassa”, huokaisi James. Hän tunsi syyllisyyttä lähdettyään sieltä niin nopeasti, vaikka Lily olikin halunnut hänen lähtevän. Hänen olisi pitänyt jäädä jollakin verukkeella, kohdata omat pelkonsa siinä missä Lilynkin pelot ja kannatella heitä molempia -
“Lopeta tuo heti alkuunsa”, Sirius tokaisi lujalla äänellä.
“Lopeta mikä?” ihmetteli James.
Sirius huokaisi liioitellusti ja avasi suunsa vastatakseen, mutta juuri silloin huoneen ovi paukahti taas auki ja huoneeseen lennähti tumma väkkäräsalama, joka pyöri hetken huoneen ovella ja syöksyi sitten suoraan Siriuksen syliin. Arianna, James tajusi huokaisten.
“Sinä litistät minut!” Sirius ähkäisi yrittäen työntää Ariannaa kauemmas itsestään.
“En kai? Painanko minä muka niin paljon?”
Surullista kyllä, sivusta katselevan Jamesin oli pakko todella, että Arianna ei enää todellakaan painanut paljon - viime aikojen rankat huispaustreenit ja juoksulenkit olivat vaatineet veronsa. James voi pahoin katsellessaan Ariannan luisevia käsivarsia ja olkaluita, jotka suorastaan pistivät esiin hänen nahkansa alta. Arianna ei näyttänyt lainkaan tajuavan, miten vaarallista peliä oikein pelasi - miten helposti ihminen lopulta kuoli -
James alkoi räpytellä kyyneleitä pois silmistään.
“Hei!” aina yhtä tarkkasilmäinen Arianna huudahti ja ponnahti oitis ylös Siriuksen sylistä. “Mikä on hätänä?”
James vilkaisi sivusilmällä Siriukseen kuin toivoen, että poika olisi selittänyt koko jutun hänen puolestaan. Poika kuitenkin vältteli parhaansa mukaan hänen katsettaan, eikä hänellä ollut muuta vaihtoehtoa kuin pidätellä omaa itkuaan ja järkytystään ja kertoa Ariannalle perinpohjin, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun hän ja Lily olivat palanneet takaisin Evanseille. Lopetettuaan selityksensä James huomasi myös Ariannan itkevän. Ensin hän ihmetteli, miksi ihmeessä tyttö teki niin, mutta sitten hän muisti Ariannan käyneen usein Evanseilla Lilyn luona… totta kai hän oli tuntenut Lilyn vanhemmat…
“Minusta ei ole tällaiseen työhön”, James kuuli Siriuksen mutisevan hiljaisella äänellä. Poika nousi ylös sängyltä, minne Ariannan äkillinen hyökkäys oli hänet paiskannut. Hän käveli hitaasti Jamesin huoneen ovelle ja huusi käytävän suuntaan:
“Kuutamo! Cin!”
Ei kestänyt kauan, ennen kuin Remus ja Cinnamon jo tottelivat kutsua ja ilmestyivät Jamesin huoneen ovelle. James tunsi sydämensä vääntyvän rinnassaan, kun hän katseli tulijoita; kahta nauravaista, vaaleatukkaista hahmoa, jotka tulivat paikalle osaamatta edes aavistaa, mitä oli tapahtunut… Remus kantoi Cinnamonia reppuselässä ja oli huolettomamman näköinen kuin aikoihin. James mietti, miten ikinä saisi kerrottua kaksikolle Lilyn vanhempien kuolemasta. Hän naurahti synkästi mielessään - hänhän ei edes ollut se, jonka vanhemmat olivat kuolleet ja silti hän oli täysin murtunut… sillä hetkellä hän todella toivoi, että olisi voinut olla Lilyn luona.

Kello oli jo yli kaksitoista, kun Lily lopulta sai kerättyä tarpeeksi voimia ilmiintyäkseen takaisin hänen, Ariannan ja Cinnamonin asunnolle. Asunnon hiljaisuudesta hän päätteli sen olevan sillä hetkellä autio, mutta hän oli aivan liian sekaisin osatakseen tuntea minkäänlaista helpotusta asiasta. Hän heittäytyi sängylleen istumaan kuin purskahtaakseen taas itkuun, mutta hänen silmänsä pysyivät itsepintaisesti kuivina pystymättä suomaan hänelle edes itkemisen helpotusta. Eikä hän sitä ansainnutkaan, hän ajatteli hieman vihaisesti. Hän oli tiennyt, millainen sää oli, hänen olisi pitänyt pyytää vanhempansa palaamaan kotiin hänen kyydissään…
“Lopeta jo, Lily”, hän komensi itseään, ennen kuin todella tulisi hulluksi. “Eivät he olisi suostuneet.”
Lily huokaisi ja vajosi hiljaisena tyynyjen varaan. Hän ei tiennyt, mitä ajatella. Hänen päässään pyörivät kaiken aikaa ympäri sanat, joiden mukaan hänen vanhempansa kuolivat autokolarissa. Ne sanat kaikuivat hänen päässään edestakaisin niin lannistumattomina, niin repivinä, että Lily pelkäsi, ettei koskaan pääsisi niistä eroon. Pahinta kaikessa oli, että nuo sanat olivat totta, että hänen vanhempansa todella OLIVAT kuolleet - Lily itse oli nähnyt heidän elottomat ruumiinsa, hän oli nähnyt nuo suljetut silmät ja jäykät piirteet, jotka eivät enää koskaan sulaisi hymyyn hänen edessään… Eikä hän ollut pystynyt tekemään mitään estääkseen tapahtuneen, hän ei ollut pystynyt auttamaan… hän puri huultaan muistaessaan hänen ja Petunian keskustelun, takertui kaikkeen siihen, mitä silloin oli tapahtunut, koska sen ajatteleminen oli yksinkertaisesti helpompaa kuin hänen vanhempiensa -
“Voi Luoja”, Lily itki kasvot vasten tyynyään. Hämärästi hän tajusi toistelevansa samoja utuisia sanoja toisensa jälkeen, mutta oli mahdotonta sanoa, mitä hän oikein sanoi - hän ei tiennyt, eikä hän halunnut tietää, hän halusi vain vaipua uneen ja lakata olemasta… hänen sormensa kaivautuivat tyynyyn epätoivoisesti ja pitivät siitä kiinni kuin hän olisi roikkunut kallion reunalla. Hän ei enää osannut sanoa, kuka oli tai mitä teki, eikä sillä ollut enää mitään merkitystäkään. Hän oli joku, jolla ei ollut vanhempia, eikä siskoakaan, hän oli joku, joka leijui ilmassa ja kuvitteli olevansa olemassa. Hän halusi pyyhkiä itsensä pois.
Koputus ovelle. Lily puri huultaan ja käänsi katseensa oven suuntaan.
“Lily, Cin täällä”, aivan liian tuttu ja aivan liian myötätuntoinen tytön ääni kutsui oven toiselta puolelta. “Voinko minä tulla sisään?”
Pienen hetken ajan Lily harkitsi kieltävänsä Cinnamonia, mutta varsin pian hän tajusi, että se olisi turhaa. Cinnamon saattoi olla liian hienotunteinen murtaakseen oven, mutta hän hakisi varmasti paikalle jonkun sellaisen, joka OSAISI murtaa oven ja vieläpä ilman tunnonvaivoja. Sen jälkeen Lilyllä olisi vaivoinaan neljä Kelmiä ja Arianna. Näistä kahdesta vaihtoehdosta Cinnamon oli ehdottomasti pienempi paha.
“Tule vain”, Lily inahti säälittävästi ja nousi sängyllä istumaan hieroen väsyneesti itkunturvottamia silmiään. Ovenraosta huoneeseen tulvehtiva valo häikäisi kipeästi hänen silmiään, eikä hän ensin kunnolla erottanut Cinnamonin vaaleaa, huolestunutta hahmoa ovelta. Sitten Cinnamon puhui ja astui syvemmälle huoneeseen.
“Lily, James kertoi minulle”, Cinnamon sanoi myötätuntoisesti istuen Lilyn sängyn vierelle. “Olen tosi, tosi pahoillani. Miltä sinusta tuntuu?”
Lily hymähti. “Olen elämäni kunnossa, kuinkas muuten?” hän kysyi sarkastisesti ihmetellen mielessään, mistä hän vielä muka löysi voimia sellaiseen tunteeseen kuin sarkasmi.
Cinnamon huokaisi. “Anteeksi. Kyllä sinä tiedät, mitä minä tarkoitan. Lily, minä olen niin pahoillani sinun puolestasi - sinun vanhempasi olivat tosi ihania ihmisiä, enkä minä ymmärrä, miten heille voi tapahtua niin - “ Cinnamon tunsi kuumien kyynelten tulvehtivan silmiinsä. Hän ojensi molemmat kätensä ja tarttui niillä Lilyn vapiseviin olkapäihin vetäen tytön tiukasti itseään vasten. Heidän tasaiset sydämenlyöntinsä sulautuivat yhdessä hiljaisuuteen.
“Minä tiedän, miltä sinusta tuntuu, Lily”, Cinnamon kuiskasi Lilyn punaisten hiusten kätkemään korvaan. “Sinua varmaan ärsyttää, kun minä sanon näin, mutta minä tiedän.”
“Minäkin tiedän, Cin”, Lily vastasi ja nieleskeli itkuaan muistaessaan, kuinka Cinnamonin vanhemmat ja veli olivat kuolleet viime syksynä. Silloin hän olisi antanut mitä tahansa pystyäkseen ymmärtämään, mitä Cinnamon oikein kävi lävitse. Nyt hän olisi mielellään antanut lahjan takaisin.
“Eikä se haittaa minua, vaikka sinä sanoitkin niin. Minä haluan sinun puhuvan. Puhutaan vain”, Lily jatkoi uhkaavasti värisevällä äänellä. Hän tiesi kyllä, että puhuminen ei loppujen lopuksi hyödyttänyt mitään, eikä tehnyt hänen oloaan paremmaksi. Hiljaisuuden laskeuduttua hän tuntisi olonsa kahta pahemmaksi ja olisi valmis raastamaan sydämensä irti vain voidakseen lakata tuntemasta. Juuri nyt hän ei kuitenkaan ollut vielä valmis luopumaan Cinnamonin saapumisen mukanaantuomasta heikosta suojakuoresta, joka tarjosi hänelle mahdollisuuden olla hetken ajan vain… ajattelematta.
“Mistä sinä haluat puhua?” Cinnamon kysyi käheästi. Vastaukseksi hän sai vain olkapäiden kohautuksen ja ohuen hymyn.
“Ei sillä ole väliä”, Lily sanoi hetken kuluttua. “Puhutaan vain. Maasta taivaaseen, Cin.”
Cinnamon nyökkäsi ja alkoi puhua Lilylle käsivarret edelleen itkevän tytön ympärillä. Jälkeenpäin hän ei itsekään osannut sanoa, mitä Lilylle tuona iltana sanoi - hän saattoi kertoa ulkomaailmaa piiskaavasta sateesta, tai Sudanin lapsista. Hän puhui Lilylle tulevasta ja menneisyydestä, kaikista niistä typeristä asioista, joihin he olivat uskoneet lapsina ja joista he eivät nyt enää edes jaksaneet välittää. Hän maalasi sanoillaan taivaan vaaleansinisenä ja kirkkaana, sellaisena kuin se oli, kun he olivat vielä olleet Tylypahkassa. Hän piirsi Lilylle lumottuja metsiä ja salaisia polkuja niiden lävitse, hän kertoi puhuvista ketuista ja kukista, jotka eivät koskaan kuolleet. Minuutit kuluivat, eikä hän edes välittänyt niistä. Hän oli liian keskittynyt sanoihinsa. Vasta oven takaa kantautuva napakka koputus sai hänet havahtumaan takaisin todellisuuteen.
“Se on varmaan James”, Cinnamon mutisi itsekseen. Kutsuessaan koputtajan sisälle huoneeseen hän sai huomata olleensa oikeassa. Tulija oli James sotkuisena ja epävarmana, James mustat hiukset pörrössä ja onneton ilme kahdeksantoistavuotiaan pojan kasvoillaan. Cinnamon tervehti poikaa lyhyellä nyökkäyksellä, mutta James ei välittänyt. Jamesin ruskeiden silmien katse oli liimautunut Lilyyn.
“Cin, saanko minä puhua Lilyn kanssa?” James kysyi suostumatta kääntämään katsettaan pois Lilystä. Cinnamon nyökkäsi.
“Lily, minä menen olohuoneeseen. Olen siellä, jos sinä - jos sinä haluat - “
Lily hymähti, ikään kuin ei olisi osannut kuvitella jättävänsä enää koskaan huonettaan. Hän ei kuitenkaan vastustellut, kun Cinnamon irrottautui hänestä ja käveli notkein askelin ovelle. Vielä ovella Cinnamon pysähtyi hymyilemään heille rohkaisevasti. Sitten tyttö oli poissa ja Lily ja James jäivät kahden keskelle avaruutta.
James rykäisi liikahtaessaan lähemmäs Lilyä. “Lily, minä tiedän, että minä olen käynyt viime aikoina sinun hermoillesi”, hän aloitti hitaasti, kuin ulkoa opeteltua puhetta toistaen. “Olen kai yrittänyt auttaa sinua vähän liikaa. Nyt minä kuitenkin lupaan sinulle, että minä en yritä auttaa sinua, koska minä en osaa. Ei typeriä sanoja, ei mitään ääliömäisiä lupauksia”, James vannoi istuessaan Lilyn sängyn reunalle. “Ajattelisin mieluummin, että siitäkin on jo jotakin apua, että minä olen tässä.”
Hetken ajan Lily vain punnitsi sanoja yrittäen miettiä mielessään, lähettäisikö Jamesin pois vai ei. Totuus kuitenkin oli, että hän ei HALUNNUT Jamesin lähtevän. Hän oli ollut yksin jo liian pitkään ja hän pelkäsi hukkuvansa, jos vielä jäisi yksinään tähän kylmään huoneeseen, missä kaikki seinät vain toistelivat lääkärien ja hänen sisarensa kylmiä sanoja. Hän kääntyi nyökkäämään Jamesille.
“Ei sinun tarvitse mennä”, hän kuiskasi vapisevien huultensa raosta. James nyökkäsi aivan yhtä vakavana, näköjään tuntematta minkäänlaista helpotusta tai pettymystä Lilyn sanojen johdosta. Poika siirtyi lähemmäs häntä sängyllä ja veti hänet syliinsä istumaan nojaten selkäänsä vasten seinää. He kietoutuivat toisiinsa täydellisemmin kuin koskaan aiemmin, he teeskentelivät olevansa vain yksi ainoa ihminen, joka jakoi surunsa ja epätietoisuutensa molempien osapuolten kesken. James tunsi Lilyn käsivarsien rentoutuvan hänen ympärillään, kun Lily itki itseään uneen. Hän itse valvoi kauan pimeässä huoneessa, ennen kuin viimein nukahti lohduttomat kuvat silmiensä edessä tanssien.

Aurinko ei ollut vielä noussut, kun Lily aamulla heräsi omasta huoneestaan. Hän tajusi makaavansa omalla sängyllään rypistyneessä, kuraisessa juhlapuvussaan Jamesin toinen käsivarsi edelleen ympärillään. Kesti hetken, ennen kuin hän edes tajusi, miksi oli siinä tai mitä oli tapahtunut. Sitten ymmärrys iski häneen terävän veitsen lailla ja hän muisti kaiken, mitä edellisenä iltana oli tapahtunut. Kyyneleet tulvehtivat uhkaavasti hänen silmiinsä ja hän tempautui irti Jamesin otteesta niin nopeasti kuin pystyi herättämättä samalla poikaa. Sitten hän hiipi ulos huoneestaan jättäen Jamesin yksin huoneensa hämärään.
Lilyn onneksi keittiö oli täysin autio, kun hän löysi tiensä sinne puoli kuuden jälkeen aamulla. Hän veti tuolin esille ja istui alas jääden tuijottamaan mykkänä keittiön viileää tyhjyyttä, joka sillä hetkellä ei lainkaan tuntunut kodilta. Hän oli kuolemanväsynyt, mutta syömään hän ei pystynyt. Pelkkä ajatuskin sai hänet voimaan pahoin, kun hänen vanhempansa… Hän ei halunnut ajatella sitä ja käänsi kiireesti ajatuksensa toisaalle, yritti kuvitella, että kaikki oli ollut pelkkää naurettavaa harhaa, että oli täysin tavallinen heinäkuun kahdeskymmenesviides päivä.
Lily voihkaisi sisäistäessään kunnolla päivämäärän. 25.7. Hän oli luvannut palata Velhojen Vakoiluverkostoon kertomaan päätöksensä vakoojaksi ryhtymisestä… eli toisin sanoen sanoakseen ei, hän päätti mielessään. Kuinka hänenlaisestaan tytöstä olisi ollut vakoojaksi, kun hän ei pystynyt päästämään irti tunteistaan? Aina ennen hän oli halveksinut Mikaja Thorntonin kaltaisia naisia, mutta sillä hetkellä hän tajusi itse asiassa kadehtivansa tätä. Mikajan ei täytynyt tuntea sellaista surua kuin hänen - Mikajan ei täytynyt tuntea MITÄÄN -
“Miksi juuri tänään?” Lily manasi hiljaa mielessään hieroessaan päänsärystä sykkiviä ohimoitaan. Ei hänestä ollut kestämään Mikaja Thorntonin teräviä loukkauksia tällaisena päivänä, kun hän olisi kaikista mieluiten vain sulkeutunut huoneeseensa ja unohtanut koko ympäröivän maailman. Siihen ei kuitenkaan nyt tarjottu mahdollisuutta, eikä varmasti tarjottaisi myöhemminkään. Maailma ei milloinkaan pysähtyisi paikoilleen vain Lilyn vuoksi, ei edes silloin, kun hän itse kuolisi… Hän toivoi sen päivän tulevan pian, nopeammin kuin koskaan ennen. Sillä hetkellä hän halusi vain päästä pois ja unohtaa, päästä sinne, minne hänen vanhempansakin. Päästää irti.
Syvään huokaisten Lily nousi ylös tuoliltaan. Hänellä oli asioita tehtävänä.

Velhojen Vakoiluverkosto ei näyttänyt aamuhämärissä sen paremmalta kuin kirkkaassa päivänvalossakaan. Päinvastoin, sen tummat, verhoilla peitetyt ikkunat katsoivat Lilyyn entistäkin kylmempinä ja torjuvina, kuin hänen omaa suruaan ivaten. Hän pysähtyi kartanon ulkopuolelle koputtamaan väristen kylmästä eilisiltaisessa juhlapuvussaan, joka nyt, rypistyneenä ja likaisena, oli menettänyt kaiken eilisillan loistostaan. Lily tiesi näyttävänsä kammottavalta, mutta ei jaksanut välittää - hän ei viipyisi kauan, hän kertoisi vain yhden päätöksen, joka hänenkaltaisensa tytön kuuluikin tehdä -
“Hei, Evans.”
Lily hätkähti tajutessaan Vakoiluverkoston oven lennähtäneen auki. Sen takaa paljastui pitkänhuiskea, mustapukuinen mies, jonka olkapäille ulottuvat hiukset oli sidottu siististi mustalla nauhalla niskaan. Mies hymyili ilottomasti ja kumarsi Lilylle.
“Thornton odottaa sinua jo. Minäkin odotin. Tiesin, että olit tulossa”, hän lisäsi. “Olen pahoillani vanhempiesi puolesta.”
“Miten - ?” Lily avasi suunsa astuessaan oviaukon lävitse sisälle Velhojen Vakoiluverkoston painostavaan äänettömyyteen.
Alessandro Visardo huiskautti kättään. “Thornton käski minut sinun kannoillesi heti kun olit lähtenyt täältä vierailusi jälkeen. Mitä sinä sitten odotit?”
“Sillä nyt ei ole väliä”, Lily mumisi haluamatta jatkaa turhanpäiväistä keskustelua yhtään pidempään. “Haluan nähdä Mikajan.”
Alessandro nyökkäsi jäykän ammattimaisesti ja kääntyi terävästi ympäri kannoillaan lähtien johdattamaan Lilyä eteenpäin pitkin Velhojen Vakoiluverkoston sokkeloisia, aivan liian kapeita käytäviä, joita mies oli heidän edellisellä kohtaamisellaan niin rauhallisesti esitellyt. Nyt mies ei tarjonnut aikaa ylimääräisille esittelykierroksille, eikä Lily sitä olisi tahtonutkaan. Hän oli kiitollinen siitä, että Alessandro käveli nopeasti eteenpäin, eikä antautunut keskusteluun.
He löysivät Mikaja Thorntonin jonkinlaisesta seremoniasalista, tai siltä se ainakin Lilyn silmissä näytti. Sali oli korkeakattoinen ja avara ja rakennettu kauttaaltaan kylmästä, pikimustasta kivestä. Se toi Lilyn mieleen entisajan kirkon vanhanaikaisine kaiverruksineen ja kolkkoine kivipatsaineen, joiden marmorisilmät tuijottivat häntä kylmemmin kuin edes Mikaja Thornton koskaan. Mikaja itse seisoi seremoniasalin etuosassa rähjäisissä, moneen kertaan paikatuissa mustissa vaatteissaan, mustat hiukset sotkuisena pilvenä posliinimaisten kasvojen ympärillä. Lily tunsi ryhtinsä suoristuvan heti kun hän kohtasi naisen lasisilmien katseen.
“Taisit yliarvioida tilanteen hienouden, Evans”, Mikaja nälväisi jättäessään paikkansa salin etuosassa. Hän saapasteli joutuisin askelin ovensuuhun pysähtyneiden Lilyn ja Alessandron luokse. “Juhlapuku ei todellakaan ollut tarpeen.”
Lily ei vastannut. Hän ei halunnut antautua taas yhteen merkityksettömään väittelyyn Mikaja Thorntonin kanssa, ei tänään, ei ehkä koskaan. Hän puri hampaitaan yhteen ja katseli ilmeettömänä Mikajan puhtaan ivallisia kasvoja.
“Visardo on kertonut minulle tekemisistäsi”, Mikaja jatkoi koleasti. “Olen yllättynyt siitä, että löysit tiesi paikalle.”
Alessandron kulmat kurtistuivat. “Antaisit hänen olla, Thornton.”
“Antaisit MINUN olla, Visardo”, Mikaja sihahti vastaukseksi ääni niin täynnä huonosti kätkettyä vihaa, että se tuntui täyttävän voimallaan koko seremoniasalin. “En tarvitse sinua seuraamaan askeliani.”
Alessandro tyytyi vain kohauttamaan olkapäitään ja astui sivuun Lilyn ja Mikajan välistä. Lily oikaisi selkäänsä.
“No”, Mikaja sanoi nautinnollisesti, kuin aavistaen, mitä oli tulossa. “Jospa nyt kuulisimme pikkuneiti Täydellisen päätöksen.”
Lily kohotti leukaansa haluten kivahtaa Mikajalle vihaisen vastauksen, haluten saada naisen tuntemaan itsensä yhtä typeräksi kuin hän sillä hetkellä tunsi olevansa. Hän halusi saada Mikajan raivostumaan, vihaamaan häntä -
“Minä haluan liittyä Velhojen Vakoiluverkostoon.”
Sanat purkautuivat Lilyn huulilta, ennen kuin hän ehti kunnolla edes tajuta sanoneensa niitä. Hän ei ollut aikonut sanoa niin, hän ei ollut HALUNNUT sanoa niin. Niin oli vain tapahtunut. Hän tajusi vapisevansa hienoisesti kohottaessaan katseensa taas Mikajaan.
Mikaja katseli häntä epätietoinen ilme nukkemaisilla kasvoillaan, ikään kuin haluten tulkita hänen vastaustaan mielessään siihen pystymättä. Naisen ilmeeseen sekoittui raivoa ja yllättyneisyyttä, mutta myös vastahakoista ihailua, aivan kuin hän olisi sillä hetkellä joutunut myöntämään, että hänen hiirenä pitämänsä olento olikin osoittautunut kissapedoksi. Vertaus oli huono, mutta se oli osunut kohdalleen, Lily tajusi Mikajan kasvoja tarkkaillessaan.
“Hyvä on sitten”, Mikaja napautti puristaen huulensa tiukasti yhteen. “Mitä Evans haluaa, sen hän myös saa.”
“Thornton - “ Alessandro aloitti työntyen jälleen heidän väliinsä. “Eikö meidän pitäisi antaa Evansin harkita vielä? Hän ei ole - “
“Hän ei olisi tullut tänne tänään, jos ei olisi ollut kykenevä päättämään!” Mikaja tiuskaisi kuin raivostunut kuningatar. Hänen äänensävynsä sai Alessandron värähtämään, mutta mies pysyi paikallaan Mikajan ja Lilyn välissä kääntyen seuraavaksi Lilyn puoleen.
“Evans, mieti vielä - “ Alessandro pyysi omituisen anovaan sävyyn.
Ja Lily mietti. Hän oli antanut suostumuksensa ja vaikka se jo tuntui hänestä uskomattoman typerältä teolta, ei hän ollut valmis perääntymään siitä, mitä oli sanonut. Mitä sillä oli muka edes väliä, hän mietti turtana. Hän ei tuntenut mitään. Hän voisi tehdä mitä vain, eikä se muuttaisi mitään yhtään paremmaksi. Hänen vanhempansa olivat kuolleet, eikä hänellä itsellään ollut äkkiä enää merkitystä… Yhtä hyvin hän voisi tehdä jotakin auttaakseen Dumbledorea.
“Minä olen päättänyt jo”, Lily ilmoitti lujasti. “Minä haluan liittyä.”
“Evans, sinä et - “
“Anna jo olla, Visardo, antaa Evansin tehdä mitä Evans haluaa tehdä”, Mikaja keskeytti kärsimättömästi, ikään kuin häntä äkkiä olisi ärsyttänyt ajatus siitä, että Alessandro yritti saada Lilyä luopumaan suunnitelmistaan.
Alessandro näytti siltä, kuin olisi vielä halunnut vastustella, mutta Mikajan ilme sai hänet pitämään suunsa kiinni. Mikaja astui askeleen eteenpäin ja tarttui lujalla otteella Lilyä molemmista olkapäistä. Naisen ilme hermostutti Lilyä.
“En uskonut, että sinusta olisi siihen, Evans”, Mikaja sanoi kylmästi. “Mutta nytpähän saat mitä halusit.”
Seuraavaksi Mikaja käänsi katseensa Alessandron puoleen. Lily näki Alessandron korjaavan ryhtiään kuin huomaamatta ja miehen ilme koveni aavistuksen verran.
“Visardo, vie Evans salin etuosaan”, Mikaja määräsi. “Ja komenna Slightshorea tuomaan Evansille ne tavalliset tarvikkeet. Minä käyn hakemassa maljan.”
“Maljan?” Lily toisti hieman epävarmasti, kun Mikaja harppoi joutuisin askelin ulos huoneesta. “Mitä varten?”
Alessandron suupielet nytkähtivät aavistuksen verran. “Valaasi varten, tietenkin”, mies vastasi synkästi. Lily mietti, oliko hän jotenkin suututtanut miehen suostumalla Mikajan palvelukseen. Vielä enemmän häntä ihmetytti, mitä Alessandrolla oikein oli hänen liittymistään vastaan. Hän itse ei ajatellut siitä oikeastaan mitään. Tuntui kuin hän olisi ylittänyt sen rajan, jonka jälkeen ihminen vain lakkasi tuntemasta. Ajatus oli pelottava, mutta samalla myös lohduttava. Eihän Lily edes halunnut tuntea.
Lily käveli hiljaisena Alessandron kannoilla seremoniasalin poikki sen etuosaan. Hän tuskin huomasi maalauksia tai patsaita, tai kaiverruksia huoneen seinillä. Yhtä hyvin sali olisi ennen voinut olla jonkinlainen kirkkotila - nyt se ei ainakaan ollut muuta kuin synkeä ja ahdistava halli.
“Odota siinä”, Alessandro komensi ja jätti Lilyn yksin seisomaan jonkin selvästi latinankielisen kaiverruksen eteen. Mies itse käveli salin etuseinän luokse ja otti seinään koverretulta hyllyltä hopeamaljan, jollaista Lily muisti Mikajan käyttäneen kerran Alessandron kutsumiseen. Niin Alessandrokin nyt teki. Mies kumartui hopeamaljan ylle ja mutisi siihen vieraskielisiä sanoja, ennen kuin vetäytyi kauemmas tyytyväisen näköisenä.
“Slightshore on tulossa”, Alessandro ilmoitti palatessaan Lilyn luokse. Mies jäi seisoskelemaan Lilyn selän taakse pitkänä ja jollakin tapaa hermostuttavana. Lily pystyi vain nyökkäämään vastaukseksi.
“Minä tiedän, mitä sinä yrität tehdä”, Alessandro sanoi yllättäen saaden Lilyn sävähtämään.
“Miten niin?” Lily kysyi mahdollisimman huolettomasti, mutta Alessandroon hänen esityksensä ei näyttänyt tekevän kummoistakaan vaikutusta, sillä mies vain nauroi.
“Sinä yrität muuttaa meidät. Sinä haluat saada meidät uskomaan johonkin”, Alessandro sanoi, mutta - toisin kuin Lily oli odottanut - mies ei kuulostanut vihaiselta. Hän ei näyttänyt edes välittävän koko asiasta.
“Minä halusin vain sanoa sinulle, että et tule onnistumaan siinä”, mies jatkoi. “Nämä ihmiset täällä VVV:ssä - heillä on syynsä paeta sinun maailmaasi. Eivätkä he suostu katsomaan taaksepäin.”
“Mitä sinä tarkoitat?” Lily kuiskasi.
Alessandro hymähti. “Minusta tuntuu, että sinä tiedät täsmälleen, mitä minä tarkoitan. Ovathan sinunkin vanhempasi kuolleet ja sen vuoksi sinä tulit tänne - “ Alessandro piti tauon kuin nähdäkseen, kiistäisikö Lily hänen sanojaan, mutta Lily pysyi vaiti. “Meillä kaikilla on jotakin, mitä me pakenemme ja mikä on saanut meidät luopumaan omista tunteistamme.”
“Sinulla myös?”
“Minulla myös”, Alessandro vastasi vakavasti.
“Mitä se on?”
Alessandro oli pitkään hiljaa ja vain katseli Lilyä outo ilme tummissa silmissään. Miehen suupielet olivat aavistuksen verran koholla, mutta hän ei todellakaan hymyillyt. Viimein hän kohotti kulmakarvojaan ivallisesti.
“Thornton on tulossa”, hän vain sanoi ja Lily kätki huokauksensa, mutta kääntyi joka tapauksessa katsomaan, kuinka Mikaja lähestyi heitä seremoniasalin keskikäytävää pitkin kädessään kivestä veistetty malja, jonkinlainen pikari, joka näytti hehkuvan lämpöä.
“Ikävää rikkoa teidän keskustelutuokionne”, Mikaja tokaisi äänellä, joka kieli, että hän ei todellakaan ollut pahoillaan. “Mutta meillä on nyt tekemistä. Visardo, ota veitsi.”
Lily hätkähti. Alessandro ei näyttänyt piittaavan, nyökkäsi vain lyhyesti ja käveli läheiselle kaapille avaten sen varovasti lukosta. Mies otti esille pitkän, hopeateräisen tikarin, joka välkähteli seremoniasalin kynttilöiden aavemaisessa valossa. Palatessaan takaisin Lilyn ja Mikajan luokse mies tarjosi veistä Lilyn nähtäväksi.
“Ainoa esine, joka pelastettiin vanhan Vakoiluverkoston tulipalosta”, Alessandro selitti kuivasti. Lily katseli tarkemmin kiiltelevää veistä, jonka kahvaan oli veistetty kettua raateleva käärme. Oikea kahden petturin vertauskuva, Lily ajatteli. Hän ei kuitenkaan ehtinyt katsoa tikaria pitkään, ennen kuin se jo vedettiin kauemmas hänestä ja Mikaja käski hänet polvilleen seremoniasalin etuosaan haukkaa esittävien patsaiden varjoon.
“Minä luen valan latinaksi”, Mikaja selitti ylimielisesti. “Koska kummastakaan teistä ei ole puhumaan latinaa. Visardo lukee sen englanniksi ja sinä saat luvan toistaa hänen perässään, Evans. Sinun on paras pitää myöskin mielessä, että tätä valaa ei ole tehty rikottavaksi. Seremoniasalin lattia on täynnä sellaisten ihmisten verta, jotka ovat kuvitelleet voivansa perääntyä kesken kaiken.”
Mikajaa petturien kohtalo näytti vain huvittavan, kun taas Alessandron piirteet vääristyivät vihaisesti. Lily nyökkäsi Mikajalle kuivin suin, oikeastaan välittämättä siitä, mitä tapahtuisi seuraavaksi. Hän halusi vain, että vala olisi ohitse ja hän olisi valmis palaamaan takaisin kotiinsa - tekemään mitä? Itkemään vanhempiensa valokuvien edessä? Katkera naurahdus purkautui Lilyn huulilta.
“Aloitetaan jo”, Lily vaati äänellä, joka kaikessa sävyttömyydessään ei kuulostanut lainkaan hänen omaltaan. Päinvastoin, ääni oli niin vieras, että häntä melkein pelotti.
Mikaja hymyili julmaan tapaansa. “Aloitetaan vain. Ojenna käsivartesi, Evans.”
“Kumpi käsi?”
“Se, joka tuntee vähemmän kipua”, kihersi Mikaja. Lily rypisti otsaansa, mutta ojensi joka tapauksessa vasemman käsivartensa eteenpäin. Alessandro polvistui lattialle hänen vierelleen ja tarttui hänen paljaaseen käsivarteensa ilmeettömästi, kuin vain jotakin merkityksetöntä seremoniaa suorittaen. Samalla mies kuitenkin katsahti pitkien silmäripsiensä takaa Lilyyn tavalla, joka kieli, että hän oli suunnattoman pahoillaan kaikesta siitä, mitä tulisi tapahtumaan. Lily yritti itsepintaisesti olla välittämättä.
“Viillä hänen kätensä, Visardo!”
Lily säpsähti, mutta ei ehtinyt tekemään mitään, ennen kuin Alessandro oli jo kohottanut käärmeen ja ketun kuvalla koristetun veitsensä ja painanut sen vasten hänen vasenta käsivarttaan. Hän tunsi kylmän terän ihollaan ja sitten Alessandro jo painoikin terän hänen ihoonsa. Kipu ei merkinnyt Lilylle mitään. Kuin unessa hän katseli, kuinka Alessandro veti veitsen pois ja asetti haavan alle Mikajan mukanaantuoman maljan. Lämmin veri valui tasaisena virtana maljaan.
“Toista perässä, Evans”, Mikaja vaati ja mutisi sitten latinaksi sanat, joita Lily ei ymmärtänyt. Lilyn onneksi Alessandro kuitenkin käänsi sanat hänelle.
“Minä, Lily Evans, vannon, että - “
“Minä, Lily Evans, vannon, että - “ Lily toisti.
“ - astuttuani tänään järjestöistä jaloimman palvelukseen - “
“ - astuttuani tänään järjestöistä jaloimman palvelukseen - “
“ - palvelen sitä kuolemaani saakka - “
“ - palvelen sitä kuolemaani saakka - “
“ - vaadittavalla antaumuksella ja omistautumisella. Luovun itsestäni ja menneisyydestäni - “
Lily nielaisi ja jatkoi toistamista. “Luovun haaveistani ja uskomuksistani. Vannon työskenteleväni vain työni suorittaakseni, enkä koskaan anna omien halujeni sekoittua toimiini. En asetu poikkiteloin johtajiani vastaan, vaan olen aina tottelemassa, kun he tottelijoita kaipaavat. Suoritan työni ehdottomalla ammattitaidolla ja antaumuksella, enkä koskaan lausu ääneen mitään sellaista, mitä minua ei ole vaadittu lausumaan. En käytä järjestöäni omaksi hyväkseni, ainoastaan palvellakseni johtajaani ja niitä, joita minun käsketään palvella. Kätken Vakoiluverkoston salaisuudet ja suojelen sen kunniaa loppuun saakka.”
“Tätä kaikkea minä vannon noudattavani - “ Alessandro jatkoi vapisevalla äänellä.
“Tätä kaikkea minä vannon noudattavani - “
“Niin kauan kuin olen Lily Evans.”
“Niin kauan kuin olen Lily Evans.”
Sitten se oli äkkiä ohitse. Mikajan puistattava latinankielinen supina vaimeni ja seremoniasaliin kokoontunut kolmikko jäi aavemaisen hiljaisuuden vangiksi. Lily puristi sumentuvin silmin toista käsivarttaan, josta veri virtasi edelleen vapaasti salin kivilattialle. Hän tuskin kuuli, kuinka Mikaja kehotti häntä nousemaan ylös.
“Olet saanut tahtosi lävitse, kuten aina, Evans”, Mikaja sanoi pohjattoman ivalliseen sävyyn. “En usko, että sinusta on huomenna työskentelemään, mutta odotan tapaavani sinut täällä ylihuomenna, niin saat jonkinlaisen käsityksen siitä, mihin olet pääsi pistänyt. Visardo - “
“Niin, Thornton?” Alessandro kysyi konemaisesti silmät melkein mustina selittämättömästä kiukusta.
“Anna Evansille hänen uudet tavaransa ja saata hänet takaisin kotiin. Me kaikki tiedämme, että hänestä ei ole siihen tänään.”

“Sinä olet typerä tyttö, Lily Evans”, Alessandro ilmoitti taluttaessaan Lilyä pitkin Velhojen Vakoiluverkoston käytäviä kohti ulko-ovea, missä tahansa se sitten olikin. Toisen kätensä Alessandro oli kietonut Lilyn vyötärölle kovaa vauhtia heikkenevän tytön tueksi, toisella hän kantoi pientä laukkua, jonka oli ilmeisesti tarkoitus sisältää kaikki vakoojalle kuuluvat tarvikkeet.
“Sinun ei olisi pitänyt liittyä”, Alessandro jatkoi itsepintaisesti.
“Minä en tajua, miten te ikinä saatte jäseniä, jos suhtaudut kaikkiin tuolla tavalla”, Lily mumisi sekavasti. Hänen käsivarrestaan valui edelleen verta ja hän tunsi olonsa heikoksi - niin heikoksi, että yhtä hyvin hän olisi voinut mennä saman tien vanhempiensa luokse… Ilman Alessandron apua hän ei olisi pysynyt pystyssä.
“En minä kaikkiin suhtaudu sillä tavalla. Minusta sinä vain liityit vääristä syistä.”
“Ja sinäkö et?” Lily vilkaisi syrjäsilmällä Alessandroa. Miehen aavistuksen verran naiselliset kasvot olivat nyt kuin kivestä veistetyt.
“Ainakin minä pystyn elämään päätökseni kanssa. Sinusta siihen ei ole, Evans.”
“Miten sinä voit niin sanoa? Sinä et tunne minua!”
“Tiedän sinusta jo kaiken tarpeellisen. Sinä kuvittelet voivasi muuttaa meitä, mutta sinä et pysty siihen. Vala ei tarjoa siihen mahdollisuutta”, Alessandro jatkoi kireästi. “Sinä kuolet jos yrität.”
Ensimmäistä kertaa Lily tajusi sen olevan totta. Hän oli vannonut valan - hän oli vannonut omalla verellään, että ei antaisi omien uskomustensa vaikuttaa työhönsä, että luopuisi niistä yhtä lailla kuin kaikesta muustakin… Mutta mitä merkitystä sillä muka enää oli? hän ajatteli kiivaasti. Hän tekisi mitä täytyisi ja kuolisi sitten, jos oli pakko - ei sillä ollut enää mitään väliä -
Alessandro huokaisi. “Sinä tulet olemaan vielä vaikeuksissa, Evans. Minä yritän järjestää itseni sinun työpariksesi… mutta voi olla, että se ei onnistu, Thornton ei voi sietää minua, eikä hän taida pitää sinustakaan… no, mietitään sitä sitten kun tulet takaisin. Nyt sinun täytyy vain päästä kotiin.”
Lilyn teki mieli sanoa, että mitään kotia ei ollut olemassakaan, ei enää. Se koti oli yhtä tyhjä kuin kuollutkin. Hän piti kuitenkin suunsa kiinni ja tyytyi nyökkäämään lyhyesti.
“Voitko sinä tehdä mitään minun käsivarrelleni?” hän kysyi epäselvästi. “Koska se vuotaa edelleen - “
Alessandro hymyili vinosti. “Tietysti, mitä oikein odotit? Vakoiluverkosto ei jätä mitään sattuman varaan, eikä minusta ole siinä mitään apua. Voit tietenkin ottaa tämän - “
Mies työnsi kätensä mustien housujensa vyöstä riippuvaan samettipussiin ja veti esille jotakin, joka näytti likaisenharmaalta lankakerältä. Siinä risteili pitkin poikin vihreitä juovia.
“Mikä tuo on?”
“Myrkytettyä hämähäkinseittiä. Erinomaista kaikkiin haavoihin - sillä edellytyksellä tietenkin, että saaja on immuuni nimenomaiselle myrkylle.”
Lily värähti. “Ei kiitos.”
Alessandro nyökkäsi ja työnsi hämähäkinseitin tyynesti takaisin vyössään olevaan pussiin. “Nytpähän tiedät. Velhojen Vakoiluverkostolla ei ole oikeita tapoja parantaa asioita. No niin, mikä sinun osoitteesi on, että saamme sinut kotiin?”
“Viistokuja 47 3G 4b”, Lily muisteli - tai ainakin hän arveli osoitteen olevan se, sanat ja numerot pyörivät villin pyörän lailla hänen silmiensä edessä ja oli mahdotonta sanoa, mikä niistä oli oikea.
Alessandron suupielet tiukkenivat, kun mies katseli hänen kaiken aikaa heikkenevää hahmoaan. Mies näytti siltä, että olisi halunnut sanoa hänelle jotakin, kertoa hänelle taas kerran, miten typerän päätöksen hän oli tehnyt. Hän ei kuitenkaan tehnyt niin. Lily arveli sen johtuvan siitä, että mies ei olisi voinut tehdä mitään, vaikka olisi yrittänytkin. Hän oli valansa vannonut, eikä hänestä olisi rikkomaan sitä, ei, ellei hän halunnut kuolla -
“Anna kätesi”, Alessandro sanoi talutettuaan hänet Velhojen Vakoiluverkoston kylmälle kivipihalle. Tottelevaisesti Lily ojensi kätensä Alessandrolle kiitollisena siitä, että sai jotakin, mistä pitää kiinni, sillä maailma tuntui pyörivän yhä lujempaa hänen ympärillään.
(JATKUU SEURAAVASSA)

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #15 : Maaliskuu 01, 2007, 17:57:30 »
“Älä edes yritä ilmiintyä”, Alessandro määräsi tiukasti. “Tuossa tilassa aiheuttaisit vain vahinkoa. Minä vien meidän molemmat sinun kotiisi ja sen jälkeen sinä saat luvan levätä koko illan, onko selvä? Koska muuten sinusta ei ole vielä ylihuomennakaan yhtään minnekään.”
Lily oli aivan liian väsynyt saadakseen aikaan nyökkäystä kummempaa vastausta. Alessandron terävillä kasvoilla käväisi ilme, jonka olisi etäisesti saattanut tulkita tyytyväisyydeksi, Lily ei ollut enää varma. Hänen maailmansa oli alkanut uhkaavasti täyttyä punaisista ja mustista palloista, jotka pyörivät villisti hänen ympärillään.
Sumunsakin lävitse Lily tunsi terävän nykäyksen, kun hän ja Alessandro kieppuivat yhdessä halki ajan ja paikan. Tavallisesti ilmiintyminen ahdisti Lilyä ja hän tunsi tukehtuvansa, puristuvansa kasaan, kunnes häntä ei enää ollut. Nyt hän vain hädin tuskin tunsi, kuinka todella hajosi vain tullakseen jälleen kootuksi aivan liian kirkkaaseen ja aivan liian lämpöiseen huoneeseen, jonka hän pitkään pinnisteltyään tunnisti oman asuntonsa olohuoneeksi. Hämärästi hän kuuli, kuinka joku huusi:
“Lily!”
Hän avasi suunsa vastatakseen, kohottautui hieman huolimatta vapisevista raajoistaan, jotka eivät halunneet nousta -

James oli ollut peloissaan tajuttuaan aamulla, että Lily oli poissa, eikä kukaan tiennyt, minne tyttö oli mennyt. Hän oli pelännyt kaikkea sitä, mitä Lily voisi surunsa vallassa tehdä, hän oli yrittänyt etsiä tyttöä ja yrittänyt saada tytön palaamaan kotiin, mutta kukaan ei tiennyt, missä Lily oli. Lilyn äkillinen paluu ei kuitenkaan tuonut minkäänlaista helpotusta Jamesin huoleen. Hän istui sohvalla ja katseli, kuinka hänen eteensä ilmestyi ensin yksi hahmo ja sitten toinen. Punatukkaisen tytön hän tunnisti oitis omaksi tyttöystäväkseen huolimatta siitä, että tytön kasvot olivat tavallista kalpeammat ja että hän nojasi raskaasti vieressään seisovaan tuntemattomaan mieheen pyörtymisen partaalla. Miestä taas James ei muistanut koskaan nähneensä, vaikka tässä selvästi olikin jotakin tuttua, jotakin, mitä hän oli nähnyt ennenkin. Mies oli tummatukkainen ja kalpeakasvoinen, hänellä oli hyvin terävä leuka ja korkeat poskipäät. Tuuheiden silmäripsien takaa katsoivat kriittiset silmät, jotka olivat yhtä tummat kuin ylipitkäksi venähtänyt tukkakin. James ponnahti ylös sohvalta aikomuksenaan ryhtyä esittämään kysymyksiä tulijalle, mutta Cinnamon ehti ensin sännäten esiin keittiöstä ja huutaen Lilyn nimeä. James näki Lilyn raottavan huuliaan kuin jotakin sanoakseen, mutta tyttö vajosi tajuttomana saattajansa käsivarsille, ennen kuin ehti puhumaan. Kauhuissaan James katseli, kuinka Lily valahti hervottomaksi tummatukkaisen miehen otteessa. Mies ei kuitenkaan vaikuttanut hermostuneelta, tai edes yllättyneeltä. Hän nappasi Lilyn lujalla otteella käsivarsiensa varaan, nosti tytön ilmaan ja kantoi tämän sanaakaan sanomatta olohuoneen sohvalle. Miehen huulilla leikki pilkallinen hymy. Hän laski Lilyn alas sohvalle, antoi katseensa kiertää läpi kaikki huoneessaolijat, kumarsi sitten ja harppoi toiseen huoneeseen. Vain hetkeä myöhemmin James kuuli keittiöstä vaimean poksauksen, joka kieli miehen kaikkoontuneen tiehensä.
“Mistä tuossa oli kyse?” Jamesin vieressä seisova Sirius kysyi epävarmasti. “Mikä Lilyllä on?”
“Mikä Lilyllä on?” sohvan luokse kiiruhtanut Cinnamon toisti hieman hysteerisesti. “Merlin, hän vuotaa verta!”
Sännätessään sohvan luokse James näki Cinnamonin puhuneen totta. Lilyn vasemmassa käsivarressa oli syvä, muutaman sentin pituinen haava, josta valui tasaisena virtana verta Lilyn kädelle. Koko käsivarsi oli tuoreen ja kuivuneen veren peitossa.
“Voi helvetti!” James kirosi valahtaessaan polvilleen sohvan viereen. “Hänet pitää viedä Pyhään Mungoon!”
“Ei sotketa Mungoa tähän”, Arianna kielsi terävästi ilmestyessään huoneeseen.
James katsoi tyttöä ällistyneenä. “Älä viitsi, Arianna! Verenvuoto ei lakkaa ilman apua!”
“Silti. Häntä ei voi viedä Mungoon”, Arianna sanoi tiukasti. “Meillä on täällä kaksi parantajaksi pyrkivää ihmistä, joiden voisi kuvitella osaavan edes jotakin… enkä minä oikeastaan usko, että tuo haava on tullut sellaisella tavalla, että siitä voisi mennä kertomaan Mungossa.”
“Mitä sinä tarkoitat?” James tivasi. Arianna vain nauroi ja kieltäytyi vastaamasta raivostuttavaan tapaansa. Hän ei tiennyt, miten olisi selittänyt asian Jamesille - hänellä oli omat päätelmänsä siitä, missä Lily oli ollut ja hänestä tuntui, että Lily ei olisi halunnut Jamesin tietävän. Kaikesta päätellen hänellä ei ollut kuitenkaan kovin paljon vaihtoehtoja, hän totesi katsellessaan Lilyn liikkumatonta ruumista. Sitten hän näki pienen, mustan laukun, jonka tuntematon mies oli laskenut Lilyn vierelle lattialle. Epämiellyttävä epäilys mielensä perukoilla Arianna lähestyi laukkua ja avasi sen. Omituisia pulloja, papereita, tikari… ja nimikortti, samanlainen kuin Mikaja Thorntonilla oli ollut. Arianna vapisi vetäessään kortin esille. Hän työnsi sen Jamesin käteen.
James tuijotti korttia hetken aikaa mykkänä ja antoi sen sitten pudota lattialle, ikään kuin se olisi jotenkin polttanut häntä. Hänen kasvonsa vääristyivät, kun hän kääntyi Lilyn puoleen.
“Hemmetti, Lily”, hän manasi hiljaa. “Miksi ihmeessä sinä menit tekemään sen? VAKOILUVERKOSTO, Lily, siis - “
“Vakoiluverkosto?” Sirius ja Remus toistivat kaikuna. Arianna ja Cinnamon näyttivät syyllisiltä.
“Minä en tajua”, James sanoi kiivaasti. “Totta kai hän sanoi, että haluaa auttaa Dumbledorea, mutta ei hänestä ole mitään hyötyä, jos hän on joku helvetin pahuksen tunteeton VAKOOJA. Hän on - “
“Merlin, James, tuosta ei ole mitään hyötyä, sinä voit raivota hänelle sitten, kun hän ei kärsi enää verenhukasta!” Ariannan äänensävy oli tyly, mutta sai kuin saikin Jamesin liikahtamaan kauemmas Lilyn viereltä. Cinnamon ja Remus käyttivät oitis tilaisuutta hyväkseen ja kävivät Lilyn käsivarren kimppuun apunaan erilaisilla taikaliemillä siveltyjä sideharsoja ja muita tarvikkeita, joista Arianna ei oikeastaan halunnut ymmärtää mitään. Sekavin tuntein Arianna siirtyi syrjään sohvan viereltä ja käveli huoneen ovelle Siriuksen luokse. Hän kietoi ohuen käsivartensa Siriuksen vyötärölle ja nojasi päätään vasten pojan olkaa tuntien itsensä loppuunväsyneeksi.
“En ikinä kuvitellut, että se olisi - että se olisi tuollaista - “ Arianna mutisi. “Lily ei ikinä sanonut - “
“Mitä?” Sirius keskeytti järkyttyneenä kääntäen Ariannan ympäri niin, että he olivat kasvokkain. Siriuksen kämmenet puristivat tiukasti Ariannan hentoja olkapäitä. “Sinä TIESIT?”
Arianna nyökkäsi. “Ja Cinnamon myös. Lily tarvitsi minun apuani - “
“Lily tarvitsi sinun apuasi ja sinä SUOSTUIT?” Sirius huudahti järkyttyneesti.
“Olkaa vähän hiljempaa”, Remus pyysi kireällä äänellä. “Tämä on tarpeeksi hankalaa muutenkin.”
“Mitä muuta minä olisin voinut tehdä kuin suostua?” Arianna kysyi ärtyneesti. “Hän halusi sitä. Hän sai, mitä halusikin.”
“Niin, ja katso nyt, missä tilassa hän on! Mitä sinä oikein teit - suosittelit häntä Mikaja Thorntonille, kenties?” Sirius nauroi kolkosti.
“Älä viitsi!” Arianna huudahti kyyneleet silmissä. “Sinä olisit tehnyt ihan saman, jos kyseessä olisi ollut James tai Remus tai Peter!”
“Minulla ei ole tapana hankkia parhaita ystäviäni hengenvaaraan”, Sirius sylkäisi. Pojan kädet puristuivat kipeästi Ariannan olkapäiden ympärille, mutta Arianna oli itsepintaisesti valittamatta. “Kerro nyt”, Sirius vaati. “Mitä sinä teit?”
“Minä annoin hänen osoitekorttinsa Lilylle. Vein sen sinun huoneestasi”, Arianna sanoi katsoen Siriusta uhmakkaasti, vaikka sisimmässään hänellä olikin paha olo, kun hän näki Siriuksen syyttävän ilmeen. Poika katsoi häntä päätään pudistaen ja sysäsi hänet sitten kylmästi kauemmas itsestään. Hän hieroi kipeitä, punoittavia olkapäitään.
Sirius ei suonut Ariannalle enää silmäystäkään, vaan marssi sohvan luona makaavan Lilyn luokse. Lily oli edelleen tajuton, eivätkä Cinnamon ja Remus olleet yrityksistään huolimatta saaneet verenvuotoa loppumaan.
“Ei tästä tule mitään”, Cinnamon sanoi silmät kyynelissä. “Se on kai kirottu tai jotakin, en saa sitä umpeutumaan.”
“Se, joka tuon teki, on ollut sairas”, Remus puuskahti vihaisesti painellessaan Lilyn käsivartta jääkylmällä yksisarvisenjouhiliinalla, jonka oli tarkoitus hidastaa verenvuotoa.
“Sairaspa hyvinkin”, Sirius sanoi ääni täynnä pidätettyä raivoa. “Lily halusi päästä sisälle Velhojen Vakoiluverkostoon. Arianna auttoi häntä.”
“Ja kaikesta päätellen hän on päässyt sisälle”, James lisäsi murtuneesti nyökäyttäen päällään lattialla lojuvan nimikortin suuntaan. Matkankin päästä hän saattoi lukea kortin yläreunaan painetun tekstin. LILY ERICA EVANS, VELHOJEN VAKOILUVERKOSTO, LUTON.
“Oletteko katsoneet hänen laukkuunsa?” Arianna hoputti osoittaen lattialla olevaa laukkua. “Onko siellä mitään hyödyllistä?”
Sirius mulkaisi Ariannaa jäätävästi, mutta kumartui joka tapauksessa Lilyn mustan laukun puoleen. Hän alkoi lastata laukun sisältöä sohvapöydälle. Mitä pidemmälle hän pääsi, sitä suuremmaksi hänen raivonsa kasvoi. Pöydälle ilmestyi erilaisia pulloja, joista osa sisälsi varmasti erilaisia myrkkyjä tai tajuntaa heikentäviä juomia. Sirius erotti nimen “totuusjuoma.” Lilyn laukusta paljastui myöskin tikari, itse itseään pidentävä köydenpätkä ja näkymättömäksi tekeviä kristalleja - kaikkea, mitä vakooja yleensäkin tarvitsi. Siriusta kylmäsi.
“Hei, hän on hereillä!”
Cinnamonin yllättynyt huuto sai Siriuksen lopettamaan Lilyn tavaroiden tutkimisen ja hän pyörähti ympäri totuusjuomapullo edelleen tiukasti kourassaan. Lily räpytteli silmiään väsyneen näköisenä ja värisi nähdessään oman, edelleen vertavuotavan käsivartensa. Hänen onnekseen verenvuoto oli onneksi alkanut jo hidastua, mikä oli tietenkin ollut odotettavissakin - jos Velhojen Vakoiluverkosto oli tosiaan halunnut saada haavan aikaan, ei kukaan siellä varmastikaan halunnut tappaa Lilyä. Ainoastaan saattaa hänet niin heikkoon kuntoon, että hänestä ei olisi liikkumaan tai puhumaan liikoja, Sirius päätteli synkästi.
“Lily?” sohvan viereen kiirehtinyt James kysyi. “Lily, minä en ymmärrä, miksi - “
“Suu kiinni”, Arianna kivahti, ennen kuin James ehti jatkaa puheessaan sen pidemmälle. “Sinä vain pahennat asioita tuolla tavalla!”
“Ja sinäkö et?” Sirius kysyi mulkoillen Ariannaa murhaavasti.
Arianna nakkeli niskojaan. “Jos sinä et olisi noin pahuksen pakkomielteinen, mitä pimeyden voimiin tulee, saattaisit itse asiassa YMMÄRTÄÄ, miksi minä tein niin!”
“No, minä en HALUA ymmärtää ENKÄ minä aio puhua sinulle enää!” Sirius ilmoitti kylmästi.
“LOPETTAKAA!” Cinnamon kirkaisi painaen kädet korvilleen. “Teistä kummastakaan ei ole mitään hyötyä!”
“Syytä häntä!” Sirius ja Arianna huudahtivat yhteen ääneen.
Cinnamon huokaisi yhteenpuristettujen huuliensa raosta ja oli aikeissa vastata, mutta Lily ehti puhumaan ensin.
“Onko täällä jokin vikana?” Lily kuiskasi karheasti.
“SINÄ olet vikana”, Remus vastasi mahdollisimman rauhallisesti. “Lily, miten sinä sait tuon haavan?”
Lily sulki silmänsä tiukasti ja pudisti päätään haluamatta puhua asiasta. Remus tarttui tytön käteen.
“Me emme voi auttaa, jos emme tiedä, mitä tapahtui.”
“Olin Vakoiluverkostossa…”
“Me tiedämme jo sen. Miten sinä sait haavan?”
“Se oli… osa minun… osa minun valaani”, Lily takelteli.
James kurtisti kulmiaan. “Mitä valaa?” hän huolestui.
Lily ravisti hiuksiaan tyynyllä haluamatta selvästikään muistella tapahtumaa. James ja Remus vilkaisivat avuttomina toisiinsa yrittäen keksiä jonkin keinon, jonka avulla saisivat Lilyn puhumaan.
“Minun on tärkeää kuulla se nyt heti”, Remus mutisi Jamesille toisesta suupielestään. “Haluan tietää, voiko sen kumota. Joissakin valoissa saattaa olla aikaraja… ne voi kumota tietyn ajan sisällä… tai toiset vaativat jonkun tietyn rituaalin tullakseen kumotuiksi… joitakin taas ei voi kumota ja silti säilyä hengissä - “
“Hyvä on, minä tajusin kyllä”, James huudahti kohottaen kätensä turhautuneena ilmaan. “Tee mitä sinun pitääkin ikinä tehdä!”
“Siinä se ongelma onkin”, Cinnamon sanoi huultaan purren. “Rem ja minä emme TIEDÄ, mitä meidän pitää tehdä.”
Huoneessa oli hetken ajan täysin hiljaista. Sitten - “
“Tuota, olisiko tästä mitään apua?” Sirius kysyi kohottaen kädessään olevaa kristallipulloa. Siristäessään silmiään Remus näki, mitä pullon kylkeen oli kirjoitettu. TOTUUSJUOMA.
“Mistä sinä tuon sait?
“Lilyn laukusta. Ilmeisesti VVV:n tavaraa”, Sirius lisäsi kuivasti. “Joka tapauksessa, minä ajattelin, olisiko tästä apua. Jos Lily ei halua puhua - “
“Se vaikuttaa aika julmalta keinolta”, Cinnamon sanoi otsaansa rypistäen.
“Elämä on julmaa.”
“Onko sinulla lainkaan hienotunteisuutta jäljellä, Sirius?” Arianna kimpaantui.
“Ihan kuin sinä siitä jotakin tietäisit.”
“Voi ei, te ETTE aloita tuota taas!” James parahti ja nappasi pullon Siriuksen kädestä. “Tässä on parempaakin tekemistä ja te käyttäydytte yhtä itsekkäästi kuin kolmetoistavuotiaat! Kuutamo, anna tästä Lilylle.”
Remus nyökkäsi, mutta katsoi vielä Jamesia pitkään. “Kai sinä tiedät, että tämä on laitonta?”
“Kai sinä tiedät, että minä en välitä?” James kysyi samaan sävyyn. He katselivat tutkivasti toisiaan hetken ajan. Sitten Remus taipui ja otti pullon Jamesilta näyttäen sitä puolitajuissaan makaavalle Lilylle, joka piteli särkevää kättään. Kaikkien helpotukseksi Lilyn kädestä ei valunut enää verta juuri nimeksikään.
“Lily?” Remus kumartui lähemmäs Lilyä ja kohotti kädessään olevaa pulloa tytön nähtäväksi. “Meidän täytyy nyt antaa sinulle totuusjuomaa, että saamme kaiken selvitettyä, ymmärrätkö sinä?”
Lily nyökkäsi hitaasti.
“Tästä ei tule sinulle mitään vahinkoa, sinun täytyy vain yrittää pysyä valveilla sen aikaa, että ehdimme kysyä sinulta kaiken”, Remus jatkoi. Hän odotti, että näki Lilyn nyökkäävän toistamiseen ja avasi sitten totuusjuomapullon korkin valuttaen siitä äärimmäisen varovasti muutaman pisaran Lilyn suuhun. Hän ei voinut kuin toivoa, että oli antanut juomaa tarpeeksi - hän ei ollut koskaan aiemmin ollut tekemisissä totuusjuoman kanssa ja vaikka hän olikin aina tehnyt parhaansa kuunnellakseen taikajuomatunnilla, oli hän merkittävän usein tullut häirityksi Jamesin, Siriuksen tai Peterin taholta.
Remus vetäytyi kauemmas Lilystä ja katseli, kuinka ilme Lilyn kasvoilla alkoi vähiten muuttua epävarmasta tyynen rauhalliseksi, kun totuusjuoma alkoi vaikuttaa. Remus vilkaisi sivusilmällä Cinnamonia.
“Mitä luulet - ?” hän aloitti.
“Aloita hitaasti. Kysele ensin sellaisia asioita, joihin hänen on helppo vastata”, Cinnamon kuiskasi takaisin. Hän ojensi kätensä puristamaan Remuksen kättä ja he jakoivat nopean hymyn keskenään, ennen kuin Remus kääntyi nyt aivan hiljaa lepäävän Lilyn puoleen.
“Lily?” hän kysyi. “Lily, voisitko sinä kertoa minulle koko nimesi ja syntymäaikasi?”
Lilyn mantelinmuotoiset, vihreät silmät rävähtivät auki. Niiden ilme oli utuinen. “Lily Erica Evans, 27.6.1960.”
“Hienoa. Kiitos. Missä sinä nykyään asut?”
“Viistokujalla.”
“Kenen kanssa?”
“Kahden ystäväni. Heidän nimensä ovat Cinnamon Bellini ja Arianna Bell.”
“Mikä on paras kouluaineesi?” Remus jatkoi kyselyään.
Lily nielaisi. “Loitsut ja taikajuomat.”
“Kerro minulle joku asia, jonka muistat kouluajoiltasi.”
Kysymys näytti olevan vaikea, sillä Lily sulki tiukasti silmänsä ja kesti pitkään, ennen kuin hän vastasi.
“Koulun viimeinen päivä”, hän sanoi lopulta.
“Miksi juuri se?” Remus kysyi hienotunteisesti.
“Menin silloin kihloihin Jamesin kanssa. Ja mursin Severus Kalkaroksen varpaat.”
“Miltä se tuntui?”
“Se oli hauskaa”, Lily myönsi.
Remus kääntyi katsomaan Cinnamonia. “Hän on valmis”, hän mutisi hiljaisella äänellä Cinnamonille, joka vastasi nyökkäyksellä. Kumpikaan ei tiennyt kovin paljon totuusjuoman toiminnasta, mutta oli selvää, että Lily oli jo täysin sen vallassa. Remus kumartui lähemmäs Lilyä.
“Lily, kerro minulle kaikki, mitä tapahtui sen jälkeen, kun heräsit tänä aamuna.”
Lily avasi suunsa kuin haluten vastustella, mutta sitten hän alkoi puhua. “Tajusin, että vanhempani olivat kuolleet”, hän sanoi, eivätkä toiset voineet kuin kavahtaa hänen äänensä ilmeettömyyttä. “Minulla oli paha olo. Istuin keittiössä, enkä pystynyt syömään. Muistin, että minun pitää mennä käymään VVV:ssä - “
“Miksi?” Remus keskeytti.
Lily sulki silmänsä. “Lupasin kertoa Mikajalle vastauksen hänen kysymykseensä.”
“Mihin kysymykseen?” Sirius supisi Jamesin korvaan. “Kosintaan, kenties?”
“Turpa kiinni!” Arianna ja James ärähtivät yhtä aikaa.
“Älä sinä puutu tähän, petturi!” Sirius sihahti Ariannalle.
“Hysh!”
Sirius vaikeni ja keskittyi kuuntelemaan, kuinka Lily kertoi tasaisella äänellään käynnistään Velhojen Vakoiluverkostossa. Huolimatta siitä, että Sirius oli elänyt suuren osan elämästään Blackin synkässä, aavemaisessa kartanossa tunsi hän palelevansa, kun Lily kuvaili kaikkea sitä, mitä oli Lutonissa nähnyt ja kaikkia niitä asioita, jotka hän ja Mikaja olivat toisilleen sanonut. Sirius yllättyi kuullessaan, että Lilyn saattajana toiminut outo mies oli itse asiassa sukunimeltään Visardo - Manico Visardon poika.
“Ja hän käski MITÄ?” James älähti vihaisesti kuullessaan, että Mikaja oli käskenyt Alessandroa repimään haavan Lilyn käsivarteen.
“Vuodattamaan vertani. Se on osa valaa - “
“Minä tiedän kyllä, mikä verivala on! Mutta minä en ymmärrä, miten sinä voit olla noin - “
“James, säästä tämä myöhempään, jooko?” Remus pyysi. “Lily, sinun täytyy toistaa minulle kokonaisuudessaan se vala, jonka vannoit Lutonissa.”
Lily nielaisi, mutta totteli ja toisti valan sanasta sanaan Cinnamonin tehdessä kiivaasti muistiinpanoja vieressä. Kun vala oli muistissa, Remus jätti viimein Lilyn rauhaan ja otti Cinnamonilta tytön kirjoittaman pergamentin. Hän viittasi Siriusta ja Ariannaa seuraamaan itseään keittiöön.
“Mitä nyt?” Sirius kysyi ärtyneesti istuessaan tuolille mahdollisimman kauas Ariannasta.
Remus huokaisi. “Kuule, minä en välitä siitä, mitä Arianna teki tai ei tehnyt - ainakaan tällä hetkellä. Ja sinäkin saat luvan olla välittämättä. Te ette ehkä pidä tästä, mutta saatte luvan syöksyä Redin kirjastoon tekemään pientä tutkimusta aiheesta valat ja niiden rikkominen. Me emme voi antaa Lilyn pitää sitä valaa - se on yhtä lailla kuolemantuomio. Vai kuvitteletteko te todella, että Lily pystyisi noudattamaan valaansa?”
“Se tyttö ei luovu uskomuksistaan niin kauan kuin minä olen elossa!” Arianna julisti kiivaasti.
“Inhottaa myöntää, mutta olen tuon naikkosen kanssa samaa mieltä”, murahti Sirius. “Mutta se ei tarkoita sitä, ettetkö sinä voisi antaa minulle toista työparia tässä operaatiossa, Kuutamo.”
“Minä en pidä siitä yhtään enempää kuin sinäkään, mutta te kaksi olette kierompia kuin kukaan meistä muista ja tiedätte kyllä, miten taivuttaa sääntöjä!” Remus ärähti. “Red saa luvan pitää teidät irti toistenne kurkuista - useammassakin kuin yhdessä mielessä, onko selvä? Ei riitelyä, ei nälvimistä, EIKÄ kaulailua, tai minä pidän huolen siitä, että ette elä huomiseen!”
Sirius säikähti kuullessaan Remuksen puhuvan niin rajusti. Hän oli niin yllättynyt, että hänestä ei ollut vastustelemaan, tai edes kritisoimaan Remuksen sanoja. Sen sijaan hän vain nyökkäsi ja vilkaisi Ariannaa kuin varmistaakseen, oliko tyttö samaa mieltä. Selvästikään Arianna ei ollut, sillä tytön kasvoilla oli hyvin tyytymätön ilme, kun tyttö nyökkäsi. Siitä huolimatta he ilmiintyivät jokseenkin sulassa sovussa Fox’s Deniin. Remus palasi hiuksiaan haroen takaisin olohuoneeseen.
“Mitä sinä sanoit heille?” Lilyn käsivartta tutkiva Cinnamon uteli. Lily oli vajonnut taas takaisin uneen, eikä toisilla ollut mitään aikomusta herättää häntä, ennen kuin hän olisi kerännyt vähän voimiaan. Kokemuksen VVV:ssä oli täytynyt olla todella rankka, Remus päätteli alakuloisesti katsellessaan Lilyn tuhkanharmaita kasvoja.
“Lähetin heidät tutkimaan, voiko Lily rikkoa valaansa”, Remus vastasi polvistuessaan lattialle Cinnamonin viereen. Hän kietoi lohduttavasti käsivartensa Cinnamonin ympärille ja painoi päänsä vasten tytön olkapäätä. “Me olemme vaikeuksissa, jos Lily ei voi rikkoa valaansa.”
“Tiedän”, Cinnamon nyökkäsi apeasti. “Se tuhoaisi sen Lily Evansin, jonka me tunnemme.”
Kumpikin vaikeni hieman vaivaantuneena tajutessaan, että James oli edelleen huoneessa ja kuunteli heidän jokaista sanaansa kasvot liidunvalkeina.
Remus huokaisi. “Me voisimme varmaan jättää Sarvihaaran Lilyn seuraan, vai mitä?” hän ehdotti Cinnamonille vilkaisten syrjäsilmällä Jamesia, joka puristi nojatuolin käsinojaa rystyset valkeina.
Cinnamon nyökkäsi. “Lily pärjää kyllä nyt”, tyttö kääntyi sanomaan Jamesille. “Hän nukkuu ja kun tuo verenvuotokin on lakannut… no, hän saa tuosta mielettömän väsymyksen, mutta emme me oikein voi muutakaan tehdä. Arianna on oikeassa, ei häntä voi viedä Mungoon.”
“Arianna”, James sylkäisi nimen kuin myrkyllisen kirouksen suustaan. “Hän ei tiedä mistään mitään! Hän AUTTOI Lilyä, ymmärrättekö te?”
“Niin, mitä siitä?” Cinnamon kysyi silmääkään räpäyttämättä. “Sitähän Lily halusi.”
“Mutta Lily haluaa typeriä asioita!”
“Joten?” Cinnamon kohotti kulmiaan. “James, etkö sinä tajua, että juuri se on sinun ongelmasi? Sinä kuvittelet ymmärtäväsi kaiken niin paljon paremmin kuin Lily, mutta et sinä ymmärrä! Lily saattaa haluta sinun mielestäsi typeriä asioita, mutta ne eivät ole SINUN asioitasi. Sinun täytyy vain ymmärtää häntä.”
“Minä en ymmärrä, miten häntä voi vain ymmärtää. Minä haluan auttaa häntä!”
“Niin halusi Ariannakin”, Cinnamon muistutti kääntyen kaikessa rauhassa poikaystävänsä puoleen, aivan kuin Jamesia ei olisi ollut olemassakaan. "Mennään, Rem."

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #16 : Maaliskuu 01, 2007, 18:00:18 »
13.osa - Kuinka saisin rikki valan typerän…?
25.7.1978

James istui levottomana nojatuolissa tyttöjen olohuoneessa ja tarkkaili sohvalla edelleen täydessä unessa makaavaa Lilyä, joka ei ollut havahtunut kertaakaan nukahtamisensa jälkeen. Siitäkin oli jo kolme tuntia ja James alkoi hermostua. Hän vilkuili vähän väliä vuoroin kelloa, vuoroin olohuoneen ovea siinä toivossa, että Sirius ja Arianna palaisivat tutkimusmatkaltaan Redin kirjastoon. Se vaikutti kuitenkin enemmän kuin epätodennäköiseltä. James oli kerran ollut Redin työhuoneessa ja nähnyt kaikki ne kirjat, jotka olivat valloittaneet miehen seiniä kiertävät hyllyt. Kestäisi tuntikausia, ennen kuin Arianna ja Sirius saisivat selattua ne lävitse - ja vielä kauemmin siinä kestäisi, jos kaksikko jäisi riitelemään kesken kaiken. James huokaisi raskaasti ja painoi päänsä käsiinsä.
“Piristyisit vähän”, Cinnamonin ääni ehdotti Jamesin selän takaa. Cinnamon kosketti kädellään lohduttavasti Jamesin olkapäätä. Sitten hän istui sohvan kaiteelle Lilyn viereen vilkaisten sivusilmällä nukkuvan tytön kalvakoita kasvoja. Sääli vääristi hetken ajan Cinnamonin piirteitä.
James naurahti kuivasti. “Miten muka? Tässä tilanteessa ei ole kovin paljon piristymisen arvoista.”
“Sitten sinun pitää löytää sitä”, Cinnamon sanoi tiukasti. “Sinusta ei ole kenellekään mitään hyötyä, jos vain tuijotat kelloa.”
“Mitä minun sitten pitäisi tuijottaa? Redin kirjahyllyjä, vai?” James tiedusteli kuivasti.
Cinnamon naurahti. “Jotenkin minusta tuntuu, että Siriuksessa ja Ariannassa on aivan tarpeeksi Redin kirjastoa sotkemaan. Halusin vain sanoa, että hyvin tässä vielä käy. Kaikissa saduissa käy aina hyvin.”
James kurtisti kulmiaan. “Mitä satua me muka elämme?” hän murahti sarkastisesti.
“Kauniiden tyttöjen ja komeiden poikien satua. Sellaiset päättyvät aina onnellisesti”, Cinnamon vastasi reippaasti venytellen selkäänsä sohvan reunalla.
“Minusta alkaa vähitellen tuntua, että sinun teoriasi ei ole ihan oikeassa. Jos joku oli oikeassa, niin Kalkaros”, James huokaisi pörröttäen väsyneesti hiuksiaan. Hänen päänsä sisällä kaikuivat ne sanat, jotka Kalkaros oli sylkenyt vasten hänen kasvojaan koulun viimeisen päivänä… uhkaus siitä, että kenestäkään heistä ei tulisi kovin onnellista. Kalkaros oli ollut oikeassa.
“Ei voi olla totta!” Cinnamon parahti. “Et kai sinä aio antaa luovutusvoittoa jonkun Kalkaroksen sanoille? Kaikkihan sen tietävät, että luihuisten päät ovat pehmenneet kauan ennen ajanlaskun alkua!”
James virnisti. “Oletko sinä varmasti se sama tyttö, jolla oli tapana saarnata minulle eri tupien epätasa-arvoisesta kohtelusta?” hän kysyi varovasti.
Cinnamon pyöritti silmiään. “Älä unohda, että seurustelin samana vuonna Siriuksen kanssa. Sen pitäisi kertoa jotakin.”
“Olenkin aina miettinyt, miksi ihmeessä sinä kiinnostuit Siriuksesta.”
“Miksi en olisi kiinnostunut?” Cinnamon heitti takaisin. “Hän oli parhaannäköinen poika koko koulussa. Älyllinen puoli osoittautui ikävä kyllä sitten vähän vähemmän kehittyneeksi, mutta saahan tyttö haaveilla, vai mitä? Sitä paitsi - “
“ - Anturajalka oli hyvä keino tehdä Remus-kulta mustasukkaiseksi?” James ehdotti ruskeat silmät häijynkurisesti kiiluen. Hän puolittain odotti, että Cinnamon hermostuisi tai punastuisi, mutta tyttö ainoastaan hymyili hillittyyn tapaansa.
“Siihen aikaan minä en osannut edes kuvitella, että joku voisi olla kiinnostunut herra Unelmavävystä”, Cinnamon sanoi huolettomasti ja kääntyi katsomaan ikkunasta ulos. Sade oli viimeinkin lakannut, vaikka eihän se mikään ihme ollut - pahimmat tuhonsahan se oli jo tehnytkin.
He vajosivat keskelle miellyttävää hiljaisuutta. Jamesin sormet rummuttivat rauhallisesti nojatuolin kaidetta, Cinnamon istui äänettömänä ja ajatteli Remusta. Ainakaan enää Remus ei ollut mikään unelmavävy. Lähdettyään pois kotoaan poika oli muuttunut paljon väsyneemmäksi ja hieman rähjäiseksikin. Hänen kasvonsa olivat usein vakavat ja oli iltoja, jolloin Cinnamon ei aina edes tunnistanut Remusta. Sota ei tehnyt hyvää heistä kenellekään.
“Missä Kuutamo muuten on?” James tiedusteli rikkoen ohuen hiljaisuuden.
Cinnamon käänsi katseensa takaisin poikaan. “Hän meni käymään Peterin ja Admiren luona”, tyttö vastasi yrittäen parhaansa mukaan pitää äänensä vakaana lausuessaan ääneen Admiren nimen. “Hän ajatteli, että jonkun pitäisi kertoa Peterille, mitä on tapahtunut ja… no, hän halusi kai jotakin tekemistä. Hänellä ei ole helppoa, tiedäthän.”
“Mikä hänellä on vikana?” James kysyi nopeasti oikaisten selkäänsä. Keskittynyt katse palasi pojan ruskeisiin silmiin.
Cinnamon kohotti kulmiaan. “Etkö tiedä? Tai siis, tänäänhän on - “
“Voi ei!” James älähti, ennen kuin Cinnamon ehti edes lopettamaan lausettaan. Muistikuva palasi hänen mieleensä veitsenterävänä, muisto Remuksesta puhumassa loppukuun tapahtumista… James tunsi itsensä typeräksi annettuaan itselleen tilaisuuden unohtaa. Illalla oli täysikuu. Täysikuu, eikä Remus ollut sanonut sanaakaan, ei ollut mitenkään antanut ymmärtää, että edessä olisi jotakin erikoista… syyllisyys valtasi oitis Jamesin ja hän painoi päänsä käsiinsä. Hän ei ymmärtänyt, miten oli voinut unohtaa.
“Remus ei halunnut puhua siitä”, Cinnamon sanoi hiljaa. “Hän sanoi, että teillä on tarpeeksi tekemistä muutenkin. Lily - no, kaikkihan sen tietävät, että hän on toivoton tapaus - ja Arianna on himourheilija - eikä kukaan voi varsinaisesti väittää, että Peterillä olisi jotenkin helppoa…”
“Mutta silti”, James tokaisi kiukkuisesti. “Olisi hän meille voinut kertoa!”
“Ehkä hän ajatteli, että siitä ei olisi mitään apua”, ehdotti Cinnamon. “Tai siis, ei teistä kuitenkaan ole mitään apua - “
“Miten niin meistä ei ole mitään apua?” James pisti väliin. “Ainahan meistä on ollut apua.”
Cinnamon hymyili vinosti. “Tuskin tässä tapauksessa. En usko, että Remuksen vanhemmat haluavat poroa kellariinsa.”
“Minä olen hirvi, enkä poro!” James kivahti. Sitten hän vakavoitui. “Ei kai Remus tosiaan aio lukittautua KELLARIIN koko yöksi?”
“Kyllä Remus itse asiassa aikoo”, Remuksen ääni sanoi yllättäen Jamesin selän takaa. James kääntyi ympäri ja kohtasi Remuksen lämpimät, huvittuneet silmät. Remus hymyili toisella suupielellään. Hänen takana seisoivat Peter ja Admire.
“Suoraan sanottuna, minulla ei ole kovin paljon vaihtoehtoja”, Remus jatkoi liikkuessaan sulavasti Cinnamonin luokse. Hän laski kätensä tytön olkapäille. “En voi lähteä juoksentelemaan Viistokujalle, ettekä te halua minua lukittautumaan kylpyhuoneeseemme. Sitä paitsi olen ollut vanhempieni luona monta kertaa ennenkin. Lomalla. He ovat kyllä varustautuneet minua varten.”
“Miten? Rakentamalla häkin, kenties?” James kysyi ivallisesti.
Remus hymyili ilmeettömästi. “Todennäköisesti kyllä. Ja ymmärräthän sinä, että häkissä ei ole tilaa hirvelle, koiralle ja ihmissudelle - “
“Mutta se on kidutusta!” James huudahti. “Ei sinua voi lukita sinne yksin repimään irti turkkiasi!”
“Mitä sitten ehdottaisit? Että murtaudun Tylypahkaan? Koska McGarmiwa varmasti ilahtuisi - “
“En minä sitä nyt tarkoita”, tuhahti James. “Vaan sitä, että tuo on ihmisoikeuksien vastaista.”
“Ihmissusioikeuksien vastaista, tarkoitat varmaan”, tokaisi Peter, joka osallistui ensimmäistä kertaa keskusteluun. James käänsi katseensa epävarman näköiseen poikaan, joka nojaili varsin väsyneesti tyttöystäväänsä. Admire puolestaan näytti puolikuolleelta kummituseläimeltä epäluonnollisen suurine, järkyttyneine silmineen.
“Miksi te puhutte ihmissusista?” tyttö kysyi hitaasti. “Koska minun tietojeni mukaan ne metsästettiin sukupuuttoon vuosia sitten… enkä minä oikeastaan pidä puheenaiheesta.”
“Anteeksi, Admire”, James sanoi kiltisti. “Puhuisitko mieluummin vaahtokarkeista?”
Remuksen kyynärpää iski kipeästi Jamesia kylkeen ja James vaikeni. Alistuneena hän käänsi katseensa takaisin edelleen nukkuvaan Lilyyn ja rukoili, että Sirius ja Arianna saisivat edes jotakin selville Redin luona.

“Minulla ei ikävä kyllä ole kovin paljon kirjoja valojen vannomisesta”, Red ilmoitti työntäessään työhuoneensa oven auki. Sirius ja Arianna astuivat hänen kannoillaan sisälle hämärästi valaistuun huoneeseen, jonka seiniä kiersivät korkeat, aina kattoon saakka ulottuvat kirjahyllyt. “Jostakin syystä en ole ikinä ollut kovin kiinnostunut valoja koskevista säännöistä - minä lähinnä yritän vältellä niiden vannomista parhaani mukaan.”
Sirius nyökkäsi mietteliäästi, tuskin kuunnellen Redin sanoja. Hänen huomionsa oli kiinnittynyt kokonaan Redin väsyneeseen, paljon entistä rähjäisempään olemukseen. Lyhyen ajan sisällä Red näytti muuttuneen paljon. Miehen vaatteet olivat kuluneet ja epäsiistit ja roikkuivat hänen yllään tavalla, joka paljasti hänen laihtuneen rajusti. Miehen parta oli ajamaton ja hänen silmissään oli kyllästynyt ilme.
“Suoraan sanottuna minulla ei ole aavistustakaan, missä mikäkin kirja tällä hetkellä on”, Red jatkoi saapastellessaan peremmälle huoneeseen. Asia ei näyttänyt vaivaavan häntä tippaakaan. “Yksi vanha ystäväni järjesti ne kyllä kerran… pari vuotta sitten… mutta sen jälkeen en ole vaivautunut tekemään asialle mitään, joten - no, päätelkää loput. Voitte tietenkin yrittää etsiä V-kirjaimen kohdalta, tai tekijän mukaan, mutta - “
“Se taitaa olla vähän hankalaa”, Arianna sanoi kuivasti. “Kun meillä ei ole aavistustakaan tekijästä.”
Sirius mulkaisi tyttöä vihaisesti, mutta tämä vain heilautti hiuksiaan ja teeskenteli, että ei ollut katsetta huomannutkaan. Red katseli kaksikon äänetöntä sananvaihtoa huvittuneena.
“Minä olen tietenkin suunnattoman pahoillani siitä, että ette löydä kirjastostani yhtään mitään”, mies sanoi karun huvittuneesti. “Jos olisin tiennyt, että rakas ystävänne aikoo minun ERITTÄIN HYVIN PERUSTELLUSTA KIELLOSTANI HUOLIMATTA mennä tekemään typeryyksiä, olisin luonnollisesti siivonnut kirjastoni etukäteen, että pääsisitte paremmin korjaamaan virheitänne.”
Edes Redin äänestä selkeänä paistava sarkasmi ei saanut Siriusta hymyilemään. “MEIDÄN VIRHEITÄMME?” hän toisti vihaisesti. “Minun tietääkseni se oli Lilyn virhe - ja luonnollisesti Ariannan.”
“Hienovaraista, Sirius, hienovaraista”, Arianna nälväisi. “Sinun hienotunteisuutesi on yhtä kehittynyt kuin sorkkaraudalla.”
“Älä viitsi! Jos SINÄ menet varastamaan tavaroita minun huoneestani ILMAN LUPAA - “
“Mielenkiintoista”, Arianna totesi kohottaen kevyesti toista kulmaansa. “En tiennytkään, että varastaa voi myös luvan kanssa.”
Sirius raastoi turhautuneena hiuksiaan. “En minä sitä tarkoittanut, vaan sitä, että sinä - “
“Minusta näyttää uhkaavasti siltä, että minusta on tullut kolmas pyörä tässä keskustelussa”, Red keskeytti terävästi. Sirius ja Arianna vaikenivat ja käänsivät katseensa ironisesti hymyilevään, nyt hyvin kalpeakasvoiseen mieheen, joka kumarsi heille jäykästi. “Taidan poistua paikalta omiin tekemisiini. Penkokaa rauhassa, kunhan jätätte tavarani kirjoja lukuun ottamatta rauhaan ja - ja jos joudutte äkkiä mielettömän murhanhimon valtaan, menkää vierailulle Auguston luokse. Se tuntuu pitävän verestä huomattavasti enemmän kuin minä.”
Sen sanottuaan Red jo nappasikin kouraansa pienen värikkään kuulan työpöydällään olevasta lasipurkista. Hän puristi sen nyrkkiinsä ja oli silmänräpäyksessä kadonnut. Sirius jäi tuijottamaan hänen jälkeensä suu auki, itseään kiroten. Ei ollut oikein kiusata Rediä niin turhanpäiväisillä asioilla kuin hänen ja Ariannan pienet ongelmat.
Edelleen itselleen vihaisena Sirius käänsi katseensa Ariannaan. “Toivottavasti sinä olet nyt tyytyväinen!” hän tiuskaisi.
“Minä? Sinä riitelit siinä missä minäkin!” Arianna huudahti ällistyneenä.
“Sinä sen aloitit.”
“SINÄ aloit syyttämään minua.”
“Niin, aiheesta”, intti Sirius.
“Ehkä sinun mielestäsi”, Arianna napautti vastaukseksi ja käänsi muitta mutkitta selkänsä Siriukselle pyörähtäen Redin kirjahyllyjen puoleen. Hieman tuskastuneena hän silmäili korkeaa, koko seinän mittaista kirjahyllyä ja sen täyttävää, vieri viereen tungettuja kirjoja. Oli suorastaan mahdotonta löytää mitään siitä teosmäärästä. Siitä huolimatta Arianna ojensi kätensä ja veti summamutikassa esille raskaalta vaikuttavan, käsivartensa mittaisen kirjan, jonka kultaiseen kanteen oli kaiverrettu nimi “TAIKAMAAILMAN SUURI ENSYKLOPEDIA ALFASTA OMEGAAN”.
“Et kai sinä aio selata tuota läpi?” Sirius kysyi epäuskoisena. “Sehän litistää sinut alleen!”
Arianna vilkaisi poikaa ylimielisesti ja paukautti kirjan Redin työpöydälle kääntäen esille sisällysluettelon. Sen mukaan kirjassa oli vain 2786 sivua. Ehkä hän sittenkin selviäisi kirjan selaamisesta hengissä, hän ajatteli yrittäen tuntea itsensä jokseenkin toiveikkaaksi.
“Minä en ole niin heiveröinen kuin sinä kuvittelet”, Arianna tokaisi pitäen kaiken aikaa katseensa ensyklopedian sisällysluettelossa. “Mitä jos sinä vain ottaisit jonkun kirjan ja alkaisit lukea? En usko, että tulimme tänne vain keskustelemaan minun kunnostani.”
Sirius äännähti puolittain turhautuneena, puolittain epäuskoisena, mutta pyörähti joka tapauksessa ympäri ja nappasi kirjahyllystä hyvin pienen, tuskin kämmenensä kokoisen opuksen, joka otsikon mukaan käsitteli taikamaailman pienen pieniä pilkunviilauksia. Vaikutti epätodennäköiseltä, että sellaisesta kirjasta löytyisi mitään Velhojen Vakoiluverkostoon viittaavaa, mutta kaikkea piti yrittää.
“Minä sitten en ymmärrä, miksi suostuin tähän”, Sirius mumisi vilkaisten Ariannaa syrjäsilmällä merkitsevästi. “Sinähän tämän ongelman aiheutit, enkä minä.”
“LILY sen aiheutti. Minä vain autoin häntä”, Arianna oikaisi.
“Ihan kuin siinä olisi suurikin ero.”
“Ei ehkä juustohöylän mielestä.”
“MINKÄ?”
Arianna huiskautti kättään. “UNOHDA! Ei se sinun asiasi kuitenkaan.”
“Ei sitten”, Sirius sanoi tyynesti olkapäitään kohauttaen. Hän käänsi pikku taskukirjansa viimeisen sivun esille, silmäili sen tyytymättömänä läpi ja työnsi kirjan vähemmän hellästi takaisin hyllyyn alkaen etsiä jotakin sellaista, millä olisi jotakin tekemistä pimeyden voimien tai muiden epäilyttävyyksien kanssa.
“Lähinnä minua kiinnostaa tietää, MITEN sinä oikein sait sen nimikortin”, Sirius jatkoi punnitessaan kokeilevasti käsissään “Omituisista omituisin - kuinka hyvin oikein tunnet taikamaailman salat?”-nimistä teosta. “Minä piilotin sen hyvin.”
“Sitten minä vain olen sinua älykkäämpi”, Arianna vastasi nenäkkäästi.
Sirius katsahti tyttöön tuskastuneena. “Onko sinun pakko olla noin pahuksen ärsyttävä koko ajan?”
“Samaa voisin kysyä sinulta.”
“Minä yritän vain selvittää tämän asian! Missä välissä sinä muka ehdit varkaisiin minun asunnolleni? Silloinko, kun minä olin Reguluksen luona? Varmasti silloin - ilmankos sinä olit niin innokas lähettämään minua sinne - ja minä kun ehdin jo kuvitella, että sinä OIKEASTI ajattelit sen olevan viisasta - vaikka miksi sinä olisit ajatellut, kun et edes tiedä, mitä sana ‘viisas’ tarkoittaa - “
“HEI!” Arianna kohotti varoittavasti tiiliskivenpaksuista opustaan.
Sirius hymähti ivallisesti. “Ikään kuin sinä saisit nostettua tuota tarpeeksi korkealle lyödäksesi.”
“Haluatko kokeilla?”
“No, milloin sinä sitten muka leikit taskuvarasta, jos et silloin?” Sirius tenttasi palaten päättäväisesti takaisin alkuperäiseen puheenaiheeseen. Arianna huokaisi turhautuneena ja oikaisi itsensä täyteen mittaansa, mikä parhaimmillaankaan ei ollut kovin paljon.
“Se oli vain yksi aamu, kun minulla oli tylsää. Lily suostutteli minut tekemään sen. Sinä olit keittämässä kahvia tai sitä myrkkyä, mitä sitten kutsutkin kahviksi… no, joka tapauksessa minä varastin sen kortin sillä aikaa. Ei se sinua silloin häirinnyt.”
“Niin, siksi, etten tiennyt sinun tehneen niin!”
“No ehkä sinun olisi pitänyt tietää!”
“Miten? Kasvattamalla silmät selkääni!”
“Hankkimalla aivot, pikemminkin”, Arianna kivahti kääntäen taas selkänsä Siriukselle. “Kuvittelitko sinä tosiaan, että olisin suostunut kumoamaan kurkustani alas sitä sinun peikontappolitkuasi ilman hyvää syytä? Merlin, sinä olet typerä!”
“Minä en tajua, miksi edes puhun sinun kanssasi”, Sirius ilmoitti ärtyneenä.
“Samat sanat!”
“Lopeta jo!”
“Minä en anna sinulle viimeistä sanaa!”
“Olet siis edelleen seitsemänvuotiaan tasolla”, Sirius tuumasi jo rauhallisemmin. “Kyllähän se minulle sopii.”
Ariannan kädet puristuivat uhkaavasti nyrkkiin kuin tyttö olisi halunnut lyödä Siriusta. Sirius ei antanut sen häiritä itseään, vaan antoi varsin alentuvan katseensa kulkeutua pitkin tytön vartaloa aina päästä varpaisiin saakka. Seisoessaan siinä edessään Arianna näytti enemmänkin kiukuttelevalta pikkutytöltä kuin vaaralliselta viholliselta. Sirius hymähti ylimielisesti ja kääntyi takaisin kirjahyllyn puoleen.
“Avaa jo se kirjasi”, hän kehotti samalla Ariannaa. “Meidän on aika korjata sinun jälkesi, tuholainen.”
“Et sinä itsekään mikään unelmien poikamies ole, jos sitä kuvittelit”, Arianna nälväisi vastaukseksi, mutta käänsi kuitenkin esille ensyklopediansa viimeisen välilehden. Siinä olevan esittelytekstin mukaan viimeisessä luvussa käsiteltäisiin “taikamaailman pikku termiittejä menninkäisistä ihmissusiin”. Vaikutti epätodennäköiseltä, että kyseisestä luvuista löytyisi mitään Velhojen Vakoiluverkostoon viittaavaa. Arianna huokaisi ja ryhtyi kiikuttamaan kirjaa takaisin hyllyyn.
“Minä sentään OLEN ollut hyödyksi”, Sirius sinkautti takaisin Ariannan jäykälle selälle. “Minä olen juossut sinun kanssasi lenkillä ja kammannut sinun hiuksiasi ja SELVITTÄNYT SINUN KAULAKETJUJASI - tiedätkö sinä edes, miten ärsyttävää hommaa se voi - “
“Kuulehan nyt - “ Arianna aloitti vaarallisesti.
“ENKÄ KUUNTELE!” Sirius karjaisi niin voimallisesti, että Arianna hätkähti ja pudotti käsissään pitelemänsä kirjan suoraan varpailleen. Tyttö parkaisi kivusta, mutta Sirius ei välittänyt. “Minua ei kiinnosta kuunnella sinun puolustelujasi tai sinun selityksiäsi! Sinä tiedät itsekin, että teit väärin! Entä jos Lily kuolee typerään valaansa? Miltä sinusta sitten tuntuu? Kerro minulle!”
“Kuule, minua ei kiinnosta käydä tätä keskustelua yhtään enempää, kun sinä kerran olet noin ilmiselvästi väärässä”, Arianna ilmoitti. “Me tulimme tänne etsimään tietoa, emme hajottamaan Redin tavaroita, joten - “
“Kerrassaan osuvasti sanottu, neiti Bell”, Redin yksitotinen ääni kommentoi huoneen ovelta. Arianna ja Sirius hätkähtivät ja kääntyivät ympäri vain kohdatakseen ovelle yllättäen ilmestyneen Redin haukkamaisen katseen.
“Kun te kerran olette saaneet ihmissuhdeongelmanne ratkottua - tai sitten ette - voisitte ehkä katsoa tännepäin. Taisin löytää jotakin, mikä saattaisi kiinnostaa teikäläisiä.”
Red astui peremmälle huoneeseen heilutellen yllättävän kevyesti kädessään painavannäköistä kirjaa, joka ainakin hämähäkinseiteistä päätellen oli ummehtunut miehen kätköissä turhankin pitkään. Sirius siristi silmiään pystyäkseen lukemaan suttuisen nimen kirjan kannesta.
“Piiloutuisitko omalta itseltäsi - Velhojen Vakoiluverkosto vuodesta 1599 eteenpäin”, Red luki sävyttömästi. “Suoraan sanottuna minulla ei ole aavistustakaan siitä, miten tämä kirja on päätynyt minun siivouskomerooni, mutta ei kai sillä ole väliäkään?”
“Ei hitossa”, Sirius huudahti ja syöksähti kirjan kimppuun.

Tyttöjen asunnossa vallitsi syvä hiljaisuus. James, Remus, Cinnamon, Peter ja Admire istuivat kaikki paikoillaan sanaakaan sanomatta, omiin ajatuksiinsa vajonneena - jopa Admire, vaikka tytön silmien tyhjästä katseesta olisi voinutkin kuvitella toista. Jamesin katse kulkeutui vuoroin nukkuvaan Lilyyn, vuoroin seinällä roikkuvaan kelloon. Viisi iltapäivällä. Olisi voinut kuvitella, että Sirius ja Arianna olisivat saaneet edes jotakin aikaan, James totesi tyytymättömänä ja antoi ajatustensa liukua toiseen mieltään vaivaavaan ongelmaan, Remukseen. Häntä ärsytti se tosiasia, että hän, Peter ja Sirius eivät voisi mennä Remuksen mukaan, kuten heidän tapanaan niin usein oli ollut. Vaikka olihan se omalla tavallaan ymmärrettävää, että Remuksen vanhemmat olisivat saattaneet ihmetellä, jos olisivat seuraavana aamuna löytäneet poikansa häkistä hirven ja jättimäisen koiran, rottaahan tietenkään kukaan ei olisi huomannut, mutta…
“ROTTA!” James huusi ääneen edes kunnolla tajuamatta tekevänsä niin. Toiset hänen ympärillään säikähtivät ja Admire Speir putosi alas Peterin nojatuolin kaiteelta. Tyttö makasi hetken täysin typertyneenä lattialla, ennen kuin ymmärsi nousta ylös lattialta. Hän oikoi punaposkisena nilkkoihin ulottuvan, muodottoman vaaleanpunaisen kukkamekkonsa helmoja.
“Mistähän tuossa mahtoi olla kyse?” Remus kysyi rauhallisesti.
“Niin, sen minäkin haluaisin tietää”, myönteli Peter.
James vilkaisi hermostuneena Admirea. Heidän aiemmasta keskustelustaan hän oli päätellyt, että Admire ei välttämättä tiennyt Remuksen pienestä verenhimoisesta ongelmasta ja koko kuvion paljastaminen olisi ollut tahditonta, vaikka ainahan James olisi voinut tarrautua siihen toivoon, että Admire ei olisi ymmärtänyt, mistä he puhuivat.
“Minä selitän teille vaikka keittiössä, samalla kun keitän kahvia”, James sanoi sulavasti. “Ad, Cin, voitteko te jäädä tänne vahtimaan Lilyä?”
Niukka hymy nyki Cinnamonin suupieliä. “Suoraan sanottuna en usko, että Lily aikoo nousta yllättäen ylös ja sännätä ulos asunnosta”, tyttö sanoi, mutta suostui joka tapauksessa jäämään, kun James, Peter ja Remus siirtyivät keittiön puolelle. James taikoi nopeasti kahvinkeittimen päälle ja jäi sitten nojailemaan vasten keittiön työpöytää Remuksen ja Peterin istuessa alas.
“No niin, haluaisitko sinä nyt paljastaa meille upean älynväläyksesi?” Remus tiedusteli.
James virnisti nolona. “Olinko minä niin ilmiselvä?”
“Et ehkä toisille. Tai siis, en usko, että ainakaan Admire ymmärsi. Ei millään pahalla, Matohäntä, mutta hänhän ei kuulu meidän pieneen animaagiklaaniimme, joten - animaagiudestahan tässä on kyse, vai mitä? Koska minun on vaikeaa kuvitella, että sinä muuten karjuisit rottaa täyteen ääneen -
“ - ainakaan, jos Kalkaros ei ole näköpiirissä”, Peter lopetti kuivasti.
“Kalkaros!” James huudahti ja läimäytti kädellään otsaansa. “Tajuatteko te! Me emme ole nähneet vanhaa kunnon Ruikulia I-KUI-SUUK-SIIN!”
“Älä vain väitä, että sinulla on ikävä!” puuskahti Peter. “Koska minä en ainakaan halua nähdä häntä enää ikinä! Enkä ketään muutakaan luihuisista, sen puoleen”, Peter lisäsi muistellen edellistä kohtaamistaan Bellatrixin kanssa. Kylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkäänsä.
“Mitä jos vain unohtaisimme luihuiset?” Remus ehdotti pannen merkille Peterin vaivaantuneisuuden. Hän arvasi, että Bellatrixin sanat painoivat Peterin mieltä edelleen. Asia pitäisi ottaa joskus pojan kanssa puheeksi, hän päätti. “Sinun piti kertoa meille neronleimauksestasi, Sarvihaara.”
James virnisti haroen samalla melkein huomaamattaan hiuksiaan. “No, siis, minä mietin ongelmaa nimeltä ‘kellariin lukittu Kuutamo’, eikä minun varmaan tarvitse enää toistaa sitä, etten pidä ajatuksesta. Mutta, kuten minulle on jo melkoisen monta kertaa sanottu, hirvi ja koira ovat melko läpinäkyvä kaksikko ihmissuden seurassa… kun taas rotta on melkoisesti pienempi, vai mitä? Ja kellareissa on tarkoituskin olla rottia, eli kukaan ei välttämättä huomaisi Peteriä… ja Kuutamo saisi seuraa. Mitä sanotte?”
“No, tuota - “ Peter liikahti vaivaantuneena paikallaan. Remus huomasi oitis pojan ilmeen ja kiirehti pudistelemaan päätään.
“En minä tarvitse ketään seurakseni”, poika sanoi. “Tyhmäähän se olisi, pistää Matohäntä yksin minun seurakseni… ties mitä minä hänelle tekisin.”
Remuksen sanat näyttivät osuvan johonkin kipeään kohtaan Peterin sisimmässä, sillä poika oikaisi oitis selkäänsä ja kokosi rohkeutensa.
“Et sinä ole tehnyt minulle mitään ennenkään”, poika ilmoitti kireästi. “Minä tulen mukaan.”
Remus tuntui edelleen epäilevän Peterin päätöstä, tai ainakin poika avasi suunsa vastustellakseen, mutta Jamesin terävä potku suoraan hänen nilkkaansa sai hänet sulkemaan suunsa. Hän nyökkäsi hieman epävarmasti.
“Cinnamon saattaa minut kahdeksan jälkeen kotiin Wolverhamptoniin. Voisit tulla siinä samalla mukaan”, Remus ehdotti. “Rottana, tietenkin, että vanhempani - “
“Anteeksi kun keskeytän”, Admiren ääni sanoi hengästyneesti ovelta. “Mutta ajattelin, että haluaisitte tietää. Lily on taas hereillä.”

Lily istui kaikessa rauhassa sohvan laidalla haukottelemassa, kun James, Remus ja Peter ehtivät olohuoneeseen asti. James unohti kokonaan aiemman keskustelunsa ystäviensä kanssa ja kiirehti sohvan luokse istuen Lilyn vierelle.
“Miten sinulla menee?” hän kysyi hiljaisella äänellä sulkien toiset kokonaan tajuntansa ulkopuolella. Sivusilmällä hän tosin huomasi Cinnamonin ja Remuksen katselevan toisiaan huvittuneina. Kaksikko sanoi jotakin hiljaisella äänellä, mutta sanoja James ei erottanut. Sitten toiset jo nousivatkin ylös paikoiltaan ja suunnistivat toiseen huoneeseen jättäen Jamesin kahden Lilyn seuraan. James keskitti taas kaiken huomionsa Lilyyn, joka kohautti parhaillaan väsyneesti olkapäitään.
“On kai mennyt huonomminkin”, tyttö mutisi synkästi kohottaen samalla vasenta kättään silmiensä eteen. Hän irvisti nähdessään hitaasti rupeutuvan haavan ja käsivarttaan verhoavan kuivuneen veren. “En tainnut olla kovin kaunis näki muutama minuutti sitten.”
James hymähti. “Minulle sinä olet aina kaunis näky. Mutta totta kyllä, olen nähnyt sinut edustavampanakin kuin pyörtyneenä ja vertavaluvana. Ja kaiken lisäksi jonkun toisen miehen käsivarsilla.”
“Käännettynä: sinä olet suuttunut minulle?” Lily arvasi.
James kallisti päätään ja punnitsi vastaustaan mielessään. Omalla tavallaan hän OLI vihainen Lilylle - hän oli Lilylle vihainen siitä, että tyttö oli mennyt tekemään jotakin niin typerää kuin liittynyt Velhojen Vakoiluverkostoon. Ja vieläpä kertomatta hänelle. Hänellä oli täysi oikeus olla vihainen Lilylle, tai siltä hänestä ainakin tuntui. Kun taas toisaalta… Cinnamonin aiemmin aamulla sanotut sanat kiersivät edelleen hänen mielessään ja lievittivät hänen pahantuulisuuttaan. Cinnamon oli sanonut, että ei ollut Jamesin asia, mitä Lily sanoi tai mitä teki… kun taas oli Jamesin asia, miten hän siihen suhtautui.
James huokaisi alistuneesti. “En kai minä enää niin vihainen ole sinulle. Vaikka aiemmin päivällä olisin mielelläni aiheuttanut sinulle toisenkin haavan, siis, jos - äh, unohda koko juttu. Kyllä kai minua edelleen ärsyttää se, että sinun pitää mennä tunkemaan mukaan johonkin niin hengenvaaralliseen ja epämoraaliseen. Se ei ole sinun tapaistasi, tiedäthän?”
Lily hymyili ilottomasti. “Kaikkienhan meidän täytyy joskus muuttua, vai mitä?”
“Mutta ei sillä tavalla! Merlin, miksi sinä et vain perääntynyt, kun kerran tiesit, mitä on tulossa?”
“Minä en ajatellut!”
James tuhahti. “Sen kyllä huomaa. Kyllähän minä tiedän, että sinä et jaksa aina olla järkevä ja ajatella viisaasti. Mutta miksi sinun piti valita juuri SELLAINEN hetki siitä älykkyydestä luopumiseen?”
“Luuletko sinä, että minä valitsin sen?” Lily parahti. “Minun VANHEMPANI KUOLIVAT, JAMES!”
James vaikeni kuin lyötynä. Hän ei voinut uskoa sitä, että oli todella ollut niin kova. Pahus, hän oli melkein ehtinyt unohtaa, että herra ja rouva Evans… että Lilyn vanhemmat… hän painoi päänsä käsiinsä peittääkseen uhkaavasti kaulaansa pitkin ylöspäin hiipivän punastuksen.
“Anteeksi”, hän mumisi. “Anteeksi, anteeksi, anteeksi… en ajatellut… minä… ei olisi pitänyt sanoa sitä, anteeksi, minä en enää ikinä - “
“James, rauha”, Lily keskeytti väsyneesti. “Minä en jaksa jauhaa tätä juuri nyt.”
James nyökkäsi kuuliaisesti. “Kunhan vain muistat, että minä en tarkoittanut sitä. Minä vain… hermostuin. Tai siis, no, ei se ole kovin rentouttavaa, kun ensin hukkaa tyttöystävänsä ja sitten tämä palaa kotiin jonkun vieraan gigolon käsivarsilla - “
“Italialaisen, ei gigolon. Siinä on ero.”
“Ihan miten vain.” James huiskautti kättään. “Joka tapauksessa, tämä päivä ei ole ollut mikään maailman paras ja minä - “
“Kyllä minä ymmärrän”, Lily pisti väliin. “Ei tämä päivä ole ollut hyvä meille muillekaan.”
James nyökkäsi ja hymyili Lilylle varovasti. Lily vastasi hymyyn verkkaisesti ja ojensi kätensä Jamesille nojautuen vasten pojan olkapäätä. Hän antoi painavilta tuntuvien silmäluomiensa painua verkkaisesti umpeen, eikä tehnyt mitään vastustellakseen. Hän oli liian väsynyt edes kunnolla puhuakseen.
“En minä sinulle vihainen ole”, Jamesin ääni mutisi hiljaa Lilyn korvaan. “Ainakaan enää. Sinun valintasihan se on. Minä vain toivon, että - että sinä olisit kertonut minulle vähän aikaisemmin - “
Lily huokaisi väsyneesti. James tunsi lämpimän hengityksen ohuen t-paitansa lävitse ja tiukensi otettaan tytöstä.
“Minä arvasin, että sinä suuttuisit. Ja sinä olisit halunnut estää minua. Redkin halusi.”
“Niin, niin…” James nyökytteli hajamielisesti. “Mutta sitten minä ajattelin sitä, eikä se ole oikeastaan minun asiani, mitä sinä teet… tai siis, minä EN pidä siitä, mutta se on sinun elämäsi eikä minun… kunhan sinä vain kerrot minulle? Että jos sinä olet vaikeuksissa, minä tiedän siitä?”
Lily hymyili kiitollisena ja nyökkäsi. Hän oli aikeissa sanoa jotakin, mutta hänen sanansa hukkuivat yskään, joka epäilemättä oli aiheutunut jatkuvasta sateessa kävelemisestä. Siinä samassa olohuoneen ovi raottui ja Lilyn sanat hukkuivat lopullisesti äkilliseen hälinään.
“Jos ette ole vielä tappaneet toisianne, minulla on teille tiedotus”, Cinnamon huikkasi ovelta. “Sotaisat sankarimme ovat palanneet pitkältä matkaltaan.”

Jamesin huomio kiinnittyi kokonaan Siriukseen ja Ariannaan, jotka viilettivät toistensa kannoilla peremmälle huoneeseen. Pelkkä vilkaisu Siriuksen myrskyisiin silmiin ja myrtyneeseen ilmeeseen varoitti Jamesia kysymästä mitään siitä, miten tutkimusretki Redin kirjastossa oikein oli sujunut. Oli päivänselvää, että Sirius ja Arianna olivat taas suuttuneet toisilleen jonkin typerän syyn vuoksi - tai pikemminkin Sirius oli suuttunut Ariannalle, James päätteli, sillä Ariannan silmissä kimmelsivät vuodattamattomat kyyneleet. James huokaisi. Hänellä ei todellakaan ollut mitään intoa ottaa selvää siitä, mitä Sirius oli Ariannalle mennyt sanomaan.
“Teillä kesti”, hän kommentoi sen sijaan. “Luulin jo, että Redin kirjasto on sortunut teidän päällenne.”
Sirius tuhahti. “Tuskin sinä itsekään selaisit läpi kahtatuhatta kirjaa ihan muutamassa sekunnissa.”
“Kahtatuhatta kirjaa?” Lily toisti epäuskoisesti. “Mistä tässä oikein on kyse?”
“Ei mistään tärkeästä, pikkusisko”, Sirius vakuutti väläyttäen Lilylle huolettoman hymyn. “Yritimme vain selvittää, millä tekosyyllä saisimme sen sinun pikku valasi kumottua - helpommin sanottu kuin tehty, näin sivumennen sanoen - Redillä on kyllä mielettömästi kirjoja, mutta eri asia sitten onkin, kuinka paljon HYÖTYÄ niistä on - “
“Anturajalka, mene asiaan”, James kehotti ruskeat silmät kärsimättömästi välkähtäen.
Sirius vakavoitui salamannopeasti ja nyökkäsi. “No, siis, minä ja Arianna menimme Redin luokse, kuten sovittu ja törmäsimme siellä meidän ihanaan ex-professoriimme - hän ei ole sama ihminen kuin ennen, jos teitä kiinnostaa tietää - joka kiltisti lupasi kirjastonsa meidän käyttöömme muutamien sarkastisten kommenttien saattelemana. Joka tapauksessa, se kirjasto on oikea matami Prillin painajainen - sotkuisia kirjoja, repeytyneitä sivuja, eikä järjestyksestä tietoakaan… no, kiltteinä lapsina minä ja Arianna sitten aloitimme epätoivoisen penkomisen kuuluisassa kirjastossa. Ehdimme selata läpi lähemmäksi sata kirjaa, ennen kuin epätoivo lopulta yllätti meidät. Totta kai Redillä on paljon mielenkiintoisia kirjoja ja opin paljon uusia asioita siitä, miten pahoja vahinkoja kirveen heiluttaminen huispausottelussa voi aiheuttaa, mutta JÄRKEVÄÄ tietoa siellä ei ollut nimeksikään…”
“Huispauksessa ei ole mitään typerää”, Arianna kivahti. “Jos tietäisit, mitä vahinkoa Kaljualan Kulkureiden huispausjoukkue on aiheuttanut kirveineen - “
“ - kuolisin varmasti paljon onnellisempana”, Sirius keskeytti tylysti. “Mutta koska minulle ei ole kyseistä mahdollisuutta tarjottu, jatkaisin erittäin mielelläni tarinaa.”
Arianna nyökkäsi nyrpeästi.
“No niin, nyt kun neiti Bell on KERRANKIN hiljaa - “ Sirius mulkaisi varsin opettajamaisesti Ariannaa, joka näytti siltä, että olisi voinut hetkenä minä hyvänsä purskahtaa itkuun. Sirius ei välittänyt, vaan jatkoi täyttä päätä puhettaan. “Me siis olimme jo aivan epätoivon partaalla Redin kirjastossa ja uskotte varmaan, jos sanon, että siinä vaiheessa meidän teki erittäin kovasti mieli tappaa toisemme. Rakas ystävämme Red tuli kuitenkin pelastamaan meidät siltä julmalta kohtalolta mukanaan varsin mukava pikku tiiliskivi, joka käsitteli Velhojen Vakoiluverkostoa - hyödyllinen kirja huolimatta siitä, että sen kansilehdet oli melkein kokonaan tuhrittu epämääräisillä huulipunateksteillä, kaikkea naiset sitten keksivätkin - “
“Pysy asiassa!”
“Anteeksi, pomo. Joka tapauksessa, me sitten istuimme kaikki kolme mukavasti alas kirjaa lukemaan ja koska Red istui minun ja Ariannan välissä, kaikki sujui oikein rauhallisesti. Kyseisestä kirjasta löytyi - yllätys, yllätys - kopio Lilyn valasta ja sen merkityksestä. Alle oli kirjoitettu suurin kirjaimin, että kyseinen vala on KIRJAIMELLISESTI pätevä ja sen rikkoja tuomitsee samalla itsensä kuolemaa. Ilmaisu ‘kirjaimellisesti’ herätti mielenkiintoa niin minussa kuin Redissäkin ja kun tutkimme valaa tarkemmin, tulimme siihen tulokseen, että siihen on jäänyt melkoinen lilyevansinmentävä reikä.”
“Ja se on…?” James kysyi jännittyneesti.
“Juuri kirjaimellisuus. NIIN KAUAN KUIN OLEN LILY EVANS. Mitä tapahtuu sitten, kun Lily lakkaa olemasta Lily Evans? Valahan on silloin rikki, vai mitä?”
“Minä en tajua, miten minä voisin lakata olemasta minä”, Lily tokaisi järkevästi.
Sirius väläytti tytölle häikäisevää hymyään. “Siinä se hienous piileekin, rakas pikkusisko. Ilmeisesti VVV:n jäsenet olivat niin kiireisiä luodessaan valaansa tyylikkäitä sanankäänteitä, että hekin unohtivat ajatella tuota asiaa. Tai sitten he olivat yksinkertaisesti aivan liian itsevarmoja - he eivät pysty ymmärtämään sitä, että joku HALUAISI rikkoa valan. Niin minä ainakin asian ymmärsin. Sitä käsitystä tukee myöskin tarina siitä, miten Velhojen Vakoiluverkosto perustettiin - se löytyi siitä samasta kirjasta, romanttista soopaa, mutta - “
“Kerro se!” Cinnamon vaati oitis. Tytön vaaleansiniset silmät kirkastuivat melkein pelottavalla tavalla.
“En minä jaksa”, vältteli Sirius. “Se on pitkä tarina. Ja tylsä. Todella tylsä.”
“Sirius!”
Sirius huokaisi syvään. “Minulla ei ilmeisesti ole vaihtoehtoja”, poika mutisi, mutta selvitti sitten kurkkuaan ja aloitti. “Tämän kuolettavan siirappisen tarinan päähenkilönä on - niin outoa kuin se onkin - Black. Cassiopeia Sirius Black, tarkalleen sanottuna.”
“Kaimasi, siis.”
“Melkein”, korjasi Sirius. “Enkä minä edes tiennyt, että joku senniminen kuuluisi meidän sukuumme - sukupuusta häntä ei ainakaan löydy. Hän on siis varmaan tehnyt jotakin todella typerää tai sinnepäin, vaikka ei häntä ainakaan jästinrakastajaksi voi solvata - joka tapauksessa, kyseinen Cassiopeia Black eli 1500-luvun loppupuolella. Hän oli Tylypahkassa seitsemännellä luokalla vuonna 1595, eli ikuisuus sitten, mutta sillähän ei ole tässä merkitystä. Minulla ei ole suoraan sanottuna aavistustakaan siitä, kuka hän oli tai millainen hän oli. Kirjassa kerrottiin ainoastaan, että hän oli onnettomasti rakastunut neiti Arabella Valmont-nimiseen tyttöön, joka tarinan mukaan oli luonnollisesti jumalan kaunis ja niin laiha, että ei olisi korsettia tarvinnutkaan. Tosin tuohon väitteeseen kannattaa suhtautua varauksella, koska kaikkihan sen tietävät, mitä rakastuneet pojat sanovat - “
“Älä minua katso!” James huudahti, kun Sirius loi poikaan merkitsevän katseen.
Sirius virnisti. “En sitten. No, jatketaanpa taas - rakas esi-isäni oli tarinan mukaan vielä pahemmin lääpällään neiti Valmontiin kuin sinä ikinä Lilyyn, jos se on edes mahdollista. Hän seurasi neiti Valmontia käytävällä ja lähetteli tälle kukkia ja rakkauskirjeitä laulujen säveltämistä myöskään unohtamatta. Neiti Valmont ei kuitenkaan välittänyt hänestä kovinkaan paljon, vaivautui korkeintaan hymyilemään hänelle silloin tällöin, jos hyvälle tuulelle sattui. No, kunnon Blackina Cassiopeia ei tietenkään antanut neidin kylmyyden häiritä itseään, vaan jatkoi neidin ahdistelua niin räikeästi kuin 1500-luvun lopulla oli sallittua. Lopulta hän sitten kyllästyi liehittelyyn ja marssi koulun loputtua suoraan neiti Valmontin kotikartanoon kosimaan tyttöä, typerä kun oli. Traagista kyllä, neiti Valmont vain väläytti hänelle sievää hymyään ja ilmoitti olevansa jo kihlattu herra Tonks-nimiselle jästille -”
“TONKS!” James toisti kovalla äänellä. “Eikö sinun Andromeda-serkkusi - “
“Kyllä, historia näkyy toistavan itseään meidän suvussamme”, Sirius sanoi huvittuneesti virnuillen. “Joka tapauksessa, uutinen tästä Tonks-tyypistä ei erityisemmin ilahduttanut rakasta esi-isääni, mutta sen sijaan, että hän olisi tehnyt kuten kunnon Black ainakin ja haastanut kyseisen Tonksin kaksintaisteluun tai edes tukehduttanut miehen, kun tämä nukkui, Cassiopeia ryhtyi pohdiskelemaan syvällisesti elämäänsä ja tuli siihen tulokseen, että ehkä puhdasverisenä ei ollutkaan niin hauskaa. Harkittuaan itsemurhaa, luostaria ja maanpakoa hän muutti lopulta valtavaan linnaan Lutoniin, missä hänellä oli paljon aikaa märehtiä ongelmiaan. Lopulta hän vajosi pieneen mielenvikaisuuteen ja alkoi lemmenkipeydessään vakoilla neiti Valmontia, joka silloin tietenkin oli jo rouva Tonks. Vähitellen huhu miehen omituisuudesta kulki laajemmallekin ja hänen linnaansa alkoi kulkeutua kaikenlaista outoa porukkaa - omaisensa menettäneitä ja sydämensä särkeneitä onnettomia pikku olentoja, enimmäkseen. He muuttivat asumaan linnaan ja kiinnostuivat vakoilusta siinä missä Cassiopeiakin. Vähitellen he muodostivat tiiviin vakoojayhteisön, kehittelivät hienon valan ja alkoivat myydä vakoilu-, varkaus- ja salamurhapalveluita. Varsinkin jälkimmäisessä Cassiopeia Black oli oikea luonnonlahjakkuus”, Sirius lopetti silmät häijynkurisesti pilkahdellen. “Sillä tarinan mukaan hän tappoi sekä herra että rouva Tonksin vuoteisiinsa näiden ollessa täydessä unessa.”
“Ja mikähän tarinan opetus mahtoi olla?” James kysyi kulmiaan kurtistaen. “Että Lilyn pitäisi tappaa Manico Visardo ja vaatia pääsyä Auroriakatemiaan?”
Sirius huokaisi dramaattisesti. “Jos et olisi noin sivistymätön, olisit kyllä tajunnut jutun juonen. Eli, Velhojen Vakoiluverkostoon on aina hakeutunut onnettomia ihmisiä, jotka pyrkivät unohtamaan sen, mitä ovat ennen olleet, mikä taas tarkoittaa sitä, että - “
“ - he eivät osaa kuvitella, että joku haluaisi rikkoa valan”, Arianna lopetti. “Tämä taas tarjoaa Lilylle mielenkiintoisen tilaisuuden. Jos hän lakkaa olemasta Lily Evans, hän on vapaa, eikä kukaan saa edes tietää siitä.”
Lily katsoi kaksikkoa tuskastuneena. “Mutta miten joku voi muka lakata olemasta, mitä on?”
“Sitä mekin mietimme. Päädyimme lopulta kysymään asiaa Epärehellisten Ihmisten Ensyklopedialta, eli Rediltä. Hän oli sitä mieltä, että muutoksen täytyy olla sekä henkinen että kirjaimellinen. Kirjaimellinen on tietenkin helppo, koska Lily-kulta on menossa naimisiin. Silloinhan hänestä tulee Lily Potter - kamala ajatus, muuten - “
“HEI!” James tiuskaisi.
“ - mutta meidän täytyy vain opetella sietämään ajatusta siitäkin”, Sirius lopetti, kuin ei olisi Jamesin sanoja kuullutkaan. “Se HENKINEN muutos sitten onkin jo paljon vaikeampi juttu, enkä voi edes olla varma siitä, pystyykö Lily siihen. Mutta kysytäänpä ihan aluksi neiti Evansilta, mikä on hänen suurin tavoitteensa elämässä?”
Lily räpytti silmiään. “Anteeksi kuinka?”
“Sinun pyrkimyksesi”, Sirius toisti kärsimättömästi. “Mitä sinä haluat kaikkein eniten?”
Huoneeseen laskeutui painostava hiljaisuus. James tarkkaili Lilyn kasvoja yrittäen lukea tämän ilmeistä, mitä tämä oikein mahtoi ajatella. Lilyn vihreät silmät olivat kuitenkin yhtä ilmeettömät kuin jää.
“No?” hoputti Sirius. “Anna tulla vain!”
“Anna hänelle aikaa miettiä!” Arianna komensi.
“Minä en puhu sinulle!”
“En minäkään sinulle!”
“No, miksi sinä - “
“LOPETTAKAA!” Lily huusi painaen kädet korvilleen. Sirius ja Arianna käänsivät katseensa häneen ja näkivät tuskastuneen ilmeen hänen kasvoillaan. Kumpikin vaikeni syyllisyydentuntoisesti.
“Keksitkö sinä sen?” Sirius kysyi sitten.
“Keksin”, Lily vastasi yllättävän rauhallisesti. “Minun suurin tavoitteeni on vastustaa Voldemortia kasvoista kasvoihin.”
Huoneessa oli hetken hiljaista, sitten -
“Onko tuo sinun tavoitteesi? KIRJAIMELLISESTI?” Sirius varmisti.
Lily nyökkäsi hämillään.
“Kuule, mitä sinä oikein - “ Remus aloitti, mutta Sirius keskeytti hänet yhdellä kädenliikkeellä, joka kaikessa majesteettisuudessaan olisi saanut Siriuksen äidin katumaan syntymäänsä. James hymyili, mutta vain lyhyen hetken ajan.
“Koko jutulle on oikeastaan aika looginen selitys”, Sirius sanoi itsekseen hymyillen. “Minä, Red ja Ria mietimme vaikka kuinka paljon, kuinka joku voi lakata olemasta kuka on. Vastauksen tarjosi Rebecca Warrenway, tyttöystäväni en-muista-milloin. Hän oli pakkomielteinen kirjoittaja ja saarnasi minulle aina siitä, että pyrkimyksemme on sama asia kuin persoonamme. Eli minä järkeilin, että jos Lily luopuu pyrkimyksestään, hän luopuu myös minuudestaan ja sehän on sama asia kuin luopuminen valasta.”
“Entä miten sinä oikein kuvittelit vieväsi Lilyn pyrkimyksen pois?” uteli Cinnamon.
“Se on monimutkainen loitsu”, Arianna puuttui puheeseen. “Jonka avulla pyrkimys pullotetaan ja sen jälkeen Lily ei pystyisi täyttämään sitä, vaikka kuinka yrittäisi. Eli kun loitsu on tehty, Lily ei voi koskaan kohottaa taikasauvaansa Voldemortia vastaan, tai vastustaa tätä KASVOISTA KASVOIHIN. Ymmärrätkö sinä, Lily?”
Hieman kalvennut Lily nyökkäsi hitaasti.
“Entä pystytkö sinä tekemään sen?” Sirius jatkoi kuulusteluaan. “Pystytkö sinä luopumaan elämäsi suurimmasta tavoitteesta?”
“Pystyn.”

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #17 : Maaliskuu 01, 2007, 18:03:17 »
14.luku - Kauan odotettu pöllö
29.7.1978

Lily ei suostunut puhumaan enää sen päivän jälkeen Velhojen Vakoiluverkostosta, tai valasta, jonka hän oli vannonut, eikä toisilla ollut sydäntä kysyä. Vähitellen he kaikki uppoutuivat taas omiin pieniin puuhiinsa, mutta silti epämukava tunne jäi jäytämään Jamesin selkäydintä. Päivisin hänen oli helppo olla ajattelematta sitä, mutta usein iltaisin hän sai huomata pyörittelevänsä taas mielessään edestakaisin Siriuksen ja Ariannan teoriaa siitä, miten Lilyn valan voisi rikkoa. Oli vaikeaa kuvitella, että Lily voisi noin vain luopua elämänsä suurimmasta tavoitteesta ja siirtyä taustalle, lakata vastustamasta Voldemortia tavalla, jolla hän oli tätä vastustanut… omalla tavallaan James kuitenkin tunsi myös helpotusta. Jos Lily ei voisi koskaan vastustaa Voldemortia kasvoista kasvoihin, ei hän myöskään joutuisi niin suurella todennäköisyydellä hengenvaaraan. Ja siitä huolimatta…
James ravisti päätään. Hän istui yksin aamiaisella Kelmien keittiössä ja mittasi kaikessa rauhassa voileipää katseellaan. Oikeastaan hänellä ei ollut nälkä, mutta olisi ollut luonnotonta jättää syömättä. James Potter ei yksinkertaisesti tehnyt sellaista.
James virnisti itsekseen. Tuntui oudolta, että vielä kaiken tapahtuneen ja kaikkien menneiden päivien jälkeenkin hän piti niin itsepintaisesti kiinni kaikista niistä tavoista, joiden hallinnassa hän oli vuosia aiemmin ollut. Hän ei voinut lakata virnistelemästä, tai sotkemasta hiuksiaan, tai -
“Näytät inhottavan syvälliseltä vuorokaudenajan huomioon ottaen”, Sirius ilmoitti hienovaraisesti keittiön ovelta katkaisten Jamesin ajatukset kuin seinään. Poika harppoi peremmälle kiskoen samalla paitaa päälleen. “Voisi kuvitella, että ymmärtäisit edes teeskennellä väsynyttä. Näin niin kuin myötätunnosta.”
James vilkaisi poikaa huvittuneesti. “Kumpikohan meistä mahtoi nukkua enemmän?”
“Jaa-a. Voit miettiä tuota vaikka koko päivän, jos kiinnostaa.”
“Joillakin meistä voi olla itse asiassa parempaakin mietittävää”, James napautti mulkaisten Siriusta kulmiensa alta. Sirius virnisti vastaukseksi ja nappasi toisen Jamesin voileivistä tunkien sen kerralla kokonaan suuhunsa. Tuskastuneesti nieleskellen hän mutisi jotakin epäselvää, jota edes Remus kaikessa hyväntahtoisuudessaan ei olisi onnistunut selvittämään. James jätti pojan muminan omaan arvoonsa ja keskittyi kokonaan kahviinsa.
“Minä tajusin jotakin viime yönä”, Sirius sanoi nielaistuaan lopulta vaivalloisesti paahtoleipänsä. Hänen äänensä kuulosti epämääräisen käheältä tukehtumisuhan jäljiltä.
“Kuulostaa pahalta. Anna tulla vain.”
Sirius virnisti vinoon tapaansa. “No, kuinka tarkkaan sinä olet oikein miettinyt sitä valajuttua?”
James loi poikaan tuskastuneen katseen. “Kuinka tarkkaan? Oletko sinä ääliö? Kyse on minun tyttöystävästäni!”
“Kiitos kun muistutit, olisin muuten saattanut sekoittaa hänet omaani. Joka tapauksessa, mieti nyt - päästäkseen eroon omasta nimestään Lilyn pitää mennä sinun kanssasi naimisiin, vai mitä?”
“Niin, mitä siitä?” James kysyi ärsyyntyneenä Siriuksen hienotunteisuuden puutteesta.
Sirius huokaisi dramaattisesti. “Sarvihaara, sinun älykkyysosamääräsi on laskenut viime näkemältä! Onko sinun mielessäsi käynyt kertaakaan se, että joku muu olisi saattanut mennä samasta syystä naimisiin?”
James tuijotti Siriusta typeränä yrittäen keksiä, mitä poika oikein halusi sanoa. Hän alkoi käydä lävitse tuntemiaan aviopareja ja yritti parhaansa mukaan kuvitella toista parin osapuolta vakoojaksi. Häntä hymyilytti, kun hän ajatteli omaa äitiään - rakasta, hössöttävää, omituista äitiään - vakoojana. Ja sitten hän keksi, kenestä Sirius puhui.
“Ei Jazz olisi voinut olla niin kiero”, hän puuskahti. “Tai siis, hän OLI kiero - mutta kai kieroudellakin on pakko olla joku raja?”
“Paitsi naisten mielestä”, Sirius muistutti kasvoillaan niin synkeä ilme, että James arvasi pojan ajattelevan Ariannaa. Sirius ei ollut vieläkään saanut tehtyä sovintoa Ariannan kanssa, eikä James ollut sitä itse asiassa odottanutkaan. Hän ei tiennyt tarkalleen, mitä Sirius oli mennyt sanomaan Ariannalle, mutta Lilyn ja Cinnamonin suuttumuksesta päätellen se ei ollut ollut kovin kauniisti sanottu. Arianna oli kieltäytynyt astumasta jalallaankaan Kelmien asunnolle viimeisten neljän päivän aikana ja oli sen sijaan viettänyt aikaa “ties missä”, kuten Lily sanoi - mitä todennäköisemmin lenkkeillen tai huippausharjoituksissa. Arianna pelkäsi epäonnistumista kuin hullu.
“Sitä vain on vaikeaa kuvitella”, James jankkasi palaten takaisin alkuperäiseen puheenaiheeseen. “He olivat aina niin siirappisia keskenään - “
“Siirappisuus ei takaa sitä, että heillä ei olisi taka-ajatuksia”, muistutti Sirius. “Ja minä olenkin aina ihmetellyt, miksi Jazzilla oli niin kamala pakkomielle päästä naimisiin. Se tyttö kantoi tikareita, pahus! Ei hän ollut naimisiinmenotyyppiä.”
“Millainen nainen ylipäätänsä ON naimisiinmenotyyppiä?”
Sirius teki käsillään muutaman tuskastuneen eleen. “No, siis, sellaiset tytöt kuin Lily ja Cinnamon, tai Alice Prewett, tai Admire Speir, tai meidän huispausjoukkueen Katie Lake, tai kuka tahansa sitä sarjaa - kiltit tytöt, tiedäthän. Jazz ei ollut kiltti tyttö.”
James hymähti. “Huomaan, että jätit Ariannan nimen pois tuosta listasta.”
“En menisi hänen kanssaan naimisiin, vaikka henki menisi. Hän on ärsyttävä”, Sirius pamautti kyllästyneesti. James kohotti kulmiaan uteliaasti.
“Eikö sinua ihan totta ärsytä olla riidoissa hänen kanssaan?”
“No, ei - “ Sirius levitteli käsiään. “Hän on edelleen minun tyttöystäväni, eli hän on yhä paikalla, kunhan joskus päätän antaa hänelle anteeksi. Enkä minä kaipaa häntä juuri nyt, paitsi - no, minun OLI tarkoitus pyytää häntä leikkaamaan hiukseni, mutta - “
“Kuulostaa pahalta”, James irvisti. “En ikinä antaisi Lilyn ilmestyä hiusteni lähelle saksien kanssa. Hän saattaa VÄITTÄÄ pitävänsä niistä, mutta totuus voisi olla aivan toinen, kunhan hän pääsisi hieman siistimään niitä - “
Sirius virnisti pahankurisesti. “Voin hyvin kuvitella sinut kaljuna.”
“Minä en HALUA kuvitella itseäni kaljuna, kiitos vain”, James torjui palaten päättäväisesti heidän aiempaan puheenaiheeseensa, vaikka Siriuksen tietäväinen hymy hermostuttikin häntä. “Mitä luulet, tiesikö Red SIITÄ?”
“Hankala sanoa”, Sirius vastasi kohottaen olkapäitään. “Minä en ainakaan halua kertoa hänelle. Hän on tarpeeksi masentunut muutenkin. Mutta se ei ollut se pääkohta tässä jutussa, vaan se, että Jazz ONNISTUI kieroilemaan itsensä irti valastaan. Ja sehän tarkoittaa sitä, että se onnistuu Lilyltäkin, vai mitä?”
Jamesia hymyilytti. Hän arvasi kyllä, että Sirius yritti vain piristää häntä. Yritys ei ollut kovin hyvä, mutta silti se kaikessa kömpelyydessäänkin jaksoi kohottaa Jamesin mielialaa. Hän nojautui pöydän ylitse taputtamaan Siriusta olkapäälle.
“Aina voi toivoa. Sitä vain on outoa - “
“PÖLLÖ!” Sirius rääkäisi keskeyttäen täysin yllättäen Jamesin sanat. Poika ponnahti ylös tuoliltaan onnistuen samalla kaatamaan sen lattialle ja säntäsi sitten kohti keittiön ikkunaa. James seurasi pojan katsetta ikkunalle ja tunsi suunsa loksahtavan auki nähdessään valtavan, mustan linnun räpyttelevän kiivaasti siipiään ikkunan ulkopuolella. James olisi tunnistanut linnun näkemättäkin - se kuului selvästi ministeriölle.
James tunsi sisuskalujensa muljahtavan epämukavasti, kun hän ryhtyi käymään mielessään läpi kaikkia niitä ihmisiä, joiden kuolemasta ministeriön pöllö olisi voinut tulla ilmoittamaan. Hän oli ehtinyt listallaan vanhempiensa kohdalle, kun Sirius jo avasi ikkunan ja hän sai helpotuksekseen huomata, että sisään lennähtäneellä pöllöllä ei ollutkaan jalassaan ministeriön sinettiä, vaan Auroriakatemian pikimustat tunnukset. James oli tipahtaa tuolilta.
“Onko tuo - “ hän aloitti, sulki suunsa ja nieleskeli hetken, ennen kuin yritti uudelleen. “Onko - onko tuo - “
“Ymmärsin kyllä kysymyksen, voit lopettaa jo”, Sirius murahti kireästi tavoitellessaan kookasta pöllöä omiin käsiinsä. Hän nappasi sen vähemmän hellällä otteella itseään vasten ja alkoi irrottaa hätäisesti kahta identtistä pergamenttikääröä pöllön jalasta.
“Tässä on sinun kirjeesi - älä nyt sitä lattialle pudota, pahus! Se on pyhä kirje!”
“Mikä on pyhä kirje?” Peterin väsynyt ääni kysyi keittiön ovelta.
James pyörähti ympäri Auroriakatemian kirje vapisevassa kädessään. “Mitä SINÄ täällä teet?” hän kysyi katsellen ällistyneenä silmiään hierovaa, yöpukuista Peteriä, joka nojaili keittiön työpöytään puolikuolleen näköisenä.
Peter nytkäytti olkapäitään synkeä ilme kasvoillaan. “Nukuin täällä. Admire halusi välttämättä pitää tyttöjen illan meidän asunnollamme eilen. Hän kutsui kaikki lapsuudenystävänsä kylään ja sen perusteella, mitä minä tiedän, heidän suunnitelmissaan oli syödä paljon mansikkavaahtotäytteistä suklaata ja suunnitella toisilleen uusia tyylejä. Sekä kokeilla alusvaatteita”, Peter lisäsi punastuen kevyesti.
Sirius nauroi. “Ja sinuako alkoi pelottaa?”
“Kaikki meistä eivät nauti nähdessään vieraita tyttöjä alusvaatteet päällä”, Peter puolustautui kimpaantuneena.
“Älä viitsi, sehän on kulttuuritapahtuma!”
“Niin, jos satut olemaan neljäkymmentäviisivuotias ja epätoivoinen”, James pisti väliin. “Jätä Matohäntä rauhaan ja avaa jo se kirjeesi, senkin gigolo!”
Sirius katsahti luimistellen Jamesiin. “Miksi sinä et itse avaa omaasi?” poika tivasi.
“Sinä voit avata sen ensin. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo ja niin edespäin.”
“Ja niin edespäin”, Sirius toisti kuivasti ja vilkaisi kriittisesti kirjeensä suuntaan. Hänen kätensä nytkähtivät kuin hänen olisi tehnyt mieli avata se, mutta sitten ne palasivat entiseen asentoonsa käärön reunoille ja Sirius irrotti katseensa kirjeestä. “Pitäisikö meidän rukoilla, tai jotakin?”
Peter pyrskähti. “Oletko sinä velho vai et?”
“Se ei tarkoita sitä, että en voisi olla huolissani tuloksistani”, Sirius vastasi arvokkaasti. “Sitä paitsi tämä on pyhä hetki.”
“Niin varmasti. Pyhä hetki Auroriakatemian kannalta. Avaatteko te ne kirjeet suosiolla, vai haenko minä Kalkaroksen paikalle teitä vauhdittamaan?” Peter kysyi alkaen jo silminnähden hermostua Siriuksen ja Jamesin päättämättömyydestä. James värähti mielikuvan johdosta, vaikka tiesikin aivan hyvin, ettei Peterillä ollut aavistustakaan Severus Kalkaroksen olinpaikasta - heidän kaikkien onneksi. Tai ehkä Kalkaroksen onneksi, James oikaisi häijysti mielessään.
“Aiotko sinä järjestää peijaiset Auroriakatemian työntekijöille, vai miksi näytät noin pirulliselta?” Remus uteli laahustaessaan keittiöön pyyhe päänsä ympärillä. Hän pani merkille kirjeet Jamesin ja Siriuksen käsissä, nyökkäsi hymyillen ja jatkoi:
“Tulokset eivät kuulkaa muutu mitenkään, vaikka te kuinka tuijottaisitte niitä. Olisi paljon helpompaa vain päästää itsensä pahasta ja avata ne saman tien, vai mitä?”
James empi osaamatta päättää, olisiko samaa mieltä Remuksen kanssa vai ei. Toisaalta hän halusi kuollakseen tietää, tulisiko hänestä auroria vai ei. Toisaalta hän halusi pitkittää mahdollisen negatiivisen vastauksen lukemista niin pitkään kuin mahdollista… Mutta mitä hyötyä siitä loppujen lopuksi oli? Remus oli, kuten aina, oikeassa. Tulos olisi sama joka tapauksessa. Ja jos hänestä ei tulisi auroria… no, ainahan hän voisi mennä Lilyn seuraksi Vakoiluverkostoon ja poistaa muutaman ikävän yksilön maailmankartalta, hän ajatteli itsekseen virnistellen. Ajatus sai hänet rohkaistumaan ja tarttumaan kirjeeseen tiukemmin. Eihän Kelmi voinut olla pelkuri, hän muistutti itseään ja alkoi saman tien kääriä kirjettään auki. Sirius vilkaisi häntä epäillen, mutta seurasi joka tapauksessa hänen esimerkkiään. He vaihtoivat nopean hymyn keskenään, sitten James käänsi katseensa takaisin kirjeeseensä ja pakottautui lukemaan.

Hyvä herra Potter,

Minulla on ilo ja kunnia ilmoittaa, että Lontoon Virallinen Auroriakatemia on hyväksynyt Teidät koulutukseensa 27.7.1978 kello 11:58 pidetyssä kokouksessa. Koulutus tarjoaa Teille mahdollisuuden opiskella ja valmistautua täysivaltaiseksi auroriksi, sekä työpaikan Akatemiassa tai ministeriössä koulutuksenne päätyttyä. Muistuttaisin Teille, että olette päässeet osalliseksi ainutlaatuisesta tilaisuudesta ja kehottaisin Teitä harkitsemaan vakavasti päätöstänne. Teidän tulee ilmaista halukkuutenne osallistua koulutukseen viimeistään 4.8.1978, tai paikkanne luovutetaan automaattisesti seuraavalle hakijalle.
Koulutuksenne on määrätty aloitettavaksi 22.8.1978 kello 7:05 LVA:n (Lontoon Virallisen Auroriakatemian) tiloissa. Teidän on määrä tulla paikalle vähintään viisi minuuttia ennen tunnin alkua sisäänkirjausta varten. Teidän odotetaan tuovan mukananne taikasauva, täydelliset henkilötiedot sekä ohessa oleva nimikortti, joka takaa Teille pääsyn LVA:n huolellisesti vartioituihin tiloihin. Haluan myöskin kehottaa Teitä pukeutumaan asianmukaisesti rankkaa koulutuspäivää varten.
Ohessa liitettynä tarkemmat tiedot koulutuskeskuksestanne, toimintaohjeita, yhteystietoja, sekä lista muista kurssillenne osallistuvista oppilaista.
Lämpimästi tervetuloa!

Terveisin,
Manico Visardo
Yliaurori, Lontoon Virallinen Auroriakatemia


James tunsi helpottuneen huokauksen purkautuvan huuliltaan, kun hän työnsi kirjeensä sanaakaan sanomatta vieressä seisovan Peterin käsiin ja otti esille kirjeen mukana tulleet oheispaperit. Hän selasi niitä hajamielisesti läpi, kunnes hänen silmiinsä osui Auroriakatemian ensimmäisen vuosikurssin osallistujalista.

Agurie, Vici Eartha
Biggs, Hermel Elmer
Black, Sirius Phoenix
Bonneveye, Avalon Diana
Dawlish, Lyricor
Langloise-Rioux, Jude Jamie-Armande
Longbottom, Romea Neverea
Novelle, Mantacora
Potter, James Jarred
Prewett, Alice Mercy Elizabeth

Ensimmäisen vuosikurssin opettajat:
Longbottom, Frank (auroriopiskelija, osa-aikainen avustaja)
Stron, Mildred (aurori, osa-aikainen opettaja)
Tonks, Camelotta (opettaja, aurorien teoria)
Vauhkomieli, Alastor (aurori, täysivaltainen opettaja)
Visardo, Manico (Yliaurori, täysivaltainen opettaja)


“Ei tämä nyt niin pahalta näytä”, James totesi puolittain itsekseen. Hän ei tuntenut vuosikurssiltaan kuin Siriuksen ja Alicen - ja hän oli tavannut sen ylikohteliaan pojan, Biggsin… heitä lukuun ottamatta ensimmäinen vuosikurssi oli täynnä ventovieraita ihmisiä, mutta James ei aikonut antaa sen häiritä itseään. Hän tunsi virnistelevänsä idioottimaisesti laskiessaan paperit takaisin pöydälle. Hänellä olisi reilusti aikaa tutustua niiden hienouksiin myöhemmin, nyt hän vain halusi… Totuus oli, että hän ei tiennyt itsekään, mitä halusi, eikä sillä ollut merkitystäkään. Aina vain hymyillen hän kääntyi Siriuksen puoleen. Pojan kasvoilla oli yhtäläinen, ellei vieläkin leveämpi hymy, kun poika harppasi askeleen eteenpäin ja puristi Jamesin tiukkaan, veljelliseen halaukseen. James ei osannut edes kuvitella, mitä hetki merkitsi Siriukselle - pojalle, joka oli elänyt vuosikausia peläten, että häntä tultaisiin todellisessa maailmassa hyljeksimään hänen sukunimensä vuoksi, kuten hänen perheensä oli hyljeksinyt. Nyt Sirius oli saanut voittonsa, oli se sitten kuinka pieni ja mitätön tahansa. Siriukselle se oli varmasti suurempi kuin mikään aikaisempi myönnytys, jonka poika oli osalleen saanut.
“Voisitteko te jo lakata kuristamasta toisianne?” Remus tiedusteli kärsivällisesti, kun Sirius ja James eivät tehneet elettäkään irrottautuakseen halauksesta. “Tässä huoneessa on kaksi muutakin, jotka haluavat onnitella teitä.”
James ja Sirius virnistivät toisilleen astuessaan kauemmas toisistaan. Hetken aikaa he vain tuijottivat toisiaan ääliömäisesti villin riemun vallassa. Kumpikaan ei pystynyt kunnolla uskomaan todeksi sitä, mitä oli tapahtunut. Sitten he repivät katseensa irti toisistaan ja kääntyivät kohtaamaan ystävänsä, jotka seisoivat odottamassa kärsivällisesti leveät hymyt kasvoillaan. James nappasi Remuksen halaukseensa.
“Onnea, Sarvihaara”, Remus toivotti matalalla äänellä. “Tiesin, että te pääsisitte.”
James pyyhkäisi otsaansa. “Minä en ollut siitä niinkään varma, mutta hyvä, että edes joku… että edes joku uskoi. Pahus, minä olen ihan sekaisin!”
“Et kai sinä vain aio pyörtyä?” Remus huolestui. “Koska minua ei ole vielä hyväksytty Curetumiin, tiedäthän -”
James nyökkäsi myötätuntoisesti. Hän näki huolen jälkien uurtuvan Remuksen kasvoille, kun Remuksen ajatukset siirtyivät Pyhään Curetumiin ja siihen mahdollisuuteen, että poika ei ehkä saisikaan hyväksyntäkirjettään. James ojensi kätensä ja taputti Remusta olkapäälle.
“Kyllä sinä pääset. Tiedät sen itsekin. Sinähän olet nero!”
“Nero ja ihmissusi”, Remus täydensi ironisesti hymyillen.
“Mutta he eivät tiedä sitä.”
Remuksen kulmakarvat kohosivat aavistuksen verran ylöspäin melkein ivallisesti. “Miten voit olla niin varma? Entä jos he ovat saaneet selville totuuden?”
“Sitten sinä olisit jo kivitettävänä heidän edessään”, James vastasi päättäväisesti ja huokaisi. “Rentoudu, Lupin! Hengitä! Tunne maa tassujesi - “
“Kiitos, olen ihmissusi vain kerran kuukaudessa ja se meni jo”, Remus tokaisi synkeästi kääntäen selkänsä Jamesille haluamatta selvästikään keskustella aiheesta enempää. James tuijotti hetken katuvana Remuksen ilmeisen kankeaa selkää. Hänen teki mieli pyytää anteeksi sitä, mitä hän ikinä olikin sanonut väärin, mutta sanat kieltäytyivät itsepintaisesti purkautumasta hänen huuliltaan. Huoneeseen laskeutui niin hyinen ja raskas hiljaisuus, että sitä olisi halutessa voinut leikata saksilla palasiksi.
Sirius yskähti. “Kuutamo, voisitko käydä hakemassa Cinnamonin ja Lilyn tänne? Minä haluan päästä onniteltavaksi, mutta - “
“Kenmaren Kanahaukkojen nimeen, Anturajalka, milloin sinä oikein aiot sopia asiat Ariannan kanssa?” Remus paukautti tuskastuneena. “Minä en aio olla mikään sinun kuriirisi loppuelämäni ajan, jos ymmärsit!”
“Jätä hänet, jos sinun täytyy, mutta älä anna meidän muiden kärsiä asian vuoksi”, James lisäsi.
“Tai voisit yrittää neuvotella Ariannan kanssa”, ehdotti Peter.
Sirius nauroi. “Minä menen vapaaehtoisesti halaamaan Kalkarosta sinä päivänä, kun Arianna haluaa neuvotella minun kanssani.”
“Tiesitkö, että tuolla asenteella et ole yhtään parempi kuin Ariannakaan?” Remus kysyi viisaasti.
“Minä en halua sinun syvällisyyksiäsi, Kuutamo! Minä vain haluan puhua Cinnamonin ja Lilyn kanssa, onko se niin vaikeaa?”
Remus kohautti olkapäitään mutisten jotakin epäselvää vastaukseksi. James puuttui keskusteluun synkällä äänellä.
“Lilyn kanssa sinä et ainakaan pääse puhumaan”, hän ilmoitti toivoen syvästi, että olisi voinut sanoa mitä tahansa muuta kuin ne sanat, jotka hänen oli pakko sanoa seuraavaksi. “Hän on Velhojen Vakoiluverkostossa. Ikävä kyllä.”

Lily istui sängyllä yhdessä Velhojen Vakoiluverkoston lukemattomista pienistä huoneista, jotka kaikessa synkkyydessään saivat hänet enemmänkin ahdistumaan kuin rentoutumaan. Hän ei pystynyt ymmärtämään, miten kukaan haluaisi asua pysyvästi Vakoiluverkostossa. Silti ainakin Mikaja, Alessandro, sekä omituinen Fancy-niminen vanha mies asuivat kaiken aikaa Vakoiluverkostossa, kenties siksi, että heillä ei ollut muutakaan asuinpaikkaa.
Sänky, jonka päällä Lily sillä hetkellä istui, kuului itse asiassa Alessandrolle, kuten loputkin huoneesta. Alessandro itse istui pöytänsä reunalle Lilyä vastapäätä ja heilutteli pitkiään jalkojaan epäluonteenomaisen epäarvokkaasti. Miehen tummat hiukset ja silmät sulautuivat täydellisesti huoneen synkkäsävyiseen väritykseen.
“Lily, sinun on tarkoitus kuunnella minua”, Alessandro tokaisi parhaillaan terävästi. Miehen melkein pikimustat silmät salamoivat ärtymyksestä.
Alessandro oli pian Lilyn VVV:hen liittymisen jälkeen luopunut tylystä nimityksestä ‘Evans’ ja siirtynyt käyttämään hänen etunimeään. Lily oli muutoksesta yllättynyt, mutta ehdottoman hyvillään. Mikaja sen sijaan kohteli Lilyä yhtä kylmästi kuin aina ennenkin.
“Anteeksi”, Lily mutisi kohottaen katseensa Alessandron sirolinjaisiin kasvoihin, joita mustalla nauhalla poninhännälle sidotut hiukset kehystivät aina yhtä tyylikkäästi. Lily huomasi jälleen kerran miettivänsä, miksi Alessandro käytti aina tuota yhtä hiusnauhaa hiuksissaan, mutta hänen pohdintansa eivät ehtineet kovinkaan pitkälle, ennen kuin Alessandro taas puhui pakottaen vaativalla katseellaan Lilyn kuuntelemaan.
“Meidän pitää keskustella meidän seuraavasta työtehtävästämme. Sinun ENSIMMÄISESTÄ työstäsi”, Alessandro painotti kuin haluten muistuttaa Lilyä asian tärkeydestä. “Mikaja odottaa, että sinä pärjäät hyvin.”
Lily nielaisi ja nyökkäsi, vaikka ei ollutkaan kovin varma pärjäämisestään. Hän oli ollut joka päivä Alessandron koulutuksessa ja oppinut melkoisesti vakoojana olemisesta, mutta silti hänestä tuntui usein, että hän ei ollut tarpeeksi hyvä. Vakoojan työ ei ollut hänelle luontaista, kuten loitsujen tai kirousten käyttäminen - hänestä vain ei ollut siihen. Ei ilman rankkaa työskentelyä.
“Sinä selviät kyllä”, Alessandro sanoi äänessään sävy, joka ilmeisesti oli tarkoitettu rohkaisevaksi; oli mahdotonta olla varma. “Et joudu minnekään yksin ja minähän olen sinun apunasi… kunhan vain pidät mielessäsi pari asiaa.”
“Ja ne ovat?” Lily rypisti otsaansa.
“Että et tee mitään, mitä sinun ei ole ehdottoman pakko tehdä. Että pidät tunteesi kurissa”, Alessandro lisäsi merkitsevästi ja Lily punastui. Hänellä oli ikävä tunne, että Alessandro tiesi hänen aikomuksistaan kiemurrella irti valastaan - aikomuksista, joista hän ei ollut kertonut kuin Kelmeille, Ariannalle ja Cinnamonille. Ja totta kai Redkin tiesi, Redinhän oli tarkoitus olla se mies, joka etsisi Lilyn tarvitseman pullotusloitsun. Lily tunsi epämukavaa kihelmöintiä mielensä perukoilla yrittäessään kuvitella, millaista olisi elämä pullotusloitsun jälkeen. Hän ei pystyisi koskaan vastustamaan Voldemortia kasvoista kasvoihin, ei koskaan sanomaan tälle vastaan tai osoittamaan tätä taikasauvallaan… menetys tuntui kipeältä, vaikka toisin olisi voinutkin ehkä kuvitella. Sitä ei ymmärtänyt, jos ei ollut ensin antanut palaa itsestään pois, Lily päätteli hiljaa mielessään ja pakotti itsensä keskittymään kokonaan Alessandroon.
“Mikä se meidän ensimmäinen työmme oikein on?” hän kysyi yrittäen parhaansa mukaan kuulostaa innostuneelta. Alessandron huvittunut hymy paljasti hänen epäonnistuneen surkeasti. Mies ojensi kätensä taakseen ja otti esille ohuen kansion, jonka etukanteen oli painettu sanat “rouva Meryll / Ctirad Havela”.
“Tämän työtehtävän takana on herra Meryll. Herra Alcott Meryll, itse asiassa, hän työskentelee ministeriössä lainsäädäntöosastolla. Jäykkä, huumorintajuton mies, ehkä viidenkymmenen. Hän epäilee, että hänen vaimonsa on sekaantunut epäasiallisesti hänen slovakialaiseen juoksupoikaansa. Epäillyn nimi on Ctirad Havela”, Alessandro selitti täysin vakavin kasvoin.
Lily tuijotti miestä järkyttyneenä. “Et kai sinä tarkoita, että me selvitämme, pettääkö tämä rouva mikä-onkaan herra mitä-onkaan slovenialaisen juoksupojan kanssa?”
“Slovakialaisen juoksupojan, Lily”, Alessandro oikaisi tyytymätön häivähdys äänessään. “Sinun täytyy oppia muistamaan yksityiskohdat nopeasti ja oikein, jos haluat vakoojaksi. Ja kyllä, kyllä minä tarkoitan.”
Hetken aikaa Lily vain tuijotti miestä pystymättä kunnolla uskomaan kuulemaansa todeksi. Kaiken aikaa hän vain katseli Alessandroa rukoillen, että miehen sanat osoittautuisivat äkkiä julmaksi pilaksi, että mies purskahtaisi nauruun kesken kaiken ja sanoisi, että oli vain halunnut leikkiä Lilyn kanssa. Sellaista julistusta oli kuitenkin turha odottaa, Lily tajusi katsellessaan Alessandron kivettyneitä, tyynen rauhallisia piirteitä. Lily avasi suunsa -
“Et voi olla tosissasi! Et voi lähettää meitä AVIO-ONGELMIA SELVITTÄMÄÄN!” hän kivahti raivokkaammin kuin oli tarkoittanut. Hänen äänensävynsä ei kuitenkaan saanut Alessandroa edes säpsähtämään, mies vain katseli häntä tyynen rauhallisena, aivan kuin Lilyn kiihtymys olisi vain naurattanut häntä. Lily kohotti leukaansa itsepäisesti.
“Sehän on järjetöntä! Hyödytöntä!”
“Miten niin hyödytöntä?” kysyi Alessandro.
Lily huokaisi kärsimättömästi. “Mitä iloa siitä muka VOISI OLLA, että me selvitämme, pettääkö rouva mikä-onkaan herra mitä-onkaan? Kuka siitä muka hyötyy?”
“Herra ja rouva mitä-onkaan”, Alessandro vastasi happamasti. “Ja uskoisin meidänkin hyötyvän siitä muutaman kolikon verran - ja enemmänkin.”
“Entä Voldemort?” Lily tiukkasi kireästi. “Mitä tämä hyödyttää taistelussa HÄNTÄ vastaan?”
“Varo sanojasi, Lily!” Alessandro tiuskaisi tummat silmät leimuten. “Tai päädyt vielä rikkomaan valasi. Sitäkö sinä haluat?”
Lily sulki suunsa tuskastuneena. Hän oli kokonaan unohtanut valansa ja sen tosiasian, että hänen oli pakko noudattaa sitä… aina lokakuun loppuun saakka, hän lopetti mielessään yrittäen rohkaista itseään. Kolme kuukautta oli kuitenkin pitkä aika elää ilman omia uskomuksia. Hänen oli pakko vain yrittää.
“Sinä et voi enää käyttäytyä tuolla tavalla”, Alessandro jatkoi säälimättömästi. “Yhtä hyvin voisit iskeä tikarin rintaasi. Säännöt ovat selvät: sinä vannot valan ja teet sen jälkeen, mitä sinun ikinä täytyykin tehdä. Pidä uskomuksesi, jos et kerran osaa päästää irti, mutta et saa antaa niiden vaikuttaa työhösi, tai valasi on rikki ja sinä olet kuollut. Ymmärrätkö sinä?”
Lily pakotti itsensä nyökkäämään, mutta ei taipunut. Hän vastasi Alessandron katseeseen tiukasti. “Minä en tajua, miten sinä voit olla niin tunteeton.”
“Hassua. Minä taas en ymmärrä, miksi sinulla on tuollainen pakkomielle tuntemisesta”, mies vastasi vinosti hymyillen. “Eihän siinä ole mitään hienoa. Pelkkiä arpia vain.”
“Onko sinulla niitä paljonkin?”
“Riittävästi”, Alessandro sanoi vältellen ja käänsi katseensa ulos huoneensa pienestä ikkunasta. Vakoiluverkoston ulkopuolella heijastui hitaasti auringonvalon täyttämä maailma. Lily mietti, voisiko hän enää koskaan katsoa aurinkoa minkäänlaista katkeruutta tuntematta. Aurinkoa katsoessaan hän muisti aina vain sen, miten pilvet olivat väistyneet liian myöhään, tapettuaan ensin Lilyn vanhemmat tuhoillaan. Kyyneleet pyrkivät Lilyn silmiin ja hän räpytteli niitä kiivaasti pois.
“Älä turhaan itke, Lily”, Alessandro tokaisi, joskin miehen aiemmin niin kylmissä silmissä käväisi nyt jonkinlainen häivähdys myötätunnosta ja mies kietaisi käsivartensa vaivautuneesti Lilyn olkapäiden ympärille. “Se ei ole sen arvoista.”
Lily vilkaisi miestä yhteentakertuneiden ripsiensä lävitse. Miehen kasvot erottuivat sumuisena läiskänä hänen näköpiirissään. “Mitä sinä muka siitä tiedät?” Lily kysyi tukahtuneesti. “Kun et kerran VÄLITÄ.”
“Älä kuulosta noin ivalliselta”, mies komensi ärtyneesti. “Kyllä minä tiedän. Enemmän kuin sinä ymmärrät.”
“Voisit kertoa minullekin”, Lily ehdotti purevasti, mutta Alessandroon hänen äänensävyllään ei ollut mitään vaikutusta. Koko mies oli kuin mustavalkeasta marmorista veistetty, Lily ajatteli katkerana.
Alessandro ravisti poninhäntäänsä torjuva ilme kasvoillaan. “Ehkä sitten, kun olet selvinnyt ensimmäisestä tehtävästäsi hengissä. Hermostuttaisin vain sinut tarinallani.”
“Mikä pakkomielle sinulla on vahtia minua?” Lily tiukkasi. “En minä tarvitse mitään suojelusenkeliä!”
“Ja minä olen kaukana enkelistä”, Alessandro täydensi huvittuneesti. Lily nyökkäsi, vaikka ei todellisuudessa ollutkaan valmis allekirjoittamaan miehen väitettä. Totta kyllä, Alessandro oli hyvin jäykkä ja omalla tavallaan hyvin etäinen, mutta hänellä oli hyvätkin hetkensä. Kun mies hymyili, todella, todella hymyili, syttyi hänen silmiinsä heikko, outo valo, joka todella sai hänet näyttämään enkeliltä. Sitä Lily ei kuitenkaan Alessandrolle sanonut.,
“Minä voin kertoa sinulle joskus vastauksen tuohonkin kysymykseen”, Alessandro lupasi hajamielisesti näyttäen siltä, että keskustelu oli kulkeutumassa hänen kannaltaan hyvin epämiellyttävään suuntaan. Siksi Lily ei yllättynytkään, kun Alessandro valahti alas pöydältä ilmoittaen, että he aloittaisivat vasta seuraavana päivänä tutkimukset herra ja rouva Meryllin tapauksen tutkimisen.
“Saat luvan lukea tämän kansion läpi tänä iltana”, mies määräsi ojentaen Lilylle kansionsa. “Ja haluan sinun myöskin tekevän muistiinpanoja. Katsotaan niitä sitten yhdessä huomenna.”
Lily tyytyi vain nyökkäämään.
“Hyvä. Minä vien sinut nyt kotiin.”
“Sinä viet minut kotiin?” Lily toisti yllättyneenä.
Alessandro nyökäytti päätään. “Kyllä vain. Viistokujallahan se oli?”
“Oli se, mutta suoraan sanottuna minä en tarvitse - “
“ - minua saattamaan itseäsi, tiedetään. Mutta minä tulen silti. Nuorten tyttöjen ei ole terveellistä liikkua yksin ulkona tähän aikaan.”
Lily tuijotti miestä suu auki. “Et voi olla tosissasi!”
“Olen harvinaisen hyvä olemaan tosissani”, Alessandro sanoi rauhallisesti ja ojensi Lilylle solakan, kalvakan kätensä.
“Minä luulin, että sinun oli tarkoitus olla minun työparini, ei lapsenvahtini”, Lily mumisi, mutta tarttui joka tapauksessa Alessandron käteen ja antoi miehen ilmiintyä heidät molemmat pois Velhojen Vakoiluverkostosta, takaisin Viistokujalle.

Cinnamon seisoi olohuoneen ikkunan ääressä katselemassa, kuinka Viistokujan tyhjyyteen ilmiintyi kaksi hahmoa. Toinen kuului erehtymättömästi Lilylle, toisen omistaja oli pitkä mies, jonka hän muisti nähneensä vain kerran. Muisto ei ollut erityisen hyvä, eikä Cinnamon siksi katsonut miestä kovin tarkasti - sen verran vain, että ehti sisäistää huomattavasti edelliskertaista paremmin miehen ulkomuodon. Mies näytti kovin jäykältä, tai ainakin pahantuuliselta, Cinnamon totesi. Ja sillä oli selvästi jotakin tekemistä Lilyn kanssa.
Cinnamon hymyili itsekseen. Oli aivan oikein, että Lily saisi pahalle tuulelle miehen, joka oli ollut mukana ajamassa tyttöä Vakoiluverkostoon. Alessandro Visardo ei selvästikään ollut mikään mukava tuttavuus, Cinnamon päätteli. Otsa rypyssä hän katseli, kuinka Lily hyvästeli nopeasti miehen ja lähti sitten loikkimaan sisälle asuntoon. Alessandro seisoi hetken ajan tiellä katsellen Lilyn perään. Sitten mies heilautti kättään ja kaikkoontui.
Ei kestänyt kauan, ennen kuin Cinnamon jo kuuli heidän asuntonsa oven avautuvan merkkinä Lilyn saapumisesta. Hän jätti paikkansa olohuoneen ikkunassa ja suunnisti eteiseen pysähtyen ovensuuhun katselemaan Lilyä, joka riisui kaikessa rauhassa tummanvihreää kesätakkiaan yltään.
“Miksi se luihunnäköinen tyyppi seurasi sinua tänne asti?” Cinnamon kysyi ensi sanoikseen.
Lily käännähti ympäri yllättyneenä. “Luihu? Alessandro?” hän toisti yllättyneenä.
“En nähnyt muitakaan omituisuuksia kuljeskelemassa sinun kannoillasi.”
“Ei Alessandro ole luihu. Eikä edes näytä siltä, sen puoleen”, Lily lisäsi.
Cinnamon hymähti. “Minun silmissäni näyttää.”
“Et ole nähnyt häntä kunnolla.”
“Enkä haluakaan. En pidä hänestä, enkä aio pitää hänestä”, Cinnamon ilmoitti tylysti. “On hänen vikansa, että sinä - “
“Se EI ole hänen vikansa”, Lily keskeytti terävästi. “ENKÄ minä halua, että sinä alat jankuttaa minulle Velhojen Vakoiluverkoston vaaroista, onko selvä? Minä en halua puhua koko jutusta.”
Cinnamon huokaisi, mutta noudatti Lilyn toiveita, eikä sanonut mitään. Todellisuudessa hän olisi halunnut sanoa paljonkin, hän olisi halunnut kertoa, miten typerä Lily loppujen lopuksi oli, mutta siihen hänellä ei ollut minkäänlaista oikeutta. Ei edes ystävänä.
“Missä Arianna on?” Lily kysyi haluten ilmiselvästi rikkoa vaivaantuneen hiljaisuuden.
Cinnamon tuhahti. “Mitä luulisit?”
“Suihkussa? Huispausharjoituksissa? Lenkillä? Tuntemattoman pojan kaulassa?” Lily luetteli.
“On se sitten herttaista, miten yksipuolinen kuva sinulla on minusta, Lily-kulta.”
Lily käännähti kannoillaan vain nähdäkseen Ariannan ilmestyneen yllättäen Cinnamonin selän taakse. Tyttö oli ilmiselvästi ollut kylvyssä, sillä hänen kiharat hiuksensa valuivat olkapäille märkinä ja entistäkin säkkärämpinä ja hänellä oli yllään pelkkä virttynyt aamutakki. Hänen kasvoillaan oli synkeä ilme.
“Voisi kuvitella, että sinulla olisi jotakin vähän kauniimpaa sanottavaa, Lily”, Arianna sähähti asettaen kädet vaarallisesti lanteilleen. “Mutta ei! Seitsemän vuoden ystävyyden jälkeen sinä kuvittelet edelleen, että minun elämässäni ei ole mitään muuta kuin urheilu ja pojat!”
Lily hätkähti Ariannan äkillistä tunteenpurkausta ja kääntyi apua anoen Cinnamonin puoleen. Tyttö kuitenkin vain levitteli avuttomasti käsiään.
“Älä viitsi, Cin”, Arianna äyskähti.
“Älä viitsi mitä?” Cinnamon kysyi ymmällään.
“Käyttäytyä kuin minä olisin joku toivoton tapaus! Minulla on oikeus suuttua tuollaisesta huomautuksesta!”
Lily avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta Cinnamonin varoittava silmäys sai hänet luopumaan ajatuksesta. Cinnamon väläytti hänelle nopean hymyn ja käänsi sitten hänelle selkänsä keskittyen kokonaan Ariannaan. Tyttö sanoi jotakin matalalla äänellä ja kietaisi toisen käsivartensa Ariannan vyötärölle taluttaen hänet mukanaan pois eteisestä. Lily seurasi kaksikkoa olohuoneeseen.
“No niin, Ria”, Cinnamon rauhoitteli istuessaan Ariannan viereen kapeaan nojatuoliin. “Anna tulla vain. Mikä on ongelmana?”
Arianna huokaisi ärtyneenä. “Miksi kaikki kuvittelevat, että minulla on ongelma?”
“Sinä et huutaisi Lilylle ilman mitään syytä. Ja katso nyt itseäsi - “ Cinnamon nyökäytti päätään merkitsevästi kohti Ariannan luurangonlaihaa, aivan liian suuren kylpytakin verhoamaa vartaloa. “Sinä menet yli, Arianna. Kuvitteletko sinä todella voivasi pelata ylihuomenna, jos näännytät itsesi puolikuoliaaksi?”
“Älä holhoa minua!” Arianna kivahti.
“Minä en yritä holhota sinua! Minua yritän pitää sinua aisoissa”, Cinnamon sanoi pakotetun rauhallisesti.
“Cin on oikeassa”, säesti Lily. “Sinulla menee yli.”
Arianna mulkoili kaksikkoa raivokkaasti. “Teidän on helppo sanoa. Te ette pelaa huispausta.”
Lily ja Cinnamon vilkaisivat avuttomasti toisiaan, sitten Cinnamon kääntyi taas Ariannan puoleen tiukentaen otettaan tytöstä. Hän värähti tuntiessaan Ariannan kylkiluut sormiensa alla.
“Eivät muut huippauspelaajat näännytä itseään. Sinä vain haluat liikaa.”
“Minä en halua liikaa, minä haluan olla yhtä hyvä kuin kaikki muutkin”, Arianna puuskahti ja purskahti Lilyn ja Cinnamonin suureksi järkytykseksi itkuun. Arianna Bell ei yksinkertaisesti itkenyt, ei ainakaan ystäviensä nähden, ellei jotakin todella kamalaa ollut tapahtunut. Lily ei ollut nähnyt hänen itkevän ikuisuuksiin, joskin hän arveli, että Sirius oli itkettänyt tyttöä päivänä, jolloin kaksikko oli ollut vierailulla Redin kirjastossa. Se ei ollut kuitenkaan ollut mitään tähän verrattuna - nyt Arianna yksinkertaisesti hajosi. Lily oli arvellutkin, että viikkokausien jatkuvasta treenaamisesta, hermoilusta ja syömättömyydestä ei voisi seurata mitään hyvää. Hänestä vaikutti vahvasti siltä, että yritettyään niin pitkään pitää itseään hallinnassa Arianna nyt yksinkertaisesti menetti kontrollin. Tyttö lyyhistyi järkyttyneen Cinnamonin käsivarsille ja itki itsestään ulos kaiken sen pahan, jonka vangiksi oli itsensä lukinnut..
“Anteeksi, kaverit”, Arianna mumisi pyyhkien turhaan kyyneleitään. “Minä vain en juuri nyt kestä tätä. Ylihuomenna on huispausottelu, enkä minä osaa mitään, enkä minä saa enää nukuttua ja minä olen riidoissa Siriuksen kanssa ja Voldemort tappaa ihmisiä joka puolella ja - Merlin, minä vain en kestä tätä!”
Cinnamon vilkaisi avuttomasti Lilyä puristaen samalla Ariannan langanlaihaa olemusta tiukemmin itseään vasten. Hetken kuluttua Lilykin liittyi halaukseen rukoillen mielessään, että kahden päivän päässä odottava huispausottelu menisi Ariannan osalta hyvin. Sillä hetkellä hänen oli pakko myöntää itselleen, että niin mahdottomalta kuin se oli aina tuntunutkin, ensimmäistä kertaa elämässään hän pelkäsi Arianna Bellin puolesta.

***

15.luku - 320-30
31.7.1978

Lily piti tiukasti kiinni Jamesin kädessä luoviessaan tietään eteenpäin korkean huispauskatsomon väenpaljouden keskellä. Rapakon Palloseuran kotikenttää kiertävä katsomo oli jo melkein täynnä, mutta Lily ei aikonut antaa sen häiritä itseään - hän olisi vaikka seisonut kentän reunalla ryhmyjen keskellä päästäkseen näkemään Ariannan ensimmäisen pelin Rapakon Palloseuran riveissä. Oli mahdotonta sanoa, miten tuo peli tulisi päättymään. Totta kai Lily tiesi Ariannan olevan todella lahjakas jahtaaja, mutta tytön viimeaikainen mieliala ei luvannut hyvää pelin kannalta.
Lily istui hermostuneena alas pitkän penkkirivin päähän ja taivutti jalkojaan tehdäkseen tilaa Admirelle, Cinnamonille ja muille Kelmeille, jotka kaikki olivat hankkineet lippunsa peliin jo ajat sitten, kuten Lilykin. Hiljaa mielessään Lily mietti, mahtoivatko Ariannan perheenjäsenet olla paikalla. Häntä hymyilytti, kun hän yritti kuvitella Ariannan äitiä - tiukkaa, aina tyytymätöntä ja aina eleganttia naista - istumassa hurraavien ja pomppivien Rapakon Palloseuran kannattajien keskellä.
  “Mikä sinua naurattaa?” vieressä istuva Cinnamon nojautui kuiskaamaan Lilyn korvaan. Lily vain ravisti päätään ravistaen samalla koko kysymyksen sivuun. Hän keskittyi katselemaan huispausstadionia ja sen villiä elämää, laivastonsinisiin kaapuihin pukeutunutta väenpaljoutta ja  Muuttosuun Muuttohaukkojen kannattajien harmaavalkoisia viirejä, jotka liehuivat villisti vastapäisen vieraskatsomon reunoilla. Lily puristi kätensä tiukasti nyrkkiin ja avasi ne sitten yrittäen rentoutua.
  “Toivotaan, että kaikki sujuu hyvin”, hän kuuli Jamesin mutisevan toiselta puoleltaan. “Muuttohaukat pelaavat kovaa peliä.”
Sirius vastasi sanoihin kylmällä naurulla. “Ja väitätkö sinä, että Arianna ei muka pelaa?”
Lily vaihtoi kärsiviä katseita Cinnamonin kanssa. Hän arveli, että jos Sirius olisi ollut paikalla todistamassa Ariannan kahden päivän takaista romahdusta, tämä olisi valinnut sanansa hieman tarkemmin. Sirius ei kuitenkaan tiennyt mitään Ariannan ongelmista, eikä kaikesta päätellen edes halunnut tietää.
  “Arianna saattaa olla välillä hankala, mutta hänen tavoitteenaan ei ole murskata kalloja pelin aikana”, James vastasi synkästi Siriukselle. “Kun taas Muuttohaukat - “
  “James, KILTTI, voisitko sinä mitenkään antaa olla?” Cinnamon kysyi kireästi puristaessaan Rapakon Palloseuran laivastonsinistä viiriään tiukasti. Tytön kasvot olivat aavistuksen verran aiempaa kalvakammat. “Tämä on tarpeeksi hermostuttavaa ilmankin, että minun täytyy kuvitella parasta ystävääni Pyhään Mungoon takaraivo haljenneena!”
James virnisti tytölle anteeksipyytävästi. “Kyllä sinä tiedät, pojat ja urheilu - “
  “ - on sama asia kuin Malfoyn suku ja hillerin ulkonäkö”, Sirius lopetti.
  “Kuka näyttää hilleriltä?” Admiren kirkas ääni uteli.
Sirius ja James vilkaisivat tuskastuneina toisiinsa. Sitten James avasi suunsa vastatakseen, mutta hän ei ehtinyt sanomaan sanaakaan, ennen kuin paljon hänen omaansa kovempi ääni kailotti mahtipontisesti:
  “HYVÄÄ ILTAA, HYVÄT VELHOT, NOIDAT, PEIKOT, KOTITONTUT JA KAIKKI KAIKENKARVAISET OLENNOT, JOITA SIELLÄ KATSOMOSSA LIIKKUU! TERVETULOA KAUDEN ENSIMMÄISEEN OTTELUUN, JOKA SIIS ON RAPAKON PALLOSEURA VASTAAN MUUTTOSUUN MUUTTOHAUKAT, SELOSTAJANANNE TOIMII TÄNÄÄN CASPER HALLIWELL - “
  “Casper!” James huudahti hämmästyneenä metelin yli. “Anturajalka, se on meidän kultapoika-Casper, Casper Ryhmynmäiskijä, Casper, joka - !”
  “Niin, minä kuulin kyllä”, Sirius tokaisi kuivasti. “Minä hänen ääntään loppujen lopuksi enemmän kuuntelin.”
  “Etpäs, vaan - “
  “Hysh, minä haluan kuunnella!” Lily kivahti.
Sirius ja James vaikenivat antaen Lilylle mahdollisuuden keskittyä kuuntelemaan rohkelikko Casper Halliwellin tuttuakin tutumpaa ääntä. Tuntui oudolta ajatella Casperia selostajana, Lily ajatteli hiljaa mielessään kuunnellessaan puolella korvalla, kuinka Casper kertasi Rapakon Palloseuran ja Muuttosuun Muuttohaukkojen edellisen kauden tuloksia. Hän oli tottunut ajattelemaan Casperia tavallisena, mukavana ja hieman hiljaisenpuoleisena poikana, joka mieluummin pelasi kuin puhui. Nyt tämä oli kuitenkin luopunut pelaamisesta kokonaan ja siirtynyt juuri puhumaan. Eikö hän ollut saanut paikkaa huispausjoukkueessa, kuten oli toivonut? Toisaalta vaikutti omituiselta, että Casper olisi torjutuksi tulemisen jälkeenkin halunnut vielä kääntää veistä haavassa pakottautumalla kerran toisensa jälkeen takaisin huispausstadionille.
Lily ravisti Casperin kohtalon vaivalloisesti päästään ja pakottautui kuuntelemaan, mitä poika parhaillaan selitti. Hänen uhkaava kyllästymisen tunteensa kaikkosi kuitenkin nopeasti, kun siinä samassa kentälle jo lennähtikin Muuttosuun Muuttohaukkojen tummanharmaaseen ja valkoiseen verhoutunut joukkue.
  “Ja siinä kentälle saapuvat vierailevan joukkueen jäsenet!” Casper huudahti selostuskatsomostaan unohtaen oitis aiemman selityksensä Rapakon Palloseuran sponsoreista (‘Herra Goodwinin Lumottujen Rupikonnien farmi’). “Kärjessä kapteeni ja lyöjä Aida Callaghan, kannoilla pikkusisko ja lyöjätoveri Aubrey, sukunimi sama… jahtaajakolmikko Raven Stirling, Rick Lavandier ja Kaunokius Sievä… seuraavana pitäjä Catch Hayes ja perää pitää Irlannin maajoukkueen etsijä Madison Spinnet! Muuttohaukoilla on tänä vuonna viimeiseen asti hiottu joukkue, kuten Callaghanilta saattoi jo odottaakin… Callaghan on siis nyt kolmatta vuottaan Muuttohaukkojen kapteenina ja hallitsee kenttää mitä todennäköisemmin tänäkin vuonna uskomattomilla rystylyönneillään, viimeiseen asti harjoitellut lyöjä, parempaa saa hakea… siskossakaan ei ole mitään vikaan, Aubrey Callaghan pelaa toista vuottaan Muuttohaukoissa. Muut kasvot ovatkin jo vanhoja tuttuja lukuun ottamatta Stirlingia, joka siirrettiin Henkipään Harpyijoista Muuttohaukkoihin… Hyvältä näyttää, hyvältä näyttää…”
  “Liiankin hyvältä”, Lily nojautui mutisemaan Jamesin korvaan. “Eikö Casper voisi haukkua heitä edes vähän?”
James nauroi kietaistessaan käsivartensa Lilyn ympärille. “Kyllä se siitä”, hän lohdutti. “Odotahan, kunhan Rapakon Palloseura tulee kentälle.”
Lily nyökkäsi hajamielisesti, vaikka hänen olikin vaikeaa uskoa Jamesin sanoja todeksi, kun hän katseli Muuttosuun Muuttohaukkojen rentoa, vaivatonta lentoa ympäri huippauskentän. Harmaat ja valkeat värit liehuivat niin pelaajien kaavuissa kuin vieraskatsomossakin. Rapakon Palloseuran kannattajat puolestaan istuivat aloillaan ja katselivat vaitonaisina kentän tapahtumia yrittäen arvioida oman joukkueensa vastustajia, jotka kaukaa katsottunakin näyttivät pelottavan lahjakkailta ja mikä pahempaa, itsevarmoilta. Kapteeni Callaghanin liikkeissä ei ollut jälkeäkään pelosta, kun nainen pyyhälsi Lilyn katsomon ohitse luudanvarrellaan ja teki taidokkaan silmukan ilmassa.
  “Hän on hyvä”, Remus sanoi ihailevasti.
  “Hän näyttää hyvältä”, myönsi Sirius.
Lily pyöritti silmiään haluamatta kuunnella enempää. Hän käänsi katseensa takaisin huispauskentän suuntaan ja antoi itselleen luvan vajota keskelle ihanaa tyhjyyttä, joka ei jättänyt tilaa Kelmien väittelylle tai Muuttohaukkojen vieraskatsomosta raikuvalle mylvinnälle. Hänestä tuntui, että oli sittenkin ollut väärin tulla huispausotteluun - hän ei ollut sillä tuulella, että olisi jaksanut huutaa ja hyppiä, kun todellisuudessa hän olisi vain halunnut hautautua sänkyynsä ja kirkua ääneen. Jollakin tasolla hän tunsi olevansa typerä ajatellessaan tekevänsä väärin, kun oli huispausottelussa ilman vanhempiaan. Kyllähän hän tiesi, että hänen vanhempansa eivät olisi koskaan saaneet tilaisuutta nähdä huispausta. Ja silti… oli vain liikaa asioita, joita hänen vanhempansa eivät koskaan pääsisi näkemään.
  “Hei”, Sirius huudahti äkkiä. “Et kai sinä vain itke, pikkusisko?”
Lily katsahti poikaan vihaisesti. “Ihan kuin sinua mikään sellainen kiinnostaisi”, hän tiuskaisi ajatellen Ariannaa, jolle Sirius ei vieläkään osannut antaa anteeksi, vaikka Arianna oli hermoromahduksen partaalla.
Sirius katsoi häntä hämmentyneenä. “Mitä minä nyt tein väärin?”
Lily avasi suunsa vastatakseen, mutta ei ehtinyt, ennen kuin kentälle syöksyi täyttä vauhtia seitsemän pelaajaa luudanvarsien selässä - Rapakon Palloseura. Pelaajilla oli yllään syvän laivastonsiniset kaavut, joiden selässä oli jokin kultainen kuvio. Kaksi osmankäämiä ristissä, kuten Lily tiesi kulutettuaan melkoisesti aikaa pakkomielteisen Ariannan seurassa. Lily nousi ylös ja alkoi hurrata muiden kotikatsomon katsojien mukana unohtaen hetkeksi kokonaan vanhempansa.
  “Ja siinä on Rapakon Palloseura, aina yhtä tyylikkäänä, jos saan sanoa, vaikka minun luonnollisesti on tarkoitus pysyä puolueettomana”, kailotti Casper. “Joukkoa johtaa kapteeni Thomas Knightsdale, joka viettää nyt ensimmäistä kauttaan kapteenin ja valmentajan osassa pelattuaan ensin pitkän ja menestyksekkään kauden Rapakon pelaajien jahtaajana! Knightsdalen kannoilla jahtaajakolmikon loput jäsenet, eli 22-vuotias lahjakkuus Rosemary Blanks ja suoraan Tylypahkan Velhojen ja Noitien koulusta saapunut Arianna Bell, joka pelaa ensimmäistä kertaa ammattilaishuippausottelussa, onnea ja menestystä hänelle… hän oli muuten joukkuetoverini kouluaikoina ja vielä varsin erinomainen sellainen, uskoisin Knightsdalen huomanneen hänet luottamuksen arvoiseksi… no, mainostaminen sikseen - seuraavana lyöjät Forget-Me-Not Blacklock ja Andrew Fowler… pitäjä Winston Robertson, joka valittiin viime kaudella liigan parhaaksi pitäjäksi kiitos uskomattomien meritähti-puolustusliikkeidensä… ja viimeisenä etsijä Oliver Law, huippuluokkaa hänkin ja varmasti kentän katsotuin pelaaja tänään, jos ei pelitaitojensa niin uskomattoman ulkonäkönsä vuoksi - “
James virnisti Casperin selostukselle. “Hän on selvästi ottanut vaikutteita sinusta, Kuutamo.”
  “Joten? Otinhan minäkin vaikutteita Anturajalasta”, Remus muistutti hyväntahtoisesti. “Siihen pitää vain suhtautua suurena kunniana.”
James kohautti olkapäitään. “Miten vain, minä ainakin suhtaudun siihen selostuksena, tärkeintähän tänään on - “
  “ - että Arianna pärjää hyvin?” ehdotti Cinnamon.
  “Että Rapakon Palloseura voittaa”, Sirius vastasi jännittyneesti ja virnisti sitten. “Olen lyönyt vetoa heidän puolestaan.”
  “Merlin, Sirius, onko sinulla lainkaan moraalia?” Cinnamon tivasi järkyttyneenä. “Minä en ymmärrä, miten - “
  “Huomio, huomio, pelaajat asettuvat lähtöasemiin!” Casper kuulutti katkaisten Cinnamonin vihaiset sanat kuin seinään. Cinnamon sulki suunsa ja oikaisi selkäänsä nähdäkseen paremmin huispauskentän tapahtumat, mutta turhaan - hän näki ainoastaan neljätoista huippauskaapuihin pukeutunutta pienenpientä hahmoa, jotka leijailivat ympyrämuodostelmassa jonkin huispauskentän pisteen yläpuolella. Alhaalla kentällä seisoi mustavalkoisiin vaatteisiin pukeutunut tuomari, jonka nimeä Cinnamon ei saanut mieleensä, eikä oikeastaan välittänytkään.
  “No niin, ja tuomarin pakollinen saarna on päättymässä… Callaghan ja Knightsdale puristavat käsiään yllättävän herrasmiesmäisesti, vaikka Callaghan on itse asiassa nainen… ei mitään luunmurtamista tässä - toistaiseksi - JA NYT KAATO ON ILMASSA - kaato Blanksille - Blanks syöttää Knightsdalelle - Blanks - Bell - Knightsdale - Bell - JA STIRLING VIE KAADON, ÄLÄ ANNA SEN HÄIRITÄ, ARIANNA, KYLLÄ SE SIITÄ - “
Lily puristi jännittyneenä taikasauvaansa, kun Arianna epäonnistui syötössään ja kaato joutui Muuttohaukkojen Raven Stirlingille, joka lähti kuljettamaan sitä kovaa vauhtia kohti Rapakon Palloseuran maalisalkoja kannoillaan Sievä ja Lavandier. Muutamaa minuuttia myöhemmin Muuttosuun Muuttohaukat tekivät ensimmäisen maalinsa.
James kirosi kovaan ääneen penkillään. “Minä en kestä tätä”, poika pihisi epäuskoisesti. “Eivät he voi tehdä maalia!”
  “Se on pelin idea, Sarvihaara. Että ihmiset tekevät maaleja”, Remus informoi nakertaen samalla levottomasti rystysiään.
Lily virnisti hermostuneena alkaen itsekin eläytyä peliin. Hän tunsi oman elämänsä murheiden hautautuvan, kun hän keskitti kaiken huomionsa Ariannan puolesta hurraamiseen. Hampaitaan yhteen purren hän katseli, kuinka pelaajat kokoontuivat taas keskikentälle tuomarin yläpuolelle. Kaato päätyi Lavandierille, joka pyörähteli hetken Rapakon Palloseuran pelaajien ympärillä ja melkein teki toisen maalin Rapakon Palloseuralle Robertsonin onnistuessa vain vaivoin estämään hänen aikeensa.
  “Rapakon Palloseuralla ei mene hyvin tänä iltana”, Casperin huolestunut ääni kuulutti. “Peliaikaa on kulunut viisi minuuttia ja Muuttosuun Muuttohaukat johtavat pistein 10-0. Kaato takaisin keskikentälle… JA KNIGHTSDALE NAPPAA KAADON - kaato Bellille - sitten Blanksille - VAROKAA NYT SITÄ RYHMYÄ SIELLÄ!”
Rosemary Blanks onnistui viime tipassa väistämään kovaa vauhtia itseään kohti lentävän ryhmyn, jonka Callaghanin siskokset olivat pamauttaneet hänen tielleen. Hän heitti kaadon kiireesti Ariannalle, joka syöksähti sen perään ja nappasi sen käsiinsä juuri ennen kuin se olisi pudonnut suoraan Muuttosuun Muuttohaukkojen käsiin.
  “Arianna näyttää väsyneeltä”, James huomioi katsellessaan, kuinka tummatukkainen tyttö pujotteli toisten pelaajien välissä maalisalkoja kohti. “Onko hänellä kaikki hyvin?”
Lily ja Cinnamon eivät vastanneet, mulkoilivat vain synkästi Siriusta, joka vastasi katseisiin kurtistamalla kulmiaan.
  “Sievä lähestyy Belliä - Bell väistää - ja Bell heittää kaadon taaksepäin - oiva takasyöttö, jos saa sanoa - ja kaato päätyy takaisin Knightsdalelle, joka joutuu luovuttamaan kaadon - sääli, että Parkinin pihdistä ei ole vielä tehty laitonta kuviota, olen aina pitänyt sitä äärimmäisen kierona liikkeenä - joka tapauksessa, kaato on nyt Sievällä, joka heittää sen Stirlingille - MERLIN, STIRLING, VÄISTÄ IHMEESSÄ! Pahus, TUO VARMASTI SATTUI - ryhmy suoraan päin näköä, toivokaamme, että hän on yhä pelikunnossa - “
  “Toivotaan, että hän EI ole pelikunnossa”, Lily mumisi kiivaasti itsekseen. Jamesia nauratti.
  “Sanoo tyttö, joka ei voinut sietää huispausta.”
  “Se on Arianna!”
  “On sinun onnesi, että se EI ole Arianna”, Cinnamon oikaisi lempeästi. “En haluaisi HÄNEN saavan ryhmyä päähänsä, se voisi yhtä hyvin olla kuolema - “
Cinnamon vaikeni tajuttuaan, mitä oli sanonut. Hän katsahti varovasti Lilyä, joka käänsi katseensa pois vain hetkeä liian myöhään - Cinnamon ehti nähdä tytön silmien kyyneltyvän. Huokaisten Cinnamon irrotti otteensa Remuksen kädestä ja siirtyi halaamaan Lilyä mutisten samalla anteeksipyyntöjä ystävänsä korvaan.
  “Unohda se”, Lily sanoi vaimeasti pyyhkiessään kyyneleitä pois näkökulmastaan. “Mikä on tilanne?”
  “Kaato on Ariannalla”, Sirius ilmoitti äänessään outo sävy. “Hän yrittää heittää maalin - HELVETTI!”
  “Menikö ohi?”
  “Voit uskoa. Hitto, mikä Ariannaa oikein tänään vaivaa?”
  “Voisitko mitenkään olla kiroilematta?” Admire pyysi katsoen Siriusta anovasti. “Se ei kuulosta kivalta.”
Sirius huokaisi. “Anteeksi, Ad. Ihan oikeasti, mikä Ariannaa vaivaa tänään?”
  “Mikä vaivaa?” Cinnamon toisti naurahtaen. “Katso nyt häntä, Sirius! Hän on lopussa!”
  “Typerä tyttö, hän pyörtyy vielä tuolla menolla.”

Kelmien onneksi Arianna ei kuitenkaan pyörtynyt, vaan pysytteli urheasti luudanvarrellaan minuutista toiseen, vaikka ottelu muuttui kaiken aikaa tuskallisemmaksi. Muuttosuun Muuttohaukat terrorisoivat Rapakon Palloseuran pelaajia parhaansa mukaan ja pian jahtaaja Blanks lensi vain yhden käden varassa eteenpäin ryhmyn iskeydyttyä kovalla voimalla hänen toiseen käteensä. Silti hän jaksoi urhoollisesti heittää kaatoa eteenpäin, mutta siitäkään ei ollut enää apua Rapakon Palloseuralle. Kun peliaikaa oli mennyt tunti, pistetilanne oli jo 150-20 Muuttosuun Muuttohaukkojen hyväksi. Vain siepin nappaaminen voisi enää pelastaa epätavallisen heikkoa peliä pelaavan Rapakon Palloseuran, mutta tarkkanäköisyydestään huolimatta Oliver Law ei ollut vielä päässyt lähellekään sieppiä.
(JATKUU SEURAAVASSA)
« Viimeksi muokattu: Maaliskuu 18, 2007, 15:14:12 kirjoittanut Sharra »

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #18 : Maaliskuu 01, 2007, 18:07:45 »
  “Minä en ymmärrä tätä”, Sirius hoki pingottuneesti vääntäessään ohjelmalehtistään epämääräiseksi möykyksi nyrkissään. “Arianna harjoitteli niin paljon - ja nyt hänestä ei ole mihinkään! Hän ei ole ollut lähelläkään maalin tekemistä!”
  “Arianna on väsynyt”, Cinnamon tiedotti. “Hän ei ole syönyt kunnolla ikuisuuksiin. Ei hänellä riitä voimia tällaiseen peliin.”
  “Ja hän muuttuu vielä pahemmaksi, jos peli ei ala pian kulkea”, Lily ennusti synkästi. “Tämän jälkeen hän ei ikinä suostu lopettamaan harjoittelua.”
Siriuksen ilme tiukkeni, mutta poika ei sanonut mitään, vaan keskittyi taas pelin katselemiseen. Peli oli Rapakon Palloseuran kannattajille surkuhupaisaa katsottavaa, eikä kukaan ollut oikeastaan yllättynyt, kun innokkaimmat Palloseuran ihailijat alkoivat valua yksi toisensa jälkeen ulos huippauskatsomosta. Muuttohaukkojen katsomosta sen sijaan kaikui kaiken aikaa rytmikäs taputus ja pilkkalaulu, joka toi inhottavasti Lilyn mieleen luihuiset. Lily puristi tiukemmin vieressään istuvan Jamesin kättä.
  “Älä huolehdi turhia”, James kuiskasi Lilylle hiljaa. “Minä autan sinua Ariannan kanssa. Ja muussakin”, poika lisäsi vielä, kun Lilyn ilme valahti taas.
Lily nyökkäsi kiitollisena. Apu olisi kyllä tarpeen, hän ajatteli. Hänen vanhempansa haudattaisiin kolmen päivän kuluttua Pikku-Whingingin kirkon hautausmaalle. Petunian toimesta, tietenkin - Lily itse ei ollut päässyt lähellekään hautajaissuunnitelmiin osallistumista, sillä Petunia oli kieltäytynyt vastaamasta hänen yhteydenottoihinsa.
Raskaasti huokaisten Lily siirsi taas kaiken huomionsa peliin. Arianna lensi parhaillaan kentän poikki kaato kädessään, mutta jokseenkin lupaavasti alkanut maalintekoyritys koki surkean lopun, kun tyttö ei huomannut lähestyvää ryhmyä, vaan tuli melkein paiskatuksi alas luudaltaan sen toimesta. Kaato putosi hänen kädestään ja hän jäi pitelemään kylkeään tuskainen irvistys kasvoillaan.
  “ANNA MENNÄ, BELL!” Casper huusi, vaikka kaikki toiveikkuus oli jo kaikonnut hänen äänestään. “Et sinä voi antaa tämän päättyä näin!”
Arianna kohotti leukaansa ja vilkaisi vihaisesti selostajan kopin suuntaan, mutta otti joka tapauksessa paremman otteen luudanvarrestaan ja sukelsi taas pelin keskelle, tällä kertaa päättäväisemmin. Oli kuin tyttö olisi koonnut kaikki voimansa. Hän tanssi muiden pelaajien joukossa kevyesti ja vaivattomasti kuin enkeli, pyörähteli ja kiusasi tehden kaikkensa kaadon saadakseen. Siitä ei kuitenkaan ollut mitään apua - Arianna epäonnistui yrityksessään viedä kaato Sievältä ja vain muutamaa sekuntia myöhemmin Muuttohaukat tekivät seuraavan maalinsa. Rapakon Palloseuran maalintekoyritys taas päättyi huonosti Muuttohaukkojen jahtaajien sorruttua rikkeeseen. (‘Helvetti’, kirosi James. ‘Eivätkä he tajua, että LUISKIMINEN ON KIELLETTYÄ?’)
  “Mitä on luiskiminen?” Lily ihmetteli Rapakon Palloseuran kannattajien äityessä vislauksiin ja moittiviin huutoihin.
  “Kieroa toimintaa”, Remus vastasi tuikeasti mulkoillen Muuttohaukkojen pelaajia pahimmalla valvojaoppilaankatseellaan. “Meille kuuluisi rangaistusheitto tuosta hyvästä.”
Rangaistusheittoa ei kuitenkaan tullut ja peli jatkui normaaliin tahtiinsa. Palloseuran kannattajien suuttumusta lievitti hieman Thomas Knightsdalen heittämä maali, mutta heti sen jälkeen Muuttohaukat tekivät taas yhden maalin - seitsemännentoista sen ottelun aikana.
  “JA NYT NÄYTTÄÄ SILTÄ, ETTÄ SPINNET ON NÄHNYT SIEPIN!” Casper karjui raivokkaasti. “SPINNET SYÖKSYY MAATA KOHTI KANNOILLAAN LAW - TÄSSÄHÄN VOI VIELÄ TAPAHTUA VAIKKA MITÄ, EHKÄ PALLOSEURA EI OLEKAAN VIELÄ MENETTÄNYT TOIVOAAN - ETSIJÄT LÄHESTYVÄT SIEPPIÄ RINTA RINNAN, KÄDET KURKOTETTUINA - MINERVA MCGARMIWAN NIMEEN, TÄMÄ ON JÄNNITTÄVÄÄ - “
Lily puristi Jamesin kättä rystyset valkeina. Hän rukoili koko sydämestään, että ihme tapahtuisi ja Oliver Law onnistuisi nappaamaan siepin, vaikka samalla hän tiesikin tuskallisen hyvin, että edes voitto ei enää riittäisi lievittämään Ariannan pahaa oloa, kun Arianna itse oli epäonnistunut. Siksi hän ei jaksanutkaan enää tuntea mitään, kun Madison Spinnet työntyi syöksyn viime metreillä Lawn edelle ja nappasi siepin paiskautuen samalla rajusti vasten maata luudanvarrellaan. Law suoristi pettyneenä syöksynsä ja lensi käsiään levitellen ylös joukkueensa luokse. Muuttohaukkojen katsomo puhkesi myrskyisiin riemunhuutoihin.
  “Ei!” James parahti. “Tässä ei voi käydä näin - minä en usko sitä - minä en HYVÄKSY sitä - “
  “Rauhoitu, Sarvihaara”, Peter huokaisi. “Se on vain yksi huispausottelu.”
James tuhahti ja kerrankin Lilykin oli samaa mieltä Jamesin kanssa. Kyseessä EI ollut vain yksi huispausottelu, ei ainakaan Ariannalle. Lily ei halunnut edes kuvitella, miltä Ariannasta täytyi sillä hetkellä tuntua, kun tyttö laskeutui lyötynä maata kohti muun joukkueensa mukana. Matkankin päästä saattoi nähdä, että Ariannaa itketti.
  “MUUTTOSUUN MUUTTOHAUKAT VIEVÄT VOITON PISTEIN 320-30!” Casperin järkyttynyt ääni mesosi yli stadionin täyttäneen melun. “Kuka olisi osannut odottaa tällaista käännettä? Näyttää siltä, kuin koko Rapakon Palloseura olisi yksinkertaisesti lamaantunut kesken pelin! Tämä laittaa väkisinkin epäilemään, ovatko kapteeni Knightsdalen muutokset joukkueen kokoonpanossa sittenkään niin loistavia kuin Knightsdale on antanut ymmärtää - mutta sitä me emme mieti tänään, tänään me juhlimme Muuttosuun Muuttohaukkojen nimessä!”
  “Ja emme varmasti kyllä juhli!” Sirius haukahti pahantuulisesti noustessaan ylös paikaltaan. “Mieluummin minä iskisin ryhmyn päin heidän näköään.”
  “Et ole ainoa”, Remus virnisti tarttuen samalla rauhoittavasti Siriuksen käsivarteen siltä varalta, että hänen kelmitoverinsa saisi äkkiä päähänsä toteuttaa mielitekonsa ja syöksyä lähimmän mailan kimppuun. Pelattuaan rohkelikon huispausjoukkueessa viiden vuoden ajan Sirius ei varmastikaan osuisi harhaan.
Synkeinä Kelmit, Lily, Admire ja Cinnamon jättivät huispauskatsomon laskeutuen muun väkijoukon mukana valtaisan huispauskentän laitamille. Katsomosta virtasi kaiken aikaa väkeä onnittelemaan voittajia. Rapakon Palloseuran jäsenet taas seisoivat syrjässä päät yhdessä haluamatta ihailijoita ympärilleen. Lily työnsi kätensä avuttomasti taskuunsa.
  “Mitä me nyt teemme?”
  “Odotamme”, Peter vastasi syvään huokaisten. “Niin inhottavaa kuin se onkin.”
  “Minä voisin kyllä tehdä siitä odotusajasta miellyttävämmän sinulle”, Sirius ehdotti silmät kiiluen.
  “SIRIUS!” parahti Admiren. “Etkö sinä mitenkään voisi - ?”
  “Ei, hän voisi”, käärmemäinen, sihisevä ääni ilmoitti Kelmien selän takaa. Lily tunsi kylmien väreiden kulkevan pitkin selkäpiitään, kun ääni upposi syvälle hänen ytimiinsä. “Senkaltainen hienotunteisuus ei kerta kaikkiaan ole Sirius Blackin tapaista.”
Lily sulki silmänsä haluamatta uskoa sitä todeksi. Hän tunsi puhujan äänen, hän oli kuullut sen lukemattomia kertoja aikaisemmin ja se oli syöpynyt yhtä syvälle hänen muistoihinsa kuin mikä tahansa muukin yksityiskohta Tylypahkan noitien ja velhojen koulusta. Severus Kalkaros.
  “Sinuna en tulisi tänne arvostelemaan, Ruikuli”, Sirius sylkäisi vihaisesti. “Ellet halua saman tien kokeilla lentämistä ILMAN luudanvartta.”
Lily avasi silmänsä juuri ajoissa nähdäkseen Kalkaroksen hymyilevän itsetyytyväisesti. Hymy oli samanlainen kuin aina ennenkin, eikä poika muutenkaan ollut muuttunut tippakaan - mustat hiukset laskeutuivat pojan olkapäille yhtä ylimittaisina ja yhtä likaisina kuin aiemminkin, eikä melkein pikimustissa silmissä ollut tippaakaan aiempaa enempää lämpöä. Kalkaroksen iho oli ehkä aavistuksen verran kalpeampi kuin ennen, jos sitä saattoi muutokseksi lukea. Lähinnä poika näytti siltä, että ei ollut nähnyt auringonvaloa aikoihin.
  “Oliko tuon tarkoitus pelottaa minua?” Kalkaros tiedusteli parhaillaan ivallisesti hymyillen. “Uskoisin lentäväni ilman luudanvarttakin paremmin kuin tuo teidän ystävänne. Hän todella on huono, vai mitä?”
  “Suu kiinni!” Sirius varoitti kopeloiden taikasauvaansa taskustaan. Kalkaros kohotti kätensä pystyyn.
  “Anna sen sauvan olla siellä missä se onkin”, entinen luihuispoika sanoi laiskasti. “En tullut tänne tappelemaan.”
  “Se ei tarkoita, että ME emme voisi tapella”, James sihahti myrkyllisesti.
  “Sinun on turha sekaantua tähän, Potter. Ymmärtäisin kyllä, jos kyse olisi SINUN tyttöystävästäsi, mutta minun tietääkseni et ole vieläkään luopunut tuosta saastaisesta kuraverisestä”, Kalkaros lisäsi luoden ylenkatseellisen silmän Lilyyn, joka joutui puremaan hampaitaan yhteen estääkseen itseään vastaamasta mitään typerää.
James veti salamannopeasti taikasauvansa esille. “NYT kyseessä on minunkin asiani. Kehottaisin sinua lähtemään, ellet halua päätyä Pyhään Mungoon.”
  “Sillä ei ole minulle enää mitään merkitystä”, Kalkaros vastasi ylimielisesti heilauttaen omaa taikasauvaansa laajassa kaaressa. Admire vikisi ja perääntyi taaksepäin ansaiten kylmän ivanaurun Kalkaroksen suunnalta, sekä tuskastuneen huokauksen Siriukselta. Peter kiirehti lohduttamaan tyttöystäväänsä hyläten ystävänsä yksin Kalkaroksen luokse.
  “Miten niin ei ole mitään merkitystä?”
  “Minä voin päätyä Mungoon, mutta TE olette ne, jotka päätyvät lopulta hautaan”, Kalkaros sanoi kammottavan tyynesti. Lily värähti - Kalkaroksen äänensävy oli niin arkinen, että ei ollut vaikeaa kuvitella tämän puhuvan itse asiassa totta. Nopeasti Lily kovetti mielensä ja oikaisi itsensä täyteen pituuteensa astuen suoraan Kalkaroksen eteen.
  “Sinulla on vilkas mielikuvitus, jos saan sanoa”, Lily ilmoitti nenäkkäästi. “Yllättävää. Olin aina kuvitellut sinua maalliseksi.”
  “Jos joku täällä on maallinen, niin sinä!”
  “VOISIKO MUSTATUKKAINEN HERRA SIELLÄ KENTÄN LAIDALLA MAHDOLLISESTI JÄTTÄÄ TUON TAIKASAUVANHEILUTTELUN SIKSEEN?” Casperin kumea ääni aneli, kun Kalkaros kohotti uhkaavasti taikasauvaansa Lilyn suuntaan. “TÄMÄ ON HUISPAUSOTTELU, EIKÄ SOTATILANNE!”
Kalkaros naksautti pahantuulisesti kieltään työntäessään taikasauvansa takaisin taskuunsa. “Typerä Halliwell”, poika mutisi vaikuttamatta kuitenkaan sen kummemmin suuttuneen Casperin tempusta. “Täytyy muistaa mainita asiasta - “
  “ - Voldemortille?” James arvasi pilkallisesti. “Ihme, ettet mene saman tien kertomaan äidillesi!”
  “Ei SANAAKAAN minun äidistäni?”
  “Miksi ihmeessä? Onko jotakin salattavaa, Ruikuli?”
Kalkaroksen entisestäänkin kolkot piirteet vääristyivät mitä kammottavimmalla tavalla saaden hänet näyttämään samaan aikaan sekä irvokkaalta että iljettävältä; hänen kylmät, mustat silmänsä porautuivat terävien naulojen lailla Jamesin kasvoihin.
  “Tulet vielä katumaan syntymääsi, Potter! Ja minä todella, TODELLA tarkoitan sitä.”
James ei saanut tilaisuutta vastata, ennen kuin Kalkaros oli jo kääntynyt ympäri ja kadonnut huispauskentän kasvottomaan, vellovaan massaan, tai ehkä luihuispoika oli vain kaikkoontunut tiehensä, oli mahdoton sanoa. Hetken aikaa James vain katseli väkijoukkoon yrittäen paikantaa jostakin Kalkaroksen tumman kaavun, joka liehui yhtä jäykästi kuin kantajansakin. Lopulta hän kuitenkin luovutti ja kääntyi ystäviensä puoleen.
  “Hän NIIN varmasti on kuolonsyöjä”, James huokaisi dramaattisesti ja kietaisi käsivartensa huolettomasti punaposkisen Lilyn ympärille.
  “Ja typeräkin kaiken lisäksi”, Sirius täydensi siirtäen samalla otsahiuksiaan sivuun silmiltään kuin se olisi ollut äkkiä tärkeintä koko maailmassa. “Kuvittelee voivansa uhkailla meitä.”
  “Eikö hän voi?” Admire kysyi vaaleanpunaiset pikku huulet tasaisesti vapisten.
  “Kerro hänelle, Matohäntä.”
Peter nyökkäsi ja nieleksi, mutta kesti kauan, ennen kuin hän sai vakuutettua Admirelle, ettei Severus Kalkaroksella ollut mitään mahdollisuuksia Kelmien uhkailemiseen. Vielä kauemmin kesti saada vastaus perusteltua kunnolla.
  “Hei, nyt Palloseuran pelaajat jättävät kentän!” tarkkanäköinen Remus huudahti katsellen tyttöystävänsä pään ylitse huispauskentän laidan suuntaan. “He menevät kai pukukopeille, tai jotakin.”
  “Pahus”, manasi Sirius. “Minulle tuli lähtö.”
  “MITÄ?”
  “Et kai sinä - “ Remus aloitti.
  “ - aio mennä Ariannan perään?” ihmetteli Cinnamon.
Sirius mulkaisi kaksikkoa. “Totta helvetissä aion! Nähdään kotona - jos ikinä selviän sinne asti.”

Arianna veti ilmeettömästi viitan laivastonsinisen huippauskaapunsa ylle vaivautumatta vaihtamaan sitä tavallisiin vaatteisiinsa. Hän tunsi olonsa turtuneeksi, tyhjäksi - hän tunsi epäonnistuneensa, eikä se ollut jotakin, mihin hän oli tottunut. Joukkuetovereiden hiljaisuus ja masentuneisuus eivät tarjonneet hänelle tippakaan lohtua, kun hän istui hiljaisena Rapakon Palloseuran pukuhuoneessa ja yritti parhaansa mukaan lakata olemasta olemassa. Täydellisesti ja lopullisesti. Miksi hän ei voisi yhtä hyvin pyyhkiä itseään pois, kun oli kerran tullut selväksi, että hänestä ei ollut siihen yhteen asiaan, jota hän oli aina kaikkein eniten halunnut tehdä?
Arianna nieli huokauksensa siinä missä kyyneleensäkin ja pyyhkäisi otsalleen liimautuneet, poninhännältä karanneet kiharat takaisin sinne, minne ne kuuluivatkin. Pukuhuoneen hiljaisuus tuntui pahalta ja painostavalta, se sai hänet syyttämään itseään entistäkin enemmän. Kuka muu muka oli pilannut pelin, jos ei hän? Hän ei ollut yksinkertaisesti saanut kaatoa pysymään käsissään; se oli lentänyt väärään paikkaan väärään aikaan ja jokainen maalintekoyritys oli ollut tuomittu tuhoon alusta alkaen. Pahinta oli ollut katsoa Tomin puoliksi toiveikkaita, puoliksi pettynyttä ilmettä - ikään kuin mies olisi kaiken aikaa rukoillut Ariannaa selviytymään paremmin ja silti ymmärtänyt itsekin, että niin ei tulisi tapahtumaan. Arianna oli pettänyt kapteeninsa siinä missä joukkueensakin.
  “Arianna?”
Tomin hiljainen, syvä ääni sai Ariannan hätkähtämään valveille omista ajatuksistaan. Varoen Arianna käänsi katseensa punatukkaiseen nuorukaiseen, joka istui pitkällä penkillä häntä vastapäätä ja nojasi leukaansa raskaasti vasten kämmeniään. Miehen luudanvarsi - uutuuttaan kiiltelevän Nimbus 1500 - lepäsi lattialle heidän välissään, sekin Ariannaa syyttäen.
  “Anna tulla vain”, Arianna mutisi. “Minä mokasin, TIEDÄN! Minä menetin hallinnan - Merlin, minusta tuntui, kuin koko peli olisi vain PYÖRINYT minun ympärilläni - “
Tom kohotti kätensä viitaten Ariannaa vaikenemaan. Miehen säälivää ilmettä oli melkein mahdotonta kestää ja Arianna käänsikin pian katseensa poispäin.
  “Me voimme puhua tästä myöhemmin, Arianna”, Tom sanoi lujasti. “Sinä tarvitset lisää voimia ennen sitä.”
  “En minä ole väsynyt”, Arianna protestoi kiivaasti. “Minä olen ihan kunnossa!”
Tom kohotti punaisia kulmakarvojaan tavalla, joka kyseenalaisti Ariannan väitteen täydellisemmin kuin mitkään sanat ikinä. Arianna tunsi muuten niin kalpeiden poskiensa polttelevan uhkaavasti - Tom OLI oikeassa. Hän oli väsynyt, kuolemanväsynyt ja maailma pyöri melkein pelottavasti hänen ympärillään.
  “Mene kotiin, Arianna”, Tom ehdotti väsyneesti haudaten taas kasvonsa käsiinsä. Mies huokaisi syvään. “Minun täytyy nyt ajatella.”
Miehen äänensävy sai Ariannan tuntemaan olonsa vieläkin pahemmaksi. Oli täysin selvää, mitä Tom halusi miettiä, Arianna mietti katkerasti kerätessään tavaroitaan kassiin. Varmasti Tom haluaisi hänen tämänpäiväisen esityksensä jälkeen erottaa hänet joukkueesta, eikä miestä voisi edes syyttää siitä. Tom vain tekisi sen, mikä olisi oikein. Ja Arianna jäisi ilman työtä, eikä hänellä olisi enää mahdollisuutta pyrkiä Auroriakatemiaankaan. Hyvällä tuurilla hän saattaisi päätyä Matami Malkinin kaapukauppaan Admire Speirin seuraksi, tai ehkä hän ryhtyisi myymään huispausvarusteita aivan vain kääntääkseen veistä haavassa…
Arianna ravisti päätään karistaakseen hysteeristä lähentelevät ajatukset mielestään horjuessaan ulos Rapakon Palloseuran pukuhuoneesta. Hän tunsi ikävästi toisten pelaajien katseet niskassaan palatessaan takaisin huispauskentälle.
  “Arianna!”
Arianna pysähtyi kuin seinään kuullessaan Siriuksen tuttuakin tutumman, huutamisen käheyttämän äänen kutsuvan häntä pukuhuoneen oven lähettyviltä. Sitten hän jo näkikin Siriuksen seisovan väenpaljoudessa tummanpunaisessa t-paidassaan, toinen käsi löysästi farkkujen takataskussa ja tummat hiukset silmillä. Sirius ei hymyillyt, eikä Arianna olisi sitä odottanutkaan - Siriushan oli suuttunut hänelle. Ainakaan poika ei ollut puhunut hänelle sanaakaan moneen päivään. Nytkin hän oli varmasti tullut paikalle vain huutaakseen hieman lisää, tai kenties esittääkseen oman arvionsa Ariannan pelisuorituksesta. Arianna käänsi katseensa pois.
  “Voidaanko me puhua joskus myöhemmin? Minä en jaksa tapella juuri nyt”, hän pyysi väsyneesti ja räpytteli silmiään, että Sirius ei olisi nähnyt hänen silmiinsä uhkaavasti kirpoavia kyyneleitä.
  “Voimme kyllä tapella joskus toiste, jos haluat”, Sirius murahti vastaukseksi ja astui askeleen eteenpäin tarttuen Ariannaa käsivarresta, ennen kuin Arianna ehti katoamaan väkijoukkoon. “Mutta juuri nyt sinä saat luvan tulla minun mukaani?”
  “Minne?”
  “Onko sillä väliä, seuraa nyt vain minua!” Sirius komensi niin terävästi, että Arianna ei jaksanut vaivautua vastustelemaan. Hän vajosi taas omiin katkeriin ajatuksiinsa, eikä kunnolla edes tajunnut sitä tosiasiaa, että Sirius oli kietonut käsivartensa tiukasti hänen olkapäidensä ympärille ja talutti häntä nyt kohti huispausstadionin uloskäyntiä. Ariannaa paleli. Hän toivoi, että he pääsisivät pois mahdollisimman nopeasti, ettei hänen täytyisi koskaan tulla takaisin ja kuulla Muuttohaukkojen pelaajien ivanaurua korvissaan -
  “Anteeksi, saanko ottaa valokuvan?”
Sirius pysäytti Ariannan ja kiepsahti ympäri irrottamatta tytöstä otettaan. Heidän edessään seisoi hyvin pitkä ja hyvin hontelo nainen, joka oli pukeutunut kaksikymmentä senttiä liian lyhyeen limetinvihreään kaapuun ja heilutteli kameraa kädessään melkein petolintumaisesti. Naisen punatuilla huulilla karehti mairea hymy.
  “Jätä se johonkin toiseen kertaan”, Sirius ärähti vihaisesti ja käänsi selkänsä lähtien taluttamaan Ariannaa kovalla vauhdilla eteenpäin. Takaansa he kuulivat kameran terävän räpsähdyksen.
  “Minä en halua mihinkään lehteen”, Arianna mumisi sekavasti nojatessaan väsyneesti vasten Siriusta. “Kyllä minä tiedän, mitä ne kirjoittaisivat - “
  “Shh, anna sen olla nyt”, Sirius kehotti hajamielisesti. “Puhutaan sitten kotona.”

Sirius työnsi Ariannan Kelmien asunnon ovesta sisään ja pujahti itse perässä sulkien oven heidän takanaan. Hän huokaisi voipuneesti. Huispausstadionin meteli ja jatkuvat Ariannalle suunnatut huudot ja huomautukset olivat saaneet hänet toivomaan, ettei hän olisi ikinä huispausotteluun lähtenytkään - eikä ollut vaikeaa arvata Ariannan toivovan parhaillaan samaa, Sirius lisäsi apeasti mielessään katsellessaan Ariannan kalpeita kasvoja ja pikkuista vartaloa, joka nojasi vasten ovenkarmia tukea etsien. Ariannan violetinsiniset silmät olivat väsyneet ja pohjattoman surulliset. Suuttumuksestaan huolimatta Siriuksen oli pakko sääliä tyttöä.
  “Minä en tajua sinua, Arianna”, Sirius aloitti riisuen kenkänsä. Arianna seurasi ilmeettömänä hänen esimerkkiään. “Sinä olet loistava jahtaaja, mutta tänään - “
  “Kuule, jos sinä toit minut tänne haukkuaksesi minua, voit saman tien avata tuon oven uudelleen ja päästää minut pois täältä, koska minä en aio alentua sinun loukattavaksesi”, Arianna vastasi tylysti antamatta Siriukselle tilaisuutta lopettaa lausettaan. “Minulla on kaikki ihan hyvin, kiitos vain!”
  “Itse asiassa sinulla EI ole kaikki hyvin”, Sirius julisti ristien käsivartensa puuskaan. “Kuka tahansa näkee sen, Ria.”
Arianna vältteli Siriuksen katsetta. “Älä viitsi.”
  “Viitsinpäs. Sinä olet sekaisin. Sinä yrität liikaa. Pahus, aiotko sinä ikinä lopettaa?”
  “Aionko minä ikinä lopettaa mitä?”
  “Itsesi satuttamista”, Sirius murahti. “Mitä iloa siitä on, että näännytät itsesi? Luuletko sillä tavalla pystyväsi hallitsemaan peliäsi?”
  “Ainakin minä pystyn silloin hallitsemaan edes jotakin!”
Sirius hätkähti Ariannan äänestä paistavaa raivoa ja epätoivoa. Hän oli tottunut ajattelemaan Ariannaa aina iloisena, säteilevänä tyttönä, joka ei näyttäisi tunteitaan, eikä varmastikaan myöskään tuntisi kipua. Epävarmuus ei sopinut Arianna Bellille ja vielä vähemmän epätoivo. Mutta nyt…
Sirius huokaisi avuttomasti ja kietoi taas käsivartensa Ariannan ympärille viittoen tyttöä seuraamaan itseään Kelmien kylpyhuoneeseen. Hän komensi Ariannaa istumaan kylpyammeen reunalle ja viskasi tytölle pyyhkeen.
  “Käy suihkussa. Minä tuon sinulle vaatteita”, Sirius komensi lyhyesti ja katosi kylpyhuoneesta antamatta Ariannalle tilaisuutta vastustella. Hän suunnisti olohuoneeseen ja hetken aikaa vain istui siellä silmät suljettuina, kuunnellen kylpyhuoneesta kantautuvaa valuvan veden ääntä.
Sirius ei tiennyt mitä ajatella. Hän ei ollut koskaan nähnyt Ariannaa samanlaisena kuin sillä hetkellä, silmiensä edessä - mutaisena, hikisenä ja onnettomana, niin olemattomana, että tyttö lähestulkoon hukkui huippauskaapunsa sekaan.
  “Voi helvetti”, Sirius noitui itsekseen. Hän ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä Ariannan suhteen. Hän ei ymmärtänyt, miten saisi ikinä Ariannaa ymmärtämään sitä, miten sairaasti tyttö oikein käyttäytyi. Arianna ei ollut kuunnellut Lilyä tai Cinnamonia, miksi hän sitten olisi kuunnellut Siriusta?
Toinen huokaus. Sirius tuli siihen tulokseen, että hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin yrittää parhaansa. Hän nousi ylös nojatuolin kaiteelta ja vaelsi omaan huoneeseensa etsimään Ariannalle jotakin päällepantavaa. Kun hän palasi takaisin kylpyhuoneeseen mukanaan vanha t-paita ja verkkahousut, istui Arianna jo kylpyammeen laidalla tummansiniseen pyyhkeeseen kietoutuneena. Sirius tunsi sydämensä vääntyvän ympäri rinnassaan katsellessaan tyttöystävänsä kuihtunutta olemusta. Arianna oli sairas.
  “Onko sinun pakko katsoa?” Arianna kysyi paksulla äänellä ja Sirius arvasi tytön itkeneen, vaikka tämän silmistä sitä ei voinutkaan lukea. Olkapäitään kohauttaen Sirius käänsi katseensa toiseen suuntaan ja työnsi vaatemytyn Ariannalle.
  “Pue päällesi. Nähdään keittiössä”, hän tokaisi ja nappasi vielä Ariannan huispauskaavun mukaansa, ennen kuin lähti kylpyhuoneesta jättäen Ariannan yksin pukeutumaan.

Viidentoista minuutin kuluttua Arianna tuli keittiöön kosteat hiukset nutturalle sidottuina ja kasvot meikittöminä. Tyttö piteli toisella kädellään kiinni verkkahousuistaan saadakseen ne pysymään jalassa. Sirius katseli ilmeettömänä, kuinka Arianna istui alas keittiön pöydän ääreen. Sitten hän aloitti ristikuulustelun, jota oli hautonut mielessään koko viidentoista minuutin ajan.
  “Kuinka paljon sinä oikein painat?” hän paukautti vaivautumatta turhaan leikkimään hienotunteista.
Arianna vilkaisi häntä kärsivänä. “Ei kai meidän ole pakko puhua tästä?”
  “On. Täydellisen pakko. Anna tulla vain - neljäkymmentä kiloa?”
  “Tyttöjen painoa ei kuulu kysellä”, Arianna vastasi tavoitellen ääneensä tuttua nenäkkyyttä, mutta epäonnistui surkeasti. Siriusta hänen yrityksensä vain hymyilytti.
  “Kerrotko, vai hankinko minä vaa’an?” Sirius kysyi armottomasti. Arianna mulkoili häntä hetken aikaa, mutta kirahti sitten hampaidensa raosta:
  “Neljäkymmentäyksi.”
  “MERLIN!”
Sirius paukautti kämmenellään pöytää niin rajusti, että kuolemanväsynyt ja hieman sekava Arianna miltei putosi tuoliltaan säikähdyksestä. Siriuksen silmät salamoivat vaaraa enteillen. “Ja kuinka pitkä sinä oikein olet, Arianna? 165 senttiä?”
  “164,7”, Arianna oikaisi loukkaantuneesti. “Enkä minä voi mitään sille, jos olen pieni.”
  “Sinä voit, jos minä pystyn näkemään kylkiluusi yhtä selvästi kuin nyt”, Sirius vastasi tuikeasti. “Mitä sinä olet syönyt tänään?”
  “Sinä et ole mikään minun terapeuttini, Sirius!” 
  “Minä olen sinun poikaystäväsi!”
Arianna kohotti ivallisesti kulmiaan yrittäen samalla kaikin voimin estää kyyneleitä tulvehtimasta silmiinsä. “Miksi et ole sitten puhunut minulle viimeisen viikon aikana?”
Sirius huokaisi tuskastuneena. “Unohdetaan se, jooko? Ainakin toistaiseksi?”
  “Entä jos minä en halua unohtaa?”
  “Sitten sinä istut siinä niin kauan, kunnes tämä asia on puhuttu halki. Sitä ennen sinä et mene minnekään, eikä sinun kannata edes yrittää. Toistan kysymyksen: mitä olet syönyt tänään?”
  “Kaksi banaania, appelsiinin ja herneen!” Arianna kivahti Siriuksen vainoharhaisuudesta kimpaantuneena.
Sirius tuijotti tyttöä suu auki. “Herneen?” hän toisti. “Mitä iloa siitä oli?”
  “Se osui minun tielleni ja minulla oli nälkä. Mitä muuta siihen muka tarvitsee?” Ariannan silmät kapenivat vaarallisesti viiruiksi. Sirius istui hetken ajan aivan hiljaa ja vain punnitsi seuraavia sanojaan haluamatta loukata Ariannaa pahemmin kuin oli jo onnistunut loukkaamaan.
  “Minun mielestäni sinä vain et ole ihan kunnossa, Arianna”, poika hengähti lopulta. “En tarkoita, että olisit syömishäiriöinen tai jotakin sellaista - tunnen sinut liian hyvin väittääkseni sellaista - mutta eikö sinusta itsestäsi ikinä tunnu, että harjoituksesi menevät hieman - tuota - yli?”
Arianna ravisti tyytymättömästi päätään. “Näit itsekin, miten minä epäonnistuin tänään! Minun on pakko harjoitella!”
  “Minun mielestäni sinä epäonnistuit juuri siksi, että harjoittelit niin paljon”, Sirius sanoi korottaen ääntään. “Et sinä voi pelata, jos et ikinä syö!”
  “Minä en lentänyt tarpeeksi nopeasti!” Arianna huusi epätoivoisesti.
  “Osta sitten toinen luuta, mutta minä haluan sinun syövän kunnolla, pahus!” karjui Sirius. “Miksi sinä et voi tajuta olevasi upea tuollaisena kuin olet?”
Arianna vaikeni ja räpytti hämmentyneenä silmiään. Sirius onnitteli itseään onnistuneesta vedosta - Arianna joutui niin hämilleen, että ei edes ymmärtänyt huutaa mitään vihaista vastaukseksi. Hetken aikaa he vain tuijottivat toisiaan, hän ja Arianna, eikä kumpikaan keksinyt mitään kunnollista sanottavaa. Ariannan alahuuli alkoi väristä uhkaavasti ja Sirius ojensi tytölle kätensä pöydän yli.
  “Minä tarkoitin sitä, Arianna”, poika sanoi matalalla äänellä. “En halua, että sinä tuhoat itseäsi vain jonkun urheilun vuoksi. Minä ja James käytämme vaikka kaiken vapaa-aikamme harjoittelemalla huispausta sinun kanssasi, jos sinä sitä vaadit, mutta sinun täytyy osata antaa olla.”
  “Entä jos minä en pysty siihen?” Arianna kysyi hiljaa kyyneleitään pyyhkien. “Entä jos minä en osaa antaa olla?”
  “Sitten sinun täytyy vain oppia”, Sirius vastasi taipumattomasti. “Sinä olet aina ollut loistava huispaaja, enkä minä ymmärrä, miksi se muka nyt olisi muuttunut minnekään. Kyse on vain sinun itseluottamuksestasi ja sinun jaksamisestasi. Et sinä voi pelata, jos olet aivan lopussa.”
  “Ja mitä sinä siitä muka tiedot?” Arianna sinkautti terävästi.
Sirius hymyili. “Olen asunut seitsemän vuotta samassa makuusalissa James Potterin kanssa. Riittääkö?”
Arianna nyökkäsi. “Mutta minä en lupaa mitään, minä - “
  “En minä odota sinun lupaavan mitään. Sinä saat hermoilla huispauksesta niin paljon kuin ikinä haluat. Mutta yksi lenkki päivässä saa riittää tästä eteenpäin”, Sirius määräsi. “Eikä enää ainuttakaan banaania, onko selvä?”
Huoneessa oli hetken aikaa täysin hiljaista. Sitten Arianna niiskaisi ja nyökäytti taas päätään. Helpottunut hymy levisi Siriuksen huulille ja poika nojautui oletetusta suuttumuksestaan huolimatta suutelemaan Ariannaa pöydän ylitse.
  “Minä kuivasin sinun huispauskaapusi, jos sinua kiinnostaa”, poika sanoi vetäytyessään kauemmas. “Se on tuolla nurkassa.”
Arianna nousi huterasti jaloilleen ja käveli keittiön nurkassa olevan tuolin luokse. Hän nappasi huispauskaapunsa tuolin selkänojalta ja siirtyi toiseen huoneeseen vaatteitaan vaihtamaan. Sirius jäi katselemaan tytön jälkeen osaamatta päättää, tuntisiko itsensä helpottuneeksi vai hermostuneeksi. Joskus hänestä tuntui, että hän ei enää tuntenut tyttöystäväänsä.
Sirius huokaisi ja kohotti kätensä ohimoilleen. Hänen päätään oli alkanut särkeä - epäonnistunut huispausottelu, pakkomielteinen tyttöystävä ja Severus Kalkaros olivat ehdottomasti liikaa yhdelle päivälle.
  “Anteeksi”, Ariannan hiljainen ääni kutsui ovensuusta. “Taisin säikäyttää sinut.”
Sirius avasi kiireesti silmänsä ja pakottautui hymyilemään Ariannalle. “Ehkä vähän”, hän myönsi vastahakoisesti. “Mutta sellaista tilannetta ei olekaan, josta minä en selviäisi.”
Arianna tuhahti tavalla, joka kuulosti enemmänkin huonosti pidätetyltä nyyhkäykseltä. Hiljaisuus laskeutui heidän välilleen. Arianna katseli epävarmasti keittiön ikkunaa, Sirius taas mittaili Ariannan vartaloa silmillään. Sitten -
  “Pahus, että sinä näytät seksikkäältä tuossa univormussa!” Sirius puuskahti.
Arianna hymähti vaisusti arvaten Siriuksen yrittävän vain piristää häntä. “Sitä kutsutaan urheiluksi, kultapieni”, tyttö vastasi vääntäen hymyn suupielilleen

***

16.osa - Killan Koulutus
20.8.1978

Cinnamonia odotti keittiössä melkoisen omituinen näky, kun tyttö lauantaiaamuna kahdeksan jälkeen raahautui paikalle väsyneenä ja jokseenkin puolipukeisena. Hän oli hädin tuskin ehtinyt saada silmiään auki, ennen kuin hän jo näkikin Siriuksen istuvan keittiön pöydän ääressä ilman paitaa ja puoliksi pureskeltu porkkana kädessä. Mikä vielä omituisempaa, Sirius itse asiassa LUKI. Cinnamon ei muistanut nähneensä Siriusta kovin monta kertaa kirja kädessä, ellei edessä sitten ollut joku erityisen vaativa koe. Nyt poika kuitenkin selasi edessään olevan keittokirjan sivuja kuin kyseessä olisi ollut täysin arkinen asia.
Cinnamon jäi keittiön ovelle seisomaan epätietoisena siitä, pitäisikö hänen ilmaista jotenkin läsnäolonsa Siriukselle, vai kenties paeta paikalta ja lukkiutua huoneeseen liian järkyttyneenä näkemästään. Oli tarpeeksi pelottavaa löytää Sirius Black omasta keittiöstään paidattomana, mutta että tuo puolipukeinen poika itse asiassa teki jotakin soveliasta - Cinnamon pudisteli järkyttyneenä päätään. Jokin eleessä ilmeisesti kiinnitti Siriuksen huomion, sillä tämä irrotti katseensa keittokirjan kuvasta ja vilkaisi Cinnamonia tuttu, vino virne huulillaan.
“Sinäkin päätit siis liittyä seuraan”, poika tuumi. “Ehdinkin jo miettiä, heräisitkö ikinä. Arianna sanoi sinun olevan aamunvirkku.”
Cinnamon hymyili huvittuneesti. “Arianna ei kyllä siitä asiasta kovin paljon tiedä. Tai siis, hän ei ikinä herää viikonloppuisin ennen puolta päivää, joten - no, hän ei voi tietää, milloin me heräämme ja sivumennen udellen, mitä sinä oikein teet meidän keittiössämme?” hän kysyi samaan hengenvetoon. Sirius heilautti kädessään olevaa porkkanaa kuin tarjoten ilmiselvän vastauksen kysymykseen.
“Sitä kutsutaan aamiaisen syömiseksi, Cinnamon hyvä. En tiedä, oletko kokeillut, mutta se on toisinaan varsin - “
“Minä en välitä siitä, mitä se on. Minua vain kiinnostaa tietää, miksi ihmeessä sinä syöt aamiaista MEIDÄN KEITTIÖSSÄMME ja KEITTOKIRJAN KANSSA”, Cinnamon paukautti ärtyneenä.
Sirius virnisti häijynilkisesti. “Ensimmäiseen kysymykseen sinä tiedät vastauksen ihan yhtä hyvin kuin minäkin, jos vain käytät hieman tuota suloista päänuppiasi. Ja toinen kysymys… no, suoraan sanottuna minä ajattelin opetella laittamaan ruokaa.”
“Sinä?” Cinnamon toisti naurahtaen epäuskoisesti. “Laittamaan ruokaa? Mistä päin nyt tuulee?”
“En ole tuuliviiri, mahdoton sanoa”, nälväisi Sirius. Sitten poika vakavoitui ja suoristi selkäänsä alkaen taas käännellä keittokirjansa sivuja. “Tosissaan, Arianna valitti minulle koko eilisillan siitä, miten kyllästynyt hän on omiin kokkauksiinsa, eikä halua syödä niitä enää. Käännettynä se tarkoittaa sitä, että hän yrittää keksiä hyvän tekosyyn jättääkseen syömättä. No, minähän en tietenkään sellaisesta pidä, joten minä ilmoitin, että MINÄ laitan hänelle jotakin syötävää. Ainoa ongelma on, että minä en OSAA laittaa ruokaa - “
“ - joten sinun on pakko opetella sitä jaloa taitoa kirjojen kautta”, Cinnamon täydensi huvittunut ilme kasvoillaan. “Oikeasti, Sirius, minä en tajua, miten olet pysynyt hengissä tähän asti!”
“Kuutamo on meillä se, joka kokkaa”, Sirius virnisti. “Ja silloin kun hän ei ole paikalla, menen käymään Godricin Notkossa ja manipuloin Jamesin äitiä laittamaan itselleni jotakin syötävää.”
“Ja hän suostuu?”
“Totta kai suostuu”, Sirius vastasi, aivan kuin olisi ollut naurettavaa edes ajatella mitään muuta mahdollisuutta. “Hän rakastaa minua niin suunnattomasti.”
“Sinä olet itserakas.”
“Minä olen oikeassa.”
“Sinun kanssasi on mahdotonta keskustella.”
“Kuin myös, kultaseni.”
“Mene vain herättelemään omaa kultaasi”, Cinnamon komensi silmiään pyörittäen. Sirius ei välittänyt, väläytti vain tytölle kuuluisan hymynsä ja paukautti keittokirjan kiinni nousten samalla ylös pöydästä. Hän työnsi loput porkkananpalastaan suuhunsa ja kumarsi Cinnamonille.
“Kiitoksia käskystä”, poika virnisti marssien Cinnamonin ohitse keittiön ovelle. Ovensuussa hän pysähtyi ja pyörähti ympäri kohottaen kulmiaan. “Et sattuisi tietämään, miten valmistetaan ostereita kermaviilikastikkeessa?”
“MITÄ?”
“Sitä kutsutaan ruoanlaitoksi, Cin, rakkaani. Ai niin, ja ennen kuin menen - Lily käski minun sanoa sinulle, että hän on ulkona Jamesin kanssa ja tulee joskus puolenpäivän aikaan. Jos tulee”, Sirius lisäsi ironinen hymy huulillaan leikkien. “He ilmeisesti tekevät hääsuunnitelmia ja kyllähän kaikki tietävät, miten sellaiset saavat tytön innostumaan ja unohtamaan ajankulun - “
“Kyllä Lily tulee”, Cinnamon sanoi luottavaisesti ja jatkoi hiljaa mielensä perukoilla, ettei sillä olisi väliä, vaikka tyttö ei tulisikaan. Lily oli ollut epäluonteenomaisen hiljainen sen jälkeen, kun tämän vanhemmat oli haudattu elokuun alussa (Petunia ei ollut lähettänyt hänelle kutsua, mutta hän oli mennyt joka tapauksessa) ja oli viettänyt suurimman osan ajastaan joko töissä tai harhailemalla ympäri kaupunkia yhdessä Alessandro Visardon kanssa. Cinnamon nyrpisti nenäänsä Alessandroa ajatellessaan. Hän ei todellakaan pitänyt siitä tosiasiasta, että Lily vetelehti tuon hymyttömän, tosikkomaisen ja ehdottoman omituisen nuorukaisen kanssa ympäri öisiä katuja. Siksi hän olikin helpottunut, kun Lily näytti hylänneen Alessandron hetkeksi ja siirtynyt takaisin oman - ja huomattavasti mukavamman - poikaystävänsä pariin.
“Minä en ymmärrä, miksi hän ei tehnyt sitä alun alkaenkin”, Cinnamon tuhisi itsekseen. “Heillä ei ole mitään yhteistä - mistä he muka voisivat edes puhua?”
“Tuota - “ Siriuksen ihmettelevä ääni aloitti saaden Cinnamonin lehahtamaan punaiseksi kasvoiltaan, kun tyttö taas muisti ystävänsä läsnäolon. Hän huiskautti kättään nolostuneena.
“Unohda se. Minä vain puhuin ääneen.”
“Kunhan et puhunut Lilystä ja Jamesista”, Sirius murahti kulmiaan kurtistaen.
“En, vaan Lilystä ja Alessandro Visardosta.”
Sirius kohotti kulmiaan selvästi ihmetellen mielessään, mitä Cinnamon oikein tarkoitti. Cinnamon ei kuitenkaan vaivautunut selittämään pojalle sanojaan sen tarkemmin - loppujen lopuksi ei ollut hänen asiansa, mitä Sirius ajatteli ja Sirius kuvitteli. Hänellä oli tarpeeksi huolehtimista omankin poikaystävänsä mielentilassa, varsinkin kun tuo poikaystävä nyt hermoili parantajakoulutuksensa alkamista. Remus oli saanut hyväksyntäkirjeen Pyhään Curetumiin vain kaksi päivää sitten ja vaikka Cinnamon omalla tavallaan oli pahoillaan siitä, että poika ei hänen tavoillaan työskentelisi Mungossa, teki hän silti kaikkensa rohkaistakseen Remusta ajattelemaan asiaa yhtä positiivisesti kuin hänkin. Remus vain pelkäsi, että joku saisi selville hänen pienen… ongelmansa.
Cinnamon huokaisi ja haroi hiuksia sivuun kasvoiltaan. “Miksi minä en osaa ajatella mitään muuta kuin ongelmia?” hän kysyi turhautuneena huoneelta ympärillään, mutta vastauksen antoi Sirius.
“Se johtuu varmaan siitä, että olet tyttö”, poika tokaisi synkeästi. “Vaikka ei sillä, kyllä minuakin ongelmat vaivaavat, vaikka olen ehdottomasti ja sataprosenttisesti mieheksi todettu. Mutta silti - “
“Tiedän”, Cinnamon täydensi kuiva hymy huulillaan. “Sinua masentaa Arianna.”
“Ei hän varsinaisesti masenna minua. Hän huolestuttaa minua. Siinä on ero”, Sirius neuvoi, vaikka pojan kärsivä ilme väittikin aivan muuta. Sitten poika taikoi kuin käskystä kasvoilleen vastustamattoman hymyn ja ilmoitti lähtevänsä herättämään Ariannaa.
“JONKUN meistä on pakko saada hänet hereille, ennen kuin myöhästymme.”
“Myöhästymme mistä?” Cinnamon ihmetteli.
“Killan koulutuksesta, älä vain väitä, että olet unohtanut!”
Sirius ei antanut Cinnamonille tilaisuutta vastata, vaan katosi keittiöstä jupisten itsekseen jotakin tyttöjen kieroutuneesta arvomaailmasta. Cinnamon jäi tuijottamaan hänen loittonevaa selkäänsä päätään pudistellen ja hämmästeli mielessään, miten joku kerta kaikkiaan saattoi olla sellainen ihminen kuin Sirius Black oli - missä tahansa merkityksessä.

Yllätyksekseen Sirius sai huomata, että Arianna ei suinkaan ollut enää unessa, vaan istui ainakin näennäisesti täysissä ruumiin ja sielun voimissa sänkynsä reunalla ja kirjoitti. Aamu oli tosiaan täynnä omituisia tapahtumia, Sirius tuumi jäädessään ovensuuhun nojailemaan. Ensin hän itse tuli yllätetyksi keittokirja kädessä ja nyt Arianna Bell itse asiassa kirjoitti. Arianna oli aina ollut sitä tyyppiä, joka mieluummin urheili kuin opiskeli, eikä Sirius ollut uskonut koulun loppumisen muuttavan sitä asiaa miksikään. Mutta nyt -
“Minä tiedän kyllä, että sinä olet siellä”, Arianna sanoi kääntämättä katsettaan sylissään olevasta pergamenttikääröstä, jolle hän suihki kaiken aikaa tekstiä kovalla vauhdilla. “Ja sinä tuijotat minua.”
“Niin tuijottaisit sinäkin, jos olisit minä”, Sirius vastasi omahyväisesti. “Tosin lähinnä minä hämmästelen sitä, miten sinä alennut niinkin rahvaanomaiseen puuhaan kuin kirjoittaminen. Luulin sinun kutsuneen sitä paholaisen keksinnöksi.”
“Paholaiset metsästettiin sukupuuttoon jo 1700-luvulla, älä ole lapsellinen”, Arianna puuskahti alentavaan sävyyn. “Sitä paitsi minä kirjoitan Jakelle. Se on kokonaan eri asia.”
“Sinä kirjoitat veljellesi?” toisti Sirius. “Oletko sinä hullu?”
“Viimeisempien diagnoosien mukaan kyllä, mutta toisaalta sinä olit se, joka teki diagnoosin, eli en menisi luottamaan siihen liikaa…” Ariannan ääni haipui hiljaisuuteen. “Ja miten niin minä muka olen hullu?”
“Eikö olisi helpompaa vain ilmiintyä hänen luokseen ja sanoa ääneen mitä aiotkin?” Sirius järkeili. “Kirjeen kirjoittamiseen menee niin paljon aikaa - “
“On se silti mukavampi vaihtoehto kuin ilmiintyä veljensä makuuhuoneeseen puoli yhdeksältä aamulla”, kivahti Arianna. “Ja minulla on hänelle asiaa.”
“Mitä asiaa?” Sirius kysyi oitis.
“Näet sitten illalla. Jos näet”, Arianna lisäsi vilkaisten Siriusta olkapäänsä ylitse. Sirius hymyili tajutessaan, miten erilaiselta Arianna oikein näyttikään vasta herättyään, ilman monimutkaista kampausta tai siististi meikattuja kasvoja. Arianna oli kaunis, kuten aina, mutta silti hyvin… erilainen. Jollakin tapaa hyvin lapsekkaan oloinen.
“Etkö sinä voisi vain kertoa minulle nyt?” Sirius ehdotti toiveikkaasti ja lisäsi huuliaan mutristaen: “Inhoan odottamista.”
“No, sille minä en voi mitään”, Arianna vastasi teräksiseen tapaansa ja ponnahti jaloilleen huispaajan vaivattomin elkein.
“Minulla ei ole juuri nyt aikaa sinun herkkien tunteidesi hoivaamiseen, Sirius”, tyttö jatkoi tarmoa täynnä. “Minun pitää käydä suihkussa ja lähettää tämä kirje ja käydä lenkillä ja sitten meidän pitää lähteä sinne Killan koulutukseen ja - “
“ - entä se syöminen?” Sirius keskeytti jokseenkin tylysti. Arianna jäykistyi paikoilleen kesken liikkeen ja hetken ajan vain seisoi siinä, selkä Siriukseen päin käännettynä, selvästikin itseään kiroten. Sitten tyttö pyörähti ympäri kaikessa pienikokoisuudessaan ja kohotti leukaansa purren hampaitaan yhteen.
“Kyllä minä sen teen”, tyttö tiuskaisi. “Sinun vain ei tarvitse vahtia.”
“Eikö?” Sirius tiedusteli pehmeästi.

Arianna oli juuri saanut aamiaisensa nieltyä, kun Sirius ja Cinnamon jo hoputtivat häntä pukeutumaan ja ilmiintymään heidän mukanaan Redin luokse Killan koulutusta varten. Arianna itse oli melkoisen innoton lähtemään; huolimatta siitä, että hän oli aina odottanut innolla Kiltaan liittymistä, olisi hän mieluummin jäänyt nauttimaan lauantaista mukavasti kotonaan. Maanantaina niin James ja Sirius kuin Remus ja Cinnamonkin aloittaisivat työnsä opiskelunsa uusissa työpaikoissaan ja kun Lilykin kerran olisi taas töissä Alessandro Visardon kanssa, ei Ariannalla olisi mitään tekemistä koko päivänä. Mieli mustana Arianna puki päälleen ja siirtyi eteiseen, missä Sirius ja Cinnamon jo odottivat häntä kärsimättömänä.
“Minä jo luulin, että sinä et olisi ikinä valmis”, Sirius puuskahti ensi sanoikseen. “Joko lähdetään?”
“Odota vielä vähän, herra kärsimättömyys”, kehotti Arianna. “Eikö meidän pitäisi odottaa, että Lily ehtii tänne asti?”
“Älä viitsi, Lily löytää kyllä tiensä perille ilman meitäkin! Älä unohda, hänellä on minun tossun alla oleva paras ystäväni tiennäyttäjänään ja vaikka James muuten onkin usein täydellinen ääliö, kyllä hän suunnistaa osaa…”
“Ainakin keittiöön”, Cinnamon lisäsi kuivasti. “Ikävä myöntää, mutta olen samaa mieltä herra Blackin kanssa. Suoraan sanottuna minulla ei ole mitään intoa mennä Redin kidutettavaksi, mutta parempi hoitaa se pois alta, ennen kuin Red hermostuu ja syöttää meidät lohikäärmeelle.”
“Ei Augusto söisi meitä”, Sirius tokaisi loukkaantuneena. “Se on herttainen olento!”
“Ehkä mantikorin näkökulmasta. Menemmekö sitten?”
Sirius nieleskeli hetken ajan kiukkuaan, mutta nyökkäsi lopulta ja kietaisi käsivartensa Ariannan ympärille valmistautuen aina yhtä epämukavaan ilmiintymiseen.

Tömähtäessään aivan liian kovaa vauhtia Fox’s Denin portaille Arianna sai huomata, että Lily ja James olivat jo paikalla, kuten Sirius oli sanonutkin hänen olevan. Myös Remus ja Peter olivat löytäneet tiensä Redin kotiportaille ja nojailivat nyt näennäisen rauhallisesti vasten tummanruskeaksi maalattua kuistin kaidetta, vaikka kuka tahansa saattoikin arvata, että pinnan alla kuohui - kuten aina.
“Ette kai te ole odottaneet kovin kauan?” Cinnamon kysyi huolestuneesti siirtyessään halaamaan Remusta tervehdykseksi. “Arianna oli hidas, anteeksi.”
Remuksen suupielet vetäytyivät hymyyn. “Kaikkihan sen tietävät. Enkä minä ole ollut täällä kuin viisi minuuttia, minulla ja Peterillä oli pieniä ongelmia päästä lähtemään - “
“Ei se ollut Admiren vika”, Peter mutisi korvannipukoitaan myöten punaisena. “Hän vain kiihtyi - “
“Mitä sinä teit?” Sirius kysyi oitis.
“Eikö jonkun pitäisi koputtaa?” järkeili Lily.
“Sillä ei ole nyt merkitystä! Minä haluan tietää, mitä hän teki!”
“Minä en tehnyt mitään”, Peter vastusteli ärtyneesti. “Kuutamo, sano nyt sinäkin, että minä en tehnyt mitään!”
“Hän ei tehnyt mitään”, Remus sanoi tottelevaisesti. “Hän vain ilmoitti lähtevänsä ulos.”
“Ja…?” Sirius hoputti jännittyneesti.
“Admire ei ilahtunut. Kuvitteli tietenkin, että Matohäntä oli lähdössä meidän kanssamme pubiin juomaan, vaikka todellisuudessahan kello on aivan liian vähän sellaista varten”, Remus selitti asiallisesti. “Kesti melkoisen kauan, ennen kuin saimme neiti Speirin rauhoittumaan.”
Sirius virnuili. “Sinun pitäisi kouluttaa tyttösi paremmin, Matohäntä.”
“Ja sinun pitäisi opetella kohtelemaan tyttöjä ihmisinä, ei lemmikkieläiminä”, närkästynyt Lily opasti samalla kun työnsi Siriuksen sivuun ja koputti Redin ulko-oveen. Sirius mulkaisi tyttöä, mutta pysyi kerrankin vaiti.
Hitaasti, mutta varmasti lähestyvien askeleiden äänet kantautuivat Fox’s Denin oven lävitse. Yllätyksekseen Kelmit kuitenkin havaitsivat, että askeleet eivät kuuluneet vain yhdelle, vaan itse asiassa kahdelle ihmiselle. Arianna alkoi oitis miettiä, kuka voisi vaivautua Redin luokse vierailulle - hänen näkemänsä perusteella Red oli aina yksin, oli ollut siitä lähtien, kun Jazz oli kuollut. Totta kai Arianna tiesi, että Fox’s Den toimi sillä hetkellä Feeniksin Killan päämajana, mutta siitä huolimatta oli vaikeaa kuvitella, että joku haluaisi viettää kartanossa pidempiä aikoja kuin oli ehdottomasti välttämätöntä. Huolimatta siitä, että Fox’s Den kaikkine omituisuuksineen oli todellisuudessa itse asiassa kaunis rakennus, leijui sen yllä kaiken aikaa epämääräinen surun tuntu, joka sai tulijat haluamaan lähteä sinä silmänräpäyksenä kuin olivat paikalle saapuneetkin. Eikä Rediäkään voinut luokitella kaikkein ystävällismielisimmäksi isännäksi, Arianna ajatteli huvittuneesti mielessään. Red oli suorastaan -
Arianna ei koskaan ehtinyt ajatella, mitä kaikkea Red oikein oli, sillä juuri sillä hetkellä Fox’s Denin raskas ulko-ovi lennähti auki suorastaan ärsyttävän kepeästi paljastaen takaansa kasvot, jotka Ariannan suureksi yllätykseksi ja pettymykseksi eivät suinkaan kuuluneet Redille, vaan Amos Diggorylle. Sitä oli vaikeaa uskoa, mutta totta se oli: Amos seisoi heidän edessään kuluneessa lenkkipaidassaan, jota ei enää millään tavalla voinut kutsua tyylikkääksi. Poika - ei, pikemminkin mies, sillä Amos oli aikuisempi kuin Kelmit ikinä - oli ristinyt käsivartensa rinnalleen ja katseli Kelmejä ainaisen tyytymätön ilme kasvoillaan.
“Miten te olette tänne päätyneet?” mies puuskahti kohottaen ärsyttävän taidokkaasti nypittyjä kulmakarvojaan. Cedricin äidin työtä, Arianna ajatteli hieman ilkeästi ja kohotti leukaansa.
“Samaa voisi kysyä sinulta. Et kai vain harkitse aurorinuraa, Diggory?”
Amos pyrskähti. “En ikimaailmassa! Entä miten sinun oma urasi sujuu, Bell?”
Ariannan silmät kapenivat vaarallisesti. Hän tuhahti, mutta ei vaivautunut vastaamaan - puheenaihe ei todellakaan vastannut hänen käsitystään hauskuudesta. Sen lisäksi hän ei oikeastaan tiennyt, mitä olisi VOINUT vastata kysymykseen. Vaikka Tom ei ollutkaan antanut hänelle potkuja, kuten hän oli pelännyt, tiesi hän edelleen elävänsä eräänlaisella koeajalla Rapakon Palloseuran joukoissa.
“Mikä hätänä, Bell?” Amos virnuili. “Ongelmia, kenties?”
“Sinuna huolehtisin vain omista ongelmistani”, Sirius murahti astuen kaksikon väliin. “Ja sinun on turha sanoa, että sinulla ei ole niitä juuri nyt - tällä menolla sinä saat niitä ja lujaa. Tiedäthän, pikku Cedric ei varmaan ilahtuisi, jos palaisit kotiin kasvot hieman normaalia sinisempänä.”
Amoksen kasvoille levisi ääliömäinen hymy, kun Cedricin nimi mainittiin. “Sinäkin olet siis kuullut Cedricistä?” mies kysyi tarpeettomasti ja työnsi kätensä kaapunsa taskuun kopeloiden sieltä esille jotakin, joka hetken kuluttua paljastui lapsen valokuvaksi. Amos työnsi sen lähinnä seisovan Siriuksen käteen.
“Herttainen, vai mitä?” Mies kysyi silmät loistaen.
“Kerrassaan suloinen”, Arianna totesi Siriuksen olkapään ylitse. “Tullut äitiinsä, vai mitä?”
Amos repi katseensa irti pojastaan vilkaisten Ariannaa tavalla, joka kieli, ettei hän tiennyt, olisiko hänen pitänyt olla loukkaantunut vai ei. Lopulta hän tyytyi vain nyökkäämään hillitysti.
“Marcia on viehättävä nainen”, hän sanoi palvovaan sävyyn.
Sirius pidätteli virnistystään. “Sitten en voi kuin ihmetellä, miten hän oikein törmäsi sinuun.”
“Me tapasimme rantalomalla”, Amos vastasi ärtyneesti. “Marcia oli hyvin kiintynyt minuun alusta alkaen.”
“No se nyt on ilmeistä”, puolittain Ariannan takana seisova James tokaisi nauruaan pidätellen. “Lapsi yhden rantaloman aikana on jo melkoisen nopeaa toimintaa. Olitteko te kenties humalassa?”
“Tuo oli tahditonta, Sarvihaara”, Remus moitti.
“Joten?” James kohotti kulmiaan. “Milloin sinä muka olet siitä välittänyt? Kaikki tietävät, että sinä pidät Diggorysta yhtä vähän kuin minäkin.”
“En minä ole ikinä tehnyt Lupinille mitään pahaa”, Amos protestoi pahantuulisesti. “Ja mitä tulee Marciaan, minä en kerta kaikkiaan suotu kuuntelemaan, kuinka te loukkaatte hänen kunniaansa. Hän on kerrassaan mainio nainen ja ymmärtää minua paremmin kuin kukaan teistä ikinä.”
“No siihen nyt ei paljon vaadita.”
Cinnamon hymyili suloisesti ja astui askeleen eteenpäin. “Minua kiinnostaa lähinnä tietää, aiotko sinä todella olla uskollinen rakkaalle Marciallesi tästä eteenpäin?”
“Totta kai minä aion”, Amos sanoi selvästi pöyristyneenä siitä, että Cinnamon uskaltautui edes epäilemään asiaa.
“Olet siis kohdannut jotakin kehitystä viime tapaamisemme jälkeen. En muista sinun olleen koskaan minulle yhtä ystävällinen”, Cinnamon jatkoi haastavasti ja liikahti melkeinpä ariannamaisen kissamaisesti suoraan Amoksen eteen. “Kerrohan, milloin sinä oikein löysit itsellesi sydämen?”
“No niin, ehkä on parempi, että lopetamme tämän keskustelun tähän”, Red sanoi astuen esiin varjoista. “Emmehän halua, että pikku Cedric kuulee ikäviä asioita rakkaasta isästään. Lasten korvat ovat kovin hauraat.”
James virnisti. “Et kai väitä, että Diggory junior on kehittänyt kaukokuulon sadan kilometrin päähän?”
“Minun lapseni on hyvin älykäs lapsi”, Amos sanoi omahyväisesti.
“Hienoa. Sehän antaa aihetta epäillä, onko hän todella sinun lapsesi”, James vastasi tyynesti ja työnsi Amoksen vähemmän hellästi syrjään ovelta astuen itse sisälle Redin eteiseen. Muut Kelmit seurasivat häntä. Cinnamon jäi vielä seisomaan hetkeksi viivytellen kuistille ja vain tuijotti Amosta jäätävästi yrittäen muistella, mitä oli silloin aikoinaan miehessä nähnyt. Amos oli niin täynnä itseään… ja pikku poikaansa, Cinnamon jatkoi mielessään. Niin uskomatonta kuin se olikin, hän todella sääli tuota onnetonta lasta koko sydämestään. Lapsesta tuskin tulisi koskaan kovin tasapainoista tapausta.
“Minä otan sinuun yhteyttä, Diggory”, Redin ääni kutsui pirstoen Cinnamonin ajatukset siihen paikkaan. “Tosin siihen voi mennä aikaa.”
Amos nyökkäsi tavoitellen jokseenkin kiitollista hymyä. “Kunhan teet parhaasi, Stron. Minä tiedän, että sinulla on ikävät luonteenpiirteesi, mutta toivon sinun voivan ylittää ne.”
“Samaa sinulle”, Red vastasi pahankurisesti ja ojensi kätensä Cinnamonille kiskaisten tytön sisälle eteiseensä. Sitten hän paukautti ulko-oven rajusti kiinni ja jäi mulkoilemaan sitä kuin haluten kirota sen helvetin syvimpiin syövereihin.
“Tuo poika on oikea maanvaiva”, Red julisti syvään huokaisten. “Osaatteko arvata, mitä hän halusi?”
“Että kauppaisit hänen poikansa kuolonsyöjille?” Lily arvasi suupielet nykien.
Red tuhahti. “Olisikin! Sen olisin voinut järjestää. Mutta ei - hän halusi, että järjestäisin auroreilta erikoissuojelun hänen tyttöystävälleen ja lapselleen!”
“Et voi olla tosissasi!”
“Sitä minäkin ajattelin. Mutta ilmeisesti Diggory on todella kasvattanut itselleen epätavallisen pehmeän sydämen, koska hän suorastaan itki ajatellessaan, kuinka joku voisi satuttaa hänen suloista pikku kultapoikaansa. Minä tosiaan toivon, että hänen lapsensa on tullut äitiinsä”, Red huokaisi odottaessaan, että Kelmit saisivat päällysvaatteensa riisuttua. “Tapasin Marcia Connellyn kerran sattumalta. Hän ei ole mitenkään paha tapaus - minun käsitykseni mukaan hänellä on itse asiassa sydän. Ja järkeäkin”, mies lisäsi vinosti hymyillen. Sirius vastasi hymyyn ajatellen mielessään Admire Speiriä, joka olisi voinut hyödyntää tuota järkeä omassa pienessä päässään. Mutta koska Peter oli paikalla, ei Sirius paljastanut ajatuksiaan ääneen, vaan ainoastaan ehdotti, että he unohtaisivat Amos Diggoryn kaikessa tyylittömyydessään ja siirtyisivät itse koulutuksen kimppuun.
“Minä henkilökohtaisesti mieluummin suunnittelen murhaavani kuolonsyöjiä kuin Amos Diggoryn”, Sirius jatkoi monimielinen hymy huulillaan.
Red nyökkäsi vakavasti. “Kuulostaa hyvältä”, mies vastasi. Aivan liian vakavasti, aivan liian järkevästi, Sirius ajatteli hiljaa mielessään. Joskus hänestä tuntui kuin Red olisi kokonaan menettänyt sen kaikkein ominaisimman osan itseään; ilkikurisuuden, sen röyhkeän omahyväisyyden, johon Sirius oli alusta asti pystynyt niin helposti samaistumaan. Nyt hänestä tuntui kuin hän olisi katsonut jotakuta täysin vierasta. Hän tiesi myös, ettei ollut ainoa, joka niin ajatteli. Sen saattoi nähdä tavasta, jolla Remus puristi Cinnamonin kättä ja se suorastaan paistoi Lilyn otsalle painautuneilta uurteilta, joita ei voinut aiheuttaa mikään muu kuin huoli. Pahinta oli, että Red ei koskaan suostuisi puhumaan heille ongelmistaan.
Sirius kätki huokauksen ja pakotti hymyn huulilleen, kun Red ojensi hänelle pienen, aivan liian tutunnäköisen kuulan ja käski häntä puristamaan sen nyrkkiinsä. Hän odotti nähdäkseen, että muutkin vastaanottivat samanlaiset kuulat. Sitten hän puristi sormensa pikku esineen ympärille ehtien vain hädin tuskin hymyilemään Redille, ennen kuin olemattoman kokoinen porttiavain jo pyyhkäisi hänet jaloiltaan ja lennätti hänet johonkin Redin kartanon omituisista, synkeistä huoneista - kohti Killan koulutusta.

Huone, johon Sirius hetkeä myöhemmin laskeutui, oli sama, jossa hän muisti kerran aiemmin olleensa osallisena Killan kokousta. Nyt huoneessa ei kuitenkaan ollut siististi aseteltujen tuolien rivistöjä tai lukemattomia tuntemattomia kasvoja - mistä Sirius oli enimmäkseen kiitollinen - vaan pelkkää tyhjää tilaa silmänkantamattomiin. Huoneen nurkassa seisoi hieman kumaraan taipunut hahmo, joka risaisissa vaatteissaan ja puujalassaan näytti suorastaan sietämättömän tutulta. Alastor Vauhkomieli.
“No niin, liikettä sieltä, Black”, mies mörisi naulitessaan pistävien silmiensä katseen suoraan Siriukseen. “Ei tuollainen ovella seisoskelu mitään hyödytä - ja neiti Bell, sinun on turha piileskellä Blackin selän takana, minä näen sinut joka tapauksessa. Minne loput teistä ovat jääneet?”
Sirius ja Arianna vilkaisivat toisiaan, kumpikin vastausta hakien, mutta eivät ehtineet sanomaan mitään, ennen kuin -
POKS.
POKS.
POKS.
“Hemmetti!”
Peter, Remus, Cinnamon ja James olivat juuri ilmestyneet huoneeseen kovan äänen saattelemina. James, joka oli onnistunut paiskautumaan päin huoneen ainoaa tuolia, kirosi kovaan ääneen ja kömpi pahantuulisesti ylös lattialta.
“Miksi aina minä?” hän manasi mulkoillen tuolia kuin leppymätöntä vihollista.
“Siinä on kyse valppaudesta, Potter”, Vauhkomieli ilmoitti karhealla äänellään ja näytti olevan aikeissa jatkaa saarnaansa pidemmällekin, kun vielä kolme ihmistä ilmestyivät huoneeseen keskeyttäen hänet. Lily, Red ja Alice Prewett.
“Anteeksi viivytys, pomo”, Red sanoi taivuttaen itsensä irvokkaaseen kumarrukseen Vauhkomielen edessä. “Piti odottaa, että viimeinen uhri ehtii paikalle. Prewett ei meinannut löytää oikeaa taloa.”
Vauhkomieli hymähti ja mutisi itsekseen jotakin, joka kuulosti vahvasti ‘nykyajan pehmenneiltä nuorilta’. Alice lehahti kaulaansa myöten punaiseksi.
“Anna tyttöparan olla, Villisilmä”, Red neuvoi kyllästyneesti. “Olisit voinut kohdistaa murhanhimosi vaikkapa siihen Diggoryn poikaan.”
Vauhkomieli murahti. “Diggoryn pojalla oli hyvä syy, olkoon hän kuinka ärsyttävä tahansa. Ja hänen vanhempansa - “
“Minua ei kiinnosta hänen vanhempansa, Villisilmä. Aloitetaan nyt tämä projekti, ettei tässä mene koko päivää”, Red komensi tylysti. Vauhkomieli katseli miestä happamasti kasvoillaan ilme, joka kieli, että hän todella olisi halunnut vääntää Rediltä muutaman raajan irti ja loitsia ne sauvallaan maailman kaukaisimpiin kolkkiin. Mies kuitenkin hillitsi halunsa ja tyytyi nyökkäämään synkeästi samalla kun veti taikasauvansa esille.
“No niin”, mies aloitti silmäillen edessään seisovaa joukkoa pahaenteisesti. “Onko kenelläkään teistä aavistustakaan siitä, mitä Feeniksin Killassa oleminen oikein tarkoittaa?”
Kelmit vilkuilivat epävarmasti toisiinsa. Alice seisoi hiljaisena Cinnamonin takana ja näytti siltä, että tunsi olevansa täysin väärässä paikassa, mikä saattoi olla tottakin - Alice oli lähinnä tunnettu hiljaisuudestaan ja herttaisuudestaan. Siksi Siriukselle olikin arvoitus, miksi Dumbledore oli tullut kutsuneeksi Alicen mukaan Kiltaan. Hän ei kuitenkaan aikonut antaa ajatuksen vaivata itseään liikaa; kaikkihan sen tiesivät, että Dumbledore oli lopulta aina oikeassa, oli se sitten järkeenkäypää tai ei. Useimmiten ei.
“Niin arvelinkin”, Vauhkomieli hymähti, kun hiljaisuus jatkui aina vain. “Juuri sen vuoksi me olemmekin järjestäneet teille tämän koulutuksen. Lokakuuhun mennessä teillä pitäisi olla jonkinlainen käsitys siitä, mitä teiltä oikein odotetaan Feeniksin Killan jäseninä. Tästä koulutuksesta pitäisi tulla rankka, eli kehottaisin teitä valmistautumaan huolella. En tosiaankaan halua nähdä ketään teistä lyhyessä hameessa tai korkokengissä täällä, onko selvä?”
“Emme kai me nyt sellaisia käyttäisi?” James kysyi kulmiaan kohottaen. “Olen nimittäin aina ollut sitä mieltä, että sellaiset hepenet eivät pue minua.”
“Minä luulen, että hän tarkoittaa tyttöjä, Sarvihaara”, Peter huomautti.
“Hienoa päättelyä, Piskuilan”, Red murahti. “Mitä jos vain jatkaisimme? Eli, teidän koulutusohjelmanne - tänään käsittelemme yksinkertaisia aseistariisuntaloitsuja kertauksena, vahvistamme teidän luottamustanne muutamin harjoituksin ja tutustumme hieman kuolonsyöjien mieleen - sellaista perustavaraa, mitä tulette varmasti tarvitsemaan. Jos aikaa jää, yritämme muutamia hyvin edistyneitä loitsuja, jotka teidän oletetaan ikävä kyllä hallitsevan - “
“Et kai sinä vain tarkoita anteeksiantamattomia kirouksia?” Cinnamon kysyi kiireesti piinattu ilme kasvoillaan. “Koska minä en kerta kaikkiaan suostu - “
Red kohotti kättään. “En tarkoita niitä, Bellini”, mies tokaisi ja tämän suupielet taipuivat sarkastiseen hymyyn. “Merlin sen tietää, että en koskaan pakota ketään käyttämään anteeksiantamattomia kirouksia. Ne ovat ministeriön alaa… Auroriakatemian alaa tästä eteenpäin, luonnollisesti… mutta me emme toimi ministeriön alaisuudessa ja me tiedämme, miten typerää on edes kuvitella, että joku voisi langettaa anteeksiantamattoman vastoin tahtoaan. Siinä tilanteessa nenäverenvuotokirouskin on hyödyllisempi”, Red lisäsi huvittuneesti ja Cinnamon uskalsi taas hengittää.
“Millaisia loitsuja sinä sitten tarkoitat?”
“Suojeliusta. Okklumeusta. Lukilitista. Corpseusta. Kaikenlaista ikävää tavaraa”, Vauhkomieli luetteli rosoisella äänellään, ennen kuin Red ehti sanomaan mitään. “Mutta ne ovat vasta myöhempien oppituntien tavaraa. Jakautukaa pareiksi. Black ja Prewett, Evans ja Piskuilan, Potter ja Bellini, Lupin ja Bell. Ette tarvitse taikasauvoja.”
Sirius kohautti olkapäitään ihmetellen mielessään, mitä Vauhkomieli ja Red oikein halusivat. Hän ei kuitenkaan antanut ajatuksen vaivata itseään kovin paljon, vaan liikahti ujosti hymyilevän Alicen luokse ja työnsi taikasauvansa farkkujensa takataskuun. Siinä samassa korviavihlova huuto halkoi hänen päätään.
“Ei koskaan sinne, Black!” Vauhkomieli ärisi heristäen taikasauvaansa. “Etkö sinä tiedä mitään sauvaturvallisuuden alkeista? Siitä on vasta pari vuotta, kun Sugar Speir oli varomaton ja räjäytti pakaransa. Sitäkö sinä haluat?”
“Speir?” Peter änähti.
“Eli SIELTÄ hän on siis sen perinyt”, Sirius mumisi voitonriemuisesti itsekseen.
“Minkä niin?” Alice kysyi ymmällään. “Pienet pakarat, vai?”
“Ei, vaan sen - sen - “ Sirius huitoi avuttomasti päänsä suuntaan yrittäen turhaan saada asiaansa sanotuksi. Hän huokaisi. “Äh, unohda koko juttu! Mitä sinulle nykyään kuuluu?”
Alice hymyili. “Oikein hyvää, usko pois. Auroriakatemia alkaa ylihuomenna, olen saanut itselleni hyvän asunnon ja harkitsen itse asiassa muuttavani yhteiseen asuntoon Frankin kanssa.”
“Vain harkitset?” Sirius kysyi yllättyneenä. “Olisin kuvitellut, että te olisitte naimisissa tähän mennessä! Tehän olette seurustelleet i-k-u-i-s-u-u-k-s-i-a.”
“No - niin - mutta ei se mitään tarkoita”, muistutti Alice. Tyttö madalsi ääntään ja lisäsi salaliittolaismaiseen sävyyn: “Jotenkin minusta tuntuu, että Frankin äidillä on jotakin tekemistä asian kanssa. Hän on niin kamalan tiukka, mitä tiettyihin asioihin tulee.”
Sirius virnisti haluamatta oikeastaan ajatella, mitä ‘tietyt asiat’ kaikessa monimuotoisuudessaan tarkoittivat. “Ja Frank arvatenkin on täysin äitinsä tossun alla?”
“No, periaatteessa ei - hän vastustaa kyllä äitiään useinkin”, Alice puolustautui. Sitten tytön ilme valahti. “Ikävä kyllä hän tekee niin ainoastaan silloin, kun hänen äitinsä ei ole paikalla.”
(JATKUU SEURAAVASSA)
« Viimeksi muokattu: Maaliskuu 18, 2007, 15:18:08 kirjoittanut Sharra »

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #19 : Maaliskuu 01, 2007, 20:17:54 »
  “Juorupiiri poikki ja enemmän toimintaa, te ehditte kyllä vaihtaa kakkuohjeita myöhemminkin!” Red kailotti terävästi Siriuksen ja Alicen suuntaan. Alice sulki syyllisesti suunsa ja Siriuskin vaikeni kääntäen katseensa Rediin, joka näytti - jos mahdollista - entistäkin rähjäisemmältä pikimustassa, aivan liian suuressa t-paidassaan. Red oli selvästi laihtunut, Sirius ajatteli synkeästi mielessään. Mikä kaikkia oikein nykyään vaivasi?
  “Mitä sinä haluat meidän tekevän, oi Suuri Hengellinen johtajamme?” Sirius vastasi kovaan ääneen. Tekonauru purkautui Redin huulten raosta.
  “Huono yritys, Sirius. En aio alkaa väittelemään sinun kanssasi. Mitä jos vaikkapa laittaisit sen taikasauvasi sinne, minne se ikinä kuuluukin ja keskittyisit tähän seuraavaan harjoitukseen?”
  “Joka on…?” kärsimätön James tiedusteli.
  “Yksinkertainen luottamusharjoitus. Jokaisen teidän pitäisi osata se”, Vauhkomieli mörisi väliin.
  “Kyllä he osaavatkin”, Red tokaisi. “Harjoittelin sitä heidän kanssaan jo Tylypahkassa.”
  “Anna kun arvaan”, keskeytti Remus. “Sinä haluat meidän kaatuvan toistemme niskaan ja pysyvän siinä?”
Remus muisti kyseisen harjoituksen liiankin hyvin. Hän muisti, kuinka hänet oli määrätty Peterin kiinniottajaksi ja kuinka Peter ei loppujen lopuksikaan ollut kyennyt käymään harjoitusta läpi, koska ei ollut luottanut häneen tarpeeksi. Kyseinen muisto ei tosiaan ollut mikään kovin hyvä muisto ja vilkaistessaan Peterin suuntaan Remus saattoi helposti nähdä, ettei tämäkään ollut unohtanut kyseistä kokemusta. He saattoivat vain toivoa, että Peter selviäisi paremmin Lilyn kanssa.
  “No?” Remus kysyi kääntyen Ariannan puoleen. “Haluatko sinä olla ensin kiinniotettava?”
  “Niin kauan kuin sinä et murskaa luitani.”
Arianna hymyili kiusoitellen ja siirtyi Remuksen eteen selin häneen. Tyttö painoi kädet kylkiään vasten ja sulki silmänsä samalla kun Remus ojensi omat kätensä eteenpäin. Sitten Arianna jo kaatuikin taaksepäin suoraan Remuksen odottaville käsivarsille.
  “Hienoa työtä, herra Lupin”, tyttö kehui, kun Remus auttoi hänet taas jaloilleen. “Kerrassaan taidokas kiinniotto.”
Remus irvisti. “Kuulostat aivan huispausselostajalta.”
  “Sinähän sen tiedät. Haluatko sinä seuraavaksi päätyä minun hennoille käsivarsilleni?” Arianna tiedusteli nenäkkäästi. Remus silmäili hieman epäluuloisesti Ariannan tikunohuita käsivarsia, jotka saattoivat olla voimakkaat, mutta eivät kuitenkaan näyttäneet kovin luottamustaherättäviltä. Ja sehän oli osittain koko harjoituksen ideakin, Remus muistutti itseään siirtyessään Ariannan eteen. Nojautuessaan taaksepäin kädet kylkiään vasten hän katseli huoneen toiselle puolelle, missä Red ja Vauhkomieli kävivät kiivasta keskustelua punaposkisen Peterin kanssa.
  “Minä taidan mennä käymään tuolla”, Remus mutisi Ariannalle, kun tyttö tuki hänet jälleen pystyyn omituisilla voimillaan. Arianna ehti hädin tuskin nyökätä, ennen kuin Remus oli jo hylännyt hänet siihen ja lähtenyt harppomaan huoneen toiselle laidalle, missä Red parhaillaan huitoi käsillään varsin kärsivän näköisenä.
  “Ei se ole vaikeaa, Peter”, mies selitti tuskastuneesti. “Sinun pitää vain yrittää vähän enemmän. Eikä Lily antaisi sinun pudota.”
  “Mutta Lily on niin paljon kevyempi kuin minä”, Peter mumisi katse lattiassa.
  “Siitä huolimatta!” intti Red. “Sinun täytyy vain luottaa. Vai etkö sinä pysty siihen?”
  “Minä yritän koko ajan!”
Red pudisti päätään teräksinen ilme kasvoillaan. “Yrittäminen ei riitä”, mies tokaisi säälimättömästi. “Sinun täytyy onnistua.”
  “Entä jos minä en onnistu?”
  “Sittenpähän sinä ainakin tiedät, miksi oikein tuhoudut.”

Peter alkoi juuri näyttää nurkkaan ahdistetulta eläimeltä, kun salin ovelta kuului koputus, joka sai niin Redin kuin Vauhkomielenkin huomion irtautumaan hänestä ja siirtymään toistaiseksi nimettömään tulijaan, joka oven avauduttua paljastui vaaleatukkaiseksi, baskeripäiseksi naiseksi - aurori Emmeline Vance.
Red näytti perinpohjin yllättyneeltä naisen nähdessään, mutta tointui siitä tilasta suorastaan ihailtavan nopeasti ja käveli naisen luokse suudellen tätä nopeasti molemmille poskille. Remuksen suu loksahti auki ja jäi tyylittömästi siihen tilaan hänen katsellessaan, kuinka Emmeline vastasi tervehdykseen.
  “Hienoa nähdä, Vance”, Red sanoi onnistuen jollakin ihmeellisellä keinolla jopa kuulostamaan ilahtuneelta. Se oli jotakin, mihin hän ei ollut kunnolla pystynyt toukokuun viimeisen päivän jälkeen - edistystä, siis, Remus päätteli tyytyväisenä. Ehkä Redillä sittenkin oli vielä hiukan toivoa jäljellä.
  “Mikä sai sinut tulemaan tänne? Luulin, että tänään on sinun partiovuorosi Viistokujalla.”
  “Niin se olikin”, Emmeline vastasi tyytymättömästi ja suoristi hiuksillaan keikkuvaa pikimustaa baskeria. “Mutta sitten sain hälytyksen. Kuolonsyöjät ovat ilmeisesti palanneet kesälomaltaan, Longbottom käski tulla ilmoittamaan sinulle - “
  “Frank!” huudahti Alice. “Mitä hän siellä tekee?”
Emmelinen suupielet nytkähtivät myötätuntoa lähentelevällä tavalla, kun nainen käänsi harmaiden silmiensä huolellisen ilmeettömän katseen Aliceen. “Hän oli partioharjoittelussa Cornerin kanssa, kun meidät kaikki kutsuttiin mukaan hälytykseen. Olisi ollut liian hidasta jäädä antamaan Longbottomille ohjeita. Sitä paitsi kaikki tietävät hänen olevan valmis kentälle vaikka tällä sekunnilla. Hän on hyvin lahjakas”, Emmeline lisäsi jo hieman pehmeämmin. Alicea vastaus ei näyttänyt tyydyttävän, mutta tyttö ei sanonut mitään, nytkäytti vain olkapäitään aavistuksen verran. Emmeline nyökkäsi ja käänsi katseensa takaisin Vauhkomieleen ja Rediin suoristaen samalla ryhtiään kuin huomaamattaan. Huolen jäljet väreilivät naisen harmaissa silmissä.
  “Kuolonsyöjät tekivät täysimittaisen hyökkäyksen Langenneidenkujalle, Stron”, Emmeline ilmoitti. Peter veti terävästi henkeä.
  “Langenneidenkujalle?” hän toisti järkyttyneenä ajatellen omaa asuntoaan - asuntoa, jossa Admire oli varmasti silläkin hetkellä. Emmeline ei näyttänyt huomaavan asiassa mitään erikoista, kohensi vain neliönmallisia aurinkolaseja nenällään ja nyökkäsi vahvistukseksi.
  “Tilanne saatiin nopeasti hallintaan - epätavallisen nopeasti, sanoisin”, Emmeline jatkoi raporttimaiseen sävyyn. “Vaikutti siltä, että kuolonsyöjät eivät alunperinkään tulleet tappamaan. Tosin - kuten aina - he onnistuivat surmaamaan muutaman ihmisen siinä sivussa.”
  “Kenet?” James kysyi kiireesti nähden hädän Peterin silmissä. “Mihin asuntoon he hyökkäsivät?”
  “Langenneidenkuja 4G”, Emmeline vastasi otsa kevyesti rypyssä. “Kuolleita ei ole vielä tunnistettu.”
  “Se on minun naapurissani!” Peter parahti kasvot kalveten. “Miten… Mitä tapahtui asunto 4H:n asukkaille?”
  “Kaikki suinkin kykenevät toimitettiin välittömästi pois asunnosta. En muista, että 4H:ssa olisi ollut ainuttakaan kuolonuhria”, Emmeline sai lohduttavaan sävyyn. Sitten naisen piirteet jäykistyivät jälleen kerran suorastaan konemaisen asiallisiksi. “Aurori Jenkins joutui Mungoon, Villisilmä. Luulisin, että hänellä on mahdollisuudet selvitä. Ongelmaksi jää tietenkin se, miksi kuolonsyöjät alunperinkään tulivat Langenneidenkujalle. Minun nähdäkseni siellä ei ole mitään sellaista, mikä voisi kiinnostaa heitä tai heidän Mestariaan.”
Peter jäykistyi paikoilleen kesken hengenvedon. Kaukaakin saattoi jo nähdä, että nuoren pojan ajatukset askartelivat kuumeisesti. Myöskään muut Kelmit eivät voineet olla miettimättä, mikä oli ajanut kuolonsyöjät Peterin naapurustoon - oliko se ollut Peter, vai joku muu onneton, joka oli sattunut saamaan kuolonsyöjien kiinnostuksen osakseen. James yritti karkottaa ajatuksen mahdollisimman nopeasti päästään. Hän ei yksinkertaisesti halunnut ajatella sitä.
  “Visardo haluaa teidät kaksi auttamaan jälkien siistimisessä”, Emmeline jatkoi huomaamatta lainkaan huoneen äkkiä vallannutta sekavaa kauhun mielialaa. “Siellä kaivataan apua.”
  “No, miksi he eivät tulleet hakemaan meitä alun alkaenkin?” Red äyskähti. “Voisi kuvitella, että apua tarvittaisiin enemmän taistelun aikana kuin sen loputtua!”
Emmeline liikahti vaivautuneesti paikallaan. “Se oli Visardon määräys, Stron”, nainen sanoi pahoitellen. “Sinun vaimosi murhaaja oli siellä ja - “
  “ - ja Visardo kuvitteli, että minä en pystyisi hoitelemaan häntä?” Red lopetti vihaisesti.
  “Päinvastoin, hän TIETÄÄ, että sinä pystyt hoitelemaan hänet. Red, kyllähän sinä tiedät, että anteeksiantamattomien kirousten käyttö laillistetaan vasta syyskuun alussa ja - se olisi yksinkertaisesti ollut liian suuri riski. Sinä olet yksi parhaista, mitä meillä on. Meillä ei ole varaa hankkia sinua Azkabaniin.”
Red nauroi kylmästi. “Ihan kuin minä suostuisin menemään sinne!”
  “Stron, minä tiedän, että sinua suututtaa - “
  “Totta kai minua suututtaa! Te pilasitte minulta juuri yhden mahdollisuuden saada se Lestrangen saasta kiinni elävältä!”
Emmeline hymyili alakuloisesti. “Suoraan sanottuna en tiedä, olisitko sinäkään onnistunut siinä. Bellatrix Lestrangesta on tulossa kovaa vauhtia yksi suurimmista nimistä kuolonsyöjien keskuudessa. Hän ei tee ainuttakaan virhettä, joka voisi johtaa hänen kiinnijäämiseensä.”
  “Kaikki tekevät virheitä”, Red sanoi armottomasti.
  “No, hän ei tehnyt niitä ainakaan tänään. Hän tappoi ne, jotka halusikin ja lähti sitten paikalta - antamatta kenellekään mahdollisuutta napata itseään. Tosin me huomasimme yhden mielenkiintoisen pikku seikan, joka saattaa kiinnostaa sinuakin.”
  “No?” Red kysyi yrmeästi.
  “Kun muut kuolonsyöjät ilmiintyivät tiehensä, Bellatrix ainoastaan juoksi pois. Sen lisäksi meillä on muutakin näyttöä siitä, että Lestrangella saattaa olla piilopaikka jossakin Langenneidenkujan lähettyvillä. Suoraan sanottuna en halua tietää, mikä - tai kuka - on ajanut Lestrangen muuttamaan sille suunnalle, mutta myötätuntoni ovat kokonaan sen tuhoontuomitun sielun puolella”, Emmeline lopetti katkerasti. “Hänellä ei näytä olevan kovin paljon mahdollisuuksia selviytyä.”
KLONK.
Peter oli kompastunut Emmelinen viimeiset sanat kuultuaan ja kaatunut taaksepäin iskien päänsä suoraan huoneen seinään. Hän ei kuitenkaan valittanut, tai edes hätkähtänyt - hänen mielensä työskenteli sillä hetkellä paljon kipeämpien ja paljon ikävämpien asioiden parissa. Oliko Bellatrix todella muuttanut Langenneidenkujan lähettyville? Ja jos oli, oliko hän tehnyt sen Peterin vuoksi? Nainen oli tehnyt selväksi haluavansa Peterin Voldemortin puolelle… mutta Peter oli uskonut myöskin selvittäneensä kantansa täydellisesti. Nyt hän alkoi toden teolla pelätä päätöksensä seurauksia.
  “Minä -  “ hän aloitti epämääräisen kimeällä äänellä, joka oli aivan liian säälittävä kuuluakseen hänelle. “Red, haittaako sinua, jos minä lähden kesken kaiken? Haluaisin Langenneidenkujalle varmistamaan, että - että kaikki on kunnossa - Admire - “
Red avasi suunsa ja sulki sen sitten tietämättä selvästikään kunnolla, mitä vastaisi. Myötätunto ja ymmärrys liikahtivat miehen tavallisesti niin tylyissä, vihreissä silmissä ja hän näytti olevan aikeissa puhua, mutta Vauhkomieli ehti ensin.
  “Työ ennen kaikkea, Piskuilan, älä koskaan unohda sitä”, mies murisi selkäpiitä karmivalla äänellään. “Et ole liittynyt Kiltaan vain huolehtiaksesi turhia. Et mene minnekään, ennen kuin tämä koulutus on päättynyt.”
  “Tuo on epäreilua!” Lily kiisti järkyttyneenä. Peter loi kiitollisen katseen punatukkaiseen tyttöön, joka oli astunut etualalle ja seisoi nyt Vauhkomielen edessä kädet lanteilla, posket punoittaen lähestulkoon samansävyisinä kuin tytön valtoimenaan olevat hiukset. “Et sinä voi tehdä noin! Etkö sinä näe, että hän on huolissaan!”
  “Tuhannet muutkin ihmiset ovat huolissaan”, Vauhkomieli vastasi tylysti. “Piskuilan voi jättää pelkäämisen heille! Hän on luvannut liittyä Feeniksin Kiltaan ja silloin hän saa myös viedä päätöksensä loppuun asti. Tämä ei ole enää mikään Tylypahkan ensimmäinen luokka.”
  “Ei niin, tämä on vain meidän elämämme!” Cinnamon puuttui puheeseen.
  “Anna nyt hänen mennä!”
Vauhkomieli ravisti päätään. “Vance sanoi jo, että hänen tyttönsä on kunnossa. Se saa luvan riittää hänelle. Vance, voitko sinä hankkia jonkun tuuraamaan meitä, meidän pitää nyt mennä Langenneiden- “
  “Paikkaajalle ei ole tässä tapauksessa tarvetta”, syvä, miellyttävä ääni kutsui huoneen ovelta. Peter hätkähti. Tulija oli liikkunut niin hiljaa, ettei kukaan ollut edes huomannut hänen saapumistaan, niin outoa kuin se olikin. Mutta kun Peter viimein käänsi katseensa ovelle ja kohtasi ystävälliset, vaaleansiniset silmät, ei hän enää lainkaan ihmetellyt asiaa. Tulija oli Dumbledore.
  “Professori!” James huudahti yllättyneenä. “Tekö tulette opettamaan meitä?”
Dumbledore hymyili silmissään samanlainen pilke kuin aina ennenkin, kuin mikään ei olisi sillä hetkellä voinut laskea hänen mielialaansa. “Sanokaa vain Albukseksi tästä eteenpäin”, vanha rehtori sanoi kiltisti. “Ette ole enää oppilaitani. Enkä minä ole teidän professorinne, niin surullista kuin se onkin. Tylypahka ei kerta kaikkiaan tule olemaan sama ilman teitä. On asia miten tahansa, otan kuitenkin kaiken ilon irti tästä yhdestä iltapäivästä, joka minulle teidän seurassani suodaan”
James virnisti. Dumbledore vastasi hymyyn ja jatkoi puhettaan.
  “Emmeline - Alastor - Mildred - “
  “ - RED. Ei koskaan Mildred.”
Dumbledore heilautti kulunutta kättään helpolla eleellä. “Professorien ikävä puoli on, että he eivät kaikessa ikävystyttävyydessään tule koskaan oppimaan oppilaidensa lempinimiä. Halusin ainoastaan sanoa, että voitte lähteä hyvin mielin selvittämään tilannetta Langenneidenkujalla. Nämä nuoret ovat nyt hyvissä käsissä.”
Vauhkomieli ei näyttänyt olevan täysin samaa mieltä Tylypahkan vanhan rehtorin kanssa, mutta jos hänellä olikin jotakin sanottavaa, ei hän kuitenkaan paljastanut sitä ääneen, vaan tyytyi ainoastaan luomaan varoittavan silmäyksen Peteriin ennen kuin poistui huoneesta kannoillaan Red ja Emmeline, jotka olivat jälleen uppoutuneet keskustelemaan jostakin täydellisen ikävystyttävästä asiasta.
Dumbledore odotti, kunnes kolmikko oli lähtenyt ja sulkenut oven jäljessään. Vasta sitten vanha velho otti taikasauvansa esille ja piirsi pehmeän upottavat tuolit niin itselleen kuin oppilailleenkin.
  “Ottakaa ihmeessä oikein mukava asento”, hän kehotti istuessaan alas kaapunsa helmoja oikoen. “Ajattelin vaihtaa hieman koulutustapaa näiden äskeisten tapahtumien varjolla. Mitä sanoisitte, jos keskustelisimme hieman… rohkeudesta?”

  “Tuskallisen pitkä iltapäivä”, Sirius puuskahti lysähtäessään istumaan yhteen Kelmien asunnon ihanan upottavista nojatuolista. Hän alkoi kiskoa paitansa ylimpiä nappeja auki samalla, kun potki kenkiä pois jaloistaan. Takana oli kieltämättä mielenkiintoinen, mutta myöskin hyvin pitkä ja filosofinen keskustelu rohkeuden eri muodoista. Huolimatta siitä, että Dumbledoren kaltainen velho osasi pitää mielenkiinnon yllä tilanteessa missä tahansa ei Sirius oikeastaan tuntenut oppineensa mitään. Hän ei kaivannut lisää oppitunteja rohkeudesta… ei niin kuin Peter, hän ajatteli kääntäessään katseensa vastapäisessä nojatuolissa istuvaan vaaleatukkaiseen poikaan, joka järsi sormenkynsiään ahdistuneen näköisenä. 
  “Olisi se voinut olla pahempikin”, Remus huomautti järkevästi. “Jos sitä hyökkäystä ei olisi sattunut - “
  “Minä en välitä puhua siitä hyökkäyksestä”, Peter äyskähti kireys jokaisesta sanasta paistaen. Ei tarvinnut olla Kelmi ymmärtääkseen, miten pahasti Langenneidenkujalle suunnattu hyökkäys oli säikäyttänyt Peterin. Vaikka ymmärrettäväähän se oli, Sirius ajatteli apeasti. Jos Bellatrix oli todella perustanut piilopaikan Langenneidenkujalle, oli selvää, että hän halusi sieltä jotakin… miksi ei sitten Peteriä?
  “Sinun pitää vain pysyä lujana, mitä ikinä sitten tapahtuukin”, Sirius neuvoi sulkien silmänsä väsyneenä. “Ja kertoa meille, jos Bellatrix heittäytyy hankalaksi.”
  “Ja mitähän te sitten aiotte tehdä?” Peter kysyi ivallisesti. “Mennä ripottelemaan näkkileivän murusia hänen lakanoidensa väliin?”
Sirius räväytti silmänsä jälleen auki vain kohdatakseen Peterin kasvojen synkeän ja suorastaan kammottavan jäisen ilmeen. “En minä mitään sellaista tarkoittanut”, Sirius sanoi pahastuneena. “Sinun pitää vain luottaa meihin!”
Peter ei vastannut ja hetken ajan hän näytti siltä, ettei ollut edes kuullut Siriuksen sanoja. Tai ei ollut HALUNNUT kuulla, Sirius lopetti epätoivoisesti. Hänen mieltään painoi edelleen se keskustelu, jonka Peter oli käynyt Redin kanssa Fox’s Denissä. Hän oli todella ehtinyt kuvitella heidän päässeen jo kaikkien luottamusta koskevien ongelmien ohitse, mutta ilmeisesti hän oli ollut auttamattomasti väärässä - jälleen kerran.
Sirius oli ehtinyt vaipua niin synkeisiin ajatuksiin, että oli suorastaan hyppiä riemusta kuullessaan jonkun ilmiintymään heidän eteiseensä. Hän poukkasi nopeasti ylös sohvalta ja saapasteli eteiseen kiitollisena siitä, että saisi lopultakin jotakin muuta ajateltavaa kuin Peter ja Peterin ongelmat… tai mitkä tahansa muut ongelmat, hän lisäsi jurosti mielessään naulitessaan katseensa eteiseen ilmestyneeseen Ariannaan, joka lyhyessä hameessaan näytti tavallistakin pienikokoisemmalta. Sirius pakottautui ravistamaan ongelmansa sivuun ja harppasi lähemmäs kaapaten Ariannan muitta mutkitta syliinsä, haluten hukuttaa itsensä hetkeksi johonkin… Hän suuteli tyttöä aina siihen saakka, kunnes hänen korvansa juurelta kuuluvat poksahdukset kertoivat tunkeilijoiden saapuneen.
  “No niin, tytöt, pojat, irti”, Cinnamonin huvittunut ääni komensi päättäväisesti. “Arianna, minä luulin, että sinun piti kertoa hänelle suunnitelmastasi, ei tukehduttaa häntä.”
  “Ehkä hän harjoittelee suusta-suuhun puhumista”, Lily ehdotti huvittuneesti, kun Sirius siirtyi kauemmas Ariannasta. “Sirius, missä James on?”
  “Olohuoneessa”, Sirius vastasi hajamielisesti. “Arianna, mistä suunnitelmasta on kyse?”
  “Mennään olohuoneeseen, niin kerron siellä”, ilmoitti Arianna. Tyttö ei jäänyt odottamaan Siriuksen vastausta, vaan kietaisi käsivartensa poikaystävänsä vyötärölle ja lähti taluttamaan tätä päättäväisesti olohuoneen suuntaan kannoillaan Lily ja Cinnamon.
  “Hauska nähdä teitäkin”, Lily totesi pyyhältäen Siriuksen ja Ariannan ohitse ja säntäsi sitten Jamesin luokse olohuoneen nurkkaan. Hän suuteli poikaa nopeasti ja istui tämän syliin nojatuoliin. “Anna palaa, Arianna.”
  “Anna palaa mitä?” James kysyi epäluuloisesti kietoen käsivartensa Lilyn vyötärölle. “Ei kai hän aio pitää jotakin yhden naisen tanssishow’ta täällä?”
  “Ja vähentää vaatteitani samalla? Ei kiitos”, Arianna irvisti ja työnsi kätensä vanhoista farkuista ommellun hameensa taskuun. Hän otti esille pienen paperimytyn, jonka kohtalaisella vaivannäöllä saattoi jopa tunnistaa kirjeeksi.
  “Kirjoitin aamulla Jakelle”, tyttö sanoi. “Tai oikeammin Rosarialle, mutta miten vain - halusin kysyä heiltä, tietävätkö he mitään jästien tanssipaikkoja.”
  “Sinä kysyit heiltä mitä?” Remus tiedusteli.
  “Tanssipaikkoja, johan minä sanoin! Minä haluan, että me lähdemme tänä iltana tanssimaan.”
James kohotti kulmiaan. “Miksi ihmeessä?”
  “Koska meillä kaikilla menee niin huonosti koko ajan”, Arianna vastasi, ikään kuin asia olisi ollut täysin itsestään selvä. “Meidän täytyy pitää vähän hauskaa. Mutta suoraan sanottuna on vaikeaa pitää hauskaa, jos ei voi mennä minnekään - muistatteko te edes, milloin olette viimeksi itse asiassa käyneet jossakin?”
James ja Sirius katsoivat toisiaan ja pudistivat päätään yksissä tuumin. Kuten niin usein ennenkin, Arianna oli osunut täysin oikeaan - he eivät tosiaan käyneet enää nykyisin missään. Sellaisetkin paikat kuin Vuotava Noidankattila tai Kolme Luudanvartta olivat menettäneet suosionsa sen jälkeen, kun kuolonsyöjät olivat alkaneet tehdä täysin satunnaisia hyökkäyksiä velhomaailman suosituimpiin paikkoihin.
  “Ja siksikö sinä haluat mennä jästien tanssipaikkaan?” James kysyi verkkaiseen sävyyn. “Luuletko, että Voldemort ei hyökkää sinne?”
Arianna pidätteli hymyään. “Niin, jästien diskothan ovat suuressa suosiossa kuolonsyöjien keskuudessa tätä nykyä”, hän tokaisi sarkastisesti. “Onko teidän pakko aina väittää vastaan? Sehän voisi olla hauskaakin!”
Ariannan suureksi yllätykseksi James alkoi nauraa.
  “En minä väitä vastaan, minä vain otan selvää yksityiskohdista!” poika vastasi. “Kyllä minä voin tanssimaan lähteä, jos sinä kerran sitä haluat.”
  “MITÄ?” Lily, Arianna ja Cinnamon huudahtivat yhteen ääneen. 
  “Aiotko sinä itse asiassa suostua vapaaehtoisesti?”
  “Ilman manipulointia?”
  “Tai lahjomista?”
  “Tai kiristystä?”
  “Tai - “
James nosti sormensa varoittavasti pystyyn. “Riittää jo, kyllä minä lähden. Yksi kysymys vain ennen sitä: tarjoilevatko jästit tuliviskiä?”

Vaihdettuaan vaatteensa ja selitettyään Jamesille muutamia erityisen tärkeitä asioita jästien peruskäyttäytymisestä niin Kelmit kuin tytötkin olivat löytäneet tiensä hämärään, savuiseen diskoon, jonka nimi oli mielikuvituksettomasti Rocky Mountain High John Denver-nimisen jästilaulajan mukaan.
  “Minä suorastaan palvoin Denveriä pienempänä”, Lily paljasti hypellessään diskon hämyisiä portaita alas lyhyessä, kimaltelevassa hameessaan. “Kuuntelin Annie’s Songia vuorokaudet läpeensä yhdessä parhaan ystäväni kanssa. Aika hauskaa, että hänenkin nimensä oli Annie. Ja Troy Christiansen nauroi meidän pakkomielteisyydellemme ja Petunia - “ Lilyn ääni hiipui pois, kun tyttö siirsi ajatuksensa sisareensa, joka heidän vanhempiensa kuoleman jälkeen ei ollut välittänyt edes sen vertaa, että olisi vaivautunut katsomaankaan hänen suuntaansa hautajaisissa. Lily räpytteli kyyneleet pois silmistään sitä mukaa kun niitä syntyi.
  “Älä ajattele sitä”, James mutisi hänen korvaansa. “Se on vain Petunia.”
Lily nyökkäsi yrittäen näyttää rohkeammalta kuin millaiseksi tunsi itsensä. Hän teki kaikkensa ravistaakseen Petunian pois ajatuksistaan yhtä nopeasti kuin sisko oli sinne tunkeutunutkin ja keskittyi sen sijaan katselemaan Rocky Mountain High’n savun täyttämiä nurkkia ja värikkäiden valojen keilassa tanssivia nuoria, jotka omalla tavallaan olivat niin samanlaisia kuin hän itsekin ja silti kovin kaukana. Saavuttamattomissa. Lontoon illan sekava tunnelma vyöryi Lilyn ylitse melkein liiankin tuttuna, aivan kuin hän olisi ollut siellä ennenkin -
  “Mennäänkö hakemaan juotavaa?” Siriuksen toiveikas ääni kysyi vähän matkan päästä keskeyttäen Lilyn mietteet. Lily oli hädin tuskin ehtinyt palata takaisin valvetilaan, ennen kuin hän jo kuulikin Ariannan terävän vastauksen.
  “Et voi olla tosissasi!”
  “Totta kai minä olen tosissani. Ja sinä tiedät ihan yhtä hyvin kuin minäkin, että et kaipaa minua, ennen kuin joku ymmärtää soittaa hitaan kappaleen”, Sirius lisäsi virnistäen. Lily hymähti itsekseen ja kääntyi Jamesin puoleen.
  “Sinä varmaan olet hänen kanssaan samaa mieltä?”
James hymyili aavistuksen verran pahoittelevasti. “Meitä miehiä ei vain huvita hyppiä tanssilattialla ja näyttää tuliviskiä saaneilta sammakoilta, jotka ovat joutuneet McGarmiwan käsittelyyn. Ja pakkohan minun on olla Siriuksen kanssa samaa mieltä, vai mitä? Me olemme sukua.”
  “Ainakin hengellisesti”, hymyili Cinnamon.
  “Ja ruumiillisesti. Älä unohda, että kaikki puhdasveriset ovat sukua toisilleen”, muistutti Sirius. Hän suuteli tyttöystäväänsä nopeasti ja kääntyi innokkaasti Jamesin puoleen. “Mennäänkö nyt hakemaan ne juomat?”
James nyökkäsi ja seuraavassa hetkessä kaksikko oli jo kadonnut väkijoukkoon. Remus vilkaisi Cinnamonia anteeksipyytävästi.
  “Jonkun on paras mennä varmistamaan, että he eivät yritä tukehduttaa myyjää sirppeihin ja sulmuihin”, poika pahoitteli.
  “Ei se haittaa, minä osaan kyllä tanssia ilman sinuakin”, Cinnamon vastasi hymyillen. Hän hyvästeli nopeasti Remuksen ja käänsi sitten pojalle selkänsä, kun Arianna tarttui hänen käsivarteensa ja lähti taluttamaan häntä tanssilattialle. Lily seurasi pienen epäröinnin jälkeen perässä. Niin outoa kuin se olikin, hän ei tuntenut oloaan täysin kotoisaksi jästidiskossa, vaikka varmasti tunsi paikan tavat paremmin kuin Arianna tai Cinnamon. Toisaalta hän ei koskaan ollut varsinaisesti ollut juhlijatyyppiä, vaan oli viettänyt aikaansa kokonaan toisenlaisissa jutuissa. Hän kuitenkin teki parhaansa unohtaakseen sen ja sulki silmänsä antaakseen musiikin vallata mielensä. Diskossa soitettiin ABBAa - kappaletta oli soitettu edellisenä kesänä todella paljon, mutta Lily oli kuullut sen vain kerran tai kaksi Petunian tuomittua sen “kevytmieliseksi renkutukseksi” ja vedettyä radion pistokkeen irti seinästä tavalla, joka varoitti Lilyä edes harkitsemasta sen uudelleenkytkemistä. Lily räpytteli turhautuneena silmiään. Miksi ihmeessä hän ei pystynyt estämään Petuniaa valtaamasta ajatuksiaan?
  “Lily, rentoudu!” Ariannan ääni huusi musiikin yli. Lily pakotti itsensä takaisin valvetilaan ja käänsi katseensa Ariannaan, joka hyppi ja tanssi musiikin tahdissa tummat kiharat puolelta toiselle heilahdellen. Myös Cinnamon näytti vajonneen kokonaan omaan maailmaansa - tyttö oli sulkenut silmänsä ja tanssi nyt kuin lumouksen vallassa. Lily virnisti itsekseen. Arianna oli ollut oikeassa. He todella olivat kaivanneet tällaista iltaa.
Työntäen Petunian ja vanhempansa taka-alalle mielessään Lily kohotti kätensä päänsä päälle ja antautui ystäviensä mukana tanssiin, joka häivytti pois niin ongelmat kuin toisenlaisetkin ajatukset. Hän ojensi kätensä ja vilkutti baaritiskillä istuville Kelmeille -
  “En olisi uskonut näkeväni vielä tämän päivän”, ääni sanoi hänen selkänsä takaa niin selkeästi, että Lily kuuli sen musiikista huolimatta. “Lily Evans Lontoossa - ilmielävänä.”
Lily lopetti tanssimisen ja pyörähti ympäri. Puhuja osoittautui häntä reilusti päätä pidemmäksi nuoreksi mieheksi, jolla oli kuparinpunainen, olkapäille asti ulottuva tukka ja vino hymy. Mustissa vaatteissaan mies sulautui kerrassaan loistavasti ympäröivään pimeyteen - vain hänen vihreät silmänsä hehkuivat pistävinä huoneen hämärässä.
  “Mikä hätänä?” mies kysyi kiusoitellen, kun Lily ei sanonut mitään. “Etkö enää tunnista minua?”
  “Tunnistan minä, tai siis - “ Lily takelteli tietämättä kunnolla, mitä sanoisi. Mies kyllä näytti suorastaan sietämättömän tutulta ja Lily oli varma siitä, että oli nähnyt tämän ennenkin. Hän ei vain osannut yhdistää kasvoja nimeen, ei ennen kuin -
Mies iski silmää palauttaen kaikki Lilyn muistot kerralla, eikä hän osannut muuta kuin haukkoa henkeään.
  “Troy Christiansen!” hän parahti tuijottaen suoraan vuosien takaisen parhaan ystävänsä kujeileviin, vihreisiin silmiin. “Sinä olet elossa!”
   “Aika ei selvästikään ole sumentanut tuota uskomatonta viisauttasi”, Troy vastasi leveästi hymyillen. “Pelkäsinkin jo, mitä sille oli oikein tapahtunut.”
  “Ja minä pelkäsin, mitä SINULLE on tapahtunut. Et koskaan kirjoittanut.”
  “Etkä sinä kirjoittanut minulle.”
  “En tiennyt uutta osoitettasi.”
  “En minäkään sinun.”
Lily vaikeni ja jäi tuijottamaan Troyta typerästi. Hän suorastaan ahmi nuorukaista katseellaan yrittäen rekisteröidä mieleensä jokaisen hänelle ennen niin rakkaan yksityiskohdan, joita hän nyt tuskin tunnisti. Jäntevä vartalo, huolimattomat vaatteet, paljon entistä pidempi kuparinvärinen tukka ja kaulassa oleva paksu kultaketju, joka tuskin oli kenenkään tytön antava. Hieman vino, siriusmainen hymy ja koholla olevat, ironiset kulmakarvat… Lily ei tiennyt, mihin olisi katsonut.
  “Hassua”, Troy yskähti keskeyttäen Lilyn mietteet. “En uskonut näkeväni sinua enää. Tai ketään Evansin sukuun kuuluvaa, sen puoleen - en sen jälkeen kun kuulin, miten reippain sanankääntein sinun serkkusi kehotti minua painumaan helvettiin.”
Lily kurtisti kulmiaan muistaessaan Ashlingin ja kaiken sen, mitä tämä oikein oli kertonut Troysta.
  “Sinä et kohdellut Ashlingia kovin kiltisti.”
  “Ai, sinäkin kuulit siitä?” Troy naurahti hieman nolosti. “Kuulehan, Lily, luulin sinun tietävän sen verran, että sydämensä särkeneiden tyttöjen puheita ei saa koskaan uskoa. He vain liioittelevat. Minä en ole sen pirullisempi kuin muutkaan lontoolaiset.”
  “Ja minä kun luulin sinun olevan likusteritieläinen, kuten minäkin”, Lily letkautti. Troyn ilme valahti kuin Lily olisi juuri suunnannut kuolettavan iskun vasten hänen kasvojaan - mitä se omalla tavallaan saattoi ollakin, Lily ajatteli apeasti. Troy Christiansen ei selvästikään ollut sama ihminen kuin ennen muuttoaan Lontooseen.
  “Unohdetaan Ashling”, Troy ehdotti hieman vaivalloisesti. “Ei pilata hyvää jälleennäkemistä sellaisilla asioilla, eihän? Sinä olet kauniimpi kuin viime tapaamisella, Lily.”
Lily kohotti kulmiaan pyrkien lyömään Troyn kohteliaisuuden leikiksi. “Mikä minussa silloin oli vikana?” hän uteli.
Troy väläytti hymyään, joka oli aivan liian leveä tullakseen täydestä sydämestä ja aivan liian valkoinen ollakseen aito. “Ei mikään, olit nätti jo silloin”, mies vakuutti käsi sydämellä. “Tosin silloin sinä olit niin luiseva ja pitkäjalkainen, että näytit lähinnä varsalta, jolla sattuu olemaan punainen tukka - “
  “ - kiltisti sanottu”, tuhahti Lily.
  “Mutta nyt sinä näytät upealta”, Troy lopetti Lilyn sanoista välittämättä. “Aikuiselta.”
  “Ja sekö on hyvä asia?”
  “Ehdottomasti. Missä sinä nykyään asut? Kävin Likusteritiellä ja törmäsin siskoosi. Hän sanoi, ettet asu enää kotona.”
  “En asukaan”, Lily myönsi haluamatta kuvailla sen enempää niitä olosuhteita, jotka Likusteritiellä nykyään vallitsi. Vieläkin tuntui pahalta ajatella, että hänen vanhempiensa talo kuului nykyään Petunialle ja Vernonille - se oli päätös, jonka hänen vanhempansa olivat testamentissaan tehneet ja johon Lilyn tuli mukautua. Lily sen sijaan oli saanut suuren osan vanhempiensa rahoista, vaikka niistä ei hänelle enää oikeastaan ollutkaan hyötyä. Menetettyään perheensä hän oli tullut siihen tulokseen, ettei enää koskaan tulisi viettämään jästimaailmassa pitkiä aikoja. Hän oli nyt ympärivuorokautisesti noita, niin oudolta kuin se tuntuikin.
  “No?” Troy kiusoitteli katsellen Lilyä niin kiinteästi, että Lily tajusi olleensa typerästi vaiti jo pidemmän aikaa. “Veikö kissa kielesi?”
  “Petunia, pikemminkin”, Lily mumisi ja pakotti itsensä väläyttämään jälleen yhden koneellisen hymyn Troylle. “Anteeksi, minä vain unohdin vastata. Asun nykyään Lontoossa… tavallaan.”
  “Miten voi asua tavallaan Lontoossa? Sitä joko on lontoolainen tai sitten ei.”
  “Asun syrjäkujalla”, Lily selitti sulavasti. “En ole varma siitä, lasketaanko sitä Lontooksi vai ei.”
  “Kerro osoite, niin minä voin auttaa.”
Lily pudisti päätään nauraen. “Poikaystäväni ei pitäisi siitä”, hän valehteli takertuen kaikkein ilmeisimpään tekosyyhyn, joka sai Troyn suun loksahtamaan auki suorastaan pelottavalla tavalla. Sitten mies purskahti hillittömään nauruun.
  “Et voi olla vakavissasi! Onko Lily Evansilla poikaystävä?”
  “On hänellä”, Lilyn takana seisova Arianna puuttui puheeseen. “James Potter, kaksimielinen nilkki ja kävelevä hyvännäköisyys. Hän istuu tuolla baaritiskillä, jos kiinnostaa?”
Troy näytti siltä, että ei ollut tosiaankaan kiinnostunut asiasta. Sen sijaan mies taikoi kasvoilleen jälleen yhden hymyn, joka kaikessa hurmaavuudessaan oli kerta kaikkiaan aivan liian ilmiselvä. Arianna kikatti, kun Troy suuteli hänen kämmenselkäänsä.
  “Olemmeko me tavanneet?” Troy uteli tytöltä. “Näytät tutulta.”
  “Arianna Bell, Lilyn ystävä. Voisi kuvitella, että tunnistaisit minut”, Arianna jatkoi sulavasti. “Tapasimme montakin kertaa.”
  “Ah, mutta siitä on kauan”, Troy vastasi heilauttaen kättään kuin paraskin italialainen gigolo. “Näytät entistäkin kauniimmalta, Arianna. Tuo hame kerrassaan imartelee sinun sääriäsi.”
  “Tiedän”, Arianna vastasi omahyväisesti. “Siksi kehottaisinkin sinua pitämään katseesi erossa siitä - se on minun yksinomaisuuttani. Aivan kuten minun säärenikin”, tyttö jatkoi ilkikurisesti.
Troy nauroi hyväntuulisesti. “Hyvä tyttö”, mies onnitteli suudellen Ariannaa poskelle. “Aina yhtä teräväkielinen. Ja tuossa sinun vieressäsi arvatenkin on - “
  “Cinnamon Bellini, kyllä vain”, Cinnamon vastasi ja kätteli edessään seisovaa nauravaista miestä reippaasti antamatta tälle mahdollisuutta tehdä sen tarkempaa tuttavuutta hänen kätensä kanssa. “Olet muuttunut, Troy.”
  “Toivottavasti parempaan suuntaan”, Troy vastasi vastustamaton hymy huulillaan. Lily pyöritti silmiään ajatellen, että ainakaan hänen mittapuullaan Troy Christiansen ei ollut muuttunut edukseen. Totta kai mies näytti kymmenen kertaa paremmalta kuin sinä viimeisenä kesänä Pikku-Whingingissa, mutta siitä huolimatta Lily olisi mieluummin ollut tekemisissä sen vaatimattoman näköisen ja hieman ujon pojan kanssa, joka aikoinaan oli ollut hänen paras ystävänsä jästimaailmassa.
  “Vaikea sanoa mitään näin lyhyen tuttavuuden perusteella”, Lily vastasi diplomaattisesti.
Troy hymyili. “No, ehkä meidän pitäisi pidentää sitä tuttavuutta hieman. Ja minä tarkoitan nyt meitä kaikkia.”

  “Katso nyt häntä”, Sirius ärisi paikaltaan baaritiskillä, mistä hän kyräili tappavasti punatukkaisen miehen suuntaan. Hän puristi kädessään tiukasti lasillista jotakin, jota jästit kutsuivat omituisesti ‘martiniksi’ ja vaikka juoma sinänsä oli kohtalaisen hyvää, keksi hän sillä hetkellä sille tuhat parempaa käyttöä kuin sen nieleminen. Hän ei yksinkertaisesti pitänyt siitä, että joku tuntematon jästimies ilmestyi iskemään hänen tai hänen ystäviensä tyttöystäviä. Vielä vähemmän hän piti siitä, että heidän tyttöystävänsä näyttivät ilmeisesti NAUTTIVAN tilanteesta.
  “Hän on kuin mikäkin tusinagigolo!” Sirius jatkoi kiihtyneesti. “Pahempi kuin se Visardo ikinä!”
  “Puhutko sinä nyt Visardo juniorista vai seniorista?” Remus kysyi järkevästi.
Sirius nauroi. “Juniorista tietenkin! Se vanhempi ei saisi ketään naista itselleen!”
  “On hän saanut, kun Visardo junior kerran on olemassa”, James muistutti. “Ja mitä tulee junioriin, en olisi kovin varmana siitä, että HÄN saa ketään. Kylmempi kuin kala, jos saan sanoa.”
Sirius voihkaisi. “En voi uskoa, että sinä vain arvostelet jonkun miehen TUNNE-ELÄMÄÄ, kun oma tyttöystäväsi on vaarassa joutua Ashling Evansin miespuolisen version uhriksi!”
  “Niin, minä näen sen kyllä erinomaisen hyvin, mutta ikävä kyllä taikominen ei ole sallittua julkisella paikalla”, James äyskäisi vastaukseksi. “Enkä oikein usko, että Lily arvostaisi nyrkkitappeluakaan. Kyllä sinä tiedät, millainen hän on.”
  “Mutta silti - “
  “Mitä sinä ajattelit tehdä?” Remus keskeytti vakaasti. “Mennä tappamaan tuon pojan? Pahus, jos se vaivaa sinua niin paljon, miksi et vain pyydä Ariannaa tanssimaan?”
Sirius tuhahti. “Ihan kuin se onnistuisi. Tuo mies tuolla on oikea iilimato. Gigolo. Paholainen. Punatukkainen pikku peikko”, poika luetteli koneellisesti ja mulkoili Troyta tavalla, joka olisi saanut heikomman tapauksen kumahtamaan kuolleena maahan. Ei ikävä kyllä kuitenkaan kyseistä miestä, Sirius totesi synkästi.
  “Sitä paitsi hän ansaitsee koston joka tapauksessa”, Sirius jatkoi puolittain itsekseen. “Hän on astunut minun varpailleni. Yrittää iskeä minun tyttöystävääni. Valtaa minun reviirini. Hänen pitäisi ymmärtää, että sellaista ei - kerta - kaikkiaan - tehdä.”
Sirius sipehti puhuessaan lautasliinaa palasiksi kuin olisi sillä tavalla voinut repiä rikki jotakin muuta - ja paljon kivuliaammin. Remus vain nauroi.
  “Olet vähän liian omistushaluinen. Arianna ei ole sinun lemmikkisi, tiedäthän.”
  “Minusta tuntuu enemmänkin siltä, että Sirius on lemmikki, joka on mustasukkainen omistajastaan”, James virnuili jaksamatta itse huolestua mitenkään vakavasti punatukkaisen miehen läsnäolosta. Se tosiasia, että Lily oli jo luvannut mennä naimisiin hänen kanssaan lohdutti häntä suuresti, minkä lisäksi epämiellyttävä tunkeilija näytti olevan kiinnostuneempi Ariannasta ja Cinnamonista kuin Lilystä. Sillä täytyi olla jotakin tekemistä Lilyn sormessa olevan sormuksen kanssa, James ajatteli tyytyväisenä itseensä.
  “Minä en jaksa tätä enää!” Sirius paukautti yllättäen. “Minä menen hoitelemaan hänet!”
  “Anturajalka -” Remus voihkaisi, kun Sirius pudottautui baarijakkaralta takaisin lattialle ja oli aikeissa lähteä suunnistamaan tanssilattian tungokseen. “Älä tee mitään typerää, ole kiltti!”
  “Minä? Kiltti?” Sirius pärskähti. “Olet saanut minusta liian sokerisen kuvan, Kuutamo-kulta.”
Sirius käännähti ja oli aikeissa kadota väkijoukkoon. Remus nappasi häntä viime tipassa hihasta ja veti hänet takaisin.
  “Auta minua, Sarvihaara!” poika sihahti hampaidensa raosta. “Anturajalka, et sinä voi mennä pahoinpitelemään tuota tyyppiä!”
Sirius nauroi. “Ja miksi en? Hän ansaitsee pienen järkytyksen tämän illan päätteeksi?”
Poika repäisi itsensä irti Remuksen otteesta ja säntäsi tiehensä, ennen kuin Remus ehti estelemään. Remus huokaisi tuskastuneena ja vilkaisi Jamesia.
  “Meidän pitää mennä hänen peräänsä.”
  “Olisi pitänyt arvata”, James murisi. “Yksi ilta - vain YKSI ILTA - eikä Anturajalka voi olla silloinkaan kunnolla! Minä halusin vain juoda martinini loppuun!”
Edelleen itsekseen jupisten James laski puolityhjän lasinsa baaritiskille ja pudottautui alas jakkaraltaan seuraten Remusta metelöivään, hyppivään ja pomppivaan väkijoukkoon yrittäen paikantaa jostakin Siriuksen.

Troy yritti parhaillaan manipuloida Ariannaa tanssimaan kanssaan, kun Arianna äkkiä näki Siriuksen ilmestyvän tanssivien nuorten sekaan. Poika ei kuitenkaan tanssinut, vaan teki tietään tungoksessa heitä kohti käärien samalla hihojaan ylös. Kuka tahansa olisi huomannut, ettei Siriuksella ollut hyvät mielessä - sen näki tavasta, jolla pojan myrskynväriset silmät kiilsivät, sekä pojan käsien levottomista liikkeistä, ikään kuin tämä ei olisi osannut päättää, mitä niillä tekisi. Arianna ainakin tiesi, mitä Sirius HALUSI käsillään tehdä, eikä se luvannut hyvää. Hän astahti kiireesti kauemmas Troysta haluamatta synnyttää mitään suuria mustasukkaisuusskandaaleja keskellä jästien diskoa.
  “En minä taida nyt tanssia sinun kanssasi, Troy”, Arianna vastasi vältellen pitkänhuiskealle miehelle, joka katseli häntä odottavasti hymyillen. “Anteeksi, mutta minua väsyttää kamalasti.”
Troy kurtisti kulmiaan. “Et sinä siltä kyllä näytä.”
  “Ja mistähän sinä sen tiedät?”
  “Olet aivan liian kaunis ollaksesi väsynyt”, Troy vastasi leveästi virnistäen. Silmäkulmastaan Arianna näki Siriuksen tulevan aina vain lähemmäs. Nyt myös Remus ja James olivat ilmestyneet näköpiiriin, mutta toisin kuin Sirius, he eivät näyttäneet vihaisilta vaan pikemminkin epätoivoisilta. Ariannaa nauratti tilanteesta huolimatta. James ja Remus eivät ikimaailmassa onnistuisi estämään Siriusta.
  “Sinä puolestasi olet aivan liian läpinäkyvä aikeissasi, herra Christiansen”, Arianna sanoi nenäkkäästi. “Ihmettelen, miten Lilyn serkku oikein lankesi sinuun.”
  “Sinäkin olet siis kuullut siitä?”
  “Voit uskoa. Et kohdellut häntä kovin kauniisti.”
  “Se oli kokonaan hänen oma vikansa”, Troy vastasi alkaen selvästi tuntea olonsa hyvin epämukavaksi. Nuorukainen suki kiihtyneesti hiuksiaan. Arianna oli aikeissa napauttaa tälle terävän vastauksen, mutta kaikki järkevät lauseet kaikkosivat hänen päästään, kun hän näki Siriuksen ilmestyvän Troyn selän taakse. Pojan kasvoilla oli uhmakas ilme ja Arianna ehti pyörittää mielessään tuhansia kauhukuvia siitä, mitä Sirius oikein aikoi tehdä, kunnes hän sitten yllättäen erotti pirullisen kimalluksen Siriuksen silmissä. Hän uskaltautui taas hengittämään - mutta liian aikaisin, sillä siinä seuraavassa hetkessä Sirius jo ojensi kätensä ja Ariannan suureksi järkytykseksi taputti Troyta takapuolelle kehräten samalla miehen korvaan:
  “Hei, kultaseni.”
Troy hypähti säikähtäneenä paikallaan ja kiepsahti ympäri kokonaan Ariannan unohtaneena. Arianna onnistui hädin tuskin pidättelemään nauruaan katsellessaan, kuinka Troyn silmät mittailivat melkoisen kauhistuneena Siriuksen pitkää vartta ja avonaisen kauluspaidan paljastamaa lihaksikasta rintakehää. Sirius iski miehelle silmää flirttailevaan sävyyn.
  “Olet aika hyvännäköinen ollaksesi täkäläinen. Mistä sinä oikein olet kotoisin?”
  “Mitä?”
  “Äh, älä ole vaatimaton, kerro nyt vain”, Sirius suostutteli laskien kämmenensä näppärästi Troyn rinnalle. Hän lähti hivuttamaan kättään ylöspäin kohti Troyn kaulaa miehen mulkoillessa häntä kuin myrkyllistä käärmettä. Sirius kietaisi käsivartensa harjoitellulla eleellä Troyn kaulan ympärille ja painautui lähelle miehen kasvoja kuiskaten tämän korvaan:
  “Sinä näytät jumalaiselta.”
  “Mitä helvettiä?” Troy parkaisi työntäen Siriuksen kauemmas itsestään. “Oletko sinä humalassa?”
  “Jos olenkin, sitten sinun on pakko olla kangastus, haavekuvieni mukanaan tuomaa harhaa”, Sirius mumisi karheasti sillä äärimmäisen seksikkäällä äänensävyllä, jota hän käytti ainoastaan ollessaan tekemisissä vastahakoisen tytön kanssa. Troyta ei kuitenkaan voinut väittää tytöksi, eikä edes vastahakoiseksi - se oli aivan liian lievä ilmaisu. Mies tuijotti Siriusta yhtä inhoten kuin jos olisi osunut vastatusten mädäntyneen luumun kanssa. Sirius vain oli kaukana luumusta, Arianna ajatteli ihailevasti.
  “Älä nyt ole hankala, kultaseni”, Sirius maanitteli viettelevästi hymyillen. “Et kai sinä väitä, ettet ole tiennyt näyttäväsi noin hyvältä?”
Troy ei sanonut mitään, tuijotti vain Siriusta järkyttyneenä. Sitten mies äkkiä liikahti, mutisi pikaiset pahoittelunsa Ariannalle ja lähti luovimaan tietään väkijoukon lävitse kohti diskon ovea.
Arianna odotti, kunnes Troy oli varmasti kuulomatkan ulkopuolella, ennen kuin kääntyi Siriuksen puoleen ja kysyi:
  “Mitä tuo oli oikein olevinaan?”
Sirius kohautti olkapäitään. “Hän katseli sinun kaula-aukkoasi vähän liian kiinnostuneesti”, poika vastasi väläyttäen Ariannalle anteeksipyytävän hymyn. “Minä pidän sinut mielelläni omana yksinoikeutenani ja ajattelin tehdä asian hänellekin selväksi.”
  “Sitten sinä teit sen selväksi erittäin oudolla tavalla”, Lily ilmoitti ääni pidätetystä naurusta väristen. “Hetken ajan minä jo luulin, että sinä olet päättänyt suuntautua miehiin!”
  “Ja ryhtyä iskemään Remusta? Ei ikimaailmassa, pikkusisko”, Sirius julisti kietaistessaan käsivartensa Ariannan ympärille. Hän nykäisi tytön äkkinäisellä liikkeellä itseään vasten. “Tanssitaan.”
  “Ensin sinä karkotat minun seuralaiseni ja sitten sinä haluat tanssia? Olet uskomaton, Black”, Arianna sanoi melkeinpä ihailevaan sävyyn.
  “Tiedän. Siksi kaikki rakastavatkin minua niin paljon.”
  “Enpä tiedä. Troy ei ainakaan rakastanut.”
  “Ai, hänen nimensä oli Troy? Sääli, että hän ei suostunut paljastamaan sitä minulle”, Sirius surkutteli murheissaan. “En yksinkertaisesti ymmärrä, mitä tein väärin.”
  “Ehkä sinun olisi pitänyt jättää huonot iskurepliikit sikseen ja vain suudella häntä”, Remus  ehdotti alkaessaan tanssittaa Cinnamonia.
  “Oletko todella sitä mieltä?”
  “Sinähän olet aina sanonut minulle, että suora toiminta voittaa puheen.”
Sirius hymyili itsetyytyväisesti, eikä vaivautunut vastaamaan, vaan yksinkertaisesti taivutti päätään ja antoi Ariannalle sen suudelman, jota Troy Christiansen ei ollut häneltä saanut. Ja sekin oli vain hyvä asia, Sirius tuumi itsekseen kesken suudelman. Hän ei uskonut, että ilta punatukkaisen gigolon seurassa olisi ollut kovin hohdokas, kun taas tämä toinen tapa -
  “Kerrankin Arianna keksi hyvän idean”, Lily mutisi hiljaisella äänellä katsellessaan kaksikkoa hymy huulillaan.
« Viimeksi muokattu: Maaliskuu 18, 2007, 15:20:38 kirjoittanut Sharra »

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #20 : Maaliskuu 01, 2007, 20:19:33 »
17.osa - Lontoon Virallinen Auroriakatemia
22.8.1978

Siinä se oli. Kookas, kauttaaltaan tummanharmaasta ja valkoisesta marmorikivestä luotu rakennus kahden pienemmän ja selvästi vanhemman talon välissä. James jähmettyi paikoilleen kesken liikkeen vain katsoakseen sitä. Hän ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa tai tehdä. Totta kai Auroriakatemia oli aina näyttänyt hermostuttavalta, joskus pelottavaltakin, mutta ei kuitenkaan koskaan aiemmin siinä määrin kuin sillä hetkellä. Sen täytyi johtua siitä, että koskaan aiemmin hän ei ollut ollut menossa opiskelemaan tuohon kouluun, James ajatteli keikkuessaan hermostuneesti kantapäillään. Tietenkin hän oli harkinnut sitä, usein vakavissaankin, mutta aikomus oli aina eri asia kuin teko… ja nyt, katsellessaan tulevaa oppilaitostaan ja työpaikkaansa hän ei yksinkertaisesti tiennyt, mitä ajatella.
“Kaikki hyvin, Sarvihaara?” Siriuksen ääni kysyi hänen takaansa. James repi katseensa väkipakolla irti Auroriakatemian tummanpuhuvasta julkisivusta ja vilkaisi sivusilmällä parasta ystäväänsä, joka seisoi hänen takanaan taikasauva kädessä ja otsa kevyesti rypyssä. Toisessa kädessään Sirius puristi epämääräistä paperimyttyä, joka ainakin jollakin tavalla esitti hänen henkilötietojaan - kovin siistiksi noita papereita ei ainakaan voinut kutsua. Siriuksen äidillä oli saattanut olla jotakin tekemistä asian kanssa, James ajatteli vinosti hymyillen.
“Sarvihaara? Minä puhun sinulle!”
“Joo joo, kaikki on ihan hyvin. Minä vain… katsoin.”
Sirius virnisti. “Ymmärtäisin, jos näköpiirissä olisi jotakin muuta kuin iso, ruma talo, mutta muuten - no, mennäänkö sitten sisälle?”
James liikahti levottomasti paikoillaan. Ajatus Auroriakatemiaan astumisesta ei jaksanut houkuttaa häntä kovinkaan paljon, niin omituista kuin se olikin; hän oli odottanut vuosikausia tilaisuutta päästä sinne opiskelemaan ja nyt kun hänellä todella oli siihen mahdollisuus, oli hän niin levoton, ettei pystynyt edes kunnolla asettamaan jalkaa toisen eteen.
“Paljonko kello on?” hän kysyi yrittäen pelata aikaa parhaansa mukaan.
Sirius kohotti kulmiaan pilkallisesti. “Saatan olla kävelevä adonis, mutta se ei tarkoita sitä, että kello tulisi samassa pakkauksessa.”
“Anturajalka”, James sanoi varoittavasti.
“Mitä? Minne sinun huumorintajusi oikein on kadonnut tänä aamuna?”
“Hukkui viemäriin Kalkaroksen mukana”, naljaili James. Heti sanat sanottuaan hän kuitenkin tajusi, että olisi ollut parempi vain pitää suunsa kiinni. Valo syttyi hänen sanojensa seurauksena Siriuksen kasvoille kuin valois-loitsulla lumottuna ja poika oli suorastaan murskata Jamesin käsivarren siihen paikkaan tarttuessaan hieman turhan lujasti kiinni hänen kyynärtaipeeseensa.
“Onko Ruikuli todella hukkunut viemäriin?”
James tuhahti. “Mikä pahan muka tappaisi?”
Siriuksen ilme valahti yhtä nopeasti kuin oli kirkastunutkin ja poika irrotti otteensa Jamesin käsivarresta kuin syyttäen häntä siitä, että Severus Kalkaros oli edelleen erittäin elossa.
“Mihinkään ei voi enää luottaa”, poika murahti synkästi.
James silmäili huvittuneena parasta ystäväänsä. “Riippuu siitä, mihin haluat luottaa. On erittäin epätodennäköistä, että Kalkaros sattuisi putoamaan viemäriin omia aikojaan, mutta siihen voit luottaa, että minä kyllä autan asiaa hieman, jos ikinä vain saan tilaisuutta. Tosin se voi olla aika epätodennäköistä ottaen huomioon sen, että minä ja Ruikuli emme oikeastaan liiku samoissa piireissä.”
“Se tästä vielä puuttuisikin. Joko sinä olet saanut kerättyä tarpeeksi rohkeutta, vai vieläkö meidän pitää seisoa tässä ulkopuolella kuin kuolleet kalat? Koska kello on kymmentä vaille seitsemän ja meillä on vain kymmenen minuuttia aikaa ennen ensimmäisen tunnin alkua, haluaisin - “
“Löysithän sinä sen kellon”, James keskeytti omahyväisesti virnistäen.
“Se nyt ei ole kovin vaikeaa”, Sirius vastasi ylimielisesti. “Katso, tuolla on kello - tuolla seinällä - näetkö? Tietenkään se ei ole halkaisijaltaan kuin ehkä parin metrin kokoinen, mutta ehkä sinä näet - jos oikein yrität - “
“Anna olla, Anturajalka”, James katkaisi Siriuksen lauseen ärtyneenä. “Hermoni ovat tarpeeksi kireällä muutenkin. Ja kyllä, mennään vain sinne sisälle - ja sinä pidät suusi kiinni.”
Sirius ei vastannut heti, katseli vain hetken aikaa Jamesin kasvoja kuin yrittäen tulkita hänen ajatuksiaan hänen silmiensä kautta, jos sellainen oli ylipäätänsä mahdollista. Heille kahdelle ehkä olikin. Sitten Sirius ojensi kätensä ja kohensi hieman silmälasien asentoa Jamesin nenällä.
“Anteeksi”, hän mutisi hiljaisella äänellä. “Minuakin hermostuttaa.”
James antoi kasvojensa sulaa tuttuun, lämpöiseen hymyyn. “Tiedän. Muuten olisin saattanut suuttuakin sinulle”, poika vastasi ja läimäytti Siriusta veljellisesti olkapäälle, ennen kuin oikaisi matkaviittaansa ja lähti saapastelemaan Auroriakatemian valkeita marmoriportaita ylös kohti mahtavaa, kaariovista sisäänkäyntiä. Hän vilkaisi olkapäänsä ylitse Siriusta, joka oli jäänyt seisomaan kadulle kivettynyt ilme kasvoillaan.
“Tuletko sinä?”

Auroriakatemian aula oli huomattavasti hiljaisempi kuin pääsykokeiden aikaan. Avara, hieman kylmältä ja kolkolta tuntuva eteishalli tuntui nyt entistäkin kookkaammalta ja autiolta. Aulassa oli ehkä nelisenkymmentä ihmistä, jotka kaikki olivat Jamesin arvelujen mukaan Auroriakatemian oppilaita. Kaikki heistä eivät kuitenkaan voineet mitenkään olla vain ensimmäisen vuosikurssin oppilaita. Heitä oli aivan liikaa sitä varten. Silti James huomasi vaistomaisesti käyvänsä läpi vieraiden ihmisten laumaa yrittäen luoda itselleen ensivaikutelmia tulevista luokkatovereistaan. Hän tunnisti väkijoukosta Alicen, joka seisoi aulan nurkassa käsivarret Frank Longbottomin kaulan ympärillä ja hymyili hermostuneesti. Alicen lähettyvillä oli se ujolta vaikuttanut ranskalaisnuorukainen, jota James muisti säälineensä pääsykokeiden aikaan kielitaidottomuuden vuoksi. Nytkään nuori mies ei näyttänyt kovin itsevarmalta tai tyytyväiseltä, vaikka olikin saanut paikan Auroriakatemiassa. Päinvastoin, hän näytti miltei ahdistuneelta nojaillessaan seinään hiekanvärisissä vaatteissaan. James hymähti ja käänsi katseensa toisaalle - juuri ajoissa nähdäkseen tutun, vaaleatukkaisen miehen hahmon ilmestyvän näköpiiriinsä hiukan liian lähelle kasvojaan.
“Anteeksi, voinko häiritä hetken?” mies kysyi tuttavallisesti hymyillen. James vastasi hymyyn hieman epäröiden ja nykäisi päätään taaksepäin.
“Sitähän sinä teet koko ajan”, hän paukautti ajattelematta lainkaan sitä, kuinka loukkaaviksi hänen sanansa saattaisivat osoittautua. Hän tunsi katumuksen pistoksen vasta nähdessään miehen ilmeen valahtavan.
“Sano vain, jos olen tiellä, niin lähden kyllä”, mies sanoi oikoen tärkeilevästi paitansa säntillisesti taiteltuja kauluksia.
“Et sinä ole.”
Mies antoi lapsekkaiden kasvojensa sulaa hymyyn ja ojensi Jamesille kätensä. “Hienoa. Minä olen Hermel Elmer Biggs. Tapasimme pääsykokeissa, muistatko?”
“Muistan”, James vastasi hitaasti toivoen hiljaa mielessään, että EI olisi muistanut. Hermelin ylitsevuotava, suorastaan ärsyttävä kohteliaisuus oli uurtanut hänen muistoihinsa syvät jäljet. Hän vilkaisi Siriusta hymyillen tälle pikaisesti, mutta yritti samalla myös sähköttää pojalle varoituksen katseellaan, Siriushan ei vielä tiennyt mitään Hermel Elmer Biggsistä tai tämän rasittavan tärkeilevästä luonteesta.
“Hienoa”, Hermel toisti monotoniseen sävyyn ja väläytti valkeita hampaitaan leveän hymyn muodossa. ”Kerrassaan hienoa, että me kaikki pääsimme tänne, vai mitä sanot?”
“Joo”, James myönteli. Takaansa hän kuuli Siriuksen pidättelevän nauruaan. “Joo, tosi hienoa.”
Heidän välilleen laskeutui kiusaantunut hiljaisuus. James työnsi kätensä risojen farkkujensa taskuun ja yritti keksiä jotakin sanottavaa, tai (mikä parempaa) mahdollisimman huomaamattoman tavan paeta paikalta. Hän tuijotti apua anoen Siriusta, joka oli yllättäen suunnattoman kiinnostunut Auroriakatemian eteisaulan valaistuksesta.
“No, tuota - “ takelteli James. “Miten sinä tulit päätyneeksi akatemiaan?”
“Äitini avulla”, Hermel hymyili. “Meidän suvussamme ei ole koskaan ollut ainuttakaan auroria ja äiti päätti, että se olisi minulle hyvä ammatti. Tämä oli jo kolmas kerta, kun hain tähän kouluun - mutta kolmas kerta toden sanoo, niinhän sitä sanotaan.”
James ja Sirius katsahtivat toisiinsa kumpikin nauruaan pidätellen. Kummankin oli vaikea uskoa, että yksinkertaisesti kukaan, puhdasverisiä ehkä lukuun ottamatta, suostuisi valitsemaan ammattinsa vanhempiensa käskyjen mukaan. Yksi vilkaisu Hermelin itseriittoisiin, ystävällisiin kasvoihin riitti kuitenkin paljastamaan, että nuorukainen oli ehdottomasti vakavissaan.
“Eli kuinka vanha sinä nyt oikein olet?” James uteli yrittäen epätoivoisesti pitää keskustelua yllä.
“Kaksikymmentäyksi”, vastasi Hermel. “Olimme ilmeisesti samaan aikaan Tylypahkassa. Muistatteko minua?”
James rypisti otsaansa tehden kaikkensa löytääkseen edessään seisovasta vaaleatukkaisesta, aivan liian kohteliaasta ja ylitsevuotavan lapsekkaasta miehestä jonkun yksityiskohdan, joka saattaisi auttaa häntä muistamaan. Hermelissä ei kuitenkaan ollut mitään erikoista, ei ainuttakaan särmää, johon takertua - mies oli aivan kuten kaikki muutkin mammanpojat säntillisissä vaatteissaan ja ritarillisessa ilmeessään. James pudisti päätään pahoitteleva ilme kasvoillaan.
“Sepäs kummallista”, Hermel hämmästeli. “Olin sentään valvojaoppilas.”
“Mille tuvalle?” Sirius kysyi ilmeettömästi.
“Puuskupuhille”, Hermel ilmoitti ylpeästi. James onnistui vain vaivoin estämään itseään pyörittämästä silmiään; olisihan hänen pitänyt arvata. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, tyytyi vain nyökkäämään kohteliaasti.
“Jamesilla ja minulla on musta aukko mielessämme, mitä auktoriteetteihin tulee”, Sirius selitti sulavasti hymyillen. “Me emme oikeastaan olleet tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, tai jos olimmekin, se päättyi katastrofiin.”
Paheksuva ilme kohosi Hermelin kasvoille, vaikka mies yrittikin parhaansa mukaan peitellä sitä. Jamesia nauratti.
“Ja kukahan te mahdatte olla?” Hermel tiedusteli sitten.
“Sirius Black.”
Hermel valahti kalpeaksi kuin lakana ja astui kiireesti askeleen kauemmas Siriuksesta silmäillen samalla säikähtäneesti pojan kädessä olevaa taikasauvaa. Sirius huokaisi kärsimättömästi ja sulloi taikasauvansa farkkujensa taskuun vastoin kaikkia Alastor Vauhkomielen ohjeita.
“En minä ole sellainen”, poika tokaisi loukkaantuneena. “Minä en kiduta ihmisiä, en tapa heitä, enkä arvostele heitä verensä mukaan. En edes puhu perheelleni!”
Hermel nyökkäsi hieman epävarmasti, mutta uskaltautui taas hengittämään. James hymyili pahoittelevasti parhaalle ystävälleen, jonka posket olivat punehtuneet keskustelun jäljiltä. Siriuksen ei ollut ikinä helppoa kuunnella, kuinka häntä arvosteltiin pelkästään hänen sukunimensä mukaan, kun hän ei edes voinut tehdä asialle mitään.
“Pyydän anteeksi”, Hermel mutisi katse lattiassa. “En tiennyt.”
Siriuksen huulilta purkautui katkera naurahdus. “Useimmat eivät tiedä”, poika vastasi tylysti tarjoamatta minkäänlaista mahdollisuutta anteeksiantoon, vaikka Hermelin ilme sitä rukoilikin.
“En voi sille mitään. Minä olen jästisyntyinen, minä - “
“Sinä olet jästisyntyinen?” James toisti yllättyneenä.
Hermel nyökkäsi vilkuillen Siriusta pelokkaasti, kuin odottaen pojan peruvan äskeiset sanansa ja kiroavan hänet muitta mutkitta siihen paikkaan. Sirius vastasi katseeseen ärtyneesti.
“Minua ei voisi vähempää kiinnostaa sinun veresi, Biggs! Sinä voit kaikessa rauhassa olla vaikka kahden kaniinin lapsi, kunhan vain annat minun olla rauhassa”, hän tiuskaisi laskien kätensä taikasauvansa varren päälle. Hermel hätkähti, mutta pakottautui mutisemaan muutaman jokseenkin rauhalliselta kuulostavan anteeksipyynnön. Sirius ei välittänyt, vilkaisi vain poikaa vihaisesti ja ilmoitti menevänsä kirjaamaan tietonsa infopisteeseen.,
“Teinkö minä jotakin väärin?” Hermel tiedusteli ahdistunut ilme kasvoillaan katsellessaan Siriuksen loittonevaa selkää.
James hymähti. “Lievästi sanoen kyllä. Päivän oppitunti: älä koskaan sekoita Sirius Blackia puhdasverisiin. Sillä tavalla saat vain verta kasvoillesi.”

“Minä en tajua sitä miestä”, Sirius ärisi istuessaan vain hetkeä myöhemmin Jamesin seurassa odottamassa, että heidän ensimmäinen oppituntinsa Auroriakatemiassa saisi alkunsa. Sirius oli kietonut käsivartensa polviensa ympärille ja puristi nyt taikasauvaansa tavalla, joka kieli, että todellisuudessa hän olisi halunnut murskata jotakin aivan muuta käsissään. “Miten hän voi sanoa sillä tavalla? Näytänkö minä muka Bellatrixilta?”
James kohautti olkapäitään yrittäen parhaansa mukaan näyttää vakavalta. “En ole vielä nähnyt sinun keikailevan vekkihameessa ympäri koulua. Tee se, niin harkitsen asiaa.”
“Minä olin vakavissani”, Sirius pahastui.
“Anteeksi”, James pahoitteli kiireesti. “Yritä vain suhtautua asiaan kevyesti. Ei hän tarkoittanut pahaa. Näkeehän sen jo niistä kasvoista - hän on aivan liian kiltti sanoakseen jotakin ilkeää tarkoituksella.”
“Minun äitinikin osaa näyttää halutessaan enkeliltä”, jupisi Sirius. “Ja hän sentään on oikea paholaisen ruumiillistuma punasipulin vartalossa.”
James virnisti. “Anna sen vain mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos”, hän neuvoi pirullisesti. “Sen ei sentään pitäisi olla kovin vaikeaa, kun pääsi kerran on tuollainen tuulitunneli.”
“HEI!” Sirius ponkaisi ylös lattialta kokonaan murheensa unohtaneena. Hän veti taikasauvansa esiin ja osoitti sillä kohti Jamesin kasvoja. “Tuosta saat maksaa!”
“Hän ei maksa yhtään mistään, etkä kyllä maksa sinäkään”, Redin ynseä ääni ilmoitti läheisen pylvään takaa. Sirius ehti juuri ja juuri laskea taikasauvansa ennen kuin Red jo astui näköpiiriin molemmat kädet passiivisesti liian suurien farkkujen taskussa.
Sirius väläytti miehelle hymyään. “Älä viitsi, Red! Me vain keskustelimme!”
“Voitte keskustella tunnin jälkeen ja tästä päivästä eteenpäin minä olen sinulle aurori Stron”, Red vastasi terävästi. “Vauhkomieli odottaa, että te osaatte käyttäytyä kunnioittavasti tunneillanne.”
“Ihan kuin se sinua kiinnostaisi”, James hymähti.
“Kiinnostaa niin kauan kuin Vauhkomieli uhkaa vaarantaa nahkani”, näpäytti Red. Sitten mies veti taikasauvansa esille ja korotti ääntään kääntyen samalla aulassa istuvien oppilaiden puoleen.
“No niin, ensimmäisen vuosikurssin oppilaat!” mies huusi kovaan ääneen. “Tulkaa tänne sieltä, ensimmäinen tuntinne alkaa tasan nyt!”
Siriusta hymyilytti, kun hän katseli sivusta Redin toimia. Jos mies tosiaan halusi kunnioitusta itselleen, olisi hänen kannattanut hieman muuttaa käytöstapojaan arvokkaampaan suuntaan. Red ei kuitenkaan välittänyt Siriuksen ajatuksista, jos niistä mitään tiesikään, vaan veti tyynesti taikasauvansa esille ja piirsi Auroriakatemian aulan seinään ovenmallisen aukon. Pienen hetken kuluttua siihen ilmestyikin ovi, jonka Red työnsi saman tien auki.
“Sisään sitten vain, tänään on paljon tekemistä”, mies komensi pidellessään ovea auki kymmenen oppilaan ryhmälleen. James ja Sirius astuivat sisälle luokkahuoneeseen viimeisten joukossa ja jäivät ovensuuhun katselemaan ympärilleen. Luokka ei ollut lainkaan samanlainen kuin ne pienet, kiviset huoneet, joihin he olivat Tylypahkassa ehtineet tottua. Se oli hyvin tilava ja valoisa ja sen keskellä oli laaja tyhjä tila. Tuolit oli levitetty hieman epäsiististi huoneen reunoille antaen epämääräisen vaikutelman siitä, että niitä ei käytetty kovinkaan paljon.
“Istukaa siihen lattialle”, Red komensikin täydentäen varsin pian Jamesin mielikuvat. Olkapäitään kohauttaen hän asteli yhdessä Siriuksen kanssa tyhjän tilan keskelle ja istuutui jalat ristissä alas. Pienen epäröinnin jälkeen muut heidän ryhmänsä jäsenet seurasivat esimerkkiä, kun taas Red veti itselleen tuolin ja istui heidän eteensä ottaen esille sekasotkuisen pergamentinpalasen, jonka oli ilmeisesti tarkoitus esittää kurssipäiväkirjaa.
“Esittelen itseni niille, jotka eivät ole vielä kuulleet nimeäni”, Red aloitti karheasti käärien paitansa hihoja ylös. James hymyili alakuloisesti nähdessään miehen käsivarressa tutun ‘Red Rock’-tatuoinnin, jonka hän muisti jo Redin ensimmäisiltä oppitunneilta Tylypahkassa. “Nimi on Red Stron, olen aurori ja toimin opettajananne ainakin silloin kun olen paikalla. Käyn nopeasti läpi teidän nimenne, ennen kuin alan selostaa tavoitteitamme ja muuta yhtä tylsää.”
Antamatta kenellekään tilaisuutta lisäkysymyksiin Red otti esille osallistujalistan ja alkoi luetella nimiä paperista.
“Agurie, Vici Eartha?”
Pieni, pyöreä tyttö työnsi kätensä esiin vaaleanvihreän paidan hihasta. Red tuskin vilkaisi tyttöä, ennen kuin jatkoi listassa eteenpäin.
“Biggs, Helmer Elmer?”
“Täällä”, Helmer vastasi mahtipontisesti. “Kerrassaan hauska ta-”
“Black, Sirius Phoenix?”
Sirius kohotti kättään vino hymy huulillaan. Red rypisti otsaansa.
“Onko Phoenix sinun toinen nimesi?”
“On”, vahvisti Sirius..
“Sen tähtikuvion mukaan?”
“On.”
“Sääli”, tuumi Red. “Perseus olisi ollut paljon parempi vaihtoehto. Mikä sinun veljesi toinen nimi on, näin sivumennen kysyen?”
“Antares, miten niin?” ihmetteli Sirius.
Red huiskautti kättään. “Ei sillä väliä. Törmäsin häneen muuten tänään, jos haluat tietää. Hän uhkasi tappaa minut. Ja lähetti sinulle terveisiä.”
“Mitä?” James ja Sirius kysyivät yhteen ääneen.
“Kyllä vain, hänellä on ilmeisesti ikävä sinua tai jotakin”, Red sanoi välinpitämättömästi ja vakavoitui sitten. “Jatketaan. Bonneveye, Avalon Diana?”
Huomattavan pitkäsäärinen, huulensa mustalla maalannut nuori, ruskettunut tyttö heilautti kättään Redille. Red kurtisti kulmiaan vastaukseksi, eikä ollut vaikeaa nähdä, miksi - oli Avalon kuka tahansa, oli häntä varsin vaikeaa kuvitella Auroriakatemiaan mustine hiuksineen ja paksuine rajauksineen, jotka ulottuivat melkein poskille saakka.
“Dawlish, Lyricor?”
“Paikalla.”
“Langloise-Rioux, Jude Jamie-Armande”, Red jatkoi ääntäen vaikeasti monimutkaisen nimen. Vaaleat kiharat omistava suurisilmäinen, selvästikin ranskalainen poika mutisi nopean tervehdyksen, josta kukaan ei saanut mitään selvää - tuskin edes poika itse. Pojan posket polttelivat punaisina hämmennyksestä, kun Redin haukankatse porautui suoraan hänen kasvoihinsa.
“Voisitko sinä kertoa, miten nimesi oikein sanotaan oikeaoppisesti?”
“Je ne sais pas”, Jude mutisi ruskeiden silmien katse lattiaan luotuna. “Te voitte kutsua minua nimelllä X. Kaikki muutkin ‘aluavat tehdä niin.”
“Mistä se tulee?”
“Je ne sais pas”, toisti Jude. Jamesia huvitti pojan tietämättömyys, Rediä se taas näytti lähinnä ärsyttävän. Mies katseli Judea hetken ajan liikkumattomana, sitten hän kohautti passiivisesti olkapäitään ja käänsi katseensa takaisin osallistujalistaan käyden nopeasti lävitse Romea Longbottomin (joka ilmeisesti oli jotakin sukua Frankille) ja Mantacora Novellen, kunnes viimein pääsi Jamesiin.
“Luulin, että sinun toinen nimesi olisi Joseph”, Red tokaisi ymmällään. “Isäsi aina saarnaa minulle siitä, miten jokaisen kunnollisen lapsen kuuluu saada isänsä nimi toiseksi nimekseen.”
James haroi hiuksiaan virnistäen. “Isä ei ole ikinä toipunut siitä, että ei saanut tahtoaan lävitse. Hän olisi halunnut minusta James Josephin, mutta äiti pisti vastaan. Hän halusi ehdottomasti nimetä minut jonkun setänsä mukaan, tai jotakin sellaista.”
Red nyökkäsi ymmärtävästi. “Vanhemmat osaavat olla hankalia nimien suhteen”, mies sanoi kasvoillaan niin tuskainen ilme, että James arvasi tämän kiroavan omaa etunimeään mielessään. Sitten Red kuitenkin ryhdistäytyi ja lopetti esittelykierroksen Alice Prewettiin, joka oli kuin olikin löytänyt paikalle ajoissa huolimatta poikaystävänsä ilmiselvistä häiriköintiyrityksistä.
“No niin, siirrytään sitten tavoitteiden läpikäymiseen”, Red ehdotti työntäen osallistujalistan syrjään. “Tänä vuonna teille opetetaan lähinnä yksinkertaisia asioita siitä, mitä aurorien tulee osata. Lukujärjestyksessänne on pimeyden voimilta suojautumista niin kertaus- kuin jatkotasolta, kirouksia, muodonmuutoksia, vaivihkaisuutta ja hiipimistä, taikajuomia - “
“Ei kai!” Sirius voihkaisi.
“Suu kiinni, Black. Taikajuomia, edistyneen tason loitsuja, ryhmäharjoituksia, fyysisen ja psyykkisen kunnon kehittämistä ja ikävä kyllä myös anteeksiantamattomien kirouksia käyttöä”, Red lopetti kärsivään sävyyn.
James tunsi suupieliensä kiristyvän. Häntä inhotti pelkkä ajatuskin anteeksiantamattomien kirouksien käyttämisestä. Ne eivät yksinkertaisesti olleet häntä varten - tai ketään sellaista ihmistä varten, joka väitti olevansa oikeuden puolella.
“Tämä on rankka koulu”, Red saarnasi tiukasti karistaen kaikki ajatukset Jamesin päästä. “Se tulee kestämään kolme vuotta ja imee teistä kaikki mehut. Kaikki teistä eivät varmastikaan tule selviämään loppuun asti. Teidän täytyy keskittyä, omistautua ja osata. Jos joku teistä nyt epäröi hetkeäkään, tuossa on ovi - ja minä kehotan sellaista ihmistä käyttämään sitä.”
Huoneeseen laskeutui hiiskumaton hiljaisuus. James vilkuili ympärilleen tarkkaillen vieressään istuvien nuorten ilmeitä, mutta sai vastaansa vain sanatonta päättäväisyyttä. Jude X näytti olevan ainoa, joka empi. Nuorukaisen kasvoilla oli ahdistunut, syvää päättämättömyyttä kuvastava ilme, mutta oli mahdotonta sanoa, mistä se johtui - Redin sanoista vai siitä tosiasiasta, ettei mies todennäköisesti ollut ymmärtänyt kovinkaan paljon siitä, mitä Red oli sanonut. Toisaalta oli vaikeaa kuvitella, että englantia osaamaton henkilö ylipäätänsä pyrkisi Auroriakatemiaan, James pohdiskeli. Mutta ranskalaiset olivatkin outoja.
Red hyväksyi heidän päättäväisyytensä yhdellä nyökkäyksellä ja hypähti alas tuoliltaan loitsien sen takaisin seinän viereen yhdellä taikasauvan heilautuksella.
“Ottakaa taikasauvanne esiin”, mies komensi aavemaisen kireällä äänellä. “Ja jakaantukaa pareiksi. Me aloitamme nyt.”

Tuntia myöhemmin sekä Sirius että James istuivat hikeä valuen Auroriakatemian ulkoportailla juomassa laihaa, kuranväristä litkua, jota Red kaikessa omahyväisyydessään kehtasi nimittää kahviksi. Ensimmäinen oppitunti Auroriakatemiassa oli takanapäin ja James oli valmis kaatumaan maahan puolikuolleena väsymyksestä. Vuosikausien ahkeran huispaamisen jälkeen hän oli ehtinyt kuvitella olevansa jokseenkin hyvässä kunnossa, mutta jo yksi tunti oli riittänyt todistamaan hänen kuvitelmansa vääriksi. Tehtyään lukemattomia selkä-, vatsa- ja kylkilihasliikkeitä, joita Red oli kutsunut ‘lämmittelyksi’ James oli loppuunväsynyt ja hänen lihaksiaan särki. Hän ei ymmärtänyt, miten jaksaisi raahautua vielä seuraaville tunneille, ennen kuin kuuden tunnin kuluttua saisi vapautuksen siltä päivältä.
“Red on varmaan ollut kehonrakentaja entisessä elämässään”, Sirius mu