Luen kieliä, koska se on se alue, jossa laiskuudestani ja leväperäisyydestäni huolimatta olen vahvoilla. Ja onneksi olen lukenut, eipähän tarvinnut lukea reaaleja ylppäreihin. Olen opiskellut englantia, saksaa, ruotsia ja venäjää. Kaksi ensimmäistä toimivat jo ihan käynnön kommunkoinninkin tasolla hyvin, kaksi jälkimmäistä heikommin. Ruotsia kyllä ymmärrän ihan perushyvin, onhan 6 vuotta opiskeltu, mutta käytännössä ruotsalaisen kanssa asiointini taitaisi olla tasoa pratar du engelska. Tai no, kyllä se menee, jos saan toiseen käteen sanakirjan ja toiseen käteen grammatikin. Mieltä kaihertaa vähän ajatus siitä, että jos olisin kasvanut 30 kilsaa pohjoisempana, puhuisin luultavasti ruotsia päivittäin. Olen tullut tulokseen, että se on aivan liian yksinkertaista, koska mitä enemmän yritän perehtyä esimerkiksi kielioppiin, sitä varmemmaksi huomaan, miten säännönmukaista ja tylsää se on. Saksanopiskelu on pilannut minut - siinä vaiheessa, kun lakkasin kirjoittamasta ruotsinaineeni saksaksi ja toisinpäin, olin jo asennoitunut siihen saksanopiskelun kurinalaisuuteen ja poikkeusten poikkeuksiin, että ruotsinopiskelun iloinen maailma tuntuu ihan käsittämättömältä. Pitkän saksan opiskelussa on kyllä aina ollut tiettyä masokistimeininkiä ja raakaa karsintaa jatko-opiskelijoissa, ja ainakin meilläpäin saksanopiskelijoita taidetaan pitää jostain kohtaa vinksahtaneina. Lukion tokalle asti jopa saksan kirjat olivat aina niitä tylsiä, paksuja ja värittömiä opuksia, joiden kanssa nyt vaan piti pärjätä, että pärjäsi. Mutta ruotsi, voi hyvänen aika. Ruotsinkirjat, ne ovat ainakin meillä päin iloisia, pitsakan värikkäitä ja täynnä hymyileviä kasvoja, eikä sitä kukaan kestä. Pitääkö sitä hannuhanhi-stereotypioita vielä ruokkia koulukirjoissa? Näiden kahden kielen opiskelu on aina tuntunut olevan ihan eri maailmasta.
Saksanopiskelu on siis ollut haastetta haasteen perään ja muutamat sijammuodot aiheuttaneet jo kiitettävää hammastenkiristelyä vuosien aikana, mutta nyt kun sitä kielitaitoa on jo käyttääkin, tuntee sitä ainakin tehneensä jotain sen eteen. Ainahan minä olen yrittänyt päästä mahdollisimman vähällä, mutta hei, jos jotain vapaaehtoisesti tekee, niin sama se on tehdä kunnolla. Eikä aloitettua kesken jätetä. Venäjään verrattuna saksan kielioppi tuntuu sitä paitsi jo yksinkertaiselta. Oli valheellista turvallisuudentunnetta uskoa, että pelkkä preteriti tekisi aikamuotojen käytöstä jotenkin helppoa, mutta sehän olikin aikaa ennen aspektipareja. Ja ne sijamuodot. Vasta tähän on päästy lukion kolmen vuoden aikana, mitähän vielä selviää, jos pääsen venäjänopintojani jatkamaan? Toisaalta lohduttaudun ajatukseen, että omassa kielessäni on 15 sijamuotoa, joista 12 puhekielisessä käytössä, ja jotkut ihan oikeasti jaksavat opiskella suomea vieraana kielenään - mitäpä minä valitan, ottaen huomioon vielä suomen verbitaivutuksen. (Kyllä, suomen kielioppi on minusta kiinnostavaa ja hauskaa, ja kielenopiskeluahan sekin on.)
Yleensä opin parhaiten kieltä kuuntelemalla. Koetuloksista sen huomaa siinä, miten kuunteluosiot menevät järjestään hyvin, vaikka kirjalliset eivät sujuisikaan. Venäjänopettajani sen sanoi, tarkastettuaan yo-kokeeni: "Kuuntelu oli ryhmän paras, mutta ainekirjoituksesta sinut taas niin tunnisti - kyllä sinä itsesi ymmärretyksi saat, mutta muotojen oikeellisuus on aika satunnaista." Näin myös ruotsissa. Saksan suhteen erot olivat pienempiä, koska loppuaikoina otin itseäni niskasta kiinni ja oikeasti näinkin jonkin verran vaivaa opiskelun eteen. Ja englannin kanssa tilanne on melko tasan tai joskus väärin päinkin, koska englannin kuuntelut vaan monesti kuulostavat vähän ihmeellisiltä ja ovat sitä tasoa, että yhden sanan väärinymmärtäminen saattaa vaikuttaa paljonkin asian ymmärtämiseen. Sitä paitsi englannin ja saksan kanssa oikeat muodot tulevat jo aika selkärangasta ja harvoin tarvitsee konsultoida kielioppioppaita, tämän vuoksi kai en jaksa heikompien kielienikään kanssa ainekirjoituksessa juuri ajatella, ja sinne tulee fiilispohjalta vähän mitä sattuu ;D Englanti non kyllä siitä jännä kieli, että globalisaation myötä sitä voi puhua hirveän monella tavalla ja tulla silti erinomaisesti ymmärretyksi. Ja silti ylppärikuunteluissa tuntuu aina olevan pääasiassa niitä samoja perusjenkkejä...
Tulevaisuudensuunnitelmia on pyrkiä yliopistoon joko suomen tai saksan opiskeluun. Kuten englannin-venäjänopettajamme sanoi, ei englanti nykyään ole enää niinkään kielitaitoa kuin yleissivistystä Suomessa. Sitä paitsi, vaikka englanti on ehdottomasti vahvin ulkomaankieleni, se ei minusta ole läheskään yhtä kaunis ja kiinnostava kuin saksa. Englannin kieli on minulle lähinnä kommunikaation väline, hienoutensa silläkin, mutta sillä ei nykypäivänä ole enää juurikaan eksotiikka-arvoa. Minäkin yhdistän saksan kielen juuri sotilaallisuuteen, kuriin ja täsmällisyyteen (mielikuvat osittain johtunevat siitä, että nuo adjektiivit kuvaavat hyvin myös sitä tapaa, jolla tuota kieltä opetetaan). Kaikessa kurinalaisuudessaankin saksa on toisaalta hyvin tunnepitoinen kieli; sen äänteissä on paljon voimaa, paljon kulmia ja piikkejä ja toisaalta yllättävää soljuvuutta. Samanlaisia piirteitä kuulee suomenkielessäkin - pitkiä sanahirviöitä, käsittämätön määrä erilaisia taivutustapoja, kovia konsonantteja. Ja stten on niitä eroja, esimerkiksi suomen kielen vokaalivoittoisuus ja diftogit. Myös uusia kieliä haluan oppia. Meillä oli koulussa viime vuonna pari japaninkurssia tarjottimella, mutta enpäs saanut omaan lukkariini mahtumaan. Nyt opiskelen sitä itsenäisesti ja kehitys on hitaanlaista. Keskityn tässäkin aluksi suulliseen kielitaitoon, kun ei tunnu fiksulta opetella aluksi koko hiragana- ja katakana-järjestelmiä mahdollisesti väärin. Lisäksi olen jo pitkään halunnut opiskella italiaa ja koreaa (ja kreikkaa). Italia on klassisen musiikin yleinen kieli vielä nykyäänkin ja korea nyt muuten vaan on aika uskomattoman kuuloista. Latinankurssiin olisin lukioaikana tarttunut, jos ne olisivat sellaisen aikaan saaneet sinne. Kiikutettiin adressia, koottiin ryhmää ja vaikka mitä, mutta kriisikunnassa ollaan kriisikunnassa. Lisäksi minulla on vakaa aikomus joku päivä hyödyntää kyseenalaisia ruotsintaitojani ja opiskella norjaa, joka on paljon siistimmän kuuloista, vaikka kielten eroavaisuudet ovat kuulemma verrattavissa murre-eroihin.