Aihe: Kirjoja jotka saavat itkemään

[Manscu]

Minä harvoin alan itkemään kirjojen takia (minäkö tunteeton?), mutta Se yksi kirja kosketti todella paljon. Nyt tietysti puhun Feeniksin killasta.

[Spoilereita] Aluksi olin järkyttynyt, kun Sirius kuoli, ja ne Remuksen vakuuttelut olivat surullisia, varsinkin kun ajattelee, että hän oli yksi Sirren parhaista ystävistä.
Sitten parahdin itkuun, kun luin kohtausta Dumbledoren huoneessa. Se tunteiden kuvailu ja Harryn raivoaminen vaikuttivat, kun Salaisuuksien osastolla taas keskityttiin siihen taisteluun.

Muutamat mainitsivat, että kaikki Potterit itkettävät. Mitkä kohdat?
Mielestäni Viisasten kiven ensimmäinen luku on paras. En tiedä tarkalleen miksi, mutta se luku on vaan niin ihana. Siinä en kyllä itkenyt.


//Tinna muoksi punaiseksi spoilervaroituksen

[Sirithrun]

SPOILEREITA!

Liikuttavia kirjoja ja kohtauksia on enemmän kuin jaksan luetella, mutta oikeasti muistan itkeneeni vain Robin Hobbin Narrin matkassa kohdassa jossa Yönsilmä kuolee. Olin vain niin kovin, kovin kiintynyt siihen suteen.

Yleensä en itke millekään oikeasti liikuttaville tai vaikuttaville kohdille, voin vain jäädä hetkeksi lamaantuneena paikalleni ajattelemaan asiaa. Itku tulee oikeastaan aika lapsellisissa tilanteissa, esimerkiksi silloin kun joku hahmo johon olen kiintynyt kuolee (esim. juuri Yönsilmä) tai tapahtuu jotain onnellista, kuten häät. Liikutusniiskuttelin OotPissakin, kun Sirius ja Remus söpöilivät Grimmauld Placessa.

[sedge]

En ymmärrä miten tuo Sirius -kohtaus onnistui jokaista noin liikuttamaan.. ? Omasta mielestäni kohtaus oli kuvailtu liian nopeasti, olihan itse kirjailijakin maininnut että oli liian tuskallista kirjoittaa sitä. Minua se ei onnistunut vakuuttamaan, se vaan kuoli ja tarina jatkui, koko kirja oli jotenkin.. tylsempi. Selvensi kyllä joitain asioita mutta olisi sitä actioniakin kaivannut.

Mutta niin, poikkesi aiheesta.. Eli siis.. kirjoja jotka saavat itkemään. Ensinnäkin on aivan mielettömän ihanaa jos joku on onnistunut kuvailemaan asiat niin että ne todella itkettävät. Yksikin sana voi tehdä koko kohtauksesta täysin epäuskottavan. Ei muistu mieleen mitään jossa olisin itkenyt.. Ja tuntuu jotenkin kiusalliselta myöntääkään ettäkö näin olisi päässyt tapahtumaan. Naurahtanut olen kyllä muutaman kerran, ja useista valitsemistani kirjoista jää niin hyvä haikea mieli että siton vaikeaa ruveta kuvailemaan.. Mainittakoon nyt vaikkapa Kuolemanportit. Taisin vähän itkua tirauttaa lopussa, en siksi ettäkö jokin kohtaus olisi siihen oikeuttanut, kirjasarja vaan oli yksinkertaisesti niin loistava ja mukaansatempaava, etten millään olisi halunnut sen loppuvan.. Kannattaapi lukea. Ihan jokaisen. ^__^

[Delfino]

Ihana aihe, kuten moni on jo sanonutkin.

Oon itkenyt/kyyneleet tullut silmiin aika monen kirjan aikana, mutta mieleen on jäänyt ainakin seuraavat:

Tamara McKinley:Matildan viimeinen valssi. Oikeasti on ehkä maailman koskettavin, surullisin kirja mitä olen lukenut. Pelkkä ajatuskin sen sisältämästä tarinasta ja tuskasta saa surulliseksi. En spoilaa kirjaa, jos haluaa lukea surullisen tarinan, niin olet löytänyt kirjasi.

Torey Hayden: Tiikerin lapsi. Moni on tämän valinnut, ei tarvi siis perustella kummemmin.

Dave Pelzer: Pimeän poika. Tämä on myös niin surullinen tarina pojasta, että oikein pahaa tekee. Miten jonkun elämä on voinut joskus olla tällaista? Sanotaan siis kirjassa, että perustuu tositapahtumiin, mutta siihen voi uskoa tai olla uskomatta.

Harry Potter ja Feeniksin kilta. Kohta missä Sirius kaatuu verhon taakse. Se herkistää aina itkun partaalle.

[Absurdi]

Spoilaa (ainakin vähän)

Harry Potter ja Feeniksin kilta
Kuten moni muukin, myös minä itkeskelin Siriuksen kuollessa. Olin oikeasti niin kiintynyt Siriukseen, paras tyyppi luonteeltaan ja muutenkin. Teki mieli viskata koko kirja seinään, mutta ei voi mitään.

Veljeni Leijonamieli
Koko kirja on surullinen. Pikkuveli luottaa isoveljeensä ja muuta vastaavaa ja kun melkein kaikki kuolee.
Itkin kuitenkin vasta lopussa, kun Joonatan halvaantuu ja suostuttelee Korpun tekemään itsemurhan (näin karusti sanottuna).

[eyrie]

spoiler
Robin Hobbin Kuninkaan Salamurhaajan loppu sai minut aivan kyyneliin. Olin kuin vesiputous. Samaisen kirjailijan Narrin Matka, kun Yönsilmä kuolee. Olin aivan shokissa ja koko loppupäivän aivan maassa. Ei olisi tarvinnut kuin sanoa "Yönsilmä" ja olisin pillittänyt kuin pikkulapsi.

Samalta kirjailijalta Fool's Fate. En ala luettelemaan kaikkia kohtia, koska koko kirja oli yhtä vollottamista. Välillä itkin surusta, välillä ilosta. Koskaan ei kuitenkaan ole kirja itkettänyt enemmän. Paras kirja mitä olen koskaan lukenut. Juomaloin.

Feenixin Kilta tietenkin sai itkemään Siriuksen kuoleman takia, kun kovasti Siriuksesta pidin. Samoin Half-Blood Prince pisti itkemään kunhan olin ensi shokista päässyt ohi (En nyt sano mikä kohtaus, jos joku ihan vahingossa sen näkisi vaikka spoili varoitus on. Kyllä varmaan useimmat tajuavat mistä puhun).

[alcor]

SPOILAA

Janis Joplin - Arvet paratiisissa.

Okei. Aika outoa itkeä ehkä ihmisen elämäkerrassa, mutta kun Janisin elämä oli niin surullista. Mä en voi edes kuvitella, kuinka tuskallista sen elämä oli. Kirja kuvasi vielä Janisia ihan älyttömän kauniisti.. Oikeasti itketti, kun sitä ei pelkästään kiusattu koulussa, mutat myös sen vanhemmat halveksivat sitä ja koko sen kotikylä vihasi sitä. Sen lisäksihän se oli niin pahasti huumekoukus, et piikitti itseensä vaikka mehua, jos ei mitään muuta saanut käsiinsä. Surullista, jos ihminen on niin huonossa tilassa, ja varsinkin yhtä taiteellinen lahjakkuus kuin Janis. Mutta. Se kirja itketti.

Älä usko, älä toivo, älä rakasta.

Kamala kamala kirja joka itkettää aivan varmasti. Siinä on MONIA surullisia kohtia, siitä ei pysty edes alkaa erottelemaan niitä. Koko kirja on niin raskasta lukemista, että siitä aistii sen surullisuuden ja masentuneisuuden koko ajan.. Alusta alkaen. Ja kirja, jossa yritetään itsemurhaa kymmenvuotiaana, ei voi olla muuta kuin surullinen.

Valkoinen oleanteri.

Voi hitto, tämäkin on niin raskasta luettavaa, mutta samalla myös kaunista ja runollista. Ehkä se on osa tämän kirjan raskasta tunnelmaa. Kirjan päähenkilö saa kokea niin paljon pahaa niin nuorena, ja varsinkin kun läheiset ihmiset ovat kaikki poissa yksi toisensa jälkeen. Lue itkemättä, niin olet tunteeton.

//Tinna lisäsi spoiler-varoituksen.

[zerythe]

Olen lukenut Taru Sormusten Herran kymmeni kertoja, kerran englanniksikin jopa, ja siitä huolimatta alan melkein kyynelehtiä Kuninkaan paluussa. Se on niin kaunis loppu ja silti niin surullinen. Äsh, nytkin loppua ajatellessani tulee surullinen olo.

Viidennessä Potterissa itketti luonnollisesti, lempihahmo kuolleena. Sen takia välttelen kyseisen kirjan lukemista, se on vieläkin liian kipeä kohta. Ja half-blood princessä itketti myöskin, joskin en nyt sentään voinut pillittämäänkään ruveta kun mökillä olin ja perhe häsläsi ympärillä.

Se on kyllä harvinainen kirja jos minä alan itkemään. Sitä ei vain yksinkertaisesti tapahdu. Minulla pitää olla selvästikin kirjaan ja kuolleeseen hahmoon usean vuoden "läheinen suhde".

[Rei Shimohira]

En yleensä itke kirjoja lukiessani, elokuvia katsoessani enemmän, mutta pari poikkeusta löytyy. Nämä sitten spoilaavat jossain määrin, että jos jotakuta häiritsee, olkoon hyvä ja jättäköön väliin.

Nicholas Meyer: Sherlock Holmes Wienissä [Seven Per Cent Solution]
En muista tarkalleen, missä kohtaa minua alkoi itkettää. Kuitenkin jossain vaiheessa, kun luin, kun ne vieroittivat Sherlockia kokaiinista ja miten tämä sitten muuttui elottomaksi kuin aave. Ja sitä ennen, kun Sherlock ja Watson istuivat junassa ja Sherlock totesi haikeana matkakumppanilleen, että tämä on ainoa pysyvä asia maailmassa tms. Kahdessa muussa kohdassa vain melkein itkin; toinen oli se, kun Sherlock soitti viulua ja hänessä näkyi ensimmäistä kertaa sen vieroitusepisodin jälkeen hiukan elämää. Ja Freudin ja Sherlockin repliikit sen jälkeen.
"En koskaan lakkaa hämmästelemästä kykyjänne."
"Minä alan vasta nyt hämmästellä teidän kykyjänne."
Toinen oli lopussa, kun selvisi Sherlockin menneisyys; miten vahvasti se kietoutuikaan tämän ammatinvalintaan ja kaikkeen muuhunkin.
Voisin oikeastaan käydä läpi koko kirjan, mutten viitsi. Sanon vain, että lukekaa se, vaikka ette muuten Holmesista pitäisikään. Meyerillä on joitain aika radikaaleja muutoksia Doylen alkuperäiseen hahmoon, mutta kyllä herra tosissaan osaa kirjoittaa.

Arthur Conan Doyle: [Sherlock Holmes] Viimeinen tapaus[The Final Problem]
Tiesin koko ajan, että Sherlock ei oikeasti kuollut. Mutta kun tarina loppui, minua itketti silti. Ehkä juuri niiden viimeisten sanojen vuoksi, jotka menivät kutakuinkin näin: "...jos minun täytyy nyt selvittää hänen uransa loppu, teen sen puhdistaakseni epäoikeudenmukaisilta syytöksiltä hienoimman ja viisaimman miehen, jonka olen koskaan tuntenut." Snif.

On joitakin kirjoja, jotka koskettavat minua syvästi, mutta en silti itke. Esimerkiksi Sormusten herra, Silmarillion ja HBP. Niiden loputtua en vain osannut itkeä. Ne ovat enemmänkin kirjoja, jotka jättävät minuun käsittämättömän tyhjän tunteen tai lohduttomuuden, aivan kuin sisältäni olisi otettu jotain pois kirjan viimeisten sivujen myötä. Koska topikki kuitenkin on kirjoista, jotka saavat itkemään, en syvenny aiheeseen enempää.

[Allison]

Itkeä pillitän usein ja paljon hyviä kirjoja lukiessani, joten itkemään saaneita kirjojakin on kertynyt useita. Haluan mainita kuitenkin yhden joka ei aiemmissa viesteissä ole mielstäni mainittu (voin olla väärässä, älkää ampuko jos niin on!).

SPOILAA
Louis de Bernieres: Kapteeni Corellin mandoliini
Kertoo toisesta maailmansodasta, tapahtumat sijoittuvat Kreikan saaristoon. Kaunis rakkaustarina (joskaan ei niin perinteinen) ja myös hauska kirja. Lopussa itkettää niin ettei kirjaimista tahdo saada selvää! :)Suosittelen ehdottomasti kaikille, joita saattaisi kiinostaa. Jos olet nähnyt elokuvan, älä arvostele kirjaa sen peusteella. Poikkeavat paljon toisistaan!


//Tinna lisäsi spoiler-varoituksen.

[Blue Ice]

SPOILAA USEAAN KOHTAA

Eli siis:

Feeniksin kilta Siruksen kuolema ja se, kun Harry huutaa Dumbledorelle. Ensimmäinen kirja, jossa itkin.

Laila Hietamiehen Kallis kotimaa. Eritityisesti se, kun Tukeva menettää hevosensa ja muutenkin koko kirja on todella surullinen.

Ikuisesti sinun. Se, kun Daniel saa prinssinsä ja äitipuoli ja paha siskopuoli saavat ansionsa mukaan ja alussa se, kun Danielin isä kuolee.

Perhosen lento Koskettava, erityisesti se, kuinka ne kohtelee sitä yhtä tyttöä saa meikäläisen itkemään.

[Santiago]

En yleensä itke kirjoissa tai elokuvissa, mutta yksi on saanut minut itkemään kuin hullu. Enkä sitäkään ole mainostanut läpi Vuotiksen erilaisten topiccien...

Joka tapauksessa...

SPOILAA!

Gaston Leroux: Oopperan Kummitus.
Kappaleessa "Erik on kuollut" vesihanat aukesivat jo kappaleen nimen nähtyäni. Koitin siinä sitten lukea vetisin silmin ja sain kuin sainkin kappaleen loppuun. Rakkauteen voi kuolla, se on kuin sairaus, joka kalvaa meidät sisältäpäin. Itkin sitten sängylläni hysteeristä itkuani aika kauan, mutisten itsekseni: 'Enkelit eivät kuole, eivät koskaan.'


Täytyy vielä tehdä tunnustus, en itkenyt Siriuksen kuolemaa, sillä odotin siitä jotakin traagista spektaakkelia. Petyin pahemman kerran ja suutuin. Mielestäni liian helppo tapa suuren soturin kuolla.


//Tinna muutti spoilerin punaiseksi.

[Alyssa]

Minua eivät kirjat ole juuri koskaan saaneet itkemään. Kovin tunteelliseksi joskus, mutta ei itkemään. Siihen ovat pystyneet ficit, joiden kirjoittajien joukossa on lahjakkuuksia, jotka päihittävät helposti useimmat ammattikirjailijat. Itkin muistaakseni jossain vaiheessa Barbin Psychic Serpent-trilogiaa. Se on loistava ja siinä on monia koskettavia kohtia. Mutta en muista olleeni koskaan niin vahvan tunnekuohun vallassa kuin lukiessani Cinnamonin ficcejä Beautiful World ja Windfallen. Niissä on enemmän yksinkertaista tunnetta, angstia ja tragediaa, kuin yhdessäkään lukemassani kirjassa.

Oscar Wilden The Picture of Dorian Gray oli omalla tavallaan koskettava. Se on hyvin vahva, synkähkö ja rumankaunis kirja, ehdottomasti lukemisen arvoinen. Se ei ole mikään satu, ei kerro elämän kauneudesta tai rakkauden voimasta, vaan narsismista, itsekkyydestä ja manipuloinnista. Se järkyttää ja raivostuttaa ja saa surulliseksi. Se on kirja, joka jokaisen pitäisi lukea.

Victor Hugon Les miserables- Kurjat on tietysti klassikko. Se on kaunis ja pohjimmiltaan optimistinen kirja, joka antaa toivoa ja uskoa parempaan. Sen loppu on oikeastaan onnellinen, mutta silti niin tunteikas, että siinä voi melkein itkeä.

Erich Marie Remarquen Länsirintamalta ei mitään uutta. Oli aika, jolloin rakastin sotakirjoja ja ostin tämän ja vaikka sen lajin kirjat eivät enää niin viehätäkään, niin silti rakastan tätä yhä. Se kertoo sodan järjettömyydestä ja sukupolven menetetystä toivosta toisessa maailmansodassa. Se ei ole onnellinen kirja, vaan avaa silmät kaikessa todellisuudessaan. Suosittelen.

Minua on myös koskettanut Väinö Linnan Tuntematon Sotilas. Tämän ovat useimmat kai lukeneet ja jos eivät, niin kannattaisi. Jos ei yleissivistyksen vuoksi, niin sitten sen vuoksi, että tämä on oikeasti loistava kirja. Se on niin suomalainen ja koruton ja aito, että jo se koskettaa.

[Anamia]

Joudun ja tahdon nyt ihan heti aluksi sanoa, että minä en ole herkkä itkemään. En itke useinkaan leffojen tai kirjojen takia, mutta muutama ihana kirja on saanut minut kyynelehtimään, ja runsaasti.

Tahdon laittaa nämä lukujärjestykseen:

C.S. Lewisin Narnian viimeinen taistelu jos nimi meni oikein, olen paras! :) Rakastin tätä kirjaa ihan oikeasti ja itkin sen lopussa. Jotenkin se oli niin koskettava.


Potter 6 eli HBP oli lopusta älyttömän surullinen. En tahdo spoilata mitenkään, mutta se kyllä oli surullinen. Olin ihan älyttömän vihainen, kun luin sitä, sillä en itkenyt paljoa. Jotenkin tunsin itseni pahaksi, kun en itkenyt kovin paljoa, mutta kun ei itkettänyt, ei itkettänyt. Mutta kyllä minä silti nyyhkin...

Ja kaikista pahin:
Philip Pullamanin Maaginen kaukoputki eli Universumien Tomun viimeinen osa. Tätä lukiessani kyynelehdin aivan mielettömästi. En muista, milloin olisin itkenyt niiiiin paljon. Itkin koko sen päivän sitä lukiessani, itkin vielä seuraavana päivänä ja itken aina, kun alan ajattelemaan sen loppua.
Melko moni on ilmoittanut surevansa tätä kirjaa. Minulla on uskomaton hinku saada se omakseni, ja taatusti ostankin, kun vain löydän sen jostain. Kuitenkin, tämä oli koskettava kirja.

[Ouva]

Useiden kirjojen aikana olen itkenyt (esim. Feeniksin kilta, TSH, Tähtityttö, Me kolme ja jengi, Taistelukala...), mutta ne ovat olleet sellaisia "pienempiä itkuja" (kaikka olenkin vollottanut silmät päästäni) ja tunteenpurkauksia (katin kontit). Ainoa kirja, jota lukiessani olen itkenyt kuin vesiputous (oikeasti! vain itkin ja itkin ja itkin), enkä todellakaan voinut lopettaa oli Pikku prinssi. Kirjan lukeneet varmaan aavistavatkin, miksi, ja lukemattomia kehotan ottamaan selvää lukemalla itse kirjan.

Pientä ja isompaa spoilaamista! Joissakin kohdissa siellä keskemmällä kirjaa (kun prinssi puhui ketun kanssa) ja sitten lopussa. Viimeinen luku oli kaikkein pahin... ja viimeinen sivu... *snif* Se, kun käärme puri prinssiä ja kirjailija kuvaili, miten prinssi lyyhistyi maahan! Olin alkanut itkeä jo siinä, kun he kävelivät sinne käärmeen luo. Kauhean surullinen kohta. Yritä nyt siinä sitten paistaa lettuja kyyneleet silmissä (ja poskilla ja leualla ja vähän puserollakin).

[Isla]

Minä itken jostain syystä usein lukiessani kirjoja, silloinkin kun ne ovat huonoja ._. Ärsy tapa. Kuitenkin, itkeä voi monella tavalla. Sellaista, että surisin pitkään vielä kirjan loputtuakin, tapahtuu aika harvoin. Onnellisissa lopuissa tirautan 100 % varmasti kyyneleen, jos kirja ei ole niin surkea että nauran. Henkisesti keski-ikäinen? o_O

Feeniksin killassa Siriuksen kuollessa ei tosin itkettänyt yhtään, lähinnä muistan että ärsytti. Sen sijaan... no, esimerkiksi S. E. Hintonin Me kolme ja jengi oli ihan kamala (joskin pakko myöntää, että siinä kyllä itketetään lukijaa ihan melko laskelmoidustikin :p). Ja Pikku prinssi oli tosiaan sellainen ettei toista :D Vähän erilainen, katkeransuloinen tunnelma on Banana Yoshimoton Kitchen-novellikokoelmassa. Se on sellainen kyyneltenläpihymyilyttävä, laskelmoimaton ja kaunis.
Lapsena se Peppi-kirja, jossa Peppi lähtee merille ja Tommi ja Annikka jäävät (vai luulevat jäävänsä?) maihin, oli joka kerta yhtä kamala :p Samoin Narnia ja Anna-kirjat, Kotikunnaan Rilla kai lähellä.

Kuluta harkiten ja jotkut sota- ja keskitysleirikuvaukset ovat varmaan kamalimpia kirjoja, mitä on tullut luettua, mutta nepä eivät sitten itketä vaan pelkästään ahdistavat. Ei siihen osaa sanoa mitään että miljoonittain ihmisiä tapetaan rotunsa vuoksi ja lapset nääntyvät kahviviljelmillä, etc. Kunhan tulee inhottava olo. n.n;;

[Joku]

[ISORUMASPOILERIKAIKKISIMMUTKIINNI!]

Seita Parkkola & Niina Repo - Jalostamo
Lainasin kirjan yli kuukausi sitten kirjastosta, joten luin sen eilen sitten loppuun kun ajattelin käydä tänään palottamassa. Enkä muista milloin viimeksi olisin itkenyt yhtä paljon - varmaan Oopperan Kummituksesta lukiessani? Kuitenkin, se loppu oli aivan... kauhea. Liian surullinen. En olisi arvannut, että Mikael olisi se joka kuolisi, kun alussa luki se Ennen kuin tämä tarina on kerrottu, yksi meistä on kuollut. Kun Kusti ja Mikael saivat Ruttolinnassa onnellisen loppunsa, ajattelin, ettei heille kummallekaan voi niin pahasti nyt enää käydä. Mutta näköjään niin kävi. Nyt minun kyllä täytyy hommata kirja itselleni, sen verran hyvä ja koskettava se oli.

[Samia]

Spoilaa Pakkaskukkia ja Eddingsin Safiiriruusua.

Universumien tomun viimeisen osan loppu oli kieltämättä surullinen, mutta se ei saanut minua itkemään. Tosin niin saattaa vielä joskus käydä, tunnelma jossa kirjaa lukee vaikuttaa aivan mielettömästi. En myöskään itkenyt Siriuksen kuollessa enkä HBP:ssä missään kohtaa.

Johanna Thydellin Katon kokoinen tähtitaivas aiheutti varsin surullisen reaktion, en muista että itkinkö. A. A. Milnen Nalle Puh rakentaa talon-kirjan loppu on myös mielettömän surullinen, ja jos luen sitä tietyssä mielentilassa niin kyyneleitä tulee. Kayleighin Pakkaskukkia sai minut itkemään kohdassa jossa Jazz Stron kuoli, mutta tähänkin väsymys oli osasyyllinen. Mutta voi niitä rakkaita Stroneja, yhyy.

Mutta se kirja, jota lukiessa tuli kyyneleet silmiin vaikkei ollut ollenkaan itkumielentila, on David Eddingsin Safiiriruusu. Lopun taistelut Othan palatsissa ovat aivan loistavia, mutta Martelin ja Sparhawkin kaksintaistelu on surullinen. Muulla sanalla sitä ei voi kuvata. Olisin halunnut Sparhawkin kuolevan, mutta tottakai hyvän piti voittaa.:'( Martel-parka, mikä ihana hahmo se olikaan - ja Sparhawkin ja Martelin sanailut ovat ihania <3 - ja sitten - *vääntää tekoitkua paremman tunnelmointimielialan puutteessa*

/040206/ edittiä.

[Neilikka]

Olen lukenut monta todella koskettavaa kirjaa, mutt jos tästä nyt muutaman rupeaa poimimaan niin yksi kirja nostetaan ylitse muiden: (huom!  SPOILEREITA jonkin verran)

Viimevuotiset ystävämme(pikku naisia jatko-osa). Oikeastaan koko sarja oli valtavan koskettava(Esimerkiksi Pikku Naisia- kirjassa Bethin kuolema niinkuin joku täällä jo sanoikin), mutta tämä on itkettävin, kaikkine kuolemine ja rukkasine. :'(

*muoks*
Haluaisin lisätä vielä Narnian toisen osan Spoilaa Prinssi Kaspianta!, kun Susan ja Peter ei enää pääse Narniaan, sillä ainakin minä mieleni sopukoissa kuvitellin että KAIKKI neljä lasta olisivat kirjasarjan ns. "sankareita", ja olisivat mukana sarjan loppuun asti:( (huom huom. jos joku on lukenut kaikki kirjat (niinkuin varmasti onkin), niin älkää korjatko jos sanoin väärin sen että Susan ja Peter tulevat takaisin, sillä se olisi todella iloinen yllätys:))

[Miravir Ruusuton]

Minäkin paljastan kaapissa piileskelevät luurankoni ja kerron, että olen itkenyt useita kirjoja lukiessani. Tässä niistä ensimmäisenä mieleen tulevat esimerkit.

Jo aiemmin mainittu
Jalostamo sai minut itkemään raivoisasti jopa silloin, kun luin sen toisen kerran. Se on kirja, joka on itkettänyt eniten. Valehtelematta itkin varmaan tunteja. Oli se vaan niin julmaa! *nyyhkytystä*
Robin Hobbin Näkijän Taru-trilogian jokainen osa on saanut minut kyynelten partaalle (Linalle isot halit suosittelusta!). Jos nyt jätän spoilaamatta ja sanon vain, että kirjailija tavoittaa tunnelmat tavattoman hyvin. Koska surullisia kohtia on useita ja ne on hyvin kirjoitettu, kyyneleet valuvat silmistäni useammankin kerran.
Louisa M. Alcottin Pikku naisia jatko-osineen. Monia surullisia tapahtumia ja kuolemia.
S.E.Hintonin Olimme kuin veljet sai myös itkemään. Joskus täytyy tehdä asioita, jotka kokee oikeaksi. Niistä maksettava hinta vain voi olla liian kova.
Astrid Lindgren: Mio, poikani Mio oli surullinen, muttei Mion vaan ritari Kaamon takia.
Diana Wynne Jones: Tuli ja myrkkykatko ei varsinaisesti itkettänyt, mutta jätti jotenkin tyhjän olon, vaikka loppu olikin onnellinen.
Viivi Hyvönen: Mahlaa suonissaan jättää saman tunteen kuin edellä mainittu kirja. Jotenkin päällimmäisenä jäi vain mieleen sana epäreilua!.

Hmm, täytyy myöntää että lempihahmoni tai muun merkittävän henkilön kuollessa itken poikkeuksetta. Samoin käy, kun joku joutuu uhrautumaan tai uhraamaan onnensa tai jos ansaittu onni ei osukaan kohdalle. Tosin itken vain, jos kirjailija on osannut asiansa ja kirja on vienyt mukanaan.

Joskus itken myös onnellisten loppujen takia.
[spoil]Tove Janssonin Muumipappa ja meri oli ihana, kun Muumipeikko tavallaan ystävystyi Mörön kanssa ja maa lakkasi jäätymästä. Kaunista.[/spoil]

[Siberica]

Minä taidan olla oikea itkupilli mitä tähän aiheeseen tulee, tai sitten eteeni on osunut harvinaisen paljon koskettavia kirjoja.

Spoilerivaara!

Ensimmäisenä mainittakoon Potterit, varsinkin Feeniksin kilta ja Puoliverinen prinssi. Voi että minä itkin, todella itkin Siriuksen kuollessa. Koko loppukirjan tihrustin läpi kyyneleet silmissä, Sirius oli ehdoton lempihahmoni varmaan kaikista fiktiivisistä hahmoista ikinä.

Mark Helprinin Talvinen tarina on varmasti kaikkien aikojen paras kirja, minun mielestäni siis. Itkettyä tuli monessa kohdassa, se kuvailu on vain niin hirvittävän koskettavaa ja tarinakin on järisyttävän hieno. Vou.

Veljeni, Leijonamieli, voi että kuinka tätä kirjaa rakastankaan. Vaikka kirja saattaakin olla lapsille suunnattu, on se silti hirveän kaunis ja saa ajattelemaan asioita. Kirjan viimeinen lause "Niin, Joonatan, Joonatan, minä näen valon! Minä näen valon!", siinä vaiheessa vajoan.

TSH:n kohdalla olen minäkin itkenyt, varsinkin Kuninkaan Paluun lopussa, kun Frodo lähtee. Muissakin kohtauksissa silmät kostuvat, muun muassa silloin kun Frodo ja Sam eroavat saattueesta ja Sam on hukkua lähtiessään Frodon perään.. Niisk!

Muita kirjoja, joissa olen itkenyt, ovat muun muassa Kärpästen herra, Yksi lensi yli käenpesän, Tähtien turvatit, Sinuhe Egyptiläinen ja sata muuta. Ai niin, ja Kurt Cobainin päiväkirjaa lukiessani itkin koko ajan.


//muoks, kiitos huomautuksesta, en tajunnutkaan yhtään. :)

[Tarantino]

Minä en liiemmin kirjoja lukiessa ala itkeä, mutta elokuvissa sitäkin enemmän... Mutta on sellaisia kirjoja muutama, mitkä saavat minut itkemään, ja tässä muutama (ja perustelut SPOILAAVAT jonkin verran)

Astrid Lingrenin Ronja Ryövärin tytär Se on ensimmäinen kirja, mitä muistan että itkin. Olin silloin ala-asteella, ja kirja oli luettava koulussa. Itkin aivain kirja lopussa, kohdassa jossa vanha mies(enpähän muista nimeä) kuoli. Silloinkin se oli erittäin noloa, koska oltiin tulossa autolla kotiin, ja koko perhe oli ympärillä... Siinä sitten yritin itkeä kirjan takana piilossa, ja pikkuveli katsoi ihmetellen. :P

Kuningatar Noorin elämänkerta (Se on Jordanin kuningattaren elämänkerta - tiedoksi niille jotka eivät tiedä mistä kirjasta puhun). Siinä itkin siinä kohdassa kun kuningattaren mies, kuningas Hussein kuoli. :'(

J.R.R. Tolkienin elämänkerta Luen kirjaa juuri parhaillaan, ja aloin itkeä kun Tolkienin hyvä ystävä kuoli rintamalla, ja hän sai tietää siitä kirjeellä. kohdasta teki entistä koskettavamman se, että kyseinen ystävä oli kirjoittanut Tolkienille juuri ennen kuin lähti rintamalle, ja hän kirjoitti aivan kuin tietäisi, että kuolee kohta... Siinä vaiheessa kyyneleet virtasivat valtoimenaan, koska olen auttamaton itkupilli kun sille tuulelle satun...

[Asoalian]

Minä itken aika vähän kirjoja lukiessani, vaikka olisikin kuinka surullinen kirja. Jotkut kirjat kuitenkni saavat kyyneleet silmiin, esimerkiksi tuo monen muunkin mainitsema S.E Hintonin Me kolme ja jengi. Se on todella upeasti ja koskettavasti kirjoitettu kirja, erityisesti loppupäässä oleva kirje, jonka päähenkilön kuollut ystävä on kirjoittanut. Siinä kohtaa jo meinasin alkaa itkeä, mutta lopullisesti kyyneleet tulivat silmiin koska loppu oli kuitenkin kaikesta huolimatta melko onnellinen. Yleensä nimittäin juuri onnelliset loput muuten synkissä/surullisissa kirjoissa liikuttavat eniten.

[Anki M]

En kamalan usein itke kirjoja lukiessani. Useammin olen järkyttynyt, tyrmistynyt, raivostunut tai jotain muuta vastaavaa.

Spoilaa.

Tulee kuitenkin yksi kirja mieleen, jota lukiessani itkin melkein koko ajan kirjan alusta loppuun: Richard Bachin Lokki Joonatan. Minä vain itkin itkemistäni. Onneksi kirja on melko ohut. :) Jotenkin se lokin kuolema ja kuinka hän vain halusi oppia lisää lentämisestä oli niin koskettavaa. Kaikista pahinta oli se kuinka lokki kuoltuaankin pääsi "seuraavalle tasolle", koska halusi oppia. Aloin tuntea itseni hyvin riittämättömäksi. Ehkä käsitin tai pikemminkin halusin käsittää koko kirjan sanoman aivan väärin.

Toinen kirja, joka tulee mieleen, on Väinö Linnan Tuntematon sotilas. Minä itkin aivan valtavasti kun Hietanen kuoli. Koko se kohtaus oli muutenkin todella järkyttävä.

Sitten pitää vielä mainita Liekehtivä pikari. Järkytyin aivan kamalasti Cedricin kuolemasta. Muistan, että luin kirjaa yöllä ja sain sen luettua joskus aamuyöstä. Vielä aamullakin, kun heräsin, olin ihan poissa tolaltani. Taisi siinä muuta kyynelkin vierähtää.

Siriuksenkin kuolema tuntui kyllä kamalalta, mutta jostain syystä ei samalla tavoin. Vältän tosin lukemasta Feeniksin kiltaa, koska en halua lukea Siriuksen kuolemasta uudestaan.

[Lumitassu]

No tuota.. Olen aika herkkä kirjojen suhteen jos on vähäinsintäkään kuolemaa. Joskus ihan säälistäkin henkilöä kohtaan voi silmät kostua.

Tässä muutamia mitkä ovat todella koskettaneet minua:

No Harry Potter ja Liekehtivä Pikari, Feeniksin Kilta ja Puoliverinen Prinssi ovat olleet ne ainoat Harry Potterit mitä ovat koskettaneet, eniten Feeniksin Kilta. Syitä tuskin tarvitsee kertoa, mutta voinhan ne sanoa. Liekehtivässä Pikarissa se kun Harryn vanhemmat ilmestyivät Voldemortin sauvasta ja tietenkin Cedricin kuolema. Feeniksin Killassa Siriuksen kuolema. Puoliverisen Prinssin itkemisen aihetta en sano, koska muuten spoilaisin.

Tekstit voivat SPOILATA vaikka en nimiä mainitsekkaan!

S. E. Hinton, Me kolme ja Jengi:
Voi, että tässä todella itkin. Henkilöiden kuolemat olivat sydäntä viiltäviä, mutta ilman niitä olisi kirja ollut paljon huonompi. Varsinkin ensimmäinen kuolema oli kamala koska pidin hahmosta todella paljon. Toinenkin itketti , muttei läheskään yhtä paljon. Elokuvassa tämä kohta oli tehty myös surulliseksi ja sain vaivalla hillittyä kyyneleet, koska katsoimme sen luokan kanssa.

Peter Pohl & Kinna Gieth: Sinä ja minä ikuisesti:
Voih.. Tämäkin kirja on saanut minut itkemään. Se miten kirjailija on kuvaillut henkiön tuntemuksia, syyllisyyden tunnetta ja kaipuuta on niin taitavasti, että kovempikin ihminen siihen sulaisi.

Ei tule muita mieleen mitkä olisivat todella koskettaneet, vaikka onhan niitä vielä. Itseasiassa kirjojen kuuluu minusta koskettaa omalla tavallaan.