Luinpa minäkin vihdoin Cursed Childin, vaikka muutaman spoilerin ja yleisen mielipiteen perusteella siitä ei kovin hyvä kuva ollut minulle muodostunut. Ehkä odotusten kannatti siis olla negatiivisen puolella, koska loppujen lopuksi yllätyin positiivisesti. En sano, etteikö kirjassa olisi ollut puutteita (koska niitä kyllä oli), mutta oli siinä hyviäkin asioita, jopa enemmän kuin olin uskonut. Laitan jatko-kommenttini piiloon etten spoilaa.
Ensin tärkein: kirja oli jollain kumman tavalla koukuttava ja Potter-maailman tunnelma oli aistittavissa, vaikka tekstin muoto ja tarina olivatkin hyvin erilaisia kuin alkuperäisissä Pottereissa. CC tuntui siltä että kirjaa on vaikea laskea käsistään ja toivoin koko ajan, ettei se loppuisi niin pian. Puutteistaan huolimatta tarina oli jännittävä ja paikoin hyvinkin koukuttava. Muita hyviä puolia oli draaman määrä ja tunteita käsittelevät/syvälliset keskustelut, joita monet hahmot (Harry, Dumbledore, Albus jne.) kävivät keskenään. Minusta päähenkilöhahmoja syvennettiin uskottavalla tavalla ja kirjoittajat olivat selvästi miettineet näitä asioita. Myös dialogi oli jouhevaa, paikoin erinomaista, ja monesti pystyin kuvittelemaan hahmojen mielialat ja ilmeet ilman kuvauksiakin. Suurimman osan ajasta vanhat hahmot käyttäytyivät ja puhuivat mielestäni ihan uskottavasti alkuperäisteosten odottamalla tavalla (+19 vuotta), toisaalta ehkä osa hahmoista oli jopa ylitsevuotavan avoimia ja tunteistaan puhuvia, kuten Draco (mutta en väitä etteivätkö nämä tunteet, mistä puhuttiin, voisi olla olemassa).
Vaikka Ronista olikin tehty pelkkä sivu/vitsi-hahmo, minusta Hermionen ja Ronin suhdetta kuvattiin kuitenkin hauskalla ja hellyttävällä tavalla - itse olen aina kuulunut näiden kahden parituksen epäilijöihin, mutta nyt heidän liittonsa vaikutti hauskalta ja toimivalta. Harryn ja Ginnyn suhteesta ei jäänyt mitään erityistä mieleen, mutta tietysti tämän tarinan idea oli isän ja pojan rikkinäinen suhde, mitä olikin kuvailtu ihan kiitettävässä määrin. Harrysta en pitänyt ollenkaan niin paljon kuin alkuperäisissä kirjoissa, hahmosta oli tehty melko kypsymätön monessa kohtaa, mutta toisaalta hän oppi virheistään niin kuin nuorempanakin. Albuksesta en oikein saanut selvää, mutta jos hahmosta oli tarkoitus tehdä ristiriitainen, se onnistui. Scorpius taas oli aika piristävä yllätys, awkward hyväsydäminen nörtti, joka lopulta löysi rohkeutta. Rosesta en pitänyt ollenkaan, vaikutti koppavalta ja ylimieliseltä henkilöltä, ja Scorpiuksen ihastus häneen oli aika turha juonne.
Näytelmämuotoiseen tekstiin piti kyllä aluksi aika lailla totutella, ja jotkin kohdat olivat todella epäselkeitä, varsinkin kun luin kirjan englanniksi. En meinannut aluksi hyväksyä ollenkaan sitä, että tarinassa hypittiin ajasta ja paikasta toiseen - aluksi oletin, että Albuksen elämää seurataan säntillisesti ekasta vuodesta lähtien - mutta lopulta siihenkin tottui. Pidin kyllä siitä, että näkökulma oli objektiivinen, niin kuin näytelmäteksteissä yleensäkin, koska Pottereissa olemme tottuneet olemaan tiukasti Harryn pään sisällä suurimman osan ajasta.
Sitten vähän risuja: jos jotkin asiat oli hyvin mietitty, tuntui, että toisia asioita ei oltu mietitty lainkaan. Eniten minua jäivät vaivaamaan typerä ja tarpeeton Scorpius-on-Voldemorin-lapsi-huhu, josta muistettiin jauhaa joka käänteessä, sekä Albuksen aika-sekoilun motiivi: Cedricin pelastaminen. Jos kerran aikamatkustusta oli pakko käyttää tämän tarinan ideana, oltaisi edes keksitty siihen kunnollinen syy, sillä Albuksen pakkomielle Cedricistä oli mielestäni yksinkertaisesti heppoinen ja epäuskottava. Ja sitten Delphi, pakko tunnustaa etten heti arvannut hänen olevan tarinan pahis, mutta olen samaa mieltä monen kanssa siitä että Voldemortin lapsi on yksinkertaisesti typerä idea. En ole koskaan ajatellutkaan että Voldemort voisi/haluaisi harrastaa seksiä missään mielessä, saati että siittäisi lapsen. Ei, ei ja vielä kerran ei. Muistaakseni myös jossain kohdassa mainittiin, että Delphi lähetetään Azkabaniin äitinsä seuraksi, eli onko Bellatrix siis elossa vai ei? Mukana oli myös aivan älyttömiä kohtia, kuten monen mainitsema trolley witch ja Hermionen kirjahylly, mutta oletan, että ne kohdat toimivat teatterin lavalla, ja varmaan tarinaan piti saada tämmöistä näyttävää actionia.
Aikamatkustusjuonesta sitten, vaikka alkusysäys sille olikin huonosti mietitty, niin se laittoi liikkeelle ihan kelvollisen tarinan, vaikka mutkia olikin vedetty suoriksi niin että tällaista kriittistä perfektionistia hirvittää - mutta ehkä se menee genren piikkiin, ei CC:n ole tarkoituskaan olla mikään viimeisen päälle hiottu romaani. Joka tapauksessa, vaihtoehtoiset todellisuudet olivat mielenkiintoisia, varsinkin Augurey-pätkä. Tykkäsin miten absoluuttisen kauhea ja synkkä tämä maailma oli, ja parasta oli tietysti lempihahmoni Severuksen vilahtaminen parrasvaloissa. Parhaat kommentit kirjassa tulivat kyllä Seveltä, ja ihastuin miten sankarillinen hänestä oli tehty, vaikkakin surullisen lopun tässäkin kohtasi. No joo, ehkä se Albuksen nimi-kommentti oli liikaa, mutta muuten mielestäni oikein onnistunut ja Seve-fanin sydäntä lämmittävä kohta.
No niin, tässä nyt päällisin puolin mietteeni kirjasta, eli kyllä se lukemisen arvoinen oli, vaikka moni asia jäi rassaamaan. Ylipäätään mietityttää kuinka suuressa osassa Rowling loppujen lopuksi oli tässä tarinassa ja kuinka vapaat kädet hän antoi muille kirjoittajille. Hyväksyikö Rowling kaikki tarinan käänteet ja hahmojen sanomiset? Hmmm...
