Kuulin Nälkäpelistä ensimmäistä kertaa tuossa muutama kuukausi sitten, ja silloin idea vaikutti kohtalaisen kuluneelta. Kun sitä vielä verrattiin Houkutukseen, olin suorastaan vannomassa, etten koskekaan koko kirjasarjaan laisinkaan, mutta lopulta uteliaisuus sitten vei voiton ja käväisin hakemassa ykkösosan kirjastosta tuossa tiistaina. Vaikka kannen Meyer-sitaatti sai vähän värähtämään, oli kirja ihan kiva luettava, nopea ainakin ja nytpähän ainakin tiedän, mistä kaikki jauhavat, ja voin sanoa oman kommenttini sitten siihen.
Ehkä tämäkin on niitä trilogioita, joista pitäisi lukea vain ykkösosa (tykkään näin monen sarjan/trilogian/mitä-ovatkaan kohdalla :D), koska kolmososaa odotan ihan vain sen takia, että se päättää sarjan - en siksi, että tarina olisi jäänyt todella hienoon kohtaan tai koska haluaisin ehdottomasti tietää, mitä jollekin henkilölle tapahtui.
Täällä moni on sanonut, että toinen kirja oli, jos mahdollista, vielä parempi kuin ensimmäinen, mutta itse tykkäsin toisin. Ensimmäisessä kirjassa sentään pysähdytään välillä kuvailemaan ja kertomaan vyöhykkeen arjesta, mikä oli mielestäni kivaa, koska kuten Aiëdail sanoikin, siitä löytyi ihan kivaakin mietittävää. Toisessa osassa sitten taas mennään koko ajan hirveää vauhtia eteenpäin ja kaikki jutut tuntuvat tulevan kauhean äkkiseltään ja sen kummempia kuvailematta. (Lukuun ottamatta ehkä Katnissin kauneudenhoitoa, josta tunnutaan oikeasti jaarittelevan koko ajan. :D) Itse peliäkin kuvaillaan siinä ehkä viidenkymmenen sivun verran, ja itselleni jäi kyllä kohtalaisen epäselväksi, mitä siellä nyt tarkalleen ottaen tapahtui. Kirjaa lopetellessani minulla oli vähän sellainen olo, että olipa tiivis hölinä tässä kun
yksi nälkäpeli, kosinta ja ties mitkä kapinat (jotka nekin oli kuvailtu todella hatarasti, vaikka tietysti osasyynä voi pitää juonta ja vyöhykkeiden heikkoa keskinäistä yhteydenpitoa)
oli mahdutettu kaikki reiluun kolmeensataan sivuun. Hmh. >:(
Kirjan kielikin tuntuu vielä alleviivaavan tätä kiirehtimistä: tuntuu, että joka ikisessä lauseessa kirja liikkuu eteenpäin, eikä kuvailua oikeasti ole (tai jos on, se on sullottu kamalan väkisin mukaan) kuin nimeksi. Tietysti mukana on kivoja poikkeuskohtiakin (yleensä nimenomaan niitä takaumis), joista ainakin itse tykkäilin kovastikin: esimerkiksi tarina Katnissin ruuanetsinnästä ja Peetan tapaamisesta ensimmäisessä osassa oli oikeasti surullinen/ihana/tunteita herättävä, samoin Galen ja Katnissin ensitapaaminen. Ylipäätänsä Panemin valtio oli minusta kiinnostava, sen yhteiskuntarakenne ja ihmiset ja vyöhykesysteemi (joka kyllä muistutti William Nicholsonin Tuulen laulusta) ja kapinat sun muut olivat sellaisia, joista olisin mielelläni lukenut enemmänkin kaiken toiminnan ja ihmissuhdekaaoksen sijasta. Ruoka-aihettakin käsiteltiin mielestäni aika kivasti: minulle ainakin tuli monta kertaa oikeasti huono olo
, kun esimerkiksi kakkoskirjassa Katniss katsoo Capitolin ihmisiä, jotka oksentavat ruokansa voidakseen syödä lisää toisten vyöhykkeiden nähdessä nälkää.
Kirjassa ehkä kivointa oli sen hieno idea. Sääli vain, että sen toteuttaminen on - ainakin minun mielestäni - jäänyt monessa kohtaa vähän ohueksi. Aiemmin mainitsemani Panem-aihe ja jonkun puhuma eläimen ja ihmisen tappamisen samankaltaisuus -teema ovat molemmat kiinnostavia, mutta kirjailija-mokoma käyttää kaiken ajan niiltä ihmissuhdevänkytykseen ja Katnissin puvustamiseen/meikkaamiseen/kylvettämiseen, yhyy. :D (Joku sanoi siitä, että ihmiset tuntuvat suhtautuvan peliin kamalan kylmästi muualla kuin vyöhykkeellä 12? Itse sain vähän sellaisen kuvan, ettei kovin moni varsinaisesti ilahdu pelistä, mutta 74 vuodessa on keretty kuitenkin jo huomata, ettei kapinointi oikein kannata, ja kukapa ei haluaisi vyöhykkeelleen ylimääräistä ruokaa ja muita etuja? Vapaaehtoisen osallistumisenkin tajuan siinä mielessä, että ihmisillä on silloin tavallaan jotain, johon pyrkiä ja jolla voi muuttaa elämäänsä joko reippaasti parempaan suuntaan tai lopettaa sen kokonaan.)
Henkilöhahmot olivat ihan rakastettavia (Haymitch on oikeasti ensimmäinen juoppo ikinä, johon olen suhtautunut edes hieman positiivisesti :D), mutta tuntui, että osasta (esimerkiksi Ruesta tai Peetasta) oli tehty liiankin virheettömiä, ja ne jäivät ehkä vähän paperisen puoleisiksi. On kamalan masentavaa, jos kirjassa on kauhean monta täydellistä hahmoa, koska siitä tulee silloin epäuskottava ja hm. Toisaalta paperiset ihmiset on helpompi sijoitella mielikuvitukseensa, kun yleensä jokaisella on jonkinlainen käsitys siitä, millainen on täydellinen ihminen jne. :D
Ja niin, pidin kirjasta, vaikka tämä viesti kuulostaakin vähän latistavalta. Itse asiassa pidin siitä sen verran, että ostin itselleni tuon ensimmäisen osan ihan omaan kirjahyllyyni asti. Kyllähän kirjan puutteet ja ongelmat sitä tarkemmin ajatellessa häiritsevät, mutta tykkäsin silti lukea kirjaa ja uskoisin, että tulen lukemaan sen vielä uudestaankin. :> En tiedä, osaisinko suositella kirjaa, mutta niin, kyllä se lukea kannattaa. Ihan tutustumismielessä vaikka sellaisena luen-bussimatkalla-nopeasti-mennessäni-kouluun, ei sitä kamalasti katumaankaan varmaan tule. :>
