"Music takes you to a place where time doesn't exist and gravity doesn't exist and fear doesn't exist", sanoi Santana joskus. Duane Allman sanoi: "Music's not supposed to be any heavy, deep intense thing. Man, music is fun! It's there to set you free!" Ali Farka Touré sanoi, että musiikin tehtävä on saada ihmisessä asuvat henget tanssimaan ja liikkumaan, että ihminen pysyisi kaikin puolin terveenä. Veikkaan, että näistä Tourén näkemys on vanhin ja perinteikkäin, ja milläs muulla kuin musiikilla se Väinämöinenkin sai asioita tapahtumaan? Se on mystillistä, suuren suurta taikuutta se. Musiikin avulla voi muunnella mielen- ja tajunnantilojaan, ajaa itsensä harhanäkyihin ja transsitiloihin, ilmaista itseään, saada muut hyville mielin (tai pahoille, jos vetää räkäpunkkista palvelutalon aulassa), saada itsensä liikkeelle jos osaa ja tykkää tanssia, eristäytyä maailmasta tarvittaessa tai toisaalta mennä maailmaan mukaankin (livetilanteissa otollisinta), oikeastaan mitä tahansa. Musiikki on mahtavan muikea asia. Se on värejä ja ääniä ja aistimuksia ja ruumiistairtaantumiskokemuksia ja maisemia ja kaikkea muuta jännää. En minä pysyisi nahoissani ilman musiikkia millään. Tosin joskus en meinaa pysyä nahoissani musiikin kanssakaan, en ainakaan afrikkalaisten muusikoiden keikoilla. Mutta onneksi siellä ei tarvitsekaan.
Synnyin kuulovammaisena tosiaan, ja ihan pienenä musiikki oli ainoita asioita, joita kunnolla kuulin. Se oli jotakin jatkuvaa, tasarytmistä, kaunista, melodista, vaihtelevaa ja jänskää, kun aisti jotakin mitä yleensä ei aistinut. Vanhempani ovat kertoneet, että saatoin joskus vauvana istua parikin tuntia hievahtamatta, jos levyjä vain soitettiin. Aina ukin käydessä kylässä raahasin hänelle haitarin, ja hänhän mielissään soitti (otaksun tämän opettaneen minulle jo varhain, mikä on musiikkia ja mikä ei) ja minä yhtä mielissäni kuuntelin. Ehken silloin erottanut jokaista riitasointua niin tarkkaan, rytmihän oli kuitenkin kohdillaan aina. Juuri rytmillinen kamahan minuun on aina uponnut, silloinkin, kun ala-asteella kuuntelin vain ja ainoastaan klassista (en tuolloin suostunut kuuntelemaan mitään muuta, paitsi kaikkea mitä isä soitti, mikä on pitänyt minut kapaloista asti bluesjuurisen musan syrjässä kiinni), suosikeitani olivat vahvapoljentoisimmat ja rytmillisimmät sävellykset. Itse asiassa edelleenkin yksi lempibiiseistäni on Camille Saint-Saënsin Dance Macabre, mikäli se soitetaan pelkällä pianolla. Laulutulkinnat jäävät aina vähän valjuiksi (tarvitaan tajuntaansa laajentanut nainen laulamaan keuhkosyöpäpotilaan äänellä ennen kuin laulu sopii siihen melodiaan) ja orkesterisovitukset syövät sävellyksen ainutlaatuista lyyristä mielipuolisuutta. Se on oikeasti demonisen kuuloinen kappale, kun joku vetää sitä pianolla oikein pieksemällä ja iskuja korostamalla. Hillittömän upea.
Juuri sopiva järjettömyys ja mielipuolisuus, maanisuus, on yksi mahtavimpia asioita musiikissa toisinaan. Sen tähden pidän 3/4- ja 6/8-tahtilajeista: niillä saa tehtyä joko jotakin äärettömän pehmeää, herkkää ja kaunista, tai sitten jotakin niin villiä ugalabugalaa, että silmämunat alkavat pyöriä tahtomattakin. Tai sitten musiikissa iskee juuri sellainen jäätävä kauneus, varsinkin monissa vanhoissa irlantilaisissa, skotlantilaisissa ja länsiafrikkalaisissa sävelmissä ja lukuisissa instrumentaaleissa. Tai joku erityinen jännite tai tunnelma tai soljuvuus tai mikä tahansa, mikä saa tempautumaan musiikkiin. Joskus ihan vain äimistys siitä, mitä ihmisäänellä saa aikaan - a cappella- ja isicathamiya-kuorot (ero on lähinnä se, että isicathamiya on zulukansan perinnelaulua ja vaatii vielä enemmän laulutaitoa ja sävellyspäätä) ovat suosiossani juurikin siksi. Flying Picketsiä en silti syytä tai toisesta oikein siedä... Tiedä miksi sitten.
Nykyäänhän musiikkia tulee kuunnelluksi myös ihan ideoiden etsimisen nimissä. On jännää, miten monenlaista musiikkia voipi tehdä, kun yhdistelee vähän kaikkea. Fuusioksikohan sitä sanotaan, mutta itse tykkään pitää oman tuotantoni sen verran simppelinä, ettei se istu fuusioskeneen (joka useimmiten menee mammuttiprogen tapaan tyhjänpäiväiseen, mitään ilmaisemattomaan pippelöintiin koreilla päällekkäisillä soitinkuvioilla). J. J. Calen tai Derek Trucksin tyyli on jotakin, mitä tavoitella. He yhdistelevät vaikka sun mitä ihan perusbluesiin, mutta tietävät aina, mitä tekevät. Ilmaisuvoima ja tunnelataus säilyvät ja homma pysyy kasassa. Ihailtavaa.
Voisi kai melkein väittää raa'asti yksinkertaistaen, että rytmi luo maisemia ja melodia ja soundit värejä. Lopulta ne sekoittuvat toisiinsa niin, että kumpikaan ei ole kumpaakaan ja kaikki on kaikkea ja musiikista tulee vain yksi sellaisenaan nieltävä kölli. Musiikki on vain liian suuri asia käsitettäväksi.
Soittaahan sitä silti voi, ja kannattaakin. Ja kuunnella ja diggailla.
On tosiaankin älyttömän hankala eritellä musiikista, mikä saa kulloinkin kuuntelemaan juuri sitä jytää. Musiikki on aina kokonaisuus, enemmän kuin osiensa summa. Jatkuvaa tapahtumaa. Mutta yhtä kaikki sen idea on saada ihmiset onnellisiksi, saada heidät tuntemaan. Ja tunteminen on onnellisuutta, todemman päälle.
//EDIT. Ja onnistuin näköjään lyömään ennätykseni asian sekavuudessa. Voe jösses.
