Kirjoittaja Aihe: Koti-ikävä  (Luettu 4812 kertaa)

0 vuotislaista ja 1 Ankeuttaja kyttää tätä aihetta.

Oollah

  • Ankeuttaja
Koti-ikävä
« : Marraskuu 02, 2003, 23:09:24 »
(Pahoittelut heti ensialkuun aakkosyttomyydesta [taas kerran].)

Keskustelunaiheena siis koti-ikava, seka pienessa etta suuressa mittakaavassa. Tunnetko sina sita? Usein, harvoin, et koskaan? Lyhyilla matkoilla vaiko vain pidempiaikaisina poissaoloina? Kohdistuuko se ihmisiin, paikkoihin, esineisiin vaiko laajemmasti vaikkapa kieleen tai kulttuuriin? Onko se lievempi jos mukana poissa kotoa on tuttuja ihmisia, esimerkiksi perheenjasenia tai ystavia? Ylipaansa millaisena tunnet ikavan: haikeutena, vihaisuutena muita kohtaan, vai ehka fyysisestikin? Ja mika auttaa koti-ikavaan sinun kohdallasi?

Tama tietysti pyorii mielessani sen takia, etta olen itse poissa kotoa, ensimmaista kertaa elamassani ihan itsekseni vieraassa maassa ja kulttuurissa pidempiaikaisesti (toisin sanoen siis Skotlannissa :), ja tietysti koti Suomessa on ihan erilaisessa asemassa kuin ennen. Olen mm. viime viikkoina alkanut nahda huomattavan runsaasti unia joissa olen tutuissa paikoissa kotona, tekemassa kaikenlaista arkipaivaista perheenjasenten kanssa. Eli selvastikin alitajuntani kaiken uuden ja erilaisen (joka on kyllakin jo kovaa vauhtia muuttumassa ja muuttunutkin jo rutiineiksi) keskella kasittelee sita tuttua ja turvallista ja tarkeaa.

Toisaalta en (viela?) ole kokenut suurempaa taikka elamaa haittaavaa koti-ikavaa sinansa - enemmankin minulla tulee yksittaisissa tilanteissa surku sita, etten voi jakaa jotain tiettya asiaa, juttua tai tapahtumaa jonkin tietyn, Suomessa olevan tarkean ihmisen kanssa. En tosin ole itse asiassa koskaan ole ollut kova ylipaansa potemaan koti-ikavaa siina perinteisimmassa muodossa (sitten sen kerran kun minut piti ollessani kuusi itkien hakea naapurista yokylailemasta kun tuli aitia niin kamala ikava *hymy*) - piirre, josta ainakin yksi siskoistani on minua joskus kritisoinut! Lyhyilla, ts. alle kuukauden matkoilla taas en yleensa "ehdi" ikavaa potemaan ollenkaan. Mutta en itse ollenkaan pida koti-ikavaa valttamattomana tunnuspiirteena siita, etta on kiintynyt kotiinsa. Joku toinen ehka voi.

Tietysti ikava ilmenee helpommin silloin kun vieraassa ymparistossa tormaa hankaluuksiin - pakko myontaa etta olen itsekin jo taalla ehtinyt haikailla suomalaisten helppojen suihkujen peraan jo muutamaan otteeseen! Mutta en ole (kovin) helposti epatoivoon vaipuvaa tyyppia, ja ehka tama korreloi myos ikavointiin. Mene ja tieda.

Kirjasto sulkee ovensa, joten pohdiskeluni jaa talta eraa tahan... Mutta mieluusti kuulisin muidenkin nakokulmia aiheesta, oli kokemuksia kertynyt sitten kaukomailla asustelusta taikka niista yokylailyista. :)
« Viimeksi muokattu: Kesäkuu 07, 2009, 00:38:52 kirjoittanut Kay »

Dwal

  • Ankeuttaja
Koti-ikava
« Vastaus #1 : Marraskuu 03, 2003, 10:55:25 »
Edelleen ajankohtainen aihe minulle, vaikka luultavasti kaikissa muissakin topiceissa valitan surkeuttani.

Minä olen ehdottomasti koti-ihminen. Vielä puoli vuotta sitten en oikeastaan edes tiedostanut sitä, mutta nyt minä tiedän, että minun kotini on minun paikkani. En tiennyt, että kovasti kaipaan läheisten ihmisten seuraa, turhaakin puhetta. Nyt televisiokin on päällä koko ajan vain sen tähden, että kuulisin edes jonkun puhuvan - ettei tarvitsisi olla aivan yksin.
Vieraista ihmisistä minä en välitä, enkä ole hyvä tutustumaan. Mutta äiti, isä, veljet, Risto, ukki ja muut tuttavat... he ovat minulle todella tärkeitä. Minä todella ikävöin heitä.

Moneen viikkoon en ole itkenyt. Ensimmäisinä viikkoina syyskuun alussa itkin useinkin, iltaisin itseni uneen. Nyt itken vain, jos on oikein paha olla. Harvemmin enää. Mutta silloin kun tulen tänne Joensuuhun, yleensä maanantaiaamuna, olen surullinen. Masentunut. Kaikki muut jäivät kotiin nukkumaan, kun lähdin aamulla kello 06:20 kohti rautatieasemaa.

Kotiin on matkaa 150 kilometriä. Oikeastaan se on vähän, sillä voin helposti kustantaa opiskelijanakin matkat viikonloppuisin kotiin. Mutta jossain mielessä se on todella paljon. Illat minä olen yksin täällä, he siellä. Kaukana. Se tuntuu karmealta.

Osaanko minä koskaan itsenäistyä, aloittaa oman elämän? Kyllä minä tulen osaamaan, mutta siihen kuluu vielä aikaa. Siinä vaiheessa en asu enää soluasunnossa täysin vieraiden ihmisten kanssa. Toiset olisivat luultavasti vain iloisia, että pääsisivät pois vanhempien valvovan silmän alta... minä en edes tahdo. Minun elämäni on lähinnä kurjuutta, joka johtuu pääni sisäisistä ongelmista. En osaa päästää turvallisesta lapsuudestani irti.

Lapsena viihdyin mummon ja ukin luona. Viihdyin myös kavereiden luona yötä. Parin viime vuoden aikana minä en ole oikeastaan ollut missään  muualla kuin kotona. En ole halunnut mennä minnekään, voi myös olla niin, ettei kukaan ole halunnut minua minnekään. Minä vain ahdistun siitä, että kavereiden äidit päivittelevät miksei tämä tyttö syö ja niin edelleen. Ajattelen vain, että kunpa pääsisin kotiin.
Puhumattakaan meidän abiristeilystämme... alati ajattelin, että josko oltaisiin jo kotona. Ei minulla tietenkään hauskaa ollut, missäpä minulla olisi.

Ahdistuneena, maanantain masentamana, yksin soluhuoneessa.

Poissa Liina

  • Kaihomieli
  • Aurori
  • *
  • Sukupuoli: Noita
  • Tupa: Rohkelikko
Koti-ikava
« Vastaus #2 : Marraskuu 04, 2003, 12:28:15 »
Mulla taas on ihan toisinpäin kuin Tuikulla. Haluan pois, haluan mahdollisimman kauas tästä talosta, tästä kaupungista, koko Suomesta. En tiiä miten se on sitten, tuleeko ikävä vai ei, mutta empä usko. Ei mulla oo ollu ikinä kotia ikävä, aina on vaan niin päin että tekisi mieli lähtä pois.
Mua vaan jotenkin ahistaa tää. Emmä voi sille mitään.

Koti on ihana asia. Ois kauheeta, jos ei ois kotia, mutta voiko kotiin kyllästyä? Mä ainakin oon jo kyllästynyt. Tai ei välttmättä kotiin, kotihan ei tavallaan oo mikään paikka, se on vaan se mitä itse sanoo kodiksi. Se missä olo tuntuu hyvältä. Jossa tuntee olevansa kotona. Mutta jos se on niin, mun koti on jossain ihan muualla kuin täällä. Vaikka tää kyllä on mun 'koti'. Ei hieman sekavaa, ei. :P

Koti-ikävä. Hassu ajatus. Saattaa mullakin tulla kyllä koti-ikävä, jos mä lähen vuojeksi pois. Se tuntuu mahdottomalta, mutta ei kai se oo. Kyllä jokaisen sydämmessä elää pieni koti-ihminen. Munkin. Vaikka mä en halua aatella sitä.

Mä haluun pois.
Soittaako lehmus, laulaako satakieli?

Misha

  • Ankeuttaja
Koti-ikava
« Vastaus #3 : Marraskuu 09, 2003, 18:53:51 »
Olen kai pohjimmiltani melko koti-ikäväinen ihminen. Pidän siitä, että talossa on muita ihmisiä, vaikka he olisivatkin olohuoneessa katsomassa telkkaria ja minä alakerrassa sulkeutuneena omaan huoneeseeni. Pidän siitä, että kuulen ihmisten puhetta. Koti on minusta paikka, jossa on ääntä ja jossa ei tarvitse miettiä tekemisiään ja sanomisiaan.

Toisaalta koti-ikävä iskee välillä kotonakin. Saatan istua keittiön pöydän ääressä ja ajatella: minä haluan kotiin. Ja sitten tajuan, että olen kotona, mutta se ei tunnu siltä. Tällainen olo saattaa iskeä silloin, kun äitini ei ole kotona. Minä ja isäni voimme istua tuntikausia samassa huoneessa sanomatta sanaakaan. Kyse ei ole siitä, ettemme tulisi toimeen. Hän ei vain halua keskustella. Olen kyllä yrittänyt herättää keskustelua lähes kaikista mahdollisista aiheista, mutta vastaukset ovat aina luokkaa "aha", "niin" tai "hm". Rasittavaa yrittää kaivaa ihmisestä vastauksia.

Puheen lisäksi minulla tulee etenkin vieraissa paikoissa ikävä ihmisten askelia. Tunnistan kovan musiikinkin läpi äitini varovaisen tassutuksen portaissa, ja isäni tömistyksestä ei voi erehtyä. Veljeni kävelee täsmällisesti, hiukan hiljaisemmin kuin äitini. Sitä paitsi olen kehittänyt taidon kuulla lusikan kilinän kahvikupissa. On hämärän peitossa, miten voin kuulla sen jos en kuule äitini kutsuvan minua syömään ^^;;

Eli oikeastaan kaipaan ihmisiä enkä paikkaa. Mutta ihmiset minusta juuri tekevät kodin.

Essu

  • Ankeuttaja
Koti-ikava
« Vastaus #4 : Heinäkuu 22, 2004, 18:39:17 »
Koen joskus tuntevani koti-ikävää. Itse ehkä kaipaan poissa ollessani omaa sänkyä, kuumaa suihkua ja äitini herkkuja. Kun olin ystäväni mökillä pari päivää -minä kamalana hienopieruna- kaipasin kamalasti kotiin. Noh, johtuu siitä, ettei kotona hämähäkit ja muurahaiset kiipeä jalkaa pitkin tai olla suihkutta ja ilman kunnon vessaa. Eli kaipaan kotini  mukavuuteen. Myönnän rehellisesti, että kaipaan joskus poissa ollessani myös kotini ihmisiä. Äitiä ja isää. Se on ristiriitaista, koska kotona ollessani haluan heidän häipyvän hössöttämästä ^^.

Toisaalta taas saatan potea siskoikävää, eli haluaisin nähdä siskojani, olla heidän luonaan.

Yleensä ulkomailla en koe koti-ikävää, paitsi huonoissa oloissa ;)

sutikerisi

  • Ankeuttaja
Ikävä muuttuu ja kasvaa pois tai sitten ei.
« Vastaus #5 : Heinäkuu 31, 2004, 16:50:49 »
Lainaus käyttäjältä: "Dwal"

Minä olen ehdottomasti koti-ihminen.

Kotiin on matkaa 150 kilometriä. Oikeastaan se on vähän, sillä voin helposti kustantaa opiskelijanakin matkat viikonloppuisin kotiin. Mutta jossain mielessä se on todella paljon. Illat minä olen yksin täällä, he siellä. Kaukana. Se tuntuu karmealta.

Osaanko minä koskaan itsenäistyä, aloittaa oman elämän?


Ikävä on tuttu tunne. Voi kun on tylsää. Ei ole mitään tekemistä. Miksi mä lähdin maalle? En ole mikään kaupunki-ihminen, mutta "vieraiden" seurassa tuppaa maalla tylsistymään. Kotona olisi kivempaa.

Mitäs minä teen vuoden päästä, kun muutan omaan asuntoon? Ikävöinkö? Sitä on vaikea tietää, mutta ainakin en joudu noin kauas (150km) entisestä kodista. Pysyn samoilla nurkilla ts. samassa kaupungissa. Mutta voi se silti olla yksinäistä, onkin varmaan, aluksi ainakin.

Pienenä kun olin isän luona Keski-Suomessa (vanhempani ovat eronneet) ikävöin hurjasti äitiä. Kun isä toi minut kotiin ja lähti, ikävöin ja itkin isän perään. Nykyään olen ikävöinyt pajon vähämmän, mutta matkalla ikävöin kavereita, jos ei ole kaveria mukana.

Minnea

  • Ankeuttaja
Koti-ikava
« Vastaus #6 : Heinäkuu 31, 2004, 18:20:25 »
Minulle tulee koti ikävä aina ensimmäisinä öinä uudessa paikassa jossa olen. Se ilmenee itkemisenä. itken aina kun olen jossain paikassa ensimmäistä yötä (en kylläkään itke kavereilla) sitten tunne häviää muutaman yön päästä ja ei tule enää takaisin.

Pollexia

  • Ankeuttaja
Koti-ikava
« Vastaus #7 : Toukokuu 07, 2005, 01:02:00 »
Minulla on harvoin koti-ikävä. Olen kotona melkein aina omassa huoneessani ja ovi on lukossa. Huoneeni on paikka missä minua ei häiritä, eikä kukaan komentele minua. Tämä on minun valtakuntani.En oikein ole lämpimissä väleissä vanhempiini, joten heitä en kaipaa. Iskä on aina töissä ja äiti melkein aina kotona. Minulle on juhlaa kun äiti ei ole paikalla.

Kotona ainoa asia mitä kaipaan on oma rauha. Sitäkin on vain minun huoneessani. Koti-ikävää tunnen vain silloin kun kaipaan rauhaa. Oltuani pitkään kavereiden kanssa jossakin tai leirillä niin yhtäkkiä vain kyllästyn ihmisiin ympärilläni. Haluan omaan rauhaan enkä pidä siitä että minua silloin häiritään. Oma rauha on oikeastaan se mitä kaipaan.

Mutta mikä huoneessani vetää puoleensa? Oma sänky ja lämmin viltti. Ne eivät ole sama asia muualla kuin omassa huoneessani. Toinen on se että lamppuni valo on kodikas. Joitain asioita voisi muuttaa.

Mutta minussa koti-ikävä ilmenee ärtymyksenä. Se taas johtuu siitä että en vain voi olla muiden seurassa 24/7.

Anselmus

  • Ankeuttaja
Koti-ikava
« Vastaus #8 : Toukokuu 07, 2005, 02:34:36 »
Minulla on koti-ikävä yleensä vain silloin kun yksin jossain poissa kotoa.
Hassua, kun oli hotelli huoneessa yksin aloin miettiä mitä tekin jos olisn kotona? No sitten ajattelin soittaa kotiin, ja kysyä isältä miten koirani voi? (olimme äidin kanssa Helsingissä) soiton jälkeen tuntui paremmalle.
Mutta kaikkein pahin ikävä minulla oli lapsena kun äiti oli poissa päivän tai pari. Siis alle 8-vuotiana. Kerran äiti lähti ystävättärensä kanssa Indonesiaan (siis maapallon toiselle puolelle!) olin silloin jotain 10-11 vuotias ja äiti oli poissa 2 viikkoa. Aluksi en välittänyt, mutta kun menin nukkumaan aloin itkettää, itkin itseni uneen parina yönä, sitten aloin tottua siihen että äiti oli poissa. Mutta eräänä aamuna kun heräsin ennen seitsemään, aloin itkeä hysteerisesti ja oli pakko soittaa äidille. Heillä siellä Indoneesissa oli kello vasta seitsemän illalla. Minulla on kouluakin, kun elettiin syksyä. Koulussa ei tuntenut lainkaan koti-ikäävä vaikka tiesin että äiti ei olisi kotona. Kun olen ystävien seurassa en juuri ikävöi. Mutta joskus ikävöin kotirauhaa. Siis ihan yksin kotona olla vaan. Vaikka en enää voi olla yksin kun minulla on koira koko ajan seuranani. Kun lähdin lomalle tässä viime maaliskuussa, veimme koiramme hoitoon ja se tuntui niiin pahalle, aloin niiskuttaa automatkalla. Riki (siis koirani) oli innoissaan koska se minne veimme sen hoitoon oli myös muita koiria, ja niiden kanssa Riki leikki kokoajan. Vaikka tiesin että koirallani oli kivaa hoidossa, minulla oli sitä hirveä ikävä ja kotia myös jonkin verran. Minä, koira ja koti! sekä iskä ja äiti. Muistakaa että koti ikävässä ei ole mitään hävettävää! (minä olin häpeissäni kun itkin koti-ikävää vielä kuudennellakin) Mutta on vain hyvä asia että on koti-ikävä. edes joskus ;)

Poissa Goldenfake

  • Contessa
  • Hirnyrkki
  • Sukupuoli: Noita
  • Roma ♥ Italia ♥
    • Questo inverno finirà
Koti-ikava
« Vastaus #9 : Toukokuu 07, 2005, 13:22:59 »
Enpä tiedä.
Minulla ei suurta koti-ikävää ole, pikemminkin haluaisin pois, reissata maailman eri kolkissa, ja palattuani voisin muistella ihanaa reissua, kertoa siitä tutuille ja perheelle. En minä luultavasti itkisi koti-ikävää, se riippuu kyllä niin paljon tilanteesta ja paikasta, joten 100 % varmaa se ei tietenkään ole. Mutta luulisin niin. On totta, ettei minulla sen enempää kokemusta asiasta ole, eli siis en ole reissannut pitkiä matkoja kauaksi "tuntemattomaan", en ainakaan niin, että olisin ollut erossa perheestäni, ehen. Minä, joka en ole ulkomailla edes käynyt! (okei, Ruotsissa pienenä taaperona, mutta sitä ei varmaan lasketa ^^).

Kun äitini sitten sanoi, että vuoden päästä pääsen kielimatkalle, olin enemmän kuin innoissani. Minä, pääsisin ulkomaille, todella hyvän ystäväni kanssa, pois perheen ja pienten sisarusten luota (älkää käsittäkö väärin, ei minun perheeni kamala ole, mutta vaihtelu virkistää.. eipä ole niitä riitapukareita koko ajan tönimässä jne) ja kokemaan jotain uutta. Se ajatus minua kiehtoo, ja sen takia haluankin lähteä. Päästä jonnekin tuntemattomaan, itsenäistymään.

Pienenä minulla oli aina hirveä koti-ikävä (sellaisena 5-7 vuotiaana). Jos mummolaankin yöksi meni, piti äidille ja isälle soittaa vähintään viisi kertaa illassa, ja joskus sitä kinusi kyydin takaisin kotia. Huvittaa, miten sitä on käyttäytynyt, nykyisin nääs on ongelma miten minut saa yökylästä, mummolasta, kavereiden ja sukulaisten luota pois, ennen se oli, että miten minut saa sinne. Minä vain rakastan uusia paikkoja uusien kokemusten kera - ja mieluiten hyvän kaverin kanssa ^^
Fabrizio: Si, ti desidero, ti voglio con tutto me stesso, dalla prima volta che ti ho visto ti desidero, da settimane ti voglio fino ad impazzirne, e ti amo, io, ti amo, io ti amo e ti desidero e ti amo, potrei urlarlo se vuoi te lo giuro! Si, ti giuro... Nessuno, nessuno potrebbe dirmi che devo vergognarmi: Io amo Elisa!

Poissa Amiale

  • Kangastus
  • Vuotislainen
Koti-ikava
« Vastaus #10 : Toukokuu 07, 2005, 13:41:34 »
Koti-ikävä ei ole kovinkaan lähellä minua kovin usein, sillä harvoin olen poissa kotoa. Nyt kuitenkin olin viisi päivää Saksassa luokkatovereiden kanssa (olemme lukeneet saksaa vapaaehtoisena kielenä viisi vuotta).  En tuntenut sinänsä koti-ikävää ennen kuin toiseksi viimeisenä päivänä, kun olimme Berliinin eläintarhassa. Yhtäkkiä kuvittelin näkeväni äitini tulevan matkamuistomyymälän ovesta ulos ja ponkaisin pystyyn. Sitten vasta tajusin, että ei se tietenkään ollut hän. Sitten minulle tuli kamala koti-ikävä.

Koti-ikäväni ilmenee yleensä outona olona. Usein kun olin pieni, äitini lähti työmatkoille joskus pitkiksikin ajoiksi. Silloin minulle tuli aina vatsanpohjaan outo olo ja aloin itkeä. Nykyään en itke, mutta sama outo olo tulee. Se vaikuttaa siten, että en pysty syömään mitään tai nukkumaankaan kovin helposti. Joskus se samanlainen kyseinen outo olo tulee joskus täysin syyttäkin ja silloin mieleni tekee mennä halaamaan äitiäni ja varmistaa että hän on olemassa. =)
Minulla on ikävä melkeimpä vain äitiäni. Ei veljeä (joka on tosin jo opiskelemassa) eikä isää tai koiraani. Joskus kyllä on ikävä koiraani, mutta aika harvoin.

Kesäisin poden myös "koti-ikävää" koska ikävöin ystäviäni ja koulua (ja yhtä erityistä ihmistä mutta ei siitä sen enempää).
I want to hunt with the tameless heart, I want to learn the wisdom of mountains afar
In my world love is for poets...

sooda

  • Ankeuttaja
Vs: Koti-ikava
« Vastaus #11 : Joulukuu 12, 2007, 17:37:09 »
En missään tilanteessa muista ikävöineen kotia paikkana. En osaa kiintyä taloihin, se on vain paikka, joka suojaa kylmyydeltä ja sateelta. Omaa huonettani ei tule ikävä, se on vain paikka, jossa nukun ja teen läksyt. Minun ei olisi luultavasti vaikea muutta pois eri taloon.

Loppujen lopuksi ei minulla ihmisiäkään tule kovin helposti ikävä. Tiedän, että pääsen takasin minulle tärkeiden ihmisten luokse. Tiedän, ettei minun tarvitse huolehtia mistään, mitä voi tapahtua kun olen pois. Helpompaahan se on olla pois kun olla paikalla. Kyllä ihmiset pärjäävät ilman minuakin, ja minä pärjään ilman perhettäni. Ikävöiminen on minusta melko turhaa hommaa. Kun on poissa kotoa, turhaa edes ajattelee kotia. Tämä on tässä, ja vaikka minä en olisikaan, se pysyy silti tällä samalla paikalla. Ja minä kuitenkin joskus palaan takaisin.

Ulkomaan matkoilla en edes ajattele kotia. Mitä sitä turhia siellä huolehtii kotia, kun ei itse ole siellä. Elämä on tässä ja nyt, muu on muualla. Ulkomailla olo on vain niin ihanaa, kun saa nähdä maailmaa, reissata, elää. Tykkään seikkailuista, ja jos ei pysty lähtemään kotoaan ilman että tuntee sydäntäraastavaa ikävää, onko minkäänlaista mahdollisuutta päästä mukaan seikkailuihin?

Kun olen aikuinen, haluan muuttaa pois Suomesta. Perustan sinne jonnekkin uuden kodin, etsin sieltä itselleni uusia tärkeitä ihmisiä, olen onnellinen siellä.

Tiliut

  • Ankeuttaja
Vs: Koti-ikava
« Vastaus #12 : Joulukuu 24, 2007, 15:25:50 »
Jouluaattona hyva kirjottaa tasta aiheesta...

Mutta. Mistas aloittaisin? Ehka siita, etta ei ma kai hirveesti karsi koti-ikavasta. Ainut, minka muistan tasta pitkalta aikavalilta (lukuunottamatta tata syksya, kun on ihan yksin vieraassa maassa), kun olin kaverilla yota (oisinkohan ollut joku 7v). Luettiin eka aika myohaan jotain lehtia, ei siina mitaan, mut sitko ois nukkumaan pitanyt menna, niin itku tuli. En kuitenkaan lahtenyt kotiin, kun oli jo niin myoha, ja aamulla herasin taas iloisena.

Yleensa ko oon ollut jossain matkoilla, kavereitten tai perheen kanssa, ei mulla mikaan ikava oo ollut. Koti on ollut vaan se talo, jossa me asutaan ja josta en ees hirveesti tykkaa. Ja jos on mennyt vaikka kuukausi nakematta jotakuta kaveria, niin ei ole ikava tullut, koska on aina ollut joku muu "korvaava" juttu, toinen kaveri tai hauskaa tekemista. Kuitenkin, sitten kun oon palannut matkoilta, niin mulle on aina tullut semmonen ihana tunne, etta nyt oon kotona taas. Paasee silittaa koiraa ja nukkumaan omaan sankyyn. Ja jos koko perhe on ollut jossain, niin talo tuoksuu semmoselta jannalta, ikaan kuin uudelta (:

Mutta nyt. Oon siis vaihdossa Espanjassa, ollut syyskuun puolivalista asti. Itse asiassa aattelin etukateen, et ois enempi ikava kun mita nyt on ollut. Vaikka kylla joskus on ollut niin maan hirvea ikava, etta. Eka ikavakohtaus tuli neljantena paivana taalla. Olin ekaa kertaa yksin kotona (tai host-veli oli kotona mut se nukku) ja aloin ajatella Suomea ja jotenkin kai tajusin, et taalla pitais olla vuos. Sen jalkeen en itkenyt pitkaan aikaan. Valilla tuli vahan haikee olo, ja nain unia, joissa esim. luistelin tai leikin lumessa (vaikkei Suomessakaan yleensa alkusyksysta kauheen lumista ole o.O) ja monesti tuli semmonen olo, et haluun paasta Helsinkiin shoppaileen :) Se ikava ei niinkaan ollut henkiloita kohtaan, vaan ihan tavallista Suomen arkea. Sita samaa arkea, mita ma Suomessa ollessani niin inhosin. Sit tuli tapaus Jokela, ja kun ite en asu kaukana sielta ja yks kaveri kay ko. koulua, niin tuli taas ikava. Itkin aika monena iltana, varmaan siks ko en tavallaan paassyt kasittelemaan sita juttua kenenkaan kanssa.

Marraskuu meni sit ton takia vahan harmaammin, ja sit tulikin jo joulunaika. Tassa joulukuun aikana on kyl yleensa ollut ihan hyva fiilis, mut viime viikolla alko tulla iltasia itkukohtauksia. Ei mulla ees oikeestaan oo hirmuikava, mut saattaa olla eka silleen et jees, olipas hyva paiva, ja sekunnin paasta purskahtaa itkuun ilman mitaan syyta. Sit kans ko jouluaatto ei taalla oo erityisen suuri juttu, ja Suomessahan sillon on yleensa se isoin juhla, niin vahan ankee olo. Miettii koko ajan, et nyt ne kay haudoilla, nyt ne saunoo, nyt ne syo lounasta, saisinpa makin lipeakalaa... Mut eikohan taa tasta :) Ens vuonna sit taas. Kielsin porukoita soittamasta mulle tassa kolmen ison joulupaivan aikana, ettei tulis enempi ikava.

Sekin on janna, etta miten voi samaan aikaan olla niin alyton ikava, ja samaan aikaan surkutella sita, etta enaa reilu kuus kuukautta taalla. Ja oon niin satavarma, etta kunhan ens kesana oon Suomessa taas, niin kylla itken tanne takasin. Viimeistaan talvella, kun Suomessa sataa rantaa ja taalla aurinko paistaa ja ilma on lammin. Vaik samalla uskon kyl arvostavani kaikkii Suomen ihanuuksii enempi...

Poissa Affu

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Velho
  • pullamies
  • Tupa: Mary Sue
Vs: Koti-ikava
« Vastaus #13 : Toukokuu 22, 2009, 16:05:53 »
minulla oli viimevuonna sellainen vaihe, että "kavereilla niin kauan kuin jaksaa, kodista viis".
Mutta nyt kun olen ajatellut, mitä tekisin jos miula ei oliskaan kotia. MItä tekisin vaikkapa mummillani? JOs mummi asuisi täällä, ja me siellä? Ei sekään olisi "koti".. Tämä on paras paikka kodille. Vihreää nurmikkoa, koiria, kaverit, kaikki mitä täällä tarvitaan! (unohtamatta jäätelöautoa!)
kot-ikävä on hirmuinen, kun olen ollut kaverini kanssa kolme päivää jossakin pöpelikössä. NYyh, nyt mamman helmoihin ^^
Skäbädäm.
  Vuotiskoomalainen, epämääräisesti ölisee.
Ananas.

Poissa Millat

  • jolie coquine
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • shock me like an electric eel
  • Tupa: Mary Sue
Vs: Koti-ikava
« Vastaus #14 : Toukokuu 22, 2009, 21:14:19 »
Koti-ikävä... jotta sitä voisi tuntea, pitäisi kai kokea olevansa kotona jossain? Itse en enää tiedä, missä on se paikka, jota voisin kutsua kodiksi. Tai siis tietenkin, onhan minulla tämä koti täällä Suomessa, missä asun, mutta ongelma onkin se, että en koe oloani kotoisaksi Suomessa yleensä. Se ei johdu perheestä, ystävistä tai muista ihmisistä ympärilläni, se ei johdu siitä, etteikö Helsinki olisi kiva kaupunki ja ettenkö olisi periaatteessa onnellinen ja onnekaskin elämässäni. En tiedä, mistä se johtuu, mutta en todellakaan pysty näkemään tulevaisuuttani täällä. Se olisi helppo ratkaisu – jäädä – mutta sydän vetää maailmalle, pois, uusiin seikkailuihin.

En ole koskaan ikävöinyt kovasti kotia, pienenä toki jonkin verran, mutta aika vähän. En tiedä, voisiko sillä olla merkitystä, että olen muuttanut aika monta kertaa elämäni aikana eli en ole todella juurtunut mihinkään yhteen paikkaan. Ollessani vuoden ulkomailla en kokenut todellista koti-ikävää missään vaiheessa. Ikävöin enemmänkin ihmisiä, mutta jos olisin voinut päättää, en olisi palannut vaan siirtänyt heidät täältä Suomesta sinne missä olin. En halunnut palata, se on karu fakta. Kun palasin, shokki oli sanoinkuvaamattoman suuri, vaikka perhe ja ystävät odottivatkin ja he ovat minulle mielettömän tärkeitä. En ole vieläkään yli siitä, en halua kuin pois. Lasken päiviä täältä poislähtöön – onneksi ne päivät hupenevat silmissä ja tähän matkan varrelle tulee mahtumaan kosketuksia siihen, mitä todella haluan.

Toinen kotini – myös ihan oikea talo, jossa minut otettaisiin vastaan avoimin sylin – on siis Ranskassa. Siellä on iso pala elämästäni nyt ja varmaan tulee aina olemaankin. Lisäksi minulla on kaipuu muualle... ei todellakaan kotiin, muualle. Voisin kuvitella tulevaisuuteni monessakin paikassa, monen ihmisen seurassa – tai jopa yksin aloittaen täysin puhtaalta pöydältä uudessa paikassa uusien ihmisten ja asioiden ympäröimänä. Totta puhuakseni haluan rikkoa ympäröivät rajat ja seinät ja todella siirtyä muualle.

Aika perussanonta on, että koti on siellä, missä on sydänkin. Jos näin on, niin eipä minulla sitten varmaan todellista kotia olekaan: elämäni ja minulle tärkeät ihmiset ovat hajaantuneet ympäri maailmaa, tärkeät asiat ja muistot on ripoteltu jonnekin matkan varrelle enkä ikinä voi saada yhteen sitä kaikkea, minkä haluaisin – en lähellekään.

En ole ehkä kovin suomalainen suomalainen, enkä koe tätä maata, kieltä ja täällä vallitsevaa elämäntapaa omakseni. Kaikki, jotka tuntevat minut, tietävät sen. Tunnen turhautuneisuutta, pettymystä, ahdistusta... en pysty elämään täällä, en vain pysty, vaikka leveä hymy ja helisevä nauru peittävätkin ulkopuolisilta katseilta sen faktan, että koen olevani astetta enemmän hukassa täällä. Suomessa toki on monia asioita, jotka ovat oikeasti hyvin ja toimivia, en missään nimessä kiistä sitä – kuitenkin täältä puuttuu se jokin asia, jota en osaa selittää.

Miksi ikävöisin jotain, mikä ei tee minua onnelliseksi? Hankalaksi tämä tosiaan menee siinä vaiheessa kun pitäisi sanoa, missä olisin onnellisempi kuin täällä, missä sen kotini kuuluisi olla. Sitä en tiedä. Tosin en koe sitä ongelmana, mielelläni risteilen paikasta toiseen, näen ja koen uutta – jossain vaiheessa ehkä sitten löydän sen oikean kodin juuri itselleni.
"Je vais bien, t'en fais pas."

Poissa Kameli

  • Noitakokelas
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Surukin voi olla kaunista -aikansa.
Vs: Koti-ikava
« Vastaus #15 : Toukokuu 27, 2009, 17:35:48 »
Koti-ikävä on ensimmäinen asia, jota pelkään, jos olen lähdössä jonnekin. Se pilaa sen kaiken kivan mitä voisin kokea.
En tiedä osaanko torjua sitä vai en, mutta muutamia perusjuttuja olen huomannut. Jos matkustan jonnekin ja ihmiset ovat mukavia ympärilläni ja minulla on mielekästä tekemistä kaikki sujuu ihan ok. Mutta jos ihmiset (edes 1) on pahempi kuin kaikki kiva yhteensä, koti-ikävä tulee. Tai ehkä se johtuu vain siitä, että on liian lähellä kotia.
Pahin koti-ikävä kohtaukseni oli, kun olin ehkä 12. Olin mummin ja ukin luona 2 viikkoa. Sitten tuli kotiinlähdön päivän aika, mutta minulle kerrottiinkin, että se onnistuu vasta huomenna. Siinä vaiheessa edes leikkiminen serkkuni kanssa ja ei tuntunut hyvältä.
Toiseksi pahin (tai sitten pahin) tapahtui riparilla. Oli keskikesä, jouduin olemaan huoneessa henkilön kanssa, josta en pidä, 3 tyyppiä sen lisäksi ei pitänyt minusta, olimme keskellä "ei mitään", ei omaa rauhaa ja tätä kesti tasan 8 päivää. Ja koko tämän saakelin ajan serkkuni oli meillä ja olisimme voineet tehdä kaikkea, mikä on tuhat kertaa parempaa. Teki mieli itkeä, mutta itke huoneessa, jossa on 3 henkilöä koko ajan. Ja kaiken tämän ajan kotini oli vain 20 kilometrin päässä.
Koulun retkillä(Pietari, Tukholma) ei ole tullut koti-ikävää, mutta ei minun tehnyt sinne pidemmäksikään aikaa jäädä.
Australian matkan jälkeen tajusin, että kaipaan myös meidän taloamme, koko tätä paikkaa missä asun. Vaikka perheeni oli mukana tällä matkalla, koko ajan minulla oli jokin pieni tunne mahan pohjassa, että minun paikkani ei ole täällä. Vaikka oli hauskaa ja jäin kaipaamaan sinnekin (ehkä se johtuu siellä olevista sukulaisista).
75 & koti-ikävääni muodostaa ihmiset ja se mitä minulta jää väliin kotona, mutta loput on omistettu talollemme. En ole koskaan muuttanut ja luulen, että se tulee olemaan kova paikka, jos sen joudun tekemään.
Unohdutaan tähän...

Poissa Chrystal

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Koti-ikävä
« Vastaus #16 : Syyskuu 05, 2009, 21:23:02 »
Minä en poissa kotoa ollessani kaipaa kotia, vaan siellä olevia ihmisiä - vanhempia, sisaruksia, koiraanikin, vaikkei se ihminen olekaan. Pienempänä yksi kesäleiri oli todella ikävä leiri, pitäjät olivat epämukavia ja niin edelleen. Leiri kesti viikon, ja iltaisin aina itkin koti-ikävää, mutten suostunut menemään kotiin. Siitä jotenkin jäi pariksi vuodeksi sellainen tunne, etten mennyt vieraisiin paikkoihin yksin yöksi. Päivät pystyin olemaan, mutten nukkumaan. Pikkuhiljaa aloin kuitenkin käydä kavereilla, serkuilla ja mummolassa yksin ja nyt pystyn olemaan pitkiäkin aikoja vieraissa paikoissa. Olo voi olla hieman haikea, mutta se ei kuitenkaan haittaa.
Minusta koti-ikävä on tavallaan hyvä asia - on jotain, mitä kaivata ja ikävöidä. Koti ei voi olla aivan kamala paikka, jos sitä ikävöi.
Pikkusiskoni koti-ikävä on kyllä jotain aivan hirveää. Jos ollaan mummolassa, hän parkuu illat läpeensä ikävöiden milloin mitäkin. Viime kesänä menimme yhden yön retkelle, isäni jäi remontoimaan kotia, jolloin siskoni meinasi jättää koko jutun välistä koska ikävöisi kuitenkin kotiin. Se on noloakin, kun hän itkee aivan kauheasti. No, se todennäköisesti menee pian ohitse.
Ai niin, pienenä saatoin ikävöidä kotiin iltapäiväkerhostakin ihan hirveästi, koska en viihtynyt siellä. Olin mieluummin yksin kotona neljään-viiteen kuin iltapäiväkerhossa. Siellä ei ollut kavereita, koska parhaaseen kerhoon oli paikat täyttyneet heti, joten olin aina yksin. Lopulta minut otettiin sieltä pois ja sain olla yksin kotona ja leikkiä joillain poneilla äidin tai isän tuloon saakka.
"Ron kuule, sinä tiedät vallan mainiosti, että Harryn ja minut kasvattivat jästit!" Hermione sanoi. "Me ei kuultu lapsina tuollaisia satuja, me kuultiin Lumikki ja seitsemän kääpiötä ja Tuhkimo-"
"Mikä se on, joku sairausko?"
-Harry Potter ja Kuoleman varjelukset

Poissa Leila

  • Peruna
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • "Itserakkaus on paras rakkaus"
Vs: Koti-ikävä
« Vastaus #17 : Syyskuu 06, 2009, 11:08:22 »
En ole koskaan (ellen sitten ihan pienenä?) Ollut niin kauan poissa kotoa, että olisi ehtinyt tulla ikävä. Viikko ei tunnu missään, ei kaksikaan. Oikeastaan kesälomilla voi tulla ns. kaupunki-ikävä, eli en nyt sinänsä KOTIIN kaipaa, vaan kaupunkiin, ja siis kavereita on usein ikävä..:) tÄmä tietenkin johtuu siitä, etten viihdy mökillä tai merellä tai missä milloinkin, vaan olen kaupunki-ihminen. En ole koskaan ollut millään tylsällä/epämukavallla leirillä tai vastaavalla, joten en siksikään ole kaivannut kotiin. Enemmän kaipaan takaisin niille leireille ja niiden ihmisten luo, kun olen päässyt kotiin.:D
Tahdonvoimaa!

Poissa Giladra Carrion

  • Kuolonsyöjä
  • Valvojaoppilas
  • *
  • Sukupuoli: Noita
  • Pottermore: ShieldFang27063
  • Tupa: Luihuinen
Vs: Koti-ikävä
« Vastaus #18 : Syyskuu 06, 2009, 13:38:18 »
Kyllä minulla on aina toisinaan ollut koti-ikävä, jos olen vaikkapa ollut leirillä tms. Leireillä ei kuitenkaan koti-ikävä ole niin kovasti vaivannut, kun on yleensä ollut mukavaa seuraa. Leirin jälkeen kaipasikin todella palavasti takaisin leirille.
Olin tuossa.. öö.. viitisen vuotta sitten ystävyyskuntavierailulla etelänaapurissamme, ja matkalla oli mukana muitakin suht. samanikäisiä ihmisiä plus valvojia pari. No, reissu oli melko helvetillinen, kiitos näiden muiden ihmisten, joista suurin osa otti enempi tai vähempi ilon irti piinaamisestani. Olisivat edes jättäneet rauhaan.
Silloin kyllä oli erittäin kova koti-ikävä, ja yritin vältellä muuta porukkaa parhaani mukaan koko tuon ajan. Matka itsessään olisi ollut mukava, mutta ei kyllä yhtään ollut harmillista, kun se päättyi...

Nyt on vissiin kovempi koti-ikävä kuin koskaan, kun muutin alkuviikosta omaan kämppään... Odotin tätä niin pitkään, mutta muuttaessa tuli jo erittäin ahdistava olo ja nämä päivät ovat menneet vähän niin ja näin. En ole käynyt missään, olen vain ollut pääosin sisällä ja itkenyt silloin, kun ketään muita ei ole paikalla.
Kotona maalasivat jo huoneeni uudelleen ja muuttivat itse (vanhempani siis) siihen, eli ei varsinaisesti ole ylipäätäänkään enää sitä kotia (jonka keskeinen osa itse suunnittelemani huone oli), jossa asuin kahdeksan vuotta.
Koiria on aivan tuhoton ikävä, vaikka tiesin aina, etten voisi asua koko niiden elinikää (sellaiset about 15 vuotta) enää kotona, vaan eron aika tulee joskus, mutta ei yhtään helpota, vaikka ajattelisinkin noin...
En minä koskaan siitä tuppukylästä sinänsä pitänyt, mutta jollakin tavalla tuli kiinnyttyä siihen seutuun. Ikävä on myös niitä kaikkia pieniä (monen silmissä mitättömiltä vaikuttavia) seikkoja, ja vaikka suhteeni vanhempiin oli vähintäänkin eriskummallinen, kyllä heitäkin tulee ikävä - ehkä paljolti siksi, että loppujen lopuksi sosiaaliset kontaktini koostuvat lähinnä heistä, ei minulla ole mitään laajaa kaveripiiriä, jonka kanssa viettää aikaa. Nyt sen yksinäisyyden huomaa, ja vaikka olenkin olettanut viihtyväni hyvin yksin, en minä taida sittenkään viihtyä.

Tällä hetkellä ikäväni ilmenee ahdistuksena, joka vaivaa heti kun vain ajattelenkin kotia - vaikea olla ajattelemattakaan, kun ei oikein muutakaan tekemistä ole...
Muita ihmisiä kohtaan se näkyy varmaankin ärtyneisyytenä, mikä ainakin muuttopäivänä näkyi vähän selkeämminkin, kun silloin oli vaikein hetki.

Kyllä ikävä on silloin helpompi kestää, jos on joku läheinen ihminen (tai eläin) mukana, mutta se johtuu varmaan siitä, että silloin ei jää ihan niin kauaa aikaa ajatella yksinään kotia.
“We've all been raised on television to believe that one day we'd all be millionaires, and movie gods, and rock stars.
But we won't. And we're slowly learning that fact. And we're very, very pissed off.”

lankarulla

  • Ankeuttaja
Vs: Koti-ikävä
« Vastaus #19 : Syyskuu 06, 2009, 21:46:46 »
Minä en niin kamalan helposti pode koti-ikävää, enemmänkin ikävöin niitä paikkoja joissa olen matkustanut...
Mutta jos yksin matkustan, niin sitten voi kyllä pidemmän päälle tulla sellainen tunne, että haluaisi kotiin, kun siellä on perhe. Mutta ei se ihan koti-ikävääkään ole.
Toisaalta en ole koskaan ollut ihan yksin poissa kotoa pidempiä aikoja. On aina ollut joku tuttu ainakin mukana. Mutta kun yksin matkustamiseen tottuisi, niin ei sitten varmaan mitään koti-ikävää tulisi.

Poissa samettiina

  • huoleton huuliharppuilija
  • Aurori
  • *
  • Sukupuoli: Noita
  • Pienestä kipinästä voi syntyä roihuava liekki
  • Tupa: Puuskupuh
Vs: Koti-ikävä
« Vastaus #20 : Lokakuu 16, 2009, 10:24:39 »
Olkoon matkani viikon taikka kahden pituinen, en ole varmaan koskaan potenut koti-ikävää. Olen ollut sellainen sopeutuja, joka on mennyt "tämä hotelli/jonkun muun koti on nyt minunkin kotini" -tyylillä. Onhan se oleminen ja eläminen sitten tietenkin erilaista kuin kotona, mutta eihän sitä koko elämäänsä pysty asumaan samassa huoneessa.

Kun lopulta pääsee reissusta omaan kotiin, aluksi tuntuu kuin olisi tullut johonkin vieraaseen paikkaan, kuin kyläilemän. Ehkä tämä johtuu juuri siitä, että sitä koti-ikävää ei ole potenut.
Olen syytön kaikkeen siihen, mistä kehtaatkin minua epäillä.

nuotii

  • Ankeuttaja
Vs: Koti-ikävä
« Vastaus #21 : Lokakuu 20, 2009, 19:11:40 »

Koin monta vuotta koti-ikävää, mutta onneksi se on loppunut. Jouduin usein lähtemään kavereilta koti-ikävän takia ja joskus se hävetti.
Olen onneksi päässyt siitä yli ja välillä nytkin koen sitä ja silloin ajattelen: "pääsen kotiin huomenna" ja se autaa.

Poissa Amyna

  • 'urmaava neito
  • Vuotislainen
  • Vapaamatkustaja
  • Tupa: Mary Sue
Vs: Koti-ikävä
« Vastaus #22 : Maaliskuu 04, 2011, 00:45:20 »
Mulla on kaksi kotipaikkaa, joten mulla on aina koti-ikävä. Asioita hankaloittaa huomattavasti se, että kaupungeilla on sellaiset seitsemän tuhatta kilometriä välimatkaa. FML. Ihan sama missä olen, niin ikävä saattaa iskeä kuin salama kirkkaalta taivaalta (paitsi huomattavasti useammin...) ja se muuten tuntuu. Alkuaikoina luulin melkein kuolevani, kun se sattui oikeasti niin paljon kun oli kaksi ihanaa elämää ja maailmaa, eikä kumpaakin voi saada yhtä aikaa, eikä sitä niin vain valita. Mutta ikävän kanssa oppii elämään, ja sitä oppii myös arvostamaan. Sitten ainakin tietää, että välittää.

Nimittäin minulla ei ole suoranaisesti koti-ikävä ns. kotiin, vaan sinne, mikä on kotimaani. Nimittäin Suomeen. Lähes kaksi vuotta ollaan asuttu ulkomailla niin, että välissä ei ole käyty Suomessa. Kolmisen kuukautta sitten en jaksanut enempää, ja järkyttävä koti-ikävä iski. Vaikka se varsinainen perhe ja koti on täällä kaukana, tuntuu siltä, etten silti ole täysin onnellinen, koska en ole Suomessa.
Tuttua kauraa :( Ikävä kyllä, sitten kun muuttaa Suomeen takaisin huomaa pikkuhiljaa, ettei tämä pelkkä mikään auvoisa lintukoto ole, ja alkaa kaipaamaan takaisin kakkospaikkaansa. Ja sitten kun muuttaa sinne, kaipaa Suomeen... Noidankehä :D
Oon huomannut ainooksi lääkkeeksi koti-ikävää vastaan olla kiireinen. Olla niin paljon koko ajan menossa, ettei jää tylsiä hetkiä ja aikaa miettiä kuinka kivaa vaikka Suomessa on kun saa ottaa aurinkoa ja liikkua vapaasti.

Poissa Arende

  • hahtuvahaave
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Pottermore: PotionGhost22203
  • Tupa: Luihuinen
Vs: Koti-ikävä
« Vastaus #23 : Maaliskuu 12, 2011, 18:29:58 »
En ole juurikaan koti-ihmisiä vaan tykkään olla reissun päällä. Asiaan voi vaikuttaa se, ettei minulla ole varsinaista "lapsuuden kotia" vaan olen kaui'immillaan asunut viisi vuotta samassa asunnossa. Kakarana en olisi viihtynyt kotona millään vaan aina piti päästä kaverille kylään tai edes ulos pihalle leikkimään. Kotona näytin naamaani vain ruoka-aikoina. Jopa silloin kun muutin pois kotoa kolmisen vuotta sitten ikävä iski lähinnä ainoastaan ensimmäisenä iltana, kun muuton jälkeen äiti ja veli lähtivät ajamaan takaisin kotiin ja minä jäin yksinäni kyhjöttämään opiskelukämppäni lattialle.

Nytkin kun olen kokonaan toisessa maassa ja vieraassa kulttuurissa ikävä kotiin iskee ainoastaan silloin kun olen kipeä ja mieli tekisi sairastamaan äidin hoiviin. Olen täällä ollessani myös huomannut etten niinkään ikävöi perhettäni tai kavereitani (niinkuin monet muut vaihtarikavereistani tuntuvat tekevän) vaan Suomea maana. Aiemmin olin aina sitä mieltä, että Suomi on paska maa ja kaikkialla muualla asiat on paremmin. Irlanti on ehkä kulttuurillisesti melko lähellä Suomea, mutta eroja on kuitenkin valtavasti, enkä ole ollenkaan varma tykkäänkö niistä eroista niin paljoa. Etenkin viime marraskuussa kun aloimme toisten suomalaisten vaihtarien kanssa suunnitella itsenäisyyspäivän bileitä Suomi-ikävä iski voimalla. Tykkään yhä matkustamisesta ja haluan nähdä maailmaa, mutta olen nyt varma, että loppujen lopuksi Suomi on kuitenkin se maa, minne haluan asettua aloilleni.
Ihana asia minusta on, et ihana olen vain

Poissa Huhutar

  • Reservi
  • *
  • Sukupuoli: Noita
  • Henkilö, jota ei tunnista ilman teekupposta
    • Livejournal
  • Pottermore: dustpatronus46
  • Tupa: Puuskupuh
Vs: Koti-ikävä
« Vastaus #24 : Huhtikuu 02, 2011, 11:04:02 »
Minä olen viime aikoina alkanut potea koti-ikävää. Pienenä pystyin olemaan pitkiäkin aikoja reissussa ilman vanhempia esimerkiksi kavereiden ja muiden sukulaisten mukana. Pienenä olin aivan mielissäni päästessäni leireille, ehkäpä senkin takia, että kotona oli niin tiukka kuri. Äitini on pienenä taas ollut hirveän koti-ikävää poteva ja ensimmäisen leirini aikana vanhempani olivat aivan varmoja, että minutkin pitäisi hakea leiriltä pois. Näin ei kuitenkaan tapahtunut ja oikeastaan en ikinä ole leirillä potenut koti-ikävää. Nykyään ehkä toisin esimerkiksi orkesterikiertueilla yms. vastaavilla, sillä tarvitsen omaa rauhaa, jonka takia kaipaan omaa yksiötäni. Toisaalta täällä yksiössäni sitten kaipaan hirveästi kotiinkotiin syömään vanhempien ruokia ja olemaan lapsi.

Asun siis toista vuotta Helsingissä, eli olen tässä ollut omillani jo kohta kaksi vuotta. Minulla oli kotona aina aivan mielettömän tiukka kuri, joten en oikeastaan saanut kulkea kovin vapaasti iltaisin (vaikka olin silloin 19-vuotias). Kun aloitin korkeakouluopinnot ja muutin yksiöön aivan itsekseni kaikki tuntui vain jotenkin niin uudelta ja siistiltä. Viime vuosi menikin oikeastaan siinä, että mää vain seikkailin illat ja yöt suuressa Helsingissä ja koin oikeastaan sellaisen teinikapinan oloisen jakson, jota mulla ei ollut yläaste- eikä lukioaikoina. Kotiin ei tietenkään ollut ikävä lainkaan, sillä mää vaan viiletin ympäriinsä, eikä mulla ollut aikaa miettiä. Kuitenkin kun nyt toisena opiskeluvuotenani tajusin vähän asioita ja rauhoitin elämääni tajutessani, että tää liika riehuminen ei ole hyväksi ja kotona oleminen on oikeasti ihanan leppoisaa.

Tämän vuoden olen sitten potenut hirveästi ikävää lapsuudenkotiin ja vanhempanikin ovat ihmetelleet, kun nykyään soittelen heille niin usein, oikeastaan melkeinpä joka ilta. Olen myös käynyt kotona tänä vuonna paljon useammin ja viihtynyt siellä paljon pidempiä aikoja. Yhtäkkiä on tullut ikävä sellaista huolenpitoa, äitin ruokia, hälinää ja kaikkea. Kuitenkin ehkä ikävä lapsuudenkotiin helpottaa, kun pikkusiskoni muuttaa pian Helsinkiin. Kuitenkin vanhempien luona liian pitkään ollessani huomaan kaipaavani myös yksiötäni, sillä siellä saan tehdä asiat aivan kuten minä itse haluan.

Olen kovin kiintynyt nykyiseen asuntooni, sillä viihdyn täällä niin hyvin. Tämä on jotenkin leppoisa ja eteenkin täällä vallitsee rauha ja minun sääntöni. Eniten olen koti-ikävää asuntoani kohtaan olen potenut orkesterikiertueella (käytiin Viro, Latvia, Liettua..) ja kaikki ei nyt ihan mennyt putkeen sillä reissulla. Silloin muistan itkeneeni laivassa, että haluan kotiin ja nyt oikeasti omaan kämppään ja ovi kiinni. Ah, mutta miten hieno oli se tunne, kun sen reissun jälkeen avaat oman asuntosi oven, pääset nukkumaan omaan sänkyyn ja tiedät että kukaan humalainen orkesterikaveri ei herätä sinua keskellä yötä tai et joudu todistamaan parhaiden ystäviesi käsirysyä. Mutta luonnollisesti koti-ikävä tulee ehkä eniten sellaisilla reissuilla, kun kaikki menee päin prinkkalaa.