*karistaa pölyt harteiltaan, häätää lepakot vintistä*
Kuten Howler, minäkin sain kirjan syntymäpäivälahjaksi. Nuorempana tuli vedettyä Pottereita yhdeltä istumalta, nyt meni kaksi päivää, kun jälkikasvu ei anna lukea silloin kun huvittaa. Näytelmä piti kuitenkin hyvin otteessaan, mutta uskon Jénaminyaa siinä, että se pitää todella
nähdä.
Tarina itsessään oli, jos positiivisesta päästä lähdetään, viihdyttävä. Nauroin pariin otteeseen ääneen.
Kertoo ehkä jotain minun huumorintajustani, että paras juttu ikinä oli Ronin ja Padman Panju-poika ja tämän viiksitapaus. Näin mielessäni tyypillisen päällenauretun jenkki-sitcomin, jossa Padma tylyttää reppana-Ronia...
Muutekin Ron oli ehkä tämän kirjan parasta antia. Suosikkikohtaukseni oli Ronin: It's a lame trick. Everyone enjoys its lameness. Vaikka en edelleenkään periaatteesta kuulu R/Hr-leiriin, oli pariskunnan dialogeja hymyilyttävää lukea.
Scorpius Rose-ihastuksineen oli myös sympaattinen, mutta ehkä siinä ja siinä oliko hän jopa liian "sanavalmis".
Paikoittain dialogi oli todella mukaansatempaavaa, myös helppolukuisuudesta heruu pisteitä.
Näytelmä oli kuitenkin minun makuuni aivan liian tragikoominen (tai sellaisena minä sen koin). Monta kertaa mainittu fanifiktiomaisuus paistoi heti alusta alkaen läpi. Hetkittäin mielessä kävi vanha kunnon Cassandra Clare (?) ja hänen Draco-trilogiansa, jossa viitattiin jatkuvasti mm Buffy vampyyrintappajaan - tässä tarinassa verrokkina oli Paluu tulevaisuuteen -sarja.
Toisaalta mieleen tuli uusi Star Wars -leffa, joka oli täynnä fan serviceä. Tämä tunne tuli minulle vahvasti siitä, kun Severus ilmestyi mukaan kuvioihin. Luin mielessäni jokaisen hänen repliikkinsä Alan Rickmanin äänellä ja nautiskelin, mutta minusta meni liian pitkälle, kun hän liikuttui Albuksen nimen tarinasta. (Jos joku tietää sen Doctor Who -jakson, jossa on Van Gogh, myös sellaiset vibat tämä välitti) Ihan kuin hänet olisi haluttu mukaan vain, jotta saisimme kokea, että Severus saa tietää miten häntä todella arvostettiin.
Vaikka Azkabanin vanki on edelleen mieli Potterini, koko ajankääntötouhu saa vain pääni kipeäksi. Olen itse aina ajatellut, että Pottereissa menneisyyttä ei voi muuttaa - emme vain tiedä miten asiat ovat todellisuudessa tapahtuneet (Hiinokan pako tms). Tämä ei sopinut siihen muottiin.
(Samasta syystä huusin kirjalle, kun Scorpius ehdotti noin vain monijuomaliemen tekaisua. Eikö sen kuulu hautua vaikka kuinka kauan? Maailman sisäinen logiikka on tärkeää!)
Minua kiinnostaisi tietää mikä tässä lopulta oli Rowlingin käsialaa. Siis eihän hän voi olla vastuussa siitä Voldemortin tytär -kuviosta. Kun tämä käänne tuli esiin, laitoin viestiä jo kirjan lukeneelle ystävälleni ja heitin vitsillä, että Delphin äiti onkin sitten varmaan Bellatrix.
Mutta niin. Minua ei häirinnyt, että kyseessä oli näytelmä. Minua häiritsi se, että käänteiltään tarina oli sellainen, että sen olisi voinut kirjoittaa kuka tahansa, kun Row:n kynästä on tottunut lukemaan jotain ainutlaatuista.
Tulipa tästä negatiivinen vuodatus... Tarinan parissa kuitenkin viihtyi hyvin, oli mukava tavata taas vanhoja ystäviä, vaikka asiat eivät menneet ihan tieteen ja taitojen sääntöjen mukaan.
