Kirjoittaja Aihe: Humiseva Harju  (Luettu 1658 kertaa)

0 vuotislaista ja 1 Ankeuttaja kyttää tätä aihetta.

Poissa Jazmín

  • Vampyyrityttö
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tupa: Tuvaton
Humiseva Harju
« : Joulukuu 26, 2008, 23:18:27 »
Sain juuri vähän aikaa sitten lukuettua Emily Brontën Humisevan Harjun ja kun en löytänyt täältä aiheesta topsua ajattelin sitten tekaista sellaisen itse :D

Humiseva Harjuhan on siis kirjoitettu 1800-luvulla, mutta minä luin uusimman suomennoksen, joten siinä kieli ei ainakaan ollut mitenkään kovin vanhanaikaista.

Tässä on nyt vähän minun mielipidettäni kirjasta, ei kannata lukea, jos ei ole lukenut kyseistä opusta, eikä halua spoilaantua!
(klikkaa näyttääksesi/piilottaaksesi)

Ja mulle tuli jossain kohtaa Heathcliffistä mieleen Kalkaros. Vaikka en tiedä oikeen itsekään, miksi yhdistin nuo kaksi hahmoa toisiinsa...

Ja sitten vielä se, että luultavasti en olisi lukenut tuota kirjaa (ainakaan vielä) ilman Stephenie Meyerin Epäilystä. (Oli kiva muuten bongata tuolta Humisevasta Harjusta kirjojen juonten samankaltaisuudet :D)

Mutta onkos kukaan muu lukenut tätä teosta? Mitä mieltä olitte? Inhokki- ja suosikkihahmot? yms.
"You shine so bright it's insane, you put the sun to shame."

Poissa Musta Koira

  • Veni, vidi, vici.
  • Vuotislainen
  • libertiini
  • Tupa: Korpinkynsi
Vs: Humiseva Harju
« Vastaus #1 : Joulukuu 27, 2008, 19:37:02 »
Minäkin luin kirjan vasta äskettäin (alkuperäiskielellä), vaikka se olisikin pitänyt lukea varmaan jo aikoja sitten, se kun on yksi kaunokirjallisuuden klassikkoteoksista ja kuuluu melkeinpä yleissivistykseen.

Täytyy kuitenkin sanoa, että itse olin hieman pettynyt. Ei teos mielestäni täysin huono ollut, muttei se minuun suurta vaikutustakaan tehnyt. Tosin juuri se, että Humiseva Harju on niin tavattoman kuuluisa ja maineikas teos saattoi nostaa odotuksiani vähän liian korkealle, mikä taas vaikuttaa siitä muodostamaani mielipiteeseen -ehkä se joskus pitäisi lukea uudelleen, kun mitään ennakko-odotuksia ei enää ole.

Kuitenkin, se mihin petyin teoksessa ehkä eniten, on Brontën kerronta. Ikävä sanoa, sillä hän kuitenkin on suuresti arvostettu kirjailija. Minusta hänen kerrontansa oli osin liian naivistista, mikä näkyy ennen kaikkea yksiulotteisissa hahmoissa.
(klikkaa näyttääksesi/piilottaaksesi)

En oikein osaa nimetä inhokki- ja suosikkihahmoja, mutta ainakin Heathcliffin persoona oli mielestäni kiehtovin. Olisin halunnut, että kirjassa olisi pohdittu sitä, miksi hän oli sellainen kuin oli.
-Non unde possim sed unde volo-

Poissa Kuupposen päivä

  • Vuotislainen
  • Pottermore: NightGold9667
  • Tupa: Tuvaton
Vs: Humiseva Harju
« Vastaus #2 : Tammikuu 02, 2009, 21:58:53 »
Äikän vitoskurssiin kuului jonkin klassikon lukeminen. Minä luin Humisevan harjun.

En ole koskaan ollut suuri rakkausromaanien ystävä, mutta tuohan ei onneksi ollut mikään perinteinen lässytyskirja. Itse asiassa viha, katkeruus ja kostonhimo olivat tärkeämmässä osassa kuin rakkaus. Imelyyttä ei ollut nimeksikään.

Musta koira olisi toivonut lisää pohdintaa siitä, miksi H olisi sellainen kuin oli. Itse koen saaneeni siihen selkeän vastauksen, mutta tokikaan Brontë ei selittänyt mitään puhki. Itse kuitenkin jouduin tekemään ks. romaanista kirjallisuusesseen, ja se pakotti minut pohdiskelemaan kaikkea jonkin verran tavallista syvällisemmin. Siksi näkisin kirjan merkittävimpänä teemana inhimillisen pahuuden ja sen synnyn. Hahmogalleriassa ei ollut yhtäkään herra tai rouva Täydellisyyttä, mutta mistä heidän epämiellyttävyytensä johtui?
(klikkaa näyttääksesi/piilottaaksesi)
Brontën mielestä ympäristöllä oli valtava vaikutus yksilökehitykseen. Humisevan harjun tympeässä ilmapiirissä monet alkujaan normaalitkin henkilöt alkoivat käyttäytyä kuin mulkut ikään. Toisiin ympäristö vaikutti kuitenkin enemmän kuin toisiin, joten asiaan vaikuttavat myös synnynnäiset ominaisuudet.

Jos kirjaa lukee sillä silmällä, se onkin ennen kaikkea psykologinen romaani. Itselläni on vähän ristiriitainen suhtautuminen psykaan. Toisaalta se on puoliksi huuhaata ja puoliksi itsestäänselvien ilmiöiden selittämistä, mutta toisaalta siinä on mielenkiintoisiakin elementtejä. Jotkin ihmisen sielunmaisemaan liittyvät ilmiöt ovat herättäneet mielenkiintoni. Brontën kirjan aihe taisi kuulua näihin, koska se ei loppujen lopuksi olekaan mikään ihan yksinkertainen juttu. Ja tokihan melkein mikä tahansa tuntuu hauskemmalta romaanissa kuin koulukirjassa!

Niin ja se rakkaus. Kirjan rakkaus oli syvää ja erittäin kestävää. Se ei liittynyt ulkokuoreen eikä ollut mitään typerää ihastumista, se syntyi pitkän ajan kuluessa ja selvisi hengissä monista vastoinkäymisistä.
(klikkaa näyttääksesi/piilottaaksesi)
Tuollaisesta rakkaudesta minä pidän oikein kovastikin. Ennemmin sellaisia kuin tyhmiä teini-ihastuksia...

Mitäs muuta vielä? Kirjan juoni piti kaiken aikaa mielenkiinnon yllä ja monia sisäkkäisiä kehyskertomuksia sisältävä kertojaratkaisu oli ainakin persoonallinen. Eniten pidin kyllä niistä osioista, jotka Mr. Lockwood selosti ihan itse... Hänellä oli parhaita sanavalintoja.

Lempihahmoja minulla ei oikeastaan ollut, koska kaikki olivat enemmän tai vähemmän mulkkuja. Heathcliff oli toki kiinnostava, mutta ehkä liian paha sitten kuitenkin.

Hyvä kirjahan se oli! Brontëlla oli riittävän oivaltava suhtautuminen keskeisiin aiheisiinsa; pidin esim. siitä, että hän luonnehti ja luokitteli rakkautta. Sellaistahan kirjallisuuden pitää olla.

Luna

  • Ankeuttaja
Vs: Humiseva Harju
« Vastaus #3 : Helmikuu 08, 2009, 21:38:14 »
Minäkin luin yhtä äidinkielen kurssia varten Humisevan harjun, ja olen siitä erittäin iloinen.

Musta Koira mainitsee kirjassa olevat yksiulotteiset hahmot. Minä en suinkaan ole tätä mieltä, vaan mielestäni Brontën tapa jättää asioita pois kerronnasta ja henkilöiden kuvailusta vaatii vain lukijalta hieman enemmän panostusta. Huomasin, että jää lähes täysin lukijan vastuulle yrittää ymmärtää Heathcliffin julman käytöksen motiivit tai Catherinen todelliset tunteet, syystä että tunteiden ja ajatusten kuvaaminen oli jätetty kirjassa pelkästään dialogin varaan (ja aina on otettava huomioon se, tarkoittavatko henkilöt todella sitä mitä sanovat). Toisaalta pidin tästä tavasta ja toisaalta olisin halunnut saada selville myös asioiden oikean laidan.

Minulla oli ollut ennakkokäsitys iloisesta, romantiikkaa pursuavasta teoksesta, ja siksi yllätyinkin jokseenkin iloisesti havaitessani jo heti ensimmäisiltä sivuilta paistavan synkkyyden. Pidin tavasta, jolla kirjailija oli käyttänyt kieltä. Hän selitteli asioita hyvin vähän, mutta oli lisäillyt väleihin muutamia rönsyileviä kuvauksia maisemista tai henkilöiden ulkomuodoista.

Ymmärrän hyvin, miksi kyseistä teosta teosta paheksuttiin omana aikanaan. En usko, että 1800-luvulla osattiin arvostaa romaania, joka käsittelee alkoholismia, väkivaltaisuutta, mustasukkaisuutta, rakkautta ja vallanhimoa. Vieläpä kun tämä kaikki on tullut naisen kirjoittamana.

Eniten minua teoksessa kiehtoi se, ettei kukaan ollut täydellinen. Välillä se kaikki ihmismieleen liittyvä halu, mustasukkaisuus, turhamaisuus ja omistamisen halu jopa puistattivat. Rakkaustarinaksi kirjaa on helppo kutsua, mutta romantiikasta se on kyllä mielestäni kaukana.

Poissa Hawkolf

  • Thought Police
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Velho
  • 2 + 2 = 5
  • Tupa: Tuvaton
Vs: Humiseva Harju
« Vastaus #4 : Lokakuu 24, 2010, 13:28:24 »
Itse sain juuri tänään (kello neljän aikaan aamulla) luettua tämän teoksen loppuun ja voin sanoa, ettei yksikään kirja sitten Pariisin Notre-Damen ole ärsyttänyt minua näin paljon! Catherine oli kauhea, Heathcliff oli kauhea ja nuoren Lintonin olisin piessyt hitaasti hengiltä!
Ja silti... Kun luin kirjan loppuun tajusin, että jollain oudolla tavalla pidin siitä.
On taito kirjoittaa ärsyttäviä hahmoja, sitä en kiellä, mutta nämä hahmot (Linton etenkin) oli jo samoilla rajoilla kuin Esmeralda, eli teki mieli polttaa kirja niille sijoilleen. Silti, tarinassa oli jotain erittäin eeppistä ja kaunista. Vaikka en todellakaan sano tätä "vuosisadan rakkaustarinaksi" oli Heathcliffin ja Catherinen suhde mielenkiintoinen. Olivathan he molemmat yhtä ärsyttäviä, joskin Catherine vielä eläessään ylitti Heathcliffin. Noh, hän otti sen takaisin olemalla varsinainen piru kirjan loppuosan ajan.
    On vaikea sanoa tarkkaa mielipidettäni kirjasta, sillä en ole vielä osannut päättä rakastanko vai vihaanko sitä.
    Itsehän odotin kirjan avatessani romanttista tarinaa, jossa epäitsekkyys nousee outoihinkin mittoihin. En todellakaan odottanut itsekkyyden oktoberfestiä. Kukaan hahmo ei todellakaan ollut täydellinen, Nelly Deankin kävi koko ajan hermoille antaessaan kaikessa periksi jokaikiselle, joka häntä käski salaisuuden pitämään.
    Lempihahmoni kirjasta on melko varmasti Joseph ;D
If you want a picture of the future, imagine a boot stamping on a human face— forever.
Reviewing the world!

Poissa samettiina

  • huoleton huuliharppuilija
  • Aurori
  • *
  • Sukupuoli: Noita
  • Pienestä kipinästä voi syntyä roihuava liekki
  • Tupa: Puuskupuh
Vs: Humiseva Harju
« Vastaus #5 : Lokakuu 16, 2016, 12:31:59 »
Minäkin luin kirjan vasta äskettäin (alkuperäiskielellä), vaikka se olisikin pitänyt lukea varmaan jo aikoja sitten, se kun on yksi kaunokirjallisuuden klassikkoteoksista ja kuuluu melkeinpä yleissivistykseen.

Itsekin sain luettua kyseisen opuksen jokin aika sitten, tuolla samalla "tämä on klassikko ja yleissivistävää" -periaatteella. Odotin kirjalta paljon, sillä luulin että paljon puhuttu ja tunnettu teos pitäisi sisällään jotain hyvää. Toisin kuitenkin kävi, ainakin oman lukukokemuksen kannalta.

En oikein välittänyt tarinan kerronnasta, mielestäni se oli jotenkin... lässähtänyttä? Kerronta sai aikaiseksi omalla kohdallani myös sen (toki asiaan varmasti vaikutti se, että kirjan lukemiseen meni useampi kuukausi), että olin jo alkumetreillä "kuka mitä missä" -fiiliksellä eli melko kujalla. Onko jolle kulle muulle sattunut myös samalla tavalla?
Olen syytön kaikkeen siihen, mistä kehtaatkin minua epäillä.