Itselläni mielikuvitus on melko hyvä, joten koen pystyväni keskittymään juoneen täysin siemauksin siitä huolimatta, että iso osa minusta keskittyy kuvittelemaan hahmoja eteeni kuin verkkokalvoilla eteenpäin rullaava elokuva. Hahmojen kuvittaminen ja niin sanottu "lihaksi ja vereksi muuttaminen" on minulle huomattavasti helpompaa kuin rakennuksien ja muun ympäristön kuvittelu. Se voi myös johtua siitä, että harvempi kirjailija käyttää ympäristön tarkkaan kuvailuun yhtä paljon aikaa kuin hahmoihin ja silloin jää ikäviä aukkoja, mitkä mielikuvitus sitten täyttää itse omasta päästä reväistyllä hölynpölyllä :D
En ole ikinä osannut kuvitella itseäni päähenkilön tilalle. Tykästyn / samaistun useasti sivuhahmoihin tai pahiksiin, mutta en niissäkään tilanteissa osaa kuvitella itseäni kyseisen hahmon tilalle. Tämän takia en myöskään yleensä tykkää kirjoista, jotka on kirjoitettu ensimmäisessä perspektiivissä. On paljon helpompaa eläytyä ja seurata kirjan kulkua kun päähenkilöstä puhutaan nimeltä, eikä hänellä ole silloin mitään tekemistä kirjailijan tai lukijan kanssa, vaan on täysin erillinen persoonansa.
Yleisin tapani on asettaa itseni tapahtumien keskipisteeseen, mutta ikään kuin haamuna. Seison siinä vieressä ja pällistelen, mutta kukaan ei huomaa >.<
Ja tämän takia en myöskään kovin usein osaa tuntea tunteita joita päähenkilö tuntee, mutta jos kirjassa on joku henkilö johon tykästyn oikein erityisesti, saatan samaistua toisinaan hänen tunteisiinsa. Esim. kirjan päähenkilö taistelee jotain pahista vastaan (josta siis pidän) ja pahis onnistuu haavoittamaan kirjan sankaria vakavasti, pystyn tuntemaan hetkellistä voitonriemua vaikka en todellisuudessa toivoisikaan päähenkilön kuolemaa.
Tunteet on siitä huuolimatta lukukokemuksissani vahvasti mukana ja olen niitä sellaisia tunneryöppy ihmisiä, että toisinaan julkisella paikalla kirjan lukeminen voi olla vähän noloa... saatan tahtomattani purskahtaa kovaääniseen nauruun tai ruveta itkemään!
