Terry Pratchett on Jumala. Kyllä. Ja lisäksi hän sattuu olemaan lempikirjailijani.
Olen lukenut
Strataa ja
The Dark Side of the Sunia (ja nekin hankitaan heti kun keretään, aivan varmasti) lukuunottamatta
kaikki (muutamia extroja, kuten karttoja, ei sitten lasketa mukaan - ne eivät ole kirjoja) Pterryn (tuo on niin söpö nimi, että pakkohan sitä on käyttää) kirjat, joiden olemassaolosta vain tiedän. Eli sehän tekee...*tarkistaa
The Wee Free Menin luettelosta* 42 kirjaa. Ja monet näistä vielä useampia kertoja,
Guards!Guards!in kai sellaiset viisi kertaa... Ja omistankin herran teoksia nyt vasta 26 kappaletta ja Ankh-Morporkin kartan. Joten voin hyvällä omatunnolla sanoa olevani Fani.
Ennen kaikkea Pterryssä minua viehättää hänen tapansa suhtautua itse kirjoittamiseen. Jossain haastattelussa hän on sanonutkin, että kirjoittaminen on hauskinta, mitä kukaan voi tehdä yksinään, ja eräässä toisessa haastattelussa lausuttu kommentti hänen 12-vuotiaana kirjoittamastaan novellista, joka julkaistiin koululehdessä, ilmaisee hyvin oman vahvan mielipiteeni kirjoittamisen luonteesta: (*lunttii fantasia-aiheisesta esseestään, jonka teki koulun nipoimmalle maikalle, joka puhui halventavasti Sormusten Herrasta*) "Silloin tapahtui kaksi asiaa: kaikki toiset lapset kertoivat, kuinka paljon he siitä pitivät, ja rehtori kertoi, miten vähän hän siitä piti, mikä teki minusta välittömästi sankarin, ja äkkiä tajusin, että kirjoittaminen oli valtaa." Sitähän se on, kirjoittaminen, valtaa muuttaa maailmaa ja vaikuttaa ihmisten mieliin. Nämä Pterryn kommentit ovat vaikuttaneet kovasti myös omaan suhtautumiseeni ja mielipiteisiini kirjoittamisesta, vaikka ovat ne kyllä ennenkin olleet samansuuntaisia, joskaan eivät ehkä niin voimakkaita.
Minunkin mielestäni Kiekkomaailma-sarja on ehdottomasti parasta, mitä Pterry on ikinä luonut, vaikka niissä aikaisimmissa ehkä näkyy vielä sellainen hapuilu ja oman tyylin etsiminen. Sama pätee ennen Kiekkomaailmaa kirjoitettuihin kirjoihin, vaikka nekin kannattaa ehdottomasti kokea. Onko kukaan lukenut
The Carpet Peoplea? Ei Pterryn parhaimmistoa, mutta
hän kirjoitti sen 17-vuotiaana! Eli samanikäisenä kuin minä. Järkytys. (Vaikka hän muuttelikin sitä 42-vuotiaana ennen sen uudelleen julkaisua, mikä on mielestäni Huijausta. Minä tahtoisin tietää, mikä hänen kirjoitustaitonsa
oikeasti oli tuonikäisenä.) Ja kukapa ei olisi kateellinen tyypille, joka onnistuu luomaan toimivan ja mielenkiintoisen maailman yhdestä ainoasta matosta?
The Bromeliad Trilogy on varsin filosofinen ("Oh, I don't know. Maybe one world isn't big enough for anyone." Ja tämä hiiren kokoiselta otukselta.), muistuttaa monikerroksellisuudeltaan jonkin verran muumikirjoja. Siinä on sen verran hupia ja toimintaa, että minä ainakin olisin nauttinut siitä jo ihan pikkuisena, mutta kuitenkin sen verran syvällisempiäkin ajatuksia, että niitä pohtivat mielellään vähän vanhemmatkin. Mahtavaa, kun sen osaa.
Johnny Maxwell Trilogyssä on ihan selvästi siellä täällä tuttua kiekkomaailmamaista huumoria (Mrs Taschyon on aivan ilmeinen Foul Ole Ronin klooni - ja Johnny and the Bombissa jopa puhutaan Ajan Housuista!), mutta jotain kirjoista ehkä jää uupumaan. En osaa tarkalleen määritellä mitä, loistavasti kirjoitettujahan ne ovat, hahmot ovat Taattua Pratchettia ja juonenkulku on juuri niin uskomatonta kuin Pterryltä voi odottaakin. Ehkäpä se on se outo tunne, kun vähän väliä viitataan Kiekkomaailmaan, eikä kuitenkaan olla siellä. Vaikka kyllä minä suorastaan nauroin pääni irti näitäkin lukiessa.
Good Omensissa sen sijaan on jotain, joka jättää minut hiukan kylmäksi. Palvon sekä Pterryä että Neil Gaimania, mutta yhdessä heidän suorituksensa ei jotenkin yllä samalle tasolle, kuin mitä heidän yksin kirjoittamansa teokset, niin paljon heidän tyylinsä kuitenkin eroavat toisistaan. Kirja ei ole yhtä hulvaton kuin Pratchett-fanit odottaisivat, eikä yhtä synkkä ja omituinen ja...Neil Gaiman, kuin mitä Gaimanin ihailijat toivoisivat. Aziraphaelilla muuten on ollut mielenkiintoinen vaikutus omaan mielikuvaani enkeleistä. Se johtuu siitä divarista... (Katsokaapa muuten sitä ainakin englanninkielisen painoksen sisäkannesta löytyvää kirjailikuvaa Gaimanista ja Pterrystä ja vertailkaapa niihin pieniin piirroksiin Aziraphaelista ja Crowleystä. Yhteneväisyyksiä?)
Ah, lopultakin: Kiekkomaailma. Discworld is a world and a mirror of worlds. Kiekkomaailma on paikka, jonne kaikki ihmismielen kummallisuudet ja maailmallemme ominaiset mielenkiintoiset ilmiöt (minä lasken fantasiakirjallisuuden kliseet yhdeksi näistä) on koottu kasaan, pyöritelty sekaisin, käännetty päälleen ja parodioitu rankasti. Kiekkomaailma tarjoaa täysin uuden näkökulman asioihin , joita ei aiemmin ole välttämättä tullut edes ajatelleeksi. Luulen, että Pterry journalistitaustalla on jotain tekemistä tämän kanssa. Kiekkomaailmassa pätee ihan oma logiikkansa, jossa on tietyllä tavalla ajateltuna jopa enemmän järkeä kuin omassamme. Meillä ei ole taikuutta (tai ei ainakaan noiden jästien mielestä...), mutta meillä on Säännöt (joista Ponder Stibbons sai pahasti päänsärkyä: 6. ...It's so depressing.). Lukekaa The Science of Discworld, molemmat osat, ne selittävät paljon. (Pterry mokoma on korottanut velhonsa maailmamme Luojiksi...voi että.) Tai ainakin käyvät hyvistä oppikirjoista maailmamme synnystä (Ei, älkää mainitko maantiedon kokeessa Dekaanin sormea. Ei opettajanne kuitenkaan ymmärrä.) ja muutamista ei-niin-yksinkertaisista fysiikan laeista. Ridcullyn sanoin: "As above, so below."
Kiekkomaailma ei ole vain täydellinen maailma, vaan siellä on lisäksi lukemattomia todella mahtavia asioita ja ilmiöitä. Esimerkiksi K-ulottuvuus. Itse asiassa, jos saisin yhden, minkä tahansa toiveen, se olisi kyky käyttää K-ulottuvuutta. Miettikää nyt, paitsi että voisitte matkustaa paikkojen, aikojen ja maailmojen välillä (noukkisin Pterryn mukaan ja kävisin Kiekkomaailmassa tervehtimässä tuttuja =)), saisitte myös luettavaksenne kaikki koskaan kirjoitetut ja kirjoittamattomat kirjat! Arvatkaa, kenellä olisi kätösissään seuraavat kolme Potteria vuosia ennen muita? Guards!Guards!in jälkeen olen suhtautunut hiukan epäluuloisesti antikvariaattien pitäjiin, ja kirjastossa minut on saatettu nähdä kulkemassa tahallisesti päin hyllyjä...
Guards!Guards!, ehkä jonkinnäköinen suosikkini, on myös lisännyt väriä jo ennestäänkin mielenkiintoiseen lohikäärmekuvaani. Ensimmäinen fantasiakirja, joka esittelee lohharit sellaisina kuin ne ovat, ei ihmisinä eikä eläiminä, vaan omina itsenään, lohikäärmeinä. Totta kyllä, draco nobiliksessa on paljon Tolkienin lohikäärmeiden piirteitä, mutta niitä ei oteta jotenkin niin itsestäänselvyyksinä... Ja ainakin myönnetään suoraan, etteivät ihmiset ole mitenkään lohikäärmeitä parempia: lohikäärmehän raivostui tajutessaan, ettei voinut tehdä ihmisille yhtään mitään, mitä nämä eivät olisi jo aiemmin tehneet toisilleen, vieläpä suurella innolla. Ei mikään ihme, että pidän eniten juuri tästä osasta, sillä rakastan lohikäärmeitä välillä melkein yhtä paljon ja välillä melkein enemmän kuin velhoja. Ja pidän molemmista PALJON. Ja voi, opin koko sanan secret society nimenomaan tästä kirjasta. Ja nyt rakastan myös salaseuroja.
Kiekkomaailmassa on myös loistavia jumaluuksia. Blind Io, Fate, Lady...eniten pidän ehkä Omista kilpikonnamuodossaan (se kyynisyys) tai krokotiilijumala Offlerista (voiko joku olla pitämättä jumalasta, joka puhuu thöththöttäen?) Ja kaikki jumalat ovat niin vanhoillisia kuin vain voivat olla. Itse asiassa mainitsin kerran evoluution jumalan vakavamielisessä esitelmässä (en oikein usko, että opettaja ymmärsi, mitä ajoin takaa...). Ja Small Godsilla on osansa siinä, miksi olen nykyään agnostikko.
Liioittelisinko, jos sanoisin kuitenkin, että paras asia koko sarjassa on sen hahmot? Kaikki sivuhenkilötkin ovat jotenkin niin eläviä, niin hyvin kuvattuja, niin aitoja. Jokaikinen pikku statistikin on ainutlaatuinen ja omalla tavallaan merkittävä. (Minulla on aina ollut outo mieltymys Hogfatherin Sidney-velhoon. Olin erittäin pahoillani, kun hänelle kävi mitä kävi.) Kiekkomaailman pahikset (onko kukaan koskaan törmännyt sarjassa mustavalkoiseen "Kun musta on kivaa olla paha" -pahikseen?) ovat oikeasti pelottavia ja omalla tavallaan kylmän loogisia. Ja kaikki ne ovat täyshulluja. Hogfatherin herra Teehetki jää ikuisesti sydämeeni yhtenä kaikkein psykopaattisimmista ja pelottavimmista pahiksista, joita olen koskaan kirjallisessa maailmassa kohdannut. Ja Vorbiksesta nyt vain saa kylmiä väreitä. Kaikki Kiekkomaailman hahmot ovat tavattoman kiinnostavia, yksikään ei ole sellainen, josta en haluaisi saada käsiini yksityiskohtaista elämänkertaa. (Kuvitelkaa mielessänne Pyramidsin tyyppinen kirja, jossa on pääosassa herra Teehetki. Ah. Ja minä olen Salamurhaajien Kilta -fani. Opin muuten sanan assassin Kiekkomaailmoista...)
Ehdoton lempihahmoni on ja on aina ollut Lordi Vetinari. Paitsi, että hän on niin ihkutettava (on on!), hänessä on aivan uskomatonta älyä, luihuismaisuutta ja karismaa, mitä kaikkea kadehdin ja yritän jäljitellä. Vetinari on innoittajani kaikessa vähänkin politiikkaan liittyvissä asioissa, kaikki kunnia hänelle! Suomenkielisissä versioissa Vetinari ei kuulosta sitten yhtään itseltään, vaikka esim. Vartijat hoi! (Guards!Guards!) on muuten erittäin hyvä käännös. *vajoaa ajatuksiinsa* Ollapa Wufflesin osassa...
Toinen, josta pidän ihan hirveästi, on Rincewind. Ihan tässä lähiaikoina mainostin taas kerran jollekin, miten kaikki velhot joitain Potter-velhoja lukuunottamatta ovat syötävän ihania ja seksikkäitä. Tämä henkilö kysyi: "Entä Rincewind?" Mietin tuota hetken, ennen kuin vastasin: "Rincewindissä kyllä on jotain tosi puoleensavetävää..." Myöntäkää suoraan, velhoressukka tarvitsisi vain kunnon rutistuksen. *miettii, myytäisiinkö jossain aidonkokoisia Rincewind-pehmoleluja* Minä pidän Rincewindistä, koska hän on omalla tavallaan ihanan lutunen ja suloinen ja ennen kaikkea kyyninen. Ymmärrän hyvin niitä harvoja sarjan naisia, jotka ovat wizzardia (Miten tuo on suomennettu? Onko ollenkaan?) kohtaan jotain kiinnostusta osoittaneet. (Ja silloin tämä raukka ajattelee perunoita. Eih.)
Kolmas oudohko lemmikkini on Ponder Stibbons, velho, jolla on The Last Herossa ACTUALLY I AM A ROCKET WIZARD -paita. Ponderkin on omalla pyöreähköllä ja silmälasipäisellä (Joka näyttää muuten hieman Harry Potterilta. Kerran luin jopa ficin, jossa Ponder vieraili K-ulottuvuuden kautta Tylypahkassa ja kaikki luulivat häntä aikuiseksi Harryksi.) tavallaan ihku, ja lisäksi hän on Kiekkomaailman upeimman keksinnön isä: HEXin. Minä ainakin tahdon oman HEXin apuun läksyjen tekoon... (Ei, tietokone ei ole sama asia. HEX on paljon inhimillisempi, eikä yhtään niin epäluotettava kuin tämä minun koneenrakkineeni, joka kadottaa aina puolet kirjoitelmistani jonnekin.)
Voisin jatkaa vielä pitkään Kiekkomaailman ja kaiken siihen liittyvän ylistämistä, mutta vilkaisin juuri kelloa ja tajusin, että se ainoa televisio-ohjelma, jota nykyään seuraan, meni ohi pari tuntia sitten. Eli lopetan tähän ja muoksin sitten, jos siltä tuntuu. Todistinhan sentään fanaattisuuteni. Farewell.
(Tuo minun allekirjoitukseni on muuten Evil Harryn sanoma
The Last Herossa...)
//Tinna muoksi spoilerin.