Kirjoittaja Aihe: Scott Lynch: Herrasmiesroistot  (Luettu 1052 kertaa)

0 vuotislaista ja 1 Ankeuttaja kyttää tätä aihetta.

Poissa Mab

  • Vuotislainen
  • Meidän Korkeutemme
  • Tupa: Tuvaton
Scott Lynch: Herrasmiesroistot
« : Maaliskuu 31, 2009, 23:04:29 »
Mun tuttavuus Herrasmiesroistot-sarjan (The Gentleman Bastard Sequence) kanssa ei alkanut oikein lupaavissa merkeissä. Sarjan ekaa osaa, Locke Lamoran valheita (The Lies of Locke Lamora), kehuttiin joka puolella ja nappasin sen sitten mukaan kirjastossa käydessäni. Mutta syystä tai toisesta kirja ei vain innostanut. Sain luettua sitä ehkä vajaan kolmanneksen, en tarkkaan ottaen muista kuinka pitkälle, mutta kuitenkin sen verran että tarinan kyllä pitäisi imaista mukaansa, jos siitä olisi siihen. Mutta ei. Jätin kesken. Huomasin kyllä jo silloin, että kirjassa oli paljon hyvääkin, ei se maine ja ihkutus tyhjästä syntynyt, mutta mä en vaan jostain syystä tykännyt siitä. Taisin pitää jotenkin väkinäisenä tai jotain. Aika jännä tilanne itse asiassa: huomasin kirjan olevan periaatteessa laadukas, mutta se ei kuitenkaan ollut mun mieleeni. Eniweis, mä päätin silloin, että yritän Locke Lamoraa vielä joskus uudestaan, koska myöhemmin mä saattaisin olla vastaanottavaisemmalla tuulella ja osaisin nauttia hyvästä kirjasta kuten kuuluukin. No, osaatte varmaan arvatakin, että kokeilin äsken Locke Lamoraa uudestaan ja tällä kertaa siitä tuli juuri sellainen menestys kuin toivoinkin :D Sellainen hupaisa pikku yhteensattuma osui btw kohdalle, että tulin tarttuneeksi Lockeen (parin viikon tarkkuudella) tasan vuoden kuluttua ekasta yrityksestä (mä pidän listaa lukemistani kirjoista ja sitä selaillessani tulin huomanneeksi ajoituksen). En sitten tiedä, että oliko lukukokemusten eroilla mitään tekemistä sen kanssa, että ekalla kerralla mä luin suomennettua teosta, mutta tokalla kerralla otin enkkupainoksen käsiini. Mä oon kuitenkin kuullut useammankin kehuneen kovasti suomennosta ja kyllä se nyt pikaisella silmäilyllä vaikutti mustakin onnistuneelta (löysin kirjan kohtalon oikusta alelaarista ja mikäs mä olen kohtaloa vastustamaan?) Sääli joka tapauksessa, että sarjan suomentamista ei ilmeisesti enää jatketa. Lynch on suunnitellut sarjan kaiken kaikkiaan seitsenosaiseksi ja kakkososa, Red Seas Under Red Skies, ilmestyi 2007. Kolmatta osaa odotellaan kaiken aikaa. Itse en ole vielä edes RSURS:n kimppuun päässyt, sitä ei täkäläisissä kirjastoissa ole, mutta laitoin hankintaehdotuksen :) Toivottavasti ymmärtävät tarttua siihen

No niin, ehkä mä pääsen vihdoin itse kirjaa ruotimaan. Tapahtumat siinä sijoittuvat Venetsiaa muistuttavaan Camorrin kaupunkiin. Siinä missä useimmat fantasiaromaanit tuppaavat ajoittumaan jonkinlaiselle pseudokeskiajalle, Herrasmiesroistot on ehkä paremmin pseudorenessanssia. Ja tällainenkin ratkaisu toimii kyllä älyttömän hyvin. Sitäpaitsi sarjan päähenkilö, Locke Lamora, on itsekin vähän yleisneron tapainen. Ehkei kuitenkaan mikään varsinainen Uomo Universale, mutta paljon tietotaitoa häneltä kyllä löytyy. Ekalla lukuyrityksellä hän oli musta jopa liian rasittavaksi laskettava, mutta tokalla kerralla Lockekin alkoi vaikuttaa kummasti sympaattisemmalta (<3). Kuten sarjan nimestä voi päätellä, keskeisessä roolissa on Herrasmiesroistot-niminen kopla, jonka pääjehuna Locke hääräilee. He esiintyvät Camorrin ”mafiosopiireissä” vain yhtenä alaluokkalaisena rosvokoplana muitten joukossa, mutta todellisuudessa Locke & ryökäleet ovat kaikessa hiljaisuudessa jo vuosien ajan hankkineet toimeentulonsa Camorrin aatelisten kukkaroista – seikka, joka on alamaailmaa johtavan capa Barsavin ja muun Camorrin johtohenkilöiden solmimassa Salaisessa rauhassa ehdottomasti kielletty. Suurin piirtein tällainen on Locken ja kumppaneiden elämäntilanne, kun kaupunkiin saapuu Harmaa kuningas omine suunnitelmineen ja pistää koko pakan sekaisin.

Locke Lamoran valheisiin ei ehkä kannata tarttua, jos kaipaa jotain hirmusyvällistä tai eeppistä luettavaa. Kyllä siinä vaikeita ja monimutkaisia aiheitakin käsiteltiin, mutta enemmän Locke Lamora oli musta sellainen ihastuttavan elämäniloinen ja seikkailuhenkinen veijariromaani. Oli paljon hauskoja repliikkejä ja jännittäviä juonenkäänteitä :) Fantasiapuolta ei niin kamalasti tullut esille, mutta en mä sitä jäänyt kaipaamaankaan, tämmöinen hillitympi linja taikuuden ym. suhteen oli musta mukavaa. Kehuja annan myös kaupunkimiljööstä. Camorr oli hienosti ja eloisasti kuvattu, mielenkiintoiselta vaikuttava paikka. Niin ikään Lynchin henkilöhahmot vaikuttivat enimmäkseen hyvin onnistuneilta. Tykkäsin kovasti Herrasmiesroistojen välisen toveruuden kuvauksesta. Kun lämpimistä tunteista nyt puhutaan, niin romantiikka oli suosiolla jätetty hyvin vähälle, mikä oli myös mua miellyttävä juttu. Eivät läheskään kaikki tämän kategorian kirjat kaipaa sitä kiintiövaaleanpunaa. Loppuun sellainen pieni varoituksen sana, että Locke Lamorassa käytetty kieli oli hyvin värikästä (suomeksi sanottuna: siinä kiroiltiin ja viljeltiin alatyylisyyksia aika paljon), joten jos sellaista ei kestä, niin lukukokemus saattaa muotoutua vaikeaksi.

No niin, arvon vuotislaiset, nyt pallo on teillä :) Mitenkä on Locke Lamoran tavaaminen sujunut? Onko joku saanut luettua kakkososankin? Pysyykö taso entisellään, laskeeko vai nouseeko? Ajattelin, että voitaisiin käyttää spoileritageja juonipaljastusten kohdalla. Locke Lamoran valheet on kuitenkin suht uusi kirja(sarjan avaus). Ja sitten täällä saattaa olla sellaistakin porukkaa, jotka ovat odotelleet jatko-osien suomentamista, eivätkä siksi ole perillä uusimmista kujeista.
"Kun hän on kohteliaimmillaan, hän on myös kavalimmillaan, mikä lienee pettämätön sivistyksen merkki." -J.M.Barrie, Peter Pan

Poissa Reta

  • Kirotun lapsen odottaja
  • Vuotislainen
    • Todella vaiheessa -kirjablogi
  • Tupa: Luihuinen
Vs: Scott Lynch: Herrasmiesroistot
« Vastaus #1 : Huhtikuu 01, 2009, 17:12:52 »
Itse luin tämän suomenkielisen version viime kesänä. Tartuin kirjaan koska minua on aina kiinnostanut niin sanotut pimeämmän puolen kertomuset. Olen melkein aina ollut tarinoissa roitojen puolella, joten on mukana välillä oikeasti lukea kirja roiston näkökulmasta.

Alkuasetelma oli minunkin mielestäni hyvä. Locke, jolla on paljon salaisuuksia, hänen kaverinsa ja salainen piilopaikka. Paljon salaisuuksia ja huijausta, jopa tuon mafiosopiirin sisällä. tapahtumapaikaksi sopi hyvin tuo todella venetsiamainen kaupunki.

Omasta mielestäni kirjan idea oli oikein hyvä, mutta jokin mätti. Mielestäni kirjan tapahtumat etenivät hitaasti ja jotkin asiat kerrottiin liian yksityiskohtaisesti. Tarinassa oli kokoajan jotain mikä piti kiinnostusta yllä, mutta välillä saattoi tulla valehtelematta yli 20 sivun mittainen pätkä jotain lätinää jota ei yksinkertaisesti jaksanut lukea. Luin kuitenkin kirjan loppuun ja päätin kirjan olleen loistava, joskis hieman karsimista vailla.

Erityisesti pidin rikosten kuvaamisesta ja Locke Lamoran asuinpaikan kuvailusta. Ne olivat suurta herkkua. Myös takaumat herättivät mielenkiintoa. Locken lapsuudesta ja sen sokean munkin (?) opetuksia oli mukana lukea. Siitä sai hyvän kuvan, miten Lockesta tuli sellainen herrasmiesroisto.

Kirjassa oli muutama jopa ärsyttävä asia:
(klikkaa näyttääksesi/piilottaaksesi)

Mutta mitä, mistä olet lukenut ettei sarjan suomentamista jatketa? Minä ainakin olisin halunnut lukea toisen osan. Englanniksi lukemista vierastan vielä aika paljon... Toivottavasti sitä kuitenkin päätetään suomentaa, sen verran lupaavalta kuitenkin vaikutti.
The adventures I enjoy are usually of the literary nature. -Henry Winchester

Miksi me ihmiset kaadumme?
- Jotta oppisimme nousemaan jaloillemme.

Poissa Mab

  • Vuotislainen
  • Meidän Korkeutemme
  • Tupa: Tuvaton
Vs: Scott Lynch: Herrasmiesroistot
« Vastaus #2 : Huhtikuu 01, 2009, 20:46:00 »
Kirjassa oli muutama jopa ärsyttävä asia:
(klikkaa näyttääksesi/piilottaaksesi)

Joo, mä oon osin samaa mieltä, osin en :)
(klikkaa näyttääksesi/piilottaaksesi)


Lainaus
Mutta mitä, mistä olet lukenut ettei sarjan suomentamista jatketa? Minä ainakin olisin halunnut lukea toisen osan. Englanniksi lukemista vierastan vielä aika paljon... Toivottavasti sitä kuitenkin päätetään suomentaa, sen verran lupaavalta kuitenkin vaikutti.

Ei mulla tästä mitään kiveenhakattua tietoa ole. Mä olen muilla foorumeilla liikkuessani kuullut kommentteja, että WSOY on ollut tyytymätön kirjan myyntiin, eikä siksi halua jatkaa kääntämistä. Eka osa ilmestyi kuitenkin englanniksi v. 2006 ja se suomennettiin heti seuraavana vuonna. Kakkososa puolestaan ilmestyi 2007, eikä WSOY:lta ole vieläkään kuulunut yhtään mitään käännökseen liittyen. Eli näyttäisi vähän siltä, että kaikessa hiljaisuudessa ollaan homma haudattu. Mä voin tietysti olla yltiöpessimistinen :( Toisaalta elättelen vähän sellaista toivoa, että jos Locke Lamora filmataan (tästä on ollut jotain puhetta), niin se voisi tuoda kirjoille nostetta -> suomennetaan lisää :)
"Kun hän on kohteliaimmillaan, hän on myös kavalimmillaan, mikä lienee pettämätön sivistyksen merkki." -J.M.Barrie, Peter Pan

Poissa Mab

  • Vuotislainen
  • Meidän Korkeutemme
  • Tupa: Tuvaton
Vs: Scott Lynch: Herrasmiesroistot
« Vastaus #3 : Toukokuu 01, 2009, 22:03:53 »
Oukkidoukki siis, nyt mä olen saanut luettua kakkososankin. Pari päivää sitä sulateltuani mä olen tullut siihen tulokseen, ettei Red Seas ole yhtä hyvä kuin Locke Lamoran valheet, mutta ei se missään nimessä huonokaan kirja ole. Rima yksinkertaisesti oli ykkösen jälkeen niin korkealla. Sitäpaitsi Locke Lamoran maailman uutuudenviehättävyyttä ei enää ollut samaan malliin käytettävissä, vaikka tässä nyt uusissa paikoissa seikkailtiinkin. Mikä tavallansa aiheutti mulle uuden ongelman: mä ihastuin Valheissa niin kovasti Camorriin, etten (ilmeisesti) ollut vielä valmis avaamaan silmiäni uusille maisemille. Merillä vietetty aika oli tässä kyllä hienoa, mutta maakohteille – kuten Tal Verrarille ja Port Prodigalille – mä en oikein lämmennyt. Port Prodigal vaikutti kyllä periaatteessa mielenkiintoiselta, ehkä siihen ei vain tutustuttu tarpeeksi syvällisesti. Kenties asia korjaantuu tulevissa osissa :)
(klikkaa näyttääksesi/piilottaaksesi)


En tiedä, jotenkaan Red Seas ei kokonaisuutena ollut yhtä napakan ja huolellisesti mietityn oloinen kuin ykkönen, joskin hienoja kohtauksia, hyvää replikointia ja kaikkea jännää menoa & metkua tässäkin kyllä piisasi. Kuitenkin lukukokemuksena tää oli välillä hieman sekava, mä en aina pysynyt täysin menossa mukana, nimet ja juonenkäänteet vilisivät silmissä ja näin (tosin sillä voi olla jotain tekemistä, että mä luin tätä enimmäkseen iltaisin vähän ennen nukkumaanmenoaikaa). Takaumia ei tässä ollut läheskään niin paljoa kuin edeltäjässään, joillekin se on varmasti iloinen uutinen, mutta mä tykkäsin niistä ykkösessä ja olisinpa saattanut haluta niitä nytkin mukaan. Joskaan ne eivät välttis olisi istuneet tarinaan yhtä hyvin, kun Camorrin ulkopuolella kuitenkin liehuttiin. Menokin olisi sitten mennyt mulle varmaankin aivan liian sekavaksi. Tunnelmaltaan Red Seas oli jonkun verran ykköstä angstikkaampi, ja vaikka mä Valheiden kohdalla tykkäsin nimenomaan sen elämäniloisuudesta ja hauskanpidosta, niin saman linjan jatkaminen olisi ihan juonellisista syistä ollut kestämätön ratkaisu.
(klikkaa näyttääksesi/piilottaaksesi)

Henkilökaartista sen verran, että heidänkin joukossaan oli luonnollisesti paljon uusia tuttavuuksia. Osaan tykästyin (ikävä kyllä heillä ei sitten loppupelissä ollut niin suurta roolia kuin olisin toivonut), mutta enemmän oli kuitenkin sellaisia, jotka synnyttivät paljon välinpitämättömämmän reaktion kuin Valheiden populaatio. Plussaa kuitenkin päähenkilöiden hahmojen syventämisestä. Etenkin kriittisempi suhtautuminen Lockeen ja Jeanin nousu ”tasavertaisemmaksi” partneriksi miellyttivät mua, ykkösessä hän kun jäi enemmän Locken pikku (;D) apulaiseksi.
(klikkaa näyttääksesi/piilottaaksesi)

Kirjan lopetus jäi osin vaivaamaan mua. Vähän liian hätäisen oloisesti lankoja solmittiin yhteen, kun ottaa huomioon, millainen pohjustus kirjan aikana ehti muodostua. Mutta esmes
(klikkaa näyttääksesi/piilottaaksesi)

Kritisoivaa valitusta mä näemmä sain paljon syntymään, vaikka se ei ollut niinkään tarkoituksena, koska kirja oli oikeasti ihan hyvä. Täytyy lukea Red Seas vielä uudestaan ja yrittää olla koko ajan vertaamatta sitä edeltäjäänsä (mä sorrun aina siihen ja useimmiten ihan liiallisissa määrissä). Joka tapauksessa mä kuitenkin odotan kolmososaa kieli pitkällä :D Lynch on touhunnut sen parissa niin kauan, että huolella tehty kirja pitäisi tulla. Ja nyt vastauksia odottavia kysymyksiä on kertynyt paitsi ykkösen niin myös kakkosen osalta :) Hyvät pohjat kolmoselle ainakin on
"Kun hän on kohteliaimmillaan, hän on myös kavalimmillaan, mikä lienee pettämätön sivistyksen merkki." -J.M.Barrie, Peter Pan

Poissa Elva

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tupa: Korpinkynsi
Vs: Scott Lynch: Herrasmiesroistot
« Vastaus #4 : Toukokuu 01, 2011, 17:50:26 »
Olen epäaktiivisesti metsästänyt Locke Lamoran valheita käsiini tässä viime aikoina, epäilemättä juuri siksi, että se sijoittuu Venetsian näköiskaupunkiin, ja kaikki mikä on jotenkin Venetsia-liitteistä, pitää lukea :D... Löysin sen sitten kirjastosta pari viikkoa sitten, ja luin ja pidin. Kirja oli kaikin puolin oikein kiva ja mukaansatempaavakin, vaikka lukeminen tuntui hitaalta (no isot sivut ja pieni fontti eikä aikaa lukea tarpeeksi) - ei nyt viissataasivuiseen kirjaan pitäisi viikkoa kulua.

Minua viehätti kirjassa kovasti historiallinen miljöö ja taikuus, jota oli tarpeeksi, vaikkei se pääosassa ollutkaan. Kirja tuntui hyvin mietityltä, asiat olivat jokseenkin kaikin puolin kohdallaan. Olen tyytyväinen myös juoneen, jossa oli sopivalla mitalla vauhtia ja jännittäviä käänteitä, ja vaikka sinällään tapahtui aika paljon, ja kirjassa oli juonta juonen sisällä mm. takaumien muodossa, vaikutelma ei ollut sekava eikä lukija ollut missään vaiheessa ulalla tai sekaisin siitä, kuka oli kuka ja mitä tapahtui nyt. Kirjan muutamat käänteet olivat kiitettävän ennalta-arvaamattomia, toiset jutut ehkä aavisti, mutta ei mitenkään häiritsevän hyvin. Henkilöistä pidin kaikista, he tuntuivat myös huolellisesti tehdyiltä, heihin pystyi samaistumaan. Motiivit toimivat, vaikka olisin ehkä voinut kuulla vähän enemmän perusteluja sille, kuinka surutta Locke ja kumppanit ryöväsivät aatelisia. Takaumat toimivat hyvin myös henkilöihin tutustumisen kannalta, heistä sai nopeammin otteen ja kirja tuntui kiinnostavammalta sen puoleen. Tykkään Lockesta kovati, ihana :--D

Lynchin kieli on tosiaan jokseenkin värikästä, kuten aiemmin mainittiin, mutta eipä se liiemmin muuta kuin teki kirjaa itseäänkin elävämmäksi. Olisin kaivannut ehkä hieman enemmän paikkojen kuvailua, piirretty kartta Camorrista olisi auttanut hahmottamaan kaupunkia, sillä minulla oli siinä joitakin hankaluuksia. Muuten tykkäsin tekstistä, se oli ihan laadukasta.

Kuten muutkin ovat tuoneet ilmi,
(klikkaa näyttääksesi/piilottaaksesi)

Myös tämä Sabetha, joka muutaman kerran mainittiin, jäi kertakaikkiseksi mysteeriksi: kuka hän on? Herrasmiesroiso ilmeisesti, olisi tosin ollut kiintoisaa kuulla vähän, että kuka hän on ja mihin hän on mennyt. Vaikuttaa siltä, että Locke on rakastunut häneen ja hänellä on punaiset hiukset, muuta jäi jokseenkin hämärään. Ehkäpä saamme tosin hänestäkin lisää tietoa seuraavien kirjojen myötä. Naishahmoja saisi minun puolestani olla lisää.

On tosi tympeää, ettei Herrasmiesroistojen suomentamista jatketa, aion kyllä vakaasti tilata tämän netistä ja öukea sitten englanniksi, vaikka kestäisi kuukausi.

Poissa Marygold

  • Irorua
  • Aurori
  • *
  • Sukupuoli: Noita
  • Tupa: Mary Sue
Vs: Scott Lynch: Herrasmiesroistot
« Vastaus #5 : Kesäkuu 27, 2011, 13:46:54 »
Luin tämän kirjan pari vuotta sitten ja täytyy sanoa että niin kuin Mab alussa, en itsekään oikein villiintynyt tähän ensimmäisen kolmanneksen perusteella. Sinnikkäästi luin kuitenkin loppuun asti. Ei tämä nyt ihan lempikirjojeni joukkoon noussut, mutta veijarimaisessa synkkyydessään oli kuitenkin ihan riemukas tuotos perinteisten fantasiakirjojen keskelle. Renessanssimiljöö toimi minustakin loistavasti, näin pseudokeskiaikaan kyllästyneenä. Itse olen siis lukenut vain tämän 1. kirjan, jatko-osaa/osia pitäisi ehkä vilkuilla sitten joskus. Ehkä jos jotain omaa kommenttia edellämainittuihin haluiaisin vielä lisätä, niin:

Lainaus
Myös tämä Sabetha, joka muutaman kerran mainittiin, jäi kertakaikkiseksi mysteeriksi: kuka hän on?

Minusta oli jotenkin loistava veto, että Sabethaa, joka siis ilmeisesti oli Locken jonkun sortin ihastuksen kohde, näytetty missään kohtaa 1. kirjaa, vaan häneen vain viittailtiin tuolla tavalla ärsyttävästi. Toivoisin tietty, että Sabetha sitten ilmestyisi mukaan kuvioihin jossain toisessa osassa.

Toisekseen, itseäni eivät oikeastaan haitanneet noiden spoileritagien alla mainitut seikat kirjan lopusta. Sillä olisi ehkä mahdollista luoda ihan kivoja jännitteitä jatko-osia ajatellen, en tosin tiedä, onko Lynch sitten millään tavalla osannut niitä käyttää hyväkseen. Mutta kuvitellahan voi aina.

Ehkäpä suosittelisin tätä kirjaa ennen kaikkea sellaisille lukijoille, joilla perinteinen fantasia on menettänyt viehätyksensä ja keskiaikamiljoo tonttuineen, haltioineen ja velhoineen alkaa jo aiheuttaa näppylöitä. Ja toivon toki myös, että WSOY jossain vaiheessa kääntäisi loputkin sarjasta suomeksi, vaikka itse varmaan jatkan (jos jatkan) sen lukemista englanniksi.
Sadevesiämpärit, auringonkukkaniityt, saippuapalat ja raparperinvarret... Oikullisesti versoilevat lommot elämän alaviitteissä.