Tuoreimmat viestit

Sivuja: [1] 2 3 4 5 6 7 8 ... 10
1
Kisat, kujeet ja kivuliaat toimenpiteet / Vs: Vuotiksen taianomainen joulukorttivaihto 2018
« Uusin viesti kirjoittanut augustiina Joulukuu 10, 2018, 17:09:45 »
Huh, joulukuu menee niin nopeasti, että meinasi jo kiire tulla korttejen kanssa!

Inspiraatiota korttien askarteluun olisi vaikka millä mitalla, mutta tänä vuonna päätin ottaa hiukan erilaisen lähestymistavan tähän askarteluun. Zero waste on omassa elämässä viimeisen syksyn aikana noussut aika isoksi tavoitteeksi, joten ajattelin, että teen kortit kierrrätysmateriaaleista tänä vuonna! Termi kierrrätysmateriaali ehkä hiukan turhan laaja tähän kohtaan, mutta pääajatus siis, että en osta mitään askartelutarvikkeita tms vaan askartelen kortit kotoa jo löytyvistä asioista. Jokainen kaappi ja laatikko on ainakin tässä samalla tullut koluttua ihan siltä varalta, että jostain löytyisi jotain kivaa, mitä voi hyödyntää :D Ehkä vähän erilaiset kortit siis lähdössä matkaan tällä kertaa, enempää paljastamatta voisin sanoa, että liikkeellä olen ajatus on tärkein -teemalla!
2
Otsikko: Kesytä minulle lohikäärme
Paritus: En vielä tässä vaiheessa tiedä. Naispäänhenkilö/mieshahmo. Mainintana ainakin Tonks/Lupin ja Bill/Fleur.
Ikäraja: K-12
Tyylilaji: ...draama? Tahaton huumori, romantiikka
Spoilaa: Harry Potter: A Hogwarts Mystery -peli
Tiivistelmä: Tarina alkaa vuodesta 1998. Tylypahkan taistelu on juuri päättynyt.
Lynn Scarlett Carter, joka sai koulussa lempinimen Kirouksen murtaja, koska ratkaisi koulun kirottujen holvien arvoituksen, palaa kotiin vietettyään vuosia maailmalla pelastamassa ja auttamassa ihmisiä.
Millainen velhojen Britannia on sodan jälkeen? Osaako ja haluaako hän jäädä auttamaan yhteisön uudelleenrakentamisessa?

Disclaimer: Maailma on JK Rowlingin, Hogwarts mystery Jam Cityn. Jotkin hahmot olen itse kehitellyt, he ovat vapaasti käytettävissä.
Muuta: Ei välttämättä Cursed child -yhteensopiva. Yritän kirjoittaa niin, ettei peliä tarvitse tuntea.

Kirjoittajan terveiset: Tämä on ensimmäinen fikkini ties miten pitkään aikaan – edellisestä Potter-tarinasta on vierähtänyt sitäkin kauemmin.

Tykkään pelata vähällä vapaa-ajallani Hogwarts Mystery -peliä, joka kuitenkin etenee turhan hitaasti minun makuuni. Olen vasta aloittelemassa viidettä vuotta tämän tarinan alkaessa, joten katsotaan miten jatkossa sieltä tulevat yksityiskohdat vaikuttavat. Tarinan päähenkilön nimi on sama kuin hahmollani Tylypahka-pelissä, Lynn Scarlett Carter (en osannut päättää pelin arpomien Lynnin ja Scarlettin välillä), mutta en ajatellut ihan yks-yhteen kaikkia ominaisuuksia tähän kopioida (pelatessa vastaan varmaan kaikkiin uraehdotuksiin kyllä...).

Toivottavasti saatte tästä tarinasta iloa edes rahtusen siitä, mitä saan sen kirjoittamisesta itse. Tahtini on nykyään vähän, harvoin ja hitaasti, mikä sinänsä tarkoittaa paluuta juurille, sillä lukioiässä kirjoitin kirjaston koneella ruokatunneilla. Zaira saa oikaista, jos mun muisti pettää tässä asiassa :D



***



How lucky am I to have something that makes saying goodbye so hard – Nalle Puh, A.A. Milne



***


”Carter! Carter, tule tänne!”

Jos ajatteli armeijan komentajia, sellaisten uskoi yleensä karjuvan alaisilleen pää punaisena. Renán Juan Hernandez ei ollut sellainen, ei ainakaan vapaaehtoisille, mutta yhtä kaikki hän seisoi pienen puisen hökkelin edessä ja huusi nimeäni keuhkot pinkeänä. Nostin leukaani hieman ylöspäin ja katselin harmaan sairasteltan katossa olevia pieniä reikiä, joista auringonvalo olisi pilvettömällä säällä tihkunut sisään, mutta näin sateella vesi oli loitsittu pysymään ulkona.

Minä loitsin. Ei muilla käynyt mielessäkään, että asialle olisi voinut tehdä jotain, kun sadepisarat rummuttivat niskaa.

”Voit sinä mennä”, vuoteessa makaava velhopoika sanoi. Hän oli kymmenen, korkeintaan kaksitoistavuotias, pikimusta tukka ja töpselimäinen nenä. Hänen ikäisiään yleensä tukiopetin, en parantanut, mutta hän oli eksynyt luokkaretkellä sademetsän tiheimmässä osassa ja tullut melkein pedon syömäksi. ”Minä pärjään kyllä.”
”Ehkä nyt, mutta kun olet juonut tuon luurankokon, saatat muuttaa mieltäsi.”

Seurasin silmää räpäyttämättä, että lapsi varmasti tyhjensi koko kupin ja irvisti päälle. Renán huusi.

”Sinun pitäisi ihan oikeasti mennä”, Pilar huomautti.

Hän oli paikan varsinainen parantaja, ja muistutti arvatenkin paljon matami Pomfreyta, jolta olin oppinut kaikki osaamani parannusloitsut. Hän on hersyvämpi ja hölskyvämpi Pomfreyta, mutta hänen komennossaan tyhjäntoimittaminen sairasteltalla oli yhtälailla kiellettyä ja jokainen tarvitseva sai apua oli millainen paukapää hyvänsä.

”Menen, menen. Tulen myöhemmin katsomaan sinua, Eduardo.”

En ollut aivan varma oliko pojan nimi todella Eduardo. Ihmisiä tuli ja ihmisiä meni, tämä oli neljäs kylä tämän vuoden aikana, jonne pysähdyin auttamaan. Joka väitti, etteivät Perun ja Ecuadorin jästien nahistelut valtakuntien rajoista vaikuttaneet taikayhteisöön mitenkään, valehteli. Vaikka olisi ollut kuinka hyvä naamioimaan asumuksia ja tekemään jästienkarkoitusloitsuja, pitkässä juoksussa piikkilanka-aidat, ammuskelut ja sissien päiväretket alruunapuutarhoissa ajoivat ihmiset muuttamaan koko omaisuutensa toisaalle.

Sitten olivat vielä nekin, jotka saivat jästien riidoista innoitusta omalle agendalleen. Vanhat taikapaikat eivät olleetkaan yhteisiä, vaan kuuluivat milloin kenellekin. Oli päiviä, jolloin olin varma, että jos joutuisin purkamaan vielä yhdenkin hämähäkkienhoukuttelutaian tai banaaninenäkirouksen, tulisin hulluksi. Jouduin käyttämään aikaani velhojen keskinäisten keljuilujen selvittämiseen, kun olisin voinut auttaa taikaopintojen kanssa kampailevia lapsia. Suututti, koska tiesin, että minua olisi kaivattu kotonakin.

”Kutsuitte, luutnantti Hernandez?” tervehdin ja pyyhin taikasauvaani kostean takin liepeeseen. Vettä oli satanut viimeiset kolme viikkoa putkeen, eikä mikään kuivatusloitsu ollut riittävä.
”Kyllä. Kyllä kutsuin, ja mietin oletko ehtinyt kuuroutua aamiaisen jälkeen”, Renán valitti. Hän heilutti kädessään kirjenippua ja tuuppasi ne kömpelösti rintaani vasten. ”Pöllö toi hyviä uutisia kotimaastasi. Tiedät-kai-kuka on kuollut. Lopullisesti tällä kertaa, sanovat.”

Se oli enemmän kuin hyvä uutinen, mutta luutnantti näytti silti synkältä. Katseeni valui väkisin kirjeisiin, jotka hän oli ojentanut minulle. Tunnistin käsialat helposti, yksi oli äidiltä, toinen veljeltä, he kirjoittelivat jatkuvasti. Mutta kolmas, sitä sotkuista räpellystä en ollut nähnyt aikoihin. Se oli ystävältäni Charlielta.

”Musta pöllö toi ne”, Renán selitti otsa kurtussa.

Hänellä oli sellainen lättänä, päätä vasten liimautunut tumma tukka, joka sotkeutui kulmakarvoihin aina, kun hän rypisteli noin. Kohotin hänelle vähän kulmiani, koska vaikka olin nähnyt kirouksen jos toisenkin, taikauskoinen en ollut. Täkäläisten mukaan mustat linnut olivat kuoleman enne vähän kuten kalmakoirat kotipuolessa. Punurmio olisi ollut täällä varmasti suosittu.

”Lähdemme tarkistamaan rajakylää joen varressa, jästit ovat liikkuneet siellä tavallista enemmän. Jos et ole enää täällä, kun palaamme... Kiitos kaikesta.”
”Miksi en olisi enää täällä?”

En saanut vastausta. Työnsin kirjeet takin sisään ja juoksin takaisin sairasteltalle, jossa Eduardo-poika vääntelehti unissaan vuoteella. Pilarin pyylevä olemus oli poissa, mutta hän oli varmasti juottanut luurankokon perään unilääkettä. Hyvä vain, kenenkään ei pitäisi kestää uusien luiden kasvattamisen kipuja valveilla.

Istuin Eduardon viereen ja avasin ensin äidiltä tulleen kuoren. Hän kertoi saman minkä luutnantti oli minulle jo sanonut. Tiedät-kai-kuka oli nyt poissa. Tylypahkassa oli käyty suuri taistelu, ja Harry Potter oli rohkeudellaan ja epäitsekkyydellään jälleen kukistanut pimeyden velhon. Lopetin hetkeksi lukemisen, mietin äidin itsetyytyväistä hymyä. Muutama vuosi sitten Potterista oli lehdissä maalattu vähemmän mairea kuva, mutta koska me jouduimme lukemaan kamalia asioita veljestäni, osasimme olla ottamatta kaikkea todesta. Jälkikäteen äiti kiersi kylillä hokemassa tutuille minähän sanoin.

Hymyni hyytyi, kun näin viimeiset rivit. Kaatuneita oli molemmilla puolilla, paljonkin, myös lapsia. Se teki oloni levottomaksi. Olin monesti harkinnut Britanniaan palaamista, mutta aina minulle tarjottiin jotain uutta tehtävää, jotakuta uutta autettavaa ja minä siirsin lähtöä myöhemmäksi, koska ajattelin, että minulle kyllä kerrottaisiin, jos tilanne riistäytyisi todella pahaksi. Lehdissä ei näkynyt mitään, ja eiväthän ihmiset enää voineet haluta ryhtyä kuolonsyöjiksi? Se jengitatuointi oli kammottava.

Toivoin, että Jacob olisi kertonut lisää, mutta hän kirjoitti samoista asioista kuin äiti, hänen tyylinsä oli vain paljon runollisempi. Hän oli ollut vuosia Tylypahkan kirotun holvin vankina. Kun hän oli viimein pelastunut, hän ei ollut enää se Jacob, jonka minä muistin. Leikkisästä, vauhdikkaasta isoveljestäni oli tullut hiljainen ja omiin oloihinsa vetäytyvä. Hän alkoi kynäillä kirjoja, osa hyviä, osa huonoja, ja se näkyi hänen kirjeissään. Selkeä alku, keskikohta ja loppu.

Vain Charlien kirje oli jäljellä. Vatsassa muljahti pahaenteisesti. Olimme kirjoitelleet Charlien kanssa paljonkin, ja hänestä oli paljon apua, kun meidän piti pyydystää viime keväänä loukkaantunut ja hyvin pahansisuinen perulainen kyyhammas. Siltä oli murtunut siipi, ja jos oli koskaan yrittänyt lastoittaa mitään lentävää otusta, tiesi millaisessa pulassa olimme suuren järäleen kokoisen liskon kanssa. Siinä vaiheessa minua ei lohduttanut tieto siitä, että perulaiset ovat niitä pienimpiä lohikäärmeitä.

Tilanteen teki pahemmaksi se, että ilmapiiri lohikäärmeitä kohtaan oli hyvin vihamielinen, koska viimeisen vuosikymmenen ajan niitä oli ollut niillä seuduilla vaarallisen paljon.

Varmasti maailmalla olisi ollut kokeneempiakin lohikäärmeiden hoitajia, mutta Charlien mielipiteeseen luotin kaikkein eniten. Sen perulaisen olimme joutuneet lopettamaan, eikä hänestä kuulunut sen jälkeen mitään. Oli iltoja, jolloin pelkäsin Charlien pitävän minua hirviönä.

Taittelin kuoren auki ja pidätin hengitystäni. Paperin oli kastunut, se oli ryppyinen ja tekstiä oli vain muutama rivi. Ei. Voi ei. Eihän.

Lynn Scarlett,

tuntuu kamalalta kirjoittaa tätä, mutta en ole varma oletko kuullut ja sinun pitää saada tietää. Kohtasimme Harryn johdolla Voldemortin joukot Tylypahkassa ja voitimme, mutta meiltä vietiin myös paljon.
Veljeni Fred ei selvinnyt. Samana yönä menetimme Tonksin, hän kuoli miehensä rinnalla kuolonsyöjen iskussa.
Heidän hautajaisensa järjestetään ensi viikolla. Tonks haluaisi, että olet paikalla.

Charlie


Teltan läpi kulki viileä ilmavirta, mutta minusta tuntui kuin happi olisi loppunut. Luin sanat vielä uudestaan ja sitten vielä uudestaan ja toivoin, että vika oli vain Charlien kärsimättömässä käsialassa.

Ei Tonks voinut kuolla.

Purukumipäinen, Voroa piinannut, Sekon puotia rakastanut Tonks. Jos suljin silmäni, pystyin helposti kuvittelemaan hänen leveän virnistyksensä hetkeä ennen kuin hän kompastui ja kaatui nenälleen, koska hänen ajatuksensa olivat eri paikassa kuin hänen jalkansa. Hän halusi auroriksi, jollaiseksi hän oli aivan liian kömpelö, mutta metamorfimaagina sai paljon anteeksi. Ystävämme Tulip piilotti hänen tyynynsä alle sontapommin, kun selvisi, että hänet on hyväksytty koulutukseen.

Kuollut.

Mietin Tonksin viimeistä pöllöä. Hän oli vasta mennyt naimisiin ja saanut vauvan. Olin nauranut hysteerisesti ajatukselle nyytistä, jonka tukka vaihtoi väriä. Jos he olisivat unohtaneet vauvan johonkin ja poliisi olisi kysynyt miltä se näyttää, he eivät olisi tienneet. Ainakaan varmasti. Lupasin tulla katsomaan pikkuista Teddy Tonksia, kieltäydyin kutsumasta sitä Lupiniksi. Tai aioin luvata, vastauskirjeeni oli vielä kesken.

”Lynn Escarlata, onko kaikki hyvin?” parantaja Pilar huhuili teltan oviaukosta. Taisin olla aika kalpea.
”Ei, ei ole”, vastasin, pyyhin poskiltani pois kaiken, mitä oli karannut niille salaa silmäkulmistani. ”Ystäväni on kuollut, minun pitää lähteä Englantiin hautajaisiin.”
”Oi oi, minä kuulinkin, että Renán puhui mustasta pöllöstä. Olitteko läheiset?”
”Seitsemän vuotta samassa tuvassa.”

Seitsemän vuotta sitä tunkkaista hajupellettien tuoksua, joka leijaili ilmaan Tonksin lakanoiden välistä. Rowan, joka oli vuosikurssin fiksuin noita, yritti puhdistaa sitä sänkyä kaikilla kirjoista löytämillään pesuloitsuilla, mutta mikään ei tepsinyt.

Tunsin, miten hätä siirtyi vatsaontelosta pari tuumaa ylemmäs. Tonks oli itsensä Alastor Vauhkomielen kouluttama, jos hän ei selvinnyt, mitä mahdollisuuksia muilla oli? Uskoin Rowanin olevan turvassa, hän lähti Uagadouhun toteuttamaan unelmaansa opettamisesta. Hän halusi aina kovasti professoriksi Tylypahkaan, muttei ollut niin uhkarohkea, että olisi kokeillut pestiä pimeyden voimilta suojautumisen opettajana.

Entä Ben? Penny, Tulip? Bill ja Barnaby? Lapsuuden ystävien nimet vilistivät päässäni ja huomasin rypistäneeni Charlien kirjeen kasaan nyrkissäni. Pyysin Pilarilta anteeksi ja säntäsin pihalle, kumarruin asuinteltoille johtavan polun viereen ja maistoin aamupuuron, joka ei ollut enää aamupuuroa vaan hapanta velliä aluskasvillisuuden joukossa.


***


Inhosin porttiavaimia melkein yhtä paljon kuin inhosin ilmiintymistä ja hormiverkostossa liikkumista. Ymmärsin logiikan, joka ilmassa kieppumiseen liittyi, mutta se oli samanlaista kuin olisi imeytynyt suoraan tyhjyyteen; se oli matkantekoa, johon ei itse voinut vaikuttaa. Pahinta oli liikkua maiden välillä, ja minä valitsin mahdollisimman monta pysähdystä, ettei minun tarvinnut luottaa pitkiä matkoja jonkun muun tekemiin taikuuksiin.

Viimeisen pätkän kuitenkin ilmiinnyin. Se oli ainut taikuuden muoto, jossa en uskonut itseeni. Jouduin tekemään ilmiintymiskokeen aikanaan kolmesti, koska jotain jäi aina matkan varrelle. Charlie sanoi, että tein sen vain piristääkseni häntä, koska hänkään ei onnistunut kokeissa ensimmäisellä kerralla.

Varmistin, että kaikki raajat seurasivat mukana, ennen kuin astuin ulos pienestä puutarhavajasta ja kävelin kotipihan halki valkoisen tiilitalon mustalle ovelle. Äiti, joka oli aina ollut viehättynyt jästien tavoista, piti edelleen avainta kuistilla olevan sammakon alla. Toisin kuin jästeillä, tämä sammakko puri, jos joku yritti ottaa avaimen ilman lupaa. Isän mielestä koko kapine oli täysin turha, koska kaikki velhothan käyttivät alohomoraa.

”Mutta ei se ole yhtä hauskaa”, äiti aina sanoi.

Talo oli hiljainen, muttei kylmä. Haistoin uuniin jätetyn ruoan. Kania, perunoita, porkkanoita. Lempiruokaa kotiin palaavan tyttären kunniaksi. Riisuin eteisessä mutaiset kenkäni ja kiipesin aulasta lähtevät portaat ylös vanhaan huoneeseeni. Äiti oli uhkaillut tekevänsä siitä itselleen askartelutilan, mutta kaikki tavarat olivat edelleen paikoillaan ja sama vaaleanpunainen tapetti rapistui reunoistaan. Hypistelin naulassa roikkuvaa puuskupuhin kaulaliinaa, jonka olin parsinut kokoon kehnolla korjausloitsulla sen jälkeen, kun eräs akromantella oli pureskellut sitä kuin lakritsinauhaa. Se oli myös jäätynyt, palanut ja lievästi syöpynyt, kun ajauduin milloin mihinkin hankaluuksiin. Ymmärsin vasta nyt miten paljon rehtori Dumbledore oli minusta pitänyt – mitään muuta syytä ei voinut olla sille, ettei minua oltu erotettu koulusta.

Liinan lomassa seinällä oli suuri valokuva, jonka ystäväni olivat antaneet minulle joululahjaksi vuosia sitten. Istuimme siinä Kolmessa luudanvarressa istumassa iltaa, en muista miten oikein edes mahduimme sen saman pöydän ääreen. Olin opettanut tuopinsuurennusloitsun Rowanille, ja matami Rosmerta oli uhannut meitä porttikiellolla, jos emme lopettaisi hänen kermakaljojensa monistamista. Se oli Billin viimeinen ilta Tylyahossa, koska hän oli valmistumassa.

Tonks istui Billin vieressä ja alkoi vilkuttaa, kun käänsin katseeni häneen. Mustavalkoinen kuva ei tehnyt pinkille tukalle oikeutta. Painoin sormeni valokuvan pinnalle ja yritin pörröttää sitä, mutta Tonks väisti ja oli kaataa kaikki pöydällä olevat tuopit. Pyysin anteeksi, mutta ystävysjoukko näytti minulle pitkää naamaa ja jätin heidät rauhaan.

Hautajaiset olisivat ylihuomenna, enkä vieläkään tiennyt mitä sanoisin muille, jos he kysyisivät missä olin ollut, miksi en tullut auttamaan. En tiennyt mitä sanoisin Billille ja Charlielle, jotka menettivät pikkuveljensä, yhden neljästä. Tämä oli ollut toinen kaksosista, enkä tuntenut heitä kovin hyvin. Valvojaoppilaana katsoin jotain heidän temppujaan läpi sormien ja uhkasin kannella heidän äidilleen. Miten kaksosen menettämisestä voisi toipua?

”Lynn? Lynn, oletko täällä?”

Lapsena minua ärsytti äidin tapa kutsua minua. Hän itse oli antanut minulle kaksiosaisen nimen, muttei käyttänyt sitä. Nyt siinä oli jotain lohdullista ja juoksin alakertaan. Olin aikuinen nainen ja silti löysin itseni itkemästä äidin kaulaa vasten, vasta hetken nyyhkittyäni tajusin haisevani edelleen sademetsältä ja nuotion ääressä keitetyiltä pannukahveilta. Otsassani oli edelleen ruhje, joka vaikutti siltä kuin olisin ollut joukkotappelussa, vaikka todellisuudessa olin vain saanut kypsästä hedelmästä osuman päähäni.

”Minun pieni tutkimusretkeilijäni, miten sinä voit?” äiti kysyi ja nosti silmälasit pois nenältäni nähdäkseen kasvoni paremmin. Hän haroi ohimoilta pois tummaa tukkaa, jonka lyhyyttä inhosi, mutta rakasti minua enemmän ollakseen sanomatta mitään.
”Paremminkin on mennyt.”
”Olen niin pahoillani ystävästäsi.” Yritin sanoa jotain, mutta sanat jäivät kurkkuun jumiin. ”Sinä tarvitset ruokaa. Minulla on paisti uunissa, isä tulee kohta, sitten syödään. Saiko siellä Perussa koskaan vatsaansa täyteen?”
”Sai, sai”, vakuutin ja silitin puolestani äidin selkää. Hänen pitkä, palmikolle sidottu tukkansa oli saanut muutaman harmaan raidan lisää. ”Siellä syötiin marsuja, maistuivat ihan kanalta.”
”Hyi. Eikö sillä sinun kaverillasi, mikä se oli, Angie, sillähän oli marsuja?”
”Hamstereita.”

Äiti alkoi pulputtaa ja joka sanalla muuttui iloisemmaksi unohtaen miksi ylipäätänsä palasin kotiin. Minä annoin hänen unohtaa, kerroin seikkailuistani Perussa ja Argentiinassa ja Ecuadorissa ja jätin pelottavat yksityiskohdat tarinan ulkopuolelle. Kerroin mieluummin niistä lapsista, joita lennätin luudallani, kun vanhempansa olivat parantajan luona paikattavana, ja sademetsän linnuista, joita yritin kouluttaa toimittamaan postia.

Kesken tarinatuokion isä tuli kotiin haisten palaneilta noidankattiloilta. Hän kertoi olleensa sammuttamassa pahaa liemipaloa, kun joku luova kotikokki oli sekoittanut auringonkukkaöljyä salamanterin kikkareisiin ja tuliravun kuoreen. Isä painoi nenänsä hiuksiani vasten ja sanoi, etteivät ne lieskat tietenkään olleet mitään siihen verrattuna, kun perulainen sytyttää tukan tuleen.

”Niin kävi vain kerran ja sain sen kyllä heti sammumaan.”

Isä ja äiti katsoivat toisiaan ja huomasin pieniä yksityiskohtia, jotka paljastivat heidän vanhentuneen kymmenen vuotta, vaikka olin poissa vain kaksi. Täällä he olivat pelänneet, että lohikäärme söisi minut, että kuolonsyöjät nappaisivat Jacobin. Nyt vaara oli toistaiseksi ohi, mutta he eivät lakanneet olemasta vanhempia.


***

Kirjoittajan terveiset 2
: Kaipaisin huomioita aikamuodoista, jos/kun löydätte häröyksiä, koska yleensä käytän minä-preesensiä tai kaikkitietävä-imperfektiä ja tämä näyttää omaan silmään niin hassulta.
3
Erään taikurin tarut (K-12) / Vs: Kuudes vuosi (L/J, K-12) JATKOA 24.1.2018
« Uusin viesti kirjoittanut Vainmia Joulukuu 06, 2018, 23:43:49 »
Hei Sharra!
Olenko turhaan, vieläkin toiveekkaana ja tarkistan joka
viikko säännöllisesti oletko jo julkaissut uuden osan?
Ilmoitatko jos lopetat kirjoittamisen vai oletko edes enää kirjoittamassa? Itse ainakin vielä toiveekkaana uuden luvun kanssa. Olen nyt lukenut alun liian monta kertaa (välissä aina pakkaskukan jos ei tätä ole jaksnaut lukea xd) toivosstavasti jatkat sillä lopetit viime luvun karmeaan kohtaan

<3: Fani!
4
Kisat, kujeet ja kivuliaat toimenpiteet / Vs: Joulukuun ketju: Jouluiset asiat
« Uusin viesti kirjoittanut Luna Helmiina Joulukuu 04, 2018, 09:59:38 »
Sieppeli on iiso ja lämmin torkkupeitto, lämpimän punainen koska ollaan joulussa. :) Parhaiten Sieppeli-peiton alla rauhoittuu pitkän opiskelu/työpäivän jälkeen hyvän kirjan kanssa kuppi kaakaota kermavaahdolla vieressään.
5
Harry Potterin maailma / Vs: Pieniä kysymyksiä kirjoista vol. 2
« Uusin viesti kirjoittanut Sverre Joulukuu 03, 2018, 16:42:38 »
Mä aloin tässä miettimään, että onko Tylypahkassa muita orpoja kuin Harry? Kun kaikkien puheista saa sen käsityksen, että Voldemort tappoi paljon porukkaa ja hajotti perheitä, niin eikö niitä orpolapsia pitäisi olla paljon enemmän? Siitä on hetki aikaa kun oon kirjat lukenut, mutta mulle on niistä jäänyt se kuva, että Harry on tyyliin ainut jolla ei ole vanhempia.

Muistaakseni ei ole mainittu muita, ellei sitten Nevilleä lasketa orvoksi. Ja vanhemmissa sukupolvissa yksi orvoista oli tietysti Voldemort itse. Luulisin, että orpolapsia kyllä on enemmänkin, mutta koska kirjat on kirjoitettu Harryn näkökulmasta eikä hän tunne läheskään kaikkia Tylypahkan oppilaita, niin asia ei vain ole tullut esille.

No kyllä mä oikeastaan laskisin Nevillen orvoksi, kun ne sen vanhemmat oli kuitenkin niin huonossa kunnossa. Mun mielestä Nevillen kohtalo on kyllä surullisempi, en mä ainakaan haluais nähdä omia vanhempia siinä kunnossa :/
6
Harry Potterin maailma / Vs: Pieniä kysymyksiä kirjoista vol. 2
« Uusin viesti kirjoittanut Hartsa Joulukuu 03, 2018, 15:50:52 »
Mä aloin tässä miettimään, että onko Tylypahkassa muita orpoja kuin Harry? Kun kaikkien puheista saa sen käsityksen, että Voldemort tappoi paljon porukkaa ja hajotti perheitä, niin eikö niitä orpolapsia pitäisi olla paljon enemmän? Siitä on hetki aikaa kun oon kirjat lukenut, mutta mulle on niistä jäänyt se kuva, että Harry on tyyliin ainut jolla ei ole vanhempia.

Muistaakseni ei ole mainittu muita, ellei sitten Nevilleä lasketa orvoksi. Ja vanhemmissa sukupolvissa yksi orvoista oli tietysti Voldemort itse. Luulisin, että orpolapsia kyllä on enemmänkin, mutta koska kirjat on kirjoitettu Harryn näkökulmasta eikä hän tunne läheskään kaikkia Tylypahkan oppilaita, niin asia ei vain ole tullut esille.
7
Harrastukset ja kirjallisuus / Vs: NaNoWriMo
« Uusin viesti kirjoittanut Zaira Joulukuu 03, 2018, 01:34:40 »
Miulla tuli liikaakin sanoja. Tai siis, no en tiedä liikaa liikaa, mutta enemmän kuin odotin. Alku alkoi ihan hyvin, pääteksiin alkoi syntyä sanoja ihan sutjakkaasti, mut sitten se hyytyi, ja tuli hinku kirjoittaa fikkejä. Mitä sitten rupesin toteuttamaan siihen tahtiin, että niistä muodostu suurin osa 160k sanamäärästä. Pääteksti sentään ylitti 50k sanamäärän, että ihan originaaliakin synty, vaikka sen kirjoittaminen olikin aika nihkeetä useimmiten. Fikit olikin paljon helpompia, kun osaan oli ideat valmiina, ollut jo aika kauankin. Nyt oli vaan hyvä tekosyy kirjottaa ne, kun on tullut Potter-fikkailtua muutenkin jo tänä vuonna vuosien tauon jälkeen.

Tyytyväinen olen, mutta jos ens vuonna jotain muuta. :D
8
Kisat, kujeet ja kivuliaat toimenpiteet / Vs: Joulukuun ketju: Jouluiset asiat
« Uusin viesti kirjoittanut Sieppeli Joulukuu 02, 2018, 21:44:51 »
Zenz on lapsenomainen lahjojen odottelufiilis. Se jännittävä tunne, kun salaa vanhemmilta hiipii tutkiskelemaan millaisia lahjoja kaapin päältä löytyy, jossa mietitään tarkkaan mitähän ihmettä mikäkin paketti sisältää. Se kiilto silmissä kun punaisesta säkistä löytyy jouluisesti paketoitu lahja josta tunnistaa omat nimikirjaimet kortista. Se edellisen yön rauhattomuus kun tietää, että kuusen alla on kasa paketteja ja niihin pitäisi päästä käsiksi.
9
Harrastukset ja kirjallisuus / Vs: NaNoWriMo
« Uusin viesti kirjoittanut AIV-rehu Joulukuu 02, 2018, 19:38:11 »
Nano tuli ja Nano meni. Miten muilla meni? Itse onnistuin kömpimään maaliin. Oli raskaampi ja täpärämpi voitto kuin kertaakaan aikaisemmin, mutta oli se sen arvoistakin. :) 50k tuli kasaan puolisen tuntia ennen kuun vaihdetta.
10
Harry Potterin maailma / Vs: Pieniä kysymyksiä kirjoista vol. 2
« Uusin viesti kirjoittanut Sverre Joulukuu 02, 2018, 17:07:59 »
Mä aloin tässä miettimään, että onko Tylypahkassa muita orpoja kuin Harry? Kun kaikkien puheista saa sen käsityksen, että Voldemort tappoi paljon porukkaa ja hajotti perheitä, niin eikö niitä orpolapsia pitäisi olla paljon enemmän? Siitä on hetki aikaa kun oon kirjat lukenut, mutta mulle on niistä jäänyt se kuva, että Harry on tyyliin ainut jolla ei ole vanhempia.
Sivuja: [1] 2 3 4 5 6 7 8 ... 10