Aihe: Esiintymiskammo

[Pollexia]

Mä soitin joskus koulun konsertissa. Kappaleet meni päin mäntyä, mutta kukaan ei onneksi kuullut sitä. Soitin bassoa. Harrastin joskus tanssia. Kesken esityksen mua rupes pyörryttämään ja tansssin ulos lavalta. Oli sitten hauskaa kun kaaduin tanssin opettajan syliin. En onneksi pyörtynyt. Toisessa esityksessä taas kaaduin kun piti tehdä kärrynpyörä. Eli minä olen mokaillut aika usein esityksissä, joten minua se ei haittaa enää(olempas minä välinpitämätön). Mutta on kamalaa katsoa kun joku muu tekee niitä virheitä.

[neidor]

Muistan, kun joskus ala-asteella olin Kalevala näytelmässä ja näyttelin Ainoa. Minulla oli pitkiä, vaikeita monologin pätkiä, joita laususkelin. Niinhän siinä kävi, että ensin, kun olin tyylikkäästi esityksessä myöhästynyt avauksestani, marssin lavalle ja alan lausumaan jossain välissä vuorosanojani väärässä järjestyksessä. Tosin paljoakaan se ei sisältöön vaikuttanut ja yleisö ei huomannut mitään, kun verbaliikka vain toimi. Oli se silti kauheaa. Onneksi oli hame päällä sillä polveni tärisivät.

[Yö]

Ei nyt ainakaan näin nopeasti muisteltuna tule mitään mullistavan kauheaa mokaa mieleen. Eipä ole minkäänlaista esiintymiskammoakaan kyllä, tai sitä tavallista mahasta nipristää ja kädet tärisee-jännitystä.

Okei juu, kyllä minä nyt yhden mokan muistan. Se ei niin iso ollut, mutta moka, jolle bestikseni edelleen nauraa. Minulla ja muulla luokalla oli tehtävänä tehdä jonkinmoinen esitelmä jostain euroopan maasta. No, minä fiksuna tyttönä päätin tehdä Virosta, kun olen siellä käynytkin ja isä osaa sitä puhuakin. Kun menin luokan eteen valmiina esitykseen, kädet tärisivät niin, että paperit melkein putosivat lattialle. Ääneni tärisi ja en uskaltanut katsoa luokkaan päinkään. Vähän aikaa oli hiljaista kun minä papereitani rapistelin ja yritin keksiä sanottavaa. Tuntui, kuin kaikki opettelemani olisi unohtunut. Siinä sitten sanoin viisanaa että "Joo niin siis tota kun..." hiljaisella ja värisevällä äänellä. Paperit putosivat lattialle ja minä noukin ne siinä taustalla kuuluen pari tyrskähdystä.
Minun oli esitelmäni alussa tarkoitus sanoa viroksi hyvää päivää, minä olen Ida ja teen esitelmän Virosta ja plää plää plää. Kuitenkin, menin siinä sitten sösöttömään jotain tärisevällä äänellä eikä kukaan saanut siitä selvää. Muutaman sekunnin kuluttua sanoin hiljaisella äänellä "Joo, mä tein siis tän mun esitelmän Virosta" ja fiksuna lisäsin "jos ketään kiinnostaa" siihen perään, ope taisi olla ainut joka sen kuuli. Kuitenkin, noloa se oli!

[Ancel]

Voi, niitä on monia.. :P Minä olen niin hajamielinenkin vielä kaiken lisäksi.. :l

Mutta ensimmäisenä tulee ainakin mieleeni joulujuhlat viimevuodelta. :P Meillä oli sellainen tanssiesitys ja yhteä luokan lyhimpänä jouduin eturiviin siinä "järjestelyssä". Eturivissä olimme vain minä ja eräs minua hieman nuorempi tyttö (vuotislainen hänkin, nimen pidän omassa tiedossani. xD). Tanssimme ihan askelten tahdissa, muutaman kerran menin askelissa sekaisin. (katsojia oli muuten vamraan sellainen satakunta, lulisin..) Lopussa, minä ja tämä tyttö olimme sopineet että pidämme toisiamme käsistä kiinni ja kohotamme ne kattoa kohti. Mutta olinhan pidempi tuota tyttöä ja vedin häntä liian korkealle. Kun olen vastikään katsellut nauhoitettuja joulujuhlia (vanhmepani olivat siellä ja tallensivat videokameralla kaiken sen kamaluuden..) ja näytän aivan kamalalta... Ihastuksenikin taisi olla samasissa joulujuhlissa... x(..

Muokin vielä jos tulee muuta mieleen. Minulla on nyt (niinkuin aina) tyhjä pääkoppa. Aivojen tilalla sahanpurua. Pumpulia. Whatever.

[Elwen]

Tykkään esiintyä joten onhan näitä sattunut. Kerron kaksi mokaa, joista kummatkin tapahtuivat esiintyessäni koululleni (johon kuuluu noin 500 oppilasta *itku*)

Minun oli tarkoitus esittää runo. Sovitaan että se meni vaikka näin:
"Nyt löysin etsimänne;
siis kevät tuli tänne
Kukkii maa, taivas sinertää
puissakin jo lehdet vihertää"
(oikeasti runo kertoi politiikasta)
Kamala paniikki iski kun tajusin viidensadan silmäparin tuijottavan minua. Aloin änkyttämään jotain mitä runosta muistin, tyyliin: "Etsitty on löytynyt... ööh... lehdet ovat vihreät ja kukat kukkivat... emm... kevät on tullut ja taivas sinertää..." Tajusin kuinka väärin se meni ja sanoin hätäpäissäni "Äh, mie alotan alusta!" Sainkin sitten lausuttua runon oikein, tosin se kuulosti varmaan samalta kuin olisin luetellut vuosilukuja. Siltä ainakin tuntui :)

Toinen oli, kun lauloin - sovitaan nyt vaikka Charlie Brownin. Taustalla kuului biisin karaokeversio eli pelkkä musiikki. Erään opettajan oli määrä laittaa se soimaan, mutta sitä ei ollut kelattu alkuun! Lauloin ihan ristiin musiikin kanssa *huokaus*

[Golden]

Noniin, minun alaani. Kyllähän niitä mokailuja on kertynyt aika reilustikin tässä ajan mittaa.
Taisipa olla viime vuonna, kun soitin nokkahuilua konsertissa. Minun vuoroni tuli, eikä säestäjää näkynyt missään. Lopulta hän päätti ilmaantua ja ajattelin 'hyvä, pääsee soittamaan'. Siinä kohtaa kun säestäjä oli aikeissa kokeilla viritystä minä pomppasin jo soittamaan, antamatta sen enempää aikaa. *punastelua* Muuten se menikin sitten hyvin, mutta se alku...

[Outlaw]

Niin ja muuten minulla on sellainen outo juttu, että kun jouduin tuon viime vuoden aikana esiintymään 600-oppilaiselle koululleni ja heidän vanhemmilleen aika monta kertaa, en lopulta jaksanut välittää vaikka soitinkin pieleen. Sooloja en kumminkaan ikinä soittanut. Mutta esim. viime joulujuhlien alla soitonopettajani tuli päivää ennen konserttia ilmoittamaan minulle "ja sä sitten soitat noitten muitten kanssa enkeli taivaan ja joulupukki matkaan jo käy." Minulla oli päivä aikaa harjoitella etten ihan prima vistana soittaisi, enkä edes saanut sen viisi-ylennyksisen enkeli taivaan- kappaleen nuotteja. Eli harjoittelin kotona vain pari kertaa sen joulupukki-biisin. o sitten kun piti soittaa se enkeli taivaan siellä konsertissa soitin varmaan 5 kohtaa väärin mutta ei se edes erityisemmin nolostuttanut. Viereinen soittaja vain vilkuili minua vähän hämmästyksissään... Kaikki muut kun olivat saaneet harjoitella kunnolla.

[Cassiopeia]

Minä alan jännittämään esitystä aina noin tuntia ennen ja jännitys loppuu heti, kun olen päässyt lavalle.

Olen tanssinut yksitoista vuotta ja näytellyt viisi vuotta. Parhaassa tapauksessa vuodessa on jopa yli kymmenen esitystä. Ei niitä enää jännitä. En pidä luokan edessä pidettävistä esitelmistä, jos joudun lukemaan jotakin paperista tai keksimään sanottavani sillä hetkellä. Ulkomuistista opeteltu teksti on täysin ongelmatonta.

Tanssiessa on pari kertaa iskenyt lievä paniikki lavalla, kun en muista, mitä seuraavaksi tapahtuu. Näin käy useimmiten niiden pienten pysähdysten aikana, jolloin on aikaa ajatella. Kun pysähdys on ohi, osaan kaiken taas.

Pysrin esiintyessäni siihen, että keskityn vain kyseiseen hetkeen. Pyrin opettelemaan kaiken niin hyvin, ettei mitään tarvitse ajatella. Näytellessäni en muista vuorosanojani, mutta huomaan silti osaavani ne kuin vettä vain, tanssissa en pysty sanomaan, mikä liike tulee seuraavaksi, mutta teen sen silti. Se vain on jäänyt muistiin. Tanssiessa monet meidän ryhmäläisistä valittavat, että hermoilevat sen takia, etteivät muista laskuja. Minä en ole ikinä esiintyessä laskenut tahtia. Harjoituksissa lasken tahdin ja esityksessä tiedän, mitä täytyy tehdä ja milloin.

Juu. Se punainen lanka katosi. Ilmoittakaa, jos se löytyy.

[Valentina]

Minulla on tälläinen ja paha... Kerran seiskalla kun tein kirja esitelmän, puhuin niin nopeasti, ettei kukaan ymmärtänyt sanaakaan... vasta ysillä kun selitin omasta loppu työstäni koko luokalle ilman minkään näköistä lappua, se katosi! Huomasin että lukiessani jostain jännitän enemmän, joten koitan nykyään välttää kaikenmaailman lappuja... Mutta kun esittää kolmelle kymmenelle ihmiselle aiheesta, joka ei kiinnosta ketään, niin tottakai tulee epävarma olo... Mutta pahinta on kun joku selittää kymmenen minuuttia planeetoista, ja kertoo jokaisesta erikseen.. oi sitä tuskaa.... Mutta en ole ajatellut hoitokonsteja vaan sirrän sen pako-liikkeisiin, niin pysyn jotenkuten kasassa.....Olen yrittänyt katsoa seinään, mutta päädyn aina katsomaan jotakuta silmiin.. en suosittele, se jota katsotte katsoo oudosti jne....en sen takia esiinny ja numeroni laskevat, ja yritän kokeissa tsempata...

[Mimuska]

Mulla ei ole varsinaista esiintymiskammoa,mut karmee jännitys iskee aina ku pitäis mennä jonnekki vähän isomman yleisön eteen..
Mulla rupee sormet(ja kädet) tärisemaan ihan hirveesti.
Se on aika ärsyttävää,ku soitan pianoa niin sit ku pitäis mennä esiintymään kevätnäytökseen,nii rupee oman(tai lähinnä silloin ku edellinen on soittamassa) esityksen alussa sormet tärisemään..
Mut oon yrittäny hillitä sitä,ja se on oikeestaan auttanu jonkun verran,ettei ainakaa enää niin paljon tärise..

Ja sit ku tykkään hirveesti juontamisesta,niin oon päässy kerran kevätjuhlan juontamaan.sillon mulla kans rupes just ennen,ku juhla alko,kädet tärisemään ja sit ku menin lavalle,niin tuntu et kaikki ois tuijottanu sitä käsien tärinää..mut ku juhlaa oli jonkun aikaa jatkunu,niin sitte se loppu..

Koulussa taas jos on joku esitelmä juttu,niin oon ottanu jonkun pienen jutun käteen,esim.kumin tai hakaneulan ym. ja sit räpeltäny sitä,nii seki auttaa jonkun verran..

[Leksu]

Esiintymiskammo.

Minulla oli kyseinen ongelma usean vuoden ajan, mutta omalle rippileirilleni päästyäni ja siellä leirihäissä sulhasen isäksi jouduttuani, alkoi kammoni pikkuhiljaa haihtua.

Nyt kolmella riparilla isosena, koulun infotilaisuuksissa ja kaikenlaisessa esiintymistä vaativissa tehtävissä olleena, ei esiintymiskammoa ole oikeastaan ollenkaan. Joskus tietysti tulee sellaisia tilanteita, jolloin ei millään tahdo mennä eteen, vaikka siellä olisi kuinka tuttuja ihmisiä.

Mutta isosena oleminen on vahvasti auttanut minua pääsemään eroon esiintymiskammosta. Ensimmäisella riparillani, lasketteluriparilla, olin vielä koko viikon 38 asteen kuumeessa, joten tuli sekoiltua vielä enemmän. Itseni nolaaminen on miltei arkipäivää jo :b

Ja nuorisotyönohjaajaksi kun pyrin, ei ole suositeltavaa kyllä, jos on esiintymiskammo. Kuinka voisin väkijoukon edessä puhua mitään, jos menisin aivan lukkoon :p

Toivottavasti muutkin pääsevät eroon esiintymiskammostaan, on paljon hauskempaa katsoa muita ihmisiä, jotka nauravat minulle, kun nolaan itseni.
Nauru on elämän parasta huumetta! :)

[Ming shu]

Näköjään en ole ainoa, joka hermoilee esiintymiestä... :)
Joo, soitan viulua ja kun sitten "iki- ihana" viuluopeni käskee aina opetella esitys kipaleet ulkoa.
Siis se on sitten ihan kauheeta, jos ei kesken esityksen sitten muistakaan miten kappale jatkuu, eikä voi edes luntata nuoteista!
Jos minulle tulee joku moka, niin silloin tietysti punastun ja olen punainen kuin tomaatti!
Kamalaa...
Mutta se on totta, että vieraille ihmisille on paljon helpompi esiintyä, kuin tutuille ja porukassa on myös paljon kivempaa, kuin yksin esiintyminen.
Nytkin jo jännitän kamalasti, kun tänään minulla on esiintyminen klo. 19 ja mun pitää lähtee jo puolen tunnin kuluttua!!!
APUA!
Noh, onneks löysin tän keskustelun, ni sain purettuu vähän paineita ulos... :)

[Elindar]

Kyllä, olen esiintymiskammoinen, ja tiedän sen hyvin itsekin.
En oikein edes muista koska tämä 'alkoi'. Ala-asteella en tainnut vielä jännittää esiintymistä niin paljon kuin esim. sitten yläasteella. Muistan, kun minun piti kasiluokalla pitää äikäntunnilla esitelmä luokalle.. omg. Olin niin paniikissa! Ja mikä pahinta, minä punastun tosi helposti, ja silloinkin olin varmaan helottanut luokan edessä kuin jokin majakka.. u___u;

Nyt lukiossa tiedostan ongelmani ja yritän aina ennen jotain esiintymistä, isoa tai pientä, motivoida itseäni ja vakuuttaa ettei se ole niin kamalaa, ja olen selvinnyt tästä ennenkin. Eihän se olekaan niin kamalaa ja kyllähän siitä selviää, mutta miksi sitten pitää joka kerta jännittää niin pirusti? Ja ihan turhaan.
Minulla taitaa pahin ongelma olla se meneminen sinne eteen ja aloittaa se esitys. Koska, esim. silloin kasilla huomasin itsekin että kun olin pitänyt esitelmääni jonkin aikaa ja saanut sen ikään kuin 'käyntiin', loppu olikin jo paljon helpompaa. Minua ei myöskään jännitä niin paljon kun esiinnyn vaikka jonkun kaverin kanssa. Ja myös se on totta, että esiintyminen vieraille on paljon helpompaa kuin tutuille tyypeille.
Mutta eipä tästä sen enempää. Toivon vain, että joskus pääsisin tästä hirveästä panikoinnista eroon, mutta kaikkia varmaan esiintyminen jännittää ainakin jonkin verran, se on varma.

[Kikaya]

Itse asiassa en ole esiintymiskammoinen.
Polvet saattaa kyllä alkaa tutista, mutta siitä selviää, kun kuvittelee olevansa vain harjoituksissa. Tykkään näyttelemisestä ja haluan isonakin tehdä sitä hommaa. Joskus, kun minua jännittää hirveästi, alan sönköttämään.
Minua haastateltiin kerran Lounais-Suomen uutisiin kun meillä alkoi koulu niin aikaisin, ja kun toimittaja kysyi minulta mitä mieltä olen koulun alkamisesta, sanoin; Mi-Minun mielestäni koullun siis koulun alko on kivaa, kun saanähdä, siisa saa nähdä kaikki kavrit.
Onneksi sain sanoa sen toistamiseen, niin sanat menivät jo hieman paremmin. Lentopalloa harrastin ennen, ja syöttäminen hiljaisuuden keskellä, ja varsinkin kun kaikki odotti hirveästi, sydän hakkasi metrin rinnastani ulos. Se oli pelottavaa, kun pelin ratkaisu oli käsissäni.
Olen päässyt jännittämisestä eroon, kun tunnen kaverini joiden kanssa oelaan tai näyttelen.

[Eleanír]

Esiintymiskammo, taidan potea sitä jo nyt, vaikka vasta ensiviikolla pitäisi tuo karmea kokemus olla. Tai mikä vasta se on, sehän on ihan pian, enkä ole tehnyt koko hommaa vielä valmiiksi. Paniikki iskee, jokin muljahti sisälläni jo jakson alussa, kun asiasta kerrotiin, siitä asti sisälläni oon olllut inhottava tunne. Ja mitä lähemmäs päivä tulee, sitä enemmän se minua huolestuttaa. Tiedän kuinka sanat tulevat menemään sekaisin ja kaikki nauravat ja supisevat siitä jälkeenpäin, tiedän, että itku tulee kuristamaan kurkkuani silloin kovemmin kuin nyt. Tärisen ja minulle tulee aha olo niin henkisesti kuin fyysisestikin; minua alkaa oksettaa. Taakkaa lisää se, etten tiedä olenko tehnyt työni oikein, siitä kun ei oikein kerrottu mitään. Olen ujo, en halua että kaikki tuijottavat.

[hpfani]

Aina kun minun täytyy esiintyä koulussa tai jossain yhteisessä näyttelmässä minulle tulee perhosia vatsaan ja en pysty selväti puhumaan ja yritän mennä piiloon tai olla katsomatta katsojia. Olen hiukan ujo muutenkin ja en kamalan sosiaalinen tyyppi. Minulla on nyt 25 päivä semmonen esitys ja en uskalla mennä luokan eteen ja viellä kun luokka on aika uusi kun minun entinen luokka hajos kun siirryimme ylä-asteelle. voitteko kerto vähän vinkkejä miten tästä silviäis?

[Asoalian]

Minullakin taitaa olla oikeastaan lievä esiintymiskammo. En jännitä koulussa mitään viittaamista tai sellaista, mutta jos pitäisi luokan eteen mennä pitämään esimerkiksi kirjaesitelmä, lukemaan joku teksti tai ihan mitä tahansa, niin minä jäädyn. Ainakin omasta mielestäni tuntuu siltä, että puhun epäselvästi, ja puhe kuulostaa katkonaiselta ja niin edespäin, vaikka en oikeastaan edes tiedä onko näin. ^^ Ainakaan kukaan ei ole ikinä huomauttanut siitä minulle tai mitään...
Kauhulla odotan seuraavaa jaksoa jossa on äidinkieltä, silloin nimittäin meidän pitää kirjoittaa taas jotain ja mennä lukemaan se koko luokalle. ^^'

En kyllä itseasiassa oikeastaan edes ole ujo, esiintymistä vain jännitän koska.. no jaa. En edes tiedä syytä. Ei minulle ole kukaan ikinä nauranut tai mitään kun olen jotain esitelmää tai vastaavaa pitänyt, eli eipä sille oikeastaan järkisyytä ole. Minä vain kammoan luokan edessä esiintymistä. :)

[Dis]

Minulla ei luokan eteen meneminen ja siellä esitelmän pitäminen tuota vaikeuksia, mutta muuten kammoan kaikkia esiintymisiä. Ja tämä taas haittaa paljon, kun nyt satun harrastamaan pianonsoittoa musiikkiopistossa, missä tutkinnot ja muut on pakollisia. Joka kerta ennen esitystä tärisen, hikoilen, jne. Yleensä kesken esiintymisen mieleen tulee ajatuksia, esim. "Miten tää meni?" tai "Voi ei, en muista seuraavaa nuottia!" tai "Noi kädet liikkuu hienosti tossa mustalla pinnalla. (flyygeliä soittaessa tulee käsien heijastumat koskettimien kanteen)" ja kräks. Sitten tuleekin hiljaisuus.

Varsinkin tutkintotilanteet ovat kauheita. Suoritin viime keväänä 2/3, ja Prima Vista (kun annetaan uudet nuotit ja sanotaan "soita") kokeen kohdalla se menikin sitten vähän niinkuin takapuolelleen. Jännitin niin paljon, ettei soittamisesta tullut mitään. Arvostelijat katsoivat ymäärtäväisinä ja antoivat uuden yrityksen. Ihmettelen.

Mutta eiköhän asia tullut selväksi. Kammoan esiintymistä.

[Hopeanuoli]

Poden esiintymiskammoa. Pelkään aina nolaavani itseni ja en tykkää kävellä kaikkien edessä näiden vieläpä katsoesa mua. Esiintymiskammoni huomaa siitä että puhuessani ääneni alkaa pettämään ja (varsinkin peruskoulussa jossa jousuin joskus oleen luokan tai koulun edessä) alan tärisemään.

Tässä viikko sitten amiksessa oli kritiikkitunti yhellä keramiikka tunnilla. Mun piti esittää luokalle ruukkuni minkä sain aikaan. Kun oli mun vuoro esittää ja vaikkei tarvinnut mennä luokan eteen ja vaikkei luokassani tarvitse pelätä sitä että joutuisi nolatuksi, mun ääni petti vähän puhuessani enkä voinut katsoa kuin ruukkuani kun ope 'joutu' (yritti täydentää puhettani kun kertomukseni oli todella lyhyt muihin verrattuna) jatkamaan puhelua mun ruukusta. En vain voi sille mitään. Inhoon luokan eteen menoa tai yllensä esillä oloa.

[whisplet]

voisin kertoa oman tarinani.

ala- ja yläasteella olin vielä se tyttö joka aina halusi olla kaiken maailman esityksissä ja härpäkkeissä mukana ja olin muutenkin kovin sosiaalinen ja ystävien ympäröima. mutta muutto erille paikkakunnalle toi minulle sen mörön, että ihmiset nauravat jos avaan suuni, nauravat sille miltä näytän, nauravat sille mitä teen. eihän he välttämättä naura, luulen vain. minä tyhmä tyttö.

sain pari uutta kaveria ja muutama entinenkin tuttu oli koulussani/luokassani. kaikki meni hyvin kunnes se kerrottiin. täytyisi pitää miltei joka aineessa esitelmä. valmistelin työtäni ja harjoittelin esittämistä kotona. mutta kun esittämisen hetki tuli, sanoin vain opettajalle ettei se ole vielä valmis. esityspäivääni siirrettiin, sitä siirrettiin aina. onnistuin sen aina jotenki laistamaan. olinko sairas vai mitä.

sitten otin itseä niskasta kiinni ja menin terveydenhoitajan puheille ja kerroin että kammoan esittämistä. kerroin taustani ja kerroin miltä minusta tuntuu sillä hetkellä, ennen esittämistä. polvet tutisevat (tai ainakin niin luulin), ääneni tärisee, silmät kostuvat enkä näe mitä papereissani lukee, ja lopulta ääneni katoaa kokonaan. tai näin kuvittelin. enhän siis tiennyt millaista se oikeasti olisi kun en niitä esitelmiä ikinä pitänyt. terveydenhoitajan kanssa sovittiin ettei minun tarvitse niitä pitää, teen vain kirjallisena ne kaikki. okei sopi minulle mainiosti!

olen nyt kolme vuotta riutunut esiintymispelossa ja olen itselleni vihainen että päästin itseni aina laistamaan siitä tilanteesta. olisi pitänyt vain mennä silloin ensimmäisellä kerralla sinne luokan eteen, eikä jättäytyä pois. kammoni on kasvanut ihan hirmuisesti ja tämä ei ole kivaa. on sanottu että tähän on hoitokeinoja. en vain usko sellaiseen. mutta ehkä vielä joskus menen kouluun ja pidän sen esitelmän ja huomaan ettei minulle naureta. pitäväthän he muutkin tyhmiä esitelmiä tyhmistä aiheista, eikä heillekään naureta.

eli jos tuntuu että jännittää niin elkää antako jännityksen voittaa. pitäkää ne esitelmät älkää jättäytykö niinkuin minä tein.

[angstipallero]

Aika monia taitaa jännittää oman luokan edessä esiintyminen. Itsekin jännitin ennen ihan hirveästi. Muistan viidennellä luokalla, kun pidin kaverini kanssa esitelmää marsuista. Ääneni värisi ja yritin vain piiloutua sen paperin taakse, josta luin asioita. Ala-asteen laulukokeet olivat myös aivan hirveitä. Meidän ei onneksi tarvinnut laulaa koko luokan edessä, mutta jo pelkästään opettajalle laulaminen tuntui mielestäni hirveälle.
Nykyään en jännitä enää niin kauheasti. Tietty vähän ennen esitystä saattaa pikkuisen jännittää, mutta sehän on ihan tervettä. Silloin vedän vain syvään hengitystä. Itselläni jännitys ainakin katkeaa siihen, kun astun luokan eteen. Keskityn vain siihen esitykseen, kerron mitä minulla on sanottavaa ja siinä se.

[Adella]

Miten täältä aina löytyykin juuri oikeat topicit...


Esiintymiskammo. Ei haittaa, minulla ei ole sitä.

Katsokaa nyt! Ne eivät edes mahdu samaan lauseeseen!!!

Eli kyllä, olen esiintymiskammoinen. Ja siitä on joskus tosi paljon haittaa.
Varsinkin jos tilanne tulee yllättäen, kuten tänään.
Eli:
Aikaisemmin (viime vuonna) saimme tietää jo hyvissä ajoin, milloin meillä on laulukokeet. Hyvä, menin kokeeseen ja tuli kymppi, kuten olen aikaisempinakin vuosina saanut. Kaikki OK.
No, tänään ope ilmoittaakin yhtäkkiä että okei, meillä on tänään laulukokeet, menkää käytävään odottamaan.
Olin suoraansanottuna paniikissa. En ollut voinut harjoitella. Hampaat kalisi (Ihan oikeasti!) ja kädet tärisi.Kun vuoroni tuli, minä näin vain ne sanat edessäni. *puistatus*

Laulukoe meni päin v****a ja laulu meni tosi epävireisesti.
Meninpä sitten hankkimaan itselleni 8 laulusta, alavireisyyden vuoksi.

Uskotte että harmittaa. Mutta koska olen ennen saanut kymppiä samalta opettajalta laulukokeesta, niin tiedän, että tämä kerta meni paniikin piikkiin.
Mutta kokemus oli kamala.

[toyhto]

En voi kyllä sanoa potevani esiintymiskammoa. Ehkä se johtuu osittain siitä, että koska olen soittanut pianoa pienestä pitäen, olen aina myös "joutunut" aika ajoin esiintymään. Samoin leireillä isosena ollessa niitä tilanteita on tullut jne.

Esimerkiksi koulussa äidinkielen puheita pitäessä kyllä vähän jännittää, vaikka samalla saatan olla tavallaan innostunutkin siitä puheen pitämisestä. Ehkä vain olen niin itsekeskeinen otus, että tykkään olla huomion keskipisteenä.

Luulen, että usein esiintymiskammosta kärsivä ihminen pelkää myös sitä itse esiintymiskammoa, näin ainakin voisin kuvitella. Minun on paljon helpompi kuvitella jännittäväni ennen puheen pitämistä sitä, että entä jos käteni rupeavat tärisemään tai punastun tai vaikutan hermostuneelta tai jotain, kuin että pelkäisin itse puhetta. Minusta kuitenkin kannattaisi esiintymiskammonkin suhteen ottaa rennosti, jos se vain on suinkin mahdollista - ei siihen jännittämiseen kuole ja todennäköisesti melkein kaikki jännittävät tiettyjä tilanteita. Siinä ei ole mitään pahaa eikä siitä välttämättä tarvitse edes päästä eroon.

Mutta jos nyt puhutaan ihan oikeasta esiintymiskammosta, sellaisesta, joka todella häiritsee ihmistä itseään (tai vaikka muitakin). Ehkäpä sitä voisi vain yrittää kelata mielessään, että virheitä saa tehdä, eikä sillä nyt oikeastaan ole niin paljon väliä vaikka mokaisikin. Ja harjoitella esiintymistä joissain pienissä, turvallisissa tilanteissa. Harjoitus kun tekee mestarin.

[Samantha]

Minulla on, ja ei ole esiintymiskammoa. Koska näytteleminen on yksi harrastuksistani, en lavalla ollessani pelkää mitään, ja vain olen ja eläydyn hahmooni. Mutta taas ollessani soittamassa pianokonsertissa, jota harrastan myös, käteni rupeavat hikoilemaan ja tärisevät. Pelkään kai sitä että soitan väärin, vaikka olisin opetellut kappaleen jopa soittamaan silmät kiinni. Tämä pelko on vain kasvanut kurssitutkintojen takia, joissa kolme opettajaa istuu pöydän takana ja kuuntelee kun soitat, ja minusta tuntuu että odottaa myös että soitat väärin.
Kolmas asia miten pelkään esiintyä, on yksinlaulu. Koulussa minun pitää laulaa luokan edessä ja menen aivan lukkoon, vaikka yleensä laulelen itsekseni melkein koko ajan.
Jos tästä pelosta pääsisin eroon ni olisin iloinen.

[zerah]

Riippuu tilanteesta. Lavalla ei mitään eikä tuntemattomien ihmisten edessä show:n vetäminen tuo ongelmia, mut auts kun pitäisi tutuille puhua jotain. Iskee ihme paineita, että entä jos en osaakaan.
Tämä yleisesti koulussa, kun pitäisi luokalle jotain kertoa, niin sähellän. Ja valitettavasti en punastu ja säikähdä vaan rupean nauramaan ja siinä sit kikatetaan.