Mitä nyt enään odottaisi? Mitä odottaisi kuin kuuta nousevaa? Mitä palvoisi ja rakastaisi niin palavasti, että se sattuu? Nyt, kun kirja on luettu ja tietää, että se on lopullisesti ohi, ei oikein voi uskoa sitä. Eihän se voi olla totta! En haluaisi laskea kirjasta irti. Haluaisin, että kirja veisi minut oikeasti mukaansa. Mitä mä nyt täällä maan kamaralla teen, kun kaikki kirjat on luettu ja laitettu siististi pinoon. Tungettu rautainen seinä minun ja niiden väliin. En tietenkään ikinä voisi lakata lukemasta niitä tai mitään, mutta mitä mun pitäisi nyt tehdä!?
Kun sain kirjan käsiini en uskaltanut avata sitä ja alkaa lukea, koska tiesin, että se sinetöisi sen, että noita ihania kirjoja ei tulisi enempää. Kun vihdoin aloin lukea en voinut lopettaa. Siskoni täytyi kiskoa kirja väkipakolla käsistäni, että hänkin saisi lukea sitä. Luin äsken viimeiset 300 sivua ja vasta siinä kohtaa aloin toden teolla nauraa jutuille, joita ei ehkä ollut tarkoitettu hauskoiksi, mutta oli sitä silti, itkemään asioille, jotka tosiaankin oli tarkoitettu surullisiksi.
Rowling osaa kirjoittaa loistavaksi, senhän kaikki tietää!
Fiilikset on ehdottomasti haikeat, surulliset, mutta silti onnelliset.
En päästä ikinä irti rakkaudestani näitä kirjoja kohtaan, ja se on varma, että joku päivä kuolen onnellisena, siitä että sain lukea kaikki kirjat.
Suuri kiitos Rowlingille, joka kirjoitti nämä mahtavat kirjat! ;)
