Kirjoittaja Aihe: Klassinen rock  (Luettu 2057 kertaa)

0 vuotislaista ja 1 Ankeuttaja kyttää tätä aihetta.

Poissa Lemmonleikko

  • Tom
  • Valvojaoppilas
  • *
  • Sukupuoli: Velho
  • Soulshine!
    • Herra Hahmo
  • Tupa: Mary Sue
Klassinen rock
« : Joulukuu 22, 2007, 16:10:57 »
Alkuun määritelmä. Klassinen rock on rock-musiikkia suunnilleen 1960- ja 1970-lukujen taitteesta, karkeasti ottaen noin 1965-1975, vaikka vuosien molemmin puolin onkin ollut merkittäviä vaikuttajia - noihin kymmeneen vuoteen kuitenkin osuu klassisen rockin klassisin kausi. Kyse on pääsääntöisesti kitaravetoisesta, aiempaa raskaammasta, bluespohjaisesta rockista, jonka juuret kehittyivät Britanniassa 1960-luvun alussa nuorien muusikoiden ihastuttua vanhaan amerikkalaiseen bluesiin. Cream taisi olla ensimmäinen oikein selkeästi klassisen rockin yhtye, siinä missä aiemmat olivat olleet lähinnä brittiläisiä bluesbändejä. Cream soitti jo selvästi rokkia selvästi omalla tavallaan - bluespohja oli vahva, mutta ei määräävä, ja raskas poljento ja raskaat soundit tulivat juuri Creamin kautta.

Muita merkittävääkin merkittävämpiä (joista läheskään kaikki eivät ole yhtä tunnettuja) klassisen rockin yhtyeitä olivat Led Zeppelin, Deep Purple, Black Sabbath, Blind Faith, The Who, Steppenwolf, Pink Floyd, Uriah Heep, Jethro Tull, King Crimson ja monet, monet muut, joista kuitenkin suurin osa Britanniasta. Amerikan puolelta merkittävimpiä taisivat olla juurikin tuo Steppenwolf, Blue Öyster Cult, Allman Brothers Band, Lynyrd Skynyrd, Grateful Dead sekä tietenkin The Jimi Hendrix Experience.

Klassista rockia ei määrittele niinkään paljoa instrumenttivalikoima tai yhteyiden tyyli, vaan koko tuon ajan rock-piireissä vallinnut yhtenäinen skene, ja tapa, jolla musiikkia tehtiin - jokainen bändi vuorotteli levyn teon ja kiertueen välillä. Levyjä julkaistiin yhtenään ja jatkuvasti kokeiltiin kaikkea uutta: eri soitinyhdistelmiä, erilaisia sävellyksiä, uutta studiotekniikkaa, kaikkea. Kiertueilla soitettiin kokonaisia öitä, hajotettiin hotelleja, vedettiin aineita ja juotiin niin maan perkeleesti - juuri klassisen rockin kaudella rock-kulttuurin kliseet ja legendat muodostuivat. Paiskottiin telkkareita ikkunoista (Keith Moon), roikuttiin hotellien parvekkeilta sormien varassa (Jim Morrison), ajeltiin pitkin käytäviä prätkällä (John Bonham)... Muusikot elivät täysin irrallaan järjestä, ja se kuuluu myös musiikissa tietynlaisena suloisena asenteena. Niille hepuille soittaminen oli koko helavita elämä, ja aika harva on jälkeenpäin muistanut ajatelleensa tulevaisuutta vähääkään niinä aikoina. Oikeastaan aika monet on sanoneet, ettei mikään muu kuin seuraava keikka tullut mieleenkään tuolloin.



Itselleni klassinen rock on jo kauan ollut varsin, varsin tärkeä asia. Se on jollain lailla yhtä aikaa rentoa ja tanakkaa, kokeellista ja perusrokkia, uhmaavaa ja yksinkertaista. Levyjä saa divarista halvalla, tai jos haluaa, niin kalliillakin - silmäteriäni ovat Deep Purplen In Rock -levyn alkuperäinen vuoden 1970 Saksan-painos ja Allmanien Fillmore East -levyn ensimmäinen Ranskan-painos. Molemmilla oli hintaa, In Rock lienee kallein omistamani yksittäinen vinyyli. Joitain ceedeitä, kuten Yökalan uusin, onkin sitten tarttunut kalliimmallakin kuin tuo 17 euroa, jonka In Rockista maksoin. Ja se itse musiikki - niin räkäistä, rouheaa, rokkaavaa, kursailematonta ja suoraviivaista. Täynnä sellaista ylitsepursuavaa energiaa ja asennetta, tanakkaa soundia ja oksat pois -meininkiä... Sanoin kuvaamatonta. Tajuntaa laajentavaa, tajunnan räjäyttävää. Hillitöntä. Ja aika ajoin ainoaa musiikkia, jota jaksaa kuunnella.

Noihin aikoihinhan ei edes lähdetty vetämään genrerajoja. Kukaan ei alkanut viilailemaan, oliko joku bändi heviä vai perusrokkia vai progea vai mitä. Jos perussoundit ja perusmusiikki oli kohdallaan, oli jytää. Jos oli poppia tai jotain muuta yltiökepeää, oli purkkaa. Jos oli sellaista mammuttitautista progettelua, jossa musiikin idea hukataan teknisellä taidolla leveilyyn (kuten Nektar joskus pahimpina aikoinaan), oli hämyä. Siinä genret 1970-luvulla. Juuri tuosta syystä minua nyppii se, miten jotkut nykyään vääntää kättä siitä, oliko Led Zeppelin vaiko Deep Purple alkuperäinen hevibändi - kumpikaan ei ollut hevibändi. Ei silloin puhuttu hevistä. Niinkin soundillisesti erilaiset yhtyeet kuin The Who, Black Sabbath, Santana Band ja Creedence Clearwater Revival sopivat kaikki ihan yhtä aurinkoisesti rock-nimikkeen alle, ja minusta syystä. Kaikki ne olivat ihan selvää rokkia, vaikka nykyään rokkariksi itseään nimittävä harvoin on edes kuullut CCR:stä tai Whosta. Nykyisen hevin ja metallin poiki koko se skene, eivät vain muutamat bändit sieltä täältä, puhumattakaan yhdestä ainoasta yhtyeestä.


Itselleni mieluisimpia klassisen rockin yhtyeitä ovat oikeastaan lähes kaikki ajan bändit. En osaa nimetä yhtäkään, josta en pitäisi. Korkeintaan pari, joita en kuuntele niin säännöllisesti kuin muita. Niissä kaikissa on jotakin omaansa, ja yhtä aikaa jotakin, josta ne tunnistaa juurikin tuon rockin kultakauden yhtyeiksi. En rupea edes miettimään, mikä mahtoi luoda sen uniikin fiiliksen niihin levyihin ja yhtyeisiin. Joku siinä vain on, kun iskee ja toden teolla. Jethro Tullin nokkamies Ian Anderson joskus totesikin, että "siihen aikaan kilpailijoita oli vähän, mutta ne kaikki olivat legendoja. [...] En usko, että rock tulee katoamaan minnekään, aina sille kuulijoita ja tekijöitä on. Mutta en liioin usko, että koskaan enää tulee samanlaista tulisen luomisen kautta."


Jos joku muu diggailee klassista rockia, tai ei voi sietää sitä, tai haluaa muuten vain sanoa sanansa aiheesta, antaa palaa. Topsu on sitä varten!
"You don't have to be black to be a nigger. Being born penniless also makes you an outlaw." -Ronnie van Zant
         Row, row, row thy boat gently down the stream. Oh Charon, hast thou ever know'd that Death is but a dream?
Hyviä emme ole, pahoiksi emme halua tulla - olkaamme siis rumia!

Poissa Ibiza

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tupa: Tuvaton
Vs: Klassinen rock
« Vastaus #1 : Joulukuu 23, 2007, 21:10:40 »
Kuuntelen pääsääntöisesti rockia ja aika paljon myös klassista rockia. Ovathan myöhemmät bändit lopulta paljolti velkaa aiemmille. Klassisessa rockissa kiehtoo uskomattoman aito soundi, kaikki upeat kitarasoolot ja ylipäänsä se, miten biisit pysyvät kasassa ja kuulostavat hyviltä satojen soittokertojen jälkeenkin. Ei siitä mihinkään pääse, että hyvältä kuulostaa.

Jos yhtyeitä mainitaan, niin suosikkejani ovat mm. Pink Floyd, Deep Purple, The Who, Black Sabbath, Led Zeppelin, Queen, The Doors ja myöhäisemmältä kaudelta (oikeastaan Purplesta ja Sabbathista "poikineet") Dio ja etenkin suuri rakkauteni Rainbow (vaikutti tosin enemmänkin vasta 80-luvulla). Ritchie Blackmore on ehdottomasti yksi hienoimmista kitaristeista aikojen saatossa. Muitakin hyviä yhtyeitä tietysti on, mutta harmikseni en ole vielä ehtinyt tutustua kovinkaan laajalti klassiseen rockiin. Tai ainakaan niin laajalti kuin haluisin tutustua. Joten "uusien" yhtyeiden etsintä jatkuu koko ajan. Eikä kovin montaa pettymystä ole vielä tullut vastaan. Pidän todellakin lähestulkoon kaikesta rockista, mihin törmään.

Olen ehdottomasti samaa mieltä siitä, että on turha käydä kädenvääntöä siitä, mitkä bändit olivat ensimmäisiä vaikuttajia tai mihin genreen ne tulisi sijoittaa. Noitakin bändejä listatessani aloin jo turhan paljon miettiä sitä, mikä lasketaan klassiseksi rockiksi ja mikä ei. Jotain genrerajoja on tietenkin hyvä olla, mutta liika on liikaa.

Ajatus tuntuu nyt katkeavan koko ajan enkä osaa kirjoittaa mitään tämän hienompaa aiheesta, mutta klassinen rock on joka tapauksessa lähellä sydäntäni :)

Poissa Pöpi Profeetta

  • Ennustelija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Velho
  • I see you...
Vs: Klassinen rock
« Vastaus #2 : Joulukuu 28, 2007, 14:09:19 »
No kyllä tuolta mainittujen yhtyeiden listalta löytyy omiakin suosikkeja: Pink Floyd (oma suosikki, ensilevy Dark Side of the Moon), Queen, Led Zeppelin, Rainbow (Rising on musiikin historian parhaita levyjä) ja Dio (tätä kyllä on varmaan aina kutsuttu heviksi, mutta silti) nyt ensiksi. The Who ja Deep Purple on sellaista tutustu joskus -kamaa, mutta toisin kuin kukaan varmaan oletti, Profeetta lähestulkoon inhoaa Black Sabbathia lukuunottamatta paria biisiä (lähinnä Master of Reality - ja Vol 4 -levyiltä) ja Dio-vuosia. Profeetan suuri rakkaus on kuitenkin se perinteinen hevimeteli.
"That is not dead which can eternal lie
And with strange aeons even death may die"

H. P. Lovecraft

attila

  • Ankeuttaja
Vs: Klassinen rock
« Vastaus #3 : Tammikuu 15, 2008, 19:56:13 »
Itse ainakin olen käsittänyt klassisen rockin olevan vielä vähän ''kevyempää'' kuin mitä edellä mainitut bändit edustavat. Riippuu tietenkin mitä jokainen itse tuosta klassisen rockin käsitteestä ajattelee. Mielipidekysymys.
Minulle tulee mieleen ainakin sellaiset artistit kuin esim. Jerry Lee Lewis, Chuck Berry ja Little Richard. Omaan musiikkimakuuni kuuluu kuitenkin jo mainitut Led Zeppelin, Deep Purple ja jossain määrin Black Sabbath. Myös Mötley Crüe, Motörhead, ZZ Top ja The Who menevät. Kuitenkin eniten tunnustan kuuntelevani AC/DC:tä, joka jostain syystä iskee vain niin lujaa:)

Poissa Hendrix

  • Rock Soldier
  • Vuotislainen
Vs: Klassinen rock
« Vastaus #4 : Tammikuu 31, 2008, 18:09:16 »
Kuuntelen eniten Led Zeppeliniä, mutta myös Pink Floyd, The Who sekä Rainbow menevät. Zeppelinin paras albumi on mielestäni Houses of the holy ja Pink Floydin Dark side of the moon. Whon paras albumi on klassinen Who's next. Rainbowin paras albumi on Rising tai Long live rock n' roll. Muita hyviä klassisia bändejä ovat myös The Doors sekä Cream. Eräällä tutullani on albumi, jossa Jimmy Page, Jeff Beck ja Eric Clapton soittavat yhdessä. Levy on äänitetty joskus 1970-luvun alussa, ja se on erittäin harvinainen.
Danger You, Danger Me, DANGER US!

Poissa Da Kin

  • Overdrive
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Velho
  • Guns N' Fuckin' Roses!
  • Tupa: Mary Sue
Vs: Klassinen rock
« Vastaus #5 : Elokuu 08, 2008, 12:50:57 »
Eräällä tutullani on albumi, jossa Jimmy Page, Jeff Beck ja Eric Clapton soittavat yhdessä. Levy on äänitetty joskus 1970-luvun alussa, ja se on erittäin harvinainen.

Nuo kolme kitaristilegendaahan soittivat kaikki Led Zeppelinin edeltäjä bändissä nimeltä The Yardbirds. En ole kovin paljoa kyseistä bändiä kuunnellut, mutta täytyy vain sanoa, että ainakin paperilla nämä herrat ovat aika mahtava yhdistelmä.
« Viimeksi muokattu: Elokuu 08, 2008, 23:28:29 kirjoittanut Da Kin »
Ei lopu täältä polle ei amfetamiini, täältä kukkaloistosta amsterdamin, ojat pullollaan pitkätukkiaan antaa kaikkien kukkien kukkia vaan..

Poissa Lemmonleikko

  • Tom
  • Valvojaoppilas
  • *
  • Sukupuoli: Velho
  • Soulshine!
    • Herra Hahmo
  • Tupa: Mary Sue
Vs: Klassinen rock
« Vastaus #6 : Elokuu 08, 2008, 19:58:30 »
The Yardbirdsin voi hyvällä syyllä väittää olevan edeltäjä paitsi Led Zeppelinille, myös Creamille, jonka Clapton perusti jätettyään Yardbirdsin 1965. Tosiaan, Claptonhan oli Yardbirdsin (silloin bluesbändi) ensimmäinen kitaristi, mutta kyrpiintyi kun muu bändi tahtoi lähteä tiukasta bluesista popimpaan suuntaan ja suositteli sijalleen studiosessioista tuntemaansa Jimmy Pagea. Page taas ei tahtonut lähteä palkkaduunistaan studioilla, joten hän usutti jamikaverinsa Jeff Beckin Yardbirdsiin - ja Beck vei Birdsit pop-yhtyeestä psykedeliabändiksi. Lopulta Page tuli mukaan bändiin - basistiksi, sillä alkuperäinen basisti jätti yhtyeen eikä silloinen komppikitaristi ollut yhtä kokenut basson varressa kuin Page. Osat vaihtuivat heti, kun entinen komppikitaristi alkoi luottaa uuteen instrumenttiinsa.

Led Zeppelinhän taas syntyi sitä kautta, että tämän Beck/Page-Yardbirdsin studiosessioissa bassoa soitteli useimmiten muuankin kentiläinen vesseli  - John Paul Jones. Yardbirdsin ruvettua rakoilemaan liikaa Page ja Jones rupesivat kyhäilemään uutta vastaavaa bändiä, jonka nimeksikin piti tulla the New Yardbirds. Oli kuitenkin jokin ryyppäjäisilta Lontoon musapubeissa, kun lauma nykyisiä legendoja istui heittämässä läppää, kun Page ehdotti perustettavaksi bändiä, jossa hän ja Beck soittaisivat kitaroita, Jones tai John Entwistle (the Who) bassoa ja niinikään The Whosta tunnetuksi tullut Keith "Moon the Looney" Moon (ja tsekatkaas nimi hei, mikä onkaan "kuu" latinaksi? Kuka muu tunnetaan nimellä Looney?) rumpuja. Ja kuinkas sattuikaan, Keith Moon tyrmäsi idean legendaarisella lauseella "That'd come down like a..."

Ja näitä Clapton-Beck-Page -sessioita on ollut paljonkin pitkin 1970- ja 1980-lukua. Äärimmäisen harvoja on julkaistu, sillä kuten hyvin tiedetään, nuo kolme legendaa ovat äärimmäisen hankalia persoonia kukin. Suurin osa niistä sessioista on yksinkertaisesti liian puuroa, jotta muu kuin muusikkokuulija saisi niistä mitään irti. Yleensä asetelma on se, että Beck tahtoisi heittäytyä kokeelliseksi, Clapton tahtoisi pitää raakaa bluespohjaa ja Page - tehtiin kummin tahansa - alkaa sooloilemaan yli. Youtubesta löytyy 1980-lukuisia liveklippejä tältä kolmikolta, ja Pagen holtiton vyörytys erottuu jokaiselta. Hänen iänikuinen ongelmansa on viedä kaikki tila lavalta. Toki tämä tavallaan myös osoittaa Beckin ja Claptonin suunnattoman taituruuden, sillä he pystyvät Pagesta huolimatta soittamaan komeita fillejä kumpikin, ja vieläpä tukkimatta toisiaan.
"You don't have to be black to be a nigger. Being born penniless also makes you an outlaw." -Ronnie van Zant
         Row, row, row thy boat gently down the stream. Oh Charon, hast thou ever know'd that Death is but a dream?
Hyviä emme ole, pahoiksi emme halua tulla - olkaamme siis rumia!

Katariina

  • Ankeuttaja
Vs: Klassinen rock
« Vastaus #7 : Elokuu 08, 2008, 22:30:17 »
Keith "Moon the Looney" Moon (ja tsekatkaas nimi hei, mikä onkaan "kuu" latinaksi? Kuka muu tunnetaan nimellä Looney?) rumpuja. Ja kuinkas sattuikaan, Keith Moon tyrmäsi idean legendaarisella lauseella "That'd come down like a..."
Eikös se kuitenkin ollut "Moon the Loon"?
Itsellä ei klassinen rock enää oikein uppoa, se alkaa kuulostaa tylsältä, kuten suuri osa nykyrockistakin. Kuvaavasti olen viime aikoina kuunnellut todella paljon Tommy-rockoopperaa - se kuulostaa mielettömän hyvältä, koska se kuulostaa niin erilaiselta kuin the Who:n muu tuotanto. Vaikka bändissä toki on ollutkin jumalainen laulaja, oma rock-idolini Keith Moon, ja maailmankaikkeuden paras basisti, niin silti se alkaa kuulostaa tylsältä.
Mutta ns. Classic Rock -käsitettä en ole koskaan nähnyt yhdistettävän suomalaisiin bändeihin. Onko se kaikki sitten vain suomirock-käsitteen alla? Mitä on suomalainen classic rock?

Poissa Giladra Carrion

  • Kuolonsyöjä
  • Valvojaoppilas
  • *
  • Sukupuoli: Noita
  • Pottermore: ShieldFang27063
  • Tupa: Luihuinen
Vs: Klassinen rock
« Vastaus #8 : Toukokuu 13, 2009, 13:46:37 »
Joo, enköhän minäkin voi itseni luokitella klassisen rockin kuuntelijaksi. Noita bändejähän sitten onpi... Rush, Led Zeppelin, Eagles, Yes, King Crimson, Deep Purple, Blue Öyster Cult nyt ainakin mainitakseni. Kolmesta ensimmäisestä erityisesti tykkäilen. Lähes kaikki tässä ketjussa jo mainitut bändit ovat enemmän tai vähemmän tuttuja.

Mutta ns. Classic Rock -käsitettä en ole koskaan nähnyt yhdistettävän suomalaisiin bändeihin. Onko se kaikki sitten vain suomirock-käsitteen alla? Mitä on suomalainen classic rock?
Enpä ole minäkään suomalaisiin bändeihin 'classic rock' -käsitteen alla törmännyt. Olisiko Wigwam ainakin jossain määrin tuohon sopiva?
“We've all been raised on television to believe that one day we'd all be millionaires, and movie gods, and rock stars.
But we won't. And we're slowly learning that fact. And we're very, very pissed off.”

Poissa Audra Dancer

  • Sir Emilia Sarkington
  • Vuotislainen
  • Gaze the Haze
    • Livejournal
    • Vainajala.org
  • Pottermore: HazelNight52
  • Tupa: Luihuinen
Vs: Klassinen rock
« Vastaus #9 : Syyskuu 02, 2009, 21:29:03 »
Klassinen rock on kyllä kova sana. Olen valunut sen maailmaan pikkuhiljaa, bändi kerrallaan on kuuntelukavalkadiin sujahtanut useita moista skeneä edustavia yhtyeitä. Esimerkiksi Blue Öyster Cultin, Creamin ja The Doorsin olen löytänyt vasta ihan hiljattain, kun taas vaikkapa Deep Purplea olen kuunnellut jo muutaman vuoden. Rockissa on sitä jotakin, siinä on meininkiä ja se iskee suoraan selkäytimeen - näin, mikäli se on tehty laadukkaasti ja hyvin ja hyypät soitinten takana osaavat asiansa. Näin näyttäisi olevan niinsanotusti järkiään kyseisen skenen alueella, en ole toistaiseksi kuullut huonosti tehtyä klassista rockia missään.

Ennen kuin aloin kuunnella klassista rockia, ajattelin rockin (varsinkin klassisen sellaisen) tylsäksi ja kauttaaltaan samanlaiseksi. Myöhemmin, genretietoisuuden ollessa varsin hämärtyneenä ja taka-alalle painettuna aloin kuin hoksaamatta kuunnella sitä. Olin eksynyt suolle, josta en pääse varmaan ikinä pois, eikä minulla ole siihen mitään poikkiteloista sanottavaa. Nautin rockin kuuntelusta. Se on siihen oikeastaan varsin hyvä ja käypä verbi, tuo nauttiminen. Se on juuri sitä. Pidin rockia tylsänä, ennen kuin sitä aloin kuunnella, koska en tiennyt siitä oikeastaan mitään, enkä ollut vielä löytänyt sen hienoutta. Myöhemmin sitten koitti koukkuuntuminen, josta on suurelta osin kiittäminen äitiäni, jonka musiikkimaun kautta luiskahdin rockin monipuoliseen maailmaan. Nykyisin kuuntelen esimerkiksi aiemmin mainittuja Blue Öyster Cultia, Creamia, The Doorsia, Deep Purplea, Rainbowta, Dioa, Jethro Tullia, Led Zeppeliniä, Pink Floydia, Queenia, Electric Light Orchestraa, Grateful Deadia... The list goes on. Kuuntelen myös monia muita bändejä satunnaisesti.

~Moondancer (ilmasepätär)

Abadazad

  • Ankeuttaja
Vs: Klassinen rock
« Vastaus #10 : Lokakuu 10, 2009, 18:18:42 »
Kuuluuko gategoriaan Klassinen rock D.A.D? Mietin vaan. Ainakin rokkia on. Sleeping My Day Away-kipale heiltä on loistava.

Poissa Adéa

  • On
  • Reservi
  • *
  • Sukupuoli: Noita
  • Uruz
  • Tupa: Tuvaton
Vs: Klassinen rock
« Vastaus #11 : Heinäkuu 20, 2011, 17:36:23 »
Itse ainakin olen käsittänyt klassisen rockin olevan vielä vähän ''kevyempää'' kuin mitä edellä mainitut bändit edustavat. Riippuu tietenkin mitä jokainen itse tuosta klassisen rockin käsitteestä ajattelee. Mielipidekysymys.
Minulle tulee mieleen ainakin sellaiset artistit kuin esim. Jerry Lee Lewis, Chuck Berry ja Little Richard.

Monihan lukee kyseiset artistit rock'n'rolliksi, jota on tituleerattu rockin ensimmäiseksi alalajiksi. Itse näen kuitenkin moisen jaottelun keinotekoisena, sillä molemmat ammentavat toisistaan ja samoista juurista. 1950-luvun artistien tuotannossa kuuluvat niin monet, etenkin Yhdysvalloissa, siihen aikaan vaikuttaneet musiikkityylit, että tuotantoa saatetaan luokitella niin countryksi, jazziksi kuin bluesiksi.

Itse pidän klassisen rockin edustajista enemmän tämän päivän suurelta yleisöltä hiukan varjoon jääneistä bändeistä, kuten The Kinks ja The Hollies, lisänä Jenkkien "the" bändi: The Box Tops. Näiden lisäksi Procol Harum, Beach Boys ja Grateful Dead ovat ehkä niitä rockbändejä, jotka klassiselta periodilta uppoavat parhaiten.

Olen aikoinani tutustunut kaikkiin edellä mainittuihin bändeihin elokuvien kautta,  Grateful Deadia aloitin kuuntelemaan kun katsoin musikaalin "Hair", jossa yhdessä biisissä laulettiin GD:sta. Tätä kautta tuli myös Procol Harum tutuksi, mutta parhaiten bändi iski vasta vuosia myöhemmin, kun kävin katsomassa elokuvan "Merirosvoradio" (The Boat That Rocked). Elokuva tuli ensi-iltaan joskus keväällä 2009, ja klassisesta rockista tuli tuon kesän soundtrack. Kuuntelin tuolloin lähes pelkästään 1960-1970-luvuilla julkaistua musiikkia. Beach Boys oli kesäinen ja tuo vieläkin mieleen kesän 2009 automatkat.

Nykyäänkin kaivan edellä mainittujen bändien tuotantoa esille ,kun haluan "jammailla". Mutta koska kuuntelen musiikkia pitkälti fiilispohjalta ja olen musiikkimaultani kaikkiruokainen, en kuuntele mainitsemia bändejä läheskään niin usein kuin ehkä pitäisi. Tosin osittain tämä johtuu siitä, että kotona on oma musiikkinatsi, joka välillä vetoaa tietyt musiikkigenret täysin.
Mens agitat molem.