Nyt tuli sellainen muistelmavaihe, että on ihan pakko kirjoittaa tähän. Mutta ensin kylmä nykyajan todellisuus alta pois.
Nykyään, kun nuo (varsin laadukkaat) konekajarini ovat kärähtäneet (kytkin niihin virran, mutta unohdin, että olin aiemmin soittanut kiipparia samaan virtalähteeseen kytkettynä - ja kajarit ja kiippari käyttävät juuri päinvastaisia virtanapoja) kuuntelen musiikkia pääasiassa läppäriltä ulkoiseen äänikorttiin 8-metrisen jatkopiuhan päähän kytketyin kuulokkein. Jatkopiuhan pituus johtuu siitä, että sen kanssa voin imuroida huoneeni ja kuunnella jytää samalla, ja lisäksi tuo 8-metrinen pätkä oli halvin vaihtoehdoista silloin kun päätin hankkia kuulokejatkon voidakseni äänittää myös huilua ja huuliharppua muuten kuin polvillani lattialla (mihin tasoon ei saa mikkiä) tai kumaraan kääntyneenä (jolloin ei voi hengittää tehokkaasti).
Monestihan tuota musiikkia tulee kuunnelluksi myös kävellessä tai pyöräillessä, mutta nykyään sitä jo jättää paljon useammin ainakin lyhyillä matkoilla cd-soittimen (jep, käytän yhä!) kotiin kuin joskus takavuosina. Pitemmillä reissuilla kuunneltava jytä jotenkin tuopi enempi tahdonvoimaa polkea tai lampsia eteenpäin tarkassa tahdissa, mutta lyhyillä matkoilla, sanotaanko että alle parin kilsan, kun vielä kävelee alta aikayksikön, sitä mieluummin antaa korvilleen lepoa ja pyörittelee omia sanoja päässään.
Kotona vielä asuessani tarkka mentaliteettini oli, että jokainen uusi levy kuunnellaan kerran oman huoneen stereoista ja luetaan ne levynkannet ihan kunnolla ja keskitytään musiikkiin. No, nykyään ei ole stereoita, eli täällä Mansessa lainamaani levyt päätyvät kerran kuunteluun ihan vain koneelta. Kannet luen yhä ja perehdyn levyn ja muusikoiden ja bändien taustoihin siinä samalla, luonnollisestikin - niin olen tehnyt aina. Joskus kyllä vielä varustan ne stereot omaan kämppääni ja koko levyhyllyni ja levariinikin uuden hihan, mutta se on turhaa tulevaisuuden haikailua. Henkikin voi jumaliste lähteä ennen sitä, ehkä jopa kesken tämän viestin, eli en minä nyt sen varaan ala pelaamaan niin kauan kuin on uutta jytää tarjolla! Niin ja vasemman kanavan kajarin bassoelementin vasen lanka pitänee juottaa uusiksi.
Mutta niin. Tällä tavoin minä sitä jytää olen viime ajat kuunnellut. Mutta juuri tänä iltana irkissä koin suunnattoman nostalgiavyöryn kuunnellessani Led Zeppeliniä ja muistellessani, miten yläasteaikoinani kuuntelinkaan musiikkini - juurikin silloin soinutta kappaletta olin aikoinani kuunnellut laajennein tajunnoin juuri siten...
Faktahan on, että rock-elämäni alkoi ala-asteen loppuvuosina, ja yläasteelle päästyäni aloin käydä kerran kahdessa viikossa kirjastossa. Raahasin selkä vääränä levyjä kotiin ja äänitin niitä viikkorahoillani ja työpalkoilla ostamilleni C-kaseteille solkenaan. Silloin oli mahtavaa, kun oli taas yksi yhden miehen kulttuurisodan täyttämä päivä takana ja pari tuntia ennen veljen ja vanhempien kotiintuloa sai pistää levyt soimaan ja kasetit äänittämään ja maata levynkannet käsissä olohuoneen lattialla ja hukkua musiikkiin. Eri asia tietty olivat kaikki ne lätyt, joita divarista raahasin vinyylillä kotiin (yläasteella en tosiaan ostanut kuin vinyylejä), niitä saatoin kuunnella kerta toisensa jälkeen ottamatta ikinä kasetille. Oh.
Mutta se, mihin äkillinen nostalgiapiikkini tänä iltana oikeastaan liittyi, oli se, miten ravitsin sieluani - Juicen postuumia runonerouskirjaa lainaten - "pimeinä, tähdettöminä öinä, / kylminä ja vetoisina öinä, / toivonkipinättöminä öinä". Jos en saanut unta tai jokin pänni tai muuten vain teki mieli valvoa, vedin huoneestani verhot auki (valoja en pistänyt siltä varalta että joku olisi nähnyt esmes weeceekäynnillä kajastuksen oven ali), jaoin itselleni pasianssin ja istuin kalsongeissani isoisävainaan vanhan walkmanin kanssa ja kuuntelin musiikkia siinä matolla lärvi ikkunaan päin korttia lätkiessä. Äänenlaadusta ei puhettakaan, ja patterien väsyessä laahasi niin penteleesti - jossei vaihtopattereita ollut, vaihdoin Dylaniin, Neil Youngiin tai Juiceen että oli sentään vahvat sanat mistä saada ote kun laahaus alkoi. Ja se jännitys, mikä oli, kun pelasi huonossa valossa pasianssia ja kuunteli walkmanilta jytää ja tiesi, että jos joku huomaa, niin aamulla on armoton karjuna vastassa. Uhh, siinä oli vain sitä rockin vaatimaa uhoa niin paljon enemmän kuin tässä nykyisessä menossa.
Ette edes usko, te Vuotiksen nuorimmat nössit, mutta Lempo-setä tahtoisi toisinaan olla taas viidentoista vanha. Ihan vain sen kuppaisen walkmanin ja pasianssiöiden takia.
