Vuotava noidankattila

Kuoleman Varjeluksia lukeissani aina ihmettelen sitä Harryn ja Dubledoren kohtaamista King Crossilla. Minulla jäi jotenkin sellainen kuva, että sellainen tila on juuri se välivaihe, jossa mietitään hypätänkö junaan vai palataanko takaisin. Koska Harry oli hirnyrkki ja Avada loitsu ainoastaan tuhosi hirnyrkin, ei Harrya. Harry pääsi sen takia elävänä takaisin, muuten jos hän olisi halunnut takaisin hän olisi palanut haamuna. Tännöinen teoria minulla jäi ja jotenkin oletin että Dubledore on kanssa siinä samassa tilassa, siksi hän kohtasi Harryn siellä. Tavallaan että Dubledore on jo vuoden pohtinut haluaako takaisin haamuksi, vai meneekö eteenpäin. En tiedä, mutta tämä on ainoa teoria miten käsitän kohtauksen Kig Crossilla. Muuten se ei tunnut käyvän minun mielessä järkeen.

Juuri luin Kuoleman Varjelukset j ajäin pohtimaan tätä Seljasauvan mysteeriä itsekkin. Olivander käytti nimen omaan sanaa Kukistaa niin sauva siirtyy velholta velholle. Mutta mitä tässä tapauksessa tarkoittaa kukistaminen, aseistariisuntaa, kaksintaistelua toisen tappamista, kaikkia näitä vai ei mitään näistä? Malfoy ei tapellut Dumbledoren kanssa, ainoastaan riisui aseista. Jotenkin luulen, että tuo Kukistaminen on juuri sitä epämääräistä velhotietoutta ja koskee kaikkia sauvoja. Jos jossain kaksintaistelussa kesken tappelun saat karkotaseilla toisen sauvan itsellesi, se ei mielestäni silloin tarkoita, että sauvan herruus tulee sinulle. Ehkä siihen kanssa liittyy tilanne missä sauvan kanssa taistelee ja onko omistajalla tai vastustajalla oma sauva vai jonkun toisen (ei kukistetun) sauva. Voittaako vahvempi sauva aina heikomman?

Taidan olla samaa ikäpolvea kuin Samettiina, sillä Pokémon todellakin oli se hittijuttu ollessani jotain 8 v, eli noin 20 vuotta sitten. Lauantaiaamuni huipentui Pokémonien katsomiseen ja niitä tuli nauhoiteltua vhs-kasetille, leikittyä ite takapihalla, taiteltua lusikoita kuten Sabrina jaksoissa ja vaihdeltua pokékortteja ja kerättyä tarroja. Koko ekan kauden olen suomeksi saanut koneelleni netistä ladattua ja nyt kun sitä katsoin niin sarja tuntui välillä todella tylsältä, sillä jokaisen jakson juono oli lähes samanlainen. Rakettiryhmä oli lapsena minun kuin monen muunkin suosikki, mutta Jessien ja Jamesin toilailut toivat sarjaan vain huumoria, ne eivät oikein vieneet juonta eteenpäin. Oma nostalgisuutensa sarjassa kyllä on.

En muita kausia katsonut Pokémoneja ja elokuvustakin vain kolme ensimmäistä olen nähnyt. Koska Brock on hyviksistä suosikini, olin todella pettynyt 2 elokuvaan, missä hänet on korvattu jollain muutta tyypillä. Vulpix on minunkin suosikki pokémonini. Pokémon go pelin ilmestyessä katsoin siis tämän sarjan pitkästä aikaa ja täytyy myöntää, että se inspiroiminua Pokémon gon pelaamiseen. Peli jäi itellä vuodeksi tauolle kännykän vaihdon takia ja nyt kun sen kesällä uudestaan latasin olin aika pettynyt, kun Pokémoneja on jo liikaa, kun ei ole vainniitä 1 tyypin pokémoneja johon olen ite tottunut.

Pokémon kausia on tietääkseni animoitu ainakin 10 ja leffoja varmasti jo tuplat enemmän. Lastensarjaksi se on aika pitkäikäinen, mutten usko, että japanin ulkouolella muilla kuin muutaman ekan kauden faneilla tuskin on kannattajakuntaa.

Taidan kuulua niihin harvoihin joille ala-asteella ei tyrkitty nokkahuilua käteen. Koko kouluaikanani ei sitä tarvinnut opetella soittamaan. En tiedä mikä on musiikki kouluaineen syvällisin tarkoitus, mutta uskoisin sen olevan saada oppilaat kiinnostumaan ja innostumaan musiikista, ei niinkään opettamaan laulamista. Tykkäsin aian itse musiikin tunneista peruskoulussa, vaikka koinkin etten paljoa mitään niissä oppinut. Harmitti kovasti kun r-opetukseni oli viidennellä ja kuudennella luokalla musiikkitunnin päällä, sillä musiikkia oli yksi tunti viikossa ja se r-opetus kesti yleensäsen 20 minuuttia, joka oli juuri sen tunnin päällä.

Ala-asteella noin 1-4 lk aikana en muista olleen erillistä musiikkin opettajaa, vaan silloin laulettiin aina silloin tällöin muitten oppiaineiden yhteydessä. Joku laulukoekin taisi olla, saatiin jostain laulukirjasta itse valita kapple, jota opettaja soitti ja saattoi laulamisessa tukea mukana että jokainen uskalsi. Nämä tehtiin ihan yksi kerrallaan, ettei muita ollut kuuntelemassa. Taisin laulaa Jänöjussin mäenlaskun.

5-6 lkn aikana meillä oli naapuriluokan opettaja musiikinmaikkana, eikä hän mielestäni kamlaman hyvä ollut. Opettelimme vaativaa teoriaa, jota kukaan ei meinannut oppia. Luokkamme priimus, tyttö joka harasti musiikkia sai tuosta teoriakokeesta 7 ja kaikki muut arvosanoja 4-6. Tämä koe uusittiin, koska se oli yksinkertaisesti kaikille liian vaikea, mutta koepäivänä kun olin sairas en saanut sitä sittenuusia ja siksi musiikinnumeroni oli todella matala tuonna vuonna. Se oli todella epäreilua. Kokeessa kysyttiin paljon jostain klassisesta musiikista ja yksi koe kysymyksistä oli montako laulua laulettiin Sound Of Music elokuvassa. Katsoimme sitä musatunneilla ja laulut piti laskea. Vähän hankalaa oli, kun puolet tunneista oli siellä R-opetuksessa. Eikä tuo opettaja tietenkään sitä ottanut huomioon. Viimeisenä vuonna muistan meidän olleen paljon ihan musiikkiluokassa, jossa laulettiin Meksikon Pikajunaa ja Vanhoja Poikia Viiksekkäitä. Laulukoetta ei ollut, mutta jokainen sai tehdä esitelmän jostain artistista / bändistä ja tämän esitelmän pohjalta sai arvosanan. Musiikin numeroni nousi, kun tein pitkän esitelmän Backstreet Boyssista. Ihan viimeisellä musiikintunnilla pidettiin levyraati ja sen voitti ylivoimaisesti Jope Ruonansuu kappaleella Työnnä Kännykkä Hanuriin. Opettaja ei oikein pitänyt siitä, mutta kaikki pojat ja se tyttöjoukko joka ei välttänyt Britney Spearssista antoi äänensä Jopelle :)

Yläasteella musiikintunnit muuttui siinä mielessä, että ainoastaan lauelttiin jotain randomi kappaleita ja luokan pojat, joilla oli oma bändi soittivat. Yhden vartin koko yläasteikänä sain olla basson, rumpujen ja kitaran takana, eikä siinä ajassa kyllä mitään ehtinyt oppimaan. Laulukoe oli 7 luokalla ja sai laulaa porukassa jos halusi. Vedimme neljän tytön ryhmänä Dingon Levotonta Tuhkimoa ja opettaja kommentoi esitystä ihan kivaksi ja antoi jokaiselle arvosanaksi 8. Vähän jäi olo, ettei häntä edes kiinnostanut.  Lukiossa otin yhden valinnaisen musiikin kurssin, mikä oli virhe. Siellä varsinkin oli opettajien lellikkejä ja minä ja muutama muu jotka ottivat kurssin ihan muuten vaan joutui kuoroissa takariviin, eikä saanut koskea mihinkään soittimeen. Kaikki muut luokkalaisetkin katsoi minua kuin ruttoa (ilmeellä mitä toi tekee täällä) tuli kurssilta litsattua. Yllätyin itsekkin, että sain numeroksi 8, vaikken puolillakaan tunneilla ollut paikalla. 

Koulun musiikin opetus ei kyllä itsellä edesauttanut innostustani musiikin pariin, vaan olen sen ihan muulla tavalla löytänyt.

On jännä lukea näitä lähes 10 vuoden takaisia kommentteja, minusta tuntui että kotimainen musiikki oli aika hyvää vuosian 2000-2010. Nyt kun kuuntelen radiota en meinaa millaan löytää kanavaa, jossa on yhtään kuuntelukelpoisa, suomalaista biisiä. Minusta tuntuu, että Vain Elämää formaatti on tuhonnut suomalaisen musikin ja vienyt sen aivan värään suuntaan: hiphop on nykyään poppia, pop on nykyään rokkia ja se mitä minä kutsun rock musiikiksi tyypit sanoo heviksi. Ja Iskelmä, se on poplistoilla? Olenko vanhanaikainen, kun kuuntelen mieluummin Nylon Beatia kuin Eriniä iniemässä. Cheek teki sen, että rap ja hiphoptyylinen musiikki on nykyään valtavirtapoppia. Myönnän, etten ikinä ole kuunnellut kokonaista Cheekin kappaletta, sillen ajatuksella. Ihmettelen kun Emma-gaalassa vuoden bändi titteli annettiin jollekkin JVG:lle, jossa on kaksi nuorta jätkää riimittelemässä kaljanjuonnista. Se on duo, ei mnusta mikään bändi.

Onneksi suomessa on vielä hyviäkin yhtyeita, tosin vanhoja sellaisia. Ei soi enään radiossa usein, eikä ole mediassa esittelemässä itseään, mutta edes keikkailevat. Neljä Ruusua, Popeda, Yö ja Eppu Normaali ovat onneksi edelleen voimissaan ja toivon, että kymmenen vuoden kulttua nämä bändit jaksaa yhä. Cheekit sun muut ovat pieniä tähdenlentoja tälläisten 30 vuotta kestävien yhtyeiden rinnalla.